Produced by Tapio Riikonen

KAARLO BERGBOMIN KIRJOITUKSET I

Näytelmät ja kertomukset

Toim.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 1907.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

I. Näytelmät:

Pombal ja jesuiitat.
Paola Moroni.

II. Kertomukset.

Belsazarin pidot.
Julian.
Aarnihauta.
Sydämmiä ihmistelmeissä.

ESIPUHE.

Se tosiasia että Kaarlo Bergbom vasta kuolemansa jälkeen astuu yleisön eteen ottaakseen sijan kansansa kirjailijain rivissä johtuu ainakin välillisesti niistä vaikeista oloista, joissa kansallisen sivistyksemme on täytynyt raivata itselleen tietä. Poikaijästä saakka Bergbom ohjattiin rakastamaan suomalaista kansaansa, mutta tämän ohjauksen samoin kuin muun opetuksen sai hän ruotsinkielellä, joka sitoi hänen kielensä ja kätensä. Hän tunsi itsessään runoilijan ja kirjailijan kutsumuksen, mutta kuinka noudattaa sitä, kun sen kansan kieli oli hänelle vieras, jolle hän tahtoi runoilla ja kirjoittaa? Vuosikausia hän harrasti suomenkielen oppimista, kumminkin lopulta surulla ja tuskalla havaitakseen, että hän ei kyennytkään tekemään sitä omakseen siinä määrässä kuin vapaa runollinen luomistoimi edellytti. Sen jälkeen hän alkoi suunnitella tieteellisiä tehtäviä, joita varten hän laajaperäisillä kirjallisuushistoriallisilla opinnoilla oli laskenut harvinaisen tukevat perustukset; mutta silloin esiintyi hänen tielleen toisellainen vastus: ymmärtämyksen puute ja kylmäkiskoinen kohtelu yliopiston puolelta, jonka käsissä avunanto oli. Hetken näytti Bergbom jo olevan määrätty koulunopettajan ykstoikkoiseen päiväläistyöhön, mutta silloin avautui hänelle elämäntehtävä, joka kyllä oli hänen lahjojensa ja tietojensa ja tarmonsa arvoinen, mutta joka kerrassaan vei hänet pois kirjailijan uralta: hän tuli kansallisen näyttämömme luojaksi.

Tämä viittaus Bergbom'in varhempaan kehityskulkuun [tarkempia elämäkerrallisia tietoja Kaarlo Bergbomista antaa Seuran julkaisema Eliel Aspelin-Haapkylän Suomalaisen teatterin historia] selittää, miksi hän itse ei koskaan painattanut muuta teosta kuin tohtorinväitöskirjansa. Hän piti kirjoituksiansa nuoruuden kokeina, jotka eivät läheskään vastanneet sitä mitä hän oli toivonut kerran voivansa luoda, ja kun lisäksi hänen etevin teoksensa, Pombal ja jesuiitat, oli ruotsiksi kirjoitettu, katsoi hän parhaaksi jättää kaikki kirjan muodossa julkaisematta. Ettei hän vanhempana kirjoittanut mitään uutta ja kypsempää tuli taasen siitä, että teatterinjohtajan toimi ei ainoastaan vaatinut koko hänen aikaansa ja työvoimaansa, vaan laadultaan oli sentapainen, että se alituisesti sitoi hänen fantasiansa ja ajattelunsa.

Mutta joskin Bergbom itse antoi vähän arvoa kirjoituksilleen ja jälkimaailmakin tunnustaa, että kansallisteatterimme on hänen elämänsä suurteko, ovat hänen kirjalliset tuotteensa kuitenkin liian merkillisiä unohdettaviksi. Hänen runollisissa teoksissaan viehättää meitä itsenäinen, voimakas luonteenlaatu ja nerollinen taipumus draamalliseen runoiluun ja kirjallishistoriallisissa ja kriitillisissä tietojen runsaus ja omintakeinen käsitys- ja tuntemistapa. Bergbom'in nuoruusajan, 1860-luvun, suomenkielisessä kirjallisuudessa on hänellä merkkisija; ainoastaan Aleksis Kivellä oli suuremmat runoilijalahjat, kirjallisessa sivistyksessä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jolle neiti Paula af Heurlin 27 p. helmik. 1906 laatimallaan lahjakirjalla on luovuttanut yksinomaisen omistus- ja käyttöoikeuden enonsa, Tohtori Kaarlo Bergbom'in, kirjoituksiin, on katsonut kalliiksi velvollisuudekseen toimittaa julkisuuteen arvokkaimman osan näitä kirjoituksia ja on tähän ensimäiseen nidokseen yhdistetty näytelmät ja kertomukset. Myöhemmin on ilmaantuva toinen nidos sisältävä kirjallishistorialliset tutkimukset ja arvostelut. Pitäen silmällä Bergbom'in nuoruudenharrastusta kehittyä suomenkieliseksi kirjailijaksi sekä sitä yleisöä, jossa hänen hengentuotteensa etupäässä voivat herättää mielenkiintoa, on katsottu luonnolliseksi asiaksi, että se mitä hän on ruotsiksi kirjoittanut on suomennettuna julkaistava. Sentähden tapaa lukija tässä ensimäisessä nidoksessa näytelmän Pombal ja jesuiitat Paavo Cajander'in kääntämänä. Pienempi näytelmä, Paola Moroni, ja kertomukset ovat sitä vastoin tekijän itsensä suomeksi kirjoittamat ja niitä on sama kirjailija, hoitaessaan painatusta ja korjauslukua, sen verran muutellut, kuin 1860-luvun osaksi vanhentunut kielenkäyttö on näyttänyt vaativan. Lisäksi annettakoon tässä osassa tavattavista runotuotteista seuraavat tiedot:

Pombal ja jesuiitat (Pombal och jesuiterna) kirjoitettiin kesällä 1863, vähän ennen kun Bergbom täytti 20 vuotta, ja näyteltiin ensi kerran 10 p. toukok. 1865. Esittäjät olivat Åhmanin ja Pousetten seurueen jäseniä, joka silloin näytteli Arkadiateatterissa.

Paola Moroni on kirjoitettu 1870, jolloin se 4 p. huhtik. ensi kerran esitettiin näyttämöllä, rva Charlotta Raa nimiroolissa, sama näyttelijätär, jota varten se oli laadittu ja joka ennen (silloin nti Forssman) oli näytellyt tärkeimmän naisroolin, Donna Theresia Tavoran, Pombal-draamassa. Paola Moroni on ennen painettu Kirjalliseen kuukauslehteen 1870.

Belsazarin pidot on kirjoitettu kevättalvella 1864 ja ilmestyi s.v. pohjalaisosakunnan albumissa, Joukahainen V.

Novellit Julian, Aarnihauta ja Sydämiä ihmistelmeessä ovat painetut
Kirj. kuukauslehteen 1867, 1868 ja 1869.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta:

Eliel Aspelin-Haapkylä.

NÄYTELMÄT

POMBAL JA JESUIITAT

Viisinäytöksinen historiallinen murhenäytelmä

HENKILÖT:

JOSE EMANUEL, Portugalin kuningas.
DON SEBASTIAN DE CARVALHO, POMBALin markiisi.
DON MIGUEL, LAFOENSin prinssi, kuninkaan laillistettu veli.
Markiisi DE TAVORA.
DON FRANSISCO DE TAVORA, AVEIROn herttua, | hänen poikansa.
DON LUIZ DE TAVORA, ELVASin herttua. |
Kardinaali SALDANHA, Lissabonin patriarkka.
Pater MOREIRA, |
" MALAGRIDA, |
" SOUZA, | jesuiittoja.
" MATHOS, |
" ALESSANDRO. |
JOSÉ, Pombalin yksityissihteeri.
RAFAEL, noviisi.
TEXEIRA, kuninkaan kamariherra.
DONNA THERESIA DE TAVORA, Aveiron herttuan puoliso.
DONNA BEATRICE DE CARVALHO. ELVASin herttuan puoliso, Pombalin tytär.
Syrjähenkilöitä.

1:nen, 2:nen ja 3:s näytös tapahtuu syyskuussa 1758, neljäs näytös joulukuussa 1758 ja viimeinen näytös tammikuun alussa 1759.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Suuri sali Pombalin asunnossa Belemin palatsissa. Sisustus kokonaan seitsentoista-sataluvun kuosia. Huonekalusto komea.)

JOSÉ (yksin). Kauanpa kirkossa viipyvät. Sovintohetki on tietenkin hyvin hellä ja pitkällinen, kun huulet, jotka ennen vain liikkuivat syytääkseen koston kirouksia, nyt yhtyvät veljelliseen suuteloon. — Uskooko siis Pombal todellakin, että nuo ylpeät aatelismiehet sydämmen pakosta nöyrtyvät hänen eteensä, että ovat vihansa heittäneet kunniasta saada lukea sukuja nousukkaan kanssa, että se ehtoollinen, jota he nyt yhdessä nauttivat, on Lethe-juoma, joka heidän muistostaan haihduttaa entisen vallan, entisen häväistyksen ja entiset kostontuumat? Kosto, haa! Sitä ei niinkään unhoteta. Jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, josta hän ei voi päästä, jossa hänen sielunsa väkisinkin riippuu kiinni ja josta sen täytyy saada ravintoa, jos ei mieli aivan kuihtua. Jos ei hänellä sitä ole itsessään, niin ottaa hän sen ulkoapäin. Kuinka voisin minä muuten elää? Äiti, äiti! vaikka on sammunut roviosi, jossa pyhän uskomme tähden uhrasit elämäsi, vaikka ruumiistasi ei enää ole tuhkaakaan jäljellä, niin kuitenkin sinä elät. Samana hetkenä, milloin viimeinen epätoivon huutosi Israelin Jumalan tykö hämmentyi tuskasi valitukseen, syttyi roviosi minun sydämmessäni. Kymmenen vuotta ovat kostonhuutosi sieltä soineet. Vaikka en toivon kipinääkään näe, toivon kuitenkin, vaikkei vähintäkään voimaa minulla ole, taistelen kuitenkin. Mutta tiedän, että aikani tulee, sillä — o, Herra Zebaoth, isäini Jumala! — muuten olisi kyllä salamasi armahtanut ja ilmoilta iskenyt epätoivosta väsyneen. (Menee.)

TOINEN KOHTAUS.

(POMBAL, BEATRICE, ELVAS tulevat sisään peräovesta.
Puvut juhlalliset.)

BEATRICE. Lieneekö aurinko koskaan niin ihanana maan yli säteillyt kuin tänään? Minusta rauha huokuu joka tuulahduksessa, sovinto välkkyy joka säteessä, templin pyhät soinnut kaikkialla kaikuvat.

ELVAS. Armas, kuinka voisikaan toisin olla? Viimeinen ja ainoa pilvi on onnemme taivaalta haihtunut. Isämme ovat meidän rakkautemme tähden heittäneet vanhan vihollisuutensa. Kaksi jaloa miestä, jotka väärinkäsitys on erottanut, on vihdoinkin oppinut toinen toistaan ymmärtämään.

POMBAL (syrjään). Nuo sanat aikeettomat mua painaa.

BEATRICE. Olet niin yksivakainen. Kun äsken teidän kahden välillä polvistuin Vapahtajan alttarin juureen, kun rukouksemme yhtyneinä nousivat pyhän Neitsyen valtaistuimen luokse, niin silloin minusta sielumme valuivat niin yhdeksi, ettei mikään maan päällä enää voi meitä erottaa. Sillä hetkellä en olisi millään muotoa voinut saattaa ketäkään ihmistä onnettomaksi, en rikollisintakaan. (Pombalille.) Eikö sinunkin ole laitasi samoin?

POMBAL. Sinulla on jotakin sydämmelläsi. Puhu!

BEATRICE. Luiz'illa ja minulla olisi pyyntö, vaan en tiedä, minun on niin vaikea sitä sanoa; soisin, että itse sen huomaisit ja itsestäsi sen täyttäisit.

POMBAL. Haluatko uutta pukua Pariisista, uusia ajoneuvoja? Halusi on täytetty, ennenkuin sen olet ilmaissut.

BEATRICE. En laske leikkiä tällaisella hetkellä. Olet tänään viettänyt sovinnon juhlaa, ole yhtä armollinen kuin olet jalo, suo vapaus niille onnettomille, jotka Oporton kapinassa —

POMBAL. Vaiti siitä! Pyydä koristusta, jota kuningatar kadehtisi, ja sen sinulle annan, vaikka se oikkusi veisi koko omaisuuteni, mutta noita kapinoitsijoita — ei, ei! Sinä et tiedä mitä pyydät.

ELVAS (puoliääneen Beatricelle). Tälläkin hetkellä!

BEATRICE (pikaisesti). Raskaalla mielellä hän sen kieltää, ole varma siitä.

POMBAL. Älä sano minua julmaksi, mutta en voi. Parhaan ystäväni voisin hyljätä sinun tähtesi, mutta vihollisiani — Se, jota, niinkuin minua, petos ja viekkaus piirittää, ei saa olla heikko. Laupeus pitäisi vain vireillä noiden kavalien vehkeilyjen julkeutta. Minun pitää hallita voidakseni hyödyttää, ja minun pitää olla ankara voidakseni hallita.

BEATRICE. Isä poloinen! Kuinka ihmiset ovat mielettömät, kun valtaa kadehtivat!

ELVAS. Totta sanot, Beatrice. Sinä siis ikävöit, sinä, niinkuin minäkin, pois hovin vaarallisilta jyrkänteiltä siihen rauhalliseen elämään, jota tulemme viettämään maatiloillani. Siellä me elämme vain toisillemme, rakkaudellemme. Meille tämä levoton maailma myrskyineen ei ole olemassakaan, sillä onnemme saaren ympärillä on yksinomaan ilo ja rauha vallitseva.

POMBAL (närkästyneenä). Eikö siis ole povessasi nimeksikään miehen kunnianhimoa? Etkö koskaan ole elämällesi asettanut päämäärää, jonka puolesta voisit taistella? Valtiomiehen suuruus, eikö se mieltäsi kiihoita? Soturin kunniaseppel, eikö se nuorukaisen silmiä huikaise?

ELVAS. Kenties — unelmissani. Ei, ei! Minä en ole kunnianhimoinen. Voiko maa minulle kauniimpaa päämäärää osottaa kuin Beatriceni? Ei mikään minusta kirkkaammin säteile kuin hänen silmäinsä loiste. Mitä olisi kruunu hänen suutelonsa rinnalla, mitä kunniarikas elämä hetken unelmaan verrattuna hänen rinnoillaan?

POMBAL (syrjään). Noinko puhuu mies, tai — haa, taaskin tuo epäluulo! — Ei, — hän ei voi — mutta, hän on Tavora. (Ääneen.) Luulin, että, kun sota Espanjaa vastaan pian voi syttyä, jokainen Portugalin nuorukainen, joka vain kykenee, rientäisi taistelemaan maansa puolesta. En kiellä, että olisin toivonut sinun astuvan sotariviin ja hankkivan itsellesi maineen suuremman ja pysyväisemmän, kuin minkä lahonnut sukupuu voi tarjota.

BEATRICE. Ja jättävän minut. —

ELVAS. Ole huoletta! Älä usko, että minä hylkään suurimman onneni, — sillä se sinä olet, — murhalla ja verellä ostaakseni palasen tuota väärää rahaa, tuota kunniaa, jolla joukkoja lahjotaan. (Pombalille.) Sitä paitse itse parhain tietänet, että ylimmät paikat armeijassa annetaan yksinomaan ulkomaalaisille ja aatelittomille.

BEATRICE. Isä, älä vihastu! Olisi, näet, sietämätön jo pelkkä ajatuskin, että hänet kadottaisin. Koko elämäni on tähän asti ollut levotonta vapisemista sinun tähtesi; jos minun nyt täytyisi vapisten pelätä Luiz'inkin kohtaloa, niin luulenpa, etten kestäisi.

JOSÉ (tulee). Anteeksi, mutta tärkeitä uutisia Lissabonista. Malagrida on rohjennut siellä näyttäytyä.

POMBAL. Pahasti hänen silloin käy.

JOSÉ. Tapansa mukaan hän on yllyttänyt kansaa kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Hän on lausunut kauhistavimpia syytöksiä teitä kohtaan, herra markiisi, ja perättömillä väitteillä teidän ylhäisyytenne puhdasoppisuudesta —

POMBAL. Lyhyesti!

JOSÉ. Kansanjoukko, hänen saarnansa vimmaamana, alkoi jo liikahdella, kun teidän ylhäisyytenne henkivartioston päällikkö toi komppanian sotaväkeä ja hajoitti joukon. Malagrida pakeni Aveiron herttuattaren palatsiin —

POMBAL ja ELVAS. Aveiron?

JOSÉ. Herttuatar julisti että, ammutkoot vaikka palatsin raunioiksi, hän ei luovuta pakolaista; mutta samassa tuli herttua isänsä kanssa palatsiin, ja hänen käskystään pater luovutettiin.

POMBAL (syrjään). Sovintohan silloin olisi enemmän kuin korupuhetta.
(Ääneen). Kuka nuo uutiset on tänne tuonut?

JOSÉ. Henkivartioston päällikkö, Marialvo. Hän odottaa teidän ylhäisyytenne käskyä, miten vangin kanssa on meneteltävä.

POMBAL. Hän vietäköön S:t Julianin linnaan!

JOSÉ (ilkkuen). S:t Julianiin!

ELVAS. Mahdotonta! Siellähän halvimmat pahantekijät istuvat vankina.

BEATRICE. Ajattele, isä, tuo sokaistu raukka on yhdeksänkymmenvuotias.

POMBAL. Sanani pysyy. Kansa nähköön, että rankaiseva käteni saavuttaa rikoksen, vaikka se verhoutuisikin tekohurskauden naamariin. Muutoin kaikkiin kaupungin vartioihin lisättäköön vartijoita toinen verta. Tänä iltana palaan takaisin Lissaboniin. (JOSÉ aikoo mennä.) Jää tänne! Tahdon itse puhutella päällikköä. Sitte minulla on sinulle jotakin sanottavaa. (Menee.)

ELVAS. S:t. Julianin linnaan! Mikä tarpeeton ankaruus! Beatrice, sinä et saa sitä sallia. Sinun pitää häntä rukouksillasi taivuttaa. Tuoko mies, jota koko Portugal kunnioittaa pyhimyksenä, törkeimpäin pahantekijäin kanssa yhteen! Vereni tuo panee kuohumaan. Saattaako isäsi sinua vastustaa, kun haastat oikeuden nimessä?

BEATRICE. Kuulithan itse isäni kiellon. Tahdon kuitenkin koettaa.

ELVAS. Pelkään, että — mutta koita ainakin. Minä riennän Lissaboniin suojellakseni häntä ainakin sotamiesten raakuuksilta. Näemme jälleen toisemme. Hyvästi! Lähtösuukkonen vielä! (Menee.)

JOSÉ (syrjään). Jos olisi myrkkyä tuossa suukkosessa, joka tekisi hänen siloisen maitonaamansa apinan kaltaiseksi tai kaataisi hänet kuolleena hänen jalkoihinsa, niin minä nauraisin. Sinuakin varten minulla on nuoli.

BEATRICE (katsoen hänen jälkeensä). Armas! O, Jumala, ohjaa hänen askeleitaan! (Kääntyy ja näkee JOSÉN väijyvän katseen, jonka tuntee sattuvan itseensä.) José! (Syrjään.) Oli niinkuin olisin astunut jalkani käärmeeseen.

POMBAL (palajaa). Jesuiitat nostavat taas päätään. Sitä parempi! Saan silloin otella julkisesti tuon kyykäärmeen kanssa. Voittoni on silloin varmempi.

BEATRICE. Armoa Malagridalle! Armoa viholliselle!

POMBAL. Ettäkö saisit nähdä hurjistuneen roskajoukon hänen yllyttämänään raatelevan minua tai jonkun hänen kuuliaisen oppilaansa salaa minut murhaavan. Armoa — ei! Vaikka kaikki jesuiitat, kaikki viholliseni olisivat yhdistyneinä tuossa uppiniskaisessa vanhuksessa, en tuomitsisi ankarammin, enkä myöskään oikeammin, kuin nyt.

BEATRICE. Luiz sanoo, että sinä olet kova. Näytä, että hänen sanansa eivät ole todet. Tuo poloinen yhdeksänkymmenvuotias! Muut häntä kenties vain käyttävät välikappaleenaan. Et saa, et voi kieltää. Mistä löydän sanoja taivuttaakseni sinua? Onko siis oikeus taipumaton? (POMBAL on vaiti.) Luiz, Luiz! ovatko siis sanasi todet? (Menee.)

POMBAL. Mitä on isän tieto, kun puoliso jotakin sanoo? Beatrice, lapseni! Koko maailman kirousta kohtaisi omatuntoni levollisena, mutta sinun sanasi kirveltävät sydäntäni.

JOSÉ. Elvasin herttua on jesuiittain vanha ystävä. Onko siis ihme, että herttuatar on heihin mielistynyt?

POMBAL (syrjään). Itsekö minä puhuin, vai onko epäluuloni saanut kielen, joka nyt kuiskaa korvaani, mitä itse olen kammonut ajatella?

BEATRICE (palajaa hämmentyneenä). Luulen, että unhotin tänne viuhkani. Sen pitäisi olla täällä. (Arkaillen.) Olen loukannut sinua. Voitko antaa anteeksi kiittämättömälle lapsellesi? (POMBAL syleilee ja hyväilee häntä.)

POMBAL. Niin, mitäpä ei antaisi isän sydän anteeksi! Kyyneleitä — rakas lapsi! Mutta nehän on vain kastehelmiä kukkasissa. Jätä nyt meidät. (BEATRICE menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

POMBAL, JOSE. (Pitkä vaitiolo.)

POMBAL. José! Minulla on toimi sinua varten. Kymmenen vuotta sitten eräs vaimo-parka joutui syytteenalaiseksi inkvisitsionin edessä — tarvitseeko minun sanoa sinulle, kuka se oli. Jos minä silloin olisin ollut ministeri, niin olisin hänet vapauttanut; en ollut, raukka joutui polttoroviolle. Koitin henkeni vaaralla säästää maatani häpeästä, joka valistunutta ulkomaata kauhisti, — koitin vaimon pelastaa polttolavalta. Munkit ja jesuiitat olivat silloin vielä liiaksi vallalla, en voinut mitään. Silloin tuli tuon vaimoparan poika luokseni ja vannoi pyhän valan luvaten, oli asia mikä hyvänsä, hengellään ja verellään palkita sen vaaran, jonka alaisena koitin pelastaa hänen äitinsä. Nyt on valasi täyttämisen hetki tullut.

JOSÉ. Herra! Äitini siunaus on teillä. Käskekää!

POMBAL. Otin pojan hoitooni, kasvatin häntä, annoin hänen nähdä maailmaa, valmistin hänestä, en palvelijaa, vaan uskotun. Kymmenen vuotta olen ollut yht'aikaa hänen suojelijansa ja ystävänsä, olen luottavasti hänen käsiinsä uskonut suurimmat valtion salaisuudet. José! Aika on sinun osottaa, että olet ansainnut sen, mitä olen hyväksesi tehnyt.

JOSÉ. Herra, lisää hyvyyttäsi sanomalla, mitä minun tulee tehdä.

POMBAL. Olisin tähän toimeen voinut valita muita, — epätoivon rohkaisemia, paatuneita sydämmiä. En sitä tehnyt; valitsin sinut, sillä (astuen hänen eteensä ja katsoen häntä tiukasti silmiin) sinä olet juutalainen. Älä kiellä, älä ainakaan kielelläsi, se on petollinen, se antoi sinut ilmi maatessasi. Valitsin sinut sentähden, että olet niitä hyljätyitä, joita odottaa ryöstö ja rovio, jos viholliseni voittavat, vaan joiden ihmisoikeutta minä puolustan ja suojelen. Sinä et minua petä mistään Juudaan palkasta, sillä sinulla on muistoja kostettavana ja toiveita voitettavana. Jos sielusi arastelisi, niin ajattele vain äitisi viimeistä hetkeä ja sano sitten itsellesi: "jos kaikki olisi ollut niinkuin nyt, niin et sinä olisi häpeällistä kuolemaa saanut."

JOSÉ. Sanasi, herra, peittävät ehkä pohjattoman syvyyden, mutta käske vain, ja minä syöksyn siihen.

POMBAL. Kun murhaaja ihmistä ahdistaa, niin tämä ei epäile riistää häneltä hänen aseitaan puolustaakseen itseään.

JOSÉ. En sanoja pelkää. Mitä pitää minun tehdä, mikä tulee minun olla?

POMBAL. Urkkija. (Lyhyt äänettömyys.) Asemani näyttää nyt turvallisemmalta kuin koskaan, viholliseni nyt etäämmältä päämäärästään kuin ennen. Jesuiitat ovat hovista karkoitetut, ylhäisaatelin kanssa olen sopinut. Hovi — mitäpä siitä? Mitä, valaiseeko salalyhty pimeätä huonetta? Niin kauan kuin he täällä salakättä ihmisiä hallitsevat, ei vapauden, ei minun työni voi menestyä.

JOSÉ. Ovathan heidän uskollisimmat ystävänsä heistä luopuneet. Eikö yksin Tavoran sukukin —

POMBAL. Tämä sovinto — niin, mitä Tavora pattovalasta välittää! Haa! Tuo juhlallisuus kirkossa oli kenties vain Juudaan suutelo, jotta voisivat sitten helpommin pettää.

JOSÉ. Elvasin herttua se kuitenkin ensin —

POMBAL (pikaisesti). Niin kyllä. Vaan ei, ei! Hänestä vaiti! Sen pirullisempaa ei mikään jesuiitta-oppilaskaan voisi keksiä, kuin että hän olisi petollinen. Ehkä ne toisetkin — Mutta joka tapauksessa minun tulee olla varma.

JOSÉ. Huomaan, että minun tulee heitä urkkia.

POMBAL. Niin! Erotan sinut näön vuoksi palveluksestani, vieläpä sinun tulee ilmaista muutamia vähäpätöisiä salaisuuksiakin, niin saat helpommin sanallesi sijaa. Toimesi on vaarallinen, voit pian joutua kiinni, ja silloin tiedät, mikä sinua odottaa. Jesuiitoilla on varmat tikarit. Mieti tarkoin!

JOSÉ. Olen jo kymmenen vuotta miettinyt; olen valmis.

POMBAL. Vaikka onnistutkin, niin saat häpeätä osaksesi. Roskakansa laulaa pilkkalauluja sinusta ja rehelliset ihmiset sylkevät sinuun. Jokaisessa silmässä, johon tahdot luottavasti katsahtaa, näet epäluuloa. Olet yksin.

JOSÉ. Puhutte näin, ja tiedätte kuitenkin, että olen juutalainen. Onko juutalaisella mitään kunniaa kristityn silmissä? Jos tietäisivät, mikä olen, eivätkö minua polkisi pahemmin kuin koiraa? Niin! Metsäkoiralla on usein aatelismiehen silmissä kunnia, jonka se voi menettää, — juutalaisella ei vähääkään.

POMBAL. Olet se, miksi sinut luulin. En anna mitään lisäkäskyjä.
Mieti itse, miten tehtäväsi suoritat. Hyvästi! (Menee.)

JOSÉ (yksin). Urkkija! Haa! Kun kuulin tuota sanaa minusta käytettävän, niin tuntui kuin ajan kello olisi minuun katsoen seisahtunut, vaikka se muihin nähden kiirehti eteenpäin. Tuota sanaa vain kammoin, — onhan koko elämäni ollut petosta. (Hurjasti.) Jos yhdellä ainoalla nuolella voisin hävittää kaiken sen, mitä vihaan, niin kernaasti nuoli kimmahtakoon takaisin ja tappakoon minut. (Äänettömyyttä.) Nyt toimeen! Aikani on tullut. (Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

(Näyttämönmuutos. Sali Aveiron palatsissa, aistikkaasti koristettu kukilla ja rintakuvilla. Huonekaluja vähän. Perällä iso kaksoisovi, joka vie parvekkeelle. Kaikki kirjavaa kuosia.)

MOREIRA, TAVORA, AVEIRO ja THERESIA.

MOREIRA. Teitte väärin, herttuatar, kun uhmailitte, vallankin nyt, milloin pieni harha-askel voi tuottaa täydellisen kukistuksen.

THERESIA. En ole oppinut teeskentelemään. Kun näin soturien tuota kunnian-arvoisaa vanhusta uhkailevan, niin ajattelin ensisijassa häntä ja viimeisessä itseäni.

TAVORA. Ah, tytär rakas, olet liian rehellinen käsittääksesi tämän maailman viekkautta. Tämmöisenä aikana, jolloin pahuus niin julkisesti nostaa päätään, on varovaisuus se ase, jolla totuuden ystäväin tulee taistella. Onneksi meidän puuttumisemme asioihin ja alttiutemme palvella Pombalia lienee nyt hänet niin soaissut, ettei hän huomaa, kuinka horjuu.

THERESIA. Tavorako noin puhuu? Voi tätä aikaa, jolloin sellaista tapahtuu!

AVEIRO. Puolisoni tahtoo tietenkin luulotella maailmalle, että hän on viisitoistavuotias tyttö, jonka ajatukset voi lukea hänen poskistaan ja joka ei edes tunne, mitä sana teeskentely on. Minunkin käteni olisivat tänään mieluummin kuristaneet kuin syleilleet tuota halpasukuista ilkiötä, mutta tulevaisuus on sitä runsaammin korvaava mitä hetkelle luovutin, sen tiesin ja painoin vihani takaisin sydämmeeni.

MOREIRA. Se tulevaisuus on kenties lähempänä kuin luulette.

TAVORA. Älkäämme hätäilkö. Mitä arvelette?

MOREIRA. Aion heti puhutella kuningasta.

TAVORA. Mahdotonta! Olettehan maasta karkoitettu. Mitä hänen majesteettinsa sanoisi moisesta kovakorvaisuudesta?

AVEIRO. Sitä ihmistä, joka ehdollaan pistää päänsä käärmeen kitaan, pidän minä houkkiona, ja tähän saakka olen aina luullut, että te olette älykäs mies.

MOREIRA. Tiedän tekoni rohkeaksi, mutta en saa epäröidä.

AVEIRO. Mitä sitä paitse saatte aikaan tuon petollisen kuninkaan luona, niin kauan kuin hän on Pombalin vallassa?

MOREIRO. Kuinka Pombal ahdistaa pyhää kirkkoa, kuinka sen ystäviä vainotaan, kuinka salaisia juutalaisia ja julkisia kerettiläisiä suositaan, sen tiedämme kaikki. Meidät, jesuiitat hän siis mielellään karkoittaisi, saadakseen häiritsemättä toimittaa jumalattomia tekojaan. Nyt on kardinaali Saldanha tullut Roomasta ja tuonut salaisia sanomia pyhältä Isältä. Kukaan ei täällä vielä tiedä mitä ne sisältävät, paitse kuningas, Pombal ja kardinaali. Ei paavi eikä kardinaali ole Jeesuksen veljeskunnan ystäviä. Saldanha, samassa kun palvelee Jumalaa, pystyttäisi mielellään pieniä temppeleitä Voltairelle, Raynalille ja mitä ne ovatkaan nimeltään nuo pikkujumalat Ranskassa, joille ihmiset nykyaikana polvensa notkistavat ja jotka Pombalin silmissä ovat pyhemmät kuin marttyyrit, jotka ovat elämänsä ristin hyväksi uhranneet. Tahdon nyt kuninkaan omasta suusta kuulla, mitä meidän on varottava. Itse aavistan pahinta.

TAVORA. Luuletteko todellakin, että hän uskaltaisi ahdistaa Jeesuksen koko pyhää veljeskuntaa?

MOREIRA (puoleksi itsekseen). Jos niin on — ja jos kuningas on sama kuin ennen, — silloin —

TAVORA. Mitä aiotte tehdä?

MOREIRA. Sen saatte tietää audienssin jälkeen. (Syrjään.) Nuo pelkurit eivät saa tietää kaikkia tuumiani. Heikot ihmiset kuolevat liian väkevistä lääkkeistä.

TAVORA. Mutta miten aiotte päästä kuninkaan puheille? Tai kenties on miniäni tullut järkiinsä ja —

THERESIA. Herttua! Älkää jatkako, jottei minun tarvitsisi toivoa että voisin huutaa omille korvilleni: valehtelija!

TAVORA. Tyttäreni, käsität väärin isällisen ja hyvän tarkoitukseni, — toden totta, väärin sen käsität. Varjelkoon taivas, että koittaisin pakottaa sinua rikkomaan sitä siveyden lupausta, jonka vannoit pyhälle Neitsyelle! Mutta hän voi itse kirkon kautta antaa sinulle takaisin tämän valan, jotta sitä enemmän voisit toisella tavalla edistää hänen työtään täällä maan päällä.

THERESIA. Toisin sanoin: minun pitää ruveta kuninkaan lemmityksi, minun tulee teidän voitoksenne pitää pientä kauppaa ruumiillani ja sielullani. (Ilkkuen.) Joka hellästä katseesta tuottava virka, joka suutelosta — vihamiehen pää, — eikö niin?

TAVORA (syrjään). Kuitenkin mielestäni esitin asian niin kauniisti.

THERESIA. Kun muinoin hekumallinen kuningas Ferdinand vietteli Tellezin edessä hänen vaimonsa, niin tämä peitti häväistyt kasvonsa, kunnes miehen häpeä oli kostettu. Koko Portugalin aateli sanoi silloin miehelle: "me olisimme tehneet niinkuin sinä", — ja nyt — haa!

MOREIRA. Theresia, sinä olet ylväs nainen. Eikö kruunukaan voisi päätöstäsi muuttaa? Tiedät, kuinka intohimoisesti kuningas sinua rakastaa, — voisit mahdollisesti kokonaan sysätä syrjään yhteisen vihamiehemme, Pombalin. Muille naisille voisin ehdottaa tuota loistavaa surkeutta olla kuninkaan rakastajatar, sinulle en. Mutta — kuningattaren voi piankin tehdä mieli luostariin, kirkko voi päästää teidät velvollisuuksistanne, ja silloin —

THERESIA. Vaikka tuo kuningas karttaisi minua jakamaan maan valtaistuinta kansaan, ja vaikka hänen valtikassaan olisi tähtiä timanttien sijassa, niin sittenkin halveksien torjuisin hänen tarjonsa. Niin, vaikka kuka mies hyvänsä tarjoisi minulle kruunun sillä ehdolla, että saisi minut vallata, niin vastaisin kieltämällä, jos kohta sulkisinkin silmäni, jottei niitä kruunun loisto häikäisisi. (Kantapoika tulee.)

KANTAPOIKA. Hänen ylhäisyytensä, Lafoensin herttua.

THERESIA (syrjään). Prinssi! — tällä hetkellä — minä en voi —
(Poistuu joutuin.)

MOREIRA (syrjään). Mitä tämä? Se oli kuin salama yössä, ja kuitenkin luulin selvästi näkeväni kaikki. Rakastaako hän prinssiä? (Ääneen.) Herttua tulkoon! (Kantapoika menee.) Minulla olisi sanottava hänelle muutama sana kahden kesken. Niinkuin tiedätte, on hän minun entinen oppilaani. Eihän teille liene haitaksi jättää meidät kahden?

TAVORA. Aiotteko udella hänen mielipiteitään?

MOREIRA (pikaisesti). En.

AVEIRO. Tosin en voi häntä kärsiä, mutta kuninkaan veljenä on hän varsin vaikuttava mies, niin että meidän pitää koettaa saada hänet puolellemme. Jätämme siis teidät.

(Menevät.)

VIIDES KOHTAUS.

LAFOENS. MOREIRA.

LAFOENS. Anteeksi! Herttuatar — Mitä näen? Pater Moreira! Tekö täällä? Maanpakoon ajettuna uskallatte Lissabonissa näyttäytyä. Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä! Minulla olisi niin paljon uutta teille kerrottavaa. Enkö ole teistä muuttunut siitä, kuin erosimme toisistamme Coimbrassa? Minun mielestäni näyttää maailma niin uudelta; tuntuu siltä, kuin olisin tähän saakka taistellut unen ja valveen vaiheilla; nyt olen avannut silmäni ja näen. Mistä nyt alottaisin? Mutta ensin, — mikä on teidät tuonut Lissaboniin?

MOREIRA (syrjään). Onko tuo se arka nuorukainen, josta erosin? (Katkerasti.) Olisiko häneenkin tarttunut —? haa! (Ääneen.) Tunnette siis minut vielä, prinssi? Hovin kaunottaret eivät siis vielä ole mielestänne haihduttaneet kuivan munkin muotoa, — et ole vielä oppinut nauramaan niille ämmäin jutuille, joita vanha opettajasi mieleesi juurrutti?

LAFOENS. Näinkö minua tervehdit niin pitkän eroajan jälkeen? Kun ennen olin kanssasi, niin sydämmessäni melkein polvistuin edessäsi, niin suurelta, mutta samassa niin vieraalta näytit minusta. Nyt taas hytkähti sydämmeni ystävyydestä, kun näin äkkiarvaamatta sain sinut jälleen nähdä.

MOREIRA. Maallinen rakkaus, maallinen ystävyys on varastamista Jumalalta, jolle olemuksemme on kuuluva. Sano, voitko astua rippi-isäsi eteen ja sanoa: olen sellainen, kuin toivot minun olevan — silloin sanon sinut tervetulleeksi. Voitko?

LAFOENS (hetken epäiltyään). Voin.

MOREIRA. Ylistetty olkoon pyhä Neitsyt, joka ei sallinut sielusi hukkua!

LAFOENS (miettiväisenä). Kenties en sitä itsekään tiedä. Katseeni on niin kääntynyt tulevaisuuteen, että olen melkein unhottanut menneisyyden. Kuule minua! Tunnet elämäni Coimbrassa. Elin yksinomaan opintojani, hartauden harjoituksiani varten. Maailma oli minusta niinkuin luostari, johon päivä ainoastaan maalattujen ikkunain kautta himeänä ja sameana tunki. Ainoastaan pyhimysten ja perkeleiden kuvat siellä sisällä muistuttivat elämästä. Tulin silloin hoviin. Sen tyhjä loisto väsytti, sen hyörinä äitelytti minua. Oli niin kuin olisin yhtäkkiä noussut haudasta ja nähnyt päivän valon. Sydämmeni, joka ennen oli kivestä, sulautui tuleksi. Maailma avartui silmissäni äärettömäksi, käsittäen taivaan ja syvyyden. En nähnyt ainoastaan hautoja ja ristejä siellä alhaalla, näin ihmisiä, joita saatoin rakastaa ja vihata, joiden puolesta ja joita vastaan saatoin taistella. Tunsin että minulla oli isänmaa, jonka suurten, muistojen entisyys kannusti minua vieläkin ihanampaan tulevaisuuteen. Usein vielä muistelen, kuinka ennen Coimbrassa halveksien katselin köyhäin viinitarhurien töitä tai pilkkasin paimenten lauluja ja karkeloita Mondagon muistorikkailla rantamilla. Nyt tunnen ikäänkuin tarvetta likistää rintoihini tuota yksinkertaista työmiestä ja sanoa häntä veljeksi. Tulevaisuus asettaa eteeni rohkeita päämääriä, joita minun tulee saavuttaa, kunnian seppeleitä, joita minun tulee voittaa, viskatakseni ne sitten pois.

MOREIRA. Poikani, poikani, kenties kaikki tuo on ilvettä, millä saatana tahtoo sieluparkaasi houkutella.

LAFOENS (syrjään). On kuin hän ei ymmärtäisi minua. (Ääneen). Mitä tarkoitat?

MOREIRA. Sinä et äsken suoraan vastannut kysymykseeni.

LAFOENS (ylpeästi). Sanoin totuuden. Jos osaisinkin viekastella, niin en sinulle viekastelisi, vallankaan nyt, kun meidän taas tulee erota pitkiksi ajoiksi.

MOREIRA. Ehkei sentään. Kenties viivyn vielä kauankin Lissabonissa.

LAFOENS. Minä sitävastoin lähden täältä kenties jo huomenna. Menen
Pariisiin ja Wieniin. Ennenkuin erotaan, anna minulle siunauksesi.

MOREIRA. Aiotko jättää Portugalin?

LAFOENS. Kun Coimbrassa toisistamme erosimme, käskit minun valalla vannoa, että henkeen kuolemaan aina puolustaisin roomalaista kirkkoa ja jesuiittoja. Luulin silloin, että marttyyrin kärsimys oli ainoa ase, millä totuus taistelee. Nyt näen toisin. Haa! Tahdon katsella tuota ylvästä Pariisia, johon uskottomuus ja julkeus on pystyttänyt temppelinsä. Tahdon oppia tuntemaan sitä kyykäärmettä, joka sieltä syöksee myrkkyä maailmaan, musertaakseni sen sitten. Tahdon sivaltaa miekkani tuon kruunatun jumalankieltäjän varalle, jonka kavala julmuus ei ole arastellut ahdistaa Itävallan hurskasta ruhtinatartakaan.

MOREIRA (syrjään). En ole siis häntä menettänyt. Mutta — hän ei saa matkustaa. Hänen tulee toimia meidän asiamme hyväksi, mutta ei Wienissä, — ei, vaan täällä.

LAFOENS. Käsittämätön levottomuus ajaa minua kauas maailmalle. Tajon laineet ikäänkuin kietovat ajatukseni ja vievät ne kauas pois uskaliaisiin urhotöihin. Kaipaan jotakin suurta, jota vastaan taistelisin ja jonka voittaisin. Ihmettelet että minä, joka ennen olin hiljainen ja arka, nyt — mutta, näetkös, en oikein tiedä itsekään, miten —

MOREIRA. Minä sen sinulle sanon. Olet oppinut tuntemaan Aveiron herttuattaren, donna Theresian.

LAFOENS. Mistä sinä tiedät, että minä häntä rakastan? En ole sitä sanonut. Oikein, oikein, se on varmaankin tulella otsaani kirjoitettuna. Niin, etkö kuule, tuo iloinen päivänpaiste, nuo nuokkuvat kukkaset sitä kertovat. Ne sen minullekin kuiskasivat, silloin kuin itse sitä vain aavistin.

MOREIRA. Unohdat, että herttuatar on toisen vaimo.

LAFOENS. Tiedän että hän inhoaa tuota itaraa ja raakaa Aveiroa johon hänen sukulaisensa ovat hänet kytkeneet.

MOREIRA. Poikani, älä ajattele tuota. Donna Theresia on pyhälle Neitsyelle vannonut ikuisen siveyden lupauksen; ei mikään maallinen rakkaus koskaan saa intohimoineen turmella hänen sydämmensä pyhäkköä, sen hän on luvannut.

LAFOENS. Ja kuitenkin mennyt naimisiin Aveiron kanssa.

MOREIRA. Jo kehdossa hänet kihlattiin tälle serkullensa. Paavin vapautus oli ennakolta hankittu. Kun tätä oli anottu, ei donna Theresia voinut vastustaa isänsä mahtikäskyä. Mutta herttua onkin vain nimeksi hänen miehensä, heidän sydämmensä, niinkuin heidän asuntonsakin, ovat aina olleet vieraat toisilleen. Näet siis, että olisi kuolemansynti pyytää tätä pyhää naista.

LAFOENS (kiivaasti). Pyytää! (Syrjään.) Mutta — hän on munkki, hän ei ole koskaan rakastanut. (Ääneen.) Jos sanoisin, kuinka häntä jumaloin, niin et ymmärtäisi minua; jos sanoisin, että hän on kuin pyhimys silmissäni, niin väittäisit minun herjaavan. Haa! rakastan maailmaa siksi, että Theresia on maailmassa.

MOREIRA. Miguel, panen toivoni pyhän Neitsyen apuun ja sinun omaan vilpittömään mielenlaatuusi. Kuultele mitä donna Theresia sanoo, Jumala on asettanut viisauden hänen huulillensa. Menen itse hänelle ilmoittamaan, että olet täällä.

LAFOENS. Ah! Ei sanaakaan hänelle siitä, mitä olen puhunut!

MOREIRA (ankarana). Olenko minä lemmenairuen näköinen? (Menee.)

KUUDES KOHTAUS.

LAFOENS (yksin).

Näin miksi värjyy sydän levotonna?
Miks mieltä painaa tämä arvoitus,
Jonk' ihanata salaisuutt' en tohdi
Ma selittää? Sa, sali hiljainen!
Te, kukat, joita hellii hän! Te kasvit,
Jotk' unelmien rauhaan tummin varjoin
Sydäntä levotonta nukutatte!
On niinkuin teistä eroaisin vain,
Etäällä taas teit' ikävöidäkseni.
Hyvästi! Jylhä sana — Theresalta,
Oi, aatos jylhää jylhempi, mut samall'
Ihana sentään, se kun aatos kätkee
Hämärän jälleen-näkemisen toivon.

(Ajatuksissaan lyhyen äänettömyyden jälkeen.)

Oi, kuink' on sana köyhä! Kieli tahtois
Uteliaan julkeudella kappaleiksi
Repiä äärettyyden. Povessani
Yks vain on tunne, miks sen sanoisinkaan,
Ei kunnia, ei usko, eikä lempi,
Mut sama tunne, yksi, ehyt, pyhä.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

LAFOENS. THERESIA.

LAFOENS (syrjään).

Voi! Vaiti! Voi! Tuot' älä sanaa maini!
Älä härnää sallimusta!

(Kääntyy äkisti poispäin.)

LAFOENS.

Vaikka meidät
Se murskaisi, sun täytyy vastata.

THERESIA (syrjään).

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Sali kuninkaanlinnassa Lissabonissa. Sivulla suuri ristiinnaulitun kuva ja Mariankuva.)

KUNINGAS, POMBAL, SALDANHA.

KUNINGAS. Roomassa ollaan siis suopeita meidän hankkeillemme?

SALDANHA. Jos voisi kasvaa se ylpeys, jota tunnen, kun saan elää valistuneen vuosisadan valistuneimpain ruhtinasten aikana, niin olisi se todellakin tapahtunut viimein Roomassa ollessani. Kaikkialla kuulin Portugalin jaloa hallitsijaa ylistettävän Europan ruhtinasten esikuvana. Hänen Pyhyytensä itse suvaitsi, keskusteltaessa teidän majesteettinne hallituksesta, lausua: kas siinä se todellinen valistus!

KUNINGAS. Todellakin! Meistä puhutaan Euroopassa, niin, niin, ehkä ei ilman syytä. Kun ajattelen yhdeksänvuotista hallintoani, niin anteeksi-annettavalla ylpeydellä voin sanoa niinkuin hänen pyhyytensä: kas siinä se todellinen valistus! Miltä näytti sotajoukkomme, rahastomme, maanviljelyksemme ennen ja nyt? Ja tämä rakas Lissabon sitten? Voin sanoa niinkuin Augustus: sain haltuuni tiiliskivisen kaupungin ja jätän jälkeeni marmorisen; voin sanoa sen sitä suuremmalla syyllä, kun olen useimmat julkiset rakennukset omilla varoillani kustantanut.

SALDANHA. Teidän majesteettinne onkin osakseen saanut maansa rakkauden, — Europan kateuden, — jälkimaailman ihailun.

KUNINGAS. En minä yksin, — en. Myönnän mielelläni, että, jos ei ympärilläni olisi ollut sellaisia miehiä kuin te ja Pombalin markiisi, olisi minun työni ollut varsin vähäpätöistä.

POMBAL. Minua ilahuttaa, että teidän majesteettinne ei halveksi vähäisiä neuvojani, ja erittäinkin olen kiitollinen siitä, että olette, sire, suostunut siihen suureen uudistukseen, jonka kautta jesuiittain veljeskunta muutetaan meidän valtioruumiin hyödylliseksi jäseneksi.

KUNINGAS. Niin, olen sen tehnyt, — mutta vastenmielisesti. Uskokaa pois, olen yhtä innostunut kuin tekin valistuksen suurista aatteista, mutta, muistakaa, ainoastaan todellisen valistuksen. Valtiota voimme kyllä uudistaa, mutta kirkkoon — papistoon emme saa koskea.

POMBAL. Teidän majesteettinne unhottaa, että pyhä Isä itse on myöntänyt oikeiksi syyt, joista valitamme, ja itse suostunut Jeesuksen veljeskunnan uudistamiseen. Hän on nimittämällä kardinaali Saldanhan ylitarkastajaksi osottanut kuinka tärkeänä hän pitää tämän asian.

KUNINGAS. Pyhän Isän suostumus sehän se rauhoittikin omaatuntoani.
Sitäpaitse eihän tämän asian ole kiirettä.

POMBAL. Sire, minulla on julistuskirja valmiina.

KUNINGAS (tyytymättömänä). Kiireenne ei minua miellytä. Minusta meidän ei vielä pidä hätäillä.

POMBAL. Meidän täytyy kiirehtiä, etteivät jesuiitat ennakolta saisi aavistusta asiasta. Sitä paitse on paavi Benedikt huonona sairaana, — tämä asia täytyy saada päätökseen, ennenkuin hän kuolee. Kenties teidän majesteettinne suvaitsee lukea läpi julistuskirjan. (Ojentaa sen hänelle.)

KUNINGAS. Tahdon miettiä asiaa. (POMBAL ja SALDANHA vetäytyvät näyttämön perälle.) Kuinkahan pääsen selviämään tästä sokkelosta? Omatuntoni varottaa minua koskemasta Jeesuksen pyhään veljeskuntaan, mutta järkeni sanoo, että veljeskunnan toisin järjestäminen on välttämätön valtaistuimeni turvallisuudelle. (Hetken mietittyään.) Niin, niin minä teen. Allekirjoitan julistuskirjan, vaan en lue sitä; kun en tiedä, mitä se sisältää, niin voin pestä käteni. (Kirjoittaa alle. Pombalille.) Tuossa on! (Liikutettuna.) Olen nyt tehnyt teille, mitä en olisi edes itselleni uskaltanut.

POMBAL. Armahin kuninkaani!

KUNINGAS. Kardinaali Saldanha, eikö teillä ole muuta minulla ilmoitettavaa Roomasta?

SALDANHA. Ei, teidän majesteettinne.

KUNINGAS. Siis on audienssi päättynyt, hyvät herrat. Toivon jälleen näkeväni teidät tänä iltana Aveiron herttuan luona.

TOINEN KOHTAUS.

KUNINGAS, myöhemmin TEXEIRA.

KUNINGAS. Olen siis ainakin hetkeksi päässyt noista suututtavista hallitushuolista! (Soittaa. Kantapoika tulee.) Onki Texeira etehisessä?

KANTAPOIKA. On.

KUNINGAS. Kutsu hänet sisään! (Kantapoika menee. TEXEIRA tulee.) Mutta, pyhän Sebastianin nimessä, näytättehän lopen kuihtuneelta, ystävä! Ettehän tietenkään ole käynyt karmelinunnain luostarissa päin? Ha, ha, ha!

TEXEIRA. Tulen ruumiin luota, sire.

KUNINGAS (ilkeästi ällistyneenä). Mitä aioinkaan sanoa? Tulettehan tänä iltana Aveiron herttuan naamiaisiin?

TEXEIRA. Sire, minä tulen sisareni ruumiin luota.

KUNINGAS. Mitä sanot, mies? Kauniin Ferdinandanko? Eihän toki?

TEXEIRA. Totta. Hän on epätoivoisena hukuttanut itsensä; abbedissa oli saanut tietää kaikki. Mutta ennen kuin hän menetti itsensä, haastoi hän meidät molemmat Jumalan tuomioistuimen eteen.

KUNINGAS. Pyhä Sebastian! Ole minulle armollinen! (Horjuu) vereni hyytyy kauhusta. Mutta, jumal'auta, syytön olen minä. Kuka olisi luullut, että se häneen niin kovasti koskisi? Mutta puhuhan, mies! Mitä siinä seisot ja tuijotat?

TEXEIRA. Sire!

KUNINGAS (keskeyttäen). Vai niin, tahdot syyttää minua. Minä kai se ensin toin hänet nähtävilleni, minä kai se itseäni kiihoitin kuvailemallani hänen kauneuttaan! Kirottu tuo sinun avuliaisuutesi! Nyt minä siitä kärsin. Eikö ole niin kuin tuo vainaja seisoisi keskellämme ja syytellen tuijottaisi kiillottomin silmin taivasta kohti? Näetkös? (Hurjistuen.) Kas tuossa! (Hänen katseensa osuu ristiinnaulitun kuvaan.) Olen unohtanut tänä aamuna lukea isämeitääni. (Tarttuu rukousnauhaansa ja rukoilee hartaasti.)

TEXEIRA. Sire, rauhoittukaa! Minä otan päälleni kaiken syyni kun hän meitä Kaikkivaltiaan edessä syyttää. Mitä minulle tapahtuneekin, niin se ei ole mitään sen suhteen, että menettäisin armaan kuninkaani suosion. Minä se teitä viettelin ja salasin teiltä, että hän oli nunna.

KUNINGAS. Tietenkin, tietenkin! Sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni. Sinä vastaat puolestani. Ah! Kevennät omaatuntoani. Minä olenkin syytön. En todellakaan tiennyt, että hän oli nunna; luulin että hän vain oli noviisi. Sinä vastaat kaikesta, minä olen silloin levollinen. Me luetamme messuja hänen sielunsa pelastukseksi, sata vahakynttilää pannaan palamaan. Sinä saat itse rahastohuoneesta ottaa niin paljon rahaa kuin tahdot. (Hetken kuluttua kauhistuneena.) Luuletko todellakin että hän syyttää meitä — sinua, aioin sanoa, — Jumalan istuimen edessä?

TEXEIRA. Sire! Verenne on häiriössä. Eikö koko Europa teitä ylistä hurskauden esikuvana? Eikö hänen paavillinen pyhyytensä antanut teille siunattua kultaruusua? Eikö teillä ole pullollinen sitä oikeata verta, jota yksi ainoa pisara jo ottaa pois kaikki synnit?

KUNINGAS. Olet oikeassa. Muista, kuinka suuren summan tahdot rahastosta. Olen viimeaikoina jättänyt kirkonkäyntini, semmoista ei saa enää tapahtua. En koskaan enää tahdo olla tekemisissä nunnain kanssa, sen lupauksen teen pyhälle Sebastianille. (Haaveksien.) Ja kuitenkin hän oli niin kaunis! Nyt vasta tunnen, kuinka kaunis hän oli. Tekisi mieleni loihtia esiin kuvasi. (Äkisti.) Pois, jumalattomat ajatukset! En tahdo enää häntä ajatella. (Tarttuu rukousnauhaansa ja rukoilee.)

KOLMAS KOHTAUS.

(Pieni kabinetti Aveiron herttuan asunnossa, koristettu kukilla ja kasveilla. Oikealla ryhmä, joka kuvaa pyhän Sebastianin marttyyrikuolemaa. Perällä useampia rintakuvia. Vasemmalla ja perällä ovia.)

MOREIRA, SOUZA, MATHOS, myöhemmin AVEIRO.

SOUZA. Voimme viipyä vielä hetken. Juhla ei vielä ala. Tämä kabinetti on viehättävä. Herttualla on aistia, se täytyy myöntää.

Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 1. Näytelmät ja kertomukset

KAARLO BERGBOMIN KIRJOITUKSET I

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ

SISÄLLYS:

ESIPUHE.

NÄYTELMÄT

POMBAL JA JESUIITAT

HENKILÖT:

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

TOINEN KOHTAUS.

KOLMAS KOHTAUS.

NELJÄS KOHTAUS.

VIIDES KOHTAUS.

LAFOENS. MOREIRA.

KUUDES KOHTAUS.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

LAFOENS. THERESIA.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

LAFOENS.

THERESIA.

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

KUNINGAS, POMBAL, SALDANHA.

TOINEN KOHTAUS.

KOLMAS KOHTAUS.