KYNÄELMIÄ II

Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita

Kynäillyt

KAARLO HEMMO

Tampereella, Hj. Hagelberg, kustantaja. 1888.

SISÄLLYS:

Runosommitelmia:

Suomenkielen asetusta odottaessa. Laulujuhlassa. Vapaus ja minä. Miksi punastun! Kalastaja. Leivon laulu ja variksen. Viatonta. Tuska viel' on rinnassain. Kun — — silloin. Pois raittiusseurat! Pois lapsellisuus. Ne uinuivat onnestaan. Kaksi kahdesti. Kerta. Kaihoisena hetkenä. Laulajaiset. Elämän alalta. Eljaksen erehdys. Iltalaulelma. Kun luulin näkeväni tiedemiehen. Suudelma ja korvapuusti. Kesä-iltana. Löyhkän-ajajat. Silmänkääntäjä.

Suorasanaisia kokeita:

Kuinka tulin kansallismieliseksi. Mistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta. Metsälammin lukkarista ja kuinka hän torvea soitti. Keisari tulee!

RUNOSOMMITELMIA.

"Elä, armas lukijani, Hae sommitelmistani Runon hurmaa lain."

Suomenkielen asetusta odottaessa.

Oi, tottahan taivahan Herra Rukoukset on kuullut nuo, Jotk' on kansamme rukoillunna, Ja armonsa viimeinkin suo?

Hän itse kun kaunihin kielen, Tuon rakkahan antanut on, Ei salline, maass' omassansa Kiel' oma ett' orjana on?

Ja eihän se myös ijankaiken Lamass' oikeus olla saa… Ain' ei toki tahtoa kansan Käy kehnosti vastustaa.

Lie rangaistusaika nyt tullut, Ett' oikeus voiton jo vie Ja kahlehet orjuuden kätkee — Se aika jo tullut nyt lie!

Ja sittenkös riemua raikaa Ja kiitosta vain kajahtaa! Ja mielet ne kevättä hehkuu Ja juhlivi Suomeni maa!

Ja kansamme nuorena seisoo: Sen toivojen aika nyt on — Ja se vahvaks' itsensä tuntee Ja on voimaa sill' elohon.

Vaan jos viel'ei — varjele Luoja! Lopuss' aika jo vaivain ois… Jos pettäisi hartahat toiveet, Eikä voittaa oikeus vois…

Oi, jokohan haudalle silloin Jalon kansamme käytäisiin…? Tai eloon jos puoleks' se jääkin, Sen… kuolisin… huokauksiin…

Laulujuhlassa.

Ja torvet siellä raikui Ja kaikui laulelmat Ja säveleet niin vienot Taivaalle nousivat — Ne huokui rukousta Ja rakkautta maan, Ne kertoi sankaruutta Ja leikki riemuissaan.

Ja monen mielen veivät Ne ylös muassaan Ja yhtä monta loivat Ne rintaa hehkumaan, Mut yhtäkaikki tuntui Kuin odotettu ois, Kuin kaikk' ei vielä oisi, Vaan jotakin on pois.

Ja viimein vaimo vanha Ja ryppynaamainen Jo lavalle nyt astui Kerällä tyttären. Ei heistä loistavuutta Vois löytää etsien — Niin seisoivatkin siinä Kuin hieman peljäten.

Ja pöydäll' edessänsä On heillä kanteleet, Nuo kansalliset aarteet Koht' unhoon joutuneet. Kas, kantelolla Väinö Sai luonnon hurmoksiin — Miks' onkaan nykyaika Sen unhottanut niin!

Ja on kuin haudastansa Ois noussut muinaisuus Ja kunniata sille Kuin tekis' aika uus': On jotain juhlallista, On jotain korkeaa, Mit' yksinänsä henki Vaan hieman aavistaa.

Ja kansajoukko katsoo Ja seisoo paikallaan, Ei liikunnolla kenkään Käy rauhaa rikkomaan — On aivan kuni kirkon Nyt päättyis palvelus, Vaan vielä lausumatta Ois loppusiunaus.

Mut nyt jo kädet laihat Ne koskee kielihin, Ja laulukin nyt kuuluu Jo äänin värjävin. Ja päivä kultihinsa Nuo verhoo soittajat — He halvoilt' eivät näytä: Jo milt'ei loistavat.

Ja sävelehet vienot Ja laulu koruton Ne kasvaa korkeemmiksi Jo niissä tenho on, On tenho, salamahti, Mi hurmaa, lumoaa Ja kansajoukon läpi Kuin autuus huhahtaa…

Mit' oli sävelissä Ja miksi laulu niin Sydämet kaikki valtas Ja laitti lumoksiin? Niiss' oli sydänt' omaa, Mi sattui sydämeen: Se mielet maasta nosti, Toi silmään kyyneleen…

Vapaus ja minä.

"Vapaus, vapaus" ihmiset huutaa, Maailma voihkavi tuskissaan, Tuskinpa kuulevi enää nyt muuta — "Vapaus, vapaus" kaikuu vaan.

Kaikkihan orjan jo kahleita kantaa Hirveän raskaita mielessään, Joilleka suuremman painon viel' antaa Vapaushuudon räikeä ään'.

Mut minä olevan' orjana soisin, Tahtoisin päästä kahleisihin… Tyttö, sun orjanas mielellän' oisin — Sylihis' itseni telkeisin…

Miksi punastun!

Tuoll' on siis se aho armas, Jolla ennen leikittiin, Jolta marjat ensimmäiset Kesän tullen poimittiin! Sinne paimen-aikoinani Lampaat ensin juoksivat. Siellä meillä paimenilla Oli hetket riemuisat.

Siell' on kivi, jolla ennen Talosilla oltihin, Siellä aina perheonni Oli sopusointuisin — Emännäksi, isännäksi Kukin pääsi vuorostaan, Lapsina, jos muut' ei ollut, Pitivät nää — lampaitaan,

Toiset kivet matalammat, Ne ol' aitat, navetat, Jotka rikkautta aivan Täpötäynnä seisoivat: Savileivät, hiekkajyvät Oli ruokatavaraa, Kuusenkävyt suuren suuri Lehmäkarja olla saa.

Väliin kivi — linna silloin Vaarahankin tulla voi, Vihamies kun sotaväen Sitä piirittämään toi, Väliin taasen pyhä virsi Rupeaapi helkkämään: Kirkonmenoja nyt siellä Parhaallansa pidetään.

Marjasta kun palattihin, Silloin juhlat komeat Useinkin sen kiven suuren Ympärillä olivat: Marjapäivällinen siinä Juhlallinen nautitaan, Tuulet kuiski, puro soitti, Linnut lauloi laulujaan.

Väliin sitten päiväkaudet Kisattihin kilvaten, Aina mieli oli kirkas, Aina sydän iloinen, Huolistaan ei tiennyt rinta Silloin puhdas, saastaton, Niinkuin päivä noustessansa Kevättaivahalle on.

On, kuin temppelissä oisin, Kun nyt muisto hetket nuo Ajan verhon takaa taasen Sielun-silmihini tuo; On, kuin taivaallinen tunne Minuun lämmin huhahtais; On, kuin ruumihini uuden Henki-olomuodon sais.

Lapsuusajat ihanaiset Liitelevät ohitsein, Unikuvat kaunihimmat, Monet riemut, toivehein — Kaikki taasen edessäni Kirkkahina päilyää, Leikkimaita muinoisia Kun on onni tervehtää.

Täss' on siis se aho armas, Jolla ennen leikittiin! Mutta miksi, minkätähden Tää on muuttununna niin? Lienenköhän lumotuksi Sattunutkin tulemaan, Koska paikkaa tät' en tahdo Tuntea mä ollenkaan?

Lumoust' ei ole tässä! Mutta ihmistyö se on Marja-ahost' entisestä Tehnyt viljavainion, Jossa vilja kultaisena Lainehtivi nuokkuen. Miss' on kivi? Särjettynä Pois on sekin poraten.

Milt'ei silmään kyynel ennä, Leikkitanner entinen Kun on tullut turmelluksi Peltomaaksi joutuen… Turmelluksi? Eihän toki! Niin ei ole mielestäni, Sillä nythän hyödyks' olla Peltona se voikin näin.

Hedelmiä nyt se tuottaa, Viljakultaa kasvattaa: Aineellisen elatuksen Viljelijä siitä saa — Hyvää siis se vaikuttaapi! Onkos laita niin myös mun? Mitäs vaikutankaan minä? Oi, mä miksi punastun!

Kalastaja.

Jo idän ranta pilkuttaa, Ja lahden laine vilkuttaa. Pois uni! Ulapalle Taas mieli pyrkii rauhaton, Kun saatavana saalist' on.

On aamu kaunis! Juhlaista, Oi, niin on ylen hiljaista Kuin autuaitten maassa. Ei leiki ahtolaisetkaan: Yön tanssi sai ne uupumaan.

Ja yksin olen vesillä. Mä siintävillä seljillä Rinnassa lepo, rauha. Myös mieli, sielu vilvastuu, Ja sydän synkkä kirkastuu.

Ja minä soudan. Kohoaa Jo aurinkokin: alun saa Uus' päivä, uusi elo. Nyt luonto herää unestaan, Pään nostaa kukka umpustaan.

Mi helke! Linnut livertää, Ne aamuvirttä visertää Niin raikkaaan riemullista. Sain minä pyydysteni luo, Mut tokko saalista ne suo?

Kas, haukia on koukuissa, Ja kirjavanaan verkoissa On veden karjaa muuta. Kai kontin täysi niitä on — Ol' onni mulla verraton.

Ma kotihini soutelen Ja ilomiellä laulelen Maan tämän ihanuutta. — Kun päivä taaskin länteen käy, Ei pyydyksiä maalla näy.

Ja verratont' on kalastaa —; Se mielen, sielun puhdistaa, Tuo luonto lumoava — Ja kun vaan kulta mulla ois, Hän keittää sitten kalat vois.

Leivon laulu ja variksen.

Saa kaiho synkkä sydämeen Ja tuntuu katkeralta, Kun leivo lähtee matkalleen Pois Pohjan taivaan alta.

Ja laulupuulle varis jää Ja laisia sen muita, Kun muutkin kylmäst' ennättää Ne, jotk' on sulosuita.

Miss' äsken kukat vihannoi, Maa onpi siinä musta; Miss' äsken laulu leivon soi, Siin' on nyt raakutusta.

Mut lintuhan on variskin! Se miks' ei laula kanssa, Niin että sävel sointuisin Ois silläi laulussansa?

On varis leipähuolissaan, Ei nousta voi se maasta — Ja siks' ei siltä laulustaan Myös poistu mainen saasta.

Vaan leivo liitää siintävään, Miss' on vaan ihanteita, Ja niistä punoo sävelmään Se soinnun-säveleitä.

Viatonta.

(Ystävän kirjeestä).

Siit' aina mua moitit, kunnon veikko, Kun ajan kysymyksiin puutu en, Ja minut tuomitset, ett' olen heikko Ja sanot menneen multa miehuuden. Näin pauhattuas, vaadit täyttä suuta Mun elon kurjuudesta huutamaan, Niin että vihlois lihaa ynnä luuta Jo saatanankin sitä kuullessaan.

Ja siitä, että aikakaus on musta Ja turmeltunut läpikotaisin, Ja vapauskin kärsii ahdistusta, Kun sidotaan se säännöin solmivin. Ja siitä myöskin, että turmeltunna On ihmiskunta, käsket rääkymään Ja kuolonuneens' ett' on uupununna, Niin ettei heränne siit' ensinkään.

Voi veikko kulta! Kyllä ilman alla On tilaa kirkua jos vaikka kuin, Mut mikään parane ei huutamalla — Jos huutaisikin vaikka avosuin… Mun mielen' äänettä on olla myötä Ja koettaa jos mitä tehdä voin Ja avuks' olla, miss' on tosityötä Ja työtä miss' ei melakoida noin.

Mä heikko olen — enhän sitä kiellä — Jos ratast' ajan rupeen hoitamaan, Ja huudoillani oisin ehkä tiellä, Kun saatetahan sitä liikuntaan — Siks' aikakauden pyörä vauhdissansa Se kädest' olkoon ijankaikkisen, Mun kiitäissään kun vie se mukanansa, Niin laulan valon voitost' iloiten.

Tuska viel' on rinnassain.

Lamput loistaa, valot välkkää, Soitto kaikuu kiihkeään. Hurmattuina nuoret kaikki Rientää tanssin pyörillään.

Mun vaan piti nurkkaan jäädä, Riemuhun en mennä voi, Kuulla, nähdäkään en kärsi — Pakotus on päässän', oi!

Hetkeks' tanssi taukoaapi, Nuoret istuu paikoilleen Kohta uudest' alkaaksensa, Kattoon ilon nostaakseen.

Silloin vaivastani virkin — Sen kun impi kuulla saa, Liitelevän tuulen lailla Huoneesta hän lehahtaa.

Palaa takaisin hän kohta Lääkepullo kädessään, Rusopäinä hohtaa posket, Silmät luovat säihkyään.

Tippaa tuosta sokerille Tiputtaa hän kymmenen, ja sen nauttia mun käski Sulosuinen hymyten.

Tanssissa jo nuoret taasen Kiihkeästi karkelee. Minä ilokseni tunnen, Että vaiva pakenee.

Kohta pään' on aivan terve, Lääke tuskan kauas vei, Suonet sykki niinkuin ennen, Pakotusta tunnu ei.

Astun tuonne immen luokse Lääkkehestä kiittämään: Kättä puristan — ja sitten Vierell' istumahan jään.

Ilta kului loppuun asti — Ja se tuskin huomattiin, Että nyt jo kaikkialla Hyvästiä heiteltiin.

Poistuin minäkin. Ja tiellä Kummastuin ma mennessäin: Aivan askelt' ottamatta Seisomass' oon allapäin.

Sydämell' on käsi mulla, Mut en tiedä laisinkaan, Milloin siellä tuska moinen Ruvennut on riehumaan.

Poveani ahdistaapi, Rinta, luulen, halkeaa — Tunne katkera ja hellä Polttavasti pakottaa.

Ah, jo tiedän! Vaiva päästä — Painunut on sydämeen… Minkästähden minä äsken Istuin hänen — vierelleen!

Siinä seisoin yksin yössä… "Oi, jos impi tässä ois, Lääkett' ehkä saada voisin. Vaiva tääkin menis' pois…"

Niin mä toivoin. Vaan ei siinä Kukaan kuullut toivettain, Eikä sittenkään, vaikk' yhä Tuska viel' on rinnassain…

Kun — — silloin!

Kun päiväntähti lännen helmaan nukkuu, Ja koko luonto uinuu lepohon, Kun käki armastansa uneen kukkuu, Ja maa ja taivas rukouksiss' on — Silloin rinnoillesi vaipuisin, Silloin suudelmiisi uupuisin!

Kun yöhyt päiväkultaa pakeneepi, Ja luonto herää horros-unestaan, Kun aamuvirttä lintu lauleleepi, Ja taivas sylihinsä sulkee maan — Silloin rinnoiltasi nousisin, Silloin suudelmiisi heräisin!

Pois raittiusseurat!

Pois raittiuden seurat, pois Kavahda niitä, kansa! Ne tie on harhauskohon Ja vapauden ansa! Ja sitä paitse, maassamme Ei toki paljon juoda… On turha huutaa hädättä Ja valhett' ilmituoda.

Näin sanotaan. Ja tottahan Niin asian on laita, Sill' eihän haasta "viisahat" Sanoja turhakkaita. — Voi kuitenkin! Koht' eiköhän Kaikk' olle turmiolla… Ja vaara myöskin tarjona Lie kirkoll', uskonnolla.

Niin, — harhauskoonhan se vie. Kun perustukseksensa Nuo "raittiit" ottaa raamatun Ja pohjaks' aatteellensa! Ja kapakat kun tyhjeneis, Ois kirkot tulvillansa — Ja oishan vaarallista tuo…! Oi, kavahda jo, kansa.

Kun orjuudesta tarkoitus On ihmisiä auttaa Ja viinan yöstä vapahtaa Pois raittiuden kautta, Niin, vapaudenhan se vaan On kurjaa sortamista! Jaa, orjuuttamistahan on, Kun päästää kahlehista!

Ja eihän meillä juodakaan, Kuin ilman pikkaraisen, Niin ettei tunnu oloihin Se kansan kokonaisen — Näät: väkijuomiin vuodessa Vaan menee Suomenmaasta Miljoonaa kolmekymmentä; Ei maksa noista haastaa!

Ei meillä juoda paljon, ei — Vaikk' itkua ja piinaa Tuo tehtaat monet kymmenet, Jotk' oltta keittää, viinaa Ja levittävät myrkkyä Ja suurta turmelusta Ja hirmulaavan tavalla Ne luovat kirousta.

Mon' isä juopi rahansa Ja ryysyt viimeisensä Ja kurjuuden ja puuttehen Vie kotiin perheellensä. Ja moni äiti kapakkaan Voi lasten leivän kantaa, Ja lapset viinaan vanhempain Taas vaivannäöt antaa.

Ken mittaa onnettuuden sen, jon väkijuomat tuottaa, Ken lukea vois kyyneleet, jotk' eivät juokse suotta! Niin, — lue synnit, hirmutyöt Ja murhat, tappelukset Ja kaikki vaivat, ahdingot Ja tuskat, huokaukset…!

Ei meillä juoda paljon, ei — Vaikk' onkin ahteissansa Maan linnat viinan-uhreja Ja hulluinhuoneet kanssa! Ja kansan sydänjuuria Jo vaikka mätä vaivaa, Sen terveit' elonvoimia Jo murhatoukka kaivaa…

Pois raittiuden seurat, pois Kavahda niitä kansa! Ne tie on harhauskohon Ja vapauden ansa! Ja sitä paitse, maassamme Ei toki paljon juoda… On turha huutaa hädättä Ja valhett' ilmituoda.

Pois lapsellisuus.

Jos vaan se luvallista oisi, Niin kateiseksi tulla voisi Tuost', että joka kassapään Saa itseens' Arnold mieltymään.

Kun milloin riikinkukonlaisna Ja kepsutellen keikarmaisna Hän seurapiiriin astahtaa, Niin naiset oikein vavahtaa…

Sitt' iltaa pitkin tekee tuota: Luo toisen käypi yhden luota — Ja kaikki hälle hymyää… Kuink' onkaan ihmeellistä tää!

Ei peljätä — no, onhan kumma Vaikk' onkin suurenläntä summa Jo velkaa hällä kuormanaan. Mi kasvaa kasvamistaan vaan.

Ei puheessakaan syvää mieltä Häll' ole, eikä kaunokieltä — Niin, aivan arkipäiväiset On miettehet ja lausehet.

Mut mistäs syystä kaikki naiset Noin ovat häntä suosivaiset? No, suvultaan hän aatel' on — Ja tuo on vietti verraton!

Vie hiisi! Minäkään en miksi Myös ole tullut aateliksi? Noin kaikki sitten avoinn' ois… Hs, vaiti! Lapsellisuus pois!

Ne uinuivat onnestaan.

Jotta viran saisi Hyvin sukkelaan, Käy hän ahkerasti Taasen lukemaan.

Posket ennestänsä On jo kalpeat, Alas hartiatkin Hieman painuvat.

Mut kun jalo maali Häll' on edessään, Yhtäkään ei tahdo Säästää itseään.

Sananpalveljaksi Tulla mielens' on — Aatos tuo jo saattaa Hänet intohon.

Loppututkinnoihin Valmistaiksen hän: Kiirettä siks' onkin Entist' enemmän.

Hetkiseksi siinä Eroo kirjastaan, Päänsä kättä vasten Rupee istumaan.

Hänen mielellensä Juohtuu impynen, Jolleka hän vannoi Lemmen ikuisen.

Tunne autuainen Hänet valtoaa, Kun tuo sulokuva Eteen lehahtaa.

Sydän lämpiääpi, Mieli auvostuu, Muoto kirkastuvi, Hymyääpi suu.

Kauas ajatukset Häntä kiidättää: On jo elävinään Perhe-elämää.

Kaikk' on onnellista, Kaikk' on rauhaisaa. Häntä rakastetaan Ja hän rakastaa.

"Pienet" kasvatetaan Herran pelkohon, Joss' on vanhempainkin Turva verraton.

Monen monta kuvaa Ihanaista niin Hälle sielun-silmim Tulee näkyviin.

Onnen päiväpaiste Poskiin heijastaa — — Lempi, usko, toivo Niistä kajastaa.

Kauan noin hän siinä Uinuu onnestaan, Kunnes uudellensa Käy taas lukemaan.

* * *

Immyt uneksittu Istuu kotonaan, Tuskallinen hällä Hohde poskillaan.

"Giftas"-kirjan juuri On hän päättänyt, Vuoro Zolan päästä Esille on nyt.

Aikakauden tauti Häntä ahdistaa. Kyllästys jo kaikkeen Mieltä karvastaa.

Tuota kärsiessään Tarkkaa pukuaan. Otsaan kiharoita Laittaa kutristaan.

Siinä myöskin muistaa Miehen armahan, Jolle kerran kuiski: "Sua rakastan".

Inhoa hän tuntee Siitä mielessään, Papiksi kun tulla Aikomus on tään.

Kirkko, yhteiskunta Nuo on kauhistus, Hälle kaiken kaikki On vaan — vapaus.

Vihkitoimitukset, Muutkin semmoiset Hänen mielestänsä Ovat turhuudet.

Elinkeinon tähden Käy hän miehelään, Jott' ois tilaisuutta Ajaa mietteitään.

Toivoo, kun hän joutuu Kerran naimiseen, Aatteet yhdenlaiset Saa hän miehelleen.

Aavistuksin katsoo Aikaan tulevaan, Miettii, paitse muuta, Uutta kotiaan.

Kauan sillä lailla Uinuu onnestaan, Zolata hän sitten Ryhtyy lukemaan…

Kaksi kahdesti.

Kaksi tuossa haravoipi Lammin rantamalla. Päivä loisti. Leivon soipi Laulu taivahalla.

Olevan kuin leikkinänsä Työ se näytti näillä, Riemu heill' on silmissänsä, Nuoruus poskipäillä.

Poika oli pulskeainen, Niinkuin soria kuusi, Tyttö niinkuin tuoksuvainen Nurmen kukka uusi.

Poika tytön toisinansa Kätki karhon alle, Väliin itse puolestansa Piitti pakoisalle.

Tuntematon murheen musta Heille oli haamu: Toivon myötäns' aavistusta Ilta toi ja aamu.

Nauru, laulu vuoroitellen Kajahteli siellä — Luonto, linnut, oivallellen Tään, ol' ilomiellä.

* * *

Samat kaksi haravoipi Lammin rantamalla. Päivä loistaa. Leivon soipi Laulu taivahalla.

Työssään heidän kauttaaltansa Näkyi ahkeruutta, Piirteet heidän poskillansa Hohti vakavuutta.

Mies hän nyt on näöltänsä Noin jo vanhanläntä, Nainen hänen vierellänsä Nuoremp' ehkä häntä.

Poiss' on leikit. Ainoasti Joskus seisoessa Suunsa heidän nauravasti Hymyy haastellessa.

Murhe näyttää poskipäihin Tehneen uurteitansa, Mutta tunnon-rauha näihin Kuvastuupi kanssa.

Kohoo heidän miettehensä Paikallisuudesta: Rukouksin sydämensä Nousee maallisesta.

Ikiautuus heijastellen Kohtaa heitä siellä — Luonto, linnut, oivallellen Tään, on ilomiellä.

Kerta.

Kun paimen laumojansa Keväällä kaitselee, Se niille huiluansa Sulosti soittelee — Ei huolta pienoisinta Sen lauluss' olekaan; Mut minun koidon rinta Soi yhä suruissaan.

Tuon peipon aamusella On virsi riemuisaa Ja iltaloistehella Viel' yhtä sointuvaa. On sävel iloisinta Ja raikast' aina vaan; Mut minun koidon rinta Soi yhä suruissaan.

Vaan kerta vielä tästä Maast' irti henki saa, Kun Luoja elämästä Sen luokseen johdattaa — Minunkin koidon rinta Se sitten riemahtaa Ja virttä auvoisinta Voin miekin laulahtaa…

Kaihoisena hetkenä.

Mik' ihme mahtanee siin' olla, Ett' aina joskus inehmolla Rinnass' aavistamaton Tuska on?

Ja mieli käypi suruiseksi, Vaikk'ei se siihen syytä keksi… Harvaan sydän, minkä yö Täyttää, lyö.

Noin vanhat sanoo, että silloin, Kun tunnetta on mointa milloin, Herra pyrkii sydämeen Ihmisen.

Ah, niin jos lie, oi Luoja suuri, Tuo hetki mulle suo nyt juuri! Anna myös mun tahtos tää Ymmärtää!

Laulajaiset.

Pois hän kaupungista lähti Hurmattuaan poikaset, Loistettuaan kuni tähti, Vallattuaan sydämet.

Nuorta miestä oli monta, jotka tunsi rinnassaan Liekkimistä rauhatonta, Syttynyttä hehkumaan.

Tuntehensa impyelle Tahtovat he laulahtaa: Lauluretkell' yölliselle Nyt he tuossa kiiruhtaa.

"Tähti kirkas" kajahtanpi, "Nuku armas" sointuen, Säveleitä kuljettaapi Tuuli kaukaisuutehen.

Ihme kumma, kun ei tulta Ilmestykään akkunaan… Tokkohan tuo impi kulta Herää unest' ollenkaan?

Ja nyt laulu kiihoitusta, Uutta voimaakin jo saa: Toivo, epätoivo musta Säveleistä tulvoaa.

Vaiti! On kuin akkunassa Narahtaisi saranat… Hiljaa yössä sankeassa Laulajat nyt seisovat.

"Lakatkaatte luikkamasta" Naisen ääni kuiskuttaa — "Muutoin uneen päässyt vasta Sairas lapsi havahtaa."

"Ken on siellä kuiskamassa? Leski Lassi Miettisen." "Eikös täällä asumassa Ole neiti Nieminen?"

"Yläpytingissä tuolla Kuului kyllä asuneen, Mutta lähti iltapuolla Hän jo kotimatkalleen.

Sairaan lapsoseni kanssa Minä tässä asustan… Ah, hän heräs' unestansa Tähden teidän luikannan…"

Elämän alalta.

Metsätietä yksinänsä Kiertäväistä käypi mies. Miks' hän noin on näöltänsä Miettiväisnä? Kenpä ties Aattelevi uutta tupaa, Jot' on ai'e rakentaa, Elämäänsä siinä hupaa, Kun sen valmihiksi saa.

Asteleepi. Vihdoin saapi Kunnahalle kuusiston, Käännäiksen ja katsahtaapi. Riemu silmissänsä on, Kun nyt näkee sulaneena Lammin läikkyvänä taas, Kaskensakin kuivaneena, Jonka viime vuonna kaas.

Työhön kävi, kirvehellä Kolhintahan honkien, Jotka aimo ryskehellä Kaatuivatkin sortuen. Ja kun viikon päättämällä Lauantaki tullut on, Silloin tuvan hirret hällä Kaadetut on kumohon.

Kuluu kaksi, kolme kuuta. Tupa, muutkin huonehet Valmisna on — niille suuta Loiskuellen lainoset Tarjoaapi lammin, minkä Rantamalla sijaitsee Uudispaikka, jota pinta Veden kirkas katselee.

Iloisesti loimumalla Uuni palaa pirttisen, Pöydän päässä istualla Syvimmästi miettien Miesi aivan yksinänsä Uudessa on kodissaan, Vasten kättä nojaa päänsä On kuin oisi unissaan.

Kun on hiili viimeinenkin Tuhkahansa painunut, Nousi hän ja peltisenki Kun on kiinni laittanut, Lähti ulos peltomaita Alkamiaan katsomaan, Sekä onko vankka aita Kylvetyssä palossaan.

Kului kesä. Laululauma Pohjolast' on paennut, Pelloill' on jo pieles, auma, Syksyn sade alkanut — Uudispaikalla nyt häitä Viettämähän aljetaan, Koko vuorokausi näitä Karkeloiden jatketaan.

Vuodet vieri. Pelto-sarja Laajentuupi leveten, Lisääntyvi riista, karja Kasvaa yhä eneten — Mies ja vaimo, Luojahansa Luottaen, töiss' onnistuu, Lapset heidän toivonansa Vahvistuen vaurastuu.

Vieri vuodet, vaihtuessa Surun, ilon. Mutta nyt Voimiensa haihtuessa Vanhuspar' ei kyennyt Mihinkähän, sillä heille Elon ilta purppuroi, Vaivoistansa uupuneille Haudan rauha levon soi.

Oi sen elämätä! kellä Usko onpi Herrahan Horjumaton, sekä hellä Avoin syli armahan Oman lieden lämpimässä — Ja kun kuolo kohtoaa, Sijan suopi pehmeässä Povessansa isänmaa.

Eljaksen erehdys.

Mahdollista että näin — Taikka jotain sinnepäin — Kuvia noit' ostaissaan Kljaksell' ol' aatteinaan:

Kuvia kun huoneessain Mull' on "suurten miesten" vain Voidaan luulla kukaties: Itse myös oon suuri mies.

Rahoilla nyt omikseen Kuvat Platon, Sokrateen Vei hän sekä Lutherin, Snellman'in ja Lönnrotin.

Kuvain ostoon moinen syy Jos vaan oli, erehtyy Eljas siinä luulossaan Suureks' hänt' ett' arvellaan.

Hänen huoneessaan kun on, Kuvat saavat huomion — Mut hän pieneks' itse jää, Ett'ei kukaan häntä nää!

Iltalaulelma.

Yöhyt hentohunnullansa Seudun verhoaa. Tähti korkeudestansa Maahan katsahtaa. Lintu nukkuu. Rauhan saapi Raivoava luontokin. Nuku, immyt, sinäkin!

Laululla sun vienoisella Uneen uuvutan, Sävelellä hienoisella Yötä toivotan Hyvää: uinu autuaasti, Kuva viattomuuden, Unettaren polvellen!

Unelmissas' ihaninta Haaveksios vaan, Rakkautta puhtahinta — Nyt et ole maan: Lemmen-enkel' siivillänsä Taivahasen viepi sun — Viethän muassasi mun!

Yöhyt hentohunnullansa Seudun verhoaa. Tähti korkeudestansa Maahan katsahtaa. Lintu nukkuu. Rauhan saapi Raivoava luontokin. Nuku, immyt, sinäkin!

Kun luulin näkeväni tiedemiehen.

Eihän muut, kuin tiedemiehet, istu tuolla lailla, Kun he ovat mietteissänsä aattehien mailla. Tuoltakin, mä luulen, tuossa yksin istuvalta Voisi huomaamatta viedä, vaikka penkin alta.

Aivan on, kuin katseleisi vanhaa pyhimystä Taikka kuvaa, joss' ei ole elon-värähdystä. Harmaa parta hajallansa leikkii tuulen kanssa, Mutta itse mies on kuni patsas paikallansa.

Mahtaa jokin suuri aate olla päättymässä, Muuten ei hän asennossa noin ois miettivässä. Taivas tiesi, minkälaisen ihmeen saanee kuulla Kohta taasen kerrottavan tuhannella suulla.

Enpä malta! Lähemmäksi haluni on tulla, Näkemähän tiedemiestä mieli hehkuu mulla. Pyhält' oikein ilmapiiri tuntua jo alkaa, Tuskin askelt' ottamahan muuttaa tohdin jalkaa…

Hiljaa hiipimällä kuljen, hyvin varovasti, Eipä käyntin' edes kuulu omiin korviin asti… Kas, kas, kuinka päänsä painuu alas rinnoillensa — Varmaankin hän ratkaisuhun saatti aattehensa…

Kerran toki tiedemiestä katsella nyt saapi, Kuinka henkimaailmoissa siinä vaeltaapi… Edessään jo seison. Mitä? Oonko oikeassa? Suutar' Oittinenhan tässä onkin — torkkumassa…

Suudelma ja korvapuusti.

Kaikk' ihaelmasanoissa Kiittää suudelmaa, Tuot' yhtymystä salaista, Minkä syömmet saa.

Vaan minä korvapuustia Kiitän ylistän — Ja oikeinpa sen "muistia" Laulaa helistän…

Näät suudelmassa huulelta Sydämehen voi Myös vierrä myrkky, turmella Sen se syöpä koi.

Mut niinkuin myrskyn jälestä Päivä paistahtaa, Niin korvapuustin perästä Rauha ruskoittaa.

Kesä-iltana.

Lännen kulta-purppurahan Aurinkoinen alenee, Tuonne vuoren kukkulahan Kultiansa valelee, Sääsket survoo, tuulen henki Kukkasia suutelee, Lempeänsä peipponenki Armaallensa laulelee.

Riemuako tuota vainen Ihannellen imehtii Puistikossa nuori nainen, Jonka silmä sädehtii Lempeyttä, puhtautta, Jaloutta sydämen? Tuota imehtiikö, mutta Kuink' on laita neitisen?

Mik' on hällä? Sulhoansa Mahtaneeko surra nyt? Muisteleeko kultoansa? Ehkä on se pettänyt? Vienot huulet hymyllänsä Eivät imarrusta jaa, Päänsä vaipuu, sydäntänsä — Kuin hän mielis' kuulostaa.

Mitä sanoi sydämensä! Poskelt' immen hajoittaa Huoli kaihopeittehensä, Ja jo pääkin kohoaa: Silm' on kirkas, otsa kanssa — Ilons' on hän saanut, oi! Nyt jo hänen poskiansa Toivon ruso ihanoi.

Toivo hänen poskillansa Kirkkahana heijastaa. Mutta hänen sivultansa Pensaasta ken puikahtaa? Nuorukainen sieltä tuli. Katseen impyeen se loi — Silmä silmähän nyt suli, Syömmet lemmen tulta joi.

Tuotako se impi vuotti? — Niinpä niinkin. Nuori mies Sulhons' on. Se ilon tuotti, Kun sen tulon sydän ties. Armahasti rinnatusten Rakastuneet katselee: Sielunsa ne kilvatusten Sanatonna haastelee.

Ja kun iltasuutelolla Tuikki tuuli kukkasiin, Lintu lauloi laulelolla Poikiansa nukuksiin; Ja kun aurinkoinen lähti Lännen kultapurppuraan, Kahden nuoren lemmen tähti Katsoi sulosuudelmaan.

Löyhkän-ajajat.

Päiväntähti vaipuvainen Läntistaivon purppuroi, Iltakello kaikuvainen Kotiin heinämiehet soi.

Naurusuina, ilomiellä Astuskelivat he nyt, Jotkut lauloivatkin vielä: "Vaiv' on päivän päättynyt."

Kun he pellon päähän saapi: "Herra, tuli irti on!" Yksi, toinen huudahtaapi — Huuto kävi ponneton.

Viikattehet, haravansa Tien he jätti vierustaan, Kiiruhusti kotiansa Kaikki läksi juoksemaan.

Huudon kuullut kotijoukko Säikähtäen ulos käy: Katseltihin joka loukko — — Mutta eipä tulta näy.

Heinämiehetkin jo kanssa Ällistyen seisahtuu, Hengähtävät juoksustansa, Ammottavat auki suu.

Eivät hekään näe tulta, Huomasivat, että vaan — Lasin ruudut illan kulta Maalas' punapurppuraan.

Pirttihin he uupuneina Kävi atrioitsemaan, Söivät paljon suuttuneina Löyhkän-ajamisestaan.

Silmänkääntäjä.

J:n kaupunkihin tuli mies, Jost' eeltäpäin jo maine ties: Hän konsti-niekka suuri on Ja taidossansa verraton.

Sitt' ohjelmansa jakoi hän, Miss' ilmi antoi näytelmän. Sen viimis-osa kumm' on niin: Hän lupaa mennä puteliin.

On ihme tuo, niin kerrotaan Ja näytäntöä varrotaan — Ja ovet kun ne avataan, Niin väkeä on tulvanaan.

Hän alkaa. Syöpi tappuraa, Mut tulta suustans' ammentaa Ja monta muuta toimittaa Ja suosiota saavuttaa…

Kun tuli näytös viimeinen, Niin katsojainsa puolehen Hän kääntyvi nyt pyörähtäin Ja heille sitten virkkoi näin:

"En ole etsimälläkään Täält' onnistunut löytämään Mä pulloa, mi kookas ois, Sen sisään että mennä vois."

"Ja siks' en tällä kertaa saa Teit' ihmehellä naurattaa, Sit' anteheksi pyytäen Mä sanon nöyrän kiitoksen."

Tuo muutamia hauskuuttaa, Mut toiset vihaan tupsahtaa, Kun "konstiniekka" rahat vei — Vaan putelihin mennyt ei!

SUORASANAISIA KOKEITA

Kuinka tulin kansallismieliseksi.

En enää ollut — niin kertoi tuo hyvä kappalaisemme, joka toissa talvena pitäjästämme muutti — mikään "keltanokka", sillä olin jo loistavalla tavalla suorittanut pari ainetta kandidati-tutkintoa varten ja ryhdyin innolla tutkimaan kolmatta. Minä olin aivan kuin tieteisin sulanut ja tieteet olivat sulaneet minuun. Henkisten silmieni edessä heijasti laakeriseppele, jonka minä tahdoin itselleni saavuttaa ensiksi ja sitten kiivetä tieteitten korkeimmalle kukkulalle, sukeltautua sieltä niiden salaisimpaan syvyyteen uusia ihmeitä kätköksistään ilmituomaan ja taasen kohota korkeimmalle kukkulalle saaliitteni kanssa takaisin. Semmoista minun sisällinen ihmiseni uneksui ja semmoista tahdoin minä todellakin aikaan-saada.

Näissä itselleni niin suloisissa tulevaisuuden unelmissa ollessani sain parhaalta ystävältäni koko yliopistossa, provasti ———n'in pojalta, kandidati Yrjöltä kirjeen, jossa hän mitä veljellisimmästi pyysi minua tulemaan kesäksi kotiinsa, rauhallisessa pappilassa hiljaista maaelämää viettämään, lisäten vielä, että minulle siellä tulisi avaantumaan aivan uusi maailma. Minua ei oikeastaan haluttanut maalle, sillä erään jouluajan olin muutamia vuosia sitten ollut vanhan tätini luona maalla ja oli minulla silloin siellä, pääkaupungissa syntyneellä ja kasvaneella, oikein katkeran ikävä, kun tätini oli jo vanha ja paikkakunta sivistyneistä säätyluokista köyhä, joten mitään seuraelämää ei ollut tarjolla. Tämä oli minulla tuoreessa muistossa ja minä löin ajatuksissani arpaa, lähtisinkö maalle vai en. Mutta tuo ystäväni veljellinen kirje, hänen puheensa uudesta maailmasta ja tieto siitä, että hänen isänsä oli syvästi oppinut mies, jonka kanssa voisi oppineita keskusteluja pitää, pääsivät vihdoin voitolle, niin että minä kiitin kutsumisesta, lupasin käyttää sitä hyväkseni ja lähteä matkalle mitä pikaisimmassa tulevaisuudessa.

Eräänä aamuna minä istahdin höyryhevon rattaille, lähtien läheisimpieni onnentoivotusten seuraamana mennä kiitämään ystäväni kotiin. Niin kauan kuin rautatietä kesti, oli matka minusta hauskaa, mutta se loppui pian ja nyt minun täytyi istua kyytirattaille, sillä olin päättänyt matkustaa maitse, vaikka yhden osan olisin voinut laivatietäkin kulkea. Mistä ihmeestä lienenkään tämän päätöksen päähäni saanut, sitä en ollenkaan osaa sanoa. Mutta että minä matkustaessani kaduin tätä päätöstäni, sitä eivät ainoastaan ajatukseni sanoneet, vaan myöskin yhä kipeämmäksi käyvä ruumiini antoi siitä tuntuvia todistuksia. Ilmakin oli vaivaavan kuuma, päivä paahtoi polttavasti. Pitkään aikaan ei ollut satanut, joten tuo kuivettunut hieno maantien hiekka pyörien liikkeestä irtaantui, tunkeutui silmiin, suuhun ja sieramiin, niin että siihen tahtoi tukehtua. Olin ikäni kuullut kehuttavan ilman raittiutta ja elämän vapautta ja mukavuutta maalla, mutta pölyn ja tuhkan nieleminen sekä kyytirattaiden epähauskat tärähdykset antoivat minulle asiasta aivan päinvastaisen käsityksen, ja nuo ihmiset sitten! Ne näyttivät minusta niin raa'oilta, niin likaisilta, niin tuhmilta, että minua oikein iljetti. Kun minä joskus kyyditsijöille, jotka sattuivat kysymään jotakin tähdistä y.m., aloin näitä seikkoja perinpohjaisesti uusimpain tutkimusten ja tieteellisten päätelmäin mukaan selittää, sain vaan kuulla jonkun "yhyh"-sanan ja kiukukseni nähdä, miten kuulijani rupesi haukoittelemaan sekä rauhallisesti — nukkui, jolloin aina täytyi niitä hevosta ajamaan herättää. Sen jälkeen ne tavallisesti sitten pahalta kuuluvalla sävelmällä alkoivat laulaa höristä. Minun ennestäänkin kylliksi suuri vihani kansallismielisiä kohtaan kasvoi kaikista tämmöisistä yhä suuremmaksi ja minä ihmettelin heidän mielettömyyttään, kun ovat ruvenneet noille mokomille tuhmille olennoille vaatimaan kouluja sekä oikeuksia sivistymättömälle raa'an kansan kielelle, jota minä tosin osasin — äitini oli sitä minulle lapsesta pitäen opettanut — mutta jota minä en voinut rakastaa.

Näin ikävissä suhteissa pari päivää ajaa kariteltuani — sillä ajalla monen monta kertaa manattuani koko lähtöäni — pääsin viimeinkin toisen päivän myöhäisellä illalla matkani päähän. Täällä kohtasi minua Yrjö-ystäväni puolelta mitä lämpimin vastaan-otto ja vieraan-varaisuus, joilla hän koetti matkan vaivojani poistaa. Mutta minussa ei ollut minkään nauttijaa, eikä vastaajaa Yrjön monellaisiin kysymyksiin pääkaupungin elämästä, josta hän aikaisin keväällä, kandidati-tutkinnon suoritettuaan, läksi pois, sillä niin olin sekä ruumiillisesti että henkisesti uupunut. Erittäin kiitollinen olin, kun Yrjö johdatti minut makuuhuoneesen, jossa kiireen kautta heittäysin vuoteelle. Mutta mitäpä minun makaamisestani tuli! Unissanikin olin, näet, olevinani kyytirattailla, joiden tärähdyksiä olin tuntevinani. Tuon tuostakin minä heräsin. Lopulta kumminkin vaivuin makeaan uneen ja rupesin nyt, tapani mukaan, näkemään unta laakeri-seppeleestä. Minä olin jo pääsevinäni tieteitten korkeimmalle kukkulalle, kaikki oli niin valoisaa, mutta silloin lähestyi minua rusoposkinen, hymyilevä nainen, joka ojensi minulle kättänsä. En voinut olla kättäni pistämättä hänen käteensä ja nyt hän lähti minua kuljettamaan outoja, kummallisia matkustuksia, joilla käsittämättömiä vaiheita kohtasin, sitten hän yht'äkkiä irroitti kätensä, minä tunsin putoavani — ja säikähtyneenä heräsin, jolloin tapasin itseni epämukavassa asemassa nukkumassa, pää sängyn laidalta alaspäin riippumassa.

Olikin jo aamu, kaunis kesä-aamu. Minä nousin ylös, tunsin itseni virkeämmäksi ja menin katsomaan kelloani pöydältä. Se oli jo yli 7. Varmaan lienee liikkeeni kuulunut viereisiin huoneisin, koska Yrjö astui huoneesen, toivotti iloisella tervehdyksellä "hyvää huomenta", tiedusti miten olin saanut nukkua ja kertoi jo olleensa kalastamassa sekä saaneensa runsaanlaisen saaliin. Hän kehui kalastusretkiä hyvin hauskoiksi, sanoen lisäksi, että me tulemme niitä yhtenään tekemään. Samassa tuli palvelijakin aamukahvia tuoden. Pian istuimme pöydän ääressä höyryävät kupit kädessä. Pitkiin aikoihin ei tämä herkku ollut minusta maistunut niin hyvältä. Sen jälkeen pyysi Yrjö minua lähtemään uimalla puhdistamaan itsestäni matkatomuja. Kun minä aijoin ottaa matkalaukkua mukanani rantaan, käski Yrjö vaan valitsemaan ne vaatteet, jotka tahtoisin ylleni pukea, ja asettamaan ne pöydälle, josta palvelija ne kyllä toisi. Tämän tehtyä lähdimme ahkerasti puhellen astumaan puutarhan luikertavia käytäviä myöten rantaan.

Ah, miten hauskalta tuntuu päästä vesilintuna kirkkaasen veteen pulaelemaan — se todellakin tuntuu hauskalta, etenkin kun on saanut pitkän matkan ajaa täryyttää toinen toistaan huonommilla kyytirattailla. Minäkin tunsin veden, työn jälkeen parhaimman lääkkeen koko maailmassa, virkistävän vaikutuksen ruumiini jok'ainoassa elimessä, kun, kylliksi vettä vellottuamme, olin pukeutunut pääkaupungissa teettämiini uusimuotisampiin vaatteisin, jotka palvelija oli uimahuoneesen tuonut. Tosin yksi ja toinen hellä paikka ruumiissani ilmoitti, että matkan muistoja oli vielä jäljellä, mutta ylimalkaan olin suuressa määrässä virkistynyt ja raitistunut. Mielihyväkseni minä tätä tunsin ja mielihyväkseni näin vaatteitteni sopivan vartalolleni ikäänkuin olisivat olleet valetut. Vaan naamani — se antoi minulle harmia. Sen oli päivä paahtanut mielestäni niin mustaksi, ett'en tahtonut uskaltaa kuvastimeen katsoa. Tyytymättömyyteni tästä ilmoitin Yrjölle, joka ilahutti minua sillä, että kesäinen päivettyminen lähtee pois muutamassa päivässä ja että naama tulee sitten "ehommaksi entistänsä". Muutoin hän sanoi vielä, että päivettyminen näin maalla ei olekaan mikään niin vaarallinen asia kuin pääkaupungissa. Lähdimme sitten kävelemään kartanolle, katsellen pappilan komeita rakennuksia ja ihaillen hienolla aistilla somistettua puutarhaa, josta selvästi näki, että talossa oli kauneuden aisti kehittynyt. Keskustellessamme pääkaupungin hupaisuuksista ja sen meille yhteisistä monista muistoista satuimme seisahtumaan. Silloin minä aloin tarkastaa paikkakunnan luontoa ja maisemia, jotka kesäisessä juhlapuvussaan avaantuivat eteen.

Monta on maassamme luonnon kauneudesta kehuttua paikkakuntaa, mutta ei tämäkään mielestäni ollut yhdestäkään niistä jäljellä. Tuo jotenkin laaja järvi tuossa ruohoisine rantoineen, sen ympäristöllä siellä täällä kohoavat honkametsäiset kukkulat ja niiden välissä olevat laaksot ja notkelmat lentoineen tekivät taulun, jota kylläkin saattoi katsella. Muutamalla niemekkeellä seisoi kirkko, kohottaen välkkyvää ristiään huumaavaan korkeuteen. Muutoin näkyi rehottavia viljelysmaita, joku uhkea, puiston ympäröimä herraskartano ja useita talonpoikain taloja, joista monikin oli puutarhalla ja eri pytingillä varustettu. Kaikkialla näkyi hyvä toimeentulo ja varallisuus. Yhä enentyneellä mieltymyksellä olisin katsellut kaikkia näitä, mutta Yrjö kiirehti minua joutumaan tutustumaan kotiperheensä kanssa, jota en vielä ollut saanut kunniaa yhtään henkilöä tavata. Pihamaalla oli 4 noin 8-15 ikävuoden välillä olevaa lasta ja eräs siistiin kansallispukuun puettu täysikasvuinen nainen, jonka Yrjö esitti sisarekseen ja ja ne lapset pienimmiksi siskoikseen. Tämä Yrjön sisar, Laura, viehättävä, solakkavartaloinen neiti, toivotti minua tervetulleeksi. Ainoastaan yksinkertaisella kohteliaisuudenosoituksella tein hänelle tervehdykseni ja lausuin kiitokseni, sillä mieleeni juolahti viime öinen uneni, joka pani minun heti ajattelemaan: "tuo nainenkos se minua muka kuljettaisi? Mutta eläpäs nykäse!" Sitten menimme loistavasti, varallisuutta todistavalla tavalla sisustettuun saliin, jossa Yrjö teki minut tutuksi vanhempainsa kanssa, jotka sanoivat minua tuhannesti tervetulleeksi. Kohta saimme kutsut aamiaiselle ruokasaliin, jossa, kun ensin oli vieläkin muutamia esityksiä tapahtunut ja provasti siunauksen lukenut, istuimme kukin paikallamme, Yrjö ja minä vierekkäin. Meidän oikealla puolella, pöydän päässä, istui provasti. Hän oli ijältään alun kuudennellakymmenellä, hopeahiuksinen, terve ja ryhdikäs vanhus, jonka jo paljas ulkomuoto herätti kunnioitusta ja osoitti vakavuutta, miehuutta ja kuntoa: Hänen vierellään istui hänen rouvansa vaatimattoman näköisenä, lempeänä, todellisen rakastavan puolison ja äidin kuvana. Rouvan rinnalla oli hänen sisarensa, jolla oli paljon kertomista entisestä olostaan pääkaupungissa ja tanssiaisista siellä, joissa hän kehui olleensa kaikkein "silmän teränä". Nyt oli hän 40-50 ikävuotensa vaiheilla. Hänen vierelleen oli asettunut Laura, tuo 18 vuotias viehättävä nainen, johon en malttanut tuon tuostakin olla luomatta varovaista silmäilyä. Sitten seurasi koko joukko perheen nuorempia jäseniä, terveitä, punaposkisia ihmistaimia kumpaakin sukupuolta.

Erinomaisen hyvällä ma'ulla nautin maistuvia ruokia, mutta yhä enemmän pakoitti rouva minua nauttimaan. "Ottakaa, olkaa hyvä", sanoi hän vähän ajan perästä. Ja vaikka kuinka olisin koettanut hänen pyyntöänsä täyttää, ei kumminkaan hänen hyväntahtoisuutensa näyttänyt tulevan tyydytetyksi; moneen kertaan lausuttua vakuutustani, että jo olin syönyt kyllikseni, ei hän tahtonut millään tavalla uskoa. Ihmeellisen hyvänluontoisia ovat nuo pappien rouvat, ajattelin itsekseni! — Monilajisen ruoan höysteenä oli vilkasta, vaihettelevaa puhetta. Mutta ihmeekseni puhekielenä käytettiin vaan pelkkää suomea, kuten Yrjö oli sanonutkin. Mielelläni olisin puhunut ruotsia, jota en kumminkaan voinut tehdä kunnioitukseni vuoksi provastia kohtaan, joka myöskin haastoi ainoastaan suomea. Hän oli oikein innostunut kansallisen asian puolustaja ja lausui tyyniä, mutta tosia ja miehekkäitä sanoja vastapuolueesta ja sen taistelutavasta, joka siihenkin aikaan kummastutti maltillisimpiakin. Se ei tehnyt minulle hyvää, vaan eipä auttanut muu kuin kuunnella, sillä tunsin hänen jok'ainoan sanansa lähtevän syvästä vakuutuksesta, jota en yksinäni luullut voivani vastustaa. Aamiaispöydästä noustuamme, käskettiin minun heittämään pois kaikki vierastelemiset ja olemaan aivan perheen jäsenenä. Ja niin minä olinkin, sillä hyvin pian tulin jokaisen kanssa likeisimpään ystävyyteen, tuttavuuteen. Aika kului päivä päivältä hupaisemmasti ja minä tunsin rupeavani viihtymään tässä herttaisessa perheessä. Provastin kanssa keskustelimme tuon tuostakin tieteistä, joissa hänen laveita tietojansa en voinut kyllin ihmetellä. Hänen suuresta kirjastostaan löysin monta arvokasta teosta, joita olisin tahtonut tutkia, mutta Yrjö ei antanut minun niihin vajota. Kaikilla mahdollisilla keinoilla koetti hän minun suurta lukuhaluani saada kesä-ajaksi vähentymään, kuljettaen minua kalastamassa ja jos jossakin. Minä en voinut häntä vastustaa, sillä me olimme tosiystävät kaikessa muussa paitsi kieli-asiassa — siinäkin vaan siihen määrään, että ystävyytemme pysyi yhä ennallaan, vaikkapa toisistaan eroavien mielipiteittemme johdosta joskus kiistelimmekin.

Seuraavana sunnuntaina olin kirkossa kuulemassa provastin voimakasta ja valtaavasti vaikuttavaa saarnaa. — Iltapäiväksi oli pappilaan kutsuttu vieraita, joita kello 5:ltä alkoi tulemistaan tulla. Mielikseni huomasin paikkakunnalla olevan vallasväkeä paljon. Mutta ei ainoastaan niitä, vaan myöskin talonpoikia tuli pappilaan perheineen, joita kaikkia otettiin yhtäläisellä lämpimyydellä vastaan. Avarat huoneet olivat vieraita jo melkein täynnä. Mutta vielä tulla jyrähtivät yhdet vaunut. "Nyt tuli tehtaanomistaja E., mennään vastaan ottamaan", sanoi minulle Yrjö. Menimme rapuille. Vaunuista laskeutui lihava herra alas ja hänen jäljestään hypähti nainen keveästi kuin kevättuulonen. Kohteliaasti tervehti Yrjö heitä ja vielä kohteliaammasti hän esitteli minut heille, ensin herralle ja sitten hänen tyttärelleen neiti Elmalle. Kun neiti Elma ojensi minulle lumivalkean kätösensä ja väisti auringon-varjostimensa syrjään, niin että hänen kasvonsa koko loistossaan näkyivät, niin silloin — minä en tiedä mitä minä tunsin: oudosti minä vavahdin ja jäin hetkeksi ikäänkuin lumottuna seisomaan. Paljon, paljon sitä ennen olin naisia nähnyt, mutta semmoista ihmeellistä vaikutusta en ollut koskaan tuntenut.

Ilta kului hupaisesti ja jokainen koetti saada sitä vieläkin hupaisemmaksi. Sekä vallasväki että talonpojat ottivat osaa kaikkiin, mitä illan kuluessa tapahtui. Minusta oli mieluista saada seurustella neiti Elman kanssa — ja mitä enemmän minä seurustelin, sitä miellyttävämmäksi hän kävi. Aivan tahtomattani kääntyivät silmäni aina hänen lempeästi loistaviin, kirkkaisin silmiinsä, jolloin hän salaperäisen kainosti loi katseensa maahan ja hänen suhteelliset poskuensa saivat mitä somimman värinvaihtelun. Mutta ilta kului loppuun ja vasta myöhään yöllä syötiin illallinen, jonka jälkeen yksimielisesti päätettiin panna toimeen kansanjuhla, syksyllä perustettavan uuden kansakoulun hyväksi. Asian alkamista varten tehtäisiin nousevalla viikolla veneretki erääsen saareen, jolloin kansanjuhlasta lähemmin päätettäisiin. Sitten seurasi kirjava lähdönhälinä ja jok'ainoa toivotti minua tervetulleeksi kotiinsa. Minä autoin vaunuihin neiti Elman, joka lähtiessään siitä minulle kiitollisuudella nyökkäsi. Hetkinen vielä, niin oli viimeinenkin vieras lähtenyt ja äsken niin vilkasta elämää täynnä ollut pappila lepäsi unen helmoissa. Mutta minun mielikuvittelossani välkkyi neiti Elman suloinen kuva vielä nukkuessanikin. Ja vaikka muistin tuon kummallisen uneni, ajattelin yhtähyvin, että tuon hennon naisen kätösen ohjaamana menisin minne tahansa… Yrjölle en kumminkaan uskaltanut näistä salaisista unelmistani hiiskua sanaakaan, sillä pelkäsin hänen niille nauravan ja sanovan minua "liian sähköiseksi".

Seuraavina päivinä puuhattiin veneretkeä, jota varten piti kulkea talosta taloon. Kaikkialla sain nauttia suurinta vieraanvaraisuutta ja kohteliaisuutta. Retkipäiväksi tuli perjantai, jolloin k:lo 10 aikaan e.pp. joukko venheitä, jotka olivat iloista nuorisoa ja muutamia vanhuksiakin täynnä, lähti järven melkein tyyntä pintaa kulkea viilettämään noin 3 lyhyen virstan päässä olevaa saarta kohden. Ilma oli herttainen ja lämmin. Minun silmäni etsivät neiti Elmaa, mutta harmikseni eivät häntä löytäneet. Vaan lähestyessämme saarta, näin joukon nuorisoa rannalla seisomassa, ahkerasti huiskuttaen nenäliinojaan. Näiden joukossa oli kaipaamani neiti Elmakin. Oli, näet, tehty sillä tavalla, että yksi joukko oli tullut edeltäpäin valmistamaan kahvia y.m. vastaanottoa jälkeentulijoille. Sitten alkoi päivän viettäminen vapaassa kesäisen luonnon helmassa. Olikin oikein riemullista saada tanssia ja leikkiä lyödä luonnon "suuressa salissa", jonka permantoa tuoksuvat kukat kirjasivat. Siinä sivulla tehtiin päätös kolmen viikon perästä pidettävästä kansanjuhlasta y.m. siihen kuuluvista seikoista. Yrjö lupasi pitää puheen isänmaalle. Minua vaadittiin pitämään esitelmää ja esitelmän aineeksi määrättiin Kalevala, kun nyt samalla vietettiin Kalevalan 50 vuotista juhlaa. Tästä kunniasta täytyi minun kieltäytyä, sillä Kalevalaa minä tuskin ollenkaan tunsin. Tosin olin koulua käydessäni sitä vähän lukenut, mutta senkin vähän vaan vastenmielisesti. Kun en luopunut kieltäytymisestäni, niin naiset laittoivat arpaliput, jotka sitten saisivat määrätä, kuka heidän 4:stä valitsemastaan tulee esitelmän-pitäjäksi. Minä olin näistä 4:stä yksi — ja ell'ei neiti Elma olisi ollut arpa-uurnaa kädessään pitämässä, en olisi ollenkaan mennyt nostamaan. Ja mitenkäs kävi? Arpa sattui minulle! Vieläkin koetin vastustella, mutta neiti Elma tuli luokseni, katsoi veitikkamaisesti silmiini ja tuo sievoinen suu muhoili niin imarteellisesti, kun hän minulle sanoi: "voitteko todellakin olla tuommoinen?" "En — teidän pyyntönne tähden", täytyi minun vastata. Ystävällinen hymyily huulilla lausui hän kiitoksensa minulle ja lähti hilpeänä muille naisille lupaustani ilmoittamaan. Minua ajattelutti tuo pulma, johon olin sitoutunut, mutta itseäni lohdutin sillä, että kukaan ei olisi kieltäytynyt — kun neiti Elma oli pyytämässä. Ja enhän sitä paitsi ollut ensikertaa puhujana esiintyvä, sillä monen monessa ylioppilaskokouksessa oli minun puhettani käsientaputuksilla palkittu. Minulla ei olisikaan esitelmänpitäjäksi itseäni vastaan valitsemista ollut mitään sanomista, jos sen aineeksi ei vaan olisi määrätty minulle niin vähän tunnettua Kalevalaa — se se oli syy vastustamiseen ja se se minua harmitti. Mutta sitä lukuun ottamatta oli päivä yksi nuoruuteni hupaisimmista huvipäivistä. Kumminkin minua ihmetytti se seikka, että melkein kaikki puheet ja laulut olivat pelkkää suomea, vaikka suurin osa retkellä olijoista kyllä osasi ruotsiakin. Jokainen näyttikin olevan kansallisasiaan innostunut ja jokainen puheli siitä pontevasti ja tykkänään toiseen suuntaan, kuin minä olin ruotsinkielisistä sanomalehdistä lukenut ja ruotsinmielisiltä kuullut, joitten keskuudessa olin kasvanut. Mutta päivä oli jo mailleen menossa, kun vihdoin lähdimme saaresta takaisin. Nukkuva tuulonen kuljetti kaikua laulumme sävelmistä laaksosta laaksoon ja vuorelta vuorelle. Kun sitten oli rannassa erottu ja vähän sen jälkeen olin sängyssäni lepäämässä, mietin päivän muiden muistojen ohella kansallisasiaa ja ajattelin, miten sen laita oikeastaan lienee.

Huomis-aamusta alkaen aloin puuhata esitelmääni, sillä siihen olin päättänyt uhrata työtäni niin paljon kuin mahdollista. Minä lu'in Kalevalaa, joka alusta tuntui niin oudolta ja kummalliselta. Mutta mitä enemmän minä sitä luin, sitä suuremmaksi kasvoi kummastukseni tuosta ihmeellisestä maailmasta, minkä sain siinä kohdata ja mikä minua tuntui rupeavan miellyttämällä miellyttämään. Oikeinpa minua alkoi hävettää, kun nyt vasta tätä kallista kansallista aarretta tein itselleni tutuksi. Onneksi oli Yrjöllä professori X:n pitämiä kirjoitettuja lujentoja Kalevalasta, joita minä sain, oman ahkeran tutkimukseni ohella, lähteinäni käyttää. Niistä oli minulle verraton apu. Sitä paitsi oli itse provasti ihastunut Kalevalaan. Hän puheli minulle siitä paljon ja nähtyään että minulla oli siitä jotenkin hämärät tiedot, sanoi hän: "kyllä näen mihin suuntaan ja henkeen sinä olet kasvanut. On tarpeellista, että rupeat miettimään, mitä aatteet isänmaa ja kansa oikeastaan tahtovat sanoa". Nämä vanhuksen sanat painuivat syvästi mieleeni ja minä aloin ajatella, miten minun laitani lieneekään. Minä kyllin kyllä tiesin isänmaa- ja kansa-aatteet sekä velvollisuudet molempaa kohtaan, mutta minä olin ruotsinmielisistä sanomalehdistä ja sen puolueen jäseniltä imenyt vihaa niiden saarnaaman kieliasian tähden ei ainoastaan suomenkieltä, vaan samalla koko kansallismielisten harrastusta kohtaan. Suomen kansan historia monine vaiheineen oli minulle päivän selvää ja minä tiesin, mitä "kansamme on kärsinyt katoamatta" sekä että silläkin on tärkeä tehtävä tulevaisuutensa tähden, mutta se kieli-asia — se oli minut kauttaaltansa soaissut, soaissut siihen määrään, että minä kaikissa näin vaan kielikiistaa. Sitä paitsi minä tahdoinkin olla kiistoja ja puolueita ylempänä ja tulla tiedemieheksi, joka ainoastaan oman itsensä kunnian ja maineen tähden tutkisi tieteitä, huolimatta mistään ajan kysymyksistä. Nyt kumminkin luulin ajatuksissani tuntevani toisellaista suuntaa. Näitä seikkoja en voinut olla ilmaisematta Yrjölle. Kun hän huomasi, että olin joutunut jonkinmoiseen käännekohtaan, rupesi hän innokkaasti minulle selvittämään kansallismielisten ohjelmaa. Se tekikin hyvää, sillä nyt sain oikean käsityksen kansallisasiasta ja minä tunsin päivä päivältä tulevani sille myötätuntoisemmaksi.

Nyt oli myöskin kiire valmistuksien tekemisessä kansanjuhlaa varten, jota oli aikomus saada niin monipuoliseksi kuin mahdollista. Jo keväällä oli saatu asianomainen lupa arpajaisten pitämiseen, jotka päätettiin yhdistää kansanjuhlan kanssa yhteen. Voittoja oli koko talvi valmistettu, mutta vielä nytkin oli niiden kokoamisessa ja lisän hankkimisessa paljon työtä. Lauluharjoitukset antoivat myöskin kyllin kyllä puuhaamista. Mutta tehtäväänsä innostunut nuoriso ei säästänyt voimiaan, vaan koetti saada kaikki toimitetuksi parhaan mukaan. Tuskin oli yhtään päivää, että jotakin kokousta tai harjoitusta ei olisi ollut. Niitä pidettiin milloin yhdessä, milloin toisessa kohden. Ilman mitään rajoitusta kokoonnuttiin sekä herrasperheissä että talonpoikaisissa. Minun täytyi ihmetellä sitä siisteyttä, puhtautta ja hyvää järjestystä, mitä viimeksi mainituissa sai täällä melkein useammassa paikassa kohdata. Puhumattakaan ylimalkaan jotenkin tyydyttävällä tavalla laitetuista ja siistityistä huoneista, tapasi monessakin talossa monta eri sanomalehteä sekä muuta uudenaikaista arvokasta kirjallisuutta, jota sanottiin niin talon oman perheen jäsenten kuin työväenkin ahkerasti viljelevän. Näistä en voinut olla kummastustani lausumatta provastille, joka puolestaan ei siinä sanonut olevan mitään aihetta kummastelemiseen, vaan päin vastoin ilon aihetta, lisäten vielä, että minulle pääkaupunkilaiselle ei olisi miksikään pahaksi, jos koettaisin päästä yhä enemmän kansaa tuntemaan. Sitä samaa minä jo halusin itsekin, sillä se rupesi minua vähitellen miellyttämään tuossa yksinkertaisessa elämässään ja väsymättömässä ahkeruudessaan. Kun vielä päällepäätteeksi tulin tuntemaan kansan puutteita, tarpeita ja toiveita ja kun sain nähdä, miten se ottaisi vastaan, kun sille oikeata ja hyvää tarjottaisiin, en pitänytkään sitä enää "tuhmana olentona", vaan päinvastoin sitä, joka ei tahtoisi sille ja sen hyödyksi tehdä työtä.

Mutta tulipa se päivä, jona hansanjuhla oli vietettävä. Kaikki juhlaa varten oli valmistettu samaan tapaan, kuin semmoisiin tilaisuuksiin tavallista on. Väkeä oli kokoontunut runsaanlaisesti. Aluksi laulettiin muuan laulu. Sen jälkeen piti Yrjö pontevan, innokkaan puheen isänmaalle, kehoittaen lopuksi läsnäolijoita huutamaan: "eläköön Suomen kansa, ja sen kansallisuus", jolloin raikas, sydämien syvyydestä lähtenyt monenkertainen eläköönhuuto kaiutti ilmaa. Minun rintani tykki, kun näin köyhän työmiehenkin, joka hänkin nyt oli riisunut arkinuttunsa ja tullut hetkeksi vapaana riemuelemaan, iloissaan yhtyvän muiden huutoon ja tuntui ikäänkuin joku olisi sanonut: "näethän, että hänellekin on isänmaa, kansa ja kansallisuus pyhä, niin miks'ei sitten sinulle, joka olet onnellisemmalla asemalla inhimillisten ja tieteellisten y.m. tietojesi puolesta kuin hän!" Silloin minä yksinäisyydessä vakaasti päätin, että minäkin tahdon täst'edes olla kansanmies.

Nyt ruvettiin arpalippuja myömään, jotka vähässä ajassa menivät kaupaksi. Sitten nousin minä esitelmääni pitämään. Minä puhuin Kalevalan, tuon verrattoman aarteen, jonka esi-isämme ovat meille jättäneet, merkityksestä sekä muinaisuudelle että tulevaisuudelle, sen arvosta kansalliselta kannalta, toin esiin sen kauniimpia paikkoja, tein sen henkilöitten luonteista kuvia, vertasin sitä muiden kansain kansallisepoksiin j.n.e. Monta kertaa olen jälestäpäin ihmetellyt, että olin esitelmästäni, jonka aine muutamia viikkoja sitten oli minulle jotenkin tuntematonta, saanut semmoisen syntymään, että sen lopussa läsnäolijat huusivat minulle "eläköön". Tämä olikin mahdollista, jos nimittäin otaksun, ettei minun oma ahkera tutkimukseni voinut niin vähässä ajassa paljo hedelmiä tuottaa, ainoastaan sen kautta, että minulla oli Yrjön yliopistossa kirjoittamat luennot ja hänen omat neuvonsa ja ohjeensa alituisina apuina. — Seurasi sitten lauluja sekä kansanjuhlissa tavallisia leikkejä ja kilpailuja, joista jaettiin palkinnoita. Tulot olivat hyvät ja juhla kaikin puolin onnistunut. Lopuksi oli päätetty pitää tanssit Hovilan hovissa, jossa on useita avaroita huoneita. Täällä oli hauska illanvietto. Tanssin ohella oli kuultavana lausuntoa ja laulua. Ei koskaan ole lausunto minuun niin syvästi vaikuttanut, kun neiti Elman lausuessa runoelmaa "Oma maa". Muutoin minä koko päivän seurustelin yksinomaan hänen kanssansa ja sitten myöhemmällä tanssista erotessa saatin hänet kotiinsa. Kun olin palannut pappilaan ja asettunut levolle, eipä tullutkaan uni silmiini. En tiedä mikä minua vaivasi, mutta kummalliselta vaan tuntui. Minä kysäsin sydämeltäni: "olenko rakastunut?" Se vastasi: "olet" ja mielikuvittelossani rupesi leijailemaan Elman kuva kaikessa ihanuudessaan. Samaa alkoi täst'edes olla aina, niin että minun oli mahdoton ajatustani hänestä poistaa. Minä rupesin yhtenään käymään tehtaanomistaja E:n perheessä, jossa minua lämmin vastaanotto aina kohtasi jokaisen puolelta, ja etenkin Elmalta luulin saavani suurimman myötätuntoisuuden osakseni. Kaikki päätökseni rakkausseikkojen vastustamisesta siksi, kunnes olisin tieteitten korkeimmalla kukkulalla, unohdin ja edessäni väikkyi tuleva maailmani hyvin ruusuisena Elman lemmen valossa. Vihdoin ilmoitin asiani laidan Yrjölle, joka naurahti ja sanoi: "tulit liian myöhään, sillä hänen sydämensä on jo minun". Kun minä epäilin, niin hän sanoi: "no, koska et minua usko, niin kysy häneltä itseltään". Minä ajattelin sinne ja tänne, mutta tulin siihen päätökseen, että Yrjö vaan tahtonee minua kiihoittaa. Ja ilman sitä tunsinkin olevani siinä tilassa, ett'en missään tapauksessa voikaan olla tunteitani Elmalle ilmoittamatta — olkootpa asianhaarat miten tahansa. Tähän tulikin pian sopiva tilaisuus, sillä muutamana päivänä saimme kutsut Elman kotiin. Se kutsu oli minulle mieleen ja minä päätin, että juuri tänään minä tahdon tehdä itseni onnelliseksi ja tulla Elman sydämen omistajaksi. Kun minä sitten, vähä aikaa yhtä ja toista haasteltua ja vieraanvaraisuutta hyväksi käytettyä, aioin saada puhutella Elmaa, pyysi Yrjö minua lähtemään puutarhaan. Menimme sinne. Siellä oli Elma yksinään istumassa. Yrjö meni hänen vierelleen, otti hänen kädestään kiinni ja sanoi, ettei hän voinut ystävyytemme tähden olla minulle sitä ilmoittamatta, että hän on Elman kanssa salakihloissa ja että heidän kihlauksensa julkaistaan tulevissa maisterinvihkiäisissä, joihin Elma tulee hänelle seppeleensitojaksi. Voi, miten suloisesti Elma hymyili, kun hän katsoi Yrjön silmiin! Mutta minä — olin kuin pilvistä pudonnut ja tuskin voin heille onnitteluani lausua. Minä tosin sydämestäni soin, että niin hyvä ystäväni kuin Yrjö tulee onnelliseksi, mutta minun omat unelmani, jotka näin tyhjään rauenneiksi, vaikuttivat minuun niin valtaavasti, että minä en tiennyt, olinko elävä vai kuollut. Kaikki tuntui minusta kolkolta… sekä nyt täällä tehtaalla että sittemmin pappilassa.

Parin päivän kuluttua aloin tehdä poislähtöä, jota koko provastin perhe koetti ehkäistä. Mutta minä en enää voinut kauemmaksi jäädä. Kaikki lähtivät minua vähäksi matkaa kyytiin ja liikuttavan erohetken tapahduttua, aloin ajaa — sama vaikka minne, sillä nyt oli "miel' ei tervoa parempi, sydän syttä ei valkeampi". Minä tunsin itseni kovin onnettomaksi ja ellen olisi muistanut päätöstäni, että minusta pitää tulla kansanmies, niin tiesi kuinka olisi käynytkään. Mutta se rohkasi minua ja minä päätin kääntää elämäni toiseen suuntaan. Kaikki unelmat tieteitten korkeimmasta kukkulasta minä heti hyljäsin, päästäkseni mitä pikemmin välittömään yhteyteen kansan kanssa. Yliopistossa luentojen aljettua ihmeteltiin suuresti, kun minä muutin jumaluusopilliseen tiedekuntaan. Kun pari vuotta oli saanut kuluneeksi, vihittiin minut papiksi.

Luultavasti olen aina vanhana poikana, sillä ensi lempeni oli sattunut esineekseen saamaan semmoisen, jonka sydän oli jo toisen oma. Mutta minä olen kumminkin iloinen, että olen tullut kansani palvelijaksi. Auki vaan akkunat ja valoa jokaiseen pirttiin ja valistusta jokaisen sydämeen! Tämä ei olisi tapahtunut, ellen olisi tässä kertomaani kesää ollut aikaansa ymmärtäneessä paikkakunnassa, jossa tulin tuntemaan kansan, sen tarpeet ja toiveet sekä omat velvollisuuteni niitä kohtaan. Ystäväni Yrjön kirje ei ollut väärässä, sanoessaan, että minulle tulee hänen kotonaan avautumaan uusi maailma. Se tapahtuikin. Ja se uusi maailma oli isänmaa ja kansa — ja minä tulin kansallismieliseksi.

1884.

Mistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta.

Rakastunut oli hän, sen jo "nenästäkin näki." Niinkuin luonto, kun kevätaurinko sitä lämmittävillä säteillään hyväilee, pukeutuu juhlapukuun ja muuttuu nuoreksi uudestaan, niinpä Heikkikin, kun lemmekäs katse suloisesta silmäparista häntä kohtasi, oli tullut toiseksi mieheksi aivan kauttaaltansa.

Ylioppilas se tuo Heikki oli ja Heiskanen oli hänen sukunimensä. Mutta tätä viimeksi mainittua nimeään hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa suusta kuullut, sillä aina häntä niiden kesken Heikiksi sanottiin. On todellakin omituista tuo tapa koulupojilla — eivätkä muutkaan ihmiset siitä "pahasta" vapaat ole — että melkein jokaiselle joku erityinen lisänimi annetaan, joka tavallisesti saa alkunsa sen tahi tämän kumppalin vaateparresta, käytöksestä, ruumiinrakennuksesta tahi luonteen ominaisuudesta. Välistä nämä tämmöiset lisänimet elävät vielä kauan senkin jälkeen, kuin niiden omistajat ovat "kuolleina pois pyyhityt elävien joukosta," ja useimmiten ne ovat erinomaisen sattuvia. Kummallista muutoin oli, että Heikki on saanut papin antaman ristimänimensä säilyttää, vaikka se tavallisesti ei kelpaa. Ja saa niitä papin antamia nimiä joskus olla kuinka monta tahansa, niin että olisi valitsemisenkin varaa, mutta yhdestäkään ei niistä huolita, vaan uusi nimi varpataan. Jos se nyt Heikki saikin oikean nimensä pitää, niin jotain omituista siinä kumminkin oli — se nimittäin, että hänen sukunimensä unohdettiin, sillä hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa suusta sitä kuullut, tuskinpa nämä sitä kaikki tiesivätkään.

Heikki on kotoisin Savon sydänmailta, talonpoikaisten vanhempain lapsi. Vastustamaton halu, joka vaan kiihtyi siinä kiirastulessa, minkä kotiväen estelemykset synnyttivät, saattoi hänet lukutielle lähtemään. Eikä siinä sekään auttanut, vaikka isä kävi pappiakin puhuttelemassa, ilmoittaen, että hänen poikaansa on syttynyt kouluhalu. Pappi neuvoi isää rukoilemaan, jotta semmoiset ajatukset häviäisivät. Ei ollut rukouksesta apua — kouluun se Heikki lähti kun lähtikin. Hänen päänsä ei taitanut ihan "terävimpiä" olla, vaan tämän kohdan hän väsymättömällä ahkeruudella korjasi. "Se mies se lukee kuin hevonen", sanoivat kumppalit. "Niinpä se mies syöpikin kuin hevonen", vastasi Heikki tavallisesti. Osansa kansallemme kuuluvasta hidasluontoisuudesta oli Heikkikin saanut, niin että vikkeläkieliset hänet tuon tuostakin pulmaan saattoivat. Heikin tapa ei ole koskaan ollutkaan kieltänsä liiaksi laulattaa, silloin tällöin hän vaan sanan päästää, mutta ne sanat ovatkin naulapäitä. Iloisten kumppalien kesken saivat nauruhermot useinkin pinnistyksessä olla, kun Heikki sattui motevan sanasutkauksen laskemaan ja jos hän vaan milloin oikein rovelleen sattui, niin olipa hän koko mestari. Kaikki kumppalinsa hänestä ylimalkaan pitivät, tiesivätpä hänestä kertoa yhtä ja toista semmoisetkin ihmiset, jotka eivät olleet häntä edes nähneetkään. Vaatimaton, sanansa pitävä ja velvollisuutensa täyttävä mies hän oli sekä ulkomuodoltaan täydellinen savolaisen kuva. Muutoin hän pysyi yhdenlaisena koko koulu-aikansa kaiken muun paitsi kokonsa puolesta, niin että hän yläluokilla oli melkein semmoinen, kuin kouluun tullessaankin. Tukka sai olla pitkänä, jakaus, keskellä päätä. Vaatteet olivat kotikutoiset ja lapikkaat aina kenkinä. Setävainajaltaan jääneet melkein kyynärää pitkät koirannahka-rukkaset piti Heikki rakkaina käsineinään, jotka kadulla monen monta kertaa herättivät vastaantulijoitten huomion. Tämmöisenä yksinkertaisena miehenä lähti hän ylioppilas-tutkintoonkin, jolle matkalle hän evääkseen teetti puolitoista leiviskää painavan kalakukon suurista muikuista ja peloittavan lihavasta sianlihasta. Kun hän sitten rautatiellä junassa tämän eväänsä nosti polvilleen ja alkoi sen maukasta sisustaa hyvällä ruokahalulla popsia, niin silloinkos matkustajat saivat katsomista. Huomautettuna tästä arveli Heikki: "katsokoot, kunhan eivät vaan käsiksi tule" ja tyydytti mahansa vaatimukset niin yltäkylläisesti, että syönnin jälkeen tuon tuostakin valtavasti röystäytti, joka merkitsi samaa, kuin maha olisi kiittänyt ja sanonut: "nyt on hyvä." Tällä matkallansa hän ensi kertaa elämässään nautti juovutusjuomia siihen määrään, että oikein hajakkaan tuli ja puita heiniä lasketteli. Siihen aikaan olikin vielä semmoinen paha tapa, että ylioppilaaksi päästyä pidettiin suuret juomingit, jotka monellekin avasivat ovet viinajumalan temppeliin, sen pelastamattomaksi uhriksi saattaen. Näissä juomingeissa Heikkikin koko yön reuhasi, eikä päivän noustessa aurinkoa tuntenut, vaan arveli, että "katsokaa ihmettä, kun täällä Helsingissä on kuukin punainen." Mutta kun sitten humalan hyvä seuralainen, pohmelo, tahtoi ankaralla päänkivistyksellä kallon halkaista, sanoi Heikki, että "minun juomani saavat täst'edes pysyä tapin takana" — ja pitää sen päätöksensä niinkuin mies vieläkin.

Ylioppilaaksi tultuaan alkoi Heikki ahkerasti jumaluusoppia tutkia. Kun häntä siihen tai tähän huvitilaisuuteen pyydettiin, vastasi hän vaan, että "ei minun palkkani kannata" ja meni uupumattomana työhönsä, eikä antautunut mihinkään, joka olisi päätehtävästä pois suunnittanut.

Mutta sattuipa nyt semmoinen tapaus, että lemmekäs katse suloisesta silmäparista kohtasi Heikkiä. Eipähän tuo ensimmäinen kerta liene ollut, sanottaneen, kuultua että Heikki jo ylioppilas oli, koska muka yhdeksän joka kymmenestä lyseon viidennellä luokalla olevista on useissakin lemmen-seikoissa ollut, jopa yksi ja toinen koko rakkauteen — vietiksihän sitä nykyään nimitetäänkin — ehkä kyllästynytkin. Lieneekö tämä Heikille ansioksi vai viaksi luettava ja niin uskottomalta kuin se kuluneekin, mutta totinen tosi se vaan on, ett'ei Heikille ollut tämmöistä ennen tapahtunut. Heikki, näet, ei koskaan ollut mikään "salonkileijona" ollutkaan, niin että oikein etsimällä olisi etsinyt tilaisuuksia "päästäksensä rakastumaan", ja jos silloin tällöin joku viehättävä olento naisen muodossa liihoittelevana sattuikin häntä kohtaamaan, niin mitäpäs siitä oli… se meni menojaan. Sanalla sanoen, eivät naiset hänessä sen suurempaa huomiota herättäneet, kuin — hänkään naisissa. Sentähdenpä hän antoikin hyvin kuivakantaisia vastauksia, kun kumppalit, itse lämpiminä ollessaan, häneltä kyselivät, miltä se tai se neiti hänestä näyttää. "Tytöltä näyttää", vastasi hän hetkisen mietittyään ja omituinen hymy ympäröi suuta. Kumminkaan ei hän mikään "naisten vihaaja" ollut — hän oli vaan laatuisensa. Ja nyt oli häntä lemmekäs katse suloisesta silmäparista kohdannut. Se oli tapahtunut näin.

Heikki taisi olla kolmatta vuottansa ylioppilaana. Asuntoa oli hän erään papin leskirouvan luona, joka suuresti kunnioitti Heikin siivoutta ja ahkeruutta. Tämän leskirouvan veli oli pappina Hämeessä ja hänen tyttärensä Hanna tuli muutamiksi viikoiksi Helsinkiin soitantoa harjoittelemaan. Oikein Heikkiä ihmetytti tuo avomielinen, vapaa ja kaavoihin jäykistymätön kohteliaisuus, jota neiti Hanna hänelle jo esittäessä osoitti. Hänen äänessään ja puheessaan oli semmoista viehätystä, että Heikki, vastoin entistä tapaansa, ei malttanut olla häneen salaa arasti katsomatta. Muutaman päivän kuluttua ei Heikin mielestä ollut kylliksi paljon tilaisuutta nähdä tuota valkokutrista, punaposkista sulotarta, jonka sinisilmät niin haaveellisen lumoavina ja kirkkaina puhdasta sielua kuvastivat. Puvun yksinkertaisuus, vailla kaikkea "rumentavaa koristusta", teki miellyttävän kokonaisuuden hänen hennon vartalonsa kanssa. Ennen oli Heikki päivällispöydästä melkein ennen aikojaankin lähtenyt, mutta nyt hän olisi siinä istunut kuinka kauan tahansa. Eikä kahviakaan enää tarvinnut hänelle kamariinsa viedä, vaan sen hän joi muiden joukossa ruokasalissa. Päivä päivältä tuli hän puheliaammaksi, laski leikkiä ja nauroi. Nuo siniset silmät, ne olivat tainneet Heikin itseensä upottaa… niin, rakastunut oli hän, sen jo "nenästäkin näki".

Jo se Heikki alkoi itsekin tuntea, että jotain ihmeellistä on hänessä tapahtunut, vaikk'ei täydellisesti käsittänyt, mitä se oli. Mutta hän on ajatteleva mies, joka ei jalkojaankaan aseta ristiin ajattelematta, onko se tarpeellista vai ei. Huomaamattansa hän kumminkin tuli itseään vertailemaan — neiti Hannaan. Oikein hän säikähti silloin. Ajattelematta sen enempää seurauksia kuin sitäkään, onko tarpeellista vai ei, lähti hän räätäli Rintalaan, joka sai hänestä ottaa mitan ja tehdä muodinmukaisen puvun. Myöskin tukanleikkaajan sakset saivat olla täydessä työssä — monta kertaa niiden väli tuli niin täyteen hiuksia, ett'ei leikkaaminen onnistunutkaan — ennenkuin Heikin karhea tukka oli monivuotisen pituutensa heittänyt. Eikä se Heikki enään paljon luvuistaankaan välittänyt. Luennoilla hän kumminkin kävi. Mutta kun niille mennessä sattui Aleksanderinkadulla neiti Hanna tulemaan vastaan ja kun se ystävällisellä hymyilyllä vastasi tervehdykseen, niin mikäpäs muu auttoi… kuin kääntyä yhteen matkaan. Sitten sitä käytiin katselemassa monilla tavaroillaan puoleensa houkuttelevia kauppapaikkain akkunoita, mentiinpä sisäänkin ja tehtiin ostoksia. Verrattoman hauskaa oli Heikistä saada tavaroita kantaa. Mutta eipä neiti Hanna tahtonut Heikkiä tähän vaivaan panna, kun tällä ei ollut — käsineitä. Heikki ei, näet, rukkasiaan Helsingissä pitänyt, eikä muitakaan käsineitä ostamaan ruvennut… pisti kätensä vaan taskuihin. Mutta nytpä jo eräänä päivänä nähtiin hänellä uudet hansikkaat. Noista käsistä olikin välistä ollut koko vastus, kun ei tietänyt muine ne "tieltä" pistäisi, vaan oikeinpa somalta rupesi tuntumaan pitää niitä rinnan kohdalla ylhäällä, vetää hansikkaita edestakaisin, oikoa kuruja ja työntää sormiaan syvempään, taputella kämmeniä yhteen ja tietää, että käsillä on lämmin — ja että täst'edes saa tavaroita kannettavakseen… Hupaiset ne olivat nämä ajat Heikistä. Illatkin ne kuluivat niin tavattoman sukkelaan, että harmitti — ja siihen vakuutukseen Heikki tuli, ett'eivät nuo siniset silmät kenellekään niin suloisesti säihkyneet kuin hänelle. Siksipä sitä unta ei tahtonutkaan silmiin saada, vaan pitkät ajat mieli ajelehti joka yö maita mantereita ja lopulta aina samaan palasi — neiti Hannan sinisiin silmiin. Ja silloin taasen outo tunne rinnassa liikkui ja jollain tavalla piti mielen yltäkylläisyyttä tyhjentää keveämmäksi. Niin proosallinen kuin Heikki olikin, tunsi hän kumminkin eräänä semmoisena yöhetkenä, että hänen ajatuksensa tahtoi runomuotoon pukeutuneena purkautua. Hän istahti pöytänsä ääreen, otti kynän ja vaipui aatoksissaan — runoa kirjoittamaan. Pitkältä ei runoa syntynyt, kun hän taisi olla liiaksi tunteittensa vallassa, mutta se, mikä sitä tuli, oli lähtenyt hänen sydämensä syvimmästä. Ainoastaan kaksi säettä oli paperille piirretty ja kuuluivat ne näin:

"Ei sitä ymmärrä, eikä sitä arvaa, Mikä se rakkaus lienee"…

Siihen se oli runoilu pysähtynyt, runosuoni lienee katketa rapsahtanut, eikä jatkoa koskaan herunut.

Ylioppilaskumppalitkin ne huomasivat, että Heikki oli muuttunut, ikäänkuin hän olisi "uudestaan syntynyt" — ja jopa yksi ja toinen siihen syytäkin aprikoi. Kerran niitä aika liuta kokoontui Heikin ympärille ylioppilastalossa. Sanasukkeluuksia lasketeltiin ja entisen tavan mukaan kysyttiin: "Heikki, onko se leikki?" "On se sen lemmon leikki", vastasi Heikki aivan samoin kuin tuhansia kertoja ennen oli tehnyt. Mutta kun ne alkoivat sitten sanoa: "sinä olet rakastunut, sen jo nenästäkin näkee" ja tahtoivat häntä ruveta muka Amorin siiville nostamaan, niin silloin Heikin kärsimys loppui. Hän lausui ankaroita sanoja ja ryntäsi kiivaasti pois. Tämmöistä, suuttumusta nimittäin, tapahtui ensi kerran, jonka tähden vallattomat alkoivat tekoaan katua. Heti nousikin kysymys siitä, millä tavalla Heikki sovitettaisiin. Vihdoin, kovasti kiisteltyä ehdotuksista, päätettiin mennä pitämään Heikille sovitus-serenadi, jonka tulisi olla kaikin puolin säädyllinen. Yösydännä sitten kajahti Heikin asunnon seinustalla hyvyydestään kuuluisa ylioppilaslaulu. Laulajat erehtyivät akkunassa ja asettuivat laulamaan sen kamarin kohdalle, jossa neiti Hanna nukkui. Ei tarvinne mainitakaan, että neiti Hanna ylen onnellisena riensi sytyttämään kyntteliä. Kauan hän vielä laulun loputtua ja tulen sammutettuansa istui akkunassa, katsoen synkkään yöhön, ja hänen sydämensä niin hennosti tykytti. Mutta Heikki, joka myöskin lauluun heräsi, ei ensin käsittänyt, näkeekö hän unta vai mitä, vaan vähitellen asia hänelle selveni. Ja nytkös hän onnettomaksi tuli — hän luuli että neiti Hannalla saattaa olla joku ihailija, jonka toimesta serenadi pidettiin…. Uni katosi häneltä, monenmoisia ajatuksia, toivoja ja epätoivoja risteili hänen mielessänsä ja pitkän pitkä oli se yö. Aamulla kuitenkin kaikki aivan toiseksi muuttui, kun neiti Hanna ja hänen tätinsä kilvassa lausuivat Heikille kiitollisuuttansa serenadista, luullen häntä sen toimeenpanijaksi, vaikka tosin kumpikin huomauttaen samalla, että "herra Heiskanen oli turhaan niin suureen vaivaan ryhtynyt". Heikki koetteli selittää olevansa aivan tietämätön, mutta eipä häntä uskottu, eivätkä väittelykset auttaneet. Heikki antoikin asian sinänsä viimein olla, kun — luuli että sallimus hänen hyväksensä toimii. Tapauksen johdosta tunsi hän päässeensä paljoa likemmä neiti Hannaa ja hänen tätiään. Milloin suinkin mahdollista, silloin hän oleskeli — ei omassa kamarissaan, vaan "naisten puolella". Uskalsipa jo ruveta niin rohkeaksi, että eräänä iltana kävi ostamassa neiti Hannalle ja hänen tätilleen pääsyliput Suomalaiseen Teateriin. Neiti Hanna otti pääsylipun hyvin kiitollisena vastaan, mutta täti ei sanonut voivansa lähteä, vaan käski pääsylipun antaa eräälle vanhalle, kuivalle opettajattarelle, jonka muka piti tulla "esiliinaksi". Eipä auttanut muu kuin antaminen. Näyteltävänä oli muuan imelä rakkausnäytelmä. Usein oli semmoisia kohtauksia, että Heikki olisi tahtonut istua aivan neiti Hannan vierellä ja nähdä hänen kasvojensa ja silmiensä väreitä, mutta se "esiliina" oli välissä… tiesi mistä syystä hän Heikin vieressä tahtoikaan istua… Vieläpä se oli haittana keskustelujakin pidettäessä, niin ettei saanut vapaasti haastella — ja sekös Heikkiä harmitti… arvaahan sen. Kotiin mennessäkin se "esiliina" oli välissä. Koko toivonsa laski Heikki illallispöytään. Mutta kun hän rupesi ruokasaliin menemään, tuli saaliin kääriytynyt "täti" vastaan ja ilmoitti, että hänelle oli iltaruoka viety omaan kamariinsa. Eikä tässä vielä kylliksi, kummempikin ihme tapahtui… onnettomuudet ne tulevatkin joukottain. Neiti Hanna pyysi saada Heikiltä ottaa jäähyväiset, koska hän aamulla aikoi matkustaa pois. Nyt oli Heikki kuin "puulla päähän lyöty", ei hän osannut virkkaa sitä eikä tätä, eikä kuullut, mitä neiti Hanna lienee hänelle puhellutkaan. Kamariinsakin tultuaan, ei hän tietänyt, mitä hän tekisi. Koetti syödä — ruoka oli hänen mielestänsä niin huonoa, että vähällä oli palvelijattarelle riitelemään lähteä. Nukkumisesta ei ollut puhettakaan, kun ajatteli sitä, ett'ei enää koskaan tavanne neiti Hannaa. Oikein hän sadatteli tuhmuuttaan, kun ei jo päivää ennen ollut rakkauttansa ilmoittanut, vaikka kumminkin tunsi itsensä rakastuneeksi… muuta se vaiva ei hänessä voinut olla. Silloin juolahti mieleensä, että hän menee rautatien asemalle ja tekee tunnustuksensa siellä… hiukkasen ennen junan lähtöä… silloin ehkä paremmin vaikuttaa. Heti lehahti rauhallinen tuulahdus hänen liekehtivään rintaansa ja ajatellessaan sitä onnea, kun neiti Hanna hänen kättänsä myöntäen pusertaa, naurahti hän aivan ääneensä. Suloista puoliunta maatessaankin hän hymyili. Aamulla oli hän jo vähä yli kello seitsemän pukeutunut ja lähti asemalle. Muutaman kymmenen askeleen päästä kääntyi hän kumminkin takaisin, kun hoksasi, että hänen velvollisuutensa on olla matkasäkkiä kantamassa. Alkoi sitten hiljalleen kävellä asuntonsa portin edustalla, mietiskeli ja luki, montako akkunaruutua on toisella puolella katua olevassa pytingissä. Pian tuli neiti Hannakin palvelijattaren kanssa. Heikki olisi ottanut tavaroita kantaakseen, mutta palvelijatar ei tahtonut antaa, kun hänenkin mielensä teki asemalle. Antoi hän tavarat viimeinkin ja kevyenä sitten lähti edeltäpäin hipsasemaan yksinään. Mutta rinnakkain astuivat neiti Hanna ja Heikki, eivätkä raskaat kantamukset viimeksi mainitusta ollenkaan painavilta tuntuneet. Arveli se Heikki, että sopisihan ehkä tunnustus nytkin tehdä, mutta vastaantulevia ja ohimeneviä oli niin paljon, ett'ei käynytkään päinsä. "Sama se" — ajatteli Heikki — "minä teen sen asemasillalla… hiukkasen ennen junan lähtöä… silloin ehkä paremmin vaikuttaa…"

Sielläkös oli kuhakka tuolla asemalla — siellä tyrkittiin ja tuuppailtiin. Sanomalehtipojat huusivat ja pyörivät ympärillä kuni itikat kesällä. Vaivalla pääsi neiti Hanna pilettiluukulle ja sai lunastetuksi piletin. Peräkkäin he sitten — neiti Hanna, ja Heikki — lähtivät astumaan odotussalin läpi. Ovenvartija avasi kohteliaasti oven neiti Hannalle, kun huomasi hänen kädessään piletin, mutta Heikki "joutuikin kiinni". Hän ei tietänyt koko niitä kummallisia asetuksia, joita "hallitus" — rautatien-hallitus nimittäin — on laittanut, jonkatähden hän nousi kovaksi sekä tahtoi väkisin mennä. Ovenvartija ärtyi myöskin, jopa survasikin Heikkiä. "Ettekös näe, mikä mies minä olen?" sanoi Heikki, osoittaen lakkiinsa. "Ettekös te näe, mikä mies minä olen?" vastasi ovenvartija, osoittaen lakkiansa hänkin ja kiskasi Heikiltä tavarat, jotka nosti asemasillalle, sekä painoi oven kiinni, jääden itsekin toiselle puolelle. Peijakas kuitenkin! Eikä Heikki huomannut ostaa pilettiä Malmille, niinkuin on tapa tehdä, jotta asemasillalle junan lähtiessä pääsee… Häntä suututti niin, että hiki päähän nousi ja mies oikein vapisi… Kun hän hieman lauhtui, lähti hän polisikamarille asiata ilmoittamaan… ei, näet, tietänyt, että rautatiellä on oma hallituksensa.

Neiti Hanna se kulki väentungoksessa koko tapauksesta tietämättä. Vihdoin alkoi hän ympärilleen katsella. Heikkiä ei näkynyt. Kummastellen tätä, alkoi hän kulkea takaisin — ja huomaapa viimein tavaransa asemasillalta. Tuhatta suuremmaksi hänen ihmettelynsä käy, eikä hän voinut laisinkaan käsittää, miksi näin oli tapahtunut. Kyllä hän tosin oli huomannut, että herra Heiskanen oli etenkin tänne rautatielle tullessa ollut vähän niinkuin käsittämätön, mutta eipä hänellä ollut aikaa ruveta miettimään, vaan hänen tuli kiireesti raahata tavaransa vaunuun. Sinne hän istahti akkunan viereen ja kohta vinkasi höyryhepo ja juna lähti mennä kolisemaan.

Heikin kiihko jäähtyi aivan kylmäksi, kun polisikamarissa selitettiin, että semmoinen ja semmoinen on rautatien laki, eikä häntä ollenkaan haluttanut mennä valitusta rautatien-hallitukselle tekemään, niinkuin häntä neuvottiin. Mutta ajatelkaapas hyvät ihmiset, jos Heikki olisi semmoinen kuumaverinen rakastunut ollut, joka huumauksessaan olisi juossut lähimpään järveen itseään jäähdyttämään… niin kenenkä syy se olisi ollut…! Ja kuka tietää, ett'ei niinkin tule vielä tapahtumaan… ja kenenkä syy on se…! Heikki tosin kesti tämän tapahtuman niinkuin mies, mutta ovenvartijan röyhkeys, kun se ei mitään selitystä antanut, vaan suorastaan hänen tiensä katkasi, suututti häntä niin, ettei hän koskaan ai'o rautatietä matkustaa. Rupesi sitten arvelemaan, että mitähän olisi, jos hän kirjeellisesti rakkautensa ilmoittaisi… Vaan silloin sai hän päähänsä kaikenmoisia enneluuloja — viime aikoina hän, näet, on tullut uskonnolliseksi haaveilijaksikin — ja hän tuli siihen vakuutukseen, ett'ei sallimus olekaan neiti Hannaa hänelle määrännyt, koska semmoinen este rakkauden tunnustusta kohtasi. Sydämensä haavaa koetti hän ahkeruudellaan parantaa. Tuli sitten aivan entiselleen — luki ja luki ja eiköpä hän jo kohta papiksi valmistunekin. Jos milloin tuo rakkauden seikka mieleensä juohtuu, silloin hän itseään hiljaisuudessa toruu ja päivittelee, kun menetti aikaa, jopa rahaakin turhaan. Vaatekertansa ja hansikkaansa pisti hän kaapin laatikkoon, sanoen itsekseen: " kostoon kovaan ne nuokin menivät ".

Metsälammen lukkarista ja kuinka hän torvea soitti.

(Vähäksi osaksi mukaelma).

Toden todellakin on tuo Metsälammin lukkari oikean vanhanaikaisen maaseutu-lukkarin esikuva, kerrassaan semmoinen, ett'ei vertaa missään… ei edes museoissakaan. Sukuperältään jollakin tavoin herrasvereen kuuluva, jopa, kuten pitäjäläisille itse kertoi, korkeita koulujakin käynyt, tiesi mistä syystä hän lieneekään lukkariksi ruvennut niin syrjäiseen paikkaan kuin Metsälampi — tiedättehän sen — on. Mahtaa kuulua hassultakin, kun sanotaan "ruvennut lukkariksi", mutta asia on sillä tavalla, että siihen aikaan ei ollut lukkarikouluja y.m.s. laitoksia, joten kilpailijoista ei ollut pelkoa, eivätkä ajan vaatimuksetkaan olleet niin suuret kuin nykyään. Kun Metsälampikin osui lukkarin puutteesen joutumaan, niin aivan avosylin otettiin vastaan se, joka vaan tahtoi lukkariksi tulla, — ja niin oli lukkari saatu. Kuinka lieneekään, en tiedä, vaan ei hänen kumminkaan, tämän puheena-olevan Metsälammin lukkarin, olisi pitänyt lukkariksi ruveta, jos nimittäin on kohtuullista lukkarilta ääntä ja laululahjaa vaatia, sillä näitä antimia lahjoittaessaan oli luonto ollut liian säästävä, jopa itarakin. Mistään n.s. musikikorvasta ei ole puhettakaan ja ääni taasen ei sanan varsinaisessa merkityksessä sitä nimeä ansaitse. Sen lisäksi on äänessä vielä semmoinen paha ominaisuus, ett'ei se suoraan suusta tule ulos, vaan se kiertelee ensin kulkkulaen joka lokeron, sutkahtaa sitten pääkallon ympäri koluamaan ja vihdoin viimeinkin nenän kautta etsii itselleen tien. Tuommoista kiertokulkua tehdessä on ääneen yhdistynyt kaikenmoisia lisiä, vapisevaa värähtelemistä ja kummallista honinaa, niin että hänen laulaessaan ei eroita sanoja laisinkaan. Saa sitä kuunnella, kuinka tarkkaan tahansa, muuta ei kumminkaan kuulo-aisti tajua, kuin tuon yhtämittaisen "huu-aahuu-aahuu-aan", joka virren alusta sen loppuun asti vuoroin nousevissa, vuoroin laskevissa äänen-vaihdoksissa honisten kaikuu. Selvää on sanomattakin, että tämä oli omansa huomiota herättämään. Ihmisillä onkin tapana hyvin pian teroittaa silmänsä toisten ominaisuuksiin ja virheisin. Niinpä Metsälammin lukkarin lauluakin pahankuriset pitivät ivansa esineenä, apinoiden sitä ja nauraen sillä. Tämä kaikki tapahtui yksityisissä piireissä takanapäin. Mutta rupesipa kerran eräs huimapää jossain julkisessa seurassakin matkimaan lukkarin laulua. Sekös riemua nosti ja sen nousemista lisäsi vielä se seikka, että matkija osoitti olevansa täydellinen mestari taiteessaan. Vaan tulipa tapaus sitten lukkarin omille korville. Loukatuksi, oikein syvästi loukatuksi tunsi hän itsensä silloin ja suuttumus täytti hänen jokaisen jäsenensä aivan luita myöten. "Kaikenlaisia konnantöitä niitä pitää kuullakin", kiukuitteli hän yksinään. "Mutta minä tahdon näyttää, ketä he ovat pistäneet, kun ovat minut kunniallisen, hengelliseen säätyyn kuuluvan virkamiehen häväisseet… Ei, rankaisen minä heidät, käsken käräjiin ja sakoitan että napsahtaa… niin minä teen, niin teen…" Ja lukkari ei puhunut leikkiä, sillä niin pian kuin laillinen manausaika tuli, sai tuo huimapää, joka matkimisrikoksen oli tehnyt, käskyn kunnianloukkauksesta käräjiin, ja ne, jotka matkimisesta olivat riemuinneet, pyydettiin todistajiksi. Vielä oli lukkari käskenyt ilmoittamaan senkin, ett'ei hän sovintopuuhille edes "korvaansa lotkauta".

Erilaisilla tunteilla niitä sitten käräjiä varrottiin. Toiset nauroivat koko jutulle, mutta toiset pelkäsivät, että siitä saattaa ihmeitäkin syntyä… kukatiesi tuomitaan raippavitsojakin… Vihdoin viimeinkin käräjät lähestyivät, tulipa sekin päivä, jona lukkarin kunnianloukkausjuttu oli käsiteltävä. Niinkuin loukattu konsanaankin, käveli lukkari eripäällään käräjäkartanon pihamaalla, heittäen nuhtelevia silmäyksiä niiden puoleen, jotka tähän juttuun olivat osallisiksi joutuneet. Moneen nämät silmäykset näkyivät vaikuttavankin, niin että he tahtoivat itseänsä kanttorin nähtävistä eroittaa. Mutta tämän asian alkuunpanija, se huimapää matkija itse, hän oli iloinen ja rallatteli ja kertoi kaikelle käräjäjoukolle, että hänellä tänään laulatetaan lukkarinvaalia. Arvaahan sen, ett'ei tämä tämmöinen lukkarin sappea laisinkaan sulattanut… Kajahtipa tuossa nyt huutomiehen ääni ja riitapuolet astuivat oikeussaliin. Lukkari asettui seisomaan lähelle seinää tuomarin sivulle, siveli päätään ja asetti kätensä ristiin vatsalleen sekä alkoi pyöritellä peukaloita toistensa ympäri. Vastaaja jäi ovensuuhun ja nojasi hartioillaan pihtipieleen. Oikeuden puheenjohtaja loi ensin tutkivan katseen vastaajaan, sitten lukkariin ja lopuksi tiedusti, mitä varten riitapuolet ovat oikeuteen tulleet.

"Minä" — alkoi lukkari — "minä vaadin vastaajaa ankaraan edesvastaukseen siitä, että hän on minua vanhaa, hengelliseen säätyyn kuuluvaa virkamiestä häväissyt, minun kunniaani loukannut".

Tuomari kääntyi vastaajaan.

"En minä, korkea oikeus, ole tahtonut" — puhui vastaaja — "kenenkään kunniaa loukata, minähän olen tehnyt ainoastaan sitä, mitä lukkari tekee joka pyhä ja välistä viikollakin".

"Mutta sillä, juuri sillä hän onkin minun kunniaani loukannut" — selitti lukkari — "hän on matkinut minun lauluani ja tehnyt minun virkatoimestani pilkkaa… kaksinkertaiseen rikokseen on hän syypää… on loukannut kunniaani ja virkaani".

"Ei, korkea oikeus, en minä ole matkinut, enkä kunniaa ja virkaa loukannut… minä vaan lauloin samalla tavalla kuin lukkari itsekin laulaa", sanoi vastaaja, lisäten olevansa heti valmis osoittamaan, kuinka hän on laulanut, jos korkea oikeus tahtoisi sitä kuulla. Oikeuden puheenjohtajan pää vaipui alas ja miettiväisenä katsoa tuijotti hän pöytään ison aikaa. "Oikeuskin katsoo" — lausui hän viimein — "asian selville saamista varten tarpeelliseksi, että niin kantaja kuin vastaajakin laulavat jostakin virrestä säkeen kumpikin, niin saadaan kuulla, onko vastaaja todellakin tehnyt kantajan laulusta pilkkaa vai onko hän, kuten itse väittää, ainoastaan laulanut, pilkkaa tarkoittamatta, samalla tavalla kuin kantaja laulaa. Kantaja laulakoon ensiksi".

"Mutta minulla on todistajoita", huomautti lukkari.

"Ei niitä" — muistutti oikeuden puheenjohtaja — "tässä tarvita, sillä oikeuden jäsenissä on todistajoita kylliksi".

Kun lukkari näki, että lauluksi nyt on pantava, rypistyi hänen tavallisesti lauhkea muotonsa yrmyiseksi. Vastaajan naama sitä vastoin välähti iloisenkirjavalta, ikäänkuin hän olisi tämmöistä odottanutkin.

Lukkari pyyhkäsi päätään, siveli naamaansa, asetti kädet ristiin vatsalleen, pyöritteli peukaloita toistensa ympäri, sylkäsi toisesta suupielestään ja alkoi täydellisellä kirkkohartaudella laulaa virttä: "Voi Herra! kuinka useat Tääll' karkaa minua vastaan". Nuo kaksi säettä hän ainoastaan lauloi, mutta aivan entisellä tavallaan, niin että sanoista sai tuskin ollenkaan selvää. "Huu-aa huu-aa", sitä tuli niin paljon kuin suusta ja sieramista suinkin mahtui.

Nyt tuli vastaajan vuoro laulaa. Hänkin pyyhkäsi päätään, siveli naamaansa, asetti kädet ristiin vatsalleen, pyöritteli peukaloita toistensa ympäri, sylkäsi toisesta suupielestään ja alkoi vetää "huu-aa, huu-aa", mutta niin pettävän yhtäläisesti, ett'ei kukaan olisi voinut sitä lukkarin laulusta eroittaa. Kun hän oli lopettanut, kuului oikeuden puheenjohtajan käsky: "astukaa ulos."

Oikein kauheasta piinasta luulivat oikeuden jäsenet päässeensä, kun, riitapuolien ulos astuttua, saivat suurella vaivalla pidätetyn naurunsa laskea vapauteensa… hyvä vaan, ett'eivät sitä estäessään olleet purreet leukojansa rikki. Hetkisen kuluttua kutsuttiin asianomaiset sisään ja oikeuden puheenjohtaja julisti seuraavan päätöksen: Koska oikeus on huomannut, että vastaaja on ainoastaan eroittamattoman yhdellä tavalla laulanut kuin kantaja, jonka tehty koetus selvästi osoitti, joten mitään kunnian- tai viran-loukkausta ei ole voinut olla tarkoituksena, katsotaan kohtuulliseksi kumota kanne perusteettomana ja kulungit kuitataan asianomaisten kesken vastakkain. Siihen se meni riitajuttu. Mutta ett'ei vastaaja pääsisi käräjäjoukon keskeen ilkkumaan, pyysi lukkari hänet kotiinsa. Siellä he sitten tekivät semmoisen sovinnon, että vastaaja lupasi aina olla lukkarin tavalla laulamatta sekä oikeusjutusta kertomatta. Vaan mikäpä apu siitä oli, vaikka vastaaja suunsa sulkikin, sillä lautamiesten kautta pääsi asia jokaisen suuhun ja vuosikymmenien vieriessä on siitä saatu aihetta makeaan nauruun sekä Metsälammilla että muillakin seuduilla.

Mitä lukkariin yleensä tulee, niin on hän mies mitä parhain ja luultavaa on, että tuo edellä kerrottu riitajuttu oli hänen ensimäisensä ja viimeisensä. Jo ulkonäkönsäkin puolesta on hän kuin hyväntahtoisuus itse ja kaikinpuolin semmoinen kuin vanhanaikaisen lukkarin tuleekin olla. Kookas vartalo, ulospäin pullistunut vatsa, vaikk'ei kumminkaan mikään möhömaha, leveä naama, jota hän tuontuostakin silittelee, aina parrasta puhtaaksi ajeltu leuka, suurenläntä pää, otsapuoleltaan kalju, johon hän erinomaisen taidokkaasti osaa takaraivalta hiuksia kerätä, — siinä hänen kuvansa pääpiirteissään. "Kansanmies" vakuuttaa hän olevansa, mutta ei hän kumminkaan lukkari-arvoaan unohda ja esim. kellonsoittaja on hänestä aivan vastenmielinen, kun sekin sanoo kuuluvansa hengelliseen säätyyn.

Mutta kuten jo sanottiin, mies mitä parhain se tuo lukkari on ja paljon pitäjäläiset hänestä pitävätkin. "Eipähän hän ylpeä liene, saa siltä puheen jalkamieskin", on tavallinen selitys, jos lukkarista tiedustelee. Ja totta onkin, ett'ei hän ylpeä ole, sillä jokaista hän taputtelee ja jokaista hän puhuttelee. Eikä niitä pitoja, hautajaisia, tai ristiäisiä pidetä, joihin ei kanttoria kutsuttaisi. Hän taasen ei millään tavalla tahdo poisjäämällä kutsujain mieltä pahoittaa. Hauska häntä onkin pitopaikassa nähdä, kun hän pöydän päässä istuu ja, sikaria poltellen ja kahvia juoden, loppumattomia kaskujaan laskettelee — saa sitä ympärillä olevat silloin kyllikseen nauraa ja sanoa: "no on se tuo lukkari, on se." Ristiäisissä häntä melkein aina pyydetään kummiksi, josta on ollut semmoinen seuraus, että melkein kaikki nuorempi polvi on hänen ristilapsiaan. Siitä syystä häntä muutamat sanovatkin "pitäjän kummiksi."

Kun Metsälampi, niinkuin tiedätte, on pienenläntä pitäjä, on luonnollista, ett'ei siinä lukkarilla voi suuret tulot olla. Tämä kohta korjataan n.s. aprakanajolla. Niillä matkoillaan se lukkari onkin elementissään: hän puhelee, hän haastelee ja hän jos jotakin kertoilee, sukostelee ja mielittelee, niin että tunnoton se emäntä tai isäntä on, jolta ei jotakin heltiä — olkoon se sitten liina- tai pellavasormaus, jyväkappa, voinaula, lampaan käpälä t.m.s. Yöksi häntä jokapaikassa pidätetään — jos vaan iltapäivällä sattuu tulemaan — ja illaksi hän tulonsa varakkaisiin taloihin asettaakin. Tervehtiessään hän oikein syleilee emäntää, kyselee kymmeniä kertoja, mitenkä he voivat ja kertoo, että hänen mammansa — sillä hyväilynimellä hän vaimoansa kutsuu — oli hyvin pahoillaan, kun ei voinut matkaan tulla. "Sepä ikävää, sepä ikävää", sanotaan tavallisesti, mutta todellisuudessa on asia niin, ett'ei lukkarin mammaa — tahdomme hänestä puhuessamme käyttää miehensä hänelle antamaa hyväilynimeä — paljon kaivatakaan, sillä hän on ylpeänläntä eukko. Kyllähän se on tosin totta, että hän lauvantaipäivinä istuu kotinsa rappusilla ja kutsuu ohikulkevia emäntiä sisään, jopa toruukin, kun muka häntä ei tahdota käydä tervehtimässä, vaan tämän arvellaan tapahtuvan siitä syystä, että silloin aina jää jotakin emäntien eväsnyyttien sisällyksestä lukkarin mamman omaisuudeksi… ilmankos sitä usea emäntä tahtookin ikäänkuin puikahtamalla päästä lukkarin asunnon sivutse. Itse lukkari sitä vastoin on tervetullut kaikkialle, vaikkapa poikkeuksiakin on olemassa. Siksipä hänelle onkin mahdollista niin kodikkaasti useammassa paikassa olla, kuin hän aprakkamatkoillaan on. Muiden kanssa kylliksi rupatettuaan, kerää hän lapset, niinkuin kummi konsanaan, ympärilleen, luettaa heitä ja vakuuttaa, että "kukko munii" heille, jos vaan ovat ahkeroita. Talosta lähtiessään sitten valittaa tehdyn vääryyttä, kun on hänen kuormaansa lisätty tavaraa, vaikka hevonen tahtoo entisten tähden uupua. Niinkuin näkyy, annettiin hänelle kaikellaista kamsua ilman pyytämättä, koska se on kerran tavaksi tullut, mutta kyllä hän vielä lisäksi pyytääkin. Jos vaan mieluisensa kappaleen näkee, alkaa hän isännälle tai emännälle heti haastella: "tuon minä pyytäisin itselleni, jos vaan — ilkiäisin." Lapsille hän taas sanoo: "sallithan, että kummisi tämän saa?" Eikähän häneltä kovinkaan usein kielletä, niin että kuorma on vörskyä täynnä, kun lukkari aprakkamatkaltaan palajaa. Kotona sitä sitten parhaan mukaan nautitaan, "mit' tarjona on vaan", kunnes taas uudelleen tulee samanlaiselle retkelle lähtö. Voisi luulla, että lukkari on taipuisa juovutusjuomiin, kun hän niin paljon käy pidoissa. Tämä on erehdys. Ruokapöydässä hän kyllä puolensa pitää niinkuin joku toinenkin, mutta juomien suhteen on hän kerrassaan ehdottoman raittiuden mies. Tästä syystä hänellä on useinkin kinaa pitäjän papin kanssa, jolla on semmoinen mielipide, että juovutusjuomia tulee kohtuudella nauttia, koska Luoja kerran on luonut aineita, joista juomia valmistetaan. Eikä pappi anna perään, vaikka lukkari koettaa selittää, että onhan Luoja luonut hamppuakin, josta voidaan valmistaa hirttonuoraa, mutta ei suinkaan Luojan tarkoitus liene, että ihmisten pitäisi hirttäymistä varten nuoraa tehdä. Niin, ei se lukkari juovutusjuomia suosi, vaan kahvi, tuo armas kahvi on hänen lempijuomaansa. Oikein uusi elämä näyttää häneen virtaavan, kun hän höyryävän kahvikupin huulilleen nostaa ja jos hän vielä sen lisäksi saa sikarin hampaisiinsa, niin sittenkös kelpaa olla ja elää, ja on aivan yhdentekevää, onko sikari Havanna-sikari vaiko vaan Borgströmin "pruna prima", sillä hänen mielitekonsa niihin on niin suuri, että hän korjaa muiden viskaamat sikarin-pätkätkin tieltä ja polttaa ne, pannen paperia välistä päälle jos muistaa, mutta jos ei muista, niin siltään suuhunsa pistää ja alkaa vetää, niin että huulet maksahtelee ja että koko mies on niin onnellisen näköinen, että melkein kateeksi käy. Tästä sikarihimosta häntä mammansa usein toruu. "Että sinä" — sanoo mamma silloin — "että sinä et lakkaa tieltä löydettyjä sikarinpätkiä polttamasta, niin vielähän näet, mitä siitä seuraa… tartunnaisen sinä saat suuhusi kun saatkin, sillä eihän sitä tiedä, minkälainen rapasuu pätkän on viskannut." Joskus tuosta mamman paapatuksesta syntyy aviopuolisoiden välille todellinen sanakiistakin, joka kuitenkaan ei voi liian pitkälle mennä, kun lukkari on oppinut keinon sen lopettamiseen. "No, sama se" — lausuu hän päättävästi — "lakataan sitten kahviakin juomasta." Sen enempää ei ole tarvis sanoa. "Mitä sinä, hyvä ihminen" — alkaa mamma heti laverrella — "mitä sinä tähän kahvia sotket… sehän on aivan toista se kahvikulta… Ennenhän minä syömättä olen, kuin kahvitta." Ja niin on tuuli kääntynyt toiselle suunnalle, eikä sikarinpätkistä ole enää puhettakaan, vaan muista asioista ruvetaan juttelemaan. Kun sitten lukkari sanoo: "kaada kahvia kuppiin", niin hyvin nopeasti mamma leiskahtaa "teeren pesästään" s.o. kahvipannun liedestä ottamaan ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut istuu kumpikin aviopuoliso onnellisena ja tyytyväisenä höyryävään kuppiinsa puhallellen, ja lukkari päällepäätteeksi pussahuttelee sikarinpätkästään niin suuria haikuja kuin heinäleivisköitä. Voi sinua, sinä armas kahvi, mitä sinä saatkaan aikaan!

Ei se enää mikään nuorimies tuo lukkari ole. Vuosien taakka jo hartioita painaa ja ennestäänkin vähäiset äänivarat kutistumistaan kutistuvat — seikka, joka oli omansa antamaan aihetta huolehtimaan. Kumminkin lohduttaa hän itseään sillä, että jos vaan pitäjäläiset ovat edelleenkin hänen kanssansa yksimielisinä, niin toimeenhan sitä tullaan. Ja yksimielisiä ne pitäjäläiset ovatkin, sillä ukkann itsensä ei tarvitse muuta kuin asettaa numerot taululle ja jokaisen värsyn alussa hojauttaa "huu-aa, huu-aa", niin kyllä seurakunta sitten ottaa laulamisen hoteilleen. Ei voi kieltää, ett'ei virsiparka ole sillä tavoin rääkkiin joutunut… saa se senkin seitsemällä polvekkeella olla, jopa pistäytyä penkinkin alle, mutta kun siihen semmoiseen on sekä kirkko että kirkossa olijat vuosien kuluessa tottuneet, niin ei muuta osata kaivatakaan. On kumminkin joku, joka on toista mieltä, ja se on pappi. Tuon tuostakin hän puhelee lukkarille, että tämän tulisi ottaa apulainen ja etenkin silloin, kun pappi väitöksissä sattuu tuskastumaan, lausuu hän sen uhkauksen ja päättää, että sen pitää piankin tapahtua. Mutta sen mukaan kuin lukkarin äänivarat katosivat, sen mukaan hän myöskin lakkasi kiistelemästä ja koetti olla kaikinpuolin niin paljon papin mieliksi kuin mahdollista… ja se auttoi, sillä apulaisesta ei taasen puhuttu mitään. Kovasti sitä lukkaria peloittikin ottaa apulaista niin pienelle tulolle, kuin hänellä on. Sitä paitsi, kuka sen tietää, minkälaisen apulaisen sitä sitten onnistuisi saamaan. Noista lukkarikoulunkäyneistä ei hän pidä laisinkaan ja sanoo niillä olevan semmoista uudenaikaista viisautta, joka ei kelpaa mihinkään — niiden mielestä on muka epämusikillista tehdä laulaissaan kiekauksia, vanhat sävelmätkin ne hylkäävät… ei, niitä miehiä hän ei apulaisiksi tahdo. Ja jos — ajatteli hän yksinään — jos sitä nyt tuommoisen nuoren miehen apulaisekseen ottaisikin, niin sehän voisi iskeä silmänsä hänen Katri-tyttäreensä, joka vasta äskettäin on rippikoulunsa käynyt, ja ruveta hentomielisiä laulujaan laulaa lerkuttelemaan ja niillä vielä tyttären pään pyörälle panisi… Uh! oikein lukkaria värisytti tätä ajatellessaan ja apulaisen ottaminen pahana painajaisena hänen mielessään kummitteli.

Vaan jopa on aika kertoa siitäkin, kuinka Metsälammin lukkari torvea soitti. Tämmöinen se oli se tapaus.

Maassamme oli herännyt ihana ajatus viettää yleinen laulu- ja soittojuhla. Se ajatus on todellakin ihana, sillä jos missä, niin juuri Suomessa on laulujuhlain viettämispaikka, tässä totuuden ja runon maassa, jonne Väinö jätti kanteleen jälelle, soiton Suomelle sorean… Ja kun se ajatus kerran heräsi, päätettiin se panna käytännössäkin toimeen. Kansanvalistusseuran toimistosta lähetettiin kutsumuskirjeitä ympäri maata, muun muassa Metsälammillekin, jonne se lukkarille osoitettiin. Lukkari luki kutsumuskirjeen moneen kertaan läpi, istui ja mietti, mitä olisi tehtävä. Muuta lauluseuraa ei ollut kuin koko seurakunta, jota tietysti ei voi mitenkään laulujuhlaan viedä. Mutta, päätti hän viimein, minä itse päälaulaja menen seurakunnan puolesta sinne — ja hän menikin, kun aika tuli.

Kahteenkymmeneen vuoteen ei lukkari ollut kaupungissa käynyt. Paljon hänellä siis oli näkemistä ja paljon hän näkikin. Kaikista kumminta hänestä oli se, kun Jyväskylän kirkossa veisattiin torvien säestyksellä. No, on sitä jotakin! Tuommoinen ihmeellinen vaskikonkelo pistettiin suun eteen ja kun sitten poskiaan lupsutteli, niin anna vaan kuulua mitä suloisimpia säveleitä, jotta oikein sydäntä hiipasee ja helisee Herran huone. Ja entäs nuo juhlan komeudet, puheet, soitot ja laulut, ihmisten paljous y.m.s. — ne olivat seikkoja, joista lukkari luuli saaneensa kertomisen aihetta lopuksi ijäkseen.

Tuon isänmaallisesta innostuksesta hehkuvan juhlan loputtua matkusti lukkari niinkuin muutkin kotiinsa. Lieneekö hänen äänensä lamautunut matkustamisesta vai mikä sille liene tullut, mutta seuraavana sunnuntaina hän ei voinut sitäkään vähää laulaa, minkä ennen oli voinut, tuskinpa virttä edes alkuunkaan saattoi panna, vaikka oli koettanut keittämättömäin kananmunain juomisellakin ääntä irti liu'oittaa. Pappi sattui hyvin kärkkyiselle tuulelle ja jumalanpalveluksen loputtua lausui, että lukkarin pitää hankkia itselleen apulainen mitä pikemmin, sen parempi. Siinä sitä nyt oltiin. Lukkari tahtoi ihan pakahtua, kun tuo ajatuksissa liikkunut apulaiskummitus näytti vihdoin muuttuvan täydeksi todeksi. Mutta nytpä hän luuli keksineensä oivan keinon. Maltas — ajatteli hän — minä ostan itselleni torven ja kun sillä opettelen soittamaan, niin siinähän sitä apulaista onkin. Tästä keksinnöstänsä ei hän hiiskunut ainoallekaan ihmiselle, sillä hän päätti tehdä jotain hämmästyttävää. Kaikessa hiljaisuudessa lähti hän ajaa karittelemaan Jyväskylään. Siellä hän tapasi erään vapaaehtoisen palokunnan soittajan, joka oli halukas myömään vanhan bassotorvensa. Hän osasi soittokonettaan erinomaisen hyvästi kehua ja sai lukkariin istutetuksi niin suuren soittoinnon, että tämä osti torven. Sitten se palokuntalainen soittaja vielä opetti lukkaria hieman soittamaankin ja sanoi, ett'ei siinä tarvitse muuta kuin höröttelee ja henkeä laskee. "No, kyllä täällä henkeä riittää", puheli lukkari kookasta mahaansa taputellen. Tyytyväisenä kauppaansa käänsi hän naamansa kotia kohti, jossa oltiin siinä uskossa, että hän matkusti itselleen apulaista etsimässä. "Kohta tulee apulainen, kohta", selitti lukkari, kun siitä kyseltiin.

Jotta hänen aikeistaan ei mitään vihiä saataisi, kuljetti hän torven tallin ylisille, jossa harjoitukset tulisivat tapahtumaan. Kenenkään huomaamatta hän sitten aina sinne hiipi ja puhalsi ja puhalsi, niin että silmät tahtoivat päästä ulos pullistua. Mutta ihmekös nyt kummalla ajaa! Hän ei saa torvestaan mitään muuta ääntä kuin sihinää — ei saa ääntä tänään, ei huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan, vaikka huuletkin ovat puhaltamisen paljoudesta turvota pöklähtäneet. "Petti se peijakas" — tuumi lukkari "mutta minäpä menen kaupat purkamaan". Kun mamma huomasi, missä tilassa huulet olivat, niin sittenkös paapatus alkoi. "Enkös sitä ole monen monta kertaa sanonut — marmatti mamma — että saathan sinä viimein tartunnaisen suuhusi… nythän sen itse näet… Voi, voi! kenenkähän sikarinpätkän olet polttaa immottanutkaan? Voi meitä onnettomia"… Ja sikarinpätkät ja kaikki tupakat kuulivat kunniansa, eikä ollut apua siitäkään, vaikka lukkari oli jo useat erät lausunut: "kaada kuppiin". Lopulta kuitenkin rakentui kaunis sovinto aviopuolisoiden välille, mutta sillä ehdolla, että lukkarin pitää mennä tohtorissa käymään, "koska" — kuten mamma sanoi — "ei voi tietää, mitä niissä huulissa onkaan…" Tämä matka olikin lukkarin mieleen, sillä nythän hän samalla matkalla saattaa torven kaupankin purkaa.

Lukkari lähti siis taasenkin kaupunkiin karittelelemaan. "Petittepä te minua vanhaa kunniallista miestä," sanoi hän palokuntalaisen luo tultuaan. "Kuinka niin?" kysäsi tämä. "Torvi ei anna ääntä", vastasi lukkari. Tuo hyvä palokuntalainen otti torven, pisti huulensa puhaltimeen ja alkoi luritella niinkuin ei mitään. Huomaamattansa hän soitteli monta kappaletta ja lopuksi virren "Koko maailm' iloit' mahtaa" niin kauniisti, että lukkari hymyili ensin toisella suupielellään ja viimein koko suullaan. Loppujen lopuksi ei kaupan purkamisesta ollut puhettakaan, vaan toivoa täynnä antautui lukkari kotimatkalleen. Eikä hänen tarvinnut tohtorissakaan käydä, sillä huulet paranivat matkalla itsekseen. Kotiin päästyä olivat ne niin terveet, että mamma empimättä suikkasi lukkarille tulomuiskun… miltä se sitten lienee maistunutkaan, kun kumpaisenkin huulet olivat jo kurttuiset!

Tallin yliset se lukkari taasenkin harjoituspaikakseen valitsi. Siellä sitten huuliansa asetteli, puhalteli — ja eipä aikaakaan, niin jopa alkaa tulla torvesta ääntä, hirveätä ääntä oikein, semmoista että saisi kerätä suuren joukon kaikkea maailman rumuutta yhteen, ennenkuin vivahtaisikaan samanlaiselta. Kuului se asuinhuoneisiinkin. Sielläkös elämä nousi! Ensin ei ymmärretty, mitä se onkaan, vaan kohta päätettiin, että navetassa sairaana oleva lehmä on varmaankin joutunut hengenvaaraan ja nyt kuoleman tuskissaan mölisee. Kuin tulipalossa juoksi lukkarin mamma palvelijattaren kanssa navettaan. Palvelijattaren käteen jäi kiehuva kahvipannu, josta kahvi hölkki maahan ja ryvetti hameen pahanpäiväseksi. Navetassa ei mitään vaaraa ollut, rauhassa siellä lehmä vaan syödä karskutteli nuorta heinää, jota sille oli eteen leikattu. Nolona palasi mamma ja palvelijatar kyökkiin. Heidän poissa ollessaan oli puuropata palanut pohjaan ja ikäänkuin olisi valitellut päästeli se niin kummallisia suhkuja. Kun tätä päiviteltiin, astui saunassa asuva loisvaimo pelokkaan näköisenä sisään ja kertoi, että tähän kartanoon on piru asettunut asumaan, sillä hän kuuli semmoista hirveätä ääntä, että voi voi… Ja sitten pääsi sekä taika-usko että mielikuvitus valloilleen ja kummaa kummempia juttuja nyt puhuttiin. Nuo jo melkein unohduksiin joutuneet Räähkälän pirut, jotka parikymmentä vuotta tätä ennen hirmua herättivät, tulivat taasenkin esille. Nehän olivat hirviöitä olleetkin — ne olivat lehmien edestä ruoat ottaneet ja vieneet halkoja sijaan, hevoset kääntäneet pilttuissa takaperin seisomaan ja kaikki työt pilanneet, eikä niitä muut olleet nähneet kuin pienet lapset. Niitä tämmöisiä nyt haasteltiin — ja peljättiin. Lopulta tuli lukkarikin, jonka kartanolla kuuluvan hälinän tähden oli täytynyt soittonsa keskeyttää, kamariinsa. Heti juoksi mamma hänelle kertomaan mitä kamalimpia pirujuttuja. "Ole jo" — sanoi lukkari — "ei piru uskalla tulla hengelliseen säätyyn kuuluvan miehen asuntoon." "Vai ei" — intti mamma — "käyhän piru pappilassa ja itse kirkossakin." Lukkari ei puhunut mitään, istuihan vaan sohvalle. Pyyhkäsi sitten naamaansa, sylkäsi toisesta suupielestä, asetti kädet ristiin vatsalleen ja pyöritteli peukaloita toistensa ympäri sekä rupesi laulamaan: "Vihollinen karkoit' kauvas." Mammakin yhtyi laulua säestämään ja piruja ei enään muistettu sinä päivänä. Mutta kun lukkari sitten seuraavana päivänä taasenkin soitteli s.o. päästi hirveätä ääntä torvestaan, muutti loisvaimo pian koko saunasta piruja pakoon. Hänen kauttansa levisi pitäjälle outoja uutisia ja pian oli lukkarin koti verhottu niin peloittavaan huntuun, ett'ei tahdottu uskaltaa sen ohi kulkea — ei ainakaan pimeällä.

Mutta lukkari se yhä edelleenkin kuumeentapaisella ahkeruudella kohti päämääräänsä pyrki. Milloin suinkin sai sopivan tilaisuuden, silloin hän pujahti tallin ylisille soittamaan ja soitti niin, että hikikarpaloita päästä tippui ja posket tekivät työtä kuin pale sepän pajassa. Pitkien ja vaivaloisten ponnistuksien perästä oli tullut hedelmäksi se, että lukkari oli oppinut puolineljättä sanaa virrestä "Koko maailm' iloit' mahtaa", mutta siitä hän ei päässyt eteenpäin tuosta tavusta "mah", vaikka olisi kuinka koettanut. Hänen malttinsa loppui viimein ja hän päätti mammaansa ilahduttaa sillä vähälläkin taidolla, minkä jo oli saavuttanut. Eräänä iltana hän kuljetti torven kamariinsa ja yht'äkkiä sitten rupeaa tarmonsa takaa puhaltamaan "Koko maailm' iloit' mah" alkaen aina säkeen alusta uudestaan. "Voi Herra! armahda meitä… voi, voi… minä ampuan… voi Herra… minä ampuan…" rupesi silloin toisesta kamarista niin surkeasti, niin sydäntä särkevästi kuulumaan, että lukkari lähätti torvensa piiloon ja kiiruhti katsomaan. Täällä näkee hän Katri-tyttärensä ja palvelijattaren toisiinsa kietoutuneina seisovan nurkassa, mutta mamma on pyssy kädessä keskellä lattiaa ja huutaa, minkä jaksaa. "Luojan kiitos" — änkytti mamma lukkarin huomattuaan — "että sinä olet täällä… Herra meitä kaikkia varjelkoon… Tuolla pihalla oli varmaankin piru jonkin syntisparan sielua myrsyyttelemässä… ah, jos olisit kuullut sen onnettoman hätähuutoa… Mutta lakkasipas, kun minä siunasin… Voi, voi… siunaa sinäkin… ja ampua pyssyllä… voi, voi…" ja mamma vaipui tuolille. Lukkari otti pyssyn, jota ei kolmeenkymmeneen vuoteen oltu latingissa pidetty, alkoi lohdutella ja sai säikähtyneet vähitellen tointumaan. Sitten kaadettiin kuppiin ja oltiin niinkuin ennenkin. Mutta lukkari päätti ruveta entistä enemmän, soittoa harjoittelemaan, jotta ensimmäisen yrityksen onnistumattomuus tulisi korvatuksi.

Kului tuossa muutamia päiviä, niin astua kapsutteleepa pitäjän pappi erään nuorukaisen kanssa lukkarin luo. Tämä nuorukainen oli äskettäin Helsingin lukkarikoulusta päässyt ja oli halukas apulaiseksi rupeamaan. Kun pappi kehoitti, melkeinpä vaatikin, että juuri tämä on apulaiseksi otettava, niin eipä lukkarin muuta auttanut kuin suostua. Ehdot olivatkin hyvät, ja pian tuo nuori apulainen muutti lukkariin asumaan. Hän oli taitava torveakin soittamaan. Tuon tuostakin hän aina torvestaan sulosäveliä luritteli, jotka sytyttivät semmoisen innostuksen, että Metsälammille tilattiin torvet ja perustettiin soittokunta. Taidolla ja innolla on nuori apulainen sitä johtanut ja, hyvällä edistyksen tiellä kuulutaan jo oltavankin. Itse vanha lukkarikin se kätköksistänsä toi ihmisten ilmoille torvensa, jota hänellä ei tiedetty olevankaan. Apulaisensa johdolla on hänkin oppinut soittamaan tuon yksinään alkamansa säejakson melkein loppuun asti, jolloin aina ryvittäminen estää jatkamista, kuten lukkari itse sanoo. Muutoin hänen on nyt hyvä olla, kun ei tarvitse muuta kuin "herrana elää". Mihinkään viran toimituksiin ei hän ensinkään kajoa. Pitäjällä hän kumminkin käy aprakan-ajolla, niinkuin ennenkin, ja viipyy niillä matkoillaan viikkomääriä.

Lieneekö tuon nuoren apulaisen soitto ja hentomieliset laulun lerputokset — hän olikin kaikinpuolin musikalinen nuorukainen — panneet lukkarin Katrityttären pään pyörälle vai eikö se liene pyörälle mennytkään, mutta häitä he kuuluvat — Katri-tytär ja nuori apulainen — viettäneen ja kuuluvat olevan niin onnellisia että oikein. Ja onnellinen kuuluu lukkarikin mammansa kanssa olevan ja sekä toisilleen että kaikille muillekin kuuluvat he vakuuttavan saaneensa oikein kelpo vävyn. Metsälampi on tietysti myöskin hyvin tyytyväinen ja ihmeellisesti siellä sanotaan kirkkolaulun alalla edistyttyneen. "Se on lukkarin vävypojan ansio", sanotaan. Mutta että Metsälammilla on torvisoittokunta, sen lukee vanha lukkari omaksi ansiokseen, koska hän muka kaikkein ensiksi alkoi pitäjässä torvea soittaa. — Ja eihän kukaan tahtone tätä ansiota häneltä kieltääkään.

Keisari tulee!

(Kohtaus pikku kaupungin elämästä).

Miltähän tuntuisikaan tästä nykyisestä maailmasta, jossa kuumeentapaisella levottomuudella hyöritään ja pyöritään, riehutaan ja riennetään, jossa vaaditaan ja tahdotaan, vaikka usein ei tiedetä, mitä sitä oikeastaan tahdotaankaan, niin, — miltähän siitä tuntuisikaan, jos se yht'äkkiä muuttuisi X:n kaupungin oloihin "vanhoina hyvinä päivinä", esim. sinä aikana, jolta tämän vähäpätöisen katkelman aihe on alkunsa saanut? Ja mitähän taasen toiselta puolen X:n kaupunkilaiset, nuo hyvänsävyisät ihmiset, jotka suloisessa rauhassa tehtäviään täyttivät, eivätkä kaikkeen kyllästyneinä tahtoneet maailmaa muka parantaessaan sitä rikki repiä ja murtaa, mielessään ajattelisivat, jos heidät asetettaisiin elämään tähän aikakauteen ja sen levottomain ihmisten keskuuteen? Totta tosiaankin — siinähän syntyisi aivan samanlainen hämmästyksen ällistys, kuin "Seitsemässä veljeksessä" kanttorille kohdatessaan Impivaaralta palaavat Jukolan veljekset, niin, — melkeinpä varmaa on, että tuskinpa muuta osattaisi sanoa kuin vaan korkeintaan: "rupeepa tuulemaan".