Piimälasku ja kokkelpiimee

PIIMÄLASKU JA KOKKELPIIMEE

Kirj.

Kaarlo Hemmo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

Piimälasku ja kokkelpiimee.
Kosto kortinpelloojille.
Ku on nousuluonto.
Herrastuomar Pohata uus turkki.
Joka toeselle kuoppoo kaevaa — se siihe ite lankioo.
Herrastuomar Pohata emännän nimipäevät.
Ku nenästä vettää…
Ku emäntä ja isäntä virkoja vaehto.
"Lassilline arvo".
Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii —
Sitä mukkoo kuokitaa, ku ruokitaa.
Sumujärven pappi hammasleäkärinä.
Varotushuuto naemattomille ja leskmiehille karkausvuonna.
Ku lautamies tuomittii.
Kauppias Riston erreys.
Silli poes haesemasta.
Mattiina.
Ku kukoestus kuorestaa puhkes…
Sielun viholline pötk pakkoo…
Matkalla Ametriikkii…
Hermovikako vae "Vanha-Oatam"?
Myyränmäkeläeset sähkössä.
Ku minä ite — varastin.
Rotta, rotta — voe herra siunatkoo!…
Ku suutarjmestärj pelekäs — tulovaasa varkaaks.
Lukkari viisautta…
Hoppeeheät ja — vallankummous.
Syksyilla vietto vanahaa aekaa.
Ite pilas…
Mite kuokkavieraelle liehka annettii.
Kepakkala Rietu.
Parturi purk kauppasa.
"Liikemiehe" sotamuistelmija.
Ku kasvoja pitj laettoo.
Yöjalakalaeste vaennooja.
Läskine talv.

PIIMÄLASKU JA KOKKELPIIMEE.

Piimälasku ja kokkelpiimä — niitä sanoja kuullessa savolaese immeise kielelle ves herahtaa! Ei sitä ou kukkaa ruvenna toestamaa oekee historjallisest, voan kaekella tolokulla ja varmuuvella voe kuetennii peättee, että ne molemmat on yhtä savolaesia ku — savolaeset itekkii. Ja siinä se onnii se niks, että jo niihe pelekkä maenihtemine herrauttaa vettä savolaese kielelle. Jos savolaeselle hoastellaa "pitkästäpiimästä" taekka "huliviljpiimästä", niin sen alakaa hetj mieltä keäntee, vaekkei ies tervakaa sille semmoesta temppuva tie, eikä toas piimäpunkka ja piimähinkki sen korvaa niin korreelta helläy, ku piimälasku, joka oekee korvoo kutkuttaa… Ja savolaene leikillissyys on ihko apilaspellossa sillon, ku se peäsöö ivvoo tekemää pitkästäpiimästä, mitenkä sitä muka mehtätöehi lähtiissä keritää kerälle, niinku verkkorihmoo, ja metässä asetettaa puuhu riippumaa, josta sitte itekukkii ottaa säekee itellee ja lappaa suuhusa, ku ryyppeemise tarvis tulloo. Kyllä siinä sitte aekoo kulluu, ku semmoesta nauhoo nieleksii, eikä siitä soa kunnon ravintoo ruummis eikä henk. Mut ku oekeeta kokkelpiimee nieleksiä lotkauttaa, niin siitä valluu puhtia ja voemoo ruummiisee ja henkee palakeisii. Ja entäs, mitenkä mukava piimälaskuva on kantoo, ku ei tarvihe muuta ku voan pistää sen vihtasankaa kirvee ketara ja nostaa olokapeällee taekka asettaa kontin viereen selekääsä taekka toas sen peälle — ne olla köröttää hartioella, niinku rakas pariskunta vuoteessaa… Mut kantoo rettuutappas pitkeepiimee keränä kaenalossas taekka riiputa niitä punkkia ja hinkkiä käsissäs, niin tunnet, mittee muksu maksaa! Ja koetappas pitkästäpiimästä taekka siitä huljvilistä kesävelli eli rueppo tehä, niin se ei ou muuta ku samallaesta hengetöntä liojuva, niinku Nenolan poeka sano äetpuolesa olova. Jos sitte savolaeset on vähä niinku ylypeitä piimälaskustaa ja kokkelpiimästää, on niillä siihe melekei patentti, jos tavaroo sen loavun kantilta katellaa. Vae mittee?

Nyt minä kuetennii oun lähtennä kulukemaa veärän kautta suoraa. Minä, neät, en aekonna ruveta piimälaskun ja kokkelpiimän ylistysvirttä veisoomaa, meinasin voan kertoo pienen tappaukse Hoapalahe niityltä, jossa oltii heiniä korjoomassa. Pueljpäeväruppeema olj oekee ahkerast koottu heiniä rukkoe ja kantoo rytkitetty lattoo. Ja ku sitte alako näläkä suolia soetella, mäntii evväehe kimppuu. Ruokaelupaekaks valittii suure pajupensaeko varjonpuoleine rema, aurinko ku paestoo hellitti niin täyyveltä terältää, että sen kuumuuvessa oes syönt ollunna joutavata nälävimistä, etennii ku olj soatu työssä tarpeeks ast hikkoella. Pikkuse matkan peässä istu Suehkos-Antti Maejja-Kaesasa kansa ommae evväehesä eäressä. Ne asu hyyriläesinä saunassa ja olj nyt hyyriää työllää maksamassa. Ikä-immeisiä niistä olj kumpanennii. Vähhää tyytyväesinä ne koetti toemee tulla. Lehmäkappura lyps sen verra, että Maejja-Kaesa kyken sillontällön kirnuvammaa ja niinpäs olj nyttii heinäeväsleipää kaeverrettu kuoppa, johonka olj pistetty joetae nokaleita voeta, vakkasessa olj suolattuja ahvenia ja särkiä sekä höntterössä piimäsintuva.

Taloväe evväät olj iha toesta sorttia, uiinku entise paakari pullat uunissa. Niillä olj suuressa vakkasessa voeta, isoja leipiä, jokkuu kalakukko, pitkiä muekkuvutkakkeita, parissa piimälaskussa kokkelpiimee ja vielä lisäks tattarjauhoja. Ja se piimä vasta ollii piimee! Ei se tahtonna laskusta mahtuva tuoppii juoksemaa ilima ettei puukolla söhinnä kokkelia pienemmiks. Ei ollunna ihme, että sitä ryypätessä kuulu tavato ryssäys ja silimät tahto revetä. Ku siitä ruvettii rueppoo tekemää, niin siinä käv semmoene rutkitus, ku monella kirnulla oes yhtaekoo kirnuttu. Kyllä sitte passas täyvvellä mahalla pitkällee heitäätyvä ja nukkuva tuhnahtoo ruuvva peälle! Eikä pitkiä aekoja kulunakkaa, ennenku koko heinäväk kilipoo kuorsas, niinku oes pellavia silivitty taekka liinoja roahnattu. Oljko Suehkos-Antissa katteutta, sitä ei kukkaa tiijjä, voan erityisest se eukkosa kansa näytti kahtoo tillistävä talon työväe herkkuja ja syöntiä. Ja ku oma syömine peätty ja Antti rupes mahallee pötköttämmää ja vetel savuja piipustaa, ei sitä unj ruvenna niin imeläst paenamaa, ku toesia heinämiehiä. Ja jos koettas arvata, mittee Antti siinä tuumail ja mietti, tekköö mielj arvelemmaa, että jottae tämänlaesta sen aevokopassa kiertel:

— Jos isäntä taekka emäntä oes matkassa ollunna, oes ne varmaa kokkelpiimee koatoo lorrauttanna meillennii ja tattarjauhoja antanna. Ventovieraat ei uskalla, ei uskalla… Mut kyllä niihe nyt kelepoo täyvve mahasa vieressä moata, kelepoo niihe — ilimankos niin hetj une peästä sae itekukkii kiin… Ja nyt piimä jeä happanemmaa… Eihää tuosta maha tulla ies putkenpolttamoo, jos tuolta piimälaskusta hiivin hörppimää muutamia kokkelia?

Eikä ollunnakkaa harhaluuloo arvelu, että Antin mielessä jottae semmoesta liikku. Se, neät, läks nelinryömi marnimaa piimälaskuva koht. Kuluku olj hissuksee mänemistä, ettei voan kukkaa sattus havahtummaa… Peästyvää piimälasku eäree Antti otti tulupa suulta poes, nost laskun suusa kohalle ja ryypätä harnas. Ku laskussa olj piimee voan pohjapuolella, synty lasku sisässä niin kummalline eänj, ku siellä oes jokkii mörähtännä, samalla ku piimä puota loksaht allaapäe aekamoesella rytkäyksellä, niin että sitä tulj Antin suu ja siemmet täytee, vieläpä vierj kasvollennii. Ku Antin harnaesu olj voimakas, mänj piimee henkee ja täperällä olj, ettei se mies läkähtynnä. Mut kova yskäsy sen tok pelast. Siitä kuetennii yks ja toene makkooja alako nostella peätää. Sillon Antti survas piimälasku moaha, heittäyty pitkällee ja vierimällä pyöritti ihteesä lähemmä evväetää ja eukkoosa. Siellä se oekas ihtesä makkuulle sekä olj uneksivinnaa panemalla:

— Hörö, hörö, höö, höö…

— Piimä juosta jolkottaa moaha, karjas yks makkuumies ja hyppäs nostamaa piimälaskuva pystyy ja paenamaa tuluppoo sen suuhu.

Anttikii olj havahtuvinnaa ja kysäs:

— Mikäs sen piimälasku on koatanna?

— Hörö, hörö, höö, höö sen on koatanna, vastattii Antille, jonka kasvolla olj vielä kokkelia.

Ja ku siinä yks ja toene peäs herreille ja sae asjasta toloku, rupes nekkii höröttämmää, niin että se vasta olj höröhöröhöötä. Mut Antti ei yhtynnä höröttämmää, voan olj ruppeevinnaa moatessa kuorsoomaa.

Ku työhö noustuva tappaus tulj itekunnii tietoo. niin höröttämistä jatkettii koko iltapäevä sekä vielä kotonakkii. Eikä vuosie kuluttuvakkaa tarvinna muuta ku jokkuu voan sano, että:

— Hörö, hörö, höö, höö, niin hetj alako höröttämine kuuluva.

Ja semmoene se kaikessa yksinkertasuuvvessaa ja koruttomuuvessaa olj se tappaus Hoapalahe niityllä. Ku nyt rakkaelle savolaesille ja muelle kansalaesille tarjotaa Piimälasku ja Kokkelpiimee, tiijjetää jo peältä iskii ja eiltäpäe, että tässä piimälaskussa soattaa olla kuevettunneita ja happamijjae kokkelia, niin ettei ylleestä höröttämistä peäse syntymää. Mut siinä tappauksessa ei kukkaa näetä niin ahnaast harnaese, ku Suehkos-Antti tek, eikä siis tarvihe kennenkää läkähtymistä pelätä…

Ja joha sitä on siinäe ansiota!

KOSTO KORTINPELLOOJILLE.

Samassa sakissa ne olj koko kevvää ollunna tukinuetossa Koukkujoilla ja kuus niitä miehiä yhteisee olj. Ne sano olovasa kotosi Juvalta, joskohta yks niistä aena sano olovasa vielä juvemmalta ku ne toeset. Ku ves olj joessa vähissä ja tukkia paljo, pitj maksoo tavallista korkeempoo palakkoo, että lasku sujus hyväst. Ja niimpä näehe kuuvve miehe työpaekka olj oekee kultakaevos. Laskun loputtuva olj mieste povukset pullollaa rahatukoesta, eikä niillä ollunna hättee lähtee uutta työpaekkoo ehtimää. Kaekessa rauhassa ne jäekii korttiertalossaa makkaeleinmaa ja leppäelemmää sekä syömää ja juomaa sitä mukkoo ku suusta maestu ja maha sulatti. Muun työ puutteessa ne rupes korttia pelloomaa, ens aluks leikillä ja sitte rahalla. Ja näkkyy se korttipel nostavan himmoo, niinku ryyppiminennii, sillä ku miehet siihe äety, niin ne lyyvvä lätkitti päevät peästää ja välistä yölläe. Minkä verran niistä itekullae lie ollu onnee ja miten pelj lie lyönnä leiville, siitä ei ou tietoo. Vähitelle kuetennii yks miehistä rupea tappoomaa. Tappiot kiihotti sitä yhä uhemmi pelloomaa, kunnekka lopuks kassasta pohja irvist ja ansiot olj mänetetty viimmesee pennii asti. "Itku ei auta markkinoella", tuumaa mies ja rauhallisest kahtel toeste pelluu jatkamista. Mut totta kuetennii se lienöö surulliselta näyttännä, koska yks joukosta sano, että:

— Hellitettää tok sen verra, että maltetaa ies syyvvä kunnolla. Ja ku tästä yhestä kaverista tulj rumpal, niin se joutaa ruveta nyt kokiks ja palakaksee soa pistee poskeesa niin hyvät portsut, että mahanahka kiiltää. Tänä oamuna isäntä kaupihtel lammasta. Ostetaa porukassa se lammas ja tuo kaver lahtoo sen ja keittää meille lammaskeito perunoehe kansa. Ruppeetko keittämää? Hyvä! No, kututaa isäntä ja annetaa sille lampaasta käypäset kättee.

Ja isäntä kututtii. Kauppakii synty ihko kahtee sannaa. Sitte se kuuvves, rumpaliks pelattu mies Iäht keittopuuhii ja viis miestä jatko pelluuta.

Vähä aejja peästä se kokki tulj kysymää, keitetäänkö lammas kokonaa.

— Kokonaa, kokonaa, sillä passoohaa sammoo soppoo syyvvä kaks erj kertoo, jos tähettä jeä.

Kokki olj ryhtynnä toemeesa ja höpissynnä iteksee, että:

— Tästä keitosta passoo keittee kosto kortinpelloojille.

Ja enstöeksee se paeskas lampaa nahkonee, suolinee ja sorkkinee pattaa, ku sae sen kirvespohjalla ohtaa kopastuvvaa hengettömäks. Samalla kertoo se potatittii huuhtomattomina koato sekkaa. Sitte se mänj kortinpelloojae luo ja sano, että:

— Se lammas olj laehanlaene ja sentähe pitäes panna voeta siihe keittoo.

— Niissä meijjä reppuloessa on voeta. Ota niistä voeta, minkä varut tarvihtovas.

Kokki keräs viijje miehe reput kaenaloosa, kanto kottaa ja runttas kaekki pattaa lampaa sekä perunoehe sekkaa. Laetettuvvaa aekamoese rompsu paan ala läht se paenamaa koko talosta tuntemattomaa suuntaa.

Ku näläkä alako kortinpelloojae sisuksia näykkiä, mänj ne kokkiaa kahtelemmaa, kuullaksee millonka lammaskeitto joutuu. Kovimpa mieste nenät venäht pitkiks, ku heille selitettiin, että kokki on hävinnä, niinku tina tuhkaa, ja että koassa on semmoene soppa kiehumassa, ettei sitä taejja syyvvä herrat eikä narritkaa. Ja tämä viimmese arvelu heistä joka mies usko, koska ne ties, että heijjä hoararepuessaa olj vanahoja kenkiä, hajallisia jalakarättiä, likasia alusvoatteita, tupakkata sekä kaekkea muuta monenmoesta hörtöö, jos kohta toesessa puoliskossa olj ruokatavaroetae. Parj miestä läks karkuria perästä ajamaa. Mut rautatieasemalla ne sae kuulta, että se olj noussunna junnaa, vaekkei kukkaa muestanna, minnekkäpäe mänövää. Luultavoo on, ettei se pitkiä matkoja junassa matkustanna jo siitäe syystä, että sillä olj 'matti kukkarossa'… Ku miehet tulj takas talloo ja kaekki viis miestä kirroelj kaverisa keittämee kostosoppoo, sano talon isäntä, että:

— Mittees tuossa kirroelemalla kieltänne kulutatte! Jos työ kaekki Juvalta outte, niin tavotatteha työ sen sieltä kottiinnuttuvanne ja voette sitte keittopalaka maksoo.

— Ei myö nii vissii tiijjetty, olko se Juvalta, vaekka se sano olovasa, vastas miehet.

Ja sillon tuummas isäntä ja sen suu olj virnallaa, että:

— Aeva oekee on arvelu, ettei se Juvalta ollunnakkaa, se kun nimittäe aena sano, että:

— Jos nuo kaverit lienöö Juvalta, niin minä oun vielä — Juvemmalta…

KU ON NOUSULUONTO.

On sanottu, että immeiset luotii kahelaesiks: miehiks ja naesiks. Mut luonnonloatuja siihe sijjaa on annettu niin kirjava meärä, ettei niistä oekee tarkkoo luvettelloo taetas osata tehä parrae rätinkmieskää. Ja niimpä sitte onnii yks kiipperä ku huonost tehty vene, toene pehmee lupsake, niinku iso villatukko, kolomas taepumato, ku paksu rautakank ja nelejääs taepusa, niinku uunissa hauvvottu koevuvihta taekka vetelä taekina. Jos kellä on aekoo ja haluva vertaeluja tehä, niin kylläpä kaeketi luonnonloatuje erjlaesuuvet nousoo tuhansii ja iha miljuonii ast. Tästä monipuolisesta kirjavuuvesta on seurauksena, että immeiset keskinäesessä elämässää nauskaa, niinku porsaslauma taekka näykkii toesiaa, niinku kukot, pistävätpä ne pystyy tappelurytäköetä ja kokonaesia sotijakkii.

Voan entäs jos immeisille ei oes annettu ku kaks luonnonloatuva niinku niitä ei ou ku kahelaesia: miehiä ja naesia. Mahtaeskoha naeset pvsyvä naesina ja miehet miehinä? Tuskimpa voan, koska jo asjoehe nykkyesillä kannoella ollessakkii naeset tunkeutuu mieste sakkii, peästäksee akoeks, ja miehet aetuuttelloo naesia, peästäksee ukoeks, niin että elämä oes yhtäläesessä sekasotkussa ku rullavakka, niinku se on nykyjäännii…

Mut nytpä huohmoon joutuneen selittämättömiä arvotuksija koskettelemaa, mikä ei alunpittäe ies tarkotuksena ollunna. Minä nimittäe olin aekeessa kertoo, mihinkä soattaa johtuva, ku immeisellä on nousuluonto. Ja jos kellä, niin Aeraksela ukolla se olj nousuluonto sen sanan korkeimmassa merkityksessä. Se olj se ukko huohmattu henkilö — ja hyvä hyvviisä sekä paha pahhoesa. Tällä hetkellä se soatto naureksija ja silimäillä niin suloesest, ku herreimmillää ja houkuttelovana olova silimä ruespuurossa. Mut annappas olla, että jokkii poekkitellaene sana taekka mikä muu vastakäläkkisyys sattu ilimestymmää, niin sillon hetj alako silimät vihasta kiiluva ja suu männä suuttumukse irvee. Usseimmite se ryöpsäys ei kestännä kauvva, voan jos ukon syvän eattu oekee syrjällee mänemää, olj parasta muuttoo moata, s.o.: siirtyvä lähheisyyvestä poes. Etennii nuoremmalla ijällää sen luonto olj ollunna niin kiipperä, että se olj ryyvvännä käsiks ja myrsyytellynnä niin pahast, että olj soanna muutamia kertoja sakkojakkii maksoo. Mut ei sen vanahempanakaa tarvinna suuttumusta kylästä hakkee. Ku se olj hyvi huohmattu mies ja ku monj tarviht siltä avustae soaha, olj sitä pakko kärsiä niin sen hyvinä ku pahonae hetkinää.

Ukko olj nuoruutesa ja miehuutesa päevinä ollunna ahkera kalastaja ja sama vintiö siinä pysyy vielä vanhanae. Ja ku ei ennee pitemmille pyyntmatkoelle lähtennä, nii pitj mertoja lähheisessä lammissa, jossa olj aeka tavalla särkijä. Vähäese matka peässä lammista olj reservikasarmi, jossa joka kesä opetettii poekia sotamiehiks.

Kerran sattu ukko olemaa mertojaa nostelemassa nähäksee, onko niihe soalista männynnä. Kotjväk ei oes särkkaloesta välittännä ja ne valittel, että säret tekköö suolet 8-rihlaesiks, niinku pyssyn, eikä särkhumut ja piimävellilueru taho mahassa pysyvä. Mut ku ukolla olj halu kalastoo, niin se kanto särkiä kottii pitki kessee. Siinä nyt mertoja kohotellessa olj muuvva reservimies tullunna rannalle kahtoo tollottammaa, eikä malttanna olla eäneti voan kysäes, että:

— Onkos männynnä särlrkiä merlrtaa?

— Mittee sinä pirlrunpoeka sanoet? kivaht ukko.

— En muuta, ku kysäsin, että onko mennä särlrkiä merlrtaa?

— Ootko sinä kasarlrmin koerlra, joka on pantu rlrannalle haukkumaa?

— En oo koerlra, voan reserlrvisotamies.

— Koerlra sinä out! Mut kyllä minä opetan sinut…

Ja sillä kertoo puotti ukko merran järvee sekä läht reserviläestä koht melomaa niin kovalla kyyjjillä, että ves posis. Mut reservimies otti jalat allee ja juosta livaht kasarmille. Ukko paeno perästä sitä mukkoo ku vanahat käpälät keänty sekä harppas suoroopeätä komppaniijja peällikö asumuksee. Tuski huohmas lakkisa ottoo peästää ja hyvänpäevä sannoo, ku jo alako pauhata, että:

— Eikö herlra katteinilla ou koerlroo, ku teällä reserlrvimiehet pannaa immeisiä haukkumaa ja niille irlrvislelemää? Minä oun luullunna, että teällä kasvatettaa nuorlrukaesista sotamiehiä, mut niistä taejjetaannii tehä koirlrria…

— No, mittee nyt sitte on tapahtunna?

— Mittees muuta, ku rlreserlrvimies tulloo rlrannalle koirlrana haukkumaa. Se on hävitöntä. Eikös ou tarlrkotus, että valamistettaa isämmoan puollustajija, jotka ampuva puksauttas tinamarlrja vihollise silimää? Minkästähe niitä sitte koerlriks teällä neuvvotaa?

— Tyyntykeepäs nyt, hyvä noapur, ja kertokee mittee on tapahtunna, niin että ymmärrettää.

— No, ku olin tuolla lammissa merlrtojan kahtomassa, tulj jokkii sotamieskutjana ja rlrupes koerlrrana minuva haukkumaa…

— Kukas se sotilas olj?

— Mistee minä ne tunnen. Mut ku läksin koerlroo kurlrittamaa, juoks se kasarlrmille pakkoo. Nyt minä voajjin, että kattein ottaa selevä ja kurlrittaa koerlra…

— Se tapahtuu hetj, sano kattein sekä läks ulos.

Ukko seuras jälestä. Kattein komens panemaa hälytykse toemee ja silimäräppäyksessä alako miehiä purkautuva kasarmi ettee, niinku kusiaesia pesästää. Ne komennettii rivvii seisomaa ja ku se olj tapahtunna, tievust kattein, kuka mies olj koerrana ollunna. Ukko tirkisttel ja sano lopuks, että:

— Tuo mies tuossa.

Kattein huus reserviläese rivistä etteesä ja kysäes, että:

— Mitenkä työ outte tätä ukkoo haukkunna?

— En mitenkää muute, ku voan kysäsin, että onko männynnä särlrkiä merlrtaa?

— No mut eihää tuo ou haukkumista, eikä koerrana olemista, jos siivost kysäsöö, sano kattein.

— Minkätähe se ei ou! Sehä jätkyttel minua, ku sorlrautti kieltää, mikä minussa on Luoja antamana vikana. Mittee varlrte se sorlrautti?

— No, ku se sama vika on täännii reserviläese kielessä ja tietyst se hänessäe on Luojan antama vika, selitti kattein.

— Rlryökäleenkös tähe se sama vika on justiisa tuon miehe kielee annettu! Tämmöestä siitä sitte tulloo… Ja parlrasta se oes ollunna ku se oes pitännä leipälinkkusa kiin…

Samassa läks ukko rantoo kohi paenamaa. Sitte se keräs mertasa lammista poes ja vei kottiisa. Myöhemmällä niitä aettarakennukse ylisille kantaissaa olj ukko puhellunna yksinää ja sanonna, että:

— Olokoo kalastamiset siltää sinä aekana, ku kasarlrmilla on rlreserlrviläesiä. Jos minä, neät, sinne mänen, on ne kaekki sorlrakielisiä ja sitte on koerlria enemmä ku yks. Sillon sitä suuttumuksesta halakiis, niinku itikka mahasa täytee verlrtä imettyvvää. Ja minä en kuitenkaa ossoes olla suuttumata. Mut minkäs immeine sille mahtaa, ku on nousuluonto…

HERRASTUOMAR POHATA UUS TURKKI.

Ku immeistä onni potkasoo, niin että se työtä ja vaevoo näkemätä esmerkiks rikastuu, niin sen muestluu eli peäkii ikkääku suurenoo ja siihe koppaa moalimasta ja syvämmestä pakkautuu kaekemmoesta mieltekkoo ja syntijä. Ensimmäesijä mieltekoja ja syntijä on ylypeyve synt, joka tulloo sitä voemakkaammaks, mitä väljemmät ymmärrykse ruuvvit peäkopassa on. Ja ne ruuvvit olj toas jotennii löyhänlaeset Ville Pohatan peässä. Sen tähe ylypeyve synt sen aesoesa valjastikkii iha mäkvöehe ja sitolokkaremmin kansa. Ja vaekka se ei tok niin mahtavaks paesunnakkaa, ettei se oes hyvveepäevee tavallisillennii immeisille sanonna, niin siihe sijjaa se koetti huusholliisa ja omiks tarpeiksee hankkia tavaroeta, joehenka vertaesija ei oes koko pittäässä. Rovastilla olj niin yökee ja kommee turkki, että sitä immeiset ihmetelle kahtel, niinku siat hoppeelusikkata. Ja sillä tappoo asja ollii, että ku rovast turkissaa istuva röhötti, niin yksinkertanennii ymmärs, että siinä on herra ja herran turkki. Mut Ville Pohatta ei ruvenna kauvva kahtelemmaa ja ihmettelemää, voan peätti hankkia itellee vieläe paremma turki, iha semmoese, ku olj sattunna näkemää Kuopio markkinoella jollae Kokkola suurkauppijaalla. Ja se se vasta olj turkki ollunae, ku siinä olj karvattii kahepuole, niin että peä tahto punneillee männä tuummatessa, että missee moassa on susilla — se turkki, neät, olj susturkki — karvat nahkasa kummallae puolella…

Sattu sitte parj pittää kauppiasta lähtemää ostoksille Pietarii. No, mittees muuta, ku Ville Pohatta lyöttääty yhtee matkaa. Ku ostoksilla kulukiissa kohattii turkkikauppa, astuttii sissää. Ykskää näestä kolomesta miehestä ei osanna ryssee, eikä toas ryssät suomee. Puotmiehet pokkuroe ja kumartel sekä hiero kämmeniijjää, niinku niitä ois palentanna. Samalla ne politti puhuva, niin että kielet pyör niihe suussa, niinku pässinsaparo. Mut Suomen miehet ei osanna muuta sannoo, ku voan että:

— Niettu ponimaijjutsa.

Viime tok yks heistä muestel kuulleesa, että turkki on ryssänkielellä suupaa ja tarvita toas on naataa. Sillon se rykäs ja kovalla eänellä sannoo mölläytti, että:

— Suupaa naataa.

Ja nytkös puotmiehet rupes kilipoo polittammaa ja viittiloemaa käsillää, että näytti siltä, ku ne alakas tappeluva hieroo. Mut eihää niillä sitä meininkiä ollunna, voan ne koetti selittöö, että tässä niitä turkkija on. Ku selitökset jäe ymmärtämätä, ne alako viittiloemalla kuhtuva toesii huoneisii. Ja ku rakennus olj neljkerroksine ja joka kerroksessa olj monta suurta huonetta turkkija täynnä, niin kyllä kulukemista piisas, jopa rupes pelottammaa, että jos ne polittajat jossae sopukassa ryövee… Mut eihää tok, ne voan näyttel, ku toas Suomen miehet sano, että:

— Niettu, niettu.

Sillon yks puotmies läks sukkelana ku orava juoksemaa kellarkerroksee sekä tuuvva roahas sieltä mahottoma suure peällyksettömä lammasnahkase turkkirutmeijja. Tulos olj kuetennii sama:

— Niettu, niettu.

Puotmieste noamat tulj niin surkeiks, ku jokkaene kärsis hammassärkyvä. Mut sillon Ville Pohata matkatoverista yks koato tuolin lattialle, levitti sen peälle lammasnahkaturkin nurinpäe, vetäs sormesa koppuraa, mulistel silimiää sekä irvistel ikenijjää sekä hyppäs sitä turkkia repimää ja olj hampaillaannii roatelovinnaa. Sillon hetj yks puotmies löe näppijä ja sano että:

— Ponimai, ponimai — volokkisuupaa, volokkisuupaa. (Ryssäks, neät, kuuluu sus olova volokki.)

Ja sillon se puotmies olj auvvassunna ove sivuhuoneesee, joka olj susturkkia täynnä ja josta ykskaks löyvvettii semmoene turkki, ku tahottii ostoo. Ville Pohata toverit oes ruvenna hintoo huokeemmaks tinkimää, mut Ville sano, että:

— Minä en tingi, voan tinkiköö ryssät.

Ku se Ville Pohatta läks sitte iisvossikalla Suomen korttierii ajamaa, uus turkki peällä ja uus karhunnahkalakki peässä, tuntu siitä siltä, ku koko Pietar oes hännee kahtonna. Ja kotjpuolella reen perässä sen röhöttäissä niijjata hörskäytti akkaväk niin syyvvää, että ne tahto lysähtöö polovillee, ja miehet pokkuroe, että selekärangat rusahtel, ne ku ei tuntenna, voan ne arvel, että siinä kulukoo vielä korkeemp herra, ku pittää ite rovast on. Se tietyst hivvautti syväntä samalla tappoo, niinku oes tähkällä huulija siveltynä….

Tulj sitte ne kärräät, joessa Ville Pohatta viimese kerra lautamiehenä istu enne siitä "virasta" erroomistaa. Ku kärräessä tulj tietoo, että Pohatalla on uus susturkki — ja pitjhää se ite huole, että tieto levis —, soatii siitä nautinto- ja riemulähe koko kärräehe aejjaks, sillä turki harjakaesia ryypättii jok'ikkiine ilta. Olj, neät, tehty sellane sopimus, että aena jokkuu jollae tekosyyllä jeäp harjakaesille tulemata. Sen vuoks olj uus juhla piettävä seoroovana iltana. Joskus toas sattu vieras asjanajaja soapumaa. No, mittees muuta, ku turkkijuhla pystyy ja tuomar sihtierilöenee ja lautamiehinee matkaa, niin että turkille kyllä hintoo nous. Ku sitte kärräehe lopettajaeste eillä lautamies korotettii herrastuomariks, lausu tuomar toevomukse, että turkki tuotasii kärrääpaekkaa, jossa juhla piettii. Ja yhellä pyynnillä se turkki tuotiinnii. Yks ja toene koettel sitä peällee, mut kellenkää ei se niin mallanna, ku itellee herrastuomarille, jolle piettii monta puhetta. Puhheihe peälle juotii maljoja. Ku juomatavarat rupes loppumaa, haettii herrastuomari kellarista lissee. Muuvannii puhuja toevo, että paekkakunta muutetaa kauppalaks ja herrastuomarista tehhää ensimäene esmies siihe kauppalaa. Ja sillonkos herrastuomaria nostettii, että turkin karvat pöllys. Se, neät, pitj sitä turkkia peällää. Miten siinä lie sattunna kaks lautamiestä keskenää vähä ivallisest nauramaa. sillon kavaht herrastuomar kahelle jalallee ja mahtpontisest sano, että:

— Akattii ossoo nauroo, mut jokkaene lautamies ei ou herrastuomar.

— Ei oukkaa, ei oukkaa, huuvvettii sekä toas herrastuomaria nostettii.

Ku se herrastuomar sitte turkkinee istu, ja ku makkeet viinat, paksu susturkki ja huoneen kova lämpymä nost sen kaljuun peähän veskarpaloeta, ei se ennee herrastuomarilta näyttännä eikä kauppalan esmieheltä, voan se olj, niinku mahtava hallihtija, jolla olj helmikruunu peässä…

JOKA TOESELLE KUOPPOO KAEVAA — SE SIIHE ITE LANKIOO.

— Sekös on vasta ilikiö tuo suutarjpoeka, mokomakkii rehjana. Ja ku se vielä on olovinnaa, niinku se jo iha mestärj oes, vaekkei se kykene muuhu, kun vanahae kenkäronttoste korjoomissee. Mut antaaha olla, jahka sen kyörän Toekkase Alapetti kahe keske tavottaa, niin se suutarjpoejja peräpakarat pehmittää, niin ettei rasavilli kärsi istuva, voan soa polovillaa olla ommellessaa…

Tällä laella kiukkuvaa purk piika-Riikka, Heponieme palavelustyttö. Ja siihe mielenpurkauksee yhty monj muu Ieva tytär, joeta sattukii aeka katras sunnuntak-iltana koolla olemaa. Ku siinä olj jouko jatkona kyläkunna poekiakkii, niin hammasta tuntu nekkii purova suutarjpoekoo kohtaa, uhkaspa niistä muutamat antoo vielä karkeempata kuritusta ku Toekkase Alapetti, niin että mahto sen suutarjpoejja vase korva soejja tilliä, ku, neät, sen vase korva soe, josta takanapäe puhutaa…

Mut mittee pahhoo se suutarjpoeka sitte olj tehnä, että sille oekee naesissa ja miehissä hammasta purtii? Lyhimmittäe sannoessa se tek yöjalakalaesille kiusoo ja ilikeyttää — se tehtävä siihe olj männynnä iha henkee ja verree. Ja sen keksimistaeto olj kerrassaa mittoomato. Millon se laetto oven peälle vespyty semmoeste vehkeihe varraa, että se yöjalakalaese ulostullessa kallistu ja kastel, niinku paemenet kevväällä kastetaa, soattopa se pytty puota rumahtoo peähännii, ikkääku satteevarjoks, vaekkei sitä kojetta ennee tarvinnakkaa, ku kastumine olj jo tapahtunna. Märkänä ku uetettu koerra sae yöjalakalaene tarsia kottiisa. Millon se toas, jos "vierustelijat" sattu raskaast nukkuva tuhnahtammaa, ompel poekamiehe kenkäe varresuut yhteen, niin että pitj paljae jaloe taekka sukkasillaa lähtee lippaelemmaa ja vasta matkae peässä purkoo ompelukset varsista. Ku toesen kerra kärsä käsk ja nenä neuvo, se ompel joko peitevoattee tahikka tytön hammee poejja voatteisii kiin. Sen jäläkee se nost ruminan, soahaksee yöjalakalaeset tavallista kiireemmäst lähtemää. Sillon tietyst vieraat voatekappaleet tulj mukkaa ja jos jonniimoesia kommelluksia synty. Ussei se myös salapas yöjalakalaese tytön huoneesee, josta ei muehe peästämätä peässynnä ies ätkähtämmää, ja sitte peästyvää sae häntä koepii välissä luekkia tiehesä taekka kaeken muun hyvän peälle ottoo potkut takapuolellee, mikä soapaskengästä annettuna ei ollenkaa sokurille maestunna… Ja entäs tyttöparka? Sen pitj nörpällä nenin tulla töehisä, jos ei sitä enne tehtynä käherryksiä hivuksii, ku vanahempae tae isännän käs kävel karhuna sammalikossa: hattuutti haevenista. Mut nämä tämmöeset vehkeelyt hankki suutarjpoejjalle vihamiehiä ja niin paljo olj uhkauksia liikkeellä, ettei se uskaltanna lähtee keskellä päeveekää ypöyksinää kylläe väliä kulukemaa.

Ku se sitte kasvo sekä pittuuvessa että ijässä ja olj sällismieheks peässynnä, rupea se ilikevyyttää hillihtemmää. Mut mestäriks ruvettuvvaa ei se ite paljo koskaan kepposija harjottanna, voan neuvvo ja yllytti poekauokarija pahhuuve tekkoo, antoepa niille oekee palakkioetae. Mut "joka toeselle kuoppoo kaevaa, se siihe ite lankioo". Sattu, neät, sillä laella, että ollessaa suutaroemassa Atkolassa se miesparka rakastuva rätkäht iha ytimijjää ja munaskuetaa myöte Atkolan palavelustyttöö. Eikä se ihme ollunnakkaa, tyttö, neät, olj nätti ku kesällä heinä, ja jo mone muunnii miehen veriä olj heilauttanna. Ku päevillä ei ollunna tillaesuutta muuta ku jokkuu makkee sana suhahtoo, arvel mestärj, että nyt pittää hänennii turvaatuva yöjalakaa. Mut se olj helepomp arvella, ku täyttee. Kyläkunna poejjat rupes, neät, vahtija pitämää voejjaksee maksoo vanahoja kalavelekojaa, ne ku olj huohmanna, että mestärillä ja palavelustytöllä olj halu ruveta siehturia pelloomaa. Eikähää rikkaus ja humala salassa pysykkää. Monta yötä olj mestärj kissanunta makkoovinnaa, ja ku luul kaekkii muehe nukkuva, sillon läht hiipimää yöjalakaa. Mut tuskin olj paria askelta peässynnä kulukemaa, ku jo jokkuu toenennii alako liikkuva ja tuljtikulla valakeeta roapia. Ei auttanna muu ku sänkyysä heittäätymine. Siinä vuohkoomisessa mestärj väsy niin nihki, että päevällä ommellessaa torkku ja unjpäessää olj ompelovinaa, vaekkei ies piklankoo käsissä ollunna, sekä heräs muehe nauramissee. Sillon se aena kavaht oekee pitkillä esillä vetelemmää, kunnekka uuvvellee torkku voetti… Sitte kuetennii poeslähtiissä sae tytölle tok sannoo sohastuks, että:

— Ou juhannusyönä kokolle mänemätä — minä tulen luokses aettaa.

Ja siitä hetkestä alakae outti sekä mestärj että tyttö juhannusyötä, niinku hevone kessee. Sinä iltana sitte Atkolasta läht jokkaene kynsillee kykenövä kokolle, ja olj se palavelustyttökii lähtövinnää, vaekka väliltä kuetennii keäntyvä luekaht poes makkoomaa aettaasa, jonka ove jätti salapaa panemata. Mut eihää unta tullunna, ku syvän leipo sillä laella, ku kämmen päeväleipee leipoessa. Ja kyllä mestärinnii syvän huputti selä ylj Atkolaan soutaessaa. Ilta olj ihmee ihana. Kokkovalakeita hulumahtel joka suunnalta ja kuulu lauluva sekä nauruva. Tyyn järv nukku — jokkii veslintuparj voan tek värreitä sen pintaa taekka siellä ja teällä pulahtelova kala. Miel'ala tulj herkäks ja mestärj lauloo hyrritti hiljallee, että:

"Kaekki kalat järvilöessä rannikolle rientelöö. Ja ne sitte rannikolla parituste kiertelöö"…

Sitä loppuva laulaessaa kiinnitti mestärj soutuvaa peästäksee parituste juhannusyötä viettämää… Ja nyt se hetk olj tullunna! Ov olj auk, ja mestärj sutkaht sissää. Etusormellaa se hipas valakeeta ohtoo ja pyöreetä leukoo, ennenku tyttö havaeht. Sitte alako sipinä ja supina. Mut ei se mestärj taenna suoroopeätä riijjata eli kosija, sillä onhaa aenae kolomena yönä yöjalassa käytävä ja sitte vasta vakavaa naemispuuhaa ruvettava. Kaekissa tappauksissa kuetennii tämä jo ensimäene yritys maesto apilaalta. Mut yhtäkkiä ne pomppos pystyy, niinku naskalilla oes pistetty, sillä pihamoalta alako kuuluva pelokas huuto:

— Voe taevaat ja taevaehe salit — teällä on kummitos, kivellä on kummitos! Voe, voe, voe!

Tyttö hyppäs huutajoo rauhoettammaa, joka olj saunassa asustava puolhöperö elättimuor. Sinä aekana tirkistel mestärj ovelta ja huohmas, että häne venneesä olj vettee roahattu keskellä pihamoata olevalle suurelle kivelle, kalamerta olj asetettu perätiiholle ja sen peälle pantu miehennuttu ja mela pistetty kaenaloo, niin että se olj niinku hyväkii peränpitäjä. Ku tyttö olj soanna muori rauhotetuks ja tulj aettaa, otti mestärj haekeet hyvästit, juosta kavaht kivelle, löe peränpitäjee "korvalle", niinku mies lyö toesta miestä, jotta se pylläht puota moaha, sekä sano, että:

— Mittee juutasta sinä out karille laskenna, kelevoto perämies!

Sen jäläkee se tarttu vennee renkaasee, kiskas sen kiveltä allaa ja paeno rantoo koht, että vennee pohja männessä kolis. Mut sen järvee survaestuvvaa huohmas, että tappi on hävinnä tahikka hävitetty. Kaekeks onneksee se olj illalla tullessaa ottanna taskuusa puupalikoeta, tehäksee niistä naskalinpäetä. Niistä passas jokkuu tapireikää niin motovast, ku se oes ollunna sitä varte valamistettu. Ja ku mestärj peäs kesktuholle ja alako soutoo, niin kyllä käv posina kokan eissä.

Monessa talossa se mestärj sitte kesän kulluissa käv sekä näk tyttöjä tyylii jos sorttiinnii, mut ykskää ei sen mielestä vetännä vertoo Atkolan palavelustytölle. Yöjalakaa ei passanna lähtee, ku yöt olj valosija, eikä päevälläkkää ollunna sielläpäe käyntiä. Kerta sattu tok tappoomaa kirkolla ja sae suhkastuks, että:

— Minä tulen sun luokses mikkosunnuntaeta vaste — ou sillon kotosalla.

Ja kyllä sitte heistä kumpanennii mikkosunnuntaeta outti!

Petteeksee ja eksyttööksee mueta hoastel mestärj koko kesän, että mikkolauvvantaena männää kirkolle yökuntii. Ja luppauksesa se täyttikii alaku-ossaa nähe, mut yökuntii ei jeännä, voan sopivana hetkenä läks polokemaa Atkolata koht, ku huohmas, että sieltä on kirkolla melekei koko pere, lukkuuottamata isäntäväkkee. Mut mittees varte usseimmat ikkunat on valaestu, niinku mestärj näk olova Atkolata lähemmä tultuvaa? Kaekeks onneks olj koerrae juossunna kirkolle, niin että mestärj soatto männä pihamoalle kurkistelemaa. Talloo näkkyy tullee vieraeta ja emännällä ja palavelustytöllä olj kiirettä muellennii antoo vierasvarroo puuhatessaa. Voe miten ryökäleen korreest ja nätist se palavelustyttö liikku! Mestärj mänj koettamaa, oesko avvae aetan ovella. Ei ollunna — sitä ei tyttö ollunna arvanna siihe jättee. Soahaksee rauhassa katella ja outella moata ruppeemista peätti mestärj nousta kujarakennukse katolle, jossa oes hyvässä piilossa ja samalla näkis sen tytön kauniita kasvoja ja sorjoo pyörähtelemistä. Mitenkä lienöö siellä katolla kompuroenna, ku yhtäkkiä parj kattolautoo katkes poekki ja mestärj puota rupsaht sikapahnaa. Sen laipio olj korjausta varte purettu, niin että mestärj rumaht suurte sikaörniköehe selekää. Ja Atkolassa olj tavattoman suuria sikoja, ei semmoesia surkeita ristkinttuja ku mökkiläese porsaat, joehenka pien poeka sano sen vuoks niin onnettoman näköesiä olova, että ku ne on omassa ruuvvassaa, niin ne ei roahi syyvvä. Mut ne Atkolan siat olj kerrassaa toesta moata! Ja jos karhu lie pesältää äkäene, niin olj ne siattii: nekös nost semmoese röhinän, että se vasta röhinä olj. Ylös ja pystyy pomppoillessaa ne koato mestärin allee, poleks sitä käpälillää ja karju pitkillä torahampaellaa roasto housuja rikki sekä vetel kinttuloehe verhoavoja. Mestäriltä peäs hätähuuto ja siat toas pitj hätäröhinätä, niin että pahnassa olj hirvittävä melu. Sattu siinä tok siat puuloomaa kärsillää niin voemakkaast ovvee, että linkku lusaht poes paekaltaa ja siat ryykäs ympärj kujjoo juoksemaa sekä röhis ja vinku, niinku niitä oes elävältä korvennettu. Mut mestärj ku peäs jaloellee, niin se paeno pakkoo, minkä käpälistä keänty, eikä joutanna kuuntemmaa, ku elättimuor toas huus saunan ovelta, että:

— Voe, voe! Juhannuksena olj kummitos ja toas on kummitos! Voe taevaeta ja taevaehe tekijätä, voe, voe!…

Ku tuvassa olj soatu tulet lyhtyy, tultii kahtomaa, mut mittää selevee ei soatuna. Palavelustyttö kyllä asjan arvas, vaekkei tiennä, mittee kaekkia olj tapahtunna. Se olj kuetennii mykkänä. Ja kauvva se sae sängyssää huokailla, ennenku unj paeno silimäluomet vastakkae, ku sitä mestäriä ei kuulunnakkaa…

Mestärj puolestaa keks semmoese vallee, että ku hää ampu meton, joka jäe puuhu riippumaa ja ku sitä kiipes puottamaa, katkes oksa ja sitte kuevoo koskee moaha tullessa repes häneltä voatteet sekä tulj hoavoja koepii. Sen lisäks lupas palakinno, jos kuka kävis meto puusta puottamassa. Kyllä monj käv kahtelemassa, mut eihä tyhjee löytynnä.

— Kaks ei kuulu mänövä kolomaniteta — rupes mestärj koepiaa parannellessaa miettimää — ja jos minä kolomanne kerra lähen yöjalakaa, soattaa tapahtuva iha moaliman ihmeitä. Sen tähe on parasta, että minä akotun kiireimmä kaupalla.

Ja sitte se läht Atkolaa iha kirkkomuntieringissä. Ku tapas pihamoalla mieltiettysä, kysäs se hetj suoroopeätä, että:

— Eiköhää meijjä passoes panna jalakojamme yhteise pöyvvä ala?

— No, kelepookos mun jalakan sun jalakoes joukkoo?

— No, jo tok! Mutta entäs mun jalakan sun jalakoes joukkoo?

— Mittees sinä tuommoesta kysytkää!

Ja siinä riijjuu tulj suoritetuks. Pian sitte hankittii helat sormii.
Häessä huomentuoppia juuvvessa puhel kuhtu- ja kuokkavieraat, että:

— Se tuo mestärj ennen kaevo kuoppia muelle. Mut nyt se ite kumpsaht semmosee kuoppaa, että pyssyy koko elinaekasa.

Ei mestärj eikä sen nuorikko kuullunna tätä, voan ne istu huomentuoppipöyvvä takana — mestärj suupielet naurussa, niinku onnellise vastavihity aviomiehe suun pittää ollakkii, ja nuorikon suusupukka se vasta olj niin sokerillaa, että jokkaene seinänrakokii näytti siihe kahtoissaa nauravalta…

HERRASTUOMAR POHATA EMÄNNÄ NIMPÄEVÄT.

Sitä pitj tuntee ihtesä terveeks sekä sielusa että ruummiisa — etennii ruummiisa — puolesta lähtiissä herastuomar Pohata nimpäeville, sillä siellä, neät, olj kestettävä kova löyly, tarjouksia ku olj mahoton meärä, eikä niitä soanna lystiksee katella ja maestella, voan niitä nautittii iha hartiavoemilla — mies se, joka leiki kest. Mut ei emännänkää nimpäevät tyhjänpäeväset turraukset ollunna, herrastuomarilla olj, neät, tapana sannoo, että:

— Vaimo on miehe ruunu ja voe sitä miestä, jolla ei tätä ruunuva ou!

Tästä vakkuutoksesta voe jo arvata, että se mies pitj toespuoleisesa kunniassa, niinku sanassa käsketää. Ja siks sen nimpäeväe ei soanna olla ihtesä herrastuomari nimpäeväjuhloo huonomp. Ku kuhtumakirjoella pyyvvetää hautajaesii ja häehe, niin minkästähe ei — tuummi herrastuomar — passoo nimpäeville kortilla kuhtuva. Asjasta varmistuttuvaa se läht kaupuntii tiettämää kuhtukirjoja, joehi räntättii, että:

Tervetulloo läsnäololla kunnioittamaa herrastuomari emäntä Marin nimpäevee tämän nyt sisälläolova elokuun 3 päivänä kello 4 iltapäivällä. Kokkoonnuttaa herrastuomari ommaa talloo.

Kunnioetuksella
Marj Pohatta. Ville Pohatta.

Huohmatkoo! Jokkaese on soavuttava täsmällee kello 4.
Huohm. Kello on yhessä rautatieasema kellon kansa.

Kuhtukirjoja tilatessaa vakkuutti herastuomar monnee kertaa, että ne on räntättävä kultaesilla pirastaemilla.

Kyllä sitte nimpäevä eillisinä päevinä käv herastuomari kyökissä semmoene kuhina ja kupina, ku muurahaespesässä kesällä. Ja koristeltii niitä huoneitakkii. Salin perälle laetettii nimpäeväsankarittarelie erjtyene tuolj, ja olj siinä oekei köynnökset kiemurassa ja suuret kukat ympärillä. Ku entuuvesta tiijjettii, että herastuomari omassa talossa annetaan sekä peähä että mahhaa, otettii kuhtumine mielhyvällä vastaa ja kilipoo riennettii nimpäevee kunnioittamaa. Portilla seiso kaks miestä, joesta toene aukas porti ja samalla paljast peäsä, ja toene toas kuletti hevoset joko tallii taekka muuhu tarroo. Rappusilla olj ite herrastuomar tertehtimässä tervetulleiks ja etteisessä emäntä Marj, joka miesvieraeta joht kammarjloehe ja naesia sallii. Ens aluks ei tarjottu muuta ku istumista. Mut kohta vilikas herrastuomar neljällä ruppiinilla käypee taskukelloosa ja ku se huohmas, että "aeka on täytetty", anto se sovitu merki — ja sillonkos alako kyökistä purkaatuva tyttölauma, raskaat kantamukset sylissää, niin että pian olj pöyvvät pötyvä täynnä. Ite herrastuomar rupes miesvieraeta käskemää, että tuolla piippuhyllyllä on Jievelvaappenta, parraeta Helsingin Ruunariimoja ja paperrossia, joehenka hinnannii se ilimoetti. Pöyvvältä käsk kahvin sekkaa lorrauttammaa konjoakkia, likkyöriä ja punssia, jotka kaekki on riimasorttia ja niin ja niin kalliita. Emäntä toas, kunniatuolilla istuissaa, viittail naesvieraeta kaenostelemata ottamaa, minkä tuntoo suullee hyvvee tekövä. Ja ku monnii olj oekee poastoo pitännä, niin arvoo sanomattakkii, että suumyllyt rupes pyörimää ja kulukut nielastessa kumahtel. Ja kaekki kututut olj tullunnae, pait kolome läh'asema asemapeälliköt, joeta kyllä olj kututtu.

Mut niillä olj laelline syy siirtee tulosa vähä myöhemmäks. Juna nimittäe kuluk kello puolviijje aekaa, eikä ne voenna sitä ennen poestuva virastaa, etennii ku jokkii korkee viranommaene sattu sillon matkustammaa. Ne olj kuetennii sopinna keskenää, että ne tulloo yhtaekoo hetj ku kaks asemapeällikköö ennättää ressiinalla soapuva. Ja tuolla ne jo näky tulla porskuttelovannii, oekee vielä unvormussa. Mut niitä vastassa ei ollunna portinaukosijjoo, eikä herrastuomarkaa rappusille männynnä tervetulleiks lausumaa, eikä koko vieraesta toppanaankaa ollunna. Asemapeälliköt sissää peästyvää rupes kurkkaelemmaa sekä herrastuomaria että nimpäeväsankaritarta, voejjaksee kuhtumisesta kiittee ja onnitella. Herrastuomar astu viimme niihe ettee, vilikas toas kelloosa ja melkei puolvihoessaa sano, että:

— Vieraat olj kututtu täsmällee kello neljäks. Semmoeset vieraat, jotka soapuu jäläkeepäe, ne ei tule talloo, eikä vierasvarraesuutta, eikä nimpäeväsä pitäjöö kunnioettamaa, voan ne tulloo ahnastelemaa, suuhusa soamaa, hotkimaa ja hornimaa. Semmoesia vieraeta ei tässä talossa tarvita, eikä oteta vastaa. Ja ku teillä siellä asemillanne on minnuutit ja sekunnit niin tarkkaa mielessänne, että iha rikullee on siellä asjat toemitettava, niin ymmärtäkkee muuvvannekkii tulla meärällee. Eikä muuta, ku hyväst nyt sekä mänkee tiehenne.

Mikkää muu ei siinä auttanna, ku pitj lähtee tarsimaa sekä männessää pitkäkaulasia sylykiä peästellä suustaa, joka jäe ilima monenmoeseta herkkupalata…

Mut ku ne vieraat, jotka olj soapunna virallisena kuhtuma-aekana, oamupuolella yötä läks kottiisa kulukemaa, niin toeset niistä ähk mahapakoellaa, toeset röystäyttel tyytyväesinä ja kolomannet olj iloesella peällä.

Eikä tietyst nimpäeväsankarittarella ollunna mittää aehetta happamena olla, yhtävähä ku herrastuomarillakaa, joka vielä sängyssäe tuns mielhyvvee siitä, että olj asemapeälliköelle soanna näyttee, että on muellae immeisillä kello, jonka mukkaa jopa asemapeälliköehennii täytyy oppia tulosa ja mänösä asettammaa…

KU NENÄSTÄ VEITÄÄ…

Puustellivuokrooja Ville Väkköne olj joutunna rahapullaa ja tavallisest sillä olj rahapulloo kaks kertoo vuoessa, toesella kerralla kuus kuukautta ja toesella kerralla — kuus kuukautta. Omassa pittäässä olj jo tullunna kaekki paekat niin tarkkaa kokkeelluks, että siellä olj turhoo onkeesa soalii toevossa vettee viskata. Sen tähe se olj ryhtynnä järkeilemmää, eikö pitäne pyynt-aloja loajentoo, sekä sattu sillon muestamaa kaemasa Ville Pohatan — tää jäläkimäene nim olj annettu sen johosta, että se olj tukkimetällää soanna satojatuhansia markkoja iha riihkuevia rahoja — ja sillä tavalla tuulten tuuvvittamana noussunna pohataks. Ku kaekissa meissä kuolovissa immeisissä on heikkoja kohtia, niin ei Villekään ollunna niitä ilima jeännä. Ja Ville Pohatan heikkous olj siinä, että rikastumine tek siitä pöyhkeilijän ja narrattavan miehe, jos voan osas oekeesta nauhasta vettee. Enstöeksee se jätti lautamiehe vira — ja erotessaa sae herrastuomari arvonime —, se ku arvel, että juoskaat köyhemmät immeiste jäläkiä nuuskimassa niitä tämmätäksee ja manataksee käräjii. Toeseks työksee se rakens niin kommee ja yökee kartanon, että vertoo sae kaukoo ehtiä, oljpa sanonna, että sen seinistäe pittää kultoo kiiltee. Ja kolomanneks se rupes herkullisest elämää, niinku Kemin herrat.

Ku Ville Väkköne tämän kaemasa muest, pist se hetj hevoskoaki reen ettee ja läks noapurpittääsee ajjoo karittammaa. Perille peästyvää se sito hevosesa tallirakennukse lähistölle sitä varte asetettuu rengaspuuhu sekä alako sitte ihmettelemällä katella ympärillee. Ja ku se siinä kahtel ja toelail, eikä liikkunna minnekkää, mäntii Pohatalle sanomaa, että:

— Onkoo hullu vae viisas se mies, joka jäe tuonne keskelle pihhoo seista tollottammaa, niinku Lotin vaemo suolapahtaana?

Pohatta läks rappusille. Se tuns tollottajan hetj sekä puhel itellee:

— Kas peijjakas! Siellähää seisoo Puustelli isäntä. Myöhää on juotu veljesmaljat ja kyllä on ussei yhessä oltu. Mut mikäs sillä on, ettei se tule sissää. Vae mahtanooko ujostella?

Ja Ville Pohatta, se herrastuomar, joka niin tykkäs arvonimestää, että käv sen oekee kirkonkirjaan merkityttämässä, korotti eänesä ja huus, että:

— Mittees siellä seisot, etkä tule sissää?

— Kas, hyvvee päevee! Eipä tässä ymmärrä minnekkä päe tässä pitäes lähtee, ku talo jo ulukoopäe on näe kommee. Kuka arkkiteht on riitingit ja piirustukset tehnä?

— Juutastako siinä on arkkitehtiä taekka muuta iisnyöriä tarvittu! Ite min oun ollunna arkkiteht ja mestärj. Mut tule sissää.

— Kiitoksia voan. Mut ensin minä tahon peästä seleville, kuenka hyväst tää talo on ulukopuolelta laitettu, minä, näet, en ossoo tässä ollenkaa hämmästyksestänj selevitä…

— No, katotaa ensin ulukoo ja sitte sisältä. Minä tulen selittämmää.

Ja herrastuomar alako harpata vieraa luo, eikä ies lakkia peähäsä malttanna käyvvä ottamassa, vaekka olj paukkuva pakkane ja herrastuomar olj kaljupäene. Ku sitte tuntu peätä kylymävä, keäräs se karjakyökistä pyyheliinarutalee peähäsä. Kulukemalla kaekki ulukorakennukset läp olj herastuomarj niin innostuksissaa, että sylyk suusta pursus, ku se navetan ylisiltä huus kyökkii, että:

— Viekee, akkaväk, mun kammariin valamiiks kahvia, konjoakkia, likkyöriä ja punssia.

Vieras toas puolestaa osas olla niin haltijoissaa, ettei muuta kyvennä sanomaa, ku:

— No, paljo oun kuullunna sinuva maenittava, mut en uskonna, että sinä out täminöene ihmemies.

Ku sitte sissää lähettii ja Ville Väkköne huohmas siellä olova kommeuve, tulj se kerrassaa mykäks. Mut herrastuomarj siihe sijjaa olj hoastamisvirreessää.

— Koa kahvia hoppeekannusta kuppiis. Se kannu maksaa paljo. Pane retaks eli kermaks konjoakkia, likyöriä ja punssia. Konjoakki maksaa 12 markkoo halstuoppi, likyör 15 markkoo tuommoene purakko ja punssi 5 markkoo putelj. Elä seästä yhtää. Ei ne keske lopu. Kellarissa on putelia kokonaene raunio. No, morjens nyt!

Ja ku siinä kaekkia maesteltii, irtaatu vieraa kielj niin paljo, että se kyken sanomaa, että:

— Kuule, veljveikkone, mittee tämä kartanos on tullunna maksamaa ja nää kaekki laetokset?

— Mittees muuta ku rahhoo. Mut ei se ou loppunna. Jos et usko, niin tule kahtomaa. Tässä loatikossa on muutamia kymmeniätuhansia markkoja. Onko sulla rahan tarvista? Minulta kyllä soat. Onko tarvista, häh?

— No, enhää minä ou tullunna rahhoo laennoomaa. Minä tulin voan sinuva tervehtimmää. Ja oekee oun hyvillän, että omi silimi oun nähnä, mikä ihmemies sinä out.

Ja vaekka herrastuomar jo olj tuohuksissaa, tuohtu se tämmöesestä yhä lissee ja sano, että:

— Kuule, puhu suoraa, jos rahhoo tarvihet. Mulla sitä on ja minä sitä sulle annan.

Ku tarjous olj kolome erj kertoo tehty, sano Ville Väkköne lopuks, että:

— No, neljätuhatta markkoo voesit antoo.

— Tuossa se on ja maksa sitte ku jaksat.

Lähtiissää Ville Väkköne kyllä lupas maksoo, mut maksamata se unehtu. Ku herrastuomar makas kuolintauvvissaa ja jokkuu varatuomar olj tekemässä testamenttia sekä huohmas muestkirjaa kirjuttoo töherretyks, että "Puustelli-isäntä Ville Väkköne on soanna laennaks neljätuhatta markkoo", sano se, että:

— Ompaa tuo Väkköne vetännä nenästä herrastuomarijjae. Se on nyt konkurssitilassa, eikä pesästä kyvetä ies penninkuutamota soamamiehille jakamaa.

— Vetj se peijakas nenästä. Mut jos se ryökäle tässä oes, niin puestasin sitä korvista, että peä tärisis.

Herrastuomar olj kuetennii niin heikko, ettei nostamata voenna ies kättää liikuttoo… Mut sillon se olj terve ja riski, ku sitä nenästä veittii…

KU EMÄNTÄ JA ISÄNTÄ VIRKOJA VAEHTO.

Soahaksen pittee rehtmieh kunniallise maenee minä ilimoetan tässä kynnettävä toese vasikalla: tämä tappaus ei ou syntynnä omssa peässän, voan on se laennatavaroo. On, neät, omalletunnolle helepompoo, ku tekköö rehellise tunnustukse, joskohta lienöö sormilla luvettavissa ne, jotka koko moaliassa ei toese vasikalla kynnä — olokootpa sitte kynämiehiä taekka mueta mestärijä. Ja ku kerta lähin rehellissyyvve kappeeta polokuva kulukemaa, oes mun sanottava tapahtumapaekka ja -aeka sekä syntymäjuuret ja nimettii. Mut nyt on asjanlaeta sellaene, että ne on mulle yhtä tuntemattomija, ku kapalolapselle aapuustaemet. En minä myöskää muesta, ounko tappaukse kirjasta lukenna vae ounko sen kuullunna kerrottava joko uluko- taekka kotjmoassa tapahtunneeks. Ja kukapa sen ossoo sannoo, vaekka tämä oes tapahtunna teällä meijjä omassa Savossa. Mut olokoo se seikka kuenka tahhaasa — nyt minä sen esitän Savonmoan oekeehe immeiste kuultavaks "selevällä savolla".

Mistee lienöökkää peässynnä sielu vihollise pillausta emännä ja isännä vällii, kun ne lakkoomata jauho jurnuva toesillee. Jos ei isännällä ollunna muuta koukuttelemista, emännä sille kiukutellessa, sano se tavallisest, että:

— Kyllähää sun passoo suutas kuolata, ku soat teällä kotona oleksia, syyvvä mittee parasta löyvvät ja moata lotkottoo sitä mukkoo, ku laeskuusmatos unta voatii. Toesta on mun laetan, joka…

— Joko toas alat vettee sitä vanahoo virttäs! kivaht emäntä. Mut siitä virrestä pittää tehä kerrannii loppu! Ja jos ei muu auta, niin vaehetaa virkoja: minä mään oamulla väin kansa niitylle ja sinä jeät tänne kotjtyöt tekemää, niin opit näkemää, soako teällä moata lotkottoo ja mahhoosa palavella.

— Lukossa on, sano isäntä.

Samalla alako laskeuva aurinko ruskosätteillä paestoo kammarii ja ikkääku hajoetti epävakkaese seä, joka yritti tehä tulloosa.

Öylösiltana tehy sopimukse mukkaa kavaht emäntä oamusella pystyy yhtaekoo auringon kansa ja mänj heinäväe longottelemaa liikkeelle. Sinä aekana ei vielä ies isännät ja emännätkää kahvia juonna ku pyhinä ja työväille sitä annettii voan santtipäeväe kunniaks. Ku sitte emäntä väkinee läks mänemää, jäe isäntä vielä sänkyy. Lähtiissä sano emäntä, että:

— Ku soat puuron keitetyks, nouse tuonne katolle ja kolome kertoo huutoo vonkase oekee pitkää, niin osataa tulla syömää.

Isäntä vetäs peitettä korvillee ja jäe sänkyy unen kansa herkuttelemaa. Ku sitte viimmennii nous vuoteltaa, rupes miettimää tehtävijjää. No, ensinnäe olj makkuusijat korjattavat ja huoneita siivottava. Jollae tavalla sänkyvoatteita kokkoo mytisteltyvää niin kammarissa ku tuvassae otti varsluuvva, jolla pitkillä esillä hujjauttel rikkoja ovensuuta koht. Rikat ja roskat keikku ilimassa, niinku suvenkorennot häetä viettäissää, eikä varmaa akkaväk soa niin vällee lakaesuva toemitetuks, ku isäntä sen tek. Ja nyt olj kirnu otettava esille, jotta tuoresta voeta on panna silimäks ruespuuroo, jota peätti keittee oamiaeseks. Mittää suurta kirnuusta ei laettanna soahaksee voen välemmi valamiiks. Siinä kirnuta hölökötellessää tuntu suuta kuevoova ja ku hyvvee kaljoo olj tynnörissä tuva lattian alla, otti tuopi kätteesä, nost lattialuuku auk ja kömpi tynnöri luo. Auvvastuvvaa tapi ja kaljan ruvettuva riemuposinalla tuoppii rynteemää kuul isäntä tuvasta kova kollaukse. Se läht hetj nousemaa kuopasta yllää, nähäksee, mikä siellä tuvassa kolaht. Ja suureks suuttumukseksee sae huohmata, että sikaörnikäs olj peässynnä tuppaa, koatoo rommauttanna kirnun ja lattialta hyvällä ruokahalulla lotki viiliä suuhusa, pyöritelle saparottaa ku osas hankkia niin makkee oamueinnee sekä kehu sitä röhkimällä, niinku ryssä riuhnanviinassa: vot, vot, vot! Hetj ku isäntä olj lattijalla karjumassa, läks tuvasta kaks olentoo ulos puskemaa: sika pingers eiltä ja isäntä koepes perästä. Peräpellolla tulj aeta vastaa. Siinä sika pyöräht kahtomaa, mittee se mies meinoo. Mies puolestaa tapas moasta jottae kapulata, jolla oes sikkoo heittännä suuttumuksesa kostoks — ja sillon huohmas, että kaljatynnöri tappi olj jeännä häne kouraasa. Se huohmio ei suuttumusta lauhuttanna, voan päenvasto sokas miehe siinä meäri, että se koppas suure kive, jolla paeskas sikkoo kärsää niin kovalla iskulla, että sika hetj kuol, niinku oes pyssyllä ammuttu. Vihapäessää isäntä otti sen takakäpälistä kiin, pyöräytti sitä muutamia kertoja ympärj ja sano, että:

— Kiitä lykkyväs, mokomakkii kirnunkoataja, ettei sulle pahemmi käynnä.

Juostuvaa tuppaasa ja lattianaluskuoppaa peästyvää sae isäntä harmiksee huohmata, että kalja olj valunna moaha, niin että voan muutamia tippoja tynnöristä nolokahtel. ikkääku valituskyyneleitä.

Mut aurinko olj taevaalla kavunna jo niin korkeelle, että oamiaesaeka olj sivvuutettu. Ku isäntä sattu vilikasemmaa seinällä naksuttavvaa kelloo, tulj sille tavattoma kiire. Hölökkäravissa se lippas hakkee muutamia viilpyttyjä, kuor ne äkkiä, ruvetaksee uuvvestaa kirnuvammaa. Sillon kuetennii muest, että oes haittava vettä kiehumaa sekä puuroo että kirnuva varte. Varjellaksee tämän kirnuukse koatumista sukas se kirnunkorva ympärille nuoranpätkän, nost kirnu selekääsä ja solomiht kaulaasa kiin. Kirnu selässä ja soavi kumpasessae käessä mänj kaevolle, josta ves otettii pitkävartisella kapalla. Ku ottaessa olj köyryy kumarruttava, höläht kirnuus kaevoo, että loksaus voan kuulu, ja tyhjä kirnu pyöräht häne etupuolellee, niinku suur kello oes kaulaa pantu. Ankaroeta ärräkkäetä sanoja peästel isäntä vivutessaa viilsekaesta vettä soaviloehisa, jotka hölökkäjuoksussa juoksetti tuppaa, niin että ves pärsky kahepuole moaha. Onneks olj vielä muutamija viilpyttyjä jälellä. Aekoessaa männä niitä hakemaa kolomanteen kirnuuksee juolaht häne mieleesä, että navetassa on kytkyvessä kippeejalakane lehmä, jolle oes käytävä heiniä niittee kutasemassa. Pientarelle kulukiissa sattu vilikassemmaa tuparakennuksee, jossa olj turvekatto. Sillä katolla kasvo kyinäränkorkuesta heinee. Ku rakennus olj jyrkän penkeree reunalla, niin että toene puol katosta olj melekei moassa kiin, pist isännä peähä hilata lehmä katolle. Vanahasta aettamöksästä se käv peästämässä ove irt, asetti sen kattoo vaste penkereeltä katolle sillaks, talutti navetasta lehmän, joka vaevasest kyken kävellä könttämää, ja sae sen riehutuks katolle. Näläkäne lehmä alako pitkällä kielellää riipoo heiniä suuhusa, niinku monisee vuotee ei oes ruokoo soanna. Ku olj kuetennii pelättävissä, että kompuroeva lehmä soattaes katolta puota rumahtoo, solomiht isäntä sen kaulaa köyvve, jonka toese peä puotti uunin savupiipusta tuppaa. Tuvassa sitte tehä sukas tule uunii, koato viilistä vettä pattaa, tuummaille, että siitä makkee puuro syntyy, viilpyttye sisukset heilautti kirnuu, jonka nost lähelle uunija. Ku ves alako paassa kuumeta, survas se siihe ruesjauhoja, ruvete hierimellä hämmentämmää. Samalla kertoo se toesella käellää kirnuta rutkitti. Sen katolta tulova nuora se olj sitonna vyötäesiisä ympärille. Tällä lailla se tek kolomee työtä yhtaekoo: keitti puuroo, kirnua voeta ja paemens lehmee. Eikös semmoesta työntekijöö passoo jo iha mestäriks kuhtuva?

Ja hyväst tuntu kaekki mänövännii, kunnes ykskaks mies tulj kiskastuks savupiippuu ja oes kaeketi kiskastu katollennii, jos voan oes mahtunna mänemää. Mut piippu olj ahas, ja lehmäparka jäe riippumaa, niinku se riippu isäntäkkii. Eikä niillä ollunna lyst kumpasellakaa: isäntee ahist nivusista ja lehmee kulukusta. Sen lisäks tahto isäntä tukehtuva savvuu… Olj siinä hättee muellennii antoo…

Kaekeks onneks kuetennii joutu apukii. Ku heinäväe suolija olj näläkä ruvenna kurnimaa, eikä kottoo kuhtumahuutoo kuullunna, läht ne omi päe kottii tulemaa. Penkereeltä alas peästyvää ne huohmas lehmän riippumassa. Yhellä miehellä sattu olemaa viitake olallaa. Se juoks lyyvvä hivvauttammaa nuoran poekki. sillon lehmä puota könäht — kuolleena moaha…

Ku tuppaa tultii, tavattii isäntä siellä tekemässä lattialla niin kummallisia hyppyjä, ettei niitä joka mies ossoo hypätäkkää. Se olj, näet, lehmän puotessa kuolleena moaha ite puonna — puuropattaa ja ku voan virsut olj jalassa, niinku ennen hein'aekana piettii, poltti kiehuva puuro kinttuja niin hirveest, että siinä täyty oppia hyppyjä tekemää. Ei tarvinne maenitakkaa, että hyvi sukkelast se isäntä olj puuropaasta hypännäkkii lattijalle. Mut samalla se olj koatanna sen kolomannennii kirnuukse. Ovesta tullessa olj emäntä huuvvahtanna, että:

— Voe Herra nimessä! Mittee teällä on tapahtunna?

— Minun rupes koepian niin kovast kolottammaa, että tuskissan tungin niihi kiehuvata puuroo… Mut elekee nyt kysellä mittää, jos tahotte henkenne säelyttöö…

Ku heinäväk olj jo yhe kuollee nähnä, pitj niistä jokkaene suusa tukossa. Ja emäntä rupes palavelustyttöe kansa oamiaespuuhii. Heinämiehet toas vutkaht lattialle heinille pitkäksee ja ennätti vetäestä pitkät unet, ennenku oamiaene joutu. Mut ite isäntä voetel tervalla polttavia ja vihavoevia kinttujaa. Sitte päevällä se nylyk lehmän ja sano olovasa hyvillää, että soa hyviä pieksunahkoja.

Iltasella uskals emäntä kysyvä, että:

— Vaehetaanko myö toas virkoja?

— Vaehetaa voan, sano isäntä hyvi lyhkösest.

Ja sillä tavalla tapahtu, ku emäntä ja isäntä virkoja vaehto.

"LASSILLINE ARVO".

Rantanieme Jussi Rytköne poekkes noapuriisa lautamies Junni Hietasee.
Lautamies kysäes, että:

— Mistees se mies pistelöö?

— Sieltähää minä tulen sen Helsingin herran estelmee kuulemasta. En malttanna olla tänne pistäetemätä, kuullaksen, minkätähe et sinä tullunna kuuntelemmaa, vaekka tapanas on aena kuuntelemassa käyvvä.

— En ymmärrä itekkää, mitenkä tuo lie lähtö hällääntynnä — mittees muuta ku suureks vahingoksen. Siellä taes olla paljo kuulemista ja oppimista?

— Kuulemista olj kaks pitkee tuntija. Mut en ossoo sannoo, liekkö ollunna oppimista. Minä aenakaa en tullunna hulluva hurskaammaks.

— No, jopas nyt kummia puhelet! Ja se herra on viisaempia miehiä koko moassamme.

— Soattaa sitte olla liijja viisas. Mut tuhma ei ymmärrä pöyköse pölähtävvöö sen puhheista. Kun mies tuntkaupalla puhuva paukuttaa vanahasta ja uuvvesta kulttuurista sekä siitä, mitenkä syviä vakoja ne on kyntännä immeiskunna peltoo, niin minä meinasin jo kiljasta, että ite min oun pelton kyntännä ja kynnän, eikä siinä työssä apurina tarvita Kulttuuria, olokoompa se vanahoo taekka uutta. Minä nostelin jalakojan ja keäntelin ihteen. Mut sillon rupes immeiset minnuu kahtomaa, niinku Tossavaene akkaasa, niin että katoen parraaks olla tuppisuuna. Voan ku se sitte rupes puhuva poasoomaa lassillisuuvvesta ja jostae Lassillisesta Arvosta, niin peä tahto pyörälle männä. Lopetti se tok viimennii sekä kehotti puhheesa lopussa keskustelluu, jos kellä oes jottae sanottavvoo. sillon minä tuummin, että nyt on mun aekan tullunna ja kysäsin, että:

— Kuka se Arvo Lassillinen taekka Lassillinen Arvo on? Työ kyllä sanoja, että se on semmoene otus, että se pyssyy ijankaekkisesta ijankaekkisee ja ettei sen korkeempata Arvoo oukkaa. No, jos niin on, niin eikös restenttiä sopis ja passoos ruveta kuhtumaa joko Lassilliseks Arvoks taekka Arvo Lassilliseks? Se restenti-arvonim ei oekee taho keäntyvä suomalaesessa suussa, ku…

Mut enhä minä soannu sen enempee puhutuks, ku kaekki rähäht kulukkusa täyvveltä nauroo hohottammaa. Minä otin kiireest jalat allen ja läksin koko rähinästä poes…

— Vae niin otrasest siellä sinulle käv. No, jos minä koettasin sulle selittöö mittee se lassilline arvo oekee meinoo. Se on latinoo ja meinoo sitä, että jos jollae on kattoomato arvo, sillon se on lassilline. Mut ehkä tämä parraete selvijöö pienellä esmerkillä. Kute mahtanet muestoo, käv ennen Ruhtinashovin poeka kouluva yl'oppilaaks ast ja teräväpäene se ollii. Mut sitte yl'opistossa ei tahtonna tulla mittää valamista, vaekka se olj monta erj urroo kokkeillunna. Ku sen toverilta kysyttii, minkätähe se ei jo peäse virkamieheks, niin ne vastaa, että se konjukieroo. Ja vasta vuosii kuluttuva soatii tietee, että se voan ryypiskel konjoakkia, jota työtä toverit kuhtu konjukieroomiseks. Kymmenkunna vuen kuluttuva rahalähteet kuevettu, eikä auttanna muu, ku pitj ruveta kirjuttelemaa tuomarille rotokollija ja ajelemmaa asjoeta sekä tekemää kaekenmoesia pieniä pännätöetä henkeesä nahkassaa säelyttööksee. Ku sitte sattu kentroal Jeärnevältti tulemaa kupernyöriks, niin se olj ilimottanna, että voan yl'oppilaeta otetaa häne kansseliisa ja jos niillä on joetae ekssalamia eli tutkinnoeta suoritettuna, tehhää niistä rnununvoutia ja vallesmannia, että sutkahtaa. Sillon se Ruhtinashovin yl'oppilaspoeka havaht unestaa, sae ku saekii rahhoo kokkoo sekä läht yl'oppilaesuutta uuvvistammaa ja tutkinnoeta suorittammaa. Muun muvassa se olj männynnä kuulusan rohvessyör Palameeni puhheille, joka olj ollunna hyvi kerkeekieiine mies, niin että pikakirjuttaja ei tahtonna ennättee paperille niin paljo sanoja pistee, ku se rohvessyör niitä syyt tulemaa. Asjanmukkaeset esittelyt tehtyvää se vanaha yl'oppilas olj kysynnä, että:

— Tarvihtooko mun uus historjatutkinto vielä suorittoo, ku minä oun sen jo kerran suorittanna?

Rohvessyör Palameen, joka olj kymmeniä vuosia ollunna virassaa, kysäs ihmetelle:

— Koskas se on tapahtunna?

— Vuotena 1868 sen ja sen rohvessyöri aekana.

Ja kerkeekieline rohvessyör Palameen olj kumartamalla vastanna, että:

— Ei tarvihe, ei missää nimessä! Teijjä tutkinnollanne on lassillinen arvo…

Nyt sinä ymmärtänet, että…

— Kyllä ymmärrän — vanahan yl'oppilaese vanaha ekssalami on lassillinen ja se yl'oppilaene ite Lassilline Arvo, vaekkei sen nim ies Arvo oeskaa…

Mut tätä puhhuessaa sattu se Jussi Rytköne vilikasemmaa lautamiehee ja huohmoomaa, että sen suupielet olj virnistyksessä. Sillon Jussi suuttuva tohaht, läks poes ja sano männessää, että:

— Ku sinnäe out liijjallise viisautes tähe peässynnä lautamieheks, niin soat itekkii olla "Lassillinen Arvo"…

SUU SOATTAA SUVEN RITTAA, KIELJ KÄRPÄN NAKKII —

Sen sananlasku kuullessaa kyejtmiehesä suusta peäst Pietu Perhone oekee röhänaura. Se kyejtmies olj kertonna, miten kaks akkoo riitel kunnialloukkauksesta, ja ku toene sitte sae aekamoese sakkonapsaukse, sano immeiset, että:

— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii.

Ja se kuulu Pietu Perhosesta niin motovalta, että se monnee erj kertaa nauroo röhötti iha mahasa pohjasta ast. Mut vaekka sananlasku miestä miellytti, ei se taenna ymmärtee sitä muestluuhusa kätkee, niinku Maukosvaenoo sano jokkaese hyvän sanan panovasa taskuusa taltee. Muuten se Pietu olj matkalla Kuopioo moaliskuun markkinoelle ja ajjoo körryyti kestkievarkyyjjillä sen tähe, että aekomuksena olj ostoo hevone markkinoelta. Ja ku sillä lisäks vielä olj kihlaatumispuuhat mielessää, soatto se tuummailla silläe tavalla, että ku kestkievarkyyjjillä kulukoo oekee omalla reellää ajjae, pannoo se immeiset uskomaa, että siinä ei oukkaa mikkää illomies, voan ököeläjä.

Se Pietu olj, neät, tammikuun markkinoella peässynnä tutustummaa Kellarlahe tyttäree, siihe korreesee Susannaa, ja se panj jo hetj ens topakassa peän pyörälle: Pietu rakastuva rätkäht niin pahoin, että korvanlehettii alako punottoo, niinku niistä oes ruvenna verta tippumaa. Ja siltä olj näyttännä, että olj veret heilahtanna Susannassae. Ku sitte pari vuorokauvve aekana tuontuostae, Kellarlahe ukko Iisaki, Susanna isän, varjelevvae silimäe ulukopuolelle peästyvä, millon rahtyörissä, millon karusellissä ja kilipa-ajopaekalla sekä millon missäe tavattii, joutu asjat niin pitkälle, että Pietu sae luvan Susannalle kirjuttoo. Ja sillonkos syvän huputti, niinku pajapale, ja vähällä olj Pietu ruveta laulae tanssimaa, että:

Jopas minä löysin lökkänän, jota oun kauvva ehtinnä.

Mut osas se kuetenni ihtesä hillitä ja aesoessa pittee. Kottiisa markkinoelta tultuvaa se kuetennii peäs runo-into irrallee ja siks ensimäene kirja alako värssyllä:

Ku ensikerra naputin sun kammaris ikkunapielee, niin hetj jo enskatannolla sinä ilahutit miele,

vaekka ei se Pietu millonkaa ollunna naputtanna Susanna ikkunapielee. Kaekissa tappauksissa olj kirjalla niin hyvä vaekutus, että mitä vilikkae kirjuttamine alako, ja lopuks sovittii, että Pietu tulloo moaliskuun markkinamatkallaa Kellarlahtee yöks, ja jos isä soahaa taepumaa, lähetää yhessä markkinoelle sormukset ostamaa. Mut se isän taepumine voe olla niin ja näe: se Iisakki nimittäe olj semmoen karilas, ku vanaha tervaskanto, eikä sitä keännelty, niinku tuulmyllyvä. Ite asjassa se kyllä olj kerrassaa kunnolline ukko ja oekee työhullu. Voan jos sen turkki sattu nuri mänemää, s.o.: se sattu suuttumaa, niin sillon olj parasta pysyvä loetolla. Ja sen leppymine olj yhtä lujassa, ku tervaskanto moassa. Ku Susanna kaeke tämä tuns ja ties, jyskytti sen syvän yhtä paljo rakkauvesta ku pelostakkii…

Mut Pietu syvän jyskytti voan rakkauvesta kauniina moaliskuu iltana Kellarlahe pihhaa ajjoo suhhauttaessaa. Ite Iisakki tulj vastaaottamaa. Pietu tek tikusta asja: alako tievustella, oesko hevosta myötäväks. Ja oljhaa hevosia kymmenkunta. Mittees muuta ku mäntii tallii kahtomaa ja valihtemmaa. Ja ku Pietu olj ottanna selevä Iisaki mielelloavusta, osas se sanasa satuttoo niin paekallee, että samalla tiellä käytii navetat, lammaskarsinat ja pahnattii tarkastamassa — ja loppue lopuks pyys Iisakki vierasta jeämää talloo yöks, niin että Pietu peäs tarkoetuksessa perille. Sitte hierottii hevoskauppoo ja jos jottae hoasteltii. Pietuva ihmetytti, ettei Susanna tullunna ollenkaa näkyvii — jospa tuota lie ujostuttanna… Moata ruppeemise aekana Pietu sae kuetenni kuulla, että paha kurklintu on Susannaa kulettanna kulukkutauvvi, niin että sen täytyy pysyvä vuoteessa. Ku Iisakki mänj kammariisa makkoomaa, läks Susanna sen verra liikkeelle, että käv tervehtimässä sekä anto ottoo sormestaa mitan, ku se Pietu lupas ostoo siihe sormukse.

Oamulla jatko Pietu matkoosa, luvate tullessaa käyvvä hevoskaupa peättämässä ja sae kyejtmieheksee kestkievarii ast vanaha verkonkorjooja. Pietu olj puhelias ja mielellää lask leikkijä. Kellarlahe pellopeässä olj asumato mökkiruja, joka uhkas jok'ikkiine silimäräppäys koatuva lusahtoo. Pietu kysäs, että:

— Assuukko tuossa kukkaa?

— Ei asu.

— Mut enssyksynä siinä assuu. Minä meinoon naejja tuo Kellarlahe tyttäre ja tulen ite talloo asumaa sekä muutan vanaha isännä tuohon mökkitöllii.

— Vae niin… No, onhaa se ukko jo kauvva talossae asunna, niin että saeshaa tuo koettoo, miltee töllissä olo tuntuu.

Pietu alako mueta pilojaa puhella ja olj siinä uskossa, ettei kyetjmies vielä niin vanaha ou, ettei se leikkijä ymmärrä…

Mut ku verkonkorjooja tulj takas, mänj se hetj ukko Iisaki luo ja sano, että:

— Jos ei omakaa elämän ou kovi metistä, niin kyllä vielä tulloo surkeet päevät isännällennii, kuhhaa tuoho mökkitöllii jouvvutte asumaa.

— Miten niin?

Ja nyt verkonkorjooja kerto ukko Iisakille yövieraa uhkaukset. Mut sillompa Iisaki turkki keänty hetj nuri: se suuttu niin silimittömäst, että tuskin millonkaa lie niin kovast vihatullee syttynnä, iha, neät, taes talo perustukset täristä häne himmastaissaa. Mut saeraa tyttäresä luo mäntyvää se pysyttellii rauhallisena ja kysäs, että:

— Onko sulla ollunna minkäänlaisia riittaeluja sen yövieraan kansa?
Vastoo suoraa isälles.

Susanna olj tottunna isseesä tottelemmaa ja puhel kaekki rehellisest.

— Vae niin. No sitte sinut on vietävä leäkärii, että suluhasmiehe takas tullessa out terve, sano ukko Iisakki sekä läks kammarista ulos.

Olj öylöspäevänä ollunna puhetta viijjä Susanna kirkolle, jossa piirleäkär asu, ja asettoo sukulaestalloo niin kauvvaks ku paranoo. Mut ku Susanna ties Pietun tulon, sae se homman estetyks. Mut ku ite ukko nyt toemee tarttu, tulj lähtö siunooma-aejja kulluissa valamiiks.

Näestä tappauksista tietämätä peuhas Pietu markkinoella, niinku markkinoella peuhataa. Ost se mieleisesä hevosennii sekä peättel, että jos niiks tulloo, ostetaa Kellarlahesta toene hevone, eihää neät Pietukaa "Köyhälästä" kotosi ollunna. Lisäks se Pietu ost sormuksettii, kiiltävät ja korreet, sekä muutamia muetae kalleuksija Susannalle ja tuomisija ukko Iisakille.

Moaliskuun aurinko paestoo hellitti pilivettömältä sintaevaalta, ku Pietu hiljollee ajjoo karittel markkinoelta. Se olj ostanna kommee karhunnaha ja ku se lämmitti alta, ryijy peältäpäe ja aurinko ylläältä, rupes Pietuva niin paenostammaa, että se vetj ryijjy peitteeksee ja kaevaatu umpsokkeloo nukkuvaksee vähä aekoo. Mut hevone kuluk kulukuvaa vällii hölökkäjuoksuva pistämällä ja vällii kävelemällä. Ja mikä kumma sen peähä lie pistännä, niin se osas keäntyvä Kellarlahe pihhaa, jossa talli lähelle seisaht ja rupes heinänrippeitä suuhusa hammuilemmaa. Muutamia miehiä mänj sitä kahtomaa ja lopuks tulj ite isäntäkkii. Se tuns, kennenkä rek on, sekä nost peiteryijjyvä. Ja siellä Pietu olj vetelemässä makkeinta untaa. Se sattu havahtammaa, tapas kavahtoo reestä ylös ja rupes sanomaa, että:

— Terveesijä markkinoelta…

— Pysy voan yksissä lämpösissäs ja vie sinne terveises, josta itekkii out. Ja paena se mielees, että ennen sinä ite out tuolla mökissä, ku minä, ouppa niin suuresta talosta ku outtii. Eläkä kirjuttele meijjä Susannalle, jos tahot selekänahkas ehjänä säelyttöö.

Samalla tarttu Iisakki ratastimmee, pyöräytti hevose ympärj, otti moasta pitkän karangan, jolla lyyvvä lävväytti hevosta selekää. Se läht mänemää moantielle semmoesta kyetiä, ku ajakka.

— Ei tuommoese reissumiehe perrää ansaehe kahtoo, sano Iisakki sekä läht mänemää tuppaa, jonne toesettii miehet häne jälessää tulj.

Ku Susanna tulj takas kottii, pitj sen hetj kirjuttoo Pietulle erokirja ja pyytee, ettei sekkää ennee kirjoellae vaevoes.

Mut männessää Pietu muest sen kyejimieheltää kuulemasa sananlasku, jonka syvän tottuuve nyt vasta peäs käsittämmää, sekä huohmas, että es'issäe paenamattomassa "viisauve kirjassa" oes paljo oppimista. Ja ku sitte vuoskausia outti Kellarlahe Iisaki kuolemata, voejjaksee naemapuuhat uuvvellee alakoo, mut joka ei kiusallakkaa kuollunna, niin toeste kyssyissä, miks Pietn ei mää naemisii, vastas se, että:

— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpä nakkii.

Asjootuntemattomat ei sitä ymmärtännä, voan Pietu ite ymmärs. Mut myöhäene ymmärtämine on huono ymmärtämine.

SITÄ MUKKOO KUOKITAA, KU RUOKITAA.

Seästäväesyyttä kehutaa ja seästämissee kehotettaa, mut tarkkuutta ja liijjallista itaruutta moetitaa ja niistä oekee varotettaa. ja ku ahneuve paholaene kehe tarttuu ja voarnistaekse, niin se tekköö iha saevarenylykijä immeisestä. Ja siihe luokkaa justiisa olj aekanaa luvettava Jurnupuron Juoseppi, jota ei puute ollunna saevarenylykijäks pakottamassa, voan luontosa sitä siihe vetj, niinku ryssee viekkautee. Tarvis oes voatinna palakkapiikoo ja renkmiestä pitämää. Se kuetennii pelekäs, että jos aekaimmeisiä ottaa, niin ne syövät siiimät peästä ja palakkoo maksaissa männöö sekä rahat että kukkarokkii. Sen tähe se koetti tulla toemee kaekemoeste poekaloppii ja tyttötynkäe pitämisellä ja voan kiireempinä työaekoena pyys joetae akkaloppuja ja miesveikaleita apuriksee. Niistä ei kuetenkaa suurta siunausta herunna, ne ku olj joko kykenemättömiä taekka sitte tehä jukers työtä voan niiks nimiks. Ja ku ruokapuolj olj kehnoo, ei ne pitkiä aekoja talossa ruvenna piiskuttelemaa, voan ne luekaht tiehesä. Oesko ite Juoseppi salassa syönnä parempoo ruokoo, sitä ei tiijjetä. Mut ku se perree kansa olj samassa pöyvässä, se käv ite piimännii hakemassa ja toe sinervänkellertävvöö herroo, jossa ei ollunna kokkeljmurujakkaa ja jota se ryypätä hurrauttel, niinku oes paksuja kokkelia hörppinnä. Ja lueruks piimävelliäkkii sanottii. Mut ulospäe se kuetennii tahto näyttee, että herkkuja siinä talossa syyvvää. Niimpä se esmerkiks olj kirkkoevväänä pitännä yhtä ja sammoo lohta monta vuotta. Siihe kuetenkaa ei soatu koskee, vaekka se pöyvvälle nostettii, niinku juutalaeste näkyleivät heijjä temppelissää. Ku Jurnupuro on kirkolta kaukana suurte vessii takana, on jo lauvvantak'oamuna lähettävä kirkkoo ja oltava yökunnissa. Sen tähe on perjantaena kirkkokylypy kylyvettävä. Muutama kerra kirkkokylyvyssä ollessa sano jokkuu tilapäene työmies, että:

— Eikös se kirkkoeväsloh oes tuotava saunaa, että sen akkaväk teällä pesis, niinku toesettii kirkkoomänijät ihtesä puhistaa ja kuuroo?

Ku saunasta peästii tuppaa, tulj miehelle käypäset hetj kättee ja se sae luva lähtee omille teillee.

Mut vaekka tämä leukaelija sae hetj variltaa matkapassit, niin moalima suurena ihmeenä on piettävä, ettei samalla mitalla mitattu Aassarjas Pöntiselle, joka tek paljo suuremma synni — melekee yhtä suure, ku on pilikka pyhhee henkee vastaa. Ja tämmöene se rikos ja synt olj:

Jurnupuron niityllä oltii heinässä ja olj oekee kiire. Puro toesella puolella olj noapurtalo väk heinässä. Sen toese talo nim olj Iso-Jurnupuro ja Juosepi talo olj voan Jurnupuro nimeltää. Luultavoo on, että ku Jurnupuro on näehe kahe noapuri rajana, on rajasta aekanaa riijjellä jurnuttu, ja sen tähe purolle on annettu Jurnupuro nimeks ja talot ristittii Iso-Jurnupuroks ja Jurnupuroks. Se Iso-Jurnupuro olj suuremp talo ja elämä siinä reiluva ja reimoo. Keskkohalla niittyvä olj Jurnupuro kahepuole isonlaeset matalat kivet, joella heinäväit ruukkas syyvvä päevällisesä. Iso-Jurnupuro heinäväillä olj aena runsaast pötyvä pöyvvällä, tässä tappauksessa kivellä. Mut Jurnupuro evväät olj niin heppaset, ettei niitä syyvvessä kukkaa mahhoosa revässynnä. Ku Juoseppi kuetennii eht moalima maenetta, olj se panettanna evväehe joukkoo voeta, sianlihhoo y.m. talonpoejja herkkuja, jotka levitettii näkyvii. Syömää ruvetessa Juoseppi huohmautti heinäväkkeesä, että:

— Ei syyvvä voeta eikä sianlihhoo, vaekka ollaa syövinämme.

Ku ruokalevolle ruvettii, ei Assarjas Pöntine nukkunnakkaa, voan napras viitakevarrestaa terän irt. Sitte se asettaatu Juosepi ettee niittämää. Juoseppi kysäs, että:

— Mittees sinä nyt meinoot, ku niität heinee terättömällä viitakkeella?

Niin kovalla eänellä, että noapurin heinäväkkii sen kuul, vastas
Assarjas, että:

— No, kn voeta ja sianlihhoo ei soanna ayyvvä, voan pitj olla syövinää, niin minä puolestan arvelen, ettei niitetä, voan ollaa mittävinämme; sitä mukkoo, neät, kuokitaa, ku ruokitaa.

Sillon läht Juoseppi niityltä poes, eikä tullunna huommennakkaa. Emäntä olj isännä sijjaesena ja se olj tuonna voeta ja sianlihhoo, joeta syötii eikä oltu voan syövinää.

SUMUJÄRVEN PAPPI HAMMASLEÄKÄRINÄ.

Viina, sauna ja terva — niissä se olj se kolominaesuus, josta vanaha aejja immeiset sae apuva kipristyksiisä ja tautloehesa. Ja kyllä Kivutar-akka on niin kauvva immeisiä kiusanna, ku niitä on ollunnae. Mut mihinkäpä sitä osas muuhu turvaatuvakkaa, ku siihe kolominaesuutee, leäkärit ku olj yhtä harvinaesia ja yhtä hoeloetuvilla, ku atteikittii. Ja jos paekkakunta vielä lisäks sattu olemaa niin moalima takana, ku Sumujärve seurakunta, niin kyllä immeiste olj pakko oppija syntymää, saerastammaa ja kuolemaa iliman leäkärii ja atteikkii apuva tahikka sitte turvaavuttava taekurii ja poppamiehii. Sivumänne sannoissa taes lukkari virkaa kuuluva se, että osas hoavoja sittoo ja muutamia vammoja parannella. Mut ku esmerkiks Sumujärve lukkariks olj otettu mies, jolla voan olj kulukkuva huutoo, että kirkonseinät täris, ei sillä mittää parantamis- ja leäkehtimistaetoja ollunna. Pappi toassiisa olj koko pittää viisae ja oppinei mies, voan sen omaloatusuuven tähe pitj monnii mutkae kautta kulukee, ennenku ies korvoosa lokkautti, soatikka leäkehtimmää ja sopotuksia antammaa rapes — jos rupes ollenkaa nuuhu, ku koerrankonstii ja pilantekkoo.

Mut pilastakkii voe vällii tulla täys tos ja vielä — apukii, niinku kerra tapahtui Mäkelä Kalle-isännälle. Se isäntä mänj muuta asjoo kirkherra luo ja tulj samalla valittanneeks soaneesa melekei koko viiko kärsiä hirmuesta hammastautia. Makkoomisesta ei ou ies ietiäkkää, voan ei sitä uskalla suuhusa pistee ruokoo, eikä juomookaa…

— Ja sitä oun ruvenna pelekeemää — sano isäntä lopuks — ettei tässä lopuks taejja muu ettee tulla, ku järkesä mänettämine…

— Mut etköö, hyvä noapur, jo ou järkees mänettännä, ku et ou tullunna apuva tautiis ehtimää?

— Elekeepä sannoo sillä laella. Minä sitä oun apuva ehtinnäe: kävin Puskalan muorilla jo hierottamassa ja kuppuuttamassa ja Siekkilässä jalakojan hauvvottamassa, mut mistää ei ou tullunna apuva. Nyt olin mänössä seppä Rautase luo kiskottammaa hampaeta suustan poes ja jos voan ei oes helepotusta muuten lähtennä, oesin kiskottanna jokkaese hampaa. Suureks ikäväks ei seppä ollunna kotona. Ku nyt soan asjan toemitetuks teällä kirkherran luona, pittää ruveta tuummimaa, hirteenkö mään vae järvee, ku parast'aekookii tuska yltyy, niinku Rytköse tappelu.

— Mitteepäs tuota hirtee taekka järvee määt, kumpaesessae tappauksessa voet mänettöö henkes. Parasta on männä semmoese miehe luo, joka tietää roho hammastautii.

— Missee se semmoene mies on?

— No, esmerkiks tässä iha nenäs eissä.

— Luojalle kiitos, että satunj tänne tulemaa! Vae tietää se kirkherra roho hammastautii…

— Et ou taenna kuulla, että mulla on ollunna hammas suussan syntyissän ja semmoene mies on myrnysmies, joka tietää roho hammastautiinnii.

— No, jos kirkherralla on sitä rohtoo, antakee Herran nimessä mulle sitä.

— Miks eipä tuota soattas antookkii. Mut on minusta kummoo, että vasta viimme tingassa keännytää sen miehe puolee, joka rohon tietää, voan sitä enne juostaa niin kupparit ku popparittii…

— Elekee luullakkaa, kirkherra, että minä en oes tahtonna tulla teijjä luoksenne, jos tältä tuskaltae oes kyvennä käsittämmää, mihinkä sitä pitäes männä. Mut ku immeine on iha toestaetosena, iha toestaetosena. Nyt minä rukkuelen teiltä sitä rohtoo ja jos ei ou kotonanne, niin hain sitä vaekka mistä ast…

— Kyllä sitä on kotona joka asunnossa ja on sitä sinunnii kotonas ja on sitä sinun mukanassii…

— Siunatkoo… Minunnii mukanan… Sanokee se, vaekka sanomine mitä maksas, että peäsisin tästä tuskasta…

— No, luppootkos sitä rohtoo käyttee?

— Käytän, käytän… Sanokee ja meärätkee neuvvosta maksu…

— Kärsimys on hammastauvvi paras rohto, kärsimys…

Kaekeks onneksee sattu kirkherra vilikasemmaa Mäkelän isäntä-Kallee. Sen hoamu olj muuttunna ja se kahtel sopelle löyteeksee sieltä halon, ku koplastuvvaa kuvettaa ei sattunna tupeksia vyölle, että oes puukkosa koavassunna… Eikähää puukko oukkaa savolaesmiehe tappeluase… Ja omaks onneksee olj Kallellennii, ettei asetta löytännä, ja taes se olla niin silimittömäks suuttunnakkii, ettei se mittää huohmanna — ei ies lähtee kirkherra peälle asseettomana rynteemää… Vaekka ei se oes kirkherroo tavannakkaa, se ku olj luekahtanna toesee kammarii, vieläpä olj panna ove jäläkeeeä reikelii…

Mut ku isäntä-Kalle vähä aekoo seiso, niinku Lotin emäntä suolapahtaana, ja vihapuuska mänj tipotiehesä, ei se tuntenna mittää pakotusta hampaissaa, vaekka koettel hammasta purrakkii. Ja se Kalle oes ollunna valamis sanomaa, ettei sillä ou hammastautia millonkaa ollunna — niin hyvältä elämä tuntu. Koko ruummis olj siinä suuttumispuuskassa huhahtanna niin lämpöseks, että hik tippu pitki ihhoo — se se vei hammastauvvinnii…

Kaekessa sovussa sitte kirkherran kansa toemitettii asjat ja lähtiissää Kalle kiitti kirkherroo hyvästä rohosta sekä muellennil hoasto, että ku kirkherralla on ollunna hammas suussa jo syntyissää, tietää se parraa roho hammastautii. Mut harjottiko kirkherra sen erän perästä hammasleäkärin ammattia, siitä ei ou tietoo.

VAROTUSHUUTO NAEMATTOMILLE JA LESKMIEHILLE KARKAUSVUONNA.

Toeset sannoo, että immeiset roaistuu ja miehet naesistuu. Mut jos voan miehet alakaa siihe suuntaa luesuva, niin sillon ne kasvaa allaapäe, niinku lehmänhäntä. Tosihaa miehet akottuu ja siihe on jo moaliman alussa käsky annettu, voan se ei meinoo sammoo, ku naesistuva eli akkamaestuva, sillä akkamaestumine on jo mieskunnijoo loukkoovoo ominaesuutta. Jos ei kuka tätä usko, niin mänkööpäs kokkeeks jottae miestä, vaekka rahjustakkii, naeseks eli akaks sanomaa, niin soa hetj nähä, että se nimitykse johosta suuttuu ku tupakka. Meijjä pappi esmerkiks savolaesella leikillisyyvellä puhel parraalle ystävällee, että sinä et oukkaa mies ja siks minä hankin sulle hammee. Siitä se ystävä kuetennii otti kovast ihteesä, on ruvenna kaevamaa kuoppoo, johonka se meinoo sen papin kemmertöö, näytteeksee, että miestä sitä minnäe malloon, enkä ou hamehoarukka, voan iha täys pöksyläene.

Mut vaekkapa miehet ei taho akkamaesia olla, niin siltä kuetennii näyttää, että meijjännii valtakunnassa naesistuttaa semmoesta kyetiä, että korvat hurisoo, Ku ymmärtämyksellä katella toelailette, niin kyllä huohmootte, että naeset miehiltä koppoo paeka toesesa jäläkee: meillä on jo naene ollunna iha salakullisena ministerinä ja on niitä jo leäkärinä ja tuomarinnae. Vakinaesina pappina ei niitä taejja vielä olla, voan siltä haeskahtaa, että ennen pitkee ne pappina soarnapönttöönnii nousta kapuvaa. Miehet on tähänast pöyhästellynnää sillä, että hyö muka elättää ja holohoo naesia. Mut annetaampas aejja kuluva luelotella, niin eiköpä miehet kohtapuolee soane ruveta kakkuva näes- eli akkaväiltä ruehnoomaa ja mankumaa. Ja sillä laella sitä voan naesistuttaa… Uro- eli sankartöetä on miehet tähänast tehnä. Mut jopa silläe alalla aletaa naesistuva. Tuskin olj ruohtalaene Limper kissasa kansa lentännä Ametriikistä Euruoppaa, ku jo muuvva huemapeä naene meinas tehä samanlaese matka. Naesvaestollaa se ties, ettei kissoo passoo pussata, ja siks se otti reissukaveriksee herrasmiehe. Arvatennii se naekkone lie ollunna siihe herrasmiehee pikkiintynnä iha korvija myöte ja ku se on mahtanna jäpästellä vastaa taekka ei ollunna teällä moankamaralla sopivoo paekkoo pittee repäsevvöö meininkiä, niin se samane naekkone tuummas, että ku otan sinut lentokonneesee, niin ei sulla ou puolta, vaekka keäräse sormen ympärille. On yhtä paljo mahollista, ku mahotontae, että se herrasmies on siellä ilimassae jäpästellynnä vastaa, ku naekkone yritti sitä ahistoo satimeesa, ja sillon siinä on syntynnä joko kaksottelu taekka on ruvettu nahhuilemmaa ja kamuvammaa sekä unneutettu lentokonnee ohjoomine, joka sitte joutukii hoaksrikkoo. Mut eihää meijjä tarvihe niin kaukoo esmerkkiä hakkee, koska niitä on lähempännäe. Ku suurvaras Sutki ja petkuttaja Mattila tahto soettoo ensimäestä viuluva, ensiksmaenittu karkoomisessa ja jäläkimäene petkutuksissa, niin sillo tulj kaksinkertane Maria ilmestys: Marj Ookkelummi näytti, eitä ossoo Ieva tyttärettii karata. Ja Marj Oksmanni näytti toas, että venspertyöt eli petkuttamiset syntyy naesiltae. Ja niin sitä voa niilläe aloella naesistuttaa…

Riijjuu eli kosimine on ollunna ja on aenae muka olova mieste etuoekeus muullon — paet karkausvuonna. Ja ku nyt on karkausvuos ja ku on olemassa naemattomia ja leskmiehiä, jotka ei haluva avioliito pyhhää seätyy joutuva, niin minä taho antoo niille varotushuuvvo, niinku allakkatorni ilimottaa myrskyt. On, neät, jo tänä karkausvuonna sattunna riijjuu eli kosimine naese puolelta niin uuvveaekasella ja kummallisella tavalla, ettei miesparka, mite varovaene on mahtanna ollakkaa, ou osanna olla varuellaa. Muuvva naene, arvatennii vanahapiika taekka leskvaemo, on puottaennaa yläkerrasta kaekessa rauhassa katuva kulukova miehe niskaa. Eikä se riijjuu eli kosimine ou mittää hellävarraesta ollunna, koskapa kengänkanta puhkas miespara peäkopi ja muutennii runtel niin pahanpäeväsest, että se tajutonna kannettii lasariettii. Mut siltä naeshyväkkäältä ei ies hivuskarvoo katkenna, voan iloesena se kapus yläkertaasa takas sekä alako miettijä, mitenkä kosimista on jatkettava. Ja kylläpäs konstin keksiikii: rupes jokkikkiine päevä ja vällii monta kertoo päevässä juoksemaa lasarietissä muka — hengenpelastajjoosa kahtomassa. Ja ku se siellä lirittel ja höngästellii, niin mies mänj permee — ja niistä tulj avioparj… sama, jota naene puottaitemisella on tarkottannae. Tahtomata olla mikkää "pahan iliman lintu", tekköö miel kuetennii arvelemmaa, että kyllä sen miesrauka pittää syyvvä, mittee sille annetaa, ja olla, niinku pietää, ei sunkaa se voe unneuttoo aviosiippasa kovvoo kengänkantoo ja sen jättämiä arpija peäkopassaa, sekä olla hiljoo, niinku hiir kissan lähheisyyvvessä.

Jokkuu on sanonna, että naes- eli akkaväk on niinku lampaat: mihinkä yks juoksoo, niin toeset ryykee perästä. Jos ne nyt sattuu kuulemaa, että yks on onnistunna soamaa miehe puottaitemalla sen niskaa, niin voe teitä naemattomat ja leskmiehet sillon! Ei ou hyvä teijjä lähtee liikkeelle, naemahalune naene soattaa puota rupsahtoo niskaanne, niinku ammuttu mehto puusta… Mut onkos sitte sanottu, että jokkaene tämmöestä riijjuuta kestää, ja kuka tietää, vaekka siinä tulloo kaks vaenoota yhtaekoo? Ja ku naesija on enemmä ku miehijä, on mieste voara sittäe suuremp… Mittee pitäes tehä? Jos kulukis keskkatuva, voe naeset männä lentokonneilla ylös ilimaa, niinku se Ametriikin "missi", ja puottaita sieltä, eikä kenenkää niskat kestä katella taevaalle voaroo vältteeksee, jota paet sitä soattoo kompastuvakkii ja tulla roajarikoks taekka muuten vaevaseks. Eikähää ou niin paljoo lasariettiakkaa, että kaekki loukkaantunneet niihi peäsöö. Parasta taetaa siis olla, että joka mies männöö vappaaehtoesest avioliittoo, niin aenae soa heäsä viettee ehjällä peäkopalla… Punnitkoopa nyt naemattomat ja leskmiehet tilannettanne, ettei voara ennätä koavaesta — se on mun varotushuuton karkausvuonna teille. Haloo, haloo, haloo!

KU LAUTAMIES TUOMITTII.

— Ei ou aejjat ennee, niinku olj ennen, on kyllä vanaha laulu, mut kyllä sitä kuetennii passoo jok'ikkiine päevä uutena lauloo, aenahaa se, neät, aeka muuttuu — ja myö ite muututaa sen mukana. Jos esmerkiksi ottaa kysymyksee kärräät, mikä suur erotus onkaa entiste ja nykkyeste kärräehe välillä! Ku enne vanahaa kärräät alako, olj ensinnäe juhlalline kärrääsoarna, jota kuulemaa tuomar ajo vaunulla ja riivalit eli sihtierit toesilla vaunuella, rovast taekka kappalaene sekä nimismies ajo vaunuella — ja oun minä nähnä lukkarinnii käräjäsoarnaa vaunuella ajava. Siitä kansa huohmas, että korkee oekeus ei ou mikkää kemeini, voan suur mahtavuus. Ja sitä kansoo olj kirkko täynnä. Nyt sitä vaston niin pappi ku toomarrii luekkii tulla jalakapatikassa kärrääsoarnaa, eikä toas mueta immeisijä ou ku nimeks, tuskimpa ies lautamiehetkää vaivaatuu kirkkoo tulemaa, ne ku mahollisest meinoo, että soahaa sitä kärräissäkkii istuva tarpeeksee ast. Ja entäs sitte kärräehe loppu? Ei mittää suunavvausta eikä kulukunhuuhteluva! Korkeintaa voe tuomar kuevakiskoset hyvästit lautamiehille heittee ja melekei ku häppeissää itekukkii lähtöö omalle suunnallee paenamaa. Mut toesta olj ennen vanahaa, tykkänää toesta. Kärräät lopetettii juhlalla, jossa sae sekä suuhusa että peähäsä ei aenoastaa lautamiehet, voan vielä lisäks kuhtuvieraattii.

Ku tässä entis- ja nykyaekaeste kärräehe alakamise ja lopettamise erlaesuutta tulj mietityks, juolaht mielee se jäläkjuhla, joka sillon vietettii, ku tuomar Iikor ensimäeset kärräät istu. Siihe kahtoe, että näehe kärräehe lopettajaesjuhlasta voe jonkunmoese eskuvan muehennii kärräehe peättämisestä soaha, soppii siitä hiukkase rupatella.

On jo itessää huohmiota ja juhlistamista ansaehtevvoo soaha viettee tuomarkautesa ensimmäeste kärräehe lopettajaesia, ku on pitkijä vuosija ponnistelunna ja nyt on tuomarina oekeutta istunna. Siks se Iikor tuomarikkii pist pystyy lopettajaes juhlat. Ite varsinaene tuomar olj kunnijavieraana, sitte olj kututtu nuore tuomari morsija sekä omat vanahemmat ja siskot. Lautakunnan lisänä olj riivalit eli sihtierit, nimismies, jaht- ja siltavout ja pittää kaekki herrasväet sekä moni ja mueta kansalaesija kututtu. Ja ku sinä aekana ei vielä raettiusriennoesta eikä kieltolaesta ies oavistustakaa ollunna, pantiin jo hetj enstopakassa pöytä korreeks, niin että siinä olj lientä toestennii lapsille. Ei tarvinna mueta lasintekkoo yllyttee, ku lautamies Kokkalata, joka olj sekä tekopyhä että samalla kummalline natju. Ku illa isäntä näk, että lautamies Kokkala turhanpäete natjueloo, sano se kovalla eänellä, että:

— Teällä on lautamies Kokkala ruvenna uppiniskaseks eikä tottele tuomari käskyvä. Eiköhää istuta oekeutta sekä käsitellä ja peätetä, minkälaene rangaestus hänelle tuomitaa?

— Tuomar on oekeessa — niin on tehtävä, huuvettii joka taholta.

Sillo tuomar Iikor istu pitkä pöyvvä peähä, käsk lautamiehet tulemaa tuolinee sen ympärille ja sano, että:

— Vallesmanni ylleesenä syyttäjänä tehköö virallise syyttee lautamies
Kokkalata vastaa uppiniskasuuvvesta.

Vallesmanni otti virallise hoainu kasvoellee sannoissaa:

— Niinku kaekki outte kuullunna herra tuomari suusta, on lautamies Kokkala ruvenna niskottelemaa esmiestää vastaa; minä ylleesenä syyttäjänä pyyvvän, että korkee oekeus tutkis asjan ja tuomihteis hänet ansahtemaasa rangaestuksee.

Siina sattu kuhtuvieraehe joukossa olemaa pormestar, jonka tuomar Iikor esitti puhheejohtajaks, koska ite olj jeävi. Ehotus huutoeänestyksellä hyväksyttii. Tuomar Iikor nous poes pöyvvä peästä, ja ylleese syyttäjä käskystä lautamies Kokkala toeste lautamieste joukosta.

Ja oekeus ryhty asjoo käsittelemmää tavalliste koavae mukkaa. Lopuks käskettii tuomar Iikor ja lautamies Kokkala toesee huoneesee ja oekeus jäe istumaa sallaukse ala. Ku sitte asjalliset sissää kututtii, julistettii seuroova peätös:

— Osotetu tottelemattomuuvve ja uppiniskasuuvve johosta on oekeus harkinna kohtuulliseks tuomita lautamies Kokkala juomaa yhtä monta lasija ku toesettii vieraat juo. Jos tästä kieltäätyy, on Kokkalan laulettava koko aeka tämä lopettajaes juhlan loppuu ast. Peätöksestä ei ou valittamisoekeutta.

Koko juhlaylleesö ilimas eänekkääst peätökse hyväksyväsä. Lautamies
Kokkala sano alakuloesest, että:

— Minä valihe sen pienemmä paha ja koetan juuvva.

Mut sillä olj kuetennii venaruus mielessä: se voan otti vettä ja sokeria lassiisa, mut väkövätä olj panovinnaa, eikä — pannunnakkaa. Sillon mänj piirleäkär häne luoksee ja sano, että:

— Elä juo tuommoesta juomoo taekka mänetät terveytes. Parasta on, että atteikkar rykkee lautamiehelle lasin.

Ja atteikkar tottel leäkäri meäräystä, vaekka se hiljallee sano, että: