PARANTUMASSA

Kirj.

Kalle Koski [Kalle Haapakoski]

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1893.

I.

Mitä mahdettiin siellä tehdä?

Jokohan työhön?

Eikä hänellä ollut siihen vähintäkään halua — eikä ihmekään, sillä olihan hän vasta tullut kotiin pääkaupungista pulska kauppaopiston päästötodistus taskussa ja tarvitsi hän siis luonnollisesti levätä.

Isä oli niitä entisajan aina kestäviä työkoneita, jotka kävivät aamusta iltaan tarvitsematta koskaan lepoa.

Kuka tiesi hänen aikeensa?

Mutta hän meni, kun kerran käsketty oli, vaikka meneminen vastenmieliseltä tuntuikin.

Isä istui puoleksi pöydästä käännetyssä pyörätuolissa, vasen käsi pöydällä, oikea pitkin sivua riippuen.

Vanhentunut hän oli; kasvojen, varsinkin otsan uurrot olivat käyneet syviksi ja jyrkistyneet, katse oli kangistunut, melkeinpä väsyneen vaisu näin tavallisessa olossaan; korvallisilta olkapäille asti riippuvat hiukset olivat jo lumivalkeat, ja aikanaan miehekkäät hartiat olivat käyneet köykkyyn ja kumariksi.

Äiti istui sohvalla nojaten mukavasti sohvan tyynyn pohjaa vasten.

Hän oli kymmenisen vuotta nuorempi kauppiasta, ja näyttikin paremmin tämän vanhimmalta tyttäreltä kuin puolisolta. Sillä voitokkaasti kilpaili hän vielä hyvinkin paljon nuorempiensa kanssa vartalon nuorteudessa ja kasvojen miellyttäväisyydessä. Hän oli jo neljänkymmenen, mutta siitä huolimatta näkyi runsaasti ruusujen jälkiä hienohipiäisillä poskilla; katse oli vienon kirkas; tummat, huolitellut hiukset ja siisti vaalearaitainen puku antoivat hänelle puolestaan miellyttävän näön, niin että kaikki sopivat yhteen kuin syyskesän kukkasen terät, verhot ja lehdet.

Jotain juhlallista ilmeni vanhuksissa, ja se oli omansa saamaan vasta kotiin tulleen nuoren herran mielialan levottomaksi, siinä kun hän istui keinutuolissa, toinen jalka toisen polven yli heitettynä, puhallellen sankkoja savupilviä kiertämään poimukkaana huuruna ovea kohden ja odotellen mitä tulossa mahtoi olla.

Vihdoin kääntyi pyörätuoli istujineen verkalleen, mutta varmasti pöydästä, jalka heitettiin toisen yli, käsi nojasi tuolin nojakaareen ja niin hän alkoi isällisellä äänellä:

— Nyt olet siis käynyt kauppaopiston läpi, poikani.

Nuoren miehen katse elostui, ja hän nyökäytti itsetietoisesti päätään vastaukseksi.

— Sinun sopii nyt saada tietoosi, millainen kotisi tila nykyisin on, jatkoi hän alkamaansa tapaan. — Ehkäpä piankin minun pääni kaatuu, ja silloin jäät sinä tämän omistajaksi ja haltijaksi.

Nuorukaisen rinta kohosi ja näytti kuin varma miehuuden tunne, ylpeäkin olisi sielussa liikkunut. Mutta isä jatkoi:

— Lieneekö tiedossasi, mitä olet kuluttanut kouluajallasi?

— Ei, ei. Mistäpä minä… eihän niitä ole tullut merkityksi muistiin, änkytti hän hämmästyneenä, sillä kysymys oli kerrassaan odottamatta häntä kohdannut, ja tiedetäänhän ettei menetettyjä ole koskaan hauska muistella ja niistä varsinkaan isän edessä tiliä tehdä.

Siis siitä olikin kysymys. Se masensi mielen ja teki kovin levottomaksi. Sillä isä oli joskus ennenkin nureksinut hänen liian paljo menettävän. Nyt mahtoi tulla lopputili ja summaksi ansaittu nuhdesaarna, isällinen kuritus — se se nyt niin ankarasti pelotti.

— Kahtena ensimmäisenä vuonna lyseossa — jatkoi hän armottomasti tilintekoa ja kääntyi takaisin pöytään selailemaan ison kirjan rapisevia lehtiä — menetit viisisataa vuodessa.

Se ei ainakaan paljon ollut, sen tilitettävä hyvin tiesi; vaan hän ei vastannut mitään — vallattomasti harhailivat vain ajatukset vuosista vuosiin ja koko ulkomuodossa esiytyi rukoileva ilme, että tilinteko saisi tähän päättyä.

Mutta isä seurasi tarkoin muistiinpanoja.

— Kolmantena vuonna menetit kuusisataa.

Silloin tietysti hän jo olikin miestyneempi ja päässyt parempiin tuttavuuksiin toverien kanssa.

— Neljäntenä vuonna olen lähettänyt sinulle kahdeksansataa.

Se merkitsi koulupojan kehitystä; silloin jo voidaan viettää loma-aikoja yksissä, voidaan ihastua vesimyömälän tyttöön ja korkeimmasti kehittyneenä ostaa silloin tällöin pullo marjaviiniä; jopa punssiakin, varsinkin nimi- ja syntymäpäivänä.

— Viidentenä vuonna tuhat markkaa — ja päälliseksi jäit vielä luokalle.

Isän ääni olikin muuttunut vakavammaksi ja vakavammaksi ja äiti loi poikaansa levottoman ja huolekkaan vaikka lempeän katseen, tämä itse tuijotti kankeasti lattiaan ja tunsi itsensä perin masentuneeksi.

— Ensimmäisenä vuonna kauppa-opistossa menetit kaksituhatta, toisena viisisataa enemmän ja nyt viimeisenä melkein saman summan.

Tuskastuttavaa oli siinä istua ja kuulla, ja yhäkin tuskastuttavammaksi kävi, kun isä käännähti vähän pöydästä ja raskaan karvaasti virkkoi:

— Siinä on kokonainen pääoma, jolla moni mies olisi voinut päästä hyvinkin pitkälle.

Poikansa tuskallisen tilan oli äidin hellästi vaaniva silmä huomannut ja hän nyt väliin virkkoi:

— Eihän Antin ole sopinut köyhemmästi elää kuin muidenkaan.

Se vähän helpotti. Jotain sellaista olisi hänenkin pitänyt sanoa ja sillä puollustautua, jos sen olisi sanoiksi saanut. Lapsen kiitollisen katseen hän heitti äitiin ja tunsi rakastavansa häntä niin äärettömästi, olisi kernaasti vaikka suudellut, kuten ennen pienenä poikana hänen helmassaan istuessa.

Isä istui kauan sanaakaan lausumatta.

Antti rohkeni jo tarkastaa häntä.

Hän oli vetäytynyt pöytään, kasvoja ei voinut nähdä, ainoastaan vaan kyyryisen seljän, paljaan päälaen ja hopeanharmaat vierihiukset.

Mutta syvät saattoivat olla otsan uurot, katse miettivä, ehkäpä ankarakin, sitä aavisti Antti.

Mutta nyt hän ei kumminkaan enää levoton ollut, ei myrskyä peljännyt.

Isä oli ankara mies, ankara ytimiään myöten; mutta hänellä niinkuin kaikilla muillakin ihmisillä oli heikkoutensa: hänellä oli hyvä sydän.

Oli jo niin monesti tapahtunut, että uhkaavammatkin pilvet hänen otsaltaan poisti hänen vaimonsa, sillä tämä ei voinut häntä paljo ensinkään loukata. Ensiksikin sen vuoksi, että isä piti niin paljo hänestä ja toiseksi siksi, että äiti aina oli niin hyvä ja kaikin puolin mallikelpoinen vaimo. Ja siitä seurasi sekin, että hänen jyrkkä mielipiteensä, jota ei kukaan rohjennut edes koettaakaan muuttaa, useinkin sai naurettavan keikahduksen ja miesten mies joutui puolisonsa sydämmellisyyden valtaan.

Ja kun tämä niin hellästi aina oli ainoaa lastaan rakastanut, rakastanut äidin hellimmillä tunteilla, kuten hän isänä itsekin teki, vaikka ymmärsikin ankaruuden kasvattavan hyödyn, niin pojan ei koskaan ollut tarvinnut kovin isää peljätä, milloin vain äiti oli lähellä.

Antti sen hyvin tiesi, että niukasti olisi rahaakin saanut, jollei äiti olisi aina välittäjäksi käynyt — siksipä hän niin rakastikin häntä vielä täytenä miehenä.

Kauppias nousi ja hyväntahtoisesti lausui, melkein itsekseen:

— Niinpä niin. Tahdoin vaan osottaa, miten varallisuutemme on supistunut.

— Sitä älkäämme ajatelko, ukkoseni! sanoi äiti kevyesti. — Nythän Antilla on runsaasti tietoa hoitamaan meidän liikettä.

Mutta siihen äännähti isä kaukaisella äänellä:

— Kylläpähän tässä minunkin tietoni riittävät.

II.

Sen enempää hän ei saanut tietää kodin tilasta, eikä halunnutkaan.

Eikä sekään häntä huolestuttanut, ettei isä hänen apuansa katsonut tarvitsevan. Lähti ulos.

Käveli kädet housujen taskussa herttaisessa kevätkesän luonnossa, vapaana taasen kaikista elämän huolista, nauttien sen minkä voi, ja antoi ajatusten lentää tai levätä, miten niiden milloinkin itsensä halutti.

Vihantana oli asuinrakennuksen takana pieni puisto, lehti puissa ja pensaissa oli melkein täydellinen ja kukkaisiakin näkyi ruohostossa. Suruttomina soittelivat linnut puiden oksilla. Kirkas ja lämmin oli päivä, etelä hengähteli pehmeästi suvituulen henkeään ja somasti liikkuivat siinä puiden viheriät lehdet.

Hän heittäytyi hermottomasti tuuhean koivun varjoon mukavalle ruohopenkille.

Koetti ajatella siinä, etsiä hauskoja muistoja huveista ja hurmaavista nautinnoista.

Mutta ajatus oli kuin tuli karstottuneessa kynttilän sydämessä, niin himmeä, niin uutuneen vaisu. Väliin se yritti lieskahtamaan, mutta kohta vaipui taas entiselleen.

Loikoa siinä oli kumminkin mukavaa; katsella tai olla katselematta, ajatella tai olla ajattelematta — sama se.

Milteipä sorea oli hänen hoikkanen vartalonsa pääkaupungista tilatussa harmahtavassa kesäpuvussa. Kasvot olivat hienopiirteiset, jopa kauniitkin, mutta tavattoman kalpeat, lähes kivuliaan näköiset ja veltot. Isojen, sinisten silmien katse oli väsynyt. Mutta otsa oli selvä ja somasti kaareva, ja kauniisti laskeusivat sille nuo hiukan kihertyneet, tummahtavat hiuskiharat.

Siinä venyessään katseli hän kotvasen tuota käyttämättömyyden tähden tervettä, niin terveeksi jäänyttä ruohon-orasta turvepenkillä ja ajatteli kotiansa, jonka vastainen omistaja hänestä piti tulla, kuten isä oli vasta sanonut.

Tunne siitä oli himmeä, mutta ikävä, vastenmielinen.

Pienoinen puurakennus se oli, jo melkoisesti vanhentunut ja koko kartano niin yksinkertainen ja vaatimaton.

Vaikka hän ei ollutkaan mikään loiston ja suuruuden intohimoinen ihailija, oli silmä kumminkin tottunut toisellaiseen, ja se sai hänet itsekseen virkkamaan:

— Tuommoisen talon omistaja!

Puistosta aikain levenivät kyllä kauas metsänrantaa kohden kouhkeat, hyvin sarotut pellot, joissa ruis alkoi tähkää tehdä ja tou'ot putkelle päästä, ja niiden äärellä vihersivät hyötyisää heinää kasvavat kedot. Mutta niiden hyödystä, niin suuren arvon kuin kauppias niille panikin, ei hänellä ollut mitään tietoa.

Hän ei ajatellut, vaan hän tunsi sen vain, että ikäväksi kävisi täällä ikänsä elää, täällä maaseudun jylhässä sydämmessä.

Vanha eukko laahusti kyläntietä kantaen voihulikkaa, jäkälänharmaaksi hankaunutta, ja peittyi vihdoin kartanon suojaan.

Kauppapuodin ovitiuku kilisi, sen ääni kuului hyvin puistoon.

Siellä nyt isä punninnee eukon voita ja kiistellee hänen kanssaan, kun eukko ei ottane uskoakseen, että voi on kevennyt lämpimän kesäpäivän sitä suolavedeksi sulatellessa tai että kotoinen vanha puupuntari oli epäluotettava. Kahvea punninnee sitten ja sokuria, ja uskottelee akalle, jonka tiedot ja käsitys ei kotikulmia ulommas ulotu, että ulkomailla oli tullut huono kahvivuosi ja siksi oli sen hinta noussut — tai jotain semmoista.

Tavattomasti oli ukko vanhentunut viime näkemästä.

Saattaisi piankin kuolla.

Sitten täytyisi hänen ottaa huolekseen koko talous, seisoa myöntipöydän takana pitkät päivät, apuna tuommoinen vähäpätöinen poika kuin isälläänkin, ja punnita likaisia voihulikoita ja riidellä pahansisuisten ämmäin kanssa.

Olisi sekin elämää.

Omaisuus ei mahtanut olla suuri.

Saattaisi käydä hullusti, joutua vararikkoon, kuten tiesi monesti paremmillakin pohjilla käyneen.

Ja sitte?

Sitte olisi elämä mennyttä.

Raskas oli mieliala.

Mutta onneksi näki hän äitinsä tulevan rakennuksen päitse puistoon; se näkö haihdutti ikävät mietteet.

Kävellen vielä kepeästi kuin nuoruuden viileinä vuosina, saapui hän poikansa luo, joka suvaitsi nousta istumaan ja niin antaa sijaa vierelleen. Äiti istui siihen penkille, kertoen siinä rajattomasta riemustaan, kun oli saanut vielä rakkaan poikansa kotiin. Hänellä oli ollut niin hirmuisen ikävä.

Hän puhui niin sydämmellisesti, että oikein koski Anttiin; mutta katse oli niin etsivän ahmiva, niin suora, ettei tämä voinut sitä kestää, vaan antoi katseensa veltosti luimaillen laskeutua alas.

— Ikävöinyt olen minäkin äitiä, sanoi hän tavoitellen.

— Oletko muistanut siellä suuren maailman elämässä ja menossa? huudahti kiitollinen äiti iloisella äänellä.

Antin kasvot punehtuivat ja katse levottomasti harhaili, tohtimatta katsoa äidin kysyviin silmiin.

Sattumalta hän vain osui vilkaisemaan tähän. Ja mitä näki? Jotain hiljaista surua hänen hymyssään.

— Olen, olen, hän koetti vakuuttaa, vaikka väkistenkin omantunnon oudosta löyleydestä ääni värähteli.

Äiti istui ison aikaa ääneti ajatuksissaan, raskas surumielisyyden ilme kasvoilla.

Vihdoin hän virkkoi hiljaisesti, melkein itsekseen:

— Monta unetonta yötä olen viettänyt, kun siellä suuressa maailmassa on niin monta viettelystä ja vaaraa; monta rukousta huoannut korkeuteen, että lapseni tulisi varjelluksi niistä ja puhtaana palaisi vielä kotiin.

Aavistiko hän? Niin uskoi nyt Antti.

Hänen mielialansa kävi niin apeaksi, että melkein olisi saattanut vaikka itkeä, ollessaan siinä lempeän äidin edessä semmoisena kuin oli, todellakin viettelysten vallassa ja vaaroissa eläneenä, kuten isän laskutkin selvän selvään todistivat.

Lempeys on ankarin tuomari.

Hän oli nyt niin masentunut, että oli valmis uskomaan olevansa jollei juuri mennyttä kalua, niin ainakin perin turmeltunut, ja vähällä oli hän jo heittäytyä äidin helmaan, itkeä ja tunnustaa kaikki hänelle.

Mutta samassa vilahti kumminkin virkistävä toive sielussa. Ehkäpä kumminkin voi täällä hellän ja hyvän äidin seurassa muuttua, parantua, ehkäpä suloinen kesä virkistää ja vahvistaa sekä väsynyttä ruumista että rappeutunutta sielua ja ehkäpä saa tahdon voimaakin.

Ikäänkuin äiti olisi ymmärtänyt poikansa sisäiset tunteet hän virkkoi:

— Mutta erotahan meidän pian kumminkin täytyy.

— Erota? äännähti Antti hämmästyneenä.

— Niin. Isäsi kuuluu jo talvella tuumailleen siitä kauppias Kaukosen kanssa.

Häntä väristytti läpi ruumiin kuullessaan.

Suuren maailman elämään oli hän tottunut, vasta juuri tuntenut vastenmielistä kammoa maaelämän yksinäisyyttä vastaan; mutta nyt oli tunne muuttunut, nyt pelotti häntä kaupunkiin palaaminen.

Hän tunsi nyt niin selvään olevan välttämätöntä hänen saada levätä ja parantua täällä maalla yksinäisyydessä ja rauhassa.

Ehkäpä vielä voisi muuttua, tulla isän kaltainen vakava järjestyksen mies täällä ollen.

Mutta kaupungissa siellä hyvätkin aikomukset ja lujat päätökset raukeisivat ja pyörre nielisi.

— Nytkö heti? kysyi hän hätäisesti.

— Ei toki! Mitä ajatteletkaan, rakas Antti! vastasi äiti. — Tarvitsethan levätä lapsi kulta. Sinä näytät niin raukealta ja väsyneeltä. Mutta eihän se ole ihmettäkään semmoisten ponnistusten perästä.

III.

Parantumassa!

Hän oli jo kutonut koko ohjelman; hän tunsi yhä enemmän tarvitsevansa parannusta, ja uskoi myöskin voivansa sen tehdä täällä maalla.

Sillä eihän täällä ollut mitään viettelyksiä eikä vaaroja; väkistenkin täytyi tottua säännölliseen ja moitteettomaan elämään.

Mutta se selvä tieto entisen elämän kelpaamattomuudesta, minkä oli ihan itsestään tullut huomaamaan, se se nyt kumminkin lannisti mielialan entistäänkin väsyneemmäksi ja teki hänet, parantumisen toiveistakaan huolimatta, araksi ja kerrassaan pelkuriksi.

Isää oli mahdoton nähdä, vielä mahdottomampi seurustella ja jutella hänen kanssaan.

Sillä hänhän oli niin arvokkaan järjestyksellinen ja varma kaikessa. Lieneekö koskaan erehtynyt, vielä vähemmän tehnyt milloinkaan semmoista, mitä olisi tarvinnut hävetä tai peljätä. Hänellä ei voinut olla käsitystäkään kevytmielisestä nuoruudesta.

Eikä hänkään tunkeutunut Antin läheisyyteen, sillä häneltä kuluivat päivät kyllin tarkoin toimissaan.

Eikä se ollut tavatontakaan; semmoista se oli ollut aina. Niin paljon kuin hän pitikin ainoasta pojastaan, oli tämä kumminkin hänelle aina ollut melkein outo.

Aniharvoin ruokapöydässä lausui hän jotain, ja silloinkin noin sivumennen, ajatukset kävivät jäykästi omia teitään. Illallispöydästä meni hän väsyneen näköisenä suoraan makuuhuoneesensa ja nukkui kohta raskaasti.

— Tule, Antti, istumaan tänne ja lukemaan?

Niin äiti useinkin kutsui Anttia kamarin ovelta.

Tämä istui tavallisesti keinutuolissaan selaillen jotain kirjaa ja lukienkin, kun osui huomaamaan jonkun hauskan kohdan.

Kirjasto olikin talossa jokseenkin iso; nuoruudessaan oli rouva lukenut paljon romaaneja, ja siten kertynyt niitä taloon. Sittemmin lähes pariin kymmeneen vuoteen ei ollut ollut aikaa, ja niin ei kirjastakaan lisäytynyt eikä uudistunut.

Mutta Antille ne olivat uutta useammat. Kumminkaan ei hän niitä nytkään lukenut, selailihan vaan huvikseen ja etsi mieluisia kohtia.

Mutta kun äiti tahtoi häntä saliin, missä itsekin istui neulomassa, silloin hän luki, luki ikävimmätkin lehdet läpeensä.

Sillä häntä vaivasi äidin lempeä haastelu, joka sai hänen mielialansa aina niin levottomaksi; katse oli niin vienon puhdas, sitä oli mahdoton kestää.

Ja äiti tyytyikin hänen itsekseen lukiessaan vain katseluun ja nautti siitä — olihan hänellä nyt rakas poikansa kotona.

Ja kun taasen äidin täytyi poistua kyökkiin, meni Antti kamariinsa, ja tuntien hirmuista väsymystä, heittäytyi keinutuoliin ja haukotteli.

Oli niin väsyttävää, ja tukalaa oli aina sisälläkin istua.

Mutta vaikka kesäinen luonto olikin täydessä elossaan, ei se voinut elähdyttää häntä, sillä hän oli väsynyt, ja päivä päivältä kävi yksinäisyys yhä väsyttävämmäksi.

Siihen kyllä alkoi jo tottua venymiseenkin, niin ettei mitään halunnut, ei kaivannut; mutta se tila kumminkin alkoi nukuttaa ja horroksiin painaa.

Tuli joskus mieleen karvaita ajatuksia ja tulevaisuus näytti niin paksulta pimeältä.

Mutta sitten taasen tuntui niin raukasevan, tarvitsi levätä.

Palvelijat sanoivat hänestä, että heidän nuoriherra oli hirmuisesti ylpistynyt; oli se ennen ollut iloinen poika — ja piiat nauraa kihisivät. Mutta kyökkipiialla, joka vasta syksyllä oli taloon tullut, oli asiasta toinen mielipide, ettei se ylpeä ole, vaan on muuten vain hieno, kuten tavallisesti nuoret herrat kaupungissa ovat.

— Ja mitä se meistä sitten? Hyh!

Mutta kahvea hänelle kantaessaan hän kumminkin olisi mielellään tahtonut herättää nuoren herran huomiota; olisi ollut hauskaa saada vähän haastella.

Se ei kumminkaan alussa onnistunut; hän ei uskaltanut häiritä häntä, sillä olihan hän vain palvelija, kuten toisetkin.

Mutta hän ei ollut tavallinen maalaispalvelija, kaukana siitä. Hänen sekä muotonsa että käytöksensä oli aivan toista.

Vartalo oli hentoinen ja kaikin puolin soma ja miellyttävä ja vartalon mukaiset vaatteet olivat vallan toisellaiset kuin toisten mekot ja kauhtanat. Kasvot olivat sievät ja hienotekoiset, otsan, kasvojen ja kaulan hipiä lumivalkea, poskilla vain terve, rusottava puna; silmät siniset, isot, elävät ja vilkkaat, niin viehkeän naiselliset ja tarkoittavat; hiukset vaaleankellahtavat ja suortuvat somasti kiharaiset; huulet kohtalaisen täyteläiset, punervat kuin vasta auenneen metsäruusun terät ja mehevät kuin täysikypsä merimansikka päivänpuolisella ahon rinteellä.

Vaikka Antti olikin melkein kuin elämään väsynyt hartain katumuksen tekijä, täytyi tuon kaiken kumminkin ajanpitkään häneen vaikuttaa.

Väsyneenä oli ensin katse häneen sattunut, mutta vähitellen se oli kiintynyt, ja vihdoin oli kuva painunut sielun sisimpään, silmät auenneet seposenseljälleen ja katse elostunut.

Kaikki ihmiselliset tunteet, vietit ja intohimot uhkasivat palata ja täyttää koko olemuksen elämällä.

Hän tunsi sydämmensä sykkivän kiihkeästi ja epätasaisesti.

Hän ei ollut enää äänetön, kalpea, eloton marmoripatsas, hänen vastustamattomasti halutti puhua jotain palvelustytölle ja saada hänetkin puhumaan.

Ja se olikin kuin tulen heitto hyvin sytteillä varustettuun uuniin.

Tarvitsi vain kysyä:

— Mistä sinä olet meille muuttanut?

Ja hän kertoi kohta, kertoi pitkän historian elämäänsä, kertoi jännittävästi ja heleän kauniilla äänellä. Pääsisällys oli, että hän oli tullut kaupungista, kauppias Kaukoselta.

Ei olisi halunnut maalle, vaan äiti oli niin kovin pyytänyt ja rukoillut, eikä hän ollut hennonut olla tottelematta. Siellä kaupungissa oli ollut niin hauskaa, niin hurmaavan hauskaa!

— Miksi tahtoi äitisi sinua maalle?

Hienosti punastuivat ohimot; mutta suoraan hän kertoi:

— Kun se hupelo luuli minun muuttuneen kaupungissa, niin siksi lähetti minut maalle. Sanoi jo näkevänsä, etten ole enää niin viaton kuin hänen huostastaan lähteneenä.

Hän nauroi löyhästi ja heitti päätään taaksepäin, jotta suortuvat solahtivat niin viettelevän houkuttavina puhtaalle otsalle.

Antti hymyili hänelle ja katse loisti.

Hänkin oli siis parantumassa.

Molemmat parantumassa maaelämän rauhassa, paossa viettelyksiä ja vaaroja.

Anttia nauratti, nauratti väkiselläkin tuo yhtäläisyys.

IV.

Oli kuin päivä olisi paistanut pimeään kiviluolaan.

Ja hän oli palvelustyttö vain, jollaisesta Antti ei ennen ollut viitsinyt ajatellakaan mitään hyvää ja ylevämpää; sillä pienuudesta pitäin oli hän tullut tietämään olevansa paljon parempi sikäläisiä — se tieto oli kuin itsestään imeytynyt vanhemmista, jotka selvään näyttivät asemansa ja arvonsa tajuavan.

Mutta suotakoon se hänelle anteeksi! Olihan hän kumminkin täällä kaikesta kauniista köyhässä sydänmaankylässä ainoa, jota voi ihastuksella katsoa silmiin, jopa tulla runolliseksikin.

Kaiket päivät ajatteli Antti nyt häntä, ja nautti yksin jo ajattelemisestakin.

Tosin hän sen huomasi, ettei se hänelle oikein sopisi ja että se melkein alentaa hänen arvoansa — niin pitkällä jo oli vasta uninen ajatuskyky. Mutta mitä hän siitä välitti!

Sillä hän oli rakastunut — hän itsekin sen uskoi, mutta nauroi vain sille.

Almahan se hänessä oli loihtinut eleille uuden elämän halun ja rattoisan seurustelun kaipuun. Hänen hymynsä kävi päivä päivältä hurmaavammaksi, hänen katseensa lumoavammaksi.

Ja hän näytti ymmärtävän kaikki, oli kuin olisi nähnyt hänen sieluunsa — ja siitä hän viehkeni, viehkeni viehkenemistään, ja sulosemmiksi kävivät päivät.

Parantumassa!

Antti ei sitä enää muistanut ja tuskinpa olisi siitä välittänyt, jos muistanutkin olisi. Hän oli parantunut.

— Herralla taitaa olla ikävä täällä maalla? kysyi Alma kerran kahvea Antille hänen kamarissaan tarjotessa ja hänen katseensa oli niin herttaisen säälivä ja armas samalla.

— Miten niin?

Sillä Antti ei siitä nyt mitään tiennyt.

— Ajattelin vaan, kun täällä maalla ei ole herralla mitään sopivaa seuraa.

Se sattui niin hyvin. Itserakkauden tunne vilahti sielussa; mutta se oli vain hetkinen, ja peittyi hurmaavaan ihastuksen tunteesen.

Hän oli vielä niin verrattoman viisas, yhtä viisas kuin kauniskin.

Ensi kerran katsoi Antti häntä tulisen hehkuvasti silmiin.

Alma lensi tulipunaiseksi ja katsoi lattiaan.

Ja siinä semmoisenaan hän vasta kaunis oli.

Valkeahipiäisillä poskilla rusottivat ihanat ruusut, kesän ensimmäisten vertaiset, ja ulottuivat ylös ohimoilla valuville kultakutrille — otsa ja kaula olivat vain lumivalkeat.

Hänkö turmeltunut?

Ei, ei! Sadasti ei! Hän oli viattomuus itse.

— Alma!

Alma loi häneen läpitunkevan, hehkuvan, naisellisen katseen, joka tuntui sielun sisimpiin intoa ja hekkumaa vuodattavan.

Keinutuoli oli jo aikaa seisahtanut.

— Alma, aseta tarjotin tuonne pöydälle? Hän teki sen.

Kuumina hehkuivat Antin posket, hengityksensä oli hätäinen, melkein tukehtuva.

— Tulehan tänne, Alma! hän käski; sillä tunteestaan huolimatta hän kumminkin tietämättään tiesi, mikä heidän erotuksensa oli.

Mutta Alma seisoi paikallaan liikahtamatta ja katsoi ujosti eteensä, ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan:

— Herra, minä olen nainen.

Mutta semmoisenapa hän olikin niin viehättävän näköinen, niin naisellisen, niin houkuttelevan viehkeän, että Antti ihan tietämättään kavahti pystyyn ja veti hänet syliinsä, takaisin keinutuoliin laskeutuen.

Hän ei vastustanut, taipui vain hermottomana hänen rinnoilleen, ja hänen hengityksensä poltteli Antin muutenkin tulikuumaa kaulaa.

Antti suuteli intoisesti hänen ruusuisia mansikkahuuliaan, suuteli kerran, toisen, suuteli kymmenestikin.

Kerran ennen oli hän näin kiihkeästi suudellut. Se oli ollut ensi lemmen kohtaus valoineen ja lupauksineen.

Nyt hänen ei tarvinnut mitään luvata, mihinkään sitoutua, kuten silloin, mutta hän olikin silloin lapsi.

Ehkäpä hän nytkin olisi niin innoissaan ollen vannonut, jos Alma olisi valoja vaatinut ja lupauksia.

Mutta hän ei vaatinut mitään, lepäsi vain kuin siipeen ammuttu kyyhkynen Antin sylissä raukeana ja tahdotonna.

Askelia salista.

Hän hyppäsi Antin sylistä, heitti silmille venähtäneet suortuat taakse ja alkoi kiireesti järjestellä Antin pöytää.

Rouva astui sisälle.

— Se on hyvä, tyttäreni! Ajattelinkin käskeä sinua siivoamaan, puhui hän leppeästi.

Antti istui kalpeana hämmästyksestä.

Alma tarjosi hänelle jäähtynyttä kahvea.

Hän ei ottanut, ei voinut. Jäsenet olivat kuin kivettyneet.

Alma poistui.

Hän näytti levolliselta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Rouva istui tuolille pöydän viereen ja virkkoi puheen alkuun päästäkseen:

— Se on hyvä tyttö tuo Alma, vaikka ottaessani pelkäsin hänen tapojansa.

Hän pysähtyi. Katse oli kiintynyt Anttiin; näytti huomaavan jotain.

Mutta sitten hän jatkoi:

— Tytön äiti viime syksynä kaupungissa käydessäni itki minulle ja sanoi pelkäävänsä pahinta, että tyttö, kun on vilkas ja huikenteleva luonteeltaan, joutuu vielä huonolle jäljelle, kun kaupungissa on niin kauheasti viettelyksiä ja vaaroja. Vaimo parka oli köyhyydessään kasvattanut orpoa lasta, tehnyt uutterasti työtä ja niin omin neuvoansa tytön ihmiseksi saanut. Ja aina sittenkin oli vaalinut häntä neuvoilla ja varoituksilla. Minun kävi säälikseni eukko parka, ja kun huolensa hyvin tajusin, otin tytön palvelukseen.

Antti istui levottomana ja hypisteli kellonsa periä. Ei olisi tahtonut mitään nyt hänestä kuulla. Mutta äiti jatkoi:

— Niin hän on todellakin hyvä tyttö, minä pidän hänestä paljon. Ehkä lienee huikenteleva; mutta toivon hänen täällä maalla vakaantuvan.

Anttia väristytti.

Äidin seurassa oli taasen niin hirmuisen tukalaa.

V.

Kolmen istuivat he aamiaispöydässä, kuten tavallisestikin. Alma tarjosi ruokia.

Antti loi häneen sivusilmäyksen aina kuin hän kulki kyökistä ruokahuoneesen, mutta niin varovaisen kuin odottaakin sopi näin vanhusten läsnä ollessa. Ja hän olikin jo kerjennyt vakautua ja jo ajatellakin, sillä olihan hän jo lähes kolme viikkoa ollut kotona ja osan siitä ajasta viehkeillyt tytön kanssa, ja heidän välinsä pysynyt syvimmässä salaisuudessa. Siinä nyt ei tosin muuta ollutkaan kuin huvi. Antti sen jo voi ihan kylmästi ajatella, ettei muu kuin huvi, kun ei muutakaan huvia ollut. Mutta huvi elähdytti kumminkin ja piti hänen mielialaansa jotenkin pirteänä.

Rouva jatkoi alotettua keskustelua.

— Hän on ankara järjestyksen ihminen, sanoi hän. Kauppias nyökäytti tyytyväisenä päätään.

— Ja hirmuisen vaativainen maalaistyttö tietysti, ehätti siihen Antti pistelijäästi.

— Ankara ja vaativainen järjestyksen puolesta, huomautti siihen kauppias, vieden ison lihaviipaleen suuhunsa. — Minä kunnioitan semmoisia ihmisiä, varsinkin nuoria.

Antti luuli tuossa viimme lauseessa huomaavansa jonkunlaisen sivuletkauksen itseänsä vastaan.

Sillä ukko, vaikka ei siitä ollutkaan mitään puhunut, näytti jo usein kyllästyneeltä poikansa toimettomaan elämään ja joskus jo sanojen lomissa luuli Antti huomanneensa piikkejäkin.

Hän ei vastannut; istui vain ja koetti näyttäytyä niinkuin ei olisi koko kysymyksestä välittänyt sen enempää.

— Täytyy ihmetellä Hilman aikaista kehitystä, jatkoi rouva. — Alun toisellakymmenellä oli vasta äitinsä kuollessa. Talouden hoito jäi silloin väettömän tytön huoleksi. Mutta siellä oli kumminkin aina sievää ja siistiä, aistikas järjestys vallitsi kaikkialla, ja hän hääri ja toimi kuin aika ihminen.

— Ja nyt pari vuotta veljeni kuoleman jälkeen on hän itse hoitanut järkevästi liikettä ja taloutta, ihan yksin kaikkea. Hämmästyin talvella siellä käydessäni sitä asioiden hyvää menoa, mikä siellä oli, lisäsi kauppias.

Antti ei siihen mitään sanonut, vaikka harmittikin mieltä tuo tavaton kiitos, mitä varsinkin isänsä tavallisesti oli kyllin saita kenestäkään ihmisestä lausumaan.

Puhe oli kauppiaan veljentyttärestä, neiti Hilma Heikkisestä, jolta oli vasta tullut kirje, missä ilmoitti tulevansa sedän luo kyläilemään ehkä parin viikon ajaksi.

Ja vanhukset olivatkin siitä hyvillään, sillä he pitivät hänestä paljon.

Mutta Anttia se ei miellyttänyt.

Hän ei tosin häntä tuntenut, eikä ollut edes nähnyt häntä sittenkuin lyseon alemmilla luokilla ollessaan, jolloin Hilma niinikään aloitteli koulunkäyntiänsä tyttökoulussa. Siis ei hän itse puolestaan tiennyt, millainen koko tyttö nyt oikeastaan oli. Vanhempiensa kertomukset hänestä eivät Anttia vain miellyttäneet. Sillä sellaisessa naisessa, joka toimii itse asioitaan kuin mies, ei voinut olla rahtuakaan naisellista hienoutta ja viehättäväisyyttä, arveli Antti.

Varsinkin olivat häneen pahat epäilykset serkusta heränneet niistä alkuenteistä, jotka talossa tapahtuivat heti kirjeen saavuttua.

Äiti, joka tytön hyvin tunsi ja tiesi millainen hän oli, liikkui ja lensi niinkuin olisi tuli jalkojen alla polttanut, ja palvelusväki oli samallaisessa pyryssä.

Sillä kirjeessä seisoi, että hän aikoi saapua samana päivänä kuin kirjekin.

Kaikki oli silloin nurin talossa: sängyt, kaapit, pöydät, tuolit, ja sanalla sanoen kaikki olivat saaneet siirtyä paikoiltaan. Ja piikojen kosteat raasut ne tunkeutuivat kaikkialle.

Antin rauhallinen kamari ei saanut sekään olla vapaa tuosta hävittävästä mullistuksesta, ja koettipa hän olla vaikka missä, aina oli hän tiellä ja sai siirtyä muualle.

Itse Almakin oli monesti nykässyt pois tuolin, jolle Antti juuri oli aikonut istua, ei hänkään joutanut katsomaan, ei hymyilemään, lensi ja pyöri vain kuin tuulessa. Hiki valui kuumuudesta hehkuvia poskia alas kaulalle.

— Herran serkku kuuluu olevan erinomainen tomu- ja tahrapaikkojen nuuskija, sanoi hän kerran sivumennessään Antille.

Anttia nauratti Alman sukkeluus.

Tomu- ja tahrapaikkojen nuuskija!

Se oli sukkelasti sanottu.

Nyt hän vasta sai oikein selvän kuvan, millainen oikeastaan oli se arvoisa serkku, jota varten kaikki tämä mullistus oli tapahtunut.

Ja nyt vasta kuva olikin kaikkea muuta kuin miellyttävä: törkeä tekoinen, vino, ilkeä ja sietämättömän pikkumainen.

Mutta toiset odottivat häntä aivan toisellaisin tuntein; olipa isä vetänyt päälleen uudemman nutun — seikka, joka oli vallan tavatonta näin arkipäivänä.

— Onko kyökissäkin kaikki tarpeellisessa kunnossa? katsoi hän vielä päivällispöydässäkin tarpeelliseksi muistuttaa, vaikka hän muuten ei juuri sekautunut naisväen tehtäviin.

Kaikki sanottiin olevan tarpeellisessa kunnossa, ja siihen hän virkkoi tyytyväisenä:

— Hyvä!

— Isä, näen mä, odottaa arvokkaita vieraita, pisti Antti muka leikillisesti.

— Aivan niin, vastasi tämä. — Me saamme ehkä piankin kunnian ottaa vastaan serkkusi.

— Ja siksi on isä oikein juhlatuulella!

— Näetkös, se kannattaa! Hän on niitä sellaisia ihmisiä, että saisin hänet vaikka…

Hän vilkutti leikillisesti silmiään.

— Mitä isä tarkoittaa?

— Niinpä niin. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka hänestä tulisi minulle — miniä.

— Isäpä on tänään oikein veitikkamainen, vastasi Antti huultaan purren suutuksissaan, sillä hänen mielessään kummitteli puhuttu sukulainen vähintäänkin karkeana talonpoikaiskörrinä. Vilahti jo vastenmielinen tunne siitäkin, että hänellä oli sukunimenä sama Heikkinen kuin heilläkin, jolla kyllä muutenkin oli iljettävän talonpoikainen sointunsa, ja että hän vielä lisäksi julkesi olla heidän sukulainen.

Hän kääntyi akkunaan ja katseli pitkin kylän valtatietä ja kylän laiteella olevaa näreikkötakalistoa, mihin tie piiloutui. Ja tuolla, missä se mutkikkaana, kylän aukealle solahti, näki hän paksun pölypatsaan lähenemistään lähenevän jättäen peräänsä summan, jälkeen ohenevan tomukiehkuran. Se läheni kuin oikukas tuulispään kurimo.

— Ehkäpä tulee hän nyt tuossa pölypatsaassa, se odotettu prinsessa.

Se oli Antin paraan ymmärryksen mukaan tilaisuutta varten keksitty sukkeluus.

— Totisesti! huudahtivat vanhukset kuin yhdestä suusta.

— Mutta minusta näyttää, että amatsooni istuu rattailla vallan yksin ilman kyytimiestä, ivaili edelleen Antti.

— Hän se on, sanoi isä.

— Niin minäkin luulen, myönsi äiti.

— Onpa tosiaan koko körötys! murisi Antti puoliääneen.

VI.

Koko Heikkisen väki riensi ulos pihalle, sillä kaikki olivat tuon hurjan tulon havainneet. Anttikin oli tullut uteliaisuudesta näkemään, miten portilla oli käypä, kun siinä oli jyrkkä käänne tehtävä, että rysähtääköhän koko tuulispää tukevaan portinpieleen vai? — häntä ei pelottanut, hän oli vain utelijas.

Ja juuri kuin pääsivät ulos pihalle, syöksyi hevonen hurjana, vauhkona portista tallin seinää vasten ja kohona näyttivät kärryt lentävän perässä.

Siihen se kumminkin korskuen seisahtui; jos askeleen olisi lisää ottanut, niin pää olisi ollut maskina vahvoja hirsiä vasten. Mutta lujalle olivatkin ohjakset vedetyt.

Rattailta hyppäsi alas keskikokoinen naishenkilö vahvasti tomuisissa vaatteissa ja hattu takaraivoilla kallellaan; kasvot olivat tulipunaiset ja silmät säihkyivät.

Suoraan hän juoksi hevosen suitsiin, ei näyttänyt vastaanottajiaan huomaavankaan.

Hevonen korskui ja koetti vieläkin riekkua.

— Poku, Poku! Johan sinä nyt varsin vauhkona riehut, hyväseni! Tyynny nyt toki! puheli hän taputtaen hevosen höyryävää kaulaa.

Kun vihdoinkin sai hevosen rauhoittumaan, niin hän kääntyi levollisesti kartanolla seisojiin ja virkkoi:

— Hyvää päivää, setä ja täti, hyvää päivää!

— Taivaan Jumala! huudahti rouva, joka, kuten kaikki muutkin, viimeisestä kohtauksesta oli kauhistuksen vallassa.

— Saisikohan talliin tämän hurjan? puhui tulokas tyynesti.

— Saamme, saamme, lapsi kulta. Mene sinä vain sisälle! sai kauppias Heikkinen itse vihdoinkin sanotuksi ja astui lähemmä tervehtimään.

— Tule, Hilma rakas! rouva vapisevalla äänellä puhui. — Jumalan kiitos, että vielä kipene henkeä on sinussa.

Vieras naurahti.

— Ei mitään vaaraa. Terve, terve! Tulista tuloa tosin. E-ei! Kyllä niinä itse riisun. On tottunut itsepäiseksi, kun ei melkein koko kesänä ole ajettu, puhui hän ja ryhtyi hevosta valjaista riisumaan.

Hän päästi jo toisesta aisasta ja pistäytyi täysin tottuneesti hevosen kaulan alitse toisesta päästämään.

Silloin kaikeksi onnettomuudeksi tervehti talon nuori Piiu aitauksestaan vierasta huimapäätä, joka kohta teki intohimoisen hypyn ja äkkikäänteellä pyörsi tervehtijään, luontoperäisesti korskuen.

Kauppiaan ronkkaan osui pyörä niin voimakkaasti, että hän päistikkaa keikahti kartanoon.

Rouva kirkasi kipeästi ja vaipui melkein tiedottomana Antin syliin, ja jääkylmät väreet kiirivät tämänkin selkäpiissä.

Mutta neiti Heikkinen riippuili hullun hevosen päässä eikä hellittänyt, ennenkuin sai sen asettumaan. Kauppias vääntihen muristen ylös vetäen loukkautunutta jalkaansa.

— Suokaa anteeksi, setä! virkkoi Hilma hengästyneenä, taluttaen hevosta takaisin.

— Miten lie itsesikin laita? virkkoi siihen kauppias melkein surkeasti. — Mutta missä lemmossa se Pieti on? Antti, vie hevonen talliin.

Antti ei kehdannut kieltäytyä, vaikka totisesti vastenmielistä olikin ryhtyä mihinkään tekemisiin sekä tuommoisen serkun että enitenkin hänen villin hevosensa kanssa.

Mutta tuskin oli hän pari vastenmielistä askelta ottanut, kuin vieras luoden häneen vakavan tutkivan katseen virkkoi:

— Tuskin sinä tätä talliin saat. Ryvetät vaan vaatteesi.

Antti punastui kuin koulupoika.

— Neiti luulee siis…

— Niin, todellakin, ettei serkku ole tottunut tämmöisiä vallattomia hillitsemään.

Antti puri loukkautuneena huultaan ja seisoi siinä hölmistyneenä ja suuttuneena häneen tähdätystä pistoksesta; mutta ei hän sentään voinut serkulleen mitään ilkeää vastata paraalla tahdollaankaan.

Löytyy näet ihmisiä, joita väkiselläkin täytyy ihmetellä, vaikkapa ei heitä ihailisikaan, ja hän, neiti Heikkinen, kuului tähän ihmisten lajiin.

Neiti Heikkinen oli taluttanut hevosen tallin ovelle, aukasi säpin ja vei sen itse edellä astuen sisälle.

— Se oli hämmästyttävä kohtaus! huokasi rouva, päästen vähän levollisemmaksi, kun vauhko hevonen vihdoinkin oli poistettu näkyvistä.

Portailla seisoivat piiat ja nauraa kikittivät salaa, hupaisesta näystä pirteytyneinä.

— Siinä on tyttöä!

— On siinä!

He oikein ihmettelivät.

— Tallirengiksihän tuota muuten luulisi.

Se oli Alma, joka niin sukkelan pistävästi vastatulleesta lausui.

Antti kuuli sen eikä voinut olla sille hymyilemättä.

Kauppias mennä lyyhästi tallin ovelle ja puoliääneen mutisi:

— Ruunaksi tuommoinen peto!

— Kuinka setä?

Neiti Heikkinen pistäytyi juuri tallin ovesta. Kauppias joutui hämilleen.

— Poku on kelpo hevonen eikä minulla siis ole mitään häntä vastaan. Tuittupäinen tosin; mutta kyllä se siitä talttuu. Mutta sattuiko setään pahastikin? kysyi Hilma huolestuneesti.

— Ei ollenkaan, koetti tämä levollisesti vakuuttaa, — Ronkkaa se vaan vähän vikuutti.

Iloisesti ja avoimesti tervehti sitten vieras sukulaisiaan.

— Mutta miten uskallat ajaa tuollaisella vauhkolla? kysyi rouva äidillisen hellästi.

— Mihinkäpähän selvältä tieltä päässee, vastasi tyttö korjaten taakse solunutta hattuaan. Eikä se tuommoinen aina ole. Sattui nyt säikähtymään metsästä hakotaakkaa kantavaa miestä, siinä kaikki!

— Herra siunaa! Se oli varmaankin Pieti! huudahti rouva säikähtyneenä, ikäänkuin olisi äkkiä huomannut olevansa yksin syyllinen koko vaaranalaiseen tilaan.

Pieti oli todellakin laitettu hakoja noutamaan tallin lattialle. Tuolla tiellä hän nyt tallustelikin ryhevä hakotaakka seljässä.

Kaikki olivat menneet sisälle. Antti oli käynyt jäljessä ja ollut miettivän näköinen. Se uutuus, mikä vieraan esiytymisessä ja koko käytöksessä esiytyi, se se nyt antoi hänelle ajatuksen aihetta. Ensi vaikutus ei saattanut arvostelemaan vielä vähemmin ihailemaan, synnyttihän vain tuommoista ihmettelyn sekaista kummastelua.

VII.

Illalla istuttiin puistossa teetä juomassa.

Kauppias oli nuorekkaalla tuulella, puheli tavallista enemmän, laskipa leikkiäkin väliin.

Kaikesta päättäen piti hän erittäin paljon veljensä tyttärestä.

He olivatkin juontuneet innokkaasti keskustelemaan keskenään kauppiaan mieli-aineesta, maanviljelyksestä. Hilma kertoi paraallaan, että heidän niityillä viime kesänä olivat heinämadot tuhojaan tehneet, mutta hän oli kohta teettänyt ne pelloksi ja niihin kylvättänyt kauraa ja kylvöheinää. Uutisviljelyksestä ja vuoroviljelyksestä puhui hän niin asiantuntijan tavalla, että vanha kauppias kuunteli häntä kunnioittavalla tarkkuudella kuin mitäkin vanhaa maanviljelyksen neuvojaa.

Keskustelusta olivat jo aikaa jääpyneet toiset, se oli heille sekä outoa että nuoren sukulaisen esittelemänä tavatonta ja vastenmielistä kuulla.

Rouva istui äänettömänä pöydän toisessa päässä ja hypisteli ajatuksissaan ruohon helppeitä helmaansa. Hänen rinnallaan istui Antti ja käytti tilaisuutta tarkastellakseen serkkua. Se kävikin hyvin päinsä, sillä tämä oli niin kokonaan vajoutunut keskusteluun, ettei ollenkaan tarvinnut peljätä hänen tarkastelua häiritsevän.

Hän ei todellakaan ollut ollenkaan semmoinen, miksi hän oli häntä kuvitellut.

Siisti ja aistikas, vaikka yksinkertainen oli hänen kansallispukunsa, ja koristelematon hattu sopi vallan mainiosti.

Esiytyminen varmaa ja suoraa, mutta ei ollenkaan töykeää eikä raakaa.

Vartalo moitteeton. Rinnat ja vyötäinen tosin eivät olleet erittäin silmään pistävät; vaan siihen saattoi olla syynä tuo väljähkö puku.

Kasvot olivat melkein kauniit ja varmaan sitä olisivatkin olleet, jollei kevään ja kesän ahva olisi niihin ottanut. Pieni, pyöreähkö oli leuka, täyteläiset ja verevät hienohipiäiset posket. Suu oli kohtalainen; huulet päättävästi suljetut, hitaat hymyämään. Mutta niitä tuli Antti kumminkin pitemmän aikaa tarkastelleeksi. Tuntui kuin niihin lemmen viehkeys olisi ollut kahlittuna ja odottaisi vain irtipäästön aikaa. Sievä valkoinen hammasrivi näyttäytyi ainoastaan hänen puhuessaan. Nenä oli suomalainen, mutta ei tökerö eikä liian kippuraksi hätäytynyt. Siniset silmät olivat isot ja elävät, katse viehättävän naisellinenkin toisinaan; useimmin kumminkin kiinteän päättävä. Otsa oli selvä ja kauniisti, kaareva, mutta ehkä liian korkea. Tukka tuuhea, tarkoin ylös kammattu, ettei otsalle päässyt yhtään kiharaa; palmikko paksu ja pitkä, paljon alemma vyötäisiä ulettuva.

Ääni oli kaunis, teeskentelemättömän sointuva. Lauseet tulivat selvinä ja varmoina, kuin jos jokainen sana olisi ollut perusteellisesti punnittu.

Antti oli vaipunut ajatuksiinsa.

Mutta hän oli niin tavattoman erilainen kuin muut naiset, nuoret neitoset.

Ajaa esimerkiksi hevosta, tappelee hurjapäisen oriin kanssa kuin mies ja taluttaa sen kuonosta talliin — nuori nainen!

Ja Antti sen taasen tunsi aivan selvästi, ettei se ollut sopivaa.

Todellakin tallirengin tehtäviä.

Ja oliko sekään naisellista, ensinkään sievää ja kainoa, että hän puhui pelkästään vain maanviljelyksestä ja yksinomaisesti kauppiaan kanssa, joka itse innostuneena aineeseen ei puolestaan siinä mitään epähienoa huomannut.

Semmoiset keskustelut olivat Antin mielestä kyllä miesten kesken joskus anteeksiannettavia, mutta että nainen semmoisista puhui ja haasteli oli kerrassaan epähienoa.

Neiti Heikkinen oli sinutellut häntä. Mutta millä oikeudella? Lapsina olivat molemmat sen tehneet ilman vähintäkään sopimusta; nyt olivat aika ihmisiä ja kokonaan outoja toisilleen.

Mutta Antti ei ollut mikään ankara eikä liikanainen vaatimuksissaan, kun kerran oli asian ottanut oikein perinpohjaisesti punnitakseen.

— Missäpä olisikaan hienompia tapoja oppinut? hän ajatteli, ja melkein kävi sääliksi.

Hän lakkasi katselemasta.

— Jos haluat, niin lähdemme iltakävelylle katsomaan kuokoksia tuonne vainion laiteelle. Kyllä huomaat, ettei siitä olisi peltoa yksistään ojittamalla tullut.

— Mitä ajattelet? Onhan Hilma väsynyt sinne lähtemään, puuttui puheesen rouva, melkein nuhtelevasti katsoen kauppiasta.

— En, täti, en ollenkaan ole väsynyt, ehätti Hilma.

— Semmoisen matkan kulkenut!

— Kaikkia! Suottahan olisin nuori, jos tuommoisesta väsyisin. Päinvastoin tunnunkin nyt virkeältä, virkeämmältä kuin pitkään aikaan. Hei, täti! Minä voisin vaikka kantoja vääntää.

Hänen kasvonsa säihkyivät niin terveen iloisesti ja näytti kuin vastustamaton halu olisi pakottanut häntä johonkin vallattomuuteen, vaikkapa viskaamaan nurin jonkun seuralaisistaan.

Kauppias nauraa hytkytti kevyesti; mutta hämillään oli rouva, ja Antti käänsi ylenkatseellisesti katseensa toisaalle.

— Lähdemmehän? kysyi Hilma.

— Lähdetään vaan, myönsi kauppias.

Selvään huomattava vastenmielisyys kuvastui Antin kasvoilla.

— Serkku näyttää väsyneeltä, virkkoi Hilma heittäen terävän katseen häneen.

Antti joutui hämilleen.

— Väsymystä sanotaan olevan kahta lajia, väsymistä työstä ja väsymistä levosta, jatkoi Hilma tarkoittavasti.

Antti punastui ja puri huultaan, mutta ei mitään vastannut.

Täytyi lähteä hänenkin.

Yhdessä äidin kanssa kävelivät, kumpikin lähes äänettöminä.

Mutta edellä menivät kauppias ja Hilma, ja vilkkaasti juttelivat keskenään.

VIII.

Neiti Heikkisellä oli tavattoman laajat ja monipuoliset tiedot, kuten pian tultiin huomaamaan, ja se tinkimättä tunnustettiin. Itse Antinkin se täytyi hiljaisuudessa myöntää, vaikka vastenmielistä se olikin. Sillä tämänpä tähden hän kävi yhä aremmaksi ja epävarmemmaksi itse.

Kauppias oli silmittömästi häneen ihastunut — siihen epäilemättä vaikuttivat keskustelut maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä sittemmin kaupasta.

Taloudenhoidosta keskusteli rouva mielellään hänen kanssaan sekä varsinkin kasvien hoidosta, johon Hilmakin näytti hyvin ihastuneen. Mutta sittenkin oli hän epävarma tunteistaan häntä kohtaan. Toisen kerran ihaili rajattomasti, mutta toisen kerran taasen tuntui sopimattomalta hänen käytöksensä ja esiytymisensä.

Olipa Anttikin toisinaan sulautua hänen mehevän noreista liikkeistään ja hänen kasvojensa, varsinkin noiden isojen sinisilmien elävyydestä. Tuntui aina silloin, kuin jos hän olisi ollut kaunis, viehättäväkin.

Mutta siihen hänen olisikin pitänyt pysähtyä, ei mennä pitemmälle, ja vielä parempi olisi hänelle itselleen ollut, jos olisi valjastanut hullun oriinsa ja mennyt samallaista pyryä, kuin oli tullutkin.

Silloin olisivat kaikki jääneet ihmettelemään, puolitietoisiksi hänen suhteensa.

Mutta niin ei hän viisaudessaan ymmärtänyt tehdä.

Ensinnäkin herätti huomiota ja hiljaista paheksumista hänen varomaton seurustelunsa palvelusväen ja työläisten kanssa. Niille hän jutteli jokaisessa sopivassa tilaisuudessa milloin mitäkin, välin kuultiin hänen työväelle lepoaikoina puhuvan sivistyksen tarpeellisuudesta ja ihmisten yhdenvertaisuudesta, välin laski leikkiä näiden kanssa, nähtiinpä kerran juoksevan kilpaakin jonkun torpparin nuoren, huimapäisen tytön kanssa.

Kun rouva kerran ruokapöydässä hyvin varovasti mainitsi tuosta, lausui hän suoraan, kuin olisi valmistautunut siihen:

— Seurustelemalla työväen kanssa saamme nämä luottamaan itseemme, ja jos meillä jotain hyvää ja edullista on tarjota, niin he sen omistavat.

Siitä ei kumminkaan väittelyä sukeutunut, sillä tämä kysymyksessä oleva asia oli toisista niin vähäpätöistä laatua, etteivät siitä katsoneet kannattavan pitemmälle puhua. Kauppiaskin vain, vaikka asemassaan aina jyrkkä ja alhaisoa luokseen päästämätön, myhähti hyväntahtoisesti hänelle niinkuin lapselle, joka viattomuudessaan on sanonut tyhmän mutta vähemmän vaarallisen sanan.

Mutta Anttiin koski muutamana päivänä hänen tunkeilemisensa kovin.

Alma oli vienyt kahvea hänelle hänen kamariinsa, missä yksinään ollen oli jo totutun tapansa mukaan hyväillyt tyttöä. Tämän pitemmän aikaa viivyttyä ja vihdoinkin mentyä kuuli hän raolleen jääneestä ovesta serkkunsa puheen.

— Alma!

— No?

— Te olette vielä nuori ja kokematon; siksi varoitan teitä…

— Mistä?

Antti pidätti hengitystään ja kuunteli tarkoin.

Neiti Heikkinen mahtoi olla vähän hämillään, koskapa kului hetkinen, ennenkuin hän jatkoi.

— Pelkään, ettette ole tulleet ajatelleeksi, mikä teidän korkein rikkautenne on, hän vihdoin puhui.

— Minulla ei ole mitään rikkautta, vastasi tyttö kevyesti.

— Siinäpä se. Te ette ole ajatelleet, että voitte, jos itse tahdotte, olla rikkaampi kuin moni kurja kaikkine kultineen, nimittäin jos säilyttäydytte puhtaana.

Äänettömyyttä.

— Ajattelemattomuus on useimmin lankeemisen ensimmäinen askel. Siksipä neuvonkin teitä, ajatelkaa, varokaa.

Hiukset nousivat pystyyn Antin päässä ja kylmä, jäinen väristys luisui läpi ruumiin.

— Tuo, varsinkin meidän naisten onnen kerrassaan kukistaja, hempeyteen vajoaminen voipi olla teidän kovinkin läheinen vihollisenne. Sillä te olette kevyt ja nautinnoista haaveileva. Mutta teidän täytyy tietää, että olette yhtä hyvä ihmisenä kuin kuka hyvänsä ja ettei kenelläkään ole oikeutta teidän onnenne pääomaan kajota.

Antti oli saanut kuulla tarpeeksi, ja ymmärsi hyvin tuon hirmuisen ihmisen tarkoituksen.

Nyt hän oli perin loukkautunut, koetti halveksia häntä sydämmestään, mutta onnistumatta sitä hänelle suoraan osottaa. Siihen oli sekin esteenä, että vanhemmat kunnioittivat häntä vielä niin suuresti.

Tosin rouva jo näytti vähin erin luopuvan siitä, varsinkin sen perästä kuin Hilma oli tehnyt hänelle julkisen muistutuksen siitä, ettei hän täytä haltijan velvollisuutta palvelusväkeensä nähden, kun ei koetakaan kehittää heidän henkistä puoltansa.

Antti oli hyvillään, kun äiti loukkautuneena siitä hänelle kertoi. Hän koetti kevyesti nauraa semmoisille mielipiteille, ja nauroi niille äitikin.

Hilma itse sitä ei kumminkaan saanut kuulla.

Kerran, hänen ollessaan ajelemassa, virkkoi jo rouva kauppiaalle, että häntä hämmästytti Hilman käytös ja mielipiteet, sillä hän oli näihin asti pitänyt häntä sivistyneenä ihmisenä.

— Ja sinä häntä täytyykin pitää, sillä hänellä on laveat tiedot ja on kyvykäs kaikin puolin, vastasi kauppias huolimattomasti.

— Senkö pidät kyllin riittävänä, huomautti rouva loukkautuneesti. — Tuoko on kaunista, kun hän tahtoo olla kaikki kaikissa? Jos minä nyt sekautuisin sinun asioihisi, kuten hän jo hyvin usein on tehnyt…

— Se nyt on toinen asia.

Mutta hämilleen oli kauppias joutunut.

— Hän on myöskin nainen, ja mikä kerran on muille sopimatonta, on hänellekin, väitti rouva.

Kauppias ei puhunut mitään.

— Minua iljettää hänen käytöksensä, puuttui Anttikin puheesen.

— Sinua!

Omituinen oli ukon katse, kiukkuinen, pettynyt ja hämmästynyt yht'aikaa.

Hän poistui sen enemmittä puheitta.

Hän siis toisten harmiksi piti vielä veljensätytärtä suuressa arvossa.

Mutta huolimatta siitä luuli Antti ilokseen pian huomaavansa serkun itsensäkin tajuavan, mitä hänestä yleisesti ajateltiin. Ja vähäpuheisemmaksi kävi isäkin — se suloisena tunteena hänen sydämmessään hykersi.

Hilma rupesi yhä enemmän istuskelemaan puistossa, missä luki muassaan olevia kirjoja, tai kuljeskeli yksinään avarilla tiluksilla. Eikä hän sisälläkään ollessaan paljon puhunut, saattoipa niinkin tapahtua, että hän tuntikaudet istui salissa toisten seurassa kokonaan lukemiseensa uppoutuneena.

— Mikä se on tuo kirja, joka noin sinut kiinnittää.

Hilma nosti katseensa ja vastasi, lisäten vielä olevansa todellakin niin kiintynyt siihen, ettei voinut heittää kesken.

— Sepä sitten kirjaa, naurahti kauppias, joka tuskin elämässään mihinkään kirjaan oli syvemmin kiintynyt.

Mutta nyt halutti hänenkin sitä katsoa. Ja todellakin valvoi hän illalla tavallista myöhäisempään.

Aamulla kysyi Hilma tervehdittyään:

— Mitä piditte kirjasta, setä?

— Hm! Enpähän tullut tarkoin loppuun lukeneeksi, vastasi kauppias kierrellen.

— Ettekö? Ja minua se niin miellytti, puhui Hilma avosydämmisesti.

— Hm! Vai miellytti se sinua!

— Todellakin, setä. Se on läpeensä niin luonnollista, niin todellista, että luulee elävänsä mukana, näkevänsä hyvät ja pahat puolet ihan elävin silmin; melkeinpä iloitsee iloitsevien ja itkee itkevien kanssa yhdessä. Itkut siinä eivät ole satunnaisia eivätkä ilot, kaikkiin ovat selvät syynsä, aivan jokapäiväisestä ihmiselämästä otetut.

— Minua se ei ollenkaan miellyttänyt, keskeytti kauppias innostuneen arvostelijan.

— Sepä kummallista!

— Semmoista roskaa en lue, äännähti kauppias jo melkoisesti lämmenneenä. — Niinkuin ei maailmassa muuten rumaa ja likaista saisi nähdä ja kokea! Hiiteen semmoinen roska!

— Niinpä niin. Kuten setäkin myöntää, maailmassa on niin paljon mädätystä; tarvitsee leikata, leikata sydäntä myöten.

— Mutta kun ei ole mitään mädätystä, puhui kauppias kiihkeästi — niin pitääkö sitten sietää nenänsä edessä kaikkien hylkyjen mädätyksiä revittävän?

— Semmoista on meidän yhteiskuntaruumiissa niin paljon, ja sentähden, voidaksemme tartunnasta…

— Se on vale! Eikä se sillä parane, että sitä revitään ihmisten nenäin edessä. Päinvastoin pahenee. Semmoisten kirjojen ihaileminen osottaa jo täydellistä paheen tietoisuutta.

Hän pysähtyi äkkiä ja näytti kuin olisi katunut viimeisiä kiihkolla lausutuita sanojaan.

Mutta Antti iloitsi sydämmestään.

Rouva katsoi arasti vuoroin mieheensä, vuoroin Hilmaan ja näytti kuin olisi toivonut väittelyn loppuvan.

— Oikein, setä, vastasi Hilma hämmästyttävällä varmuudella. — Jospa elämässä ei esiytyisikään semmoista! Mutta kun paheen ilkeät siivet ulettuvat kaikkialle, niin pidän onnenani, että tiedän siitä jotain, voidakseni vaaroja välttää. Avossa silmin se on helpompaa kuin nukkuessa. Muutamia vuosia sitten uhkasi minua sama vähätietoisuuden vaara, mikä niin monta nuorta tyttöä on kurjuuteen saattanut. Esimerkin avulla siitä pelastuin; sain lukeakseni muutamia kirjoja, joista löysin oman itseni tanssimassa nielevässä pyörteessä.

— Hilma, heitä! Minua kauhistuttaa! huudahti rouva todellakin kauhistuneen näköisenä.

— Niin, täti, niin minuakin se ajatus, että olisin hukkunut tuohon pyörteen vihuriin.

Itsetietoisen pöyhkeydellä sekautui nyt Anttikin puheeseen, koettaen antaa sanoilleen mitä juhlallisimman painon.

— Neiti Heikkinen! En olisi odottanut naisen suusta tuollaista puhetta, sanoi hän.

Hilma heitti häneen vakavan, melkein säälivän katseen ja vastasi:

— Serkkukin! Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa kuin uskottelet korviesi olevan!

Antti lensi tulipunaiseksi.

— Lopeta! Minä vaadin sen!

Kauppias oli jo suuttunut väittelystä, sen hänen jyrkkä äänensä kyllin selvään todisti.

— Olen oppinut kuulemaan hienoutta naisten puheissa, sanoi Antti taasen rohkeutuneena halveksivalla äänellä.

Kauppias katsahti poikaansa ylpeästi ja äiti lempeän hellästi.

Mutta Hilman katsetta hän ei kärsinyt, se oli tuiman ankara, ikäänkuin jos hän olisi aikonut murtautua hänen sisimpänsä, kaivautua syvimpiin ja rumimpiin elämän salaisuuksiin.

IX.

Hilma oli menettänyt viimeisenkin suosion; häntä kohdeltiin, jollei juuri tylysti, kumminkin jotenkin kylmästi. Varsinkaan kauppias ei sen perästä halunnut hänelle melkein mitään puhua. Hän oli loukkaantunut syvästi; sillä vaikka väittelyssä saikin viimeisen sanan, huomasi hän varsin hyvin, ettei voitto sillä ollut ratkaistu.

Raskasta oli Hilmastakin, sen hyvin näki kaikesta. Hän oli vähäpuheinen silloinkin, kun oli muiden seurassa, ja enimmäkseen hän olikin yksikseen, joko sitten istui puistossa lukemassa tai kuljeskeli ympäri ajatuksiinsa vaipuneena.

Mutta Antti, vaikka olikin niin loistavasti väittelyssä esiytynyt ja saanut sillä vanhempainsa suostumuksen, oli sittenkin niin levoton ja arka, ettei mitenkään olisi tahtonut tulla vähimpäänkään yhteyteen serkkunsa kanssa. Varsinkin nuo hänen viimeiset sanansa olivat niin masentavasti häneen vaikuttaneet.

"Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa, kuin uskottelet korviesi olevan!" oli serkku hänelle kiinteästi häneen katsoen sanonut.

Nuo sanat pyörivät mielessä ja rasittivat kuin kiusaava painajainen.

Ne saivat hänet väkiselläkin taasen ajattelemaan itseänsä ja elämäänsä, eikä hän voinut saada mielestään sitä tunnetta, mikä alinomaa kuiski, että serkku oli sittenkin oikeassa.

Hän tunsi oman itsensä, masentui, vieläpä toisinaan teki vakavia päätöksiäkin vastaisen elämän varalle.

Ja sitten hän ei voinut olla katkera serkulleen; päinvastoin salaisesti kunnioitti tätä ja tämän katsantokantaa.

Kun Hilma joko istui lukemassa puistossa tai ajatuksissaan käveli siellä sinne ja tänne puiden ja pensaiden välissä, niin huomaamattaan oli Antti useinkin nojautunut akkunaan ja häntä kauan katsellut, ja omituista sulavuutta tunsi hän silloin sielussaan, oli kuin ylpeys, viimeinenkin karvaus, vieläpä arkuus ja pelkokin olisivat kadonneet, muuttuneet — ihailuksi.

Olihan kaikki hänessä kumminkin niin raitista, niin luontaisen elävää.

Kerran hänen tämmöisessä tilassa ollessaan astui Hilma hänen kamariinsa.

Antti hämmästyi ensin; mutta sitten pyysi kumminkin jotenkin myötätuntoisella äänellä istumaan.

Ison aikaa hän istui sanaakaan lausumatta, ja samoin Antti.

Antti oli jo kerjennyt häneen luoda usein salaisia silmäyksiä.

Hän oli sangen miettivän näköinen, melkein surullisen, jollei se vain ollut masentumisesta — Antti melkein uskoi sitä.

Mitä mahtoi hän ajatella?

Antti kävi taasen levottomaksi, ja vihdoin huomaamattaan tuli virkkaneeksi:

— Serkulla näyttää olevan ikävä.

Hilma katsoi häneen hetken vakavasti, mutta ei kumminkaan niin lujasti, kuten ennen jo useasti.

— Minun oloni täällä lieneekin serkulle, kuten muillekin, vaivaksi.

Antti katsoi häneen hämmästyneesti; olihan muutos odottamattoman suuri.

— Mitenkä niin? hän kysyi.

— Täällä — hän jatkoi surullisesti — olen outo ilmiö teistä; vapaa, suora ja elämää toisilla silmillä katsova kuin te. Mutta siitä huolimatta katson velvollisuudekseni lausua sinulle suoraan mielipiteeni, mikä minulla sinusta on.

Aina yhtä surunvoittoinen oli hänen äänensä. Antti oli luonut katseensa alas.

— Sinä kuulut nyt levähtävän, jatkoi hän. — Mutta tuommoinen levähtäminen ei tuota lepoa, päinvastoin veltostuttaa se sinua vain päivä päivältä. Ryhdy uutteraan työhön ja toimeen! Se saa sinuun virkeyttä ja elämisen intoa, se poistaa sinusta tuon aikaisen lamautumisen.

— Serkku tietänee, että menen syksyllä kauppias Kaukosen palvelukseen? sanoi Antti hämillään.

— Tiedän. Mutta sitäkään en pidä hyvänä. Sinä olet, suo anteeksi että sanon suoraan vakaumukseni sinusta, jo niin perin väsynyt hurjasta kaupunkielämässä, että olisi paljon parempi pysyäksesi täällä kotonasi ja täällä tehdäksesi työtä.

Se oli taasen liikaa ja se suututti häntä; mutta hän ei löytänyt sanoja vastatakseen.

— Sinä olet henkisesti masentunut, menettänyt tarmosi, ehkäpä melkein tahtosikin. Sinun on ensinnäkin voitettava jokukaan osa takaisin, ennenkuin kykenet luovimaan suuren maailman elämässä tiheään löytyviä salakareja. Minua surettaa, että jo näin nuorena olet laivasi rappiolle ajanut, serkku parka.

— Millä oikeudella serkku niin luulee? äyhkäsi Antti vihaisesti

— Itse, herraseni, olet valitettavasti päivän selvä, varman varma vastaus siihen. Kysyhän itseltäsi, innostuttaako elämä sinua. Eikö kaikki toimi ja työ ole sinusta ikävää ja arkipäiväistä.

Sen tunsi Antti nyt valitettavan hyvin. Mutta että toinen sen niin varmaan tiesi ja sen osoitti, se luonnollisesti häntä suututti.

— Eikö suurin nautintosi elämästä ole ollut semmoista, että sen aina täytyy julkisuutta peljätä.

Jo kuohahti Antin sisällä kiukkuinen viha, mutta terätön.

— Mistä serkku aikoo minua sitten syyttää, jos saan luvan kysyä? äännähti hän pistelijäästi, koettaen saada äänensä niin välinpitämättömän ilkeäksi kuin suinkin voi, päästäksensä hänestä.

Mutta Hilma ei näyttänyt välittävän, jatkoi vaan levollisesti, melkein äidinomaisella hellyydellä, katsoen häneen surullisen osanottavasti, niinkuin Antti todellakin olisi ollut hänen mielestään auttamattomasti mennyttä kalua.

— Serkku hyvä! Sinä olet väsynyt. Et unen puutteesta vaan liikanaisesta unesta. Sinä olet henkisesti nukkunut ja niinkuin tavallisessakin unessa elänyt itsemääräämätöntä elämää, elänyt viettien höllimpienkin määräysten mukaan, ja luultavasti niin ollen mennyt mihin asti hyvänsä epäoikeaan. Työhön, työhön, elostavaan työhön sinua neuvon!

Antti koetti pinnistäytyä vastatakseen jotain; mutta häneltä puuttui sanoja, ehkäpä ajatuksiakin — pää tuntui olevan kuin säkki viljaa etsivän köyhän miehen olalla.

— Tuntuu siltä kuin minulla olisi joku selittämätön velvollisuus sinua kohtaan, Antti; siksi olen sinulle puhunut.

Ja todellakin, sen Anttikin huomasi, oli niinkuin tuossa katseessa olisi ollut jotain odottamattoman outoa, surullisen lempeää osanottavaisuutta.

Mutta sepä se olikin omansa loukkaamaan. Sillä ylpeys voi elää väsyneessäkin rinnassa.

— Minä luulen olevani yhtä viisas kuin serkkukin, jamasi hän jotain vastatakseen.

— No, no, serkku! Tässä ei ole kysymyksessä meidän viisautemme vertailu, vaan…

— Minua ei haluta kuunnella serkun typerää sekaantumista toisten ihmisten elämään ja asioihin, keskeytti Antti ja heitti päänsä huolettomasti keinutuolin taustalle.

Hilma loi häneen pettyneen, surullisen silmäyksen ja lähti.

— Loukkautukoon! äännähti Antti huolimattomasti ja karvaasti.

— Mitä hänen tulee minuun, olinpa minä mikä olin ja millainen olin?

— Vai parantaakseen minua!

Hän olisi kostanut, kostanut oikein tuntuvasti. Mutta ei löytänyt mitään aukkoa siihen, ei jaksanut edes ajatella mitään.

Illallispöydässä osui hänelle kumminkin tilaisuus.

Hilma tarjosi hänelle sävyisästi, ikäänkuin olisi viimeisen kiistan unhottanut, melkeinpä rukoilevaisesti, jonkun muassaan olevan kirjan.

Antin katse elostui.

— Suokaa anteeksi! En ihaile roskakirjallisuutta, hän huolettomasti sanoi.

— Vai niin, virkkoi Hilma katkera hymy huulillaan.

— Oikein, poikani! lausui kauppias ja nosti tyytyväisenä olkapäitään.

Antti ei ollut enää katkera; olihan hän voittanut, ja nautti nyt voittonsa suloisia hedelmiä. Hän oli melkein virkeän iloinen.

— Niin, meillä ei suosita eikä tarvita semmoista kirjallisuutta, lisäsi vielä kauppias päättävästi Antin riemuksi.

X

Antti oli monta päivää voittonsa vaikutuksesta hyvällä, melkeinpä virkeällä tuulella. Ei välittänyt vähääkään Hilmasta, nauratti vain kun näki hänet alakuloisena käyskentelevän milloin missäkin.

Eikä hänkään näyttänyt Anttia huomaavan.

Mutta siitä ei Antti välittänyt.

Kamarissaan istuskeli hän kaiket päivät ja kirjoitteli nyt oikein tukulta kirjeitä tuttavilleen ja entisille tovereilleen.

Hän oli niin hyvällä tuulella, että oli pakko purkaa sydäntään.

Hän kertoi pääasiallisesti viimeisistä kohtauksista erään serkkunsa kanssa, jota suvaitsi kutsua — karhunpenikaksi.

Naurun hykähdys pääsi useinkin kirjoittaessa.

Kertoipa hän muutamalle Almastakin — toki kumminkaan arvoa mainitsematta.

Ja hän itsekin hämmästyi sitä hienoa notkeutta, millä osui sen tekemään; kerrassaan runolliset olivat lauseet hänen itsensä mielestä.

Mutta juuri kun hän paraillaan ihaili sitä ja siitä mielihyvää nautti, astui Alma sisään, itse elävä kuvauksen esine.

Eikä se missään tapauksessa häirinnyt hänen herttaista mielentilaansa; päinvastoin virkisti vain lisää lämpöä.

Kaunis, verrattoman viehättävä nyt kuten ennenkin, aivan samanlainen, kuin oli hänestä vasta kirjoittanut.

Anttia huvitti lukea se hänelle ja vielä suoraan sanoa, että se nyt oli kokonaan, kaikkineen hänestä.

Tyttö hymyili herttaisesti, ja silmissä paloi tuo omituinen hempeys, joka maailman alusta on miehille ollut niin vaarallinen kielletyn puun hedelmä.

Hän nauroi pehmeästi, melkein häveliäästi ja puhui, että kaikkia se herra keksii ja — viitsiikin.

Antti nautti kaikesta.

Tytön rinta näytti aaltoilevan niin nielevän houkuttelevasti.

— Neiti Heikkinen lähti ajelemaan rouvan kanssa, sanoi hän sitten tapaillen.

— Äitikin?

— Niin. Rouva puhui jotain, että tekin…

— Ei minulle ole mitään puhuttu.

— Neiti ei tahtonut.

— Ei tahtonut?

Antin ääni oli käynyt kiinteämmäksi.

— Neiti sanoi hänellä olevan rouvalle tärkeää puhumista, tai jotain sellaista hän sanoi.

Veitikkamainen katse seurasi tuota, mutta muuttui vähitellen raskaaksi, lähes surulliseksi. Hetken äänettömyys.

— Hän lieneekin morsian.

— Hänkö? Kenen sitten?

— Teidän.

Anttia harmitti, ja hän vain vastenmielisesti myrähti.

Mutta Alma sen ymmärsi, ja hänen katseensa elostui.

— Sitähän minäkin, kun se on niin miesmäinen, hän kevyesti sanoi.

Kuinka noihin hänen silmiinsä olikin autuaallista katsoa!

Alma seisoi niin lähellä Antin edessä, ettei tämän tarvinnut kuin vähän ojentautua tarttuakseen hänen vyötäriinsä ja vetääkseen hänet hellävaraisesti syliinsä.

— Mutta jos joku tulisi…

— Pane ovi säppiin.

Hän teki sen ja supatti tuskin kuuluvasti:

— Tuo Pieti vielä tulisi… Hypännyt koko päivän minun perässäni.

Antti veti hänet uudestaan syliinsä.

— Pietikö? Mitä sanot?

— Hän. Siltä otukselta en saa missään rauhaa.

— Mitä hän sinusta?

— Tukkii sormusta, minkä on kevätmarkkinoilta ostanut.

— Entä sinä? kysyi Antti nauraen.

— Minäkö tuosta köntistä.

Antin mieli oli vetreä; hän oli kevyt kuin auringon terän editse liitävä höyry, mutta samalla salaisesti rauhaton.

Avainta liikutettiin ovessa.

He eivät uskaltaneet täysin hengittääkään.

— Kuka siellä? kysyi vihdoin Antti, kun rykimisestä kuuli, ettei siellä ainakaan isänsä ollut; mutta hätäinen oli sittenkin ääni ja vavahteleva.

— Minä täällä vaan. Se oli Pietin ääni.

— Mitä tahdot?

— Niin, tuota… Onko Alma siellä?

— Täällä! Oletko järjeltäsi, pöllö!

— Ajattelin vain. Mutta saisinko vähän puhutella herraa?

— Et nyt. Minä levähdän. Puolen tunnin kuluttua.

Vihdoinkin hän meni.

Alman hiukset olivat vallattomassa epäjärjestyksessä.

Mutta nopeasti hän järjesti hiuksensa viettelevät suortuat otsalle ja ohimoille, hieroi kämmensyrjällä poskien värin entiselleen, ja hetken perästä meni.

Antti heittäytyi sohvalle.

Oli niin säikähtyneen levotonta, niin tukalan kuumaa; tyynykin poltteli siihen vaipunutta raskasta päätä.

Ja muutenkin sitä poltteli.

Siellä ajatukset sekavina niin vimmatusti risteilivät.

XI.

Tartuttiin avaimeen.

Antti nousi ja kävi keinutuoliin istumaan.

Pieti työntyi sisään.

Iso, jykevä, tavallinen työmies, sävyisät kasvojen piirteet, vaikka yksinkertaiset.

Hän seisoi kauan äänettömänä ovipielessä lakkiansa hypistellen ja silmät harhailivat levottomina lattiassa.

Hän oli poikasesta pitäin palvellut talossa ja oli saavuttanut isäntäväkensä suosion ja täyden luottamuksen, saanut jo monet vuodet parempaa palkkaakin kuin toiset tavalliset työmiehet.

Monesti oli kiitetty, ani harvoin moitittu.

Olipa Anttikin hänestä ennen lapsena pitänyt, ja hänen vanhempansa, jotka muuten pitivät tarkasti huolta siitä, ettei lapseen työväki saisi vaikuttaa alhaista katsantokantaa, antoivat pojan olla vapaasti Pietin seurassa, joka oli hiljainen ja hyväluontoinen ja aina hyväntapainen, ei koskaan rivostellut puheissaan eikä teoissaan.

Antti oli monen monta kertaa mielihyvällä saanut istua kelkassa, jota vasta mieheksi varttunut Pieti oli vetää kiidättänyt pitkin pihaa, tai oli nöyrästi pyydettyään päässyt rekeen Pietin haloille tai heinään mennessä, tuonne vähän matkan päähän, ja Pieti se oli hänet ensi kerran kouluunkin kyydinnyt.

Mutta nyt ei enään moniin vuosiin Antti ollut häntä kohdellut muuna kuin palvelijana, tyhmänä kollona, työjuhtana, kuten luonnollistakin, kun oli miestynyt ja sivistynyt ja oppinut arvonsa tuntemaan.

— Mitä asiaa? kysyi hän vihdoin kyllästyneenä töykeätekoisen miehen läsnäoloon.

— Tuota, alkoi Pieti epävarmasti. — Minä tuota olen tässä aikonut vähän niinkuin naimapuuhiin ruveta.

— Entä sitten?

— Se on tuo Alma, jota olen vähän niinkuin meinannut.

Tuo yksinkertainen tunnustus hytkähdytti Antin sydänalassa.

Pieti seisoi ison aikaa ääneti.

— Hän tuota onkin jo melkein suostunut.

— Vai on.

— Tässä keväällä se jo oli varma asia. Mutta sittenkun nuoriherra tuli kotiin, on tyttö ruvennut minulle niskojansa netkauttelemaan.

— Mitä sillä tarkoitat? kysyi Antti hätäisesti, kumminkin koettaen pysyttäytyä rauhallisen ja välinpitämättömän näköisenä.

Pieti vastasi tyynesti:

— Olen vain tullut ajatelleeksi, että jos hän niinkuin toivoisi.

— Mies, oletko hullu. Pieti jatkoi edelleen:

— Ja kun olen huomannut kerrankin vähän niinkuin vilkuilevan…

— Kitasi kiinni, aasi!

Mutta Pieti oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.

— Ja kun nuo toiset piiatkin…

— Mitä?

— Ovat minua kiusotelleet, että se Alma viipyy toisinaan liian kauan nuoren herran kamarissa.

Se oli jo ääretöntä röyhkeyttä ja se kiehutti hirmuisesti Antin sisua.

— Olen tuosta tullut vain ajatelleeksi, että jos se herra niinkuin huvikseen vain konstaelisi tytön kanssa, lisäsi hän, ja ääni oli muuttunut katkerammaksi.

— Ulos täältä, nauta! kirkasi Antti vihasta vapisten. Mutta Pieti seisoi vain kuin petäjän kanto kankaassa, ei hievahtanutkaan paikaltansa.

— Enhän minä olekaan sitä uskonut; on vain tullut semmoisiakin ajatuksia, kun se on tuo Alma ollut niin toisenlainen nykyisin.

— Ulos, roisto!

Mutta kaikki oli turhaa. Hän kohahdutti vain pikkaraisen noita ylen leveitä hartioitaan ja seisoi liikahtamatta ovipielessä.

Sen huomasi Antti, ja huomasi myös, ettei hän kovuudellaan voi mitään.

— Mitä minulla on tekemistä teidän naimispuuhiinne? sanoi hän sitten, koettaen näyttäytyä niin välinpitämättömältä kuin suinkin. — Ota hänet vaikka huomenna taikka jo tänään.

Pietin kasvot nykähtelivät ilonliikutuksesta. Hän astui Antin eteen ja puristi karhunkourallaan tämän kättä.

Iloisesti muljahtivat hänen isot silmänsä, ikäänkuin jos olisi tahtonut lisätä:

— Kyllähän sen arvasinkin. Hän meni.

Antti käveli kiihkeästi edestakaisin huoneessaan, puri hammasta ja oli kiukuissaan.

Mutta kun hetken perästä tuli rouva kamariin, täytyi hänen taasen tekeytyä rauhalliseksi.

Ja nauraen kertoi rouva Alman ja Pietin niin hirmuisesti kinastaneen heinitallissa. Mutta ei tiennyt, mistä oli kysymys, ei ollut viitsinyt kuunnella, oli suoraan kärryistä tullut sisälle. Hilma oli jäänyt hevostaan riisumaan; mahtoi kuulla kaikki.

Antti oli kalpea ja ruumista väristytti.

Mutta sitten muuttui rouvan ääni totiseksi.

— Sanoi sinun olevan henkisesti kuolemaisillasi. Antti puri huultaan.

— Mutta vaikeahan minun on sitä uskoa, jatkoi rouva.

Pidätetty huokaus tunkihen kumminkin rinnasta.

XII.

Päivällisen jälkeen olivat he kaikki salissa kahvea juomassa.

Kauppias istui jäykästi nojaten lujatekoisen tuolin selkämykseen ja puhalteli haalahtavia savupilviä pitkävartisesta piipustaan.

Hän oli huolettoman näköinen nyt, semmoinen juuri kuin tavallisesti ihmiset silloin, kuin jo esiytymisellään tahtovat oikein vasiten näyttää toisille, etteivät puutu eivätkä sekaudu mihinkään, turhaa on koettaakin.

Antti oli levoton.

Synkkänä istui Hilma ja ajattelevana sohvalla rouvan vieressä, joka yksin oli vähän pirteämmällä tuulella.

— Kerro nyt, hyvä Hilma, mistä ne siellä jaahasivat! hän kehoitti, ei niinkään uteliaisuudesta, vaan saadakseen ikävän, kankean juhlallisuuden loppumaan. — Eihän tuo nyt vaarallista liene, jos joutavaa onkin.

— Sitäpä minäkin toivoisin, virkkoi Hilma luoden Anttiin väsyneen säälivän katseen, joka Antista nähtävästi tuntui hirmuiselta, ikäänkuin olisi aikonut tunkeutua hänen päänsä jokaiseen aivosokkeloon.

Kuumiksi kihahtivat Antin ohimot ja posket ja hänen hengityksensäkin kävi epätasaiseksi.

Hilma näkyi huomaavan sen ja kiinnitti katseensa yhä terävämmin ja tuimemmin häneen.

Antti oli tavallistakin kalpeampi.

Kauppias huomasi sen ja vähän levottomasti kysyi:

— Mikä sinulla on?

— Todellakin! huudahti samaan rouva.

Hilman katse yhä vain ahdisti häntä.

Antti oli vallan hämillään eikä tiennyt, mitä olisi siihen vastata.

Hätäytyneesti hän vihdoin tokasi: — Noin peittelemätön naisen katse saa miehenkin hämilleen.

Hilma hymyili katkerasti ja vähääkään loukkautumatta virkkoi:

— Niinköhän, serkku?

Antti pelastui, sillä samassa astui Pieti sisään, ja kaikkein huomio kääntyi häneen.

— Mitä asiaa? kysyi kauppias äänellä, mikä hänellä tavallisesti oli puhutellessaan palvelijoita ja muita samalla asteella olevia ihmisiä, kun ei ollut kysymyksessä tavalliset kauppa-asiat.

Pieti seisoi ovipielessä synkän näköisenä, melkein kuin jos olisi saanut kylmää vettä niskaansa, ja tyhmästi tuijotti lattiaan.

— Tuota — alotti hän soinnuttomalla tapailevalla äänellä — minun nyt täytyy lähteä talosta.

— Lähteä? kysyi kauppias kummastuneena, tuijottaen ankarasti mieheen.

— Mitä nyt? huudahti rouva levottomasti, ikäänkuin hänen herkkään, naiselliseen sieluunsa asiain todellisuus olisi hämärästi koskenut.

Hilman silmät iskeytyivät uudestaan Anttiin; katse oli säälimättömän ankara.

— Kyllä minun lähteä täytyy, lisäsi Pieti alottamaansa tapaan. — Asiat ovat nyt sillä kannalla, etten saata olla tässä talossa.

— Miksi et? ärjäsi kauppias ankarasti.

— Tuota, mitäpä se tähän kuuluu.

— Mitäkö kuuluu? Mutta minä en päästä sinua niin vain kesken vuoden.

— Mutta minä lähden, lähden heti!

— Mene! Mutta palkkaasi et saa! kiljui kauppias, jota jo suunniltaan suututti miehen salaperäinen itsekkyys.

— Pitäkää, jos niin tahdotte.

Tuo kuului niin omituiselta; siinä ilmeni halveksivaa yhtäkaikkisuutta ja samalla väistymätöntä uhkaa.

Kauppias oli ääneti, katsoi syvästi mieheen ja koetti saada syitä selville.

Pieti oli hiljainen, hyväntahtoinen mies, koskaan ei ollut vastustanut, ei sanan väännettä ollut välissä. Muutos hämmästytti ja, jos niin voidaan sanoa, lannisti kauppiaan kiukkua.

— Sano, miksi olet semmoista ruvennut ajattelemaan! puhui kauppias nyt aivan uhottelemattomalla äänellä. — Poikasesta pitäin olet tässä ollut, hyvin palvellut ja hyvän kohtelun sekä palkan saanut.

Tuo näytti koskevan Pietiin.

— Niinhän olen. Vaikeatahan tuo on, mutta minkäpä sille tekee, puhui hän vapisevalla äänellä.

— Syy, syy, minkä tähden täytyy!

Pieti oli hetken ääneti ja katse harhaeli. Vihdoin loi hän sen häveliäästi Hilmaan ja puhui:

— Kyllä kaiketi sen ryökkinäkin arvaa.

Kauppias ja rouva katsoivat kummastuneina Hilmaan.

Antti oli aivan kalpea ja henkeä ahdisti.

— Mitä, mitä se on? utasi Kauppias Hilmalta.

Rouva peitti kasvonsa käsiin; hän ei enää kehottanut kertomaan.

Ja mykkänä oli Hilma.

— Mitä tiedät? Kerro!

Hilma loi häneen loukkautuneen katseen ja virkkoi:

— Se ei kuulu minulle, setä.

Pitkä, kiduttava äänettömyys.

Mutta vihdoin puhui Pieti.

Hän kertoi, kuinka oli ollut hänellä ja Almalla vakaat tuumat mennä yhteen, hän jo sormuksenkin oli kevätmarkkinoilta ostanut. Mutta sitten nyt kesällä oli tyttö yhtäkkiä muuttunut; neitikin sen oli kuullut, kuinka tallissa oli kerskunut hänelle, ettei ole pakko kontata kun kävelläkin taitaa. Oli vielä hänen varotuksiinsa uhotellut, että parempi kerran voitaleipää kuin aina kalaaleipää. Jo lopuksi hän sen suoraan sanoi, että nuoren herran tähden se ei enää hänestä huoli.

Kauppiaan otsa kyrtistyi ja synkkä pilvi sille nousi. Hän astui ovelle.

— Alma! huusi hän hirmuisen kolkolla äänellä. Hän tuli.

Ensin hän esiytyi kuten ennenkin, viehättävänä ja viehkeänä; vaan pian näytti tajuavan, että kysymys oli vakavaa laatua, ja hämmentyi hänkin, veret muuttelivat hänen kasvoillaan, välin oli harmahtavan kalpea, pian taasen tuskastuneen punastunut.

Tuskallinen äänettömyys, haudan hiljaisuus, jota silloin tällöin vaan huokauksiksi puhkeavat hengähdykset häiritsivät.

Tuskin kyettiin selvästi ajattelemaan — siltä ainakin näytti.

Mutta vihdoin oikasi kauppias kumartuneet hartiansa ja loi ankaran, pakoittavan katseen Almaan, joka vapisi kauhistuksesta kyökkiin vievällä ovella.

— Kysymys on sinusta ja Pietistä, hän lausui haltijamaisella äänellä.

Alma loi hätäisen, rukoilevan katseen Anttiin ja oli vaiti.

— Sinä olet sopinut jo Pietin kanssa, jatkoi kauppias, ikäänkuin olisi ollut kysymys jauhosäkin takauksesta.

Tyttö hyrskähti itkuun ja sanoi:

— Se on niin tuhma.

Pieti katsoi kauheasti häneen ja vastasi.

— Etpähän siitä talvella mitään puhunut, kun hyviä oltiin.

Kauppias oli entisellään.

— Pitemmittä puheitta te laittautte yhteen, sanoi hän jyrkästi.

Hilma loi häneen kiinteän katseen ja sekautui keskusteluun.

— Kuinka, setä, voidaan heitä siihen pakottaa? Perinpohjaista miettimistä se tarvitsee heidän molempain puolelta.

— Mitä miettimistä? äännähti kauppias kuivasti, nähtävästi ollenkaan ajattelematta Hilman tarkoitusta.

Hilma katsoi tuikeasti häneen eikä vastannut.

Pieti jo alkoi liikkua, siirtyä paikasta paikkaan ja vihdoin verkalleen puhui:

— Jos tuota sitten vielä vähän niinkuin miettisi.

Lakin painoi hän päähänsä ja meni.

Samoin meni Almakin.

Äänettömäksi jäivät toiset saliin.

Mutta synkkää oli hiljaisuus.

XIII.

Antti ei moneen päivään kyennyt mitään selvästi ajattelemaan. Yksinään oli hän niin paljon kuin mahdollista, sillä hän häpesi kaikkia.

Eikä hänen yksinäisyyttään häirittykään; isä ei puhunut mitään eikä äiti saattanut katsoakaan häneen.

Almaa hän inhosi, sillä hänhän se oli hänen häpeäänsä syynä.

Se oli hyvä, ettei häntä tarvinnut nähdä; sen jälkeen ei Alma ollut hänelle kahvea kantanut ja harvoin ruokiakin pöytään tarjonnut. Mutta parempi olisi ollut, jos häntä ei koko talossa olisi ollut.

Mutta kerran häirittiin hänen yksinäisyytensä — Hilma astui sisään.

Antti säikähti, tuiotti häneen elottomasti, ikäänkuin olisi julman, hätyyttävän haamun nähnyt.

Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, alakuloinen ja hajamielisesti näytti etsivän jotain puheen alkuun päästäkseen.

Mitä kauemmin äänettömyys kesti, sitä tukalammaksi kävi Antille.

Vihdoin hän pääsi alkuun.

Ääni ei ollut ollenkaan jyrkkä, paremmin surullisen lempeä.

— Tuonnottainen tapaus näkyy sinuun ankarasti koskevan, sanoi hän.

— Mikä tapaus? änkytti Antti tavoitellen, vaikka hyvin käsitti, mistä oli kysymys.

— Mikäkö? Serkku parka!

Hänen katseensa oli niin tunkeva.

Antista tuntui niinkuin tuo katse olisi tunkeutunut hänen lävitsensä, lukenut kaikki hänen risteilevät ajatuksensa ja niistä selvän tunnustuksen.

— Mitä se minua liikuttaa, heidän välinsä? koetti hän kumminkin puollustautua.

Mutta Hilma keskusteli nyt hänen kanssaan kiinteällä katseella.

— Minä en ymmärrä, millä oikeudella semmoista minusta…

Kylmä hiki oli jo noussut otsaan.

— Se on sopimatonta, kerrassaan hävytöntä! Hilman katse oli murtavan säälivä.

— Minäkö palvelustytöstä?

Hilma hymyili katkerasti ja näkyi vain odottavan lisää.

— Minä tiedän, mikä sopii ja mikä ei sovi.

Mutta hän oli heikko vastustamaan tuon katseen voimakasta vastarintaa.

— Ja mitä se asia muita liikuttaa?

Nyt vierähti kyynel Hilman silmäripsille, kirkas kyynel, mutta peljättävä.

Serkku parka! hän vihdoin äännähti tuskin kuuluvalla äänellä, niin surullisella, kuin jos äiti olisi kuolemaan tuomitulle lapselleen sanonut viimmeiset jäähyväiset.

He katsoivat kauan lattiaan.

Antti ei voinut enää vastustaa, ei puollustautua; hän oli kuin rikoksesta hyvin sanoin nuhdeltu nyyhkivä lapsi.

Vihdoin puhui Hilma:

— Mutta ehkä kumminkin, vaikka kovin syvälle oletkin langennut, sinussa vielä on elämän siementä jäljellä. Sydämmestäni sitä toivon.

Viimmeinen sana oli tukehtua hänen kurkkuunsa, tuli sameana ulos, arasti vavisten, kuin olisi peljännyt mahdottomuutta.

Ja hänen kasvonsa vavahtelivat, silmänsä olivat kirkkaissa kyynelissä; hän todellakin — itki.

Tuo jäykkä luontoko olisi murtunut?

Anttia hämmästyttivät nuo kyynelet, ne pakottivat hänen ajattelemaan; mutta ajatuksella ei ollut mitään selvää tulosta. Vaistomaisesti hän vain tunsi niiden itseensä hirmuisesti koskevan, ja mitä selvemmälle hän siitä pääsi, sitä kuumempia ne olivat, ne olivat tulisia hiiliä, ne polttivat vihdoin kuin helvetin tuli hänen sieluaan.

Miksi hän itki, ja juuri tällä hetkellä?

Säälistäkö?

Kyynelien välistä virkkoi Hilma:

— Serkku, serkku! Sinun täytyy kasvaa, kasvaa ihan uudestaan.

Antti vapisi ja tuijotti tunnottomasti lattiaan.

Hilma oli mennyt.

Antti ei vielä ollut liikahtanut paikaltaan.

Mutta hän koetti nyt pudistuttaa itsensä eleille, vaikka huonolla menestyksellä; hän koetti ajatella, mutta se oli mahdotonta — oli kuin ajatus olisi sammunut.

Mutta sitäkin vilkkaammin levisivät entiset elämän tapaukset mieleen, sielun sameassa kuvastimessa liiteli joukottain kuvia kuin irvisteleviä peikkoja, nauraen hänen olemuksensa surkeaa tyhjyyttä.

Vihdoin palautui Hilman kuva hänen mieleensä.

Tuossa oli hän seisonut, siitä katseellaan hänet tunnustuttanut, siitä lausunut peittelemättömän tuomionsa, heltynyt kyyneliin ja itkenyt.

Antti ei voinut enää saada hänestä hirveätä, kiusallisen ahdistavaa kuvaa… olihan hänellä sydän, olihan hän itkenyt. Lempeän surulliselta soi vielä hänen äänensä hänen korvissaan ja hänen katseensa tuntui niin osanottavalta. Ja nuo kyynelet, jotka olivat vihdoin niin tulvinaan virranneet mielenliikutuksesta kalpeille kasvoille…

— Minunko tähteni?

Häntä värisytti. Oliko hän todellakin niin auttamattomassa tilassa, tyhjyyteen vajonnut, parantumaton?

Ja miksi hän niin syvästi olisi surrut hänen tähtensä?

Hän painui kumaraan, antoi päänsä vaipua hermottomasti käsiin ja itki.

Todellakin itki.

XIV.

Surullinen, mutta säälivä samalla oli katse, millä Hilma sittemmin kohtasi Anttia, ja se aina teki häneen masentavan vaikutuksen.

Hän pelkäsi sitä enemmän kuin kiinteää, tuimaa; mutta hän kunnioitti sitä myöskin enemmän.

Suoranainen loukkaus hänen puoleltaan ei enää tullut kysymykseenkään, vaikka kipeästi koskikin Hilman toisinaan suoraan lausutut arvostelut.

Muuten olivatkin he paljon lähenneet toisiaan olivatpa toisinaan yhdessä kävelemässä ja ajelemassakin.

Se oli Hilma, joka lähentymään pyrki, ja Antti noudatti hänen tahtoaan kunnioituksesta, vaikka sitä hän ei itselleenkään tunnustanut.

Hilma oli välin hyvinkin virkeä, jopa iloinenkin; mutta Antti, hän ei paljon puhunut, sillä tajusihan hän olevansa johonkin määrään voitettu, tai sikäläisessä aselevossakin allakynsin.

— Elämää, todellista elämää ja siihen innostusta sinä tarvitset, serkku, puhui hän kerran, ollessaan ajelemassa Antin kanssa.

Antti ei vastannut. Hän oli aivan ulkoisen luonnon kaltainen, mikä ei ollut kylmää eikä lämmintä, ei hämärää eikä päiväpaisteista, mutta pilvistä ja sumeaa.

— Kun elämällä on joku tarkoituksensa, vaikkapa alussa vähänenkin päämaali, mihin työllä ja uutteruudella pyrjitään, niin silloin voi sanoa olevansa elämisen alussa, ja siitä on luonnollisena seurauksena se, että näköpiiri ja katsantokanta laajenee, saapi uusia, aina vereksiä aineksia ja varmempia tarkoitusperiä, jotka itsestään elähdyttävät ja saattavat elämän mieleiseksi, rakastettavaksi. Joutilaisuus, työttömyys on kuolettava tila, jota seuraa tyhjyyden tuottama masentuminen, innottomuus ja lopuksi ihmishenkeä kuihduttava väärien nautintojen etsiminen ja niissä eläminen.

Antti katsoi ajattelevana vinhasti pyörivään pyörään kykenemättä mitään vastaamaan.

Hilma höllitti ohjia ja jalo eläin oikasihe huimaavaan juoksuun. Rattaat hypähtelivät ryöpymyksissä ja rilloissa istujat notkahtelivat vieterien ponnahduksista.

Hilman silmät säkenöivät ja poskilla hohti raitis puna. Hän todellakin nautti elämästä — ajamisestakin.

Levottomin elein istui Antti hänen vieressään ja jo vihdoin pelon pakottamana kielsi häntä niin hurjasti ajamasta.

— Pelkäätkö? kysyi Hilma kevyesti nauraen. Antti ei vastannut.

— Siis ei sinusta kaikki ole yhdentekevää, jatkoi hän samaan tapaan.

Hän hillitsi kumminkin hevosen ja puhui vakavasti:

— Sinä tiedät, että ihmiselämä, samoin kuin koko luonnonkin elämä, on kehityslain alaista. Ei ole mitään päämäärää, minkä saavutettua voitaisiin siihen seisahtua, on joko uutta etsiminen tai saavutetusta taantuminen.

Hän loi terävän silmäyksen Anttiin. Levottomasti painoi tämä heti katseensa alas.

— Mutta taantuminen on luonnotonta ja tyhjyyteen käymistä.

— Päämäärän saavuttaminen on elähdyttävintä, sillä silloin aukeaa aina uudet, täydellisemmät ja jalommat päämäärät pyrjittäviksi ja saavutettaviksi.

Hänen äänensä oli varmaa ja painokasta.

— Olen jo monasti sinulle sanonut, mutta sanon sen vieläkin, että sinun on välttämättömästi ryhdyttävä työhön.

— Mitähän täällä sitten teki? virkahti Antti hajamielisen veltosti.

Hilma katsoi häneen lujasti.

— Mitäkö tekisi? Ensinnäkin voit ruveta opettelemaan isääsi auttamalla, ja se on velvollisuutesikin.

— Meillä ovat niin pienet konttooritoimet, ettei niihin minun apuani tarvita.

— Tee muuta! Myö tavaraa puodissa! Antti naurahti väkinäisesti.

— Mitä? Alhaistako.

— Luuleeko serkku kauppaopistossa sitten tiskipoikia valmistettavan?

Lujasti katsoi häneen Hilma.

— Vai niin, serkku! sanoi hän pitkäveteisesti. — Etkö ole koskaan kuullut, että työ miehen kunnia? Serkku, sinä olet lievimmin sanottuna pöyhkeilevä tyhjäntoimittaja.

Antti puri huultaan.

— Uskotko, sanoi hän osottaen suota kaivavaa työmiestä — että tuo mies, vaikka toimeentulonsa saattaa olla kovinkin ahdasta, on kymmenesti onnellisempi sinua, sillä hän tietää täyttävänsä velvollisuutensa ja luonnon määräämän lain.

— Serkku näkyykin ihailevan suonkaivajia enemmän kuin muita ihmisiä, sanoi Antti pistelijäästi mutta veltosti.

— Kaikkia työtelijäitä ihmisiä ihailen samoin. Työttömiä täytyy surkutella. Työttömyydestä juontuu sinunkin sielusi tyhjyys, siitä veltostunut maailman katsantosi.

Kun olivat palanneet kotipihaan ja Hilma ruvennut hevosta valjaista riisumaan, virkkoi Antti:

— Sallitko auttaa?

— Tee hyvin.

Antti joutui hämilleen, sillä Hilma lähti suoraan sisälle ja veitikkamainen hymy väikkyi hänen huulillaan.

Mutta Anttia sentään nauratti pulansa.

Ensi kertaa hän riisui hevosta valjaista, ja tuskin sittenkun pahaisena poikasena oli tallinovesta jalkansa sisään astunut.

Kevyesti virkkoi Hilma Antin sisälle vihdoin tultua:

— Hyvä! Kiitos, serkku! Sinusta saattaisi tulla hyväkin hevosmies.

XV.

Hilma oli jo aikoja huomannut lapsellisuudeksi väitellä kauppiaan ja toisten kanssa kirjallisuudesta ja sen semmoisista näille vastenmielisistä asioista, sillä varsinkin kauppiaan katsantokantaa oli mahdoton jo ikäin erotukseenkin nähden muuttaa.

Siksipä päästiinkin vähitellen aivan itsestään entiselleen, tai ainakin näennäisesti siihen. Puheltiin väliin paljonkin; varsinkin kesän venyttyä oli kauppias halukas puhumaan maanviljelyksestä, ja kenenkäpä kanssa siitä muiden kuin Hilman olisikaan voinut pitemmältä puhua.

Yhdessä kulkivat he tiluksilla; puhelu oli virkeätä lähtiessä ja palatessa vieläkin virkeämpää.

Noista kävelyretkistä oli vielä sekin seuraus, että Antti sai useinkin olla auttamassa puodissa myöjäpoikasta.

Eikä se hänestä niin kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan; aina silloin kului päivä paremmin kuin muuten ihan joutilaana ollessa.

Mutta kerran jäi hän lauvantaina puotiin peräänkatsojaksi. Ihmisiä kävi paljon, välin oli niitä puoti täynnä. Ei ollut kerjetä mihinkään, kun niillä muutamilla vielä oli olevinaan semmoinen kiirekin.

Antti hermostui ja kävi kärsimättömäksi.

Ja ihmekö, jos suututti.

Kyseltiin, tingittiin, juoniteltiin.

Mikä oli näkevinään, ettei punnitus ollut oikein, millä oli mitäkin sanomista.

Antti tiuskui, jo kirosikin ja käytti tarkemmin ajattelematta sanaa "kollo" jo useat kerrat.

Siitä vihdoin muuan vanha, harmaahapsinen äijä otti muistuttaakseen katkeralla mutta vakavalla äänellä.

— Nuori herra ei näy käsittävän, että on kaupan hyöty, kun oivasti ostajia saa, hän puhui. — Sanon sen opiksi, että jos tällä tavalla aiotte ruveta menettelemään, ei ole koskaan kiirettä kaupassanne.

Antti ei ollut kuulevinaan.

Ovipielessä rupatti ryhelmä ämmiä.

Vihdoin kiinnitti Antti huomionsa niihin, kun eukot jo kuuluvammin puheluintoon päästyään rupesivat jaarittelemaan.

— Ettäkö todella nuori herra?

— Se on silmäänikin totta, uskokaa jos tahdotte.

— Kas, kas, sitä heilakkaa!

— Mutta lieneekö hänen meininkinsä rehellinen?

— Hiljaa, hiljaa! Sitä samaa minäkin epäilen, epäilen suuresti.

— Ettei vaan hullusti kävisi.

— Ja aisaansa potkaisisi.

— Niin on monen käynyt, kun on kovin korkealle kohottanut.

Antti oli niin hermostuneessa tilassa, ettei osannut häävin oikein punnita eikä rahaa vastaan ottaa.

— Kirotut ämmät, murisi hän hammasta purren. Eukot jatkoivat vaan.

— Ja niin hyvän miehen kuin olisi Pietistä saanut.

— Sano sinä muuta. Miesten paraita.

— Sanokaa minun sanoneen.

— Samoin minun.

— Se leikki ei hyvään lopu.

— Eikä lopukaan.

— Mitä asiaa ämmillä? kiljasi Antti vihdoin kuumeentapaisella kiihkolla.

He hajautuivat ja näyttivät hämillään aprikoivan.

— Tuota, kahvia ja sokeria surkealla sanoi yksi.

— Mene hiiteen surkeoinesi! Täällä ei niin vähin erin myödä.

— On se kauppias itse. Antti ei vastannut.

Eukon täytyi heittää lankarulla ostamatta ja ostaa kaikella rahallaan kahvea ja sokeria.

Hetken perästä ryhmittyivät eukot uudestaan supattamaan.

— Pahan luontoinen mies se on.

— Niin on.

— Onneton se joka tuollekin joutuu.

— Kun vaan ei sitä Hilmaa pivartelisi…

— Kuuluu olevan mainio ihminen.

— Ja niin kaikkeen pystyvä.

— Sano sinä. Kuuluu navetassakin käyvän piikoja neuvomassa.

— Eikä talonpoikaisiakaan viero, puhuu kuin vertaisilleen.

— Ja kun on vielä niin kaunis ja niin sööti.

— Ja niin rikas kun kuuluu olevan.

— Mutta jos saa tietää, mitä peliä se tuon tytön kanssa pitää, niin mitenkähän käy.

— Sen vielä hänelle sanon, sanon uhallakin. Antti oli pakahtua kiukusta.

— Ulos, ämmät, siitä ihmisten tieltä! hän kiljasi. He säikähtivät ja mennä tössyttivät ulos toinen toisensa perässä.

Kiusallinen päivätyö kesti lähes iltaan asti.

Kauppias vihdoinkin tuli.

Äreästi vastasi hän isänsä kysymykseen, oliko ollut kiirettä, ja poistui saliin, missä heittäytyi sohvalle venymään.

Hilma tuli pirteänä sisään ja kevyesti virkkoi:

— Hei, serkku! Nyt sinä olet kaiketi saanut tehdä työtä ja olet tyytyväinen.

Antti ryähti kuivasti.

— Mitä! Oletko huonolla tuulella? Ja minä kun uskoin näkeväni sinut oikein iloisena ja pirteänä. Varmaankin on jotain ikävyyttä tapahtunut. Olet ehkä punninnut väärin ja saanut siitä ansaitun nuhtelun.

Antti ei ollut kuulevinaan.

— Ehkä väsynyt. Niin, niin, ei se vahingoksi. Työstä väsyminen on herttaista, sillä sitä seuraa raukeaan lepoon antautuminen ja uudet virkeämmät voimat.

Hilma istui lähemmä Anttia.

— Serkku, teethän hyvin ja lähdet soutamaan minut järven taa. Kuulin siellä muutaman vanhan vaimon sairastavan kurjassa hökkelissään. Ehkä voisimme olla avuksi.

Hänen äänensä oli nyt pehmoista kuin kesäinen hengähdys.

Antti ei kumminkaan lähtenyt, ei sanonut joutavansa.

— Sitten lähden yksin.

— Kaikkia!

Hilma selvitti, kuinka kaikkia ihmisiä tulee rakastaa ja kuinka antaminen on sulostavaa.

Antti vihelteli hetken ja poistui sitten kamariinsa.

XVI.

Kauppias ei ollut käynyt Antin kamarissa vielä koko aikana hänen kotona ollessaan.

Siksipä hämmästyttikin Anttia, kun hän sunnuntaiaamuna astui sisään.

Hän oli erittäin virkeän näköinen, melkein myhäilevä, kun käveli kädet housuntaskuissa muutamia kertoja lattian poikki ja sitten istahti tuoliin, kevyesti heittäen jalat ristiin.

Antti istui levottomasti odottaen, sillä jotain erityistä oli kumminkin kysymyksessä, sen hän varsin hyvin osasi aavistaa.

Kauppias ryähteli ja vihdoin alkoi:

— Sain kirjeen kauppias Kaukoselta. Siihen Antti ei muuta osannut vastata kuin:

— Vai niin.

— Hän puhui siinä sinusta.

Antti loi kysyvän katseen isäänsä ja hätäisesti lausui:

— Minusta? Mitä hän minusta puhui? Kauppias hykähti ja hyväntuulisesti jatkoi:

— Kertoi olevansa hyvillään, kun saa sinut liikkeensä palvelukseen.

— Sepä hauskaa!

Anttikin jo hymähti ja loi rohkeamman katseen ympärilleen.

Kauppiaan katse oli rasvainen, kun edelleen jatkoi:

— "Sinunlaisesi miehen pojasta odotan paljon", hän kirjoittaa.

Oikein virkeälle tuulelle tuli Antti.

— Nykyisin aikoo lähteä vähän matkalle tyttärensä ja poikansa kanssa ja poiketa näinä päivinä meilläkin.

— Sepä hauskaa, kun saadaan semmoisia vieraita. Kerrankin saa sivistyneessä seurassa olla täällä ikävässä maakylässä, puhui Antti, luoden ylpeän silmäyksen ympärilleen.

Kauppiaan otsa rypistyi ensin, mutta selkeni vähitellen, ja hän jatkoi:

— Kauppias Kaukosen luulen omistavan suuret varat.

— Eiköhän.

— Suuret sillä kumminkin asiat.

— Samoin minäkin luulen.

— Perillisiä siinä on vain kaksi.

Kauppias katsoi kauan lattiaan ja omituisesti myhähteli.

— Tuskin tuntisit enää Suloa, hänen tytärtään, hän sitten lisäsi.

— Onhan siitä tosin aikaa kuin olen hänet nähnyt.

— Siitä on vasta tyttöä sukeutunut; ihan ensimmäinen hän on kaupungin ylhäisistäkin, viehättävä, kerrassaan lumoava.

Istuttiin taasen hetken äänettöminä.

— Näin meidän kesken puhuen olen erittäin hyvilläni, kun pääset Kaukosen palvelukseen, jatkoi kauppias vilkuttaen leikillisesti silmiään ja lisäsi:

— Ei tiedä, mitä voisi vielä tapahtua.

Antti heitti pehmeästi kädet niskaan ja naurussa suin virkkoi:

— Mitä tapahtua?

Kauppias naurahti.

— No, no, se nyt ei oikeastaan tähän kuulu. Mutta saatanhan sen suoraankin sanoa. Kuka tietää, vaikka onnistuisit pääsemään tytön suosioon ja… Antti nauroi herttaisen keveästi.

— Ennen olen ajatellut sinulle veljenitytärtä, joka ei monelta katsantokannalta sekään kauppa mitään hulluinta olisi.

— Se ei tule kysymykseenkään, sanoi Antti tavattoman päättävästi.

— Niinpä niin. Monessa suhteessa kyllä naisten paraita; kelpo toimi- ja järjestysihminen ja melkoisen varakaskin. Mutta onhan siinä paljon semmoista ja tämmöistäkin, ehkä vaillinaisen kasvatuksen tähden.

Antti sytytti paperossin ja oli taasen äskeisessä hyvänmielen tilassa.

— Nyt herätti minussa Kaukosen kirje aivan toiset ajatukset. Kun kerran hän pitää sinusta niin suuresti, niin miksi ei sitten tyttärensä sinuun suostuisi, jos toden teolla vain koetat voittaa hänen suosiotansa.

Jo kiihtyivät tuosta Antinkin ajatukset; hän melkein jo uinaillen uskoi saavuttaneensa ennen uneksimattoman onnensa.

Ja oli tuohon keveään mielentilaan toinenkin syy: luottihan isä häneen, katsoi hänen tulevaisuuttaan suureksi ja loistavaksi — sehän on jo omansa mieltä hykähdyttämään ja sydänalassa hentoista lämpöä synnyttämään.

— Se olisi sinulle kerrassaan hyppäys pohjattomaan onneen, poikani, virkkoi kauppias nousten kävelemään.

Kevyesti nousivat jalat, hartiat näyttivät ojentuneen ja kasvoilla väikkyivät virkeän nuoruuden eleet.

Semmoisena astui hän ulos, ikäänkuin jättääkseen onnen sankarin yksikseen miettimään elämän vaihtelevia oloja.

Ja hän ajattelikin, ajatteli onnensa äärille ja niiltä jo pujahti kauas loitolle sumeaan multa suloiseen rajattomuuteen, missä siivet hunajaan takistuivat.

— Semmoisen kuulun sulottaren suosioon, suuteloihin, syleilyihin, sitten avioliiton ainaiseen hekkumaan, rikkauteen, loistoon ja korkeaan maineesen.

Hän sen vihdoin kumminkin omisti koko suuren liikkeen yksin.

Sillä nuori Kaukonen, hän tiesi sen hyvin, oli mennyttä kalua hurjan elämänsä tähden.

Juokoon, meuhatkoon vain.

Hän istui kaikkein käskiänä ummessa kullassa ja kunniassa.

Vilahti mieleen sivumennen Hilma.

Aseman varmuudesta syntyi häntä vastaan oikeutettu uhka; halveksien naurahti hän hänelle.

Mutta sekin oli hetkinen pysähdys; taas lensi siivikäs unelma rajattomuuden ääriä.

— Sulo, Sulo!

Semmoisia äännähdyksiä uhkuili rinnasta huulia metistäen ja suloisesti korvia hivellen.

XVII.

Vieraat olivat tulleet muutamien hartaan odotuksen päivien perästä ja nauttivat paraillaan kauppias Heikkisen vieraanvaraisuudesta, johon ei kuulunut ainoastaan talossa tavattomat pöytäherkut, vaan myöskin kaiken lisäksi jumaloivan kunnioittava kohtelu isäntäväen puolelta. Ja vieraat olivat kyllin hienot hyvän käsittämään ja vastasivat siihen samalla mitalla.

Kaikki olikin niin säännöllisen hienoa ja luontevaa, niin herkän pehmeää sydämmellisyyttä, kuin jos hentoiset hengettäret olisivat suloisin siivin suojelleet tätä paikkaa maailmallisilta tuulilta.

Kesä oli kauniimmillaan kaikessa neitseellisyydessään; tämä oli ensimmäinen oikea onnen ja nautinnon kesä Heikkisen kodissa. Juhlatuuli oli tarttunut palvelijoihinkin, varpaillaan hiivittiin, kuiskien keskusteltiin ja oltiin puolittain pyhäpuvussa.

— Te olette kunnon nuorimies; teille odotan suurta, loistavaa ja mainehikasta tulevaisuutta, puhui kauppias Kaukonen Antille, joka tämmöisestä ennustuksesta saatti varsin somasti punastua kuin kerrankin läksynsä oikein hyvin osannut pieni koulupoika.

Kauppias Kaukonen oli vanhahko, jo vähän kumaraan painunut mies. Harmahtavat hiukset peittivät tavallista suurempaa päätä, sokuriset silmät olivat houkuttelevan elävät, mieluisesti hymyili suu ja leuka oli aivan neitseellisen paljas. Ääni oli rasvainen, keskustelu kohtelijasta ja aina tarkoituksen raukaista sekä käytös juhlallisen vetävää.

Vaikka ei Heikkisellä oltu koskaan oltu rasvaisen jumalisia eikä varsinkaan kauppias suoraluontoisena miehenä sitä suvainnutkaan, taivuttiin kumminkin katsomaan oikeudeksi ja kohtuudeksi Kaukosen hartaita aamu-, ilta- ja pöytärukouksia, sillä hänen jumalisuutensakin, vaikka outoa olikin, tuntui hienolta, miellyttävältä ja houkuttelevalta.

— Teillä uskon olevan kaikki ne puolet, joita kelpo kauppias ja liikemies tarvitsee edistyäkseen alallaan, jatkoi Kaukonen puhettaan. — Te olette hankkineet itsellenne korkean sivistyksen ja liikemiehelle tarpeelliset tieteelliset tiedot, käytännöllinen taipumus on tietysti perittyä isältä ja samoin pettämätön rehellisyys. Minä tunnen nämä isänne kelpo ominaisuudet vuosikymmenet asioissa hänen kanssansa oltuani.

Antille hän sitä puhui, mutta mihinpä pani isäkään korvansa, varsinkin kuin tuo puhe niitä niin mieluisesti hiveli.

— Me olemme teille sanomattomasti kiitolliset Antin tähden, virkkoi rouva lastaan kaikkia maailmassa enimmän rakastavan äidin tunteekkaalla hellyydellä.

— Ei ollenkaan minulle, vastasi Kaukonen poistavasti. — Teidän oma ansionne se on lähinnä Jumalaa, että poikanne on kelpo nuorukainen, jonka tulevaisuutta voi pitää taattuna.

Sulo oli istunut keskustelun ajan pehmeästi nojaten sohvan pohjaan, leikitellen jalokivin koristetulla sormuksella. Hän oli kieltämättä kaunotar, hieno ja miellyttävä, luojan henkivä taideteos.

Paljon hän ei keskustelua seurannut joko tahdottomuudesta tai mistä, vaan kumminkin sen verran, että silmä etsi joskus tulevaa isän palvelijaa.

Vaikka katse olikin hetkinen, mikä Anttia kohtasi, oli se kumminkin kylliksi luomaan hänen rintaansa valoisia maailmoita.

Hän oli kerrassaan hurmaantunut katsellessaan häntä.

Nuori Kaukonen koetti keskustella hänen kanssaan, mutta huonolla menestyksellä — molemmin puolinkin huonolla.

Sillä hän itse oli väsynyt ja veltto.

Kauppias Kaukonen keskusteli nyt Hilman kanssa.

— Mikä minua suuresti ihmetyttää, se olette te, neiti.

— Kuinka niin?

Hilma istui jäykkänä seurassa, melkein vastenmieliset eleet kasvoilla.

— Minua kummastuttaa se, että nainen, vielä niin nuori kuin te, voi hoitaa niin hyvin liikettä. Neiti on erittäin kuulu kauppamaailmassa, kaikki puhumme teistä mitä suurimmalla kunnioituksella; sanalla sanoen te kelpaatte monelle harmaapäiselle porvarille esikuvaksi.

— Vai niin paljon, vastasi Hilma kylmäkiskoisen kuivasti. — Mutta, suokaa anteeksi, se ei minua suurestikaan huvita.

Hämmästyneen katseen loi Kaukonen häneen.

— Kuinka neitiseni? Onko teistä sama, minkä arvon ihmiset teille antavat ja onko teillä hyvä vai huono luotto kauppamaailmassa?

— Sen pysyttäminen tai kadottaminen on suurimmakseen kunkin yksilön asia.

Keskustelua, varsinkin loppua, olivat kaikki tarkoin seuranneet.

Rouva oli levoton, sedän otsa ryppyinen ja synkkä, Sulo katsoi kummastuksella häneen ja vihainen ilme oli Antin kasvoilla, nuori Kaukonen oli painautunut kumaraan nojaten päänsä käsiin.

Kaukonen oli hämillään eikä jatkanut.

Mutta suorana, tyynenä istui Hilma ja välinpitämättömän näköisenä.

XVIII.

Sulo kunnioitti Hilman varmuutta ja halusi päästä lähemmin häntä tuntemaan, vaikka ensin arkuus häntä siitä estikin.

Seuraavana aamuna kohtasivat he toisensa puistossa.

Tervehdittyään kävelivät he yhdessä pensasrivien välejä.

— Pidättekö, neiti Heikkinen, kukkaisista? alkoi Sulo, kun äänettöminä olivat jo hetken kävelleet.

— Kyllä. Niiden tutkiminen tuottaa joskus hyvinkin suurta nautintoa; sillä pienuudessaankin ovat ne suuret.

— Niin, voidaanhan ihmisiäkin verrata kukkasiin, sanoi Sulo epäröiden.

— Voidaan todellakin, paha kyllä. He kävelivät ison aikaa äänettöminä.

— Mitä sillä tarkoitatte? kysyi vihdoin Sulo.

— Neiti Kaukonen oletteko koskaan tunteneet itsenne levottomaksi, silloin kun suloisimmat tunteet ovat täyttäneet rintanne ja elämä on paraiten teille hymyillyt?

— Olen, olen monestikin keskellä ilojen tuntenut semmoista.

Hilma katsoi häneen syvällisen lempeästi ja jatkoi:

— Kukkanen sulkee lehtensä päiväpaisteellakin nousevalle myrskylle. Tuommoinen kohtaava levottomuuden tunne rinnassamme ei sekään ole aiheeton, vaikka useinkin on tuntematon.

— Mitä se sitten on? Mutta olkaa hyvä ja istukaa

— Se on sisäinen ääni, joka varoittaa sulkeutumaan, vakaistumaan elämän myrskyille, joita selkeimmälläkin päivällä voi uhkaavina nousta. Paha vaan, ettemme sitä tajua. Me pysymme siten kukkasina, jotka kovemmissa myrskyissä sortuvat.

Kyynel vierähti Sulon poskelle.

— Oi, te olette niin voimakas, te tiedätte niin paljon! huudahti hän.

— En, neiti Kaukonen. Mutta siihen koetan pyrkiä. Olen tuntenut monesti myrskyissä olevani turvaton.

Sulo katsoi häntä silmiin lapsellisella luottamuksella; hänen katseensa paloi täyttämättömästä tiedon halusta, jossa kumminkin toisekseen ilmeni kevyt, lapsellinen utelijaisuus.

— Me naiset lienemmekin heikompia myrskyssä kuin miehet, hän sitten virkkoi.

— Emme, hyvä neiti, ja jos olemme, on syy siinä, ettemme hanki itsellemme vastustusvoimaa, tietoisuutta elämästä. Samassa tilassa olevat miehet ovat päinvastoin meitä heikommat. Paljon on taittuneita kukkasia niin mies- kuin naismaailmassakin.

— Oi, kyllä minun veljeni on ainakin yksi semmoinen, huokasi Sulo.

Hilma vavahti ja painoi katseensa alas. Sulo jatkoi;

— Häntä on jo vuosia koetettu saada parantumaan, mutta turhaan; on pidetty monet kerrat maallakin, mutta palattuaan on ollut samallainen. Ja niin herttainen kuin hän olikin nuorempana!

Raskas alakuloisuus valtasi Hilman, hän ei jaksanut enää mitään enempi lisätä äskeiseen keskusteluun, vaikka Sulo nyt koettikin sitä jatkaa.

XIX.

Kauppiaat keskustelivat aluksi rouvan ja nuorten herrain läsnä ollessa jonkunlaisesta suuremmasta puu-, terva- ja viljakaupasta, johon yhdistyisivät kaikki paikkakunnan liikemiehet ja yrityksen johtajaksi tulisi itse Kaukonen, joka tuuman alkuunpanijakin oli. Hän selvitti sen juurin jaksoin, kuinka suuri voitto siitä tulisi, kuinka muutenkin siitä olisi kaikenpuolinen hyöty sekä osakkaille että maakunnalle. Itse sanoi semmoista jo kauan aikoneensa omin päinsä puuhata, mutta sitten oli huomannut yritykselle eduksi, että sen osakkaita löytyy kaikkialla toiminnan perään katsojina, ja vielä sanoi tahtovansa päästää kaikki seudun liikemiehet osakkaiksi tuottelijaaseen yritykseen, joka tavallansa tunkeutuu maakauppiasten liikepiiriin.

Ja yrityksen tuottelijaisuuden tekisi vielä kaksinkertaiseksi oman laivan sille hankkiminen, joka oman maan tuotteita kuljettaisi ulkomaille ja päinvastoin. Se kumminkin saisi jäädä tuonnemmaksi samoin kuin useampien sahalaitosten laittaminen.

Hän esitteli sen niin selvästi ja todellisiin näkökohtiin perustuvana, ettei ollut epäilemistäkään yrityksen onnistumisesta.

Kauppias Heikkinen tutki kysymystä tyysti kaikilta tahoilta, kuten sanoi, ja lopuksi virkkoi:

— Sen mitä ymmärrän, on yritys edullinen.

Kaukonen ilmoitti vielä huokeat yritykseen osalliseksi pääsemisen ehdot.

Tarvitsi vain osakasten sitoutua takaamaan häntä, jolleivät tahdo käteisiä rahoja panna liikkeesen; muuten se oli yhdentekevää.

Ja tämän suuren yrityksen tähden täytyi hänen saada Antti liikkeeseensä, joka näin ollen tarvitsi kykenevää ja luotettavaa miestä.

Kauppias oli innostunut ikihyväksi, ylpeä nuoruuden vireys loisti hänen kasvoistaan ja koko hänen olemuksensa oli nuortunut ja norjennut.

Anttiin katsoivat vanhukset ilolla ja ylpeydellä, ja rohkea oli tämänkin katse ja miehekäs.

Loppukeskustelun aikana tulivat Sulo ja Hilma sisään.

Ensin puhelivat he keskenään; mutta pian tarkkeni Hilman huomio toisten keskusteluun; kumminkaan hän ei siihen sekautunut.

Viimein kumminkin käännyttiin häneen, selvitettiin yritys ja ehdot ja innokkaasti halusi kauppias veljensätytärtä siihen yhtymään.

Mutta kaikkein hämmästykseksi kielsi tämä kohta jyrkästi.

— Minkä tähden? hätäisesti kysyttiin.

— Minä en pidä noin mutkikkaista menettelytavoista, herra Kaukonen, sanoi hän jäykästi.

— Mutkikkaista! Tämähän on suoraa suorempaa, neiti hyvä. Yhteisillä yrityksillä on aina varmempi menestys kuin yksityisillä, sen tietänette, puhui Kaukonen.

— Sen myönnän. Siispä perustakaa säännöllinen yhtiö.

— Neiti ymmärtänee semmoisesta olevan tavattoman paljon puuhaa.

— Tuommoinen yritys kannattaa hyvän perustelun.

— Ja toisekseen siitä olisi tarjona se vaara, että yleisö yllytettäisiin yhtiökauppoja puuhaamaan; olisihan se suora opetus, joka tuottaisi liikemiehille arvaamatonta vahinkoa.

— Sepä siinä paras puoli olisikin kaiken muun hyvän lisäksi.

— Lapsellisuutta! äännähti kauppias. Ajattele ja ryhdy tuottavaan yritykseen.

— Sitä en tee, ja toivon, ettei setäkään siihen ryhdy.

— Pidä suusi kiinni! äyhkäsi kauppias äänellä, joka ei enää tuntunut sietävän yhtään tinkimistä.

Hilma kääntyi puhelemaan Sulon kanssa, joka oli suurin silmin katsellut häntä väittelyn ajan.

Kyllästynyt oli nuori Kaukonen koko keskusteluun, eikä se enää Anttiakaan miellyttänyt.

He lähtivät ulos, kävelivät pitkin pölyistä maantietä ja kun tulivat kievarin kohdalle pyörsivät sisälle.

He olivat jo istuneet ison aikaa siellä ja nauttineet olutta, ainoaa siellä tarjona olevaa.

Antti oli jo kerjennyt useammat kerrat tahtoa lähtemään, mutta Kaukonen tilasi aina vaan uusia.

Hän olikin jo aika lailla humalassa, ja kertoi yhtä ja toista elämästänsä.

Vihdoin kertoi hän Hilman jo ennestään tuntevansa.

Oli pari vuotta sitten laitettu juontia unhottamaan maaseudulle; oli asunut lähellä kauppias Heikkisen taloa.

— Se pahuus miellytti minua niin, että olin jo kuukauden päivät juomatta. Olin rakastunut, sen tunnustan.

Antti jo kävi uteliaaksi.

— Kuinka sitten kävi.

— Saat uskoa, että olen sukkela poika naisia miellyttämään, varsinkin silloin olin. Tytöstä näin hyvin, että viihtymään päin oli seurassani.

— No?

— Teinpä sitten kokeen, pikkusen lemmentunnustuksen ja…

— Ja?

— Kuotasin tytön syliini.

— Entä sitten?

— Tuokos juutas siitä sydäntyi, ja sitten se oli välimme lopussa.

Hän nauroi kuivasti, ja nauroi Anttikin.

Naurunsa oli iloista ja tuntui tekevän hyvää; kertomuksen ajalla olikin niin ilkeästi värähdellyt sydänalassa.

— Sisareni näkyy viihtyvän hyvin hänen seurassaan; heissä lieneekin paljon samanlaista.

Antti ei voinut enää istua, vaan pakotti toverinsakin lähtemään.

XX.

Vieraat olivat menneet.

Tuntuvat jäljet he olivat taloon jättäneet, varsinkin Anttiin, joka eli nyt kuin suloisessa unessa.

Sulo piti hänestä, sen hän aivan varmaan tiesi, koskapa oli antanut hänen suudella marmorivalkeaa kätöstään.

Ja vielä toinenkin syy hänen hyvään mielentilaansa oli.

Nuori Kaukonen oli auttamattomasti mennyttä kalua, hän joi, ei voinut olla juomatta, hänen täytyi juoda.

Hän kumminkin oli siinä aina voinut jotakuinkin määrän pitää, iloisimmissakin toveriseuroissa.

Omituista!

Hän ei ollut juuri taipuvainen itseänsä muihin eikä päinvastoin vertailemaan; mutta nyt hän sen teki.

Hän oli kymmenesti parempi nuorta Kaukosta.

Sen hän tunsi lämmittävän sydänalassaan.

Jos maailma olisi ollutkin täynnä hänenlaisiaan, niin varmaankin olisi hän ollut onnellinen ja itseensä luottava mies — sillä hän olisi ollut mallikelpoinen.

Hilpeällä ja hyvällä tuulella olivat kauppias ja rouvakin, pirteät ja nuorekkaat.

Mutta Hilma oli levoton ja synkkä. Hän ei puhunut paljon mitään, melkeinpä näytti välttelevän kaikkia, ja kumminkin hänen sisällänsä pakotti ja ahdisti, hänellä olisi ollut nyt niin paljon puhumista sukulaisilleen.

— Miksi, miksi?

Tämmöinen oli ainainen sisällinen kysymys.

Miksi hän pelkäsi setänsä liikeyritykseen ryhtymistä?

Olihan hän vanha, tottunut asioita punnitsemaan, aina osannut luovia liikemaailman salakarit, tuskin koskaan kärsinyt suurempia vahingoita.

Miksi se sittenkin häneen niin koski, vaikka siitä jo silloin oli mielipiteensä sanonut?

Ja vieläpä paljon muita kysymyksiä, koko elämä oli täynnä äänettömiä kysymysmerkkejä.

Miksi hän esimerkiksi epäili Antin onnea hänen siellä palvellessaan, suoraan sanoen pelkäsi?

Siihen olisi ollut helpompikin vastata; mutta nyt hän ei siihen kyennyt.

Miksi häneen sitten Antin kohtalo niin läheisesti koski?

Olihan heidän välinsä kerrassaan huono.

Kerran päivällisen jäljestä, kun he kaikin istuivat salissa, ivaili kauppias häntä jotenkin purevasti ennakkoluuloisuudesta ja naisen ajattelemiskyvystä, kun ei ymmärtänyt liittäytyä niin edulliseen yritykseen.

Hilma punastui ensin, mutta pian ollen entisellään vastasi:

— Jospa setä ei niin syvästi halveksisi naisen ajattelemiskykyä kuin tekee, niin kehottaisin vieläkin peräytymään siitä yrityksestä, sillä minussa ei herätä luottamusta kauppias Kaukosen luonnoton kohteliaisuus.

Kauppias polkasi jalkaa.

— Kuinka semmoista voit ajatellakaan? Hän on tunnettu rehelliseksi liikemieheksi, ja lisäksi hän on herännyt mies.

Hilma naurahti.

— Mitä?

— Se saattaakin olla pätevä luotto liikemaailmassa.

— Sinä halveksit uskonnollisia tunteita.

— En koskaan, setä. Mutta sittenkään en voi kaikenlaiseen ulkonaiseen hartauteen luottaa.

— Millä perusteilla sinä epäilet häntä?

— Kaikki perusteet eivät aina ole löydettävissä.

— Pidä sitten suusi kiinni! sanoi kauppias halveksien, nousi ylös ja käveli vihaisesti lattian poikki ja meni pitemmälle jatkamatta huoneeseensa.

Mutta rouva oli heikompi ja kauppiaan mentyä levottomana tarttui puheeseen.

— Sano, Hilma, minkätähden epäilet!

— En voi siihen, täti hyvä, selviä perusteita löytää, kuten jo sanoin, sanoi Hilma alakuloisesti. — Muuten oli kysymys heti alkujaan minusta vastenmielinen ja yritys epäilyttävä. Siihen saatti hyvinkin vaikuttaa itse Kaukonen, jonka esiytymisessä luulin keksiväni jotain tarkoin valmistettua liehakoimista.

— Oli siinä minustakin jotain liikanaista, virkkoi rouva. — Mutta eihän silti voi häntä epäillä.

— Serkulla lienee aivan yksityisiä syitä Kaukosen herrasväkeä vastaan, sanoi Antti pistelijäästi, muistellen nuoren Kaukosen kertomusta.

Hilma punastui; näytti käsittävän. Äänettömyyttä.

— Soisin niin olevan, sanoi hän vihdoin kuivasti.

— Niin, ja ryhtyyhän siihen paljon muitakin, sanoi rouva kevyemmästi.

— Ryhtyy sentähden, että setä on ryhtynyt siihen. Kun Kaukonen voitti hänet, on hän voittanut monet muut; siksipä alkoikin juuri hänestä, kun tiesi muiden pitävän häntä suuressa arvossa.

Rouva poistui.

Antti yritti samoin menemään.

— Istuhan nyt täällä, Antti.

Antti totteli koneentapaisesti.

Hilma istui melkein murtuneen näköisenä.

Vihdoin hän virkkoi:

— Serkku hyvä, jospa sinusta tulisi isäsikään kaltainen mies!

— Serkku näkee hyväksi halveksia isääni.

— Sitä en tee. Jos sinä voisitkin saavuttaa hänenlaisensa työkyvyn, ensinkin semmoisen halun ja uutteruuden, niin ei olisi epäilemistäkään, etteivät ajan virkistävät tuulahdukset sinuun hyvää vaikuttaisi. Isäsi on niille vanha; en kummailekaan hänen katsantokantaansa monissa nykyajan kysymyksissä. Mutta se minua surettaa, ettei sinulla, serkku, ole vanhaa eikä uutta katsantokantaa. Sinä luotat vaan onnen sattumiin, serkku; se on todellakin surkeaa. Ja jollei sinussa muutosta tapahdu, niin varma perikato on edessäsi.

Turhaan etsi Antti sanoja vastatakseen.

Hilma katsoi häntä terävästi silmiin ja jatkoi:

— Sinä voit innostua tavallasi, vetreytyä ja suuria tulevaisuuden unelmiakin voi mielessäsi vilahtaa; mutta minä pelkään sen tilan lyhyyttä ja seuraavaa aina mustempaa tyhjyyttä. Lujemmin perustettua täytyy olla pysyväisen onnen, sen saavuttamisesta olla jokukaan osa omaa.

Hänen äänensä oli heltynyt surullisen myötätuntoiseksi ja katseensakin melkein lempeäksi.

— Kun menet palvelukseen, niin tee tarkoin ja huolellisesti tehtäväsi, hän jatkoi. — Sillä on jo ensimmäinen kasvattava vaikutuksensa. Vältä joutilaisuutta ja vetelehtivää seuraa. Etsi huvia siveellisistä seurapiireistä, lue ja seuraa ajan kaikkia vireillä olevia kysymyksiä. Se valostaa elämää, se varmistaa elämisen halua ja voimia vahvistaa.

He olivat ison aikaa äänettöminä molemmat. Huomenna lähden kotiin, sanoi vihdoin Hilma.

— Huomenna jo! huudahti Antti.

— Niin. Ilma, jota hengitän täällä, on raskasta minulle.

XXI.

— Älkäähän mitä! Tuntuu vähän oudolta ja niinkuin perheestämme jotain puuttuisi, kun ei ole Hilmaa, puheli kauppias muutamana päivänä puolispöydässä. — Vaikkapa hän onkin itsekäs, on hänessä kumminkin paljon miellyttäviä puolia. Velivainaja oli aivan samanlainen.

Eikä kauppias sitä puheekseen puhunutkaan; todellakin kaipasivat häntä kaikki, oli kuin olisikin ollut perheestä jotain välttämätöntä poissa, tyhjä aukko vain jäänyt jäljelle.

— Hän oli niin sydämmellinen ja osanottava, virkkoi rouva lempeästi. — Ehkäpä hän ei ollutkaan itsekäs, vaikka niin luulimme.

Kauppias myhäili.

— Lähellä pusketaan, kaukana ammutaan, virkkoi hän leikillä. — Kelpo ihminen hän on, sitä ei voi kieltää.

Enempi hänestä ei puhuttu.

Elämä oli hiljaista, painostavan hiljaista. Kauppias teki työtään entiseen tapaansa, möi puodissa ja kävi tarkastelemassa työväkeä. Muuten oli hänellä tätä nykyä paljon miettimistä, joka oli omansa hänet erottamaan perheestä. Suuret tuumat, suuret voitot, ne eivät antaneet enää entistä rauhallista yönlepoa. Kaukosen ja monen muun yritykseen yhtyneen kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa. Nyt kesällä piti Kaukosen lähteä ulkomaille kauppasopimuksia tekemään, syksyllä sitten alkaisi metsänhakkuu, tervoja ostettiin parastaikaa. Hän oli jo tehnyt monet arviolaskut liikkeestä, ja aina oli tulos loistava. Epäillä oli mahdoton jo siitäkin syystä, että Antti tuli syksyllä Kaukosen palvelukseen. Mutta sittenkin pysyi mieli levottomana. Oli kuin Hilman epäilykset olisivat synnyttäneet pimeän peikkoja hänen rintaansa.

Rouva eli edelleen taloustoimissaan, mutta oli alakuloisempi entistään; häntä pahimmin vaivasivat Hilman lausumat epäilykset. Mutta kauppiaalle hän ei siitä kertaakaan virkkanut, kuten hänen tapansa ei ollutkaan koskaan sekautua tämän asioihin.

Kesän kuluessa toteutui Antissa Hilman ennustus.

Hän uneksi kyllä kauan Kaukoselle joutumisensa suurista seurauksista, joissa Sulo oli häikäisevä keskusta, ja nauttikin siitä. Mutta voimat alkoivat lannistua, alakuloisuus ilkeine epäilyksineen saavutti, ja vihdoin oli elämä niin tyhjää, niin kolkkoa, että sydäntä väristytti. Kesä oli hirmuisen pitkä, laiskan laiskasti madellen se kului.

Jo oli hän kirjoittanut Sulolle, vavisten sen tehnyt, sydän kurkussa odottanut vastausta ja saanutkin.

Sulo puhui käynnistään heillä, kesän suloudesta ja kiitti ystävällisestä kohtelusta ja toivotti hänet tervetulleeksi kaupunkiin. Mutta sitten puhui hän yksistään Hilmasta; ei kenenkään ihmisen sanonut niin häneen vaikuttaneen kuin tämän. "Hän oli kuin monien sekavien sydämmeni aavistusten selvä vastaus. Hän opetti minulle muutamissa hetkissä enemmän, kuin olen ennen koko elämässäni oppinut."

Se jäyti viimeisenkin toivon Antin sydämmestä.

Sulo ei ollutkaan pehmeäksi hermostunut kaunotar, kuten hän oli luullut: hänkin oli luja suuruus, jonka edessä täytyi vapista.

Hän istuskeli päivät kamarissaan väsyneenä ja velttona; mielessä liikkuivat vain katkerat epätoivon tunnelmat, jotka nekin samenivat vihdoin raskaaksi, rajattomaksi möhkäleeksi, ja ajatukset kiersivät sen ympärillä kuin myrskypilvet syysyön peittämän maan.

Välin hän vain heräsi, kun Alma tarjosi hänelle kahvea tai kävi huonetta siistimässä — sitä hän taasen teki entiseen tapaansa, kuten keväälläkin.

Mutta näennäisesti herättyäkin painosti.

— Nyt minä olen siitä päässyt, puhui tyttö kerran, tehden veikistävän liikkeen.

— Mistä?

— Tuosta Pietistä.

— Vai niin.

— Se itse nyt oli huomaavinaan, ettei meistä hyvää kumminkaan tulisi.

Veltosti naurahti Antti.

— Kuka tuommoisesta! jatkoi tyttö. — Toistahan on näin elää.

Hän heilahdutti noreasti vartaloaan ja nauroi kevyesti ja helakasti.

— Olet sinä iloinen tyttö, tuli Antti painottomasti sanoneeksi.

— Kuka tässä nuorena huolehtimaan; on sitä aikaa vanhanakin!

— Niinpä niin! myhähti Antti, ja hänestä tuntui kuin tuo lause olisi todellakin syvää elämän viisautta. Mitäpä huolehtimaan! Hän nauroi, katsoi syvästi tyttöä silmiin, ja ihan oikein! Mitäpä huolehtimaan!

Mutta miten voisi päästä sellaiseen tilaan, niin iloiseksi ja välinpitämättömäksi?

Sitä hän koetti vielä jälkeenpäinkin ajatella; mutta sen saavuttaminen näytti mahdottomalta sekin.

Hetkeksi voi sen saavuttaa, mutta vain lyhyeksi hetkeksi; intohimotkin olivat liian heikot sitä hetkistä pitemmälle pysyttämään.

Äidin tarkka silmä huomasi poikansa masentuneen mielentilan.

Hän etsi tilaisuutta.

Kerran hän puhuikin siitä tapansa mukaisella hienoudella.

— Sinun on, lapsi hyvä, ikävä täällä maansydämmessä; eikähän ihmekään. Isäsi ja minä olemme liian vanhat voidaksemme saada sinulle minkäänlaista huvia. Mutta pääsethän kohta kaupunkiin toimeen ja työhön. Se varmaankin virkistää sinua.

Äidin ääni oli hellän surullinen ja kasvoille ilmeni kaipuun ja huolen pilviä.

Mutta hetken perästä hän iloisemmin jatkoi:

— Siellä luulenkin sinulla olevan kaiken, mitä enimmän elämässäsi kaipaat.

— Kuinka? Mitä tarkoitatte? kysyi Antti hämillään.

— Suo anteeksi, että sekaudun sinun asioihisi! Sinä rakastuit Suloon. Jospa Jumala niin soisikin, että hän olisi sinun, siitä me vanhukset olisimme onnelliset.

Antti katsoi alas ja hengitti raskaasti.

— Hän oli niin myötätuntoinen sinulle ja meille.

Antin sydäntä kirveli. Hänen kasvoillaankin jo lepäsi selvät sisällisen tuskan merkit.

— Sinä olet epätoivonen siitä. Mutta kunhan joudut sinne, niin en epäilekään sinun voivan saada hänestä sydämmesi tunteiden vastinetta.

Antti oli kokonaan heltynyt.

Hän kertoi nyt kaikki äidille.

— Luuletteko vielä, äiti? Hän ei anna pienintäkään toivon sijaa. Jos olisin Hilma Heikkinen, silloin voisin toivoa.

— Tuskin se mitään todistaa. Häneltä ei voi viittauksia odottaa, siihen hän on liian hieno, lohdutti äiti.

Rauenneesti katsoi Antti häneen ja raskaasti huoaten jatkoi:

— Hän on niin Hilman kaltainen, niin vahva. Se minua, äiti, pelottaa. Minä tunnen itseni niin kovin heikoksi; minulla ei ole mitään, millä voisin hänet itseeni sitoa.

Hän laskeutui alas käsiensä varaan ja kirkkaat kyynelet vierähtivät poskille; hän itki kuin ennen lapsena saadessaan äidin hellän nuhtelun.

— Minä olen niin voimaton! toisti hän vielä heikosti.

XXII.

Kauppias Kaukonen tehnyt vararikon.

Se oli hirmuinen isku, oli kuin hirmu-ukkonen, mikä yhtäkkiä metsien takaa nousee selvälle, vaikka auteriselle kesäpäivän taivaalle sitä ristiin rastiin viiltelevine liekkeineen, ankarine ryskeineen ja rankkoineen.

Kauppias väsyi alas tuoliin halvaantuneen hermottomasti; istui siinä kauan kasvot jäykkinä ja tunnottomina. Rouva huudahti kipeästi, kuin jos sydän olisi haljennut ja vaipui tunnottomana sohvalle. Anttikin horjui, himmenivät silmät ja ellosti sydänalassa niin ilkeästi.

Tajuttiin kohta ajattelematta, mihin tilaan oli jouduttu.

Silloin oli jo myöhäinen syksy.

Antti oli jo varusteltu Kaukoselle matkustamaan, isän puolelta joillakin harvoilla neuvoilla, äidin puolelta taasen nuhteettomilla liinavaatteilla, sukilla ja sen semmoisella sekä hartailla, äänettömillä rukouksilla korkeuteen.

Syksy oli osaksi tuonut sitä, mitä ei kesä ollut voinut, jonkun verran pitempiaikaista virkeyttä ja kevyempää tunnetta.

Runsas sato viljelyksistä ja sen johdosta koko paikkakunnalla syntynyt vilkkaampi kauppaliike olivat elähdyttäneet kauppiaan mieltä ja vielä olivat yhteiset yrityksetkin tähän asti lupaavilta näyttäneet.

Rouva oli voinut jo varmasti uinailla poikansa vastaisesta onnesta, sillä olihan Sulo Antin toiseenkin kirjeesen hyväntahtoisesti vastannut. Se, ettei siinä ilmennyt yhtään lemmelle vivahtavaa värettä, ei merkinnyt hänen mielestään mitään, se vain kuvasi Sulon täydellistä naisen hienotuntoisuutta.

Samasta syystä oli Antti itsekin virkeämpi. Hänkin oli voinut taasen uinailla ja toivoa elämään kerrankin palaavan lapsuuden ajan valoisuutta ja hilpeyttä Se kumminkin oli suurimmaksi osaksi äidin saama hyvänmielen tila.

Nyt oli elämä sitäkin synkempää, se näytti, turhaa sanoakin, kerrassaan toivottomalta, oli kuin olisi oltu keskellä siintävän seljän, missä ammottava syvyys ilkkuen ojentihe kaikkialle uhkaavana ja ylipääsemättömänä hirmuna.

Kauppias ei ensimmäisinä päivinä puhunut kenellekään mitään. Hänen hartiansa olivat entistä enemmän kumarassa ja koko muoto oli hirmuisesti vanhentunut, haivenet näyttivät olevan harvemmat ja harmaammat, miehekäs, käskevä ryhti oli poissa — hän oli lievemmin sanottuna hävinneen ruodilla istuvan herastuomarin näköinen.

Aidastuneet olivat rouvan kasvot, käyneet kellahtavan kalpeiksi ja ryppyisiksi; hän väikkyi kuin pilven seottaman päivän varjo, liikkui paikasta paikkaan ilman mitään tarkoitusta.

— Meillä ei ole mitään! itki hän yhtenään.

Koskaan ennen ei Antti ollut tullut perinpohjaisemmasti ajatelleeksi jokapäivästä toimeentuloaan, suurin huolensa koulussakin oli ollut ainoastaan se, ettei aina odottamassaan postissa tullut tahdottu raha, joka sekin huoli poistui saatuaan joltain toverilta muutamia kymmenikköjä siksi kuin… ja rahaa aina tulikin.

Mutta nyt!

Kodin kulmakivetkin nielee Kaukosen vararikko.

Nyt hän ajatteli, ja ajatusten tulos oli kolkko.

Kerjäläinen!

Nälkäkuolema!

Se vihlasi niin pahasti sydänalassa, että hän kyyneliin heltyi, ja se useinkin tapahtui, kun äiti onnettomuutta vaikeroi.

Vihdoin myrähti kauppias tuimasti häneen katsoen:

— Kehtaat, aikainen mies! Sinun tulevaisuutesi olen kerjennyt kumminkin turvata: sinä kykenet ansaitsemaan, tiedän mä.

Mutta se lohdutus masensi vain; sillä hän ei luottanut itseensä ollenkaan. Kauhea tyhjyyden ja voimattomuuden tunne täytti heikon sielun.

Se olikin katkerin huomio, ettei ollut tottunut mihinkään; kauppaopiston päästötodistukseen hän ei ensinkään uskaltanut tulevaisuuttaan turvata.

Samassa suhteessa kuin itse isäntäväki olivat palvelijatkin muuttuneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan: heidän arvonsa ja rohkeutensa näytti samassa määrässä ylenevän kuin edellisten oli alennut.

Ensimmäisenä uskalsi karjapiika saastaisine jalkoineen astua hienomattoiseen saliin palkkaansa vaatimaan, ja häntä seurasivat jäljessä toiset.

Kauppias murisi, mutta ei mitään vastannut.

Rouvan silmät kyyneltyivät nähdessään, miten ilkeät jäljet jäivät mattoon, kun karjapiika uhkaavasti tallusti peremmä, uhaten haasteen antaa, jollei paikalla saa vuosipalkkansa loppua.

Saman vaatimuksen teki Alma ja samoin toiset, edellinen vielä vaatien korvausta matkakustannuksista, kun oli viekoteltu mokomaankin kerjäläisten pesään.

Jo leimahtivat vihdoin kauppiaan harmaat silmät, hän oikasi vartalonsa ja vihan vimmassaan kiljasi:

— Ulos, roistot, tai minä!

Kohtauksessa oli vielä sen verran entistä pontta, että he säikähtyivät ja sääriinsä luimivat kaikki, paitsi Pietiä, joka juurevasti jäi vielä paikoilleen.

— Mitä sinullakin on tahtomista?

— Tuota, minä vain tulin pyytämään…

— Ulos samaa tietä, lurjus!

Pieti vetäytyi ovelle, mutta seisahtui uudestaan siihen.

— Kun minä nyt olen lapsesta asti ollut talossa, niin, tuota, en saattaisi erota, hän jamasi.

Kauppiaan synkkä katse lauhkeni.

— Jos saisin jäädä, niin puoleen palkkaan tyytyisin.

Kauppiaan silmät olivat kosteat.

— Minä, tuota, tekisin kaikkea, hoitaisin lehmiäkin. Enkä minä oikeastaan muuta palkkaa tahtoisikaan kuin ruoan ja vaatteet, kun tuota on jo säästössäkin.

Rouva itki ja kosteiksi herahtivat Antinkin silmät, ja jollei kauppias olisi noussut kiireesti kävelemään, niin mahdollisesti olisi joku kiiltävä helmi hänenkin silmissään nähty; sillä väkistenkin väreili ääni hänen lausuessaan:

— Hyvä, Pieti! Pysy sinä vaan! Eiköhän tässä Jumalan avulla toimeen tulla.

— Kyllä tullaan, siitä kauppias saa olla varma, vakuutti Pieti lapsellinen iloisuus kasvoilla.

— Kiitos, Pieti! virkkoi kauppias puristaen miehen karkeaa kättä, ja kirkas kyynel vierähti hänen poskelleen.

Pietin mentyä virkkoi kauppias:

— Pieninkin lohdutus tekee hyvää näin ahtaalla ollessa. Ja tuskin sentään aivan puille puhtaille jäämmekään. Eivätkähän asiat muuten murehtimalla parane.

Sen myönsi rouvakin ja pieni toivonvärähdys kävi Antinkin rintaan; se kumminkin pian sammui, sillä hän tajusi, ettei missään tapauksessa äidin osa, josta nyt oli puhe, hänen varalleen riittäisi, vaan että vanhemmat sen hyvin tarvitsevat.

Mihin mahtoi hän joutua, poloinen? Mihin?

Hän oli kuin metsään eksynyt lapsi.

XXIII.

Kauppias Heikkisen omaisuus, samoin kuin monen muun maakauppiaan, oli suistunut suuremman liikemiehen vaurioon, ainoastaan rouvan osa saatiin säilytetyksi.

Kaukonen oli tehnyt ilmeisen vääryyden, pettänyt heidät, se tiedettiin, mutta asia ei enää ollut parannettavissa.

Kauppias Heikkistä myöskin syyttivät liiketoverit; sillä jollei hän olisi, sanoivat, ensimmäisenä yritykseen ryhtynyt, eivät muutkaan sitä olisi tehneet.

Antilla ei siis ollut ajattelemistakaan jäädä kotiin; palveluspaikan etsimiseen täytyi ryhtyä pakostakin.

Se ensin innostikin ja sai mieleen jonkun verran virkeyttä ja haaveilun sekaisia tulevaisuuden mietelmiä, jopa sai unohtumaan koko kotoisen onnettomuudenkin hetkeksi.

Mutta sitten tuli näkyviin asian ikävä puoli, ettei häntä näytetty missään tarvittavan.

Kymmenkuntaan paikkaan oli isänsä kehotuksesta ja neuvosta jo tehnyt hakemuksen, liittäen oikeaksi todistetun otteen kauppaopiston päästötodistuksesta; mutta aina saanut lyhyen vastauksen: "Ei tarvita".

Tuo suututti häntä. Hän tiesi monessa konttoorissa istuvan miehiä, jotka eivät ole tuskin päivääkään käyneet kauppaopistoa, ja kumminkin vastattiin hänelle tuo hävytön "ei tarvita".

Maailmassa oli kaikki mullin mallin, viheliäisessä sekamelskassa, ja maailma itse oli itsekäs ja ilkeä, kylmä, kateellinen, kiittämätön, sydämmetön.

Ja jotain sellaista näytti äitikin ajattelevan, vaikka hän uskottelikin, että kyllä herra asiat parhain päin kääntää, kun hänen puoleensa käännytään.

Sitä ei Antti kumminkaan osannut hyvinkään varmana pitää ja kauppias itsekin välinpitämättömästi myhähti, aina kuin semmoisesta oli puhe.

— Perhanan täynnä ovatkin paikat! murahti hän jo kerran.

— Niitä on jo silläkin alalla kyllin paljon tarjolla, jatkoi hän sitten ajattelevasti.

Se sai kylmät väreet Antin selkäpiihin.

Niitä on jo kyllin paljon!

Ja mihin sitten hän?

Mihin pystyisikään kauppaopiston päästötodistuksineen?

Hän epäili, tunsi vihdoin kykenemättömyytensä, ja kärsi siitä.

Ei saattanut enää pöyhkeillä: oli kurja, kykenemätön, kurjin ihminen maailmassa.

Koti oli köyhä, jokainen ateria, minkä siitä söi, teki kolon ja vielä tuntuvan sen vähiin varoihin, kulutti vanhempien välttämättömintä leipää. Karvaaksi kävi elämä ja kolkoksi, se vaivutti ja teki ennestäänkin alakuloisen mielen vieläkin raskaammaksi.

Hän olisi tehnyt työtä, se oli hänen korkein halunsa, mutta ei saanut, ei missään tarvittu.

Muistui siinä mieleen Hilman puheet työstä; katkerasti hän naurahti silloin, olisi niin mielellään halunnut hänelle purkaa katkerat tunteensa, viskata vielä kerran vasten silmiä hänelle, että mitä hän tässä sitten tekisi.

Talvi kului kulumistaan ja aina painostavammaksi vain kävi Heikkisellä! kaikkein mieliala oli sysimusta, paitsi Pietin, joka uutterasti aamusta iltaan työssä hääri ja voi toisinaan laulua tapaillen hyräilläkin.

Kevät teetteli jo tuloaan illansuun paetessa, jopa aurinko välin räykeästikin korkeimmalta huipultaan paisti ja sen säteet taistellen talven kukkasia vastaan harmaantivat puhtoisen hangen, mustasivat likaisiksi viiruiksi talvitiet ja liuottivat vedeksi mäkirinteiden valkeaa vaippaa.

Kevät näinkin alullaan saa mieliin himmeitä toiveita ja virkistää; mutta Heikkisellä se ei sitä tehnyt: se oli syksyn kevättä.

Ei ollut pitkään aikaan vilahtanutkaan mitään keveämpää, nuorekasta tunnelmaa siellä, elämä oli kuin tammikuun hangen peitossa.

Mutta muutamana päivänä astui kauppias pitkästä ajasta omituisen iloisen ja keveän näköisenä saliin, missä rouva ja Antti alakuloisena istuivat, juuri tuumittuaan turhaan, mistä jonkunkaanlaisen tuottavan toimen ja tulolähteen saisi.

— Sain kirjeen Hilmalta, sanoi hän ja istui mukavasti tuoliin.

— Hilmalta? virkkoi rouva katsoen kummastellen miehensä nuortuneita kasvojen ilmeitä, ja hänenkin kasvonsa vähitellen kirkastuivat.

— Se on sentäänkin tyttöjen tyttö, jatkoi kauppias entiseen tapaan.

— Mitä hän kirjoittaa sitten?

— No, säälitteleepähän ensin meidän kovaa kohtaloamme.

— Hän ei luottanut yritykseen ja koetti siitä sinuakin varottaa, huokasi rouva.

Kauppiaan otsalle nousi pilvenhöyde, mutta poistui pian, ja hän jatkoi:

— Siitä hän ei kirjeessään hiisku sanaakaan.

— Hän on siihen liian hienotuntoinen.

— Niin tai näin, sitä hän ei vain tee. Mutta nyt hän tarjoaa pelastavan kätensä meille.

— Hän?

— Aivan niin. Hän ei tahdo muistaa, että olimme röyhkeitä ja tylyjä hänelle.

— Siinä hän tekee kauniisti.

— Antti ei ole saanut paikkaa, kun on sitä etsinyt; nyt tarjotaan hänelle se hakematta.

— Missä? tokasi Antti hämmästyneen iloisesti.

— Hilma sen tarjoaa.

— Hilma? pääsi tahdoton äännähdys Antilta ja rouvalta.

— Aivan niin. Hän kirjoittaa tässä näin: "Jollei Antilla ole vielä paikkaa tiedossa, niin voitte tuumia hänen kanssaan, tahdotteko ja tahtooko hän asettua vähempään liiketoimeen."

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi kauppias laskien kirjeen pöydälle.

— Minä olen iloinen semmoisesta tarjouksesta, sanoi rouva kevyesti. — Mutta miten hän nyt tuli sitä ajatelleeksi?

— No niin; kyllähän siinä sentään miehistä miestä tarvitaankin, lausui kauppias ajatellen. — Muuten aikoo hän ryhtyä suuriin yrityksiin hänkin.

— Suuriin yrityksiin?

— Niin. Kuten tiedämme, kohisee aivan talon alitse kuohuva koski. Hän ei sano enää sietävänsä sen toimetonta tanssia, vaan aikoo rakentaa siihen sahan ja myllyn. Se tuottaa arvattavasti hänelle paljon puuhaa. Mitä tuumit itse, Antti?

Antti oli vaipunut syviin ajatuksiin. Hän muisti nyt pienimmätkin kohtaukset serkkunsa kanssa viime kesältä, ne riihottomina pyörivät mielessä ja veivät ajatukset mukaansa. Hän oli puhunut niin paljon hänen parantumisestaan; itse taasen oli hän koettanut voimiensa mukaan asettua vastarintaan. Nyt hän kaikin puolin hyväksyi serkun olleen oikeassa; mutta siksipä juuri hän tunsikin levottomuutta, häntä hävetti tarttua tarjottuun apuun.

— Mutta jos tuota vielä koettaisi jostain muualta, sanoi hän epäillen.

— Hm! myhähti kauppias ja heittäytyi kärsimättömästi tuolin selkään. — Koeta sitten, jos vielä toivot suurten liikepaikkojen sinua vartovan. Koeta vain, se ei ole minun asiani.

Hän nousi ja käveli raskaasti huoneeseensa.

Äänettömyyttä kesti kauan salissa.

Luulen käsittäväni, miksi sinua epäilyttää ottaa tarjousta vastaan, virkkoi vihdoin rouva.

Antti loi häneen vaisun ja väsyneen silmäyksen ja nyökähdytti myöntäen päätään.

— Me emme kohdelleet häntä, niinkuin meidän olisi pitänyt, jatkoi rouva.

— Sitä emme tehneet.

— Mutta hän ymmärtää heikkoutemme.

— Sen luulen.

— Ehkä antoi jo hetikin anteeksi.

— Ehkä.

Keskustelu loppui hetkeksi. Molemmat näyttivät ajattelevan samaa.

— Nyt hän tarjoaa apuaan meille, sanoi rouva hetken kuluttua.

— Niin.

— Luulen, ettei sinulle tulisi siellä ollenkaan epämukavaksi.

— En tiedä, enkä sitä pelkääkään.

— Mitä sitten?

Antti loi arasti katseensa alas. Rouva odotti levottomasti.

— Hän on niin voimakas, lausui vihdoin Antti.

— Niin on.

— Olen heikko; pelkään, pystynkö mihinkään.

— Oi, älä puhu niin, lapseni!

— Minua pelottaa hänen varmuutensa.

Kyynel herahti äidin poskelle.

— Mutta, Antti! Hänellä on hyvä sydän. Kyyneliä kiilui Antinkin ripsillä.

XXIV.

Kevään ilta.

Päivän terä oli koko päivän räykeästi valanut painostavan autereisen ilman läpi valoaan maahan, joka jo aukeilta oli paljas; vain metsän rinteillä varjossa vielä hailean harmaita kinoksia kitui.

Ilta oli nuoskea ja lämmin; kesäillasta se erosi vain siinä, ettei siihen ollut sekautunut kasvikunnan mieluisa tuoksu, mikä kesällä välinpitämättömintäkin niin viehättää ja virkistää.

Hilman koti oli pienen kylän keskellä, ainoastaan yhdeltä taholta lähenteli sitä metsäinen takalisto kapeana kangaspoimuna, jonka nokitse vinhasti virtasi pienoinen joki, tehden talon kohdalla huimaavan putouksen, sen alla kohta asettuakseen hetkeksi rauhaan, taasen verkalleen matkaansa jatkaakseen. Joen ja talon väliin oli jo vanhastaan istutettu lehtipuita, mitkä nyt jykevinä seisoivat neitseellisessä lehdessä taajoina, monihaaraisina. Vapaat paikat, missä ei pensaitakaan ollut, olivat tasaisena kenttänä, missä nuori nurmi nykeröisenä vihanti. Puiston toisessa päässä, missä puita oli harvemmassa, oli penkeiksi vaottu ja tasoitettu pelto, missä siemen vasta alkavaa ituansa teki.

Sisällä istui yksinään Hilma.

Hän oli päivän uutterasti toiminut, nyt väsyneenä istui salissaan, ei jouten lojuen nytkään, vaan lukien jotain kirjaa. Mutta kiintynyt hän siihen ei ollut, sen siitäkin näki, että kirja useinkin valahti helmalle ja silmä vallattomasti etsi jotain tyhjästä huoneesta.

Vihdoin hän aukasi akkunan puiston puolelle ja kumartui siihen hengittämään raitista ilmaa.

Pehmeä illan tyyntyvä tuuli hajoitteli ohimoiden suortuvia ja hyväili hempeästi poskien vereviä ruusuja.

Hän katsoi luontoa niin tunnollisen vakavasti, kuin jos olisi kuullut sen kuiskeen ja ymmärtänyt kaikki; rinta nousi rohkeasti kuin jos olisi ujostelematta vastannut keskustelun kysymyksiin.

Hetken vain hän kumminkin siinä seisoi. Veti akkunan kiinni, istui entiseen paikkaansa ja rupesi lukemaan.

Mutta taasen vaipui ajatuksiinsa.

Ja ikäänkuin tietämättään puhui:

— Hän on muuttunut paljon. Hän voi työskennellä ja hän tahtoo sitä. Mutta hän on, pelkään, minun orjani. Serkku parka!

Hän istui ison aikaa tuiottaen helmallaan olevaan kirjaan.

— Mutta niin ei saa olla; työ ei voimistuta häntä silloin, päinvastoin masentaa.

— Hän on entisestään muuttunut. Kumpa se vain olisi kaikki hyvää!

— Seurustelisin hänen kanssaan niin mielelläni, mutta olen itsekin muuttunut: hätäilevä, arka olen aina hänen seurassaan.

— Miksi?

Taasen etsiviä ajatuksia.

Vihdoin hän nousi ylös ja ikäänkuin tyrkkien edestään jotain vastustajaa kävi toiseen huoneeseen. Hetken perästä palasi.

— Työtä, työtä vielä. Sitten. Kotinsa vararikko sen teki? Minun puheilleni hän nauroi silloin.

Hän heittäytyi sohvalle, nojasi sen selkään ja vaipui syviin ajatuksiin.

Nukkunutko?

Jonkun ajan perästä tuli Antti sisään.

Hän seisahtui oven pieleen, loi aran mutta utelijaan silmäyksen sohvalla olijaan; oli hiljaa, ei häävin hengittää uskaltanut.

Muuta muutosta hänessä ei näyttänyt tapahtuneen kuin se, että oli nyt työpuvussa, jollei oteta huomioon sitä, että hän tuossa asemassaan näytti melkein pahaiselta poikaselta.

Hilma loi häneen päin katseensa, huomasi hänet ja punastui.

— Sinä tulit. Tee hyvin ja istu!

Antti totteli. Mutta arasti hän istui lähelle ovea.

Hilma näytti etsivän sanoja.

Kauvan kesti äänettömyys.

— Serkku hyvä! Minusta näyttää, että sinulla on ikävä.

Antti loi häneen kummastelevan katseen.

— Kuinka niin luulet? hän kysyi.

— Sitä en tiedä. Mutta sinä olet niin synkkämielisen näköinen. Suretko vielä omaisuutesi niin surkeaa häviöä.

Harvinainen rohkeuden ilme välähti Antin katseessa vastatessaan:

— En. Olenhan mies ja voin hankkia sen verran kuin elääkseni tarvitsen.

Hilman katse yhtäkkiä elostui ja kirkastui. Hän nousi ja tahtomattaan astui Antin eteen.

— Jumala suokoon sinulle voimaa, serkku! hän kyynelsilmin virkkoi.

XXV.

Kesä oli paraillaan.

Oli sunnuntai-ilta.

Hilma oli kutsunut useita kyläläisiä illanviettoon; seurustelu oli vapaata ja rattoisaa, niin vaatimatonta kuin olikin.

Mutta olipa seurassa muitakin paitsi kyläläisiä.

Sulo veljineen oli koko kesän asunut paikkakunnalla; molemmat olivat saaneet kutsun ja tulleet.

Sulo olikin seurustellut paljon Hilman kanssa, ja he olivat jo paraita ystäviä; sillä heissä oli paljon samallaisia elämän katsantotapoja, niin erillaiset kuin itse henkilöinä olivatkin.

Hän oli kyllä paljon muuttunut ja siitä sanoi kiittävänsä ensimmäistä tutustumistaan Hilman kanssa; mutta sittenkin oli hän hieno kaupunkilainen, jonka rinnalla Hilma oli jykevän suora maalainen.

Nuori Kaukonen oli hänkin muuttunut. Siitä kertoi Sulo hyvillään Hilmalle:

— Niin katkerata kuin isän vararikko olikin, oli siitä se hyvä, että veljeni kohta rupesi säännöllisesti elämään. Siitä olen sanomattomasti iloinen.

Samoin teki se serkkuuni hyvän vaikutuksen, sanoi Hilma.

— Oliko hänkin säännötön? kysäsi Sulo hätäisesti.

— Sitä en tiedä. Kumminkin pelkään toimettomuuden, samassa kuin se veltosti henkisiä voimia, myöskin turmelleen tapoja.

He eivät pitemmälle päässeet, sillä Kaukonen tuli heidän seuraansa.

Hän kertoi kevyesti, melkein terveen raittiisti kaikenlaista; saipa toisinaan Hilmankin nauramaan sukkeluuksilleen, vaikka tämä olikin koko kesän vastenmielisesti ollut hänen seurassaan.

— Voi kuinka se on hauskaa, että olet taasen entinen veljeni! huudahti Sulo iloisesti.

— Hauskaa se on itsestänikin, sekautui hän hätäilemättä puheeseen. — Neiti ei taida aavistaa, miten onneton on ihminen juoppouden kahleissa.

— Mahdollisesti en, vastasi Hilma tavattoman laimeasti.

— Juoppous on alku kaikkeen paheeseen, jatkoi Kaukonen. — Se veltostaa, tekee haluttomaksi työhön ja toimeen ja vihdoin kuolettaa kaiken ihmisellisyyden.

— Voi veljeni! Sinä tiedät sen niin hyvin! huudahti taasen Sulo ja puhdas mielihyvä paloi kirkkaissa sinisilmissä.

— Niin, niin; minä tiedän sen, hän jatkoi vähääkään hätäilemättä. — Olen ollut kurjaa kurjempi, mutta onnistunut viskaamaan turmion ikeen niskastani. Nyt on elämä niin suloista ja vastaisuus, oma luoma vastaisuus valoisa.

— Mutta suokaa anteeksi! Meidän täytyy ryhtyä yleiseen iloon; toisille vierailleni käy ikäväksi muuten. Lähdemme tupaan tanssimaan, puhui Hilma.

Tuvassa oli jo joukko kylän nuorisoa ja joukossa joku vanhempikin ihminen.

Siellä tulikin rattoisaa.

Ensin lauloi pieni lauluseura Hilman johdolla joitakin lauluja, sitten tanssittiin.

Ensimmäisenä tanssi Hilma Kaukosen kanssa, tanssi reippaasti ja kauan, ja Kaukonen jutteli hänelle yhtenään, kun lämpiminä istumaan asettuivat.

Antti oli jäänyt ovensuuhun.

Hän oli synkän ja haluttoman näköinen. Sulo oli hämillään tanssinut muutaman talonpojan kanssa.

— Antti, miksi et ollenkaan tanssi? kysäsi Hilma sivumennessään.

— Minua ei nyt haluta.

Antin katse oli raukea ja ääni surunvoittoinen. Mutta kumminkin hän pyysi, Hilman toisenkin erän kehotettua, Sulon tanssimaan kanssansa.

— Tämä on sentään niin raitista täällä maalla, ei mitään teeskentelyä, virkkoi Sulo, kun he istuivat.

— Neiti pitää tästä?

— Pidän. Vaikka täytyy tunnustaa, että olen kovin hämilläni, kun joku noista tekee kankean kumarruksen edessäni. Mutta te olette niin alakuloinen tänään.

Väkistenkin varastautui Antin katse tanssijoihin, Hilmaan ja Kaukoseen. Hän ei voinut keskustella Sulon kanssa, hän ei enää tarkoin kuullutkaan hänen puhettaan.

— Herra Heikkinen! Miksi näytätte minusta niin kummalliselta?

Antti ei kääntänyt katsettaan; syvä huokaus vain tunkihe rinnasta.

— Te ette sittemmin sen onnettoman tapauksen perästä kirjoittanut minulle.

Antti ei kuullut.

Sulon katse laskeutui surullisesti alas.

Tanssi oli tauonnut.

— Te olette kokonaan muuttunut. Oletteko siitä onnettomuudesta ehkä minullekin suutuksissanne?

Surullinen, lähes itkun sekainen oli hänen äänensä.

— En, en suinkaan, neiti. Kuinka semmoista ajattelette? vastasi Antti vavahtaen.

— Te kärsitte hirmuisen vääryyden. Mutta minua pahoittaa, jos minulle siitä olette vihainen. Muuta en toivo maailmassa, kuin sopua, kun en kerran ole mitään rikkonut.

— Neiti hyvä! Älkää luulko minusta semmoista! sanoi Antti heltyneesti.

Mutta keskustelua ei syntynyt.

Kerran tanssi Antti Hilmankin kanssa, mutta se kävi niin kankeasti, kuin jos olisi ensimmäistä kertaa tanssissa ollut.

— Mikä sinulla on, serkku? kysyi Hilma huolestuneesti.

Antti ei saattanut katsoa häntä silmiin.

— Ei mikään, vastasi hän vain väkinäisesti.

— Älä kiellä! Olen nähnyt koko illan, että sinua jokin vaivaa.

Antti poistui ulos.

— Veli on huonolla tuulella tänään, virkkoi Kaukonen tanssiessaan taasen Hilman kanssa. — Mikä häntä vaivannee?

— En tiedä.

Mutta ajatuksiinsa oli Hilmakin vaipunut.

— Minä taasen olen sanomattoman iloinen ja onnellinen saadessani tanssia neidin kanssa. Teidän sivullanne on niin keveää, niin turvallista, te olette kuin hyvä hengetär syntisen suojana.

Hilma ei näyttänyt kuulevan. Henki olikin sitten koko illan laimeaa, kenellekään ei ilo ilolle maistunut.

XXVI.

Illalla lähti Hilma Sulon kanssa kävelemään ja samoin sai Kaukonen Antin seuraansa. Tytöt jäivät heti jäljelle.

— Oli onni, että pääsit heti palvelukseen. Olisihan siinä rikas tyttö. Mutta kyllä se vaan semmoinen esivalta on, ettei siinä mies taida sananvuoroa saada. Huonosti nuo tuota lienevät kasvattaneetkin, pakisi Kaukonen heidän kävellessään.

Veri kuohahti Antin poskille.

— Mutta ota vain, onpa rahaa joukossa!

Antti ei saanut mitään vastatuksi, vaikka mieli pakahtuakseen vihasta kiehui.

Äänettömänä kävelivät he yhä edelleen.

Tytöt olivat jo jääneet näkymättömiin, tai olivat kääntyneet takaisin.

— Tiedätkö, mikä tuossa asuu? kysyi Kaukonen osottaen tien laidassa olevaa pientä tölliä.

— En.

— Älä hiidessä! Pirkkohan sen nimi on. Kävin toisinaan ennen täällä ollessani sielläkin. Se on perhanan pulska se. Käymmehän tervehtimässä.

— Minä en kumminkaan lähde.

— Mitä perhanaa! Eihän meitä tässä kukaan näe; metsä peittää meidät kaikkialla.

Antti kääntyi palataksensa takaisin, mutta Kaukonen esti häntä.

— Oletko lapsi tai naisellinen houreilija, hyvä veli.

Antti ei vastannut, nykäsihen vain irti ja lähti kävelemään taaksensa katsomatta. Kiireesti kuin pakeneva hän käveli ja mieli kuohui kiukusta ja inhosta; hän ei koskaan ollut häntä niin halveksinut kuin nyt.

Hän oli kuuma sekä kävelystä että mielen kuohusta.

Vihdoin hän poikkesi metsästä lirisevän purosen partaalle istumaan. Katsoi sen tasaista menoa ja sai siinä mielensä vähän tyyntymään.

Mutta sen tyyntyminen antoi vain sijaa toisille, rajummille tunteille.

Taasen hän muisti sen niin elävästi, että Hilma oli useimmat kerrat tanssinut Kaukosen kanssa, oli ollut reipas ja pirteä, keskustellut ja keveästi naurahtanutkin joskus.

Ja taasen kuohahti veri kiehuvan kuumana hänen päähänsä. Sydän tuntui kuivavan, jähmettyvän tunnottomaksi möhkäleeksi! Eikä hän enää ajatellut mitään, ei tuntenut mitään selvästi, vaan hän kärsi tunnottoman viimeisiä elon voimia jäytäviä tuskia, sielussa leimahteli kuin tulia tuhkaan peittyneistä hiilostuneista kekäleistä. Siellä näyttäytyivät kaikki hämäränä mutta hirvittävinä peikkoina. Hilmankin kuva oli kauhistuttava.

Siinä hän istui kun Kaukonen pitkin askelin kävi sivu ja kauan vielä sittenkin samaisessa synkässä sieluntilassa.

Oli jo myöhäinen, ennenkuin kotiin kerkesi.

Hilma oli vielä salissa, jonka läpi Antin oli kulkeminen huoneesensa.

Mitä?

Hän itki.

Ei sanaakaan puhunut.

Poistui sanomatta edes hyvääyötä.

Mitä oli hänelle tapahtunut?

Kauheita aavistuksia lensi mieleen. Hulluudelta ne tosin tuntuivat, mutta siltikään niitä ei mielestä saanut syrjäytymään. Olisikohan sittenkin rakastunut Kaukoseen, jonka ennen oli pettäjänä luotaan poistanut?

Olisiko Kaukonen viekastelut ja hänen entisistä elämän tavoista uskoteltu muuttumisensa lumonnut hänet?

— Ei, ei! Se täytyy estää! Minä paljastan hänet semmoisena kuin hän on!

Töytäämällä töytäsi hän ulos.

Seisoi jo Hilman makuuhuoneen oven takana.

Siihen oli seisahtunut, siihen ikäänkuin kivettynyt.

Kuuli tukehtuvaa nyyhkytystä sisältä.

Ei rohjennut edemmä; kauan siinä seisoi.

Vihdoin lähti huoneeseensa sielu sysimustana ja kauhean kolkkona.

XXVII.

Kiihkeästi etsi häntä Antti aamulla, tietämättään, miksi niin teki.

Hän ei ollut kotona, oli lähtenyt kävelemään.

Paljastusaikeistaan oli Antti jo peräytynyt; hänellä ei ollut Hilmalle siis mitään sanomista. Mutta sittenkin olisi pitänyt saada hänet tavata, edes nähdä: sisällä oli niin oudon tyhjää, tunnelma kamalaa kuin usvainen paha uni yöllä.

Hän ajatteli tosin jo selvästi ja tulos oli jäykkä varmuus, ettei koskaan Hilma voisi rakastua Kaukoseen.

Mutta levottomuus ei tauonnut, sillä oli omat lakinsa ja perusteensa, jotka olivat vento vieraita järkiperäiselle ajattelemiselle.

Se voitti.

Olisiko hänkin heikko?

Niin heikko, että olisi rakastunut semmoiseen mieheen?

Eikö tuntisi mädäntynyttä sisusta, kun kuori on kiilloitettu?

Hänen sisällään taistelivat taasen viheliäisenä sekamelskana kaikki mahdolliset tunteet, mutta ylinnä siellä sentään oli hillitsemätön kiukku.

Olisi musertanut kerrassaan Kaukosen, raa'asti viskannut vaikka kuolijaaksi.

Mutta häntä vavahduttivat samassa nuot ajatuksensa ja hän pelkäsi itseään kuin julmaa petoa.

Ja kun Hilma tuli kotiin kävelyltä ja kun hän vain vilahdukselta sai hänet nähdä, niin silloin oli mieli kokonaan masentunut, ei raivon merkkiä ollut jäljellä, tunne oli pehmeää ja taipuisaa kuin vanutettu taikina.

Antti kiiruhti hänen perässään saliin.

Hilma vältteli häntä.

Niinkö todellakin?

Se tuntui Antista nyt niin selvältä, varmasti todistetulta, että hän rakasti Kaukosta — siksi vältteli häntä.

— Serkku!

Siihen katkesi; sanat tukehtuivat kurkkuun.

Hilma ei katsonut häneen.

Kylmä väristys kävi läpi Antin ruumiin.

Hulluuden sekainen tunteiden rajuus leimahti hänen sielussaan.

Oli polvillaan hänen edessään.

Mutta sanaakaan ei saanut sanotuksi; kasvot olivat tulipunaiset ja silmien säihke rajusti taisteleva.

Hilma katsoi häneen ensin murhaavan tuimasti, mutta se vähitellen heltyi; jo kiilsivät kirkkaat kyynelet hänen suurissa silmissään, uusia tulvinaan uhkui ja pian silmien sini oli kyyneltulvan sumentama.

— Antti, Antti! hän tuskallisella äänellä vaikeroiden valitti.

Siinä oli niin sydäntä särkevä sointu, että se sielua puristi, pimitti ajatukset uhkuvaksi suruksi.

— Toivoin jo sinun voittaneen paljon, jatkoi Hilma raskaasti. — Mutta pahat taipumukset ovat sinussa liian suuret, voidaksesi niistä vapautua, vaikka tahtoisitkin.

Antti vapisi kauhistuksesta.

— Vai onko sinulla todellista tahtoakaan hyvään?

— On, on, änkytti Antti tietämättään, mitä oikeastaan sanoi.

Hilma huokasi raskaasti.

— Miksi polvistut? Luuletko sillä rikoksesi sovittuvan?

— Rikokseni? jamasi Antti tiedottomasti.

Tuntui kuin sydän olisi pakahtunut.

Hilma katsoi häneen ankarasti, tuomitsevasti ja lausui:

Eikö omatuntosi sano sitä rikokseksi? Onko se hyveestä jo niin tietämätön?

Ei, ei! Sinä olet siihen syynä, sinä itse.

Hän kalpeni, peräytyi ja tuijotti Anttiin melkein tunnottomasti.

— Sinä olet minun kasvattajani, minun pelastajani; sinun on kaikki mikä minussa elämää, innostusta ja voimaa on, sopersi Antti.

Hän ei vastannut; hän ei enää näyttänyt voivan ajatellakaan.

— Sinä et ole sitä tahtonut etkä tahdo, se on itsestään kytenyt tuleksi: minä rakastan sinua, Hilma.

Nyt se oli sanottu, ja se tuntui helpottavan, oli kuin olisi suuren elämän tehtävän rohkeasti ja miehuullisesti täyttänyt.

Mutta Hilma?

Salamoita leimahteli hänen itkeneistä silmistään, ne olivat kuin pyhiä tulia taivaallista puhtautta puollustamaan.

— Sinä julkenet! hän kolkosti huudahti vihasta kiehuen. — Eikö sinulla ole edes ollenkaan häpyä ja toisen ihmisen tunteiden kunnioitusta?

Antti vapisi.

Hilman kasvot olivat niin synkät, niin hirmuisen synkät ja hän polki rajusti jalkaansa laattiaan.

— Sano, tunnusta, missä olit illalla, sinä sydämmetön! Tunnusta, jos rohkenet!

Ruma aavistus viilsi Antin sielussa.

Hän ei olisi voinut mitään kieltää, sillä niin jäntevä oli nainen hänen edessään, oli kuin sielun sisimpienkin salaisuuksien tuntija.

Hän kertoi kaikki häpeämättömällä peittelemättömyydellä.

— Hän kertoi sinun menneen vastoin hänen tahtoaan, äännähti Hilma tuskin kuuluvasti.

Ylös kavahti Antti ja vannoi kaiken pyhän ja oikean nimensä syyttömyytensä.

— Sen uskon, kuiskasi Hilma.

— Sinä et siis halveksi minua, Hilma? Olen elänyt huonosti; mutta sinä olet kylvänyt elämän siemenet minuun. Hoida itse niiden kasvua!

Hilma katsoi alas.

— Kuinka voi hän olla niin hävytön. Sulo ja minä itkimme niin rajusti. Se vihlasi niin täällä rinnassa ja sai kerrassaan tarmottomaksi.

Hänen äänensä, vaikka surullinen, oli niin lempeää, niin hentoa; se oli suloista Antille kuin hunaja, hänen sielunsa elpyi iloiseksi ja ajatuskyky virkeni.

Nuoruuden innolla hän olisi häntä syleillyt, oli niin rohkea, mutta hän meni kuin säälimätön hyvä kohtalo, ei lupaavaa silmäystä häneen heittänyt.

Hetkinen olikin tunteiden tyyneys.

Yksin jäätyään kuohahti taasen tuskallinen epätoivo rinnassa.

— Entinen elämä, tarkoitukseton ja huono häntä kauhistuttaa, sen hän nyt varmasti uskoi, ja se mielen pimitti.

— Mutta enkö voi hänelle näyttää parantuneeni? hän äännähti.

Se oli vain hetkinen toivon pilkahdus, jota kohta seurasi sitäkin pimeämpi.

— Miten voisin sovittaa elämäni likaiset jäljet? hän sydäntä särkevällä äänellä huokasi.

Mutta siinä tunteessa ei ollut vähintäkään valoa eikä lohdutusta.

XXVIII.

Seuraavana syksynä tarjottiin Antille konttoristin paikka kaupungissa.

Hän oli hämillään näyttäessään sitä Hilmalle, mutta koetti kumminkin tarkasti seurata hänen vähimpiäkin kasvojensa ilmeitä.

Ei keksinyt mitään.

Hän oli tyyni, lausuihan vain ilonsa hyvästä tarjouksesta.

Antin sydäntä kirventeli; nyt oli hän huomaavinaan varmasti, ettei Hilma häntä rakastanut.

— Mutta sitä en olekaan ansainnut, puhui hän sitten itsekseen.

Hilma kehotti häntä ottamaan tarjous vastaan, koska siitä kaikitenkin olisi hänelle suuri hyöty.

Kyyneliä silloin vierähti Antin silmistä.

Hän oli odottanut ja toivonut, oli joskus ollut huomaavinaan myötätuntoisuuden ohessa lempeäkin hallitsijattarensa silmissä, sen taasen kadottanut kuin hetkellisen virvatulen. Nyt oli hän taasen sitä etsinyt, mutta etsinyt turhaan.

Se on mahdotonta, sen hän nyt tajusi.

Vakavasti katsoi häneen Hilma, lempeän osanottavasti ja puhuessa värähteli ääni.

— Serkku hyvä! hän lausui. — Olemme liian vähätietoiset tutkimaan tulevaisuuden kohtaloita. Mutta siltikin on meidän katsominen tulevaisuutta rohkeasti silmiin odottaessamme siltä toivottua hyvää. Sinä olet mies, sinun kyvystäsi en epäile, tee sen mukaan.

Itsekäs olento!

Hän poistui.

Antti katsoi hänen peräänsä kuin iäksi eriävän elämän.

— Kolkko, kylmä ja itsekäs on kohtaloni! hän väsyneesti äännähti vaipuen tuolille.

— Mutta olkoon! Elänhän kumminkin. Elämän sulo ja sen nautinto ei ole minua varten, sanoi hän sitten karvaasti.

Ja sama uhitteleva ajatus rinnassa hän lähti.

Hän oli nähnyt lähtiessään Hilman silmät kyynelissä, mutta hän ei uskaltanut enää toivoa. Ne saattivatkin vain olla ystävyyden ilmaus, hänen kohtaloonsa osanottavaisuudesta vierähtäneet, tavalliset kohtelijaisuuden kyynelet vain.

Hilma jäi yksin laajennettua liikettään hoitamaan; hän teki työtä aamusta aikaisesta myöhään iltaan.

Mutta entinen rattoisuus oli kadonnut.

Iltasin hän istui yksikseen huoneessaan alakuloisena ja raskasmielisenä, kuin jos sydämmen pohjalla olisi ollut jotain kuohuvaa tuskaa, epätoivoa elämästä tai odottavaa kaihoa.

Joskus näytti väsyneeltä, väsyneeltä kaikkeen.

Antille oli hän toisinaan kirjoittanut, mutta sisältöä ei saanut ehyeksi. Saatuaan vastauksen kohoili rinta levottomasti ja arka ilme oli katseessa.

Niissä oli toisinaan synkkää sydämmen tuskaa, silloin voi kyynel löytää tiensä alas poskelle; toisinaan taasen raitista rohkeutta kärsimään elämää semmoisenaan kuin se on — silloin kirkastui hänen katseensa ja hän riemulla huudahti:

— Kasva, voimistu ja voita onnesi, serkku!

Se oli toivotus, mikä sydämmen syvimmästä pohjasta nousi; siihen yhdistyi kaikki, mitä siellä oli pyhää ja korkeaa.

Neuvovaa kehotusta ei enää ollut hänen kirjeissään; jos jotain semmoista oli, oli se yksistään hellää lohdutusta.

Antin kirjeistä oli karvas mielentila vähitellen kadonnut ja ne kuvastivat mielen tyyntymistä; välin vain pilkahti pohjaväri, tasaisesti kaipaava kaiho.

— Minä en ole sydämmetön, hän ei saa uskoa sitä, vaikka olenkin hänen antanut kasvaakseen kokea, puhui hän kerran. — Ja hän on kasvanut.

Hän istui kirjoittamaan.

Koko hänen elämänsä salaisuus näytti sulautuvan hänen joka kirjoittamaansa sanaan ja hänen kasvoillaan oli tyyni päättäväisyys.

— Serkku, sinä olet vapaa, ja minä olen sinun vallassasi, hän kirjoitti.