KAARLO BERGBOMIN KIRJOITUKSET I

Näytelmät ja kertomukset

Toim.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 1907.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

I. Näytelmät:

Pombal ja jesuiitat. Paola Moroni.

II. Kertomukset.

Belsazarin pidot. Julian. Aarnihauta. Sydämmiä ihmistelmeissä.

ESIPUHE.

Se tosiasia että Kaarlo Bergbom vasta kuolemansa jälkeen astuu yleisön eteen ottaakseen sijan kansansa kirjailijain rivissä johtuu ainakin välillisesti niistä vaikeista oloista, joissa kansallisen sivistyksemme on täytynyt raivata itselleen tietä. Poikaijästä saakka Bergbom ohjattiin rakastamaan suomalaista kansaansa, mutta tämän ohjauksen samoin kuin muun opetuksen sai hän ruotsinkielellä, joka sitoi hänen kielensä ja kätensä. Hän tunsi itsessään runoilijan ja kirjailijan kutsumuksen, mutta kuinka noudattaa sitä, kun sen kansan kieli oli hänelle vieras, jolle hän tahtoi runoilla ja kirjoittaa? Vuosikausia hän harrasti suomenkielen oppimista, kumminkin lopulta surulla ja tuskalla havaitakseen, että hän ei kyennytkään tekemään sitä omakseen siinä määrässä kuin vapaa runollinen luomistoimi edellytti. Sen jälkeen hän alkoi suunnitella tieteellisiä tehtäviä, joita varten hän laajaperäisillä kirjallisuushistoriallisilla opinnoilla oli laskenut harvinaisen tukevat perustukset; mutta silloin esiintyi hänen tielleen toisellainen vastus: ymmärtämyksen puute ja kylmäkiskoinen kohtelu yliopiston puolelta, jonka käsissä avunanto oli. Hetken näytti Bergbom jo olevan määrätty koulunopettajan ykstoikkoiseen päiväläistyöhön, mutta silloin avautui hänelle elämäntehtävä, joka kyllä oli hänen lahjojensa ja tietojensa ja tarmonsa arvoinen, mutta joka kerrassaan vei hänet pois kirjailijan uralta: hän tuli kansallisen näyttämömme luojaksi.

Tämä viittaus Bergbom'in varhempaan kehityskulkuun [tarkempia elämäkerrallisia tietoja Kaarlo Bergbomista antaa Seuran julkaisema Eliel Aspelin-Haapkylän Suomalaisen teatterin historia] selittää, miksi hän itse ei koskaan painattanut muuta teosta kuin tohtorinväitöskirjansa. Hän piti kirjoituksiansa nuoruuden kokeina, jotka eivät läheskään vastanneet sitä mitä hän oli toivonut kerran voivansa luoda, ja kun lisäksi hänen etevin teoksensa, Pombal ja jesuiitat, oli ruotsiksi kirjoitettu, katsoi hän parhaaksi jättää kaikki kirjan muodossa julkaisematta. Ettei hän vanhempana kirjoittanut mitään uutta ja kypsempää tuli taasen siitä, että teatterinjohtajan toimi ei ainoastaan vaatinut koko hänen aikaansa ja työvoimaansa, vaan laadultaan oli sentapainen, että se alituisesti sitoi hänen fantasiansa ja ajattelunsa.

Mutta joskin Bergbom itse antoi vähän arvoa kirjoituksilleen ja jälkimaailmakin tunnustaa, että kansallisteatterimme on hänen elämänsä suurteko, ovat hänen kirjalliset tuotteensa kuitenkin liian merkillisiä unohdettaviksi. Hänen runollisissa teoksissaan viehättää meitä itsenäinen, voimakas luonteenlaatu ja nerollinen taipumus draamalliseen runoiluun ja kirjallishistoriallisissa ja kriitillisissä tietojen runsaus ja omintakeinen käsitys- ja tuntemistapa. Bergbom'in nuoruusajan, 1860-luvun, suomenkielisessä kirjallisuudessa on hänellä merkkisija; ainoastaan Aleksis Kivellä oli suuremmat runoilijalahjat, kirjallisessa sivistyksessä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jolle neiti Paula af Heurlin 27 p. helmik. 1906 laatimallaan lahjakirjalla on luovuttanut yksinomaisen omistus- ja käyttöoikeuden enonsa, Tohtori Kaarlo Bergbom'in, kirjoituksiin, on katsonut kalliiksi velvollisuudekseen toimittaa julkisuuteen arvokkaimman osan näitä kirjoituksia ja on tähän ensimäiseen nidokseen yhdistetty näytelmät ja kertomukset. Myöhemmin on ilmaantuva toinen nidos sisältävä kirjallishistorialliset tutkimukset ja arvostelut. Pitäen silmällä Bergbom'in nuoruudenharrastusta kehittyä suomenkieliseksi kirjailijaksi sekä sitä yleisöä, jossa hänen hengentuotteensa etupäässä voivat herättää mielenkiintoa, on katsottu luonnolliseksi asiaksi, että se mitä hän on ruotsiksi kirjoittanut on suomennettuna julkaistava. Sentähden tapaa lukija tässä ensimäisessä nidoksessa näytelmän Pombal ja jesuiitat Paavo Cajander'in kääntämänä. Pienempi näytelmä, Paola Moroni, ja kertomukset ovat sitä vastoin tekijän itsensä suomeksi kirjoittamat ja niitä on sama kirjailija, hoitaessaan painatusta ja korjauslukua, sen verran muutellut, kuin 1860-luvun osaksi vanhentunut kielenkäyttö on näyttänyt vaativan. Lisäksi annettakoon tässä osassa tavattavista runotuotteista seuraavat tiedot:

Pombal ja jesuiitat (Pombal och jesuiterna) kirjoitettiin kesällä 1863, vähän ennen kun Bergbom täytti 20 vuotta, ja näyteltiin ensi kerran 10 p. toukok. 1865. Esittäjät olivat Åhmanin ja Pousetten seurueen jäseniä, joka silloin näytteli Arkadiateatterissa.

Paola Moroni on kirjoitettu 1870, jolloin se 4 p. huhtik. ensi kerran esitettiin näyttämöllä, rva Charlotta Raa nimiroolissa, sama näyttelijätär, jota varten se oli laadittu ja joka ennen (silloin nti Forssman) oli näytellyt tärkeimmän naisroolin, Donna Theresia Tavoran, Pombal-draamassa. Paola Moroni on ennen painettu Kirjalliseen kuukauslehteen 1870.

Belsazarin pidot on kirjoitettu kevättalvella 1864 ja ilmestyi s.v. pohjalaisosakunnan albumissa, Joukahainen V.

Novellit Julian, Aarnihauta ja Sydämiä ihmistelmeessä ovat painetut Kirj. kuukauslehteen 1867, 1868 ja 1869.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta:

Eliel Aspelin-Haapkylä.

NÄYTELMÄT

POMBAL JA JESUIITAT

Viisinäytöksinen historiallinen murhenäytelmä

HENKILÖT:

JOSE EMANUEL, Portugalin kuningas. DON SEBASTIAN DE CARVALHO, POMBALin markiisi. DON MIGUEL, LAFOENSin prinssi, kuninkaan laillistettu veli. Markiisi DE TAVORA. DON FRANSISCO DE TAVORA, AVEIROn herttua, | hänen poikansa. DON LUIZ DE TAVORA, ELVASin herttua. | Kardinaali SALDANHA, Lissabonin patriarkka. Pater MOREIRA, | " MALAGRIDA, | " SOUZA, | jesuiittoja. " MATHOS, | " ALESSANDRO. | JOSÉ, Pombalin yksityissihteeri. RAFAEL, noviisi. TEXEIRA, kuninkaan kamariherra. DONNA THERESIA DE TAVORA, Aveiron herttuan puoliso. DONNA BEATRICE DE CARVALHO. ELVASin herttuan puoliso, Pombalin tytär. Syrjähenkilöitä.

1:nen, 2:nen ja 3:s näytös tapahtuu syyskuussa 1758, neljäs näytös joulukuussa 1758 ja viimeinen näytös tammikuun alussa 1759.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Suuri sali Pombalin asunnossa Belemin palatsissa. Sisustus kokonaan seitsentoista-sataluvun kuosia. Huonekalusto komea.)

JOSÉ (yksin). Kauanpa kirkossa viipyvät. Sovintohetki on tietenkin hyvin hellä ja pitkällinen, kun huulet, jotka ennen vain liikkuivat syytääkseen koston kirouksia, nyt yhtyvät veljelliseen suuteloon. — Uskooko siis Pombal todellakin, että nuo ylpeät aatelismiehet sydämmen pakosta nöyrtyvät hänen eteensä, että ovat vihansa heittäneet kunniasta saada lukea sukuja nousukkaan kanssa, että se ehtoollinen, jota he nyt yhdessä nauttivat, on Lethe-juoma, joka heidän muistostaan haihduttaa entisen vallan, entisen häväistyksen ja entiset kostontuumat? Kosto, haa! Sitä ei niinkään unhoteta. Jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, josta hän ei voi päästä, jossa hänen sielunsa väkisinkin riippuu kiinni ja josta sen täytyy saada ravintoa, jos ei mieli aivan kuihtua. Jos ei hänellä sitä ole itsessään, niin ottaa hän sen ulkoapäin. Kuinka voisin minä muuten elää? Äiti, äiti! vaikka on sammunut roviosi, jossa pyhän uskomme tähden uhrasit elämäsi, vaikka ruumiistasi ei enää ole tuhkaakaan jäljellä, niin kuitenkin sinä elät. Samana hetkenä, milloin viimeinen epätoivon huutosi Israelin Jumalan tykö hämmentyi tuskasi valitukseen, syttyi roviosi minun sydämmessäni. Kymmenen vuotta ovat kostonhuutosi sieltä soineet. Vaikka en toivon kipinääkään näe, toivon kuitenkin, vaikkei vähintäkään voimaa minulla ole, taistelen kuitenkin. Mutta tiedän, että aikani tulee, sillä — o, Herra Zebaoth, isäini Jumala! — muuten olisi kyllä salamasi armahtanut ja ilmoilta iskenyt epätoivosta väsyneen. (Menee.)

TOINEN KOHTAUS.

(POMBAL, BEATRICE, ELVAS tulevat sisään peräovesta. Puvut juhlalliset.)

BEATRICE. Lieneekö aurinko koskaan niin ihanana maan yli säteillyt kuin tänään? Minusta rauha huokuu joka tuulahduksessa, sovinto välkkyy joka säteessä, templin pyhät soinnut kaikkialla kaikuvat.

ELVAS. Armas, kuinka voisikaan toisin olla? Viimeinen ja ainoa pilvi on onnemme taivaalta haihtunut. Isämme ovat meidän rakkautemme tähden heittäneet vanhan vihollisuutensa. Kaksi jaloa miestä, jotka väärinkäsitys on erottanut, on vihdoinkin oppinut toinen toistaan ymmärtämään.

POMBAL (syrjään). Nuo sanat aikeettomat mua painaa.

BEATRICE. Olet niin yksivakainen. Kun äsken teidän kahden välillä polvistuin Vapahtajan alttarin juureen, kun rukouksemme yhtyneinä nousivat pyhän Neitsyen valtaistuimen luokse, niin silloin minusta sielumme valuivat niin yhdeksi, ettei mikään maan päällä enää voi meitä erottaa. Sillä hetkellä en olisi millään muotoa voinut saattaa ketäkään ihmistä onnettomaksi, en rikollisintakaan. (Pombalille.) Eikö sinunkin ole laitasi samoin?

POMBAL. Sinulla on jotakin sydämmelläsi. Puhu!

BEATRICE. Luiz'illa ja minulla olisi pyyntö, vaan en tiedä, minun on niin vaikea sitä sanoa; soisin, että itse sen huomaisit ja itsestäsi sen täyttäisit.

POMBAL. Haluatko uutta pukua Pariisista, uusia ajoneuvoja? Halusi on täytetty, ennenkuin sen olet ilmaissut.

BEATRICE. En laske leikkiä tällaisella hetkellä. Olet tänään viettänyt sovinnon juhlaa, ole yhtä armollinen kuin olet jalo, suo vapaus niille onnettomille, jotka Oporton kapinassa —

POMBAL. Vaiti siitä! Pyydä koristusta, jota kuningatar kadehtisi, ja sen sinulle annan, vaikka se oikkusi veisi koko omaisuuteni, mutta noita kapinoitsijoita — ei, ei! Sinä et tiedä mitä pyydät.

ELVAS (puoliääneen Beatricelle). Tälläkin hetkellä!

BEATRICE (pikaisesti). Raskaalla mielellä hän sen kieltää, ole varma siitä.

POMBAL. Älä sano minua julmaksi, mutta en voi. Parhaan ystäväni voisin hyljätä sinun tähtesi, mutta vihollisiani — Se, jota, niinkuin minua, petos ja viekkaus piirittää, ei saa olla heikko. Laupeus pitäisi vain vireillä noiden kavalien vehkeilyjen julkeutta. Minun pitää hallita voidakseni hyödyttää, ja minun pitää olla ankara voidakseni hallita.

BEATRICE. Isä poloinen! Kuinka ihmiset ovat mielettömät, kun valtaa kadehtivat!

ELVAS. Totta sanot, Beatrice. Sinä siis ikävöit, sinä, niinkuin minäkin, pois hovin vaarallisilta jyrkänteiltä siihen rauhalliseen elämään, jota tulemme viettämään maatiloillani. Siellä me elämme vain toisillemme, rakkaudellemme. Meille tämä levoton maailma myrskyineen ei ole olemassakaan, sillä onnemme saaren ympärillä on yksinomaan ilo ja rauha vallitseva.

POMBAL (närkästyneenä). Eikö siis ole povessasi nimeksikään miehen kunnianhimoa? Etkö koskaan ole elämällesi asettanut päämäärää, jonka puolesta voisit taistella? Valtiomiehen suuruus, eikö se mieltäsi kiihoita? Soturin kunniaseppel, eikö se nuorukaisen silmiä huikaise?

ELVAS. Kenties — unelmissani. Ei, ei! Minä en ole kunnianhimoinen. Voiko maa minulle kauniimpaa päämäärää osottaa kuin Beatriceni? Ei mikään minusta kirkkaammin säteile kuin hänen silmäinsä loiste. Mitä olisi kruunu hänen suutelonsa rinnalla, mitä kunniarikas elämä hetken unelmaan verrattuna hänen rinnoillaan?

POMBAL (syrjään). Noinko puhuu mies, tai — haa, taaskin tuo epäluulo! — Ei, — hän ei voi — mutta, hän on Tavora. (Ääneen.) Luulin, että, kun sota Espanjaa vastaan pian voi syttyä, jokainen Portugalin nuorukainen, joka vain kykenee, rientäisi taistelemaan maansa puolesta. En kiellä, että olisin toivonut sinun astuvan sotariviin ja hankkivan itsellesi maineen suuremman ja pysyväisemmän, kuin minkä lahonnut sukupuu voi tarjota.

BEATRICE. Ja jättävän minut. —

ELVAS. Ole huoletta! Älä usko, että minä hylkään suurimman onneni, — sillä se sinä olet, — murhalla ja verellä ostaakseni palasen tuota väärää rahaa, tuota kunniaa, jolla joukkoja lahjotaan. (Pombalille.) Sitä paitse itse parhain tietänet, että ylimmät paikat armeijassa annetaan yksinomaan ulkomaalaisille ja aatelittomille.

BEATRICE. Isä, älä vihastu! Olisi, näet, sietämätön jo pelkkä ajatuskin, että hänet kadottaisin. Koko elämäni on tähän asti ollut levotonta vapisemista sinun tähtesi; jos minun nyt täytyisi vapisten pelätä Luiz'inkin kohtaloa, niin luulenpa, etten kestäisi.

JOSÉ (tulee). Anteeksi, mutta tärkeitä uutisia Lissabonista. Malagrida on rohjennut siellä näyttäytyä.

POMBAL. Pahasti hänen silloin käy.

JOSÉ. Tapansa mukaan hän on yllyttänyt kansaa kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Hän on lausunut kauhistavimpia syytöksiä teitä kohtaan, herra markiisi, ja perättömillä väitteillä teidän ylhäisyytenne puhdasoppisuudesta —

POMBAL. Lyhyesti!

JOSÉ. Kansanjoukko, hänen saarnansa vimmaamana, alkoi jo liikahdella, kun teidän ylhäisyytenne henkivartioston päällikkö toi komppanian sotaväkeä ja hajoitti joukon. Malagrida pakeni Aveiron herttuattaren palatsiin —

POMBAL ja ELVAS. Aveiron?

JOSÉ. Herttuatar julisti että, ammutkoot vaikka palatsin raunioiksi, hän ei luovuta pakolaista; mutta samassa tuli herttua isänsä kanssa palatsiin, ja hänen käskystään pater luovutettiin.

POMBAL (syrjään). Sovintohan silloin olisi enemmän kuin korupuhetta. (Ääneen). Kuka nuo uutiset on tänne tuonut?

JOSÉ. Henkivartioston päällikkö, Marialvo. Hän odottaa teidän ylhäisyytenne käskyä, miten vangin kanssa on meneteltävä.

POMBAL. Hän vietäköön S:t Julianin linnaan!

JOSÉ (ilkkuen). S:t Julianiin!

ELVAS. Mahdotonta! Siellähän halvimmat pahantekijät istuvat vankina.

BEATRICE. Ajattele, isä, tuo sokaistu raukka on yhdeksänkymmenvuotias.

POMBAL. Sanani pysyy. Kansa nähköön, että rankaiseva käteni saavuttaa rikoksen, vaikka se verhoutuisikin tekohurskauden naamariin. Muutoin kaikkiin kaupungin vartioihin lisättäköön vartijoita toinen verta. Tänä iltana palaan takaisin Lissaboniin. (JOSÉ aikoo mennä.) Jää tänne! Tahdon itse puhutella päällikköä. Sitte minulla on sinulle jotakin sanottavaa. (Menee.)

ELVAS. S:t. Julianin linnaan! Mikä tarpeeton ankaruus! Beatrice, sinä et saa sitä sallia. Sinun pitää häntä rukouksillasi taivuttaa. Tuoko mies, jota koko Portugal kunnioittaa pyhimyksenä, törkeimpäin pahantekijäin kanssa yhteen! Vereni tuo panee kuohumaan. Saattaako isäsi sinua vastustaa, kun haastat oikeuden nimessä?

BEATRICE. Kuulithan itse isäni kiellon. Tahdon kuitenkin koettaa.

ELVAS. Pelkään, että — mutta koita ainakin. Minä riennän Lissaboniin suojellakseni häntä ainakin sotamiesten raakuuksilta. Näemme jälleen toisemme. Hyvästi! Lähtösuukkonen vielä! (Menee.)

JOSÉ (syrjään). Jos olisi myrkkyä tuossa suukkosessa, joka tekisi hänen siloisen maitonaamansa apinan kaltaiseksi tai kaataisi hänet kuolleena hänen jalkoihinsa, niin minä nauraisin. Sinuakin varten minulla on nuoli.

BEATRICE (katsoen hänen jälkeensä). Armas! O, Jumala, ohjaa hänen askeleitaan! (Kääntyy ja näkee JOSÉN väijyvän katseen, jonka tuntee sattuvan itseensä.) José! (Syrjään.) Oli niinkuin olisin astunut jalkani käärmeeseen.

POMBAL (palajaa). Jesuiitat nostavat taas päätään. Sitä parempi! Saan silloin otella julkisesti tuon kyykäärmeen kanssa. Voittoni on silloin varmempi.

BEATRICE. Armoa Malagridalle! Armoa viholliselle!

POMBAL. Ettäkö saisit nähdä hurjistuneen roskajoukon hänen yllyttämänään raatelevan minua tai jonkun hänen kuuliaisen oppilaansa salaa minut murhaavan. Armoa — ei! Vaikka kaikki jesuiitat, kaikki viholliseni olisivat yhdistyneinä tuossa uppiniskaisessa vanhuksessa, en tuomitsisi ankarammin, enkä myöskään oikeammin, kuin nyt.

BEATRICE. Luiz sanoo, että sinä olet kova. Näytä, että hänen sanansa eivät ole todet. Tuo poloinen yhdeksänkymmenvuotias! Muut häntä kenties vain käyttävät välikappaleenaan. Et saa, et voi kieltää. Mistä löydän sanoja taivuttaakseni sinua? Onko siis oikeus taipumaton? (POMBAL on vaiti.) Luiz, Luiz! ovatko siis sanasi todet? (Menee.)

POMBAL. Mitä on isän tieto, kun puoliso jotakin sanoo? Beatrice, lapseni! Koko maailman kirousta kohtaisi omatuntoni levollisena, mutta sinun sanasi kirveltävät sydäntäni.

JOSÉ. Elvasin herttua on jesuiittain vanha ystävä. Onko siis ihme, että herttuatar on heihin mielistynyt?

POMBAL (syrjään). Itsekö minä puhuin, vai onko epäluuloni saanut kielen, joka nyt kuiskaa korvaani, mitä itse olen kammonut ajatella?

BEATRICE (palajaa hämmentyneenä). Luulen, että unhotin tänne viuhkani. Sen pitäisi olla täällä. (Arkaillen.) Olen loukannut sinua. Voitko antaa anteeksi kiittämättömälle lapsellesi? (POMBAL syleilee ja hyväilee häntä.)

POMBAL. Niin, mitäpä ei antaisi isän sydän anteeksi! Kyyneleitä — rakas lapsi! Mutta nehän on vain kastehelmiä kukkasissa. Jätä nyt meidät. (BEATRICE menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

POMBAL, JOSE. (Pitkä vaitiolo.)

POMBAL. José! Minulla on toimi sinua varten. Kymmenen vuotta sitten eräs vaimo-parka joutui syytteenalaiseksi inkvisitsionin edessä — tarvitseeko minun sanoa sinulle, kuka se oli. Jos minä silloin olisin ollut ministeri, niin olisin hänet vapauttanut; en ollut, raukka joutui polttoroviolle. Koitin henkeni vaaralla säästää maatani häpeästä, joka valistunutta ulkomaata kauhisti, — koitin vaimon pelastaa polttolavalta. Munkit ja jesuiitat olivat silloin vielä liiaksi vallalla, en voinut mitään. Silloin tuli tuon vaimoparan poika luokseni ja vannoi pyhän valan luvaten, oli asia mikä hyvänsä, hengellään ja verellään palkita sen vaaran, jonka alaisena koitin pelastaa hänen äitinsä. Nyt on valasi täyttämisen hetki tullut.

JOSÉ. Herra! Äitini siunaus on teillä. Käskekää!

POMBAL. Otin pojan hoitooni, kasvatin häntä, annoin hänen nähdä maailmaa, valmistin hänestä, en palvelijaa, vaan uskotun. Kymmenen vuotta olen ollut yht'aikaa hänen suojelijansa ja ystävänsä, olen luottavasti hänen käsiinsä uskonut suurimmat valtion salaisuudet. José! Aika on sinun osottaa, että olet ansainnut sen, mitä olen hyväksesi tehnyt.

JOSÉ. Herra, lisää hyvyyttäsi sanomalla, mitä minun tulee tehdä.

POMBAL. Olisin tähän toimeen voinut valita muita, — epätoivon rohkaisemia, paatuneita sydämmiä. En sitä tehnyt; valitsin sinut, sillä (astuen hänen eteensä ja katsoen häntä tiukasti silmiin) sinä olet juutalainen. Älä kiellä, älä ainakaan kielelläsi, se on petollinen, se antoi sinut ilmi maatessasi. Valitsin sinut sentähden, että olet niitä hyljätyitä, joita odottaa ryöstö ja rovio, jos viholliseni voittavat, vaan joiden ihmisoikeutta minä puolustan ja suojelen. Sinä et minua petä mistään Juudaan palkasta, sillä sinulla on muistoja kostettavana ja toiveita voitettavana. Jos sielusi arastelisi, niin ajattele vain äitisi viimeistä hetkeä ja sano sitten itsellesi: "jos kaikki olisi ollut niinkuin nyt, niin et sinä olisi häpeällistä kuolemaa saanut."

JOSÉ. Sanasi, herra, peittävät ehkä pohjattoman syvyyden, mutta käske vain, ja minä syöksyn siihen.

POMBAL. Kun murhaaja ihmistä ahdistaa, niin tämä ei epäile riistää häneltä hänen aseitaan puolustaakseen itseään.

JOSÉ. En sanoja pelkää. Mitä pitää minun tehdä, mikä tulee minun olla?

POMBAL. Urkkija. (Lyhyt äänettömyys.) Asemani näyttää nyt turvallisemmalta kuin koskaan, viholliseni nyt etäämmältä päämäärästään kuin ennen. Jesuiitat ovat hovista karkoitetut, ylhäisaatelin kanssa olen sopinut. Hovi — mitäpä siitä? Mitä, valaiseeko salalyhty pimeätä huonetta? Niin kauan kuin he täällä salakättä ihmisiä hallitsevat, ei vapauden, ei minun työni voi menestyä.

JOSÉ. Ovathan heidän uskollisimmat ystävänsä heistä luopuneet. Eikö yksin Tavoran sukukin —

POMBAL. Tämä sovinto — niin, mitä Tavora pattovalasta välittää! Haa! Tuo juhlallisuus kirkossa oli kenties vain Juudaan suutelo, jotta voisivat sitten helpommin pettää.

JOSÉ. Elvasin herttua se kuitenkin ensin —

POMBAL (pikaisesti). Niin kyllä. Vaan ei, ei! Hänestä vaiti! Sen pirullisempaa ei mikään jesuiitta-oppilaskaan voisi keksiä, kuin että hän olisi petollinen. Ehkä ne toisetkin — Mutta joka tapauksessa minun tulee olla varma.

JOSÉ. Huomaan, että minun tulee heitä urkkia.

POMBAL. Niin! Erotan sinut näön vuoksi palveluksestani, vieläpä sinun tulee ilmaista muutamia vähäpätöisiä salaisuuksiakin, niin saat helpommin sanallesi sijaa. Toimesi on vaarallinen, voit pian joutua kiinni, ja silloin tiedät, mikä sinua odottaa. Jesuiitoilla on varmat tikarit. Mieti tarkoin!

JOSÉ. Olen jo kymmenen vuotta miettinyt; olen valmis.

POMBAL. Vaikka onnistutkin, niin saat häpeätä osaksesi. Roskakansa laulaa pilkkalauluja sinusta ja rehelliset ihmiset sylkevät sinuun. Jokaisessa silmässä, johon tahdot luottavasti katsahtaa, näet epäluuloa. Olet yksin.

JOSÉ. Puhutte näin, ja tiedätte kuitenkin, että olen juutalainen. Onko juutalaisella mitään kunniaa kristityn silmissä? Jos tietäisivät, mikä olen, eivätkö minua polkisi pahemmin kuin koiraa? Niin! Metsäkoiralla on usein aatelismiehen silmissä kunnia, jonka se voi menettää, — juutalaisella ei vähääkään.

POMBAL. Olet se, miksi sinut luulin. En anna mitään lisäkäskyjä. Mieti itse, miten tehtäväsi suoritat. Hyvästi! (Menee.)

JOSÉ (yksin). Urkkija! Haa! Kun kuulin tuota sanaa minusta käytettävän, niin tuntui kuin ajan kello olisi minuun katsoen seisahtunut, vaikka se muihin nähden kiirehti eteenpäin. Tuota sanaa vain kammoin, — onhan koko elämäni ollut petosta. (Hurjasti.) Jos yhdellä ainoalla nuolella voisin hävittää kaiken sen, mitä vihaan, niin kernaasti nuoli kimmahtakoon takaisin ja tappakoon minut. (Äänettömyyttä.) Nyt toimeen! Aikani on tullut. (Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

(Näyttämönmuutos. Sali Aveiron palatsissa, aistikkaasti koristettu kukilla ja rintakuvilla. Huonekaluja vähän. Perällä iso kaksoisovi, joka vie parvekkeelle. Kaikki kirjavaa kuosia.)

MOREIRA, TAVORA, AVEIRO ja THERESIA.

MOREIRA. Teitte väärin, herttuatar, kun uhmailitte, vallankin nyt, milloin pieni harha-askel voi tuottaa täydellisen kukistuksen.

THERESIA. En ole oppinut teeskentelemään. Kun näin soturien tuota kunnian-arvoisaa vanhusta uhkailevan, niin ajattelin ensisijassa häntä ja viimeisessä itseäni.

TAVORA. Ah, tytär rakas, olet liian rehellinen käsittääksesi tämän maailman viekkautta. Tämmöisenä aikana, jolloin pahuus niin julkisesti nostaa päätään, on varovaisuus se ase, jolla totuuden ystäväin tulee taistella. Onneksi meidän puuttumisemme asioihin ja alttiutemme palvella Pombalia lienee nyt hänet niin soaissut, ettei hän huomaa, kuinka horjuu.

THERESIA. Tavorako noin puhuu? Voi tätä aikaa, jolloin sellaista tapahtuu!

AVEIRO. Puolisoni tahtoo tietenkin luulotella maailmalle, että hän on viisitoistavuotias tyttö, jonka ajatukset voi lukea hänen poskistaan ja joka ei edes tunne, mitä sana teeskentely on. Minunkin käteni olisivat tänään mieluummin kuristaneet kuin syleilleet tuota halpasukuista ilkiötä, mutta tulevaisuus on sitä runsaammin korvaava mitä hetkelle luovutin, sen tiesin ja painoin vihani takaisin sydämmeeni.

MOREIRA. Se tulevaisuus on kenties lähempänä kuin luulette.

TAVORA. Älkäämme hätäilkö. Mitä arvelette?

MOREIRA. Aion heti puhutella kuningasta.

TAVORA. Mahdotonta! Olettehan maasta karkoitettu. Mitä hänen majesteettinsa sanoisi moisesta kovakorvaisuudesta?

AVEIRO. Sitä ihmistä, joka ehdollaan pistää päänsä käärmeen kitaan, pidän minä houkkiona, ja tähän saakka olen aina luullut, että te olette älykäs mies.

MOREIRA. Tiedän tekoni rohkeaksi, mutta en saa epäröidä.

AVEIRO. Mitä sitä paitse saatte aikaan tuon petollisen kuninkaan luona, niin kauan kuin hän on Pombalin vallassa?

MOREIRO. Kuinka Pombal ahdistaa pyhää kirkkoa, kuinka sen ystäviä vainotaan, kuinka salaisia juutalaisia ja julkisia kerettiläisiä suositaan, sen tiedämme kaikki. Meidät, jesuiitat hän siis mielellään karkoittaisi, saadakseen häiritsemättä toimittaa jumalattomia tekojaan. Nyt on kardinaali Saldanha tullut Roomasta ja tuonut salaisia sanomia pyhältä Isältä. Kukaan ei täällä vielä tiedä mitä ne sisältävät, paitse kuningas, Pombal ja kardinaali. Ei paavi eikä kardinaali ole Jeesuksen veljeskunnan ystäviä. Saldanha, samassa kun palvelee Jumalaa, pystyttäisi mielellään pieniä temppeleitä Voltairelle, Raynalille ja mitä ne ovatkaan nimeltään nuo pikkujumalat Ranskassa, joille ihmiset nykyaikana polvensa notkistavat ja jotka Pombalin silmissä ovat pyhemmät kuin marttyyrit, jotka ovat elämänsä ristin hyväksi uhranneet. Tahdon nyt kuninkaan omasta suusta kuulla, mitä meidän on varottava. Itse aavistan pahinta.

TAVORA. Luuletteko todellakin, että hän uskaltaisi ahdistaa Jeesuksen koko pyhää veljeskuntaa?

MOREIRA (puoleksi itsekseen). Jos niin on — ja jos kuningas on sama kuin ennen, — silloin —

TAVORA. Mitä aiotte tehdä?

MOREIRA. Sen saatte tietää audienssin jälkeen. (Syrjään.) Nuo pelkurit eivät saa tietää kaikkia tuumiani. Heikot ihmiset kuolevat liian väkevistä lääkkeistä.

TAVORA. Mutta miten aiotte päästä kuninkaan puheille? Tai kenties on miniäni tullut järkiinsä ja —

THERESIA. Herttua! Älkää jatkako, jottei minun tarvitsisi toivoa että voisin huutaa omille korvilleni: valehtelija!

TAVORA. Tyttäreni, käsität väärin isällisen ja hyvän tarkoitukseni, — toden totta, väärin sen käsität. Varjelkoon taivas, että koittaisin pakottaa sinua rikkomaan sitä siveyden lupausta, jonka vannoit pyhälle Neitsyelle! Mutta hän voi itse kirkon kautta antaa sinulle takaisin tämän valan, jotta sitä enemmän voisit toisella tavalla edistää hänen työtään täällä maan päällä.

THERESIA. Toisin sanoin: minun pitää ruveta kuninkaan lemmityksi, minun tulee teidän voitoksenne pitää pientä kauppaa ruumiillani ja sielullani. (Ilkkuen.) Joka hellästä katseesta tuottava virka, joka suutelosta — vihamiehen pää, — eikö niin?

TAVORA (syrjään). Kuitenkin mielestäni esitin asian niin kauniisti.

THERESIA. Kun muinoin hekumallinen kuningas Ferdinand vietteli Tellezin edessä hänen vaimonsa, niin tämä peitti häväistyt kasvonsa, kunnes miehen häpeä oli kostettu. Koko Portugalin aateli sanoi silloin miehelle: "me olisimme tehneet niinkuin sinä", — ja nyt — haa!

MOREIRA. Theresia, sinä olet ylväs nainen. Eikö kruunukaan voisi päätöstäsi muuttaa? Tiedät, kuinka intohimoisesti kuningas sinua rakastaa, — voisit mahdollisesti kokonaan sysätä syrjään yhteisen vihamiehemme, Pombalin. Muille naisille voisin ehdottaa tuota loistavaa surkeutta olla kuninkaan rakastajatar, sinulle en. Mutta — kuningattaren voi piankin tehdä mieli luostariin, kirkko voi päästää teidät velvollisuuksistanne, ja silloin —

THERESIA. Vaikka tuo kuningas karttaisi minua jakamaan maan valtaistuinta kansaan, ja vaikka hänen valtikassaan olisi tähtiä timanttien sijassa, niin sittenkin halveksien torjuisin hänen tarjonsa. Niin, vaikka kuka mies hyvänsä tarjoisi minulle kruunun sillä ehdolla, että saisi minut vallata, niin vastaisin kieltämällä, jos kohta sulkisinkin silmäni, jottei niitä kruunun loisto häikäisisi. (Kantapoika tulee.)

KANTAPOIKA. Hänen ylhäisyytensä, Lafoensin herttua.

THERESIA (syrjään). Prinssi! — tällä hetkellä — minä en voi — (Poistuu joutuin.)

MOREIRA (syrjään). Mitä tämä? Se oli kuin salama yössä, ja kuitenkin luulin selvästi näkeväni kaikki. Rakastaako hän prinssiä? (Ääneen.) Herttua tulkoon! (Kantapoika menee.) Minulla olisi sanottava hänelle muutama sana kahden kesken. Niinkuin tiedätte, on hän minun entinen oppilaani. Eihän teille liene haitaksi jättää meidät kahden?

TAVORA. Aiotteko udella hänen mielipiteitään?

MOREIRA (pikaisesti). En.

AVEIRO. Tosin en voi häntä kärsiä, mutta kuninkaan veljenä on hän varsin vaikuttava mies, niin että meidän pitää koettaa saada hänet puolellemme. Jätämme siis teidät.

(Menevät.)

VIIDES KOHTAUS.

LAFOENS. MOREIRA.

LAFOENS. Anteeksi! Herttuatar — Mitä näen? Pater Moreira! Tekö täällä? Maanpakoon ajettuna uskallatte Lissabonissa näyttäytyä. Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä! Minulla olisi niin paljon uutta teille kerrottavaa. Enkö ole teistä muuttunut siitä, kuin erosimme toisistamme Coimbrassa? Minun mielestäni näyttää maailma niin uudelta; tuntuu siltä, kuin olisin tähän saakka taistellut unen ja valveen vaiheilla; nyt olen avannut silmäni ja näen. Mistä nyt alottaisin? Mutta ensin, — mikä on teidät tuonut Lissaboniin?

MOREIRA (syrjään). Onko tuo se arka nuorukainen, josta erosin? (Katkerasti.) Olisiko häneenkin tarttunut —? haa! (Ääneen.) Tunnette siis minut vielä, prinssi? Hovin kaunottaret eivät siis vielä ole mielestänne haihduttaneet kuivan munkin muotoa, — et ole vielä oppinut nauramaan niille ämmäin jutuille, joita vanha opettajasi mieleesi juurrutti?

LAFOENS. Näinkö minua tervehdit niin pitkän eroajan jälkeen? Kun ennen olin kanssasi, niin sydämmessäni melkein polvistuin edessäsi, niin suurelta, mutta samassa niin vieraalta näytit minusta. Nyt taas hytkähti sydämmeni ystävyydestä, kun näin äkkiarvaamatta sain sinut jälleen nähdä.

MOREIRA. Maallinen rakkaus, maallinen ystävyys on varastamista Jumalalta, jolle olemuksemme on kuuluva. Sano, voitko astua rippi-isäsi eteen ja sanoa: olen sellainen, kuin toivot minun olevan — silloin sanon sinut tervetulleeksi. Voitko?

LAFOENS (hetken epäiltyään). Voin.

MOREIRA. Ylistetty olkoon pyhä Neitsyt, joka ei sallinut sielusi hukkua!

LAFOENS (miettiväisenä). Kenties en sitä itsekään tiedä. Katseeni on niin kääntynyt tulevaisuuteen, että olen melkein unhottanut menneisyyden. Kuule minua! Tunnet elämäni Coimbrassa. Elin yksinomaan opintojani, hartauden harjoituksiani varten. Maailma oli minusta niinkuin luostari, johon päivä ainoastaan maalattujen ikkunain kautta himeänä ja sameana tunki. Ainoastaan pyhimysten ja perkeleiden kuvat siellä sisällä muistuttivat elämästä. Tulin silloin hoviin. Sen tyhjä loisto väsytti, sen hyörinä äitelytti minua. Oli niin kuin olisin yhtäkkiä noussut haudasta ja nähnyt päivän valon. Sydämmeni, joka ennen oli kivestä, sulautui tuleksi. Maailma avartui silmissäni äärettömäksi, käsittäen taivaan ja syvyyden. En nähnyt ainoastaan hautoja ja ristejä siellä alhaalla, näin ihmisiä, joita saatoin rakastaa ja vihata, joiden puolesta ja joita vastaan saatoin taistella. Tunsin että minulla oli isänmaa, jonka suurten, muistojen entisyys kannusti minua vieläkin ihanampaan tulevaisuuteen. Usein vielä muistelen, kuinka ennen Coimbrassa halveksien katselin köyhäin viinitarhurien töitä tai pilkkasin paimenten lauluja ja karkeloita Mondagon muistorikkailla rantamilla. Nyt tunnen ikäänkuin tarvetta likistää rintoihini tuota yksinkertaista työmiestä ja sanoa häntä veljeksi. Tulevaisuus asettaa eteeni rohkeita päämääriä, joita minun tulee saavuttaa, kunnian seppeleitä, joita minun tulee voittaa, viskatakseni ne sitten pois.

MOREIRA. Poikani, poikani, kenties kaikki tuo on ilvettä, millä saatana tahtoo sieluparkaasi houkutella.

LAFOENS (syrjään). On kuin hän ei ymmärtäisi minua. (Ääneen). Mitä tarkoitat?

MOREIRA. Sinä et äsken suoraan vastannut kysymykseeni.

LAFOENS (ylpeästi). Sanoin totuuden. Jos osaisinkin viekastella, niin en sinulle viekastelisi, vallankaan nyt, kun meidän taas tulee erota pitkiksi ajoiksi.

MOREIRA. Ehkei sentään. Kenties viivyn vielä kauankin Lissabonissa.

LAFOENS. Minä sitävastoin lähden täältä kenties jo huomenna. Menen Pariisiin ja Wieniin. Ennenkuin erotaan, anna minulle siunauksesi.

MOREIRA. Aiotko jättää Portugalin?

LAFOENS. Kun Coimbrassa toisistamme erosimme, käskit minun valalla vannoa, että henkeen kuolemaan aina puolustaisin roomalaista kirkkoa ja jesuiittoja. Luulin silloin, että marttyyrin kärsimys oli ainoa ase, millä totuus taistelee. Nyt näen toisin. Haa! Tahdon katsella tuota ylvästä Pariisia, johon uskottomuus ja julkeus on pystyttänyt temppelinsä. Tahdon oppia tuntemaan sitä kyykäärmettä, joka sieltä syöksee myrkkyä maailmaan, musertaakseni sen sitten. Tahdon sivaltaa miekkani tuon kruunatun jumalankieltäjän varalle, jonka kavala julmuus ei ole arastellut ahdistaa Itävallan hurskasta ruhtinatartakaan.

MOREIRA (syrjään). En ole siis häntä menettänyt. Mutta — hän ei saa matkustaa. Hänen tulee toimia meidän asiamme hyväksi, mutta ei Wienissä, — ei, vaan täällä.

LAFOENS. Käsittämätön levottomuus ajaa minua kauas maailmalle. Tajon laineet ikäänkuin kietovat ajatukseni ja vievät ne kauas pois uskaliaisiin urhotöihin. Kaipaan jotakin suurta, jota vastaan taistelisin ja jonka voittaisin. Ihmettelet että minä, joka ennen olin hiljainen ja arka, nyt — mutta, näetkös, en oikein tiedä itsekään, miten —

MOREIRA. Minä sen sinulle sanon. Olet oppinut tuntemaan Aveiron herttuattaren, donna Theresian.

LAFOENS. Mistä sinä tiedät, että minä häntä rakastan? En ole sitä sanonut. Oikein, oikein, se on varmaankin tulella otsaani kirjoitettuna. Niin, etkö kuule, tuo iloinen päivänpaiste, nuo nuokkuvat kukkaset sitä kertovat. Ne sen minullekin kuiskasivat, silloin kuin itse sitä vain aavistin.

MOREIRA. Unohdat, että herttuatar on toisen vaimo.

LAFOENS. Tiedän että hän inhoaa tuota itaraa ja raakaa Aveiroa johon hänen sukulaisensa ovat hänet kytkeneet.

MOREIRA. Poikani, älä ajattele tuota. Donna Theresia on pyhälle Neitsyelle vannonut ikuisen siveyden lupauksen; ei mikään maallinen rakkaus koskaan saa intohimoineen turmella hänen sydämmensä pyhäkköä, sen hän on luvannut.

LAFOENS. Ja kuitenkin mennyt naimisiin Aveiron kanssa.

MOREIRA. Jo kehdossa hänet kihlattiin tälle serkullensa. Paavin vapautus oli ennakolta hankittu. Kun tätä oli anottu, ei donna Theresia voinut vastustaa isänsä mahtikäskyä. Mutta herttua onkin vain nimeksi hänen miehensä, heidän sydämmensä, niinkuin heidän asuntonsakin, ovat aina olleet vieraat toisilleen. Näet siis, että olisi kuolemansynti pyytää tätä pyhää naista.

LAFOENS (kiivaasti). Pyytää! (Syrjään.) Mutta — hän on munkki, hän ei ole koskaan rakastanut. (Ääneen.) Jos sanoisin, kuinka häntä jumaloin, niin et ymmärtäisi minua; jos sanoisin, että hän on kuin pyhimys silmissäni, niin väittäisit minun herjaavan. Haa! rakastan maailmaa siksi, että Theresia on maailmassa.

MOREIRA. Miguel, panen toivoni pyhän Neitsyen apuun ja sinun omaan vilpittömään mielenlaatuusi. Kuultele mitä donna Theresia sanoo, Jumala on asettanut viisauden hänen huulillensa. Menen itse hänelle ilmoittamaan, että olet täällä.

LAFOENS. Ah! Ei sanaakaan hänelle siitä, mitä olen puhunut!

MOREIRA (ankarana). Olenko minä lemmenairuen näköinen? (Menee.)

KUUDES KOHTAUS.

LAFOENS (yksin).

Näin miksi värjyy sydän levotonna? Miks mieltä painaa tämä arvoitus, Jonk' ihanata salaisuutt' en tohdi Ma selittää? Sa, sali hiljainen! Te, kukat, joita hellii hän! Te kasvit, Jotk' unelmien rauhaan tummin varjoin Sydäntä levotonta nukutatte! On niinkuin teistä eroaisin vain, Etäällä taas teit' ikävöidäkseni. Hyvästi! Jylhä sana — Theresalta, Oi, aatos jylhää jylhempi, mut samall' Ihana sentään, se kun aatos kätkee Hämärän jälleen-näkemisen toivon.

(Ajatuksissaan lyhyen äänettömyyden jälkeen.)

Oi, kuink' on sana köyhä! Kieli tahtois Uteliaan julkeudella kappaleiksi Repiä äärettyyden. Povessani Yks vain on tunne, miks sen sanoisinkaan, Ei kunnia, ei usko, eikä lempi, Mut sama tunne, yksi, ehyt, pyhä.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

LAFOENS. THERESIA.

LAFOENS (syrjään).

Voi! Vaiti! Voi! Tuot' älä sanaa maini! Älä härnää sallimusta!

(Kääntyy äkisti poispäin.)

LAFOENS.

Vaikka meidät Se murskaisi, sun täytyy vastata.

THERESIA (syrjään).

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Sali kuninkaanlinnassa Lissabonissa. Sivulla suuri ristiinnaulitun kuva ja Mariankuva.)

KUNINGAS, POMBAL, SALDANHA.

KUNINGAS. Roomassa ollaan siis suopeita meidän hankkeillemme?

SALDANHA. Jos voisi kasvaa se ylpeys, jota tunnen, kun saan elää valistuneen vuosisadan valistuneimpain ruhtinasten aikana, niin olisi se todellakin tapahtunut viimein Roomassa ollessani. Kaikkialla kuulin Portugalin jaloa hallitsijaa ylistettävän Europan ruhtinasten esikuvana. Hänen Pyhyytensä itse suvaitsi, keskusteltaessa teidän majesteettinne hallituksesta, lausua: kas siinä se todellinen valistus!

KUNINGAS. Todellakin! Meistä puhutaan Euroopassa, niin, niin, ehkä ei ilman syytä. Kun ajattelen yhdeksänvuotista hallintoani, niin anteeksi-annettavalla ylpeydellä voin sanoa niinkuin hänen pyhyytensä: kas siinä se todellinen valistus! Miltä näytti sotajoukkomme, rahastomme, maanviljelyksemme ennen ja nyt? Ja tämä rakas Lissabon sitten? Voin sanoa niinkuin Augustus: sain haltuuni tiiliskivisen kaupungin ja jätän jälkeeni marmorisen; voin sanoa sen sitä suuremmalla syyllä, kun olen useimmat julkiset rakennukset omilla varoillani kustantanut.

SALDANHA. Teidän majesteettinne onkin osakseen saanut maansa rakkauden, — Europan kateuden, — jälkimaailman ihailun.

KUNINGAS. En minä yksin, — en. Myönnän mielelläni, että, jos ei ympärilläni olisi ollut sellaisia miehiä kuin te ja Pombalin markiisi, olisi minun työni ollut varsin vähäpätöistä.

POMBAL. Minua ilahuttaa, että teidän majesteettinne ei halveksi vähäisiä neuvojani, ja erittäinkin olen kiitollinen siitä, että olette, sire, suostunut siihen suureen uudistukseen, jonka kautta jesuiittain veljeskunta muutetaan meidän valtioruumiin hyödylliseksi jäseneksi.

KUNINGAS. Niin, olen sen tehnyt, — mutta vastenmielisesti. Uskokaa pois, olen yhtä innostunut kuin tekin valistuksen suurista aatteista, mutta, muistakaa, ainoastaan todellisen valistuksen. Valtiota voimme kyllä uudistaa, mutta kirkkoon — papistoon emme saa koskea.

POMBAL. Teidän majesteettinne unhottaa, että pyhä Isä itse on myöntänyt oikeiksi syyt, joista valitamme, ja itse suostunut Jeesuksen veljeskunnan uudistamiseen. Hän on nimittämällä kardinaali Saldanhan ylitarkastajaksi osottanut kuinka tärkeänä hän pitää tämän asian.

KUNINGAS. Pyhän Isän suostumus sehän se rauhoittikin omaatuntoani. Sitäpaitse eihän tämän asian ole kiirettä.

POMBAL. Sire, minulla on julistuskirja valmiina.

KUNINGAS (tyytymättömänä). Kiireenne ei minua miellytä. Minusta meidän ei vielä pidä hätäillä.

POMBAL. Meidän täytyy kiirehtiä, etteivät jesuiitat ennakolta saisi aavistusta asiasta. Sitä paitse on paavi Benedikt huonona sairaana, — tämä asia täytyy saada päätökseen, ennenkuin hän kuolee. Kenties teidän majesteettinne suvaitsee lukea läpi julistuskirjan. (Ojentaa sen hänelle.)

KUNINGAS. Tahdon miettiä asiaa. (POMBAL ja SALDANHA vetäytyvät näyttämön perälle.) Kuinkahan pääsen selviämään tästä sokkelosta? Omatuntoni varottaa minua koskemasta Jeesuksen pyhään veljeskuntaan, mutta järkeni sanoo, että veljeskunnan toisin järjestäminen on välttämätön valtaistuimeni turvallisuudelle. (Hetken mietittyään.) Niin, niin minä teen. Allekirjoitan julistuskirjan, vaan en lue sitä; kun en tiedä, mitä se sisältää, niin voin pestä käteni. (Kirjoittaa alle. Pombalille.) Tuossa on! (Liikutettuna.) Olen nyt tehnyt teille, mitä en olisi edes itselleni uskaltanut.

POMBAL. Armahin kuninkaani!

KUNINGAS. Kardinaali Saldanha, eikö teillä ole muuta minulla ilmoitettavaa Roomasta?

SALDANHA. Ei, teidän majesteettinne.

KUNINGAS. Siis on audienssi päättynyt, hyvät herrat. Toivon jälleen näkeväni teidät tänä iltana Aveiron herttuan luona.

TOINEN KOHTAUS.

KUNINGAS, myöhemmin TEXEIRA.

KUNINGAS. Olen siis ainakin hetkeksi päässyt noista suututtavista hallitushuolista! (Soittaa. Kantapoika tulee.) Onki Texeira etehisessä?

KANTAPOIKA. On.

KUNINGAS. Kutsu hänet sisään! (Kantapoika menee. TEXEIRA tulee.) Mutta, pyhän Sebastianin nimessä, näytättehän lopen kuihtuneelta, ystävä! Ettehän tietenkään ole käynyt karmelinunnain luostarissa päin? Ha, ha, ha!

TEXEIRA. Tulen ruumiin luota, sire.

KUNINGAS (ilkeästi ällistyneenä). Mitä aioinkaan sanoa? Tulettehan tänä iltana Aveiron herttuan naamiaisiin?

TEXEIRA. Sire, minä tulen sisareni ruumiin luota.

KUNINGAS. Mitä sanot, mies? Kauniin Ferdinandanko? Eihän toki?

TEXEIRA. Totta. Hän on epätoivoisena hukuttanut itsensä; abbedissa oli saanut tietää kaikki. Mutta ennen kuin hän menetti itsensä, haastoi hän meidät molemmat Jumalan tuomioistuimen eteen.

KUNINGAS. Pyhä Sebastian! Ole minulle armollinen! (Horjuu) vereni hyytyy kauhusta. Mutta, jumal'auta, syytön olen minä. Kuka olisi luullut, että se häneen niin kovasti koskisi? Mutta puhuhan, mies! Mitä siinä seisot ja tuijotat?

TEXEIRA. Sire!

KUNINGAS (keskeyttäen). Vai niin, tahdot syyttää minua. Minä kai se ensin toin hänet nähtävilleni, minä kai se itseäni kiihoitin kuvailemallani hänen kauneuttaan! Kirottu tuo sinun avuliaisuutesi! Nyt minä siitä kärsin. Eikö ole niin kuin tuo vainaja seisoisi keskellämme ja syytellen tuijottaisi kiillottomin silmin taivasta kohti? Näetkös? (Hurjistuen.) Kas tuossa! (Hänen katseensa osuu ristiinnaulitun kuvaan.) Olen unohtanut tänä aamuna lukea isämeitääni. (Tarttuu rukousnauhaansa ja rukoilee hartaasti.)

TEXEIRA. Sire, rauhoittukaa! Minä otan päälleni kaiken syyni kun hän meitä Kaikkivaltiaan edessä syyttää. Mitä minulle tapahtuneekin, niin se ei ole mitään sen suhteen, että menettäisin armaan kuninkaani suosion. Minä se teitä viettelin ja salasin teiltä, että hän oli nunna.

KUNINGAS. Tietenkin, tietenkin! Sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni. Sinä vastaat puolestani. Ah! Kevennät omaatuntoani. Minä olenkin syytön. En todellakaan tiennyt, että hän oli nunna; luulin että hän vain oli noviisi. Sinä vastaat kaikesta, minä olen silloin levollinen. Me luetamme messuja hänen sielunsa pelastukseksi, sata vahakynttilää pannaan palamaan. Sinä saat itse rahastohuoneesta ottaa niin paljon rahaa kuin tahdot. (Hetken kuluttua kauhistuneena.) Luuletko todellakin että hän syyttää meitä — sinua, aioin sanoa, — Jumalan istuimen edessä?

TEXEIRA. Sire! Verenne on häiriössä. Eikö koko Europa teitä ylistä hurskauden esikuvana? Eikö hänen paavillinen pyhyytensä antanut teille siunattua kultaruusua? Eikö teillä ole pullollinen sitä oikeata verta, jota yksi ainoa pisara jo ottaa pois kaikki synnit?

KUNINGAS. Olet oikeassa. Muista, kuinka suuren summan tahdot rahastosta. Olen viimeaikoina jättänyt kirkonkäyntini, semmoista ei saa enää tapahtua. En koskaan enää tahdo olla tekemisissä nunnain kanssa, sen lupauksen teen pyhälle Sebastianille. (Haaveksien.) Ja kuitenkin hän oli niin kaunis! Nyt vasta tunnen, kuinka kaunis hän oli. Tekisi mieleni loihtia esiin kuvasi. (Äkisti.) Pois, jumalattomat ajatukset! En tahdo enää häntä ajatella. (Tarttuu rukousnauhaansa ja rukoilee.)

KOLMAS KOHTAUS.

(Pieni kabinetti Aveiron herttuan asunnossa, koristettu kukilla ja kasveilla. Oikealla ryhmä, joka kuvaa pyhän Sebastianin marttyyrikuolemaa. Perällä useampia rintakuvia. Vasemmalla ja perällä ovia.)

MOREIRA, SOUZA, MATHOS, myöhemmin AVEIRO.

SOUZA. Voimme viipyä vielä hetken. Juhla ei vielä ala. Tämä kabinetti on viehättävä. Herttualla on aistia, se täytyy myöntää.

MOREIRA. Veljeskuntamme päällikkö uskoo siis, että se koski vain erivapautusta, tuo kardinaalin käynti Roomassa.

SOUZA. Kaikki toimitettiin mitä suurimmalla varovaisuudella. Veljeskunnan päällikkö ainakaan ei voinut saada selvää salaisista sopimuksista, jos sellaisia oli olemassa.

MOREIRA (miettiväisenä). Salaisuuksia veljeskunnallemme! Te koititte kai kaikkia diplomaattijuonia, joita Pariisissa olitte oppinut, saadaksenne tietoonne salaisuudet?

SOUZA. Kaikki koitin — mutta turhaan. Ei edes se ystävyyskään, jota paavin veljentytär minulle osotti, mitään auttanut. Onneksi… (Huomaa MATHOSEN ja rupeaa hurskaan näköiseksi.) Sen pahempi, on hänen pyhyytensä sairas.

MATHOS. Jumalan viittaus, että hän ei menettele oikein Jeesuksen veljeskuntaa kohtaan. Rukoilkaamme hänenkin, niinkuin kaikkein vihollistemme puolesta!

MOREIRA. Meille olisi hyödyksi, jos hänen pyhyytensä sairaus ei kestäisi kauan.

SOUZA (painavasti, katsahtaen Moreiraan). Luultavasti se ei olekaan pitkäaikainen. Veljeskuntamme päällikkö on hänelle suositellut erästä taitavaa lääkäriä, joka on tunnettu hyvistä parannuskeinoistaan.

MOREIRA (syrjään, pikaisesti). Se oli pirullinen ajatus. Mutta, Herra, tapahtukoon tahtosi!

MATHOS. Nähkääs, kuinka väärin maailman lapset soimaavat jesuiittoja kostonhimoisiksi ja viekkaiksi! Eikö kunnianarvoisa päällikkömme näin osottaudu Vapahtajamme arvokkaaksi seuraajaksi, kun tämä sanoo: "tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat?" Paavi vainoo Jeesuksen veljeskuntaa, ja nyt tämä koittaa kostaa pahaa hyvällä ja pelastaa hänen henkensä ajallisesta kuolemasta.

SOUZA (hiljaa Moreiralle). Miten te aiotte tuota miestä käyttää valtioasioissa?

MOREIRA (samoin). Hän on lähetettävä Wieniin, missä hän hurskaudellaan ja opillaan voittaa keisarinnan puolellemme pikemmin, kuin jos olisi suurin diplomaatti. Teidän tulee vielä tänään lähteä Pariisiin. Tiedätte, että Pombal on pian kukistettava. Se tulee saamaan muutoksia aikaan koko meidän ulko-politiikassamme. Meidän, täytyy erottaa kaikki ulkomaiset kenraalit armeijastamme, jonka — se tulee meidän myöntää — vihamiehemme on järjestänyt loistavalle kannalle. Sota Ranskaa ja Espanjaa vastaan on siis jätettävä. Meidän täytyy rikkoa kaikki välit harhaoppisen Englannin kanssa. Teidän tulee Choiseulille kuvailla liiton mahdollisuutta Portugalin kanssa, jos hän antaa Jeesuksen veljeskunnan olla rauhassa. Muistakaa, nyt koitellaan teidän valtiotaitoanne. Pompadouria te imartelette, hovikot ostatte, kuningasta peljätätte helvetillä, Choiseulin tunnustatte ylimmäksenne, hän on aina mielellään ensimmäisenä. Tärkeintä on varovaisuus. Ei mitään ylellistä prameutta, nöyrää mieltä vain, niinkuin munkille sopii, ja hurskautta, joka soveltuu siihen ahdinkotilaan, missä veljeskuntamme nykyään on.

SOUZA (hymyillen). Olkaa varma, että messua lukiessani lumoan naiset niin, että puoli Pariisia kääntyy.

MATHOS (hiljaa Moreiralle). Kuinka voitte käyttää Jumalan töihin tuota, joka on niin takertunut maailman turhuuksiin?

MOREIRA (hurskaasti). "Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita". Irstaassa Pariisissa hän hyödyttää asiaamme enemmän, kuin jos hänellä olisi Paavalin into ja Johanneksen hurskaus.

AVEIRO (tullen sisään). Arvoisat isät, suokaa anteeksi että häiritsen keskusteluitanne, mutta vieraita jo kokoontuu, ja pelkään että voitte joutua ilmi.

MOREIRA. Hyvät veljet, tulkaa minun huoneeseeni. Siellä jatkamme neuvottelujamme. (Hiljaa Aveirolle.) Oletteko pannut kutsumaan vasalleitanne? Ovatko he aseelliset?

AVEIRO. Niinkuin tiedätte, olen ottanut asettaakseni vapaan joukon, jos sota syttyy Espanjaa vastaan. Heidän asestamisensa ei siis ole mitään epäluuloa herättänyt. He saapuvat Lissaboniin ensi tiedon saatuaan.

MOREIRA. Hyvä. Ehkä piankin heitä tarvitaan.

AVEIRO. Oletteko saanut vihiä mistään?

MOREIRA. En, mutta saan tänä iltana kuninkaalta tietää kaikki. Millaisella mielellä on hän?

AVEIRO. Tavattoman levoton. Hänen kamariherransa, Texeira, on kertonut hänellä olleen omantunnon vaivoja siitä, että yksi hänen monista lemmityistään on hukuttanut itsensä.

MOREIRA. Muistakaa pitää silmällä, ettei kukaan meitä yllätä.

AVEIRO. Minuun voitte luottaa. (Avaa salaoven, jonka peittää peili. Jesuiitat menevät.)

SOUZA (mennessään). Tämä on todellakin hiipaisevaa. Voisipa vannoa, että tämä tie viepi kaunottaren kammioon, eikä pater Moreiran luo.

AVEIRO (yksin). Tuo Moreira kohtelee minua aivan kuin koulupoikaa; aina on salaisuuksia, joista minä en saa mitään osaa. No, kun aika on joutunut, niin nähdään, kuka tulee ministeriksi. (Menee.)

(Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä. Tanssisoitantoa kuuluu! Silloin tällöin joku naamio vilkaisee sisään, mutta poistuu heti.)

NELJÄS KOHTAUS.

KUNINGAS, sitten MOREIRA.

KUNINGAS. Theresiaako se herttua ehkä tarkoitti, kun sanoi jonkun tahtovan tavata minua täällä kabinetissa? Ei, — hän on nyt ollut ylpeämpi minua kohtaan kuin koskaan ennen. Enkö siis voi taivuttaa tuota naista, tuota ainoata, joka on minua vastustanut? Miesten edessä tunnen usein semmoista heikommuutta, että heitä vihaan, mutta naisen, olkoonpa vaikka kuinka suuri, tiedän toki voivani voittaa. Täällä ei ketään näy. (Aikoo kääntyä takaisin. MOREIRA on tullut sisään salaoven kautta.) Te täällä! Kuinka rohkenette? Haa! Ettehän vain aikone käydä henkeeni käsiksi? Vahti tänne!

MOREIRA. Noinko te kohtelette entistä rippi-isäänne?

KUNINGAS (itsekseen). Tunnen aina kummallista rohkeuden puutetta, kun näen tuo miehen. (Ääneen.) Voisivat nähdä meidät yhdessä! Mitä siitä Pombal? sanoisi|? Poistukaa! En tahdo teitä ilmaista. Miksi olette tänne tullut?

MOREIRA. Pelastaakseni teidät, sire. Olen uskaltanut henkeni vapahtaakseni sielun, joka on kadotuksen partaalla.

KUNINGAS. Mitä, jos joku tulisi! Ei maksa vaivaa teidän puhua. En kuitenkaan teitä usko.

MOREIRA. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin, ettei kukaan tule.

KUNINGAS (tyynemmin). Vai niin! Puhutte vaarasta. Eihän toki täällä tänä iltana?

MOREIRA. Viimeistä kertaa varotan teitä oman itsenne, uskonnon ja maan suurimmasta vihollisesta ja vaarasta — Pombalista. Häntä minä tarkoitan. Pirullisilla juonillaan hän on lumonnut teidät ja houkutellut teitä leveälle tielle, ja tiedätte, sire, mihin se tie johtaa.

KUNINGAS. Käytte asiaan liian kiihkeästi. Sielustani minä vastaan rippi-isälleni, Santaremin piispalle.

MOREIRA. Piispa on hurskas mies. Kuitenkaan en käsitä, kuinka hän on voinut antaa teille synninpäästön teosta niin jumalattomasta, kuin pyhän Malagridan vangitsemia nen on.

KUNINGAS. Pyhän Malagridan vangitseminen! Vakuutan teillä että se on tapahtunut minun tietämättäni.

MOREIRA. Sire, häntä, jonka rukoukset kymmenen vuotta sitten pelastivat teidät kuolemasta, häntä te nyt noin kohtelette. Olisin ennen suonut, että äitini olisi minut kuurona synnyttänyt, kuin että korvaini nyt pitää moista kuulla.

KUNINGAS. Mutta vakuutan, että olen syytön. En ole tiennyt tuosta tään taivaallista. Puhelen siitä markiisin kanssa, ja voitte olla varma, että puhun hyvää hänen puolestaan.

MOREIRA. Ja noin haastaa Portugalin yksinvaltias!

KUNINGAS. Tiedättehän, että olen jättänyt kaikki hallitustoimea markiisille.

MOREIRA. Sire, olen tullut turhaan. Että sielunne pelastus on teistä joutavaa, sen olen jo kauan surukseni huomannut! Mutta luulin, että ainakin tahtoisitte pelastaa sen, joka kerran pelasti teidän sielunne ja ruumiinne. Sire, me eroamme nyt kenties — (painolla) ijäksi.

KUNINGAS (syrjään). Ah, silloin hänestä pääsen! (Mielistellen, ääneen.) Erehdytte kerrassaan, jos luulette, että minulla on nurja mieli teitä tai Jeesuksen veljeskuntaa kohtaan. Sydämmeni on kokonaan heidän. Tahdon kardinaali Saldanhalle puhua hyvää isä Malagridan puolesta. Hänellä on suuri vaikutusvalta markiisiin. Nyt hyvästi! Minä en teitä ilmaise, siitä olkaa varma.

MOREIRA. Minä menen. Mutta vielä viimeinen kysymys. Siitä riippuu, voitteko toivoa minulta esirukouksia vai ettekö. Ovatko Pombal ja Saldanha sommitelleet jotakin uutta vainoa jesuiittoja vastaan? Tiedämme että pyhä Isä on antanut lupauksen. Mitä se lupaus koskee?

KUNINGAS. Erehdytte. Roomassa vain sovittiin tyttäreni naimisesta, uskokaa pois.

MOREIRA (syrjään). Valhe puhuu noiden pelkurimaisten kasvojen jokaisesta jäntereestä. (Ääneen, osottaen pyhän Sebastianin rintakuvaa.) Vannokaa suojelushaltijanne, pyhän Sebastianin, kautta, jonka esirukouksia teidän tulee kaikesta kiittää! Astukaa hänen kuvansa eteen tuohon, pankaa kätenne hänen haavoilleen ja vannokaa: en ole mihinkään ryhtynyt Jesuiittoja vahingoittaakseni!

KUNINGAS (syrjään, epäröiden). Pyhän Sebastianin kautta! (Ääneen.) Vannon Vapahtajan kuvan kautta, että puhun totta.

MOREIRA (koleasti). Nyt Juudas Iskariot iloitkoon, sillä hän on saanut kanssaveljen. Te valehtelitte, sire, — tiedättekö, mitä se merkitsee pyhän Kaikkivaltiaan edessä? (Kiihtyneenä.) Ettekö näe, pyhä kuva kääntää pois kasvonsa teistä? Hän, jonka katse kuitenkin kohtasi pahantekijää ristinpuussa? Polvillenne langetkaa, jos ette tahdo tämän katseen polttavan teitä tuhaksi! (Kuningas laskee konemaisesti polvilleen.) Haa! Näen teidät jo luurankona, ruumiinne verho ei enää voi peittää syntisiä ajatuksianne, vaan nämä matelevat kuin käärmeet värisevien luunikamien välissä. Ajatelkaa tuomiopäivää, jolloin Jumalan vihan silmäys leimuna hävittää maailmat ja polttaa tyhjäksi avaruudet; silloin ne haudoista nousevat, joita olemme vietelleet, virtojen mustasta syvyydestä kaameat kasvot tuijottavat — —

KUNINGAS (kiljahtaen). Ferdinanda!

MOREIRA. Tahdotteko siis, että pyhyys itse astuisi alas kaikkisuuden istuimelta todistamaan teitä vastaan?

KUNINGAS. Tuska minua polttaa. Mitä tulee minun tehdä?

MOREIRA. Poistaa valhe totuudella.

KUNINGAS. Kysykää! En voi koota ajatuksiani kertomukseksi. Te olette kauhea!

MOREIRA. Vastatkaa: ovatko kerettiläiset, joiden nimiä en tahdo mainita, päättäneet jotakin Jeesuksen pyhää veljeskuntaa vastaan?

KUNINGAS. Ovat. Paavi on suostunut, että veljeskunta Portugalissa on toisin järjestettävä. Kardinaali Saldanha on nimitetty ylitarkastajaksi.

MOREIRA. Tuota en olisi aavistanut. Ja te, sire, — toivon, ettei alttiutemme ole niin pitkälle mennyt, että olette siihen myöntynyt.

KUNINGAS. Vannon, että tällä vain tarkoitetaan veljeskunnan parasta. Veljeskunnan säännöt ovat tosin jumalallisia, mutta ihmiskäsissä tarttuu niihin kuitenkin jotakin inhimillistä. Jos nyt säännöt muutetaan, niin veljeskunta siitä vain hyötyy.

MOREIRA. Sint, ut sunt, aut non sint.

KUNINGAS. Jos niin on, niin olen todellakin lohduton. Niin, kuinka saada asia korjatuksi? Kauheata, mikä kiire! — No niin, minun täytyy tunnustaa, että jo olen allekirjoittanut julistuskirjan.

MOREIRA (syrjään). Arpa on langennut: nuo sanat ehkä työntävät kruunun päästäsi.

KUNINGAS. Jos suvaitsette, niin lopetamme tämän keskustelun. Minä en voi hyvin.

MOREIRA. Vielä yksi asia: Malagridan vapauttaminen.

KUNINGAS (syrjään). Luulen että tässä huoneessa lopulta tukehdun, niin ahdistavalta täällä tuntuu. (Ääneen.) Olkaa varma siitä, kyllä minä hänet vapautan, — niin, huomenna tahdon —

MOREIRA (ilkkuen). Puhua siitä kardinaali Saldanhan kanssa. Ei, sire, olen kirjoittanut tässä käskyn S:t Julianin linnan päällikölle. Teidän ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa nimeni alle, ja kaikki on selvää.

KUNINGAS. Olette rohkea mielettömiin asti. Mutta, päästäkseni teistä, niin (allekirjoittaa) tuossa on! Toivon että nyt annatte minulle siunauksenne.

MOREIRA. Onhan teillä, herra majesteetti, rippi-isänne, Santaremin piispa, mitä te minua tarvitsette?

KUNINGAS (kylmästi). Hyvä! Hyvästi! (Menee.)

MOREIRA (yksin). Tämä oli tukala hetki. Tahdon lopun yötä rukoilla ja tunnustaa syntejäni. Ah, ei! Ei ole aikaa semmoiseen.

VIIDES KOHTAUS.

MOREIRA, AVEIRO, TAVORA.

AVEIRO. No, voittoko vai tappio?

MOREIRA. Se riippuu meistä itsestämme. Ensi yönä pitää ruutisuonet räjähyttää, jotka lennättävät Pombalin ilmaan. Jos Lafoensin herttua ei olisi matkustanut pois, niin olisi kuningaskin saatettava hengiltä.

AVEIRO. Kautta kunniani! Ettehän vain aikone tehdä tuota huimapäätä Lafoensia kuninkaaksi? Sitäkö olisi puuhamme tarkoittanut? Ei, ennen luovun teistä ja ilmoitan kaikki kuninkaalle.

TAVORA. Pyhä madonna meitä varjelkoon! Pilasi ei ole paikallaan. Eikö olisi viisaampaa mennä pater Moreiran huoneeseen? Täällä voivat pian meidät yllättää. Syystä arvelen, että meidän ei tule millään varomattomalla teolla saattaa itseämme vaaraan.

MOREIRA. Olette oikeassa.

(Poistuvat salaoven kautta. Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä.)

KUUDES KOHTAUS.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Kabinetti Pombalin hovilinnassa Belemissa.)

ELVAS. JOSÉ.

ELVAS (ihmeissään, kun näkee JOSÉN astuvan sisään). José!

JOSÉ. Teitä ihmetyttää, että näette minut täällä, vaikka Pombalin markiisi on minut virasta erottanut. Mutta teillehän herttua, minä nyt sanoisinkin sanottavani.

ELVAS. Minulle? Puhukaa siis, mutta lyhyesti, olkaa hyvä, sillä markiisi tulee heti paikalla.

JOSÉ. Rakastatteko Pombalin markiisia?

ELVAS. Kummallinen johdanto! — Tietysti.

JOSÉ. Ja jos tietäisitte, että markiisin henkeä vihataan, koittaisitteko ehkäistä tätä vaaraa?

ELVAS. Vaaraa, mitä? Haa! olette saanut ilmi jotakin! Appeni on siis oikeassa, kun sanoo, että hänen henkeään väijytään. Sanokaa, kuka?

JOSÉ. Tahdotteko sen tietää? (Hitaasti.) Niin, — isänne, — veljenne, — ystävänne.

ELVAS. Vaiti, valehtelija! Kuinka halpamielistä! Ja kuitenkin — mitä tulee minun uskoa? Ei, se ei voi olla totta.

JOSÉ. Ette usko minua, — sama se minulle. Silloin ei minulla ole täällä mitään sanottavaa. Pombalin markiisi on minut kasvattanut, olen hänelle suuressa velassa ja tahtoisin häntä kiittää pelastamalla hänen henkensä. Isänne on ottanut minut palvelukseensa, olen siis hänellekin kiitollisuuden velassa. Sen vuoksi en ole tahtonut ilmaista asiaa markiisille, vaan teille, joka voitte asettaa kaikki oikealle kannalle. Vaan — te ette usko minua. (Poistumaisillaan.)

ELVAS. On niinkuin taivas pyörisi silmissäni ja maa huojuisi jalkaini alla. Ah! Älkää menkö, kertokaa kaikki; minä olen niin kiihtynyt. Mitä tulee minun tehdä?

JOSÉ. Isänne, veljenne, Atougian herttua sekä useita jesuiittoja on tänä yönä koolla San Salvadorin dominikaani-luostarissa. He viimeistelevät siellä kapinaa, joka huomenaamulla on syttyvä Lissabonissa. Isä Malagrida pannaan joukkoja kiihoittamaan. Veljenne on vannonut, ettei lepää ennen, kuin on nähnyt appenne pään kaatuvan.

ELVAS. Nyt vain puuttuu, että sormeni saavat halun repiä silmät päästäni tai että miekkani kapinoi poveani vastaan.

JOSÉ. Te yksin voitte vielä kenties pelastaa kaikki.

ELVAS. Niin, niin, minun täytyy rientää luostariin. O. isä, isä, miksi minulle tämän teit? Vala, minkä alttarin edessä vannoit, se oli siis tyhjää, tyhjää! José, te sanoitte, että minä voisin vielä Pombalin pelastaa. Näyttäkää, sanokaa, mitä minun tulee tehdä.

JOSÉ. Teidän tulee nyt heti mennä luostariin. Minä neuvon teille, kuinka pääsette sisään. Sitten voitte ensin koittaa rukoilemalla ja kehottelemalla taivuttaa isäänne ja veljeänne. Jos se ei auta, niin uhatkaa ilmaista kaikki. Tunnette isänne pelkuruuden. Hän silloin kyllä mukautuu.

ELVAS (miettii hetken aikaa). Niin, se on parasta. Hän kuulee minua, siitä olen varma. Hän katuu, mitä on tehnyt, ja näin saan hänet taas omakseni. Sitten toden perästä tahdon sovittaa keskenään nämä kaksi miestä, joiden väliin olen asetettu. Pombal ei ole enää minua epäilevä. Ah! minulla on kaikki, sillä minulla on toivo. Toivo ja Beatrice — Beatrice! (Heltyen) Beatrice! Oi, suloista nimeä! Minun täytyy nähdä hänet vielä. Minusta tuntuu, kuin häntä uhkaisi jokin vaara. Niin, minä menen.

JOSÉ. Unohdatte, että joka hetki on kallis.

ELVAS. Aivan oikein. Mutta ainakin hänelle kirjoitan, jott'ei poissaoloni tekisi häntä levottomaksi. (Istuu kirjoittamaan.)

JOSÉ (syrjään). Kuinka ihminen sentään on kummallinen! Minustakin kerran oli tulemaisillaan tuollainen taivaallisen onnellinen narri. (Ikäänkuin haltioissaan.) Oli ilta, luonto uhkui äärettömästä hurmauksesta, niinkuin haaveilevan immen povi paisuu aaviloivista tunteista. Rosoiset vuoretkin etäällä näyttivät rusohohtoon sulautuvan. Beatrice oli niin ystävällinen, niin kaunis, niin herttainen. Ja ensikerran minä näin, että luonto oli kaunis; minusta tuntui, etten ollutkaan muukalainen maan päällä, että juutalaisellakin oli jotakin osallisuutta etelän taivaaseen, Portugalin maahan, — halusin ikäänkuin sulautua alkuaineisiin, itkeä haihduksiin elämäni Beatricen jalkain juuressa. Silloin hän kallisti rusottavan päänsä minun puoleeni ja sanoi: "José, lapsuuteni ystävä, sun tulee saada tietää elämäni suurin onni: — Elvas raastaa minua; minä olen hänen." Silloin katsoin ympärilleni — nauroin — sillä kaikki oli ennallaan. Mutta sydämmessäni vannoin toisen valan eläissäni.

ELVAS. Beatrice-raukka! Kunhan vain sanani sinua täysin rauhoittaisivat! José hyvä, tahdotteko viedä tämän kirjelapun herttuattarelle?

JOSÉ. Minä —

ELVAS. Miksi niin kiihkeä? Pyydän, olkaa hyvä.

JOSÉ. Antakaa tänne! (Syrjään.) Saisi muuten mennä itse, mutta voisi unhottaa itsensä sinne, mokoma narri.

ELVAS. Joko menette? Ette ole vielä sanonut, miten pääsen sisään luostariin.

JOSÉ. Tajon rannalla on pieni takaportti, siitä menkää. Se avataan, jos sanotte: S:t Fransisco Xavier. Kun astutte siitä edemmäksi, niin tulee vastaanne kolme porttia perätysten, jotka sama tunnussana avaa. Silloin olette perillä. Yksi asia teidän täytyy minulle luvata: mitä tapahtuneekin, ette saa isällenne ilmaista, että minä teille tästä olen puhunut. Tiedätte, että jesuiitoilla on pitkät käsivarret.

ELVAS. Tuossa käteni! (JOSÉ menee. Mietteissään.) Käyneekö sitä jälleen yhdistäminen, mikä kerran on rikki revitty? O, isä, isä! (Menemäisillään, mutta kohtaa POMBALIN.)

TOINEN KOHTAUS.

POMBAL. ELVAS.

POMBAL. Menetkö? Minulla olisi ollut jotakin tärkeää puhumista kanssasi.

ELVAS. Anteeksi, minun täytyy mennä; olen luvannut tänä yönä olla Lissabonissa. Hyvästi! (Aikoo mennä, mutta kääntyy Pombalin puoleen levottomalla hellyydellä.) Älkää menkö ulos tänä yönä; jääkää tänne!

POMBAL (syrjään). Hän on kiihtynyt. (Ääneen.) Mitä tarkoitat?

ELVAS. En mitään! Turhia! Oikkuja! Beatrice näki unta sinusta ja oli niin huolissaan sinun tähtesi. Mutta kuitenkin — älä lähde mihinkään tänä yönä, — jää tänne Belemiin!

POMBAL. En ole ajatellutkaan lähteä Lissaboniin.

ELVAS. Jumalan kiitos! Hyvästi! (Menee.)

POMBAL. Mitä tämä tietää? Hän on muutamia aikoja karttanut seuraani, ja nyt tämä äkkinäinen levottomuus! (Soittaa. Lakeija tulee.) Onko hänen majesteettinsa ollut täällä?

LAKEIJA. Hänen majesteettinsa lähti äsken kamariherra Texeiran kanssa Lissaboniin. Muuten on teidän ylhäisyytenne entinen sihteeri, José, täällä ja odottaa…

POMBAL. Haa! José! Tuo heti hänet tänne! (Lakeija menee.) Taaskin yksi noita lukemattomia lemmenseikkailuja, jotka turmelevat hänen ruumiinsa, niinkuin ovat turmelleet hänen sielunsakin.

KOLMAS KOHTAUS.

POMBAL. JOSÉ.

POMBAL. Oletko saanut ilmi mitään?

JOSÉ. Olen. Epäluulonne oli oikeutettu. Koko sovinto oli vain ilveilyä, jotta voisivat teitä sitä helpommin pettää.

POMBAL. Se on vähemmän tärkeää, — mutta jesuiitat? —

JOSÉ. Ovat ruvenneet liittoon Tavoran suvun kanssa. He ovat nyt yksissä hankkeissa kukistaa teidät.

POMBAL. Eikö ole mitään hankkeita kuningasta vastaan? Ah! jospa olisi minulla vain yksikin todistus, että vehkeilevät häntä itseään vastaan, niin olisi asiani voitettu!

JOSÉ. Ei, he tuntevat liian hyvin kuninkaan heikkouden toivoakseen toista hallitsijaa. Tavoran suku tahtoo hallita, niinkuin se hallitsi entisen kuninkaan aikana.

POMBAL. No, miltä tuo vastasyntynyt käärmeenpoikanen näyttää? Miten sen tulee minua pistää?

JOSÉ. Paljoa en ole saanut tietooni, sillä pater Moreira ei näy asioita uskovan nykyiselle isännälleni, Tavoran herttualle. Ainoa, minkä tiedän, on, että kapina on Lissabonissa syttyvä vielä tänä yönä. Jesuiittain on määrä kaikilla kaduilla kehottaa kapinaan. Pater Malagrida etupäässä aikoo puheillaan ihmetöistä ja muista mokomista hullutuksista niin kiihoittaa kansaa, että se tarttuu aseisiin, muutamissa rykmenteissä on jo sotamiehet saatu taipumaan. On aikomus julistaa, että uskonto on vaarassa ja että te pidätte kuningasta vangittuna ja pakotatte häntä, mihin vain tahdotte.

POMBAL. Vai niin, — taaskin tuo vanha juttu! Mutta (tehden semmoisen liikkeen kuin jos murskaisi jotakin) sitä ei ole vaikea kukistaa. Muutamia mielettömiä raukkoja, jotka välttämättä tahtovat tulla martyyreiksi, lähetetään kaiketi liikkeelle. Pater Malagrida on vankeudessa, häntä he eivät voi käyttää.

JOSÉ. Erehdytte. Kuningas on omalla kädellään allekirjoittanut hänen vapautuksensa. Koko hankekin näyttää tärkeämmältä kuin luulette, sillä pater Moreira on itse Lissabonissa. Hän, kymmenen muuta jesuiittaa, sekä herttuat Aveiro, Tavora, Lafoens ja Elvas aikovat…

POMBAL. Aveiro, sanoit, Tavora, Lafoens — sehän oli vain kolme — minä erehdyin — tai — kuule, sano että erehdyin, niin saat omaksesi viljavimman maatilani.

JOSÉ. Jos olisin valehdellut, niin mielelläni olisin antanui vuosia elämästäni.

POMBAL. Ovatko siis maailman peruspylväät horjahtaneet ja taivas ja helvetti sekaantuneet toisiinsa? Haa! Ennen omin sormin repisin auki rintani ja riistäisin siitä sydämmen kuin että — haa! José! Seisot siinä niin rauhallisena. Et tiedä kuinka pirullisesti minua on petetty — olen hänelle antanut Beatriceni, hänen suutelonsa ovat tämän myrkyttäneet — ah, — minun tyttäreni, oman sieluni lapsi, sinun puolestasi on kostettava — vapise, sinä viheliäinen matelija! Tähän hetkeen olen vain vihannut pimeyttä, polkenut pahuutta, hävittänyt valhetta — mutta nyt — samalla pohjattomalla vihalla, millä ennen olen taistellut puolta maailmaa vastaan, samalla voimalla nyt sinut muserran! (Pikaisesti.) Missä on hän?

JOSÉ. Hän ja ne toiset salaliittolaiset ovat San Salvadorin dominikaani-luostarissa.

POMBAL. Varro! (Äänettömyyttä; toipuu.) Nyt olen levollinen. San Salvadorin luostarissa, sanoit. Lähden heti sinne. Henkivartiostoni päällikkö, Marialva, ja joukkokunta sotamiehiä seuratkoot minua. Myöskin te.

JOSÉ. Meidän tulee kiirehtiä. Aika rientää. (Syrjään.) Tunnen kateellista voimattomuutta, kun näen hänen vihansa.

NELJÄS KOHTAUS.

(Näyttämönmuutos. Sali Theresian asunnossa.) MALAGRIDA kahleissa, MOREIRA, AVEIRO, RAFAEL.

AVEIRO (osottaen Rafaelia). Tuoko siis se mies?

MOREIRA. Tuo. Hän on meidät kuninkaasta pelastava, jos ei puolisonne suostu käyttämään valtaansa.

AVEIRO. Hänen täytyy. Lafoens ei saa tulla kuninkaaksi.

MALAGRIDA (joka on ollut vaipuneena rukouksiin). Rafael! Poikani!

RAFAEL. Isä!

MALAGRIDA. Oletko koko illan polvillasi rukoillut, niinkuin käskin?

RAFAEL. Olen. Rukoilin sata isämeitää ja kaksisataa Ave Mariaa, mutta silloin alkoi aivojani polttaa ja huumata, niin etten enää voinut lukea.

MALAGRIDA. Se oli jumalallinen valkeus, joka tunki sisään ja lumosi sinut, sama valkeus, joka muinoin näkyi Taborilla apostoleille. Vasta silloin, kuin maalliset ajatukset hämmentyvät, voittaa taivaallinen viisaus alaa. Tottapahan olet ruoskinutkin itseäsi?

RAFAEL. Käytin noita hihnoja, joissa on ne suuret naulat, ja käskin kahta veljestä ruoskimaan minua, sill'aikaa kuin itse lauloin virren.

MALAGRIDA. Ethän vain laulanut virttä liian nopeaan? On muumia jumalattomia, jotka sillä tavalla tahtovat peijata donnaa. He saavat helvetissä palaa pää alaspäin, sill'aikaa kuin huuhkajat huutavat sitä virttä heidän korviinsa, sen on hän itse minulle kertonut. Mutta tiedänhän, että sinä olet yksi niitä Jumalan valittuja. Näet, pyhä Neitsyt näkyi minulle unessa ja sanoi: minä tarvitsen marttyyrin, joka kukistaa viholliseni ja suorittaa työni. Silloin mainitsin sinun nimesi. Pyhä Neitsyt hymyili lempeästi ja sanoi: hän on minulle otollinen.

RAFAEL. Niinkö pyhä Neitsyt itse on minusta sanonut? Tulkoon nyt polttolava, mestausmiekka, petoeläimet ja kaikki julmuudet, millä pahuus muinoin pyhiä marttyyrejä vainosi, minä en kauhistu, en, minä riemuitsen.

MALAGRIDA. Ylistetty sinä nuorukaisten joukossa, jonka Jumala itse on aseekseen valinnut! Sinun nimesi on oleva kaunistukseksi nykyajalle ja kateudeksi jälkimaailmalle. Sinun nimesi on oleva siunaukseksi pyhille, mutta kiroukseksi jumalattomille. Oletko valmis kaikkeen mitä vaadin?

RAFAEL. Olen.

MALAGRIDA. Oletko valmis verelläsi parantamaan pyhän Neitsyen haavoja, joita maailman pahuus kirveltää? Oletko valmis pelastamaan Jeesuksen pyhää veljeskuntaa, jota saatana uhkaa hävittää? O, silloin enkelit lankeevat eteesi kasvoilleen ja pyhimykset huudahtavat: hän on suurin!

RAFAEL (hurjasti). En ole enää elävien joukkoa, sillä korvani kuulee pyhien hallelujahuudot ja silmäni näkevät Jumalan leimuavan istuimen.

MALAGRIDA (tarjoo hänelle pistoolin). Ota tämä pyhä ase. Herra muinoin hävitti Faraon ja hukutti hänet meren aaltoihin. Hän antoi Ahabin alastoman ruumiin koirain nuoltavaksi. Tuon jumalattomat Belialin, joka nyt valtaistuimelta myrkkyä syöksee, hänet Hän tahtoo tällä aseella surmata.

RAFAEL. Eikö muuta mitään? Etkö katso minun ansaitsevan marttyyrikruunua?

MALAGRIDA. Niinkuin muinoin Vapahtajan, niin sinutkin sotamiehet ottavat kiinni. Sinua pakotetaan sanomaan, kuka tämän on pannut toimeen. Sinun tulee vastata: Pombal. Silloin sinut surmataan. Tule nyt ottamaan siunaus. (Siunaa hänet.)

RAFAEL (hetken äänettömyyden jälkeen). Milloin tulee kuningas?

MALAGRIDA. Pyhä Neitsyt tahtoo itse kolkuttaa sen paatuneen sydäntä kääntääkseen sitä. Jos hän sittekin paatuu — niin, silloin on hän saatanan valtaan annettu, ja madonna lähettää valkeuden sinua valaisemaan merkiksi, että hän vaatii palvelustasi.

MOREIRA (hiljaa Malagridalle). Voisitte itse mennä paikalle ja näyttää, miten hänen tulee tehdä.

MALAGRIDA. Niinkuin tahdotte. Rafael, tule mukaan!

(RAFAEL ja MALAGRIDA menevät.)

VIIDES KOHTAUS.

MOREIRA. AVEIRO.

MOREIRA. Jos ei tätä Rafaelia tarvita, niin on hän vielä huomispäivänä laitettava lähetyssaarnaajaksi Intiaan.

AVEIRO. Miksi niin? Minusta niin hurskas ja innostunut nuorukainen voi täällä olla paremmin tarpeen kuin missään muualla.

MOREIRA. Erehdytte. Marttyyrikruunu, jonka hän nyt oli saavuttamaisillaan, tulisi alinomaa houkuttelemaan häntä. Hän voisi ruveta toimimaan omin päin ja tehdä veljeskunnallemme aika rumat kepposet. Intiassa sitä vastoin hänen kuolemansa virkistäisi veljiemme sammunutta uskonintoa; veljeskuntamme tarvitsee pyhimyksiä.

AVEIRO. Silloin hän varmaankin saa lähteä Intiaan, sillä Theresian täytyy ottaa kuullakseen järkisyitä ja auttaa meitä. Tiedän että te mieluummin tahtoisitte saada Lafoensin, mutta unohdatte, että nykyisen heikon, vanhan ja kivulloisen kuninkaan aikana me voimme hallita paljoa paremmin, kuin jos nuori ja tarmokas mies olisi hallitsijana. Ette tunnu kuulevan minua, — näytätte niin miettiväiseltä.

MOREIRA. Minä mietinkin. — Jos luvataan rikkauksia yhdelle, valtaa toiselle, paratiisin iloja kolmannelle, silloin ovat kaikki valmiit uhrautumaan; mutta jos sanotaan: "ole sinä vain köyhä, sorrettu, hyljätty, mutta sen asian, jonka puolesta taistelit, sen tulee voittaa" — silloin — niin, silloin ihmisiä arveluttaa.

AVEIRO. Eihän vain teissä ole niin jumalatonta ajatusta, että tahtoisitte olla hyljätty, köyhä, sorrettu?

MOREIRA. Teillä sitä ei tietystikään voisi olla. No niin, olemme kaikki syntisiä ihmisiä. (Ilkkuen.) Meissä on joskus oikein jumalattomia ajatuksia. Kuulen vaimonne tulevan. (Menee.)

KUUDES KOHTAUS.

THERESIA. AVEIRO.

THERESIA. Kutsuitte minua. Onko mitään tärkeätä tapahtunut?

AVEIRO. Theresia, me olemme aina vihanneet toisiamme. Joka katseessasi, joka liikkeessäsi olen huomannut ylenkatsetta minua kohtaan, ja tämän ylenkatseen olen minä kostanut kiusaamalla sinua. Minua on huvittanut näyttää sinulle kaikki ne ominaisuuteni, jotka ovat sinulle vastenmieliset.

THERESIA. Eikö puolisollani ole mitään muuta sanottavaa? (Lähtemäisillään.)

AVEIRO. En puhu tässä puolisonasi, vaan sen puolueen lähettämänä, johon kumpikin kuulumme. Yhteinen asiamme vaatii teiltä uhrausta. Tiedän ett'ette mielellänne sitä tee, mutta teidän täytyy kuitenkin se tehdä. Antaakseni teille vielä yhden lisäsyyn mahdolliseksi kehotukseksi, tahdon minäkin tehdä uhrauksen. Olette syyttänyt minua ahneeksi — no niin, — vaikka siten menetänkin suurimman osan omaisuuttani, niin tahdon kuitenkin päästää teidät ja hakea eroa, jos nyt tottelette käskyäni.

THERESIA. Silloin se todellakin lienee jotakin tärkeätä.

AVEIRO. Kuningas tulee tänä yönä tänne teidän luoksenne.

THERESIA. Ei ikipäivinä!

AVEIRO. Minä olen teidän nimessänne kutsunut hänet tänne — näette siis, ettei teidän nyt auta olla siveä olevinanne. Teidän täytyy pitää häntä täällä koko yö, niin että huomenaamulla, kun kapina syttyy, hän on meidän käsissämme. Ymmärrättekö?

THERESIA. Pakotatte minua epäilemään äitinne siveyttä, että hän ei ole synnyttänyt ylimystä, vaan halpasukuisen äpärän. Meilläkö olisi yhteinen päämäärä! Ei, niin pyhänä, niin suurena on aatteeni edessäni, että riettaan ajatuksen haamekin sen jo saastuttaisi, ja te tahdotte — Haa! kaikki minussa voitte häväistä, vaan kunniaani ette ikipäivinä. Niin arvelivat esi-isämme, — niin minäkin ajattelen viimeiseen hengenpisaraan asti.

AVEIRO. Pois nuo houkkamaiset haaveet! Vaiti! Kuulen kuninkaan vaunujen jo vierivän kartanolla. No niin. Siis kuulkaa viimeinen sanani. Näettekö tuota lamppua? Jos ette pidä kuningasta täällä yötä, niin heti kun hänen vaununsa vierivät pois, tuo valo balkongilta on ilmoitusmerkkinä hänen murhaajilleen — kuuletteko, hänen salamurhaajilleen, että ottavat hänet hengiltä. Olette nyt kuullut — valitkaa itse.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

KUNINGAS. THEEESIA.

KUNINGAS. Ihana Theresia! Olen säntillinen, niinkuin näette. Julma sydämmenne on siis tuskistani vihdoinkin heltynyt. Hellät huokaukseni —

THERESIA (väkinäisellä levollisuudella). Anteeksi, sire! Tämä on erehdys. Minä en suinkaan ole antanut puolisolleni toimeksi kutsua teitä tänne.

KUNINGAS. Vai niin! (Syrjään.) Tämähän alkaa niinkuin kaikkein tavallisin lemmenyhtymys: minun puoleltani imeliä korulauseita, hänen puoleltaan siveätä vastarintaa. Ei! (Ääneen.) Kopea nainen, vihdoinkin olen sinut voittanut.

THERESIA (kiivaasti). Voittanut? (Taaskin väkinäisellä levollisuudella.) Vakuutan, sire, —

KUNINGAS. Miksi noita tavallisia korupuheita? Ne eivät sovi teidän-tapaiselle naiselle, Theresia. Ei, sanokaa suoraan: ette rakasta minua, kenties vihaatte minua, sitä parempi. Tahdotte hallita, senvuoksi antaudutte minulle. Olen kyllästynyt noihin naisiin, jotka ensi viittaukselta juoksevat syliin. Mutta kun sinä, Theresia, joka niin ylpeilet esi-isistäsi, niin ylpeilet siveydestäsi, niin ylpeilet kunniastasi, kun sinä polvistut eteeni maahan, kun sinä, niinkuin lilja myrskyssä, väriset sylissäni, silloin — silloin tunnen minä olevani mies.

THERESIA. Sire, — hyvin ymmärrän — te ette tunne naista — ette tunne Portugalin naista — ette tunne minua.

KUNINGAS. Yhäkö vastarintaa? (Aikoo tarttua häneen.) Tule, tämän suutelon hehku — —

THERESIA. Pois! Voitte vainota minua, sillä olette kuningas, voitte heittää minut vankeuteen, voitte surmata minut, mutta ikipäivinä ette — — Haa! voittepa vaikka tehdä minulle väkivaltaa, — kuuletteko, uskon sitä teistä, — ja minulla, minulla ei tosin ole tikaria, mutta voin kuristaa itseni omin käsin, tai, jos pitelette niitä kiinni, pidättää henkeäni, niin että pitelette ruumista sylissänne. (Äkisti muuttaen vihasta tuskaan.) O, sire! Sire, olen paljon kärsinyt teidän tähtenne, sillä te olette kuninkaani. Jos minulla olisi tuhat henkeä, niin mielelläni uhraisin ne kaikki, kunhan teissä vain näkisin yhtäkään suurten esi-isienne, urhoollisen Juhanan, jalon Emanuelin, pyhän Sebastianin, ominaisuutta. Nyt, kysykää itseltänne, voinko muuta kuin halveksia teitä?

KUNINGAS. Vai niin, olette siis vain tahtonut ilveillä kanssani — mutta saadaanpa nähdä, kuka meistä ilveeksi joutuu. Huomenna saa koko hovi tietää, että olen ollut tänä yönä luonanne. Puolisonne ja minä, me kyllä pidämme huolta siitä että se tulee tiedoksi. Koko hovi, koko kaupunki, koko Portugal takanapäin sylkee teihin, vaikka edessä teitä kumartaa. Miehenne nimitetään ylihovimestariksi, tietysti omista ansioistaan — niin hänen ystävänsä sanovat vaikkeivät niin ajattele. Europan silmissä te tulette olemaan samalla tasalla kuin markiisitar d'Azara, madame Pompadour ja keitä lienevätkään nimeltään nuo daamit, joista aina olette niin suurella kunnioituksella puhunut. Nyt tiedätte mitä on edessänne. Rakastajanne tahtoo vaieta, kuninkaanne aikoo puhua. Käännytte pois. Ette siis vastaa?

(THERESIA aikoo vastata, vaan ei voi).

KUNINGAS. No niin, hyvästi siis! Huomenna olette maailman silmissä minun jalkavaimoni. (Menee.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

AVEIRO. THERESIA. (Äänettömyyttä.)

AVEIRO (ilkkuen). Menenkö kertomaan Lafoensin herttualle, että kuningas oli tänä yönä täällä?

THERESIA (ylpeänä). Tästä hetkestä en ole enää teidän vaimonne, niin sanomattomasti, niin kuulumattomasti, niin suunnattomasti olette minua häväissyt. Kuolema se kaikki siteet kirvoittaa, ja mitä on kuolema häpeän rinnalla?

AVEIRO. Hyvä! Yhdentekevä. Itse olette niin tahtonut. (Menee lampun luo ja aikoo ottaa sen.)

THERESIA. Teidänkö pelkuri kätenne aikoo lähettää salaman valaisemaan maailmaa? Ei, pois, ettei valkea sammuisi häpeästä olla teidän kädessänne! (Painaa päänsä käsiinsä; hetken äänettömyys; sitten hän nostaa päätänsä ja sanoo kolkosti.) Minun kunniani on häväisty, — minun on kosto. (Tarttuu lamppuun ja menee balkongille. Palajaa.)

AVEIRO. Te olette todellakin sen näköinen kuin — (Vaimon kolkko katse osuu mieheen. Tämä vaikenee.)

THERESIA. Nyt katosi aurinko maailmasta, ja pimeys on astunut sen sijalle! Sinä pieni valo, sinäkö vielä yksin aiot taistella vastaan? Ei, sammu! (Sammuttaa lampun.) Nyt on yö!

YHDEKSÄS KOHTAUS.

(Näyttämönmuutos. Sali San Salvadorin dominikaani-luostarissa.)

MOREIRA, MALAGRIDA, TAVORA, ATOUGIA, ALESSANDRO, jesuiittoja, aatelismiehiä.

MOREIRA. Ken siellä?

ALESSANDRO. St Fransisco Xavier! (Ovi avataan. ALESSANDRO tulee.)

MOREIRA (hiljaa Alessandrolle). Oletteko puhutellut päällikköä?

ALESSANDRO. Hän on meille suosiollinen. Lupasi ryhtyä niin nurinpuolisiin toimiin, että hankkeemme helpottuisi. Miehellä on summaton joukko velkojia, ja kuka voi estää kansanjoukkoa levottomuuksien aikana ottamasta hengiltä yhtä ja toista koronkiskojaa juutalaista. Lausuin myöskin viittauksen Pombalin tiluksien ryöstämisestä — se teki asianmukaisen vaikutuksen.

MOREIRA. Niinkuin se on monessa muussa paikassa tehnyt. — Ah, jospa meillä vain olisi tarpeeksi kultaa! Tosin kyllä monet veljeskunnan jäsenet käyvät luvatonta kauppaa, mutta kun sitten voittorahoja tarvittaisiin, niin on ne kulutettu turhuuksiin. (Tavoralle.) Oletteko hävittänyt kaikki paperit, jotka jollakin tavalla voisivat todistaa meitä vastaan?

TAVORA. Olkaa huoleti! Periaatteenani on, etten koskaan jätä jälkeeni mitään, joka voisi minut paljastaa. Tämä on todellakin tärkeä päivä. Tuntee luonnossaan tällä hetkellä olevansa historiallinen henkilö.

MOREIRA. Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsenet! Kenraalimme on Roomasta uskonut minun toimekseni tämän tärkeän asian, joka on muuttava Portugalin kohtalon ja tekevä veljeskuntamme yhtä hyödylliseksi kuin ennenkin. Ajan kiire on pakottanut minua toimimaan omavaltaisesti. Yhdessä kohdassa tahdon kuitenkin kysyä neuvoanne. On mahdollista, että yrityksemme ei onnistu, että kansanjoukot kukistetaan, että ystävämme pettävät meidät, että Jumala ei katso vielä hetken tulleen. Maailma silloin tietysti tekoamme sadattelee. Olen siinä tapauksessa niin asettanut, että kaikki varjo lankeaa meihin, mutta veljeskuntamme säilyy puhtaana. Veljeskunnan prokuraattori silloin nimittäin julistaa meidät kelvottomiksi jäseniksi, joiden kanssa veljeskunta ei tahdo olla missään tekemisissä, ja antaa meidät alttiiksi Pombalin kostolle. Jos taas sanomme, että toimimme veljeskunnan nimessä, niin pelastamme tosin henkemme, sillä silloin ei Pombalkaan uskalla meitä hätyyttää, niinkuin hän ei Oportossakaan uskaltanut, mutta silloin on veljeskuntamme asia Portugalissa ehkä hukassa. Teinkö oikein, kun valitsin edellisen?

KAIKKI JESUIITAT. Teit; me olisimme tehneet samoin.

MOREIRA (synkkänä). Olemme näin ehkä antautuneet kuoleman omaksi, mutta sellaisen kuoleman, joka on enemmän kuin kaikki elämä.

TAVORA. Otatte asian liian vakavalta kannalta. Oikein minua säikäytätte. Minusta yrityksemme on niin taattu, ettei se voi mitenkään huonosti onnistua. (Lafoens on sillaikaa sanonut tunnussanan ja päässyt sisään.)

MOREIRA. Vihdoinkin tulet, poikani. Olen kauan sinua odottanut. Nyt ei ole enää muita poissa, kuin Aveiron herttua ja yksityissihteeri José, joka on luvannut antaa meille muutamia tietoja.

LAFOENS. Isä, olen tullut tänne, mutta en ole vielä kokonaan teidän. Tahdon ensin saada täyden selvän kaikista teidän hankkeistanne. Älkää sitä katsoko epäluottamukseksi, sillä tiedättehän, että suuresti teitä kunnioitan. Kenties ette minua käsitä, mutta minun täytyy kuitenkin kysyä: aiotteko minulle kruunua vai ettekö?

MOREIRA. Vasta tunnin tai parin kuluttua voin antaa teille vastauksen. (Syrjään.) Silloin lienee tiettynä, onko kuningas elossa vai eikö.

LAFOENS. Luotan teihin.

MOREIRA. Tämän viime vuorokauden joka sekunti on ollut minulle kuin vuosi. On niin kuin täytyisi minun tunnustella päätäni, ovatko hiukseni jo vaalenneet. Mutta — hengen väsymystä ei laisinkaan!

(Kolkutusta. Kuuluu tunnuslause: S:t Fransisco Xavier; ovi aukenee.)

KYMMENES KOHTAUS.

Edelliset. ELVAS.

TAVORA. Poikani! | MOREIRA. Olemme petetyt! | Yht'aikaa. AATELISMIEHET. Mitä tietää tämä? |

ELVAS. Se on siis totta! Isä! Ystävät! Mitä täällä teette!

MOREIRA. Miksi epäluulosi on meitä etsinyt?

TAVORA. Ah, minä olen petetty! Oma lapseni on minut pettänyt. Luiz-poikani, katso harmaita hiuksiani, ethän niitä tahtone saattaa mestauspölkylle? Olen hukassa! Ajattele äitiäsi. Tapasithan ennen olla niin hyvä. Ah, en tiedä mitä sanon.

ELVAS. O, isä! Sinäkin! Mitä tulee minun enää uskoa tässä maailmassa? O, ennen soisin että minä olisin sinun sijassasi ja sinä minun, kuin että — Mutta, ei mitään soimauksia! — ethän pane hankettasi täytäntöön, teethän sovinnon —?

MALAGRIDA. Kuolema tuolle jumalattomalle herjaajalle! Herra, salamasi on vaiti vain siksi, ettei ennättäisi tikariemme edelle.

TAVORA (hiukan tointuneena). Lupaan sinulle mitä tahdot, kunhan et vain ilmaise meitä; ei hiustakaan katkaista Beatricesi päästä; itse saat pitää kaikki mikä omasi on; ethän voi nähdä isääsi laahattavan mestauspölkylle Lissabonin roskaväen ilkkuessa — Hyvä Jumala! Kuinka olen minä voinut siittää noin kovasydämmistä? Ajattele esi-isiämme!

ELVAS. Pombal ei vielä tiedä mitään, enkä minä tahdo teitä perikatoon saattaa, jos vain heitätte salahankkeenne. Silloin menen täältä.

MOREIRA. Te ette mene mihinkään. Näette, että täällä on meitä tarpeeksi monta pidättämään teitä. Vaikka koettaisitte huutaakin, niin ette voisi saada ääntänne kuulumaan. Ja jos voisittekin, niin saatte olla varma, että samassa tuokiossa isänne tikari tapaa hänen sydäntään.

ELVAS. Mitä tehdä? O, Jumala! Valkeutta sydämmeeni! Valkeutta aivoihini! (Kolkutetaan.)

MOREIRA. Varmaankin yksityissihteeri José! — Ken siellä?

ÄÄNI ULKOA. S:t Fransisco Xavier!

MOREIRA. Mitä? Outo ääni!

MUNKKI (syösten sisään sivuhuoneesta). Kunnianarvoiset herrat! Koko kartano on täynnä sotamiehiä. Pelastukoon, ken voi.

ÄÄNI. Kuninkaan nimessä, avatkaa!

MOREIRA (Elvasille, joka aikoo vastata). Jos isänne henki on teille rakas, niin vaiti! Vielä voimme pelastua. Vaatikaa sitte mitä mielitte.

ÄÄNI. Avatkaa, kuninkaan nimessä!

MOREIRA. Tässä on salaovi, josta käytävän kautta johtaa salainen tie meidän veljeskuntamme taloon. (Avaa salaoven ja syöksee sen kautta ulos; toiset hankkiutuvat seuraamaan häntä. Hetken kuluttua hän kuitenkin kääntyy takaisin.) Haa! Nyt olemme hukassa. Näin sotilaita vilahtelevan sielläkin. Ah, ei toki, — vielä on toivon haametta! (Hurjasti.) Jos joku meistä on tehnyt Jumalalle palveluksen, niin muistuttakoon nyt Häntä siitä. Kun Hän vain tällä hetkellä kuulisi rukouksemme, niin saisi Hän sittemmin kieltää meiltä vaikka kaikki. (Kaikki laskeutuvat polvilleen, Elvaskin konemaisesti, ottavat esiin rukousnauhansa ja alkavat hartaasti rukoilla. Kun kehoitukseen ei ole vastausta saatu, aletaan ulkoapäin särkeä ovea. Kun se on tehty, nähdään Pombal, soturien keskellä.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. POMBAL.

POMBAL. Rukouksissa! Kun jesuiitat rukoilevat, silloin pimeys viettää juhliaan. Kas vain! Tavora! Me yhdyimme toisena aikana, toisessa paikassa ja toisella tavalla, aiotte nyt kenties verelläni sovittaa sen rikoksen, että minua suutelitte. Malagrida —

MALAGRIDA (sylkien hänen jälkeensä). Vaiti, sinä kerettiläis-basiliski, sinä perkeleen sikiö! Tule kiduttamaan pyhiä, niinkuin ennenkin olet tehnyt, sinä epäjumalan palvelija, jonka edessä — — Haa! Herra, Herra, sinä tapoit Ananiaksen ja Faraon, mutta tuon sinä annat elää!

POMBAL. Tuo mies on hullu. Atougia, Moreira, Alessandro, Alveira — (Hänen silmänsä sattuvat Elvasiin, hän vaikenee äkisti ja kääntää pois päänsä. Elvas on koko ajan ollut ikäänkuin huumauksissa.)

ELVAS (karaten pystyyn). Isä, minä olen syytön, kaikki on väärinkäsitystä.

POMBAL (kylmästi). Viekää tuo S:t Julianin linnaan, syvimpään vankikomeroon. Jos hän tänne jää, niin tekee käteni mieli tavottaa tikariani, joka kuitenkin on liian hyvä tahrattavaksi hänen verellään.

(Sotamiehet käyvät kiinni Elvasiin, joka tekee vastarintaa.)

ELVAS. Vannon taivaan jumalan nimeen, että olen viaton. Todistakaa te puolestani! Ah, teidät on petetty! Beatriceni kautta —

POMBAL. Tuotako nimeä rohkenet mainita? Pois! (Soturit vievät pois Elvasin.)

MOREIRA. Miksi te sotamiehin, sauvoin ja tulisoihduin tunkeutte hiljaiseen luostariin? Me vietämme täällä pyhän Fransisco Xavierin marttyyrikuolemaa, joka tapahtui tänä päivänä. (Syrjään.) Onko aika seisahtunut tätä töllistelemään, vai miksi se ei riennä eteenpäin? Jos nyt vain kuningas — —

POMBAL (syrjään). Näyttävät jotakin odottavan. (Laukaus kuuluu.)

KAIKKI. Haa!

MOREIRA. Haa! Veljeskuntamme on pelastettu!

POMBAL. Mitä oli tuo? Marialva, riennä katsomaan! Joutuin! (Tämä menee, mukanaan sotilaita.) Mitä, jos se olisi kuningas! Pieni luoti voisi hävittää kaikki, minkä puolesta olen ponnistellut. Sattumusko siis maailmaa ohjaa?

MALAGRIDA. Madonna olkoon kiitetty ja ylistetty! Hän ei ole vielä kääntänyt pois kasvojaan uskovaisista. (Kuningas tulee sisään haavoitettuna ja kalpeana, nojautuen Marialvan käsivarteen.)

POMBAL. Te elätte! Haa! Nyt vasta minun työni alkaa. Nyt, isänmaa, nyt, vapaus, riemuitkaa!

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Sali S:t Julianin linnassa.)

POMBAL, BEATRICE, Linnanpäällikkö.

POMBAL (linnanpäällikölle). Tuokaa Elvasin herttua tänne! (Linnanpäällikkö menee.) Oletko kokonaan riistänyt sydämmestäsi tuon kelvottoman miehen kuvan? Onko mielesi tarpeeksi tyyni sanomaan hänelle, kuinka suuresti häntä halveksit? Pelkään ettet ole. Käänny takaisin, vielä on aika. Tämä puhelu vain mieltäsi kiihdyttää.

BEATRICE. O, ei, ei! Se vain tuo minulle rauhan — haudan rauhan, jos ei muutakaan. Tiedän sen, — näen sen — ettei hän ole koskaan minua rakastanut, että hän on pettänyt minut, pettänyt sinut, ja kuitenkin täytyy minun häntä puhutella. Tahdon sanoa, että vihaan häntä, että hänen käytöksensä on murtanut minut, että — että — O, hyvä Jumala! en tiedä mitä aion sanoa ja kuitenkin tunnen itsessäni, että täytyy häntä puhutella. Armas sormus! Heloittava timantti! Sinä et ole muuttunut, niinkuin hänen mielensä, sinä olet yhä vielä todellinen, vaikka herrasi uskollisuus on valheellista. Oliko onneni silloin, kuin sinut sain, synti, jotta minun nyt täytyy tulla niin äärettömän onnettomaksi?

POMBAL. Sinä et tiedä, lapsi-raukka, kuinka toiveemme ovat pettyneet. Ei ole mitään, johon voimme nojautua ja sanoa: sinä olet tukeni, sinuun minä voin turvata. Olemme niin kiintyneet toiveisiimme että, kun ne särkyvät, luulemme että sydämmemmekin särkyy — ja kuitenkin lupaamme unohtaa yksin niiden muistonkin.

BEATRICE. Unohtaa, — muistaa, — siihen vaaditaan entisyyttä. Mutta koko minun sieluni on kiinni siinä hetkessä, milloin kuulin, että hän itse oli tunnustanut petoksensa, — se ei voi päästä siitä eteenpäin — minun täytyy purkaa tämä lumous. Hänen sormuksensa, joka minut kahlehtii, tahdon antaa takaisin. Miksi hän viipyy? Miksi ei hän tule? Eikö hän siis tiedä, että häntä odottaa hänen Beatricensä, ah! — ei enää hänen! Hyvä Jumala! Suruni minut sekoittaa. Ah! Isä, isä, — (Heittäytyy itkien Pombalin syliin.)

LINNANPÄÄLLIKKÖ (palajaa, vanginvartija mukanaan). Elvasin herttua on vierimmässä huoneessa.

POMBAL. Beatrice, ei nyt — ei tällä hetkellä — ei tuossa järkytetyssä mielentilassa!

BEATRICE (nousten äkisti pystyyn). Enkö ole tyyni nyt?

POMBAL. Tuota mielenmalttia! — ja äsken — (Syrjään.) Haa! naisensydän, häälyvä laine, joka peität arvaamattoman syvyyden! (Puhelee muutamia silmänräpäyksiä hiljaa linnanpäällikön kanssa, joka kumartaa merkiksi että on ymmärtänyt. Juhlallisena Beatricelle.) Jumala varjelkoon sinua, lapseni, ole luja!

LlNNANPÄÄLLlKKÖ (vanginvartijalle). Saata hänen ylhäisyyttään Pater Moreiran vankikammioon.

(POMBAL ja vanginvartija menevät vasemmanpuolisesta sivuovesta, linnanpäällikkö oikeanpuolisesta, josta muutaman hetken kuluttua ELVAS kahleissa syöksee sisään.)

TOINEN KOHTAUS.

BEATRICE. ELVAS.

ELVAS. Valoa! — Beatrice! — Olenko siis vapaa?

BEATRICE (syrjään). Ah! Sama ääni kuin ennenkin. (Ääneen.) Luiz, herttua, — tulen teitä — (kääntää koko ajan kasvonsa poispäin, niin ettei voi häntä nähdä) — aion jättää teidät — —

ELVAS (kiljahtaen). Beatrice! sinä — sinäkö —? (Kaatuu voimattomana maahan.)

BEATRICE. Pyhä Maria, hän kuolee! (Kiiruhtaa hänen luokseen ja koettaa herättää häntä jälleen henkiin.) Kuinka hän on kalpea! Luiz! Havahdu! Hyvä Jumala, kuinka olen ollut tyly! Luiz! Luiz! Havahdu! Kuinka hän on muuttunut! Onko hän jo aivan haamu? Ah, tuo kalpeus hyytää minut! Havahdu! havahdu! Ah! Eikö kukaan tule auttamaan?

ELVAS (havahtuen). Kuinka tuo valo pistää silmiini! Pois pimeään vankiluolaan! Pois! Beatricenikin tuomitsee minua väärin — hänkin uskoo minut syylliseksi. Ei, pois, pois, syvään alas! —

BEATRICE. O! tunnen, etten voi sinua vihata. Tahdon vain jättää sinut hyvästi, sinut, elämäni onni, unelmani, joka oli todellisempi kuin todellisuus. Antakaamme toisillemme anteeksi, — sinä minun tylyyteni, ja minä — (peittää itkien kasvonsa käsillään).

ELVAS (juhlallisesti). Jumala ja sinä kuulette minua tällä hetkellä: olen syytön!

BEATRICE. Sinä sen sanoit: syytön olet! Uskon sinua, — kuinka en sinua uskoisi! Kuuletkos, isä, hän on syytön! O, riennä takaisin! Häntä on paneteltu.

ELVAS. Ja sinä olet kuitenkin luullut minua syylliseksi.

BEATRICE. Kaikki ihmiset syyttivät sinua, — sydämmeni ei heitä uskonut. Isäni kielsi minua ajattelemasta sinua, — en voinut häntä totella. Silloin sanottiin, että itse olit tunnustanut, ja mitä minä silloin voin tehdä? Mutta ethän olekaan tunnustanut? Sinun päähäsi on valheteltu. O, isä, isä! kuinka iloiseksi tuletkaan, kun tämän kuulet!

ELVAS. Ei, ei! Sinua ei ole petetty. Minä olen tunnustamia mutta se oli valhe, — tein sen pelosta. Kun on keskellä täyttä elämän iloa, niin on helppo puhua mielen lujuudesta ja rohkeudesta; mutta kuvittele mielessäsi vankiluolaa, niin pimeää, niin kauheata, niin salattua, että joka hetki luulet että ihmiset ovat unhottaneet sinut sinne nääntymään kylmään ja nälkään. Ja kidutus sitten! — käsitätkö, Beatrice-parka, — kidutus, tuo hirvittävä, verta imevä aave, tulirintainen, rautakourainen, mykkä, liikkumaton, eloton — ja kuitenkin voimallisempi kuin ihmisen tahto, — kuin ihmisen vapaa tahto. O, pelkäsin tulevani hulluksi! Oli niin kuin olisi sielu erotettu ruumiista ja jälkimäinen kieltäytynyt tottelemasta edellistä. Sanoin, allekirjoitin, tunnustin mitä tahdottiin.

BEATRICE. O, hirvittävää! Meillä on siis vihollisia! Isääni petetään.

ELVAS. Beatrice! Isäsi on hirmuvaltias. Hän se varmaan on minut perikatoon saattanut. Todistuksia minulla ei ole, mutta aavistan jotakin kamalaa. Armas Beatrice-raukka, olet paljo itkenyt minun tähteni, — annahan kun katselen silmiäsi. Muistatko kaikki ne sonetit, joissa niiden loistoa ylistelin? — nyt niitä kyyneleet himmentävät.

BEATRICE. Luiz, sinä petyt, — olen varma siitä, että isääni on eksytetty. Oi, älä puhu hänestä noin katkerasti! Kaikki käy vielä hyvin, — rohkeutta vain!

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. JOSÉ.

JOSÉ (hämmästyen, nähdessään heidät). Sanottiin, että markiisi oli lähtenyt tänne.

ELVAS (Beatricelle). Onko isäsi ottanut tuon takaisin palvelukseensa?

BEATRICE. On.

ELVAS. Haa! Kamala valo alkaa silmissäni koittaa. (Josélle.) Kunniaton konna!

JOSÉ. Olen liian ylevä loukkaantuakseni isänmaan-petturin solvauksesta, — olen päinvastoin ylpeä siitä.

BEATRICE (Elvasille). Mikä johtuukaan mieleesi? Isäni suuresti luottaa tähän mieheen. (Josélle.) José, olimmehan ennen ystäviä. Koeta sinäkin puolestasi saada isääni uskomaan, että puolisoni on viaton siihen rikokseen, josta häntä on syytetty. Koetamme yhdessä käyttää vaikutusvoimaamme hänen pelastuksekseen.

JOSÉ (kuivasti). En ole vielä koskaan puoltanut herrani vihamiehiä. Muuten tekin, herttuatar, suvaitkaa pitää kiirettä, jos aiotte pelastaa puolisonne, sillä —

BEATRICE. Miksi ette jatka? Tuossa piilee jotakin hirvittävää. José, puhu! Oi, rukoilen sinua, puhu!

ELVAS. Haa! Tuo pidätetty lause sisältää minun tuomioni.

JOSÉ. Itse sen sanoitte. Aioin säästää teitä, mutta nyt, kun näytätte sen tietävän, ei minun ole tarvis pitää sitä salassa.

ELVAS ja BEATRICE. Ja mitä säätää se tuomio?

JOSÉ. Kuoleman.

ELVAS (säpsähtää). Kuoleman! (Hiljemmin) Kuoleman! (Soinnuttomasti) Kuoleman!

BEATRICE. Ette puhu totta, — tahdotte vain pelottaa minua.

JOSÉ. Niin oikein, erehdyin tosiaankin. Tuomio ei säädä sitä.

BEATRICE. O, tiesinhän sen! Se ei olisi ollut mahdollista.

JOSÉ (hitaasti). Tuomio ei mainitse kuolemaa — vaan ruhjontaa.

ELVAS (tointuen). Kuolema! En voi sitä käsittää. Kamala uni, joka kouristaa kokoon voimani ja tahtoo minussa turruttaa elon tunnon! O, en tahdo, en tahdo kuolla! Kuuletteko, armoa, armoa! (Josélle) Oi, rukoilkaa tekin! Olen epäillyt teitä, — kerjään, — matelen maassa edessänne, — henkipahanen vain! Kun tuskista hiutunut ihminen tautivuoteellaan näkee kuoleman verkkaan lähestyvän, o, kuinka hän kierii tomussa sen edessä — kuinka hän riippuu kiinni siinä tuskan sijassa, jota äsken kiroili! — ja minun — minun täytyy kuolla silloin, kuin elämä alkaa minulle kukoistaa, — kuolla pois keväästä, lemmestä, — ei! ei! (Likistyy kiinni Beatriceen.)

BEATRICE. Eikö näissä muureissa ole rahtuakaan sääliä?!

ELVAS. O! olen pelkuri. Tiedän sen. Myönnän sen. Mitä huolinkaan teeskennellä! — Henki vain, sehän on niin vähän! Hirvittävin vankeus, maanpako, kaikki, kaikki, kun vain saan pitää henkeni!

JOSÉ. Alennutte minun edessäni, ikäänkuin tuomionne riippuisi minusta. Kääntykää markiisin puoleen. (Syrjään.) Tuotako siis tavottelin? Tuota, josta niin kauan ajatuksissani nautin, tuotako en nyt, kun se on toteutunut, voikaan kestää? (Menee.)

ELVAS. Hän menee! Hän ei siis ole ihminen, vaan peto.

BEATRICE. Minun täytyy mennä isäni luo. Hän ei voi sallia että tämä kauheus tapahtuu.

ELVAS. Älä mene! Oi, älä mene! Tahdon niin likistyä sinuun kiinni, ett'eivät voi meitä toisistamme irroittaa, vaan, säästääkseen sinua, heidän täytyy säästää minutkin.

LINNANPÄÄLLIKKÖ (astuen sisään sivuovesta). Anteeksi, rouva herttuatar, mutta se aika, minkä puolisonne sai luvan olla täällä, on nyt lopussa. Teidän täytyy palata, herttua, vankeuteenne.

ELVAS. Hyvä Jumala! Meidän pitää siis erota! No niin! Mene Beatrice, mene, pelasta henkeni. Madonna suokoon sinulle voimia taivuttaa isääsi!

BEATRICE. O, toivon parahinta. Muotoileehan pehmyt vesikin kovaa kalliota, — eikö siis kyynelten voima vielä enemmän liikuttaisi taipuisaa ihmissydäntä? Ensin kuitenkin riennän äitini luo, että hänkin rukoilisi yhdessä kanssani. Isäni kuuntelee paljo hänen neuvojaan.

ELVAS. O, kun sinä menet, niin tulee yö! (Menee linnanpäällikön saattamana.)

NELJÄS KOHTAUS.

THERESIA (tulee), BEATRICE.

THERESIA (tervehtii kylmästi Beatricea; syrjään). Pombalin tytär!

BEATRICE (syrjään). Mitä tekee täällä tuo ylpeä ja kylmä nainen? (Kääntyy päin ja tervehtii kankeasti. Theresia huomaa hänen kärsimyksensä ja itkettyneet kasvonsa.)

THERESIA (myötätuntoisella hellyydellä). Beatrice! Sisar! (Syleilee häntä.)

BEATRICE. Herttuatar, — te, joka ennen niin kopeasti —

THERESIA. Eikö onnettomuus ole tehnyt meitä sisariksi? Onko meidän tarvis antaa selityksiä, — eikö naiset ymmärrä toisiaan? Sinä kärsit armaasi, Luizin tähden, rakkautesi tähden. Usko minua, — minä ymmärrän tunteesi.

BEATRICE. Kiitos!

THERESIA. Sanoivat isäsi olevan täällä.

BEATRICE. Luulen että hän pian tulee.

THERESIA (lempeästi). Tahdotko jättää meidät hetkeksi kahden kesken?

BEATRICE. Kyllä. Minun täytyykin mennä äitini luo. Hyvästi!

THERESIA. Mene, — mutta tiedä, että aina kun rukoilet rakkaasi puolesta, meidän rukouksemme nousevat saman Jumalan tykö.

(Beatrice menee.)

VIIDES KOHTAUS.

POMBAL. THERESIA.

POMBAL. Aina sama uppiniskaisuus! Ei, hänen kanssaan ei voi tulla toimeen. (Huomaa Theresian.) Aveiron herttuatar!

THERESIA. Huhuja on liikkeellä, joiden vahvistuksen tahdon kuulla teidän suustanne. Onko tuomio langennut?

POMBAL. On, ja se kuuluu: kuolema kaikille.

THERESIA. Lafoensinko herttualle myöskin?

POMBAL. Niin. Mistä syystä teidät säästettiin, sen te tiedätte. Kuitenkin näyttää siltä, kuin kuningas aikoisi kieltää teiltä suojeluksensa, sillä hän on käskenyt, että teidät vielä tänä iltana on saatettava Maria de la Conceptionin luostariin.

THERESIA (syrjään). Voimaa! Voimaa! Vaikka sydän katkeaisikin! O, pois kaikki heikkous hänen näkyvissään! (Ääneen.) Ja te rohkenette tehdä väkivaltaa kuninkaan omalle veljelle?

POMBAL. Olisin mielelläni pelastanut hänet, sillä hän on jalo nuorukainen, jota en pelkää; mutta kuninkaan oikeutettu viha vaati, että oikeus oli tapahtuva.

THERESIA. Olemme vihamiehiä, — minä en tahtoisi viekastella teitä ystävänä, vaikka sillä voisinkin pelastaa henkeni. Mutta seison tässä, ihmisenä ihmistä vastassa, ja teidän pitää vastata minulle. Voiko Lafoensin herttuan pelastaa suurin uhraus minun puoleltani, omaisuuteni, henkeni? Sanokaa totuus! Rukoilen teitä kautta tyttärenne pään.

POMBAL. Ei!

THERESIA (menehtyneenä). Hyvä! — Teen siis teon ennen kuulumattoman. (Polvistuu POMBALIN eteen.) Pelastakaa hänet!

POMBAL. Minä en taistele naisia vastaan. Siis jos voisin, niin mielelläni suostuisin pyyntöönne, mutta oikeus ja kuningas vaativat tuomion täyttämistä. (Menee.)

THERESIA (yksin, murtuneena). Ah! (Äkkiä karaten pystyyn, pontevasti.) On vielä yksi keino, millä pelastaa hänet. (Poistuu kiireesti.)

KUUDES KOHTAUS.

(Näyttämönmuutos. Kabinetti kuninkaan linnassa Belemissä. Sama sisustus kuin toisessa näytöksessä.)

POMBAL. JOSÉ.

POMBAL (huomaa pöydällä kirjeen). Sotaviskaalilta, Mirandan markiisilta. Vai niin! (Lukee.) Hän pyytää eroaan. (Kirjoittaa päälle.) Myönnetään. Hän panee vastalauseen Tavora-suvun vääryyttä vastaan. Pankoon vain! Nuo kuivettuneet lakimiehet eivät milloinkaan käsitä, että asia on oikea, vaikk'ei sitä ole vanhoissa pergamenttikääröissä. (Josélle.) Onko kuriiri jo tullut Roomasta?

JOSÉ. On. Kardinaali Aqvaviva on määrätty paaviksi Benedict-vainajan jälkeen. Hän on omin käsin kirjoittanut tämän kirjeen kaikkein uskovaisimmalle majesteetille.

POMBAL. (Lukee kirjeen.) Haa! Hän uskaltaa uhotella. Sitä odotinkin. Me vastaamme, — ei sanoilla, vaan teoilla, niin että hänen laho istuimensa vapisee. Jos Rooma ei suostu meidän ehdotuksiimme, — no niin, voimmehan olla ilman Roomaa. Paavinistuin koettaa pelastaa nuo tuomitut jesuiitat; ja kuitenkin se lopulta vielä tulee antamaan suosituksensa niiden karkoittamiseen. Aavistan sitä.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

POMBAL, BEATRICE, JOSÉ (työssä sivupöydän ääressä).

POMBAL. Tyttäreni! Täällä! Mitä oma Beatriceni haluaa?

BEATRICE. Tulen ilosanoman tuojana. Isä, puolisoni on syytön.

POMBAL. Kuinka tyhmästi tein, kun sallin sinun tavata häntä. Olisihan minun pitänyt arvata, että hän valheillaan lumoaisi kokemattomuutesi.

PEATRICE. Isä! Hän on itse sanonut, että on viaton.

POMBAL. Niin kyllä; ja toisena hetkenä hän tunnustaa että asia on toisin. Hänen kielensä on tuuliviiri, niinkuin hänen mielensäkin.

BEATRICE. Niin, hän tunnusti, kun häntä siihen pakotettiin.

POMBAL. Hyvä Beatrice! ajattele tarkoin ja kuule järkeäsi. Ihmiset, jotka asian tuntevat, antavat hänet ilmi; hän tavataan miltei teoksilta, hän tunnustaa rikoksensa, hänen oma isänsä ja äitinsä myöntävät, että hän on syyllinen, — mikä sitten puhuu kaikkea tätä vastaan hänen edukseen?

BEATRICE. Minun sydämeni ääni ja hänen sanansa.

POMBAL. Ja mokoman kelvottoman puolesta sinun sydämmesi puhuu isääsi vastaan!

BEATRICE. Jos sinä olisit samassa tilassa kuin hän, niin uskoisin sinua, niinkuin uskon häntä.

POMBAL. Olen epäillyt häntä ensi hetkestä asti. Kuinka uskoisinkaan Tavoraa?

BEATRICE. Ja jos hän olisikin syyllinen, niin on hänen rangaistuksensa hirveää. O, isä, ei kuolemanrangaistusta, ei kuoleman —!

POMBAL. Hän on vehkeillyt voimassa olevaa valtiomuotoa vastaan — — se vaatii kuolemaa; hän on vainonut kuninkaan henkeä, — se vaatii kuolemaa; hän on tahtonut viedä maansa perikatoon, — se vaatii kuolemaa. Siis vaikka hänellä olisi kolme henkeä, niin täytyy hänen sittenkin kuolla.

BEATRICE. No, siis hän ei ole syyllinen, hän ei saata olla. Armoa! armoa! — ei niin julmaa rangaistusta! Näinhän minä ijäksi hänet kadottaisin, en kuulisi enää tuon taivaallisen suloisen äänen minua puhuttelevan. Rumat madot kalvaisivat puhki hänen kauniit silmänsä, — o, en voi ajatella mitään niin kauheata! Enkö ole sinun oma Beatricesi? En koskaan valita, miten ikänä määräät hänen kohtalonsa — ja minun — mutta ei vain kuolemaa! — Armoa!

POMBAL. Voinko minä? Vaikka olisi hän oma poikani, niin en voisi toisin menetellä. En voi aavistamallakaan käsittä mitään suurempaa rakkautta, kuin mitä sinua kohtaan tunnen; ja vaikka rakastaisin häntä tuhannen kertaa enemmän kuin sinua, niin olisi sittenkin tuomioni sama.

BEATRICE. Laupeutta!

POMBAL. Oikeutta!

BEATRICE. Syleilen polviasi, suutelen jalkojasi, takistun käsin niin sinuun kiinni, että sinun täytyy minua kuulla. Vai kyyneleenikö kenties sinua vaivaavat? No, siis tahdon olla levollinen, — et mielenliikutuksen merkkiäkään saa huomata. Oi, en tiedä, kuinka sydäntäsi hellyttäisiin, — en ymmärrä, kuinka tulisi minun rukoilla. Olen vain kurja, äärettömästi onneton nainen. Minulla ei ole todistusta muuta kuin sydämeni ääni; minulla ei ole liittolaisia muita kuin kyyneleeni; minulla ei ole voimaa muuta kuin turvattomuuteni!

POMBAL. Raatelet sydäntäni rukouksillasi. Oletko kuullut kenenkään epäilevän herttuan syyllisyyttä?

BEATRICE. O, en! Eihän edes äitinikään suostunut yhdessä rukoilemaan tyttärensä kanssa. Vaan mitä minä todistuksista! Onhan minulla hänen sanansa, hänen kallis sanansa, jota uskon enemmän, kuin jos itse totuus olisi astunut taivaasta alas ja puhunut.

POMBAL. Sydämmesi on niin pyhäisen viaton, ettei se edes voi käsittää semmoisen petoksen pohjattomuutta kuin hänen.

KANTAPOIKA (ilmoittaa). Hänen ylhäisyytensä, kardinaali Saldanha.

POMBAL. Mene, tyttäreni. Ei ole soveliasta, että sinä olet läsnä, sinä kärsit. Usko minua, että jokainen sinun tuskanhuutosi on monenkertaisena kaikunut minun rinnassani. Mutta ihminen ei itse määrää kohtaloaan.

BEATRICE. Menen rukoilemaan Jumalaa kaikkivaltiasta, että Hän taivuttaisi sinut lempeyteen. (Menee.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

POMBAL, SALDANHA, JOSÉ.

SALDANHA. Kautta koko Lissabonin kiitää tästä aamusta alkain huhu, jota jokainen toivoisi valheeksi. Pombal, puhu! Onko tuomio niin julma kuin huhu kertoo? Ovatko Portugalin etevimpien sukujen päämiehet ruhjotut? Minä en voi sitä uskoa.

POMBAL. Mikä on julmempaa, heidän rikoksensa, vai heidän rangaistuksensa?

SALDANHA. Se ei ole mestausta, — se on murhaa. Eikö sinun pitäisi olla lain ylin valvoja, ja kuinka onkaan lakia loukattu tässä oikeudenkäynnissä! Eikö sinun pitäisi olla oikeudellisin tuomari, ja inhimillistä rikosta ei ole niin kauheaa, että ansaitsisi tämmöistä rangaistusta.

POMBAL. Eikö heidän syyllisyytensä ole päivän selvä, vaikk'ei mitään muodollisia todistuksia olekaan olemassa? Tiesinhän, että jos lakiviisaat sofistit olisivat asiasta päättäneet, niin olisivat he kyllä juonitelleet heidät vapaiksi. Sitä minä en voinut sallia. Myönnän: rangaistus on kova, mutta eiköhän sitä kaikki katsoisi laupiaaksikin, jos se ei koskisi aatelismiehiä, vaan kansanmiehiä?

SALDANHA. Mutta ajattele, tuolla äkillisellä menettelyllä, — käyttämättä vieraita miehiä, todistuksia, laillista oikeudenkäyntiä — olet ehkä saattanut jonkun viattoman turmioon. Millä silloin aiot vastata hänen syyttömästi vuodatetusta verestään?

POMBAL. Kerran on historia lausuva tuomionsa meistä, jotka kansojen vaiheita johdamme. Silloin lesket ja orvot kiroavat meitä onnettomia, jotka edistys on vauhdissaan musertanut, huutavat meille kuolemaa; ennakkoluulot parkuvat hirmuvallasta, vääryydestä ja ankaruudesta. Ja ihmiset kauhistuvat. Mutta katso, silloin valistunut, suuri ja vapaa kansa nostaa kätensä ja todistaa: ilman noita eläisimme vielä tänäpäivänä pimeydessä, orjuudessa, kurjuudessa. Sano totuus: pidätkö todellakin kohtaloani kadehdittavana? Eikö kansa, joka niinkuin tyhmä lapsi ei käsitä omaa parastaan, kiroa minua siksi, että tahdon sen temmata orjuuden herttaisesta unenhorrosta vapauden vaivaloiseen taisteluun? Minä olen joutunut vihoihin, jotta sillä olisi rauha, minä olen pannut itseni vaaroille alttiiksi, jotta se olisi turvassa, minä olen tehnyt rikoksia, jotta se olisi viaton. Minulle okaat, — heille ruusut; minulle työ, — heille hedelmä.

SALDANHA. O, Pombal, Pombal! Ihailen sinua, vaikka minun täytyykin kauhistua sinua. Miten nuo kurjat hovikot, Atougiat, Tavorat, Aveirot, voisivat sinua vahingoittaa, vaikka olisivatkin elossa? Vankityrmä heidät kokonaan masentaa. Miksi tuota tarpeetonta ankaruutta? He ovat vihamiehiäsi, he ovat vehkeilleet sinua vastaan, — mutta sinä olet liian suuri kostaaksesi heille heidän surkeuttaan. Jalopeura potkaisee pois purevan hiiren, mutta ei pure puolestaan.

POMBAL. Olet oikeassa osaksi — mutta unhotat kuninkaan.

SALDANHA. Joka kokonaan noudattaa sinun neuvojasi.

POMBAL. Ajattele itse lähemmin, mihin oikeastaan tahdot minut saattaa: hankkimaan itselleni kuninkaan mielipahaa pelastaakseni vihamieheni. — Minun on pakko tehdä siinä asiassa kuninkaan tahto omakseni, jotta pääasiassa minun tahtoni tulisi hänen omakseen.

SALDANHA. Mitä pääasiaa tarkoitat?

POMBAL. Luuletko että olisin tätä asiaa pitänyt niin tärkeänä, joll'en olisi nähnyt, että se oli välikappale, millä voisin saavuttaa pyrintöjeni päätarkoituksen: jesuiittain maasta karkoittamisen.

SALDANHA. Veljeskunnan prokuraattori on kuitenkin selittänyt, että veljeskunnalla ei ole mitään osaa salaliitossa, vaan että se suurimmassa määrässä sitä paheksii.

POMBAL. Niin siksi että se on huonosti onnistunut. Se henkilö, joka ampui hänen majesteettiaan, oli jesuiitta-noviisi. Kymmenen etevintä jesuiittaa oli salahankkeessa mukana. Eikö tämä riittävästi todista veljeskunnan osallisuutta?

SALDANHA. Mutta paavi ei ikänä suostu heidän karkottamiseensa. Clemens ei ole mikään Benedict.

POMBAL. Silloin me rikomme kaiken yhteyden Rooman valtion kanssa. Clemens tulee ennen kaipaamaan Portugalin rahakukkaroita, kuin me Rooman anetta.

SALDANHA. Silloin minua todellakin kummastuttaa, että olet säästänyt tuota yhtä mieletöntä kuin rikollista munkkia, Malagridaa.

POMBAL. Kuningas niin tahtoi. Malagrida on kerran, ainakin oman väitteensä mukaan, rukouksillaan pelastanut kuninkaan hengen. Tiedätte, kuinka hurskas hänen majesteettinsa on. Nyt hän luulee, että hänen henkensä on niin yhdistynyt Malagridan henkeen, että, jos tämä kuolisi, madonna peruuttaisi armonsa.

SALDANHA. Inhoan tuota raivosan-kiihkoisaa miestä. Hänen mielipiteensä eivät ole ainoastaan luonnottomia, ne ovat myöskin harhaoppisia.

POMBAL. Oletteko niitä tutkinut?

SALDANHA. Olen.

POMBAL (syrjään). Olisiko tässä keino, millä musertaa tuo pimeyden villihenki ja samassa riistää häneltä se pyhimysloisto, mikä hänellä on suuren yleisön silmissä. (Äänettömyyttä. Ääneen.) Siinä ottelussa, joka kenties syntyy meidän ja Rooman hovin välillä, toivoakseni Portugalin kirkon primas, maansa ja aikakautensa arvokkaana poikana, taistelee minun ja valistuksen riveissä.

SALDANHA. Täytyyhän minun sinua palvella, vaikka en voikaan sinua enää niin rakastaa kuin ennen. Olethan sinä ainoa, joka voit huojuvaa laivaa johtaa kuohuvien tyrskyjen välitse.

POMBAL. Saldanha! Sinäkö se puhuit, entinenkö ystäväni?!

SALDANHA (verkkaan ja katkeranlaisesti). Kaipaatkohan sinä ystävyyttä? (Menee.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

POMBAL, JOSÉ.

POMBAL. Saldanha! Hänkin! Mene sitte! O, ihmiset ymmärtävät vain suuruutta ihailla, ja kuitenkin rakkautta, hiukkasen vain rakkautta sydän noilla kylmillä kukkuloilla kaipaa. (Josélle.) José!

JOSÉ. Teidän ylhäisyytenne!

POMBAL. Kuulitko keskustelumme?

JOSÉ. Olin kiinni työssäni.

POMBAL. Älä valehtele! Näinhän, kuinka kasvosi jänteet liikahtelivat, kun kardinaali puhui pater Malagridasta. Muistit äitisi kuoleman.

JOSÉ. Suututteko siitä minuun? Eikö tuo mies antanut häntä ilmi?

POMBAL (kirjoittaa ja antaa sitten kirjeen Josélle). Minä jätän hänet sinun kostoosi.

JOSÉ (lukee päällekirjoituksen). Lissabonin suur'inkvisiittorille. (Polvistuu ja suutelee Pombalin vaatteen lievettä.) Kiitän sinua! (Poistuu.)

POMBAL (yksin). Ah! kohta on kuninkaan vastaanottohetki.

TEXEIRA (ilmoittaa). Hänen majesteettinsa, kuningas. (Menee.)

KYMMENES KOHTAUS.

KUNINGAS, POMBAL.

KUNINGAS (tervehdittyään). Tänään on sangen paha ilma. Olen maannut koki yön kovin huonosti. Haavani on minua suuresti vaivannut. Olen kai hyvin kalpea.

POMBAL. Sire, näytätte tosiaankin kärsivältä.

KUNINGAS. Niin, minua aina unessa mustat haamut vainoava tavotellen henkeäni. Alinomaa pistoolin luodit korvissani vinkuvat. Niin, tunnen että olen alituisten salajuonien alainen; sitä ei uskota. Ajatelkaas, kun ovat väittäneet sitäkin, etten muka ole laisinkaan haavoittunut! Ah! kaikki tahtovat kukistaa minut, kaikki suojelevat murhamiehiäni, kaikki vaativat heille helppoa rangaistusta.

POMBAL. Minäkö myöskin, Sire?

KUNINGAS. Anteeksi, anteeksi, te olette ystäväni. Niin, te olette todellakin ollut innokas ilmi saamaan näitä hirvittäviä rikoksia. Noita kiittämättömiä ilkimyksiä! Niin kauan kuin he elävät, vapisen joka hetki levottomuudesta, ja vasta silloin, kuin olen kuullut heidän viimeisen kuolonkorahduksensa, hengitän vapaasti.

POMBAL. Voitteko rauhoittua sillä, että olette katkaissut muutamia oksia, jotka löivät teitä silmiin, vaikka myrkyllinen päärunko vielä jää seisomaan?

KUNINGAS (syrjään). Hän tarkoittaa Jeesuksen veljeskuntaa. (Ääneen, niinkuin ei olisi kuullut Pombalin sanoja.) Eikö teidän mielestänne olisi sopivaa pystyttää temppeli pyhälle Sebastianille, jota minun on kiittäminen ihmeellisestä pelastuksestani?

POMBAL. Katkaisette sormen, mutta käsi jää vielä paikoilleen teitä lyömään.

KUNINGAS (ei edelleenkään ole kuulevinaan). Ja lisäksi voisi vielä ehkä panna toimeen kiitosjuhlat koko maassa.

POMBAL. Niin, kaikkeen tuohon on vielä aikaa, kun olette täydelleen pelastanut henkenne tuhoamalla vaarallisimmat vihamiehenne. Vasta silloin voitte sanoa, että pyhä Sebastian on teitä suojellut, vasta silloin on Portugalin kansalla syytä tyvenin mielin kiittää Jumalaa.

KUNINGAS (levottomana). Olen todellakin pahoinvoipa. Rakas markiisi, luulenpa etten tänään ole halukas keskustelemaan valtioasioista.

(Soittaa. Texeira tulee.)

POMBAL (kiireesti). Hänen majesteettinsa käskee, ettei ketään saa päästää sisään, olkoon kuka hyvänsä. (Texeira menee.)

KUNINGAS. Olette rohkea, herra markiisi.

POMBAL. Luulin että se oli teidän majesteettinne tarkoitus.

KUNINGAS (syrjään). Huomaan, etten voi livistää pakoon. Olkoon siis menneeksi, silloin siitä kerrankin pääsee! (Ääneen.) Tarkoitukseni, — tietystikin. (Istuutuu.) No, mitä siis oikeastaan tahdotte? Sanalla sanoen —!

POMBAL. Jesuiittain karkoittamista.

KUNINGAS. Siihen minä en ikinä suostu.

POMBAL. Miksi ette?

KUNINGAS. Siksi, — siksi etten tahdo. Silloinhan minut koko Europassa julistettaisiin uskonnon vainoojaksi. Puolisoni mainitsi, että eräs hänen hovinaisistaan kertoi lukeneensa erään jumalattoman ranskalaisen filosoofin teoksen, jossa minua verrattiin harhaoppiseen Preussin Fredrikiin. En voi sanoa tekijän nimeä, sillä (tehden ristimerkin) en katso hurskaan kristityn velvollisuudeksi panna mieleensä mokomien uskottomain jumalainkieltäjien nimiä, mutta siinä itse näette uudistuksienne tulokset.

POMBAL. Tämäkö perusteenne?

KUNINGAS. Mitä hänen pyhyytensä siitä sanoisi? Jeesuksen veljeskunta on liiaksi mahtava, — me emme tohdi sitä suututtaa. Sitä paitse pitää meillä olla syitä, perusteita maailmalle ilmoitettavana.

POMBAL. Eikö viimeinen salahanke teidän henkeänne vastaan ole todistus, jonka pitäisi saada heidän uskollisimmat ystävänsäkin uskomaan? Eikö heidän kätensä ole ruhtinasten verillä tahratut? Jokaisella noista kymmenestä, joille kuolemantuomion julistitte, on puolellaan satoja, jotka joka hetki vetävät henkeään vain syytääkseen teihin kirouksia, — joiden ainoa tunne on kosto, joiden ainoa ajatus on teidän murhanne.

KUNINGAS. Tiedän, — he ovat vihamiehiäni. Mutta nähkääs, — sanon siis totuuden: en tohdi, pelkään heitä. Lapsuudestani asti on minuun istutettu se käsitys, että Jeesuksen veljeskunta on jotakin suurta, hirmuista, mahtavaa, joka toisessa kädessään pitää taivaan, toisessa syvyyden avaimia, — jotka tuntevat vähäpätöisimmän ihmisen pienimmätkin ajatukset, — joiden rankaisevaa kouraa ei voisi välttää, vaikka; pakenisikin Portugalista, Europasta, asutusta maailmasta, elämästä —, sillä he ovat mahtavammat kuin maan kuninkaat, ja taivaan enkelit kuulevat heidän ääntään.

POMBAL. Myönnän, että ovat mahtavat, mutta heidän mahtinsa on uhkaavan pilven, joka näyttää hirmuiselta, vaan jonka auringon säteet pian hajoittavat. Kautta koko nykyajan käy huuto noita jesuiittoja vastaan, kauhun huuto menneisyyteen nähden ja koston huuto tulevaisuuteen nähden. Pieni Portugal on antava Europalle esikuvan, josta tämä tulee sitä iankaiken kiittämään.

KUNINGAS. Tuhlaatte sanojanne turhaan. Minä en voi ryhtyä karkoittamaan Jeesuksen veljeskuntaa.

POMBAL. Sekö viimeinen sananne?

KUNINGAS. Viimeinen.

POMBAL. Silloin minun täytyy teidän majesteetiltanne pyytää virastani eroa.

KUNINGAS. Eroako? Mahdotonta! En tule toimeen ilman teitä. Ah! te tahdotte saada ministeri-palkkanne korotetuksi. Saatte. Se on todellakin pieni, myönnän sen. Teistä on tuleva ruhtinas, ensimmäinen Portugalissa — ajatelkaas, se kuuluu kauniilta. Vaan ette saa minua jättää, kaikessa muussa tahdon noudattaa mieltänne. Eikö totta — te jäätte?

POMBAL. Sire, sanassani pysyn.

KUNINGAS. Mutta pyydän, rukoilen, — kuninkaanne, ei, ei, ystävänne, joka hyväksenne on tehnyt kaikki, rukoilemalla rukoilee teitä jäämään. Minulla ei ole ketäkään muuta, johon voin luottaa.

POMBAL. Valitkaa! — minut tai jesuiitat, uskollisin palvelijanne tai kiukkuisimmat vihamiehenne.

KUNINGAS (kylmästi). Vai niin! Luulette olevanne tuiki tarpeellinen. Erehdytte kerrassaan, hyvä markiisi. Menkää herran nimeen, — me emme tarvitse teitä.

POMBAL. Niin pian kuin mahdollista annan kertomuksen niistä yhdeksästä vuodesta, joina olen kuninkaani käskyjä toimittanut. Tämän kirjeen voin heti jättää teidän majesteettinne haltuun. Se on hänen pyhyydeltään, paavi Clemens XIII:nnelta, joka joitakuita päiviä sitten vielä oli kardinaali Aqvaviva.

KUNINGAS (lukee). Haa! Pyhä Isä on tyytymätön. Hänen kanssaan pitää heti suoriutua.

POMBAL. Niin, hän vaatii, että teidän murhaajanne, koska ovat jesuiittoja, pitää jättää rankaisematta.

KUNINGAS. Arveluttava asia! Teidän pitää saattaa se oikeaan.

POMBAL. Teidän majesteettinne, unhotatte että olen pantu viralta.

KUNINGAS. Pyhä Sebastian! Tunnen etten koskaan voi selvitä tästä sokkelosta.

POMBAL. Clemensin ovat jesuiitat asettaneet paavinistuimelle. Kun hän nyt näkee teidän majesteettinne näitä suosivan, niin vaatii hän röyhkeästi kaikkien murhamiehinenne vapauttamista, jotta he sitä paremmin voisivat hioa niitä tikareita, jotka eivät ensi kerralla osuneet oikeaan. Meidän täytyy siis alkaa taistelu pyhän paavinistuimen kanssa. Meillä ei ole muita liittolaisia kuin protestanttinen Englanti, joka tässä kohden ei voi meitä auttaa. Ranska ja Espanja ovat vihollisiamme, — pian voi sota syttyä näitä valtoja vastaan. Tosin on armeijallamme taitava päällikkö, Schaumburgin herttua, mutta hän pyytää eroansa samalla kertaa kuin minäkin. Itävallan kanssa olemme jotakuinkin hyvässä sovussa, mutta ainoastaan minun ja puolisoni erikoistuttavuuksien kautta. Jos minä luovun virastani, niin saatte Maria Theresiasta vihamiehen. Näettekö, mitä voitte toimittaa ilman minua?

KUNINGAS (menehtyneenä). Hallitkaa!

POMBAL. Itse Portugalissa olen murtanut aatelin vallan. Olen hankkinut kruunulle takaisin kaikki ne tilukset, jotka aateli on pakolla ottanut heikolta hallitukselta. Olen tehnyt kuningasvallan suureksi ja peljätyksi, niin että nämä pikkutyrannit eivät uskalla sen valtamahdin edessä päätään nostaa. Jos minut pannaan viralta, niin tämä mehua ja voimaa imevä harvainhallitus kohottaa taas päätään ja anastaa väkisin entisen valtansa.

KUNINGAS. Hallitkaa!

POMBAL. Ja mitä tulee teidän yksityiseen elämäänne, niin eikö kaikki salaiset vihamiehenne riemuitse ja todelliset ystävänne huolestu nähdessään, miten te kohtelette uskollisimpia palvelijoitanne? Kaiket päivät saatte levottomana vavista kapinoitsijain tikareita, kaiket yöt unissanne niitä peljätä.

KUNINGAS. Hallitkaa! Jätän kaikki teidän haltuunne, tehkää niinkuin tahdotte.

POMBAL. Pidättekö sananne?

KUNINGAS. Pidän.

POMBAL. Nyt olette taas oma itsenne, ja niin minäkin taas olen sama kuin ennen. Haa! Nyt olen siis saavuttanut unelmieni päämäärän! (Menee.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

KUNINGAS (yksin, nousee seisaalleen.) Hän on poissa. Olen yksin. Tuntuu siltä, kuin olisin kaikkien hylkäämä. Ei, ei! Vielähän olen kuningas. (Soittaa. Texeira tulee.) Samppanjaa! Minun täytyy virkistää mieltäni. Minua paleltaa. (Samppanjaa tuodaan, kuningas juo.) Lääkärini on sanonut, että voin vielä elää monta vuotta, hän on kyvykäs mies. Voin häneen luottaa, ja kuitenkin tuntuu siltä kuin kuolema, kamala viikate kädessä, seisoisi takanani ja osottaisi päätäni. (Juo.) Pah! Houreita! Haa! Tunnen hirveän ahdistuksen painavan ja vaivaavan rintaani. (Äänettömyyttä.) On niinkuin tekisi mieleni nähdä verta vuodatettavan, murhaajieni verta. Tuon salinoven takana seisoo kenties murhamies odottamassa, milloin voisi pistää minut kuoliaaksi. En tohdi täältä poistua. Ja tämä viini sitten! Se on ehkä myrkyllä sekotettua. Olkoon mitä on: se tarjoo minulle nautintoa ja siihen tahtoisin mieluimmin kuolla. (Kauhistuen.) Tuon ajatuksen paholainen johdatti mieleeni. Minun pitää saada seuraa. (Texeira tulee.) Onko siellä ketään, joka odottaa päästä puheilleni?

TEXEIRA. Donna Theresia de Tavora, Aveiron herttuatar.

KUNINGAS. Theresia! — minun luonani! Saanko uskoa korviani? Haa! Vihdoinkin tuo ylpeä nainen on taipunut! Herttuatar tulkoon!

(Texeira menee.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

KUNINGAS. THERESIA.

THERESIA. Teidän majesteettinne! Etsin teitä viimeisenä turvanani. Laupeus on aina ollut kuningasten suurin kaunistus. Armoa vihollisillenne!

KUNINGAS (ivallisesti). Anotteko te armoa?

THERESIA. Anon, itsenne tähden, herra kuningas. Pelastakaa veljenne, pelastakaa ne toisetkin aatelismiehet, muuten olette vikapää suurimpaan vääryyteen. He ovat syyllisiä — niin; mutta jokaisella on oikeus tulla ainoastaan vertaistensa, pääriensä, tuomittavaksi. O, olen käynyt Portugalin etevimpäin aatelismiesten luona, saadakseni heidät vastustamaan tuomiotanne, mutta nuo pelkurit ovat kieltäytyneet, ovat peljänneet Pombalin kostoa! Minun täytyy siis vedota teidän omaan oikeudentuntoonne.

KUNINGAS. Siitä asiasta päätän yhdessä ministerini kanssa. Olen vannonut pyhän Sebastianin nimeen, että heidän tulee kuolla, ja aina pidän valan, jonka olen hänelle tehnyt. (Syrjään.) Kuinka hän on kaunis! Kuinka tuo kiihtynyt kalpeus on viehättävä! Tuntuu, niinkuin tekisi mieleni raivokkain suuteloin purra nuo kalpeat huulet veripunaisiksi.

THERESIA. Mutta, sire, — ainakin veljenne, — hänet teidän täytyy pelastaa.

KUNINGAS. Hänen ennen muita täytyy mennä häpeän kuolemaan. Kauheiden kidutusten alaisena tulee hänen mestauslavalla heittää henkensä, joka sitten helvetin tulessa joutuu tuhatkertaa julmempaan vaivaan.

THERESIA (tuijottaa häneen liikahtamatta, niinkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan).

KUNINGAS (syrjään). Tuo aavemainen katse minua pelottaa. On niinkuin kulkisin unessa. Olen kai liiaksi juonut. (Ääneen.) Kumma, kuinka hartaasti olette kiintynyt Lafoensin herttuaan.

THERESIA (hurjasti). Siksi että häntä rakastan, ettekö sitä ymmärrä? — siksi että häntä rakastan. Ah! en voi ajatellakaan, että hän kuolisi — ah! en saata käsittää, kuinka maa enää voisi olemassa olla tai aurinko paistaa, jos hän ei eläisi. Käsitättehän — mahdotonta on, että hän kuolisi.

KUNINGAS. Te voitte hänet pelastaa.

THERESIA. Mitä tahdotte? Omaisuuteni, — äärettömät tilukseni? Ottakaa, ottakaa! Minä kuljeksin mierolaisena ja kerjään leipäni. Tai henkeni? Viekää! viekää! Häpeälava, — tikari, — myrkky, — mitä vain tahdotte!

KUNINGAS. En mitään tuosta kaikesta. Itsenne!

THERESIA (soinnuttomasti). Mitä tarkoitatte?

KUNINGAS (tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo häntä silmiin). Te ymmärrätte minut!

THERESIA (kääntyen pois). En!

KUNINGAS. Sinun täytyy tulla omakseni. En tiedä, rakastanko vai vihaanko sinua, mutta sydämmessäni tunnen valtavan himon tuhota, turmella, ja kuitenkin nauttia sinua. Haa! tahtoisin nähdä sinut piinapenkillä, nähdä kuinka häikäisevät, uhkuvat jäsenesi värisevät noiden kauheiden kidutuskoneiden käsissä, — ja samalla tahtoisin mielipuolen ahnain huulin suudella paljaita jalkojasi. Haa! tahtoisin nähdä sinun epätoivosta uupuneena nojautuvan olkapäähäni, aivoissa hulluus ja sydämmessä raivo, kunnes hurjapäisenä suudelmilla, vielä hehkuvammilla kuin minun, tapaisit huuliani.

THERESIA. Ah! noin rohkenette puhua minulle! Olen hävetä silmät päästäni. (Pitelee otsaansa.) Miksi tulinkaan tänne! Pois — pois! (Aikoo poistua.)

KUNINGAS. Älkää minua syyttäkö, — itse olette lemmittynne surmannut.

THERESIA (yht'äkkiä). Niin, niin! — minähän se hänet johdatin turmioon Ja vieläkö arvelisin —! (Kuninkaalle.) Pelastakaa Lafoens — niin minä olen teidän. (Synkästi.) Pyhä madonna, älä vihastu! Sinä olisit tehnyt samoin kuin minä. —

VIIDES NÄYTÖS.

(Läpikäytävä sali S:t Julianin linnassa. Ovia usealla taholla.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

POMBAL (astuu sisään). Elvas syytön! Nuo sanat soivat yhä vielä korvissani. Kuoleva José ei ehtinyt muuta minulle sanoa, mutta hänen katseensa osotti, että hän puhui totta. Miksi olen mennyt niin pitkälle? Olen kiven jo niin työntänyt jyrkännettä alas syvyyteen, etten enää voi sitä pidättää, vaan se tempaa minutkin mukanaan. Kardinaali Saldanha oli oikeassa: jos asia olisi käynyt laillista tietä, niin ei ketään syytöntä olisi langetettu. Olen nyt toiveitteni perillä, — ja kuitenkin olen melkein toivomaisillani, että kaikki olisi tekemättä ja että saisin alottaa kaikki alusta, olenko minä määrätty hävittämään kaikki, mikä on minua lähellä? Uskollinen Josénikin myrkytetty, — jesuiittani myrkyttämä kostonuhriksi! Ja hänen viimeiset sanansa, että Elvas oli syytön — mitä ne merkitsivät? Voisinko sittenkin pelastaa hänet? En! En voi tuoda esiin mitään todistusta hänen syyttömyydestään. Hän on itse tunnustanut, hänen isänsä ja äitinsä niinikään. Sanottaisiin, että hänet pelastin siksi että hän oli vävyni. Maineeni nyky- ja jälkimaailman silmissä vaatii hänen kuolemaansa, o, Elvas, Elvas, älä minua syytä! Sinä, joka saat kuolla, olet onnellisempi kuin minä, jonka täytyy elää, tämä verivelka omallatunnollani. Haa! Kuulen askeleita. Se on Beatrice, jota lähetin noutamaan, kun tosiaankin ensin ajattelin pelastaa hänen miehensä. (Yht'äkkiä.) Mutta kenties se vielä olisi mahdollista, — onhan hän tyytyväinen, kun vain saa pitää henkensä. (Miettiväisenä.) Niin oikein! Näin voin pelastaa hänet ja oman kunniani samalla kertaa.

TOINEN KOHTAUS.

POMBAL. BEATRICE.

BEATRICE. Tahdot siis armahtaa puolisoani, myönnät vihdoinkin hänet syyttömäksi! Ah! näen että niin on, et olisi muuten minua kutsunut, ei olisi sinulla ollut siihen luontoa. Älä kiellä, älä, sillä tunnen, että sydämmeni silloin särkyisi.

POMBAL. Tahdon sinun tähtesi valmistaa hänelle pelastukset keinon.

BEATRICE. Luiz! Oi, kuulitko? Isäni lupaa sinut pelastaa.

POMBAL. Kuuntele tarkoin, tyttäreni. Kaikki todistukset painuvat puolisosi syyllisyyden puoleen, — meidän täytyy siis pitää häntä syyllisenä. Hän paetkoon salaa vielä tänä yönä ja piilottakoon henkensä, unhotettuna ja saavuttamattomana, johonkin kaukaiseen maailman kolkkaan. Hänen kuvansa on teloitettava, kun hän itse on paennut; henkensä hän saa pitää, mutta kunniansa hän menettää.

BEATRICE. Ah! kun hän vain saa henkensä pitää, niin olen tyytyväinen. Mitä me Portugalia, kunniaa, rikkauksia kaipaamme! Minun rakkauteni hänelle kaiken tuon korvaa. Pakenemme kauas, niin kauas, että siellä ei Portugalin aurinko paista, ei sen taivas helota, eikä siis mikään häntä muistuta siitä, mitä hän on kadottanut. Ja joskin jokin haihtuva tuuli sinne eksyisi ja kuiskaisi hänen korvaansa kotimaan kieltä, niin minä haastaisin hellyyteni sydämmellisestä hartaudesta, niin että tuuli ei hennoisi hänen mieltään huolestuttaa. (POMBAL taistelee ääneti itsensä kanssa. BEATRICE huomaa, että hänen huulensa vapisevat.) Mikä sinua vaivaa, isä? Kävit niin kalpeaksi.

POMBAL. Voisitko — jättää — äitisi?

BEATRICE. Ja sinut? Pitäisikö minua täällä mikään muu, kuin sinä? Mutta, katso, sinä olet suuri, mahtava, kunnioitettu, — hän on halpa, vainottu, väärintunnettu; sinulla on kiitollinen kansa, — hänellä vain vaimo-raukkansa; sinä saat osaksesi nykyajan ihailun, — hän ainoastaan naisen rakkauden. O! olemme kumpikin näinä viime aikoina niin äärettömästi kärsineet, ettemme voi kauan elää; suo minun siis ainakin levittää rauhaa hänen elämänehtoonsa viimeisiin hetkiin.

POMBAL. Ei! Beatrice, sinun täytyy jäädä. Sinun täytyy katkaista kaikki muiston siteet väliltänne. Haemme paavilta teille avioeroa. Pombalin tytär ei saa maanpakoon seurata isänmaankavaltajaa. Minun oman kunniani tähden sinun pitää jäädä. (Kello lyö yksitoista.)

BEATRICE. Hyvä Jumala! Kuolinkellot jo soivat. Joutuin, joutuin! Minä suostun kaikkeen. Ettekö näe, isä, aika rientää!

POMBAL. Rauhoitu! Kello lyö vasta yksitoista. Meillä on vielä tunti aikaa. Kello kahdeltatoista tulee tuomittujen tämän salin kautta kulkea kappeliin, nauttiakseen siellä viimeistä kertaa Herran ehtoollista. Siksi hänen pitää olla pakomatkalla. (Huutaa.) Tänne! (Vanginvartija tulee.) Tuo tänne Elvasin herttua, ja anna hänen puhua kahdenkesken herttuattaren kanssa. (Vanginvartija menee.) Valmistele nyt häntä pelastuksen varalle, ja sano hänelle jäähyväiset. Minä toimitan niin, että hän voi paeta, joutumatta ilmi. (Menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

BEATRICE, myöhemmin ELVAS.

BEATRICE. Kuinka hän viipyy! Vanginvartija ei ole kenties kutsunutkaan häntä. On niin kuin kaikki ihmiset, kadehtien rakkautemme onnea, koittaisivat meidät erottaa. Kuinka se aika rientää! Sydämmeni tuntuu tykyttävän sekunnit niin nopeaan, että sen pian on pakko pysähtyä. O aika, aika, riennätkö lemmittyäsi pelastamaan, kun kiidät matkaan noin huimaavaa vauhtia? (Kuuntelee.) Ei, — ei — vihdoinkin — — ah!

ELVAS (yhä kahleissa, astuu sisään kalpeana ja laihtuneena). Ah, Beatrice, armas vaimoni! Meille on siis suotu viimeinen hyvästijättö. (Suutelee hänen kasvojaan.) Beatrice, viimeistä kertaa nyt näemme maan päällä toisemme.

BEATRICE. Ei niin, sinä voit pelastua. Sinä voit päästä vapaaksi, — ajatteleppas — vapaaksi!

ELVAS. Vapaus! Aurinko! Valkeus! Elämä! Kajastavat kuvat, jotka ilvehditte vankiraukan sielulle! Pois! En tohdi uskoa teihin.

BEATRICE. Etkö tunne minun ääntäni? Olen Beatricesi, — puhun totta.

ELVAS. Niin, niin! Vihdoinkin ovat siis älynneet syyttömyyteni. Olen saanut oikeutta — vaikka myöhään. Haa! olen siis vapaa! Miksi ei avata minulle vankilan ovia? Voin antaa anteeksi kaikki, mitä olen kärsinyt, mutta joka hetki, minkä nyt, syyttömäksi julistettuna, täällä vietän, voi saattaa minut raivoon.

BEATRICE. Ah! Ei! Syyttömyyttäsi ei ole vielä ilmi saatu. Sinun täytyy paeta. Mutta näetkös, kaukana merten takana voit jälleen alottaa uutta elämää. Vielä tällä tunnilla sinun täytyy paeta. O, kuinka viipyvät!

ELVAS. Minun siis pitäisi hiipiä pakoon yöllä niinkuin varkaan; nimeni ja maineeni tulla ijäti häväistyiksi? Ei! Ei! —

BEATRICE. Mutta muista, että siten pelastat henkesi hirmuisesta kuolemasta. Minä rukoilen, — pakene!

ELVAS. Entä sinä itse?

BEATRICE (hämmentyneenä). Minä tulen jäljestä. Näetkös, me emme voi paeta yht'aikaa. Älä ole levoton minun tähteni. Minä kyllä tulen.

ELVAS. Beatrice-rukka! — sinä et ole oppinut valehtelemaan. Ah! Nyt älyän kaikki! (Äänettömyyttä.) Minä jään tänne.

BEATRICE. Pyhä madonna! Mitä sanot? Näyttihän kuolema sinusta niin hirvittävältä.

ELVAS. Näet, että olen muuttunut. Tosin, kun ensin kuulin nuo sanat, että minun täytyisi kuolla, tuntui siltä, kuin sydämmeni ja sieluni olisivat kauhusta hyytyneet. Hirmuista onkin syyttömänä kuolla. Mutta nyt tunnen, etten voi elää kunniattomana ja ilman sinua.

BEATRICE. Pakene, pakene! Jos et itsesi, niin minun tähteni.

ELVAS. Mitä luulet elämän olevan minulle sinusta erotettuna? Ajattelivat näin: tuolle heikolle Elvas-raukalle voi viskata elämän niinkuin kerjäläiselle almun. Mutta pettyivät. Olen ollut pelkuri. Olen unhottanut kunniakkaan nimeni, en ole ansainnut miehen arvoa; mutta olen herännyt häpeämään entistä heikkouttani. (Vanginvartija tulee.)

VANGINVARTIJA. Jos suvaitsette, herttua, ottaa yllenne tämän munkinkaapun, niin olen niin toimittanut, että voimme kenenkään estämättä päästä täältä.

ELVAS. En! Mene ja sano tyrannille, jota palvelet, että murhata voidaan Elvasin herttua, mutta ikänä ei häntä kunniattomaksi saada.

BEATRICE. O, kuinka noiden miesten sydän on kova! Luiz, pakene! Minä pyydän, oma Beatricesi sitä pyytää. Katso, aika kuluu. Saatatkin minua vastustaa, — et siis rakasta minua!

ELVAS. Et tiedä, mitä sanot. Onko meillä molemmilla täällä maan päällä muuta kuin rakkautemme? Minun isäni on, toivoen että hänen tuomionsa siitä lievenisi, todistanut väärin minua vastaan, — sinun isäsi on vihasta ja itsekkyydestä syössyt meidät molemmat onnettomuuteen. Mitä silloin voimme ihmisiltä odottaa? He eivät ole suoneet rakkaudellemme sijaa maan päällä, minä menen nyt valmistamaan sille sijaa taivaassa.

BEATRICE. Sinä yht'aikaa hivelet ja raatelet sydäntäni. (Kello lyö kaksitoista.) Hyvä Jumala! Nyt on liian myöhäistä! (Vaipuu Elvasin syliin.)

ELVAS. Armas puoliso! puhdas lilja, joka paratiisista on siirretty maan halpaan soraan! Anna minulle suudelma ja siten hengitä sielusi minun sieluuni. Älä itke, rakas puolisoni; tuntoni sanoo, että me pian jälleen yhdistymme. Sinä pian kiirehdit minun jälkeeni, minun, joka taivaassa sinua ikävöitsen.

BEATRICE (tahtoisi puhua, mutta voi ainoastaan sopertaen lausua). Luiz!

(Viimeisellä kahdentoista-lyönnillä on linnanpäällikkö useiden sotamiesten seuraamana tullut sisään. Vasemmanpuolinen ovi paiskataan auki, ja hengeltä tuomitut, toinen toisensa jälkeen, kulkevat näyttämön poikitse, kädet sidottuina, tunnustaen syntejään mukana-seuraaville munkeille. He häviävät kaikki peräoven kautta, josta kuuluu latinainen kuolinvirsi etäältä soivan. ELVAS ja BEATRICE menevät hekin yhteen joukkoon. Viimeisenä tulee MOREIRA, hänkin munkin saattamana.)

MOREIRA (linnanpäällikölle). Sallitteko minun ennen kuolemaani sanoa pari sanaa Lafoensin herttualle?

LINNANPÄÄLLIKKÖ. Ettekö siis tahdo muiden turmatoverienne kanssa rukoilemalla ja Herran ehtoollista nauttimalla valmistautua huomispäivää varten?

MOREIRA. Pitääkö minun toistaa pyyntöni?

LINNANPÄÄLLIKKÖ. Tapahtukoon tahtonne. Herttua on koko yön odottanut saavansa puhutella teitä, mutta minä en ole tahtonut häiritä rippiänne. (Soturille.) Mene noutamaan Lafoensin herttua tänne!

MOREIRA. Saammeko olla kahdenkesken?

LINNANPÄÄLLIKKÖ. Koska tämä luultavasti on viimeinen pyyntönne tässä elämässä, niin olkoon se sallittu. (Sotureille.) Seuratkaa mukanani!

(Linnanpäällikkö ja soturit menevät. Kaikki hengeltä tuomitut ovat hekin jo menneet.)

NELJÄS KOHTAUS.

MOREIKA. munkki, myöhemmin LAFOENS.

MOREIRA. Olemme yksin. Voitte jatkaa surullisia tiedonantojanne.

MUNKKI. Se on pian tehty. Kaikki Jeesuksen veljeskunnan jäsenet, jotka tämä pääkerettiläinen on saanut käsiinsä, on hän muutamien laivapahasien varaan jättänyt meren ja myrskyn raivolle alttiiksi. Mutta — Hän, joka Mooseksen pelasti aalloista ja pyhän Johanneksen liekeistä, Hän kyllä heidänkin matkaansa suojelee.

MOREIRA. Entä Europan hallitsijat?

MUNKKI. Sanotaan että Pombal toimii heidän tahtonsa mukaisesti. Hän kuuluu sopineen Espanjan Arandan, Ranskan Choiseulin ja Itävallan Kaunitzin kanssa, että nämä valtioissaan seuraisivat hänen esimerkkiään.

MOREIRA. Entä hänen pyhyytensä?

MUNKKI. Lähetti tosin heti, kun nousi Pietarin istuimelle, uhkaavan kirjeen Pombalille, mutta, hämmästyen tämän röyhkeyttä, on antanut myöden ja taipunut hänen tahtonsa mukaan.

MOREIRA. Entä kansa?

MUNKKI. Kauhistuu — ja on vaiti.

(Lafoens on viimeisien vaihtopuheiden aikana tullut sisään.)

MOREIRA. Kiitän sinua. Suvaitsetko jättää minut yksikseni? (Munkki menee.) On niin kuin Jumala olisi maailmasta hävinnyt, — niinkuin maa ja taivas olisivat minuun nähden kadottaneet keskipisteensä — ja minä olisin viskattuna kaikkisuuden avaruuteen tukea vailla, jalansijaa vailla.

LAFOENS (lähestyen häntä). Olet kutsuttanut minut. Marttyyri tahtoo antaa siunauksensa, ennenkuin joutuu pyövelien uhriksi.

MOREIRA (säpsähtää). Ah! Sinäkö se olet? En huomannut tuloasi. Kerrotaan, että sinä olet vapautettu.

LAFOENS. Niin. Tänä iltana saapui kuninkaan armotus vankityrmääni. Miksi se minulle annettiin, sitä en tiedä. (Syrjään.) Miksi sen otin vastaan, — sen tiedän sitä paremmin.

MOREIRA. Niin, olen sinut kutsuttanut, ajan ja ijankaikkisuuden rajalla sanoakseni sinulle sanan, joka murskaa minut, mutta sinut kenties tekee suureksi. (Äänettömyyttä.) Hylkää asiamme!

LAFOENS. Nämäkö sanat — sinä sanot — minulle?

MOREIRA. Jeesuksen pyhä veljeskunta — tämä jättiläispuu, jota on kastellut niin monen sankarin ja marttyyrin veri, — on laho ja kaatuu pian.

LAFOENS. Mitä tulee minun uskoa, entistä elämääsi vai nykyisiä sanojasi?

MOREIRA. Usko minua. Kun minunlaiseni mies sanoo: koko elämäni on mennyt hukkaan, — silloin (vaikenee yht'äkkiä. Hetken kuluttua synkästi.) Olen taistellut Jumalan kanssa, olen tullut voitetuksi.

LAFOENS. O, isä! Eikö siis suuri aatteesi ole auringon kaltainen, joka, vaikka pilvikin sen kaihtaa, pian säteilee yhtä kirkkaana kuin ennen?

MOREIRA. Monasti elämässäni on huomaamatta mieleeni hiipinyt tämä ajatus: eikö ajan henki ole sinua valtavampi? Asiaani innostuneena tukahutin aina nämä ajatukset syntisenä heikkoutena. Nyt, kun seison tässä tyynenä ja kylmänä, katselen asiata toisin. Siis vielä kerran: mene Pombalin ja sen opin puolelle, joka nyt asetetaan pyhän kirkon sanojen sijaan. Heidän luona saavutat valtaa, kunniaa ja maailman kiitosta, voit hyödyttää maatasi ja aikalaisiasi, — meidän luona on edessäsi vaino, pilkka ja tuo kuolemassa sydäntä kalvava ajatus: olet taistellut turhaan. Tuo arka ja häijy roistokansa, joka tahtoo ostaa itselleen nousevan suuruuden suosion sylkemällä syrjään-suistuvaan, eikö se jo ole hionut ivaansa ja miekkojaan meitä jesuiittoja varten?

LAFOENS. Luetko minut tämän roistokansan joukkoon?

MOREIRA. En! Mutta kuitenkin sanon: hylkää asiamme, sillä se on mennyttä. Kun olin nuori, innostutti minuakin vapauden valtava voima. Tahdoin uudistaa kirkkomme, tahdoin tehdä sen kristityksi, enkä katoliseksi. Olin silloin Roomassa. Siellä minut veljeskunnan ylijohtaja kerran yllätti, kun luin pyhää raamattua kotimaani ihanalla kielellä. Muutamia päiviä sen jälkeen minut lähetettiin lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Kymmenen vuoden aikana siellä opin elämään ja taistelemaan yksinomaan pyhän kirkkomme leviämiseksi ja voitoksi. Kun sitten palasin Europaan, oli kaikki muu minussa kuollut, paitse tämä suuri aatteeni. Kaikki voimani, ajatukseni, tunteeni tarkoittivat vain Jeesuksen veljeskuntaa ja sen suurta tehtävää johdattaa kirkon äidinhelmaan kaikkien ihmisten omattunnot ja tahdot, pakottaa ne uskon kuuliaisuuteen, antaakseen niille sen sijaan valkeutta ajassa, autuutta ijankaikkisuudessa. Vannotin sinua Coimbrassa taistelemaan saman päämäärän puolesta, — annan sinulle valasi takaisin.

LAFOENS. Ei, ei, ei koskaan! Ennen kuolen kunniattomana teidän kanssanne, kuin elän mahtavana vihollistenne parissa: Ja se päämäärä, jonka puolesta sinun-tapaisesi suuri sielu taistelee, ei saata koskaan olla turha.

MOREIRA. Eikö itse Roomakin ole meitä jättänyt, — silponut käden, jolla piteli valtikkaa, — Rooma, jonka puolesta me olemme taistelleet ja kärsineet?

LAFOENS. Ja vaikkapa niinkin olisi, niin Lafoens ei ikinä alennu luopioksi. Sinun Jumalaasi tahdon palvella, sinun uskosi on oleva minun uskoni, sinun asiasi minun asiani. Minulla on vielä yksi suoritus tehtävä maan kanssa, — minun ei tarvis mainita muuta kuin nimi Theresia. Jos huomenna vielä elän, niin aion ijäksi jättää Portugalin ja Roomassa ruveta Jeesuksen veljeskunnan jäseneksi.

MOREIRA. Vihin sinut siis taisteluun, kuolemaan ja (osottaen taivaaseen päin) elämään. (Menevät kumpikin eri taholle. Moreira on koko ajan noudattanut vanhaa juhlallista ja karkeanlaista tapaansa. Nyt hän ei voi enää hillitä itseään, vaan kääntyy äkisti takaisin ja huudahtaa) Miguel! Poikani!

LAFOENS. Mikä sydäntä vihlova ääni! Oliko se sinun?

MOREIRA. Maailma mustuu silmissäni. Minä horjun, tue minua! En ole koskaan eläissäni vielä itkenyt, — nyt itken.

LAFOENS. Silmäsi värähtelevät, mutta kyyneleitä niissä ei välky.

MOREIRA. En ole koskaan sitä oppinut. Itkuni valuu sisäänpäin, — kyyneleet virtaavat aivoihin, — (pitelee silmiään) sillä täällä, täällä kirveltää. (Intohimoisesti.) En ole koskaan vielä rakastanut ketäkään ihmistä tämän maan päällä. Ei koskaan ole äiti, ei puoliso lempeällä hellyydellä lähennellyt sydämmelleni. Ei koskaan ole ystävän povi, suurten aatteiden jumaluutta väristen, sykähtänyt povellani. Nyt, kun kuoleman kylmä henki jo on puolittain minut jäätänyt, nyt tunnen olevani niin yksinäinen, niin äärettömän yksinäinen. Miguel! Etkö voi mitään muuta minulle tarjota kuin ihailua? — Anna minulle kipinä ystävyyttä!

LAFOENS. Veljyt!

MOREIRA. Kiitos! (Suutelee häntä otsalle.) Kaiken hellyyden, mitä olen tuntenut ketään ihmistä kohtaan, panen tähän suudelmaan. (Palaten taas vanhaan, kylmään tapaansa.) Sitä ehkä ei ole paljo. Voit antaa sen pois lemmityllesi kahden haukotuksen väliaikana, kun alat häneen kyllästyä. (Poistuu kiireesti peräovesta.)

LAFOENS. Suuri henki! Oi, jospa voisin ystävyytesi ansaita! (Poistuu oikeanpuolisesta sivuovesta.)

VIIDES KOHTAUS.

(Näyttämönmuutos. Sama sali Theresian kodissa, kuin ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä.)

THERESIA (tulee sisään).

Ei unta! Tuskallinen levottomuus Mua eelleen ajaa, itseäni pakoon. (Ottaa esiin myrkkypullon.) Sa elon tuskasta mun voisit päästää. Lohduksi kuiskaat: kaikella on loppu, — Mut yhä mua turhaan kiusaat. Ei! Ensiksi tieto, että hän on vapaa, Sitt' olen valmis! (Äänettömyyttä.) Urost' ihaillaan,, Jok' iloin henkens' uhraa maineen mailla, Marttyyria, mi polttoroviolla Hymyilee kirkastettuna, kun näkee Taivaasta voiton kruunun kimmeltävän. Häpeän kuilu mun on edessäni, Sittenkin rohkein mielin siihen katson. (Astuu ikkunan luo.) Kas, kuutamasta kirkastunut taivas Valaisee maata lempein loisteineen. Pimeyden peittämänä sikein nukkuu jo puoli kaupunkia, toinen puoli, Helottain täyskuun koko kirkkaudessa, Autuuden horroksissa hiljaa uinuu. Oi kotimaani yö, kuink' olet kaunis!

(Joku kuuluu tulevan. THERESIA painaa tulisesti kättään poveansa vastaan.)

Ah! hetkeks vainko unhon unelmaa?

KAMARINEITSYT (tulee sisään). Lafoensin herttua vaatii kiihkeästi päästä puheillenne. Anteeksi, mutta hän pakotti minua ilmoituttamaan itseään.

THERESIA. Haa! Saata herttua heti tänne!

KAMARINEITSYT (ilkeästi). Mutta kuningas voisi —

THERESIA. Mene! (Syrjään.) Palkkapalvelijani rohkenee tuota sanoa minun kuulteni, — ja minun — oi, häpeä! — täytyy luoda silmäni maahan. (Kamarineitsyt menee.) Miguel siis on vapaa! Minä voin siis kuolla: — kuolla! Mikä taivaallinen ajatus! — Kuolla ehkä niin, että viimeinen henkäykseni kuiskaa hänen korvaansa, kuinka äärettömästi häntä rakastan.

KUUDES KOHTAUS.

THERESIA. LAFOENS.

THERESIA (menee iloisesti häntä vastaan).

Olet vapaa siis!

LAFOENS (ehkäisten kädellään).

Theresia, ei noin! Edessä seisot tuomarin. Nyt täytyy Sun kuolemasta itses puhdistaa. (Äänettömyyttä.) Min' olen armoitettu. — Entä sinä?

THERESIA.

Vapaudessa, niinkuin näet.

LAFOENS. Sano, Mik' oli hinta moisen suosion? Pimeihin vankiluoliin meidät muut On heitetty, — sä yksin vapaaks jäit. (Vihastuneena.) O, nainen, nainen! Jumal' ei sua luonut, Madonnalt' olet katseen varastanut, Mut sydämmen sä saatanalta sait. Mun viekastellen hyljit, jotta saisit Mokoman syliin himoiss' antautua. Möit sielus, jotta pelastaisit henkes Ja ruumiis, arvosi ja rikkautesi.

THERESIA (syrjään).

Jo tuskain juoman pohjaan join, — niin luulin, — Vaan tämä jäi! Hän moista minust' uskoo!

LAFOENS.

Et vastaa, — ehkä puhuin ilkeästi. (Hellästi.) Theresia, sua rakastin, — en nytkään Voi povestani poistaa rakkauttani. Sua ovat panetelleet. Kaikk' on valhe. Kuninkaan lemmitty et ole. Puhu! Oi, puhu! Sua uskon, vaikka astuis Aurinko taivaalta ja väittäis toista.

THERESIA (on vaiti).

LAFOENS.

Siis ole — — Vaan, en tuomitse sua vielä. Väkisin ehkä hän sun voitti. Puhu! Sun sanoistasi kohtalomme riippuu.

THERESIA (on vaiti).

LAFOENS (ottaa esiin tikarinsa).

Siis kuole! (Katselee tikariaan.) Ei sua koskaan ole vielä Liannut konnan eikä porton veri. Miekasta metsän ylvä otus kaatuu, Sakaalit, ketut myrkyin tapetaan.

THERESIA (näyttäen pulloa).

Tuossa on myrkky!

LAFOENS (ihmeissään).

Sinä yhtä kaikki! Juo!

THERESIA (hellästi).

Kätes eikö mulle juomaa tarjoo? (Lafoens seisoo liikkumatta.) Ees muistoks siitä, mitä olin sulle.

LAFOENS.

On kummaa tämä! No siis, — tuossa!

Vie minut balkongille, että vielä, ennenkuin kuolen, maani näkisin, Mun kalliin isänmaani kauneudessaan. Pois sieluni nyt liitää rauhass' yön, Kuin siunaus — niin, kuin rukous taivaan puoleen Sun — kansani — ja maani edestä.

(THERESIA ja LAFOENS menevät balkongille. Hienoa juhlallista soittoa, joka kuvaa THERESIAN kuolemaa. Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä, sitten LAFOENS palajaa.)

LAFOENS.

Ruumist' en tahdo nähdä. Mulle yhä Theresia jalo, kaunis elää. Minä Vain kuollut oon — mut kohta minäi elän.

(Juo myrkyn jäännöksen.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

(Näyttämönmuutos. Kabinetti Pombalin asunnossa Lissabonissa.)

BEATRICE makaa tainnoksissa, ympärillä palvelijoita ja POMBAL, joka yrittää palauttaa häntä henkiin.

BEATRICE (havahtuen). Miss' olen minä? Kuinka tulin tänne?

POMBAL. Jumalalle kiitos! Sinä elät!

BEATRICE (ikäänkuin etsisi jotakin). Olen kadottanut jotain. Pois! minun täytyy se löytää.

(Aikoo mennä.)

POMBAL (tuskaisena). Aiotko jättää minut?

BEATRICE. O isä! Eikö sinunkin sydämmesi sano, että meidän täytyy erota? Eikö puolisoni verinen ruumis olisi jokaisen hellyyden silmäyksen, jokaisen rakkauden kuiskeen tiellä ja sanoisi: tämä oli kaikki kaikkeni, ja senkin voit minulta ryöstää! Ne harvat päivät, jotka tämän huomenen kärsimykset ovat minulle jättäneet, aion rukoillen ja muistellen viettää luostarissa.

POMBAL (syrjään). Eikä siis yksikään hellivä käsi jää pyyhkimään kalmanhikeä otsaltani! Haa! — itse olen niin tahtonut. Tunnen että minulla ei ole mitään oikeutta sanoa, kuinka onneton on elämäni oleva, kuinka kauhea kuolemani, kun hän minut jättää.

(Kardinaali Saldanha tulee. Kellot alkavat soida. Kardinaali astuu Pombalin eteen.)

SALDANHA. Tulen kuninkaan tyköä. Sinusta on tehty Oeyrasin kreivi. (Juhlallisesti.) Sinä olet painanut maahan vihollisesi, niinkuin myrsky painaa ruo'on. Toiset nyt odottavat kuolemaansa teloituslavalla, toiset taistelevat aaltojen kanssa hengestään, jonka maanpako on musertava. Olet voittanut, mutta mikä kauhea voitto! Vastaa: teitkö tämän kaiken rakkaudesta maatasi kohtaan, vai viettelikö sinua valta ja oma hyöty?

POMBAL (lujana). Maani ja vapauden tähden.

(Tykinlaukaus kuuluu ulkoa. Beatrice juoksee kirkaisten ikkunaan.)

BEATRICE. Hyvä Jumala, — puolisoni! Seis! (Kaatuu maahan.)

POMBAL. Hän kuolee. Herää! Herää, lapseni, tai ota minut mukaasi! (Raivokkaasti Saldanhalle.) Sano, uskotko että kukaan nimen, arvon ja vallan vuoksi murhaa oman lapsensa?

SALDANHA. Ymmärränkö sinua! Jumala olkoon meille kaikille armollinen!

POMBAL. Ah! hän herää! Hän elää jälleen ja minä hänen kanssaan. Tyttäreni —!

BEATRICE (heittäymäisillään hänen syliinsä). Isä! (Säpsähtää äkkiä.) Haa! puolisoni ääni kutsuu minua. Tulen, tulen! Hyvästi! (Poistuu äkisti.)

POMBAL. — — Ja minä, minä olen yksin. —

PAOLA MORONI

Kaksinäytöksinen näytelmä

HENKILÖT:

Tapahtuu Giordanon linnassa Vicentian lähellä, 13:nnen vuosisadan alkupuolella.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Sali täynnä aseita ja kilpiä. Kummallakin sivulla ovia. Perällä kaksi ovea, josta toinen vie Nooran, toinen Paolan makuukamariin.)

GIORDANO. GORELLO.

GIORDANO. Tehty on työmme! Nyt on rauhan aika ja kaivattu lepo suodaan sinulle, väsynyt ruumiini! Pikari tänne! (Viiniä tuodaan. Hän juo.) Haa! viinirypäleen punaista verta! Jospa olisit Ezzelinon sydänverta; kukoistavaksi, reunaksi nuorukaiseksi tutisevan vanhuksen muuttaisit, niinkuin lempeä kevätsade tekee kellastuvan ruohon vihannaksi. Missä on Paolani?

GORELLO. Kappelissa hän laakereilla ja sypresseillä seppelöitsee kaatuneiden miestemme ohimoita.

GIORDANO. Kuka seppelöitsi minun poikieni kiharat? Haudattomina ovat heidän luunsa vaalenneet korppien ruokana. (Katkerasti.) He ovat kuolleet, ja minä olen elossa!

GORELLO. Onhan teillä jäljellä veljenpoikanne, uljas Lionardo, Olisimme kenties nyt juoneet Brentan pohjan mutaista vettä, joll'ei hän urhoudellaan olisi pelastanut linnaamme, kukistanut vihollisiamme.

GIORDANO. Onko hän lihaa minun lihastani, luuta minun luistani! — Ja kuitenkin hän on sielulleni rakas. Lieneekö hänen haavansa vaarallinen?

GORELLO. Paola on lempeällä kädellänsä sitonut hänen haavansa, niinkuin muidenkin.

GIORDANO. Ja viholliset?

GORELLO. Heitettiin Brentaan.

GIORDANO. Kaikki?

GORELLO. Kaikki! Niinkuin Jumalan kostavat kerubiimit seisoimme, veriset kirveet kädessä, joen äyräällä ja armotta syöksimme armoa huutavat syvyyteen. Brenta luikerteli niinkuin ankara käärme törmän alla ja avasi aaltojensa ahnaan kidan heitä nielemään. He ovat hukkuneet, ja kohdatkoon heitä ijankaikkisuuden kirous!

GIORDANO. Ja erittäin poikieni murhaajaa, Jumalan vihollista ja saatanan ystävää, tuota ruoskaa, jolla helvetti pieksee vertavuotavaa Italiaamme — tuota Ezzelino da Romanoa!

GORELLO. Hänkin sai tänään kovan iskun. Veljensä pojan ruumis viruu nyt Brentan pohjassa, ja suuri joukko hänen sotamiehiänsä on kaatunut.

GIORDANO. Veljensäkö pojan? Veljensäkö pojan vain? Eikö oman poikansa? Oi, Herra, Herra, anna minun elää, kunnes olen saanut kostaa! Kuinka usein kovimmassa tuskan hädässä pyysin huoaten sinulta kuolemaa, — nyt rukoilen, anna minun elää, niin kiitän sinua! En paljoa pyydä! Hän on murhannut minulta neljä poikaa; käsiini tahtoisin vaan yhden hänen pojistaan, yhden ainoan, niin ylistäisin sinun oikeuttasi. Tässä seison niinkuin mureneva hautakivi huolehtivain sypressien varjossa, vaan en valita, jos vain Ezzelino vaipuu samaan äärettömän kurjuuden syvyyteen. (Äänettömyys.) Jo alkaa hämärtää. Käske Paolani tänne!

GORELLO. Hän tulee.

TOINEN KOHTAUS.

Entiset. PAOLA. NOORA.

GIORDANO. Lapsikulta, sinä ainokaiseni!

PAOLA. Isä!

GIORDANO. Mitä toimiskelit?

PAOLA. Mitä vaimon tulee.

GIORDANO. Olet kalpea! Vapiset!

PAOLA. Minäkö? Ja mistä syystä?

NOORA. Vieläkö kysyt? Voi ilkeätä, hirmuista työtämme. Kaikki jäseneni ovat vielä jähmeät muistaessani mitä olemme nähneet.

PAOLA. Minäkö pelkäisin! Jos vieras kysyisi: eikö veriaseet kammota arkaa impeä, — niin en ollenkaan ihmettelisi. Mutta Noora! Olenhan minä Paola Moroni! — Kodissani istuivat epätoivo ja viha uskollisina tovereina, haavoitettujen valitus-huudot lasna minua tuudittelivat, ja kun muut neidot leikkivät kevään ruusuilla, minä totuin sitelemään taistelun veriruusuja.

GIORDANO. Oletpa todellakin Moronin sankari-sukua.

GORELLO (terävästi Nooralle). Sinä olet toista laatua. Sinä pakenit!

NOORA. Minäkö? Enpä tiedä —

GORELLO (pilkaten). No niin, rukoileminen on kai kevyempää.

NOORA (hämmästyneenä). Mitä tarkoitat?

GORELLO. Askaroitsitpa ahkerasti kappelissa. Mitä siellä teit?

NOORA (levottomana). Minäkö? En mitään. Rukoilin vain Jumalalta voittoa aseillemme. — Mutta jo on levon aika. Tule, Paola!

KOLMAS KOHTAUS.

Entiset. LIONARDO.

PAOLA. Lionardo! Uskallatko?

LlONARDO. Anna anteeksi, armas Paolani! Minusta kävi ikäväksi maata joutilaana sairasvuoteella; kuuma veri suonissani kiihtyi, halaten raitista ilmaa.

PAOLA. Mutta haavasi?

LlONARDO. Sinun luonasi se paranee.

GIORDANO. Terve, rakas Lionardoni! Vielä kerran terve, voittajan kalliissa koristeissa! Punatimantteja kauniimmat ovat haavasi; koko elämäni kiitollisuus ja rakkaus ei riitä maksamaan niiden kalleutta.

LlONARDO. Rakas isäni!

GIORDANO. Huolteni talven ensimmäinen kevätsäde! Ole siunattu, poikani!

LlONARDO. Rakas, pyhä nimi! Ja sinä, Paola?

PAOLA. Siunattu, veljeni!

LlONARDO. Veljesi! (Surullisesti.) Veljesikö vain?

PAOLA. Mitä tahdot enempää?

LlONARDO. Paola! Kun vuosi takaperin pyysin rakkauttasi, mitätön nuorukainen jalon Paolan rakkautta, niin sanoi ylpeä hymysi: mitä olet? hanki ensin sodan urhotöillä sankarin seppele, ja puhu sitten lemmestä! Ja nyt, Paola, olkoot omat haavani, olkoot miekkani kaatamat viholliset puhemiehinäni. Paola, Paola! Rakastan sinua yhtä hartaasti kuin ennenkin.

PAOLA (kuin uneksien). Vuosi takaperin — kenties silloin — mutta nyt! —

LlONARDO. Ja mikä on muuttunut?

PAOLA (on vaiti).

LlONARDO (innollisesti). Paola! Paola!

PAOLA (lempeästi). Katso, Lionardo! Hae itsellesi suloinen, kukoistava morsian, jota kositaan ruusujen tuoksussa ja valon kirkkaudessa, ilossa ja lemmessä! Muihin ajatuksiin on kohtaloni minua totuttanut.

GIORDANO. Niin tosiaankin! Anna hänelle aikaa. Aika kenties saattaa sinut toiveittesi perille. Nyt levolle! Ensin kuitenkin iltarukouksemme! (Juhlallisesti.) Poikieni hahmot! Uberto, Hugo, Giordano, ja sinä, suloinen Tisolinoni, — muistamme teitä! Kaikkivaltias Jumala, suo heille rauha ja meille kosto!

(GIORDANO, LIONARDO ja GORELLO menevät.)

GORELLO (mennessään, Nooralle.) Vaimon kieli käärmeen kieli!

NOORA (säikähtyy).

PAOLA. Minulleko lemmen iloa? Kuinka kummalliselta se soi! Lionardo-parka!

NOORA (viivyskellen). Miksi Lionardon hyljäät? Hän kuitenkin rakastaa sinua hellästi. Pian isäsi valkoinen pää vaipuu hautaan, sinä jäät orvoksi, mutta Lionardon morsiamena…

PAOLA. Isäni kuoltua olen Jumalan morsian.

NOORA. Menisitkö luostariin? Ja miksi?

PAOLA. Sieluni on kätkettynä hautaan; miksei ruumistani voisi luostariin kätkeä?

NOORA. Olet vielä nuori. Kyllä sinulle vielä onnen kukka kasvaa.

PAOLA. Kuulehan, äitikulta, sanon sulle, mitä en ole ilmaissut kellekään, tuskin itselleni; kuule, mutta älä kummastele, älä kysy! Muistatko että puoli vuotta sitten jouduin vihollisten käsiin?

NOORA. Silloin kuin Lionardo urhoollisesti pelasti sinut ja tappoi heidän päällikkönsä?

PAOLA. Tuo päällikkö oli pelastanut minut kuolemasta ja, vielä lisäksi — häpeästä. Siitä hetkestä…

NOORA. Siitä hetkestä…?

PAOLA. On sieluni kuollut.

NOORA. Mitä kuulen? Vihollinen! Mutta kuka?

PAOLA. En tiedä hänen nimeänsä; en tunne hänen isänmaatansa; hänen jälkensä sydämmessäni vain tunnen.

NOORA. Mutta vihasi?

PAOLA. Pakahtua oli rintani nähdessäni hänen kaatuvan, ja kuitenkin riemuitsin, kiitin Jumalaa: nyt hän, näet, on enkeli, ja enkeliä Paola saa rakastaa.

NOORA. Mutta selitä…

PAOLA. En nyt, en nyt — taivaan nimessä, en nyt! Olen jo sanonut liikaa. Sanojani punastun. Hyvästi, hyvästi!

NOORA. Vielä sananen!

PAOLA. Mitä tahdot?

NOORA. Paola, jos tohtisin sanoa, — jos tohtisin tunnustaa…

PAOLA. Kummallinen kysymys!

NOORA. Vanno, ett'et petä minua!

PAOLA. Vannon; puhu!

NOORA. Tuossa kamarissa… (Ei jaksa enempää).

PAOLA. Tuossa kamarissa?

NOORA. On vihollinen, on Ghibellini piilossa!

PAOLA. Hengissäkö?

NOORA. Hengissä, vaikka tainnoksissa. Hirmuinen Gorello syöksi koston uhriksi vihollis-raukkoja Brentan kylmään hautaan… Tämä nuorukainen… En tiennyt mitä tein, — hän oli aivan poikani, Lanfranconin, näköinen, — hänen katseensa oli niin viaton… Sisällinen ääni minussa huusi: pelasta! Kätkin hänet ensin kappeliin — sitten tänne.

PAOLA. Ghibellini, veljeni murhaaja elävänä täällä! Haa!

(Aikoo mennä.)

NOORA (heittäytyy hänen eteensä). Tahdotko tappaa minut! (Säikähtyen.) Ihmisiä tulee; minä olen hukassa! (PAOLA seisoo epäilevänä.)

NELJÄS KOHTAUS.

Entiset. GIORDANO. GORELLO.

GIORDANO. Älkää peljätkö, mutta tuo vanhus lörpöttelee kaikenlaisista kummituksista, joita on ollut näkevinään.

GORELLO. Kummituksista! Vai niin! Yhtä varmaan kuin ijankaikkisen autuuteni toivoon, luotan sanojeni totuuteen. Täällä on petosta tehty, ilkeätä kavaluutta harjoitettu. Toimittaessani kostomme ja voittomme juhlamenoja, syöksemällä vihollisia Brentaan, havaitsin nuorukaisen, joka näytti päälliköltä eikä tavalliselta soturilta, sillä kiiltävä sardonyx kimelteli hänen miekkansa kahvassa. Hetken kuluttua käännyin taas häneen päin — hän oli kadonnut eikä kukaan tiennyt mihin.

GIORDANO. Hän on kai itse hukuttanut itsensä Brentaan, tai on joku soturi hänet sinne viskannut.

GORELLO. Ei; hänet on kätketty; tässä on kavaluutta tehty, kavaltaja seisoo tuossa. (Osottaa Nooraa.)

GIORDANO. Noora!

NOORA. Valhetta! Herra, palveluksessasi on pääni harmaantunut. Jumalan edessä vastaan työstäni. Huudan Jumalan todistajaksi, ansaitsenko kavaltajan ilkeätä nimeä. Uskollinen olen alati ollut.

GIORDANO. Oikeassa olet.

NOORA. Giordano! Kolmekymmentä vuotta olen syönyt surujenne leipää! Minun nyyhkytyksiini teidän puolisonne viimeinen hengähdys hämmentyi; vasten minun sydäntäni teidän poikanne, teidän Tisolinonne, raadeltu pää lepäsi; minun maidostani on Paolani imenyt teidän vihanne, teidän rakkautenne. Ja minua syytetään kavaltajaksi!

GORELLO. En usko yhtäkään naista, olkoonpa vaikka oma äitini.

GIORDANO. Kavaluus! Se on raskas sana! Jos et muuta voi, kuin panna häilyvän epäluulon luodinkeveyden pitkän uskollisen elämän sentneri-painoa vastaan, niin ole vaiti.

GORELLO. No niin, olen vaiti. Minä muka olen maitosuu, lapsi, joka jokaisessa valkoisessa hurstissa näkee kummituksia. Enkä puhu mitään, en mitään, en edes noista veripisaroista, jotka johtavat tänne.

GIORDANO. Mitä sanot! Vertako?

GORELLO (katsoo lattiaan). Haa! Tässäkin! Nähkääs, tuoretta verta! Ja tuossa Nooran kamari! (Pyrkii sinne.) Saamme nähdä, olenko valehdellut!

NOORA. Se on makuukamarini. Ei sinne!

GORELLO. Pois käärme, pois!

NOORA. Herra! Sallitko hänen saattaa minut epäluulon alaiseksi, tahrata koko elämäni kunnian?

GIORDANO. Jos olet syytön, miksi pelkäät?

GORELLO. Nyt olet ansassa, kyyhkyseni! (Tahtoo avata oven.)

PAOLA (yhtäkkiä). Pois! (GORELLO seisahtuu.) Naisen huone on pyhä; siihen älköön kenenkään muun kuin naisen silmä tunkeutuko. Minä katson. (Menee NOORAN kamariin.)

GIORDANO. Noora, mitä tämä merkitsee?

NOORA. Taivaan pyhät, auttakaa minua!

PAOLA (tulee takaisin kalmankalpeana).

GIORDANO. No!

PAOLA. Tyhjä! (Vapisee.) Hautaa tyhjempi!

GIORDANO. Kenties —

PAOLA (kiivaasti). Usko minua, se on tyhjä. (Seisoo liikkumattomana.)

GIORDANO (Gorellolle). Etkö nähnyt kummituksia? Ainoastaan entinen uskollisuutesi nyt sinut pelastaa rangaistuksesta. (Menee.)

GORELLO (itsekseen). Ja kuitenkin on hän täällä. (Menee.)

NOORA. Paola! (Äänettömyyttä.) Rakkautesi kautta sano, ettäs annat minulle anteeksi. (PAOLA seisoo vielä liikkumatta.) Taivaan pyhät! Aavistan pahaa. (Menee viivyskellen.)

PAOLA (yksinään; vaipuu alas). Jumalani! oletko minut hyljännyt?

VIIDES KOHTAUS.

PAOLA. MANFRED.

MANFRED (astuu hitaasti NOORAN kamarista). Missä olen? Joko taivaan portit ovat minulle auenneet? Onko rauhan enkeli astunut luokseni? Mistä olet, suloinen olento?

PAOLA. Hänen äänensä! Hän elää — ja minä —

MANFRED. Kuule! Soivatko tähdet? Olenko paratiisissa?

PAOLA. Nuorukais-parka! Tästä ei paratiisin portit aukene sinulle. Täällä makaa kynnyksellä kalma.

MANFRED. Missä olen?

PAOLA. Älä kysy!

MANFRED. Ja sinä, suloinen impi? Ell'et ole enkeli, vaan maan synnyttämiä, niin sano nimesi!

PAOLA. Älä kysy! Syntymättömänä kipinänä kohtalosi vielä nukkuu. Älä sitä kysymyksilläsi herätä; se on rauhasi tuhkaksi polttava.

MANFRED. Jos synkkiin arvoituksiin kätket nimesi, tahdon silmistäsi löytää sen avaimen. (Tulee hänen lähellensä; heidän katseensa yhtyvät.) Haa! tunnen sinut! Kerran ennen sinut näin. Oi impi, kauan ikävöitty, kauan etsitty! Kerran vain yhteen jouduimme; elämän myrskyisimmässä taistelussa onnemme laineet hetkisen aaltoilivat toisiansa vastaan, mutta kuitenkin olet sielulleni tuttu. Sinun lähelläsi kadottaa kuolema voimansa ja elämän tuli hehkuu suonissa. Polvillani rukoilen sinua! Kuka olet, suloinen arvoitus?

PAOLA. Vaikka kysyisit kymmenen kertaa, niin olen vaiti. Arvoitus olen sinulle, arvoitus vielä suurempi itselleni.

MANFRED. Mutta tämä paikka! (Ikäänkuin itsekseen.) Hämärä muisto haamottaa mielessäni… minä kaaduin… haavastani voima aaltoili punaisena… tuntui niin kylmältä… sitten taas harmaita kiharoita… kaksi lempeätä silmää… (Yht'äkkiä.) Mutta sinäkö?

PAOLA. Rauhoitu, nuorukainen! Muuten rintasi haavalta irtautuu side, joka kahlehtii elämäsi.

MANFRED. En kysy, ell'et sitä salli.

PAOLA. Tässä olet vihollisen alueella; ja ympärilläsi vaara ja kuolema väijyvät.

MANFRED. Missä miekkani?

PAOLA. Miekkaako sinulle, joka tuskin olet tointunut kuoleman unesta!

MANFRED. Ja sinä?

PAOLA (säikähtyen). Minä?

MANFRED. Oi, pysy luonani! En enää kysy.

PAOLA. Itselleni olen vannonut, että sinut pelastan, ja sanassani pysyn. En ole noita heikkoja, jotka pelkäävät, jos…. (Sotatorven ääni kuuluu.) Haa, kuule!

MANFRED. Sinä vapiset,

PAOLA. En itseni tähden.

MANFRED. Siis minun tähteni! Kiitos, pyhät!

PAOLA. Ja miksi sitä kieltäisin! Pelkään, että heidän hirmuinen verenhimonsa tavottaa sinut. He eivät tiedä, että minä, ennen kuin soisin pahaa sinulle, antaisin… (Innolla.) Sinä kerran pelastit elämäni ja kunniani, ja siitä hetkestä —

MANFRED. Siitä hetkestä…? Muistatko minua vielä?

PAOLA. Voi minua! Muistan liiaksikin.

MANFRED. Suloinen sana! Riemuitse, sydämmeni, riemuitse!

PAOLA. Vaiti! Hiljaa! Tämä kaikki on unelmaa, eikö niin? Suloisen outoa, kamalan kaunista unelmaa! (Kauhistuen.) Muuten se olisi hirmuista! Tahdon vaipua ajan äidilliseen helmaan, tahdon olla pieni lapsi, ja sinä enkelinä kerrot minulle sadun, tuon ikuisen, ihanan sadun ruususta, joka nousee haudan mullasta; helmestä, joka kuolettaa koteloisen; kyyneleestä, riemun synnyttämästä, ja lemmestä, vihan lapsesta.

MANFRED. Sodan hirmuisessa leikissä olen minä kasvanut; en ole oppinut tuntemaan muuta kuin verta, miekkoja ja väkivaltaa. Mutta nuorukaisen mielessä häämötti toinen ihanne, kuin tuo kylmä kunniatar: suloinen ja pyhä unelma; unelma, joka puhui rauhasta ja kauneudesta, lemmestä ja onnesta. Tumma oli mielestäni laakeri tuoksuvain ruusujen rinnalla, ja usein, kuunnellessani paimentorven heleätä ääntä, olin valmis heittämään pois miekkani. Silloin näin sinut. Sotamiehemme olivat ottaneet sinut vangiksi ja ilkeällä väkivaltaisuudella valmistivat sinulle häpeällistä kuolemata. Sinun pelastuksesi oli ritarin velvollisuus. Kun silloin nostit silmäsi, nuo taivaallisen suloiset silmäsi, tunsin että unelmani oli saanut nimen, tuntemattoman ja kuitenkin tutun nimen — sinut!

PAOLA. Älä enää! Ikäänkuin verkolla kiedot sydämmeni sanoillasi! Joka suoneni vuotaa verta.

MANFRED. Minäkö sinut murheelliseksi tekisin?

PAOLA. Näin sinut kaatuneena, luulin sinut kuolleeksi. Onnellinen minä, jos niin olisi ollut!

MANFRED. Toivot siis kuolemaani!

PAOLA. Minäkö? Kuolematasi toivon, ja kuitenkin antaisin tuhat kertaa elämäni sinun edestäsi.

MANFRED. Rakastatko minua? Yksi sana vain!

PAOLA. Haa! Ääniä kuuluu. Pois täältä! He tulevat.

MANFRED. Sinusta en luovu!

PAOLA. Minun tähteni pois!

MANFRED. Menen. Mutta saanko sinua vielä nähdä?

PAOLA. Saat! (MANFRED menee PAOLAN kamariin.) Taivaan pyhät! Tämäkö on kuolema?

KUUDES KOHTAUS.

GIORDANO. LIONARDO. ANGELO. PAOLA. Myöhemmin GORELLO.

LlONARDO. Älä peljästy, armas Paola! Näimme lampun himmeän valon välkkyvän täältä ja tulimme ilmoittamaan tärkeitä uutisia.

PAOLA. Angelo!

GIORDANO. Vilkas vakoojamme. Hänet lähetimme tiedustelemaan mitä vihollinen niin salaisesti askaroi Brentan aalloissa. Mutta nyt uutisesi, Angelo!

ANGELO. Kummastellen huomasin kuinka kaikkialla, sekä sotakentällä että Brentalla, tulisoihtuja välkkyi niinkuin virvatulia; kaikki näkyivät hakevan jotakin innolla, mikä voimakkaasti jännitti heidän taistelusta hermottomiksi väsyneitä jäseniänsä uuteen pontevuuteen. — Tiedustellen Pyhän Justinan luostarista sain tietää, että erään mahtavan Ghibellinipäällikön ruumista etsittiin, vaikka munkit luulivat hänen istuvan vankina täällä meidän linnassamme.

GIORDANO. Ja kuka se?

ANGELO. Eräs munkeista lupasi minulle 1000 tukaattia, jos saisi tietää, onko tämä päällikkö vankeudessa. Jos hänen ruumiinsa oli Brentaan viskattu, niin tarjosi munkki 10,000 tukaattia eräästä suuresta ja merkillisestä sardonyxista, joka koristi kaatuneen miekankahvaa.

GIORDANO. Lisää!

ANGELO. Kun olin lupaavinani antaa pyytämänsä tiedon, sain kuulla kenen he luulivat olevan linnassa vangittuna, ja se oli…

LIONARDO ja GIORDANO. Ja se oli…?

ANGELO. Manfred, Ezzelinon poika!

GIORDANO, LIONARDO, PAOLA. Manfred, Ezzelinon poika!

GORELLO (tulee nopeasti sisään). Kas, minkä löysin, kun nuuskin kappelissa! Tämän sardonyxin, Ezzelinon oman kuuluisan sardonyxin, jota hänen poikansa tavallisesti kantaa! Olenko nyt laskenut loruja, olenko nyt nähnyt kummituksia?

GIORDANO. Olenko tunnoillani? Manfred, veriviholliseni poika minun vallassani! Kenties elävänäkin!

GORELLO. Taikka piilossa, taikka paossa.

PAOLA (jyrkkänä). Manfred, Ezzelinon poika!

GIORDANO. Pois! Vartijoita muureille, vakojia joka nurkkaan! Etsikää joka rako, joka soppi! Ottakaa jahtikoiralta vainu, ketulta silmä, hirveitä korva! Poikaini hahmot meitä saattajina johdattakoot!

PAOLA. Ezzelinon poika! Veljieni murhaajan poika! Jääkylmä kuolon käsi minua tavottaa! Te rakkaat, ikimuistettavat, kostamattomat uhrit! Näen teidät! Te viittaatte minulle! Sinä, Tisolino, kiharapää…. Haa!…

GIORDANO. Ken huusi? Sinä, Paola!

PAOLA (hämmästyneenä). Minäkö?

GIORDANO. Mitä tahdot?

PAOLA. Manfred — on…

GIORDANO. Ole huoletta! Me löydämme hänet!

GORELLO (raivokkaasti). Me surmaamme hänet!

GIORDANO. Vaikka olisi hänellä kymmenen henkeä, niin kädelläni ne puristaisin hänen ruumiistansa. (Menee. GORELLO, LIONARDO seuraavat.)

PAOLA. Taivaan pyhät!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

PAOLA. MANFRED.

PAOLA. Manfred, Ezzelinon poika!

MANFRED. Nyt tiedät kaikki! Se minä olen, ja sinä Paola Moroni, verivihollisemme lapsi. Anna minut hänen käsiinsä!

PAOLA. Sen teenkin! Säästittekö te minun veljieni verta, ja kuitenkin minun Tisolinoni oli yhtä suloinen, yhtä nuori, yhtä viaton kuin sinäkin! Sinä et saa jäädä eloon.

MANFRED. Pyysinkö sitä? Taivaan autuaana olen nähnyt eloni hetkeksi puhkeavan kukoistukseen; vavisten sydämmeni huusi: kas, Jumala koko entistä elämätäni voimallisempi! — Nuoria unelmia, pyhiä aavistuksia, suloisia kukkia nousi tuhansittain rinnassani, ja kaukana ihanana kangastuksena häämötti toivon taivaankaari, joka johtaa lemmen paratiisiin. Ja nyt! Yksi vihan saamumin hengähdys vain, ja kaikki on mennyt, hävinnyt, kadonnut, kaikki!

PAOLA (tuskaisena). Kaikki!

MANFRED. Mutta, Paola, minä rakastin kuitenkin sinua; anna minun kuolla jalkojesi juureen!

PAOLA (kääntyy pois; kylmästi). En, en; en tahdo sitä nähdä. Tuolla ulkona sinua kohtalosi odottaa, ei täällä.

MANFRED (innostuneena). En askeltakaan peräydy! Tässä on elämä antanut minulle suurimman sulonsa, tässä kuolokin antakoon suurimman katkeruutensa! Niinkuin perhonen valon polttamana vaipuu alas, niin tahdon minäkin kuolla katsellen sinua, koston pyhää enkeliä! (Paljastaa tikarinsa).

PAOLA (kauhistuen, yhtäkkiä). Suo minun paeta!

MANFRED. Pelkäätkö miekkaa? Olet oikeassa! Sitä ei tarvita. (Aikoo reväistä pois haavansa siteet.)

PAOLA (pidättää häntä käsivarresta). Manfred!

MANFRED. Taivaan Jumala! Mitä kuulen?

PAOLA. Älä kuole! Minä rakastan sinua!

MANFRED. Etkö vihaa Manfredia? Minua pyörryttää. Sinä rakastat minua, Manfredia, vihollista!

PAOLA. Manfred!

MANFRED. Nyt en tahdo kuolla. Nyt terve, elämä! Minun Paolani!

PAOLA. Sinun omasi olen! Sen todistan, niinkuin Jumalan kasvojen edessä seisoisin; niinkuin alaston sydämmeni olisi paljastunut sisustaansa myöten, eikä enää voisi peittää rajuavia ajatuksiaan. Sinua rakastan, — sinua rakastin silloinkin kuin tylysti työnsin luotani pelastavan kätesi, silloinkin kuin riemuitsin surmastasi, silloinkin kuin käskin sinut tappaa, — sinua, aina sinua, ainoasti sinua ijankaikkisesti.

MANFRED. Saman Jumalan kasvojen edessä minä nyt todistan sinut morsiamekseni.

PAOLA. Suo minun hautaantua rintaasi, unhottaa koko maailma ja elää ainoastaan sinussa!

MANFRED (halaa häntä). Ota tässä suudelmassa elämäni vala!

PAOLA. Kantaako minua vielä maa, vai olemmeko muuttaneet kaukaisien tähtien avaruuksiin?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Entiset. NOORA.

NOORA. Haa!

PAOLA. Noora! Äiti!

MANFRED. Kuka tuo on?

NOORA. Kukako olen? Se, joka pelasti sinut, ja nyt kiroo tekoansa! Riemuitse, Ezzelinon poika, kavaluudestasi! Nyt olet murtanut Moronin viimeisen lohdutuksen!

MANFRED (kiivaasti). Kavaluudestani!

PAOLA. Älä noin, äiti, älä noin! Se on pelastajani; se on rakkahani!

NOORA. Voi, kovan onnen lasta! Yksinäisellä kalliolla seisotte pyörryksissä, ympärillänne aaltojen uhkaava, nielevä kita. Vielä silmänräpäys, niin häntä odottaa mestauskirves ja sinua isäsi kirous!

PAOLA. Voi!

MANFRED. Älä vapise, rakkaani! Kuin kuolo väkevä, kuin kallio vankka on viha, mutta kuoloa ja vihaa suurempi on rakkauden voima!

PAOLA (haaveksien). … on rakkauden voima!

MANFEED. Minä riennän isäni luokse; pyydän häntä luopumaan vihastansa. Lapsien liitto sitokoon, mitä isien viha katkaisi! Isäni rakastaa minua kuin itseään, ja kun puhun rakkauden nimessä, hän ei voi kieltää mitään. Rauha ja ystävyys puhemiehinä, palajan kosimaan morsiantani!

PAOLA. Isäsikö? Isäsi! Voi, kuinka minä häntä pelkään, tuota isääsi!

MANFRED. Älä pelkää! Vaikka hän useinkin ankarasti kiivastuu, niin on hänen sydämmensä minua kohtaan lempeä. Mutta ensin sinun isäsi luo…

NOORA. Jos totta puhut ja jos tahdot vilpittömästi tehdä mitä lupasit, niin älä mene sinne!

MANFRED. En tahdo enää piileskellä. Taisteluun!

PAOLA. He tappavat sinut, jos menet! — Noora, äiti, silmistäsi välähtää pelastuksen säde! Puhu!

NOORA. Jos antaisimme tuon salaisen avaimen…

PAOLA. Esi-isien hautakammion, niin! Mihinkä on muistoni hävinnyt? (Menee kamariinsa.)

NOORA. Paolan vuoteen alla on lattiassa luukku, josta tie vie maan-alaiseen holviin, missä Moronein on sukuhauta. Siitä tulette salaiselle portille, jonka Paolan antama avain aukaisee. Tämä portti vie Brentan jokeen, ja jos olette hyvä uimari niin puolen tunnin päästä olette Pyhän Justinan luostarissa toisella rannalla. Mutta tällä avaimella olemme kokonaan teidän vallassanne: salaportin kautta voitte päästää vihollisen linnaan! Vanno äitisi autuuden kautta…

PAOLA (tulee sisään). Älä vanno! Vannomattakin luotan sinuun! (Antaa avaimen.) Tuossa on isäni henki ja esi-isieni haudat, on kunniani, vihani ja koko entinen elämäni!

MANFRED. Pakenen nyt yön pimeydessä, mutta palajan pian noutamaan morsiantani valossa ja riemussa.

NOORA. Jo päivä koittaa. Pakene! Joka minuutti on kallis.

MANFRED. Jää hyvästi!

PAOLA. Minut jätät, eikä mikään sanoma tuo tietoa, oletko pelastunut.

NOORA. Pois!

MANFRED. Päästyäni Justinan luostariin tahdon rukouskellon hurskaalla äänellä tervehtiä sinua.

PAOLA. Ja huomenna sydänyön hetken lähestyessä minä tahdon odottaa sinua isieni hautaholvissa.

MANFRED. Tulen elävänä taikka kuolleena.

PAOLA. Ankara sana!

NOORA. Jos ette mene, niin olette hukassa.

MANFRED. Jää hyvästi!

PAOLA. Vielä silmänräpäys…. ainoastaan yksi… silmä vasten silmää, sielu vasten sielua… Manfred! (Syleilevät.) Nyt pois! (Menevät PAOLAN kamariin.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

GIORDANO (Hänen katseensa on hämmentynyt. Hän puhuu itsekseen). Missä olet, Manfred? Mihin olet kätkeytynyt? Jos ei kenenkään muun silmä keksi sinua, jos ei kenenkään muun käsi saavuta sinua, niin ukon kyynelsokea silmä on löytävä askeleesi, ukon tutiseva käsi on pistävä miekan viekkaaseen sydämmeesi.

PAOLA (tulee NOORAN kanssa kamarista). Nyt joutuin ikkunaan! Sinne näkyy Brenta. (Hämmästyen.) Isäni!

GIORDANO. Ken siellä? — Haa, Paolani! — Missä olen? Niinkuin unissa-kävijä olen eksynyt, tietämättä minne. Vuoteeltani, missä pitkän yön istuin odotuksissani, ajoivat levottomuus, kuume, jano, tuska minut; eikä jälkeä, eikä sanomaa, joka verivihollisemme ilmaisisi.

PAOLA (itsekseen). Laupias Madonna! Kiitos!

GIORDANO. Mitä sanoit?

PAOLA. Minä rukoilin.

GIORDANO. Se on oikein. Rukoilkaamme, että Jumala antaisi käsiimme koston uhrin, jonka kateuden henget ovat meiltä salanneet. Rukoilkaamme tuota rukousta, illoin mennessämme levolle ja aamulla herätessämme. Muistakaamme veljiesi marttyyritarinaa. Kuinka kaatui Ubertoni?

NOORA. Giordano, armoa hänelle!

PAOLA. Ja miksi? (Itsekseen.) Vähäisen aikaa vain, niin hän on pelastettu! (Hiljaa Nooralle.) Mene ikkunaan tiedustelemaan! (Ääneen.) Tässä olen, isäni!

NOORA (menee ikkunaan). Voi, tuskan hetkeä!

GIORDANO. Kuinka Ubertoni kaatui, uljas Ubertoni, esikoiseni?

PAOLA. Kolmekymmentä jaloa Vicentialaista oli vannonut surmaavansa Ezzelinon. Heidät petettiin, mutta Uberton onnistui pelastua pakenemalla.

GIORDANO. Mutta tuo tuonelan sikiö, Ezzelino…

PAOLA. … houkutteli kavaluudella viattomat veljeni, Hugon ja Giordanon, luokseen…

GIORDANO. Iloisan Hugoni, rohkean Giordanoni! Ja käski…

PAOLA. … käski rääkkäämällä kiduttaa heidän nuoria jäseniään…

GIORDANO. Kun lemmittyni, kun Tisolinoni sen näki…

PAOLA. … niin hän syöksyi ikkunasta… ja ruumiinsa…

GIORDANO. Ja ruumiinsa musertui muodottomaksi lihamöhkäleeksi. Voi, suloista nuorukaista! Voi, keltaisia kiharoita, joita niin usein silittelin! Voi, kulta-omenaani!

PAOLA. Kuultuaan tuon hirmu-sanoman palasi Uberto vapaa-ehtoisesti pelastamaan veljiänsä, mutta se oli myöhäistä, tyranni antoi… hänet… oi, Jumala… se on kauheata… en jaksa enää…

GIORDANO. Se peikko antoi sitoa hänet neljään hevoseen, jotka… Haa! te olette nähneet sen, te muurit, ettekä sylje pakolaista piilostansa; te olette kuulleet sen, te kivet, ettekä muserra häntä; te olette tunteneet tuskani kuumat verikyyneleet, ettekä armahda minua!

KYMMENES KOHTAUS.

Entiset. LIONARDO.

LIONARDO. Jalo setäni! Merkillisiä sanomia!

GIORDANO. Onko Manfred löydetty?

LIONARDO. Ei vielä, mutta häntä ne kuitenkin koskevat.

GIORDANO. Häntä! Puhu!

PAOLA (itsekseen). Olisiko taivas tehnyt ihmetyön!

LIONARDO. Ezzelinolta on tullut lähettiläs tuomaan rauhan-ehdotuksia. Ezzelino myöntää itsensä voitetuksi, ja tahtoo jättää alueemme; vaatii vain takaisin vangitun Manfredin.

GIORDANO. Minäkö antaisin Manfredin!

LIONARDO. Setä, hillitse julma vihasi! Tämä sota on jo tehnyt autioksi koko maan, jonka Jumala kuitenkin loi paratiisiksi. Minä rukoilen! Rauhaa!

GIORDANO. Ja sinä, Paola?

PAOLA (liikutettuna). Rauhaa, isäni!

GIORDANO (raivokkaasti). Vaikka hän tarjoisi koko Italian, niin viskaisin hänen lahjansa nurkkaan, jos sillä Manfred lunastettaisiin. — Jumala! minä epäilisin sinua, jos hänet päästäisit! Sammuta elämäni tuli, mutta sammuta se hänen vereensä!

LlONARDO. Minä olen tehnyt tehtäväni. Sinä saat asiasta vastata, setä!

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Entiset. GORELLO.

GIORDANO. Joko hänet on löydetty?

GORELLO. Ei! Nyt on vain hautaholvi jäljellä. Jos ei häntä sieltä löydy, niin on saatana vienyt hänet ilmojen kautta.

GIORDANO. Paolalla on avain.

GORELLO. Mitä avaimesta! Tämä kirves avaa kaikki ovet! (Menee PAOLAN kamariin.)

PAOLA (suurimmassa tuskassa). Madonna! nyt hän on hukassa. Häntä väijytään, eikä mitään merkkiä vielä! (Hiljaa Nooralle.) Näetkö mitään?

NOORA. En mitään! Kaikki on menetetty. Rukoile!

PAOLA. Herra! Herra!

GIORDANO. Miksi vapiset? (PAOLA vaipuu hänen jalkoihinsa. GIORDANO nostaa hänet syliinsä.) Koston hetki, tuo julma hetki on tullut! Nyt on tuskiemme malja laitojensa tasalle täyttynyt, ja jokaisesta veripisarasta, mikä siitä vuotaa, kasvaa meille kostaja. Hän on kätkeynyt Moronien hautaholviin, mutta kuolleet nousevat haudoistaan, tarttuvat häneen ja raastavat hänet tänne! (Nauraa.) Ha! Ha!

NOORA. Hirmuista!

GIORDANO. Tule syliini, lapseni! Nyt rukoilkaamme, nyt taivas kuule meitä! Koston Jumala…

PAOLA. Armon Jumala!

GIORDANO. Sinä tiedät mitä rukoilemme!

PAOLA (syvään, hartaasti). Sinä tiedät mitä rukoilen! (Astuu muutamia askeleita ikkunaan päin.)

GIORDANO. Väkevä kuin kuolo on kosto! (Samassa kuuluu kaukaisen kellon heleä ääni.)

PAOLA (lankee polvilleen, itkien). Mutta kuolemaa ja kostoa väkevämpi on rakkauden voima!

TOINEN NÄYTÖS.

(Hautaholvi. Kaikkialla ristejä ja hautapatsaita.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

PAOLA (tulee haaveissaan). Mihin pakenen omaa itseäni? En tahdo mitään nähdä enkä muistaa. Taivaan pyhät! Kätkekää sieluni unen suloiseen unohdukseen, kunnes hänen suudelmansa herättää minut elämään! Kun hän oli täällä, kun hänen lempeä silmänsä valaisi sydämmeni, hälveni entinen maailmani kuin unelma, mutta nyt on niin kuin hän itse olisi unelma, ja kosto, viha, nuoruuteni veriset toverit, seisovat taas elävinä, katsovat minuun tylyin silmin, huutaen: Paola, meidän olet sinä! Muista ken olit, muista mitä teit! (Levottomasti.) En, en tahdo muistaa! Manfred, nouse sydämmeni pohjasta, sinä valoisa kuva, ja säikäytä pois yöni pimeät aaveet! Sinun nimelläsi minä pelastun heidän vallastaan. Kuinka arka kuitenkin olet, raadeltu sydämmeni, onnesikin sinua tuskastuttaa! Manfred, Manfred, miksi viivyt? Jos tietäisit kuinka hartaasti ikävöiden lempeni levittää sylinsä sinulle, niin pilven siivin rientäisit tänne. Jo illan silmät ummistuvat ja varjojen hahmot sulautuvat yhteen. (Aukaisee oven ja katsoo ulos.) Kuinka synkeä on yö! Kaikki niin kuoleman hiljaista, niin autiota, ainoastaan ilman rannalla… tuolla… mustissa pilvissä myrsky ja salama, tuomio ja kauhistus nukkuvat kamalata untaan. Mutta tuolla vielä yksinäinen veripunainen säde tunkeutuu pilvien lomasta… tunkeutuu tuskalla — — voi, nyt se hukkuu pimeyteen… Säde-parka, oletko elämäni kuva?

(Sulkee oven.)

TOINEN KOHTAUS.

PAOLA. NOORA.

NOORA. Paola!

PAOLA. Noora, äiti armas!

NOORA. Paola, isäsi kutsuu sinua! Hän tahtoo kuulla iltarukouksesi.

PAOLA (arasti). En osaa sitä. Isäni minua kauhistuttaa! Kun eilen rukoilin, niin se koski hänen elämäänsä, mutta nyt — Noora, suojele minua!

NOORA. Suojele sinua! Eilen se oli mahdollista, nyt ei enää. Oi, jospa voisin hengelläni ostaa takaisin tekoni!

PAOLA. Äiti-kulta! Minun on syy… minun yksin!

NOORA. Ja kuitenkin…

PAOLA. Mitä tarkoitat?

NOORA. En mitään. Ajatukseni ajelevat toisiansa niinkuin syöjättäret rautaruoskilla!

PAOLA (levottomana). Älä pelkää!

NOORA. Gorellon tarkka silmä minua vapisuttaa! Jos hän ilmoittaisi jotain, niin olisimme hukassa.

PAOLA. Minä pyydän lohdutusta ja sinä tarjoat myrkkyä.

NOORA. Mutta kenties myös pelastusta. Kuule, Paola! Ilmaiskaamme suoraan kavaluutemme, ennenkuin se itsestään hirmuisella tavalla tulee ilmi ja vihollinen petoksemme kautta tunkeutuu linnaan. Vartijoita asetettakoon estämään jokaista pääsemästä sisään.

PAOLA. Olethan mieletön! Etkö muista hänen palaavan tänne vielä tänä yönä?

NOORA. Unhota hänet!

PAOLA. Sitä en voi, sitä en saa.

NOORA (katkerasti). Etkö saa?

PAOLA. Sammuttaa elämän ensimmäinen kipinä, upottaa valon ensimmäinen säde kylmyyteen ja yöhön… sekö olisi Jumalan käsky, rakkauden lähteen? Ja kun hän palaa…

NOORA (kylmästi). Jos hän palaa!

PAOLA. Isänsä sydämmen hän lupasi lepyttää.

NOORA (pilkaten). Ezzelinon sydämen! Onko hänen rinnassansa mitään sydäntä? Petetyt olemme, ja kenties on Manfredkin petturi!

PAOLA. Mikä käärme minua pistää! (Lujasti.) Mitä! Epäilystä! Polvillani rukoilen sinua, Manfred, anna anteeksi! Ennen epäilisin itseäni.

NOORA. Minun täytyy silloin…

PAOLA. Jää! Teko oli minun! Minun olkoot myös seuraukset! Älä koske kohtalooni!

NOORA. Täytä se siis, kurja! (GORELLO tulee sotamiesten kanssa.) Kuka siellä? Gorello!

KOLMAS KOHTAUS.

Entiset. GORKLLO.

GORELLO. Vartioitkaa joka ovea. (Käy ympäri ja tarkastaa.) Kaikki on hyvin! Miekat pois nauloista, vieläpä haudoiltakin! (Aikoo mennä.)

PAOLA. Gorello!

GORELLO. Mitä?

PAOLA. Mitä toimitat?

GORELLO. Olen toimittamassa pitoja noille vieraille, jotka tänä yönä tekevät sen kunnian…

PAOLA. Puhu selvemmin!

GORELLO. Vieläkö selvemmin? No niin, joku lintu on viserrellyt, että Ghibellinit tekevät tänä yönä salaisen hyökkäyksen!

NOORA (Paolalle). Nyt kuulet!

PAOLA (tukehtumaisillaan). Uskaltaisivatko?

GORELLO. Muuan ihmetyö on taas alakuloisia elähyttänyt. Manfred on noussut kuolleista ja johtaa heitä meitä vastaan.

NOORA. Manfred!

GORELLO (terävästi). Kummastutko? Totta tiedät että hän, jonkun kirotun avulla, on päässyt pakenemaan linnasta! Mutta tulkoon Ezzelinoja vaikka kuinka paljo; me odotamme heitä! (Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

PAOLA. NOORA.

NOORA. No, joko kuulit? Mitä nyt sanot?

PAOLA. Ei, ei, se on mahdotonta! Niin kauan kuin Jumala elää, ei olisi semmoista petosta keksitty! Ja kuitenkin…

NOORA. Vieläkö epäilet? Lähetä varotus tuolle kullallesi! Kyllä hän palaa, mutta salamurhaajana.

PAOLA (vähän mietittyään). Kutsu tänne Lionardo!

NOORA. Vieläkö epäilet?

PAOLA (lujasti). Etkö kuullut? Lionardo tänne! (NOORA menee hämmästyneenä.) — Epäilenkö? En jaksa enää ajatella; päässäni riehu hirmuisia unelmia ja aivoni ovat sekauksissa, ikäänkuin myrkyllisen piston huumaamina. Pelasta minut hulluudesta Manfred, Manfred! Etkö näe että tahtovat sinut Paolalta ottaa? Puolusta häntä ja itseäsi! Entä jos tuo mahdoton olis mahdollista, entä jos olisin hyljännyt isäni ja isänmaani, Jumalan ja taivaan, jossa veljeni istuvat marttyyreinä, yhden perkeleen tähden! — Mutta voivatko enkelitkin valehdella, voiko sydämmeni valehdella, voivatko valatkin valehdella, jotka ijankaikkisesti sitovat ihmisen tuonelan kamalimpaan kadotukseen?

VIIDES KOHTAUS.

PAOLA, LIONARDO, NOORA, sitten GORELLO ja ANGELO.

LIONARDO. Kutsuit minua, Paola.

PAOLA. Mitä on tapahtunut?

LIONARDO. He valmistavat hyökkäystä.

PAOLA. He… valmistavat… hyökkäystä!

LIONARDO. Yön hiljaisuudessa häärivät hälyten ja meluten. Varmaan jotakin on odotettavissa.

PAOLA. Ja Manfred! Onko hän… heidän… (Ääni takertuu kurkkuun.)

LIONARDO. Olen lähettänyt Angelon vakoamaan. Luultavasti hän pian palaa.

PAOLA. Mutta vaikka hyökkäisivätkin päällemme, miksi pelkäisimme? Eivätkö muurimme ole yhtä lujat, sotamiehiemme kädet yhtä vahvat kuin ennenkin?

LIONARDO. Vihollisella on liittolainen, yötä avuliaampi, aseita voimakkaampi, sotajoukkoja mahtavampi — epäluulo, tuo näkymätön hiipivä kummitus, joka sotamieheltä katkaisee jännitetyn hermon, tekee tarkan silmän sokeaksi mutta pakenijan jalkoihin sitoo lentimet.

PAOLA. Epäluulo… meissäkö?

LIONARDO. Turmiollinen kulkupuhe on salaisesti levinnyt sotamiehiimme ja tehnyt heidät kunnottomiksi. Sanotaan että petos on tekeillä, että joku linnassa on salaisessa liitossa vihollisten kanssa.

NOORA. Petos? Kaikki pyhät varjelkoot!

PAOLA (purskahtaa ilkeään nauruun).

NOORA. Paola! Sinä olet hirmuinen.

PAOLA. Mahdollisuuden portit aukenivat minulle ja minä katsoin sen helvettiin.

NOORA. Voi minua, voi minua onnetonta!

PAOLA. Petosta! Petosta meissä, joiden ritarikilven kunnia on ollut nunnan rukousta puhtaampi! Kuulkaa, esi-isieni hahmot, kuule sinä, Giordano, esi-isäni, ankara ja jalo esi-isäni, jos on mahdollista, niin lähetä salama, joka polttaa meidät pois maasta, ettei nimemme maine, ettei linnamme rauniotkaan voisi todistaa häpeäämme.

LIONARDO. Alan aavistaa kauheita! Paola, onneton, oletko…

GORELLO (tulee). Angelo etsii teitä!

LIONARDO. Häntä vastaan! (ANGELO tulee.)

GORELLO. Tuossa hän on!

LIONARDO. Pian, Angelo, mitä tiedät?

ANGELO. Kahdelta puolelta ryntäävät päällemme! Suurin joukko hyökkää muureja vastaan ja pienempi itse linnassa karkaa selkäämme pikkuportin kautta, joka heille aukenee…

NOORA. Taivaan pyhät!

ANGELO. Ja sen portin avaa heille erään naisen häpeä.

PAOLA. Erään… naisen… häpeä…

ANGELO. Riettaalla ivalla he nauraen kertoilevat, että Manfred on houkutellut salaisen avaimen eräältä aatalta…

PAOLA (kimeästi kiljuen). Aatalta! Todellakin aatalta! Ja jos olisikin naista, niin kurjaa, niin hyljättyä, niin ilkeätä, että myisi isänmaansa vieraan himollisesta suudelmasta… niin olkoon hän kirottu! Ellei häntä rangaista, niin omalla kädelläni hänet…

NOORA. Paola!

PAOLA. Surmaan!

(Rumpuja, torvia ja sotamelskettä kuuluu.)

Kuulkaa pasuunoita! Maailman viimeinen päivä on tullut! Maailma on irtautunut saumoistaan ja eksyy säihkyvänä säkenenä avaruuteen, sillä täysi on Jumalan vihan malja; tullut on tuomion päivä…. tuomion ja koston!

GORELLO (tulee). Aseisiin! Vihollinen on täällä! Ryntää jo muureja vastaan! Lionardo! Giordano antoi sinulle miekkansa.

PAOLA (voimalla temmaten miekan GORELLON kädestä). Minulle miekka! Pois taisteluun! (Menee.)

KAIKKI. Pois taisteluun! (Seuraavat häntä.)

(Näyttämö on muutamia hetkiä tyhjänä; sotamelske ulkona kasvaa kasvamistaan.)

KUUDES KOHTAUS.

ALBERICO. SCHIO (tulevat miehineen salaportin kautta).

ALBERICO. Hiljaa! nyt olemme perillä! Nyt saamme omin silmin havaita todeksi kulkupuheen, joka sanoi salatien johtavan Brentasta linnaan.

SCHIO. Manfred-parka! Nyt hän varmaankin kahleissaan raivoo! Mutta emmekö jo astu eteenpäin?

ALBERICO. Ei vielä; emme ole vielä kaikki täällä! (Heidän puhuessaan tulee sotamiehiä salaportin kautta.)

SCHIO. Olithan sinä Ezzelinon teltassa, kun riita syntyi isän ja pojan välillä.

ALBERICO. Muistathan kuinka yhtäkkiä näimme Manfredin nousevan Brentasta, niinkuin taikavoiman avulla. Aavistimme heti että tässä oli jokin salaisuus. Hän polvistui isänsä jalkoihin ja rupesi latelemaan kaikenlaista sekasotkua rakkaudesta, pelastuksesta, josta emme saaneet selkoa. Ezzelino vaati häntä ilmaisemaan pakotiensä, mutta Manfred vastusteli. Ezzelino silloin tapaansa myöden pilkkasi Manfredia, sanoen hänen jonkun hupakon avulla päässeen linnasta. Manfred tuosta kiivastuneena rupesi soimaamaan isäänsä. Tunnet Ezzelinon, kun hän suuttuu! "Poika, mitä yö-retkesi Ezzelinoon koskee?" hän huusi ja käski viedä Manfredin vankeuteen.

SCHIO. Ankara mies, ja kuitenkin hän oli melkein kuolla luullessaan Manfredin hukkuneen.

ALBERICO. Manfred teki vastarintaa ja taistelussa riistettiin hänen kaulastansa tuo kallis avain, jonka Ezzelino kohta arvasi linnaan kuuluvaksi.

SCHIO. Ja nyt ovat sudet pyydettävät omassa luolassaan.

ALBERICO. Nyt on täällä väkeä kyllin. Eteenpäin, mutta hiljaa! (Lähestyvät toista porttia, mutta samassa portti aukenee ja GORELLO miehineen seisoo siinä.)

GORELLO. Saat tuntea suden hampaat! (Pistää SCHION kuoliaaksi.)

ALBERICO. Haa! Petosta! Ezzelino ja keisari!

GORELLO. Moroni ja Italia! (Taistelevat. Ghibellinit kaatuvat taikka pakenevat.)

GORELLO. He ovat saaneet mitä heidän tuli saada.

LlONARDO (tulee). Gorello! Vihollinen ryntää suurin joukoin vallien yli! Joka mies, joka vaimo muureille!

KAIKKI. Muureille! (Menevät.)

(Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä. Sotamelskettä jatkuu.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

PAOLA (tulee kuin haltioissaan). Mihin pakenen? Mitä tämä?… verta!… kuolleita!… Haa, nyt muistan! nyt on tuomion päivä… kuolleet nousevat haudoistansa ja avaavat sydämmensä Jumalan luettaviksi. Pian on Paolan vuoro… mutta hänen rinnassaan ei ole sydäntä, vaan kivi, ja Jumala on itkevä säälistä… Ja sitten… tulee… Manfred… avaa rintansa… hyi, siinä on sydämmen sijassa käärme, niin ilkeä, niin häijy, että taivaat kauhistuen kääntyvät pois ja Jumala vihassaan heittää koko maailman luomattoman tyhjyyden sisimpään pohjaan. Huu!

(Vaipuu kolkkoon liikkumattomuuteen.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

PAOLA. NOORA.

NOORA (tuskaisena). Paola, missä viivyt? Voi, kadotuksen päivää! Vihollinen on tunkeutunut linnaan, ja — ole varullasi kuulemaan mitä pahinta.

PAOLA. Mitä pahinta… semmoista ei enää ole…

NOORA. Isäsi kaatui…

PAOLA. Isäni… (Melkein hymysuin.) Siis kuollut… niinkuin minäkin! (Eri tarkoituksella.) Pian hänet tapaan.

NOORA. Paola, olet hirmuinen! Etkö kuullut!… vihollinen on voittajana… Pois!

PAOLA. Odotan Manfredia! Hukkukoon maailma, tässä on paikkani!

NOORA. Vieläkö uskot hänen tulevan?

PAOLA. Vaikka hän piilisi kallio-lukkojenkin takana, vaikka hän jättiläis-voiminkin ponnistaisi vastaan… niin isäni kylmä käsi… veljeni veriset hahmot ajavat hänet tänne… elävänä taikka kuolleena!

NOORA. Kamala oli rakkautesi! Kamala on vihasi! Oi, kovan onnen lapsi! Kuule vielä kerta ääntäni! Katso harmaita hiuksiani! Muista rakkauttani sinuun! Paola! kadotus odottaa! (Hänen kaulassansa.) Paola! Paola!

PAOLA (lempeästi). Itketkö sinä vielä? Vieläkö ihmistä on, joka Paolaa itkee? Äiti, armas, kultainen! (Suutelee häntä liikutettuna.) Jää hyvästi! Terveiset minulta isäni ruumiille, terveiset kaikille, mitkä minulle olivat kalliit! (Juhlallisen kolkosti.) Jää hyvästi!

NOORA (rukoillen). Lapseni! (Häntä kohtaa PAOLAN jääkylmä katse.) Jää hyvästi! (Menee.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

PAOLA, myöhemmin MANFRED.

PAOLA. Isäni kuollut! Noora poissa! Nyt on enää vain yksi lanka, jossa olemukseni riippuu! — Vihako se on, vai rakkaus, vai hulluus? en tiedä… se on nämä kaikki yht'aikaa; se on Manfred! (Samassa kello kaukana lyö kaksitoista, PAOLA säikähtyy.)

MANFRED (tulee salaisesta portista, kasvot kalpeina, vaatteet märkänä, kahleenkatkomia yllä). Paola!

PAOLA. Haa! Vihdoinkin sinä tulit!

MANFRED. Pois! Pian pois! Aika on tärkeä. Paetkaamme! Rakas, armas, ikävöitty Paola, tule! Minä kaikki selitän. Oletko minua epäillyt?

PAOLA. Sinuako epäillyt? Niin, paetkaamme! (Ikään kuin osoittaen hautaa.) Jo morsius-kamari odottaa meitä. Tuolla on pappi… hän on kalpea… ja tuolla häävieraita… veljeni… ja isäni… heillä on punaiset häävaatteet.

MANFRED. Paola, rakkautesi tähden, katso minuun! Etkö tunne! minua?

PAOLA (lähestyy häntä). Ja tuossa on sulhaseni! Niin, paetkaamme! Mutta ensin tämä suudelma! (Halaa häntä.) Silmä vasten silmää, sielu vasten sielua! (Suutelee häntä ja pistää samassa tikarinsa Manfredin rintaan.) Kavaltaja!

MANFRED (kaatuen). Paola… älä… voi, hirmuista erehdystä… en ole… kavaltaja!

PAOLA (kauhistuen). Et ole kaval… (Ääni takertuu kurkkuun.)

MANFRED. Kuule, ennenkuin kuolema sulkee huuleni… Paola armaani… silmittömän vihan sumu on himmentänyt rakkautemme kirkkaan valon… Se avain…

PAOLA. Avain!

MANFRED. Väkivalta sen minulta tempasi!

PAOLA (tyrmistyneenä). Väkivalta!

MANFRED. Isäni… polvillani tunnustin hänelle rakkauteni… hän soimasi sinua riettaasti pilkaten… en sitä kärsinyt .. tartuin miekkaan… julmistuneena isäni pani minut kahleisiin… ja silloin löysivät avaimen…

PAOLA. Ja minä…

MANFRED. Epätoivosta mielettömänä näin yön lähestyvän… lupaukseni… rakkaus antoi voiman katkaista… kahleeni… ja minä tulin… (Innostuneena.) elävänä taikka kuollee… (Ryömii PAOLAN jalkoihin.)

PAOLA. Jumala, miksi rangaistuksesi salama viipyy… Rakas, armas!

MANFRED (heräten, autuaallinen hymy huulilla). Ethän vihaa minua, ethän epäile enää uskollisuuttani!… Tuo silmäys, se kuolemankin voittaa… Sano vielä kerta enkelin äänelläsi… (Vaipuu taas maahan.)

PAOLA (epätoivosta huudahtaen). Manfred!

MANFRED. Ah! (Kuolee. Äänettömyys.)

PAOLA. Hiljaa! Tuommoisena kerran ennen sinut näin; ja kenties… (Koettelee hänen kättänsä.)… Voi! jääkylmä on kätesi! Voi! lakastuneet silmiesi tähdet! Kuollut! Kuollut! Ja minä hänen murhaajansa! Armas, rakas sulhaseni, anna anteeksi! Rakkauteni sinut surmasi, ainoastaan rakkauteni! En voinut sinusta luopua, ja kun elämä ei sinua minulle sallinut, etsin sinua kuolemassa! Nyt olet omani; nyt minä saan vapaasti halata suloisia kiharoitasi, nyt saan pelkäämättä suudella kalpeita huuliasi — nyt, kun olet kuollut! (Vaipuu maahan hänen ruumiinsa päälle. Sotamelske on lakannut.)

KYMMENES KOHTAUS.

EZZELINO. Sotamiehiä. NOORA vankina. Muita vankeja.

EZZELINO. Voitto on meidän! (Sotamiehille.) Minä annan teille linnan ryöstettäväksi. Kaikki omaisuus, tavarat, naiset on teidän.

SOTAMIEHET. Eläköön Ezzelino!

EZZELINO (katsoo vankeja päin). Missä on Giordanon tytär?

PAOLA (nousee). Tässä — ja (osottaen Manfredia) tuossa on poikasi!

EZZELINO (vavisten). Manfred!

PAOLA. Rakkautemme hylkäsit! Nyt olemme vihityt, ja jos tahdot vainoasi jatkaa, niin seuraa meitä! (Pistää tikarin rintaansa.) Manfred! (Kuolee.)

EZZELINO. Poikani, rakas poikani!

NOORA. Jumalassa on oikeus! Nyt riemuitse voitostasi! (Vaipuu itkien PAOLAN ruumiin päälle.) Paola!

II

KERTOMUKSET

BELSAZARIN PIDOT.

Onko mitään komeampaa, kuin Babylon, tuo itämaiden ruhtinatar, joka kylpee jalkojaan hopeanhohtoisessa Eufrat-joessa? Maat ja meret maksavat hänelle veroa, sillä laivoillaan ja karavaaneillaan hän vallitsee kumpaakin. Onko ketään mahtavampaa, kuin sen hallitsija Belsazar, kuningasten kuningas, jonka silmäniskua Aasian ruhtinaat vapisevat ja jonka jalka tallaa sen kansoja kuin tomua? Vain yksi vihollinen vielä rohkenee uljaana Belsazaria vastustaa — Kores, Persialaisten kuningas — mutta pian Babylonin lukemattomat sotajoukot hänetkin ja hänen köyhän paimenkansansa kukistavat. Ja ylpeänä Belsazar valmistelee voittojuhlia ylimäisilleen, päälliköille ja sotureille.

Tuhannet tulisoihdut, lukemattomiin kiiltokiviin heijastuen, loivat kuninkaalliseen saliin ihmeellistä, kirjavaa valoa. Pitkin valkoisia marmoriseiniä loikuivat purppurapeittoisilla penkeillä soturit, ja heidän edessään oli kauniita nuoria poikia, jotka polvistuen tarjosivat heille mehukkaita hedelmiä, vaahtoilevia viinejä. Hillimätön ilo valtasi kaikkien mielet, myrskyisellä ihastusnaurulla palkittiin jokaista, joka irstaisuudella ja ilveillä koetti huvittaa raakoja tovereitansa.

Salin keskellä keijuilivat hekumallisissa tansseissa mustasilmäiset orjattaret, niinkuin kevät-tuulen tuudittelemat kukat. Toisia tyttöjä seisoi tanssivien ympärillä, säestäen heidän hempeitä liikkeitään pauhaavilla symbaaleilla ja helisevillä huiluilla. Tulisemmin kuin soihdut säihkyivät orjattarien silmät, — enemmän kuin viinit ne kiihoittivat miesten mieliä.

Mutta salin perällä istui kultaistuimella itse kuningas. Tämä raivokas ilo miellytti häntä, vaikkei siitä jälkeäkään näkynyt hänen synkeässä muodossaan. Laihat kellertävät kasvot olivat niinkuin kamala arvoitus, eikä rohkeinkaan soturi tohtinut kohdata hänen terävän silmänsä leimausta.

Kuninkaan jalkain juuressa istui taivaankaunis tyttö; vankeuden lasten joukossa Zillah kasvoi äitinsä Juudan ilona ja vanhempansa Israelin lemmikkinä; silloin Belsazar näki hänet, ja Zillah unhotti isänsä, kansansa ja Jumalansa, seurataksensa heidän sortajaansa. Ja kuningas rakasti häntä niin kuin tulisoihtu rakastaa liipottelevia perhosia, joita ensin hurmaa ja sitten surmaa.

Kuninkaan vieressä oli Baalin kuva, sekin kulta-istuimella ja tehty kalliista santelipuusta ja kokonaan peitetty kiiltokivillä. Sen ympärillä olivat kaikki Kaldean Maagit ja viisaat. Belsazarin toisella puolella istui kuninkaita ja ruhtinaita, jotka Belsazar oli voittanut tai jotka vapaaehtoisesti olivat nöyristyneet hänen valtansa alle. Ja oli niitä luvulta kaksikymmentä. Joka puolella kuninkaallista salia oli komeita juhlasaleja. Ne olivat kuitenkin tyhjinä; ainoastaan sisimmäisessä näkyi kolme miestä. Jykevän keihään nojassa seisoi yksi niistä jättiläisen kokoisena, kirjavaan tiikeri-nahkaan puettuna. Se oli Arsakes, Skythalainen, sotajoukkojen ylimmäinen päämies, uljain uljaista, väkevin väkevistä ja hirmuisin hirmuisista. Toinen on viisas Boroses, Belsazarin ylimmäinen pappi, joka osaa tähdistä lukea jumalien tahdon. Heidän välillänsä seisoi viekas Harpagon, Koreksen lähettiläs; kavaluudellaan hän jo oli saattanut Medianmaan herransa vallan alle, nyt hänen liukas kielensä oli viehättävä Babylonin ylimyksiä. Ja Harpagon lausui: "kuinka te tahdotte orjina palvella, missä voisitte herroina hallita? Teidän vallassanne on Belsazarin voima — jos luopuisitte hänestä, kukistuisi samalla hänen suuruutensa niinkuin maahan kaadettu puu. Ainoastaan sinun urhoollisuutesi kautta, o! uljas Arsakes, on Belsazar valloittanut puolen Aasiaa, ainoastaan sinun tähtesi, o! viisas Boroses, Jumalat antavat hänelle onnen ja voiton. Katsokaa — sanomattomat rikkaudet ja Babylonin vallan lupaa Kores teille, jos tahdotte mennä hänen puolelleen."

Silloin Arsakes vastasi: "kiittämätön Belsazar on, mutta en kuitenkaan tahdo luopua hänestä. Ainoastaan uljaimman edessä Arsakes nöyristyy, ja Belsazar ei vielä milloinkaan ole pelännyt. Hän osaa musertaa, — sentähden minä häntä tottelen. Koresta en tunne."

Ja Boroses sanoi: "kiittämätön on Belsazar, ja kuitenkin tahdon häntä palvella, sillä hänen Jumalansa on voimallisin kaikista ja hänellä on ikuisten valtain suosio. Koresta en tunne; siis, Persialainen mies, turhaan meitä houkuttelet."

Näin sanottuaan molemmat jättivät hämmästyneen Harpagonin ja astuivat taas loistavaan kuninkaansaliin. Riemu siellä oli käynyt myrskyistä myrskyisemmäksi, entistä hekumallisemmat olivat orjattarien tanssit ja yhä rajummin soivat symbaalien säveleet. Viinin kiihdyttäminä soturit lauloivat remastavia lauluja tai reuhoivat ilosta, kuullessaan verisiä sotatarinoita.

Yht'äkkiä Belsazar korotti äänensä, ja kaikki vaikenivat kuninkaan puhuessa. Ja hän sanoi: "tietäköön maailma, että kuninkaansa nyt iloitsee, airueita menköön kaikkiin kansoihin käskemään heidän riemuita, sillä heidän hallitsijansa on tänä iltana armias." Polvillaan palvelijat kuulivat kuninkaan sanat ja katosivat. Silloin Belsazarin silmä tapasi Zillahin ja hän lausui: "viekää käsky myöskin vankeuden lapsille", ja hän lisäsi pilkaten: "käskekää heidän veisata Jumalansa kunniaksi, joka niin ihmeellisesti aina heitä auttaa; muuten tuo uppiniskainen kansa ei voisi riemuita. Laulakoot juhlavirsiä Zionista ja Israelin Jumalasta."

Ja kuninkaan lempi-orja Bagoas läksi joutuisasti toimittamaan hänen käskyjänsä. Mutta Zillahin mieli kävi murheelliseksi, ja peloissaan hän aikoi anoa armoa, mutta Belsazarin vihainen katse säikäytti häntä.

Mutta ilosta kaukana istuivat Israelin lapset pimeissä majoissaan virran vieremillä. Päätettyään päivän orjantyöt, he nyt olivat kokoontuneet yhdessä muistelemaan ja suremaan. Miesten päät vaipuivat väsymyksestä rinnoille — vaimot peittivät käsillään kyyneleiset silmänsä — ukkojen äänet vapisivat itkusta, heidän laulaessaan Zionin virsiä, ja impien silmät seurasivat ikävöiden länteen päin rientäviä pilviä. Ja kaikki valittivat: "oi, Zionin linnaa! oi, isäin hautoja! oi, muistojemme sydäntä, Jerusalemia —, josta nyt tuskin on rauniotakaan jälellä. Sieluni halajaa aina kuolemaan asti teitä ja silmäni hukkuvat kyyneleihin murehtiessani teitä. Huuhkajat huutavat, missä Taavetin ääni ennen kaikui, ja sakaalit hiipivät, missä Israelin tyttäret ennen liihottelivat — mutta kuitenkin mieleni ikävöiden halajaa vaihtaa komean Babylonin kivienne soraan. Oi, Herra Zebaoth! oletko sinäkin hyljännyt meidät? Niinkuin äidittömät lapset, niinkuin paimenettomat lampaat, niinkuin morsiamet, joilta sulhaset on surmattu, kuljemme jumalattomien nauruna ja pakanoitten pilkkana. Niinkuin setripuu Libanonissa ja palmupuu erämaassa Israel viheriöitsi, mutta myrsky tuli ja mursi setripuun; nyt se kuivettuu, jos ei sinun armosi auta meitä. Oi, Herra, eikö huoliemme mitta jo ole kyllin täysi, emmekö jo tarpeeksi ole nääntyneet vitsauksiesi alla, eikö Babylonin palo pian ole loistava meille vapauden aamuruskona, eikö tulipatsaasi toista kertaa ole johdattava meitä vankeuden erämaasta?"

Niin nuot valittivat. Silloin Belsazarin orja Bagoas astui sisään ilkkuvin muodoin ja irvisuin. Ynseästi ivaten hän lausui: "näin käskee Belsazar, teidän kuninkaanne — vankeuden lapset riemuitkoot ja viettäkööt juhlallisesti tämän yön, laulakoot symbaalilla Zionista ja veisatkoot psalttarilla mahtavasta Jumalasta, joka niin ihmeellisesti on heitä auttanut." Niin hän lausui, eikä taivaasta nuoli singonnut eikä maan povi auennut hukuttamaan herjaajaa. Ja Israelin lapset särkivät symbaalinsa ja psalttarinsa, repivät hiuksiansa ja vaipuivat vaikeroiden maahan, huutaen: "voi meitä! Jumala on hyljännyt kansansa, kun meidän täytyy veisata hänestä pakanoitten nauruksi."

Mutta Bagoas palasi kuninkaalliseen linnaan ja kertoi Belsazarille mitä tapahtunut oli. Kauhistavalla hymyllä kuningas häntä kuunteli, ja soturit pilkkasivat Israelin lapsia ja joivat irstaisesti Jerusalemin temppelin pyhistä astioista.

Ja Belsazar täytti pyhän uhrimaljan tulisella viinillä ja vieden sen huulilleen virkkoi: "Juokaatte Belsazarin, Maailman Herran onneksi! Niin kauvas kuin maa viheriöitsee, niin kauvas kuin meri aaltoilee, niin kauvas on myöskin valtani ulottuva. Tästä hetkestä älköön maailmassa kukaan muu kuin minä tohtiko sanoa 'minä tahdon' vaan 'minä tottelen'." Ja tyhjentäessään maljan hän kädellään viittasi orjilleen ja samassa noiden kahdenkymmenen kuninkaan päät vierivät katkaistuina maahan. Ääretön ihastus-huuto kaikui kaikkialla: "Terve Belsazar, maailman herra!"

Ja taas Belsazar täytti maljansa ja puhui: "Juokaatte Belsazarin, maailman Jumalan, onneksi! Ei Baalille, vaan minulle ovat maailman alkuaineet alamaisina ja tähdissä kunniani on kirjoitettuna loistavilla kirjaimilla. Kah! kumpi on väkevämpi, minäkö vai Baal?" Samassa kuningas tempasi miekkansa ja särki Baalin kuvan. Voimattomina pirstat vierivät kuninkaan jalkojen juureen. Uudestaan riemuhuuto kaikui soturien joukosta: "Terve Belsazar, maailman Jumala!"

Ja kolmannen kerran kuningas käski täyttää uhrimaljan. Hän nousi pystyyn koko pituudelleen, hänen huulensa vapisivat suuttumuksesta ja hänen säihkyvät tiikerinsilmänsä paloivat, niinkuin olisi hän nähnyt vihamiehensä edessään. "Sinuakaan — sinua, jolla ei ole ruumista, eikä kuvaa, eikä nimeäkään, Juutalaisten Zebaoth — sinuakaan minä en pelkää, tule näkyviin että saisin voittaa sinut; mutta et uskalla, pelkurina peittäydyt minulta näkymättömyyteen. Belsazar sinua ylenkatsoo."

Ja kolmannen kerran kuningas oli viedä maljan huulilleen, ja kolmannen kerran soturien riemupauhina oli alkaa, — mutta katso! — yhtäkkiä maa järisi, taivas pimeni ja tulikäsi kirjoitti leimuavat kirjaimet marmoriseinään ja katosi. Tähdet peittivät silmänsä ikivalon voiman edessä ja soihdut sammuivat ja aika seisahtui hetkeksi, peläten ijankaikkisuuden läsnä-oloa. Ja nauru mykistyi ja riemu muuttui kauhuksi ja Belsazar vaipui kuolonkalpeana kuninkaalliseen istuimeensa. Hetki kului toisensa perästä. — Aina vielä kuningas istui kalpeana kasvoiltaan — katse maahan kiinnitettynä. Ja Kaldean viisaat astuivat esiin lukemaan kirjoitusta ja tietäjät selittämään sitä — mutta tässä heidän viisautensa oli kuin pimeys pimeässä, ja peläten he sanoivat: "tämä on korkeampaa, kuin mitä me voimme ymmärtää."

Mutta Zillah tunsi Jumalan sormen ja hän kuiskasi Belsazarille: "kutsuta, herra kuningas, joku minun kansastani; ainoastaan Israelin lapsi voi selittää tämän, sillä meidän Jumala tuo on, joka julmistui." Ääneti Belsazar istui vielä, mutta kädellään hän viittasi käskyn orjille ja Bagoas läksi sitä toimittamaan. Hetken kuluttua hän palasi, mukanaan viisain Israelin lapsista, kirjanoppinut Daniel, jolle Jumala oli antanut profeettain pyhää voimaa. Ja Daniel tuli, muodoltaan murheellisena ja silmät maahan luotuina, sillä hän luuli olevansa kutsuttuna pakanoitten pilkattavaksi. Silloin kuningas osotti tulikirjoitusta seinällä. Daniel katsoi — ja hänen silmänsä kirkastuivat toivosta ja hänen muotonsa jalostui innostuksesta; haltioissaan hän ojensi kätensä ja hänen äänensä soi niinkuin myrsky setrimetsässä: "Näin sanoo Herra — kirottu sinä Babylon, — kolmesti kirottu sinä itämaiden ylpeä ruhtinatar, joka olet juopuneena pyhien kyyneleistä ja viattomien verestä; — sinunkin kostopäiväsi on tuleva. Ei puhdasta impeä, ei tutisevaa ukkoa, eikä viatonta rintalasta säästetä. Minä olen laskenut sinun syntisi ja yhtä lukemattomat kuin ne ovat, yhtä ankara on myöskin minun rangaistukseni oleva."

"Ja taas Herra sanoo: Riemuitse, Zion, ja levitä, o, Jerusalem, sylisi palajaville lapsillesi; sillä minun armoni suojelee Israelin lapsia vielä kerran. Heidän kyyneleensä ja valituksensa painavat minun vaa'assani enemmän, kuin Babylonin rikkaudet ja Belsazarin valta."

"Ja vielä Herra sanoo: Kirottu, kolmesti kirottu sinä Belsazar, joka ylpeilet vallastasi ja voimastasi! Katso — elämäsi on minun kädessäni niinkuin liekkuva soihtu myrskyssä. Sinua sanotaan maailman hallitsijaksi ja kohta onnesi on orjiesi vallassa — luulet itsesi voittamattomaksi ja kohta valtasi annetaan Korekselle — ylpeytesi hurmaamana jumaloitset itseäsi ja kohta koirat kadulla nuoleskelevat veristä ruumistasi."

Näin Daniel selitti tulikirjoituksen, ja kaikki kauhistuivat, sillä Jumalan henki puhui hänen kauttansa.

Aika taas kului kulumistaan. Yön hämärät jo alkoivat haihtua aamuruskon valostukseen. Belsazar lepäsi vuoteellaan. Hänen luonansa seisoivat samat kolme miestä, jotka äsken keskustelivat juhlahuoneessa. Ja Arsakes sanoi: "Belsazar on pelännyt, on vapissut pelosta; — häntä en enää voi palvella, ainoastaan uljaimman edessä Arsakes nöyristyy. Siis tahdon mennä Koreksen puolelle."

Ja Boroses sanoi: "Jumalien viha on Belsazaria kohdannut, hän on särkenyt Baalin ja Juutalaisten Zebaothia hän on pilkannut. Jumalien suojelus on luopunut hänestä; — siis minäkin hänestä luovun."

Näin sanoessaan molemmat nostivat miekkansa ja työnsivät ne syvään Belsazarin rintaan; — kuningasten kuningas oli kuollut ruumis.

JULIAN.

Tahdotte kuulla minun elämänvaiheitani? Kuka on sanonut niissä olevan mitään merkillistä? Ja, kenties, ette enää ajattelisikaan hyvää minusta, jos suostuisin pyyntöönne, sillä kertomukseni ei suinkaan esitä minua missään kauniissa valossa. Mutta, jos pysytte pyynnössänne, olkoon menneeksi. Koko maailma ja erittäin oma itseni inhottavat minua siihen määrään, etten välitä ihmisten ylenkatseesta enkä rakkaudesta. Yötä ei ole vielä pitkälle kulunut. Unta en saa — minun on, näet, joka yö kamala olla ja luonani käy vieraita, haudan lähettämiä tovereita, jotka kai tahtoisivat saada minut virkeäksi ja kieleväksi, ja sentähden aina karkoittavat unen silmistäni. Tahdon siis kertoa elämäni murheellisen tarinan — olkoon se teille varotukseksi.

* * * * *

Olen syntynyt Hämeessä eräässä suuressa kartanossa, joka oli isäni oma. Hän oli nuorena ollut venäläisessä sotapalveluksessa ja silloin herättänyt yleistä ihastusta Pietarin ylimys-seuroissa, mutta otti eronsa everstinä, kun iso-isänsä kuoli ja jätti suuren sukutalomme fideikomissiksi ainoalle pojalleen. Isäni muutti nyt Suomeen, nai köyhän, mutta kauniin vapaasukuisen neiden, ja eleli onnellista elämää hellänä perheen-isänä ja vieraanvaraisena naapurina. Tätä onnea kuitenkin kesti vain kuusi vuotta kun äitini kuoli synnytettyänsä minut maailmaan, ja isäni jäi murheelliseksi leskimieheksi kahden pienen pojan kanssa. Niinkuin usein on veljeksien laita, niin minä ja vanhempi veljeni, Malkus, olimme ihan eri luontoa. Malkus oli punaposkinen, erinomaisen kaunis poika, iloinen ja vilpitön, herkkä suuttumaan ja herkkä leppymään, ylpeä ja uljas, itsemäärätty kuningas kaikissa leikeissä; minä taas olin arka, hento, kivulloinen lapsi, joka harvoin olin toverien seurassa; pelokas ja arkaluontoinen kun olin, en voinut maailman vaatimuksia tyydyttää muulla, kuin salamielisellä myöntyväisyydellä. Veljeni oli kaikkien rakastama, isäni jumaloitsema, minua vastaan ihmiset olivat kylmiä, ja isäni kovakin. Hän katsoi minua aina syypääksi äitini kuolemaan, ja hänen tylyytensä minua kohtaan kasvoi kasvamistaan, kun hän lisäksi huomasi minut mahdottomaksi sotapalvelukseen, ainoaan virkaan, jota hän piti sopivana vapaasukuiselle perheellemme. Minun tunteeni isääni kohtaan olivat vaihtelevaisia; välistä sydämmeni sykki palavimmasta rakkaudesta häntä kohtaan, mutta välistä taas, kun isäni pilkalliset muistutukset ja veljeni paremmuus loukkasivat ylpeyttäni, havaitsin povessani kiehuvan todellisen vihan, joka kasvoi vain sitä hirmuisemmaksi, mitä enemmän minun täytyi sitä peittää.

Vanhempi veljeni lähetettiin tietysti kadettikouluun, minun kasvatuksestani ei pidetty suurtakaan väliä. Kotiopettajani, joita muutettiin melkein joka vuosi, olivat usein paremmin isäni metsästystovereita, kuin minun opettajiani, mutta käsityskykyni oli elävä ja monessa tieteessä edistyin ihmeteltävästi. Se halveksiminen, jota koko läheisöni osotti kaikille kirjallisille yrityksille ja harrastuksille, sytytti minussa ahkeruutta ja halua tulla sitä etevämmäksi tietojen puolesta. Huvittavimmat hetkeni vietin kirjojeni ääressä, erittäin jos oikein rauhassa sain kiintyä lukemaan jonkun mielirunoilijani teoksia. Vähitellen opin elämään kahtamoista elämää, toista jokapäiväisissä oloissani, joissa minua ylenkatsottiin ja joita minä ylenkatsoin, ja toista unelmien maailmassa, jossa kiihottunut mielikuvitukseni hallitsi itsevaltiaana ja jolle minä pyhitin parahimmat tunteeni, ajatukseni ja voimani. Tämä runollinen innostus karkoitti sydämmestäni entisen tyytymättömyyden, olin entistä onnellisempi, sillä unelmani olivat kirjavia ja iloisia kuin huumaantuneen opiuminpolttajan.

Ahkeruuteni ja intoni olivat niin suuret, että, vaikka aikaisempi kasvatukseni kokonaan oli laimin-lyöty, kuitenkin tavallisessa i'ässä pääsin ylioppilaaksi. Kun otin jäähyväiset isältäni lähteäkseni Helsinkiin, tahdoin halata häntä, mutta hän teki estävän liikkeen ja sanoi ainoastaan: "tulet nyt aivan outoihin oloihin, muista aina ettet milloinkaan pilaa sukumme mainiota nimeä, että aina pysyt oikeana aatelismiehenä, niin minä pysyn sinua kohtaan hellänä isänä."

Tultuani yliopistoon, havaitsin pian ihanteellisten toiveitteni pettyvän. Vakaisiin tieteisin pian kyllästyin; ylpeyteni kun ei enään ollut ahkeruuttani kannustamassa, jouduin ihan toimettomuuteen. Isäni oli määrännyt minut lakimieheksi, enkä voinut, vaikka koko tuo virkaura inhotti minua, vastustaa häntä. Mutta yliopistossa en jaksanut päättää käydä käsiksi noihin kuiviin lainopillisiin tieteisiin; taide, runollisuus ja huvitukseni veivät kaiken aikani. Ne tyydyttivätkin minua ensimmäisinä vuosina täydellisesti, mutta vähitellen nekin lakkasivat antamasta hengelleni ravintoa. Kun aina toimitin vain sitä, mitä mieleni teki, niin viimein rupesin oikein pelkäämään kaikkea ankaraa työtä, vaikk'en suinkaan toiselta puolen elänyt tavallisten tyhjäntoimittajien huoletonta elämää.

Ääretön kunnianhimo raivosi sydämmessäni, vaikka päältä nähden olin ylenkatsovinani ihmisiä ja maailmaa. Tunsin katkerasti, että vaikea olisi työttömänä saavuttaa sitä loistavaa asemaa maailmassa, joka oli unelmieni päämäärä, mutta en löytänyt sopivaa työtä. Sukutalomme Hämeessä oli fideikomissi ja oli siis joutuva veljeni käsiin, isämme kuoltua; jo syntyni puolesta olin siis määrätty köyhäksi ja vähäpätöiseksi. Yhtä vähän voisin kunniaan päästä virkatietä; se oli minun silmissäni suuri autio maa, jossa kaikkien elämän kukkien täytyi lakastua; näin mielikuvituksessani virkamiesten tavallisen kohtalon — pienen palkan, nälkäisen lapsilauman j.n.e. — ja kauhistuin semmoista kuivaa elämää. Olisin tosin isäni ja hänen korkeain tuttavainsa kautta voinut hankkia jonkun tyhjän viran, mutta ylpeyteni esti minua valitsemasta sitä keinoa. Enemmän taipumusta tunsin tieteisiin, mutta se alinomainen ahkeruus ja tarkkuus, jota niissä vaaditaan, pelästyttivät minua. Mitä taiteisiin tulee, niin minulta puuttui tuo käsityöntapainen taito, joka niissä on välttämätön; sitä vastoin oli minulla toivona, että vilkas mielikuvitukseni ja sivistynyt makuni runollisuuden alalla synnyttäisivät tuotteita, jotka tekisivät nimeni kuuluksi kirjallisuuden historiassa. Olin jo ennen kirjoittanut joulukalentereihin muutamia lyyrillisiä kappaleita, ja saanut niistä mielistelevien ystävien ja toverien kiitosta. Nyt rupesin vielä suuremmalla innolla runojen tekoon: luin ahkerasti kaikenlaisten maiden kaunokirjallisuutta ja käänsin ruotsiksi koko joukon, erittäin italialaisia lauluja, harjaantuakseni vaikeihin runomuotoihin. Olin noin 22 vuoden vanha, kun painosta tuli ensimmäinen runokokoelmani, jolle olin antanut teeskennellyn nimen "Yön hattaroita". Muutamat arvostelijat, joille olin lainannut rahaa, muutamat vanhat virnakat, jotka pitivät mustaa tukkaani ja kalpeata laihuuttani "varsin viehättävänä", muutamat nuorukaiset, jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan eriskummaisuutta, julistivat niin ahkerasti ja niin varmasti minut suureksi runoniekaksi, että ensin minä ja sitten yleisökin sitä uskoi. Juopa isäni ja minun välilläni laajeni taas. Hän moitti koko kirjallista toimintaani ja pilkkasi sitä toivottomuuden vivahdusta, joka oli monen runoelmani päätunnusmerkki. Muuten olivat hänen kirjeensä taas paljoa ystävällisemmät kuin ennen, mutta turhamielisyyteni oli tullut niin araksi, etten kärsinyt lievääkään pilkkaa. Vaikka matkustus ulkomaille oli sieluni rakkaimpia toiveita, en kuitenkaan suostunut siihen, vaikka isäni sitä ehdotti. Isäni, joka oli tottunut minulta vaatimaan ehdottominta kuuliaisuutta, suuttui ja muuttui pian yhtä kylmäksi, jopa kylmemmäksikin kuin ennen. Mutta se asia ei silloin voinut, niinkuin ennen, tehdä minua murheelliseksi; olin hurmaantunut voitostani ja näin kaikki ilon loistavassa valossa.

Mutta toiveeni ja arkamielisyyteni olivat siihen määrään kiihottuneet, että pian oli tapahtuva muutos. Alakuloisuus ja epätoivo hiipivät taas mieleeni; lapsellinen herkkäluuloisuus ja epäröivä väsymys vaihettelivat siinä alinomaa. Pelolla havaitsin ettei runoudessani ollut mitään edistystä huomattavissa, että sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita viimeksi olin lukenut. Ylpeyteni kuitenkin nytkin kielsi minua tunnustamasta tätä itsellenikään; päinvastoin vain luulin että olot, joissa elelin, olivat niin kuivat ja yksitoikkoiset, ettei mikään vapaa runollinen elämä niissä ollut mahdollinen. Mielikuvituksessani etelämaiden uhkea luonto, rikas taide ja kirjava elämä vietteli minua taas ihmeellisellä voimalla luokseen. Kuinka näyttikään kotimaani kylmältä, vähäpätöiseltä, ahtaalta, kun unelmissani käyskelin ikuisen Rooman katuja tai katselin Kreikan saarten paratiisillisia kukkatarhoja! Nyt isäni vanha matka-ehdotus olisi ollut minulle mitä suotuisin, mutta sitä ei uudistettu, enkä tohtinut pyytää rahoja matkaa varten, kun tiesin isäni minuun suuttuneen ja siis pelkäsin saavani kieltävän vastauksen. Alakuloisena heittäydyin kaikenlaisiin seuroihin ja hurjiin huvituksiin, joista kuitenkaan en löytänyt muuta kuin ikävyyttä. Arvosteleva älyni pian huomasi ihmisten heikkoudet ja huonot puolet, mutta olin liian itsekäs ottaakseni huomiooni heidän hyviä puoliansa.

Semmoinen oli mielialani, kun näköjään vähäpätöinen asia vaikutti uuden käänteen tilassani. Sen kadun toisella puolella, jonka varrella asuin, oli korkea kivitalo. Ylimäisessä huonekerroksessa oli muutamia vinttikamareita, joista yksi sattumalta usein veti huomioni puoleensa. Vaikka olisin tullut kuinka myöhään yöllä kotiin, vaikka olisin noussut kuinka varhain aamulla, aina loisti sieltä valkea. Usein kun tulin kotiin, vietettyäni yön ja päivänkin turhissa, jopa irstaisissakin huvituksissa, voin tuntikaudet istua pää käden nojassa katsomassa tuota pientä ikkunaa korkeudessa, josta kirkas lamppu tuikki niin rauhallisena ja juhlallisena. Kysymällä sain tietää että kamarissa asui kaksi naista, äiti tyttärinensä. Äiti oli köyhä merikapteenin leski ja tytär elätti sekä itseänsä että äitiänsä puhtaaksikirjoittamisella. Siis nuori tyttö! Kenties kauniskin! Uteliaisuuteni oli herätetty, ja päätin pyrkiä perheen tuttavuuteen. Se ei ollut vaikeata. Olin tahtovinani saada muutamia käsikirjoituksia puhtaaksi kirjoitetuiksi ja vein koko pakan paperia mukanani. Kolkutin kamarin ovelle ja astuin sisään. Kamari oli ahdas, pimeä ja kylmä, mutta siisti ja puhdas. Pöydän ääressä istui kirjoittamassa nuori tyttö, joka kamariin astuessani nosti silmänsä työstään ja katsoi minuun ujosti. Ah, sitä silmäystä! Sen lämmin valo valaisi, niinkuin auringon säde, koko huoneen — seinät, huonekalut, kaikki näyttivät minusta niinkuin kullatuilta. En olisi hämmästynyt, vaikka lakastunut orjantappurapensas, joka kasvoi ruukussa ikkunalla, olisi tuosta silmäyksestä ruvennut uudestaan kukoistamaan. Ihaellen seisoin muutamia silmänräpäyksiä ääneti, ja tyttöparka punastui punastumistaan. Viimein toimitin asiani ja läksin pois.

Tämä ei kuitenkaan ollut viimeinen käyntini. Tuo pieni ahdas kamari ja nuo ihmeelliset tummansiniset silmät vetivät puoleensa kaikki ajatukseni. Ensi kerran elämässäni toinen ihminen täytti kokonaan mieleni. Kaikenlaisilla tekosyillä koetin pitkittää hänen työtänsä ja selitin sitä niin tärkeäksi että minun itse täytyi olla läsnä tarkastamassa, tuliko kaikki oikein toimitetuksi. Tyttö oli kuitenkin niin ujo ja arka, että tuttavuudestamme ei olisi tullut mitään, jos ei äiti olisi ollut puheliaampi. Olin tuskin käynyt siellä kolme tai neljä kertaa, kun sain kuulla kaikki hänen elämänvaiheensa, kuinka vaikeata on köyhän lesken elättää itseänsä, erittäin jos hänen pitää kasvattaa lapsiansa, kuinka kallis nyt on elämä j.n.e. Kuuntelin yksitoikkoisimpia juttuja suurimmalla tarkkuudella ja koetin niin väsymättä päästä hänen suosioonsa, että eukko-parka viimein melkein ihastui minuun. Monta viikkoa odotettuani sain kuitenkin palkinnon kaikesta huomaavaisuudestani. Kun kaikki oli puhtaaksi kirjoitettuna ja minä olin kiittänyt tytärtä vaivasta, tuli äiti siihen ja ujosti ja moneen kertaan selitellen ja anteeksi pyydellen kysyi, syvästi niiaten, tahtoisinko tulla juomaan teevettä huomisiltana heidän kanssaan. Käännyin tyttären puoleen sanoen: "tohdinko toivoa, että mamseli Magdaleena yhtyy tähän kutsumukseen". Luulin taas tapaavani hänen tavallisen aran äänettömyytensä, mutta hämmästyin iloisesti, kun hän vapaasti ojensi minulle kätensä ja sointuvalla äänellä sanoi: "herra parooni on varsin tervetullut".

Sydämmeni tykki kovasti ja voin töin tuskin odottaa seuraavaan päivään. Kävelin niinkuin unessa enkä jaksanut ajatella muuta kuin Magdaleenaa. Mielikuvitukseni koristeli häntä kaikellaisilla mitä runollisimmilla avuilla, milloin hän minusta oli Byronin Haydée, milloin Goethen Klärchen. Valikoin niin kauan vaatteita, joihin aioin pukeutua sinä merkillisenä iltana, ja sitten pukeuin valikoimiini vaatteisiin niin kauan, että minun viimein täytyi purskahtaa nauruun ja katsoa peiliin, olinko vielä oma itseni. Mutta pian olin taas yhtä naurettava kuin ennen. Illalla ponnistin kaikki voimani ollakseni oikein sukkela ja viehättävä. Eikä se huonosti onnistunutkaan, havaitsinpa seurani miellyttävänkin Magdaleenaa. Hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Tavallisesti hänen poskensa olivat vähän liiaksi kalpeat, mutta nyt oli teeveden keittäminen niihin painanut mitä koreimmat ruusut. Lähteissäni äiti pyysi minua tulemaan pian takaisin, jos ei heidän seuransa olisi minulle muka liian alhainen j.n.e.

Ja minä tulinkin, tulin usein, kävin melkein jokapäiväisenä vieraana pienessä perheessä. Jätin kaikki muut seurat, ja vältin niitä turhia huvituksia, jotka ennen olivat vieneet niin suuren osan aikaani. Kun joka päivä sain nähdä Magdaleenan väsymätöntä ahkeruutta, joka ei antanut aikaa tunninkaan huvitukseen, hänen tarkkaa huolenpitoaan velvollisuudestansa ja kuinka rauhallisesti ja melkein iloisesti hän aina uhrasi oman itsensä muiden edestä, niin häpesin omaa itsekkäisyyttäni ja saamattomuuttani. Huomasin pian myöskin, että Magdaleenan mielenlaatu oli ihan toisenlainen, kuin mitä mielikuvitukseni oli kuvaillut. Hän ei ollut ollenkaan mikään romaani-sankaritar; hänen olentonsa ainoa romantinen puoli oli kaksi tummansinistä silmää, kauniimmat arvoitukset, mitä ikänäni olen nähnyt. Muuten hän oli oivallinen, ymmärtävä, toimelias tyttö, ei vähintäkään haaveksiva, mutta muita nuoria tyttöjä paljoa lujamielisempi. Äiti oli kärtyisä ja kivulloinen, marisi alinomaa ja luuli vain itsellään olevan tunteita, kaikki muut ihmiset — erittäinkin tytär — olivat barbaareja; enkä kuitenkaan ole koskaan nähnyt niin hellää, tasaista rakkautta kuin se, millä Magdaleena hoiteli äitiänsä. Hän oli aina yhdenlainen, yhtä vakava, yhtä lämmin ja yhtä sävyisä. Kerta minun täytyi kysyä: "Magdaleena, minusta melkein tuntuu kuin olisi äitisi sanoissa perää, ett'ei sinulla ole tunteita; en ole usein nähnyt niin ilotonta ja vaivaista elämää, kuin sinun elämäsi on, enkä kuitenkaan ole kuullut yhtäkään valitusta huuliltasi; olet siis onnellinen, mutta en milloinkaan ole nähnyt enkä kuullut sinun riemuitsevan." Magdaleena loi minuun taas kummallisen silmäyksen ja sanoi hetken vallinneen äänettömyyden jälkeen: "en ole tunteeton, mutta osaan olla vaiti".

Kuinka monta kuukautta tätä asian laitaa kesti, sitä en oikein muista, sillä onnellisena ihminen unohtaa ajan menon, ja minä olin onnellinen. Kirjoista Magdaleena ei ollut oppinut paljoa, elämästä kaikki. Koetin sentähden sivistyttää häntä illoin lukemalla ääneen kappaleita etevien kirjailijain teoksista. Hän olikin sangen halukas oppimaan ja minun täytyi ihmetellä hänen terävää älyään ja käsitystään. Mutta hänen makunsa ja mielensä olivat ihan toista laatua, kuin minun. Hän kuuli tarkimmalla mielenkiinnolla luonnontieteellisiä kertomuksia ja kuvauksia, minä kun taas kokonaan ylenkatsoin luonnontieteitä; myöskin hän oppi mielellään historiaa, ja usein hän unohti hetkeksi neulomisensa, kuunnellessaan suurten sankarien urostöitä. Sitä vastoin hän ei ollenkaan ymmärtänyt runoutta, ja kauniimmat runoelmat jättivät hänet kylmäksi ja hajamieliseksi. Tämä harmitti minua kovin, mutta päätin itse käännyttää häntä. Hän ei, näet, tiennyt minua runoniekaksi ja minä päätin kirjoittaa eepillisen runoelman korkeinta lajia, jossa ylistäisin häntä, kuten ennen Dante Beatriceänsä. Rupesin työhön, ja pian oli jotenkin suuri osa valmiina. Malttamattomana en jaksanut odottaa kauempaa, ja menin lukemaan hänelle mitä olin kirjoittanut. En kuitenkaan tahtonut kohta ilmaista itseäni, vaan sanoin runoelman toisen miehen tekemäksi. Ah! turhaa oli työni ollut. Magdaleena ei aavistanut mitään; innostuneimmat ja palavimmat rakkauden ilmaukset ja kuvaukset eivät liikuttaneet häntä vähintäkään, hän nähtävästi ei luullut runoelman tarkoittavan häntä itseänsä. Sekä sydämmeni että ylpeyteni olivat loukatut, ja minä lopetin pian lukemiseni. Katkeralta tuntui mieleni ja kysyin peitetyllä harmilla: "kuinka on mahdollista, että te, Magdaleena, joka olette olevinanne niin ymmärtäväinen, voitte olla niin penseä elämän kahta jalointa lahjaa, runoutta ja taidetta, kohtaan." Ja rupesin viisaustieteellisillä ja runollisilla dityrambeilla ylistämään taiteen jumalallista merkitystä. Magdaleena vastasi ainoastaan: "tuota en ymmärrä; minä en pidä runoudesta, sillä kaikki runoniekat valehtelevat."

Sana oli sanottu. Olin milt'en masennettu. Otin hattuni, syyttelin tärkeitä asioita ja läksin pois.

Olin ensin melkein päättänyt olla takaisin tulematta, mutta havaitsin pian sen mahdottomaksi. Olin niin tottunut Magdaleenan seuraan, että palasin vastoin omaa tahtoani. Mutta nyt oli jo jotakin rikkoutunutta tunteissani häntä kohtaan; vanha arvosteleva epäluuloisuuteni oli herätetty ja koko rauhani taas kadonnut. Magdaleena havaitsi pian muutoksen, joka oli tapahtunut käytöksessäni häntä kohtaan, mutta oli kuitenkin yhtä ystävällinen ja yhtä rauhallinen kuin ennen. Tämäkin minua harmitti; itsekkäänä ja synkkämielisenä olisin pikemmin suonut että hän olisi murheellinen ja onneton. Nyt vasta rakkauteni leimahti palavan intohimon ilmituleen, mutta rupesin nyt vasta tarkastelemaan Magdaleenaa suurella epäluulolla. Teeskentelemättömyytensä ja luontevuutensa näyttivät nyt minusta yksinkertaisuudelta; hänen alinomainen työteliäisyytensä oli ikävystyttävää. Käytökseni oli nyt myöskin epätasaista ja vaihtelevaa; toisinaan olin valmis suutelemaan hänen jalkojansa, toisinaan melkein vihasin häntä; olin viikkokausia poissa hänen luotaan ja toisinaan istuin aamusta iltaan asti hänen kamarissaan; välistä olin vanha, uskollinen ystävä, välistä taas pilkallinen, isoinen maailmantuntija. Ylenkatsoin omaa huikentelevaisuuttani, mutta toiselta puolen ylpeyteni kuiskutteli korvaani: eihän tuo, tavallinen taidoton tyttö ansaitse sinunkaltaisesi rakkautta, eikä hän sitä ymmärräkään; hänen kauneutensa on vain houkutellut mielikuvitustasi.

Vielä muutkin asiat lisäsivät kärsimystäni. Välttääkseni vääriä selityksiä olin perheeltäni ja ystäviltäni pitänyt salassa minun ja Magdaleenan tuttavuuden. Kauan tämä tietysti ei onnistunut, ja pian sain usein kuulla tovereiltani kaikenlaisia pilkallisia ja kevytmielisiä viittauksia. Veljeni erittäin nauroi koko juttua ja väitti Magdaleenaa taitavaksi tekopyhäksi, joka teeskennellyllä siveydellä osasi viekotella minua. Minä puolustin kiivaasti Magdaleenan puhtautta, vieläpä tarjouduin viemään veljeni hänen luoksensa, jotta saisi itse nähdä, mikä etevä tyttö Magdaleena oli. Hän suostui tarjoumukseeni, ja minun onnistui kääntää hänet kokonaan — valitettavasti liiaksikin. Näin, kuinka Magdaleena miellytti häntä, ja musta luulevaisuus rupesi raivoamaan povessani. Satuin muutamia päiviä olemaan poissa hänen luotaan ja kun taas tulin, näin veljeni istuvan siellä. Mieleni kävi synkäksi ja sanoin pian jäähyväiset. Oli ihana kevätilta Toukokuun lopulla. Kävelin pitkin katuja ja tulin viimein satamaan. Eräs laiva oli juuri sieltä purjehtimaisillaan merille, pienet kimaltelevat aallot tanssivat keulan ympärillä, ikään kuin sitä halaten, purjeet vapisivat ilosta tultuaan vapaiksi, ja merimiesten huulilta kaikui rattoisia lauluja. Väkisinkin painuivat silmäni umpeen; mielikuvituksessani seurasin ikäänkuin lumottuna laivan retkeä, hehkuva eteläinen kukkaranta astui silmäini eteen, tunsin oranssipuiden tuoksuvan, komea, vanhanaikainen marmoritemppeli pilkoitti puiden välistä, ja temppelissä istui unelmieni ihanne, itse runotar; ah! se ei ollut tuo kalpea, rauhallinen Magdaleena, se oli uhkea kaunotar, joka kiihkeällä innolla ojensi käsiänsä minua kohtaan. Avasin taas silmäni ja lumous oli hävinnyt. Alakuloisena läksin kotiin, jossa tapasin kirjeen isältäni. Hän uudisti nyt entisen tarjouksensa kustantaa ulkomaanmatkani. Sydämeni riemuitsi. Olin siis vapaa, vapaa kaikista ikävistä oloista, jotka painoivat minua kotimaassa. Siellä kaukana runottareni, joka oli aivan kuin jäätynyt tuon merkillisen illan jälkeen, olisi saava uutta henkeä, kun kahleet eivät enää ahdistaisi sitä. Mutta Magdaleena —! Aavistin, että isäni oli saanut tiedon meidän tuttavuudestamme ja että tarjouksensa tarkoitus oli erottaa meitä. Ensikerran elämässäni rupesin kylmästi ja järkevästi ajattelemaan tulevaisuuttani ja rakkauttani Magdaleenaan. Sekä sydämmeni että ymmärrykseni sanoivat häntä elämäni hyväksi enkeliksi, mutta pelkäsin kuitenkin sitoutua elinkautiseen liittoon. Kirjoista olin usein lukenut että taideniekan täytyy olla vapaa, että rauhallinen kotielämä kuolettaa hänen henkensä, että huolenpito vaimosta, lapsista j.n.e. ja runollinen mielikuvitus eivät sovi yhteen. Ja sitten tuo runollisuuden puute Magdaleenassa! Hän ei milloinkaan ymmärtäisi pyrintöjäni ja yrityksiäni. Olin tuskallisimman epäröimisen vallassa. Joka päivä päätin puhua Magdaleenan kanssa, joka päivä kuitenkin lykkäsin asian toistaiseksi.

Olin vielä kahdenvaiheilla, kun jonkun ajan perästä isäni itse tuli kaupunkiin. Havaitsin pian aavistukseni oikeaksi. Isäni tiesi kaikki. Arkaillen koetin kaikin tavoin välttää selityksiä; hän ei kuitenkaan päästänyt minua, vaan kysyi minulta suoraan, millä kannalla olivat minun ja Magdaleenan väliset asiat. Vastasin että rakastin häntä, että elämäni olisi tyhjä ilman häntä; vieläpä olin valmis naimaan hänet isäni suostumuksella. Isäni punastui vihasta ja huusi ett'ei hän milloinkaan ottaisi vanhaan sukuumme kaikenlaisia köyhiä, sivistymättömiä, tuntemattomia tyttölutkia kadulta. Olin kovin alakuloinen ja pelonalainen, mutta pysyin kuitenkin lujana. Hänen käytöksensä silloin muuttui ja hän alkoi rukoilla ja hellästi nuhdella. Hän muistutti että olin köyhä enkä milloinkaan voisi elää pelkällä kirjailemisella. Hän esitti kaikki nuo vanhat jutut runoniekan sopimattomuudesta perhe-elämään, joita itsekin ennen olin ajatellut. Rupesin horjumaan päätöksessäni. Tiesin tämän hetken ja tämän keskustelun ratkaisevaksi, mutta heikkouteni ja velttouteni olivat kuitenkin tahtoani väkevämmät. Viimein isäni uhkasi kokonaan hyljätä minut, jos en myöntyisi hänen vaatimuksiinsa. Koetin olla miehen tavalla luja, mutta loppu oli — että myönnyin. Lupasin olla Magdaleenaa näkemättä ja puhuttelematta, kunnes tulisin takaisin ulkomaan matkaltani, jonka pitäisi kestää vähintäin kolme vuotta. Isäni oli tyytyväinen, ja päätettiin että lähtisin ensi viikolla.

Mutta tämä lähtö, jota niin kauvan olin ikävöinnyt, tuntui nyt minusta mitä raskaimmalta. Rakkauteni syttyi taas povessani ilmituleen; Magdaleena oli minulle taas koko maailmaa kalliimpi ja ero hänestä kuoloa vaikeampi. Eräänä iltana turhaan taistelin itseäni vastaan; ikävöin nähdä häntä ja menin, muistamatta lupaustani, hänen luoksensa. Hän nuhteli minua hellästi pitkästä poissaolostani; hän oli ilmeisesti iloinen, kun sai olla seurassani. Tultuani kotiin hämmästyin nähdessäni koko kamarini täynnä kapineita. Isäni oli siellä ja kysyi jäykästi, missä olin käynyt. Vastasin, että olin ollut kävelemässä. Hän pureksi huuliansa ja huusi: "sinä valehtelet nyt, niinkuin aina". Tahdoin selittää, mutta hän katkaisi puheeni, sanoen: "vaiti! minä en usko mitään! Kahden tunnin kuluttua sinun on lähteminen. Passisi ja kapineesi ovat valmiina."

Ja minä läksin. Mutta kun näin Suomen rannan katoavan näkyvistäni, niin vannoin Magdaleenan muistolle ikuista uskollisuutta; ei mikään asia maailmassa voisi milloinkaan laimentaa palavaa rakkauttani.

Mutta kumma kappale on tuo ihmisen sydän. Ensimäisenä vuotena Magdaleenan kuva oli vielä kirkkaana muistossani; toisen vuoden kuluttua rakkauteni oli minusta niin kuin kaukainen unelma; kolmannen vuoden perästä olin kokonaan unohtanut hänet. Kerran Romassa eräissä hurjissa pidoissa sain kirjeen kotoa; se oli veljeni käsialaa. Hän oli kihloissa Magdaleenan kanssa. Yrittelin nauraa, mutta nauruni kaikui kamalalta ja toisena päivänä oli päänalukseni märkä kyyneleistäni.

Kahdeksan vuotta kului minulta vierailla mailla. Kävelin ikuisen Roman katuja, oleskelin Franskanmaan komeassa pääkaupungissa; ihmettelin ihmiskäden mahtavia mestariteoksia, Egyptin pyramiideja, ja luonnon vieläkin mahtavampia mestariteoksia, Sveitsin Alppeja; suutelin milloin Turjan punaverisiä, milloin Espanjan ruskeita kaunottaria, kävin, lyhyesti sanottuna, melkein jokaisessa nurkassa sekä vanhassa Europassamme että muissakin maanosissa. Vaihtelevaisia nämät vuodet kyllä olivat. Koettelin kaikkia nautintoja ja huvituksia, sekä hienompia että karkeampia, jotka suurissa kaupungeissa viettelevät joutilasta matkailijaa. Opin tuntemaan ihmisiä, mutta kuinka turhia olivat kokemukseni itse asiassa! Olin, näet, tarkastellut ihmisiä niinkuin matkustaja rautatiellä katsoo ympäristöä pintapuolisesti himmeäin ikkunain läpi. Niinkuin aina käy niiden, jotka tahtovat nauttia vain elämän vähäpätöisimpiä kohtia, niin eivät huvitukseni minua tyydyttäneet, tukahuttivat vain kaiken haluni niihinkin yrityksiin, joihin ensin lämpimästi kiinnyin. Katkeraksi meni usein mieleni, kun ajattelin olevani suurten kaupunkien ihmiskohinassa niinkuin erämaassa, mutta alinomainen levottomuus pakotti minua muuttamaan olinpaikkaa, ennenkuin olin oikein tutustunut minkään maan eri oloihin. Viihdyttääkseni sydämeeni ikävyyttä, tein useita rakkauden-liittoja, jotka eivät kuitenkaan nekään kauan kestäneet. Tavallisesti pian havaitsin, että olin pettynyt, että olin teeskennellyt rakkautta ja tunteita, jotka näkyivät paljoa palavammilta sanoissani kuin mielessäni. Pelkäsin sitoutua mihinkään, enkä kuitenkaan voinut elää ihmisittä. Usein mietin, minkätähden olin tullut maailmaan, enkä kuitenkaan olisi mielelläni kuollut. Kotimaastani ja kodistani en paljoakaan välittänyt. Kirjeitä sieltä sain ani harvoin, ja tavallisesti tiedot eivät olleet huvittavia. Oltuani muutamia vuosia poissa kotoa, olivat paraatkin ystäväni minut unhottaneet; itse olin jo sitä ennen unohtanut heidät. Kaikista, jotka vielä muistivat minua, olin niinkuin kadonnut lammas. Isäni usein muistutti minua palaamaan kotiin, mutta kun hän aina myöskin lähetti rahaa, niin ymmärsin kaikenlaisilla tekosyillä lykätä palaamiseni tuonnemmaksi. Pakon päivä tuli kuitenkin viimein. Sain, näet, tiedon, että isäni äkisti oli sairastunut. Minun täytyi paikalla ja kiiruusti lähteä hänen kuolinvuoteellensa. Tulin kuitenkin liian myöhään — hän oli jo kuollut. Vaikka minun olisi pitänyt se arvata, niin tieto hänen kuolemastaan iski sydämmeeni niinkuin ukonnuoli. Vaikka vihollisuus isäni ja minun välillä viimeisinä vuosina, erittäinkin veljeni naimisen jälestä, vähitellen oli lauhtunut, niin luottamus ja rakkaus eivät milloinkaan tulleet vanhan vihan sijaan. Olin ennen aina syyttänyt siitä häntä, mutta kun seisoin hänen hautansa partaalla, niin omatuntoni soimasi minua yhtä syylliseksi. Olisin tahtonut taas aloittaa uudestaan elämäni, ja teinkin paraita päätöksiä tulevaisuuden varalle. Kun talomme fideikommissina jäi vanhemman veljen perinnöksi, niin isäni minulle jättämät rahat tuskin riittivät velkaini maksamiseksi. Päätin miehuullisesti taistella kovaa onneani vastaan, eikä sallia köyhyyteni lannistaa mieltäni. Veljeni kyllä tarjosi minulle vuotuisen, jotenkin suuren, elatusavun, mutta kun luulin hänen sillä tahtovan masentaa minua, niin hylkäsin hänen tarjouksensa. Tahdoin, näet, omalla työlläni ansaita leipäni ja rupesin opettajaksi muutamiin kouluihin Helsingissä.

Mutta häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että tätä ankaraa ahkeruutta ei kestänyt kauan. Havaitsin, että työni oli liian vähäpätöistä tyydyttämään sieluani. Aine, jossa annoin opetusta, nimittäin vieraat kielet, antoi kovin vähän ravintoa hengelle. Sydämmessäni ei ollut enemmän kuin ennenkään sitä rauhallista tyytyväisyyttä, jota toivoin saavani työstä ja täytetystä velvollisuudesta. Jo ensimmäisen lukukauden kuluttua havaitsin että olin sopimaton opettajaksi; päätin senkin tähden valita jonkun mukavamman työalan, vaan en sitä löytänyt.

Tämän epäneuvoisuuden aikana joulu lähestyi. Nyt, kun olin vapaa koulusta, sain palavan halun viettää sitä juhlaa, jota ulkomailla tietysti tuskin olin muistanutkaan, vanhalla lapsuuteni tavalla. Isäni kun kuoli ja haudattiin Helsingissä, en vielä ollut käynyt sukutalossamme, joka nyt oli veljeni hallussa. Ikävöin nähdä kaikkia lapsuuteni rakkaita paikkoja, ja kun tiesin olevani tervetullut veljeni luo, niin läksin Helsingistä jouluaaton aattona. Keli oli huono, ja oli jo pimeä, kun tulin perille. Kuitenkin mielikuvitukseni tunsi melkein joka kiven, melkein joka puun, koko muu elämäni häämöitti kuin unelma sielussani, mutta lapsuuteni ja ensimäisen nuoruuteni muistot loistivat sitä vastoin pyhimmässä, kirkkaimmassa valossa. Naurahtelin usein itsekseni ääneen, kyytimiehen hämmästykseksi, kun jotkin paikat muistuttivat mieleeni kaikenlaisia huvittavia, vaikka tosin vähäpätöisiä juttuja lapsuuteni ajoilta. Viimein ajoin pihaan. Huoneet olivat minulle yhtä hyviä tuttuja kuin seudutkin, pian löysin suuren sukusalin, jossa toivoin tapaavani veljeni. Sali oli tyhjä. Mutta samassa tuli toisesta kamarista nuori nainen rientäen minua vastaan; hän ojensi hilpeästi kätensä halataksensa minua ja huudahti; "rakas Malkus, kuinka kauan.." Mutta samassa nuori nainen vaikeni, hänen poskensa menivät kalmankalpeiksi ja kaksi mustaa silmää tuijotti aavemaisesti minuun. Rinnassani tuntui siltä kuin olisi kaikki vereni kuohahtanut ja juossut sydämeeni — se oli Magdaleena. Enemmän kuin yhdeksän vuotta oli kulunut siitä hetkestä, jolloin näin hänet ensi kerran, ja kuitenkin olisin voinut luulla tätä aikaa yhdeksäksi päiväksi, — niin peräti yhdennäköinen hän oli nyt kuin silloin. Minusta tuntui kuin tulisi hiusteni olla valkoiset vanhuuttaan, ja hänen muotonsa oli yhtä nuori, yhtä tyttömäinen, yhtä lapsellisen hento kuin ennenkin. Huolet eivät ole vakoilleet hänen kasvojansa, eikä himot himmentäneet hänen silmiänsä — hän on siis onnellinen, ajattelin. Sekä omatunto että kateus vaivasivat sydäntäni; yhtä onnellinen sinä olisit, jos kerran elämässäsi olisit voinut olla mies. Kaikki nämä ajatukset lensivät jo ensi silmänräpäyksessä päähäni, kun seisoin häntä vastapäätä enkä voinut sanoa sanaakaan. Magdaleena tointui ensin ja sanoi vähän vapisevalla äänellä tervehdyksensä. Istuimme, mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Tunteeni ja ajatukseni kuohuivat liian ankarasti, että olisin voinut puhella vapaasti, ja Magdaleenakin näytti levottomalta. Malkus oli mennyt vieraisiin, mutta häntä odotettiin joka hetki. Viimein, kun minun äänettömyyteni ja Magdaleenan neuvottomuus rupesivat tuntumaan melkein tuskallisilta, Malkus tuli kotiin. Hän otti minua vastaan todellisella riemulla ja oikein kiitti minua tulemastani. Hän oli yhtä sydämmellinen, vilkas ja vilpitön, mutta oli tullut entistään vieläkin vakavammaksi. Nuori, sukkela, kevytmielinen luutnantti oli kadonnut, toimellinen talon isäntä oli tullut hänen sijaansa. Hänen seurapuhelunsa ei nytkään ollut juuri laajatietoista, mutta käytännöllinen ymmärrys ja sydämmen hyvyys peittivät korkeamman sivistyksen ja älyn puutteen. Magdaleena oli käskenyt kartanoon joukon köyhiä lapsia, jotka nyt tulivat saliinkin hänen kutsustaan; ensin he seisoivat ujostellen, sormet suussa, jokainen nurkassaan, mutta vähitellen, saatuaan runsaasti makeisia ja vaatteita joululahjaksi, tulivat he rohkeammiksi ja rupesivat laulamaan ja leikittelemään. Lapsien ilo tarttui meihinkin ja tuo ensimäinen jäykkyys katosi viimein melkein kokonaan; kuitenkin Magdaleena tavallisesti nytkin vältti puhumista minun kanssani. Näkyi muuten, että joulu, rauhan ja ilon suloinen juhla, vallitsi kaikkien sydämmissä; minusta tuntui siltä kuin olisin tullut kovasta pakkasesta lämpöiseen, mukavaan kamariin. Salin vanhat huonekalut, jotka olivat lapsuudesta vanhoja tuttaviani, lapset, jotka riemuitsivat pienistä lahjoistaan, veljeni ystävälliset kasvot, Magdaleena, joka hiljaa askaroiden liikkui edes-takaisin, kaikki sointuivat yhdeksi kuvaksi, joka teki kuivettuneelle sydämelleni hyvää. Koetin olla puhelias ja suora, enkä huonosti siinä onnistunutkaan. Koko mieleni väsymys ja jäykkyys oli hetkeksi kadonnut; veljeni koti näytti minusta niin rauhalliselta, niin pyhältä että, tultuani makuukamariini, tein vahvan päätöksen, etten milloinkaan rupeisi käärmeeksi tässä paratiisissa. Jo olin luvannutkin jäädä veljeni luoksi ainakin tulevaan syksyyn.

Tämä tyytyväinen mieliala pysyi, kumma kyllä, vieläpä enenikin seuraavina päivinä. Magdaleenaa kohtelin veljellisellä ystävyydellä, ja hän tulikin ihan tasaiseksi minua kohtaan, eikä enään ollut arka. Mutta pian havaitsin tässäkin pienessä seurakunnassa pieniä risti-riitaisuuksia, jotka, niinkuin aina, katkeroittivat iloani enemmän kuin suuret vahingot. Pitäjässä, jossa veljeni talo oli, oli paljon herrasväkeä, erittäin aatelisia. Nämä olivat sekaantuneet siihen eripuraisuuteen, joka syntyi isäni ja veljeni välillä tämän naimisen tähden. Kaikki nuo kopeat fröökinät ylistivät kiivaasti isääni, kun hän ei suostunut tähän "mesalliansiin", ja nostivat suuren hälinän, kun veljeni kuitenkin pysyi päätöksessään. Kun hän oli tullut sukutalomme omistajaksi, naapurit kyllä mukautuivat ja ottivat hänen rouvansakin "societetiin", mutta heidän käytöksensä oli vain näennäisesti ystävällinen. Kaikella sillä kekseliäisyydellä, mikä on typerille, pöyhkeille armoille ominaista, nämät korkea-sukuiset naiset osasivat masentaa ja kiusata Magdaleena-parkaa, joka oli ihan turvaton heidän käsissään. Veljeni, joka oli ollut niin luja pää-asioissa, oli kuitenkin liiaksi tapojen orja, voidakseen ylenkatsoa koko tätä nurkkaseuraa; hän koetti lepyttää naapureitansa, jotka tietysti vain tulivat entistä ilkeimmiksi, ja pakotti Magdaleenaa ahkerasti käymään vieraissa ja pidoissa, joka tietenkin oli hänelle mitä tuskallisinta. Näin jouluaikana nämä sukupidot olivat varsin lukuisat ja varsin ikävät. Malkus oli mielestään velvollinen vastaamaan kaikkiin kutsumuksiin sekä itsensä että Magdaleenan puolesta. Magdaleena pyysi aina päästä, mutta Malkus tavallisesti ei hänen pyyntöönsä myöntynyt; hän näytti näissä tiloissa usein jotenkin turhamaiselta; nurisi, jos Magdaleena jäi pois, mutta jos tämä viimein suostui tulemaan mukaan, niin hän melkein katui sitä, ajatellen että seura kenties nauraisi hänen vaimonsa ujoa käytöstä eikä pitäisi häntä kunniassa — ja taas hän oli tyytymätön. Tämä seikka, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä, teki ensin mieleni alakuloiseksi. Olin havainnut kohdan, jossa ilmeni veljeni heikkous ja Magdaleenan onnettomuus — enempää levoton luontoni ei tarvinnut.

Lyhentääkseni pitkiä päiviäni ryhdyin taas vanhoihin runotöihini, jotka olin jättänyt jo monta vuotta sitten. Etten ollut oikea runoniekka, sen havaitsin jo ulkomailla, ja siellä jo kyllästyin koko toimeen. Luulin, niinkuin moni muu meidän aikanamme, runoilun riippuvan ulkonaisista oloista, mutta monen katkeran taistelun perästä havaitsin että, jos oma sydämemme on tyhjä, ei kauniin luonto, ihanimmat taideteokset, viehättävimmät elämänsuhteet voi kiihoittaa mieltämme oikeaan, alkuperäiseen runoiluun. Olin heittäytynyt lemmen seikkailuihin oppiakseni innostukset ja himot, olin mennyt erilaisimpiin seuroihin oppiakseni ihmisiä, olin matkaillut vuosikausia oppiakseni luontoa, mutta kun minun sitten piti muuttaa mielikuvani runoelmiksi, niin ne yhtäkkiä aina väljehtyivät — ja teoksissani muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja lausetavat tulivat selvästi näkyviin. Vaikka tämä asia vähitellen selveni mielessäni, en kuitenkaan tahtonut sitä itselleni myöntää; niinkuin ennen olin siitä syyttänyt oman maani oloja, jotka olivat muka liika ahtaat rohkealle runoilulle, niin ulkomailla taas syytin koko vuosisataamme mahdottomaksi kaikkeen runollisuuteen. Ja sentähden olin heittänyt kaiken kirjailemisen. Kun nyt taas ryhdyin siihen, oli tarkoituksenani enemmän ajan kuolettaminen, kuin runouden harjoittaminen. Eräänä iltana, jolloin Malkus oli vieraissa, mutta Magdaleena, valittaen päänkivistystä, oli jäänyt kotiin, tulin sattumalta Magdaleenan kamariin. Hän istui lukemassa kirjaa niin hartaasti ettei ollenkaan huomannut minun tuloani. Kirja viehätti häntä silminnähtävästi ja synkkämielinen haaveilu ilmeni hänen kasvoissaan. Katsoin häntä hetken aikaa, kunnes hän viimein nosti silmänsä ja näki minun olevan läsnä. Hän punastui, oli neulovinaan ja piilotti yht'äkkiä kirjan. Minä en ollut huomaavinani mitään, mutta uteliaisuuteni oli kovassa jännityksessä. Hetken kuluttua palvelustyttö tuli sisään ja kutsui Magdaleenaa kyökkiin. Minä heti katsoin mikä tuo kielletty hedelmä lienee ollut, mutta kummastuin kovin — se oli nuoruuteni runoelma. Minkä tähden hän sitä luki? Vainko sattumalta, vai asuiko hänen sydämmessään vielä minua kohtaan joku ystävyyden tunne menneiltä ajoilta? Ihan kuin tulikirjaimista välähti muisto entisistä ajoista, kuinka suuresti olin rakastanut häntä ja kuinka syvästi olin loukannut häntä. Tämä muisto valtasi minut niin ett'en jaksanut odottaa Magdaleenan palautumista, vaan menin ulos saadakseni oikein hengittää.

Viikkoja kului taas. Vaikka varsin vähän puhuin Magdaleenan kanssa, niin tarkastelin häntä usein ja havaitsin, että joku muutos tapahtui hänessä, jota hän tahtoi salata muilta. Hänen tavallinen ujoutensa eneni enenemistään; hän punastui usein ilman vähintäkään syytä, säpsähti välistä, ikäänkuin olisi kuullut kamalan äänen huutavan hänen nimeänsä, ja vaikeni yht'äkkiä kesken puhettansa. Malkus ei ollut ollenkaan tyytyväinen Magdaleenan käytökseen, jota hän ei ymmärtänyt. Hän luuli Magdaleenan kaipaavan huvituksia ja, koska suruvuosi nyt oli loppunut, rupesi hän elämään kirjavasti ja rattoisesti, joka usein teki hänen talonsa ravintolan-tapaiseksi. Magdaleena näki suurten pitojen ja seurojen tekevän hänen miehensä iloiseksi ja koetti sentähden hänkin olla osallisena niissä, mutta vastenmieliset olivat hänestä useinkin nuo ylpeät seurat, joissa häntä kohdeltiin teeskennellyllä ystävyydellä, mutta peitetyllä pilkalla. Hän, joka oli viehättävä tavallisissa arkivaatteissa, näytti vähän kömpelöltä ja vähäpätöiseltä silkissä ja pitseissä. Tämä harmitti Malkusta, joka tahtoi että hänen vaimonsa olisi oikein loistava ja komea maailman silmissä, eikä aina voinut salata harmiansa. Erittäin hän karsain silmin katseli tuota alinomaista työntekoa, johon Magdaleena vanhoista ajoista oli tottunut; se muistutti hänelle Magdaleenan alhaista säätyä; ja kerran hän jotenkin ankarasti käski vaimoansa heittämään sen. Magdaleena totteli, mutta kun hänen täytyi istua joutilaana, niin haaveilu ja alakuloisuus enenivät. Hän luuli miehensä kyllästyneen ja väsyneen häneen, mutta luonteensa mukaan hän kärsi — ja oli vaiti. Minä näin farisealaisen tavalla raiskan veljeni silmässä, mutta en malkaa omassani, ja moitin häntä mielessäni kovin. Magdaleenaa kohtaan olin ystävällinen, vaikka välttelevä, ja minusta tuntui niin kuin hänen silmänsä olisivat kiittäneet minua siitä.

Eräänä iltana olin metsässä kävelemässä. Eksyin enkä tavannut yhtäkään ihmisasuntoa. Vähitellen nousi ankara raju-ilma ja pahoilla mielin havaitsin, että oli pimeydeltä vaikea mitään nähdä. Yht'äkkiä huomasin kaukaa pärevalkean tuikkailevan. Läksin sinnepäin ja astuin ahtaaseen tölliin, joka ei suinkaan näyttänyt miellyttävältä. Suuri oli kuitenkin iloinen hämmästykseni, kuin näin Magdaleenan istuvan töllissä. Siellä asui eräs köyhä akka tyttärensäpojan kansa, jonka tiesin Magdaleenan suosikiksi. Eukko oli sairastanut jo muutamia kuukausia, ja Magdaleena oli käynyt lukemassa hänelle raamattua. Lukiessaan hänen äänensä suloinen sointu viehätti korvaani ja mieltäni. Sanoja tuskin kuuntelinkaan. Kun luku oli lopussa, niin Magdaleena vaikeni ja minä selitin tuloni syyn. Me istuimme kaikki ääneti, välistä vain pikku Heikki laverteli tai kuului välistä huokaus sairaan eukon rinnasta. Hetken perästä Magdaleena sanoi minulle ruotsiksi, ettei poika eikä eukko ymmärtäisi: "Julian, sinä olet runoniekka — tässä on sinulle sopiva runon aine; katso tuota vanhaa eukkoa, hän on rehellisesti koko elinaikansa tehnyt tehtävänsä, hän on elänyt vaivassa, kurjuudessa ja onnettomuudessa, eikä milloinkaan ole lakannut luottamasta Jumalaan, ei milloinkaan kadottanut iloista rohkeuttansa, eikö tämä vaimo ole paljoa runollisempi kuin joku Julia tai Maria Stuart?". Minä vastasin, että tämä ulkonainen kurjuus on mahdoton runoudessa, joka vain käyttää mielen ja sydämmen ristiriitaisuuksia, jotka luultavasti ovat tälle akalle jotensakin vieraita. Magdaleena vastasi kiivaasti: "mistä sen tiedät? vaikka tämä vaimo ei toitota maailmalle huoliansa komeissa elegioissa, niin hänen sydämmensä kenties on kärsinyt paljoa syvemmin ja haikeammin kuin ne, jotka osaavat huojentaa suruaan sanoin ja kyynelin". Tämä kuului melkein nuhteelta, joka teki minut murheelliseksi. Kuvailin synkeillä väreillä salaisen surun tuskaa, panin sanani niin, että Magdaleena voisi aavistaa minun tarkoittavan itseäni, mutta lisäsin, ettei ole yhtäkään tuskaa, yhtäkään surua olemassa, jota ihminen ei jaksaisi voittaa jaloimmalla sanalla, mitä maailmassa on — sanalla: velvollisuus. Magdaleena tuijotteli uunin valkeaan ja supisi hiljaa: "sinäkin! sinäkin! se on totta! se on totta". Yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, lämpimästi hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Julian, minä olen tehnyt sinulle vääryyttä; luulin sinua vähän turhamaiseksi ja pintapuoliseksi — anna minulle anteeksi. Ollaanko tästä hetkestä ystäviä?". Sydämmeni vapisi ilosta, mutta tunsin katkerasti, että taaskin olin valehdellut ja pettänyt häntä.

Tuon keskustelun jälkeen vanhan akan töllissä Magdaleenan kanssa, hänen käytöksensä minua kohtaan tuli paljoa tasaisemmaksi ja vapaammaksi entistään. Hänen silmistään loisti lämmin iloinen onni, joka teki koko hänen olentonsa mahdottoman viehättäväksi ja runollisen suloiseksi. Pian hän on rakastuva sinuun huusi itserakkaus riemuiten sydämmessäni; kenties hän jo onkin, vaikka peittää lempensä ystävyyden kylmemmällä nimellä. Ainoastaan Malkuksen läsnäolo vaivasi minua. Minun oli kyllä onnistunut luulotella itselleni, ettei minun tarvitsisi säästää häntä, joka muka oli vietellyt Magdaleenan minulta, mutta parempina hetkinä kuitenkin tunsin että sieluni ehdottomasti häpesi hänen edessään. Mutta sattumus vapautti minut muutaman viikon kuluttua tästäkin. Malkus oli, jouduttuaan rikkaaksi talonisännäksi, ryhtynyt kaikenlaisiin asioitsija-puuhiin, jotka pakottivat häntä alinomaa matkustamaan. Nyt tärkeä asia vaati hänen läsnäoloaan Pietarissa, josta hän ei pääsisi palaamaan ennen kuin kesäksi. Lähteissään hän jätti Magdaleenan minun veljelliseen haltuuni ja pyysi minun olemaan hänelle avuksi ja lohdutukseksi. Magdaleena näytti murheelliselta, mutta Malkus nauroi ja sanoi: "ainoastaan olemukseni toinen puoli menee pois, toinen jää tänne sinun luoksesi".

Tämä sattumus teki että jouduin alinomaa seurustelemaan Magdaleenan kanssa, minä kun nyt olin talon isännän sijaisena, jolta hänen useimmiten täytyi kysyä neuvoa. Erittäin illat olivat ihania hetkiä, jolloin koko sieluni halulla imeksin sitä suloista myrkkyä, jota yksinäisyys kasvattaa. Keskustelu, ääneenlukeminen ja soitto täyttivät aikamme; vieraita ei tullut, emmekä mekään käyneet vieraissa. Magdaleena joutui runolliseksi uskotukseni; hänelle luin kaikki kirjalliset tuotteeni, ja hänen terävä, teeskentelemätön ymmärryksensä käsitti usein asian paremmin, kuin minun mielikuvitukseni; hänen kysymyksensä ja vastaväitteensä pakottivat minua suurempaan selvyyteen ja tarkkuuteen. Pian hänen vahvempi henkensä oli kokonaan valloittanut sieluni ja sydämmeni; kun hän oli poissa, oli olentoni tyhjä ja rauhaton; silloin en jaksanut tehdä työtä, enkä ajatellakkaan, henkeni vaipui kohta tylsään uneksimiseen. Jos hän sitä vastoin oli seurassani, niin tunteeni ja ajatukseni joutuivat uuteen jännitykseen. Vähitellen olin melkein yhtä tarpeellinen hänelle, kuin hän minulle. Mutta niin luottavainen, niin puhdas hän oli, ettei hän aavistanutkaan sen törmän vaarallista jyrkkyyttä, jonka partaalla me istuimme huolettomina. Minä pelkäsin säikäyttää häntä, enkä puhunut sanaakaan, josta hän olisi voinut arvata tunteitani. Välistä vanhan epäileväisen kevytmielisyyteni tapaan luulin Magdaleenan käytöksen lähtevän yhtä hyvin kylmästä kavaluudesta, kuin viattomuudesta; päätin rakastajana hallita häntä, jota ystävänä tottelin, mutta muistin taas, kuinka tuskalliseksi nykyinen, rauhallinen, onnellinen elämämme tulisi, jos himon hehku turmelisi Magdaleenan sydämmen, ja minä armahdin häntä enemmän laiskuudesta, kuin oikeudentunnosta. En kuitenkaan muistanut, ettei tätä väärää suhdetta voisi kestää kauan; muutamassa viikossa olin niin tottunut tähän elämään, etten voinut ajatellakaan sen muuttuvan, tuskin ymmärsin, kuinka se milloinkaan oli voinut olla toisenlainen. Väsynyt levottomuuteni oli tässä päässyt toiveittensa perille — se oli saavuttanut rauhan. Näin kului kaksi kuukautta — kenties kaksi onnellisinta kuukautta elämässäni. Olin unohtanut kaikki maailmassa paitsi Magdaleenan, kun kohtalo muistutti minulle että maailmassa oli muutakin. Sain kirjeen Malkukselta; siinä hän sanoi asiainsa käyneen paremmin kuin ensin toivoi, jonka tähden hän aikoi palata kotiin jo viikon perästä. Niinkuin vanki, joka unessa näkee ihanimpia kukkatarhoja, joissa linnut laulavat ja hedelmät hehkuvat, ojentaa kätensä tarttuaksensa niihin, mutta heräten tuntee ainoastaan lattian kylmät kivet, niin minäkin seisoin hämmästyneenä, katkerimman epätoivon raivotessa povessani. Minä kadottaisin Magdaleenan! Ei — ei milloinkaan, se on mahdotonta! Mutta veljeni tulisi vaatimaan hänet takaisin! Rikas veljeni, joka on varastanut minulta morsiameni ja perintöni! Hän armollisesti kiittää sinua vaivastasi, ja kenties rikkaana talonisäntänä antaa sinulle vielä juomarahaakin hyvästä käytöksestäsi! Vereni kuohui tulisena. Näin silmänräpäyksessä koko menneen elämäni, ja havaitsin että veljeni oli ollut ylipääsemätön muuri minun ja onnettaren paratiisin välillä. Jos häntä ei olisi ollut maailmassa, niin isäni olisi rakastanut minua, Magdaleena olisi omani, minä itse olisin rikas, arvossa pidetty, hyväntapainen, kun nyt sitä vastoin olin köyhä, halpa, huono. Jos nyt häneltä ryöstäisin Magdaleenan lemmen, niin se olisi ihanin kosto, millä voisin häntä palkita. Mutta aika oli lyhyt — ainoastaan viikko. Viha ja rakkaus kuitenkin antoivat minulle neuvon, ja pian päätökseni oli tehty.

Magdaleenallekin oli tullut kirje Malkukselta, mutta hän oli poissa postin tullessa, eikä siis tiennyt siitä mitään. Otin kirjeen ja hävitin sen. Koko päivän oleskelin sitten kamarissani. Toisena päivänä hain Magdaleenan ja sanoin että minun täytyi lähteä pois, enkä tulisi kenties milloinkaan takaisin. Säikähtyen ja vavisten hän katsoi minuun hetken ääneti: tuskalla hän viimein jaksoi kuiskata — "minkätähden?" En vastannut mitään, eikä Magdaleena tohtinut uudistaa kysymystään. Samassa pieni Heikki, tuon vanhan sairaan akan tyttären-poika korpitöllistä, tuli sisään; Magdaleena oli ottanut hänet kasvatikseen. Magdaleena huusi poikaa luokseen, ja suuteli häntä innokkaasti; kun hän sitten päästi Heikin, havaitsin lapsen kasvot kosteiksi. Riemuiten lähdin salista. Mutta vaikein työ oli vielä jälellä. Vaikka Magdaleenan ja minun ystävyyteni oli ollut niin likeinen, että puhuimme vapaasti kaikista elämänvaiheistamme, niin oli kuitenkin yksi kohta, johon ei milloinkaan koskettu — meidän entinen tuttavuutemme ja äkkinäinen matkani ulkomaille. Minua aavisti, että käytökseni silloin oli kovin pahoittanut häntä ja muuttanut hänen lempensä ylenkatseeksi; kenties joku jälki oli vielä hänessä siitä ajasta. Päätin sentähden osottaa, etten ansainnut ylenkatsetta, vaan sääliä, jopa ihailemistakin. Rupesin sentähden toimeen, jonka elävä mielikuvitukseni ja runollinen kykyni valitettavasti tekivät sangen helpoksi. Kirjoitin väärän päiväkirjan siltä ajalta, jolloin jätin Magdaleenan ja läksin ulkomaille; tein romaanin itsestäni, jossa minä esiinnyin ihanimmassa, jaloimmassa valossa. En ollut heittänyt Magdaleenaa kevytmielisyydestä enkä heikkoudesta isääni kohtaan, niinkuin todella oli laita, enkä milloinkaan unohtanut häntä vierailla mailla — en! Tässä päiväkirjassa olin häntä aina uskollisesti rakastava, mutta olin havainnut veljeni kilpailijakseni, ja jalomielisesti, vaikka pakahtuvalla sydämellä, pannut elämäni onnen alttiiksi Malkuksen edestä. Kummallisin seikka tässä oli, että melkein itse luulin kirjoittaneeni totta; lausuin tässä välistä mietelmiä, joissa osotin katkerinta vihaa ihmisiä kohtaan, ja taas sepitin surullisia runoelmia, joissa innokkaasti itkin rakkauteni kadotettua paratiisia. Jokaisen runoelman alle vielä kirjoitin eri päivänmäärän, tietysti väärän. Tämän päiväkirjan päätin toimittaa Magdaleenan käsiin. Päivä, jonka olin sanonut lähtöpäiväkseni, lähestyi. Magdaleena ja minä näimme toisiamme varsin vähän. Ruokatunnit istuttiin tavallisesti ääneti. Kun viimeinen päivä tuli, pyysin saada viettää illan Magdaleenan seurassa. Hän myönsi surullisesti hymyillen. Ilta tulikin. Minä koetin sanan voimakkaalla avulla, jonka tiesin olevan vallassani, koskettaa kaikkiin helliin kieliin Magdaleenan sielussa; puheeni oli viehättävää, ylevää, soreaa, ääneni väreili tuolla lämpimällä, innostuneella soinnulla, joka aina herättää vastakaikua ihmisten rinnassa. Viimein Magdaleenakin rupesi puhumaan; rukoillen hän kysyi, minkätähden aioin lähteä. "Minkätähden jätät kotisi, minkätähden pakenet meitä, jotka kuitenkin rakastamme sinua; olet kyllästynyt meidän jokapäiväiseen, rauhalliseen elämäämme, tavottelet huvituksia ja innostuksia, kunnian ja kauneuden ihanteita, mielesi tekee ulos, avaraan, kylmään, kirjavaan maailmaan, mutta älä kuitenkaan mene! Kaikkia löydät sieltä, vaan et milloinkaan ystävyyttä ja rakkautta, et milloinkaan sielun rauhaa." — "Magdaleena", minä vastasin, "sinä olet oikeassa! Tähän paikkaan koko olentoni on kiinnitetty tuhansilla kahleilla, joita en milloinkaan jaksa katkaista. Jos lähden, niin menehdyn, jos jäisin, niin saisin uutta elämää." — "Onko mitään voimaa niin väkevää, että se voi pakottaa sinua lähtemään?" kysyi Magdaleena, "se ei ole mahdollista." — "On", sanoin minä katsoen häneen terävästi, "se voima olet sinä." Magdaleena näytti vähän levottomalta, mutta vastasi kuitenkin hymyillen: "sinä siis jäät." Olin vaiti hetken; viimein kun äänettömyytemme rupesi tuntumaan tuskalliselta, koetin kertoa kaikenlaisia vähäpätöisiä juttuja, mutta ääneni vapisi niin liikutuksesta, etten voinut jatkaa. Sydämmeni sykki rajusti levottomuudesta, vereni melkein jäähtyi pelosta; melkein kaduin tekoani; olin kuin omantunnon vaivoissa. Kun viimein havaitsin pelkoni enenevän enenemistään, otin turmiollisen päiväkirjan taskustani, painoin sen Magdaleenan käteen ja läksin pois sanaakaan sanomatta. Salin ovessa seisahduin, käännyin ja huusin: "tunnin kuluttua tulen takaisin kuulemaan vastaustasi, joka on tekevä minut joko onnellisimmaksi tai onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa."

Kamari, jossa istuimme, oli pieni kabinetti, jonka lasiovi erotti suuresta sukusalista; sali oli ihan pimeä ja autio niin että sieltä voi aivan hyvin huomata kaikki mitä tapahtui kabinetissa. Hiljaa hiivin saliin ja asetuin lasioven taakse. Magdaleena avasi paraillaan pienen vihkon ja oli rupeamaisillaan lukemaan. Mutta yhtäkkiä, luettuaan muutamia riviä, hän lensi tulipunaiseksi, pudotti kirjan maahan ja peitti kasvonsa käsillään. Pää poiskääntyneenä hän sitten otti maasta nuo onnettomat paperit, asetti ne tuolille ja peitti ne saalillaan, ikäänkuin niiden näkeminen olisi saastuttanut hänen silmiään. Sitten hän taas rupesi kävelemään nopeasti ja kiivaasti edes-takaisin kamarissa, väännellen käsiään tulisimmassa tuskassa. Rintansa kohoili; voidaksensa hengittää hän tempasi pois kauluksensa ja avasi leninkinsä, että ihana, valkoinen kaula tuli ihan paljaaksi. Välistä kuului hänen huuliltaan ikäänkuin rukous. Usein hän seisahtui saalin eteen, jonka alla paperit olivat, kiivaasti hän ojensi kättänsä niitä ottamaan, mutta aina taas, niinkuin käärmeen puremana, veti sen nopeasti takaisin. Viimein halu voitti hänet, hän otti paperit ja tuli lasioven puolelle. Luulin jo hänen havainneen minut, mutta niin ei ollut laita; sielun taistelu kiinnitti kaikki hänen henkensä voimat. Hän istuutui niin että selkä nojautui lasioveen; kuumat hartiat lämmittivät kylmää lasia, ja intohimoisesti minä suutelin tunnotonta ovea, joka erotti meidät toisistamme. Seisoin liikkumattomana; niinkuin taikanuoli olisi minuun koskenut, silmäni, ruumiini, sydämmeni, henkeni, kaikki olivat kiintyneet Magdaleenan liikkeisiin. Hän luki paperia kuumeentapaisella kiireellä, kasvot olivat kalmankalpeat, olento juhlallinen; hän tiesi silminnähtävästi koko elämänsä kohtalon puhuvan näistä papereista. Kun hän oli lopettanut, niin kädet herposivat voimattomina alas, ja suuri kyynel vieri hänen poskellensa. Kiihkeästi painoin polttavaa päätäni, polttavaa suutani lasiovea vastaan; rintani ahdistus melkein tukehdutti minut. Mutta kiivaasti Magdaleena nousi istuimeltaan, lasi, jota vastaan pääni nojautui, särkyi ja haavoitti otsaani. Vavisten Magdaleena nosti silmänsä ja säikähtyi nähdessään minut; hän purskahti kamalaan, melkein mielettömään nauruun ja pyörtyi lattialle. Minä aukasin oven ja lensin hänen luoksensa, enkä välittänyt verestä, jota runsaasti tiukkui otsastani. Tunsin omantunnon piston sydämessäni ja muistin tuota saksalaisen tarinan "adeptia", joka mestarinsa kirjasta loihti henkiä esiin, mutta pelolla havaitsi unohtaneensa sanat, joilla henkiä voi hallita. Hellimmillä sanoilla koetin saada Magdaleenaa henkiin, viimein hän avasi silmänsä, mutta kääntyi heti pois, havaittuaan minut. "Pois", hän kuiskasi kiivaalla äänellä, "pois! Minkätähden olet tehnyt tämän?" — "Magdaleena, minä rakastan sinua." — Hän nauroi katkerasti, "Rakastat veljesi vaimoa!" — "Olen ijankaikkisuudesta rakastanut sinua ja rakastan ijankaikkisuuteen." — "Onko totta, mitä tässä on kirjoitettu?" — "Minä vannon…" — "Älä vanno — en kuitenkaan usko sinua, en usko ketään enää tässä maailmassa." Hänen äänensä pehmeni katkerasta helläksi, ja sydämmen surulla hän lisäsi: "oi Julian! kerran oli Magdaleenan sydän, onni ja elämä sinun käsissäsi, miks'et silloin jaksanut olla mies — nyt on liian myöhäistä. Sinun sytyttämäsi oli ensimmäinen rakkauteni, mutta sinun sytyttämäsi oli myöskin ensimmäinen vihani, enkä voi sitä milloinkaan unohtaa." — "Magdaleena", minä rukoilin, "älä hylkää minua; sinua minä en voi jättää, ilman sinua minusta tulee maailman pahin ihminen, mutta sinun kanssasi hyvä ja jalo. Älä hylkää minua, minun, sinun, Jumalan tähden!" Magdaleenan ääni tuli taas katkeraksi ja hän huusi: "kuinka itsekäs hän aina on!… aina minä… aina vain minä! Lopettakaamme tämä puhelu ja olkoon se viimeinen meidän välillämme tässä maailmassa." — "Minä en kykene", huusin minä ja heittäydyin hänen jalkojensa juureen; "omani sinä olet ja omakseni olet tuleva. Minä jään tänne." Hän vastasi kylmästi: "siis minun täytyy paeta täältä, sillä molemmat yhdessä olemme täällä liikaa." — "Minä seuraan sinua, vaikka pakenisit maailman viimeisiin ääriin." — "Hautaanko myöskin?" kysyi hän vakaasti ja kamalasti. Tämä sana hillitsi minua. Lyhyen äänettömän hetken kuluttua huusin: "sinä olet oikeassa: jompikumpi meistä on liikaa maailmassa. Olkoon se sitten minä. Jää hyvästi." Minä jätin hänet.

Tultuani kamariini rupesin miettimään, mitä minun nyt oli tekeminen, mutta ajatukseni olivat niin sekavat, etten keksinyt valon sädettäkään pimeydessäni. Henkeni hermot olivat olleet monta päivää korkeimmilleen jännitettyinä. Maailma ja erittäinkin oma itseni inhottivat minua niin täydellisesti, etten jaksanut olla surullinenkaan. Kevytmielinen haluttomuus oli tullut entisen lämpimän intoni sijaan; Magdaleenan viimeinen sana "hauta" se vain soi alituisesti, niinkuin sävel kaukaisesta unelmasta, korvissani. Väkisinkin usein seisahduin pistolejani katselemaan ja väkisinkin ajattelin: tuo pieni kalu voipi pelastaa sinut kaikesta, sekä Magdaleenan että omasta ylenkatseestasi. Kerran jo latasinkin ne, mutta laskin ne taas pois. Väsyksissäni heittäydyin vuoteelleni, mutta päätäni kivisti niin tuimasti, etten voinut nukkua. Nousin siis ja päätin mennä kävelemään synkkään metsään, että kylmä yön tuuli saisi vilvoittaa polttavaa päätäni. Olin jo mennyt, mutta tulin melkein vasten tahtoani takaisin ottaakseni pistolini mukaani.

Oli kylmä yö toukokuun alussa. Kevät oli tullut tavallista myöhemmin; vaikka lumi enimmältään oli sulanut, olivat maantiet kuitenkin paksulla kaljamalla. Jokien jäät olivat jo ajolla, ja yön hiljaisuudessa aaltojen raju taistelu pauhasi. Tämä aaltojen kummallinen, salainen kohina oli ihan kuin luonnottarien tuudituslaulua nukkuvalle luonnolle. Mietin, oliko se tuleva minullekin ijankaikkisuuden tuudituslauluksi. Kävelin kiivaasti muutamia tuntia metsässä, ja olin jo joutunut noin peninkulman päähän kodista. Kuljin niinkuin näkymättömän käden johdattamana eteenpäin, enkä katsonut mihin olin tullut. Yhtäkkiä havaitsin tulleeni paikkaan, joka oli pahassa huudossa paikkakunnallamme; se oli korkea, äkkijyrkkä mäki, joka ikäänkuin riippui laakson yli, jossa virtaili vuolas joki. Mäen polvessa oli pieni kiviläjä ja siinä pieni risti; sanottiin kuuluisan pahantekijän siinä murhanneen itsensä. Maantie vei alas mäkeä joelle, jonka yli johti vanha silta; tämä tie oli mitä vaarallisin nyt, kun maantie oli liukkaalla kaljamalla ja virta näin jäiden lähdön aikana kovin paisunut ja silta sen lisäksi sangen huono. Väsyneenä istuin itsemurhaajan haudalle; mietin kaikkea, mitä oli tapahtunut tänä päivänä. Mihin elämäni tie nyt kulkisi, en tiennyt, Magdaleena oli hyljännyt minut, hänen silmissään olin katala pettäjä, minä, joka aina koko elämänaikani olin koettanut näyttää jalolta ja ylevältä. Maailman kirjavaan menoon en tahtonut palata, yksinolo oli tuskallinen, ja ainoa ihminen, jonka kanssa voisin elää, ylenkatsoi minua; minulla ei ollut muuta Jumalaa kuin oma sydämmeni, ja häpesin nyt tätä katalaa Jumalaa. Ei — ei! minulla ei ollut enää muuta tekemistä maailmassa kuin kuolla, ja tämä oli kaikeksi onneksi omassa vallassani. Jos minä kuolen, niin Magdaleena itkee minua, hän kenties ihmettelee rakkauttani, joka oli tehnyt elämän minulle mahdottomaksi ilman häntä; kuolleena olen minä sankari, elävänä tavallinen hyljätty rakastaja. Tahdon nukkua — nukkua! Ja näissä ajatuksissa nostin pistolin ja panin sen ohimoitani vastaan. Vielä vain kosketus liipasimeen — niin olen vapaa, saan nukkua. Kummallisin seikka tässä oli kylmä huolettomuuteni: minusta tuntui kuin tekisin tavallisimman teon maailmassa. Olin juuri lau'aista, kun ajatus iski mieleeni — onko ijankaikkisuutta? Onko rankaisevaa ja palkitsevaa valtaa, joka päättää tulevaisuudesta? — ja minä laskin alas pistolini. Mutta olkoon! Tulevaisuuteni ei kuitenkaan voi tulla nykyisyyttä tuskallisemmaksi. Ja taas kohotin kamalaa leikkikaluani. Mutta lujuuteni oli poissa; kaksi voimaa taisteli sielussani, järkeni käski minun paeta kuolemaa, mutta sydämmeni oli siihen tenhovoimalla kiinnitetty. Ajatukset alkoivat hämmentyä, päätäni pyörrytti, hiostava pelko hiipi ruumiini jäseniin. Väkisinkin johtui mieleeni vanha taikausko itsemurhaajista, että muka heidän kätensä kasvaa ylös haudasta, ja kiihottunut mielikuvitukseni näki jo lihattoman, pitkän, valkoisen käden viittaavan minulle kiviröykkiöstä. Yhtäkkiä kuulin äänen, kuulin vaunujen kolisevan kaljamalla; vanha ukon ääni hyräili virttä. Ääni oli minulle tuttu — lapsuudessani olin usein kuullut saman äänen ja sama virren. Se oli Martti, vanha perheemme palvelija, joka oli seurannut Malkusta Pietariin kuskimiehenä. Siis Malkus jo palasi! Hän, jonka tähden Magdaleena hylkäsi minut! Salainen pirullinen kiusaus ahdisti sydäntäni — pistoliani voisin käyttää paremmin hänen, kuin itsensurmaksi. Hyi! Ei! Heikko minä olen, mutta konnaksi en ole vielä ruvennut. Mutta tahtoni heikkoni heikkonemistaan, en tiennyt mitä tein; voittamaton voima ajoi minut maantielle. Hevoset olivat jo alkaneet astua mäkeä ylös; ei kukaan näe sinua, ei kukaan voi estää sinua, huusi saatana rinnassani; Jumala! älä johdata minua kiusaukseen, rukoili parempi olentoni tuskissaan. Ja minä voitin kiusauksen; kauhistuen paiskasin kiivaasti molemmat pistolini pois. Mutta turha oli voittoni; onneni musta enkeli oli minua mahtavampi. Molemmat pistolit laukesivat ankaralla paukahduksella, hevoset karkasivat pystyyn ja lensivät niinkuin ukonnuolen ajamina eteenpäin; Martin voimattomat, vanhat kädet eivät jaksaneet niitä pidättää, vaunut survaisivat sillan käsipuut rikki, ja silmänräpäyksessä näin kaiken — vaunujen, hevoisten ja ihmisten vaipuvan vinheän virran vaahtoisten, taistelevain aaltojen valtaan. Sanomaton kauhistus valtasi sydämmeni, pelkäsin tulevani mielipuoleksi ja juoksin pois niin paljo kuin jalkaa oli. Kaukaa vielä kuului korvissani ukon vapiseva ääni: "Jumala armahtakoon meitä"; joudutin juoksuani, ja pian kaikki oli hiljaista.

Koko yön ja toisen päivän kuljeksin metsässä ilman tarkoitusta ja tietämättä mitä tein. Illalla kuitenkin uuvuin maahan, mistä eräs talonpoika löysi minut; hän vei minut tupaansa, jossa pian nukuin. Yöllä kuitenkin heräsin: kuulin niinkuin kaukaisen äänen huutavan: "Jumala armahtakoon meitä", se oli vanhan Martin ääni, joka vainosi minua. Pelästyen nousin vuoteeltani ja pakenin, mutta turhaan; tuo kamala, sortunut ukonääni soi joka puusta, joka kivestä minun korviini; kun kohtasin ihmisiä, luulin heitä poliisimiehiksi ja juoksin sitä kiiruummin. Kolmannen päivän iltana tulin vähän levollisemmaksi; aivan tietämättäni viimein jouduin kotiin. Niinkuin unessa astuin sisään, näkemättä ketään; menin suoraan sukusaliin. Siellä olivat paarit, ja paareilla paisunut, raadeltu, epämuotoinen ruumis makasi — se oli Malkus. Painoin silmäni umpeen, mutta näin sittenkin tuon verisen, rikkinäisen ruumiin edessäni. Ja minusta tuntui niinkuin tulinen sormi olisi kirjoittanut otsaani: "korvasi on ijankaikkisesti kuuleva vanhan Martin viimeisen huudon, silmäsi on ijankaikkisesti näkevä veljesi verisen ruumiin." Ja nämät sanat ovat olleet kamalinta totuutta.

En tiedä kuinka kauan siinä seisoin yksinäni. Viimein Magdaleenan kamaripiika tuli sisään. Hän huusi säikähtyen, nähdessään minut, "te elätte; parooni Julian elää!" Pingoitin kaikki voimani näyttääkseni levolliselta, ja kysyin mitä oli tapahtunut. Kamaripiika kertoi itkien, että luultiin minun ampuneen itseni — eräs palvelija oli näet havainnut että olin ottanut pistolini mukaani. Magdaleena oli, saatuaan siitä tiedon, tullut kalmankalpeaksi, mutta ei vuodattanut kyynelettäkään, ei puhunut sanaakaan. Oli vain yksinäisyydessä kirjoittanut kirjettä koko yön. Aamusella kun kamaripiika tuli sisään, tämä näki kirjeen ja huomasi sen olevan Malkus-paronille. Magdaleena oli sitten yksin mennyt ulos ja kieltänyt ketäkään seuraamasta häntä. Mennessään oli syvästi liikutettuna suudellut pikku-Heikkiä. Mitä sitten oli tapahtunut, sitä kamaripiika ei oikein tiennyt. Muutamat talonpojat olivat kuulleet huikean huudon, juosseet katsomaan ja nähneet Magdaleenan heittäytyvän virtaan. He menivät kohta apuun ja onnistuivatkin pelastamaan hänet; hän oli vedessä tarttunut ruumiiseen, joka samassa vedettiin ylös. Magdaleena oli mennyt tainnoksiin; talonpojat veivät hänet ja ruumiin kartanoon. Siellä kuollut tunnettiin veljekseni. Magdaleena rupesi hourailemaan ja sairastui kovaan kuumetautiin. Oli kaupungista tuotu lääkäri, joka selitti hänen tilansa mitä vaarallisimmaksi. Kuultuani tämän riensin heti Magdaleenan kamariin. Hän kohosi vuoteeltaan nähdessään minut: "sinäkö, Julian", hän huusi raivossaan, "oletko henki, vai…" — "En tiedä; mutta luulen eläväni, sillä rakastan sinua vielä." Hän käski kaikkien kamarissa olevien poistua; tuijotellen minuun kolkosti hän kysyi: "Julian, mimmoinen oli Malkuksen kuolema?" Minä en tohtinut sanoa totuutta enkä tahtonut valehdella. Hetken kuluttua hän taas kysyi: "Kain, missä on veljesi? Pistolisi on löydetty maantieltä!" — "Minä en ole murhannut häntä." — "Vanno Jumalan kautta, että olet viatoin!" Minä en antanut vastausta. Vaikertaen hän vaipui vuoteellensa: "Minkätähden säästät minua", hän kysyi katkerasti nauraen; "jos minusta pääset, niin saat periä uhrisi koko omaisuuden." — "Magdaleena", rukoilin minä, "älä tuomitse minua, rakkauttasi en pyydä, mutta älä vihaa, älä ylenkatso minua!" — "Pois", huusi hän tulisessa vimmassa, "minä vihaan, minä ylenkatson mieheni murhaajaa." — "Älä valehtele, Magdaleena, minua et voi vihata; muista, että olin nuoruutesi ensimmäinen rakkaus." — Hän käänsi päänsä pois salatakseen kyyneleitään, mutta kuiskasi kuitenkin: "niin totta kuin tämä sana on viimeiseni, niin vihaan sinua."

Ja se olikin hänen viimeisensä. Viisi päivää tuskia kärsittyään hän kuoli; kun pukeuduin hänen hautajaisiinsa, katsoin sattumalta peiliin — hiukseni olivat käyneet harmaiksi.

Myöhemmästä elämästäni en voi sanoa mitään; olen syönyt, juonut, puhunut elävänä ihmisenä, mutta todellisuudessa olen jo monta vuotta maannut haudassa. Kerran näin nuoren köyhän tytön, joka oli Magdaleenan näköinen. Hetkeksi sieluni kipinä taas leimahti liekiksi, mutta vain hetkeksi; pian oli se yhtä eloton kuin ennen. Tuon nuoren tytön sukulaiset olivat kuitenkin jo silloin pakottaneet häntä rupeamaan puolisokseni; minua luultiin kaiketi, ja syystä, hulluksi, mutta olin rikas, ja tytön kohtalo sukulaisten silmissä siis mitä onnellisin. Mutta hän sai pian tietää olevansa kuolon puoliso. Muutamien vuosien kuluttua hän vähitellen kuihtui, lakastui ja kuoli.

Kerran monen vuoden kuluttua hain jotakin eräästä vanhasta piirongista. Satuin painamaan pientä nappia; salalaatikko aukeni, jossa havaitsin kirjeen. Se oli Magdaleenan käsialaa. Hän oli kirjoittanut sen tuona kamalana yönä, jolloin luuli minun surmanneen itseni. Kirje oli Malkukselle. Vavisten ja kyynelsilmin luin kirjeen. Hän tunnusti siinä että hän rakasti minua, että hän aina oli rakastanut minua. Kauan olin ajatuksiini vaipuneena, hänen elämänsä viimeinen sana oli siis ollut valhetta.

AARNIHAUTA.

Vanha Sakeri oli eriskummainen mies. Ei kukaan vielä ollut nähnyt hänen nauravan, ei edes hymyilevänkään; eikä tietty hänen milloinkaan itkeneen. Sama harmaa puku hänellä oli sekä kesällä että talvella, sekä arkipäivinä että kirkossakin. Vanha Sakeri oli laiha; hänen päässään vilkkuivat pienet silmät, joissa oli levoton tuskallinen loiste; musta, likaisen-karvainen, harva parta peitti hänen leukansa; ylähuuli oli ohut, terävä; lihaton alahuuli riippui paksuna ja lerpallaan. Vanha Sakeri ei siis ollut kauniimpia miehiä. Vanha Sakeri oli ainoastaan kaksitoista vuotta asunut pitäjässä pienessä, punaisessa mökissä hongiston keskellä; mistä hän oli tullut ja kuka hän oikeastaan oli — sitä ei tietty. Ihmiset eivät puhuneet hyvää Sakeri-ukosta; häntä luultiin rikkaaksi, ja yhtä ja toista arveltiin siitä, miten hän oli saanut rikkautensa; toiset kiroilivat häntä koronkiskuriksi, toiset sanoivat häntä noituriksi; — pappilan vanha Priita vannoi kivenkovaan, että hän kerran pääsiäisyönä oli nähnyt vanhan Sakerin lentävän luudalla ilmassa. Koska vanha Sakeri aina kävi kirkossa, niin ymmärtäväiset ihmiset väittivät tätä syytöstä perättömäksi, mutta tuo toinen luulo oli sitä yleisempi. Eipä siis kummaa ollutkaan, ett'eivät ihmiset rakastaneet vanhaa Sakeria. Hän ei milloinkaan auttanut naapuriansa, hän ei milloinkaan antanut kerjäläiselle, kurjimmallekaan, leipäpalaa, hän ei milloinkaan lapsiin luonut ystävällistä silmäystä. Oikea talonpoika vanha Sakeri ei ollut, koska hänellä ei ollut taloa eikä hän tehnyt työtä; herrojen joukkoon ei häntä liioin luettu hänen likaisen takkinsa ja talonpoikamaisen käytöksensä tähden. Hän eli ihan yksinään. Hänen pienestä punaisesta mökistään oli kokonainen peninkulma lähimmäiseen taloon, eikä tuossa mökissä asunut muita ihmisiä kuin vanha Sakeri; hänellä ei ollut perhettä eikä ystäviä, ei sukulaisia eikä palvelijoita. Vanha Sakeri oli eriskummainen mies.

Oli myrskyinen ja pimeä yö loppupuolella syksyä. Pilvet taivaalla ajelivat toisiaan, niinkuin salainen omatunto olisi niitä pistänyt; tuuli pyöri raivoissansa mökin ympärillä, milloin kimeästi vinkuen, milloin mahtavasti humisten. Toisinaan oli niinkuin oudot haamut olisivat väikkyneet ikkunan takana; mutta jos oikein katsoi, oli ulkona vain pilkkopimeä syksy-yö.

Vanha Sakeri istui kamarissaan uunin ääressä lämmitellen käsiänsä ja odottaen vellinsä valmistumista. Vaikka kamari oli ahdas, näytti se tyhjältä ja kummallisen avaralta; vaikka tulta paloi uunissa, niin kolkko kylmyys huokui kaikkialla. Sänky ja kaksi tuolia olivat ainoat huonekalut ja nekin olivat vanhoja ja rikkinäisiä. Kaikki, seinät, uuni, tuolit, sänky, näyttivät kolkoilta ja kylmiltä, ikäänkuin auringon suloinen säde ei milloinkaan olisi tohtinut tunkeutua sisään, ikäänkuin ne eivät milloinkaan olisi kuulleet mitään harrasta rukousta, mitään sydämmellistä naurua. Vanha Sakeri oli, niinkuin ainakin, levottoman ja hajamielisen näköinen; hänen silmänsä harhailivat lieden tienoilla, niinkuin hän olisi etsinyt jotain valkeasta, ja hän muutti vapisevat kätensä alinomaa toisesta paikasta toiseen. Ja kuitenkin saattoi pian havaita, että kaikki hänen ajatuksensa olivat lujasti ja luopumattomasti kiintyneet yhteen paikkaan, yhteen määrään. Mikä tuo määrä oli, se pian selvisi. Illallisen syötyään hän nousi, astui sängyn puoleen, sysäsi sen paikaltaan ja nosti sängyn alla olevan lattialuukun. Pieni arkku nyt ilmestyi, jonka ukon käsi kärkkäästi avasi. Arkku oli täpösen täynnä hopearahoja, seteleitä, hopealusikoita, kultaisia korvarenkaita, vanhoja kelloja ja muita metalli-kaluja. Eikä vanha Sakeri enään näyttänyt levottomalta ja hajamieliseltä, ei hänen kätensä enää vavisseet eikä silmät enää harhailleet sinne tänne — koko ruumis oli aivan kuin kangistunut ja kaikki elinvoimat yhdistyneet tuohon ainoaan, pitkään, haluiseen silmäykseen, millä hän ihaili armasta aarrettansa. Hän otti siitä jokaisen kolikon, jokaisen setelin erikseen, katsoi niitä hellästi ja pani ne takaisin samaan järjestykseen, missä ennen olivat olleet. Kun kaikki rahat ja kalut olivat luetut, niin ukon iloinen katse taas vähitellen synkkeni. Arkun pohjaan oli vielä jäänyt pieni paperikääry; ukon silmät tahtoivat siitä puikahtaa pois, mutta se veti ne ihmeellisellä tenhovoimalla puoleensa. Sakeri tuskautui, vapisi, hikoili — ei auttanut. Hänen täytyi sekin avata. Siinä oli yksi ainoa kolmen-ruplan seteli, jota nähtävästi ei vielä ollut käytetty. Miks'ei vanha Sakeri katsonut tätä seteliä samalla mielihyvällä kuin muitakin? Tarkka tutkija olisi pian havainnut syyn — tuo viheriäinen seteli oli väärä.

Äkkinäinen melu ulkona säikäytti ukon näistä tuskallisista mietteistä. Pihalla Sakerin iso koira, jolla hän tahtoi karkoittaa varkaita talostansa, yht'äkkiä rupesi rajusti haukkumaan; samassa kuului muutamia iso-äänisiä kirouksia, joita surkea ulvominen seurasi. Sakeri oli tuskin saanut arkkunsa ja sänkynsä paikoilleen, kun ovi avattiin ja kookas mustanverevä mies astui huoneeseen. Kun vieras vielä seisoi hämärässä eikä hänen kasvonsa selvästi näkyneet, luuli Sakeri häntä kerjäläiseksi ja huusi ankarasti: "Pois! Minä en suvaitse, että roistot käyvät kerjäämässä ja vievät leivän rehellisiltä ihmisiltä! Mitä te kurkistelette! Pois!" Mies ei ollut kuulevinaan hänen sanojansa, vaan istahti tuolille, naurahti käheästi, niinkuin kiukkuinen verikoira nähdessänsä ruokaa, ja lämmitteli levollisesti kangistuneita jäseniään valkean loisteessa. Hämmästyneenä Sakeri katsoi vierasta, pahoja aavistuksia haamoitti hänen mielessään, ja hänen äänensä vapisi vähän, kun hän huusi: "Menkää pois, taikka ammun teitä." Nyt vieras purskahti pitkään, vihaiseen, raakaan nauruun. "On sekin ystävyyttä! Pitkin maailmaa olen kuljeskellut Sakeri-kultaani hakemassa, ja hän ottaa minua vastaan lyijyllä ja luodeilla." Samassa mies tempasi valepartansa pois ja näytti kasvonsa. Sakeri vaipui, niinkuin näkymättömän, väkevän käden tempaamana, tuolille, hän ei voinut puhua, hän vain ähkyen vaikerrehteli ikäänkuin kieli olisi hervahtanut: "pois… pois… pois!" Mies ei ollut tuosta milläänkään, vaan katsoi vellipataan, oliko siinä mitään jälellä ja söi sitten ahnaasti Sakerin kehnon aterian jäännökset. Kun hän lopettaessaan nuoleksi padan pohjaa, oli hän vielä enemmän verikoiran näköinen kuin istuessaan; tummanpunainen veri ikäänkuin tahtoi purskua ulos pienistä, vaaleista killi-silmistä, lihavista, hermottomista poskista ja lyhyestä, paksusta kaulasta; hänen olentonsa näytti siltä, kuin hän aina olisi tahtonut karata jonkun päälle. Kasvoissa näkyi entisen kauneuden jälkiä, mutta ne kertoilivat myöskin turmeltuneitten tapojen, hillittömien himojen, rikosten ja kurjuuden kamalaa tarinaa. Syötyään vieras heittäytyi sänkyyn ja haukotteli ankarasti.

Nyt Sakeri tointui kauhistuksestaan. "Armoa, veikko!" hän huusi, "mene pois yöhön, mistä tulitkin! Miksi minua vainoat, sinä elämäni paha henki! Meidän väliltämme ovat kaikki siteet katkaistut! Mitä tahdot minulta? Voi minua poloista, minua onnetointa." — "Suojelusta tahdon", vastasi Vilho, — "olen karannut vankeudesta ja niinkuin villisusi hiiviskellyt ympäri maata, peläten että minut löydettäisiin. Nyt olen väsynyt tuohon mustalais-elämään, ja tahdon kuin tahdonkin saada piilopaikan täällä." — "Sitä en suvaitse, ruti-köyhähän minä olen, en minä voi sinua elättää; mene pois, muuten meidät molemmat hukka perii." — "Ajat siis vanhan ystäväsi ulos viluun ja pimeyteen ja vihollisten käsiin! Oho! veli-kulta, minusta et kuitenkaan pääse niin helposti!" — "Ystävä!" ärjähti Sakeri, "sehän olisi ystävyyttä. Minä, heikko ihminen, luotin sinuun niinkuin enkeliin, kun olit muka oikea ystäväni, ja sinä saatoit minut turmelukseen ja, jos ei Jumalan armo olisi auttanut minua, olisit vietellyt minua rikokseenkin." — "Vanha kettu, tuo Sakeri!" sanoi Vilho ilkkuen, "perkeleen oma hän on, ja kuitenkin tinkii Jumalan kanssa. Muistatko, kuinka teit itsesi lunta valkeammaksi ja minut nokea mustemmaksi tuossa vanhassa rahajutussamme, joka loppui niin onnettomasti minulle, vaikka sinä siitä pääsit eheänä?" — "Vieläkö muistutat minua siitä?" — Sakeri vapisi pelosta ja vihasta — "en tiennyt seteleitä vääriksi. Sinä petit minua hirmuisesti, pirullisesti — syytön minä olin ja olen vieläkin." — "No, älkäämme riidelkö, kyllä sinä vielä itsesi taivaaseen valehtelet." — Vilho nauroi taas verikoiran äänellä — "olkaamme ystäviä." — "Etkö siis mene?" — "En toki, lapsi-kulta." — "Ilmoitan nimismiehelle sinun olevan täällä." — "Uskaltaisitko?" Vilho murisi vihaisesti; hän näkyi olevan valmis repimään Sakerin palasiksi. Tämä säikähtyi eikä tohtinut vastata. Toinen hillitsi pian vihan ja oli hänkin puhumatta.

Hetken perästä sanoi Sakeri: "parasta lienee kuitenkin itsesi tähden, että menet pois. Köyhä mies minä olen, melkein kerjäläinen. Tuskin on leipää itselleni, eikä palaakaan jää sinulle." — "Itse hankin ruokani, hankin vielä sinullekin." — Sakeri ei ollut tätä kuulevinaan, vaan huokasi ainoastaan: "perin köyhä mies, valmis tarttumaan kerjäläissauvaan." — "Kuules Sakeri, jos täyttäisin elämäsi ainoan halun, jos tuossa tuokiossa tekisin sinut rikkaammaksi, kuin mitä unessakaan olisit voinut toivoa, etkö silloinkaan pelastaisi minua?" — Sakeri väänteli itseänsä tuolilla, hänen silmänsä loistivat halukkaasti, mutta hän luuli Vilhon tarjouksen paulaksi eikä vastannut. — "En — valehtele, voit minua uskoa. Jos pidät minua piilossa muutamia kuukausia, niin annan sinulle monta vertaa enemmän rahaa kuin mitä on raha-arkussasikaan, missä hyvänsä se lieneekin", — Sakeri huokasi surkeasti ja vakuutti olevansa kurja kerjäläinen — "tahdotko?" — Sakeri tuli yhä levottomammaksi. "Missä ne ovat? Näytäppäs rahasi!" sanoi hän viimein. — "Metsässä." — "Loruja! Valhetta! Hupsu minä, joka vielä kuuntelen sinua! Pois! Pois!" Sakeri oli tuskassa; hän oli epäilevinään Vilhon sanoja, mutta tuo puhe rahasta oli kuitenkin ajanut hien hänen otsaansa ja pannut hänen jäsenensä vapisemaan niinkuin kuumetautisen. — "No! Tapahtukoon tahtosi! Ajat minut surman suuhun. Istukoon köyhyys permannollesi ja kirous ovesi kynnykselle!" — Vilho oli menemäisillään, mutta Sakeri huusi häntä takaisin. "Voitko valalla sanasi todistaa?" — "Itse saat nähdä, olenko puhunut totta. Jos en ole, niin saat potkia minut navetan tunkioon lehmien tallattavaksi." — "Rahasi ovat siis piilossa, metsässä", sanoi Sakeri hetken mietittyään. — "Niin lienee asian laita." — "Kenties olet varast…" — Vilho katkaisi hänen puheensa: "Älä sinä ole milläsikään siitä. Löysin aarnihaudan." — "Ei se valhe huvita." — "Valheko? Etkö muista minun syntyneen uuden vuoden yönä, etkö muista minun silmäni näkevän haltioiden salaista työtä siinä, missä te, tavalliset ihmiset, näette vain puita ja kiviä, minun korvani kuulevan luonnottarien puheita ja lauluja, missä te kuulette vain tuulen huminan taikka kosken kohinan?"

Sakeri oli taikauskoinen, niinkuin kaikki ihmiset, jotka paljon elävät yksinään. Hän muisti, kuinka kotiseuduilla Vilhoa oli luultu noituriksi; hän ajatteli, kuinka monta kummallista seikkaa hän ennen oli ystävässään huomannut. Hän ei siis asiata epäillyt. Koko hänen elämänsä harrastuksena, koko elämänsä unelmana oli ollut rikastuminen; nyt onnetar antoi hänelle parahimman tilaisuuden siihen; hän halukkaasti turvasi tähän sattumukseen eikä tohtinut ajatellakaan, oliko se täyttävä hänen toiveensa, vai oliko se vain pettävän kangastuksen kaltainen. Tuokiossa kaikki hänen entiset epäilyksensä olivat kadonneet; unohdettu oli pelko ja viha Vilhoa kohtaan, rahanhimo oli kokonaan valloittanut hänen sydämmensä ja siitä karkoittanut kaikki muut tunteet. Hän jo mielessänsä kuvitteli että aarre ehkä varastettaisiin ja kysyi hädissänsä: "No, missä se on — eikö jo mennä sitä haudasta ottamaan?" — Vilho oli hirveällä mielihyvällä huomannut, kuinka Sakerin kasvoilla viha, levottomuus, taikauskoinen pelko, himo ja hätäisyys olivat seuranneet toisiansa. Voitto oli nyt hänen ja hän riemuitsi. — "Missä se aarnihauta on?" — "Sen saat huomenna tietää", sanoi hän pilkallisesti, "tänä yönä olen väsynyt kuin koira enkä käy tässä rajuilmassa askeltakaan." — "Mutta huomenna se kenties on turhaa! Kyllä, kyllä muut jo tänä yönä sen löytävät — kenties se onkin jo löydetty", valitti Sakeri. — "Ei hätää; ainoastaan minun silmäni löytävät paikan, minun vallassani on aarnion haltija, surma kohtaisi kaikkia, jotka ilman minua tahtoisivat astua sen salaiseen piiriin." — "Mutta missä se on?" kysyi Sakeri taas. — "Katajamäen takana, missä tuo avara neva alkaa; kun pakenin Turusta, päätin sinua etsiä; maita mantereita olen kuukausia kuljeskellut, ennenkuin sain tiedon asunnostasi. Astuin korpia ja saloja, hiivin polkuja ja uria, enkä tohtinut näyttää itseäni maantiellä enkä ihmisissä. Menneenä yönä tulin tähän pitäjään. Kävin nevamaan laitaa ja tunsin ruumiissani hirmuisen kylmyyden; en ollut syönyt kahteen päivään ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. Yht'äkkiä havaitsin kummallisen valon kaukaa loistavan. Se oli ihan kuin maanalaisen tulen heijastus, mutta niin selvä ja kirkas, että saatoin nähdä pienimmätkin kappaleet sen ympärillä. Valon yläpuolella oudot, mustat haamut pyörivät ja tanssivat hämärässä. Nyt tiesin onneni tulleen. Unohdin nälkäni ja väsymykseni, hiivin hiljaa maata myöten, sillä tiesin että, jos haltijat olisivat minut havainneet, koko valkea olisi hävinnyt eikä aarnihautaa siis löydetty. Onnistuin kuin onnistuinkin päästä valkean likelle; heitin yht'äkkiä veitseni hautaan ja huusin mahtavia sanoja. Samassa valkea sammui; syvä, valittava huokaus nousi haudasta ja siitä kohosi äärettömän pitkä, hirmuinen, musta…" Vilho vaikeni yht'äkkiä. — "Oliko se, oliko se…?" kysyi Sakeri kauhistuen. — Vilho katsoi Sakerin kauhistusta hirmuisella mielihyvällä. "Mitä se sinuun koskee, kuka se oli? Taitaakin olla parasta, ett'et ole siitä tietävinäsi", sanoi Vilho nauraen, "loppu oli kuitenkin, että, kun katsoin hautaan, se oli kolikoita ja seteleitä täynnä. Sinä saat nyt toisen puolen ja toinen jää minulle. Kristillisesti jaettu — eikö niin?" — "Nämä rahat ovat siis pahojen henkien antamia?" kysyi Sakeri. — "Mitä vielä! Ota, kun saat, äläkä kysy." — "Sinä saat kaikesta vastata omalla sielullasi, viaton minä olen." — "No, se on tietty" — Vilho nauroi taas ilkeästi, verikoiran tavalla, — "viaton sinä olet."

Sakeri vaipui tuskalliseen miettimiseen. Hänen omatuntonsa alkoi tehdä muistutuksia, mutta rahanhimo pakotti sen pian vaikenemaan. Hänen sydämmensä pohjassa oli kuitenkin jokin epätietoinen, hämärä tunto valveella, joka välistä synnytti hänen mielessänsä synkkiä aavistuksia.

Ulkona rajuilma alkoi tyyntyä tyyntymistään, ja muutamien tuntien kuluttua koko luonto nukkui levollisena; kamarissa oli Vilho vähitellen vaipunut sikeään uneen, sieltä ei kuulunut muuta kuin kärisevää kuorsaamista. Sakeri istui vielä valkean ääressä eikä havainnut että se jo oli kokonaan sammunut. Hänestä tuntui niin kuin hän kävisi unessa; silmät olivat auki, aistit olivat selvät; mutta kummallinen tuumainen tunto kangistutti hänen jäseniänsä ja sekoitti hänen ajatuksiaan. Tuo mennyt aika, jota hän pelkäsi ja kammosi, jonka tähden hän oli kodistansa paennut ja josta hän toivoi iäksi päiväksi päässeensä irti — tuo mennyt aika oli nyt yht'äkkiä häneen iskenyt, tavannut hänet varustumattomana ja taas tehnyt hänet orjakseen. Entinen elämä kuvastui hänen sieluunsa; hän näki itsensä köyhänä orpolapsena, kurjana kerjäläispoikana, jota kaikki ihmiset vainosivat ja löivät; hän muisti, kuinka kaikki tytöt olivat pilkanneet häntä hänen rumuutensa tähden, kuinka kaikki pojat olivat häntä pahoin pidelleet hänen heikkoutensa tähden; hän muisti, kuinka kaikki ihmiset olivat polkeneet, sortaneet, raadelleet poika-paran lämmintä sydäntä, kunnes se viimein muuttui kovaksi kuin kivi. Sitten hän näki itsensä nuorukaisena; hän palveli puotipoikana pienessä kaupungissa; nytkin hän sai kärsiä paljon, mutta onnellinen tuo aika kuitenkin oli, sillä hän rakasti, rakasti kaikesta sydämmestään kauppamiehen tytärtä. Mutta hän oli köyhä, ja Hilman isä vastasi pilkalla hänen tarjoukseensa. Nyt hänen ainoana harrastuksenaan, hänen ainoana halutyönään oli rahan kokoaminen; ensin hän teki sitä saadaksensa Hilman, mutta sitten hän tottui rahanhimoon niin, että se kokonaan valloitti hänen sydämmensä. Kaksitoista vuotta hän oli ahkerasti tehnyt työtä, kun kauppias teki konkursin; kaikki hänen säästövaransa hukkuivat siihen, ja Hilman täytyi isänsä pelastamiseksi mennä toisen kanssa naimisiin. Sakeri joutui äärettömään epätoivoon, kaikki siteet hänen ja ihmiskunnan välillä olivat nyt katkenneet. Raha oli ennen ollut tarve hänen sydämmellensä, nyt hän teki sen Jumalaksensa. Silloin hän tuli Vilhon tuttavuuteen. Vilho oli rikkaan miehen poika, mutta oli jo nuorena hurjamaisen elämänsä tähden joutunut köyhäksi ja ylenkatseen alaiseksi. Nyt hän oli hevoskauppias. Niin eriluonteiset kuin olivatkin, tulivat Sakeri ja Vilho ystäviksi. Vilho valloitti ja hallitsi rohkealla, vahvalla, viekkaalla luonnollaan kokonansa Sakerin arkaa, ahdasta, heikkoa luonnetta. Sakeri pelkäsi ja vihasikin välistä ystäväänsä, mutta luotti kuitenkin umpisilmin hänen toimeliaisuuteensa ja älyynsä. Vilho houkutteli Sakeria kaikenlaisiin arveluttaviin yrityksiin; tämä rupesi koronkiskuriksi maaseudulla. Mutta ikäänkuin salainen kirous seurasi heidän toimiansa; Sakeri oli tarkka itaruuteen asti itseänsä kohtaan, itara kovuuteen asti muita kohtaan, eikä kuitenkaan tullut rikkaaksi. Viimein Vilho todistettiin syylliseksi suureen setelien väärennykseen; hän tuomittiin kaksitoista-vuotiseen vankeuteen. Sakeria luultiin osalliseksi tähän rikokseen, mutta kun ei siihen saatu todistuksia, niin oikeus julisti hänet syyttömäksi. Silloin Sakerin silmät aukenivat hirveällä tavalla. Hän näki, kuinka ihmiset kammosivat ja ylenkatsoivat häntä, kuinka hänen pyrintönsä olivat olleet turhat; hän kiroili entistä elämäänsä, pakeni pois kotiseudultansa ja kätkeytyi yksinäisyyteen, kaukaiseen erämaahan, missä ihmiset tuskin tunsivat häntä nimeltäkään. Kaksitoista vuotta hän näin oli elänyt itsekseen, eikä hänen entisestä elämästään ollut vähintäkään huhua tänne kajahtanut; hän luuli nyt olevansa kokonaan vilpitön ja puhdas, kävi kirkossa, rukoili Jumalaa, mutta hänen sydämmessään rahan perkele kuitenkin asui eikä antanut hänen sielullensa rauhaa. Ja nyt — nyt oli Vilho tullut; entinen elämä oli niinkuin ukonnuoli iskenyt häneen; hän oli taistelematta, melkein tinkimättä kukistunut.

Kun yö valkeni ja Vilho heräsi, istui Sakeri yhä vielä sammuneen valkean ääressä; hän ei ollut kertaakaan liikahtanut tuoliltaan eikä minuuttiakaan nukkunut. Illalla menivät Sakeri ja Vilho ottamaan rahat aarnihaudasta Katajamäen takaa, suuren nevan laidasta. He löysivät enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa sekä seteleinä että hopearahoina. Kun Sakeri tarttui ensimäiseen kolikkoon, huusi ääni hänen sisässään: "älä ota, se on saatanan kultaa!" Sakeri ei totellut tuota ääntä.

Samaan aikaan kerrottiin kaikissa sanomalehdissä kamalasta rikoksesta, joka muutama viikko sitten oli tapahtunut. Posti oli ryöstetty maantiellä. Sekä postinkuljettaja että kyytimies oli löydetty murhattuna. Postilaukussa oli ollut enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa. — Sakeri ei milloinkaan lukenut sanomalehtiä.

Kaksi kuukautta oli kulunut tuosta päivästä, jolloin Sakeri joutui aarnion omistajaksi. Luonto oli riehunut kylläkseen syksyn rajutuulten temmellyksessä ja nukkunut sikeään kuolemannäköiseen talviuneen lumipeitteen alle. Yhä pidemmiksi iltapuhteet olivat tulleet, päivät yhä lyhyemmiksi. Tuskin viikkoakaan oli enään jouluun, tuohon ilon ja pienokaisten juhlaan, jolloin koko maailma taas tulee viattomaksi lapseksi sen muistoksi, että itse Jumalakin samana yönä oli ollut turvaton pieni lapsi. Mutta sitä Sakeri ei enään muistanut; hän oli unohtanut kaikki muut tunteet paitsi pelon. Sydämmensä oli kokonaan muuttanut rinnasta tuohon arkkuun laattialuukun alle, jossa aarre nyt oli piilossa muiden rahojen vieressä. Hän tuskin tohti lähteä sängystä, joka peitti laattialuukun, ja lähti kuitenkin niinkuin rauhattomuuden ruoskan ajamana. Kun hänen joskus täytyi käydä kylässä välttämättömiä tarpeita ostamassa, niin hän melkein juoksi päästäksensä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja seisahtui taas levottomana, peläten että hänen kiireensä herättäisi ihmisissä epäluuloa. Vielä enemmän kuin ennen hän nyt kammosi ihmisiä, luullen jokaista joko varkaaksi taikka syyttäjäksi. Kerran hän oli käynyt kirkossakin, mutta ei sielläkään aarnihaudan kamalat unelmat jättäneet häntä; seurakunnan juhlallinen laulu oli hänestä kuin rahakolikkojen helinää, virsikirjan lehdet kuin kirjavia seteleitä, ja kultakalkki papin kädessä pani hänen jäsenensä vapisemaan. Levottomat olivat hänen päivänsä, vielä levottomammat hänen yönsä. Joka toinen minuutti hän vavahti, heräsi unestaan ja hankki varmuutta siitä, ett'ei mitään melua kuulunut, ja kuunteli sitten peloissaan yön hiljaisuudessa, sydämmen ja ohimoiden tykyttäissä. Mutta kaikki oli rauhallista; tähdet sinertävällä taivaalla kulkivat ääneti rataansa, metsän kuuset ja hongat nukkuivat äänettöminä, järven aallotkin ääneti lepäsivät jään kylmissä kahleissa. Sakeri huokasi silloin tyytyväisenä ja vaipui taas uneen. Mutta turhaan. Rahat vainosivat häntä silloinkin. Välistä hänestä tuntui kuin aurinko ja kuu olisivat sammuneet ja tähdetön, kylmä, kolkko yö hallitsisi koko maailmaa, mutta taivaasta satoi loistavia, kiiltäviä kultarahoja, jotka putosivat hänen rinnoillensa ja toivat siihen sanomattoman tuskan, ja nämä rahat olivat polttavaa tulta. Välistä taas hän unessa oli juoksevinaan hirmuista, mahdottoman suurta kultakäärmettä pakoon, jonka ahnaat silmät ja kieli tavottivat häntä kiinni; hän juoksi kaikin voimin, mutta ei päässyt askeltakaan eteenpäin: kultakahleet sitoivat hänen jalkansa maahan; hän tahtoi huutaa, mutta käärme kietoi kultakiemuransa hänen kaulansa ympäri; hän tahtoi itkeä, mutta hänen silmistänsä valui ainoastaan sulanutta kultaa. Kovimmasta tuskastaan hän tavallisesti taas heräsi, mutta samaan rauhattomuuteen kuin ennenkin.

Sakerin rauhattomuuteen eivät yksin rahat olleet syynä, vaan myös Vilhokin. Tuvan vinnillä oli pieni kamari, jossa ei kukaan ennen ollut asunut. Siellä hän oli piilossa päivällä; illaksi hän tuli alas Sakerin kamariin ja istui siellä puoleen yöhön paloviinaa juomassa, vaikka Sakeri usein tuskaantuneena oli sen kieltänyt. Vilho oli kokonaan villiintynyt niinä vuosina, jolloin Sakeri ei ollut häntä nähnyt; mutta hänen voimakas luontonsa vielä nytkin ihmetytti Sakeria, vaikka vanhan toverin kieli, käytös ja tavat häntä myöskin kauhistuttivat. Tuo yksinäinen, salainen, melskeetön elämä Sakerin vinnillä oli tietysti sangen ikävää Vilhon mielestä. Hän joi paloviinaa voidakseen nukkua, ja nukkui voidakseen taas juoda paloviinaa; pitkältä aika kuitenkin tuntui. Usein hän kiroili ja vannoi, ettei viitsisi viipyä päivääkään enää tuossa pöllönpesässä, mutta nähdessään Sakerin silmäin silloin loistavan ilosta, hän muutti päätöksensä ja jäi. Salaisella, hirmuisella pilkalla hän näkyi kiihoittavan Sakerin taikauskoista mielikuvitusta; yöllä, heikon, kummallisen valon tuikkiessa sammuvasta takkatulesta ja pärevalkeasta, Vilho kertoili kamalia aave- ja rikos-juttujaan. Ihmisen uurastamiset ja pyrkimiset ovat aivan joutavia ja turhia; oudot, kummituksen-kaltaiset vallat vievät häntä sekä hyvyyteen että rikokseen, sekä rikkauteen että kurjuuteen — se oli ainaisena perusajatuksena Vilhon jutuissa. Ja usein kun Sakeri ahmivalla kauhistuksella ja hengittämättä odotti kamalain arvoitusten selittävää loppua, Vilho yht'äkkiä katkaisi juttunsa, vaikeni, katsoa tuijotteli Sakeria silmiin ja purskahti ilkeään nauruun. Jos Sakeri silloin kysyi hänen naurunsa syytä, niin Vilho ei vastannut, vaan nauroi vielä julmemmin. Sakerin aivot pyörivät päässä, ja hänestä tuntui kuin outo, aaveenkaltainen, kamala henki olisi häntä hallinnut.

Kuta enemmän aikaa kului, sitä ikävämmältä Vilhosta olo Sakerin tuvassa tuntui. Vilho alkoi vähitellen heittää entisen varovaisuutensa, hän kävi metsässä lintuja ampumassa, ja vaikka hän välttikin asuttuja paikkoja, niin Sakeri tietysti kuitenkin oli kovassa tuskassa, ett'ei häntä nähtäisi. Lepyttääkseen rajuluontoista toveriansa ja pysyttääkseen häntä kotona, Sakerin täytyi alinomaa ostaa paloviinaa, mikä tuhlaus usein tuntui hänelle varsin vaikealta. Eräänä iltana hän taaskin astui raskain askelin kylään Vilholle uutta tavaraa hankkimaan. Ajatukset olivat yhtä raskaat kuin askeleetkin, mieli yhtä synkkä kuin katsekin. Maakauppiaan tupa oli täynnä ihmisiä. Kun Sakeri astui sisään, niin melu ja äänen solina taukosi, ja kaikki vaikenivat. Sakeri pelkäsi, että ihmiset olivat saanee tiedon hänen salaisista rikkauksistaan ja teeskenteli tuttavillensa ystävällisyyttä tutkiakseen, kuinka pitkälle heidän epäluulonsa meni. Hän pettyi; hänen aavemainen ulkonäkönsä ja hiljainen äkillinen ilmestymisensä, se vain oli säikäyttänyt ihmiset äänettömiksi. Vähitellen entinen vilkas puhelu alkoi uudestaan. Rahin syrjällä istui pieni kerjäläistyttö, jota koko keskustelu näkyi tarkoittavan, johon kaikkien huomio oli kääntynyt. Hän oli noin yhdentoista vuotinen, laiha ja hiljainen; hän ei ollut kaunis, ei edes somakaan; tukka oli ihan valkoinen, posket kalpeat, hartiat litistyneet ja jalat möhkeät. Mutta jos katsoi hänen suuren suuriin, harmaisin silmiinsä, joissa oli niin puhdas, niin hellä, niin surullinen ilme, jos katsoi hänen hienoja, vaaleita suupieliään, joita hän aina puristi sisäänpäin ja jotka aina vähän vapisivat, niin niissä ilmaantuva nöyrä, kärsiväinen, harras mieli tunkeutui sydämmeen ja herätti ystävällistä sääliväisyyttä. Hän vastasi ujosti ja ikäänkuin vaikeasti voivotteleville akoille, jotka seisoivat hänen ympärillänsä. Tytön kertomus näytti olevan yleisesti tunnettu asia; sillä akat lisäsivät joka sanaan vaikeroitsevia huokauksia ja selittäviä viittauksia. Sakeri, jolle koko juttu oli ihan outo, kysyi kauppamieheltä, ostettuaan viinansa, mistä oli puhe. Eräs terävä-nokkainen akka, jonka kieli jo kauan oli syhynyt, ryntäsi heti Sakerille asiaa selittämään. Tyttö-parka oli, näet, tuon kyytimiehen ainoa lapsi, joka surmattiin kaksi kuukautta sitten. Eipä Sakeri siitä tullut hullua hurskaammaksi. Akka katseli Sakerin tietämättömyyttä armeliaalla ylenkatseella ja kertoili että naapuripitäjässä posti oli ryöstetty ja postinkuljettaja surmattu surkealla tavalla; samalla oli enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa varastettu, niinkuin kaikki kristityt ihmiset tiesivät, vaikka akka luuli summaa vielä isommaksi. Sakeri kyseli, oliko rosvoja saatu kiinni; hänen mielessään haamoitti jo pahoja aavistuksia, vaikk'ei hän voinut selittää minkätähden. Akka sanoi että ei oltu, mutta toivoi Jumalan oikeuden saattavan semmoiset konnat korkean esivallan kouriin. Levottomana Sakeri kysyi, eikö ketään epäilty murhaajaksi. "Totta kaiketi", vastasi akka, "lähimmässä keskievaritalossa oli samana päivänä, jolloin murha tehtiin, nähty eräs mies, joka akan ja kaikkien ymmärtäväisten mielestä ihka selvästi oli pahantekijä. Se oli ollut vieras, kookas, mustaverinen, parrakas mies, jota ei kukaan tuntenut ja joka oli näyttänyt kovin rosvomaiselta." Akka lisäsi kaikenlaisia merkittäviä pikkuseikkoja. Sakerin koko ruumista värisytti jäädyttävä kauhistus, joka tuntui ytimiin ja munaskuihin asti. Se oli ilmetty Vilho, Vilho valhepartoinensa; rahasumma oli yhtä suuri kuin se, joka oli löydetty aarnihaudasta, vieläpä aikakin sama, jolloin Vilho oli ilmaantunut näille seuduille. — Kamala näky aukeni Sakerin silmien eteen. Hän tuskin voi hengittää. Hänestä tuntui kuin tuon orvon kerjäläislapsen surkea, rukoileva katse olisi häntä tarkastanut ja häntä syyttänyt ja hänen rikoksensa paljastanut. Hän töytäisi äkkiä ovesta ulos.

Tultuansa kotiin Sakeri kysyi kaikki Vilholta; tämä ensin vähän hämmästyi, mutta purskahti sitten tuohon tunnettuun ilkeään nauruun, joka nyt kuitenkin soi enemmän teeskennellyltä kuin tavallisesti. Kun Sakeri yhä ahdisti häntä, milloin rukoillen, milloin kiroillen, ei Vilho kuitenkaan vastannut mitään; hän alkoi vain laulaa hyräillä erästä irstaista rekilaulua. Asia oli siis selvä, hirmuisen selvä. Toisen kerran elämässään Sakeri siis tavallansa oli ottanut osaa rikokseen, jonka toinen oli tehnyt. Hän vaipui kylmänä tuolille; hänen silmänsä sammuivat, laihat posket riippuivat hermottomina; hän tunsi olevansa kirottu. Vilho, nähdessään Sakerin tuskan, muutti menetystapaansa. Hän kävi yht'äkkiä totiseksi, vannoi olevansa syytön ja puolusti asiaansa taitavasti ja viekkaasti. Hän ei ollut muka käynytkään naapuri-pitäjässä, oli päinvastoin tullut ihan toisaalta päin. Sakeri oli uskovinaan häntä, mutta ei vastannut mitään. Molemmat istuivat ääneti. Heidän erotessaan näkyi selvästi, että jokin päätös oli syntynyt kummankin povessa.

Sisällinen ääni Sakerin rinnassa todisti Vilhon syylliseksi, vaikka tämä kuinka jyrkästi tahansa vannoisi olevansa viaton. Sakeri päätti sentähden kokonansa luopua hirmuisesta toveristaan, erottaa aarnihaudasta löytyneet rahat omistaan ja huomispäivänä ilmoittaa kaikki nimismiehelle. Vilhon mentyä piilopaikkaansa vinnille, Sakeri vakavasti ryhtyi toimeen. Syvä huokaus hänen rinnastansa todisti, ett'ei tämä työ ollut ihan huvittavimpia. Tuttu arkku oli pian avattu, seteli-pakat pian luettu ja hopeakolikot pian pantu suuriin kasoihin. Jo olivat toisella puolella aarnihaudan mahtavat antimet ja toisella puolella Sakerin omat rahat. Mutta kuinka vähäpätöisiltä, kuinka niukoilta ja laihoilta nämä näyttivät edellisten rinnalla! Sakerin päätös jo alkoi horjua. Mielensä oli niin kiintynyt näihin rikkauksiin, hän oli ne tuhannesti lukenut ja niitä katsellut ja ihaillut, hän tunsi joka setelin, joka kolikon eri muodon, niinkuin ne olisivat olleet vanhat tutut — ja nyt niistä erota näin yht'äkkiä, näin odottamatta — oliko se mahdollista? Viivytelläkseen asiaa hän oli ollut erehtyvinään laskussa ja rupesi lukemaan aarnihaudan rahoja uudestaan. Hänestä tuntui ihan kuin setelit kiertyisivät hänen sormiinsa, ihan kuin hopearahojen kotkat saisivat hengen, kohottaisivat kaksoispäitänsä metallista ja tuijottaisivat häneen välkkyvin silmin. Hänen ajatuksensa lensivät niinkuin ammutut linnut avaruuteen, milloin tuskallisessa toivossa pyrkien eteenpäin, milloin vielä tuskallisemmassa epätoivossa vaipuen maahan. Rikoksen verinen muisto, joka oli aarteeseen yhdistynyt, haihtui haihtumistaan; Sakeri tunsi vain katkeraa katkerammin, että kova onni tahtoi temmata häneltä sen ainoan, mihin hän oli mielensä kiinnittänyt. Miksi häneltä, miksi juuri häneltä? Muilla ihmisillä oli vanhemmat, lapset, vaimo, koti, ilo, into, suru, lempi, viha — Sakerilla oli ainoastaan rahansa. Setelit eivät olleet muuta kuin kylmää metallia — mutta ne olivat ainakin jotain, jota Sakeri saattoi rakastaa ja joka yhdisti hänet maailmaan. Ja niistäkö nyt oli eroaminen? Mitä se häneen koski, vaikka Vilho olisikin hankkinut aarteen rikollisella tavalla; ei hän kuitenkaan ollut siitä tietänyt; nyt rahat olivat hänelle annetut ja siis hänen omansa. Viimeistä ratkaisevaa päätöstä oli Sakerin kuitenkin vaikea tehdä. Hän jätti sen huomiseksi.

Mutta toinen päivä tuli ja vielä toinenkin, eikä Sakeri voinut tehdä ratkaisevaa päätöstä. Kuta enemmän aikaa kului, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui mennä nimismiehen luo. Vilho oli hiljainen ja ystävällinen; hän päivällä tuhannesti vakuutti kaikki, mitä Sakeri oli kysynyt, turhaksi ja loukkaavaksikin epäluuloksi; kerran hän oli itkevinään sitä, ett'ei Sakeri kokonaan uskonut ystäväänsä. Sakeri ei enää syyttänyt häntä, vältti vain taitavasti kaikkia selityksiä. Välistä Vilho jyrkillä vakuutuksillaan tiesikin vallan hämmentää Sakerin mielen, vaikka tämän sydämmeen juurtunut epäluulo aina palasi uudestaan. Muuten Vilho ei ollut paljo Sakerin seurassa; hän joko kuljeskeli metsässä taikka istui piilokamarissaan vinnillä, juoden paloviinaa, kunnes joutui humalaan. Pian Sakerin viimeiset tuomiset oli juotu; tämän täytyi taas hankkia uutta. Sakeri teki sen varsin vastahakoisesti; sillä hän tiesi ihmisten paljon hoeskelevan hänen alituisesta paloviinan ostostaan. Mutta ei auttanut. Vilho rukoili ja kiroili, nauroi ja itki; Sakerin täytyi totella.

Oli silloin juuri vuoden suuri, suloinen juhla-ilta, jouluaatto. Mutta sen Sakeri oli unohtanut. Tuon sunnuntain jälkeen, jolloin hän viimeksi oli käynyt kirkossa, hän ei kertaakaan ollut huomannut, oliko arkipäivä vaiko pyhä; maailman kuohuva virta oli juossut eteenpäin häneen ollenkaan koskematta. Vasta kylässä hän siivotuista huoneista ja lasten iloisista silmistä, lattia-oljista ja pöytävehnäisistä huomasi, että työn lyhyin päivä ja levon pisin ilta oli tullut. Sakerin paatuneessa sydämmessä lapsuuden muistot hetkeksi heräsivät, hänen kuullessaan joulua mainittavan; mihin ikänä hän katsoi, näki hän ystävällisyyttä ja iloa; niin oli aina ollut hänen lapsuudessaankin. Mutta silloin hän, vaikka oli köyhä kerjäläispoika, aina jouluaattona sai osakseen seuraa ja lempeyttä; nyt hän, vaikka oli rikas, eli surullisessa, kolkossa, kylmässä yksinäisyydessä. "Oma syy!" sanoivat lapsuuden muistot — "joutavia!" ärähti ymmärrys. Hän pudisti äkeästi kaikki muistot mielestänsä, niinkuin olisi lunta päältänsä ravistellut, osti viinaa ja läksi kotiin.

Sakerin tullessa kotiin, Vilho nukkui sikeästi taikka oikeammin — oli sikeästi nukkuvinaan. Sakerin omatunto arveli, että semmoisena iltana joku virsi olisi paikallaan. Raamattua hän ei tohtinut lukea; hän pelkäsi tapaavansa siitä noita mahtisanoja, jotka liian ankarasti järisyttäisivät hänen muutenkin ylen levotonta sydäntänsä; mutta sitä vastoin virren tasainen, juhlallinen nuotti kenties tuudittelisi häntä rauhaan. Hän otti virsikirjan ja alkoi, mutta se ei tahtonut käydä; ääni puuttui vähän päästä; virren hidas nuotti ei voinut pidättää hänen levottomasti lentäviä ajatuksiansa; niinkuin tuonoin kirkossa, rahat yht'äkkiä puikahtivat hänen mieleensä ja kolikkojen helinä hämmensi hänen korvissansa virren juhlallisen äänen. Kun hän näin oli laulanut puolentoista virttä, alituisesti taistellen omia ajatuksiansa vastaan, huomasi hän mielensä mahdottomaksi hartauteen ja pani surullisesti huoaten virsikirjan pois. Yksinäisyys tuntui hänestä liian painostavalta, Vilho nukkui yhä — hän tahtoi sentähden katsella rakkaita rahojaan. Hän oli istunut tuvassa; hän riensi nyt haluisesti sisäkamariin, jossa hänen arkkunsa oli. Hämmästyen hän silloin havaitsi, ett'ei ollutkaan yksinään; ovella seisoi pieni kerjäläistyttö hämärässä. Sakerin laulaessa virttä, oli tämä hiljaa hiipinyt sisään, hänen huomaamattaan. Sakeri oli kova köyhiä ja kerjäläisiä kohtaan, hän ei myöskään rakastanut lapsia. Hän murahti sentähden jotenkin tylysti tytölle: "kuka on käskenyt sinut tänne? Ei täällä ole tilaa kaikille kerjäläisille! En kärsi laiskureita ja varkaita! Pois!" Tyttö-parka oli niin viluissaan, hän katsoi niin rukoilevana lämmintä tupaa, hän tahtoi vain suojaa yöksi, pitkäksi, kylmäksi joulukuun yöksi. Hän ei vastannut mitään; hän seisoi vain hiljaisena, nöyränä, äänettömänä. Tämä harmitti Sakeria. "Mitä, vieläkö norkkailet tässä?" huusi hän, ja ojensi kätensä ajaakseen tyttö-paran ulos. Tämä vetäytyi säikähtyneenä pois; huivi liikahti päästä, niin että kasvot tulivat näkyviin: kaksi suurta harmaata silmää, kaksi kalpeata poskea, joihin surullisin, hellin nöyryys loi omituisen suloisuuden — Sakeri oli ennen hänet nähnyt, se oli sen murhatun postinkuljettajan tytär, äskeinen kerjäläisorpo maakauppiaan tuvassa. Tyttö painoi ristissä olevat laihat kätensä kovasti rintaansa vasten; suuri kyynel valahti hänen silmistään ja hukkui vapiseviin suupieliin; näytti siltä, kuin hän tahtoisi syvälle itseensä sulkea kurjuutensa ja surunsa, ett'eivät ne ketäkään ihmistä häiritsisi. Hiljaisena, kuin tuuleton yö, ja keveänä, kuin unelma, tyttö jätti tuvan. Sakeri oli, tytön kasvot nähdessään, kääntynyt takaisin häpeän ja omantunnon vaivaamana. Tuon pienen vieraan äänetön nöyryys syytti häntä paljoa ankarammin, kuin mahtavimmat sanat olisivat tehneet. Havaittuansa, että tyttö oli kadonnut, juoksi hän kiireesti ulos ja huusi häntä takaisin, mutta turhaan. Ainoastaan myrsky vastasi vanhuksen heikkoon ääneen.

Sakeri oli näinä viimeisinä aikoina niin tottunut tuskallisiin tunteisiin, niin väsynyt ja riutunut, ettei ollut juuri millänsäkään, vaikka havaitsi yrityksensä turhaksi. Ilta oli kolkko ja kylmä, lähimpään ihmisasuntoon oli virstamääriä; mikä hirmuinen tila viluiselle ja nälkäiselle tyttö-paralle! Ja tuo sama tyttö oli joutunut kurjuuteen rikoksen kautta, johon hän tavallansa oli ottanut osaa! — No! ei auta, ja kun ei auta, jääköön sikseen — arveli Sakeri. Saattaakseen ajatuksensa rattoisammalle tolalle, Sakeri tahtoi täyttää toistaiseksi lykätyn päätöksensä ja käydä arkkuansa katsomassa. Hän toivoi sillä tavalla ainakin hetkeksi viihdyttävänsä ahdistavaa levottomuuttaan. Mutta nyt häntä kohtasi näky, joka jäädytti hänen verensä ja saattoi hänet kamalasti parahtamaan — arkku oli murrettu auki ja aarre poissa. Sakerin epäluulo ensin kohdistui Vilhoon, tuo kun oli ainoa, joka tiesi, missä aarre oli. Vilho nukkui vielä, mutta, päästyänsä hereille, hän varkaudesta joutui ankaraan vimmaan, kiroili ja itki, repi tukkaansa ja vaatteitansa niin raivokkaasti, että Sakeri rupesi epäilemään. Vilho sanoi päivällä käyneensä metsässä; siellä hän oli nähnyt kaksi miestä tulevan Sakerin tuvalta päin, mutta ei tohtinut lähestyä heitä; pelkäsi, näet, että ilmaisisi itsensä; nuo kenties olivat aarteen varastaneet. Mutta keitä nuo miehet olivat, sitä Vilho ei tiennyt; sanoi vain toisen olleen pitkän, toisen lyhyen. Sakeria tarkkanäköisempi tarkastelija olisi pian havainnut Vilhon vimman jotenkin teeskennellyksi ja hänen kertomuksensa vähän läksymäiseksi; mutta hän ei havainnut mitään; hän soperteli vaan itsekseen ja puri kynsiänsä, kunnes veri niistä purskahti. Viimein hän pyysi Vilhoa, raamatun kautta, vannomaan sanansa todeksi. Sen Vilho tekikin. Ei siis enää ollut epäilemistä — turhaa oli kaikki, sekä rikos että tuska; ryöstetty oli Sakerin sielun ainoa rikkaus ja rakkaus — ja kuka oli sen tehnyt? Nimismiehelle asiaa ei sopinut ilmoittaa, eikä Sakeri uskaltanut hiiskua siitä muillekaan kyläläisille. Mutta mistä apua. Jollei varkaita pian saataisi kiinni, niin ne kaiketikin olivat lähteneet pitäjästä pois. Eikä vähintäkään aavistusta ketä ruveta epäilemään! Sakerin entinen horjuvaisuus oli hävinnyt, hän oli päättänyt puolustaa omaisuuttansa ketä vastaan tahansa. Jos hän vain tuntisi varkaat, niin hän vaikka tappelisi niiden kanssa aarteestansa. Yht'äkkiä Vilho lakkasi kiroilemasta ja sanoi: "Tietäisin yhden keinon, miten saisimme asiasta selkoa. Onhan nyt jouluaatto, pyhä yö — jos kyselisimme kirkonväkeä." Muulloin tämä ehdotus olisi kauhistuttanut Sakeria, nyt hän kuunteli sitä aivan kylmäverisenä. Sakerin taika-uskoinen mieli ei epäillyt tämän keinon vievän hänen toiveittensa perille — mutta kuolleiden häiritseminen, eikö se olisi mitä hirmuisin synti? Vaikkapa olisikin! sitä hän sitten voisi katua ja sovittaa, nyt oli pääasiana aarteen löytäminen. Pian Sakerin päätös oli tehty. Mielellään hän olisi ottanut Vilhon mukaansa, mutta voisivat tavata ihmisiä ja siitä voisi olla vaara tarjona. Hän meni siis yksinään. Asian menon hän tunsi jo lapsuudestaan. Pääkallo oli kaivettava kirkkomaasta, vietävä koskeen ja pistettävä virran pyörteesen; sitten oli korkealla äänellä kysyttävä, kuka rikoksen oli tehnyt. Kirkonväki, nuot mahtavat, hirmuiset aaveet, seurasivat vietyä pääkalloa, ja heidän täytyi, salaisen lumousvoiman pakotuksesta, vastata kysymyksiin; muuten ruumis, jonka pääkallo oli, ei milloinkaan saisi rauhaa haudassaan. Niin Sakeri sata kertaa oli lapsuudessaan kuullut vanhojen ämmäin kertoilevan ja hän tunsikin monen, joka tällä tavalla oli saanut tärkeitä tietoja.

Sakeri läksi kamalalle retkelle. Vaikk'ei iltaa vielä ollut paljon kulunut, oli jo pilkko-pimeä; sillä taivas oli mustassa pilvessä eikä tähden pilkettäkään päässyt tunkeutumaan paksun pilvipeitteen lävitse. Ilma oli raikas ja kylmä ja aika ajoin puuskahtava pohjatuuli pani kuusiston synkeästi humisemaan. Välistä joku yksinäinen lumihöytäle harhaili ilmassa ja vaipui maahan, tuulen siivillä väsyksiin lenneltyään. Sakeri riensi melkein juosten eteenpäin; hiki otsalla ja avonainen takki todistivat, ett'ei hän tiennyt mitään vilusta eikä tuulesta. Lyhty kädessä, hän astui tuttua polkua kirkolle. Muutaman tunnin kuluttua hän oli matkansa perillä. Aroin, hiljaisin askelin hän astui kuoleman yrttitarhaan; kiivaasta juoksusta hengästyneenä hän istui likimäiselle hautakivelle. Juhlalliselta, jalolta kaikki näytti pimeän, pyhän jouluyön varjossa. Äärettömänä vanhan kirkon synkeä muoto kuvastui hänen silmissänsä, ikäänkuin sen harja olisi taivasta kannattanut. Korkeat, alastomat puut ojensivat pimeyteen lehdettömiä, pitkiä oksiansa, niin kuin jättiläis-luurangot lihattomia käsivarsiansa. Aavemainen tunto värvähytti Sakerin rintaa; hän ymmärsi joutuneensa piiriin, jossa väkevinkin järki helposti voisi heikkountua. Kummituksen-tapainen, juhlallinen henki vallitsi kaikkialla; Sakeri tiesi, että hautojen haltiat, tuo mahtava, vaikka peljättävä kirkonväki, nyt katselivat häntä ja että hän itsekin oli heidän kamalassa vallassaan. Hän ryhtyi työhönsä. Lapiolla hän kaiveli maata, löytääkseen tarvittavan pääkallon. Viimein semmoinen ilmestyi. Omituinen oli tunto, kun hänen kätensä koskivat kylmiin luihin ja hän pisti sormensa tyhjään silmäkuoppaan. Nyt vasta hänen hirmuisen työnsä koko kauhistus selveni hänelle. Jumalattoman rahanhimonsa vallassa hän oli saastuttanut pyhimmän paikan koko maailmassa, kuolleiden lepokammiot. Hänestä tuntui kuin ilmassa olisi tuhansia suuria silmiä, jotka katsoivat häneen ikäänkuin karkoittaakseen hänet pois; hänen korvissansa kuului kuin kirkon kellot yht'äkkiä olisivat ruvenneet soimaan niin selvästi ja kuitenkin niin aaveentapaisesti, niin kaukaa. Niinkuin ukonnuolen ajamana Sakeri juoksi pois, pääkallo kädessä. Hän tiesi nyt kirkonväen seuraavan häntä, hän kuuli heidän sekavat, kaukaiset huutonsa, hän tunsi heidän kylmän henkensä välistä koskevan hartioihinsa, hän ei tohtinut kääntyä, hän juoksi vain eteenpäin. Välistä pistävä tunto hänen rinnassansa pakotti häntä seisahtumaan, mutta hetken levättyänsä hän taas rupesi juoksemaan. Jo lähestyi sydänyön tunti; yhä tiheämpänä pimeyden musta peite kääriytyi maan ympärille, tuulikin oli mennyt levolle, jäykkä liikkumaton pakkanen yksinänsä hallitsi. Valkea Sakerin lyhdyssä oli vähän päästä sammunut, mutta hän sytytti sen aina uudestaan.

Viimein hän tuli koskelle. Se oli jotenkin väkevä virta, joka kahden vuoren välitse juoksi laaksoon; siellä vesi ponnahti suurista kivistä ilmaan ja syöksi pyörien vaahtoisiin putouksiin. Sakeri astui rannasta ulkonevalle paadelle ja pisti pääkallon jääkylmään veteen. Korkealla äänellä hän pyysi kallon haltialta ja kaikelta kirkon mahtavalta väeltä vastausta kysymykseensä. Mutta liian heikot olivat Sakerin kädet. Pian kosken kylmä vesi jäädytti hänen sormensa voimattomiksi, hän tunsi pistävän polton niitä purevan, ja liukas pääkallo luiskahti pyöriviin aaltoihin. Hämmästyneenä hän lyhtynsä avulla tuijotteli veteen — mutta turhaan. Viimein korkein pyörre heitti pääkallon harjallensa. Sakeri näki sen irvistelevän hänelle, ja hänestä oli kuin hän olisi kuullut Vilhon raakaa, hirmuista, kamalaa naurua pääkallon huulettomasta suusta. Vielä silmänräpäys, niin tämä oli kokonaan hävinnyt koskeen, eikä Sakerin etsivä silmä enää voinut sitä nähdä. Mutta tuo hirmuinen pilkkanauru kaikui taas kaikilta kulmilta. Sakeri tukki käsin korvansa, mutta turhaan, nauru kuului kuitenkin; kosken pohjasta ikäänkuin kolikkojen kimeä helinä helkkyi niin kiusaavana, niin ilkkuvana, niin pirullisena. Tuo kultakäärme, jonka Sakeri niin usein oli nähnyt unissaan, nousi aalloista välkkyvänä kiemurrellen; Sakeri näki sen, vaikka hän hädissänsä ummisti silmänsä. Sakeri tunsi sen aarnihaudan haltiaksi, rahanhimon kamalaksi enkeliksi, jota hän oli palvellut ja kumarrellut koko elinaikansa. Käärmeen pää oli niin ihmeellisesti oikean käärmeen pään näköinen, ja kuitenkin sillä oli ihan Sakerin kasvot. Pois, pois! Taas hänen täytyi juosta, juosta niin kiireesti, kuin hengen ahdistus salli. Ja jäljissänsä hän tiesi seuraavan kaksi hirmuista toveria — kultakäärmeen, jonka kultasuomut kamalasti ratisivat, ja päättömän luurangon, jonka lihattomat luusolmut kalkahtelivat toisiinsa. Toinen huusi: "sielusi on minun, anna mulle sydämmesi, tahdon niellä sen", ja toinen: "anna minulle pääkallosi, varastit omani, anna minulle ruumiisi asunnoksi, kun ajoit minut omasta asunnostani, rauhallisesta haudastani". Sakeri tämän ymmärsi elämän ja kuoleman taisteluksi; hänestä tuntui niin kuin hänen verensä vähitellen muuttuisi polttavaksi tuleksi ja jäsenensä jääkylmäksi metalliksi, niin kuin hänen polttavat aivonsa tahtoisivat syöstä ulos hänen päästänsä. Ja tässä taistelussa hänellä ei ollut yhtäkään asetta. Järki oli voimaton, ajatukset sekavat, tunteet raivokkaassa riehunnassa. Mutta olipa yksi, yksi ase vielä, onnettomuuden ja epätoivon viimeinen ja ainoa, ihmisheikkouden nöyrin ja kuitenkin mahtavin ase — rukous. Sakerin sydämmen sisimmäisestä pohjasta harras innokas rukous nousi Jumalan puoleen, joka oli luvannut, ett'ei sammuttaisi savuavaista kynttilänsydäntä; koko hänen olentonsa heittäytyi hätähuudolla Jumalan armoistuimen juureen ja tarttui taivaallisen laupeuden mantteliin. Sakeri kammosi ja kiroili tekojansa, rietas itaruutensa iljetti häntä. Mutta ei yksikään armon säde tunkeutunut hänen yöhönsä. Hänestä oli niinkuin hän olisi heitettynä tyhjän, äänettömän, kylmän pimeyden ja kadotuksen avaruuteen. Hän kuuli, kuinka kultakäärme avasi kitansa nielläkseen hänet, hän tunsi luurangon tarttuvan hänen käteensä, hän näki vielä kolmannen kamalan toverin, mielettömyyden kalpean hengen, lähestyvän — ja epätoivo oli jo häneltä temmata hänen viimeisen aseensa, mutta sitä Sakeri ei sallinut. Hän rukoeli yhä nöyremmin, yhä palavammin Jumalalta pelastavaa ihmettä; hän rukoeli avukseen lapsuutensa ja viattomuutensa muistoja, hän rukoili rakasta Hilmaansa, joka nyt oli enkelinä Jumalan taivaassa, ja tietämättään hän huusi: "Hilma! Hilma!"

Mutta kuule — tuolta hongistosta joku vastasi hänelle, vieno parkuva ääni huusi "Isä, isä!" Ihme oli tapahtunut — armon säde tunkeunut Sakerin yöhön. Lieneekö se enkeli, Jumalan lähettämä hänen avukseen? Sakeri juoksi ääntä kohden. Ei — se oli ihminen, pieni itkevä tyttö, joka riemuiten ojensi kätensä hänelle ja huusi: "Isä! Isä! Rakas isä, joka taivaasta tulet viemään Hilmaasi sinne! Oletko oikein isäni?" Sakeri tunsi äänen — se oli murhatun postinkuljettajan tytär, tuo köyhä kerjäläistyttö, jonka hän oli ajanut yön viluun ja pimeyteen. Ilokyynelin hän kiitti Jumalaa, joka oli tehnyt tämän pelastavan ihmeen, antanut hänelle tämän viattoman ihmissydämmen, siten karkoittaaksensa pois rikoksen ja kauhistuksen vainoavat perkeleet. Hän painoi kiihkeästi tytön rintaansa vasten, kasteli kuumilla katumuksen ja kiitollisuuden kyynelillä hänen kylmiä poskiansa ja kääri huolellisesti takkinsa tytön ruumiin ympäri, joka oli melkein kangistunut vilusta. Lapsi kiersi käsivartensa Sakerin kaulaan ja nojasi päätänsä hänen olkapäähänsä. Siinä oli niin hyvä, niin lämmin olla. Lapsi ei jaksanut enään käydä, Sakeri kantoi häntä. Sakerista tuntui siltä, kuin se olisi ollut hänen omansa; se oli hänen lapsensa, Jumalan armon antama, että hänellekin annettaisiin katumuksen ja parannuksen tilaa. Kuinka suloinen pienen Hilman ääni oli hopean kimeän, kovan kilinän suhteen, kuinka elävästi hänen silmänsä välkkyivät kullan hengettömän kiillon rinnalla, kuinka lämpimästi hänen sydämmensä sykki kylmään metalliin verrattuna! — Sakeri tunsi kirouksen hengen luopuvan, rauha ja ilo palasivat hänen mieleensä. Hänen ajatuksensa ja tunteensa selvisivät, keveiksi tulivat hänen aivonsa ja rintansa. Hän ei enään ollut yksinään maailmassa, hän oli taisteluunsa pahoja himojansa vastaan saanut pelastavan aseen — lapsen hän oli saanut, kauniimman lahjan pyhänä jouluyönä — ihmissydämmen.

Tultuansa kotiin, Sakeri katsoi arkkuunsa — se oli vielä tyhjä. Hän lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa siitäkin. Vilho oli poissa; muutaman viikon päästä hänet otettiin kiinni eräässä vieraassa pitäjässä. Rahat olivat hänen hallussansa. Hän tuomittiin Siperiaan.

Hilma jäi Sakerin tyttäreksi. Rahasta Sakeri ei enään ollut rikas, mutta sitä rikkaampi rauhasta ja ilosta, rakkaudesta ja armeliaisuudesta.

SYDÄMMIÄ IHMISTELMEESSÄ.

Jokainen sen suuren nurkkakunnan jäsen, jota sanotaan maamme sivistyneeksi yleisöksi, tietää, että tätini, Aurora Pomeranslund (syntyisin von Sportelsköld) on tullinhoitajattarena V:n kaupungissa Itä-Suomessa; miehensä on, näet, samassa kaupungissa tullinhoitajana. Sportelsköldien suku on vanha, kuuluisa ja laaja; tätini siis tietää tehneensä "mesalliansin" mennessänsä naimisiin eno-parkani kanssa, ja antaakin hänelle siitä joka päivä helliä viittauksia. Muuten hän on lihava, viidenkymmenen vuotinen, kookas ja hajasäärinen eukko; hän on pitänyt miestään Herran kurituksessa, hän on opettanut lapsiansa puhumaan franskaa, hän tarkastelee väsymättä lähimmäisensä tekoja, hän ylenkatsoo kaikkia ihmisiä, jotka eivät ole aatelisia, vielä vähemmän von Sportelsköldeja, hän on, lyhyesti sanoen, "ett i allo respektabelt fruntimmer". Vaikka etsisin esimerkkiä ihmis-, eläin- taikka kasvi-maailmasta, en löytäisi muuta kuin numero 0, johon voisin verrata enoani, Pomeranslundia; hän on, näet, pyöreä, pieni, vähäpätöinen ja hiljainen. Perheessä on vielä kaksi lasta: poika Feodor, pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin, ja tytär Constance, jota kaikki tädit suvussa ylistävät sivistyneen fröökinän ihanteeksi; hän puhuu viittä kieltä, on kaksi kertaa käynyt Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä ja Spindleriä "con tutta la forze della desperazione", on lukenut Kalevalan franskaksi käännettynä, on ihan vapaa omista ajatuksista ja tyhmästä runollisuudesta — on täydellinen.

Vuonna 1863 keväällä matkustin nuorena ylioppilaana kotipitäjästäni Helsinkiin V:n kautta. Äitini, joka maakyläisessä viattomuudessaan piti korkeasukuista kälyänsä ylevämpänä olentona, oli ankarasti teroittanut mieleeni käydä "visiitillä" siellä. Tätini otti minut vastaan armollisella hymyllä, samaten Constance, joka kuitenkin teateri-kuiskauksella äitinsä korvaan arveli minun olevan "un peu rustique". Feodor serkkuni vannoi olevan "helv— lystiä" nähdä minua. Pian kuitenkin minä vähäpätöinen olento jäin syrjään, ja kohisevana koskena puheen juoksu — tätini luona oli vielä neljä vierasta mamselia — kääntyi toiseen suuntaan. Seitsemän kimeätä diskanttiääntä, joita luutnantin falsettitenori säesti, vingutti yht'aikaa; välistä tottumaton korvani vain sai kuulleeksi sanat "paali", "valkoinen tyllihame", "luutnantti Dunasjeff", "ensimmäinen valssi", "Mirgorodin rykmentti" y.m. Viimein monen nöyrän kysymyksen ja monen rukoilevan silmäyksen avulla sain vähän vihiä asiasta. Kaupungissa oli paraikaa Mirgorodin rykmentti, jonka huomispäivänä oli määrä lähteä Puolaan. Kun mirgorodilaiset upseerit olivat rynnäköllä valloittaneet kaupungin kaunottarien sydämmet, olivat nämä päättäneet pitää heille suuret jäähyväis-tanssiaiset samana päivänä, jolloin minä tulin kaupunkiin. Tanssipuuhat täyttivät siis kokonaan V:laisten naisten mielen, ja Mirgorodin rykmentti oli se aurinko, jonka ympäri heidän unelmansa planeeteina kiersivät. Tätini huone oli nähtävästi se yhtymäpaikka, jossa keskusteltiin noita tärkeitä kysymyksiä illan puvuista, omista ja vieraista, esim. oliko krinoliini enää muodinmukaista vai olivatko, niinkuin eräs Helsingin mamseli väitti, kaikki "sivistyneet" ihmiset sen jo jättäneet. Kun nuorten fröökinäin ja mamselien joukko lisääntyi lisääntymistään, tuli keskustelu yhä kiivaammaksi ja yhä ikävämmäksi. Yht'äkkiä luutnantti, joka ikkunasta katsoi ulos kadulle, sai koko seuran vaikenemaan, kun hän kimeimmällä falsettiäänellänsä huusi: "taivaallista! magnifique! superbe!" Kuusitoista nenää kääntyi samassa ikkunaan päin ja kaksineljättä silmää katsoi ulos kadulle. Siellä korkea, hoikka ratsastajatar lensi täyttä laukkaa mustan oriin selässä. Koko hänen olentonsa loisti kuin ilmassa harhaileva meteori-kivi; uhkea muoto, kaksi tulta säihkyvää silmää, sininen harsovaate, musta verkahame — siinä kaikki, mitä silmäni voi selittää; samassa ylpeä ratsastajatar oli kadonnut.

"Kuinka kaunis hän on!" — "Ihana!" — "Eipä ollut hänen 'beau jour' tänä päivänä." — "Min'en ymmärrä mitä kaunista ihmiset voivat nähdä tuommoisessa rakuunassa." — "Hirmuisen koketti!" — "Ja kevytmielinen sitte!" — "Minun mielestäni tuommoinen siivottomuus loukkaa jokaisen sivistyneen naisen mieltä." Viimeinen ääni oli tätini. Heräsin niinkuin unesta ja kysyin syvästi hengittäen: "Kuka se oli?" — "Onneton", lausui luutnantti juhlallisesti, "mistä maailman nurkasta sinä olet tullut, kun et tunne Puolan kaunottarien kuningatarta ja lemmettärien sisarta? Lankee polvillesi ja jumaloitse Vanda Lubomiskaa." — "Everstinna Vanda Lubomirskaa", oikaisi tätini, "hänen miehensä, varsin sivistynyt mies, on everstinä Mirgorodin rykmentissä." — "Puolan kaunottarien kuningatar", nuo sanat koskivat sydämmeeni kummallisesti — tämä tapahtui keväällä 1863. Aioin lähteä V:n kaupungista jo puolenpäivän jälkeen; nyt muutin päätökseni ja pyysin pilettiä illan tanssiaisiin.

V:n seurahuone loisti sinä iltana uhkeimmassa komeudessaan; koko V:n "sosieteetti" — kaikki muka, jotka puhuivat ruotsia — oli, näet, kokoontunut niin lukuisana kuin suinkin oli mahdollista. Muuten olivat pidot ulkomuodoltaan aivan sotaisat; siviilikuntaa pidettiin silminnähtävästi välttämättömänä pahana. Pitkiä venäläisiä kenraaleja ja lyhyitä vänrikkejä samaa sorttia, lihavia majoreja ja laihoja luutnantteja vilisi salissa ja häiläköi nuorten naisten ympärillä, kun kaupungin tavalliset kavaljeerit sitä vastoin seisoivat nurkassa, katsellen maailmaa yleisesti ja V:n kaupungin kaunottaria erittäin kamalimmassa "Weltschmerz"-mielentilassa. Naiset istuivat pitkissä riveissä, toiset iloisesti hymyillen, toiset teeskennellyllä kainoudella luoden silmänsä lattiaan. Puvut olivat loistavia, tätini uusi silkkihame herätti yleistä kateutta, ja Constancen ystävät kiittivät hänen punaisia kukkiansa "taivaallisiksi". Kanssapuhe oli niin hengetöntä, tyhmää, vetelää, kuin suinkin; nuoret keikarit lepertelivät ahkerasti kuin palkan edestä nuorten naisten kanssa, punssi oli hyvää, jäätelöä runsaasti — pidot olivat kaikin puolin onnistuneet.

Silmäni lensivät naisten rivejä myöten havaitakseen Vanda Lubomirskaa, mutta turhaan. Ensimmäinen valssi oli jo tanssittu, eikä häntä näkynyt; oli jo ruvettu polkkaamaan. Tämä keskeytyi kuitenkin yht'äkkiä, kaikki nousivat ja tähystelivät salin oveen. Sieltä astui käsikkäin sisään mies ja nainen, jotka olisivat nostaneet huomiota monessa komeammassakin paikassa, kuin V:n vähäpätöisessä seurasalissa. Mies oli tavallista pitempi, hoikka ja miehekäs, kasvot olivat säännöllisen kauniit, mutta marmorinkaltaiset, jääkylmät; suu hymyili, silmät välkkyivät, mutta kumpikin näyttivät kuitenkin ihan liikkumattomilta. Hän oli puettu komeaan univormuun ja rinnassa rippui monta tähteä. Se oli puolalainen eversti Kasimir Lubomirski. Nainen hänen kainalossaan — sen havaitsin pian — oli tuo aamulla nähty amatsooni. Hänkin oli pitkä ja jotenkin lihava. Pää oli ylpeässä kenossa, ja silmät katsoivat rohkeasti, vaikka samassa levottomasti, ympärillensä. Jalat olivat ihmeellisen hennot ja pienet, niinkuin slaavilaisilla naisilla ylipäänsä, astuminen oli jäntevää ja keveää. Iho oli hieman kellertävä, mutta tämä vivahdus erinomaisesti kaunisti hänen kalpeita kasvojaan ja hartioitaan, jotka olivat ikäänkuin Canovan veistämät. Hänellä oli musta samettihame ja leveä kultavyö; korkea kultainen otsaripa piteli hänen tuuheata, sinimustaa tukkaansa, jonka kiharat valuivat olkapäille asti. Hänen kaulassansa riippui suuri kiiltokivinen risti.

Tiesin tulleeni tanssiaisiin ainoastaan hänen tähtensä; sillä hänen ilmautumisensa aamulla oli herättänyt minussa sekä uteliaisuutta että kummallista sääliä, jota en voinut selittää. Tuntui niinkuin olisi minulla ollut oikeus ottaa osaa hänen kohtaloonsa, jonka romantillinen ylioppilasmielenkuvitukseni tietysti kuvaili varsin kirjavaksi. Nyt hän minua suututti. Koko hänen ulkonäössään ja käytöksessään oli jotakin epänaisellista, jotakin julkeata, joka loukkasi siivoudentuntoani, joka oudostutti minua. Tämä suuttumus yltyi yltymistään. Tuskin oli hän astunut saliin, kun venäläisiä upseereita joukottain pyöri hänen ympärillänsä, ja hänet vietiin tanssista toiseen. Eversti Lubomirski jätti pian vaimonsa ja siirtyi toiseen kamariin pormestarin ja kahden venäläisen kenraalin kanssa korttia lyömään. Vanda tanssi melkein bakkhantisella ihastuksella. Hänen liikkeissään oli raivokasta intoa; koko hänen olentonsa, jalat, kädet, silmät tanssivat. Hän haasteli, nauroi, ilveili, keikaili nuorten upseerien kanssa. Nuori sydämmeni suuttui. Olin mielessäni kuvaillut runollista ihannetta ja tapasin tavallisen virnakan.

Jouduin kovin pahoilleni; kaikki, tätini, serkkuni, Vanda, venäläiset upseerit, V:n kaupunki, viipymiseni iljettivät minua. Väsyneenä ja kyllästyneenä jätin tanssisalin vilvoittaakseni tanssista tulistuneita kasvojani ja menin porstuaan. "Olet lapsellinen taas", kuiskasi pilkallinen ääni rinnassani, "mitä tuo kaikki sinuun koskee?" Tiesin niin olevan, enkä voinut sitä kuitenkaan auttaa. Silloin tunsin käden varovasti tarttuvan takkiini. Kääntyessäni näin tutut kasvot; se oli eräs nuori talonpoikaisvaimo omasta kotipitäjästäni.

"Tekö, Vappu, olette täällä?" kysyin kummastellen.

Hän sanoi hyvää päivää ja kiitti onneansa, kun tässä oudossa ihmistelmeessä näki edes yhdenkin tuttavan.

"Mutta mistä tulette?"

"Kotoa".

"Kotoa." Tämä sana soi korvissani aivan toisin kuin nuot yksinkertaiset katrilli-sukkeluudet ja tuo rämisevä tanssisoitanto, jotka koko illan olivat korviani kiduttaneet. Oli niin ihanaa kuulla suomalaista ääntä tuossa ruotsalais-venäläis-franskalaisessa sekasotkussa. Lämpimästi puristin Vapun kättä.

"Mutta, Vappu-kulta, mitä teillä täällä on tekemistä?"

Hän oli vaiti ja osoitti ainoastaan kantelettansa, jota hän kantoi kädessään. Tiesin Vapun hyväksi laulajaksi, olin usein käydessäni metsällä ihmetellyt hänen suurta, hongistossa kaikuvaa soprani-ääntänsä; tiesin hänet myöskin taitavaksi kanteleensoittajaksi, vaan en kuitenkaan ymmärtänyt, kuinka hän oli joutunut tänne.

"Ja kuinka teidän nyt on, Vappu?"

"Käyhän se laatuun."

"Ja miehenne, lapsenne, ovatko nekin täällä?"

"Ne jäivät kotiin", vastasi Vappu hiljaa. "En olisi jättänyt heitä, mutta kun täytyi."

Tiesin että viime vuosi oli kova nälkävuosi kotiseuduillani. Vapun mies ei ollut saanut mitään huonosta suotorpastaan, vaimo oli siis kerjäläissauva kädessä lähtenyt mieron tielle ja perhe hajonnut mikä minnekin, niinkuin nälkävuosina usein tapahtui.

Muutamilla nuhtelevilla jokapäiväisillä korulauseilla, semmoisilla, joita rikas aina niin pian ja sukkelasti viskaa köyhälle, todistin, miten väärin hän oli tehnyt.

Vappu purskahti itkuun. "Koko syksyn olimme syöneet pettua. Näin lapsien kalpenevan ja laihtuvan, sydäntäni usein karvasteli… erittäinkin pikku Santerin… hän oli aina niin tyytyväinen, niin hiljainen… monta yötä itkin ja rukoilin apua Jumalalta. Moni naapurimme läksi maantietä kulkemaan, ja kuulimme Mäkelän Jaanan saaneen paljo rahaa, monta sataa, kaupungeissa kanteleen soittamisella. Tuumattiin, koettaisinko minäkin samaa keinoa, vaan minä en tahtonut; tahdoin jäädä kotiin, vaikka kuolisin. Tuli sitten joulu. Olisin mielelläni hankkinut lapsille jotakin parempaa jouluksi, mutta en saanut. Nuo, kun silloinkin näkivät pöydällä tavallista kovaa petäjäistä, heti itkemään. Pikku Santeri, vaikka valitti nälkää, ei tahtonut syödä, sanoi vaan: 'äiti-kulta! mene kaupunkiin ostamaan leipää ja puuroa meille jouluksi'. Rintani oli pakahtua. Tuskissani kysyin mieheltäni, voisimmeko elää kevääseen asti. Hän ei vastannut mitään. Minusta tuntui kuin Jumala olisi puhunut lapsen suusta, menin ulos rukoilemaan, mutta lapsen sanat kuulin sielläkin. Kovin sen yön itkin, mutta nöyristyin kuitenkin viimein, koska niin oli Jumalan tahto."

Katkerasti nyt kaduin äskeisiä ajattelemattomia sanojani. Vappu-raukka! "No, onko matka onnistunut?"

"Jumalan kiitos, hyvät ovat ihmiset vielä maailmassa. Joka kaupungissa sain sievän summan. Kaksi kertaa jo lähetin rahaa kotiin. Kuukauden kuluessa olen hankkinut niin paljon, että voimme elää kesään saakka". Vapun silmät loistivat.

"Au diable", vingutti ylhäältä eräs falsettitenori; "kolmas katrilli on jo alkanut; missä viivytkään? Johan, Constance sinua odottaa."

Kaunis serkkuni otti minut vastaan vähän nyrpeänä epäkohteliaisuudestani, erittäinkin kun tuo korea luutnantti Shlisinski — kaksi pientä viikseä ja kaksi suurta epolettia — myöskin oli pyytänyt häntä tanssimaan.

Puhelumme kulki eteenpäin niinkuin raskas reki rospuutassa. Hän vakuutti ilman tänäpäivänä olevan eilistä vähän lauhkeamman, ja hiukan epäiltyäni huomasin hänen olevan oikeassa. Sitten tarkastelimme, oliko mamseli B. fröökinä R:ää kauniimpi ja oliko polkka valssia huvittavampi; sen asian selväksi saatuamme, mamseli G:n kihlaus johtui mieleemme, ja koska hänen sulhasensa asui pääkaupungissa, tuli Helsinki puheeksi; Helsingistä jouduttiin teateriin, teaterista sanomalehtiin ja sanomalehdistä Puolan kapinaan. Minä nuorena ylioppilaana olin tietysti lämpimällä osanotolla seurannut onnettoman Puolan kansan urhoollista, vaikka turhaa yritystä, ja palavalla innolla, paljoa palavammalla, kuin mitä oikea "sivistynyt" ihminen pitäisi tanssisalissa sopivana, lausuin siitä ajatukseni. Constance oli toista mieltä. Hän tosin ihaili "Puolan vapaushymniä", masurkaksi mukailtuna, mutta toisaalta eräs Puolan juutalainen oli pettänyt hänen veljeänsä, kiskoen tältä 6 ruplaa 75 kopeekkaa, olipa tämä vielä antanut kaikille Puolalaisille nimen "ett helv— pack". Minä kiivaasti puolustin mieltymystäni näihin onnettomiin.

Samassa havaitsin takanani seisovan naisen pudottavan viuhkansa. Ottaessani sen maasta näin että viuhkan omistaja oli Vanda Lubomirska. Tuo entinen haalea hymyily, joka tavallisesti teki hänen poskensa niin irjuviksi ja hänen suunsa niin rumaksi, oli kadonnut; punaiset huulet hohtivat ja innostunut ääni vapisi, kun hän franskaksi kuiskahti minulle "kiitos". Oliko se viuhkan vai Puolan tähden? Tuokion perästä hän taas oli entisen-tapainen — jaaritteli ja virnisteli hartaasti tanssijansa, erään venäläisen upseerin, kanssa.

Kiitin onnetarta, kun katrilli viimein loppui. Silloin eräs pieni, keikkanokka herra astui esiin ja pyysi huomiota eräälle suomalaiselle kanteleen-soittajattarelle, joka oli "engagerattu" sivistyneen yleisön huvitukseksi. Puhuja lisäsi, että tämä huvitus oli varsin tavallista Helsingissä. Arvasin pian että Vappu oli se soittajatar, enkä erehtynytkään.

Salin perällä oli puusta tehty lava, joka oli koristettu viheriöitsevillä ansari-kasveilla ja kukkaruukuilla. Sinne Vappu vietiin laulamaan. Kaikkien silmät kääntyivät häntä tarkastamaan tuolla uteliaalla, tuiki tyhmällä tavalla, joka on puolisivistyneissä tavallista. Vappu ei ollut siitä huolivinaan, vaan viritti tyynesti kanteleensa ja alkoi laulaa erästä meidän kauniimpia kansanlaulujamme. Jo ensimmäisen säveleen helähdellessä äänekäs lörpötys salissa yht'äkkiä ikäänkuin vastoin tahtoansa vaikeni, ja yleinen äänettömyys vallitsi. Vappu seisoi nöyränä ja vakaana; hänen harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, ruskeista poskista vilahti näkyviin sisällinen hyvyys ja hartaus, harmaa hame oli niin siisti ja sievä, koko olennossa kuvastui kaunis henkinen ja ruumiillinen puhtaus. Ääni oli korkea ja heleä, vaikka vähän kimeä sopraani.

Suloisia lauluja Vappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä, hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi salaisia ääniä, aholla mehukkaat mansikat punoittivat, paleltuneen kasken vierestä nousi savu uudistalon pirtistä, syksy-yön hiljaisuudessa kulki kalastaja veneessänsä pitkin järven lainehtivaa pintaa. Hyljätty tyttö valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo itki turvattomana surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten toivonsa vaipui maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa; käkikin kukahteli surkuttelevaa lohdutusta. Oi, laulu, synkkä, yksinäinen, riemuton! Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa vastaan, satojen kesäin pettyneistä toiveista ja satojen talvien lakkaamattomasta kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta urhoollisuudesta ja luottavaisesta hartaudesta.

Vaikka Vapun ääni soi kauniilta ja syvältä, ei siinä kuitenkaan ollut tuota aistillista, liehakoitsevaa hellätuntoisuutta, joka miellyttää tavallisen kuulijan korvaa. Kuitenkin se kummallisesti koski mieleen. Se soi niin kysyvänä, niin vaikeroivana, niin nuhtelevana! Nuo valittavat säveleet ikäänkuin pistivät rintaan, itkettivät sydäntä! Niihin kätkeytyi surullisen äidin kyyneleet!

"Mikä intonation!" kuiskasi Constance takanani veljellensä; tämä kohautti ylenkatseella olkapäitänsä ja rupesi hyräilemään erästä ariaa Verdin Traviatasta. Päästäkseni tästä yksinkertaisuuden jääkylmästä rastas-tipusta olin menemäisilläni pois, kun uusi hiljainen laulu koski korvaani. Mistä se tuli? En nähnyt ketään. Outo oli sävel, oudot sanat, mutta sydämmeni sanoi: Vanda Lubomirska on sen laulaja.

Niin olikin. Hän istui lavan alapuolella kasvien varjossa; kaksi tumman-viheriäistä sypressi-puuta melkein peitti hänen päänsä ja pujotteli oksiansa hänen mustiin hiuksiinsa. Hän oli ottanut kultaisen otsarivan päästään ja puristi sitä kovasti käsillään; hänen kiharansa olivat siis valloillaan ja yksi oli hiipinyt kaulaa myöten alas hänen povellensa. Rinnan sisimmästä pohjasta laulu lainehti salamielisenä ja suloisena; huulet eivät liikkuneet — hän oli kokonaan haltioissaan. Suuret silmät tuijottelivat haaveksivasti tyhjään ilmaan, hän oli unohtanut maailman ympärillänsä, laulun siivillä hän lensi kaukaisen isänmaansa verisille kentille. Ääni oli syvä ja niinkuin vähän peitetty kontra-altti, nähtävästi muodostunut nykyisen italialaisen opera-musiikin mukaan. Mustassa hameessaan hän sypressi-puiden varjossa oli haudalla surevan kuningattaren näköinen.

Aavistin, sekä itsestäni että upseerien harmistuneista silmäyksistä, että Vanda lauloi puolalaista kansanlaulua. Sekin oli surullinen, mutta siinä soi ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen suru. Se puhui palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta, kuolettavasta vihasta ja polttavista suudelmista. Tuliset orhit lensivät sotakenttäin yli, terävät kalvat kimeltelivät auringon säteissä, komeat naiset halailivat innostuneita ritareita; kirjava melkein riemuitseva suru hehkui Vandan laulussa; mutta se oli kuitenkin surua, sillä tuo kirjava riemu peitti katkerimman epätoivon.

Tuskin oli viimeinen sävel kaikunut Vandan huulilta, kun ankarat bravo-huudot salista hänet herättivät. Huumauksissa hän tuijotteli ympärilleen; silloin silmä sattui hänen mieheensä. Eversti Lubomirski oli, kuullessaan bravo-huutoja, tullut saliin ja heti käsittänyt asian laidan. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat vihasta ja koko muoto oli mustan, uhkaavan pilven kaltainen. Hän tarttui kiinteästi vaimonsa käsivarteen ja puristi sen melkein siniseksi. Vanda keikahutti kiivaasti päätänsä, ankarasti värisivät hänen huulensa suuttumuksesta; hurja, vihainen taistelu kummankin silmäysten välillä alkoi muutamaksi tuokioksi. Mutta miehen marmorinkaltainen jääkylmyys voitti, Vandan pää vaipui voimattomana, väsyneenä rintaa vasten. Eversti sanoi kohteliaasti muutamia sievistely-lauseita franskaksi ympärillä seisoville valittaen, että puolisonsa heikko terveys pakotti heitä jo lähtemään, otti Vandan käsivarren kainaloonsa ja poistui hänen kanssansa pidoista.

Silmäni etsiskelivät Vappua. Hänkin oli poissa.

* * * * *

Vasta saman vuoden Juhannukseksi pääsin kotiin. Ei ollut enää kuin muutama virsta jäljellä tuohon rakkaaseen punaiseen taloon hongiston keskellä. Maantie kulki kirkkomaan ohitse. Poikkesin sinne hetkeksi rakkaita hautoja tervehtimään.

Muuan vaimo istui uudella hautakivellä; olin ennen nähnyt nuo kasvot; mutta murhe oli ne nyt kamalasti kalventanut. Se oli Vappu.

Hän säpsähti ajatuksistaan heräten, kun ojensin hänelle käteni. "Terve viimeisestämme!"

Hän nyykäytti päätänsä ystävällisesti.

"Onko teiltä ketään kuollut?", kysyin sääliväisesti.

Vappu ei vastannut mitään; osotti vaan pientä valkoista ristiä edessänsä; siinä seisoi: "Pikku Santeri, kuollut 1863 kuuden-vuotisena."

"Vappu-raukka! Paras lapsenne! Kultaomenanne! Olitteko läsnä lapsen kuollessa?"

Kaksi suurta kyyneltä vieri Vapun poskille. "Poissa oli Santerin kova äiti, ja kuitenkin hän huusi nimeäni viimeiseen asti."

Koetin parahilla ja viisaimmilla sanoilla lohduttaa Vapun murhetta.

Hän kiitti minua rauhallisesti, melkein kylmästi, ja osotti vain sormellansa valkoiseen ristiin kirjoitettuja sanoja: "Autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen."

* * * * *

Ote eräästä luutnantti Feodor Pomeranslundin kirjeestä.

Varsovasta 25 p. Heinäkuuta 1863.

— — — "Apropos des dames" voin kertoa sinulle helv— lystillisen jutun, jota yleisesti täällä Varsovassa nauretaan, vaikka se on julkinen salaisuus. Olet kaiketi sanomalehdistä lukenut ankarasta taistelusta Czerniko-luostarin luona, jossa kapinoitsijat joutuivat tappiolle ja kaikki kaatuivat. No! arvaappas, kuka oli heidän päällikkönsä? Kuka muu, kuin vanha perk— viehättävä tuttavamme Vanda Lubomirska, joka upseerin valepuvussa soti kapinoitsijain armeijassa. Eikö se ole mitä mehevintä? Asia on ihan varma, vaikka sitä pidetään salassa; tahdotaan näet säästää hänen miestänsä, joka juuri näinä päivinä on nimitetty kenraaliksi urhoollisuudestaan sodassa kapinallisia Puolalaisia vastaan. — — — — —

Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 1. Näytelmät ja kertomukset

KAARLO BERGBOMIN KIRJOITUKSET I

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ

SISÄLLYS:

ESIPUHE.

NÄYTELMÄT

POMBAL JA JESUIITAT

HENKILÖT:

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

TOINEN KOHTAUS.

KOLMAS KOHTAUS.

NELJÄS KOHTAUS.

VIIDES KOHTAUS.

LAFOENS. MOREIRA.

KUUDES KOHTAUS.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

LAFOENS. THERESIA.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

KUNINGAS, POMBAL, SALDANHA.

TOINEN KOHTAUS.

KOLMAS KOHTAUS.

NELJÄS KOHTAUS.

VIIDES KOHTAUS.

MOREIRA, AVEIRO, TAVORA.

KUUDES KOHTAUS.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

THERESIA.

LAFOENS.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

ELVAS. JOSÉ.

TOINEN KOHTAUS.

POMBAL. ELVAS.

KOLMAS KOHTAUS.

POMBAL. JOSÉ.

NELJÄS KOHTAUS.

VIIDES KOHTAUS.

MOREIRA. AVEIRO.