Kunnanmiehiä

KUNNANMIEHIÄ

Kirj.

KALLE KAJANDER

Porvoossa, Werner Söderström, 1899.

1.

Ollaan keskellä kesää, juhannuksen jälkeisellä viikolla. On ollut pitkältä poutasäätä ja etelätuulta, ja sen vuoksi on päivä heti aamusta helteinen, ilma kirkas ja kuiva, sellainen kuin se useimmin keskikesästä on meidän korkeilla kangasmailla, joissa kivensekainen hiekka vielä aamulla henkii edellisen päivän lämpöä ilmaan, eikä mikään yöllä jäähtynyt järven pinta levitä kosteutta ympäristöön.

Tosin on talon alla pieni suo ja kaitainen, kaislarantainen lampi, mutta suon on talon omistaja, Anton Jussila, ojittanut ja viljellyt. Vaan talon takana heti kohoaa tuhkakuiva nummi, joka pelkkää kanervaa ja pientä kuivaa mäntyä kasvaen siitä leviää pohjoiseen päin yhtä tasaisena peninkulman matkan.

Vaikka on vielä varhainen aamu, häärii Jussilan pihalla sentään jo miehiä paitahihasillaan. Mutta paidan hihat ovat hehkavan valkeat ja naama on miehillä pestynä ja siistittynä kuin kirkkoon hankittaissa, josta heti huomaa, etteivät he ole tavallisessa arkitouhussa. Ja punaisenkirjavissa pyhähameissaan ovat lypsäjätkin tarhassa, kulkien siellä helmat koholla, etteivät likaisi liepeitään, ja paljain jaloin, etteivät siistityitä kenkiään lehmänjälkiin astuisi. Ainoastaan yksi piioista on vielä ihan arkitamineissaan, sillä hän pesee, sukii ja hankaa olkitukolla kahta talon komeinta sarvipäätä, jotka ovat muusta karjasta erotetut ja ulkopuolelle tarhan aitaa kytketyt.

Miehet pystyttävät parhaillaan, toiset katolta köysillä vetäen, toiset maasta puskureilla työntäen pitkää riukua talon muhkean päärakennuksen päätyyn, ja komentoa pitää isäntä itse.

Hän seisoo tikapuitten juuressa keppi kädessä, johon takakenoon nojaa, pitäen toista jalkaansa tikapuitten alimmalla pykälällä. Suussa palaa hänellä hopeisessa hammasluussa sikaari, jonka puhuessaan ottaa käteensä, kuivasti yskähtäen ja sylästen.

Hän on juhlapuvussa jo hänkin kaikin puolin, paitsi takkia, sillä hän on vielä näin työn touhuun tullessaan vetänyt ylleen vaan kevyen, valkoisen arkinutun. Mutta jäykiksi silitetyt kalvosimet ovat jo paikoillaan ja pyrkivät yhä solahtamaan hänen nyrkeilleen, kun hän kätensä alas laskee, niin että niitä pitää yhtenään tunkea takin hihaan; ja valkea pönkkäkaulus kalvaa itsepäisenä niskaa joka kerta kun hän päätään ylöspäin kääntää katsoakseen miehiä katolla, niin että silloin aina täytyy sormin kaivaa niskan ja kaulustan väliä, juurikuin siellä olisi jotain liikoja esineitä.

Vaatteiden hienouteen ja ryhtiin nähden luulisi Anton Jussilaa täydeksi herrasmieheksi, joksikin insinööriksi, joka on tänne tullut valvomaan lipputankojen pystyttämistä. Hän on keski-ikäinen mies, pikemmin vanhemmalla puolella jo, kookas ja vankkatekoinen, pää hartioista vähän eteenpäin kumartuneena, niinkuin aina vaanisi jotakin. Naama sileä ja parraton, nenä suora. Kasvoilla on jonkunlainen sekoitus nykyistä herrassäädyn hienohipiäistä, raukeata valjakkuutta, ja vanhaa maalaista, hien ja pölyn panemaa pohjaväriä.

Sillä aikaa kun lipputankoa pystytetään, heittää isäntä vähän väliä silmäyksen maantielle, joka pitkänä mutkikkaana viivana näkyy siihen, laskeutuen loivaa nummen rinnettä alas, ja kulkee parin kivenheiton päässä talon ohitse, seuraten nummen kuvetta vähän etempänä olevaan, taajasti rakennettuun Vuorenpään kylään.

— Etkö näe siellä jo Mattia tulevan? kysyy hän rengiltä, kun tämä on saanut jokkapuulla tangon huoneen päätylautaan kiinnitetyksi.

Renki siristää kädellään varjoten silmiään nummelle päin, vaan ei sano vielä etempääkään mitään näkyvän.

— Se tästä vielä puuttuisi, ettei pehtoori antaisikaan lippuja ja kaikki muu alkaisi olla valmista! Tuohonko ne sitten jäisivät tyhjinä törröttämään, mutisee Jussila puoleksi itsekseen. — Pannaan pystyyn toinenkin salko sentään, sanoo hän miehille, ja he siirtyvät kaikin rakennuksen toiseen päähän.

Hän istahtaa kivelle miettivän näköisenä ja jatkaa äskeistä puhettaan melkein itsekseen nytkin, mutta kumminkin sillä selvästi huomattavalla sivutarkoituksella, että "nähkääs te rengit, kyllä minun päätäni sentään monellaisilla huolilla vaivataan, joista te ette tajua mitään".

— Ptohhoh! tohauttaa hän yskähtäen ja sylästen ja ottaa tasalierisen olkihattunsa päästään, jolloin tulee näkyviin otsasta lakuaiseen saakka paljas pää, antaen hänen kasvoillensa kunnioitusta herättävän ulkomuodon. — Ei pitäisi kaikkiin poikaviikareihin luottaa, jotka eivät kumminkaan saa mitään toimeen. Olisi parempi olla esimiehenä ja toimikuntana yksinään, kun kumminkin saa kaikesta yksin huolen pitää. — Lupasi hankkia ja jo eilen toimittaa tänne liput — ja jos nyt Matti ei asemalta saa lainaksi niitä keisarinlippuja, niin johan tästä tulee kantaali!

— Kanttoriko se lupasi toimittaa? kysäisi yksi miehistä kuunneltuaan isännän puhetta.

— Se lupasi toimittaa ja sen piti toimittaa, vaan eihän siitä tule koskaan mitään, vaikka se joka kohtaan nenineen tunkee. Hyvä mies muuten, mutta ei saa mitään valmiiksi. Mitä tästäkään nyt tulisi ilman minua.

— Eihän niistä näytä koko pitäjään muistakaan hommista tulevan kahta kokoon —. Mutta miksei meidän isäntä ota sitä kunnantuomarinkin virkaa, niin taitaisipa tulla asioista valmista, sanoi taas renki, kurkistaen salkoa nostaessaan lakkinsa lipun alta isäntään, jota hän tällaisen puheen tiesi aina hivelevän.

— Hmm! Ehkäpä kyllä kävisikin asiat paremmin, virkkoi isäntä, niinkuin mietteihinsä painuen.

— Jo tulee Matti pölynä nummella, huusi samassa mies katolta.

Helpotuksen huokaus pääsi isännän rinnasta, jo oli kuin hänen päänsä olisi kohahtanut pari tuumaa ylemmäksi pönkkäkauluksen sisästä. Tätä hetkeä, tätä maanviljelyskokousta, joka hänen tilalleen nyt oli tulossa, oli hän odottanut jo viisi vuotta, aina siitä saakka, kun viimeinen sellainen kunnassa pidettiin. Ja nyt oli kaikki valmiina! Itse oli hän kaiken valvonut ja hiuskarvalleen piti kaiken olla kunnossa, niin että näyttää kehtasi. Kyllä kelpasi ottaa vastaan naapuripitäjän ylpeitä rusthollareitakin, ja vaikka ketä tulkoon! Kaikki oli käypä juuri niinkuin hän oli kuvitellutkin: Talo liputettu, rakennukset, pellot, kalut ja karjat, miehet ja hevoset ja isäntä itse mallikelpoisessa kunnossa. — Tämä se oli hankkiva hänelle arvoa laajemmaltakin, ei vaan omassa kunnassa. Kyllä ne ovat aina muitten pitäjien kokouksissa meitä morkanneet, mutta näkevätpähän nyt. — Saadaanpa kohta lukea sanomissakin — vielä tällä viikolla saadaan lukea yli koko maaherran läänin — ja ehkäpä Suometarkin mainitsee, että on tälläkin kulmalla miehiä, jos johonkin tarvitaan, vaikkei niistä ole tähän saakka tietty — on Anton Jussila — kuntakokouksen ja maanviljelysseuran haaraosaston puheenjohtaja.

Hän alkoi kävellä edestakaisin sannoitettua käytävää päärakennuksen edustalla, heilutellen keppiään ja hyräillen jotain.

— Hoi, Tiina! huusi hän mahtavalla äänellä, seisattuen äkkiä ja kääntyen tarhan puoleen päin. — Viitosen saat juomarahaa, jos tulee lehmistä palkinto! Hankaa niitä nyt vielä olilla, tee jauhoista juoma ja pane parasta apilasta eteen.

Samassa ajoi jo Matti pihaan, hevonen läähöttäen, ja isäntä riensi vastaan, mutta Matti ajoi suoraan tallin eteen ja alkoi päästää hevosta aseista.

— Antoihan se liput? huusi isäntä.

— Niin kuka?

— Pehtoori tietysti.

— Sepä juuri ei antanutkaan —

— Ei antanut! Se roisto! Ne herrat, ne ruunun rotat! Mistä me nyt — ja tangot ovat jo pystyssä, ja — mitä se konna sanoi?

— Sanoi vaan, ettei niitä ruunun kaluja saa lainata ehdolla millään, se seisoo reklementissä — ei vaikka oma veli hakisi.

— Kyllä minä niiden hunsvottien reklementit, huusi isäntä ja iski kepillään ilmaa niin että viuhahti. — Tulkoonpaskin vielä meidän lammelle sorsia ampumaan.

Salon nostajat olivat jättäneet naulauksensa ja kuuntelivat korvat pystössä isännän mehkaa.

— Lyökää salko kiinni vaan että paukkuu, liput niihin pitää tulla vaikka maa nielköön, huusi Jussila ja alkoi juosta puuhkuttaa huoneeseen päin.

— Elkää hätäilkö, ennätti Matti huutamaan jälestä — onhan niitä täällä ratasten korissa puoli tusinaa.

— Mitä tulimmaisen juonta? Mitä sinä houkkailet, kun juuri sanoit ettet saanut.

— Enhän minä pehtoorilta saanutkaan, mutta lukkarilta sain. Onpa mokomain tähden saanut ajaa retuuttaa koko yön, sanoi Matti, ja alkoi astuskella pihaporttia kohti punaisen ja sinisen kirjava vaatemytty kainalossa.

— Paljon kuuluu tulevan näyttelyyn väkeä rautatietäkin, sanoi hän antaissaan isännälle myttyä. — Sanoi asemamies langalla tilatun kymmenen hevosta, ja kuuluu tulevan sinatöörikin, mikä lie herra —

— Mitä — mikä? tiuskahti Jussila hätäisesti, silmät välähtäen, ja astui kiivaasti askelen Mattia kohti pää vielä enemmän etukuukassa kuin tavallisesti.

— Mistä minä tiedän mikä se on, mitä ruunun herroja, sanoi Matti melkein pelästyneenä — mutta sinatööriksi sitä asemamies touhuissaan sanoi, ja sieltä se Helsingistä päin kuuluu tulevan ja hevosen on tilannut.

Isäntä pyörähti ympäri kantapäillään niinkuin nuori poika ja napsautti sormiaan.

— Ahaa, kyllä arvaan, sanoi hän. — Hae Matti kaksi sileää haasiariukua, pannaan liput portin pieliin myös.

Ja hän riensi kaulustansa kohennellen, ylenmäärin tyytyväisen, vaikka vähän hämmentyneen näköisenä avoimesta lasieteisen ovesta sisään.

Mutta Matti seisoi ja katseli vielä hetken eteisen oveen, mistä isäntä oli kadonnut hänen näkyvistään, ja kyhni niskaansa. — Mikähän siihen nyt meni? — Ensin tutkasee tuimana — sitten lauhtuu taas ja pyörähtelee kuin tanssiin lähdössä —. Hän muisti sitten haasiariu'ut ja alkoi kävellä katselemaan mistä niitä löytäisi, mutta mennessään höpisi hän vielä: — Sinatööri… sinatööri… pitääpä senkin kumman vielä näkemän… mikähän lie.

2.

Muutamia naapuripitäjiä oli yhtynyt yhteiseksi maanviljelysseuraksi toimeliaitten miesten hommasta, niinkuin tapana on ollut monella muullakin kulmalla maatamme, ja suurimpana yllykkeenä siinä on ollut noitten innokkaitten alkuunpanijain syvä harrastus "maamme pääelinkeinon, maanviljelyksen, ja sen sivuhaarain kohottamiseen", kuten sitä tavallisesti sanotaan. Ja niin on valittu toimikunnat ja puheenjohtajat, kasöörit ja kirjurit, ja sitten vielä erikseen haaraseurojen s.o. kuhunkin eri pitäjään toimikunnat esimiehineen jne., on haettu valtionapua, kartutettu kassaa jäsenmaksuilla ym. ja määrätty kaikille valituille virkamiehille palkkiota itsekullekin vaivansa mukaan. Touhua siinä on ollut kovasti, jäseniä on koottu seuraan, on pidetty kokouksia ja näyttelyitä, on kulettu ja hääritty ja innostuttu. Mutta se vaivannäkö on ollut hauskaa, niinkuin ainakin yhteisten ja uusien asiain hyväksi toimiminen, josta toivoo jotain hyötyä lähimmäisilleen.

Anton Jussila — tai niinkuin häntä ennen, kun ei vielä ollut isäntänä talossa, yleiseen kutsuttiin: Jussilan Anttoo on ollut pitäjänsä puuhaavimpia miehiä, mitä maanviljelysseuraan koskee, vaikkakin se jo oli perustettu ennenkuin hän oli vaikuttavaan asemaan kunnassa päässyt ja vaikka se kunnia häneltä puuttui, että olisi ollut seuran kulmakiveä laskemassa.

Mutta nykyään hän on esimiehenä haaraosastossaan ja on innokkaaksi huudettuna maanviljelijänä sen kunniaviran saanut, kun entinen esimies vanhuutensa ja laimeutensa vuoksi oli pitänyt siitä toimesta syrjäyttää.

Ja kuka sitten olisi siihen toimeen kelvannut, jollei juuri Anton Jussila, joka aikoinaan oli kaksi vuotta käynyt maanviljelysopistossa, oli pannut isältään perityn, velattoman talon mallikelpoiseen kuntoon, ollut yrittelevä mies töissään ja toimissaan sekä monenmoisissa "ahvääreissä", kuten hän itse sanoi, ja niillä osannut kartuttaa varallisuuttaan — joka ominaisuus useimmin vaaditaan luottamustoimiin päästessä. Ja oli hän jo parhaallaan jäsenenä säästöpankin johtokunnassa sekä kuntakokouksen puheenjohtajana, ja jotkut hänen ystävistään olivat jo siinä hommassa, että hänestä ensi vaaleissa tehtäisiin kunnallislautakunnan esimies, kun entinen vakinainen oli pari vuotta sitten kesken virkaansa kuollut, ja nykyinen virkaatekevä, nuori, koulunkäynyt herrasmies, ei ollut saavuttanut niitten suosiota, joiden sana kunnan asioissa enimmin painoi.

Miestä siinä tarvittiin kunnan toimissa jos tarvittiin maanviljelysseurankin eleillä pitämisessä, sillä suurin osa pitäjäläisiä oli itsepintaisia vanhoilla-olijoita, sitä oikeata vanhaa verta, jotka eivät suurin muusta maailmasta eivätkä asiain menosta välittäneet, elelivät kotonaan vaan kuin karhu konnussaan, huolimatta yhtä vähän Englannin voinoteerauksista ja heinänkylvöistä kuin kouluista tai maanviljelysseuroistakaan.

Se oli sellaista maaperää, mihin kaikki vanha oli juurtunut äärettömän syvälle, vaan missä uudenaikaiset, jalostetut siemenlajit eivät mitenkään tahtoneet ottaa itääkseen. Möyrittiin vanhoja kaksijakopeltoja vaan, joissa tarkimmilleen tunnettiin joka sarka ja saralla joka kivi. Mutta sarkaa ei pitennetty, eikä tahdottu suotta särkeä sitä kaivamalla siitä ylös kiveä, vaikka olivatkin isä ja isoisä siinä monta sahran kynttä katkaisseet ja vaikka samoin teki vielä poika, kun yritti liian läheltä kyntämään. Ei hennottu pellon aitaa muuttaa vaaksaakaan ulommaksi, eikä piennarta hävittää, jolla joka istumasija joka jalan mitta oli vanha, rakas tuttu, kun siinä työn lomassa oli istuttu ja pistetty piippuun, tai muulloin joutohetkinä kävelty ja katseltu nousevaa laihoa.

Siinä oli kaikin puolin niin hyvä olla niillä vanhoilla tiluksilla, kun olisi saanut olla rauhassa vaan.

Mutta sitä ei saanut enää. Piti väkiseltäkin lähteä liikkeelle, vaikkapa kesken työn, kun oli kirkossa istuissaan sattunut kuulemaan papin lukevan kuulutusta, että silloin ja silloin tarkastetaan takseerauslista — uudenaikaista komentoa — tai sinä ja sinä päivänä on kunnankokouksessa keskusteltavana kysymys uuden koulun perustamisesta johonkin kylään — jota joku intoilija oli ehdottanut — tai sinä päivänä on kysymys kiviportaitten rakentamisesta uuteen pappilaan tms. Ne olivat asioita, joista koitui ylimääräistä menoa kukkaroon, sellaista mistä ei ennen tietty mitään, ja niistä oli saatava selko ja lyötävä vastaan.

Vaan eivät kaikki tehneet sitäkään. "Tehkööt nyt kunnanmiehet, rikkaat siellä mitä tahtovat", äyhähti moni, "eihän niiden kanssa köyhän auta muuta kuin maksaa pois vaan, niin sillä pääsee. Osattiin tuota lukea oma tarve ennenkin, vaikkei yhtään rahoja maksettu." Tai "pankoot nyt siellä kunnanmiehet äyriä minkä tahtovat, eihän ne niitä alenna kumminkaan, vaikka vähemmillä rahoilla ne kunnan asiat ennen ajettiin."

Ja oli kyllä ajettukin. Vähemmillä rahoilla ja vähemmällä puuhalla. Sillä entisen papin ja lukkarin aikana, jotka lähes puoli vuosisataa olivat kunnan toimia hoitaneet, oli asiat vaan hiljalleen päätetty suntion porstuakamarissa tai sakaristossa.

"Ne olivat tarkkoja ukkoja ja kunnan puolta pitäviä, vaan jos vielä eläisivät, niin eihän ne kelpaisi muuhun kuin lakeisen tukoksi", päättelivät kuntalaiset ja muistelivat heitä kaipauksella.

Mutta heti kun he molemmat olivat täältä kirkkojuureen kannetut, muuttuivat asiat kuin iskemällä. Alettiin molempia pappiloita rakentaa perinpohjin uudestaan, "ajanmukaiseen kuntoon", rakennettiin kouluja, siltoja, maanteitä ja kunnalliset maksut nousivat entisestään moninkertaisiksi.

Oli yhtäkkiä tullut kuntaan niinkuin jonkunlainen uudistuskuume, jonka nopeaa kehitystä monen oli mahdoton seurata mukana. Voihkittiin sitä kovasti eikä ymmärretty mistä se oikeastaan oli tullut. Harvoihin se vaan aluksi oli tarttunut, mutta niihin sitä voimakkaammin. Ja kun ei niitä oikein miehissä vastustamaan menty, eikä aina oikein rohjettukaan "rikkaitten vihoja päälleen vetää, joilla oli varaa mihin tahansa", niinkuin tuumittiin, niin täytyi mukaantua ja maksaa pois vaan, mitä osalle tuli. Ja kun joskus oikeuksiin turvattiin, niin hävittiin, ja päätettiin, että "kyllä niillä on keinoja".

Sellaisia oli suurin osa kuntalaisia, mutta niitä miehiä ei ollut Anton Jussila. Hänen tapansa olikin sanoa, että "siksi ne menojen suuruutta valittavat, kun eivät viitsi tulojaan lisätä". Hän pyrki eteenpäin minkä ennätti, ja joka alalla. Luki Suometarta ja maanviljelyslehteä, oli ostanut itselleen "Arrheniuksen maanviljelysopin", jota tarkasti tutki, ja sai kaikista niistä monta tietoa, joita seuroissa ollessa sopi vetää esiin ja saattaa muitten huomioon se, että hän jotain tiesi, enemmän kuin tavalliset talonpojat. Suomettaren tilasikin hän aivan erinomaisuutena paikkakunnalla ihan yksikseen, sillä jos se johonkuhun muuhun kylään oli sattunut eksymään, tuli se yksi numero sinne useamman tilaajan yhteisestä tuumasta. Mutta muuten tyydytti yleismaailmalliset tiedot täydelleen joku pieni paikkakunnan lehti, joka tuonne tänne kylille singahteli, ja josta oli sentään hauska nähdä, oliko naapuripitäjissä tapahtunut mitään murhaa tai varkautta, tai oliko mitään pappien muutoksia lähiseuduille tulossa jms., josta oli naapurien kesken hupaisa jutella.

Ja siitä lehdestähän sekin nähtiin, että oli omaan seurakuntaan taas vuorostaan tulossa maanviljelyskokouskin, ja vieläpä Jussilan taloon, vaikka oli siitä varmuuden vuoksi kirkossakin kuulutettu.

Kokousta pidettiin vuoronsa jälkeen kussakin niistä kunnista, jotka seuraan kuuluivat, ja oli haaraosaston huolena toimittaa sille sopiva paikka.

Jo tämän edellisellä kerralla, viisi vuotta sitten, oli Anton Jussila hienosti toivotellut sitä omalle tilalleen, vaikkakin se oli vähän laitakulmalla pitäjää. Mutta kun hän silloin vielä oli vaan tavallisena jäsenenä toimikunnassa, eikä talokaan vielä ollut täydessä kunnossa, niin ei hän sentään oikealla todenteolla ollut asiaansa ajanut, vaan suostunut muitten mieleen, että kokous ja näyttely sillä kertaa pidettiin kirkonkylän kansakoululla ja käytettiin koulun viereisen talon vanhaa huonoa niittyä kilpakyntökenttänä.

Huoneet olivat kyllä menneet mukiin, mutta kyntö oli kovin naurattanut Jussilaa.

Kun siinä sitkeässä, mättäällisessä ja vedenmakaamassa kamarassa kyntäjäin aurat olivat sinne tänne vinkuroineet, niin että toisinaan löi aisa miestä kupeeseen ja viilu juoksi takaisin vakoon, oli hän muille isännille naurahdellut, että "minkä selvän tuollaisella maalla saa auran jälestä! Kenelle siinä nyt palkinto annetaan, kun joka miehen kyntö oli samallaista mökerrystä, niinkuin sian tonkimaa. Mutta oltaisiinpa meidän heinäpellolla! Sitä viiltäisi keskulainenkin kyntäjä niinkuin juustoa!"

Siinä hän jo silloin oli katunut, ettei sittenkin pitänyt päätänsä ja hommannut kokousta omalle tilalleen, Jussilaan. Mutta ensi kerralla hän sen tekee, tekee totta vie, jos elää vaan, ja näkevätpä silloin viiden pitäjän miehet, miten taloa on asuttava ja maata muokattava. — Ja siihen mennessä hän jo ehtii saada kaikki rakennuksetkin mieleiseensä kuntoon.

Ja nyt se nähtiin.

3.

Jussila oli mietteissään Matti rengiltään kuulemansa uutisen johdosta juuri vetämäisillään auki ovea omaan kamariinsa salin sivussa, kun keittiön puolelta, asuntapäästä rakennusta, kuului äänekästä naurua ja hän jäi kuuntelemaan.

— Mitähän ne nyt siellä? Olisi tästä sanottava emännällekin, tuumi hän.

Siellä oli touhua ja tulista kiirettä keittiönkin puolella, sillä juhlapäivällinen oli talosta tilattu maanviljelyskokoukseen tulijoille, ja mistäpä sen muualta saikaan.

Rasvan ja leivosten käryssä hyöri siellä emäntä ja vartavasten tilattu, ammattiinsa perehtynyt keittäjä sekä iso joukko muita apulaisia, sillä olipa arveltu tulevan ainakin satakunta osanottajaa päivällisiin, ja niille kaikille piti nyt varata suuhun pantavaa.

Sinne oli Jussila juuri kääntymäisillään kutsuakseen emäntää puheilleen, kun tämä töyttäsikin samassa eteiseen, suu vielä naurussa.

— Mitä te siellä kakotatte?

— Mitä me… hihihii! Olin juuri tulossa puhumaan sinulle sitä ryijyä. Sitä me nauroimme, kun kokki syötti Antin Mantalle senappia. Niin vanha ihminen eikä vielä tiedä mitä se on. Niin, Anttoo, muista nyt, että se Hilman ryijy tulee etummaiseksi siihen keskipöydälle, heti kun ovesta sisään tullaan, jollen minä itse sinne ennätä. Ja näytä nyt sitä minun juustoani toisillekin, kanttorille ja koeta nyt hyvä Anttoo puhua, että ne minutkin valitsisivat palkintotuomariksi käsitöihin ja kanttuurskan myös ja Mikkolan emännän, Mikkolan emännän kumminkin, sillä se on aina niin hyvä, ja kun minä näytän sille Hilman ryijyä, niin siitä varmaan tulee palkinto.

— Olehan nyt, kyllä minä tietysti koetan, sanoi isäntä suopeana, vaikka tuskin hän oli kaikkia kuullutkaan, kun oli omissa mietteissään ja oli juuri aikonut omaa asiaansa ilmaista, vaan täytyi sen keskeyttää emännän sanatulvan vuoksi. Ja oikeastaan oli hän ne samat asiat kuullut ja niistä emäntänsä kanssa keskustellut jo monta päivää. Mutta yhtäkaikki tahtoi emäntä naisille tavallisella lipeydellä ja hellyydellä, kun on joku mielitietty asia ajettavana, vielä kerran teroittaa toivomuksiaan miehensä mieleen.

Ja niin oli emäntä innoissaan ja liikkui kepeästi kuin nuori, vallaton tyttö, vaikka oli lehevä ja hyllyvä kuin heinäsuova ja jo kolmen lukuijässä olevan lapsen äiti, joista vanhin, tytär Hilma, jo oli seminaarissa valmistumassa tärkeään toimeen nousevan polven opettajana. Ja hän se oli heti kesälomalle tultuaan alkanut erään kylässä asuvan vanhan kankuri-eukon kanssa kutoa ryijyä, joka nyt piti hänen nimissään pantaman näytteille ja josta piti kaikin mokomin koetettaman palkintoa.

— Kyllähän minä, kyllähän minä, myönnytteli isäntä, silminnähtävästi ajatellen kokonaan muuta.

— Kuinka olet noin totinen, Anttoo? tiedusteli emäntä. — Voitko pahoin, vai pelkäätkö sitä esitelmääsi?

— Mitä vielä, kyllähän se menee! Mutta tiedätkö mitä? Etpä arvaa, kun sinatööri tulee tänään meille, vaikkei tullut viimekesäiseen kokoukseen. Ja sinne olisi hänen kesäasunnostaan kumminkin ollut paljoa lyhyempi matkakin.

— Ihanko totta? huudahti emäntä silmät suurina ja löi käsiään yhteen. — Mistä sinä kuulit?

— Matti sanoi asemalla puhutuksi, kun oli niitä lippuja hakemassa, ja eivät kai ne turhia tohisseet. Hevosen oli tilannut postijunalle.

Ja oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi Jussila matalalla äänellä, juuri kuin olisi varonut sivulta kuulijoita.

— Olisikohan se kuullut, tai itse lukenut jotain, eipä tiedä vaan. Se oli lehdissä, niinkuin muistat, että minä tulen pohjustamaan kysymyksen juurikasveista, eipä vaan tiedä, jos tahtoisi huvikseen kuulla, mitä tälläkin kulmalla tiedetään.

— Vai tulee hän meille! No eipä ihmeempää, liekö käynyt muualla missään koko pitäjässä, ihmetteli emäntä letkautellen käsiään sivuihinsa, ja riensi juoksujalassa kyökkiin, niin että liha päällä hyllyi. Ja kahta tulisemmalla kiireellä siellä nyt liikuttiin ja kahta makeampana pullahteli kirisevien paistien haju ulos avoimista ikkunoista, niin että renkikin, joka parhaillaan keittiön päässä veti lippua tankoon, levitteli sieraimiaan ja seisatti pitkäksi aikaa toimensa.

Mutta Anton Jussila itse meni kamariinsa salin sivussa, muutti siellä mustan verkasortuukin päälleen, suki huolellisesti hiuksensa peilin edessä, otti sitten pöytänsä laatikosta kokoon taitetun paperiarkin ja siirtyi saliin. Siellä oli jo asetettu ristiin ylitse lattian valkeilla liinoilla peitetyt pöydät päivällistä varten valmiiksi, sillä itse keskustelukokous eli kokouksen virallinen puoli tuli pidettäväksi lehdoilla koristetussa navetan parvessa.

Kun tällaisissa kokouksissa aina on tavallista keskustella jostain tärkeimmistä yleishyödyllisistä ja maanviljelystä koskevista kysymyksistä, ja nämä keskustelukysymykset etukäteen määrätään, oli Jussila jo talvisessa johtokunnan kokouksessa päättänyt kerran esiintyä julkisesti hänkin ja näyttää tietojansa, ja ottanut "pohjustaakseen" kysymyksen "juurikasvien viljelyksestä ja niiden tarkoituksen mukaisesta käyttämisestä". Hän oli silloin itse ehdottanut tämän kysymyksen otettavaksi esiin kokouksessa. Tiesihän tavallisten viljain kylvöt ja pellon muokkaukset kuka hyvänsä, mutta tämä asia oli mutkallisempi ja uusi. Sitä ei tiennytkään joka mies, mutta hän oli sitä tarkoin kirjoista tutkinut ja paljon miettinyt, vaikka se kyllä häneltäkin oli jäänyt käytännössä toimeenpanematta.

Jussila kierteli tyhjiä pöytiä salissa, mennen ikkunasta ikkunaan ja katsellen niistä vuoroin ulos. Välillä katsahti hän paperiin, jonka oli pöytälaatikosta ottanut, välillä piti hän taas sitä selkänsä takana ja luki ulkoa puoliääneen, teroitellen sen sisältöä vielä kertaalleen muistiinsa, vaikka hän oli samaa tehnyt jo kuukauden ajan joka päivä.

Hän oli aina kuullut sellaisia pappejakin kiitettävän, jotka eivät "karttaa" käytä, ja päättänyt puhua vapaasti hänkin, niinkuin hihasta vaan. Se näyttäisi paremmalta, kunhan vaan muistaisi tarkoin asiansa ulkoa.

Tämä oli pitkä juttu tämä ja tarkkaan puhuttava. Mutta onnistuisiko se, niin kuuluksi tulisi! Kyllähän hän oli joka kunnankokouksessa esiintynyt puhujana ja siellä tukkinut suun monelta tyhmyriltä, kun ei ollut ymmärtävämpiä kuulijoita muita kuin korkeintaan pappi. Kerran piti esiintyä paremman joukon läsnäollessa, josta oli toivo saada nimensä sanomalehteen, ja olihan se jo ollut edeltäpäinkin, jollei juuri suuremmissa, niin kumminkin noissa pikku sanomissa. — Oli rohkaistava itsensä ja pantava alku asialle, josta voisi maailmassa vielä koitua monta etua.

— Niinhän olivat sanoneet savolaiset papinkokelaatkin, jotka talvea olivat heillä asuneet ja tutkinnoitaan lukeneet, että monta huonompaa puhujaa sitä valtiopäivillä änkyttää, kuin mikä hänestä voisi tulla, kun vaan harjaantuisi. Ja uutterasti oli silloin harjoitettu, ja tarkoin oli hän kuunnellut ja muistiinsa painanut niiden puheet, kun ne joulunpyhinä olivat esitelmiä pitäneet, ja oli hän sitten Anttoon päivänä pitänyt jo itsekin puheen niille vastaan, kun ne ensin olivat hänelle puhuneet. Pihkassa tosin oli silloin oltu, mutta hyvin se oli käynyt, kiittäneet olivat ja paukuttaneet käsiään.

Oli hän rohjennut äänensä ilmoittaa jo parissa maanviljelyskokouksessakin tätä ennen, ja valtiopäivämiesvaaleissa pari vuotta sitten mielipiteensä lausunut siitä, että aina sama mies valittiin, vaikka kyllä löytyi muitakin yhtä eteviä, mutta ne nyt olivat olleet pienempiä asioita.

Toista se oli nyt. Nyt piti olla varma. Ja varma hän jo oli luullut olevansakin, mutta heti kun kuuli, että senaattorikin tulee kokoukseen ja tietysti häntä kuuntelee, tuntui aivan siltä kuin alkaisi muisti pettää, ja sellainen pelko valtasi hänet, että sanat itse juhlatilaisuudessa saattaisivatkin takertua suuhun.

Anton Jussila oli vähän tuskallisena tämän asian johdosta. Toiselta puolen oli se hänestä mainiota, että sellaisia korkeita kuulijoita oli tulossa. Siitä oli niinkuin jonkun tietämättömän hyvän aavistus hänelle tulevaisuudessa. Mutta toiselta puolelta ahdisti häntä se äkkiä tullut pelko, että jos ei onnistuisi.

— Mutta sen täytyy onnistua! päätti hän puristaen huuliaan yhteen, pisti paperinsa sortuukin taskuun ja lähti vielä kertaalleen käymään ympäri talonsa, tarkastellen kaikki paikat ja antaen viimeisiä ohjeita ja neuvoja. Ja taas paloi hänellä sikaari hopeasuulaimessa, kun hän keppi kädessä kulki ympäri, jokaisen kanssa puhuessaan kuivasti rykien ja sylästen.

4.

Tuskin oli leppoisa aamutuuli alkanut hulmautella lippuja pitkien riukujen nenissä kummassakin päässä Jussilan päärakennusta, kun jo alkoi saapua ensimmäisiä kokoukseen tulijoita, ja sitten niitä saapui yhä lisää koko aamupäivän.

Kaikkein ensimmäisiä olivat oman kylän lapset, jotka eivät milloinkaan olleet sellaisia "tuuliviiriä" nähneet, ja nyt suuressa parvessa, avopäin ja paljain jaloin hyökkäsivät santakuopasta nummen syrjässä Jussilan kujan suuhun.

He olivat saaneet ajetuksi karjansa laitumelle, yhtyneet paluumatkalla ja pistäytyneet vanhaan kokouspaikkaansa santakuoppaan, jossa tavallisesti keskustelut ja kilpailut eivät loppuneet, ennenkuin nähtiin yhtäkkiä koivupujon viippelehtävän törmän takaa kuoppaa kohti jonkun vanhemman ihmisen kourassa. Tällä kertaa ei iloinen aamuseura kuitenkaan keskeytynyt tavalliseen tapaan, sillä liput ennättivät nousta ennen.

Nyt sitä riennettiin aika elämällä maantielle, kun nähtiin lippujen hiljalleen kohoavan kuin taikavoimalla aivan riukujen latvaan saakka ja siellä aukeavan leveiksi ja hulmahtelevan. Ei sentään rohjettu aluksi julkisesti esiintyä eikä lähemmäksi mennä, vaan jäätiin pitkään riviin maantien ojaan kahden puolen punaista kujaporttia ja ihmeteltiin aidan raoista. Mutta hetken päästä rohkeimmat jo avasivat varovasti portin ja alkoivat kuja-aidan suojassa lähennellä taloa, toiset vähitellen perässä.

— Kyll' on aika viirit, ja vaatteesta tehty, sanoi yksi.

— Katsos Kalle, kun ei olekaan tehty kukkoa niinkuin Anttilan viiriin, huomautti toinen.

— Eikä hevosta niinkuin Mäki-Seppälässä, tuumi kolmas, pienimpiä joukosta. — Mutta on nämä siltä kauniimmat, vaikkei ole kuvaa mitään, ei kukkoa ei hevosta. Kun kävisi oikein ärjy tuuli, että kuulisi kuinka ne kitisee.

— On ne koreat, punaista ja valkoista.

— Ja sinistä, etkö näe?

— Sopii ne noin suuret suureen taloon.

— Älkää löpiskö, sanoi joku isompi joukosta. Ei ne viiriä ole eikä ne kitise. Tänne tulee tänään juhla, ja sitä varten ne ovat.

— Mikä juhla?

— En minä tiedä, mutta isä kertoi illalla.

— Mutta jäädääskin katselemaan sitä.

— Jäädään, jäädään! päättivät kaikki ja siirtyivät vähä vähältä, yhä rohkeammiksi tullen pihaportin eteen yhteen kasaan.

Oli ne liput heti huomattu kylässäkin, vaikkeivät Jussilan rakennukset sinne näkyneet korkeitten peltotörmäin takaa.

Lannanvetäjät näkivät ne kasoilleen, joita parhaillaan hajottivat, kyntäjä näki ne, kun sattui vakonsa päässä päätään nostamaan ja sinnepäin katsahtamaan.

Kyntäjä antoi hevosen seistä ja katseli niitä, ja kasalla nojauttiin tadikkoon ja tuumittiin: saadaanpa nähdä antaako isäntä vapaata iltapäivää, että päästäisiin katsomaan.

— Pitäisi sinne päästä, koska noin komeasti alkaa.

— Anttilan Jussi kumminkin pääsee, se menee sinne kilpakyntöön.

— Äläpä! Vai menee se. Sehän niissä on käynyt ennenkin.

— Tanssitaankohan siellä? tuumasi piioista joku.

— Eiköhän illemmalla. Tanssittiin kumminkin koululla ennen kun sitä juhlaa siellä pidettiin, vastasi joku paremmin tietävä. — Ja kuuluuhan sinne kanttori tulevan torvisoittoineen.

— Vai tulee. Pitäisi sinne päästä.

Ja veltosti heiluivat tadikot katseen yhä ollessa lippuihin kääntyneenä.

Mattilan isäntä oli juuri ollut menossa pellolleen, kun huomasi portiltaan liput hänkin. Siihen hän seisattui niitä katselemaan, ja alkoi tuumia ja tuumaili kauvan, osaamatta eteenpäin tai takaisin, että mitähän tässä on tehtävä. Jokohan on otettava pyhä?

— Ohoi! Kuules naapuri! huusi hän Ali-Mattilan isännälle, kun huomasi hänenkin seisovan piha-aitansa nojalla ja katselevan samaan suuntaan. — Olisikohan sinne mentävä?

Ja naapurit yhtyivät lähemmin keskustelemaan asiasta, seisten kahden puolen aitaa, toinen selin toinen kyynärnojalla, katsellen Jussilaan päin.

He olivat vanhanaikuisia miehiä kumpikin, vähän liikkuneita. Eivät olleet noin komeita lippuja nähneet sittenkuin keisari Helsinkiin meni. Silloin niitä oli ollut rautatieaseman katto täynnä, ja kun kansaa oli sinne kehotettu juhlavaatteissa menemään ja siellä junan ohi kiitäissä hurraamaan, olivat hekin molemmat menneet, pitäen sitä esivallan määräyksenä. Ja nyt, kun näkivät nuo komeat liput Jussilan katolla, tuli melkein samallainen tunne kuin silloinkin.

— On sinne mentävä, päätettiin. — Ja menkööt väetkin. Kuka sen Jussilan tietää, jos sinne ei menisi, kun se on niin mahtava. Eihän se tosin mitään voi, vaikkei menisikään, mutta jos se pitäisi sitä ylenkatseena ja siitä rakentuisi eripuraisuutta.

Niin tuumittiin kylällä, korjattiin työkalut pois ja vietiin hevoset hakaan. Puettiin sitten pyhänuttua ylle ja alettiin siirtyä Jussilaan.

Oli sentään pitäjällä niitäkin, jotka tiesivät asiat paremmin ja niitä paremmin harrastivat, mutta aivan harvoja. Joku isäntä oli jo aikoja sitten itseksensä luvassa huolellisesti puhdistanut pienen pussillisen viljaa, joku emäntä oli varannut nipullisen pellavia, sommitellut parhaita kuituja somiksi pioiksi, tai jo keväällä kirkkaimmalla hangella valaissut palan palttinaa, toinen taas kirnunnut paraan taitonsa mukaan pienen pytyllisen voita, joku itsellisakka kehrännyt paasman hienointa neuletta, ja mitä mikin, kaikki siinä toivossa, että saataisi pieni palkinto, joku markkanen tupakka- tai kahvirahoiksi. Mutta niinkuin sanottu, niitä oli ani harvoja ja paraasta päästä sellaisia, jotka ennenkin olivat niissä kokouksissa olleet.

Lapset portilla eivät ole huomanneetkaan, että sieltä jo takaapäin lähenee aikuisia. He eivät vähääkään aavista, että jo ihan selän takana moni käsi on valmis iskemään tukkaan kuin rohdintuttiin.

Mutta paikan juhlallisuuden vuoksi he pelastuvat nyt. Heitä torutaan vaan siivosti ja käsketään rientämään kotiin, "risamekkoja", muuttamaan ehjiä vaatteita päälleen ennenkuin saapuu vieraampia tulijoita, ja tulemaan sitten vasta kauniisti takaisin, niin pääsevät katsomaan pihalle saakka. Ja hepankekkaa heittäen siitä juostiin suoraan ylitse Jussilan kesantopellon kylään, niin että multa pölysi.

Keskelle pihaa on lyöty koivuja puolikehään, tehty kuin juhannusmaja, johon on asetettu sahalautoja pukkijaloille istuimiksi ja pöytä keskeen. Samallaisia istuimia on rakennuksen seinämälläkin.

Olisihan sinne sopinut mennä istumaankin, mutta sentään pysytteleksen oman kylän joukko, ensimmäisinä tulleet, piha-aidan ulkopuolella ja portin vaiheilla, ujoina vähän, kun huomaavat tulleensa liian aikaiseen.

Kun olisivat olleet ajat ennallaan, ei siinä olisi ujosteltu, sillä Jussilan Anttoo oli kyllä poikamiehenä ollessaan ja vielä jälkeenkinpäin kulkenut omassa kylässä joka talossa kuin kotonaan, käynyt kaikissa kisapaikoissa ja monasti mallassaunoissakin huijaillut, ja olivat kyläläisetkin Jussilan vanhassa tuvassa monet tanssit pitäneet, mutta nyt vanhemmalla iällään ja varakkaaksi päästyään oli häntä alettu katsella suuremmalla kunnioituksella, ja sitä hän selvästi oli osoittanut itsekin vaativansa. Hänen taloonsa ei enää tultukaan niinkuin tavalliseen tasa-arvoiseen naapuriin. Hän oli tavallaan vieraantunut kyläläisistään ja entisistä ystävistään, vaikka kyllä hänet sentään aina emäntineen kutsuttiin kaikkiin suurempiin pitoihin, ja joka talossa hän aina oli ollut jotain papereita kirjoittamassa.

Miehet siitä painuivat vähitellen portilta alemmaksi tallin puoleen, katsellen talon rakennuksia, joita moni tuskin oli uudessa kunnossa vielä nähnyt lähempää kuin maantieltä. Siellä yhdyttiin vanhaan Mattiin, joka oli koko kylän tuttu, ja jonka kautta kaikki Jussilan asiat kylällä tiedettiin, sillä hän ei milloinkaan väsynyt kehumasta isäntäänsä ja hänen toimiaan.

Istuttiin tallinsillan kivijalustalle, pantiin piippuun ja kuunneltiin Matin selityksiä kaikesta siitä, mitä tänäpäivänä vielä saataisiin nähdä ja kuulla.

Samassa astelee Anton Jussila itse keppi kädessä, sikaari hopeasuulaimessa hampaissa, miettivän näköisenä navetasta päin, ja tulee jo tallin sillan kohdalle. Matti, joka mehkaamalla on kylän miehille kehunut kuinka monta säkkiä "tuomaan kuonaa" heillä kulloinkin kannattaa peltoon ajaa, hiljentää ääntään sitä mukaa kuin isäntä lähestyy. Tämä on jo menossa ohitse, vaan seisattuu äkkiä ja katsahtaa sivulleen, juuri kuin vasta olisi huomannut, että siinä oli ääneensä puhuvia ihmisiä.

Hän tekee hyvän päivän, tervehtää hätäisesti paria vanhempaa isäntämiestä kädestä ja jatkaa vakavana kävelyään pihaan.

— Jaa, jaa, älkääpä sanoko! Kyllä sillä miehellä on meiningin haaskuuta, sanoo Matti, huomattuaan jonkun miesjoukosta nurpeasti urahtavan. Ja sitten alkaa hän juurtajaksain selittää yöllistä lippumatkaansa.

Portilla huomaa Jussila taas kuin sattumalta vaimoväen, nyykäyttelee päätään ja kehottaa heitä käymään pihan puolelle istumaan.

— Elkää ujostelko, vaikka tässä on vähän paikkoja siivottu. Käykää istumaan vaan tänne seinälle. Onhan täällä tilaa, kehottelee hän emäntiä.

Mutta itse menee hän lehtimajaan keskellä pihaa, painuu huoahtaen notkealle laudalle istumaan, panee hattunsa pöydälle ja aikoo juuri pyyhkäistä otsaansa takkinsa hihalla, mutta tempaa samassa takataskustaan nenäliinan ja pyyhkii sillä. Sitten nousee hän seisaalleen taas ja alkaa kävellä edestakaisin lehtimajassa, katsellen vuoroin maahan, toisen vuoron ylös. On kuin puuttuisi häneltä jotain. Äkkiä kääntyy hän kyökin puoleen päin ja huutaa kovalla äänellä:

— Tiina hoi!

Useita punakoita, hikisiä naisten naamoja ilmestyy avonaiseen kyökin ikkunaan ja koko emäntärivin päät seinivieren laudalla kääntyvät sinnepäin yhtäaikaa kuin komennosta.

— Onko Tiina siellä?

— Täällä on, vastataan.

— Käskekääpä tänne sitä.

Tiina tulee kyökinportaita alas hihat kyynäspäihin käärittyinä, punakkana kuin saunan lavolta, ja juoksee poikki pihan isännän luo.

— Hohhoh, Tiina! Kyllä meillä on ollut kuuma aamu tänään, mutta onhan sitä hommattava, jatkaa hän kovemmalla äänellä, — onhan sitä hommattava, että saataisiin jotain edistystä aikaan. Tuopa sieltä minulle pullo limunaatia ja lasi… tähän näin pöydälle.

Saatuaan limonaadin, ottaa hän povitaskustaan rypistyneen paperin ja alkaa katsella sitä, aina väliin vetäen savuja, yskähdellen ja heittäen seinivierellä supattaviin emäntiin salaviistoja katseita.

5.

Kansaa on kertynyt Jussilan talon täydeltä. Sillä vaikkei sitä ole paljoakaan paikastaan lähtenyt, on sitä sentään tullut viidestä pitäjästä, ja kun ne kaikki ovat tulleet yhteen kokoon, on siinä jommoinenkin joukko.

Omasta pitäjästä sitä on kumminkin tullut eniten.

Monella on ollut mukanaan näyttelyynkin pantavaa ja se otetaan vastaan ratasvajassa, joka sitä varten on tyhjennetty ja siistitty. Sinne asetetaan esineet kaikki ryhmittäin pöydille ja seinille niinkuin voitot arpajaisissa. Ani harva on tuonut mitään isompaa näytteille pantavaa tai elukoita. Joku on tullut aura ja parinkalut rattailla ja toinen hevonen tyhjänä jälessä juosten. Joku omanpaikkainen ojuri on astellut lapio kainalossa ja jollakulla pyssymiehellä on ollut rehlansa olallaan, sillä ojankaivussa ja vieläpä ampumisessakin kilpaillaan päivän kuluessa.

Mutta suurin joukko kansaa on tullut pelkästä uteliaisuudesta, katsomaan mitä siellä näkisi. Ja jollei näkisi mitään muutakaan, niin näkisihän ainakin naapuripitäjien ihmisiä.

Ennen muita on saapunut seuran varsinaisia jäseniä ja haaraosaston toimitusmiehiä, ollen lähemmin asiaan kuuluvia ja määrättyinä järjestämään kokouksen menoa. Ne ovat useimmat samalla jossain kunnallisessa toimessa ja jonkunlaisia henkiheimolaisia Jussilan isännälle, kun ovat kansan yhteisen hyvän harrastajia niinkuin hänkin. Ja ne kuletetaankin jokainen järjestään taloon saavuttuaan huoneelle ensin saamaan jotain virkistystä.

Sitten he hajautuvat ympäri talon, touhuavat ja järjestävät, yhtyvät välillä parittain, välillä isompaan joukkoon, keskustelevat hetken ja kiireessä vähän väittelevätkin, juoksevat välillä, nyökkäävät ohimennen hyvän päivän jollekulle tuttavalle kansan joukossa ja kysyvät hengästyneinä, onko nähty isäntää sillä puolella, sillä häntä tarvittaisiin välttämättä. He ovat kovin tärkeän ja painavan näköisiä kaikki, sillä jokainen luulee, että juuri hänestä riippuu koko kokouksen menestys.

Isäntä itse, Anton Jussila, seisoo keskellä pihamaata puhellen jonkun vastatulleen herrasmiehen kanssa sikaari hampaissa ja kädet housuntaskuissa, kun eräs toimikunnan jäsenistä juoksee hänen luokseen.

— Pitääkö sen ryijyn oleman levällään etummaisella pöydällä, niinkuin se on asetettu?

— Tietysti, kun se kerran on asetettu.

— Niin mutta se täyttää koko pöydän ja kanttuurska tahtoisi siihen pöytäliinansa. Siellä on siitä riita.

— Onko meidän emäntä siellä?

— Ei ole.

— No hae hänet sinne, kuuluuhan hänkin toimikuntaan. Sovittakoot siellä sitten parhaansa mukaan.

Samassa juoksee Matti puheille.

— Pastoori tuli! Saakohan hänen hevosensa panna talliin, kun sanoo ettei se rattaissa pysy?

— Ois, kaikkia sitä nyt kysellään! Tietysti, tietysti.

Hän on niinkuin sotapäällikkö, joka valmistaa paraatia jonkun korkeamman henkilön nähtäväksi, ja jonka luo adjutantit joka puolelta rientävät neuvoja kysymään. Ja hän tahtoo sen korkean vieraan silmissä esiintyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista, ja niin tahtovat kaikki muutkin toimikunnan jäsenet, kuultuaan että sellainen on tulossa.

Paljon on jo saapunut muitakin herrasmiehiä, oman paikan virkamiehiä, kartanonomistajia ym.

— Godag bror! kuuluu yhdeltä puolelta.

— Aah! Mjukaste tjänare fru Helenius! kumarretaan toisaalla.

— Nä, men man får ju treffa herr agronomen här, sanoo joku, ja rientää tervehtimään erästä juuri saapunutta, nuorta herrasmiestä, jolla on rillit nenällä ja pienet viiksen alut kierrettyinä korvia kohti, ja joka niitä yhä kierrellen katselee ympärilleen aivan kuin olisi joutunut johonkin ventovieraaseen, outoon paikkaan, jossa ei tiedä miten olla kuin elää.

— Jo, man ska' nu lära de där tuppelinerna att odla rofvor, vastaa puhuteltu mielihyvästä nauraen, kun huomaa, ettei hän sentään vielä ole joutunut kokonaan hunningolle.

Siihen samaan yhtyi Jussilakin kohteliaasti kumartamaan ja tervetulleiksi ottamaan tulijoita, niinkuin hän teki kaikille herrasmiehille, vaikka kovin häntä suututti, että heillä aina oli se "kapulakielensä" ensimmäisenä.

Ei hän sentään sisimmässään itse siitä kielestä ollut niin vihoissaan — se häntä enimmin katkeroitti, ettei sitä pitänyt ymmärtää eikä itse osata käyttää. Ja sitä hän oli monasti ajatellut ja ystävilleenkin puhunut, että kun sitä vaan voisi vielä vanhana oppia, niin sitten niitä herroja ja ruunun rottia vasta oikein kelpaisi "tuukata".

Yksi toisensa jälestä alkoi jo saapua niitäkin pitkämatkaisempia, jotka olivat rautateitse lähimmälle asemalle tulleet ja siitä hevosella Jussilaan.

Ja yhtäkkiä käy hymäys portin puolella olevien joukossa, että nyt se tulee sinatööri.

Se tieto leviää miehestä mieheen ja kaikki ahtautuvat portille, johon samalla ajaa kaksi herrasmiestä samoilla rattailla, astuvat alas ja puhuvat keskenään, tehden liikkeitä käsillään, juuri kuin siinä lopettaen jotain tiellä tapahtunutta keskustelua.

Toinen tulijoista on suuri, muhkea mies muodikkaassa puvussa. Hän vetäsee ryhdikkäästi keltaisen hansikkaan oikeasta kädestään ja maksaa tuojalle kyytirahan.

Moni kansan joukosta, joka ei tunne kumpaistakaan miehistä, ottaakin tämän senaattoriksi, sillä toinen herra on paljoa mitättömämmän näköinen, vanha ja hiukan koukistunut. Mutta useammat sentään tuntevat hänet ja kuiskailevat: "katsokaas paroonia".

Hän on sisuksiltaan ja perustuksiltaan talonpoika, naapuripitäjän mahtavin mies, ja istunut tuomiokuntansa edusmiehenä jo monilla valtiopäivillä, mutta aina mahtavan ja hienon esiintymisensä vuoksi on häntä piloillaan alettu kutsua "parooniksi". Hän on myös maanviljelysseuran puheenjohtaja, ja on tehnyt senaattorille seuraa samoilla rattailla, ja tämän kanssa innokkaasti puhunut kansalle, ehkäpä itselleenkin tärkeistä asioista, joita ei jokaisen syntisen korvan ole sallittu kuulla.

Jussila on portilla vastassa etummaisena, seisten pönäkkänä, vaikka vähän epävarmana, kuinka vastaanoton oikeastaan pitäisi tapahtuman ja mitä siinä olisi sanottava. Salainen kateus "paroonia" kohtaan on aina kytenyt hänen rinnassaan joka kohdassa, missä he vaan ovat yhteen sattuneet, ja nytkin se taas pyrkii vastustamattomasti ja entistään vimmatummalla voimalla esiin, kun hän näkee, kuinka tutunomaisesti tämä puhelee senaattorin kanssa. Se tunkee tekemään häiriötä jo muutenkin tuskallisessa asemassa. Ja vilaukselta likistyvät Jussilan huulet ohuiksi yhteen, mutta hän voittaa sentään heti itsensä ja ajattelee, että koittaa se kerran minunkin vuoroni.

— No niin, no niin, jahaah, tjaah, puhuu esimies hienosti sointuvalla äänellä, vetäen toisenkin hansikkaan kädestään ja asettaen sen toisen kanssa sievään palloon.

Sitten heittää hän katseensa väkijoukkoon, tehden omituisen, kohauttavan liikkeen silmäluomillaan, juuri kuin paremmin nähdäkseen, ja lähestyy senaattorin kanssa porttia.

— Sanomattoman hauskaa, jatkaa hän sitten erityisesti suhahtavalla S:llä, — sanomattoman hauskaa, että olemme saaneet näin paljon kansaa, näin erittäin vilkkaan osanoton kokoukseemme. Se on edistyksen merkkejä. Jahaah, tässähän onkin tämän talon isäntä, ellen väärin muista, sanoo hän huomattuaan Anton Jussilan vastassaan.

Tuo "väärin muista" pistää Jussilaa kuin veitsellä, sillä he olivat siksi vanhat tuttavat, siksi usein yhdessä olleet, ettei hän voinut käsittää näiden sanain tarkoitusta. Mutta pitemmälle hän ei ehtinyt sitä asiaa ajattelemaan, sillä samassa tarjosi toinen jo kättä, ja sanoi sitten senaattoriin päin kääntyen:

— Niin, tässä on tämän talon omistaja, haaraosastomme uusi esimies Anton Jussila.

Jussilaa hykäytti omituisesti rinnan alta ja huulet vavahtivat hiukan, kun näki senaattorin ojentavan kättään. Hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaikka niitä oli ollut valmiina paljonkin, tempaisi vaan hatun kouraansa, teki syvän, vähän kömpelönpuolisen kumarruksen ja työnsi kättä vastaan tervehtäjälle, niin että kalvosin lensi nyrkin päälle ja peitti kokonaan sekä hänen omansa että senaattorin käden.

— Tervetuloa, herra si-sinatööri! hän sai vihdoin sanotuksi, työntäessään punakkana kalvosinta takaisin takkinsa hihaan.

Mutta korkea vieras hymähti tuskin huomattavasti ja asteli vähän kumarassa eteenpäin, keppi keskeä kiinni vasemmassa kädessä ja oikealla silmälasiaan kohennellen.

Silloin törähtivät yhtäkkiä torvet, katkaisivat räikeillä marssin sävelillä tyynen hiljaisuuden ja saivat repäisevällä äänellään melkein koko yleisön kömmähtämään, paitsi muutamia poikaviikareita, jotka vilkuvin silmin tunkeilivat päärakennuksen ja eteisen nurkkaukseen ja tiesivät mitä tuleman piti.

Kaiku remahti seinästä seinään, rakennuksesta toiseen ja takaisin taas, huppelehti ja telmi pihamaalla juuri kuin ei olisi osannut ulos rakennuksien ahtaasta piiristä. Mutta lopulta kohahti se korkeammalle, löysi tien nummelle ylös, ja siellä sillä oli tilaa ja sinne se haipui kuulumattomiin rajattomassa vapaudessaan.

Kuunneltiin siinä soittoa suut auki, silmät pystyssä, eikä heti huomattukaan, mikä temmellys ja kauhu syntyi hevosten joukossa pitkin aitoja ja ulkohuoneitten seinämiä, missä ne seisoivat, toiset riisuttuina, toiset aisoissa. Kaikki ne lakkasivat syömästä, korskahivat ja teroittivat korviaan. Joukossa oli sellaisiakin, jotka ennen olivat sattuneet musiikkia kuulemaan tai olivat muuten rohkeampia, ja ne pysyivät rauhallisina, mutta toiset vauhkoontuivat aivan.

Kovalla metelillä ja huudolla juoksevat nyt miehet asian huomattuaan niitä hillitsemään. Yksi, kaikkein likimpiä, reuhtoo piha-aidassa rattaineen. Se hyökähtää eteenpäin, mutta kun tölmää rintansa korkeaan pisteaitaan, peräytyy se niin pitkälle kuin pääsee ja pingottaa riimunsa vartta korvat luihussa ja sieraimet suurina. Ja kun peräytymällä ei huomaa pääsevänsä tuota räminää pakoon, heittäytyy se kovalla voimalla sivuun, riimun varsi kätkee, ja kun omistaja kiroten ja kirkaisten ehtii paikalle, menee se jo täyttä laukkaa kujaan, häntä ojossa ja kokkareet ratasten koriin pompahdellen. Papin renki, joka herransa lähettyvillä on seisonut lasi-eteisen edustalla, ihan torvien vieressä, huomaa hänkin hevosten levottomuuden ja alkaa juosta huutaen talliin päin.

— Ho ho, ho ho! ettei vaan pastoorin hevonen. Siunaa ja varjele kuinka tuo tuosta.

— Älä hohota siellä, huutaa Matti vastaan tallin puolelta. — Sehän on tallissa papin hevonen ja viidestä kohti kiinni, neljästä pilttuun pohjassa ja nuoren pätkä viidettä — kuuntele siellä musiikkia vaan!

Tämän melskeisen välinäytöksen muuten niin rauhalliseen ja juhlalliseen kokouksen alkuun sai toimitusmiesten määräyksestä aikaan pitäjään lukkari, joka uudenajan miehenä ja nuorena, innokkaana soiton harrastajana oli kuntaansa perustanut torviseitsikon ja saanut torvien näppäimiin ja talonpoikaispoikien huuliin jo sen verran eloa, että julkisissa paikoissa rohkeni tuoda soittokuntansa esiin.

Nyt oli hän sen asettanut salin ikkunan alle, eteisen siimekseen, mihin oli nostettu pöytä nuottikirjoja varten ja tuolit soittajille, sekä lyöty muutamia koivuja verhoksi pihan puolelle. Ja kun merkki annettiin, paukautti hän kämmentä pöytään, ja silloin remahtivat kiiltävät messinkitorvet leveitten suittensa täydellä voimalla. Mutta johtajalla ei ollut aikaa huomata sen vaikutusta. Hän huitoi molemmin käsin tahtia vaan, ja löi välillä kämmeniään pöytään niin että nuottikirjat poukahtelivat ja pöytä säesti soittoa kuin rumpu.

Marssin kestäessä oli Jussila kulettanut korkean vieraan ja seuran puheenjohtajan saliin, ja sille puolelle niitä näkyi eteisen ovesta puikahtelevan useita muitakin saapuvilla olevia herroja ja kunnan virkamiehiä.

6.

Kokouksen virallinen puoli on alkanut. Puheenjohtaja on juhlallisena astunut navetan siltaa ylös parvelle, joka on sisustettu kokoushuoneeksi, ja asettunut istumaan perälle parven lattiasta kohotetulle lavalle, pöydän taa, kirjoineen, papereineen ja läkkipulloineen niinkuin lehtimajaan, sillä koivun ja pihlajan oksilla on koristettu lavan tausta ja molemmat sivut. Pöytäkirjan pitäjä on ottanut tilansa hänen vasemmalle puolelleen, pöydän päähän.

Kaikki mahtihenkilöt, kuntain etevimmät ja ylisummaan ne, joilla tässä tilaisuudessa on tai jotka luulevat itsellään olevan jotain sanottavaa, ovat asettuneet etumaisiksi, lähimmäksi puheenjohtajaa, ja istuvat siinä varsin painavan ja vaikuttavan näköisinä, tuntien hetken tärkeyden ja tämän kokouksen yleistä hyvää tarkoittavan luonteen. Heidän takanansa, niin pitkälle kuin notkuvia lautoja riittää, istuu muita vähemmin näkyviin pyrkiviä henkilöitä, mutta siitä ovelle asti ahtautuu koko suuri parvi täyteen muuta rahvasta, tunkeillen, toisiaan tölmien ja kaulojaan kurkottaen, sellaisella sohinalla ja kohinalla, ettei siitä tahdo tulla loppua ollenkaan. Puheenjohtaja seisoo jo lavallansa nojaten molemmin käsin pöydän syrjään ja kiikuttaa yläruumistaan edestakaisin, kohautellen silmäluomiaan. Mutta temmellys oven puolella melkein äityy vaan ja kuuluu sieltä selvästi muun turinan seasta meheviä kirouksia "varpaille astumisesta" ym.

Kun puheenjohtaja huomaa, että kohina hänen seisovasta asennostaan ja merkitsevistä katseistaan huolimatta yhä jatkuu, ottaa hän lyijykynän käteensä ja painaa sitä hetken pystyssä pöytään, niin että outo luulisi hänen aikovan työntää sen siitä lävitse. Sitten naputtaa hän sillä muutaman kerran pöytää, yskähtelee sieraimistansa juurikuin suulaen ja nenän yhtymäseudussa olisi joku tukkeuma puheenjuoksulle, ja alkaa puhua.

Hän lausuu kaikki kokoukseen saapuneet tervetulleiksi, huomauttamalla erityisesti yhtä, hän kääntyy tässä kohdassa sivummalla yksikseen istuvaan senaattoriin, — yhtä väsymätöntä ja harrasta isänmaan ystävää, jonka aina valvova silmä nyt on sattunut tätäkin isänmaamme sopukkaa näkemään ja läsnäolollaan virkistämään.

Kaikki luovat silmänsä senaattoriin päin, joka istuu tuolillaan takakenossa hattu polvella ja kiertelee mietteihin vaipuneena partaansa, katse väsyneen ja raukean näköisenä epämääräisesti väkijoukkoon kääntyneenä.

Sitten tekee puheenjohtaja, tavantakaa nenästään yskähtäen ja samalla toistaen jonkun tärkeämmän sanan, "lyhyesti" selkoa tämän "jalosta aatteesta syntyneen ja kansan yhteistä parasta tarkoittavan" seuran viimevuotisesta vaikutuksesta ja julistaa kokouksen avatuksi.

Jussila on koko puheen ajan katsellut kulmat rypyssä puheenjohtajaa ja välillä vilaissut, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi sivummalla istuvaan korkeaan henkilöön. Mutta kun hän on huomannut, ettei senaattori ole mitään erityistä liikettä tehnyt, eikä millään tavalla katsettaankaan kääntänyt, on hänen otsansa taas hetkeksi silinnyt. Sillä hänen on aina pistänyt sisullensa ja pistää nytkin sen miehen puhetaito, joka siinä pöydän takana niin vapaasti ja rohkeasti, käsillään liikkeitä tehden sanoja singauttelee ja voi melkein tyhjästä puhua noin pitkältä.

— Kun voisi oppia sen konstin, mietti Jussila. — Mutta se on opittava, koko elämän uhalla on se opittava, sitä on harjoiteltava ja oltava rohkea!

Ja kun sitten ruvetaan valitsemaan palkintotuomareita, niin nousee Jussila ensimmäisenä reippaasti ylös, kakasee onnistumattomasti kurkkuaan, luettelee läpitse koko ystäväpiirinsä, isäntiä ja emäntiä, mitä niitä kokouksessa läsnä on, ja sanoo lujalla äänellä, että se ja se siihen ja siihen talouden haaraan, heilauttaen kättään kutakin nimittämäänsä henkilöä kohden. Sitten hän istuu ja alkaa tyytyväisen näköisenä leukaansa silitellen kuiskailla jotain vieruskumppanilleen, Mikkolan isännälle.

Mikkola nousee ylös ja luettelee taas samat henkilöt, jättäen sentään itsensä pois, mutta mainitsemalla sen sijaan tilallisen Anton Jussilan ja hänen emäntänsä.

— Jahah. Jahah! sanoo puheenjohtaja. — Merkitkää ylös, sihteeri!

Ja niin ehdottavat useimmat etevimpien nimessä kulkevat isännät ja emännät toinen toistaan, kunnes palkintotuomarien luku on täysi, jolloin puheenjohtaja kuuluvalla äänellä kysyy, onko se kokouksen yksimielinen tuuma ja päätös.

Oven puolelta parvea kuuluu sama epäselvä sorina, joka kaiken aikaa on puhetta säestänyt ja josta ei tiedä onko se myötä vai vastaan, ja puheenjohtaja napauttaa kuuluvasti kynällään pöytään ja käskee sihteerin merkitsemään pöytäkirjaan kutka ovat valitut.

Julistetaan sitten keskustelukysymykset alkaviksi ja niistä on ensimmäisenä "juurikasvien tarkoituksenmukainen viljelys ja käytäntö".

Jussila oli tähän saakka ollut aivan levollisena, seurannut innokkaasti vaalin menoa, eikä hetkeen ollenkaan muistanutkaan, että juuri hänen piti se kysymys pohjustaa.

Nyt on tosi edessä, eikä se tunnukaan hänestä oikein lyövän yhteen niiden kuvitusten kanssa, joita oli hänen eteensä auennut silloin kun hän kysymystä valmisteli, kirjoitti ja kamarissaan ääneensä luki. Hän oli sitä silloin lukenut vaan niinkuin olisi ollut omassa kuntakokouksessa tuttujen kesken, eikä ollut laisinkaan osannut ottaa lukuun senaattoria, agronomia eikä monia muita vieraita herrasmiehiä. Ja nyt alkoi hänen rohkeutensa pettää. Yhtäkkiä pälkähti päähän ajatus, että jos ilmoittaisikin ettei ollut muilta kiireiltä ennättänyt kysymystä valmistaa, vaan että siitä kyllä sopisi muutenkin yleiseen keskustella.

— Mutta ei, se ei sovi, sillä itsehän hän oli sitä tehtävää pyytänyt jo kuukausia sitten, ja toisekseen tulisi siitä ilmeinen häpeä ja hänen arvonsa olisi kerrassaan mennyttä juuri sillä hetkellä, siinä kauvan odotetussa ja kauvan valmistetussa tilaisuudessa, jossa hänen sille pitäisi antaa pääpotku nousemaan päin.

Hän nousi päättävästi seisaalleen. Mutta polvissa alkoi vähän vavahdella, suupielet värähtelivät ja yskäkin tuli arkana, kiljahtavana, eikä ollenkaan niinkuin jokapäiväisiä asioita puhutessa.

— Kun sopisi puhua istuillaan, mietti hän, — ettei olisi niin jokaisen nähtävänä, tahi kun olisi pöytä mihin nojata niinkuin puheenjohtajalla, sillä tämähän on niin turvatonta. Hänkin katselee tuolta niin odottavan näköisenä, eikö lie ollut itselleenkin ennen vaikeata, ja kaikki katselevat, ja ovat nyt niin hiljaa oven puolessakin, äsken siellä kyllä sohisivat.

Ja hän katsoi taakseen niinkuin olisi tahtonut sanoa, että rähiskää nyt edes siellä!

Tuntuu kuin penkki vetäisi Jussilaa istuilleen takaisin ja hän todella kyyristyykin vähän matalammaksi, koukistaen polviaan ja painaen päätään olkapäittensä väliin. Vieruskumppanit, jotka huomaavat hänen tuskallisen tilansa eivätkä soisi omalle pitäjälle mitään häpeätä tulevan, vaan vallan päinvastoin, nykivät häntä salaa reiteen ja kuiskivat, että "anna tulla vaan!" Ja Jussila alkaa.

— Naurista, hm hm, naurista on monta eri lajia, valkoisia ja, hm hmm… ja vaikka hän katselee lattiaan, tuntee hän sentään senaattorin raukean katseen ja puheenjohtajan puoleksi pilkallisen, puoleksi säälivän hymyn päällään, ja muisti pettää, vaikka aamulla vielä oli osannut sanottavansa ulkoa kuin isämeidän. Eikä ollut aikaa ajatella mitä ne nyt olivat ne toiset naurislajit, sillä siitä tulisi liian pitkä keskeytys.

Hiki oli ollut jo ennestäänkin ylen kuumassa ja kansaa täyteen ahdetussa navetan parvessa, jonka asfalttikattoon aurinko paistoi täydeltä terältä, vaan nyt alkoi vesi valua vallan virtana hänen kasvoiltaan, ja tuntui niinkuin joku sisällinen voima sillä hetkellä olisi pakottanut häntä hyökkäämään väkijoukon lävitse ja ulos ja juoksemaan karkuun koko talostaan.

Jussilan emäntä istuu kanttorin rouvan kanssa sivuseinällä. Hän on puhunut tälle paljon heidän Anttonista, sen toimista ja ankarasta kiireestä, ja pysyttänyt lehevää muotoansa hyvin näkyvissä, mutta nyt on kuin painuisi hänkin pienemmäksi istuimellaan ja hän vetää kasvonsa kattotuolista riippuvan pihlajan oksan verhoon, vaikka pikkuista ennen oli sen taivuttanut sivulle.

— Onkohan se Anttoo kipeä? Mikähän sille nyt tuli? Täällä on niin kauhean kuumakin, kuiskailee hän vierustoverilleen tuskallisena.

Mutta lähimmät ystävät ovat uhuttaneet ja kehottaneet Jussilaa yhä, että "ann' tulla vaan", hän oli lujalla tahdolla, melkein hammasta purren saanut murretuksi sisällisen heikkoutensa ja vapisevin käsin kaivanut moneen ryppyyn mytistetyn paperin taskustaan. Siitä alkaa hän lukea aluksi väräjävällä, vaan sitten yhä vakautuvammalla äänellä, ja lukee melkein sanasta sanaan "Arrheniuksen maanviljelysopista" otetun luvun juurikasvien viljelyksestä, ja on loppuun päästyään jo niin rohkea, että puristaa paperin kourassaan housunsa taskuun ja sanoo ulkomuististaan, kuinka paljon niitä päivässä sopii lehmälle antaa, ja että ne "järkiperäisessä karjanhoidossa ovat ihan välttämättömiä". Ilman niitä ei ole karjasta mitään tuloa toivomista.

Nyt sitä olisi tullut vaikka kuinka pitkältä, kun vaan olisi ollut ainetta jatkaa, ja vielä pohjustuksensa lopetettuaan seisoo Jussila kotvan aikaa pyyhkiellen kämmenellään otsaansa ja katsoen tyytyväisenä ympärilleen, nähdäkseen minkä vaikutuksen tämä hänen tietojensa näyte oli tehnyt. Parvella oli kaikki ennallaan, sama sohina oven puolella, missä kuljettiin sisään ja ulos, ja sama virallinen jäykkyys ja painava kuumuus perän puolella. Ja vaikkei mitään erityistä vaikutusta huomannutkaan, piti Jussila tätä sentään ensimmäisenä varsinaisena voittonaan julkisuuden alalla, joskin se oli ontuen saavutettu.

— Kyllä sitä sentään lähtee, kun alkuun pääsee ja on oikea asia mistä puhuu, sanoi hän hiljaa vieressään istuvalle Mikkolan isännälle. — Saas nähdä vieläkö on kellään mitään sanottavaa siihen? No, ehkä jotain, mutta ei se siitään enää selvene!

Asia ei sentään ollut Jussilan selityksellä vallan valmis, sillä lyhyen äänettömyyden perästä kohottautui agronomi, se ennenmainittu nuori herrasmies istuiltaan ja pyysi puheen vuoroa.

— Ka! Mitähän tuolla on sanottavaa, kuiskasi Jussila, joka oli tullut erittäin vilkkaaksi, kääntyeli joka taholle ja sopotteli lähimpänä istuvien kanssa, juurikuin nyt jälestäpäin olisi tahtonut näyttää, ettei se ollut ollenkaan pelko eikä hämmästys, joka häntä puheensa alussa oli vaivannut. — Jokohan alkaa muutella ohjeitani, poika!

Ja sillä aikaa, kun agronomi huonolla suomen kielellä ja pitkissä sotkuisissa lauseissa tekee laajalta selkoa juurikasviviljelyksen levenemisestä yleensä, selittelee Jussila kuiskimalla lähimmilleen, mitä miehiä nuo akronoomit oikeastaan ovat. — Ne eivät tienneet oikeasta asiasta mitään, ei niin mitään. Eikä hän voinut niitä sietää kirjoista temmattuine viisauksineen, vaikka viime syksynä hänenkin sentään oli täytynyt hakea luokseen yksi mokoma ja sitä passata, kun oli koetettava palkintoa niityn hoidosta ja saatava puoltolause. Sekin oli ensin ruvennut moittimaan ojia ja antamaan neuvojaan, niin kuin ne aina tekevät, kun heitä itseään ei ole haettu ojamittaa antamaan, mutta kun hän oli suoraan sanonut, ettei hän haukkumisia kuullakseen ollutkaan herraa niitylleen vienyt, oli se heti ruvennut hyväksi mieheksi. Tietää se toistain turhia vedellä, lopetti Jussila yhä kovemmalla äänellä, joka loppui väkiseltä päässeeseen naurun hytkäykseen.

Mutta agronomi on jo ennättänyt iskeä kiinni Jussilan pohjustukseen. Hän sanoo, että edellisen puhujan antamat ohjeet ovat vanhentunutta, ruotsalaista "metoodia", jonka hän huomasi varsinkin siitä, että puhuja oli maininnut vakojen välimatkan 67 senttimetriksi, sillä nykyjään käytetty ainoa oikea välimatka on 65 senttimetriä. Hän on sitä itse Saksanmaalla tutkinut ja mittaillut. Jussila teroittaa korviaan.

— Mitä se sanoo! Ettäkö 65 senttimetriä. Ei ikinä, kun opistossakin sanottiin… ja neljäkösataa kuormaa lantaa? Se on hassahtanut, poika paha, kuiskii hän taas ja tekee sellaisen liikkeen niin kuin aikoisi siirtyä istumaan takanansa olevan polville, ja sanoo kovalla äänellä: "herra puheenjohtaja".

— Isäntä Jussilan puheenvuoro.

— Mitä edelliseen puhujaan tulee, niin en voi hyväksyä hänen vakovälimatkojaan. Kyllä se on 67 senttimetriä paras, niin sanottiin opistossa ja niin sanoo Arenjuskin. Ja jos sellainen määrä lantaa tarvittaisiin, niin eihän niitä viljelisi kukaan.

— Luuleekohan tuo herraspoika, ettei meidän Anttoo tunne uusia mittoja, sopotti Jussilan emäntä kanttorin rouvalle. — Heti uudenvuoden aamuna, kun uudet mitat tulivat voimaan, pyysi Anttoo tesilitran kahvia, hihii. Tunsipa silloin jo…

— Mitä tapaa te itse olette käyttänyt? kysyy agronomi Jussilalta.

Nyt huomasi Jussila, että olisi pitänyt pitää suunsa kiinni.

— Enhän minä ole tullut niitä itse koettaneeksi kuin vähän hajakylvöllä suossa, änkkäili hän hiukan hämillään. — Mutta hyvää rehua ne ovat, lisäsi hän kuuluvammin, koettaen saada asian toiselle tolalle.

Mutta agronomi väitteli innostuneena välimatkasta yhä, vaikka varmaan hän ei ollut kylvänyt rehunaurista enempää kuin Jussilakaan.

Oven puolella seisoo vanhoja ukkoja käyden välillä ulkona piippuun pistämässä ja siellä omista asioistaan keskustelemassa, välillä taas tullen vinnin puolelle kuuntelemaan.

Siinä on joukossa miehiä, jotka kyllä ovat naurista "sylkeneet" ja muistavat naurispuuron maun niiltä ajoilta, kun vielä kaskia vierrettiin ja niissä naurista juurusrukiin seassa viljeltiin. Mutta se viljelystapa on jäänyt jo unohduksiin ja he ovat kylväneet vaan perunaa ja vähän lanttua seinivierille, silmämäärällä vaot ajaen, käyttämättä siinä sen tarkempia mittoja.

Heitä näyttää toisten väitös puheenjohtajan pöydän puolella tavallaan huvittavan ja pitävät he siitä omaa keskusteluaan puheenvuoroista huolimatta.

— Kuules Mattila, sanoo siinä väkijoukossa muuan ukko toiselle miehelle, joka seisoo vähän sivulla hänestä — kun meillä ei ole vielä sitä meeterimittaakaan…

Nuori kansa ympärillä purskahtaa nauruun ja perältä kuuluu monista suista: hs! hs!

— Kyllä minulla on se vanhanaikainen naurismitta vielä suussani, jos se siksi tulisi, sanoo Mattila. — Mutta pantaisiinko nyt kaikki sonta naurismaahan ja tulisi leivästä loppu. Ei taitaisi nykyinen polvi ruveta naurishaudalla elämään. Ehei, kun peltoni vä'itän, niin rukiin siihen kylvän.

— Lehmillehän niitä syötetään, kuulitteko, sanoo joku.

— Kuralle ne panevat lehmänkin.

— Ettekö te voi olla hiljaa täällä, vanhat miehet! sanoo kovin loukatun näköisenä muuan nuori, hieno isäntämies, joka koettaa pujotteleida joukon lomitse ulos. — Sinatöörikin istuu siellä ja te häpäisette mehkallanne koko kokouksen.

— Hän viisi meidän nauriistamme. On hänellä parempaakin pään vaivaa!

— Eipä tiedä, sanoo toinen, — koska on niin kauvan siellä viipyneet minunkin maakirjani.

Ja juttu käy entistä menoaan vaan kiellosta ja tyssäytyksestä huolimatta, vaikka jonkun ajan kyllä vähän tukautettuna.

Perällä parven väitellään yhä samasta asiasta ja aina innokkaammin vaan. Jokainen, joka luulee asiaan jotain tietävänsä, pyytää puheenvuoroa.

Muuan lihava kartanon omistaja naapuripitäjästä, joka harjoittaa suurta sahaliikettä, väittää kysymyksessä olevaa viljelystä äärettömän tuottavaksi.

— Syy on vaan siinä, sanoo hän, — että talonpoikainen kansa on niin vanhoillista ja kaikkea yritteliäisyyttä vailla, ettei se tahdo eikä rohkene panna pääomaa kiinni mihinkään, ja tämä viljelys vaatii uudenaikaisia työkaluja ja paljon ostolantaa. Kun saataisiin ennakkoluulot voitetuiksi, leviäisi juurikkaiden viljelys kylläkin.

— Kelpaa sen puhua, kelle saha jauhaa rahaa kuin köyttä, vaikka ruokkisi vehnäpullilla koko karjansa, sanoo taas oven puolelta joku kuuluvasti.

Silloin nousee istuiltaan sivuseinällä muuan vanha, hienopiirteinen ukko yksinkertaisessa puvussa ja ottaa puhevuoron.

— Eihän vanhan tarvitsisi enää näihin nuorten seuroihin sekaantua, sanoo hän vakavalla, hiljaisella äänellä, mutta tekee sentään mieli jotain joukkoon puhua. Enhän minä tiedä mitään näistä uudenaikaisista viljelyksistä, kun olen kaiken ikäni karjaani heinillä ja suuruksen voimalla vaan lypsättänyt ja sillä maidossa pysynyt, enkä asiaan pysty sanomaan kokemuksestani sitä enkä tätä. Mutta voihan tätä uuttakin keinoa koettaa kuka tahtoo, ja jos se niin hyödyllistä on ja maidon annille etuisaa, kuin tässä on väitetty, niin eiköhän herra agronomi asian lopuksi näyttäisi meille kuinka se käy päinsä. Onhan täällä auroja ja pehmeätä peltoa, niin ehdottelen minä, että tämä herra kyntäisi meille muutamia harjavakoja niillä omilla mitoillaan, koska kuuluu vallan siihen toimeen olevan palkattu ja tuntuu tässä joukossa paraiten sen konstin tuntevan. Lähdettäisiin miehissä katsomaan ja oppimaan.

— Kyllä Kartanon ukko tietää mitä puhuu, kuuluu ääniä takaapäin, jossa muuten nyt on oltu aivan hiljaa.

Agronomi kumartaa puheenjohtajalle ja lausuu jotensakin tiukasti, ääni hiukan värähtäen:

— Pyydän huomauttaa edelliselle puhujalle, etten minä ole tullut tänne kenellekään kyntömieheksi. Se hänen pitäisi tietämän. Minun virkani on antaa tietopuolista opastusta ja kehotan arvoisaa puhujaa tässä kohdassa kääntymään kynnönneuvojan puoleen.

— Onko se sellainenkin virkamies? Lieneeköhän tuo täällä nyt? kysyy Kartano.

— Jaa, minä en voi tietää, tiuskahtaa agronomi ja painautuu istumaan taas, heittäen niskaansa niin että tukka höllähtää ja rillit solahtavat oikealta kohdaltaan alemmaksi nenän selälle.

— Mutta kun kruunu niitä monenmoisia maanviljelysherroja palkkaa, jatkaa Kartanon ukko itsepäisenä, ja sentään tälläkään kulmalla ei ole juuri milloinkaan niitä toimessaan nähty, niin olisipa nyt kerran katseltu, mitä ne saavat aikaan.

Puheenjohtaja alkaa naputella kynällään pöytään, senaattori, joka kaiken ajan on istunut pää kumarassa niin kuin omissa mietteissään, katsahtaa ylös, ja agronomi alkaa kiivaasti puhua persoonallisuuksista ja loukkauksista.

Jussila on hyvillään kovin, kun agronomia annetaan nenälle, mutta se häntä pistättää, ettei pitänyt itse osata sitä tehdä, osata eikä rohjeta, vaan että piti tuon ukon päästä se sanomaan. Siitä sitä taas tyhmät isännät, torpparit ja muut itselliset ylistävät ja kahta innokkaammin sen vetelemisiä kunnankokouksissa kuuntelevat. Se se aina kaikki asiat sotkee.

Samassa tunki eräs mies väkijoukon lävitse perälle saakka joku paperi kädessä ja jäi vähän epäröisenä ensimmäisen penkkirivin kohdalle seisomaan.

Joku kysyi mikä paperi se oli. Mies ei tiennyt muuta kuin että se asemalta vaan tänne määrättiin tuomaan sille herralle, mikä se nyt olikaan, ja hän selkähevosella toi.

Asia selvisi siten, että siinä oli sähkösanoma senaattorille.

Senaattori repäsi sen hermostuneesti auki, nousi sitten istuiltaan ylös ja meni keskustelemaan puheenjohtajan kanssa. — Hänen piti tänä iltana matkustaa suoraa päätä Helsinkiin, vaan tahtoi kumminkin miettiä asiaa hiljaisuudessa ja pyysi päästä yksinäiseen huoneeseen hetkeksi.

Isäntä itse, Jussila, johdatti hänet väkijoukon lävitse parvelta alas, vei kamariin salin sivussa ja kysyi ovella tarvitsiko herra sinatööri mitään.

Ei sanonut hän mitään tarvitsevansa ja isäntä poistui saliin, johon emäntäkin jo oli rientänyt jälestä ja nyt uteliaana kyseli mitä tärkeitä asioita heillä oli ollut, kun he niin yksissä olivat huoneelle tulleet. Ja unohtaen kokonaan väittelyt navetan parvessa jäivät he kumpikin saliin ja istuivat siellä hiljaa sopotellen. Emäntä oli tuhannessa tuskassa siitä, että olikohan vaan kaikki paikat tarpeeksi siistityt kamarissa. Ja kun ruuan laittajat kantoivat saliin astioita ja asettivat niitä siellä paikoilleen juhlapäivällistä varten, sanoivat he kumpikin hyvin salaperäisen näköisinä: hiljaa, hiljaa herrantähden! ja osoittivat kamarin oveen.

Mutta senaattori avasi kamarissa akkunan, josta omenapuitten ja koivujen lomitse näkyi pellon takaa nummi ja sen loivaa lapetta alas laskeutuva keltainen maantie.

Ikkunan kohdalla oli viheriällä veralla päällystetty kirjoituspöytä ja siinä erityisellä matolla kirjoituskojeet siistissä järjestyksessä, sekä näkyvimpänä kaikista isopäinen kuntakokouksen sinetti niin kuin kuningas sakkilaudalla. Toisella puolella pöytää oli ikkunan pielessä piikkiin pistettynä suuri pakka "Uusia Suomettaria", toisella puolella samallaisessa piikissä muita papereita. Kirjoitusmaton sivulla oli kuntakokouksen pöytäkirja ja nurkassa riippui iso, nahkainen kirjalaukku.

Senaattori ei niihin pannut mitään huomiota. Hän ei voinut aavistaa, että viereisessä huoneessa kaksi henkeä sykkivin sydämin ja hehkuvin silmin koetti arvailla, että mitähän se tuumii kun täällä sivukylässä näkee sellaisen komean kirjoituspöydän, siinä kunnan sinetin ja pöytäkirjan, eiköhän silmäille pöytäkirjaa, Suomettaret ja ja…

Mutta vieras siellä kamarissa istahti vaan huokaisten tuolille pöydän edessä saatuaan ikkunan auki, laski kyynärpäänsä pöytään, painoi leukansa kämmeniään vastaan ja katseli miettivänä ikkunasta ulos.

Äkkiä antoi hän kätensä luisua partaansa pitkin alas, vilkasi haukotellen ympärilleen pöydällä, nousi sitten ylös ja kurkisti ovesta saliin.

Jussila säpsähti juuri kuin olisi ollut jossain pahanteossa.

— Voisiko isäntä antaa minulle pienen palan paperia ja kirjekuoren?

Isäntä hypähti kumarrellen kamarin pöydän luo ja otti laatikosta paperia pöydälle kokonaisen pakan, vilaisten hätämältään ympäri. — Kaikki sattui hyvästi, mainiosti, ajatteli hän. — On hän varmaan huomannut, että minä olen kuntakokouksen puheenjohtaja, ja suu hymyillen tyytyväisyyttä avasi Jussila sivulta pöydän kurkoittaen läkkipullon korkin, sekä vetäytyi sitten syrjään, samalla kun senaattori nykäsi tuolin lähemmäksi pöytää ja istui.

— Äs! sanoi hän samassa ja vei kynänvarren lähemmäksi lasisilmiään.

Jussila, joka juuri oli ollut poistumaisillaan kamarista, säikähti niin kuin olisi tuli ollut irti, ja riensi takaisin.

— Olikohan vaan kynä huonossa kunnossa? kysyi hän tuskallisella äänellä, minä otan uuden täältä laatikosta.

— Ehei, naurahti senaattori. — Minä vaan ajatuksissani pistin väärän pään mustepulloon ja tahrasin isännän paperin. Olen aina tottunut pitämään kynänvarren näin päin terä oikealle. Se menee siitä suorastaan pulloon näin, katsokaas, ja nyt en malttanutkaan katsoa.

— Kunpa sen olisi tiennyt, ajatteli Jussila, seisten siinä kuin katuvainen syntinen ja pyyhkien kynänvartta nenäliinaansa.

Ja kun hän salissa yhtyy emäntään ja piikaan, on hän niin tulistuneen ja suuttuneen näköinen, että nämä melkein säikähtävät.

— Ois, vois! Saakeli sitä kantaalia kumminkin! Ettei pitänyt tietämän, ettei pitänyt sinullekaan sattuman, sen siellä siivoilit, että olisit sen asettanut näin päin! ähkii hän kuiskimalla, heilautellen toista kättään nyrkissä, toinen niskatukassa, ja alkaa ällistyneille naisille tulitikulla näytellä ja selittää, kuinka päin kynänvarsi vasta on asetettava.

Navetan parvella alkaa keskustelu laimentua, puheenjohtaja painaa tuon tuostakin päänsä alas ja vie kätensä suunsa eteen, sihteeri istuu käsi poskella ja raapustelee lyijykynällä pöytää. Oven puoli parvea on tullut melkein tyhjäksi ja peräpenkeillekin ilmaantuu aukkoja. Ja kaikkiin kysymyksiin merkitään pöytäkirjaan vaan lyhyesti "keskustelu vastaukseksi".

7.

Kuuma päivä, seisoskeleminen ja varsinaisen toimen puute on alkanut raukaista enimpiä kokouksessa olijoita, ja yleisenä tunnussanana haukotuksien lomassa on: huhhuh, kyll on kuuma! Ja tuumitaan toinen toiselleen, että saisipa jo sataa kerran.

— Saisipa makeastikin.

— Mutta kun ei sada.

— No ei koko kesänä. Hohhoh sitä hellettä! Omankyläiset ovat lähteneet yksi toisensa jälestä kotiinsa. Pitkämatkaiset ovat käyneet rattaittensa luo, juotelleet hevosiaan ja sitten istuneet aisalle tai nurmelle ratasten taa haukkaamaan kotoisia eväitä. Mutta kaikki ne, jotka tahtovat uhrata kaksi markkaa keskiruumiinsa vahvistukseksi, syödä herroiksi herrain seurassa, oleilevat piha-aituun sisäpuolella ja odottavat juhlapäivällisen alkamista. Siinä he kävelevät istuskelevat ja juttelevat ryhmissä.

Senaattori on istunut puheenjohtajan ja sen lihavan sahaherran kanssa lehtimajaan pihan keskessä ja härppivät siinä limonaatia vilpoisikseen.

Sillä paikalla tuntuu olevan erityinen vetovoima muutamiin nähden.

Jussila siinä jo on istunut kotvan aikaa, miettien mitä ottaisi puheeksi hänkin puolestaan. Pappi on kävellyt useita kertoja ohitse ja ympäri ja lopulta mennyt majan sisäpuolelle hänkin ja istunut laudalle kädet polvilla. Lukkari on väsynyt tahtia lyömään ja siirtynyt hänkin esimiehensä jälestä lehtimajaan röyhyävä sikaari hampaissa. Ja vähä vähältä ilmaantuu siihen muitakin, sekä herrasmiehiä että etevämpiä talonpoikia. Jokainen on halunnut päästä kuuntelemaan mistä siellä keskustellaan ja jos mahdollista lausumaan sanansa joukkoon itsekin.

Mutta siellä ei keskustella juuri mitään, ja jota useampia miehiä siihen yhtyy sitä laimeammaksi käy kanssapuhe. Istutaan vaan siinä leppoisassa kesäpäivän lämpimässä niin kuin kanat orrella.

Siinä kävi niin kuin usein käy seurassa, jossa on eri asemassa olevia henkilöitä, herroja ja talonpoikia yhdessä. Kummallakin puolella on eri harrastukset. Ja jos on samojakin, niin katsantokanta sekä ajatuksensa ilmilausuminen niistä on niin eriävä, että tavallisinkin kanssapuhe useimmin käy ontuvasti. Jos herrasmiestä ei haluta puhuttaa talonpoikaa, istuu tämä melkein säännönmukaisesti vaiti, paitsi jos on sattunut ottamaan puhelahjaa sisäänsä pullon suusta. Mutta tässä seurassa ei nyt ollut sellaista ketään.

Se on jonkunlainen epäluulo, joku varovaisuus ja pelko ettei puhuisi tyhmyyksiä, joka useimmin tekee rahvaan miehen tuppisuuksi, kun säätyhenkilöitä, varsinkin tuntemattomia on saapuvilla.

Sattuu sentään toisinaan olemaan joku joukossa, joka tahtoo näyttää, että voi sitä siltä löytyä tietoja ja voidaan tajuta muutakin kuin pellon kyntöä, vaikkei ollakaan korkeitten koulujen ovia avattu. Jussila sen mielestään oli tänään jo yhden kerran näyttänyt ja niinkuin rohkaistuneena siitä katkasi hän nytkin äänettömyyden ja alkoi vahvalla äänellä puhua yhteisistä asioista.

Hän alkoi kosketella kunnan asioita puolelta jos toiseltakin, mutta enimmäkseen "varjopuolilta", niin kuin hän itse sanoi. Ja niitä varjopuolia, jotka korjausta kaipasivat, oli hänen mielestään paljon, melkein joka alalla, kun vaan olisi korjaajia.

Kaikki kunnan asiat, jotka hänen mieltään painavat ja joihin hän parannusta haluaa, tahtoo hän tuoda esiin. Välillä vilkasee hän lautain yhtymäkohdassa pöydän takana istuvaan vanhaan herraan, nähtävästi odottaen, että hänkin avaisi suunsa. Mutta hän, jonka päällä kaikkien muittenkin katseet lepäävät, ei tuhlaa sanojaan liiaksi. Puheenjohtaja siinä vieressä tekee vaan silloin tällöin, juuri kuin toisenkin puolesta, jonkun huomautuksen. Jussilasta tuntuu niinkuin sen miehen huulilla aina olisi pieni ivallinen hymy, ja se vihlasee hänen sappeaan, mutta hän ajattelee vaan, että annahan ajan kulua, enköhän istu vielä kerran minäkin valtiopäivillä. Virnistelepä sitten vielä.

Kun ei ole saanut toivottua tulosta yhdestä asiasta, siirtyy Jussila ilman isompia valmistuksia toiseen ja alkaa puhua kouluista sekä niiden rakennuksista, kuinka tässäkin kunnassa kynsin hampain isketään vastaan joka kerta kun uutta koulua olisi aikomus perustaa.

— On se kumma, että niitä yksinkertainen kansa vastustaa, kun niitä vastusti vanha pastori vainajakin, yhtyy lukkari puheeseen. — Tai ei hän niitä suorastaan vastustanut, mutta puhui niistä aina niin halveksuvasti, että se vaikutti pahaa sanankuulijoihin. Ankara tässä on taistelu valon puolesta ollut ja tulee olemaan kauvan vielä. Kuinka monta turhanpäiväistä kokousta sain minäkin ennen pitää ollessani kuntakokouksen puheenjohtajana, kyllä se muistetaan! lopettaa hän heittäen katsauksen ylitse koko miesparven. Ja ikäänkuin saattaakseen parempaan huomioon mistä päin se puhe oli tullut, alkaa hän kakoa kurkkuaan ja syleksiä niin, että vieraammat joukossa kummeksien katselevat häntä ja luulevat varmaan hänen jo nielleen sikaariholkkinsa.

— Niin, toivotaan nyt, että saamme uudessa kirkkoherrassa yhteistä hyvää harrastavan miehen, riensi silloin Jussila sanomaan ja katsahti tarkoittavasti siinä sivussa istuvaa nuorta pappismiestä, virkaatekevää kirkkoherraa.

Tämä oli hyvin vähän ottanut osaa puheeseen, istunut vaan kumarassaan niinkuin sivulta kuulijana. Mutta Jussilan viimeiset sanat ja tuo hänen merkitsevä katseensa vaikuttivat pastoriin niinkuin sähkövirta olisi niiden mukana mennyt häneen, kulkenut pään puolesta pitkin ruumista alas ja maahan virratessaan pannut hänen pitkän, piukan kenkänsä kärjen viipottamaan. Ja siinä samassa nousi hän istuiltaan ja poistui joukosta.

— Teillähän on paljon suuria muutoksia tulossa seurakuntaanne, sanoi puheenjohtaja. — Joko pappilanne valmistuu?

— Johan se kohta. Mutta pulassa on oltu senkin kanssa. Se pitäisi eräitten mielestä rakentaa niin kuin mikäkin läävä, vaikka riitinki on hyväksytty ja sen mukaan on rakennettava. Mitähän sitä ensiksi hyväksyivät, kun eivät kumminkaan tunne sitä enempää kuin sika hopealusikkaa! sanoi Jussila harmillisesti hymähtäen.

— Komeampa huudetaan siitä tulevan. Kelpaa siinä uuden kirkkoherran asua, sanoo puheenjohtaja.

— Ei liiaksi, ei ollenkaan liiaksi. Kohtuuden mukaan vallan.

— Mutta kuuluupa tulevan kaksi kyökkiäkin, toinen kivijalkaan, missä piiat saavat salaa kahvia keitellä, sanoo taas puheenjohtaja naurahtaen, ja näyttää kuin hän tahtoisi hiukan ilvehtiä kunnanmiesten kanssa.

Lukkari saa uuden yskäkohtauksen ja koettaa sen lomassa väittää, että sellainen puhe on pilkkaajien ja kateellisten alkuunpanema, ja hänen katseestaan huomaa selvästi, että hän niihin lukee juuri tuon ulkopitäjäläisen puheenjohtajankin.

— Meijerihän se on, hän sanoi. — Eihän nykyaikana ole muusta tuloa kuin meijereistä, ja sitä silmälläpitäen on rakennustoimikunta menetellyt vallan viisaasti.

Lukkari, joka on erittäin innokkaasti toiminut maitotalouden alalla seurakunnassaan, olisi nyt valmis pitämään kokonaisen esitelmän meijereistä, joka olisikin mainiosti soveltunut tilaisuuteen, mutta Jussila ottaa sanan hänen suustaan ja pysyttää puheen papeissa.

On eräs seikka uuden kirkkoherran suhteen, joka vuosikauden on kytenyt hänen ja muutamien muidenkin kuntalaisten mielissä, eräs pulmallinen asia, josta hän nyt päättää ottaa selon, koska on tässä joukossa mies, jolta voi ratkaisun siihen saada.

— Kuinkahan sen asian laita on, herra sinatööri, sanoo hän, — kun tämä meidän pitäjäs on niitä keisarin pitäjiä ja tähän nyt tulee kirkkoherran vaali, niin, niin ottaakohan korkea keisarillinen sinaati ollenkaan sellaisissa vaaleissa huomioonsa seurakunnan toivomuksia, vai itsekö se määrää kenen tahtoo?

Nyt saadaan kuulla, että useimmin se määrätään seurakunnan valinnan mukaan.

— Minä tätä seikkaa vaan sen vuoksi kysyin, kun meillä on täällä koko kunnan yksimielinen ja harras toivo saada tämä meidän nuori jalo pastorimme kirkkoherraksi, ja on tässä pelätty, että jos ei häntä nuoren ikänsä tähden kelpoitettaisi.

— Onko hän vaalisijalle päässyt?

— Ei. Ei ole vielä virkaa aukikaan pantu, mutta kohdakkoin se tapahtuu, kunhan pappila on valmis. Tämä pastorimme hakee myös, Jussila nyökäytti päätään siihen suuntaan mihin pappi oli poistunut, — ja tietysti hän vaaliin pääsee, koska ylimmät kiitokset sai tänä kevänä pastoritutkinnossakin, mutta se on eri asia, jos sitten korkea sinaati hyväksyy hänet. Kyllä se olisi ainakin seurakunnan vakaa toivo.

Syntyi hetken äänettömyys. Asia oli kuin umpiperässä, josta korkean vieraan odotettiin se johtavan pois tai antavan edes jotain toivoa sen hyvään päättymiseen.

— Kyllä hän on niitä jaloimpia pappismiehiä, säesti nyt Mikkola Jussilan sanoja, saatuaan ensi kerran tarpeeksi aikaa avaamaan suunsa, ja näyttämään, ettei hänkään ollut aivan mykkä. Hän oli istunut koko keskustelun ajan torkkuvan näköisenä ja jonkin kerran raottanut tiukkaan suletuita huuliaan ikään kuin ruvetakseen puhumaan, mutta aina vietiin häneltä sana suusta ja silloin käännätti hän joka kerta päätään sinne päin mistä ääni kuului, jolloin koko hänen yläruumiinsa kääntyi samaan suuntaan, niin kuin lukkarin penkissä kirkossa vanhanaikuinen numerotaulu.

— Ja se olisi auttamaton vahinko koko seurakunnalle, jollei sellaista valpasta ja yhteistä hyvää harrastavaa miestä saataisi, jatkoi vielä Mikkola hammastensa välistä, kun kerran oli puheen alkuun päässyt.

— Jaah, sen te tietysti saatte nähdä sitten kun aika tulee, sanoi puheenjohtaja, kun senaattori ei näyttänyt pitävän mitään kiirettä vastatakseen tähän miesten mielestä niin tärkeään asiaan.

Sahanomistaja on tämän jutun ajan hiljaa keskustellut erään toisen herrasmiehen kanssa ja nyt he nousevat ylös lähteäkseen jaloittelemaan.

— Huhhuh! kyllä nyt on kuuma, sanoo lihava herra, pyyhkien otsaansa.

Mikkola mutistelee suutansa, kääntelee jäykästi päätään miehestä mieheen vastapäisellä laudalla ja sanoo ylen hartaasti ja varmasti hänkin:

— On tosiaankin kuuma ja kuiva!

— Eikä tule sadetta, yhtyy heti joku toinen.

— Sanokaas! Mikähän tässä lopulta valkaisee, jatkaa Jussila. — Kituen on kasvanut kaikki keväästä lähtien. Ruiskin vasta alkaa heilimöidä ja pitäisi aikaan nähden jo tekemän terää. Ja kun kerran satamaan repeää, sataa tietysti pitkälle, ja silloin se ei tuleennu ollenkaan.

— Ei ainakaan siemeneksi, sanoo joku. Eikä ole entisiäkään rukiita, kun huonosti tuli jo viime vuonna.

— Kellä niitä on! Rikkaimmilla vähän lienee vanhoja säästöjä ja nepä niistä nyt kiertävät rahaa entisen lisäksi. Ennen kuulumattomaan hintaan ovat jo kohonneetkin, mitä sitten kylvöajan lähestyessä, jos uutista ei siksi saada.

Mikkola, joka oli vuosikausia hierustellut suurta viljakauppaa, mutisteli suutaan, mutta ei sentään avannut sitä tällä kerralla.

— Siitä saattaa tulla arveluttava asia, mutta kuinkahan moni sen huomaa, tuumaili Jussila. — Korkean hinnan vuoksi myy nyt jokainen, kellä jyväkin on laarin pohjalla, ajattelematta kylvövaraa ollenkaan.

— Liiaksi olen myynyt minäkin, sanoi Mikkola, mutta ei selittänyt tarkemmin missä suhteessa liiaksi. — On minulla sentään aina oma vara siemeneksi, lisäsi hän.

— Niin, se olet sinä — ja on se minullakin, sanoi Jussila, mutta aatteles kuinka monta on ilman. Melkein koko pitäjäs. Eiväthän ne osaa säästää tai ajatella eteensä missään kohdassa. Ja kuinkahan käy tosiaankin, jos tässä pula tulee? Enpä ole tullut ennen tarkemmin aatelleeksi minäkään.

— Juuri tätä samaa seikkaa olen jo kuullut pelättävän muuallakin, yhtyi nyt puheeseen senaattori, ja siinä olisi ajoissa ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin.

Kaikki kääntyivät häneen ja hän jatkoi:

— Vaan koska nyt vielä kumminkin on liian aikaista mitään varmuudella päättää, sillä eihän tiedä mitä saattaa tapahtua, niin ei pidä hätäillä sentään liiaksi. Mutta jos niin epäsuotuisasti kävisi, että tuolla kylvöajan lähestyessä ei näyttäisi uutisesta siemenen toivoa olevan, niin olisi jokaisen yksityisen ja tietysti koko kunnankin edelle parasta toimia yhteisesti ja koettaa saada yhteisesti siemenviljaa muualta.

— No sitä juuri minunkin piti sanoa, että yhteisen edun kannalta — aloitti Jussila, mutta samassa törähtivät torvet ikkunan alla ja hänen loppupuheensa ei tullut yleisemmin kuulluksi, sillä kaikki nousivat ylös ja tuli yleinen liike joka taholle.

Lukkari oli jo ennättänyt tahtia lyömään, kun oli käyty kuiskaamassa hänelle, että juhlapäivällinen oli valmis, ja taas paukahtelivat hänen kämmenensä pöytään niin kuin paritappumet hurstia sotkettaissa.

Ja isännät astelivat lehtimajasta herrain jälessä saliin, johon ahtautui ruokamiestä joka puolelta.

8.

Jussila, isäntänä talossaan ja muutenkin niin kuin viran puolesta, haaraosaston esimiehenä, häärii isäntänä päivällisessäkin, joka tilan puutteen vuoksi syödään seisaallaan kuumassa, ahtaassa salissa. Hän kulkee ympäri, katsoo onko kaikki niinkuin oleman pitää ja kehottaa ujompia joukosta ja seinälle vetäytyviä syömään.

— Syökää te, sanoo hän, — elkääkä ujostelko. Rahallaan tässä jokainen maksaa! Ja hän on hyvillään väen paljoudesta ja tekee jo summittaisen laskun, kuinka paljon markkoja hän ruuastaan ansaitsee.

Mutta niin reippaasti ja rohkeasti kuin hän touhuttaakin ympäri salin, voi sentään jokainen, joka häntä sattuu tarkemmin katsahtamaan, huomata hänen liikkeissään ja sanoissaan jotakin hajamielistä hämminkiä. Näkyy että hänen ajatuksensa liikkuvat muilla aloilla, ei yksinään ruuassa, ja että hän on ikään kuin levoton. Hän hikoilee vahvasti, enemmän kuin muut, pyyhkielee otsaansa ja tekee joskus, hetkiseksi seisattuen johonkuhun kohtaan, teatterimaisen liikkeen kädellään aivan kuin aatoksissaan. Lopulta menee hänen hajamielisyytensä niin pitkälle, että hän töyttää huomaamattaan yhteen ihmisten kanssa, jotka seisovat pöydän ja seinän välissä koettaen toivottoman näköisinä toisin käsin pienentää ruokaansa lautasellaan.

Hän huomaa Mikkolan, joka seisoo uunin nurkassa veitsi ja kahveli tyhjällä lautasella ja kiskoo toisessa kädessään olevasta, savustetusta sianlihan viipaleesta hampain palaa irti.

— Kuules Mikkola! kuiskaa Jussila tullen luo. Mikkola kääntyy jäykästi häneen päin ja nielasee samassa koko läskiviipaleen yhtäaikaa, kun se on vähitellen solunut kokonaan suuhun, eikä sitä voinut enää siltä tieltään palauttaakaan. Sitten kun hänen silmänsä, suunsa ja muut kasvojensa lihakset taas ovat ottaneet luonnollisen, uneliaan jäykän muotonsa, kysyy hän mitä Jussila tahtoo.

— Tule pikipäin tänne porstuakamariin, sanoo Jussila.

— Jahaah! Onko siellä muita ketään, kysyy Mikkola katseltuaan hetken totisena eteensä, niinkuin olisi tarvinnut aikaa saadakseen selville mitä toinen tarkoitti.

— Ei siellä ole ketään.

— Mutta sitten minä otankin ensin toisen lihapalan, niin saan siellä pieneksi.

He pujahtivat porstuan lävitse kamariin, joka oli täynnä tyhjiä laatikoita ja muuta sälyä niin kuin joku varastohuone.

— Kuule, hyvä veli, sanoi Jussila, — mitä tuumit jos minä pitäisin sinatöörille puheen, sitten kun viiniä viedään sisään?

Mikkola puristi huuliaan yhteen, kauvan aikaa, yhä kiinnemmäksi, kunnes ne siitä niin kuin liiasta kiristyksestä lopulta ponnahtivat auki ja päästivät kuuluviin jotensakin tiukasti: — jassoo! onko täällä viiniäkin.

— On täällä viiniä, sanoi Jussila, joka parhaillaan koperoi nurkan puolella pullokorissa. — Mutta mitä tuumit siitä puheesta?

— Niin, kuinka tuo nyt olisi, sanoi Mikkola tavallista pitkäveteisemmin, sillä hänelle oli tässä nyt äkkiä tullut kaksi tiukkaa asiaa harkittavasti, ensinnäkin tuo viini ja sitten Jussilan puheen pito.

— Vai on viiniäkin, jatkoi hän. — Mutta mitä jos puheenjohtajakin tahtoisi puhua, jollei se sinulta kävisikään paikalleen.

Jos vaan suinkin olisi voinut, olisi Mikkola kaikkein kernaimmin suonut sen kunnian itselleen, mutta hän oli sentään siksi ymmärtäväinen, että tiesi itsellään olevan hitaan puheen ja kankean kielen. Se oli seikka, jolle hän ei voinut mitään, vaikka se aina häntä katkeroitti. Vaan rohkeni hän epäillä Jussilankin kielen kantaa tässä tilaisuudessa.

— Niin, jos puheenjohtaja tahtoisi puhua, toisti hän.

— Ph! pyhäytti Jussila. Kyllähän se aina on suutaan soittanut ja soittaa vastakin, mutta näytettäisiin, että osaavat sen konstin muutkin. Kun olisin vaan tiennyt ennakolta paremmin ajatella, mutta äsken vasta pisti päähäni, kun muistin tämän viinin, ja puheen pitäminen kuuluisi oikeastaan oman pitäjän miehille eikä tässä kukaan muukaan toimikunnan jäsenistä, mutta maistetaanpa tätä hiukan.

— Tuleeko se siihen samaan kahteen markkaan?

— Ei tule, eikä sitä tietysti rahasta saada antaakaan, mutta me päätimme toimikunnassa, jaa, sinähän et ollutkaan siinä silloin viimeisellä kerralla, niin, me päätimme panna omasta puolestamme likoon muutaman kannun hinnan niin kuin juhlan kunnioiksi ja maksaa yhteisesti.

— Jassoo! sanoi Mikkola, ja hänen kämmenensä painui vaistomaisesti housuntaskun kohdalle.

Joku talon väestä kutsui isäntää ulos ja hän viipyi hetkisen eteisessä, jolla aikaa Mikkola istui mietteissään tyhjällä pakkilaatikolla, käsi reidellä.

Ettei pitänyt oleman puhelahjaa hänellä itsellään, mietiskeli hän siinä istuissaan. Mitä varten jumala oli antanut hänelle niin jäykän kielen?

Mutta oikeastaan oli hänellä jäykkä ja hidas ajatuksen juoksu, vaikka sitä hän ei sentään itse huomannut. Ja sen vuoksi hänen täytyikin seuroissa ja kokouksissa parhaasta päästä istua äänetönnä vaan, mutistellen suutaan puhujien sanain mukaan. Hän tahtoi luulotella ihmisiä, että hän tahallaan puhui niin vähän, mutta ajatteli sitä enemmän. Ja sen vuoksi hän kokouksissakin, kun joku toinen oli hänen mielestään valmistanut asian oikealle paikalle, nousi puoleksi seisaalleen ja niinkuin väkipakolla pusertaen muutaman sanan hammastensa välistä, sanoi yhtyvänsä edelliseen puhujaan. Varsinkin Jussilan puheeseen teki hän jokaisessa kunnankokouksessa aina amenen. Ja samoin lopetti hän monen muunkin puhujan sanat, kun vaan oli päässään ennättänyt pohtimaan selväksi, oliko puhuja ollut samaa mieltä asiassa kuin hän itsekin. Mutta usein sattui, kun joku henkilö, jonka mielipiteitä hän ei ennestään tuntenut, oli asiassa jotain lausunut, että Mikkola jäikin odottavalle kannalle, kunnes joku hänen luotetuistaan oli ensiksi pannut siihen joko myötä tai vastaan.

— Niin, onhan sinullakin sentään sujuva puheen juoksu, puhu jos tahdot, sanoi hän Jussilan tultua takaisin kamariin.

Ja sitten astuivat he yhdessä saliin taas, Jussila koko lailla rohkeampana, kun oli saanut vähän vahvistaa itseään ja ilmaista aikeensa toiselle.

Salissa vallitsee jotensakin hiljainen mieliala. Käydään niin kuin vähän ujostellen ottamassa syötävää pöydästä ja tarkastellaan mistä ja mitenkä edelliset ovat ottaneet, ettei otettaisi väärin eikä aivan kömpelösti, ja peräytään taas selkä edellä seiniviereen.

Herrasmiehet, agronomi, se pohatta sahanomistaja ja jotkut muut ovat ottaneet haltuunsa toisen kamarin salin perästä, kun toinen taas on arvokkaampien emäntien hallussa. Ovi on selällään saliin ja sieltä hyökkäävät herrat milloin yksittäin milloin joukossa ottamaan ruokaa, tarkastellen asiantuntevina pöytää, milloin nenäänsä rypistellen ja peräyttäen kahvelinsa, milloin taas tyytyväisen näköisenä iskien sen johonkuhun ruokalajiin. Seura on muutenkin kamarissa vilkkaampaa. Siellä puhutaan kovemmalla äänellä ja joskus rähähdetään nauruunkin.

Senaattori ja puheenjohtajat istuvat sivuikkunan edessä olevan pienen pöydän vieressä, omassa päässään kumpikin, matalalla äänellä keskustellen ja pitäen syöntiä niin kuin sivuseikkana.

Lähellä heitä, salin nurkassa, istuu itsekseen pappi, onkien sanoja näiden keskustelusta ja koettaen tavan takaa päästä siihen osalliseksi, vaikka huonolla onnella. Hän rykäsee toisinaan ja pyyhkiä sivauttaa pystyä tukkaansa, joka ei siitä kumminkaan taivu sen alemmaksi. Lopulta hän alkaa jo käydä vähän tuskalliseksi, kun tämä seura nyt on näin omituinen. — Olisi mainio tilaisuus nyt painaa itsensä senaattorin mieleen, ajattelee hän. Siitä voisi olla varma apu, kun sinne kerran saisi pysyväisen sijan. Niistähän se riippuu pääsy näihin imperiaali-pitäjiin. Päästäpä kirkkoherraksi tähän! Kun vaan pääsisi vaaliin. Ja jollei pääse suorastaan, niin neljänneksi huutavat ihan varmaan, kun on osannut kaikki pitäjän mahtavimmat puolelleen saada. Ja hänen mielessään kangastaa se komea pappila, jota hän parhaallaan ihan kuin itseään varten kunnalla rakennuttaa, ja jossa hän joka nurkan ja pielen kohottamista tarkasti vaalii, huolimatta monista vastustuksista, joita jotkut kateet ja tyhmyrit yrittävät tehdä.

Hän rykäsee taas entistä kuuluvammin.

— Pitäisihän hänet jo tunnettaman laajemmaltakin, vaikka onkin nuori vielä. Ottihan hän laudatuurin pastoraalissa ja herätti jo esiintymisellään huomiota viimekesäisessä pappeinkokouksessakin, jossa senaattorikin oli saapuvilla, tuo sama vanha herra tuossa. Kumma ettei hän laisinkaan näy sitä muistavan. Kun voisi jollain tavalla siitä huomauttaa, mutta tuo toinen tuossa, se nyt on mielestään koko herra…

Ja pappi parka on yhä katkeroitumassa lähimmäiselleen, joka syrjäyttää hänet, eikä ajattele ollenkaan hänen suuria pyrinnöitään, löpisee vaan äänimääristä ja sen semmoisista ja sättii "Päivälehteä!"

Mutta kuinka ollakaan, yhtäkkiä kuulee pappi sanan "ehtoollispakko". Hän heristää korviaan, tuoli liikahtaa vähän pöydässä keskusteleviin päin niin kuin istujansa sisällisten ajatusten hypnotiseeraamana, ja kohta on pappi puheessa kiinni kirkonkokouksineen ja entisine esiintymisineen sellaisella innolla, ettei ollenkaan huomaa kuinka edeskäyvät suurella tarjottimella kantavat ruokapöydälle laseja ja alkavat niihin kaataa viiniä, ja kuinka Jussila kasvoiltaan punaisena ja hätäilevän näköisenä työntelee kalvosimiaan hihaansa ja asettelee kaulustaansa, kuiskaten jotain viinin laskijalle, joka samassa ottaa erilleen kaksi täytettyä lasia ja vie ne varotellen senaattorin pöytään.

— Herra rohvessööri… hmhmhm, tuota noin, herra sinatööri, kajahtaa samassa Jussilan sanat, ilman että kenelläkään, paitsi Mikkolaa, olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä mitä oli tulossa.

Syntyi jonkunlainen yleinen hämminki. Jokainen teki jonkunlaisen liikkeen tai päästi jonkunlaisen äänen aivan kuin kirkossa, kun pappi saarnaan ruvetessaan on lausunut ensimmäiset sanansa. Silloinkin tavallisesti käy sanankuulijain joukossa yleinen itsetiedoton kohaus ja harras rykäys.

Useampi nytkin rykäsi kaikkein ensimmäiseksi ja seisattui sitten niin kuin naulattu odottamaan jatkoa, sille paikalleen missä oli sattunut olemaan.

Mutta heti ensimmäisten sanain pulpahdettua Jussilan suusta niin kuin tapaturmassa, tuntui siinä ryinnässä, varsinkin herrain puolella, tukautettua naurua. Joku heistä, joka oli sattunut olemaan salissa tai salin ovella, vetäytyi heti kamariin, ja sieltä ilmestyi taas joku toinen kurkistamaan ovesta salin puolelle, vaan vetäytyi heti takaisin hänkin, ja taas kuului kamarista sellaista ääntä, joka syntyy, kun väkipakolla koetetaan pidättäytyä ilminauruun remahtamasta.

Talonpoikaiset miehet katselivat vakavina toisiaan ja Jussilaa. Heidän mielestään ei asiassa ollut pienintäkään naurun tai pilkan sijaa. Mutta joukossa oli kyllä joku sellainenkin, joka ei ajatellut koko tästä uudesta välinäytöksestä syömähommissa mitään muuta kuin että joku menisi ja ottaisi viinilasin pöydältä, että saisi mennä heti jälestä. Kaadetaan sitä siihen katseltavaksi, eikä kukaan ota paitsi tuo Jussila.

Mutta pöydälle asettaa jo Jussilakin äsken käteensä ottaman lasin, sillä se alkaa tuntua hänestä niin painavalta, käsi ei jaksa sitä kannattaa, se on varmaan putoava. Ja läikähtääkin siitä jo hyvä osa valkealle pöytäliinalle.

Hän oli luullut tuollaisen pienen puheen käyvän kuin siimaa ja luottanut rohkeana siihen hyvään alkuun, mihin oli aamupäivällä päässyt navetan vinnillä, ja nyt piti hänen ajatuksissaan sotkeutua heti ensi sanaan. Mutta lempoko sen muisti, kun oli ajateltava niitä seuraaviakin sanoja, ja rohvessööriksihän sitä ennen kutsuttiin…

Puhe on kumminkin pidettävä, vaikka henki menköön, päättää Jussila lujana, ja saatuaan lasin kädestään pöydälle ja ensimmäisen erehdyksensä korjatuksi, pinnistää hän muististaan kaikki lauselmat mitä ikinä on kaunopuheisuuden alalla kuullut ja päästää niistä leuka väristen ja katkonaisesti kuuluviin ne, joita pitää tilapäähän soveltuvina, erinomaiseksi hauskuudeksi kamarissa oleville herrasmiehille ja suureksi hämmästykseksi puheensa esineelle.

Täyttä selkoa ei siitä puheesta saanut kukaan eikä siitä joka kohta täydelleen kuulunutkaan, sillä aina välillä liikkui Jussilan suu tyhjää niin kuin parturin sakset, kun hän tarkastaa mistä kohdasta kulloinkin olisi tukkaa kolhaistava.

Seuraavat kohdat tulivat selvimmin kuuluviin: — Herra sinatööri, hmm, korkeasti kunnioitettava herra sinatööri, korkea… hmm… Kun meillä maanviljelysseur… tuotanoin, meillä Suomen maanviljelijöillä täällä nyt tällä hetkellä sen sanan puhtaimmassa merkityksessä… hm… on sellainen käsittämätön ja arvaamaton kunnia nähdä herra sinatööri joukossamme… hm… tässä matalassa majassa-a-amme kunnioittamassa meitä… ja kun sitäkin silmällä pitäen… hmhm… taikka tuotanoin, niinsanoakseni, sitäkin asianhaaraa silmällä pitäen, että sivistyskin täällä meillä vielä on niin kovin takapajulla, niin kuin Suometarkin sanan täydellisimmässä muodossa lausuu… hm… hm… tuotanoin sano… vaikka on tähänkin syrjäiseen kylään jo kauvan koulua hankittu niin kuin kipeä tarve vaatisi… taikka että minä olen jo tarjonnut ilmaista koulutonttiakin huhu… hm… mutta kansa on vielä kovin typerää tässä meidän rakkaassa isänmaassamme… hm… niin kuin jokainen todellinen isänmaan ystävä… hmm, tuotanoin… jokaisen isänmaan ystävän tosivelvollisuus on haikealla mielellä tuntea… hm… Ne valittavat aina menojen suuruutta… hm… noin sano… eivätkä ymmärrä käyttää nykyajan jaloimpia keksinnöitä hyväkseen, että saisivat maastaan parempia tuloja, että… hmm… taikka niin kuin tässä sivumennen saatan huomauttaa, että luujauhojen ja tuomaskuonankin hinta on melkoisesti laskenut… noin, tuotanoin sano… ja lähettävät vaan täältäkin lapsiaan kirkonkylän kouluun, vaikkei siellä olisi tilaakaan, eikä lueta edes sanomalehtiä… hmm… joka olisi jokaisen tosisivistyneen kansalaisen pyhä velvollisuus… Ja vaikka tämä meidän nuori ja innokas pastorimmekin näissä korkeissa, kansan yhteisen hyvän harrastuksissa koettaa parastaan, että me saisimme hänet täällä vielä kirkkoherranakin pitää ja kuntamme yhteisiä asioita johtaa… (Pastori alkaa tulla kovin levottomaksi.)… Niin, sanalla sanoen, kun ei sitä koulupakkoakaan oli vielä saatu täydelliseksi kun siellä säädyissä on ollut vastustajia… hm… joka olisi jokaisen köyhän kansamme todellisen ystävän… hm… niin sanoakseni korkein velvollisuus ja pyrintö… (Hälinä kamarissa alkaa tulla jo niin kovaksi, ettei puheesta enää kuulu juuri mitään.)… Ja kun, niin… hm… hmm… tuotanoin… niin kuin asian haarat tällä tukalalla hetkellä vaatisivat… että me paremmin ymmärtävät ryhtyisimme ponteviin toimiin… hm… ja lyhyesti sanoen uhraisimme isänmaan alttarille… niin… hm… uhraisimme… niin sanoakseni uhrais… taikka että me, herra sinatööri… niin me juomme…

Enempää ei kuulunut, sillä se lihava sahaherra töyttäsi ottamaan kauvan vaanimaansa viinilasia ja toiset perässä, huolimatta sinatööreistä, puhujista tai korkeista harrastuksista sen enempää. Senaattori kierteli partaansa ja katseli lattiaan, istuessaan siinä käsi pöydällä, toinen tuolin selkämyställä.

Puheenjohtaja oli koko ajan katsellut ikkunasta pellolle, mutta puheen loputtua kääntyi hän muuhun seuraan päin ja huomasi siinä päätään kääntäessään pöydällä edessään olevat kaksi lasia. Hän tarttui toiseen niistä ja kilahutti sitä naurahtaen ja jotain hiljaa virkkaen senaattorin lasiin, joka hajamielisen näköisenä kostutti omallaan hiukan huuliaan ja laski sen sitten takaisin pöydälle.

Samassa kumarteli jo pappikin lasineen heidän edessään.

— Etevä mies kyllä muuten, vaikka on vähän tottumaton puheita pitämään, virkkoi hän anteeksipyytävällä hymyllä, niin kuin Jussilan puolesta.

— Tahto on hyvä kumminkin, äännähti puheenjohtaja.

— Herra sinatöörin malja, kuului samassa papin selän takaa Jussilan mielihyvää ja voitonriemua puhuva ääni, ja hänen sivullaan teki Mikkola jäykkiä kumarruksia juhlallisen näköisenä, lasi kädessä ja suutaan mutistellen. Ja kun hän sen oli saanut asetetuksi oikeaan kuntoon, laukesi sieltäkin lopulta kovin varovasti ja hitaasti "sinaatörin malja" kuuluviin, ja sitten peräytyi hän selkä edellä toisten joukkoon. Ja hänen hartaan vakava katseensa ja se tapa, jolla hän piteli lasia tukevasti kourassaan, äännähtäen jotain toisille takanaan seisoville isännille päätään kääntämättä, ilmaisivat selvästi hänen ajatuksensa siitä, että jotain erinomaisen tärkeätä oli tapahtunut, jotain jossa Jussila ja pappi ja hän itse kolmantena olivat senaattorin rinnalla keskipisteenä.

Puhe oli tehnyt mahtavan vaikutuksen moneen isäntämieheen.

— On sillä Jussilalla sentään rohkeutta ja päävärkkiä, kuiskaili joku joukossa.

— On totisesti! vielä sekin valtiopäivillä istuu, sanokaa minun sanoneeni…

Vaan lukkari, joka ovella oli kuunnellut Jussilan puhetta sikaarin hammasluutaan pureksien ja syleskellen, riensi lyömään tahtia soittajilleen ja antoi tulla "kaisermarssia" räikkyvällä voimalla ja jatkoksi lempeämpiä tanssikappaleita, sillä "fanfaareita" ei löytynyt vielä soittokunnan nuottivarastossa.

Päivällinen syötiin loppuun ja puheita pidettiin vieläkin, joskaan ne moneen eivät tehneet samaa vaikutusta kuin Jussilan puhe, sillä "konstiko se, että pappi osaa puhua".

Mutta alapihan tasaisella nurmikolla alkoivat kylän nuoret pistää tanssiksi, ettei hyvä soitto menisi hukkaan. Aluksi ei kukaan mielestään rohjennut alkaa, vaan kun piha-aita ja puut sen vieressä verhosivat sentään alapihaa päärakennukseen näkymästä, olivat mielet rohkaistuneet ja päätettiin, että tulkoot kieltämään jos tahtovat, eivät sakottane kumminkaan.

Ja aitovieressä istui nurmella rivi vanhempaa kansaa, miehiä enimmäkseen, poltellen tupakkaa ja keskustellen asioista, mitkä heidän mielestään olivat painavimpia.

— Annas olla, millaisen se nyt tekee heinäajan, sanoi joku.

— Eipä tiedä, vaikka tekisi hyvinkin sateisen, kun näin kauvan on ollut poutaa.

— Kyllä melkein niin käy, että saadaan sieltä kuivuneilta kentiltä sateessa tyhjää kaihia.

— Niinpä niin! ei tämä hyvältä näytä. Jos ei tästään parane, niin pula siitä on ensi talvena karjan rehusta, arveli joku.

— Varjele jumala! tuumi eräs vanhempi mies. Niin ne alkoivat suuret nälkävuodetkin. Kuivuutta ensin, sitten liikaa sadetta. Ensimmäisenä lopetti karjan ruuan ja jätti syyskylvöt tekemättä, toisena nosti leipävartaat niin korkealle, että harvan käsi niihin ylettyi.

— Ja paljoko jää säästöä raha-ansioistakaan! Kunnan menoja lisätään yhä vaan.

— Niin tehdään, melkein joka kokouksessa.

— Mutta jos pantaisi kerrankin kovalla vastaan. Lyötäisiin sulku eteen, vähennettäisi edes sitä pappilan liikaa upeutta. Kyllä vähempi riittäisi siinäkin, mutta aina myönnetään kaikki vaan.

— Riittäisipä tosiaankin, mutta mene puhu siellä! Paikalla pappi suutii suun kiinni.

— Ja kunnanmiehet vänkäävät sen kanssa yksissä tuumin.

— Hätäkö niillä rikkailla. Ja niistä toimistaanhan ne saavat mitä niiltä meneekin, enemmänkin.

Niin tuumailivat siinä ukot, eivätkä rientäneet kotiinkaan, kun kerran oli vapaapäivä otettu, ja oli muutenkin hauska yhteen tultua jutustella ja tarjoilla toinen toiselleen piippuun.

Ja nuoret jatkoivat tanssiaan huolettomina. Käyttivät juhlapäivän tyystin hyväkseen hekin, norjentaen jäseniään, joilla taas oli kyllin aikaa talikon varressa ja auran kuressa jäykistyä.

9.

Hieno hämy on laskeutunut ylitse seudun, ilma viilennyt hiukan, ja lyhyt hiljaisuus, sellainen kuin se kesäyönä saattaa olla, vallitsee kuuman, kiireisen päivän perästä. Ei näy enää Jussilan pihallakaan liikkeellä ketään. Kello kalahtaa vaan silloin tällöin tarhassa, kun hyttyset tunkeilevat puolihorroksissa märehtivien lehmien kimppuun ja ne töykkivät niitä turvallaan kylistään pois.

Kärpäset ja paarmat ovat menneet levolle, samoin metsän laulajatkin kaikki. Rääkkä vaan vaeltelee halmeessaan huudellen kumppanilleen ja ylhäällä nummella käyskentelee kanervikossa kehrääjä, laskien väsymättömänä yksitoikkoista säveltään partaisesta nokastaan. Surviaiset parveilevat äänettömässä työssään pitkin kujaa, polkien ahkerasti ilmaa, ja kaukaa nummelta kuuluu jonkun yksinäisen renkimiehen pitkäveteinen laulu, kun hän siellä mietteissään astelee kivistä polkua, palaten saattamasta jotakuta naapurikylän tyttöä näyttelystä kotiin.

Kylässä maataan kaikkialla sikeässä unessa, mutta Jussilassa valvotaan vielä oikein joukolla. Ollaan iloisia ja tyytyväisiä näyttelyn hyvästä menestymisestä ja otetaan päättäjäisiksi "pieni lasi", niin kuin isäntä illalla oli kuiskaillen paraille ystävilleen ilmoittanut ja kieltänyt kotiin kiirehtimästä.

Miehet, oman kunnan isäntiä kaikki, ovat ottaneet haltuunsa salin, mutta kellä sattui olemaan emäntä seurassaan tai tytär, eli poika, joka ei vielä konjakkia veteen hämmentänyt, ne kaikin istuvat vertaistensa kanssa kamareissa, pääasiassa odottaen "isää lähtemään kotiin".

Isät eivät kuitenkaan ole ensi hopussa taipuvaisia heittämään hauskaa, puheliasta seuraa, vaikka heitä kamarin puolelta joskus salavihkaa siitä jo huomautetaankin ja joku suu siellä jo vääntyy pitkään haukotukseen.

Lasinotto käy sentään sellaisella tolkulla, että se on jommoisessakin sopusoinnussa luonnossa vallitsevan hiljaisuuden kanssa, ja tuskin päästää itseään kuuluviin edes oman talon pihamaalle. Jonkun harvan kerran voisi sieltä pihalla kulkija yksinkertaisen ikkunan lävitse kuulla jonkun äänekkäämmän sanan, naurun kohauksen tai lukkarin kakottavan yskinnän.

Vaikka useimmat miehistä ovatkin pikku pihkassa ja tutussa seurassa kyllä tottuneet kovaakin hammaspeliä pitämään, koettavat he tällä kertaa kielensä kantaa hillitä, sillä joukossa on kirkonmiehiäkin, pappi ja lukkari, joka viimeksimainittu vielä on kunnan raittiusseuran esimies, jos kohta yleisten asiain harrastuksen vuoksi onkin jäänyt seuraan ja sallii silmänsä katselevan sitä mitä toiset panevat suuhunsa.

Isäntä itse, Anton Jussila, siinä suurinta ääntä pitää, puhuu niin ahkerasti, että tasapaino seurassa on melkein kadota. On juuri kuin hän harjoittelisi päähenkilön osaa jossakussa suuressa näytelmässä, eikä antaisi pienten sivuasiain ollenkaan häiritä sitä kuvaa, minkä hän siitä tärkeästä henkilöstä on itselleen luonut. Hän istuu hetken yhdellä tuolilla, toisen toisella. Puhuu vähän aikaa tämän, kohta taas tuon kanssa ja välillä koko seuralle. Nousee äkkiä ylös ja kävelee edestakaisin lattialla, milloin levitellen käsiään, milloin asettaen ne lanteille, milloin mihinkin asentoon, ja aina sanainsa välissä kakistelee nenän ja kurkun yhtymäseutua, ja tuntuu olevan oppimaisillaan tämän uuden yskälajin jo yhtä hyvästi kuin kokouksen puheenjohtajakin päivällä avauspuheessaan oli sen tehnyt.

Mikkola on yhä sama jäykkäniskainen, miettivän näköinen ja harvasanainen mies kuin ennenkin, eikä häneen ole tämän päiväinen kokous jättänyt mitään edistyksen merkkiä, enempää kuin lasikaan vilkkautta. "Niin" ja "tjaah" tulevat yhtä kireästi hammasten välistä kuin päivälläkin ja pää kääntyy aivan entisellä jäykkyydellään, huolimatta siitä, että hän sen kääntökohtaa on koko lailla rasvaillut. Paitsi muutamia muita, vanhempia varakkaita ukkoja, jotka eivät asioita kuurra juuri sieltä eikä täältä, vaan purjehtivat aina tyytyväisinä myötätuuleen, kävipä se mistä päin tahansa, on seurassa vielä joitakuita nuoria, kunnallisissa asioissa puuhaavia ja eteenpäin pyrkiviä isäntämiehiä. Ne ovat sellaisia, jotka sitä mukaa toivovat kunnan luottamustoimissa kohoavansa kuin vanhemmat tieltä väistyvät, ja joilta suuriin uudenaikaisiin parannushommiin maatiloillansa kuluu rahaa ylitse tulojen. Sen vuoksi he kernaasti pyrkivät kunnallislautakuntaan, kaikenmoisiin rakennus- ja hoitokomiteoihin, pankkivaltuuskuntaan, kutsuntatoimistoon keväisittäin, ja muihin samanlaatuisiin toimiin, joista aina joku markka saattaa vuoden mittaan tipahtaa tarvitsematta itse kuokan tai kirveen varressa heilua ja pitää käsnäisiä käsiä. Ja silloin on parasta liittyä niihin miehiin, joiden ääni kokouksissa enimmin painaa ja joilla joka kolmas vuosi tapahtuvissa vaaleissa on suurin vaikutusvalta. Voi päästä valtiopäivämiehenkin valitsijaksi, tai muuhun tärkeään satunnaiseen toimeen, josta on niin hupaisa antaa lautakunnan esimiehelle lasku ja nostaa hyvin ansaitut rahat.

Nyt he istuvat Jussilan salissa papin ja muiden vanhempien miesten keskessä harvasanaisina, mutta hartaina myöntyjinä näiden puuhiin ja esityksiin, ja pitävät tilaisuutta erityisenä kunniana itselleen, jota ei ole jokaiselle suotu ja josta pitää jälestäpäin vastakunniaa osoittaa. Mutta täällä kuulemansa asiat julistavat he kyllä ehkä jo huomenna kotikylässä naapureilleen omina tarkkaan harkittuina mielipiteinään ja ainoina hyviin tuloksiin johtavina keinoina tämän raihnaisen maailman parannukseksi, ja niiden järkkymättömästä oikeudesta ovat he valmiit vaikka puskemaan päänsä lähimpään seinään — ainakin sillä kerralla.

Jussila on kauvan aikaa puhunut koulun perustamisesta heidän kylään ja siitä asiasta hän on päättänyt tehdä valmiin tavalla millä hyvänsä.

— Katsokaa, hyvät ystävät, touhuu hän käsiään levitellen, — katsokaa herra pastori, näetkö, veli Mikkola, eikö se ole…

— Suokaa anteeksi, keskeyttää pappi nousten seisaalleen ja tarttuen lasiinsa, — suokaa anteeksi, isäntä, jos minä nuorempana miehenä teen pienen esityksen. Olemmehan niin paljon yhteisissä asioissa toimineet ja tulemme kai jumalan avulla vastakin toimimaan, ja tunnemme jo niin hyvin toisemme…

Jussila arvaa asian ja ottaa lasin käteensä hänkin.

— Että nuo herra pastorit ja teitittelemiset tuntuvat minusta meidän kesken ikäviltä.

Sitten seuraa lasien kilistys, Jussila puristaa tyytyväisyyttä loistaen papin kättä ja niin ovat he veli ja veli.

— Niin, mitä minun pitikään sanoa, eikä valehdella, alkaa hän uudestaan puhua. Niin, katsos hyvä veli, eikö se ole häpeä koko seurakunnalle, että kansa käyttäytyy niin kovin tyhmästi, niinkuin esimerkiksi juuri tänään itse kokouksen aikana tuolla vinnillä. Tirskutaan ja nauretaan niinkuin metsäläiset, mellastetaan ja vedellään leukoja juuri kun toiset parhaallaan tärkeistä asioista keskustelevat, eikä edes sen korkean vieraan läsnäolo heitä siitä pidättänyt. Eikö se ole selvää sivistyksen puutetta? Ei mitään muuta! Ja sentään on koulun vastustajia meidänkin kunnassa sellaistenkin miesten joukossa, joilta sitä ei ollenkaan odottaisi. Niinkuin tuo Kartanon ukkokin, kitupiikki. Hehheh, sen nimen hän kyllä ansaitsee, ei muuta mitään. Sanokaa vaan minun sanoneeni, älkääkä siinä naurako! Eipä suinkaan hänenkään luulisi sitä köyhyyden vuoksi tekevän, kun rahaa on niin että alimmaiset mätänevät.

— Kuuluu olevan sata tuhatta, täydensi Mikkola, ottaen hyvän kulauksen samalla, kun kerran suunsa aukasi.

— Oli mitä oli, eihän tuossa nyt vielä koko maailmaa ole, jatkoi Jussila, — mutta ilman sitä samaa ukkoa hakattaisi jo meidän kylässä koulun nurkkaa että paukkuisi. Ajoi ja huhtoi keväällä, kun asia ensi kerran oli kysymyksessä, pitkin pitäjää ja sai villityksi tyhmät ihmiset vastaamme. Ja sillä se ne aina möllöttää, kun niitä suuria kulunkeja niiden korviin laulaa.

— Kartanolla on paljon valtaa kansan kesken, sen olen huomannut, puuttui puheeseen pappi. — Johtuneeko se sitten hänen rikkaudestaan, vai mistä, sitä en arvaa, mutta se valta on taitettava, silloin kun se sotii yhteistä hyvää vastaan. Muistattehan kuinka kovalle otti pappilan rakennusjutussa, eikä paljoa puuttunut, ettei hän vienyt voittoa meiltä.

— Joku sellainen siitä on mahtanut ulkopitäjiinkin parjausjuttuja levitellä, sanoi lukkari, koska puheenjohtajakin tässä päivällä pisteli meidän rakennushommaamme.

— Vai jo pistellään! No no, kyllähän nähdään vielä ketä he ovat pistäneet, tuumi pappi. — Se on sulaa kateutta, ei mitään muuta. Ei suotaisi kai, että meillä olisi rakennukset ajanmukaisessa kunnossa, jommoiseksi nyt kirkkoherran virkatalo on tulossa. Kukapa siinäkin sitten isännöinee, kun se valmiiksi saadaan, lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen, syvään huokaisten.

— Olisipa synti ja vääryys, jollei se mies siihen pääsisi, joka sen rakentamista niin tunnollisesti on valvonut, vastasi Jussila papin puoleksi kysyvään arveluun.

Ja samaa mieltä olivat kaikki.

Mutta pappi oli eteenpäin ajatteleva mies. Jollei onni potkaisisikaan kirkkoherraksi, vaan saisi eteenkinpäin isännöidä pienessä apulaisen puustellissa, ajattelee hän, ja jollei sattuisi saamaan kotvilleen isompaa paikkaa muualtakaan? Siinä kysymys, siinäkin. Hän on parhaallaan naimahommissa ja menossa pappien tavallista uraa, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Ja senvuoksi päättää hän, että on parempi katsoa kuin katua.

— Kyllähän kirkkoherran parasta nyt koetetaan kohtuuden mukaan katsoa, sanoo hän, mutta toista on apulaispahan kanssa. Kovin ahdas ja epämukava on hänen asuntonsa, eikä peltoakaan muuta kuin tuo pieni perunatilkku. Jos nyt sattuisi isoperheinen mies, niin kovin siinä kävisi elämä tukalaksi.

— Onpa tosiaankin niinkuin pastori sanoo, myöntävät kaikki. Mutta tästä seurasta ei ole kukaan ollut osallisena siihen tyhmyyteen, että se on niin ahtaaksi rakennettu, ja siihen niin vähän maata lohkaistu. Vaan onhan asia korjattavissa, päättävät miehet. — Jatketaan rakennusta ja otetaan peltoa lisää.

— Veli ottaa siitä seikasta kirkonkokouksen heti ensi tilassa, kehottaa Jussila pappia, joka salaviistoon, silmä vilkuen on katsellut miehiä, vaikkeivät nämä kesäyön hämärässä ja itse hiukan konjakin hämärtäminä huomaa siinä katseessa muuta kuin tunnollista vakavuutta.

— Niin, pastoori ottaa kokouksen vaan, vakuuttaa Mikkolakin.

— Mutta ei huoli kuuluutuksessa tehdä aivan tarkkaa selkoa, mitä on kysymys. Kuuluuttaa noin vaan lyhyesti, että olisi tehtävä muutoksia, joitain pienempiä korjauksia tai muuta sellaista, neuvoo Jussila. — Hm! ymmärtäähän veli… Jaa, se juttu menee kuin tupakka, mutta pahemmin on tämän koulun laita. Tällainen kulmakunta ilman koulua! Tallustaa täältä lasten viisi virstaa Syrjän koululle ja jos sielläkään sitten olisi edes säällinen opettaja! Viralta olisi pantava mokoma juoppolallu! Kirkolle taas tulee penikulma, ja on niitä sielläkin saakka meidän kylästä, ainakin meiltä yksi. Ja ajatelkaa, mitä tuollainen matka maksaa, kun Matin täytyy joka viikko häntä sinne kyyditä. Se ei olekaan mikään pieni kulutus, se.

Ja kun kellään ei ollut siihen mitään sanottavaa, jatkoi Jussila yhä:

— Vaan kun minä puhun täällä kylällä heille koulusta, sanovat useimmat, että mitä ne lapset siellä oppivat, pahuutta toisiltaan ja elkiä, eivät mitään muuta. Mutta laitetaan koulu ensin ja siihen hyvä opettaja, niin näkevätpä mitä opitaan. Tästä minä otan kunnankokouksen vielä tänä kesänä. Uusi yritys vaan, ei siinä muu auta, ja niin totta kuin olen Anton Jussila, näytän maailmalle, että tässäkin kylässä vielä on koulu!

Hän löi innoissaan kämmentä pöytään että paukahti.

— Vai onko teistä kellään mitään vastaan.

Ei ole, sanottiin yleisesti, eikä ollut viime kerrallakaan.

— Ottakaa te valtakirjoja vahvasti, mutta hiljalleen, vähin äänin, noin vaan lypsäen, ja isoäänisiltä etupäässä.

— Se tehdään.

— Ja ensi syksynä rakennus alulle. Minä lahjoitan ilmaisen tonttimaan. Tuossa on hyvä paikka toisella puolella maantietä, tuossa kujan suussa, katsokaas.

Hän näyttää kädellään ikkunasta maantielle päin ja koko joukko siirtyi katsomaan.

— Hyvä on paikka, sanottiin. Kuiva törmä ja hiukan sivulla kylästä niinkuin pitääkin.

— Sanokaa kaikille, että Jussila lahjoittaa maan… ja viisikymmentä hirttä vielä.

— Tuskinpa kehtaakaan enää kukaan vastustaa, huudahti pappi, ja samaa mieltä olivat muutkin.

— Ja sanani pidän, jatkoi Jussila yhä ylenevällä äänellä.

— Tontti ei maksa kunnalle äyriäkään, pankaa muistiinne se. Mutta sekakoulu siitä on tehtävä, naisopettajalla, lisäsi hän hetkisen päästä, aivan kuin olisi sen pannut ehdoksi lahjalleen.

— Tietysti, sanoi pappi asiantuntijan äänellä. — Ne ne aina ovat parempia.

— Naisopettaja se pitää olla, lisäsi Jussila vielä painavasti, — ettei satuttaisi miehisessä taas saamaan tuollaista viinaanmenevää hölöä kuin tuo yksi mokoma tuolla…

Uusi ajatus oli iskenyt hänen päähänsä, vaikka oli se jo joskus ennenkin hälväämällä ollut siellä jonkunlaisena hyvänä aavistuksena. Nyt siitä voisi todenteolla tulla jotain — ja toisten ihaillessa ikkunoista vastaista koulunmäkeä, kallistui Jussila vieressään seisovaan pappiin päin ja kuiskasi tämän korvaan:

— Meidän Hilmakin pääsee jo vuoden päästä seminaarista ulos…

Hän rykäisi merkitsevästi.

Se oli rohkea salahuomautus miehelle, joka istui puheenjohtajana kansakoulujen johtokunnassa, mutta Jussila rohkeni sen tehdä, luottaen molemminpuoliseen avun tarpeeseen ja äsken perustettuun veljeyteen.

— Ei huoli pastori sentään levitellä asiaa, eikä hiiskua kellekään, vaikka tuon tulin sanoneeksi. En minä sillä erityisesti mitään tarkoittanut, lisäsi hän hätäisesti, kun toinen ei heti vastannut, vaan näkyi jääneen miettimään tuota huomautusta.

— Sopisi mainiosti, vastasi pappi, matalalla äänellä hänkin. — Se on terävä tyttö, teidän Hilma.

He siirtyivät sivummalle toisista ja keskustelivat kauvan aikaa hartaasti, melkein kuiskimalla keskenään.

Naisten puolella kamareissa on muun puheen ja haukotusten lomassa kosketeltu kuin heikkona kaikuna samoja asioita, jotka salissakin ovat keskustelun aiheena olleet, mutta lopulta on siellä alettu todenteolla hankkiutua hyvästiä heittämään ja arveltu, että pitäähän sitä jo lähteä kotiin aamukahvin keitolle.

10.

Jussilassa maataan aamulla pitkään, levähdetään eilisten ponnistusten päälle. Pisimmän unen ottavat isäntä ja emäntä, jotka viimeiseen olivat valveilla olleet, mutta muun talonväen on sentään Matti pannut liikkeelle jo tuossa kuuden aikana.

Pari miestä kylän salokulmalta on jo kotvan aikaa istuskellut väentuvan portailla, ihmetellen kuinka täällä kyläisissä kylissä on ihmisillä mainiosti aikaa maata. Mutta he ovat lipuista, lehtimajoista ja muusta talon siistitystä asusta lopulta tulleet siihen päätökseen, että joku juhla täällä on mahtanut olla eilen, on valvottu yötä ja senvuoksi nyt nukutaan liiemmäksi.

He saavatkin asiasta seikkaperäisen tiedon, kun säppi solahtaa auki porstuan ovessa ja tuvasta astuu portaille Matti, haukotellen ja tukkaansa pyyhkiellen.

Miehet ovat pyhävaatteissa ja sanovat olevan asiata isännälle, kirjan tekoa jotain, sillä tämähän se Jussila niihin parhaiten pystyy sellaisiin tällä paikkakunnalla.

— Eipä sitten pysty kukaan, jollei hän, joka ei suurin muuta ennätä tekemäänkään kuin pännää pitelemään, vakuuttaa Matti. — Mutta ette hänen puheilleen nyt pääse, ennenkuin tuossa murkinan aikana, sillä täytyyhän miehen levätä sellaisen puuhan jälkeen mikä hänellä eilen oli.

— Vai niin on kova puuhamies!

— No sekaisin siitä jo menisi heikomman miehen meininki, kun ensin huhtoo, komentaa ja järjestää koko sellaisen juhlan niinkuin sotaherra, touhuaa tänne, touhuaa tuonne, ja sitten vielä pitää puhetta ja selittää asioita niinkuin paraskin pappi, korkeitten herrain kuullen.

— No eihän meillä hengen hätää ole asiamme kanssa, voidaanhan tuota odottaa. Vai sellaiset oli touhut. Mitä sitä nyt niin juhlittiin arkipäivänä?

— Ettekö te tiedä? Täällähän oli maanviljelyskokous ja vieraita viidestä pitäjästä. Olihan siitä sanomissakin ilmoitettu.

— Ei ole tullut niitä lehtiä tilatuksi, eikä satuttu muualtakaan kuulemaan. No jo siinä oli vieraita!

— Oli niitä. Minä jo valvoin toisenkin yön melkein kokonaan ja samaan menoon meni osa viime yötäkin, kun tässä isäntä vielä pappia ja kunnanmiehiä kestitsi. Ei meillä liikoja makailla, uskokaa se, vaikka nyt sattui poikkeus. Kyllä työt menevät etupäässä muista, vaikkei isännän silmä aina ennätäkään niitä valvomaan. Jaa'ah, kyllä ne menevät. Mutta menkää hyvät miehet huoneeseen ja pistäkää piippuun, siinä on vuoteen sarjalla minun tupakkamassini, kohta vasemmalla ovesta sen yhdenmaattavan vuoteen päässä. Pankaa piippuun vaan siitä niinkuin omastanne, kyllä tämä talo miehensä tupakassa pitää ja riittää tarjota vieraallekin. Menkää sisään vaan, minun pitää kolkuttaa kyökin ikkunaan, koskei sieltä vielä näy kahvisavua nousevan. Jaa'ah! Olipa niillä piika pahoillakin juoksemista eilen.

Ja Matti astelee jo viimeisiä sanoja puhuessaan housujaan nostellen kyökkiin päin.

Anton Jussila itse herää vasta ruokakellon soittoon, kun väkeä aamiaiselle soitetaan.

Säännön mukaan komennetaan sillä aamullakin kaikki työhön, torpparit, muonamiehet ja rengit, ja Matti sitä tavallisesti heilauttelee näin kesäiseen aikaan puoli viideltä, niinkuin on isännän määräys, vaikka tänään se aamusoitto jäi harvinaisena poikkeustapauksena tekemättä. Mutta tälläkin kertaa ovat torpparit kyllä olleet määräaikana työssä, jos oma väki vähän myöhästyykin.

Jussila ei olekaan mikään pikkutalo, jossa isännän itsensä täytyy olla mukana ensimmäisestä viimeiseen ja kantaa sama helle kuin renginkin, jos mieli leivässä pysyä. Ei, se on paikkakunnan suurimpia, sillä emätalo, jonka Jussila oli isältään perinyt, oli jo joltisenkin suuri ja siihen oli hän jo vuosia sitten saanut polkuhinnasta yhdistetyksi erään velkautuneen naapuritalon.

Nyt on isännälle karttunut jo niin paljon tuottavia sivutoimia, ettei hänen kannata, eikä mielestään sovikaan ottaa itse osaa talon töihin muulla tavoin, kuin että käy joskus pelloilla ja työmailla katsomassa ja antaa määräyksiään.

Mutta valmista tulee töistä siltä ja täytyy tulla, olipa hän itse saapuvilla tai ei. Hän on osannut asettaa lujia määräyksiä ja tinkitöitä niille, jotka "ovat raatamaan luodut", ja valvoo myöskin että ne tulevat tehdyiksi. Ja siinä toimessa on Matti uupumaton apumies hänelle, niinkuin uskollinen koira, jolle toisinaan annetaan kovia sanoja ja potkukin joskus, mutta joka siitä vaan liittyy yhä kiinteämmin isäntäänsä, kun häntä senjälestä hiukan hyvittelee.

Näitä tinkitöitä muonamiehet ja torpparit kyllä joskus valittavat liian ankariksi, kun esimerkiksi pitää kaivaa sata syltä pellonojaa päivässä, niin että illalla ovat luut loksahtaa liitteistään, mutta siihen valitukseen on Anton Jussilalla valmiina aina sama varma ja jyrkkä vastaus: "Kun et tahdo tehdä, mene matkaasi. Kyllä kelpaisikin antaa teidän herrastella ja itse tekisin työt."

Mutta mihinkä se torpparikaan paremmilleen lähtee, kun on torppa pahaseensa juurtunut ja kotiutunut. Pellon tilkkuset, jos kohta ovatkin toisen omaa, ovat käyneet rakkaiksi, kun niissä vihdoin näkee hikensä ja väkensä ja sitkeitten ponnistustensa hedelmän ja niistä toivoo joukolleen leipää. Jos uudistorpan jostain saisikin ja siihen muuttaisi, niin ala vanhana uudestaan taas sama raataminen, minkä jo miehuutesi päivinä näit valmiina!

Eikä sovi muonamiehenkään vuottansa kesken heittää. Siinä olisi nappiherra niskassa ja oikeuden käynti edessä, eikä puolta pahaakaan, kun isäntä sentään on täyden palkan maksanut mitä on luvannutkin, eikä ole mitään sopimatonta loukkausta tehnyt.

Mutta aina on Jussila kumminkin vuosimiehiäkin saanut, sillä niitä löytyy muuttelevissa työmiehissä paljon sellaisia, jotka eivät työn kovuutta säikähdä, kun vaan on upea talo ja paljon seuraa työmailla. Se on heillä jonkunlainen seurustelun halu, jonka eteen he kernaasti uhraavat hikensä enemmän kuin tavallisissa oloissa tarvittaisiin, ja niin päättävät he koettaa vuoden.

Määrätyöt tehdään Jussilassa, olipa isäntä valveilla tai makasi, kotona tai kylässä. Ja tunnilleen soi kello työhön ja työstä pois.

Niinkuin sanottu, siihen kellonsoittoon, joka kolmen ja puolen tunnin työn jälkeen ilmoitti torppareille, että saavat lähteä katsomaan mitä kotona on eväslaukkuun pantu, heräsi nyt isäntä. Hän vilkaisi kelloaan pöydällä ja huomasi sen olleen jo murkinasoiton. Ensi ajatuksensa oli, että muistikohan hän vaan eilen määrätä töitä miehille, mutta kyllä se Matti tietää.

— Hohhooh! haukotteli hän. — On sentään mainio asia, että on niin uskollinen apumies talossa. Ei vaadi suuria palkkoja, muuta kuin pientä hyvitystä joskus.

Päästyään jalkeelle vuoteelta, alkoi hänen aatoksensa paikalla askarrella eilisen päivän tapauksissa ja ensimmäinen ajatus työn toimista haipui niiden rinnalla niinkuin unessa nähty mielikuva.

Kääntyipä mihin tahansa, kaikkialla näkyi vielä peittymätön jälki eilisestä kokouksesta. Salissa olivat pöydät paikoillaan ja niillä lasit ja juoman tähteet yötisestä kemusta. Siisteys vaan ei ollut sama, sillä pöytäliinat olivat tahriintuneet, lattialla tupakan tuhkaa ja sinne tänne viskeltyjä sikaarin pätkiä. Kaikki muistutti sitä mikä oli ollut, vaan mitä ei enää ole.

Tämä tyhjyys tuntui Jussilasta painostavalta ja ikävältä, ja hän huomasi nyt enemmän kuin milloinkaan kaipaavansa suurempaa seuraa, laajempaa toiminta-alaa, kuin mitä koti ja isännyys yksin tarjosivat. Ja pieniä ne oikeastaan olivat nuo kunnallisetkin toimet tähän saakka olleet, pieniä ja vähän huomatuita ulkopuolella kunnan ahdasta piiriä. Eilen hänet kyllä oli huomattu ja oli varmaan ihmeteltykin hänen esiintymistään, vaikka se nyt tottumattomuuden vuoksi olikin käynyt hiukan kampelasti, aivan vähäpätöinen asia muuten, mutta tänään on entinen ahdas piiri ympärillä taas, jossa ei kukaan pane huomiota, vaikka kuinkakin etevästi esiintyisi. Kyllä se oli hänen ensimmäinen todellinen voittonsa julkisuuden alalla, jonka hän eilen juuri tässä samassa salissa, tämän saman pöydän päässä otti, mutta se himmenisi, jollei siihen saisi uusia lisää. Hän jää unheeseen, jollei lähde uusille valloitusretkille. Mutta niin ei saa käydä, päättää hän, sillä hänessä on alkanut herätä tunne siitä, että hänet on suuriin tehtäviin määrätty ja hän niihin pystyy. Hän ei saa tapausten virrassa painua pohjaan, missä suuri rahvas tiedottomana ja tuntemattomana vyöryy eteenpäin, hänen täytyy pysytellä päällimmäisinä, jotka aina ovat huomattavissa ja joiden nimiä mainitaan.

Sellaisissa mietteissä mittelee hän salin lattiaa ja tämä alkava päivä tuntuu hänestä eiliseen verraten kovin tyhjältä.

Ei ole mitään, mihin tarttuisi kiinni, ei ketään kelle edes puhuisi eilisiä tapauksia, paitsi oma väki, jonka kanssa aina saa olla yhdessä. Ei muista hän edes aamukahvia, joka hänelle tavallisesti tuodaan vuoteelle, vaan jota nyt ei tiedetä tuoda, kun luullaan hänen vielä nukkuvan. Hän kävelee vaan salissa ja katselee ikkunoista ulos, juurikuin se, jolla on ikävä tai joka odottaa jotakuta.

Samassa tulee emäntä hiljaa huoneeseen ja kun näkee miehensä jo olevan ylhäällä, ilmoittaa, että siellä on pari asiamiestä kyökissä odottelemassa.

— Keitä ne ovat… millä asialla?

— Tuolta sanovat olevansa Nummenperästä, vaan en tullut heidän asiaansa kysyneeksi.

— Minä tulen…ei, käske heidän tulla tänne saliin. Jussila sieppaa kamarin pöytälaatikosta nenälleen kirkassankaiset, kuminauhassa riippuvat kakkularillit, jotka hän oli viime kaupunkimatkalla ostanut, sytyttää kiireellä sikaarin, tempaa ensimmäisen sanomalehden, mikä käteen sattuu, ja asettuu paitahihasillaan, tohvelit jalassa, salin kiikkutuoliin istumaan, kylin oveen.

— Kuinka me nyt tänne… olisihan se sellainen asia puhuttu kyökin puolellakin… onkohan vaan Eenokki saappaasi puhtaat, kuuluu karkea, vähän ujosteleva ääni porstuasta, juuri kun Jussila kiireestä syvään hengähtäen on päässyt asettumaan kiikkutuoliinsa, ja miehet astuvat sisään seisattuen ovelle.

Jussila ei ole hetkiseen huomaavinaan heitä, ymähtelee vaan, silittelee kämmenellä leukaansa ja on tavattomasti syventynyt lukemiseensa.

Kun odotus alkaa käydä pitkäksi, äännähtää vanhempi miehistä vihdoin epäröiden hyvää huomenta.

Silloin huomaa Jussila vieraat, asettaa lehden pöydälle viereensä ja rillit sen päälle, pyyhkii otsaansa silmistä alkaen ylöspäin, ikäänkuin selviytyäkseen syvästä tutkimisestaan näkemään näitä vähäpätöisiä, jokapäiväisiä asioita, ja äännähtelee: hm, jaha, hm! nenästään yskähdellen.

— Huomenta, huomenta! vastaa hän, heittäen tuolistaan tutkaisevan katseen miehiin, ja kysyy mitä olisi asiaa.

— Eihän noita meikäläisillä paljon asioitakaan, vaikka ainahan niitä vähin. Kun vaan ei olisi tultu häiritsemään isäntää.

Jussilan mieleen ilmenee pikainen kuva, että mies sanoi "herraa", että hän on joku korkea virkamies, joka juuri oli syventyneenä jonkun tärkeän kysymyksen ratkaisemiseen, ja nyt nuo tomppelit tulivat häiritsemään häntä. Hän kaivaa ähkien pikiintyneen lyyjykynän pätkän liivinsä lakkarista, kääntyy pöytään päin, selin miehiin, ja vetää sillä jotain merkkejä sanomalehden syrjään.

— No niin, no, jaha, jaha! lueskelee hän nostaessaan päänsä pöydästä ja kääntyessään asiamiehiin päin.

— No, ettehän nyt juuri häiritsemäänkään sentään, sanoo hän. — Kyllähän minä olen asiamiehiin tottunut ja saan joka päivä jonkun hetken uhrata virkatoimiin, kunnan yhteisten asiain valvomiseen ja asiamiesten vastaan ottoon, mutta senhän sitä täytyy ihmisiä auttaa, joka siihen kykenee. Se on maailman meno se, heh! Mutta kas kun en muistakaan, vaikka olen kylläkin tainnut nähdä joskus — ettehän te ole oman kylän miehiä?

— Tuoltahan me olemme Nummenperästä, sanoo vanhempi mies. — Minä olen se Jussi, joka tätä nykyä yritän olla lampuotina siellä puulaakin talo pahassa, kyllähän me isännän kanssa nuorempina paljonkin yksissä oltiin. Kerran hevostakin vaihdettiin tuolla Ylimattilassa ja minä sain takkiini että rotisi.

— Kas kuinka olet vanhennut, rientää Jussila sanomaan, — vaikka oikeastaan hänen tekisi mieli kieltää koko asia.

— Kyllähän tämä maailma laahaa miehensä niinkuin Kokkalan housut. Paljon on ollut raatamista minullakin ja huolta, ettei siinä ole jaksanut tali pinnalla pysyä. Suuri on joukko leivässä pidettävä, eikä ole ollut varoja edes omaa maatilkkua hankkia, vaan pitää vielä siitä hävinneestä talosta puulaakille suuri vero maksaa. Metsän veivät, että tuskin on kalikkaa pesään pistää, mutta muuta huolta eivät ole tilasta pitäneet, eikä sille tänä huomenna ostajaakaan ilmesty.

— Niin, onhan se niinkin, hohhooh, haukottelee Jussila. — Vaan mikä teillä oikeastaan oli asiana?

— Sehän meillä oli asiana, että otettaisi, tai oikeastaan tämä Eenokki ottaisi, hän pitää sitä meidän talon torppaa, Suosikaa, niin, tämä Eenokki nyt ottaisi rahaa lainaksi kunnan suopankista ja minä menisin Ylimattilan kanssa takuuseen. Tultiin kysymään ottaisiko isäntä tehdäkseen velkakirjan.

— Suuriko summa summa pitäisi otettaman?

— Kyllähän sata markkaa kumminkin pitäisi ottaa, arvelee Eenokki, torpan mies. Olisi koetettava suota heinänkasvulle ja saada siihen ojia. Kyllähän sitä sarkoihin pistelisi, mutta valtaoja se rahaa nielee. Eivät näy siitä isännät välittävän mitään, vaikka on tämän Jussin kanssa puheena pidetty, ja nyt täytyy yrittää itseni, koska ovat luvanneet, että saan torpassa olla eteenkinpäin.

— Eiväthän ne välitä, todistaa lampuoti. — Minä otan tämän Eenokin kanssa osaa valtaojan kaivuun.

— Hm! Te ottaisitte siis lautakunnan esimieheltä rahan.

— Sieltä niin, taikka siitä suopankista. Hänenhän se on hallussaan. Olisi tainnut hänkin kirjan tehdä, mutta ajateltiin selvemmäksi mennä valmiilla paperilla.

— Hm! Tiesi osanneeko tuollainen nurkkasihteeri tehdä edes velkakirjaa, ymähtää Jussila halveksuvasti.

— Mutta onhan hän maisterimies, ja ovathan hänen hallussaan kunnan kassatkin kaikki.

— Pyh, kas mun tätä! Sellaiset maisteruudet eivät paljoa merkitse, kun ei kumminkaan ole senkään pitemmälle kyennyt. Eikä taida hän enää kauvankaan kassoja hoidella, vaikka ne sattui saamaan niinkuin petteessä haltuunsa.

Jussila miettii hetken, että olisiko hänen itsensä lainata tuo raha miehille. — Mutta pitäisi olla varmemmat takuut, summa on niin pieni ja miehillä niin vähän ääniä, ettei taida maksaa vaivaa niitä puolelleen yrittää. Tulee niitä tänä syksynä vielä parempiakin tarvitsijoita.

— Sata markkaa, sanoitte?

— Niin, ja minä takaan Ylimattilan kanssa. Pistää vaan hänen nimensä sinne, kyllä hän sitten vetää puumerkkinsä ja todistutetaan kylässä.

— Jahah, jahaah! äännähtelee Jussila. — Pistetään sitten paperi.

Hän käskee miehet kamarin puolelle ja istuutuu kirjoituspöytänsä ääreen.

Pöydällä on vielä paperipakka eiliseltään ja siinä päällimmäisen arkin puolikkaassa iso, kuivunut mustepilkku, joka johtaa elävästi Jussilan mieleen sen miehen, joka sen siihen tipahutti niinkuin muistoksi.

— Äs, saakeli! ärähtää hän samassa ja heilauttaa kynänvartta lattialle päin, juurikuin heittäisi siitä pois jotain — Kuka riiviö täällä taas on minun kirjoitusverstaitani pidellyt? Varmaan eilen siinä joku moskuroinut, joka ei ole tiennyt miten päin kynänvarren kirjoitusmatolle asettaa.

Hän kääntyy nyt kummasteleviin miehiin päin ja selittää, mitenkä se on tarkka asia tämä.

— Joka vaan niin paljon kynää pitelee kuin minäkin pitelen, niin se sen tietää, sanoo hän ja kääntyy taas pöytään päin. Viipottelee sitten kättään hetken, niinkuin vauhtia ottaakseen, ja laskee kynän paperiin niin että rasahtaa.

— Niinpä tietenkin, kukin työkaluaan, sanoo Eenokki, ja lisää sitten naurahtaen:

— Muistuu mieleeni isävainaja, kuinka hänkin oli tarkka kirveittensä kanssa. Panipa vaan joku kirveen häkkiin, varren vasemmalle, niin heti ottaessaan ärähti, että "kuka vasenkätinen täällä taas on kirveitä pidellyt!" Hehheh, työkaluaan kukin, vaikka se olikin vaan kirves.

— Mitä nyt ollaan velkaa isännän vaivoista, kysyy Eenokki, kun kirja on valmis ja kumpikin ovat panneet puumerkkinsä siihen.

— Kaksi markkaa, sanoo Jussila lyhyeen, niinkuin lääkäri, joka on kirjoittanut reseptin.

Miehet katselevat toinen toistaan, mutta eivät virka mitään. Eenokki kaivaa sitten nahkakukkaron taskustaan, hellittää kurenauhan, kaataa koko sen sisällön kämmenelleen ja saa siitä kokoon pientä hopeaa ja vaskea kaksi markkaa, jotka asettaa varovasti pöydän kulmalle.

— Ettei ole pitänyt sitä kirjoituksen konstia oppia! sanoo hän kumppanilleen, kun ovat tulleet pihalle. Ja omia asioitaan keskustellen astelevat he Ylimattilaan ja suuntaavat sieltä velkakirjoineen kulkunsa kirkonkylään lautakunnan asiamiehen luo.

Tämä sattuu olemaan kotosalla ja sanoo rahaa olevan suokassassa, kun velkakirja vaan on kelvollinen. Ottaa sitten paperin Eenokilta, ja silmäiltyään sen loppuun hymähtää makeaan nauruun ja sanoo:

— "Vuodenpäässä", sepä lystikäs paikannimi! Eihän sellainen nimi kelpaa velkakirjaan, jota ei minun tietääkseni ole koko maassa. Vuorenpään kylää hän tietysti tarkoittaa, mutta täällä on muitakin muodollisia virheitä, nämä suokassan velkakirjat kun ovat tehtävät ylen tarkkaan, määrätyn kaavan mukaan. Takuut kyllä ovat kelvolliset näin pieneen summaan, mutta kirja on tehtävä uusi.

— Katsopa kelmiä, ja kaksi markkaa otti.

— Velkokaa rahanne takaisin.

— Kyllä se siellä taitaa pysyä, ja mikä pahempi, tästä on nyt uusi marssi hakemaan kirjan tekijää ja sitten takaisin taas ottamaan Ylimattilan puumerkkiä. Tulen pahahenki ja tukkaan kiinni, että piti noin könösti käymän, äkeili Jussi, ja kuka sen kirjan nyt lopultakin kohdalleen tekee! Eikä tässä olisi aikaakaan tyhjää hölkötellä.

— Eiköhän maisteri ottaisi tuota tehdäkseen, ehdottaa Eenokki, mutta kahta markkaa minulla ei enää ole.

— No minä teen, sanoo lautakunnan esimies vähän mietittyään, enkä ota siitä mitään. Ja takaankin vielä toisena, kun menette vaan hakemaan tänne kaksi kelvollista todistajaa. Pitäisi minunkin tällaiseen summaan kelpaaman, — vaikka eihän se taida muuten ihan lain mukaista olla, kun kassa on omassa hallussani. Mutta eihän tuossa maalta merelle jouduttane, ja taitaisi teilläkin olla rahoilla kiire.

Miehet ovat kovin hyvillään, kun saavat asian lopultakin luonnistumaan, ja jäävät vielä rahan saatuaan istumaan "maisterin" kamariin, joka heille antaa hyviä neuvoja, kuinka parhaiten käyttäisivät rahansa suoviljelykseensä.

Mutta Jussilasta pantiin yhteisestä tuumasta viesti kylälle kutsumaan kaikkia isäntiä ja emäntiä "rääpiäisille", kun juhlalaitoksista oli ylijäämää niin paljon, että sillä kyllä omankyläiset kestitsi. Ja Anton Jussila käytti parhaimman puhelahjansa ja mahtavimmat sanansa taivuttaakseen isäntiä puolelleen vastaisessa Vuorenpään koulujutussa.

Kesken rääpiäispäivällisiä, kun naapurit kaikki juuri istuvat pitkän kestipöydän ääressä ja isäntä itse sen yläpäässä, kutsuttaa hän yhtäkkiä Matin puheilleen.

— Kuule Matti, sanoo hän, — postijuna on juuri tulossa asemalle, ajapa noutamaan posti, että nähdään, joko mainitsee sanomalehti mitään eilisestä kokouksesta.

— Minusta tuntuu, jatkoi hän Matin poistuttua, — niinkuin siinä jo pitäisi jotain oleman. Meniköhän sinatööri iltajunassa Helsinkiin ja tottapa hän on jotain puhunut tuttavilleen, niin että kyllä niiden olisi jo pitänyt ennättää vähän vihiä saada. Ne ovat vikkeliä poikia siellä sanomalehden toimituksessa. Kyllä ne asian urkkivat. Melkeinpä jo ennen kuin se on säälleen tapahtunutkaan.

— Mutta kovin näytti hiljaiselta se eilinen herra, sanoi joku joukosta.

— Aa, äläpä sano! Kyllä sieltä puhetta lähtee ja ylen hän on herttainen mies, kun vaan hänen kanssaan lähemmin tutustuu.

Matti ajaa retuutti taas tuttua tietään rautatielle ja toi sanomalehden, mutta ei siitä Jussila suureksi harmikseen löytänyt sanaakaan Vuorenpään maanviljelyskokouksesta eikä puheestaan kunniavieraalle.

11.

Vuorenpään koulujutussa olivat tarpeen hyvät keinot. Sen tiesi Jussila ja sen tiesivät kaikki muutkin, jotka sivistyksen edistämistä kunnassa harrastivat. Siinä ei saanut pitää liian isoa ääntä, sillä siihen heräisivät taas kaikki vastustajat. Piti toimia hiljaisuudessa ensin ja sitten äkkirynnäköllä ottaa voitto, joka keino monasti ennenkin oli huomattu tepsivimmäksi.

Päätettiin pitää ylimääräinen kunnankokous keskellä kiireimpää heinäaikaa, voittaa asialle puoltajia niin paljon kuin mahdollista ja ottaa niiltä valtakirjat, sillä heidän suullinen lupauksensa ei merkitseisi mitään. He joko jäisivät kokouksesta pois, tai jos sinne tulisivatkin, kääntäisivät helposti kelkkansa ympäri.

Mutta juuri kun tätä asiaa parhaillaan alettiin puuhailla ja valmistaa, sattui seikkoja, jotka joksikuksi ajaksi keskeyttivät koko homman.

Ensinnäkin uhkasi kunnallista hallintoa ja hyvinvointia yhtäkkiä ennen aavistamaton vaara, joka antoi paljon touhua ja pään vaivaa niille, jotka valppaina ja etupäässä yhteisten asiain menoa vartioivat. Ja kun siitä oli parahiksi selvitty, tuli toinen tärkeä juttu, joka syrjäytti kaikki muut siksi kertaa.

Eräänä kauniina aamuna alku heinäkuusta ajaa karahutti lukkari Kukkonen läähöttävällä hevosella Jussilaan, missä talon miehet kaikki parhaillaan olivat koossa alapihalla, pannen isännän oman johdon alla niittokonetta kuntoon. Se oli vedetty talviteloiltaan ulos lähes vuotisen leponsa jälkeen näkemään kesäistä vihannuutta taas ja tekemään siitä loppua. Sitävarten sen kanssa nyt puuhailtiin, asetettiin paikoilleen pyöriä ja aisoja, pyyhkieltiin talvisia pölyjä pois, rasvailtiin ja koeteltiin mitenkä kukin ratas ja vipusin teki tehtävänsä. Terät olivat kirkkaiksi ja pureviksi tahkotut ja irvistelivät niinkuin pedon välkkävät hampaat, odottaen hetkeä milloinka saisivat iskeä heilimöivään heinään.

Tyytyväisellä mielellä katseli Jussila konetta, asettui istuimelle ja antoi miesten nykäistä aisoista eteen ja taa, jolloin pyöräin rallista lähti ratiseva naksutus. Hyvä se oli kone ja huokea vetää, eikä painanut paljon hevosten niskoillekaan, niinkuin ne ovat uusimman malliset koneet, joka vaan niitä ymmärtää ostaa, arveltiin yksimielisesti.

— Eipä ole joka talossa sellaista viikatetta. Ruumiin hiellä saavat vaan heinänsä poikki kalhuta, tuumaili isäntä. — Leikkiä se on meillä heinänteko!

— Eikä ole monellakaan talolla missä tuollaista konetta edes käyttäisi, täydensi Matti.

Samassa kuului nummelta ratasten räikinä ja lukkari laskettaa mäkeä alas Jussilan kujan suuhun, ja samaa vauhtia pihaan. Kaikki kääntyvät katsomaan, että mikä kiire miehellä, kun on hevonen märkä kuin uitettu.

Jussila rientää vastaan ja aavistaa jo pahaa, kun näkee lukkarin naaman tavallista vakavampana.

— No mikä kiire sinulla nyt? kysäsee hän, ennenkuin toinen on astunut rattailta tai edes jumalaa maininnut.

Tulija hyppää maahan niin että lihava leuka vavahtaa, melkein läähöttäen itsekin.

— Nyt on tainnut piru mennä mertaan, sanoo hän matalalla äänellä, tervehtäissään isäntää.

— Mitä on tapahtunut?

— Kummia vallan. Mennäänpä huoneeseen niin kuulet. Seuraava keskustelu syntyi jo portailla:

— Nyt se meidän maisterimme meni, ja luulenpa, että ovat asiat varsin arveluttavalla kannalla. Sitävarten…

— Kuka maisteri? Vuorinenko?

— Sama herra.

— Onko hän kuollut, vai mitä tarkoitat hänen menollaan? tokaisi Jussila, ymmärtämättä mistä oikeastaan oli kysymys.

— Pahemmin vielä. Hän on mennyt maasta pois, ulkomaille. Illalla lähti ja taitaa nyt jo seilata Itämerta. Sitävarten riensin tänne. Millä sen köyhän rotan luulet muulla menneen kuin kunnan rahoilla — ja meijeriyhtiön rahoilla, kun hänen onnettomuudeksi piti vielä nekin hoitoonsa saaman. Jussila ravisti päätään ja vihelsi.

— Hui hai! Eikö kukaan tiennyt hänen aikeistaan?

— Ei kukaan, ennenkun vasta eilen iltapäivällä minä. Niinkun muistat, valittiin minut syksyllä sen hyväisen virkaatekevän viransijaiseksi lautakunnassa. Eilen illalla hän sitten tuli meille, mätkäytti tililaukun pöytään ja sanoi heittävänsä muutamaksi ajaksi minun huostaani koko roskan, koska minut kerran oli viransijaiseksi määrätty. Sanoi itse lähtevänsä syyskesäksi maailman rantoja katselemaan. Renkinsä toi käsikärryillä kassakaapin ja väänsi sen kamarini lattialle.

— Etkö lyönyt vastaan niin äkkipikaista lähtöä?

— Parhaani mukaan. Kysyin oliko hänellä kunnan lupaa, sillä ei hän ilman sitä saisi noin vaan lähteä pyrähtää. Mutta mitä hän? nauroi heittiö vaan vasten naamaani ja näytti röyhkeästi passiaan, sanoen siinä olevan lupakirjaa tarpeeksi. Ja tuskin hän siltä retkeltään enää palaa. Hohhoh! lopetti lukkari sylästen ja päätään raapasten, anna velikulta sikaari suuhuni, en muistanut kiireessä ottaa mukaani ja on pitänyt koko tien tupakan nälkää kärsiä, niin että siihen paikkaan hiukenee.

— Täällä on. Jopa kuuluu kummia. Ja kuinka vähin äänin ja salaperäisesti on veitikka toiminut, että jos passikin oli valmiina!

— Valmiina oli.

— Mutta vähätpä me mokomasta herrasmiehestä, kiitetään päästyämme, kunhan olisi tuonut sinulle kassan kajoomattomana.

— Siinäpä sitä seistään. Toi niin vähän rahaa, että minä siitä sekä hänen kiireellisestä lähdöstään heti aloin epäillä. Siltakassan hän kyllä toi kokonaan, sen kaksituhatta, joka määrättiin talletettavaksi. Pyysi minun sitä tallettamaan, koska ei ollut itse vielä ennättänyt, mutta muissa kassoissa ei sanonut rahoja löytyvän kuin tuiki vähän, eikä meijerikassassa penniäkään.

— No mitähän tuolla oli olevinaan tekoa ulkomaalla, kun ei ole mitään tehnyt omassa maassakaan.

— Mitäkö tekoa? Kyllähän sen heti arvaa. Lähti tietysti asioitaan pakoon, ja sano minun sanoneeni, että sille tielleen hän jää, jollei tuomalla tuoda takaisin. Talo paha on velkana, ei ole joukkoa suremassa, mikä oli mennessä.

Mies, jonka nyt luultiin lähteneen kassojen rahoja ulkomaille tärväämään, oli väliaikainen kunnallislautakunnan esimies. Hän oli aikaisemmin ollut lukutiellä, vaan kun yleisen arvelun mukaan ei ollut kyennyt virkaa itselleen hankkimaan, oli hän hommannut pienen maatilan itselleen kotipitäjässään ja sitä nyt viljeli. Hänet oli suotta aikojaan valittu varaesimieheksi lautakunnassa, joka tietysti on enemmän nimellinen kuin todellinen toimi kunnallisten asiain hoidossa, mutta olikin niinkuin tapaturmassa saanut ottaa vastaan koko lautakunnan johdon, kun vakinainen esimies oli kesken virkaansa kuollut. Lähes vuosikauden oli hän jo sitä virkaa pitänyt, ja hänen virka-ajakseen taas oli varamieheksi valittu lukkari Kukkonen. Sitten oli hänen hommastaan perustettu osuusmeijeri seurakuntaan ja pantu hänet tuon uuden liikkeen rahastonhoitajaksi. Mutta vähävarainen kun oli, ei hän voinut saada kunnan mahtimiesten luottamusta, eikä hän sitä toden teolla koettanutkaan saada kun pysyi monissa asioissa erimielisellä kannalla näiden kanssa.

Ennen vuoden loppua tapahtuvissa uusissa vaaleissa olikin jo päätetty hylätä hänet ja valita joku varakkaampi, luotettavampi mies niin edesvastuun alaiseen toimeen kuin lautakunnan esimiehen virka oli.

Ja haikeasti oli jo moni meijerinkin osakas, etupäässä lukkari Kukkonen, katunut sitä, että sellaisen tyhjän miehen haltuun oli osakerahansa ja meijerin hoidon uskonut.

Kyllähän sieltä aina jonkunlainen hinta tuli maidosta ja tekihän se vuoden lopulla tilit, mutta voittoa ei tullut liikkeestä mitään, vaikka jo kaksi vuotta oli käynnissä ollut. Olisihan sen meijerin voinut perustaa kuka tahansa, päätettiin, tai jokainen käyttää rahansa itse tuottavammin, ettei sitä olisi toisen käytettäväksi antanut. Omaksi hyväkseen hän sen meijerin laittoi, itse hyötyäkseen, osaa hän päältä kyllä koreasti ottaa osan omaan taskuunsa ja siltä tehdä meille selvät tilit. Ja hänen on täytynyt ottaa, koska niin äkkiä oli alkanut taloaan parannella, eikä tiettävää tuloa ole miehellä ollut mitään!

Niin päätti lukkari nytkin katkeralla mielellä.

— Pahoja tekojaan karkuun hän lähti, ennenkuin joutuisi kiinniottoon. Lähti kuin poika, julkisesti vallan, ja koppasi hyvät matkarahat taskuunsa.

— Johan minä sitä sanoin, että siinä pantiin pukki kaalimaan vartijaksi, sanoi Jussila. — Ja mitä ne sellaiset puolitekoiset herrat muutenkaan ymmärtävät kunnan asioista. Ei niitä yliopistoissa opeteta.

— Pyh, mitä ne! sylkäisi lukkari halveksuvasti. — Mutta kuule nyt hyvä veli, tässä on kiireimmän kautta tarkastettava kaikki paperit, tilit ja kassat, ennenkun tuo häpeämätön luistaa käsistämme saavuttamattomiin. Sitävarten riensin tänne ensimmäiseksi. Lähde nyt heti mukaani, minä haetutan varmuuden vuoksi pastorin ja Mikkolan myös.

Ja niin saivat miehet paljon hommaa, paljon pään vaivaa, ja monta kuumaa kesäpäivää siinä hikoiltiin lukkarin luona tarkastellen ja selaillen papereita.

Illalla myöhään saapui Jussila kotiin ja aamulla lähti taas.

Mutta ei löydetty papereista mitään aihetta lähettää vangitsemiskäskyä "karkurin" jälkeen, ja niin sai hän rauhassa kuleksia, missä lie kuleksinut.

Meijerin suhteen pysyttiin sentään yhä epäilevällä kannalla, ja yhteisestä suostumuksesta ottikin lukkari heti paikalla hoitoonsa ja uudestaan tuottavammalle kannalle järjestääkseen koko liikkeen.

Nolostutti tämä juttu tosin tarkastusmiehiä vähän, varsinkin kun siitä oli huhu ennättänyt levitä koko pitäjään, mutta he lohduttivat itseään sillä että olivat täyttäneet velvollisuutensa ja valppaina kuntalaisina panneet yhteisen edun valvonnan omien kiireellisten toimiensa yläpuolelle sillä ainahan on syy pahaa pelätä ja tässäkin oli parempi katsoa kuin katua, sillä eihän niihin kaikkiin poikaviikareihin voinut täydelleen luottaa.

Ja vaikkei johtanutkaan mihinkään sellaisiin tuloksiin kuin oli luultu, oli tuo tarkastus, varsinkin Jussilan mielestä, ollut erittäin tervetullut. Sillä hän alkoi yhä enemmän kaivata julkista toimintaa. Se oli varsinkin maanviljelyskokouksen jälkeen muuttunut hänelle todelliseksi elintarpeeksi.

Kun hän toisena aamuna lähti kotoaan ja Matti ajoi hänelle hevosen porrasten eteen, oli hänestä oikea nautinto nousta rattaille mukavasti istumaan ja sanoa mahtavalla äänen painolla ja kurkkuaan karauttaen, että "pitää tästä taas lähteä niitä kunnan tilejä tutkimaan, koska ne nyt ovat niin sekaisin niiden poikain hoidossa päässeet. Pitäkää vaan, Matti, hyvää komentoa täällä kotitöissä."

Ja ajaessaan kirkolle päin, istuessaan yksinään rattailla hiljaisella nummella, missä ei kukaan vastaantulija aatosta häirinnyt, mietiskeli hän taas niitä monia parannuksia, joita tämän hänen kotiseurakuntansa asiat kaipasivat. Ja niitä ilmestyi hänen terävään huomioonsa uusia yhä, sellaisia, joita eivät uneliaat kuntalaiset olisi osanneet aavistaakaan.

Rivakampaa toimintaa tarvittaisiin kaikkialla, päättää hän. Joka kohta käy nykyään kuin nukkuvan rukous. Muista pitäjistä on yhtenään luettavana lehdissä, kuinka on sellainen tai sellainen parannus pantu toimeen ja ryhdytty mihin uuteen, yleishyödylliseen yritykseen milloinkin.

— Mutta mitä meillä! äännähtää hän melkein kuuluvasti itsekseen. Ei mitään! Ja koko syy on siinä, että tähän asti on ollut huonoja toimitusmiehiä, kovin laimeita. Ei kansa itsestään ryhdy mihinkään. Sitä täytyy pakottaa väkisellä huomaamaan se suoranainen vahinko, minkä se tekee itselleen ja jälkeen tulevilleen laiminlyömällä monet tuiki tärkeät ja ajan vaatimat toimenpiteet.

— Ajan vaatima, miettii hän ja toistaa vielä itsekseen sen sanan. — Ajan vaatima! todellakin mainio sana… muistinkohan vaan käyttää sitä puheessani sinatöörille? En tainnut muistaa, koska tuntuu niinkuin nyt vasta sen syvä merkitys olisi iskenyt mieleeni.

Ja se sana alkaa herkeämättä soida hänen korvissaan ja lopulta on kuin rattaan pyöräkin somerikolla maantiellä narskuttaisi samaa sanaa, kunnes hän kirkonkylää lähestyessään laskee mäkeä alas Ojalan sillalle, jossa pyörä vaikenee ja silloin tällöin vaan loksahtaa epätasaisilla palkeilla, hänen ajaessaan siitä käyttöä ylitse.

— Tämäkin silta huutaa korjausta, ajattelee hän — ei riitä enää korjauskaan, se on tehtävä uusi. Siitä on vallesmannikin jo tehnyt muistutuksia, että se vaatisi uuden kannen, mutta tässä se yhä vaan paikallaan huojuu, ja palkit notkuvat kuin polkuset. Eikä pidä siitäkään kukaan huolta, ennenkun joku humahtaa hevosineen jokeen.

Hän tulee siihen päätökseen, että silta on kiireimmän kautta tehtävä uusi, ja sellainen, ettei sitä tarvitse paikkailla. Kivestä se on tehtävä tai raudasta, niin kestää kautta sukupolvien, ja lastemme lapset vielä kiittävät ja muistelevat sen tekijää. Voipihan siihen kiviseen silta-arkkuun hakata nimet niinkuin on vanhan kirkonkin päätyyn hakattu papin ja rakennusmestarin nimi. Ja koko tuo tie kirkolta Vuorenpäähän, se on levennettävä ja uudestaan laitettava. Mitähän se sinatöörikin ajatteli mokomaa polkua koluuttaessaan! Se on kunnan yhteisesti laitettava sekin, ja minä ne laitatutan, sekä sillan että koko tien, ne ovat laitettavat, jo ensi vuonna.

— Syksyllä ne valitsevat minut lautakunnan esimieheksi, varsinkin nyt kun Vuorinen tämän temppunsa teki. Ja ketä täällä olisi toista valittavaa, jollei juuri lukkaria äänestettäisi, mutta minä hommaan hänelle muita pienempiä tehtäviä. Kokouksen otan tästä tiestä ja sillasta heti, yhdessä kouluasian kanssa.

Ja hän jatkaa yhä mietteitään.

— Tuleehan tuon sillan ja tien laitos tosin maksamaan, sillan varsinkin. Mutta mitä siitä! Kyllä rahaa aina löytyy kun tarvitaan. Kaksituhatta on säästöä siltakassassa, asetetaan tie- ja siltakomitea, ja vaikka lukkari esimieheksi siihen, hänenhän hallussaan ne jo rahat parhaallaan ovat; pääsee niillä hyvään alkuun. Lisää kootaan ylöskannolla. Tiehen saattaa mennä satakunta markkaa manttaalilta, siltaan voidaan ottaa laina, sillä silta tulee kumminkin kalliimmaksi.

Hän sattui kääntämään katseensa pappilaan päin, jossa parhaallaan nostettiin kattotuoleja uuteen päärakennukseen.

— Kas, johan pappilassa aletaan kattoa panna, tuumii hän. — Se työ sentään menee kunnolleen kun saatiin mies toimeen, joka osaa pitää kokouksia ja tukkia vastustajain suut. Niin, yhteinenhän se oli meidän suunnitelmamme pastorin kanssa, mutta olisiko helläluontoisempi mies ollut pappina, niin eipä kohoaisikaan pappilan harja noin mahtavana kylärähjän ylitse näkyviin. On siinä mies, joka ei hevillä hellitä, kun kerran asian ottaa ajaakseen. On häntä kannatettava kaikella mokomin, tottapahan vastavuoron muistaa. Ja muistaa varmaan, sitä en epäilekään…

— Niin, jos nyt menisi tien laitokseen satanen manttaalilta, palaa hän taas äskeisiin mietteihinsä, niin mitä se manttaalimiesten kukkarossa merkitsee! Minulta menisi viisikymmentä, koko ylöskanto tekisi kahdeksan tuhatta ja se olisi ensi vuonna kannettava, jos asian saisi käymään, siis minun ensimmäisenä esimiesvuotenani. Siitä lankeaa minulle vaivoistani neljä prosenttia ylöskantoa, niinkuin määrä on ollut tähänkin saakka. Se tekisi, tekisi, neljä kertaa kahdeksan tekee, jaa, siitä tulisi minulle tasan kolmesataa kaksikymmentä markkaa. Pitääpä alkaa valmistella asiaa jo täällä miesten kanssa.

— Nooh! Hän läimäytti hevostaan ohjanperillä ja käänsi sen maantieltä lukkarin pihatörmälle ylös.

12.

Pahat aavistukset huonosta syyskesästä toteentuivat. Loppupuoli heinäaikaa muuttui tavattoman sateiseksi. Toinen aamu koitti yhtä harmaana kuin toinenkin, yötä päivää tuhuutti kylmähköä vihmaa ja toisinaan tuli vettä oikein kuuropäissä, varsinkin öillä. Hallan vaaraa ei ollut, siitä edes sai olla huoletta niin kauvan kun sadetta kesti, mutta yö alkoi pidetä ja märkyyttä tuli liiaksi. Kenellä vielä oli heinää ulkona, se ruoissa markani. Eivätkä tuleentuneet viljat.

Hyvinä kesinä hankittiin tavallisesti jo Leenan päivistä rukiin leikkuulle, mutta nyt värjötti vielä pehmeä jyvän alku kylmissään vetisen tähkänsä sisässä, maahan painuneen oljen päässä, jonka sadevesi oli roiskinut peltomullasta harmaaksi.

Ja sade jatkui yhä ja äityi vaan, huolimatta siitä, että maanmiehet kävelivät alakuloisina katselemassa vainioitaan ja mätiä heinärukojaan, toivoen hartaasti, että se jo lakkaisi. Mutta sillä ei tuntunut olevan aijettakaan lakata. Joskus se kyllä härnäili ihmiset kiposen kiirein huoneelta ulos, toivossa päästä töihin käsiksi, kun taivas hetkeksi seestyi ja aurinko pilkisti vilaukselta näkyviin, mutta samassa pudotti jo joku poistuva pilven häntä kohahtavan vesisuihkun alas ja uusia pilviä nousi toisaalta taas peitteeksi auringon eteen, joka tuskin oli ennättänyt saada komean taivaankaaren näkyviin. Silloin ei muuta kuin juosta märkänä pirttiin takaisin, ja vanhat ihmiset päättelivät, että kun noin henkäillen sataa, niin kyllä sitä silloin riittää.

Rukiin hinta kohosi yhä ja oli kohonnut ulkomaillakin. Viljakauppiaat ja ne kellä oli vanhaa säästöä tekivät mainioita kauppoja. Moni varakkaampi isäntä, niiden joukossa Jussilakin, hykerteli mielihyvästä käsiään astellessaan aitan avain kourassa, takin kaulus pystyssä ja niska jysässä märkää pihapolkua huoneeseensa, aprikoiden olisiko vielä paljonkin myötävää laarissa. Ja se temppu uudistui joka päivä ja kartutti yhä kolikoita entisten lisäksi.

Sillä ani harvoilla oli myödä. Useimmat ostivat. Ja tämä meni vielä parhaasta päästä leiväksi, sillä harva ajatteli vielä siementä. Toivo asuu sitkeästi ihmisessä, ja niinpä nytkin toivottiin päivästä päivään uutisen tuleentuvan kylvöajaksi.

Vaan sitä se ei tehnyt ja silloin alkoi asia jo todellakin näyttää arveluttavalta, ja monelle tuli hätä.

Kunnassa löytyi kyllä vanhoja, jo monena sadesyksynäkin kylvöä tehneitä miehiä, jotka eivät tilaa pitäneet ollenkaan toivottomana, vaan arvelivat levollisina, että "sitä on peltoon pantava, mitä pellosta saadaan". — Se oli vanhain tapa, sanoivat he, ja onhan usein nähty keyrirukiinkin puhaltavan olkea kuin korentoa ja terää kuin kissan häntää. Toista on jos halla panisi, mutta eihän siitä nyt ole pelkoa. Odotetaan vaan.

Mutta Jussila ja muut kunnanmiehet eivät kuulleet sellaista puhetta. Tässä oli todellinen vaara tulossa ja tässä oli riennettävä apuun niiden, jotka sen oivalsivat. Ja niinhän kehotti jo senaattorikin kesäisessä kokouksessa, että toimikoot kunnat itse yhteisin voimin, kun he silloin jo olivat huomanneet, että siemenen puute oli tulossa. Nyt heidän oli pontevasti ja kiireellä toimittava, nyt heidän oli yhteisesti hankittava viljaa muualta, sillä vaara oli todella jo ihan kynnyksellä, näkihän sen. Heidän oli terävänäköisimpinä annettava sille potku ulos.

Siinä oli Jussilalla taas uusi toiminta-ala, ihan etsimättä, kuin käteen pistetty, ja muut asiat saivat hetkeksi jäädä tuonnemmaksi. Ja hän oli varma siitä, että sinatöörikin on hyvillään, kun kuulee, että hänen puheensa on otettu onkeen, että on edes yksi kunta, missä osataan tulla omin neuvoin toimeen, sillä tietysti ne useimmat taas käyvät hallituksen kimppuun niin kuin ennenkin katovuosina.

Kaikkein kernaimmin tosin olisi kunnanmiehistä jokainen auttanut yhteistä puutetta myömällä omaa viljaansa ja siten auttanut hädästä lähimmäisensä, pistänyt rahat omaan taskuunsa, ettei niitä olisi tarvinnut kunnasta ulos muiden hyväksi antaa, mutta minkä sille teki, että oma vilja loppui. Nyt oli toisella tavalla torjuttava vaara niiden päältä, ketä se uhkasi, koska he itse eivät ymmärtäneet tikkua ristiin panna asiansa eteen, odottelivat vaan peltojensa tuleentumista.

Ennen Jussilaa oli kumminkin jo Mikkola ollut toimessa, vaikka olikin hidas käänteissään. Hän oli ikänsä kaiken jyväkauppoja hierustellut, ja oli hänellä nytkin ollut ennen ostettua halpaa viljaa paljon, vaan se oli kaikki mennyt kaupaksi korkeasta hinnasta kuin kuumille kiville. Se oli loppunut viimeiseen jyvään ja läjittäin oli kertynyt seteleitä ja kovaa hopeata hänen rahalippaaseensa, jonka sisältöä hän tavantakaa penkoi, käänteli ja laski, mielissään hyvistä kaupoistaan.

Jyvän hakijoita tuli hänen luokseen yhä ja hänen täytyi mielikarvaudella palauttaa ne tyhjinä takaisin. Siitä alkoi hän hautoa uusia tuumia, mutta ei virkkanut kellekään niistä mitään. Istuskeli vaan silmät kyynyllään, torkkuvan näköisenä kamarissaan, kuunnellen sateen herkeämätöntä lotinaa räystäältä niinkuin rauhoittavaa soittoa, ja aina välillä kääntäen rahaläjää lippaassaan, mietiskellen ja laskien, miten paljon se lisääntyisi, jos sen uudestaan rohkenisi panna liikkeelle.

Mutta hän ei rohkene tehdä sitä, kun ei tiedä, tuleentuvatko omat laihot, vai ei. Hän on kuitenkin jo kysellyt viljaa entisiltä liiketuttaviltaan, ja hieronut jo hiukan kauppojakin, mutta pelkää näin epävarmoina aikoina ruveta yksin suurempiin yrityksiin. Ja toisaalta viehättää häntä kuitenkin kauppainto. Olisi häpeä, ja ehkä vahinkokin hänen vastaiselle liikkeelleen, jollei hän kauppa-alallaan saisi tavalla tai toisella toimia. Hänen luottonsa vähenisi, ellei hän nyt saisi jyväkauppaa toimeen, kun on suuria summia kysellyt. Ja se on saatava toimeen, vaikkei siitä sitten tulisikaan voittoa mitään. Hän hankkii yhtiömiehiä, tulkoonpa sitten vaikka tappiota, vähemmän tulee päätä kohti, kun on useampia yhdessä, päättää hän.

Silloin muistaa hänkin senaattorin kehotuksen, jonka oli kesällä Jussilassa kuullut, ja nyt valkenee asia hänelle kerrassaan.

Hän ajaa seuraavana pyhäaamuna lukkarin luo ja on pannut pikaviestin Jussilalle, että hänkin saapuisi sinne. Tämä tuleekin heti Mikkolan jälestä lukkarille ja ottaa saman asian puheeksi, josta toiset jo hetkisen ovat kahteen kynteen keskustelleet.

Hän mainitsee ensin Mikkolalle aikoneensa piakkoin ottaa kokouksen Vuorenpään koulusta ja parista muusta "ajan vaatimasta" ja tuiki tarpeellisesta parannustoimesta, nimittäin Ojalan sillasta ja heidän kylän tiestä, mutta että ne asiat täytyy lykätä vakinaiseen kokoukseen syyskuulla, koska nyt on paljon kiireellisempi seikka kysymyksessä, nimittäin siemenrukiin hankinta, joka tällä hetkellä vaatii heidän tarmonsa ja valppautensa kokonaan.

Mikkolan suu on ollut aukeamassa jo siitä saakka kun Jussila tuli huoneeseen, mutta toisen puhe on sen pitänyt puolivireessä, päästämättä laukeamaan, vaikka hänen silmistään kyllä on kiilunut unelias tyytyväisyys, kun hän on huomannut Jussilallakin jo olevan asian koko tärkeyden selvillä.

Hän odottaa vaan hetkeä, milloinka tämä hengähtäisi puheessaan.

— Sitä siementä niin! Sitä on nyt välttämättä ja heti paikalla kunnan yhteisillä varoilla ostettava, sanoo hän silloin jyrkän päättävästi.

— Niinkö velikin luulee?

— Niin, vastaa Mikkola kireästi. — Muu ei auta nyt. Ihmispahat eivät saa mistään siementä ja kylvö jää tekemättä. Mitä tulevana vuonna syödään, kun makasiinikin on melkein tyhjä.

— Itsepä sen viime vuonna tyhjensit, naurahtaa Jussila leikillisesti.

— Niin kyllä teinkin, mutta teinhän minä korkeimman tarjouksen, olihan se rehellinen kauppa. Ja mistä sitä olisi kunta silloin rahaa saanut! Minulta sai, ja uljaana kohoaa nyt pappilan rakennus. Ei ole tarvinnut lainoja ottaa.

— Eipä olekaan, ja veli teki hyvät kaupat, vaan eihän se kuulu tähän asiaan mitään, tuumii Jussila.

— Nyt on tietysti hankittava uutta tilalle, kun vanhaa ei ole, mutta kenenkä luulette täällä huolta pitävän tällaisista asioista? lisää hän mahtavasti. — Vastustavatpa vielä koko tointa kun siitä kokouksen otamme ja koetamme heidän parastaan valvoa, saattepa nähdä sen.

— Mutta siinä ei auta nyt vastustaminen, päättää Mikkola. Jos niin sokeita kuntalaisten joukossa löytyy, ja ne voiton saisivat, niin ostamme omalla uhallamme, omaksi voitoksi tai tappioksemme. Suostutteko siihen?

Toiset suostuvat empimättä tämän jalon asian innostuttamina, jossa näkevien oli sokeita talutettava, ja päättävät Mikkolan kehotuksesta tilata rukiita jo etukäteen, koska ei ole enää aikaa siekailla.

— Minulla olisi rukiita tiedossani kohtuuhinnasta, jatkaa Mikkola matalalla, salavihkaisella äänellä. — Ja kuusisataa hehtoa niitä ainakin pitää ottaa. Ei vähemmästä puhettakaan näin suureen kuntaan.

— Niin, sanoo lukkari, — kyllä minä otan ne Mikkolan kanssa hankkiakseni kunnan laskuun ja myydään ne sitten tietysti ostohintaan. Sen verran vaan päälle, että me saamme vaivamme korvatuiksi.

— Tietysti, vakuuttaa Jussila. Te annatte vaan laskun vaivoistanne ja matkoistanne.

— Olisinhan minä voinut yrittää yksinänikin tätä, tehdä siitä ahväärin, sanoo Mikkola lopuksi, mutta siitä olisi tullut liian paljon vaivaa minulle yksityisesti, enkä olisi tahtonut näin kalliina aikana suuria voittojakaan ihmisparoilta ottaa. Ja kuka tiesi, ehkei ne yksityisen kädestä olisi menneet niin hyvästi kaupaksikaan. Varmempaahan on, että kunta rahoillaan välittää koko kaupan.

— Mutta jollei menisikään kuutta sataa hehtoa kaupaksi, niin mitä teemme lopuilla? arvelee Jussila. Eiköhän pitäisi etukäteen kysellä paljonko kukin tarvitsee.

— Niitä tarvitaan kuusisataa, inttää Mikkola. — Mihin luulet vähemmän riittävän? Tee kuulutus vaan, ensi pyhäksi kokous. Ja voithan siihen lisätä, että tulkoot silloin ilmoittamaan kaikki, jotka ovat tarpeessa. Ensi pyhäksi kokous, sillä tässä on kiire.

Ja he lähtivät miehissä kirkkoon, ja astuivat arvokkaasti kansan lävitse, joka ei aavistanut mitään siitä erinomaisesta huolenpidosta, joka näiden miesten mielissä oli heitä kohtaan herännyt ja tällä hetkellä tehnyt koko heidän ulkonaisen ryhtinsäkin tavallista vakavammaksi, kun he kaikin astuivat sakaristoon ilmoittamaan vielä papillekin ennen kirkonmenoa tästä tärkeästä toimenpiteestä.

Hän sitten, rukoiltuaan maan kasvullisuudelle tarpeellista ilmaa ja tultuaan kuulutuksiin, teroitti erityisesti seurakunnan mieleen sitä koettelemusta, joka on meidän päällemme ylhäältä pantu meidän synteimme tähden tämän liiallisen sateen muodossa, joka nykyään uhkaa koko vuodentuloa.

— Mutta, lisäsi hän, — ettei tämä vitsaus tulisi liian suureksi ja ulottaisi turmelevaa vaikutustaan vielä tulevaankin vuoteen, on Herra valaissut muutamain kuntalaisten mielen huomaamaan vaaran suuruuden ja lähimmäistensä tarpeen, ja sitten hän luki kuulutuksen tulevana sunnuntaina pidettävästä kunnankokouksesta.

Mutta silloin törmäsi jyryytti jo suurin osa kansaa kirkosta ulos, niin kuin tavallista kuuluutusten aikana — ja harva sai siitä mitään tolkkua.

Eipä tullutkaan kokoukseen kunnan tuvalle seuraavana pyhänä kuin ani harvoja pitäjän isäntämiehiä ja joitakuita leivän puutteessa olevia mökkiläisiä, jotka olivat ymmärtäneet kuulutuksen siten, että heille ostettaisiin kunnan yhteisillä varoilla viljaa.

Useimmat ukot ovat kirkosta astelleet vaan suoraan hevostensa luo aitovierille ja lähteneet kotiinsa. Joku on kyllä arvellut toisille, että "pitäisiköhän oikein mennä kuulemaan mikä niillä on meininki kunnanmiehillä, kun nyt siemenrukiin ostoa kuuluvat hommaavan ja viime syyssä möivät oman makasiinin säästöt puoleen nykyisistä hinnoista jonninjoutaviin tarpeihin?"

Mutta kun toiset taas ovat päätelleet, että "mitä turhista toimista, odotetaan omaa uutista vaan", niin ei ole viitsitty mennä kurkistamaan koko ruiskokoukseen. On päätetty vaan, että "eiväthän toki niin hulluja ole, että meille pyytämättämme viljaa ostavat".

Jussila istuu pöytänsä takana kirjat levällään, katsellen ikkunasta ulos, että eikö niitä kuulukaan tarvitsevia tämän enempää.

Vaan niitä ei kuulu.

— Senkö verran ne omaa etuaan ymmärtävät, päättää hän, kun on tarpeekseen odottanut.

— Olisivat nyt tulleet edes vastustamaan niin kuin aina muulloinkin, kun heidän etuaan on koetettu valvoa, naurahtaa hän lukkariin kääntyen.

— Aletaan kokous vaan, onhan se laillisesti ilmoitettu, päättää lukkari.

Jussila lukee kovalla äänellä viime sunnuntaisen kuulutuksen tästä kokouksesta, jota asian kiireellisyyden vuoksi ei ole ennätetty kahdesti julkaista, ja lausuu loppuun päästyään erityisellä painolla alla olevan nimensä.

— Sellainen on selvä kuulutus, sanoo hän. — Onko kellään mitään lausuttavaa siihen?

— Tarvinneeko tällaista kokousta pitää ollenkaan, epäilee muuan miehistä, Paukolan isäntä. — Ennättää sitä siementä vielä omastakin pellostaan saamaan.

— Mitä me kunnan rahoilla viljaa ostamaan, ellei menisikään kaupaksi. Kyllä Paukola on oikeassa, arvelee eräs toinen kokoukseen saapuneista. — Ja kuinka sitä tietää mennä ostamaan, kun ei ole kukaan pyytänytkään.

— No tännehän on juuri kehotettu saapumaan kaikkia, jotka ovat siemenen tarpeessa. Syyttäkööt itseään kun eivät ole tulleet, päättää Jussila.

— Mutta ehkeivät ne tarvitsekaan.

— Tarvitsevat kylläkin.

— Onhan täällä muutamia. Paljonko luulette tarvitsevanne te? kysyy lukkari.

— En jyvääkään minä, vastaa Paukola, — kylvän omilla.

— Onko vanhoja säästössä vielä? kysyy Jussila.

— Ei ole, mutta uusia tulee kun ennättää.

— Sitte on sama vaikka kylvätte hiekkaa peltoonne, naurahtaa Jussila, ja samaa mieltä ovat lukkari ja Mikkolakin.

— Omahan se on asiani.

— Eikö nämä toiset miehet ole tarpeessa? kysäsee Mikkola hiukan hämmentyneen näköisenä.

— Eipä tiedä. Voisihan tuota vähän ottaa, kun tietäisi hyviä saavansa.

— Hyviä tulee. Parasta Waasan ruista, raskasta ja itävää, menneen vuoden satoa, vastaa Mikkola tavallista kiireemmin.

— Merkitse Kukkonen paperille sinä, paljonko nämä miehet ottaisivat, komentaa Jussila.

Lukkari tekee työtä käskettyä, mutta paljonko ne muutamat miehet tarvitsevat!

— Ei oteta ollenkaan, iskee Paukola vastaan.

— Mutta otetaan, väittää Mikkola. Kuusisataa hehtoa otetaan, minä tiedän että se määrä makeasti tarvitaan.

— Mitä hullua te tuumaatte? Eihän tässä ole pyytäjiä kuin muutamaan hehtoon, ja te kuutta sataa…

— Kyllä ne vielä ovat tarpeen, ennen kuin kylvö on tehty. Hätäpä taitaisi tulla monelle, ellei nyt otettaisi, päättelee Jussila miehineen.

Paukola ja pari muuta miestä lyövät yhä ankarasti vastaan, mutta he ovat vähemmistönä, ja rukiita päätetään ottaa kunnan laskuun kuusisataa hehtolia "yksimielisesti", niin kuin Jussila kirjoittaa pöytäkirjaan. Mikkola ja lukkari valtuutetaan hankkimaan ne kiireimmän kautta.

Pöytäkirja on lyhyt ja selvä ja Jussila lukee sen hätäisesti lävitse.

— Tämä on kiireellisyyden vuoksi allekirjoitettava tässä samassa tilaisuudessa, sanoo hän.

— Jassoo, että Mikkola ja kanttori saavat siis kunnalta vallan ostaa ja kunta vaan menee niinkuin takuuseen heille. Jaaha, se onkin vallan eri asia! puhukselee hiljalleen Paukola, joka on jollain tavoin väärin ymmärtänyt pöytäkirjan ja niukan nolostuneena luulee käsittäneensä väärin koko asian alusta pitäen.

— No, ovathan ne kunnan varakkaimpia miehiä, kuiskaa hän toisiin kääntyen. Johan minä aattelinkin, että mitä se sellainen homma. Kun ostavat niin ostakoot, tottapa asiansa tietävät! Tottapa tietävät, sano!

— Niin, sellainen nyt on päätös kuin kuulitte, sanoo Jussila. — Pankaapa, Paukola, tuohon puumerkkinne, kehottaa hän Paukolaa.

— Kyllähän minä sitten puumerkkini, mihinkä kohti se tähän piirretään?

— Tuohon! osoittaa Jussila.

— Kyllähän minä sitten, sano! myönnyttelee Paukola, joka ei oikein näy ymmärtävän mitä sana "valtuuttaa" merkitsee.

— Mutta kyllä he siinä kaupassa häviävät, takkiinsa saavat kuin saavatkin, sillä mihinkä se sellainen jyväin paljous kauppansa tekee, naurahtelee hän sivummalle tultuaan. — Vaan onhan se heidän oma asiansa, kutenma jo sanoin, ja ovatpa tainneet aikoinaan voittaakin.

Mutta Mikkola mutistelee suutaan ja hykertelee käsiään, astuessaan valtakirja taskussa lukkarin kanssa kunnanhuoneen pihalle.

— Milloinkahan arvaisitte saavan sitä siementä? Pitäisi kohdakkoin aloitella kylvöä, kysäsee pihalla eräs niistä, jotka ovat ilmoittaneet ottavansa.

— Hm! Tuotanoin, niitä olisi alku siellä meillä nyt jo, vastaa Mikkola matalalla äänellä, aivan kuin olisi tahtonut peitellä asiaa.

Ja kun kysyjä katselee häneen kummastuneen näköisenä, lisää hän selitykseksi, että he kiireellisen tarpeen vuoksi hankkivat niitä osan jo etukäteen.

Vallan vähän meni näitä kunnan rukiita kaupaksi, sillä ne olivat äärettömän kalliita, roskaisia, ja suureksi osaksi huonosti itäviäkin. Mitä lienee ollut Itämeren takaista, tuulikuivaa kesäruista.

Mutta useimmat odottivat oman peltonsa tuleentumista ja kylvivät siitä saamallaan, huolimatta myöhäisestä ajasta. Ne olivat enimmäkseen juurevia, kokeneita ukkoja ne, jotka eivät ensi hopussa hätääntyneet, vaan luottivat vanhoihin kokemuksiinsa, antaen niiden parhaansa mukaan intoilla ja touhuta, jotka jo luulivat koko maan menestyksen olevan vaarassa.

Ja siihen jäivät Jussila ja kumppanit jyvineen ötköttämään. Niitä oli Mikkolan ja lukkarin aitat täynnä, ettei ollut mihin omia panna.

Mutta olihan heillä selvä paperi taskussa, virheetön ja luja. Olihan heillä laillisen kunnankokouksen kumoamaton päätös. Jyvät olivat kunnan, tallettakoon omansa. Puhdas oli heidän tuntonsa, sillä olivathan he parastaan koettaneet ihmisten hädän lieventämiseksi, ja oliko se heidän syynsä, etteivät nämä tarjottua apua ottaneet, vaan enemmin saattoivat itselleen tulevaksi vuodeksi kadon.

Niin päättelivät he ja ajattivat rukiit pitemmittä mutkitta kunnan makasiiniin, romahuttivat siellä laariin vaan, ja kyllä sinne mahtui, kun ei ollut entistä tiellä. Ja sinne ne jäivät, eikä suuri osa kuntalaisista tiennyt ollenkaan, että he nyt olivat niin rikkaita viljasta.

13.

Tällaiset olivat ne kaksi välinäytöstä, jotka kesän kuluessa olivat kunnallisten asiain jokapäiväisen menon oheen sattuneet. Varsinkin jälkimmäisestä olivat Jussila ja hänen miehensä erittäin hyvillään, kun olivat edes yhdessä asiassa ilman suurempaa vastustusta saaneet tahtonsa perille.

Erittäinkin Mikkolan huulilla asui koko syyskauden muhoileva, hiljainen tyytyväisyys. Hän oli saanut olla välittäjänä näin mainiossa kaupassa, tehnyt sen niin kuin omissa nimissään vallan, ja maksanut puhtaasti, käteisellä rahalla. Eikö siitä ollut hänelle suuri hyöty vastaisten kauppojen varalle! Nimi kelpaa paperiin mihin tahansa, luotto on kohonnut aika askelen!

Vaan tämän asian onnistumisesta olisi sen toimeenpanijain oikeastaan tullut kiittää etupäässä sen pikaista toimeenpanoa ja harvinaista laatua.

Vakinaisessa kuntakokouksessa syyskuulla tulee toisellaisia asioita esille. Ne tunnetaan ja ne ovat kirkossa julaistavat jo kolmea viikkoa ennen. Ja siksipä onkin Jussila ja hänen kannattajansa olleet pyrynä liikkeessä, sillä asioita on paljon nyt ja kaikki ne ovat tähän samaan kokoukseen lykkäytyneet.

Paitsi kunnallisia vaaleja, sattuu tähän samaan kokoukseen vielä sellainenkin merkkitapaus, että siinä valitaan valtiopäivämiehen valitsijat, niinkuin edustuslaitoksemme mutkikas kokoonpano meillä joka kolmas vuosi vaatii. Ja siinä on seikka, joka kaiken muun ohessa on alkanut pyöriä Jussilan päässä ja täyttää hänen aivokamarinsa miltei kokonaan.

Hän tietää, että on syntynyt eri mieliä entisen edusmiehen suhteen, joka on talonpoikain mielestä liian suurellisella käytöksellään hiukan asiaansa pilannut. Hän tietää ja sisimmässään myöskin tuntee olevansa ainoa omassa kunnassaan, joka jo on kyllin kypsynyt ja täysin pätevä edustamaan koko tuomiokuntaa.

— Saadapa vaan oman pitäjän äänet kaikki, niin ei muuta tarvitsisikaan, ajattelee hän.

Hän tuntee äänisuhteet, kun on itsekin ollut valitsemassa kerran. Kahdeksan ääntä on omalla kunnalla, naapureilla vaan seitsemän, ja kumminkin on naapurikunta aina saanut oman miehensä säätyyn istumaan, se kun on päässyt ylhäisten tuttavuuteen ja ne hänet aina ovat sanomalehdissä ehdokkaaksi asettaneet ja siten heidänkin kunnan ääniä viekoitelleet. Jo se on häpeä, ettei heidän suuremmassa seurakunnassa olisi miestä! Mutta annahan olla, päättää hän rohkeana, ja alkaa laskea miehiä. Mikkola, kanttori, Isonen, siinä kohta kolme, joista voi olla varma. Ja Perttula sitten, joka vastikään talonsa hänelle intekkiin pani. Oo, kyllä niitä karttuu miehiä, kunhan vaan se Kartano väkäleuka ei kääntäisi päitä. On tässä todellakin asia, jonka eteen kannattaa jotain uhrata, uhrata kaikki, päättelee hän itsekseen.

— Ja pastori, häneen on turvauttava myös, vaikkei hän itse äänestämään kelpaakaan.

Lautakunnan esimiehyys, jonka hän varmaakin varmemmasti tietää saavansa, on Jussilan mielestä pikku seikka tämän toisen asian rinnalla, ja pieniä ne oikeastaan ovat kaikki muutkin hommat, mutta toimia täytyy siltä niissäkin, ja kiivaammin juuri tällä hetkellä kuin milloinkaan, että maine leviäisi, että tulisi kuuluksi kunnallisten asiain innokkaana ja kokeneena ajajana, niinkuin hän aina on nähnyt valtiopäivämiesehdokkaista mainittavan sanomissa. Jota enemmän kokouspäivä lähenee, sitä korkeammalle nousee innostus. Ajetaan kylästä kylään, rasvataan rattaan pyöriä, eikä säästetä hevosia. Ja sitä ei katsota olisiko aikaa tai ei, asiat ovat siksi tärkeitä, että omat toimet siinä saavat syrjäytyä. Kun tiedetään, että kuka tahansa, kellä vaan niin paljon ääniä olisi, saa joko itse puolestaan tai valtakirjoilla äänestää kuudennen osan koko kokouksen äänimäärästä, niin koetetaan etupäässä saada valtakirjoja suuriäänisiltä. "Meidän täytyy akiteerata", on Jussila sanonut, kun on pidetty pientä suljettua neuvottelua siinä parisen viikkoa ennen varsinaista kokousta. Minun ei sovi itseni äänestää, on hän sanonut, mutta jos teistä neljäkin miestä voisi kokouksessa lyödä kuudennen osan pöytään kukin, niin hätääkö silloin. Ja Mikkolahan äänestää jo omastakin puolestaan viidelläkymmenellä, eikä sinne toki koko kunta äänestämään saavu.

Niin on päätetty ja kylillä ajaessa tähän tapaan asiaa isäntäin kanssa aloiteltu:

— Mitä te sinne kokoukseen suotta, ei siellä hyvinkään tärkeitä asioita tule kysymykseen, ja mitä sinne joka mies näin kiireisellä ajalla. Satuin tästä kulkemaan ohitse muilla asioilla, niin poikkesin taloon. Niin, niinhän se juuri on kuin isäntäkin sanoo, näin riihen kuivuun aikana, mutta kun se nyt kokous on lain mukaan syyskuulla pidettävä, ja ainahan tuota on maamiehellä kiirettä, aina sitä on. Niin niin! No Jussilahan se hommaa koulua Vuorenpäähän, se siellä pääasia tulevassa kokouksessa onkin. Mitähän tuon kanssa tehtänee? Jaa, vai niin, isäntä tuumi. — No, onhan sekin totta, onhan niitä menoja nykyaikana, mutta tulee se vielä aika, että ruunu panee pakosta rakentamaan ja jos sattuu silloin kalliimmat ajat, niin. Jaa, jaa, onhan se sitäkin, mutta pitäähän meidän toki jälkeläistemmekin etua katsoa, varsinkin kun Jussila vielä on luvannut ilmaisen maan ja viisikymmentä hirttä, jos heti riidatta rakennetaan.

— Vai on luvannut, tuumii puhuteltu.

— Luvannut on, ja se on iso apu jo sekin. Ei siitä suurtakaan kulua kunnalle tule. Jollette viitsi sinne itse lähteä, niin pistetään tässä valtakirja. Mitäs isäntä suotta tuollaista pikku asiaa saivartelee, varojahan teillä on kyllä.

— Eipä liikoja, ei liikoja yhtään. Nipin napin oma tarve. Vaan enhän minä sinne taida viitsiä ajaa, tehkööt kunnanmiehet mitä tahtovat. Eikä tässä olisi aikaakaan, kun on tuo riihen kuivuu. Kuinka teillä rukiita karttuu?

— Huononpuoleisesti, ja imeltyä tahtovat riihessä.

— Leikkasitte liian aikaiseen, tai ehkä huonosti kuivaatte. Ei meillä imelly. Niillä kylvinkin, ja hyvästi iti.

— Vai hyvin iti, hm! Kunhan vaan ehtii tarpeeksi orastua, hm!

— Kyllä ehtii, vaikka vielä nytkin kylväisin. Turhaa hölyä kuuluivat pitäneen.

— No eiköhän tehdä sentään valtakirjaa, minä kun kumminkin menen muissakin asioissa silloin kirkolle ja kokoukseen, niin äänestäisin isännänkin puolesta.

— Niin, mitä tuo nyt olisi. Hyvää viljaa siitä tulee lopultakin tänä vuonna, mutta on tarkasti kuivattava niinkuinma sen sanoin. Minä en usko muille riihiäni, itse lämmitän.

Ja isäntä, jonka ajatus askartelee kokonaan riihessä, alkaa jo tulla levottomaksi, kun vieras viivyttelee eikä näytä lähtöä hankkivankaan, istuu vaan niin kuin ei olisi kiireen kierää. Ja hänen pitäisi nytkin juuri lähteä ahdosta kohentelemaan ja heittämään pölkkyä uuniin. Hän on juuri vähää ennen vieraan tuloa saanut valmiiksi uuden, suippokärkisen seipään, jonka oikein höylällä on silitellyt, että hyvästi menisi hikisten sitomien väliin. Sillä hän aikoo työntää reikiä ahdokseen ja valuttaa hikilöylyä alas, aivan jo syyhytti kämmentä päästä koettamaan sitä, vaan eihän tuolta toiselta päässyt.

— No pistetään nyt valtakirja, hokee toinen. Tai minulla onkin täällä valmis taskussani, pistätte puumerkkinne vaan.

— Vai jo aivan valmis. Mikä teillä sellainen hätä sen asian kanssa? Kuinka tiesitte minun varalleni jo valmiiksi tehdä? Mutta eihän tässä ole kirjoitusverstaitakaan, kun en minä niitä ole tottunut pitelemään.

— On minulla mukanani, aina ne ovat taskussani, kun niitä yhtenään tarvitsen. No niin, tässä menee sitten kaikki muutkin asiat, mitä siellä tulee kysymykseen. Ne toiset eivät ole juuri suuren arvoisia.

— Päätetäänkö siellä muistakin asioista? Kyllähän olin kirkossa minäkin viime pyhänä, mutta eihän vanha mies niistä kaikista saa tolkkua.

— Onhan se patistanut kuvernööri sakon uhalla korjaamaan Ojalan siltaa ja samalla korjattaisiin hiukan Vuorenpään kylätietäkin. Sitten valitaan siellä taas kunnanmiehiä entisten tilalle, joiden määrävuodet nyt loppuvat.

— Mikseikä vanhat kelpaa, kun niitä yhä uusitaan?

— Lakipa määrää aina uudet vaalit, vaan ei niissä siltä tarvitse miestä muuttaa.

— Vai on siinäkin laki.

— On, ja kova. Ja sitten määrätään siellä valtiopäivämiehen valitsijat.

— Vai jo nekin taas ovat tulossa. Vaan mitäpä minä vanha mies tuosta välitän ken siellä istuu. Tottapahan viisaammat tietävät kenen asettavat. Josma häntä nyt sitten vedän puumerkkini.

— Mutta ei huoli isäntä puhua, että minulle valtakirjan annoitte, siitä tulisi vaan turhia, ennenaikaisia löpinöitä.

Vetämällä puumerkkinsä valtakirjaan toisen osoittamaan paikkaan, sai ukko vieraan lähtemään, ja oli hyvillään kovin, että vihdoinkin pääsi kohentelemaan ahdostaan riihessä, joka hänestä sillä hetkellä oli paljoa tärkeämpi asia kuin mitkään koulut tai valtiopäivät.

* * * * *

Kun kokouksessa sitten kaikki valtakirjat vedetään esiin, päättyvät kysymykset, ankarasta vastarinnasta huolimatta aivan niin kuin oli aijottukin.

Koulua päätetään ruveta paikalla rakentamaan Vuorenpäähän, ja siihen valitaan eri toimikunta, Jussila esimiehenä. Kylätie Vuorenpäästä kirkolle päätetään levittää ja panna koko kunnan yhteiseen tiejakoon, ja senkin toimen valvominen uskotaan Jussilan huostaan. Mutta Ojalan siltaa varten asetetaan ihan eri komitea, lukkari päämiehenä, ottamaan heti ensi tilassa selkoa siitä, eikö olisi parasta rakentaa siltaa kokonaan raudasta ja kivestä, ja sitten laatimaan siitä kustannuslaskua.

Kaikki vaalit käyvät myöskin toivomuksen mukaan.

Jussila on tullut valituksi kunnallislautakunnan esimieheksi, jonka palkkaa hänen omasta esityksestään on melkoisesti ylennetty. Ja valtiopäivämiehen valitsijoiksi on tullut juuri samat miehet, joita hän oli tarkoittanutkin.

Hän on ylen tyytyväinen kokouksen tuloksiin, huolimatta siitä, että pääluvultaan suurin osa kokouksessa olijoita, Kartanon ukko etupäässä, on vaatinut pöytäkirjan otetta ja luvannut valittaa kuvernööriin, koska tällä tavalla muka karttuu yhtäaikaa aivan liikoja ja tarpeettomia rasituksia kunnalle.

Moni katuu jo, että on puumerkkinsä antanut, ja aavistaa pahaa, kuultuaan kokouksen päätökset, mutta ei sovi enää valittajiinkaan yhtyä.

Eikä siinä valitus mitään auttanutkaan, sillä kuvernööri vahvisti kokouksen päätökset, ja jo ennen rekikelin tuloa aletaan tulisella kiireellä rakentaa koulua, sillä sen pitää välttämättä olla ensi kesään valmiin, niin on päätetty.

Ja Jussila riennättää työtä.

Hänet on vastikään nähty antavan ohjeitaan koulun perustuksen laskijoille ja osoittelevan kepillään mihin mikin kivi parhaiten soveltuu — ja melkein samalla hetkellä ajaa hän jo taas, pyylevänä kiessirattaillaan istuen aika vauhtia nummelle, mistä tien laittajain panokset paukahtelevat häntä vastaan niin kuin kunnialaukaukset, kun he siellä särkevät kiviä maantien sivusta pois.

Siihen hän seisattaa hetkeksi ja antaa rattailla istuen ja hevostaan pidätellen työnjohtajalle ohjeita, mutta kohta ei hänestä taas nähdä muuta kuin leveä selkä matkan päässä ja sivulle pöllähtelevä sikaarin savu, kun hän jatkaa matkaansa ja katoo ensimmäisen tienmutkan taa.

Hänen on ennätettävä kirkolle, Ojalan sillalle, katsomaan mitenkä lukkarin tuottamat insinöörit mittailevat vettä ja tutkivat joen pohjaa ja tekevät laskujaan vastaisesta rautasillasta.

Ja sitten on hänen ajettava uuteen pappilaan, johon apulaispappi on väliaikaisesti muuttanut asumaan, kun hänen omassa asunnossaan tehdään kunnan toimesta korjauksia. Siellä keskustelee hän papin kanssa uudesta koulusta, sen hoidosta ja järjestyksestä, ja pitää vireillä papin salaista toivoa, ettei hänen enää tarvitsisi ollenkaan muuttaa takaisin vanhaan ahtaaseen asuntoonsa, vaan saisi kirkkoherrana asettua ainaiseksi isännäksi siihen uuteen, komeaan taloon.

Valittaen sitä ääretöntä huolta ja kiirettä, mikä hänellä on näissä kunnan suurissa puuhissa, rientää Jussila pappilasta kotiin taas, mutta jo seuraavana päivänä tekee hän saman kierroksen uudestaan.

Kaikkien näitten matkainsa ja hommiensa ohessa kytee hänessä aina yksi pohjamiete, tai niinkuin mahtava pohjasävel, jonka ympärillä muut ajatukset kiertyvät vaan hiljaiseksi hyminäksi. Ja se on tuleva valtiopäivämiehen vaali. Sen suhteen on hän levoton ja tulee yhä levottomammaksi, jota enemmän vaalihetki lähenee, sillä hän on saanut syytä epäillä parin vaalimiehensä kantaa, vaikka hän niitä alussa piti täydelleen luotettavina. Hän on kuullut huhuja, että ne ovat hänestä pahoja puheita lasketelleet, ja epäilee Kartanon salaisesti toimivan hänen vahingokseen. Hän huomaa, että koko puuha on ollut liian kiireellistä, sillä hänen olisi pitänyt kietoa miehet itseensä niin kuin pikeen, josta ne eivät olisi ensi nykäisyllä irtautuneet. Mutta eihän hän ole ennättänyt sitä tekemään, eikä ole asiaa ennemmin oikein pohjia myöten ajatellutkaan.

Sanomalehdissä, joita hän nykyään entistä suuremmalla innolla tutkii, on hän jo nähnyt asetetun ehdokkaita miltei kaikista tuomiokunnista, ja muutamista useampiakin. Kuka kiittää yhtä, ken toista, ja heidän etevämmyydestään on jo paikoin syntynyt riitojakin.

Vihdoin on omastakin tuomiokunnasta joku ehdottanut entistä edustajaa, ja sen nähtyään saa Jussila ahtaan tunteen sydänalaan, joka pakottaa ja potee ja on vaan kukkuna hänen levottomuudelleen.

Tämän vielä piti sattua! Nyt olisi apu tarpeen, ajattelee hän. Pieni nykäys vaan, ja kaikki saattaisi vielä onnistua. Ettei totisesti pitänyt hänen päästä ensimmäisenä ehdokkaaksi, ettei hän sitä huomannut itse hommata, sillä itsehän se tietysti hommaa tuo toinenkin! Mutta tämä seikka on korjattava vielä tavalla tai toisella, ennenkuin se ehtii vaikuttaa lisää hapatusta hänen miehissään, Anttilassa ja Perätiessä, sillä ne ovat horjuvia ne kaksi, ne ovat epävarmoja, hän on sen jo huomannut, eikä voi tässä kiireessä niille enää mitään.

Siinä on Jussilalla pulmallinen asia.

Moneksi illaksi sulkeutuu hän kamariinsa, on kärtyisä muulle perheelle, kävelee siellä edestakaisin lattiata, miettii ja hikoilee. Tarttuu sitten jo eräänä iltana kynään, ottaa paperia ja piirtää sen yläreunaan hitaasti ja painavasti sanat: Arvoisa Toimitus.

Mutta pitemmälle ei ota kynä luistaakseen. Se pyörii vaan niissä samoissa sanoissa uudelleen ja yhä uudelleen, ja saa niissä kirjaimet lopulta niin paksuiksi, että ne sulavat yhdeksi ainoaksi mustaksi juovaksi. Ja yhtä paksuksi hämmenee hänen aatoksensakin, siinä tuntuu siinäkin vaan selvimpänä muusta sellainen paksu, painava juova, että jotain olisi tehtävä, vaan mitenkä sen tekisi. Eihän siihen sovi omaa nimeään panna alle, jos sen tekisikin, miettii hän, eivätkä taida nimetöntä lähetystä painattaa. Panisiko jonkun toisen nimen? Ei! Ei sovi sekään, se voi olla vaarallista.

Jussilan vankka leuka alkaa jo tuskasta vavahdella ja kovin punottaa otsa. Hän nousee äkkiä ylös, rutistaa paperin myttyyn ja viskaa sen vihapäissään nurkkaan.

— Äs! ärähtää hän. Toisella se on teetettävä. Kun arvaisi pastorille puhua, se sen paraiten tekisi, ja kuka tässä juuri muu osaakaan, mutta mikä siinä lienee, etten saa asiaa hänelle puhutuksi, vaikka juuri eilenkin siellä olin ja sanat jo kielelleni nousivat. Kun tietäisi kuinka sitä aloittaisi.

Hänen synkkä katseensa kirkastuu yhtäkkiä, juuri kuin olisi keksinyt jonkun tepsivän keinon, ja hän avaa oven toiseen huoneeseen.

— Mamma, joko nukut?

— Enhän vielä, mitä sinä siellä ähkit ja puhkit? Kysyy emäntä vähän arasti. Olet ollut vihainen ja kärtyisä monta päivää, niin että vallan ikävältä tuntuu. Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Ja emäntä nousee istuilleen vuoteella.

— Kyllähän tässä maailmassa on huolta ja tekemistä, eikä ole ihmistä, kelle kaikissa asioissa rohkenisi sydäntään avata. Ne ovat lehdessä, jatkaa isäntä melkein kuiskaamalla, — ehdottaneet taas Kappolaa valtiopäiville, hm, ja hän kyllä joutaisi jo olemaan sieltä poissakin. Mitä jo muu maailma aatelleekin, kun sitä yhtä miestä aina tyrkytetään, aivan kuin ei olisi muita miehiä ketään, juuri kuin oltaisiin niin turki köyhiä päävärkistämme kaikki.

— Itsehän vastikään puhuit saavasi oman pitäjän äänet kaikki ja pääseväsi voitolle.

— Mutta Anttila ja Perätie alkavat luistaa käsistäni pois, vaikka heihin alussa luotin. Se kirottu Kartano lyö salamutkia, kelmi. Ja nyt vaikuttaa tietysti tämä sanomalehden viisaus lisää pahennusta. — Enkä minä voi kärsiä, että Kappolaa joka valtiopäiväin edellä lehdissä ylistetään. Kyllä hänessä on jo muutenkin ylpeyttä tarpeeksi. Aah, sitä kopeutta! Muistatko kuinka mahtavasti hän meilläkin kesällä nosteli nenäänsä, eikä ollut minua tuntea.

— Hänellä on mainetta jo, joka vetää niskaa sankaan. Mutta etköhän saane sitä vielä sinäkin.

— Ei sitä saa ilman itsestään, siinä pitää toimia. Lähdetkö kanssani pappilaan huomenna? kysyy hän pitkän ajan vaiti oltuaan, päättäen uskoa emännälleen salaiset aatoksensa ja ottaa hänet avukseen. — Pastuurska siellä sinua on joka kerta kysellytkin.

— Heh! vai on kysellyt. Voi sitä hyvää pastuurskaa.

— Sinun pitää ottaa kahden kesken puhuaksesi hänelle tästä minun asiastani, salaa hyvin ja noin vaan kautta rantain, että saataisiin se hyvälle alulle. Ymmärräthän? Minun pitää päästä sanomalehtiin ehdokkaaksi, ja korkeammalle tuota toista ehdokasta. Katsos, eipä tiedä, vaikka silloin tipahtaisi joku ääni minulle naapurikunnastakin. Ehkä ilmestyisi hänenkin miestensä joukkoon joku luopio. Vaan kenenkä luulet täällä pystyvän kirjoittamaan, tai sen tekevän niin että se tepsisi, kun itse en voi sitä tehdä? Olisihan niitä poikahutiluksia, mutta pysyykö heidän takanaan asia! No valitsijamiehet sitten, mitä niistä! Mikkola ei osaa sen vertaa kirjoittaa, toiset sitäkin vähemmän. Lukkari ehkä osaisi jotain tuhria, mutta mieluimmin soisin pastorin sen tekevän, silloin asia kumminkin tulisi paikalleen. — Ja tekeekin hän sen, kun vaan saisin hänelle siitä hienosti viitatuksi.

— Älä hätäile ollenkaan, pastuurska on niin perin hyvä ihminen, hän on mainio ihminen. Kumpikin nukkui hyvällä mielellä. Aamulla poikkeavat he ensiksi koulurakennukselle, jossa jo aletaan ensimmäisiä hirsikerroksia panna paikoilleen.

— Se oli mainio asia, puhuu Jussila emännälleen, että nuo hirret keväällä jäivät kelirikon vuoksi rautatielle ajamatta. Nyt saan niistä saman hinnan tässä kotona, vähän enemmänkin, paikoiltaan liikauttamatta, puhumattakaan siitä, että rakennus kuivista hirsistä tulee parempi, terveellisempi. Ja saadaan kesään valmiiksi. Tähän näin tulevat opettajattaren huoneet, neljä huonetta. Kahtahan ne vaan jotkut ehdottivat, mutta minä tahdoin neljää. Mitä kahdesta!

— Voi kuinka mukavasti tuleekin, ihailee emäntä. — No eihän nyt! Ja tähän tulee tietysti ikkunat, ihan vastapäätä kotoa.

— Siihen tulee vielä lasi-ovi ja veranta. Etkö näe kiviä tuossa, ne ovat verannan pylväitten alle.

— No kyllä tuleekin hauska asunto! Kas kun en ole ennemmin tullut tarkemmin katsomaan. No kyllä sinä Anttoo osaat, ja kesällä tässä sitten jo istutaan ja juodaan kahvia! Mutta, sanoo hän samassa juurikuin säikähtäin, — jollei Hilma pääsisikään vielä keväällä siminaarista ulos, kun sen laskennon sanoo niin kiusaa tekevän, ja kaikkia heillä pitää oleman vastuksina.

— Hänen täytyy päästä, päättää Jussila.

He lähtevät ajamaan kirkolle päin ja pitkin tietä kuuntelee emäntä silmät loistaen, kun Jussila kertoo hänelle niistä suurista juhlista ja tanssiaisista, jotka valtiopäiviä avattaessa pidetään keisarinlinnassa Helsingissä, ja joihin säätyjen jäsenet saavat ottaa emäntänsä ja tyttärensä mukaan. Hän on niistä ennen Suomettaressa lukenut ja muistaa tarkoin koko komennon, lukee aivan kuin ulkoa emännälleen nyt siinä rattailla, kuinka suuret sotaherrat ja kenraalit taluttelevat käsistä emäntiä, ihan maalaisia talonemäntiä, joiden miehet ovat olleet siksi kyvykkäitä, että ovat valtiopäiville päässeet. Mutta ne ovat sangen valitut ne miehet, hyppysellinen koko maasta, ja emännillä pitää olla silkkileningit päällään, asetuksen mukaan tehdyt.

— Mutta kuka sen sellaisen täällä osaa ommella? kysästä hytkäyttää emäntä.

— Hui hai! Vai täällä! Ei, se on teetettävä Helsingin makasiinissa, missä tiedetään määrät ja mitat, ei muualla missään. Vai täällä!

— Mutta jos pastuurskan käy kateeksi kun kuulee.

— Elä huoli puhua niin pitkälle.

Kirkolle tultua jättää hän emäntänsä pappilan tien haaraan ja käskee siitä astumaan jalan perille. Hänen pitää itsensä vielä ajaa kanttorille kuulemaan insinöörien päätöksiä joen mittauksesta ja tulee sitten jälestä pappilaan.

Nuori, vastanaitu papin rouva hypähtelee ilosta näytellessään pappilan komeita huoneita Jussilan emännälle.

— Kelpaa täällä nyt ruustinnan pyörähdellä, kehahtaa emäntä.

— Mitä emäntä suotta leikkiä laskee, sanoo rouva heleään nauruun puheten, vaikka se nimitys hivelee hänen sydäntään kuin pumpuli. — Apulaisiahan sitä vaan ollaan, jos kohta tässä nyt väliaikaisesti asutaan. Kyllähän ensi kevännä saatte kirkkoherran.

— Mutta meidän Anttoo sanoo aina, että pastorista se tehdään kirkkoherra meille, parempaa ei saada maailmasta mistään. Ja kun hän kerran asian päättää, niin valmista siitä tulee. Voi kuinka sillä Anttoo paralla on nytkin kiirettä ja hommaa näissä kunnan asioissa. Tuskin syömään ennättää.

— Se on hyvä, että meillä on yksikään sellainen mies seurakunnassa. Mieheni on monasti sanonut, että ilman Jussilaa oltaisiin aivan takapajulla ja että tämäkin rakennus ilman häntä olisi typistetty ihan mitättömäksi.

— Oli tosiaan Anttoolla puuhaa siinäkin, niin että sääliksi kävi monasti. Riidellä typeräin, yksinkertaisten ja itsepintaisten ihmisten kanssa, ei se ole niinkään hauskaa.

— Taitaa yleensä olla tämä seurakunta jälellä muista, vaikka minä nyt en tietysti voi mitään päättää, kun vasta niin lyhyen ajan olen täällä ollut.

— Siitähän sen tietää, kun ei täältä vielä kertaakaan ole edes valtiopäivämiestä saatu, tokasee emäntä ikäänkuin sopivana esimerkkinä kunnan huonoudesta, ja alkaa vähän hengästyä. — Nytkin sitä entistä vaan on sanomissa esitetty ja ylistetty.

Kun näin oli päässyt asiassaan siunattuun alkuun ja nauttinut kahvikupin lieventävää vaikutusta, alkoi emännän rinta taas kohoilla entistä rauhallista menoaan.

Hetken päästä yhtyi pappi itsekin kahvipöytään ja kohta sen jälestä Jussila.

Mutta jonkun päivän kuluttua luettiin paikkakunnan sanomalehdissä "muutamain valitsijain" lähettämä kirjoitus, jossa entiselle valtiopäivämiehelle annettiin hienosti siipeen, jotensakin siihen suuntaan, että hän olisi muka ruvennut herrain kätyriksi ja liehakoitsijaksi, eikä enää olisi mahdollinen edustamaan tuomiokuntaansa. Pitäisi olla itsenäisempi mies, joka todellisen vakuutuksen pohjalle laskee harkintansa. Ja sellaisena miehenä ehdotettiin vaaliin Anton Jussilaa, joka on kunnallisissa asioissa erittäin perehtynyt, tullut nykyään valituksi lautakunnan esimieheksi ym., ym., ja joka on paljon puuhannut kansan yhteisen hyvän eteen — joka on vallan pohjiaan myöten todellinen suomalainen talonpoika, ja sellaisena ehdottomasti parhaiten kansan todelliset tarpeet tajuaa.

14.

Huolimatta sanomalehdessä olleesta ylistävästä kirjoituksesta, jota Jussila säilyttää lukon takana niin kuin pyhää esinettä, tai jotakuta aarretta, ei hän kuitenkaan saanut vaalissa kuin kuusi ääntä. Kaksi hänen omista miehistään, juuri ne, joita hän oli alkanut epäilläkin, itsepintaiset juuttaat, joiden kanssa ei auttanut puhe eikä mikään, ne kaksi antoivat äänensä vastaehdokkaalle; ja niin on entinen edusmies vieläkin kerran tullut valituksi, tarjonnut valitsijoilleen komeat päivälliset vaalipaikassa ja pitänyt vielä evästyskokouksenkin.

— Jussila oli kyllä mennyt vaalipaikkaan nähtäville hänkin, tilannut kaupungista uuden mustan puvunkin aivan sitä varten, mutta ei ollut apua siitäkään.

Ja ylen karvaalla mielellä, vaikka suurena voittona pitäen jo tätäkin, ja hyvänä enteenä vastaisuudesta, päättää hän viimeisenä vaikuttimena tappioonsa olleen erään nimettömän kyhäyksen, joka heti häntä ehdottavan kirjoituksen jälestä oli ollut sanomalehdissä.

Siinä oli väitetty häntä liian vähän tunnetuksi, koko hänen ehdokkuuttaan "nurkkapatriotismiksi", ja mitä kaikkia vieraita sanoja ja "moskaa siinä oli ollutkaan, joista ei säällinen ihminen voinut saada minkäänlaista tolkkua", kuten Jussila oli sanonut. Hän oli silloin heti julmistunut ankarasti, "että sellaista painavat lehteensä, hävyttömät, puhumattakaan siitä hunsvotista, joka sen on kirjoittanut".

— Etteikö hän ole tunnettu, hän joka on järjestänyt maanviljelyskokouksia ja pitänyt puheita sinatööreille, hän, josta jo on lehdissäkin mainittu, jonka nimi on levinnyt kymmenessä tuhannessa Suomettaren numerossa yli koko maan, ja etteikö hänellä ole taitoa! Ei sitten kellään! Vai tuoko se on tunnettua ja kykeneväisyyttä, että saa tuhrituksi kunniallisesta ihmisestä tuollaisen pätkän haukkumasanoja lehteen. Mitä "nurkkapartioita" minä olen tehnyt, olenko minä kenen nurkkia nuuskinut? Tuollaiset kirjoittajat sen tekevät ja tuollaiset lehdet, oli Jussila kiljunut sanomalehti kourassa heti postin saatuaan omassa tuvassaan, niin että koko väki silmät suurina oli ihmeissään ällötellyt. Ja tuollaista lehteä minä olen tilannut ja kannattanut, oli hän lopuksi huutanut ja viskannut vihapäissään lehden kädestään.

Ja sitten oli hän heti komentanut hevosen valjaihin ja ajanut kirkolle. Lukkarille oli hän tullut ensiksi tulena ja tuiskuna, mutta kun ei tämäkään ollut ymmärtänyt mitä tarkoitettiin niillä "nurkkapartioilla", niinkuin Jussila kiivaudessaan yhä hoki sitä sanaa, olivat he yhdessä lähteneet pappilaan.

Sielläkin oli tuo kirjoitus jo herättänyt syvää paheksumista ja paikalla oli miehissä tehty ponteva vastalause tuohon häpäisevään sepustukseen, jossa "heitettiin lokaa kunnan etevimmän miehen silmille ja samalla loukattiin koko kuntaa", niinkuin pastori oli sanonut. Ja ettei liikuttaisi salaisilla aseilla, oli pappi kehottanut ottamaan vastauksen alle kunnan parhaitten miehien nimet. Olisi itsekin ensimmäisenä pannut nimensä siihen julki, mutta kun kuului toiseen säätyyn, ei se soveltunut.

Mahtavan vaikutuksen oli vastalause tehnyt omassa kunnassa, varsinkin niihin miehiin, joiden nimet siinä olivat alla, mutta niinkuin sanottu, Jussila ei sittenkään tullut valituksi.

Vaaliin saakka oli sentään tämä puolustuskirjoitus pitänyt häntä kutakuinkin rauhallisena, sillä hän päätti varmasti, että kyllähän vielä näkevät ketä ovat loukanneet. Mutta nyt vaalin jälestä on asia käynyt entistä kovemmin hänen sapelleen, ja tuo "häväistyskirjoitus" kummittelee kaikkialla hänen mielessään niinkuin mörkö. Se kiusaa häntä yöllä ja päivällä, ja hän päättää ruveta pontevasti urkkimaan ken sen oli tehnyt, jollei muunkaan vuoksi niin vastaisen varalle. — Hän ottaa siitä tolkun, ja sittepä nähdään! päättää hän.

Lähtee sitten vartavasten kaupunkiin sanomalehden toimitukseen ja vaatii siellä tietoa kuka häntä on loukannut.

— Teitäkö loukannut, millä tavoin? Kuka te olette?

— Eikö tunneta? Jaha! Kyllä minä olen käynyt täällä ennenkin. Vai ei tunneta silloin kun asia tulee kysymykseen.

Toimistossa on kuitenkin rohkeampia miehiä kuin Jussila on luullutkaan. Kun hänen asiastaan saadaan selko, nauretaan hänelle makeasti, eivätkä hänen tulistuneet katseensa laimenna sitä ollenkaan. — Onko heidän pakko tehdä asioistaan tiliä joka miehelle, joka vaan tulee sitä vaatimaan. Kyllä sitten käskisi.

Uhkaavana poistuu sieltä Jussila ja palaa tyhjin toimin takaisin, hautoen mielessään painokannetta.

Mutta ennenkun hän siihen ryhtyy, koettaa hän vielä urkkimalla ottaa selkoa asiasta, sillä hän uumoilee, että sen takana on ollut oman pitäjän mies.

Jotensakin samaan aikaan kun tuo kirjoituskin oli lehdissä ollut, oli kotipaikoilleen palannut mies, jota ei "karkuretkeltään" enää ollenkaan oltu odotettu. Se oli lautakunnan esimies, joka kesällä oli matkoille lähtenyt ja takaisin tulollaan saanut kunnanmiehet katselemaan hiukan pitkin nenäänsä.

Virat häneltä sillä aikaa oli otettu, mutta ei hän niistä näyttänyt suurin väliäkään pitäneen eikä virka-erostaan mitään melua nostanut.

Sitä asiaa ei kuitenkaan Jussila saata ymmärtää, että mies voisi sellaisen alennuksen suuttumatta niellä, vaan alkaa nyt epäillä, että tämä se varmaan on kostosta ruvennut häntä valtiopäiviltä estämään. Ja sitä hänen luuloaan vahvistaa lukkari, kun he kerran talvella sattuvat olemaan kaikin kolmen yhtäaikaa rautatieasemalla.

— Etkö nähnyt, sanoo lukkari Jussilalle, kuinka se veitikka äsken ohimennessään nauraa virnisteli.

— Minulleko se nauroi?

— Aivan sinulle, vaikket tainnut itse huomata.

— Etten minä huomannut!

— Ja on kuulemma ilkkunut muuallakin, että se se hyvää tekee Jussilalle. Asiasta olen saanut vihiä. Kartano siinä on ollut yhtiömiehenä ja kuuluu tuolle toiselle maksaneen.

Jussilan leukaperät paisuvat ja katse synkkenee, eikä hän puhu hetkeen aikaan luotua sanaa.

— Onpa uumoiluni tosi sittenkin! Lähde mukaani sinne!

— Hänenkö luokseen?

— Saman rakkarin!

— Mutta lupaa, ettet tee mitään, mihin hän pääsisi iskemään kiinni.

— Elä pelkää.

— Lähtään vaan. Olisi minullakin häneltä kysyttävää hiukan, että mihin hän on meijerin voittorahat pannut, koskei niitä tilissä näy.

Mutta ennenkun lähtevät etemmäksi, poikkeavat he aseman vieressä olevaan kievariin, ja tapaavatkin jo pahantekijän siellä. Tämäkin on poikennut sinne ja selittää parhaillaan happamen olutlasin ääressä muutamille naapureilleen kuinka etelämaissa viiniä viljellään, eikä tiedä mitään lähestyvästä vaarasta, joka Jussilan ja lukkarin haahmussa astuu ovesta sisään.

Jussila tilaa olutta hänkin, niinkuin oli aikonutkin. Kaataa lasiin ja ähisee.

— Soo, vai niin ne siellä tekevät.

— Niin juuri tekevät.

— Onko niillä siellä sanomalehtiä?

— Tietysti. Ja parempia vielä kuin meillä. Ei pistetäkään ensimmäisestä poikkipäisestä sanasta takavarikkoon.

— Siellä kai sinäkin sitten olet oppinut sanomiin kirjoittamaan.

Puhuteltu katselee pitkään, kun Jussila häntä noin omituisesti puhuttelee ja sinuksi kutsuu, vaikkeivät he ikinä ole lähempiä tuttavia olleet.

— Mitä kummaa puhetta tämä on? Mitä minä olen kirjoittanut?

— Et vain tiedä, mitä olet kirjoittanut.

— Enpä totisesti ymmärrä tätä. Juokaa oluttanne, niin pysyy suunne selvemmässä toimessa.

— Kyllä minä sinulle vielä näytän selvät toimet. Onko se selvää tointa, että sinä minua haukut sanomissa?

— Missä sanomissa?

— Vielä häntä tekeytyy! Luuletko sinä, ettei asioita tunneta. Satamarkkasen sait Kartanolta siitä, että minua solvasit lehdissä; kyllä se tiedetään. Sillä nyt taas elelet, sitä juot. Lienetkö omillasi elänyt koskaan, mies paha!

Lukkari rykii ja koettaa nyästä Jussilaa polvesta pöydän alatse, peläten hänen menevän liian pitkälle, kun niin tulisesti alkaa, mutta Jussila ei ota sitä huomatakseen, purkaa vaan vihansa yhä kiivaammalla voimalla, sättien toista Kartanon kätyriksi, niin että syrjäiset jo alkavat vähitellen joukosta poistua, peläten vierasmiehen matkoja.

Mutta syytettyä alkaa asia huvittaa, kun huomaa syyn Jussilan kiukkuun, ja hän rupee nauramaan, lyö leikiksi koko jutun.

— Vai sataan luulette minun tyytyneen niin hyvästä kirjoituksesta. Enemmän se konsti maksaa! Ja Kartanoko olisi ilennyt sataa tarjotakaan. Tuhannen hän maksoi!

Jussila ja lukkari katsovat pitkään toisiaan, että uskoako sitä miestä, vai valehteleekohan se. Tuhannenko markkaa. Ehkei valehtelekaan, koska kerran myöntää kirjoituksenkin tehneensä.

— No, no! Kylläpä nähdään, eikö ole tuhantesi sinulle vielä tarpeenkin, ennenkuin asiasta selviit. Olisit kai mennyt kernaimmin itse valtiopäiville, senkin nurkkapart… parti… nurkkasihteeri! Elä louskuta leukaasi, luuletko Kartanon rahain pitemmälle auttavan, ei vaikka olisi miljoona. Linnassa istut vielä, tiilenpäitä saat lukea ja opetella räknäämään, että vasta osaat paremmin toisten rahoja laskea. Istun minä vielä sinun kiusallasikin valtiopäivillä, vaikka joka lehteen kirjoittaisit ja vaikka kuinkakin muiden rahoilla rehentelisit. Mutta mitä luulet, Kukkonen, voivan parempaa toivoa tuollaisilta puoliherroilta, jotka parahiksi osaavat sen verran kirjoittaa, että toisista haukkumasanoja mongertavat? Ne vasta ovat niitä oikeita nurkkapart, kuinka ma sanoisin. Lähtään Kukkonen pois! Naura vaan tarpeesi nyt, tulee se vielä päivä jolloin ei taida naurattaa.

15.

Jussila alkaa nyt kesken kaiken kiireensä kulkea asianajajain luona tuo onnettomuuden tuottanut sanomalehtinumero taskussa, ja matkustaa vihdoin jo samassa asiassa Helsinkiin. Mutta kirjoituksesta eivät parhaimmatkaan lakimiehet löydä mitään siihen määrin loukkaavaa, että siihen voisi kiinni iskeä, ja huonoihin ei Jussila luota.

Apealla mielellä astuskelee hän pääkaupungin katuja, sättien sydämessään maan lakeja, jotka eivät sen paremmin yksityisen kunniaa turvaa.

Tämä loukkaus ei ole hänestä enää muulla tavoin korvattavissa, kuin että hänen on päästävä ensi valtiopäiville. Ja hän pääsee! Hän koettaa viimeiseensä saakka ja näyttää niille, näyttää koko maailmalle, että hän kelpaa.

Toimintaa enemmän vaan, ja enemmän nimeä! päättää hän.

Se hänen oma päätöksensä rohkaisee häntä, se antaa hänelle sisällistä voimaa ja itseensä luottamusta; hänen äskeinen katukiviin kiintynyt katseensa kohoaa ylemmäksi taas, ja hän suuntaa kulkunsa ripein askelin säätyhuonetta kohti. Tuo mahtava talo vetää häntä salaperäisesti puoleensa ja hänen täytyy nähdä se.

Hän seisattuu sen edustalle ja katselee sitä niinkuin Mooses ennenmuinoin luvattua maata. Mutta hän ei aio tyytyä pelkästään sen katselemiseen, hän on kolmen vuoden kuluttua astuskeleva noita leveitä portaita ylös.

— Siellä ne jo istuvat toiset ja pitävät kokouksiaan. Eiköhän istune siellä monta miestä, joilla on ollut samat vastukset kuin minulla nyt, ajattelee Jussila. — Tuskin ovat kaikki sinne juuri ensi potkaisulla luistaneet. Pitääpä käydä katsomaan sinne, kuuntelemaan kuinka ne siellä asioista keskustelevat. Ja onhan siellä tuttuja miehiäkin joitakuita.

Hän astuu portaita ylös ja seisattuu hetkiseksi katsomaan taakseen. Siinä on ohikulkijoita paljon. Jussilasta tuntuu niin mainion hyvältä, kun huomaa, että ne katselevat häntä. Varmaan ne luulevat häntä valtiopäivämieheksi.

Hän ei menekään vielä sisään, vaan alkaa kävellä vakavana edestakaisin pitkää porraskiveä, juuri kuin jotain miettien, ja kävelee kauvan aikaa.

Sattuu juuri tulemaan suuri joukko nuorta kaupungin väkeä nauraen ja mehkaten katukäytävää pitkin. He seisattuvat portaitten sivuun ja tuumivat siinä, että mentäisiinkö "pappoja" kuuntelemaan.

— Tuossa on varmaan yksi, joka on myöhästynyt, sanoo joku joukosta ihan kuuluvasti.

— Hän miettii varmaan suurta puhetta, sanoo toinen.

Silloin avaa Jussila palttoonsa, sieppaa kellon taskustaan, katsoo vuoroin siihen, vuoroin Nikolain kirkon tornikelloon, ja astuu sitten kiireellä ovesta sisään.

Mutta siihen se ilo loppui, sillä eteisessä oleva vahtimestari ei päästänytkään etemmäksi, vaan käski menemään takaoven kautta kuulijaparvelle. Eikä auttanut sekään, että Jussila vakuutti itsellään olevan "säädyssä" tuttavia, kaksikin miestä, ja mainitsi niiden nimetkin.

— Vielä minä kerran pääsen tätäkin tietä, vaikka kuinkakin estäisitte.

— Se on eri asia se, mutta tällä kertaa minun täytyy seurata asetuksia.

Äskeinen lauhea mieli alkoi taas kadota. Hän tarkasteli kauvan ja tutkivasti vahtimestaria — että tuntisi hänet, jos sattuisi kolmen vuoden perästä vielä samassa paikassa tapaamaan, — ja poistui sitten vitkalleen, katsellen ovesta, vieläkö äskeinen joukko seisoisi siinä portaitten pielessä.

* * * * *

Samana iltana tapaamme Jussilan niiden säädyssä olevain tuttavainsa kanssa istumassa Seurahuoneen alakerrassa. He ovat alkuillasta olleet ylempänä, mutta kun Jussila on tullut niin kovaääniseksi, että on toisten mielestä herättänyt liiallista huomiota muussa seurassa, hokemalla kuinka me teemme ja kuinka meidän oikeastaan pitäisi tekemän, ovat "jäsenet" päättäneet lähteä pois ja vaatineet entistä "ehdokasta" tekemään samoin.

Mutta kun tämä ei ole tahtonut lähteä, vaan on valtiopäiväasioihin innostuneena luvannut ottaa vielä yhden "munkin", on siirrytty alakertaan, missä Jussila jommoisessakin pihkassa komentelee kyyppareita ja keikauttelee noita pieniä, salaväkeviä laseja, tuntematta niiden petollista vaikutusta ja huomaamatta kuinka puna nousee yhä korkeammalle hänen otsallaan.

— Ja niinkuin jo sanoin, jatkaa hän ylhäällä kesken jäänyttä puhettaan, Kappola ei olisi ikänä tullut säätyyn ilman tuota hävytöntä kirjoitusta.

Sitten alkaa hän sättiä koko kirjoituksen taitoa, ei siltä, ettei se olisi tarpeellinen kylläkin, vaan että sitä niin rumasti väärin käytetään. Hän vetää esiin muitakin esimerkkejä sanomalehdistä, kuinka julkeasti niissä hyökätään monen kunnollisen ihmisen kimppuun, ja joutuu lopulta seuralaistensa kanssa kovaan väittelyyn.

— Hätäkö teidän on niitä puolustaa, kun olette päässeet, aloittaa hän, mutta yskäsee sitten ja muuttaa sanansa: — kun ette ole joutuneet sellaisen solvauksen esineeksi.

Sillä hän on ollut huomaavinaan, että muissa pöydissä seurataan heidän keskusteluaan, eikä tahdo millään tavoin herättää sitä luuloa, ettei hänkin olisi valtiopäivämies, jommoisena luulee sivullisten itseään pitävän.

Se on hänelle jonkunlainen nautinto, ja hän tahtoo kumppaniensa kustannuksella ylläpitää sitä.

Mutta hän humaltuu yhä enemmän, kiivastuu enemmän ja tuo petteessä huomaamattaan totuuden ilmi.

Väittely painetun sanan käyttämisestä, sen voimasta ja sen alkuunpanijoista on siirtynyt läpi kaikkien muotojensa, ja on jo tultu sanomalehdistä varsinaiseen kirjallisuuteen, jotka kumpikin Jussilan mielestä ovat aivan samaa.

— Ja sitävartenko niille apurahoja valtiopäivilläkin puolletaan, että paremmin jaksaisivat ihmisiä morkata, inttää hän, mielessään ainainen kangastus siitä kirjoituksesta, jonka tähden vahtimestarikin hänet tänään pyörsi ovelta niinkuin minkä muunkin lurjuksen tahansa.

Hän tuijottaa eteensä ja hänestä tuntuu juurikuin näkisi tupakansavun ja seurahuoneen paksujen seinien lävitse taustalla kohoavan säätytalon ja siellä nuokin kaksi tyhmyriä tuossa, ja oman itsensä näkee hän siellä parvella katonrajassa, hiottavassa kuumuudessa toimivien poikanulikkain ja tyttösiekaleitten keskellä onkimassa korviinsa jotakuta sanaa noiden toisten muka viisaampain suusta, jotka onni, sula sattuma eikä mikään muu on sinne alas istumaan potkaissut.

Suonet paisuvat hänen ohimoillaan, hän alkaa katkeroitua kumppaneitaan kohtaan ja luulee huomaavansa heidän katseissaan selvää vahingon iloa, kun he kirjallisuutta puoltavat, vaikka hän juuri on antanut esimerkin sen turmiollisesta vaikutuksesta.

— Ja niitä te puolustatte, mokomia musteen tuhrijoita, jollei teillä ole parempia asioita, niin pysykää kotonanne ja kyntäkää maata. Vai niin, vai ovat ne eteviä miehiä, ja sentähden te niille maan varoja, meidän varojamme tuhlaatte, etteikö muita eteviä olisikaan? Jaa jaa, älkää ällistelkö, minä sen sanon, minä panen vastalauseeni siihen pykälään, sillä siinä on minunkin rahojani joukossa, sellaisista ne verot tarpeettomasti nousevat. Mutta te ette ymmärrä mitään, te ette tiedä kuka nykyaikana on etevä mies, ette tiedä, mutta minä sanon sen teille, se se miehistä mies on, joka enimmin voita Englantiin lähettää, joka useimmat rittelit täyttää, siitä hyötyä on isänmaalle, ääh! ja hän lyö nyrkillä rintaansa ja sitten pöytään. — Se se mies on ja sillä on rahaa maksaa vielä teillekin palkka ja tarjota lökäriä kaupanpäälle.

Hän on tämän sapenpurkauksensa aikana lopulta kääntynyt toisiin pöytiin päin niinkuin puhuakseen kaikille, ketä huoneessa oli, eikä ole huomannutkaan, kuinka hänen omat pöytäkumppaninsa ovat luikahtaneet ovesta ulos.

Hän kuulee naurettavan, lyötävän käsiä ja huudettavan "bravo, bravo!"

Nyt tajuaa hän ryypänneensä liikaa ja joutuneensa naurun alaiseksi. Mutta tehty kuin tehty. Hän ei ole sentään vielä niin humalassa, ettei huomaisi olevansa alakynnessä tuota suurta, nauravaa joukkoa vastaan, ja sen vuoksi päättää hän peräytyä kunnialla. Nousee seisaalleen, toinen käsi pöydällä, toinen tuolin sarjalla, ja tuijottaa toisiin pöytiin, koettaen saada samean katseensa niin halveksuvaksi kuin mahdollista. Maksaa sitten edeskäyvälle ja poistuu niin jäykkänä ja vakavana kuin polvet sallivat.

— Tyhmä juttu, tuumailee hän aamulla, herätessään ja tätä kaupunkimatkaansa harkitessaan. — Mutta olkoonhan nyt! Annetaan ajan kulua. Hankitaan kotona enemmän sananvaltaa ensiksi, etteivät kaikki rikkiviisaat rohkene silmille pyrähtää.

16.

Juuri kun Jussila sitä kaikkein vähimmin aavisti, pyrähtikin hänen kimppuunsa melkein koko kunta, ettei hänelle jäänyt puoltajia muita kuin omat lähimmät miehensä.

Jo ensimmäistä ylöskantoa tehdessään talvella oli hän kuullut pahaa, uhittelevaa urinaa, "kunnanmiesten toimista", äyrien kohoamisesta, ylimääräisistä maantiemaksuista ym., ja paljon oli jäänyt maksuja rästiinkin.

— Aina sitä menee vaan yhtä pohjattomasti ja tuntuupa yhä lisääntyvänkin, arveli tietämättömyydessään moni maksaja. Penkoi sitten kukkaroaan, vaan pisti sen takaisin taskuunsa ja murahti poislähteissään, että "jääköön rästimaksuun, eihän sitä tiennyt kaikkia rahojaan mukaansa varata".

— Mitä te turhia höpisette, oli Jussila silloin jutellut. — Tiedättehän, kuinka suuria ja ajan vaatimia parannuksia on kunnassa tehty, eikä niistä rahatta tule valmista. Tulkaa tilintarkastukseen, niin siellä kuulette, mihin sitä on mennyt ja mihin vastakin menee. Ei minulla tässä ole aikaa ruveta teille kunnan hallinnosta tiliä tekemään. Jopakai!

Ja hänen oli pitänyt suorastaan närkästyä muutamain nenäkkyyttä.

— Kaksitoistako markkaa minulta maantierahaa, ja viime vuonna vaan kuusi! oli muuankin isäntä tokaissut, kun kuuli kuittinsa sisällön. — Mihinkä sitä niin paljon?

— Onhan Vuorenpään tie levitetty. Olisiko minun pitänyt se yksin tehdä.

— Kyllä sitä vanhaakin tietä olisi onnekseen ajanut, kun ei olisi huolinut istuinlihojaan liiaksi levitellä.

— Mitä? Mitä se sanoo?

— Sanonpahan vaan, että olisi antanut olla rattaitten istuimen levittämättä, niin ei olisi tarvinnut tietäkään levittää.

— Ulos! oli silloin Jussila tiuskannut pää tärähtäen ja heittänyt pöydän takaa leimahtavan katseen riihensä ylitse mieheen. — Tämä on virallinen paikka. So so, siinä ei ole naurun sijaa!

Mutta kun hän olisi aavistanut, niin ei hän olisi maksajia kehottanut tilintarkastukseen tulemaan, sillä ne tulivat sinne niin suurella joukolla ja niin pahalla päällä, että ne, jotka siellä ennen olivat tottuneet päätöksiä tekemään, hämmästyivät kerrassaan sellaista asiain harrastusta, joka nyt niin äkkiä oli kuntalaisissa herännyt.

Oli päätetty kerrankin mennä oikein miehissä kokoukseen ja ottaa täydellinen selko koko kunnan hallituksesta, koko kunnanmiesten toimista. Ja siinä puuhassa on Kartano päämiehenä.

Ensimmäisenä joutuu siinä lukkari ahdistukseen siltakassasta, joka edellisen syksyn oli hänen hallussaan ollut.

— Mitä tämä on? Mihin on siltakassa huvennut? huudetaan joka taholta.

— Rautasillan kustannuslaskuun ja insinöörien syynipalkkoihin. Sehän juuri tilissä selvästi mainittiin, kuuluu vastaus.

— Mutta puustahan tuota siltaa sentään parhaillaan tehdään.

— Puusta tietenkin, kun sitä lietteän pohjan vuoksi ei voitu raudasta rakentaa.

— Jassoo! Vie tulimmainen! Vai maksoi se tieto niin paljon. — Ja sentähden nyt kiskotaan siltarahaa kaksin kerroin.

— Tämä ei kelpaa, tällaisesta hallinnosta on kerrankin tehtävä loppu, kuuluu äkäisiä huutoja.

Kovemmaksi käy vastustus yhä, kun kuullaan tili makasiinissa olevista siemenrukiista, jotka nyt tulevat koko kunnan maksettaviksi.

— Mitä jyviä ne ovat, mistä niitä on tullut? singahtelee kysymyksiä joka taholta.

— No niitä ei makseta. Hukkahan tässä perii. Kymmenenkö tuhatta markkaa! Ei ikinä makseta, kun ei ole niitä pyydettykään. Maksakoot, jotka ostivatkin, on heillä rahaa.

— Onhan tässä lainvoiman saanut pöytäkirja, oletteko päästänne sekaisin, väittävät kunnanmiehet.

— Olkoon kirjoja vaikka pöytä täynnä! Ei makseta, ei huolita, pitäkää omanne!

— Kyllä ne ovat kunnan omia nyt, väittää Mikkola, nykien parran sänkeä leuvassaan. Tämä hämmästyttävä vastustus on saanut hänen tiukan suunsa vastoin tavallisuutta aukeamaan ensimmäiseksi.

— Eivät ole kunnan omia. Laiton kokous on pidetty, käy huuto seinästä seinään.

Kummastellen katselevat kunnanmiehet toinen toistaan. Tämä on heille kerrassaan outoa, tällainen kauhea vastarinta, joka nyt näyttää aivan voittamattomalta.

Jussila kakoo kurkkuaan, lukkari syleksii ja sähähtelee kuin kissa, mutta eihän siinä saa suun vuoroa.

— Te olette suunniltanne kaikki, huutaa lopulta Jussila.

Mutta siinä ei auta mikään. Koko huone on kuin pauhaava, myrskyinen meri, jota ei mikään huuto saa asettumaan.

— Ei makseta. Merkitkää pöytäkirjaan, ettei makseta.

Hakekoot ostajat oikeudella, jos luulevat voittavansa, mutta hyvällä ei lähde penniäkään.

Se on yhteinen päätös ja siihen on sillä kertaa tyydyttävä. Tämän melskeisen kokouksen jälestä alkaa jyväjuttu kulkea oikeuksissa. Se näyttää todellakin alussa hiukan sekavalta, pannen kunnanmiehet alakuloisiksi, sillä rukiitten hinta on talven kuluessa laskenut miltei puoleen viime syksyisestä ja näyttää vieläkin laskevan.

Kaikista enimmin tulee levottomaksi Jussila, vaikkei hän oikeastaan osaa uskoa, että kunta niin selvässä asiassa voisi voittaa heidät. Mutta kuka tietää! Tässä maailmassa on tapahtunut kummia ennenkin.

Hän touhuu kyllä kunnallisissa asioissa ja virkapuuhissaan niin kuin ennenkin, koettaen esiintyä joka kohdassa entisellä varmuudellaan ja rauhallisena, mutta joka tarkemmin tuntee hänet, se voi huomata hänessä entistä enemmän totisuutta. Ja on hän muuttunut hiukan harvapuheisemmaksikin. Sillä salainen pelko asian onnellisesta päättymisestä asuu hänessä yhtäkaikki.

Jonkun kerran tekee hän jo itsekseen hiljaista katumistakin, että oli koko ruishommaan ryhtynyt ja siitä sellaisella kiireellä kokousta pitänyt, mutta ymmärsikö sen näin käyvän. Ja kun se Mikkolakin oli silloin tavattoman lujasti vakuuttanut, että niitä kipeästi tarvittiin ja että ne menisivät kaupaksi, hän jonka etupäässä piti tuntea milloin viljaa tarvittiin, kun ikänsä oli viljakauppoja tehnyt.

Jussila huomaa selvästi, että jos hän tässä jutussa lopultakin alakynteen jää, niin on se auttamaton vahinko hänen muille, suuremmille pyrinnöilleen.

Hänen on voitettava kunnan enemmistö puolelleen, joko hyvällä tai pahalla.

— Kun saisi sen Kartanon kukistetuksi. Tai vielä parempi, jos voittaisi hänet puolelleen. Hän se on koko pahennuksen juuri ja pää, kaikkein korkeampain pyrintöjen ja kaiken yhteisen hyvän piintynein vastustaja. Muu kunta olisi kyllä helpommin voitettavissa.

Siinä on seikka, jota Jussila asiain silloisessa tilassa alkaa mietiskellä, ja jonka suhteen hän tekee laskujaan sinne ja tänne.

Hän keksii lopulta keinon, jota päättää koettaa sovinnon alkajaisiksi kuntalaisten kanssa, ja joka hänestä sillä kertaa soveltuu erittäin hyvästi.

Vuorenpään koulu on kesän kuluessa valmistunut, ja hän päättää Jaakon päivänä pitää siellä omalla kustannuksellaan uljaat vihkiäiset, hankkia pötyä pöytään ja kutsua sinne kuntalaisia niin paljon kuin sopii, hän päättää kostaa pahan hyvällä ja näyttää niille, ketä he ovat loukanneet. Ja tulevathan ne sinne, siitä hän on varma; eivät ilkeä hänen kutsuaan kieltää. Ja hän tietää myös, että moni ukko on helposti voitettavissa hyvällä totilasilla.

Kartano on ainoa, jonka suhteen hän on kauvan epätietoinen. Kutsuisiko hän kaikki muut, ja jättäisi hänet yksin kutsumatta? Ei taitaisi sekään sentään olla sopivaa, sillä hän se on vastustajista sitkein ja hänellä on kunnassa puolta enemmän kuin luulisikaan.

Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen päättää hän oman asiansa vuoksi alentua siihen määrään, että lähtee itse varta vasten Kartanon luo kutsumaan häntä koulun vihkimisjuhlaan, lähtee ankarimman vastustajansa luo, jonka porttia hän ei ole avannut sittenkun kunnan toimiin ryhtyi. Tulkoon tai olkoon tulematta, mutta hän koettaa.

Ukko tervaa parhaallaan rattaanpyöriä keskellä pihaa, kun Jussila ajaa portille ja panee siihen hevosensa kiinni.

— Tuleepa sieltä nyt harvinainen vieras. Päivää, päivää! huutaa Kartano, asettaa tervasutinsa pyörän kapalle ja alkaa hangata kämmeniään saapasvarsiinsa. — Päivää, päivää! Ovat käteni vähän tervassa. Mistä päin nyt tuuli käy, kun Jussila meille poikkeaa?

Jussila ei ole huomaavinaan koko isännän kysymystä.

— Hyvinpä olette työtyri vielä vanhanakin, sanoo hän. — Eikö olisi nuorempia.

— Tämähän se juuri on vanhan työtä, mutta kas, tarvitseehan vieraan hevoselle heiniä.

— Elkää suotta, syönyt hevonen, enkä minä tässä ennätä kauvan viipyäkään. Oli vaan pieni asia, niin ohimennen poikkesin.

— Mennään huoneelle, mennään huoneelle, ja tuumitaan asiat sitten, minä vien ensin heinää hevoselle, puhukselee Kartano ja käy tallin katokseen, mistä ottaa selkäänsä suuren, heinillä täytetyn silppukopan. — Minulla on aina tämä heinäkoppa vieraitten varalta, sanoo hän mennessään koppineen Jussilan ohi, joka seisoo keskellä pihaa ja yhä kieltelee isäntää turhia vaivoja näkemästä.

— Tämä on hyvin mukava keino pitää heinät tällä tavalla kopassa, ettei hevonen pääse niitä hukkaan tärväämään eikä jalkoihinsa sotkemaan. Ja tässä on vielä korvassa tällainen raksi, josta saa sitaista kopan aitaan kiinni, näin, tällä tavalla, niin ei saa sitä hevonen kumoonkaan. Niitä on nuoria hevosia, jotka tarttuvat hampain kopan reunaan ja retuuttavat sen kumoon, mutta tätä ei saa, juttelee Kartano, päästää vielä suitsetkin hevosen päästä ja käskee sitten vierasta sisään.

— Eihän nyt olisi aikaa sisään tulla, kyllä minä pienen asiani tässä ulkonakin puhuisin, sanoo Jussila.

— No ei sellaista kiirettä, ettei huoneeseen ennätä, kun kerran taloon tulee.

Jussila ei kuitenkaan huoneelle tultua tiedä, kuinka oikein asiansa alkaisi. Häntä alkaa vähän hävettää oma itsensä ja oma saamattomuutensa, ja hän istuu vaan siinä Kartanon kanssa kahden kesken kamarissa, niinkuin tuoliin kiinni tarttuneena ja lukko kielen kannassa, juuri siinä kohdassa, mistä sen pitäisi aueta.

Kun on jo kauvan keskusteltu ilmoista ja sen semmoisista ja katsella kyyräilty toinen toistaan, saa Jussila lopulta sanotuksi: "Nythän on jo koulu valmis meidänkin kylässä. Saadaanpa vihdoin valoa sinnekin."

— Päivänrinteinenhän se on paikka, ei siellä pimeys ole ennenkään vallinnut.

— Hm! Mitä isäntä leikkiä, sivistyksen valo, joka koulusta lähtee, on tarpeellista sekin.

— Onpa kyllä, mutta sitäkin valoa on niin monenlaista. Minä en ole mikään koulujen enkä sivistyksen vastustaja, kaukana siitä, vaan soisin kernaasti, että nuori polvi jotain oppisi, ettei se jäisi yhtä tyhmäksi kuin me vanhat. Mutta minä olen ihmeekseni huomannut, että se nykyaikainen oppi usein vie työhalun mennessään. Sitä annetaan joko liian vähän tai liian paljon, tai annettaneeko sitä nurinkurisesti, mutta joku kierous siinä vaan on, sen olen huomannut. Kun on niissä kouluissa vuotta pari oltu, niin ei tahdo enää mikään raskaampi työkalu, mitä me vanhat olemme tottuneet leivän pyynnissä käyttämään, soveltua käteen.

— Mutta eihän se ole…

— Leivän tarve ei siltä vähene, mutta sitä ei enää itse viitsittäisi maasta yrittää. Koetetaan vaan saada sitä kaikenmoisilla sivukeinoilla, juuri kuin meille kasvaisi viljaa itsestään, niinkuin kuuluu pakanoille kasvavan valmis leipä puussa. Pyritään kaupunkiin, pyritään rautateille, kauppiaiksi ja keinottelijoiksi, sekä tehtaitten sopukoihin, pois täältä väljiltä, valoisilta vainioilta, virkaan mihin tahansa, vaikkapa pientä nälkää ja puutettakin näkemään — kunhan vaan päästään tekemästä tätä raakaa ja halpaa peltomiehen työtä. Jätetään lopulta meidät vanhat imemään peipisiä pelloistamme, ja hankitaan sillä kouluviisaudella ulkomailta leipä.

— Vai niin kierot käsitykset teillä on kouluista.

— Tehkää te koulunne sellaisiksi, että niissä oppi ja työnhalu kulkevat käsikädessä, niin minä olen valmis laittamaan omaan kylääni koulun vaikka yksinäni.

— Vai niin kiero on teidän käsityksenne kouluista, hokee vaan Jussila, kykenemättä sen paremmilla perusteilla kumoamaan Kartanon väitettä.

— Koulut itse ne ovat kieroja. Vaikka meillä olisi oppia kuinka paljon tahansa, niin leipää tarvitsemme sittenkin.

— Vaan kun tässä viime syksynä alettiin toimia leivän eteen, niin ei sekään teille kelvannut. Siitäkin teitte riidan.

— No eikö ollut kiero asia sekin! En kaiketi minä menisi leipää kenenkään suuhun tunkemaan, ennen kuin kuulisin onko hänen nälkä.

— Mitä tässä turhia viisastellaan. Muiden parasta siinä tarkoitettiin ja parhaan tunnon mukaan toimittiin, niinkuin toiskuntalaiset ainakin. Tottapa maailmassa vielä sen verran oikeutta löytyy, ettei selvää asiaa vääräksi väännetä, vaikka te sitä nyt koetatte meidän niskoillemme ajaa. Mutta sen minä sanon, että viisainta olisi, jos aikoinaan jättäisitte koko riitanne. Kunnalle siinä vaan turhia kuluja hankitte.

— Jospa nyt hankittaisiin kerran mekin.

Jussila yskähtää pahasti ja on aikeessa nousta istuiltaan.

— Minä en sitä juttua jätä, en vaikka jäisin ihan yksin, jatkaa Kartano.

— No kun riidellä tahdotte, niin annetaan asiain riidellä, pysytään me miehet sovinnossa, sanoo Jussila, nousten tuskallisena seisaalleen. — Tulkaa nyt kumminkin Jaakkona meille koulun vihkiäisiin. Olen kutsunut sinne muitakin kuntalaisia.

— Mitähän minä vanha mies sinne teidän joukkoonne. Olisin siellä kuin viides pyörä vaunuissa. Eivätpä näytä vanhat nykyaikana enää mihinkään muuhunkaan kelpaavan, korkeintaan sudenkuopalle.

Nyt alkaa jo Jussila suuttua.

— Ette siis ota kutsuani vastaan, sanoo hän hattuunsa tarttuen, ääni jo paljon ylpeämpänä kuin äsken, aivan luonnollisessa voimassaan.

— Enhän minä vanha niissä osaa olla sellaisissa seuroissa.

— Osaattehan olla poissa kuitenkin. Hyvästi!

— Jumalan haltuun, Jumalan haltuun!

Jussila käy kiivaasti hevosensa luo, työntää ähkäisten suitset suuhun, nousee rattaille ja läimäyttää hevostaan lautasille.

"Jumalan haltuun!" kuulee hän vielä ukon sanat, kun tämä kokoilee heinän rippeitä maasta koppaansa ja päästelee sitä aidasta irti.

— Tyhmä, murahtaa Jussila rattailtaan, — pöllöpää! että lähdin ollenkaan tuon itsepintaisen saiturin luo. Häntä ei käännä mikään, mutta pitäköön hän päänsä. Minä hänen puolueensa vielä masennan, minä sen hajotan niin, että hän todella jääkin viisauksineen yksin. Mennä hänen kanssaan puhumaan asiasta, hm! Aivan samaa kuin lähtisi vasikan kanssa kilpaa juoksemaan. Äs! Ja jos hän vielä kääntää tämän siksi, että minä muka olin hänen kanssaan sovintoa hieromassa, ja siitä levittelee puheita. Turkanen!

Hän päättää olla sanaakaan hiiskumatta käynnistään Kartanon luona, ja jos siitä puheita alkaa kuulua, niin hän kieltää koko asian.

17.

Muutamaa päivää ennen Jaakkoa lähtee Jussila itse Helsingistä saakka ostamaan juhlatavaroita, kaikkea mitä hän sellaisessa tilaisuudessa arvaa tarvittavan. Ja sitä tarvitaan paljon, sillä hän aikoo hämmästyttää kuntalaiset kemuillaan.

Kun hän siellä touhuaa ja juoksee kauppapaikkain väliä, niin muutamalla katukäytävällä, mitä näkee hän! Senaattori, sama vanha herra, joka heillä oli maanviljelyskokouksessakin ollut, astelee häntä vastaan.

Jussila nostelee hattuaan jo matkan päässä, niin että moni ohikulkijakin jo tapailee päähinettään, mutta antaa tarkemmin katsottuaan painua kätensä alas.

Senaattori näyttää olevan sama mietteihinsä painunut herra kuin ennenkin, ja tuskin hän huomaisi Jussilaa ollenkaan, ellei tämä vihdoin kovalla, innokkaalla äänellä remahuttaisi: "hyvää päivää, herra sinatööri".

Hän sulkee häneltä suorastaan tien, ja siinä seisovat he hetken vastatusten, senaattori katsellen tervehtijää ikäänkuin muistellen, kuka hän mahtaisi olla.

— Minä olen Anton Jussila, kunnallislautakunnan esimies sieltä Kangasjoelta, jos herra sinatööri suvaitsee muistaa sitä maanviljelyskokousta, jossa…

— Kas todellakin! Hyvää päivää!Tämäpä oli ihmeellinen sattuma! Minä olin juuri aikeessa valtiopäivämies Kappolan kautta kuulustaa sieltä teidän kulmalta, juuri sieltä teidän kauniilta nummiltanne, jotakuta pienenläntää maatilaa. Siellä on muistaakseni hyvin kuivat, havumetsäiset seudut.

— No ei kuivempia koko maailmassa, herra sinatööri.

— Olisikohan kukaan siellä halukas myömään tilaansa?

— Oi oi, aih! herra sinatööri, niitä saa sieltä vaikka satoja, huudahtaa Jussila.

— No no, yhtä minä vaan tarkoittaisin. Katsokaa, isäntä, asia on tämä, ehkä voitte astua kanssani vähän matkaa tänne päin, niin puhun teille sen kokonaan. Minulla on kyllä maatila, jossa olen asunut virkalomillani, mutta se on järven rannalla, kosteassa paikassa. Nyt ovat lääkärit määränneet minut terveyteni vuoksi asumaan kesiä täydellisesti kuivassa, havumetsäisessä seudussa. Silloin tuli mieleeni se teidän kulma, sillä en ole missään nähnyt niin raikkaita kangasmaita kuin siellä. Jos te tietäisitte siinä lähiseudullanne jonkun sopivan tilan, jonka voisi ostaa, niin tekisitte minulle hyvän palveluksen, jos kuulustelisitte sellaista.

— Kyllä niitä on vaikka kuinka paljon, herra sinatööri.

— Niinkö luulette?

— On ihan varmaan.

— Sepä mainio asia. Kuulustelkaa siellä nyt, niin minä voin tulla vielä syksymmällä itse katsomaan ja tekemään kaupan, jos näen että paikka minua miellyttää. Niin, mitä pitikään sanoani, niin, rakennuksista ei ole suurta lukua, ei ollenkaan. Sen vuoksi minä juuri tekisinkin kaupan jo näin syksyllä, että voisin talven ja kevään kuluessa korjauttaa ja muutella huoneita mieleni mukaisiksi.

— Kyllä niitä siellä on. Minä toimitan herra sinatöörille sieltä talon vaikka huomispäivänä, uhoo Jussila.

— Kunhan eivät olisi kovin kalliita.

— Mitä ne siellä salokulmilla maksavat! Ja tiekin sinne meille päin on nyt hyvässä kunnossa, kun minä sen laitatin. Ei se ole ollenkaan enää sellaista louhikkoa kuin herra sinatöörin viimeksi käydessä.

— Olenpa oikein rauhallinen, että sattui näin hyvästi. Minä tahdon tulla itse katsomaan paikkaa ja voin tulla, jaah, hän pyyhkäsee partaansa ja miettii kävellessään, katsellen katukäytävään, missä Jussila astua nytkäyttelee hänen rinnallaan melkein varpaillaan ja polvet notkahdellen, ettei vaan korkojensa kopinalla häiritsisi korkean kumppaninsa ajatuksia, — niin, minä voin tulla sinne noin kahden viikon päästä.

— Mutta eiköhän herra sinatööri voisi tulla sinne jo viideskolmatta päivä tätä kuuta. Meillä olisi siellä silloin pieni, vaatimaton juhla, heh, tuotanoin. Minä olen nyt saanut toimeen koulun meidän kylään, josta silloin viimein jo oli puhe, niinkuin herra sinatööri muistaa, ja pidämme siellä nyt Jaakonpäivänä pienen vihkimäjuhlan. Talonkauppa kyllä syntyy millä hetkellä tahansa, kun minä otan asian ajaakseni.

Samassa yhtyy senaattoriin eräs toinen, vanha herrasmies. He keskustelevat hetkisen ja kääntyvät kävelemään Esplanaadille päin.

Jussila seuraa heitä, muistamatta omia asioitaan tai ostoksiaan ollenkaan. Hänen suunsa on leveässä voitonriemuisessa hymyssä. — Ääh, sinä Kartanon räähkä, odotahan sinä! ajattelee hän. Sinuako minä todella lähdin kutsumaan juhlaani! Olinpa lapsellinen silloin.

Senaattori katsahtaa takansa, niinkuin olisi unohtanut jotain.

— Suokaa anteeksi, isäntä, en muistanutkaan, minä tulen noin parin viikon päästä, vaan ilmoitan teille kuitenkin tuloni tarkemmin sitten.

— Ei siis passaa herra sinatöörille tulla ensi viikolla?

— Ei mitenkään.

Toinen herra kävelee edellä, ja senaattorin katseesta voi helposti huomata, että hän soisi Jussilan jo lähtevän omille asioilleen. Mutta Jussila pysyttelee yhä matkassa.

Hänen päähänsä on iskenyt rohkea, mutta ihana ajatus, ja se on siellä jo ennättänyt muutamassa sekunnissa muodostua täydelliseksi, valmiiksi kuvaksi: hän istuu senaattorin ja tuon toisen herrasmiehen kanssa pöydän ääressä, kaikki katselevat heitä kunnioituksella, kyypparit juoksevat ja kumartelevat. Onhan hänellä rahaa, yksi viisisatanen aivan eheänä vielä. Rohkenisiko hän kysyä? Mikä sitä estäisi, eikän siinä mitään loukkausta ole.

— Rohkenisinkohan minä, sanoo hän yskähdellen, saisinkohan minä tarjota herra sinatöörille yhden tyytinkin, ja jos tämä toinenkin herra, tai jos otettaisiin yksi pieni munkkipullo Seurahuoneella tai, ja hän viittaa peukalollaan salaperäisesti Kappeliin päin.

— Minä en kärsi väkeviä ollenkaan, vastaa senaattori jyrkästi, tehden kiivaan, poistavan liikkeen kädellään.

— A-a-antakaa anteeksi, herra sinatööri, että tyhmyydessäni kysyin.

— Olkaa nyt hyvä ja muistakaa vaan, mitä olemme puhuneet. Näkemään asti!

Jussila ottaa paluumatkalla ilomielissään pienen humalan, rallattelee rattailla asemalta kotiin saakka, ja puhuu käsittämättömiä asioita Matille, joka on tullut häntä vastaan rautatielle ja istuu nyt takaistuimella silmät suurina ja päätänsä pudistellen, luullen isäntänsä kaupunkimatkalla tulleen päänvikaan, sillä tavallista humalaa ei se hänen mielestään ole.

Kotiin tultua hyppää isäntä rattailta maahan että piha tömähtää, vaikka ennen usein on leiniä valitellut ja pyytänyt Mattia auttamaan. Sitten menee hän melkein juoksujalassa portaita ylös, sieppaa eteisessä emännän kainaloonsa ja pyörittää häntä siinä, lallattaen puoleksi laulavalla, melkein itkevällä äänellä: "kun sinä mamma-ani tietäisit — ai, ai!"

— Siunatkoon! Mikä sinuun on mennyt? Ethän tuollaisena ole ikinä ollut.

— Jumalan kiitos, että sain hänet kotiin, mutisee Matti. Mutta ennenkun on vielä ehtinyt päästää hevosta aseista, kuulee hän jo isäntänsä jymisevän äänen portailta:

— Matti, mene paikalla sillä samalla hevosella noutamaan Syrjälän isäntä tänne. Jollei hän ole kotosalla, niin haetuta. Sano, että minulla on tärkeätä asiaa.

— Laputtaa annan Syrjälän nyt vihdoinkin. Suotta onkin siinä kitunut talossaan ja tuskin jaksanut korkojaan maksaa, puhuu hän emännälleen mentyään takaisin huoneelle. — Uuden isännän toimitan Syrjälään, sellaisen, joka ei yhtenään käy armoa anomassa ja köyhyyttään ruikuttamassa.

Hän puhuu emännälleen koko asian, mutta he arvelevat parhaaksi pitää sitä vielä toistaiseksi salassa.

— Kyllähän perästä kuuluu, sanoo hän. — Pane nyt mamma vettä kiehumaan, niin tekaisen tässä hiukan matkan päälle, ja onhan Syrjälällekin sentään annettava "pieni murheeseen", kun hän sieltä saapuu. Kunpa sinä olisit nähnyt kuinka me sinatöörin kanssa, näin juuri, tällä tavalla. Mutta vielä sinä sen kerran näet, sinäkin. Tulee hän meille joskus iltatotille ensi kesänä, siitä olen varma. Näkevätpähän vielä nämä saivartelijat täällä, millaisten miesten kanssa minä pidän seuraa.

— Mitähän Kappola tuumailee tästä, arvelee emäntä, hyvillään hänkin.

— Ahhah! sanoo Jussila käsiään hykerrellen. — Kyllä se häntäkin pistättää. Mutta minäpä näytän, että tulee se minunkin vuoroni kerran. Aatteles, että sinatööri oli kirjoittaa juuri samalle miehelle tästä asiasta, vaan minä ennätin parahiksi paikalle. Se oli onnen potku, sillä arvaathan, mitä tästä olisi tullut, jos asia Kappolan huostaan olisi joutunut. Luuletko, että hän kateudessaan olisi meille sellaista naapuria toimittanut. Ei se mieskään! Ja entä tämä Kartanon joukko täällä! Se siitä vasta oikein hämilleen joutuu. Hävyttömät! ettei heille kelpaa se minkä minä heille parhaaksi katson ja harkitsen.

— Syrjälä saa lähteä talostaan nyt, jatkaa hän kävellen edestakaisin permannolla. Se on hänelle parasta se. Minä tarjoan hänelle talosta sen, minkä hän on minulle velkaa. Tavaransa pahaiset pitäköön itse. Ja jollei hän siihen suostu, niin huomenna on uloshaku kuvernöörissä. Hs, mamma, kuules! Voinhan minä sinatööriltä ottaa hiukkasen enemmän, pikkuisen vaivani palkoiksi, hän kyllä jaksaa maksaa, mutta älä jumalan tähden avaa suutasi kenellekään. Tässä maailmassa täytyy olla tarkka, missä vaan voi.

18.

Koulun vihkiäiset ovat komeat, uudet väljät kouluhuoneet ovat kansaa täynnä. Ja kemut, jotka juhlan päätyttyä pidetään Jussilassa, ovat vieläkin komeammat. Ei ole sellaisia ennen kunnassa nähty, ei ole moni kutsuvieras sellaista kestitystä saanut parhaissa häissäkään, ja pyörälle se on panna monen jäykän pään.

— Katsos vaan sitä Jussilaa! Eipä näytä siltä että hän kitsastelisi, kuiskaillaan yleiseen. — Minkähän vuoksi häntä aina on morkkailtu ja hänen tuumiaan vastustettu. Ei tämä siltä näytä, että hän mitään omaan puoleensa vetäisi.

— Olkaa te iloisia miehet ja hämmentäkää lasejanne, hokee Jussila. — Ollaan iloisia ja sovinnossa kerran edes, kyllähän sitten taas riidellään. Mutta turhaan te riitelette, turhia kuluja itsellenne hankitte. Seuratkaa te vaan Kartanon pilliä, niin meneepä näihin oikeuden käynteihin lopulta koko kunnan kassa, menee vielä kassakaappikin. Silloin ne vasta oikein äyrit kohoavat, silloin sitä vasta köyhää koetellaan. Ja kenenkä sitten luulette ne hävinneet asianne korjaavan, kenen tarttuvan kunnan ohjaksiin? Minä en ainakaan sitä tee! Niin, niin, riidellään me vaan, mutta ollaan sentään tänä iltana ystäviä. Molskis, Tienhaara! Pistäpä sokeria lasiisi, sinä vanha Kaitala! Sinäkin silloin talvella huusit tuomiota minun päälleni, vaikka minä sinua aina olen täyspäisenä miehenä pitänyt, tahtoisit tehdä köyhän meistä, mutta se ei onnistu, ei se onnistu, sinä vanha Kaitala, sillä eihän oikeata asiata millään vääräksi saada.

— Niinhän tulin tehneeksi, mutta kukapa siitä nyt oikeastaan osaa viisas olla. Yksi sanoo yhtä, toinen toista.

— Kyllähän perästä kuuluu. Riidanpa teitte tästä koulustakin, mutta tuossa se nyt sentään seisoo, eikä siitä enää maahan painu. Ja nyt juomme sen harjaisia. Terve miehiä!

Kovin on Jussila riemastuneena tänä iltana ja hänen iloaan on vielä lisännyt sekin seikka, että hänen tyttärensä on aamupäivällä pidetyssä johtokunnan kokouksessa tullut valituksi uuden koulun opettajaksi.

Pari johtokunnan jäsentä oli tosin pannut sitä vastaan, koska hakijain joukossa oli ollut useita vanhempia, jo virassa olevia opettajia erinomaisen hyvillä todistuksilla, ja heidän mielestään olisi pitänyt valita joku niistä. Mutta silloin oli pastori pitänyt pitkän, vakavan ja sydämiin käyvän puheen, huomauttaen, ettei koululle monastikaan ole todellista hyötyä sellaisista opettajista, sillä vaikka he ovatkin eteviä kaikenmoisissa maallisissa asioissa, niin puuttuu heiltä juuri sen vuoksi usein tosi kristillisyys, niinkuin näidenkin todistuksista huomataan. Ja toisekseen ovat nuo "loistavat" opettajat niinkuin muuttolintuja. He kyllästyvät pian yhdessä kohti olemiseen ja hakevat yhä uusia, parempia paikkoja. Sellainen alituinen opettajain muutos ei liioin ole koulun todelliselle vaikutukselle edullista, paitsi sitä, että siitä on monta muuta harmia, kun yhtenään on virka avonaiseksi julistettava. Ja onhan se kunniakin seurakunnalle, että se oman nuorisonsa keskuudesta voi löytää niin kykeneväisen neitosen, kuin neiti Jussila on, tarvitsematta sellaista etempää etsiä.

Ja kun sitten vielä Mikkola, joka myöskin kuului johtokuntaan, oli noussut seisaalleen ja paukauttanut jyrkän amenen pastorin puheeseen, että "kyllä se niin on kuin pastori sanoo, ettei niistä liian etevistä opettajista ole koululle todellista hyötyä", niin olivat huomanneet erehdyksensä nekin kaksi, jotka ainoastaan hakijain todistuksia olivat tahtoneet panna vaalin perustaksi.

* * * * *

Viikkokauden kuluttua tuli vihdoin kirje, jota Jussila levottomuudella oli odottanut.

Sitä luki hän uudestaan ja yhä uudestaan koko iltapäivän. Kävi välillä katsomassa rillojaan, jotka kiireellä olivat uudestaan maalatut, ja koetteli, joko maali oli kuivunut. Pistäysi sitten talliin, missä hänen paras hevosensa oli viettänyt jo monta vapaapäivää pehmoisilla pahnoilla ja purrut kauraa.

Illalla maata pantua, kun tuli jo oli sammutettu, nousi hän uudestaan vuoteelta ylös ja sytytti kynttelin.

— Kas kun en muistakaan, oliko se nyt viides päivä, vaiko kuudes.

— Eiköhän se ollut viides, arveli emäntä.

— Pitääpä katsoa vielä vissimmäksi. Viides on. Näetkö tuollaista komeata "iitä", jolla hän on nimeni kirjoittanut, kun ulettuu aivan kufäärttin alareunaan saakka. Noin sitä on minunkin ruvettava kirjoittamaan, piirrettävä sitten muut kirjaimet hyvin pieniä, aivan niinkuin tuossa hänen omassa nimessään, ja "a" ja "ällä" yhtä korkeat, ja sitten heitettävä tuollainen mutka ympäri, rohkeasti noin, puhukselee Jussila ja heilauttaa kättään.

Seuraavana päivänä ajaa hän asemalta kotiin senaattorin kanssa. Hän voisi ajaa suoraankin Vuorenpään tielle, mutta ajaa sentään pienen kierron valtatietä pitkin. "Tuo oikotie on niin huonoa", sanoo hän vieraalleen. Mutta siinä on valtatien varressa Kartanon talo, ja hän tahtoo tällä kerralla ajaa siitä ohitse, vaikkapa tulisi penikulma kiertoa.

Kartanon väki on parhaallaan rukiissa maantien varrella, ja isäntä itse kuhiloitsee.

Jussila ajaa siitä käyttöä ohi ja puhuu kovalla äänellä, kättään soikkien, millaisia tyhmiä riitapukareita ne täällä kunnassa ovat, ja kuinka ne kuluttavat hulluissa oikeudenkäynneissä koko kunnan kassat, niin ettei heitä lopulta hallitse mikään, jollei asioihin muutosta saada.

Ruisväki katselee ohimenijöitä ja tekee hyvän päivän, isäntä nostaa lakkiaan, johon senaattori vastaa hypistämällä hiukan hattunsa reunaa, mutta Jussila ei katsahda sivulleenkaan kuin vähän toisella silmällä. Hän alkaa ohi tultua vaan massutella huuliaan ja nykäsee ohjaksia.

19.

Aika on kulunut ja on jo se vuosiluku käsissä, jonka loppupuoliskolla taas tulevat tapahtumaan vaalit valtiopäiville.

Jussila tietää hyvin, että hänen pääsynsä sinne, että hänen pyrintöjensä onnistuminen riippuu kokonaan omasta kunnasta, siitä, saako hän ne kahdeksan miestä valitsijoiksi, joita tahtoo ja jotka hänen puolueensa kesken ovat siihen toimeen katsotut.

Mutta siinä onkin hänellä pieni pulma edessä. Sillä riitaa jatkuu kunnassa yhä. Sama oikeudenkäynti, joka jo kaksi vuotta sitten syntyi niistä onnettomista siemenrukiista, on vieläkin päättymättä. Ja hän huomaa ihmeekseen, että olot ovat tämän ajan kuluessa kunnassa koko lailla muuttuneet. Moni mies on ruvennut harrastamaan asioita paremmin kuin ennen ja kulkee kokouksissa nyt itse. Hänen nimensä ei olekaan enää otettavissa valtakirjoihin yhtä helposti kuin tässä takavuosina.

Enemmistö oli toki saatu luopumaan riidasta, joka lopulta on alkanut kääntyä kunnan tappioksi. Heidän innostuksensa on saatu laimentumaan kustannusten ja edesvastuun pelotuksella väärästä oikeudenkäynnistä, ja niin on moni heistä vaipunut siihen entiseen välinpitämättömyyteensä taas, joka aina ilmeni sanoissa: "tehkööt nyt kunnanmiehet mitä tahtovat, eiväthän talosta häätäne toki", ja he ovat lakanneet kulkemasta kokouksissa. Mutta eivät pistä puumerkkiään hekään kenenkään valtakirjaan. Itsepäisimmät, Kartano etunenässä, ovat puolestaan vieneet jutun vielä senaattiin. Ja he juonittelevat joka kohdassa, saattaen Jussilalle monta harmia ja päänvaivaa, häpeämättä edes hänen uusia, korkeita kesänaapureitaan.

Valitsijamiehet ovat Jussilalla tämän syksyiseen vaaliin varmat. Niihin hän voi täydelleen luottaa. Hänellä on kahdeksan miestä, jotka ovat hänen kanssaan yhtä niinkuin hampaat samassa rattaassa, jotka kaikki pyörähtävät yhtäaikaa hänen kanssaan joko eteenpäin tai taakse. Enempää hän ei tarvitse, kunhan ne vaan saa valituiksi. Äänestäkööt naapurikunnassa sitten ketä tahansa. Ja heille hän on luvannut luopua lautakunnan esimiehyydestä, jos valtiopäiville pääsee. Siihen toimeen on päätetty asettaa hänen jälkeensä lukkari, lukkarin tilalle kunnan virkamieskoneistossa taas joku toinen, ja niin mies mieheltä hiukan paremmille tuloille, sillä kun rattaassa yksi hammas kerran loksahtaa eteenpäin, pyörähtävät tietysti samaan suuntaan kaikki muutkin.

Ja valtiopäivä-asioita miettii hän jo innokkaasti, kaikkia anomuksia ja armollisia esityksiä, joista sanomalehdet tähän saakka ovat tienneet mainita.

Senaattorin seuraa on hän kesän kuluessa koettanut etsiä niin paljon kuin mahdollista, ja ottanut aina puheeksi nämä tietonsa lähestyvien valtiopäiväin tehtävistä. Hänellä on suuria tuumia tekeillä itselläänkin, ja mainitsee hän niistä joskus kautta rantain, kun tietysti ei voi suorastaan sanoa, että hän mahdollisesti joutuu säätyyn itsekin.

— Olisipa hauskaa tietää, mille kannalle se tai tuo mies siinä tai siinä asiassa asettuu, sillä varmaanhan hän tulee vielä valituksi, juttelee hän senaattorin kanssa. Niitä esityksiäkin tehdään monenmoisia, yksi toivoo sitä, toinen tätä, mutta kun sattuisi sinne tulemaan joku, joka tuntisi tämän meidänkin paikkakunnan olot, joka ehdottaisi, että valtio yhdistäisi kanavalla Sälöisten jokeen tämän meidän kylän järven, niin se se mies olisi. Kolmen pitäjän latvakulmille siitä tulisi siunausta, kun saataisiin tukinuitto täältä salomailta suorastaan mereen saakka, puhumattakaan sitä, että halla ja liiallinen kosteus vähenisi, kun vedet samalla laskisivat. Mutta eiväthän ne voi joka paikkakunnan tarpeet tulla ilmi, kun sinne ei miehiä useammin vuorotella, ei tietystikään. Niin, niin.

Siten toimii ja miettii Jussila ja odottaa kiihkeänä, että senaatin päätös tuosta riitajutusta, joka koko kunnan on sotkeuksiin pannut, saapuisi ennen valitsijamiesten vaaleja, sillä sen hän toivoo lannistavan viimeisetkin hänen vastustajistaan, ja kääntävän heidän kiukkunsa Kartanoa kohtaan.

Ja hänen suureksi riemukseen saapuukin paperipakka takaisin senaatista juuri parhaaseen aikaan, niinkuin hyvän sattuman saattamana. Se saapuu juuri samana pyhänä kirkossa julaistavaksi, jolloin vaalikokouskin kuuluutetaan, ja Jussila vie sen itse heti tulisella kiireellä pappilaan, entiselle pitäjänapulaiselle, joka etupäässä juuri hänen toimestaan nyt jo kirkkoherrana saarnaa parannusta tälle riitaiselle seurakunnalle.

Kun kirkkoherra sitten seuraavana sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen itse nousee lukemaan kuulutuksia, kantaa lukkari hänen jälestään saarnatuoliin melkein sylinsä täyden paperia, ja jää seisomaan ylimmälle pykälälle esimiehensä taakse, suu naurun mareessa.

Jussila, Mikkola ja moniaita muita kunnanmiehiä ilmestyy heidän jälestään sakariston ovelle ja he pistäytyvät kirkon puolelle papin penkkiin istumaan.

Kirkkoherra lukee alussa juhlallisella äänellä, melkein kuin saarnaisi, mutta kun papereista ei tahdo loppua tulla, alkaa hän lopulta lukea tiukemmasti, eikä suurin osa seurakuntaa ymmärrä siitä enää mitään. Kuuluu vaan "kantajat — vastaajat — kunta — pöytäkirja — Jussila, Mikkola, Kukkonen — että — koska — kun — siis — Kartano ja hänen asianosaisensa — kuvernöörin oikeus — keisarillinen hovioikeus — keisarillisen senaatin harkinta —"

Syvä hiljaisuus vallitsee kirkossa. Vaan kun kirkkoherra on erittäin painavasti ja selvästi lukenut viimeisen pitkän lauseen, jossa "keisarillinen senaatti määrää Kangasjoen kunnan lunastamaan tilanomistaja Mikkolalta ja kirkonveisuunjohtajalta Kukkoselta kymmenellä tuhannella markalla sen siemenruisvaraston, jonka he kunnan oman päätöksen mukaan ovat sille hankkineet, sekä korvaamaan heidän oikeuskulunsa kahdella tuhannella markalla", silloin kohahtaa koko kirkko niinkuin hiljainen korpi, johon rajuilma äkkiä iskee, ja harva kuulee enää ollenkaan, että kirkkoherra vielä määrätyksi päiväksi julistaa kunnankokouksen, jossa muun muassa valitaan valtiopäivämiehen valitsijat.

Sanankuulijat poistuvat kiireellä kirkosta, ja moni katsahtaa käytävällä melkein arasti taakseen, että eiköhän sieltä vielä tule jotain pahempaa, eiköhän siellä jo ole kirkkoherran kädessä säkenöivä, kaksiteräinen miekka, sellainen, jolla keruubi ajoi Aatamin paratiisista hänen pahain töittensä tähden. Vaan he näkevätkin kirkkoherran poistuvan päinvastaiseen suuntaan, kuorin kautta sakaristoon, ja tarjoovan kättä siinä ovella seisoville kunnanmiehille, jotka hymy huulilla ottavat vastaan hänen onnittelunsa tämän ikävän jutun onnellisesta päättymisestä.

20.

Kaikki ei sentään ollutkaan vielä niin onnellisessa lopussa kuin luultiin. Sillä kun Jussila sai käsiinsä ensimmäisen sanomalehtinumeron, näki hän siinä kauhukseen kummia. Uuh! Haarasivatko hänen silmänsä, vai näkikö hän oikein?

Siinä oli joku ehdottanut valitsijamiehiksi heidän kunnasta hänen pahimpia vastustajiaan, ensimmäisenä tilanomistaja Vuorisen, tuon entisen, viralta erotetun lautakunnan esimiehen.

Sehän oli aivan uusi katala keksintö, sillä eihän sellaista oltu ennen nähty, että jo valitsijoitakin lehdissä ehdolle pantiin. Se oli aivan hänen päänsä varalle keksitty. Aikoiko siis kunta uudestaan juonitella? Nostiko se kummitus vielä päätään, jonka hän jo luuli ainiaaksi maahan painaneensa? Onko häntä vastaan vielä kerran nouseva samanlainen rymäkkä kuin ruisjuttua aljettaissa? Nyt sen vaikutus olisi kauhea!

Hän huomasi heti, mistä tämä oli lähtenyt ja mitä tämä merkitsi. Se oli sitä samaa hapatusta, jota kerran ennenkin oli hänen tielleen viskattu. Mutta antaisivatko kuntalaiset vielä Kartanon puolen vietellä itseään, eivätkö ne vielä olisi viisastuneet edellisestä? Jumala sen tiennee?

Jussila lähtee heti ajamaan kirkolle, mistä hän aina ennenkin on saanut apua asioihinsa. Mutta siellä hänen kauhunsa lisääntyy vaan. Hän on mennä mykäksi, kun kuulee, että kirkkoherra ja lukkari juuri ovat keksineet salaisen liiton, joka on syntynyt heti kuulutuksen jälkeen jo kirkonmäellä viime pyhänä, ja jonka tarkoitus on toimittaa näille valtiopäiville Kartano!

— Mistä tämä tällainen innostus valtiollisiin asioihin, juuri kuin olisivat ennen ottaneet osaa niihin, kun eivät edes tienneet, milloin valtiopäiviä istuttiinkaan! ihmettelee kirkkoherrakin. — Kansanvillitsijät! jatkaa hän. — Se on vaan ikävää, että tässäkin huomataan sama turmiollinen ilmiö, kuin monessa muussakin kohdassa, että kun joku uusi aate alkaa voittaa alaa yksinkertaisen kansan keskuudessa, niin ottaa se useimmin ensimmäiset askelensa antikristuksen teitä.

— Eikö tämä ole ilkeyttä, eikö tämä ole pilkan tekoa koko edustuslaitoksestamme! huudahtaa Jussila hengästyneenä. — Äijän kötys, joka tuskin tuntee omat tunkionsa, häntäkö valtiopäiville! Tämä on kostoa eikä mitään muuta. Mitähän sinatöörikin tästä sanoisi? Ikävätä, että hän ennätti jo muuttaa kaupunkiin.

Kirkkoherra epäilee, että siitä toimesta ei tule mitään, ja lukkari on ihan varma, että se on vaan mitättömän vähemmistön juonittelua, sillä suurin osa kuntaa ei rohkene enää heitä vastaan asettua.

Mutta Jussilan rauhalliset valtiopäivämietteet ovat siitä huolimatta menettäneet tasapainonsa ja miehissä koetetaan niitä saada ennalleen taas, sillä eihän siitä tiedä, kuinka voisi käydä, jos pahasti sattuisi.

Kirkkoherrakin on kovin innostunut näihin maallikoitten asioihin.

Kulkeissaan virkatoimissa pitäjällä, ottaa hän joka kerta, kun vaan on miehiä koolla, tämän asian puheeksi, ja nauraa ivallisesti, että Kartanoa muka koetetaan valtiopäiville.

Jos silloin sattuu olemaan Kartanon puoltajia saapuvilla, niin kieltävät nämä asian ensin, mutta kun huomataan, että se on jo yleisesti tunnettu, niin arvellaan, että "eipä taitaisi hullummaksi olla, vaikka hänkin sinne kerran pääsisi. — Pitäisi hän ainakin köyhäin puolta siellä. Mutta valitsijamiehethän sen asian päättävät."

— Paraskin köyhäin puoltaja. Onpa hän petkuttanut niin köyhiä kuin rikkaitakin, kaikkia, jotka hänen yllytyksestään menivät väärää asiaa puoltamaan.

— Vaan sepä oli meidän mielestämme oikea.

— Ettekö kuulleet kirkossa mikä se oli. Kaksituhatta saatte maksaa kuluja vielä. Ja mikä pahinta, jos nyt Jussila tahtoo, jos hän tahtoo pahan pahalla kostaa, jota hän ei minun tietääkseni tosikristillisenä miehenä sentään tee, mutta jos hän tahtoisi, sanon minä, niin aimo sakon saisitte vielä lisäksi tästä väärästä riidastanne.

Ja samaan suuntaan puhuvat muutkin.

— Sakkoa tulee, että paukkuu, ja kiittäkää jos sillä pääsette. Tällaisesta väärästä korkean sinaatin vaivaamisesta on moni mies istunut linnassa. Niin oli sinatööri itse pappilassa jo kesällä puhunut, kun tunsi tietysti asian hyvästi, ja ihmetellyt oli, että on sillä Jussilalla silloin lampaan maksa, ellei tästä hyvitystä vaadi.

Jussila itse on kokouspäivän lähestyessä jo kutakuinkin levollinen, sillä kaikista kylistä saa hän hyviä, lohduttavia tietoja. Mutta hän on sisällisestä kiihkosta hiukan hermostunut, sillä sellainen kuumuus on pannut vavahtelemaan jo hänenkin vanhan ruumiinsa.

Hän ei oikein tiedä, kuinka esiintyisi kokouksessa, ja sen vuoksi päättää hän tahallaan mennä sinne hiukan myöhempään, ajatellen, että alkakoot siellä nyt ensin muilla asioilla.

Mutta kun hän astuu kunnanhuoneeseen sisään, käy vieläkin kerran väre hänen selkäpiissään, sillä vastoin odotustaan huomaa hän huoneen olevan täynnä ja uuden riidan taas täydessä käynnissä. Voi kirousta, jos niillä täällä on enemmistö!

Hän näkee ovensuussa Kartanon, Vuorisen ja muutamia muita ankarimpia vastapuolueen miehiä. Mutta itse asiassa ei niitä siellä sentään monia ollut, sillä enin osa kokousmiehistä oli torppareita, itsellisiä ja muita sellaisia, joilla ei ollut mitään sananvaltaa valtiopäivähommissa. He olivat tulleet sinne vaan sen vuoksi, että luulivat siellä vielä jatkuvan riitaa rukiista, joihin hekin pienistä varoistaan saivat nyt lisä-äyriä maksaa.

— Siinä se on meidän tuleva edusmiehemme, kuiskaa Vuorinen Kartanolle, kun Jussila astuu heidän ohitsensa ja käy puheenjohtajan pöydän viereen istumaan, pistäen sikaarin hopeasuulaimeensa palamaan. — Hän sinne nyt näyttää pääsevän, koska on täällä koko puolue koossa ensimmäisestä viimeiseen.

— Pääsköön. Kernaasti minä sen hänelle suon, koska hän itse sinne sellaisella innolla kuuluu pyrkivän. Suotta rupesitte minua lapsettelemaan.

Kysymys on parhaillaan siitä, millä tavoin kunta edullisimmin ja pienimmällä tappiolla muuttaisi rahaksi nuo riidassa olleet rukiit, koska niitä kuitenkaan ei tarvita, ja siitä on syntynyt ankara väittely, jota torpanmiehet ja itselliset huudoillaan sotkevat.

Jotkut tahtovat, että ne jätettäisiin vielä kevääseen myömättä, koska silloin vilja aina on kalliimpaa kuin näin uutisen aikana, ja tarvekin suurempi, varsinkin köyhemmillä.

Mutta Mikkola ja lukkari vaativat kivenkovaa, että ne on myötävät huutokaupalla nyt heti viidenkymmenen hehtolin osuuksissa, ja samaa mieltä ovat kunnanmiehet kaikki.

— Mikä niitä yksin hehtolin jaksaa vasaroida, inttää lukkari.

— Kyllä ne nyt avitsoonilla myödään, viisikymmentä hehtoa lyönnillä, kiristää Mikkola tiukoista huulistaan.

Silloin tulistuu Kartano niin, että vanha leuka värähtelee.

— Ettette te häpeä! huutaa hän. — Eikö tässä jo ollut kunnalle tarpeeksi häviötä, ja te vielä kuormaa kuorman päälle tahdotte. Luuletteko te kenenkään köyhemmän, jonka todella täytyy leivän ainetta ostaa, pystyvän kymmeniin hehtoliin? Tahdotteko pakottaa heitä sitten keväällä itseltänne ostamaan tätä samaa viljaa, jolle te itse silloin määräätte hinnan.

— Kuka täällä puhuu kunnan häviöstä, sanoo silloin Jussila pilkallisesti. — Eikö se olekaan kunnan häviötä se kaksituhatta, jonka Kartano on turhalla riidan yllytyksellä kunnalle hankkinut.

— Älkää te aina syyttäkö minua näistä kulungeista. Jos se olen minä yksin, joka lakiin ja oikeuteen luottaessani olen turhia menoja hankkinut, niin minä tahdon ne myös yksin maksaa. Minä en tahdo kunnalle penninkään häviötä, vaan maksan paikalla, sanoo Kartano ja pistää kätensä povitaskuun.

Hämmästys on yleinen ja kansa ovenpuolella alkaa huutaa "hyvä, hyvä", niin ettei siltä kuulu muuta puhetta ollenkaan.

— Haa, kääkkä! murahtaa Jussila. — Onko hänellä vielä sellainenkin valtti kourassa. Vieläkö hän sillä keinolla koettaa vetää miehiä puoleensa.

Kartano astuu jo puheenjohtajan pöydän luo lompakko kourassa, mutta silloin tunkeutuu miesten lomitse Paukolan isäntä esiin, ja huutaa hätäisesti, tarttuen hänen hihaansa:

— Ei pidä maksaa, älkää helkkarissa rahaanne noin heittäkö. Me emme maksa kuluja enempää kuin jyviäkään, vaikka olisi kymmenet sinaatin päätökset. Pitäkööt omansa.

— Mitä, mitä?

— Ei makseta, huutaa Paukola innoissaan. — Kunnanhan piti vaan taata heille. Olinhan minäkin kokouksessa silloin ja muistan. Asia on oikeuksissa sotkettu.

Nyt syntyy sekamelska, jonka ylitse kuuluu ainoastaan Paukolan huuto: "minä olin ja muistan asian. Siinä on tehty väärä pöytäkirja…"

Pam! paukahtaa samassa Jussilan nyrkki kaiken muun rähinän seassa puheenjohtajan pöytään niinkuin rumpu porilaisten marssissa, niin että kirjoja poukahtaa lattialle, ja meteli hiljenee.

— Minä kysyn kunniani perään! ärjäsee hän ja on tulipunainen kasvoiltaan, — ei niin paljon tämän loukkauksen vuoksi, kuin siitä pikaisesta mielihyvän tunteesta, että sai näin hyvän tilaisuuden osoittaa mahtiaan.

— Minä kysyn kunniani perään, toistaa hän vielä ja iskee uudestaan nyrkkiään. — Kuka rohkenee sanoa minua pöytäkirjan väärentäjäksi, sillä minä juuri sen kirjoitin.

— Enhän minä, tuotanoin, alkaa Paukola hämillään, — enhän minä sitä väärennykseksi sano, mutta eikö siinä jotain takuusta vaan puhuttu.

— Ehkä puheenjohtaja lukee vielä kerran sen pöytäkirjan, koska tässä rohjetaan ruveta minua ja keisarillisen sinaatin päätöksiä solvaamaan.

— Siinä kuulitte, sanoo Jussila, kun pöytäkirja on luettu, ja onpa sen alla vielä Paukolan omakin puumerkki.

— Mutta eipä siinä oltu oikein yksimielisiä, niinkuin pöytäkirjassa mainitaan, väittää Paukola. — Vastaanhan olin minäkin ja olipa muistaakseni muitakin, ettei niitä kunnan kassasta…

— Eipä näy pöytäkirjassa mainittavan, ja itsehän sen olette todistaneet oikeaksi.

— Vedinhän minä siihen puumerkkini, kun käskettiin, mutta en minä ymmärrä, kovin tämä asia ja riita on minusta tuntunut kummalliselta. Toisin se silloin minusta piti olleen…

— So, so! tiuskaa Jussila.

— Taikka toisin minä sen ymmärsin —

— Mutta tämäpä ihmettä, että minua sittenkin tahdotaan väittää väärentäjäksi. Minä kysyn kunniani perään, sanon minä. Lautamies Sillperi siellä oven suussa, tulkaas tänne! Minä käsken teitä manaamaan talollisen Paukolan heti tässä kaikkein kuullen ensi käräjiin vastaamaan törkeästä kunnianloukkauksesta, sanoo Jussila ojentaen niskaansa ja tohauttaen sieraimistaan niinkuin pillastunut hevonen.

Lautamies tekee keskellä kokousta tehtävänsä, ja Jussila heittää hänelle markan manuupalkaksi.

Kaikki ovat hiljaa, Paukola katsellen ympärilleen ja kyhnien tukkaansa niinkuin olisi hukannut lakkinsa.

Miesjoukosta alkaa kuulua tukautettua supatusta: — Katsos minkä teki. Ei sen kanssa niinkään vaan sovi leikitellä. Kovat ne ovat sinaatin päätökset. Mutta miksei tultu kokoukseen silloin, niin itsepä tiedettäisiin. Lähtään jo ajoissa pois tästäkin.

Miehiä alkaa hiljalleen poistua huoneesta, mutta Jussila seisoo vielä yhä punakkana paikallaan rinta kohoillen. Hän heittää murhaavan halveksuvan katseen oven puoleen päin, johon Kartano ja Vuorinen ovat jääneet niinkuin sivultakatsojina odottamaan kokouksen loppua.

Jussilan sisällinen riemastus nousee näinä muutamina silmänräpäyksinä korkeimmilleen ja hänen aatoksensa kiihtyy. Koettakaapa vieläkin estää minua, pankaa parastanne nyt! Eipä tule siitä enää mitään, ei riitä siihen enää teidän typerät kallonne, ajattelee hän. Ja innostuksensa vallassa hän näkee kaikki tapahtumat, jotka ovat olleet ja jotka vasta tulevat olemaan yhteydessä sen hänen korkeimman pyrintönsä kanssa, jonka hän nyt varmaakin varmemmasti tietää saavuttavansa.

Hän näkee Kappolat ja säätytalon vahtimestarit ja kaikki ne, joita hänen voittonsa on ällistyttävä. Hän näkee itsensä jo säädyn istuntosalissa, missä virkaveljet hartaina ja ihmetellen kuuntelevat hänen esityksiään, hän näkee itsensä jo viisillä valtiopäivillä perätysten ja kaulassaan suuren hopearahan, hän näkee itsensä jo omassa haudassaankin, jonka päälle sinatöörit ja säätyjen lähettiläät laskevat seppeleitä, ja jolle kiitollinen kansa pystyttää kiven…

Hän hyökkää puheenjohtajan pöydän taa, töyttää tämän käsipuolesta sivuun, ja alkaa puhua kovalla äänellä. Sanoo huomanneensa, kuinka häntä täällä kunnassa on vuosien kuluessa koetettu monella tavalla solvata. Kuinka häntä on koetettu jo sanomalehdissäkin häväistä, kuinka häntä on vastustettu sanoilla ja töillä, salaa ja julkisesti. Ja kaiken tämän hän on saanut palkkioksi siitä, että on omia vaivojaan säästämättä, omia kulunkejaan katsomatta aina rehellisesti kunnan yhteistä hyvää harrastanut. Mutta pilkkaajain pistot eivät ole häneen pystyneet, hän on niistä huolimatta voinut säilyttää terveytensä ja kykynsä, jonka hän aina vieläkin on valmis uhraamaan kuntansa ja vaikkapa koko isänmaankin hyväksi.