E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

KUNNANMIEHIÄ

Kirj.

KALLE KAJANDER

Porvoossa, Werner Söderström, 1899.

1.

Ollaan keskellä kesää, juhannuksen jälkeisellä viikolla. On ollut pitkältä poutasäätä ja etelätuulta, ja sen vuoksi on päivä heti aamusta helteinen, ilma kirkas ja kuiva, sellainen kuin se useimmin keskikesästä on meidän korkeilla kangasmailla, joissa kivensekainen hiekka vielä aamulla henkii edellisen päivän lämpöä ilmaan, eikä mikään yöllä jäähtynyt järven pinta levitä kosteutta ympäristöön.

Tosin on talon alla pieni suo ja kaitainen, kaislarantainen lampi, mutta suon on talon omistaja, Anton Jussila, ojittanut ja viljellyt. Vaan talon takana heti kohoaa tuhkakuiva nummi, joka pelkkää kanervaa ja pientä kuivaa mäntyä kasvaen siitä leviää pohjoiseen päin yhtä tasaisena peninkulman matkan.

Vaikka on vielä varhainen aamu, häärii Jussilan pihalla sentään jo miehiä paitahihasillaan. Mutta paidan hihat ovat hehkavan valkeat ja naama on miehillä pestynä ja siistittynä kuin kirkkoon hankittaissa, josta heti huomaa, etteivät he ole tavallisessa arkitouhussa. Ja punaisenkirjavissa pyhähameissaan ovat lypsäjätkin tarhassa, kulkien siellä helmat koholla, etteivät likaisi liepeitään, ja paljain jaloin, etteivät siistityitä kenkiään lehmänjälkiin astuisi. Ainoastaan yksi piioista on vielä ihan arkitamineissaan, sillä hän pesee, sukii ja hankaa olkitukolla kahta talon komeinta sarvipäätä, jotka ovat muusta karjasta erotetut ja ulkopuolelle tarhan aitaa kytketyt.

Miehet pystyttävät parhaillaan, toiset katolta köysillä vetäen, toiset maasta puskureilla työntäen pitkää riukua talon muhkean päärakennuksen päätyyn, ja komentoa pitää isäntä itse.

Hän seisoo tikapuitten juuressa keppi kädessä, johon takakenoon nojaa, pitäen toista jalkaansa tikapuitten alimmalla pykälällä. Suussa palaa hänellä hopeisessa hammasluussa sikaari, jonka puhuessaan ottaa käteensä, kuivasti yskähtäen ja sylästen.

Hän on juhlapuvussa jo hänkin kaikin puolin, paitsi takkia, sillä hän on vielä näin työn touhuun tullessaan vetänyt ylleen vaan kevyen, valkoisen arkinutun. Mutta jäykiksi silitetyt kalvosimet ovat jo paikoillaan ja pyrkivät yhä solahtamaan hänen nyrkeilleen, kun hän kätensä alas laskee, niin että niitä pitää yhtenään tunkea takin hihaan; ja valkea pönkkäkaulus kalvaa itsepäisenä niskaa joka kerta kun hän päätään ylöspäin kääntää katsoakseen miehiä katolla, niin että silloin aina täytyy sormin kaivaa niskan ja kaulustan väliä, juurikuin siellä olisi jotain liikoja esineitä.

Vaatteiden hienouteen ja ryhtiin nähden luulisi Anton Jussilaa täydeksi herrasmieheksi, joksikin insinööriksi, joka on tänne tullut valvomaan lipputankojen pystyttämistä. Hän on keski-ikäinen mies, pikemmin vanhemmalla puolella jo, kookas ja vankkatekoinen, pää hartioista vähän eteenpäin kumartuneena, niinkuin aina vaanisi jotakin. Naama sileä ja parraton, nenä suora. Kasvoilla on jonkunlainen sekoitus nykyistä herrassäädyn hienohipiäistä, raukeata valjakkuutta, ja vanhaa maalaista, hien ja pölyn panemaa pohjaväriä.

Sillä aikaa kun lipputankoa pystytetään, heittää isäntä vähän väliä silmäyksen maantielle, joka pitkänä mutkikkaana viivana näkyy siihen, laskeutuen loivaa nummen rinnettä alas, ja kulkee parin kivenheiton päässä talon ohitse, seuraten nummen kuvetta vähän etempänä olevaan, taajasti rakennettuun Vuorenpään kylään.

— Etkö näe siellä jo Mattia tulevan? kysyy hän rengiltä, kun tämä on saanut jokkapuulla tangon huoneen päätylautaan kiinnitetyksi.

Renki siristää kädellään varjoten silmiään nummelle päin, vaan ei sano vielä etempääkään mitään näkyvän.

— Se tästä vielä puuttuisi, ettei pehtoori antaisikaan lippuja ja kaikki muu alkaisi olla valmista! Tuohonko ne sitten jäisivät tyhjinä törröttämään, mutisee Jussila puoleksi itsekseen. — Pannaan pystyyn toinenkin salko sentään, sanoo hän miehille, ja he siirtyvät kaikin rakennuksen toiseen päähän.

Hän istahtaa kivelle miettivän näköisenä ja jatkaa äskeistä puhettaan melkein itsekseen nytkin, mutta kumminkin sillä selvästi huomattavalla sivutarkoituksella, että "nähkääs te rengit, kyllä minun päätäni sentään monellaisilla huolilla vaivataan, joista te ette tajua mitään".

— Ptohhoh! tohauttaa hän yskähtäen ja sylästen ja ottaa tasalierisen olkihattunsa päästään, jolloin tulee näkyviin otsasta lakuaiseen saakka paljas pää, antaen hänen kasvoillensa kunnioitusta herättävän ulkomuodon. — Ei pitäisi kaikkiin poikaviikareihin luottaa, jotka eivät kumminkaan saa mitään toimeen. Olisi parempi olla esimiehenä ja toimikuntana yksinään, kun kumminkin saa kaikesta yksin huolen pitää. — Lupasi hankkia ja jo eilen toimittaa tänne liput — ja jos nyt Matti ei asemalta saa lainaksi niitä keisarinlippuja, niin johan tästä tulee kantaali!

— Kanttoriko se lupasi toimittaa? kysäisi yksi miehistä kuunneltuaan isännän puhetta.

— Se lupasi toimittaa ja sen piti toimittaa, vaan eihän siitä tule koskaan mitään, vaikka se joka kohtaan nenineen tunkee. Hyvä mies muuten, mutta ei saa mitään valmiiksi. Mitä tästäkään nyt tulisi ilman minua.

— Eihän niistä näytä koko pitäjään muistakaan hommista tulevan kahta kokoon —. Mutta miksei meidän isäntä ota sitä kunnantuomarinkin virkaa, niin taitaisipa tulla asioista valmista, sanoi taas renki, kurkistaen salkoa nostaessaan lakkinsa lipun alta isäntään, jota hän tällaisen puheen tiesi aina hivelevän.

— Hmm! Ehkäpä kyllä kävisikin asiat paremmin, virkkoi isäntä, niinkuin mietteihinsä painuen.

— Jo tulee Matti pölynä nummella, huusi samassa mies katolta.

Helpotuksen huokaus pääsi isännän rinnasta, jo oli kuin hänen päänsä olisi kohahtanut pari tuumaa ylemmäksi pönkkäkauluksen sisästä. Tätä hetkeä, tätä maanviljelyskokousta, joka hänen tilalleen nyt oli tulossa, oli hän odottanut jo viisi vuotta, aina siitä saakka, kun viimeinen sellainen kunnassa pidettiin. Ja nyt oli kaikki valmiina! Itse oli hän kaiken valvonut ja hiuskarvalleen piti kaiken olla kunnossa, niin että näyttää kehtasi. Kyllä kelpasi ottaa vastaan naapuripitäjän ylpeitä rusthollareitakin, ja vaikka ketä tulkoon! Kaikki oli käypä juuri niinkuin hän oli kuvitellutkin: Talo liputettu, rakennukset, pellot, kalut ja karjat, miehet ja hevoset ja isäntä itse mallikelpoisessa kunnossa. — Tämä se oli hankkiva hänelle arvoa laajemmaltakin, ei vaan omassa kunnassa. Kyllä ne ovat aina muitten pitäjien kokouksissa meitä morkanneet, mutta näkevätpähän nyt. — Saadaanpa kohta lukea sanomissakin — vielä tällä viikolla saadaan lukea yli koko maaherran läänin — ja ehkäpä Suometarkin mainitsee, että on tälläkin kulmalla miehiä, jos johonkin tarvitaan, vaikkei niistä ole tähän saakka tietty — on Anton Jussila — kuntakokouksen ja maanviljelysseuran haaraosaston puheenjohtaja.

Hän alkoi kävellä edestakaisin sannoitettua käytävää päärakennuksen edustalla, heilutellen keppiään ja hyräillen jotain.

— Hoi, Tiina! huusi hän mahtavalla äänellä, seisattuen äkkiä ja kääntyen tarhan puoleen päin. — Viitosen saat juomarahaa, jos tulee lehmistä palkinto! Hankaa niitä nyt vielä olilla, tee jauhoista juoma ja pane parasta apilasta eteen.

Samassa ajoi jo Matti pihaan, hevonen läähöttäen, ja isäntä riensi vastaan, mutta Matti ajoi suoraan tallin eteen ja alkoi päästää hevosta aseista.

— Antoihan se liput? huusi isäntä.

— Niin kuka?

— Pehtoori tietysti.

— Sepä juuri ei antanutkaan —

— Ei antanut! Se roisto! Ne herrat, ne ruunun rotat! Mistä me nyt — ja tangot ovat jo pystyssä, ja — mitä se konna sanoi?

— Sanoi vaan, ettei niitä ruunun kaluja saa lainata ehdolla millään, se seisoo reklementissä — ei vaikka oma veli hakisi.

— Kyllä minä niiden hunsvottien reklementit, huusi isäntä ja iski kepillään ilmaa niin että viuhahti. — Tulkoonpaskin vielä meidän lammelle sorsia ampumaan.

Salon nostajat olivat jättäneet naulauksensa ja kuuntelivat korvat pystössä isännän mehkaa.

— Lyökää salko kiinni vaan että paukkuu, liput niihin pitää tulla vaikka maa nielköön, huusi Jussila ja alkoi juosta puuhkuttaa huoneeseen päin.

— Elkää hätäilkö, ennätti Matti huutamaan jälestä — onhan niitä täällä ratasten korissa puoli tusinaa.

— Mitä tulimmaisen juonta? Mitä sinä houkkailet, kun juuri sanoit ettet saanut.

— Enhän minä pehtoorilta saanutkaan, mutta lukkarilta sain. Onpa mokomain tähden saanut ajaa retuuttaa koko yön, sanoi Matti, ja alkoi astuskella pihaporttia kohti punaisen ja sinisen kirjava vaatemytty kainalossa.

— Paljon kuuluu tulevan näyttelyyn väkeä rautatietäkin, sanoi hän antaissaan isännälle myttyä. — Sanoi asemamies langalla tilatun kymmenen hevosta, ja kuuluu tulevan sinatöörikin, mikä lie herra —

— Mitä — mikä? tiuskahti Jussila hätäisesti, silmät välähtäen, ja astui kiivaasti askelen Mattia kohti pää vielä enemmän etukuukassa kuin tavallisesti.

— Mistä minä tiedän mikä se on, mitä ruunun herroja, sanoi Matti melkein pelästyneenä — mutta sinatööriksi sitä asemamies touhuissaan sanoi, ja sieltä se Helsingistä päin kuuluu tulevan ja hevosen on tilannut.

Isäntä pyörähti ympäri kantapäillään niinkuin nuori poika ja napsautti sormiaan.

— Ahaa, kyllä arvaan, sanoi hän. — Hae Matti kaksi sileää haasiariukua, pannaan liput portin pieliin myös.

Ja hän riensi kaulustansa kohennellen, ylenmäärin tyytyväisen, vaikka vähän hämmentyneen näköisenä avoimesta lasieteisen ovesta sisään.

Mutta Matti seisoi ja katseli vielä hetken eteisen oveen, mistä isäntä oli kadonnut hänen näkyvistään, ja kyhni niskaansa. — Mikähän siihen nyt meni? — Ensin tutkasee tuimana — sitten lauhtuu taas ja pyörähtelee kuin tanssiin lähdössä —. Hän muisti sitten haasiariu'ut ja alkoi kävellä katselemaan mistä niitä löytäisi, mutta mennessään höpisi hän vielä: — Sinatööri… sinatööri… pitääpä senkin kumman vielä näkemän… mikähän lie.

2.

Muutamia naapuripitäjiä oli yhtynyt yhteiseksi maanviljelysseuraksi toimeliaitten miesten hommasta, niinkuin tapana on ollut monella muullakin kulmalla maatamme, ja suurimpana yllykkeenä siinä on ollut noitten innokkaitten alkuunpanijain syvä harrastus "maamme pääelinkeinon, maanviljelyksen, ja sen sivuhaarain kohottamiseen", kuten sitä tavallisesti sanotaan. Ja niin on valittu toimikunnat ja puheenjohtajat, kasöörit ja kirjurit, ja sitten vielä erikseen haaraseurojen s.o. kuhunkin eri pitäjään toimikunnat esimiehineen jne., on haettu valtionapua, kartutettu kassaa jäsenmaksuilla ym. ja määrätty kaikille valituille virkamiehille palkkiota itsekullekin vaivansa mukaan. Touhua siinä on ollut kovasti, jäseniä on koottu seuraan, on pidetty kokouksia ja näyttelyitä, on kulettu ja hääritty ja innostuttu. Mutta se vaivannäkö on ollut hauskaa, niinkuin ainakin yhteisten ja uusien asiain hyväksi toimiminen, josta toivoo jotain hyötyä lähimmäisilleen.

Anton Jussila — tai niinkuin häntä ennen, kun ei vielä ollut isäntänä talossa, yleiseen kutsuttiin: Jussilan Anttoo on ollut pitäjänsä puuhaavimpia miehiä, mitä maanviljelysseuraan koskee, vaikkakin se jo oli perustettu ennenkuin hän oli vaikuttavaan asemaan kunnassa päässyt ja vaikka se kunnia häneltä puuttui, että olisi ollut seuran kulmakiveä laskemassa.

Mutta nykyään hän on esimiehenä haaraosastossaan ja on innokkaaksi huudettuna maanviljelijänä sen kunniaviran saanut, kun entinen esimies vanhuutensa ja laimeutensa vuoksi oli pitänyt siitä toimesta syrjäyttää.

Ja kuka sitten olisi siihen toimeen kelvannut, jollei juuri Anton Jussila, joka aikoinaan oli kaksi vuotta käynyt maanviljelysopistossa, oli pannut isältään perityn, velattoman talon mallikelpoiseen kuntoon, ollut yrittelevä mies töissään ja toimissaan sekä monenmoisissa "ahvääreissä", kuten hän itse sanoi, ja niillä osannut kartuttaa varallisuuttaan — joka ominaisuus useimmin vaaditaan luottamustoimiin päästessä. Ja oli hän jo parhaallaan jäsenenä säästöpankin johtokunnassa sekä kuntakokouksen puheenjohtajana, ja jotkut hänen ystävistään olivat jo siinä hommassa, että hänestä ensi vaaleissa tehtäisiin kunnallislautakunnan esimies, kun entinen vakinainen oli pari vuotta sitten kesken virkaansa kuollut, ja nykyinen virkaatekevä, nuori, koulunkäynyt herrasmies, ei ollut saavuttanut niitten suosiota, joiden sana kunnan asioissa enimmin painoi.

Miestä siinä tarvittiin kunnan toimissa jos tarvittiin maanviljelysseurankin eleillä pitämisessä, sillä suurin osa pitäjäläisiä oli itsepintaisia vanhoilla-olijoita, sitä oikeata vanhaa verta, jotka eivät suurin muusta maailmasta eivätkä asiain menosta välittäneet, elelivät kotonaan vaan kuin karhu konnussaan, huolimatta yhtä vähän Englannin voinoteerauksista ja heinänkylvöistä kuin kouluista tai maanviljelysseuroistakaan.

Se oli sellaista maaperää, mihin kaikki vanha oli juurtunut äärettömän syvälle, vaan missä uudenaikaiset, jalostetut siemenlajit eivät mitenkään tahtoneet ottaa itääkseen. Möyrittiin vanhoja kaksijakopeltoja vaan, joissa tarkimmilleen tunnettiin joka sarka ja saralla joka kivi. Mutta sarkaa ei pitennetty, eikä tahdottu suotta särkeä sitä kaivamalla siitä ylös kiveä, vaikka olivatkin isä ja isoisä siinä monta sahran kynttä katkaisseet ja vaikka samoin teki vielä poika, kun yritti liian läheltä kyntämään. Ei hennottu pellon aitaa muuttaa vaaksaakaan ulommaksi, eikä piennarta hävittää, jolla joka istumasija joka jalan mitta oli vanha, rakas tuttu, kun siinä työn lomassa oli istuttu ja pistetty piippuun, tai muulloin joutohetkinä kävelty ja katseltu nousevaa laihoa.

Siinä oli kaikin puolin niin hyvä olla niillä vanhoilla tiluksilla, kun olisi saanut olla rauhassa vaan.

Mutta sitä ei saanut enää. Piti väkiseltäkin lähteä liikkeelle, vaikkapa kesken työn, kun oli kirkossa istuissaan sattunut kuulemaan papin lukevan kuulutusta, että silloin ja silloin tarkastetaan takseerauslista — uudenaikaista komentoa — tai sinä ja sinä päivänä on kunnankokouksessa keskusteltavana kysymys uuden koulun perustamisesta johonkin kylään — jota joku intoilija oli ehdottanut — tai sinä päivänä on kysymys kiviportaitten rakentamisesta uuteen pappilaan tms. Ne olivat asioita, joista koitui ylimääräistä menoa kukkaroon, sellaista mistä ei ennen tietty mitään, ja niistä oli saatava selko ja lyötävä vastaan.

Vaan eivät kaikki tehneet sitäkään. "Tehkööt nyt kunnanmiehet, rikkaat siellä mitä tahtovat", äyhähti moni, "eihän niiden kanssa köyhän auta muuta kuin maksaa pois vaan, niin sillä pääsee. Osattiin tuota lukea oma tarve ennenkin, vaikkei yhtään rahoja maksettu." Tai "pankoot nyt siellä kunnanmiehet äyriä minkä tahtovat, eihän ne niitä alenna kumminkaan, vaikka vähemmillä rahoilla ne kunnan asiat ennen ajettiin."

Ja oli kyllä ajettukin. Vähemmillä rahoilla ja vähemmällä puuhalla. Sillä entisen papin ja lukkarin aikana, jotka lähes puoli vuosisataa olivat kunnan toimia hoitaneet, oli asiat vaan hiljalleen päätetty suntion porstuakamarissa tai sakaristossa.

"Ne olivat tarkkoja ukkoja ja kunnan puolta pitäviä, vaan jos vielä eläisivät, niin eihän ne kelpaisi muuhun kuin lakeisen tukoksi", päättelivät kuntalaiset ja muistelivat heitä kaipauksella.

Mutta heti kun he molemmat olivat täältä kirkkojuureen kannetut, muuttuivat asiat kuin iskemällä. Alettiin molempia pappiloita rakentaa perinpohjin uudestaan, "ajanmukaiseen kuntoon", rakennettiin kouluja, siltoja, maanteitä ja kunnalliset maksut nousivat entisestään moninkertaisiksi.

Oli yhtäkkiä tullut kuntaan niinkuin jonkunlainen uudistuskuume, jonka nopeaa kehitystä monen oli mahdoton seurata mukana. Voihkittiin sitä kovasti eikä ymmärretty mistä se oikeastaan oli tullut. Harvoihin se vaan aluksi oli tarttunut, mutta niihin sitä voimakkaammin. Ja kun ei niitä oikein miehissä vastustamaan menty, eikä aina oikein rohjettukaan "rikkaitten vihoja päälleen vetää, joilla oli varaa mihin tahansa", niinkuin tuumittiin, niin täytyi mukaantua ja maksaa pois vaan, mitä osalle tuli. Ja kun joskus oikeuksiin turvattiin, niin hävittiin, ja päätettiin, että "kyllä niillä on keinoja".

Sellaisia oli suurin osa kuntalaisia, mutta niitä miehiä ei ollut Anton Jussila. Hänen tapansa olikin sanoa, että "siksi ne menojen suuruutta valittavat, kun eivät viitsi tulojaan lisätä". Hän pyrki eteenpäin minkä ennätti, ja joka alalla. Luki Suometarta ja maanviljelyslehteä, oli ostanut itselleen "Arrheniuksen maanviljelysopin", jota tarkasti tutki, ja sai kaikista niistä monta tietoa, joita seuroissa ollessa sopi vetää esiin ja saattaa muitten huomioon se, että hän jotain tiesi, enemmän kuin tavalliset talonpojat. Suomettaren tilasikin hän aivan erinomaisuutena paikkakunnalla ihan yksikseen, sillä jos se johonkuhun muuhun kylään oli sattunut eksymään, tuli se yksi numero sinne useamman tilaajan yhteisestä tuumasta. Mutta muuten tyydytti yleismaailmalliset tiedot täydelleen joku pieni paikkakunnan lehti, joka tuonne tänne kylille singahteli, ja josta oli sentään hauska nähdä, oliko naapuripitäjissä tapahtunut mitään murhaa tai varkautta, tai oliko mitään pappien muutoksia lähiseuduille tulossa jms., josta oli naapurien kesken hupaisa jutella.

Ja siitä lehdestähän sekin nähtiin, että oli omaan seurakuntaan taas vuorostaan tulossa maanviljelyskokouskin, ja vieläpä Jussilan taloon, vaikka oli siitä varmuuden vuoksi kirkossakin kuulutettu.

Kokousta pidettiin vuoronsa jälkeen kussakin niistä kunnista, jotka seuraan kuuluivat, ja oli haaraosaston huolena toimittaa sille sopiva paikka.

Jo tämän edellisellä kerralla, viisi vuotta sitten, oli Anton Jussila hienosti toivotellut sitä omalle tilalleen, vaikkakin se oli vähän laitakulmalla pitäjää. Mutta kun hän silloin vielä oli vaan tavallisena jäsenenä toimikunnassa, eikä talokaan vielä ollut täydessä kunnossa, niin ei hän sentään oikealla todenteolla ollut asiaansa ajanut, vaan suostunut muitten mieleen, että kokous ja näyttely sillä kertaa pidettiin kirkonkylän kansakoululla ja käytettiin koulun viereisen talon vanhaa huonoa niittyä kilpakyntökenttänä.

Huoneet olivat kyllä menneet mukiin, mutta kyntö oli kovin naurattanut
Jussilaa.

Kun siinä sitkeässä, mättäällisessä ja vedenmakaamassa kamarassa kyntäjäin aurat olivat sinne tänne vinkuroineet, niin että toisinaan löi aisa miestä kupeeseen ja viilu juoksi takaisin vakoon, oli hän muille isännille naurahdellut, että "minkä selvän tuollaisella maalla saa auran jälestä! Kenelle siinä nyt palkinto annetaan, kun joka miehen kyntö oli samallaista mökerrystä, niinkuin sian tonkimaa. Mutta oltaisiinpa meidän heinäpellolla! Sitä viiltäisi keskulainenkin kyntäjä niinkuin juustoa!"

Siinä hän jo silloin oli katunut, ettei sittenkin pitänyt päätänsä ja hommannut kokousta omalle tilalleen, Jussilaan. Mutta ensi kerralla hän sen tekee, tekee totta vie, jos elää vaan, ja näkevätpä silloin viiden pitäjän miehet, miten taloa on asuttava ja maata muokattava. — Ja siihen mennessä hän jo ehtii saada kaikki rakennuksetkin mieleiseensä kuntoon.

Ja nyt se nähtiin.

3.

Jussila oli mietteissään Matti rengiltään kuulemansa uutisen johdosta juuri vetämäisillään auki ovea omaan kamariinsa salin sivussa, kun keittiön puolelta, asuntapäästä rakennusta, kuului äänekästä naurua ja hän jäi kuuntelemaan.

— Mitähän ne nyt siellä? Olisi tästä sanottava emännällekin, tuumi hän.

Siellä oli touhua ja tulista kiirettä keittiönkin puolella, sillä juhlapäivällinen oli talosta tilattu maanviljelyskokoukseen tulijoille, ja mistäpä sen muualta saikaan.

Rasvan ja leivosten käryssä hyöri siellä emäntä ja vartavasten tilattu, ammattiinsa perehtynyt keittäjä sekä iso joukko muita apulaisia, sillä olipa arveltu tulevan ainakin satakunta osanottajaa päivällisiin, ja niille kaikille piti nyt varata suuhun pantavaa.

Sinne oli Jussila juuri kääntymäisillään kutsuakseen emäntää puheilleen, kun tämä töyttäsikin samassa eteiseen, suu vielä naurussa.

— Mitä te siellä kakotatte?

— Mitä me… hihihii! Olin juuri tulossa puhumaan sinulle sitä ryijyä. Sitä me nauroimme, kun kokki syötti Antin Mantalle senappia. Niin vanha ihminen eikä vielä tiedä mitä se on. Niin, Anttoo, muista nyt, että se Hilman ryijy tulee etummaiseksi siihen keskipöydälle, heti kun ovesta sisään tullaan, jollen minä itse sinne ennätä. Ja näytä nyt sitä minun juustoani toisillekin, kanttorille ja koeta nyt hyvä Anttoo puhua, että ne minutkin valitsisivat palkintotuomariksi käsitöihin ja kanttuurskan myös ja Mikkolan emännän, Mikkolan emännän kumminkin, sillä se on aina niin hyvä, ja kun minä näytän sille Hilman ryijyä, niin siitä varmaan tulee palkinto.

— Olehan nyt, kyllä minä tietysti koetan, sanoi isäntä suopeana, vaikka tuskin hän oli kaikkia kuullutkaan, kun oli omissa mietteissään ja oli juuri aikonut omaa asiaansa ilmaista, vaan täytyi sen keskeyttää emännän sanatulvan vuoksi. Ja oikeastaan oli hän ne samat asiat kuullut ja niistä emäntänsä kanssa keskustellut jo monta päivää. Mutta yhtäkaikki tahtoi emäntä naisille tavallisella lipeydellä ja hellyydellä, kun on joku mielitietty asia ajettavana, vielä kerran teroittaa toivomuksiaan miehensä mieleen.

Ja niin oli emäntä innoissaan ja liikkui kepeästi kuin nuori, vallaton tyttö, vaikka oli lehevä ja hyllyvä kuin heinäsuova ja jo kolmen lukuijässä olevan lapsen äiti, joista vanhin, tytär Hilma, jo oli seminaarissa valmistumassa tärkeään toimeen nousevan polven opettajana. Ja hän se oli heti kesälomalle tultuaan alkanut erään kylässä asuvan vanhan kankuri-eukon kanssa kutoa ryijyä, joka nyt piti hänen nimissään pantaman näytteille ja josta piti kaikin mokomin koetettaman palkintoa.

— Kyllähän minä, kyllähän minä, myönnytteli isäntä, silminnähtävästi ajatellen kokonaan muuta.

— Kuinka olet noin totinen, Anttoo? tiedusteli emäntä. — Voitko pahoin, vai pelkäätkö sitä esitelmääsi?

— Mitä vielä, kyllähän se menee! Mutta tiedätkö mitä? Etpä arvaa, kun sinatööri tulee tänään meille, vaikkei tullut viimekesäiseen kokoukseen. Ja sinne olisi hänen kesäasunnostaan kumminkin ollut paljoa lyhyempi matkakin.

— Ihanko totta? huudahti emäntä silmät suurina ja löi käsiään yhteen.
— Mistä sinä kuulit?

— Matti sanoi asemalla puhutuksi, kun oli niitä lippuja hakemassa, ja eivät kai ne turhia tohisseet. Hevosen oli tilannut postijunalle.

Ja oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi Jussila matalalla äänellä, juuri kuin olisi varonut sivulta kuulijoita.

— Olisikohan se kuullut, tai itse lukenut jotain, eipä tiedä vaan. Se oli lehdissä, niinkuin muistat, että minä tulen pohjustamaan kysymyksen juurikasveista, eipä vaan tiedä, jos tahtoisi huvikseen kuulla, mitä tälläkin kulmalla tiedetään.

— Vai tulee hän meille! No eipä ihmeempää, liekö käynyt muualla missään koko pitäjässä, ihmetteli emäntä letkautellen käsiään sivuihinsa, ja riensi juoksujalassa kyökkiin, niin että liha päällä hyllyi. Ja kahta tulisemmalla kiireellä siellä nyt liikuttiin ja kahta makeampana pullahteli kirisevien paistien haju ulos avoimista ikkunoista, niin että renkikin, joka parhaillaan keittiön päässä veti lippua tankoon, levitteli sieraimiaan ja seisatti pitkäksi aikaa toimensa.

Mutta Anton Jussila itse meni kamariinsa salin sivussa, muutti siellä mustan verkasortuukin päälleen, suki huolellisesti hiuksensa peilin edessä, otti sitten pöytänsä laatikosta kokoon taitetun paperiarkin ja siirtyi saliin. Siellä oli jo asetettu ristiin ylitse lattian valkeilla liinoilla peitetyt pöydät päivällistä varten valmiiksi, sillä itse keskustelukokous eli kokouksen virallinen puoli tuli pidettäväksi lehdoilla koristetussa navetan parvessa.

Kun tällaisissa kokouksissa aina on tavallista keskustella jostain tärkeimmistä yleishyödyllisistä ja maanviljelystä koskevista kysymyksistä, ja nämä keskustelukysymykset etukäteen määrätään, oli Jussila jo talvisessa johtokunnan kokouksessa päättänyt kerran esiintyä julkisesti hänkin ja näyttää tietojansa, ja ottanut "pohjustaakseen" kysymyksen "juurikasvien viljelyksestä ja niiden tarkoituksen mukaisesta käyttämisestä". Hän oli silloin itse ehdottanut tämän kysymyksen otettavaksi esiin kokouksessa. Tiesihän tavallisten viljain kylvöt ja pellon muokkaukset kuka hyvänsä, mutta tämä asia oli mutkallisempi ja uusi. Sitä ei tiennytkään joka mies, mutta hän oli sitä tarkoin kirjoista tutkinut ja paljon miettinyt, vaikka se kyllä häneltäkin oli jäänyt käytännössä toimeenpanematta.

Jussila kierteli tyhjiä pöytiä salissa, mennen ikkunasta ikkunaan ja katsellen niistä vuoroin ulos. Välillä katsahti hän paperiin, jonka oli pöytälaatikosta ottanut, välillä piti hän taas sitä selkänsä takana ja luki ulkoa puoliääneen, teroitellen sen sisältöä vielä kertaalleen muistiinsa, vaikka hän oli samaa tehnyt jo kuukauden ajan joka päivä.

Hän oli aina kuullut sellaisia pappejakin kiitettävän, jotka eivät "karttaa" käytä, ja päättänyt puhua vapaasti hänkin, niinkuin hihasta vaan. Se näyttäisi paremmalta, kunhan vaan muistaisi tarkoin asiansa ulkoa.

Tämä oli pitkä juttu tämä ja tarkkaan puhuttava. Mutta onnistuisiko se, niin kuuluksi tulisi! Kyllähän hän oli joka kunnankokouksessa esiintynyt puhujana ja siellä tukkinut suun monelta tyhmyriltä, kun ei ollut ymmärtävämpiä kuulijoita muita kuin korkeintaan pappi. Kerran piti esiintyä paremman joukon läsnäollessa, josta oli toivo saada nimensä sanomalehteen, ja olihan se jo ollut edeltäpäinkin, jollei juuri suuremmissa, niin kumminkin noissa pikku sanomissa. — Oli rohkaistava itsensä ja pantava alku asialle, josta voisi maailmassa vielä koitua monta etua.

— Niinhän olivat sanoneet savolaiset papinkokelaatkin, jotka talvea olivat heillä asuneet ja tutkinnoitaan lukeneet, että monta huonompaa puhujaa sitä valtiopäivillä änkyttää, kuin mikä hänestä voisi tulla, kun vaan harjaantuisi. Ja uutterasti oli silloin harjoitettu, ja tarkoin oli hän kuunnellut ja muistiinsa painanut niiden puheet, kun ne joulunpyhinä olivat esitelmiä pitäneet, ja oli hän sitten Anttoon päivänä pitänyt jo itsekin puheen niille vastaan, kun ne ensin olivat hänelle puhuneet. Pihkassa tosin oli silloin oltu, mutta hyvin se oli käynyt, kiittäneet olivat ja paukuttaneet käsiään.

Oli hän rohjennut äänensä ilmoittaa jo parissa maanviljelyskokouksessakin tätä ennen, ja valtiopäivämiesvaaleissa pari vuotta sitten mielipiteensä lausunut siitä, että aina sama mies valittiin, vaikka kyllä löytyi muitakin yhtä eteviä, mutta ne nyt olivat olleet pienempiä asioita.

Toista se oli nyt. Nyt piti olla varma. Ja varma hän jo oli luullut olevansakin, mutta heti kun kuuli, että senaattorikin tulee kokoukseen ja tietysti häntä kuuntelee, tuntui aivan siltä kuin alkaisi muisti pettää, ja sellainen pelko valtasi hänet, että sanat itse juhlatilaisuudessa saattaisivatkin takertua suuhun.

Anton Jussila oli vähän tuskallisena tämän asian johdosta. Toiselta puolen oli se hänestä mainiota, että sellaisia korkeita kuulijoita oli tulossa. Siitä oli niinkuin jonkun tietämättömän hyvän aavistus hänelle tulevaisuudessa. Mutta toiselta puolelta ahdisti häntä se äkkiä tullut pelko, että jos ei onnistuisi.

— Mutta sen täytyy onnistua! päätti hän puristaen huuliaan yhteen, pisti paperinsa sortuukin taskuun ja lähti vielä kertaalleen käymään ympäri talonsa, tarkastellen kaikki paikat ja antaen viimeisiä ohjeita ja neuvoja. Ja taas paloi hänellä sikaari hopeasuulaimessa, kun hän keppi kädessä kulki ympäri, jokaisen kanssa puhuessaan kuivasti rykien ja sylästen.

4.

Tuskin oli leppoisa aamutuuli alkanut hulmautella lippuja pitkien riukujen nenissä kummassakin päässä Jussilan päärakennusta, kun jo alkoi saapua ensimmäisiä kokoukseen tulijoita, ja sitten niitä saapui yhä lisää koko aamupäivän.

Kaikkein ensimmäisiä olivat oman kylän lapset, jotka eivät milloinkaan olleet sellaisia "tuuliviiriä" nähneet, ja nyt suuressa parvessa, avopäin ja paljain jaloin hyökkäsivät santakuopasta nummen syrjässä Jussilan kujan suuhun.

He olivat saaneet ajetuksi karjansa laitumelle, yhtyneet paluumatkalla ja pistäytyneet vanhaan kokouspaikkaansa santakuoppaan, jossa tavallisesti keskustelut ja kilpailut eivät loppuneet, ennenkuin nähtiin yhtäkkiä koivupujon viippelehtävän törmän takaa kuoppaa kohti jonkun vanhemman ihmisen kourassa. Tällä kertaa ei iloinen aamuseura kuitenkaan keskeytynyt tavalliseen tapaan, sillä liput ennättivät nousta ennen.

Nyt sitä riennettiin aika elämällä maantielle, kun nähtiin lippujen hiljalleen kohoavan kuin taikavoimalla aivan riukujen latvaan saakka ja siellä aukeavan leveiksi ja hulmahtelevan. Ei sentään rohjettu aluksi julkisesti esiintyä eikä lähemmäksi mennä, vaan jäätiin pitkään riviin maantien ojaan kahden puolen punaista kujaporttia ja ihmeteltiin aidan raoista. Mutta hetken päästä rohkeimmat jo avasivat varovasti portin ja alkoivat kuja-aidan suojassa lähennellä taloa, toiset vähitellen perässä.

— Kyll' on aika viirit, ja vaatteesta tehty, sanoi yksi.

— Katsos Kalle, kun ei olekaan tehty kukkoa niinkuin Anttilan viiriin, huomautti toinen.

— Eikä hevosta niinkuin Mäki-Seppälässä, tuumi kolmas, pienimpiä joukosta. — Mutta on nämä siltä kauniimmat, vaikkei ole kuvaa mitään, ei kukkoa ei hevosta. Kun kävisi oikein ärjy tuuli, että kuulisi kuinka ne kitisee.

— On ne koreat, punaista ja valkoista.

— Ja sinistä, etkö näe?

— Sopii ne noin suuret suureen taloon.

— Älkää löpiskö, sanoi joku isompi joukosta. Ei ne viiriä ole eikä ne kitise. Tänne tulee tänään juhla, ja sitä varten ne ovat.

— Mikä juhla?

— En minä tiedä, mutta isä kertoi illalla.

— Mutta jäädääskin katselemaan sitä.

— Jäädään, jäädään! päättivät kaikki ja siirtyivät vähä vähältä, yhä rohkeammiksi tullen pihaportin eteen yhteen kasaan.

Oli ne liput heti huomattu kylässäkin, vaikkeivät Jussilan rakennukset sinne näkyneet korkeitten peltotörmäin takaa.

Lannanvetäjät näkivät ne kasoilleen, joita parhaillaan hajottivat, kyntäjä näki ne, kun sattui vakonsa päässä päätään nostamaan ja sinnepäin katsahtamaan.

Kyntäjä antoi hevosen seistä ja katseli niitä, ja kasalla nojauttiin tadikkoon ja tuumittiin: saadaanpa nähdä antaako isäntä vapaata iltapäivää, että päästäisiin katsomaan.

— Pitäisi sinne päästä, koska noin komeasti alkaa.

— Anttilan Jussi kumminkin pääsee, se menee sinne kilpakyntöön.

— Äläpä! Vai menee se. Sehän niissä on käynyt ennenkin.

— Tanssitaankohan siellä? tuumasi piioista joku.

— Eiköhän illemmalla. Tanssittiin kumminkin koululla ennen kun sitä juhlaa siellä pidettiin, vastasi joku paremmin tietävä. — Ja kuuluuhan sinne kanttori tulevan torvisoittoineen.

— Vai tulee. Pitäisi sinne päästä.

Ja veltosti heiluivat tadikot katseen yhä ollessa lippuihin kääntyneenä.

Mattilan isäntä oli juuri ollut menossa pellolleen, kun huomasi portiltaan liput hänkin. Siihen hän seisattui niitä katselemaan, ja alkoi tuumia ja tuumaili kauvan, osaamatta eteenpäin tai takaisin, että mitähän tässä on tehtävä. Jokohan on otettava pyhä?

— Ohoi! Kuules naapuri! huusi hän Ali-Mattilan isännälle, kun huomasi hänenkin seisovan piha-aitansa nojalla ja katselevan samaan suuntaan. — Olisikohan sinne mentävä?

Ja naapurit yhtyivät lähemmin keskustelemaan asiasta, seisten kahden puolen aitaa, toinen selin toinen kyynärnojalla, katsellen Jussilaan päin.

He olivat vanhanaikuisia miehiä kumpikin, vähän liikkuneita. Eivät olleet noin komeita lippuja nähneet sittenkuin keisari Helsinkiin meni. Silloin niitä oli ollut rautatieaseman katto täynnä, ja kun kansaa oli sinne kehotettu juhlavaatteissa menemään ja siellä junan ohi kiitäissä hurraamaan, olivat hekin molemmat menneet, pitäen sitä esivallan määräyksenä. Ja nyt, kun näkivät nuo komeat liput Jussilan katolla, tuli melkein samallainen tunne kuin silloinkin.

— On sinne mentävä, päätettiin. — Ja menkööt väetkin. Kuka sen Jussilan tietää, jos sinne ei menisi, kun se on niin mahtava. Eihän se tosin mitään voi, vaikkei menisikään, mutta jos se pitäisi sitä ylenkatseena ja siitä rakentuisi eripuraisuutta.

Niin tuumittiin kylällä, korjattiin työkalut pois ja vietiin hevoset hakaan. Puettiin sitten pyhänuttua ylle ja alettiin siirtyä Jussilaan.

Oli sentään pitäjällä niitäkin, jotka tiesivät asiat paremmin ja niitä paremmin harrastivat, mutta aivan harvoja. Joku isäntä oli jo aikoja sitten itseksensä luvassa huolellisesti puhdistanut pienen pussillisen viljaa, joku emäntä oli varannut nipullisen pellavia, sommitellut parhaita kuituja somiksi pioiksi, tai jo keväällä kirkkaimmalla hangella valaissut palan palttinaa, toinen taas kirnunnut paraan taitonsa mukaan pienen pytyllisen voita, joku itsellisakka kehrännyt paasman hienointa neuletta, ja mitä mikin, kaikki siinä toivossa, että saataisi pieni palkinto, joku markkanen tupakka- tai kahvirahoiksi. Mutta niinkuin sanottu, niitä oli ani harvoja ja paraasta päästä sellaisia, jotka ennenkin olivat niissä kokouksissa olleet.

Lapset portilla eivät ole huomanneetkaan, että sieltä jo takaapäin lähenee aikuisia. He eivät vähääkään aavista, että jo ihan selän takana moni käsi on valmis iskemään tukkaan kuin rohdintuttiin.

Mutta paikan juhlallisuuden vuoksi he pelastuvat nyt. Heitä torutaan vaan siivosti ja käsketään rientämään kotiin, "risamekkoja", muuttamaan ehjiä vaatteita päälleen ennenkuin saapuu vieraampia tulijoita, ja tulemaan sitten vasta kauniisti takaisin, niin pääsevät katsomaan pihalle saakka. Ja hepankekkaa heittäen siitä juostiin suoraan ylitse Jussilan kesantopellon kylään, niin että multa pölysi.

Keskelle pihaa on lyöty koivuja puolikehään, tehty kuin juhannusmaja, johon on asetettu sahalautoja pukkijaloille istuimiksi ja pöytä keskeen. Samallaisia istuimia on rakennuksen seinämälläkin.

Olisihan sinne sopinut mennä istumaankin, mutta sentään pysytteleksen oman kylän joukko, ensimmäisinä tulleet, piha-aidan ulkopuolella ja portin vaiheilla, ujoina vähän, kun huomaavat tulleensa liian aikaiseen.

Kun olisivat olleet ajat ennallaan, ei siinä olisi ujosteltu, sillä Jussilan Anttoo oli kyllä poikamiehenä ollessaan ja vielä jälkeenkinpäin kulkenut omassa kylässä joka talossa kuin kotonaan, käynyt kaikissa kisapaikoissa ja monasti mallassaunoissakin huijaillut, ja olivat kyläläisetkin Jussilan vanhassa tuvassa monet tanssit pitäneet, mutta nyt vanhemmalla iällään ja varakkaaksi päästyään oli häntä alettu katsella suuremmalla kunnioituksella, ja sitä hän selvästi oli osoittanut itsekin vaativansa. Hänen taloonsa ei enää tultukaan niinkuin tavalliseen tasa-arvoiseen naapuriin. Hän oli tavallaan vieraantunut kyläläisistään ja entisistä ystävistään, vaikka kyllä hänet sentään aina emäntineen kutsuttiin kaikkiin suurempiin pitoihin, ja joka talossa hän aina oli ollut jotain papereita kirjoittamassa.

Miehet siitä painuivat vähitellen portilta alemmaksi tallin puoleen, katsellen talon rakennuksia, joita moni tuskin oli uudessa kunnossa vielä nähnyt lähempää kuin maantieltä. Siellä yhdyttiin vanhaan Mattiin, joka oli koko kylän tuttu, ja jonka kautta kaikki Jussilan asiat kylällä tiedettiin, sillä hän ei milloinkaan väsynyt kehumasta isäntäänsä ja hänen toimiaan.

Istuttiin tallinsillan kivijalustalle, pantiin piippuun ja kuunneltiin Matin selityksiä kaikesta siitä, mitä tänäpäivänä vielä saataisiin nähdä ja kuulla.

Samassa astelee Anton Jussila itse keppi kädessä, sikaari hopeasuulaimessa hampaissa, miettivän näköisenä navetasta päin, ja tulee jo tallin sillan kohdalle. Matti, joka mehkaamalla on kylän miehille kehunut kuinka monta säkkiä "tuomaan kuonaa" heillä kulloinkin kannattaa peltoon ajaa, hiljentää ääntään sitä mukaa kuin isäntä lähestyy. Tämä on jo menossa ohitse, vaan seisattuu äkkiä ja katsahtaa sivulleen, juuri kuin vasta olisi huomannut, että siinä oli ääneensä puhuvia ihmisiä.

Hän tekee hyvän päivän, tervehtää hätäisesti paria vanhempaa isäntämiestä kädestä ja jatkaa vakavana kävelyään pihaan.

— Jaa, jaa, älkääpä sanoko! Kyllä sillä miehellä on meiningin haaskuuta, sanoo Matti, huomattuaan jonkun miesjoukosta nurpeasti urahtavan. Ja sitten alkaa hän juurtajaksain selittää yöllistä lippumatkaansa.

Portilla huomaa Jussila taas kuin sattumalta vaimoväen, nyykäyttelee päätään ja kehottaa heitä käymään pihan puolelle istumaan.

— Elkää ujostelko, vaikka tässä on vähän paikkoja siivottu. Käykää istumaan vaan tänne seinälle. Onhan täällä tilaa, kehottelee hän emäntiä.

Mutta itse menee hän lehtimajaan keskellä pihaa, painuu huoahtaen notkealle laudalle istumaan, panee hattunsa pöydälle ja aikoo juuri pyyhkäistä otsaansa takkinsa hihalla, mutta tempaa samassa takataskustaan nenäliinan ja pyyhkii sillä. Sitten nousee hän seisaalleen taas ja alkaa kävellä edestakaisin lehtimajassa, katsellen vuoroin maahan, toisen vuoron ylös. On kuin puuttuisi häneltä jotain. Äkkiä kääntyy hän kyökin puoleen päin ja huutaa kovalla äänellä:

— Tiina hoi!

Useita punakoita, hikisiä naisten naamoja ilmestyy avonaiseen kyökin ikkunaan ja koko emäntärivin päät seinivieren laudalla kääntyvät sinnepäin yhtäaikaa kuin komennosta.

— Onko Tiina siellä?

— Täällä on, vastataan.

— Käskekääpä tänne sitä.

Tiina tulee kyökinportaita alas hihat kyynäspäihin käärittyinä, punakkana kuin saunan lavolta, ja juoksee poikki pihan isännän luo.

— Hohhoh, Tiina! Kyllä meillä on ollut kuuma aamu tänään, mutta onhan sitä hommattava, jatkaa hän kovemmalla äänellä, — onhan sitä hommattava, että saataisiin jotain edistystä aikaan. Tuopa sieltä minulle pullo limunaatia ja lasi… tähän näin pöydälle.

Saatuaan limonaadin, ottaa hän povitaskustaan rypistyneen paperin ja alkaa katsella sitä, aina väliin vetäen savuja, yskähdellen ja heittäen seinivierellä supattaviin emäntiin salaviistoja katseita.

5.

Kansaa on kertynyt Jussilan talon täydeltä. Sillä vaikkei sitä ole paljoakaan paikastaan lähtenyt, on sitä sentään tullut viidestä pitäjästä, ja kun ne kaikki ovat tulleet yhteen kokoon, on siinä jommoinenkin joukko.

Omasta pitäjästä sitä on kumminkin tullut eniten.

Monella on ollut mukanaan näyttelyynkin pantavaa ja se otetaan vastaan ratasvajassa, joka sitä varten on tyhjennetty ja siistitty. Sinne asetetaan esineet kaikki ryhmittäin pöydille ja seinille niinkuin voitot arpajaisissa. Ani harva on tuonut mitään isompaa näytteille pantavaa tai elukoita. Joku on tullut aura ja parinkalut rattailla ja toinen hevonen tyhjänä jälessä juosten. Joku omanpaikkainen ojuri on astellut lapio kainalossa ja jollakulla pyssymiehellä on ollut rehlansa olallaan, sillä ojankaivussa ja vieläpä ampumisessakin kilpaillaan päivän kuluessa.

Mutta suurin joukko kansaa on tullut pelkästä uteliaisuudesta, katsomaan mitä siellä näkisi. Ja jollei näkisi mitään muutakaan, niin näkisihän ainakin naapuripitäjien ihmisiä.

Ennen muita on saapunut seuran varsinaisia jäseniä ja haaraosaston toimitusmiehiä, ollen lähemmin asiaan kuuluvia ja määrättyinä järjestämään kokouksen menoa. Ne ovat useimmat samalla jossain kunnallisessa toimessa ja jonkunlaisia henkiheimolaisia Jussilan isännälle, kun ovat kansan yhteisen hyvän harrastajia niinkuin hänkin. Ja ne kuletetaankin jokainen järjestään taloon saavuttuaan huoneelle ensin saamaan jotain virkistystä.

Sitten he hajautuvat ympäri talon, touhuavat ja järjestävät, yhtyvät välillä parittain, välillä isompaan joukkoon, keskustelevat hetken ja kiireessä vähän väittelevätkin, juoksevat välillä, nyökkäävät ohimennen hyvän päivän jollekulle tuttavalle kansan joukossa ja kysyvät hengästyneinä, onko nähty isäntää sillä puolella, sillä häntä tarvittaisiin välttämättä. He ovat kovin tärkeän ja painavan näköisiä kaikki, sillä jokainen luulee, että juuri hänestä riippuu koko kokouksen menestys.

Isäntä itse, Anton Jussila, seisoo keskellä pihamaata puhellen jonkun vastatulleen herrasmiehen kanssa sikaari hampaissa ja kädet housuntaskuissa, kun eräs toimikunnan jäsenistä juoksee hänen luokseen.

— Pitääkö sen ryijyn oleman levällään etummaisella pöydällä, niinkuin se on asetettu?

— Tietysti, kun se kerran on asetettu.

— Niin mutta se täyttää koko pöydän ja kanttuurska tahtoisi siihen pöytäliinansa. Siellä on siitä riita.

— Onko meidän emäntä siellä?

— Ei ole.

— No hae hänet sinne, kuuluuhan hänkin toimikuntaan. Sovittakoot siellä sitten parhaansa mukaan.

Samassa juoksee Matti puheille.

— Pastoori tuli! Saakohan hänen hevosensa panna talliin, kun sanoo ettei se rattaissa pysy?

— Ois, kaikkia sitä nyt kysellään! Tietysti, tietysti.

Hän on niinkuin sotapäällikkö, joka valmistaa paraatia jonkun korkeamman henkilön nähtäväksi, ja jonka luo adjutantit joka puolelta rientävät neuvoja kysymään. Ja hän tahtoo sen korkean vieraan silmissä esiintyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista, ja niin tahtovat kaikki muutkin toimikunnan jäsenet, kuultuaan että sellainen on tulossa.

Paljon on jo saapunut muitakin herrasmiehiä, oman paikan virkamiehiä, kartanonomistajia ym.

— Godag bror! kuuluu yhdeltä puolelta.

— Aah! Mjukaste tjänare fru Helenius! kumarretaan toisaalla.

— Nä, men man får ju treffa herr agronomen här, sanoo joku, ja rientää tervehtimään erästä juuri saapunutta, nuorta herrasmiestä, jolla on rillit nenällä ja pienet viiksen alut kierrettyinä korvia kohti, ja joka niitä yhä kierrellen katselee ympärilleen aivan kuin olisi joutunut johonkin ventovieraaseen, outoon paikkaan, jossa ei tiedä miten olla kuin elää.

— Jo, man ska' nu lära de där tuppelinerna att odla rofvor, vastaa puhuteltu mielihyvästä nauraen, kun huomaa, ettei hän sentään vielä ole joutunut kokonaan hunningolle.

Siihen samaan yhtyi Jussilakin kohteliaasti kumartamaan ja tervetulleiksi ottamaan tulijoita, niinkuin hän teki kaikille herrasmiehille, vaikka kovin häntä suututti, että heillä aina oli se "kapulakielensä" ensimmäisenä.

Ei hän sentään sisimmässään itse siitä kielestä ollut niin vihoissaan — se häntä enimmin katkeroitti, ettei sitä pitänyt ymmärtää eikä itse osata käyttää. Ja sitä hän oli monasti ajatellut ja ystävilleenkin puhunut, että kun sitä vaan voisi vielä vanhana oppia, niin sitten niitä herroja ja ruunun rottia vasta oikein kelpaisi "tuukata".

Yksi toisensa jälestä alkoi jo saapua niitäkin pitkämatkaisempia, jotka olivat rautateitse lähimmälle asemalle tulleet ja siitä hevosella Jussilaan.

Ja yhtäkkiä käy hymäys portin puolella olevien joukossa, että nyt se tulee sinatööri.

Se tieto leviää miehestä mieheen ja kaikki ahtautuvat portille, johon samalla ajaa kaksi herrasmiestä samoilla rattailla, astuvat alas ja puhuvat keskenään, tehden liikkeitä käsillään, juuri kuin siinä lopettaen jotain tiellä tapahtunutta keskustelua.

Toinen tulijoista on suuri, muhkea mies muodikkaassa puvussa. Hän vetäsee ryhdikkäästi keltaisen hansikkaan oikeasta kädestään ja maksaa tuojalle kyytirahan.

Moni kansan joukosta, joka ei tunne kumpaistakaan miehistä, ottaakin tämän senaattoriksi, sillä toinen herra on paljoa mitättömämmän näköinen, vanha ja hiukan koukistunut. Mutta useammat sentään tuntevat hänet ja kuiskailevat: "katsokaas paroonia".

Hän on sisuksiltaan ja perustuksiltaan talonpoika, naapuripitäjän mahtavin mies, ja istunut tuomiokuntansa edusmiehenä jo monilla valtiopäivillä, mutta aina mahtavan ja hienon esiintymisensä vuoksi on häntä piloillaan alettu kutsua "parooniksi". Hän on myös maanviljelysseuran puheenjohtaja, ja on tehnyt senaattorille seuraa samoilla rattailla, ja tämän kanssa innokkaasti puhunut kansalle, ehkäpä itselleenkin tärkeistä asioista, joita ei jokaisen syntisen korvan ole sallittu kuulla.

Jussila on portilla vastassa etummaisena, seisten pönäkkänä, vaikka vähän epävarmana, kuinka vastaanoton oikeastaan pitäisi tapahtuman ja mitä siinä olisi sanottava. Salainen kateus "paroonia" kohtaan on aina kytenyt hänen rinnassaan joka kohdassa, missä he vaan ovat yhteen sattuneet, ja nytkin se taas pyrkii vastustamattomasti ja entistään vimmatummalla voimalla esiin, kun hän näkee, kuinka tutunomaisesti tämä puhelee senaattorin kanssa. Se tunkee tekemään häiriötä jo muutenkin tuskallisessa asemassa. Ja vilaukselta likistyvät Jussilan huulet ohuiksi yhteen, mutta hän voittaa sentään heti itsensä ja ajattelee, että koittaa se kerran minunkin vuoroni.

— No niin, no niin, jahaah, tjaah, puhuu esimies hienosti sointuvalla äänellä, vetäen toisenkin hansikkaan kädestään ja asettaen sen toisen kanssa sievään palloon.

Sitten heittää hän katseensa väkijoukkoon, tehden omituisen, kohauttavan liikkeen silmäluomillaan, juuri kuin paremmin nähdäkseen, ja lähestyy senaattorin kanssa porttia.

— Sanomattoman hauskaa, jatkaa hän sitten erityisesti suhahtavalla S:llä, — sanomattoman hauskaa, että olemme saaneet näin paljon kansaa, näin erittäin vilkkaan osanoton kokoukseemme. Se on edistyksen merkkejä. Jahaah, tässähän onkin tämän talon isäntä, ellen väärin muista, sanoo hän huomattuaan Anton Jussilan vastassaan.

Tuo "väärin muista" pistää Jussilaa kuin veitsellä, sillä he olivat siksi vanhat tuttavat, siksi usein yhdessä olleet, ettei hän voinut käsittää näiden sanain tarkoitusta. Mutta pitemmälle hän ei ehtinyt sitä asiaa ajattelemaan, sillä samassa tarjosi toinen jo kättä, ja sanoi sitten senaattoriin päin kääntyen:

— Niin, tässä on tämän talon omistaja, haaraosastomme uusi esimies
Anton Jussila.

Jussilaa hykäytti omituisesti rinnan alta ja huulet vavahtivat hiukan, kun näki senaattorin ojentavan kättään. Hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaikka niitä oli ollut valmiina paljonkin, tempaisi vaan hatun kouraansa, teki syvän, vähän kömpelönpuolisen kumarruksen ja työnsi kättä vastaan tervehtäjälle, niin että kalvosin lensi nyrkin päälle ja peitti kokonaan sekä hänen omansa että senaattorin käden.

— Tervetuloa, herra si-sinatööri! hän sai vihdoin sanotuksi, työntäessään punakkana kalvosinta takaisin takkinsa hihaan.

Mutta korkea vieras hymähti tuskin huomattavasti ja asteli vähän kumarassa eteenpäin, keppi keskeä kiinni vasemmassa kädessä ja oikealla silmälasiaan kohennellen.

Silloin törähtivät yhtäkkiä torvet, katkaisivat räikeillä marssin sävelillä tyynen hiljaisuuden ja saivat repäisevällä äänellään melkein koko yleisön kömmähtämään, paitsi muutamia poikaviikareita, jotka vilkuvin silmin tunkeilivat päärakennuksen ja eteisen nurkkaukseen ja tiesivät mitä tuleman piti.

Kaiku remahti seinästä seinään, rakennuksesta toiseen ja takaisin taas, huppelehti ja telmi pihamaalla juuri kuin ei olisi osannut ulos rakennuksien ahtaasta piiristä. Mutta lopulta kohahti se korkeammalle, löysi tien nummelle ylös, ja siellä sillä oli tilaa ja sinne se haipui kuulumattomiin rajattomassa vapaudessaan.

Kuunneltiin siinä soittoa suut auki, silmät pystyssä, eikä heti huomattukaan, mikä temmellys ja kauhu syntyi hevosten joukossa pitkin aitoja ja ulkohuoneitten seinämiä, missä ne seisoivat, toiset riisuttuina, toiset aisoissa. Kaikki ne lakkasivat syömästä, korskahivat ja teroittivat korviaan. Joukossa oli sellaisiakin, jotka ennen olivat sattuneet musiikkia kuulemaan tai olivat muuten rohkeampia, ja ne pysyivät rauhallisina, mutta toiset vauhkoontuivat aivan.

Kovalla metelillä ja huudolla juoksevat nyt miehet asian huomattuaan niitä hillitsemään. Yksi, kaikkein likimpiä, reuhtoo piha-aidassa rattaineen. Se hyökähtää eteenpäin, mutta kun tölmää rintansa korkeaan pisteaitaan, peräytyy se niin pitkälle kuin pääsee ja pingottaa riimunsa vartta korvat luihussa ja sieraimet suurina. Ja kun peräytymällä ei huomaa pääsevänsä tuota räminää pakoon, heittäytyy se kovalla voimalla sivuun, riimun varsi kätkee, ja kun omistaja kiroten ja kirkaisten ehtii paikalle, menee se jo täyttä laukkaa kujaan, häntä ojossa ja kokkareet ratasten koriin pompahdellen. Papin renki, joka herransa lähettyvillä on seisonut lasi-eteisen edustalla, ihan torvien vieressä, huomaa hänkin hevosten levottomuuden ja alkaa juosta huutaen talliin päin.

— Ho ho, ho ho! ettei vaan pastoorin hevonen. Siunaa ja varjele kuinka tuo tuosta.

— Älä hohota siellä, huutaa Matti vastaan tallin puolelta. — Sehän on tallissa papin hevonen ja viidestä kohti kiinni, neljästä pilttuun pohjassa ja nuoren pätkä viidettä — kuuntele siellä musiikkia vaan!

Tämän melskeisen välinäytöksen muuten niin rauhalliseen ja juhlalliseen kokouksen alkuun sai toimitusmiesten määräyksestä aikaan pitäjään lukkari, joka uudenajan miehenä ja nuorena, innokkaana soiton harrastajana oli kuntaansa perustanut torviseitsikon ja saanut torvien näppäimiin ja talonpoikaispoikien huuliin jo sen verran eloa, että julkisissa paikoissa rohkeni tuoda soittokuntansa esiin.

Nyt oli hän sen asettanut salin ikkunan alle, eteisen siimekseen, mihin oli nostettu pöytä nuottikirjoja varten ja tuolit soittajille, sekä lyöty muutamia koivuja verhoksi pihan puolelle. Ja kun merkki annettiin, paukautti hän kämmentä pöytään, ja silloin remahtivat kiiltävät messinkitorvet leveitten suittensa täydellä voimalla. Mutta johtajalla ei ollut aikaa huomata sen vaikutusta. Hän huitoi molemmin käsin tahtia vaan, ja löi välillä kämmeniään pöytään niin että nuottikirjat poukahtelivat ja pöytä säesti soittoa kuin rumpu.

Marssin kestäessä oli Jussila kulettanut korkean vieraan ja seuran puheenjohtajan saliin, ja sille puolelle niitä näkyi eteisen ovesta puikahtelevan useita muitakin saapuvilla olevia herroja ja kunnan virkamiehiä.

6.

Kokouksen virallinen puoli on alkanut. Puheenjohtaja on juhlallisena astunut navetan siltaa ylös parvelle, joka on sisustettu kokoushuoneeksi, ja asettunut istumaan perälle parven lattiasta kohotetulle lavalle, pöydän taa, kirjoineen, papereineen ja läkkipulloineen niinkuin lehtimajaan, sillä koivun ja pihlajan oksilla on koristettu lavan tausta ja molemmat sivut. Pöytäkirjan pitäjä on ottanut tilansa hänen vasemmalle puolelleen, pöydän päähän.

Kaikki mahtihenkilöt, kuntain etevimmät ja ylisummaan ne, joilla tässä tilaisuudessa on tai jotka luulevat itsellään olevan jotain sanottavaa, ovat asettuneet etumaisiksi, lähimmäksi puheenjohtajaa, ja istuvat siinä varsin painavan ja vaikuttavan näköisinä, tuntien hetken tärkeyden ja tämän kokouksen yleistä hyvää tarkoittavan luonteen. Heidän takanansa, niin pitkälle kuin notkuvia lautoja riittää, istuu muita vähemmin näkyviin pyrkiviä henkilöitä, mutta siitä ovelle asti ahtautuu koko suuri parvi täyteen muuta rahvasta, tunkeillen, toisiaan tölmien ja kaulojaan kurkottaen, sellaisella sohinalla ja kohinalla, ettei siitä tahdo tulla loppua ollenkaan. Puheenjohtaja seisoo jo lavallansa nojaten molemmin käsin pöydän syrjään ja kiikuttaa yläruumistaan edestakaisin, kohautellen silmäluomiaan. Mutta temmellys oven puolella melkein äityy vaan ja kuuluu sieltä selvästi muun turinan seasta meheviä kirouksia "varpaille astumisesta" ym.

Kun puheenjohtaja huomaa, että kohina hänen seisovasta asennostaan ja merkitsevistä katseistaan huolimatta yhä jatkuu, ottaa hän lyijykynän käteensä ja painaa sitä hetken pystyssä pöytään, niin että outo luulisi hänen aikovan työntää sen siitä lävitse. Sitten naputtaa hän sillä muutaman kerran pöytää, yskähtelee sieraimistansa juurikuin suulaen ja nenän yhtymäseudussa olisi joku tukkeuma puheenjuoksulle, ja alkaa puhua.

Hän lausuu kaikki kokoukseen saapuneet tervetulleiksi, huomauttamalla erityisesti yhtä, hän kääntyy tässä kohdassa sivummalla yksikseen istuvaan senaattoriin, — yhtä väsymätöntä ja harrasta isänmaan ystävää, jonka aina valvova silmä nyt on sattunut tätäkin isänmaamme sopukkaa näkemään ja läsnäolollaan virkistämään.

Kaikki luovat silmänsä senaattoriin päin, joka istuu tuolillaan takakenossa hattu polvella ja kiertelee mietteihin vaipuneena partaansa, katse väsyneen ja raukean näköisenä epämääräisesti väkijoukkoon kääntyneenä.

Sitten tekee puheenjohtaja, tavantakaa nenästään yskähtäen ja samalla toistaen jonkun tärkeämmän sanan, "lyhyesti" selkoa tämän "jalosta aatteesta syntyneen ja kansan yhteistä parasta tarkoittavan" seuran viimevuotisesta vaikutuksesta ja julistaa kokouksen avatuksi.

Jussila on koko puheen ajan katsellut kulmat rypyssä puheenjohtajaa ja välillä vilaissut, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi sivummalla istuvaan korkeaan henkilöön. Mutta kun hän on huomannut, ettei senaattori ole mitään erityistä liikettä tehnyt, eikä millään tavalla katsettaankaan kääntänyt, on hänen otsansa taas hetkeksi silinnyt. Sillä hänen on aina pistänyt sisullensa ja pistää nytkin sen miehen puhetaito, joka siinä pöydän takana niin vapaasti ja rohkeasti, käsillään liikkeitä tehden sanoja singauttelee ja voi melkein tyhjästä puhua noin pitkältä.

— Kun voisi oppia sen konstin, mietti Jussila. — Mutta se on opittava, koko elämän uhalla on se opittava, sitä on harjoiteltava ja oltava rohkea!

Ja kun sitten ruvetaan valitsemaan palkintotuomareita, niin nousee Jussila ensimmäisenä reippaasti ylös, kakasee onnistumattomasti kurkkuaan, luettelee läpitse koko ystäväpiirinsä, isäntiä ja emäntiä, mitä niitä kokouksessa läsnä on, ja sanoo lujalla äänellä, että se ja se siihen ja siihen talouden haaraan, heilauttaen kättään kutakin nimittämäänsä henkilöä kohden. Sitten hän istuu ja alkaa tyytyväisen näköisenä leukaansa silitellen kuiskailla jotain vieruskumppanilleen, Mikkolan isännälle.

Mikkola nousee ylös ja luettelee taas samat henkilöt, jättäen sentään itsensä pois, mutta mainitsemalla sen sijaan tilallisen Anton Jussilan ja hänen emäntänsä.

— Jahah. Jahah! sanoo puheenjohtaja. — Merkitkää ylös, sihteeri!

Ja niin ehdottavat useimmat etevimpien nimessä kulkevat isännät ja emännät toinen toistaan, kunnes palkintotuomarien luku on täysi, jolloin puheenjohtaja kuuluvalla äänellä kysyy, onko se kokouksen yksimielinen tuuma ja päätös.

Oven puolelta parvea kuuluu sama epäselvä sorina, joka kaiken aikaa on puhetta säestänyt ja josta ei tiedä onko se myötä vai vastaan, ja puheenjohtaja napauttaa kuuluvasti kynällään pöytään ja käskee sihteerin merkitsemään pöytäkirjaan kutka ovat valitut.

Julistetaan sitten keskustelukysymykset alkaviksi ja niistä on ensimmäisenä "juurikasvien tarkoituksenmukainen viljelys ja käytäntö".

Jussila oli tähän saakka ollut aivan levollisena, seurannut innokkaasti vaalin menoa, eikä hetkeen ollenkaan muistanutkaan, että juuri hänen piti se kysymys pohjustaa.

Nyt on tosi edessä, eikä se tunnukaan hänestä oikein lyövän yhteen niiden kuvitusten kanssa, joita oli hänen eteensä auennut silloin kun hän kysymystä valmisteli, kirjoitti ja kamarissaan ääneensä luki. Hän oli sitä silloin lukenut vaan niinkuin olisi ollut omassa kuntakokouksessa tuttujen kesken, eikä ollut laisinkaan osannut ottaa lukuun senaattoria, agronomia eikä monia muita vieraita herrasmiehiä. Ja nyt alkoi hänen rohkeutensa pettää. Yhtäkkiä pälkähti päähän ajatus, että jos ilmoittaisikin ettei ollut muilta kiireiltä ennättänyt kysymystä valmistaa, vaan että siitä kyllä sopisi muutenkin yleiseen keskustella.

— Mutta ei, se ei sovi, sillä itsehän hän oli sitä tehtävää pyytänyt jo kuukausia sitten, ja toisekseen tulisi siitä ilmeinen häpeä ja hänen arvonsa olisi kerrassaan mennyttä juuri sillä hetkellä, siinä kauvan odotetussa ja kauvan valmistetussa tilaisuudessa, jossa hänen sille pitäisi antaa pääpotku nousemaan päin.

Hän nousi päättävästi seisaalleen. Mutta polvissa alkoi vähän vavahdella, suupielet värähtelivät ja yskäkin tuli arkana, kiljahtavana, eikä ollenkaan niinkuin jokapäiväisiä asioita puhutessa.

— Kun sopisi puhua istuillaan, mietti hän, — ettei olisi niin jokaisen nähtävänä, tahi kun olisi pöytä mihin nojata niinkuin puheenjohtajalla, sillä tämähän on niin turvatonta. Hänkin katselee tuolta niin odottavan näköisenä, eikö lie ollut itselleenkin ennen vaikeata, ja kaikki katselevat, ja ovat nyt niin hiljaa oven puolessakin, äsken siellä kyllä sohisivat.

Ja hän katsoi taakseen niinkuin olisi tahtonut sanoa, että rähiskää nyt edes siellä!

Tuntuu kuin penkki vetäisi Jussilaa istuilleen takaisin ja hän todella kyyristyykin vähän matalammaksi, koukistaen polviaan ja painaen päätään olkapäittensä väliin. Vieruskumppanit, jotka huomaavat hänen tuskallisen tilansa eivätkä soisi omalle pitäjälle mitään häpeätä tulevan, vaan vallan päinvastoin, nykivät häntä salaa reiteen ja kuiskivat, että "anna tulla vaan!" Ja Jussila alkaa.

— Naurista, hm hm, naurista on monta eri lajia, valkoisia ja, hm hmm… ja vaikka hän katselee lattiaan, tuntee hän sentään senaattorin raukean katseen ja puheenjohtajan puoleksi pilkallisen, puoleksi säälivän hymyn päällään, ja muisti pettää, vaikka aamulla vielä oli osannut sanottavansa ulkoa kuin isämeidän. Eikä ollut aikaa ajatella mitä ne nyt olivat ne toiset naurislajit, sillä siitä tulisi liian pitkä keskeytys.

Hiki oli ollut jo ennestäänkin ylen kuumassa ja kansaa täyteen ahdetussa navetan parvessa, jonka asfalttikattoon aurinko paistoi täydeltä terältä, vaan nyt alkoi vesi valua vallan virtana hänen kasvoiltaan, ja tuntui niinkuin joku sisällinen voima sillä hetkellä olisi pakottanut häntä hyökkäämään väkijoukon lävitse ja ulos ja juoksemaan karkuun koko talostaan.

Jussilan emäntä istuu kanttorin rouvan kanssa sivuseinällä. Hän on puhunut tälle paljon heidän Anttonista, sen toimista ja ankarasta kiireestä, ja pysyttänyt lehevää muotoansa hyvin näkyvissä, mutta nyt on kuin painuisi hänkin pienemmäksi istuimellaan ja hän vetää kasvonsa kattotuolista riippuvan pihlajan oksan verhoon, vaikka pikkuista ennen oli sen taivuttanut sivulle.

— Onkohan se Anttoo kipeä? Mikähän sille nyt tuli? Täällä on niin kauhean kuumakin, kuiskailee hän vierustoverilleen tuskallisena.

Mutta lähimmät ystävät ovat uhuttaneet ja kehottaneet Jussilaa yhä, että "ann' tulla vaan", hän oli lujalla tahdolla, melkein hammasta purren saanut murretuksi sisällisen heikkoutensa ja vapisevin käsin kaivanut moneen ryppyyn mytistetyn paperin taskustaan. Siitä alkaa hän lukea aluksi väräjävällä, vaan sitten yhä vakautuvammalla äänellä, ja lukee melkein sanasta sanaan "Arrheniuksen maanviljelysopista" otetun luvun juurikasvien viljelyksestä, ja on loppuun päästyään jo niin rohkea, että puristaa paperin kourassaan housunsa taskuun ja sanoo ulkomuististaan, kuinka paljon niitä päivässä sopii lehmälle antaa, ja että ne "järkiperäisessä karjanhoidossa ovat ihan välttämättömiä". Ilman niitä ei ole karjasta mitään tuloa toivomista.

Nyt sitä olisi tullut vaikka kuinka pitkältä, kun vaan olisi ollut ainetta jatkaa, ja vielä pohjustuksensa lopetettuaan seisoo Jussila kotvan aikaa pyyhkiellen kämmenellään otsaansa ja katsoen tyytyväisenä ympärilleen, nähdäkseen minkä vaikutuksen tämä hänen tietojensa näyte oli tehnyt. Parvella oli kaikki ennallaan, sama sohina oven puolella, missä kuljettiin sisään ja ulos, ja sama virallinen jäykkyys ja painava kuumuus perän puolella. Ja vaikkei mitään erityistä vaikutusta huomannutkaan, piti Jussila tätä sentään ensimmäisenä varsinaisena voittonaan julkisuuden alalla, joskin se oli ontuen saavutettu.

— Kyllä sitä sentään lähtee, kun alkuun pääsee ja on oikea asia mistä puhuu, sanoi hän hiljaa vieressään istuvalle Mikkolan isännälle. — Saas nähdä vieläkö on kellään mitään sanottavaa siihen? No, ehkä jotain, mutta ei se siitään enää selvene!

Asia ei sentään ollut Jussilan selityksellä vallan valmis, sillä lyhyen äänettömyyden perästä kohottautui agronomi, se ennenmainittu nuori herrasmies istuiltaan ja pyysi puheen vuoroa.

— Ka! Mitähän tuolla on sanottavaa, kuiskasi Jussila, joka oli tullut erittäin vilkkaaksi, kääntyeli joka taholle ja sopotteli lähimpänä istuvien kanssa, juurikuin nyt jälestäpäin olisi tahtonut näyttää, ettei se ollut ollenkaan pelko eikä hämmästys, joka häntä puheensa alussa oli vaivannut. — Jokohan alkaa muutella ohjeitani, poika!

Ja sillä aikaa, kun agronomi huonolla suomen kielellä ja pitkissä sotkuisissa lauseissa tekee laajalta selkoa juurikasviviljelyksen levenemisestä yleensä, selittelee Jussila kuiskimalla lähimmilleen, mitä miehiä nuo akronoomit oikeastaan ovat. — Ne eivät tienneet oikeasta asiasta mitään, ei niin mitään. Eikä hän voinut niitä sietää kirjoista temmattuine viisauksineen, vaikka viime syksynä hänenkin sentään oli täytynyt hakea luokseen yksi mokoma ja sitä passata, kun oli koetettava palkintoa niityn hoidosta ja saatava puoltolause. Sekin oli ensin ruvennut moittimaan ojia ja antamaan neuvojaan, niin kuin ne aina tekevät, kun heitä itseään ei ole haettu ojamittaa antamaan, mutta kun hän oli suoraan sanonut, ettei hän haukkumisia kuullakseen ollutkaan herraa niitylleen vienyt, oli se heti ruvennut hyväksi mieheksi. Tietää se toistain turhia vedellä, lopetti Jussila yhä kovemmalla äänellä, joka loppui väkiseltä päässeeseen naurun hytkäykseen.

Mutta agronomi on jo ennättänyt iskeä kiinni Jussilan pohjustukseen. Hän sanoo, että edellisen puhujan antamat ohjeet ovat vanhentunutta, ruotsalaista "metoodia", jonka hän huomasi varsinkin siitä, että puhuja oli maininnut vakojen välimatkan 67 senttimetriksi, sillä nykyjään käytetty ainoa oikea välimatka on 65 senttimetriä. Hän on sitä itse Saksanmaalla tutkinut ja mittaillut. Jussila teroittaa korviaan.

— Mitä se sanoo! Ettäkö 65 senttimetriä. Ei ikinä, kun opistossakin sanottiin… ja neljäkösataa kuormaa lantaa? Se on hassahtanut, poika paha, kuiskii hän taas ja tekee sellaisen liikkeen niin kuin aikoisi siirtyä istumaan takanansa olevan polville, ja sanoo kovalla äänellä: "herra puheenjohtaja".

— Isäntä Jussilan puheenvuoro.

— Mitä edelliseen puhujaan tulee, niin en voi hyväksyä hänen vakovälimatkojaan. Kyllä se on 67 senttimetriä paras, niin sanottiin opistossa ja niin sanoo Arenjuskin. Ja jos sellainen määrä lantaa tarvittaisiin, niin eihän niitä viljelisi kukaan.

— Luuleekohan tuo herraspoika, ettei meidän Anttoo tunne uusia mittoja, sopotti Jussilan emäntä kanttorin rouvalle. — Heti uudenvuoden aamuna, kun uudet mitat tulivat voimaan, pyysi Anttoo tesilitran kahvia, hihii. Tunsipa silloin jo…

— Mitä tapaa te itse olette käyttänyt? kysyy agronomi Jussilalta.

Nyt huomasi Jussila, että olisi pitänyt pitää suunsa kiinni.

— Enhän minä ole tullut niitä itse koettaneeksi kuin vähän hajakylvöllä suossa, änkkäili hän hiukan hämillään. — Mutta hyvää rehua ne ovat, lisäsi hän kuuluvammin, koettaen saada asian toiselle tolalle.

Mutta agronomi väitteli innostuneena välimatkasta yhä, vaikka varmaan hän ei ollut kylvänyt rehunaurista enempää kuin Jussilakaan.

Oven puolella seisoo vanhoja ukkoja käyden välillä ulkona piippuun pistämässä ja siellä omista asioistaan keskustelemassa, välillä taas tullen vinnin puolelle kuuntelemaan.

Siinä on joukossa miehiä, jotka kyllä ovat naurista "sylkeneet" ja muistavat naurispuuron maun niiltä ajoilta, kun vielä kaskia vierrettiin ja niissä naurista juurusrukiin seassa viljeltiin. Mutta se viljelystapa on jäänyt jo unohduksiin ja he ovat kylväneet vaan perunaa ja vähän lanttua seinivierille, silmämäärällä vaot ajaen, käyttämättä siinä sen tarkempia mittoja.

Heitä näyttää toisten väitös puheenjohtajan pöydän puolella tavallaan huvittavan ja pitävät he siitä omaa keskusteluaan puheenvuoroista huolimatta.

— Kuules Mattila, sanoo siinä väkijoukossa muuan ukko toiselle miehelle, joka seisoo vähän sivulla hänestä — kun meillä ei ole vielä sitä meeterimittaakaan…

Nuori kansa ympärillä purskahtaa nauruun ja perältä kuuluu monista suista: hs! hs!

— Kyllä minulla on se vanhanaikainen naurismitta vielä suussani, jos se siksi tulisi, sanoo Mattila. — Mutta pantaisiinko nyt kaikki sonta naurismaahan ja tulisi leivästä loppu. Ei taitaisi nykyinen polvi ruveta naurishaudalla elämään. Ehei, kun peltoni vä'itän, niin rukiin siihen kylvän.

— Lehmillehän niitä syötetään, kuulitteko, sanoo joku.

— Kuralle ne panevat lehmänkin.

— Ettekö te voi olla hiljaa täällä, vanhat miehet! sanoo kovin loukatun näköisenä muuan nuori, hieno isäntämies, joka koettaa pujotteleida joukon lomitse ulos. — Sinatöörikin istuu siellä ja te häpäisette mehkallanne koko kokouksen.

— Hän viisi meidän nauriistamme. On hänellä parempaakin pään vaivaa!

— Eipä tiedä, sanoo toinen, — koska on niin kauvan siellä viipyneet minunkin maakirjani.

Ja juttu käy entistä menoaan vaan kiellosta ja tyssäytyksestä huolimatta, vaikka jonkun ajan kyllä vähän tukautettuna.

Perällä parven väitellään yhä samasta asiasta ja aina innokkaammin vaan. Jokainen, joka luulee asiaan jotain tietävänsä, pyytää puheenvuoroa.

Muuan lihava kartanon omistaja naapuripitäjästä, joka harjoittaa suurta sahaliikettä, väittää kysymyksessä olevaa viljelystä äärettömän tuottavaksi.

— Syy on vaan siinä, sanoo hän, — että talonpoikainen kansa on niin vanhoillista ja kaikkea yritteliäisyyttä vailla, ettei se tahdo eikä rohkene panna pääomaa kiinni mihinkään, ja tämä viljelys vaatii uudenaikaisia työkaluja ja paljon ostolantaa. Kun saataisiin ennakkoluulot voitetuiksi, leviäisi juurikkaiden viljelys kylläkin.

— Kelpaa sen puhua, kelle saha jauhaa rahaa kuin köyttä, vaikka ruokkisi vehnäpullilla koko karjansa, sanoo taas oven puolelta joku kuuluvasti.

Silloin nousee istuiltaan sivuseinällä muuan vanha, hienopiirteinen ukko yksinkertaisessa puvussa ja ottaa puhevuoron.

— Eihän vanhan tarvitsisi enää näihin nuorten seuroihin sekaantua, sanoo hän vakavalla, hiljaisella äänellä, mutta tekee sentään mieli jotain joukkoon puhua. Enhän minä tiedä mitään näistä uudenaikaisista viljelyksistä, kun olen kaiken ikäni karjaani heinillä ja suuruksen voimalla vaan lypsättänyt ja sillä maidossa pysynyt, enkä asiaan pysty sanomaan kokemuksestani sitä enkä tätä. Mutta voihan tätä uuttakin keinoa koettaa kuka tahtoo, ja jos se niin hyödyllistä on ja maidon annille etuisaa, kuin tässä on väitetty, niin eiköhän herra agronomi asian lopuksi näyttäisi meille kuinka se käy päinsä. Onhan täällä auroja ja pehmeätä peltoa, niin ehdottelen minä, että tämä herra kyntäisi meille muutamia harjavakoja niillä omilla mitoillaan, koska kuuluu vallan siihen toimeen olevan palkattu ja tuntuu tässä joukossa paraiten sen konstin tuntevan. Lähdettäisiin miehissä katsomaan ja oppimaan.

— Kyllä Kartanon ukko tietää mitä puhuu, kuuluu ääniä takaapäin, jossa muuten nyt on oltu aivan hiljaa.

Agronomi kumartaa puheenjohtajalle ja lausuu jotensakin tiukasti, ääni hiukan värähtäen:

— Pyydän huomauttaa edelliselle puhujalle, etten minä ole tullut tänne kenellekään kyntömieheksi. Se hänen pitäisi tietämän. Minun virkani on antaa tietopuolista opastusta ja kehotan arvoisaa puhujaa tässä kohdassa kääntymään kynnönneuvojan puoleen.

— Onko se sellainenkin virkamies? Lieneeköhän tuo täällä nyt? kysyy
Kartano.

— Jaa, minä en voi tietää, tiuskahtaa agronomi ja painautuu istumaan taas, heittäen niskaansa niin että tukka höllähtää ja rillit solahtavat oikealta kohdaltaan alemmaksi nenän selälle.

— Mutta kun kruunu niitä monenmoisia maanviljelysherroja palkkaa, jatkaa Kartanon ukko itsepäisenä, ja sentään tälläkään kulmalla ei ole juuri milloinkaan niitä toimessaan nähty, niin olisipa nyt kerran katseltu, mitä ne saavat aikaan.

Puheenjohtaja alkaa naputella kynällään pöytään, senaattori, joka kaiken ajan on istunut pää kumarassa niin kuin omissa mietteissään, katsahtaa ylös, ja agronomi alkaa kiivaasti puhua persoonallisuuksista ja loukkauksista.

Jussila on hyvillään kovin, kun agronomia annetaan nenälle, mutta se häntä pistättää, ettei pitänyt itse osata sitä tehdä, osata eikä rohjeta, vaan että piti tuon ukon päästä se sanomaan. Siitä sitä taas tyhmät isännät, torpparit ja muut itselliset ylistävät ja kahta innokkaammin sen vetelemisiä kunnankokouksissa kuuntelevat. Se se aina kaikki asiat sotkee.

Samassa tunki eräs mies väkijoukon lävitse perälle saakka joku paperi kädessä ja jäi vähän epäröisenä ensimmäisen penkkirivin kohdalle seisomaan.

Joku kysyi mikä paperi se oli. Mies ei tiennyt muuta kuin että se asemalta vaan tänne määrättiin tuomaan sille herralle, mikä se nyt olikaan, ja hän selkähevosella toi.

Asia selvisi siten, että siinä oli sähkösanoma senaattorille.

Senaattori repäsi sen hermostuneesti auki, nousi sitten istuiltaan ylös ja meni keskustelemaan puheenjohtajan kanssa. — Hänen piti tänä iltana matkustaa suoraa päätä Helsinkiin, vaan tahtoi kumminkin miettiä asiaa hiljaisuudessa ja pyysi päästä yksinäiseen huoneeseen hetkeksi.

Isäntä itse, Jussila, johdatti hänet väkijoukon lävitse parvelta alas, vei kamariin salin sivussa ja kysyi ovella tarvitsiko herra sinatööri mitään.

Ei sanonut hän mitään tarvitsevansa ja isäntä poistui saliin, johon emäntäkin jo oli rientänyt jälestä ja nyt uteliaana kyseli mitä tärkeitä asioita heillä oli ollut, kun he niin yksissä olivat huoneelle tulleet. Ja unohtaen kokonaan väittelyt navetan parvessa jäivät he kumpikin saliin ja istuivat siellä hiljaa sopotellen. Emäntä oli tuhannessa tuskassa siitä, että olikohan vaan kaikki paikat tarpeeksi siistityt kamarissa. Ja kun ruuan laittajat kantoivat saliin astioita ja asettivat niitä siellä paikoilleen juhlapäivällistä varten, sanoivat he kumpikin hyvin salaperäisen näköisinä: hiljaa, hiljaa herrantähden! ja osoittivat kamarin oveen.

Mutta senaattori avasi kamarissa akkunan, josta omenapuitten ja koivujen lomitse näkyi pellon takaa nummi ja sen loivaa lapetta alas laskeutuva keltainen maantie.

Ikkunan kohdalla oli viheriällä veralla päällystetty kirjoituspöytä ja siinä erityisellä matolla kirjoituskojeet siistissä järjestyksessä, sekä näkyvimpänä kaikista isopäinen kuntakokouksen sinetti niin kuin kuningas sakkilaudalla. Toisella puolella pöytää oli ikkunan pielessä piikkiin pistettynä suuri pakka "Uusia Suomettaria", toisella puolella samallaisessa piikissä muita papereita. Kirjoitusmaton sivulla oli kuntakokouksen pöytäkirja ja nurkassa riippui iso, nahkainen kirjalaukku.

Senaattori ei niihin pannut mitään huomiota. Hän ei voinut aavistaa, että viereisessä huoneessa kaksi henkeä sykkivin sydämin ja hehkuvin silmin koetti arvailla, että mitähän se tuumii kun täällä sivukylässä näkee sellaisen komean kirjoituspöydän, siinä kunnan sinetin ja pöytäkirjan, eiköhän silmäille pöytäkirjaa, Suomettaret ja ja…

Mutta vieras siellä kamarissa istahti vaan huokaisten tuolille pöydän edessä saatuaan ikkunan auki, laski kyynärpäänsä pöytään, painoi leukansa kämmeniään vastaan ja katseli miettivänä ikkunasta ulos.

Äkkiä antoi hän kätensä luisua partaansa pitkin alas, vilkasi haukotellen ympärilleen pöydällä, nousi sitten ylös ja kurkisti ovesta saliin.

Jussila säpsähti juuri kuin olisi ollut jossain pahanteossa.

— Voisiko isäntä antaa minulle pienen palan paperia ja kirjekuoren?

Isäntä hypähti kumarrellen kamarin pöydän luo ja otti laatikosta paperia pöydälle kokonaisen pakan, vilaisten hätämältään ympäri. — Kaikki sattui hyvästi, mainiosti, ajatteli hän. — On hän varmaan huomannut, että minä olen kuntakokouksen puheenjohtaja, ja suu hymyillen tyytyväisyyttä avasi Jussila sivulta pöydän kurkoittaen läkkipullon korkin, sekä vetäytyi sitten syrjään, samalla kun senaattori nykäsi tuolin lähemmäksi pöytää ja istui.

— Äs! sanoi hän samassa ja vei kynänvarren lähemmäksi lasisilmiään.

Jussila, joka juuri oli ollut poistumaisillaan kamarista, säikähti niin kuin olisi tuli ollut irti, ja riensi takaisin.

— Olikohan vaan kynä huonossa kunnossa? kysyi hän tuskallisella äänellä, minä otan uuden täältä laatikosta.

— Ehei, naurahti senaattori. — Minä vaan ajatuksissani pistin väärän pään mustepulloon ja tahrasin isännän paperin. Olen aina tottunut pitämään kynänvarren näin päin terä oikealle. Se menee siitä suorastaan pulloon näin, katsokaas, ja nyt en malttanutkaan katsoa.

— Kunpa sen olisi tiennyt, ajatteli Jussila, seisten siinä kuin katuvainen syntinen ja pyyhkien kynänvartta nenäliinaansa.

Ja kun hän salissa yhtyy emäntään ja piikaan, on hän niin tulistuneen ja suuttuneen näköinen, että nämä melkein säikähtävät.

— Ois, vois! Saakeli sitä kantaalia kumminkin! Ettei pitänyt tietämän, ettei pitänyt sinullekaan sattuman, sen siellä siivoilit, että olisit sen asettanut näin päin! ähkii hän kuiskimalla, heilautellen toista kättään nyrkissä, toinen niskatukassa, ja alkaa ällistyneille naisille tulitikulla näytellä ja selittää, kuinka päin kynänvarsi vasta on asetettava.

Navetan parvella alkaa keskustelu laimentua, puheenjohtaja painaa tuon tuostakin päänsä alas ja vie kätensä suunsa eteen, sihteeri istuu käsi poskella ja raapustelee lyijykynällä pöytää. Oven puoli parvea on tullut melkein tyhjäksi ja peräpenkeillekin ilmaantuu aukkoja. Ja kaikkiin kysymyksiin merkitään pöytäkirjaan vaan lyhyesti "keskustelu vastaukseksi".

7.

Kuuma päivä, seisoskeleminen ja varsinaisen toimen puute on alkanut raukaista enimpiä kokouksessa olijoita, ja yleisenä tunnussanana haukotuksien lomassa on: huhhuh, kyll on kuuma! Ja tuumitaan toinen toiselleen, että saisipa jo sataa kerran.

— Saisipa makeastikin.

— Mutta kun ei sada.

— No ei koko kesänä. Hohhoh sitä hellettä! Omankyläiset ovat lähteneet yksi toisensa jälestä kotiinsa. Pitkämatkaiset ovat käyneet rattaittensa luo, juotelleet hevosiaan ja sitten istuneet aisalle tai nurmelle ratasten taa haukkaamaan kotoisia eväitä. Mutta kaikki ne, jotka tahtovat uhrata kaksi markkaa keskiruumiinsa vahvistukseksi, syödä herroiksi herrain seurassa, oleilevat piha-aituun sisäpuolella ja odottavat juhlapäivällisen alkamista. Siinä he kävelevät istuskelevat ja juttelevat ryhmissä.

Senaattori on istunut puheenjohtajan ja sen lihavan sahaherran kanssa lehtimajaan pihan keskessä ja härppivät siinä limonaatia vilpoisikseen.

Sillä paikalla tuntuu olevan erityinen vetovoima muutamiin nähden.

Jussila siinä jo on istunut kotvan aikaa, miettien mitä ottaisi puheeksi hänkin puolestaan. Pappi on kävellyt useita kertoja ohitse ja ympäri ja lopulta mennyt majan sisäpuolelle hänkin ja istunut laudalle kädet polvilla. Lukkari on väsynyt tahtia lyömään ja siirtynyt hänkin esimiehensä jälestä lehtimajaan röyhyävä sikaari hampaissa. Ja vähä vähältä ilmaantuu siihen muitakin, sekä herrasmiehiä että etevämpiä talonpoikia. Jokainen on halunnut päästä kuuntelemaan mistä siellä keskustellaan ja jos mahdollista lausumaan sanansa joukkoon itsekin.

Mutta siellä ei keskustella juuri mitään, ja jota useampia miehiä siihen yhtyy sitä laimeammaksi käy kanssapuhe. Istutaan vaan siinä leppoisassa kesäpäivän lämpimässä niin kuin kanat orrella.

Siinä kävi niin kuin usein käy seurassa, jossa on eri asemassa olevia henkilöitä, herroja ja talonpoikia yhdessä. Kummallakin puolella on eri harrastukset. Ja jos on samojakin, niin katsantokanta sekä ajatuksensa ilmilausuminen niistä on niin eriävä, että tavallisinkin kanssapuhe useimmin käy ontuvasti. Jos herrasmiestä ei haluta puhuttaa talonpoikaa, istuu tämä melkein säännönmukaisesti vaiti, paitsi jos on sattunut ottamaan puhelahjaa sisäänsä pullon suusta. Mutta tässä seurassa ei nyt ollut sellaista ketään.

Se on jonkunlainen epäluulo, joku varovaisuus ja pelko ettei puhuisi tyhmyyksiä, joka useimmin tekee rahvaan miehen tuppisuuksi, kun säätyhenkilöitä, varsinkin tuntemattomia on saapuvilla.