Produced by Tapio Riikonen

METSÄT JA YHTIÖT

Kirj.

Kalle Kajander

Kansantaloudellisen yhdistyksen palkitsema teos

WSOY, Porvoo, 1901.

SISÄLLYS:

Lukijalle.
I. Matkalle lähteissä.
II. Muutamia mietelmiä metsästä.
III. Esimerkkejä metsäkaupoista ja metsähuijauksesta sekä
mitä metsistämme yleensä on saatu.
IV. Saha- ja tehdasyhdistysten maa-anastuksista.
V. Mitä syitä on etupäässä huomattavana maatilojen joutumiseen
yhtiöitten käsiin.
VI. Yhtä ja toista keinoista, joita on käytetty metsien ja
erittäinkin maatilojen ostossa.
VII. Yleisiä seurauksia itsenäisten maanviljelijäin vähenemisestä.
VIII. Kaipaavatko edellä kerrotut seikat korjausta ja mitä
niitten suhteen olisi tehtävä?

Lukijalle.

Viime talvena matkusteli allekirjoittanut useissa paikoin maamme sisäosissa, etupäässä silmäilemässä mitä metsänhaaskaus sekä erittäinkin suunnaton maatilojen joutuminen yhtiöitten haltuun on vaikuttanut paikkakuntain oloihin.

Tuloksena niiltä matkoilta on nyt tämä kirjanen.

Se ei pyri olemaan mikään perinpohjainen, pelkkiin numeroihin perustuva tutkimus, mutta se on kuvaus niistä nurjista oloista, joita metsätaloudelliset epäkohdat meillä ovat synnyttäneet. Sen tekijä olisi tarkoituksensa saavuttanut, jos se sellaisena voisi herättää vähänkään suurempaa hellyyttä ja huolta metsiin niitten keskuudessa, jotka välittömästi ovat metsien kanssa tekemisissä, sekä toiselta puolen enentäisi hiukankin harrastusta niitten varjopuolien tarkempaan valaisemiseen ja poistamiseen meidän kansallisessa taloudessamme, joita se käsittelee ja joitten haitallisia vaikutuksia ei kukaan voine kieltää.

Hausjärvellä helmikuulla 1901.

Kalle Kajander.

I.

Matkaile lähteissä.

"Vielä niitä honkia humisee
Tuolla Suomen salomailla —"

Tukkipoika.

Meillä on aina laulettu ja lauletaan nytkin vielä honkiemme kuminasta, kuusiemme kuiskeista ja salojemme siintävistä vöistä, ja totta onkin, että ne siintävät salomme ja metsäiset järviemme rannat ovat olleet ihanimpain tunnelmaimme ja parhaitten runollisten tuotteittemme hellä synnyttäjä ja äiti. Ne ovat panneet yksin hurjan tukkipojankin runolliselle tuulelle, kun hän keväisiä purojen rantoja "pitkävartisissaan" kaalaten on tukkiaan uitellut.

Ja vaikka olin lähtenyt näitä samoja järvien rantoja kiertelemään kerrassaan päinvastaisissa tuumissa kuin runollisissa, tunsin sentään jotain pehmeämpää sykähtelemistä rinnassani minäkin, kun rautatien varresta eroten aloin hevoskyydissä painua sydänmaille.

Savolaisen kyytipojan rallatellessa ja pakistessa ja reen jalaksen narahdellessa nousi mieleeni tunne, että nythän sitä mennään niitä saloja kohti, "jotka ovat niin siniset", ja kohti niitä vanhoja puita, jotka "todistavat menneistä taisteluista", niistä, jotka ovat ammoin olleet ja jättäneet rauhan jälkeensä.

Mutta jota pitemmälle tie venyi, sitä enemmän minusta tällaiset lämpimät, runolliset tunteet katosivat, ja ympärilläni näin melkein kaikkialla vaan kylmää proosaa, tosioloja sellaisia, jotka eivät olleet ollenkaan omiaan mieltä lämmittämään.

Sillä salot ovat käyneet kovin pälvikkäiksi ja katkotuiksi ja niitä vanhoja puita ei näe missään, vaikka kuinkakin tarkkaan tähystelisi. Siintäähän tuolta jostain selän takaa jotain tummansinistä, niinkuin isoa metsää, mutta pitkän matkan päähän voi pieni näreikkökin näyttää metsältä. Näkyyhän tuossa jossain kohdassa tien sivulla leveä kanto, mutta pitää olla hyvä määrä mielikuvitusta lisää, ennenkuin siitä mädänneestä pökästä saa kohoamaan mahtavan, tasalatvaisen hongan, joka kykenisi kertomaan esi-isiemme kamppailuja.

Vaan pienemmät, verekset kannot, tuhannessa ristissä roikkelehtivat katkotut latvat ja oksain jätteet, suurempia puita kaadettaissa syntyneet murrokset pikku metsässä ja koviksi ajetut tukkitiet, jotka tavantakaa laskeutuvat kulettavani maantien poikki ylämailta rantaan ja joiden kohdalla näen rantapenkereillä sylien korkuisia tukkiläjiä odottamassa kevättä — kaikki nämä muistuttavat sitä taistelua, joka parhaillaan on käynnissä. Sillä ei tarvitse kovinkaan pitkälle seurata vesistöjemme varsia, kun jo huomaa, että meillä on metsiämme vastaan julistettu säännöllinen, täydellisesti järjestetty sota, jossa hyökkäysarmeijan johtavina kenraaleina ovat etupäässä sahayhtiöt. puumassa- ja lankarullatehtaat y.m. puunjalostuslaitokset sekä paitse näitä vielä suuri joukko yksityisiä, jotka tekevät pienempiä partioita sinne, tänne. Ja miehistönä on näillä kaikilla hyvin harjoitetut ja ammattiinsa kouluutetut joukot tukkijunkkareita, joiden riveihin voimakkaat valloittajat yhä saavat täydennystä niistä monista luopioista, joita reipas elämä voittoisassa sotajoukossa ja sen kirkkaat kolikot viettelevät vähäväkisempäin metsänomistajain puolelta karkaamaan.

Samallaista sotaa on meillä oikeastaan käyty jo useita vuosikymmeniä, vaikkei toki kaikkina aikoina yhtä rajusti. Tuossa 1870-luvun alkupuoliskolla kohosi se äkkiä tulisimmilleen, mutta lauhtui taas, ja sitten käytiin sitä pitkät ajat vaihtelevalla onnella. Mutta nyt, aivan viime vuosina, on tämä sota ottanut ennen saavuttamattoman vauhdin. Silloin, entisinä vainovuosina kaatuivat etupäässä metsiemme vanhukset, jotka olivat elämänsä eläneet, mutta nyt kohtaavat iskut niitten nuoria, vereviä ja vielä parhaassa kasvunvoimassa olevia jäseniä.

Tämä on kovin epäväkistä taistelua, se on luonnon, se on maa-emomme parhaitten antimien raiskausta, jota väkevämmän on varsin helppo harjoittaa, kun heikommalla ei ole tarpeeksi puolustusta. Ja jos tätä menoa jatkuu, niin ei ole ollenkaan vaikea arvata, kuka siinä lopullisesti tulee sotakustannukset maksamaan. Tietysti metsiemme omistajat, maataviljelevä väestömme, suurin osa Suomen kansaa, joka ei ole niiden rikkauksia puolilleenkaan arvannut, vaan jättänyt ne alttiiksi valloittajien tulelle.

Tässä taistelee pääoma pääomaa vastaan, sahayhtiöitten miljoonat metsiemme miljoona-pääomia vastaan. Edelliset ovat jälkimmäisistä syntyneet ja kasvavat yhä niiden kustannuksella, lisääntyvät yhä niitä valloittamalla ja keskittyvät yhä enemmän harvoihin käsiin, sen sijaan, että niissä ennen oli osansa tuhansilla.

Ja näiden kahden pääoman välillä häilyy koko se suuri kansanluokka, joka ei ole pysyväisesti asettunut kummankaan hoteihin eikä palvelukseen, vaan lentelee puolelta toiselle, niinkuin muuttolinnut, asettuen sinne, missä milloinkin on lämpimämpi. Se on se kansanluokka, jota sanomme irtolaisväestöksi, ja jolla on mitä suurin merkitys tässä pääomain taistelussa. Tätä nykyä, kun valloittajat taas ovat panneet päärintamansa liikkeelle ja saavuttavat loistavia voittoja, on se miehissä rientänyt valloittajien riveihin ja elää jotensakin huoletonta elämää. Mutta saattaa joskus sattua siten, että hyökkäysarmeijan pääkortteerista annetaan käsky lakkauttaa sotaliikkeet joksikuksi ajaksi, ja niin erotetaan liika miehistö sillä kertaa palveluksesta, mutta sille ei annetakaan mitään eläkettä. Valloittajat sulkevat siltä porttinsa, vetäytyvät miljoonilleen linnoituksiinsa niinkuin umpikuoreen. Sotaretkillä tehdään harvoin säästöjä, sillä elämä niissä on liiaksi seikkailevaa ja huikentelevaista, ja silloin heittäytyy koko tuo suuri, palveluksesta erotettu joukko taistelun jaloissa poljetun maan niskoille niinkuin johonkuhun ambulanssiin, jonka kunnossa pitämisestä he itse eivät ole pitäneet pienintäkään huolta, eivät enempää kuin valloittajatkaan, joiden palveluksessa he ovat olleet.

Näin saattaa tapahtua minä hetkenä tahansa, ja nykyisen sodan aikana on asia ottanut vielä uuden käänteen, joka uhkaa suuressa määrässä supistaa näiden palkkasoturilaumojen eläkepiiriä. Valloittajat ovat näet alkaneet tehdä pysyväisiä maa-anastuksia, ottaneet ja yhä ottavat ikuisiksi ajoiksi haltuunsa suuria, heidän strateegisiin tarkoituksiinsa soveliaita alueita, joita he vastaisen varalle omien tarkoitusperiensä mukaisesti linnoittavat ja joiden entisten viljelysten sijalle heidän jo paikoin sanotaan kylvävän suojametsiä itselleen. Niillä alueilla kuuluvat he muutenkin kaikin puolin aikovan rajoittaa metsien luontaista hävitystä viljelysmaiksi, huolimatta siitä, että viljan viljelys tarkkojen laskujen mukaan on meillä näyttänyt soveliailla paikoilla keskimäärin tuottavan sentään viisi kertaa korkeamman nettotulon kuin metsänviljelyä. Mutta, kuten sanottu, heillä ovat omat tarkoitusperänsä ja omat laskunsa, aivan toiset kuin niillä, jotka tarkoittavat, että maata pitäisi täytettämän ja asuttaman ja otettaman siitä leipää, sitä parempi jota useammalle.

Paljon meillä puhutaan ja kirjoitetaan maatamme uhkaavista vaaroista, jännityksellä seurataan ulkomaisia asioita ja sotatapauksia, mutta tästä taistelusta, jota parhaillaan käydään laajoilla alueilla omissa saloissamme, näkee harvoin julkisuudessa mainittavan mitään. Syy siihen lienee se, että tätä sotaa käydään kaikessa hiljaisuudessa. Ei siitä kuulu kanuunain pauketta eikä tunnu ruudin käryä. Korkeintaan näkee silloin tällöin pienen parahduksen sanomalehdissä jonkun surkean tappion johdosta tai kuulee sampanjapullojen paukauksia jonkun maaseutukaupungin seurahuoneella, jossa juodaan jonkun "hyvän afäärin" harjakaisia.

Tämän taistelun vaiheista aijon tässä nyt lyhykäisesti kertoa havainnoltani.

II.

Muutamia mietelmiä metsistä.

"Pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla" tiesi ennen Joukahainen laulaa, mutta hän lienee jo ammoin sitten sortunut laihuuttaan Lappinsa puuttomiin soihin ja Väinön jälkeläiset ovat koettaneet viettää lihavampia päiviä lyhentelemällä pitkiä puitaan, koska niitä ei enää näy Pisanmäellä enempää kuin sanottavasti muuallakaan, lukuunottamatta valtionmetsiä. Matkustaja, joka hälväämällä katselee maisemia, eikä pidä erityisenä silmämääränään metsien tarkastusta, tai sitä seikkaa, millaisia puita hänen näkemässään metsässä kasvaa, luulisi meillä vielä löytyvän yltäkyllin näitä luonnon suuria antimia. Mutta päinvastaiseen käsitykseen tulin minä kulkeissani parituhatta kilometriä maamme varsinaisia metsäseutuja. Metsää näkee tosin vielä vähin kaikkialla, mutta ne ovat suurimmaksi osaksi — ei ole liiaksi sanottu miltei säännöllisesti — harvoja, raiskatuita, hoitamattomia pieniä jätteitä, aivan kuin oikean metsän irvikuvia. Ja niitä katsellessa painosti minua aina omituinen tunne, nousi yhä uudestaan samallaisena mieleeni ja juurtui sinne juurtumistaan. Se on jonkunlainen kaihon, tyhjyyden ja turvattomuuden tunne, joka painaa minua katsellessani ihmiskäden raiskaamaa luontoa, sillä siinä on minusta sellaisessa aina jotain pahaa, jotain, jonka luonto itse joskus vastaisuudessa vielä rankaisee. Ja joka kerta kun tämä tunne minut valtaa, ilmestyy sen rinnalla aina mieleeni ajatus vanhoista uhrilehdoista, joita esi-isämme hellin käsin hoitivat ja joihin he lahjansa haltioille ripustivat, uskoen siten saavansa luonnolta yhä runsaampia antimia.

Mutta he kunnioittivat luontoa enemmän kuin me ja heidän uskonsa oli luja.

Taikka heillä oli metsää niin ett'ei mihin panna ja vaikka eivät suuret honkapuut heille olleet oravannahan arvoisia, pitivät he sitä kumminkin jossakussa kohdassa niin pyhänä, ett'ei siihen saanut kirvestä iskeä.

Mutta vanhat viisaat ovat kuolleet ja nyt ei ole metsissä enää pyhitettyä kohtaa ollenkaan. Ne raiskataan rahan himosta ja hetken tarpeen tyydytykseksi empimättä, ja jos vaan pennikin saadaan, niin annetaan mennä vaikka viimeinen linnun istuin. Vaan jos me olisimme säilyttäneet ja viisaasti hoitaneet kaikkia mäkiämme pitkien puitten peitossa, pitäneet ne aina vihannoivina laskematta niihin liian suuria kivisiä pälviä paljaina paistamaan, jos me olisimme hartaalla ja kiitollisella mielellä kaadelleet niistä vanhuksia varttuvan nuorison joukosta pois ja ymmärtäneet sen pyhäksi toimeksi, sellaiseksi, jommoisena pidetään hautaan saattamista vanhan miehen, jonka käsivarsi on jäykistynyt työssä ja toimessa ja nuoremman polven hoidossa — jos niin olisimme ajatelleet ja tehneet, niin luulisin meidän kaikilla mäillämme olevan sellaiset uhrimetsät, ja mäkien välissä sellaiset vainiot, että niistä lähtisi meille ainainen onni, jos nimittäin tämän ajallisen onnen pohjana pidämme aineellista hyvinvointia, joka katsantotapa tietääkseni on yleisimmin vallalla.

Mutta nämä ovat vaan minun omia yksityisiä tunteitani ja ajatuksiani, eivätkä ne tietysti auta itse asiassa mitään, eivät merkitse olojen välttämättömässä menossa mitään — ja useimmat saattavat niille korkeintaan sääliväisesti nauraa.

Sillä tosiasiana on ja pysyy, että metsiämme kohtaan on laajoilla alueilla tätä nykyä syntynyt sellainen tunne, joka vivahtaa milt'ei vihaan. Niistä tahdotaan päästä ja niistä tahdotaan tehdä loppu. On niinkuin niihin olisi kyllästytty ja niinkuin niistä olisi jotain haittaa, ja ne jätetään paljastettaviksi, vaikk'ei niiden verirahoilla monastikaan elettäisi kuin vuosi eteenpäin.

Tähän voi nyt joku heti väittää, että enköhän liioittele, enköhän laske päättömiä lapsellisuuksia, kun otan asian niin vakavalta kannalta, että vertaan sitä oikeihin vainotöihin, sillä eikö se ole luonnollista, että metsiä kaadetaan ja otetaan niistä rahaa, kun niitä kerran on olemassa? Ja onhan jokaisella oikeus tehdä omallaan mitä tahtoo, vaikkapa lahjoittaisi sen toiselle.

Ja miltei lahjaksi niitä on annettukin meillä laajoja metsä-aloja ja annetaan vielä tänäkin päivänä, niinkuin kohta tahdon kertoa, annettu tyhmyydessä lahjaksi yksityisille sekä yhtiöille, vieläpä suureksi osaksi ulkomaalaisille, jotka siten ovat perustaneet miljoonapääomansa — seikka, jota jotkut pitävät erittäin edullisena maan yleiselle hyvinvoinnille, että nimittäin miljoonat kertyvät yksiin käsiin, olipa niistä sitten kuinka suurta häiriötä tahansa niitten keskuuteen, joilta ne ovat kerityt.

[Muuan nuori metsäkonduktööri, joka parhaillaan on erään sahayhtiön palveluksessa, onkin U. Suomettaressa jotensakin julkeasti väittänyt, että on aivan yhdentekevää mitä talonpojat saavat metsistään kun he kumminkin tärväävät suuretkin rahansa, ja että maan yleiselle hyvinvoinnille on muka parempi, että rahat kertyvät suurille miljoonayhtiöille, jotka niitä osaavat oikein käyttää. — Edellisessä seikassa on kyllä paljonkin perää — että rahoja nimittäin tärvätään turhuuteen — mutta jälkimäinen seikka ei sitä suinkaan paranna. Pitää keksiä parempia keinoja.]

Mutta asialla pitäisi olla toinenkin puoli, vakavampi, vaikka vaikea sitä lienee sovittaa metsähuijaukseen.

Löytyy eräs seikka, johon kaikkialla edistyneemmissä yhteiskunnissa on lainsäädännön alalla pantu suuri huomio, ja niin meilläkin. Meillä on selvät asetukset, joiden nojalla henkilö, joka liian tuhlaavasti tai järjettömästi käyttää omaisuuttaan, voidaan asettaa järkevämpäin kansalaisten holhouksen alaiseksi. Saman lain alaisena on alaikäinen, koska hänellä ei vielä katsota olevan täyttä ymmärrystä omaisuutensa hoitamiseen — jos hänellä sellaista on. Ja tämä saattaa koskea omaisuutta, johon meillä todella on täysi omistusoikeus, jonka olemme voineet itse omalla hiellämme ansaita. Mutta metsiin pitäisi järjenmukaisesti yksityisen omistusoikeuden oleman pienimmän, aivan rajoitetun, ja niiden raiskauksen suhteen pitäisi meidän kaikkein siis vieläkin suuremmalla syyllä oleman holhouksen alaisina. Sillä ovathan metsät oikeastaan meidän yhteinen, suuri, peritty omaisuutemme, jotka olemme perineet suorastaan maaltamme, joka ne on kasvattanut.

Ne ovat meidän yhteisen äitimme, Suomenniemen rintaperintöä, jota meidän olisi pitänyt täydellä järjellä yhteiseksi hyväksemme käyttää, ja josta meidän pitäisi vielä jälkipolvillemmekin osansa jättää, kun me kyllä tiedämme, kuinka paljon meidän ja jälkeistemme hyvinvointi kuitenkin on niistä riippuva.

Me raivaamme peltoa ja kylvämme siihen viljaa, mutta olemme sentään siksi viisaita, ettemme niitä sitä ennen kuin jyvä on täysi. Tämä riippua siitä, että me tahdomme työstämme saada täyden tulon, tahdomme siitä saada sen, mikä sillä on ollut tarkoituskin — leipämme. Mutta me kaadamme empimättä ja usein ilman todellista tarvettakaan keskenkasvuista metsää, josta jonkun ajan kuluttua olisi voinut olla paljoa suurempi hyöty. Ja tämä tulee siitä, että me emme ole sitä kylväneet, emmekä ole sille maata muokanneet, emmekä siis tunne sen arvoa.

Nykyään harjoitetaan meillä kaikkialla metsäseuduissa — lukuunottamatta pienempiä poikkeuksia — tavatonta liikahakkuuta, todellista metsähuijausta, jota metsien vuotuinen lisäkasvu ei pitkältäkään voi pitää tasapainossa. Tämä on selvä seuraus siitä, että yksityisillä on rajaton omistusoikeus metsiin, ja kun se heillä kerran on, niin he tietysti sitä mielivaltaisesti käyttävät, enkä luule olevan liian rohkeata ennustaa, että meillä tulee tässä suhteessa kulttuurin meno olemaan jotensakin sama, kuin on ollut vanhoissakin kulttuurimaissa, ell'ei ajoissa panna terveellistä salpaa eteen. Meillä otetaan kyllä ahkerasti heiltä siellä esimerkkejä kaikilla aloilla ja seurataan heidän kokemuksiaan, mutta olemmeko ottaneet huomioomme sitä tavatonta hartautta ja niitä suuria ponnistuksia, millä monessa kohti Eurooppaa nykyään koetetaan kasvattaa metsiä sellaisiin paikkoihin, joista ne ennen ovat lopen hävitetyt ja joissa niiden olemassaolo on huomattu tuiki tarpeelliseksi, vieläpä välttämättömäksi. Ja he siellä lämpimämmissä maissa ovat kumminkin paljoa vähemmän metsistä riippuvia kuin me täällä kylmässä ja karussa pohjolassa. Meille niitten olemassa-olo on ensimmäisiä elinehtoja. Mutta sitä ei ajatella ja se kokemus voitetaan tavallisesti liian myöhään. Muuallakin ovat kansain silmät auenneet näkemään metsien todellisen arvon vasta silloin, kun niitä ei enää ole ollut. Pitääkö meidänkin tehdä sama kova kokemus, emmekö usko ennenkuin omin käsin koetamme? Siltä näyttää. Samallaisia Tuomaita on maailmassa oltu aina, niin kansat kuin yksityisetkin, ja samat kokemukset näyttävät ihmiskunnan elämässä uudistuvan ijäti, vaikka kyllä aina puhutaan, että meidän nuorempien pitäisi ottaa onkeemme vanhempien kokemukset — ja niin kyllä otammekin, mutta hyvin usein nurinkurisesti, kohdissa jotka eivät meille sovellu.

En tahdo näillä mietelmillä väittää, ett'ei metsiin ollenkaan saisi kajota ja ett'ei niistä kaiken raiskauksen ohella sekä mitättömiinkin hintoihin mennen olisi meille ollut äärettömiä tuloja, koska niitä on ollut äärettömän paljon — sillä metsäkaupat ja puutavaran ulkomaille vientihän ne viimeisinä vuosikymmeninä ovat olleet meidän aineellisen edistyksemme juurena — mutta me emme elä emmekä vaurastu vastakaan ilman niitä, ja sitä varten olisi meidän pitänyt ja pitäisi eteenkinpäin niin paljon kuin mahdollista säilyttää niiden pääomia ja ottaa niistä vaan hyväksemme mahdollisimman korkea korko.

Asian laita on nyt kumminkin se, että suurimmassa osassa maatamme on yksityisten metsien selkäranka jo taitettu, ja monella ei ole enää jälellä muuta kuin rippeitä.

III.

Esimerkkejä metsäkaupoista ja metsähuijauksesta sekä mitä metsistämme yleensä on saatu.

On luonnollista, että niihin aikoihin, jolloin maastamme ei vielä puutavaraa suuremmissa määrin viety ulkomaille, jolloin sen kysyntä meillä oli mitättömän pieni, ei metsienkään rahallisesta arvosta tietty mitään.

Mutta jo noin neljäkymmentä vuotta on tämä liike ollut jommoisessakin vauhdissa, lisääntyen melkein säännöllisesti vuosi vuodelta. Se on jo koko pitkä aika sekin. Sen kuluessa on kokonaan uusi miespolvi ennättänyt astua vanhan tilalle, sen polven tilalle, joka ei tiennyt mitään höyryn käytännöstä eikä rautateistä, ei liioin kansakouluista, eikä monista muista opistoista ja laitoksista, joiden synnyn tämä 40-vuotinen aikakausi on nähnyt. Sen ajan kuluessa on meillä pisimmät harppaukset kaikkinaisen edistyksen tiellä otettu, paljon on kansalle oppia annettu ja koko joukko on opittukin, ja olisi tänä kiihkeänä uudistusten aikakautena luullut jotain uutta hyvää opituksi metsienkin suhteen. Mutta siinä on edistytty ylen hitaasti, pysytty likipitäin muuttumattomalla kannalla, metsämme ovat jääneet lapsipuolen asemaan, niiden hoito, säästäminen ja oikea arvostelu ovat pysyneet rahvaalle tuntemattomina.

Muuan nuori savolainen isäntä haikaili metsien tärväystä, moitti kaskenpolttoa sekä yleensä tyhmiä metsäkauppoja, ja pahoitteli, että hänenkin isänsä ennen oli myynyt kaikki suurimmat puut salolta ihan polkuhinnasta. "Mistä nyt kelpaisi ottaa rahaa", sanoi hän, "minä kun möin tässä lopuskat kaikki 20 senttiin saakka, niin sain sentään vielä 2000 markkaa." Ja asian laita oli kuitenkin siten, niinkuin muut asiantuntijat kertoivat, että tuo sama isäntä oli tullut saamaan vaan noin 10 penniä puulta. Ei tiedetä ollenkaan, onko metsässä 1000 puuta, vaiko 100,000, ja tuntuu ihan siltä, kuin sitä ei tahdottaisikaan tietää, annetaan mennä summakaupassa vaan, virstakaupalla, penikulmakaupalla, suuret salot laidasta laitaan.

Minkään muun tavaran myynnissä ei kukaan täysijärkinen ihminen ole niin hölmö, ett'ei tietäisi myytävälleen tavaralle hintaa määrätessään jotain sen painosta, mitasta, lukumäärästä tai muista sellaisista luonnollisista hinnan johteista, mutta metsäkaupoissa ei vielä tiedetä hölyn pölähtävää, ell'ei nyt ihan tällä haavaa alettaisi jotain oppia, kun useat maanviljelysseurat ovat hankkineet metsänlukijoita. Vaan niihinkään ei oikein tunnuta luotettavan. Luotetaan yleensä vaan enemmän tukkijunkkariin, joka tekeytyy hyväksi ystäväksi, ja otetaan järkeä hänen taskumatistaan.

Juuri tämä seikka, tämä luonnottoman huokea puitten saanti on kiihoittanut sahaliikettä yhä laveammaksi ja alkanut tehdä jo vaikeuksia sille itselleenkin, se kun on yhdellä nielaisulla hoklaissut kaikki suuret puut, ne, joita välttämättä pitäisi aina olla mukana, ja jotka pää-asiassa puutavaran hinnan määräävät. Liike olisi voinut pysyä kohtuullisissakin rajoissa, metsien täyttä tuotantokykyä vastaavana, maahamme olisi siltä voinut tulla samat rahat kuin nytkin ja metsistä voisi sentään olla monta vertaa enemmän jälellä kuin tätä nykyä — jos niitä olisi osattu järjellisesti käyttää ja ottaa niistä niitten täyttä arvoa vastaava hinta. Mutta siinä se on juuri tuo ainainen "jos".

Raaka-aineen tuotannon ja tavaran valmistuksen keskinäinen suhde olisi pitänyt pitää terveellisessä tasapainossa. Mutta sitä eivät raaka-aineen myyjät ymmärtäneet ja ostajat välittivät siitä viisi. Kuka vaan vähänkin pystyi, se rupesi "tukkiherraksi", s.o. joko omintakeisesti, tai jonkun "virman" palveluksessa pettämään ja viettelemään lähimmäisiään, koska oli huomannut sen äärettömän tuottavaksi elinkeinoksi.

Joka kohdassa, missä olen Saimaan ja Päijänteen laajojen vesistöitten varsia kulkenut, samoin ikään Näsijärven vesijakson puolella, olen puhutellut asiantuntevia henkilöitä, ja kaikkialla kuuluu tukkipuista tulleen hintaa noin 5:destä 50:neen penniin kannolta, kun on summassa myöty metsälohkoja, joka tapa tähän saakka on ollut aivan yleinen. Paikoin on hinta mennyt alle 5:kin pennin. Sama hinta on käypä nytkin vielä, jos kohta puut ovat pienenneet, sillä samoja metsiä on myöty useaan kertaan. Ensin takavuosina suurimmat puut ja sitten yhä pienempiä. Nyt myydään jo 6 tuumaisia ja paljon siitäkin alle. Rahat ovat monelta menneet yhtä helposti kuin ovat tulleetkin. Viimeisessä hädässä tulevat apuun massatehtaat ja propsien ostajat ja tekevät hävityksen täydelliseksi, jättäen isännälle nahkan kouraan talostansa. Jonkun ajan kuluttua kynsii hän päätään, valittaa ettei talonpito kannata — ja lähtee sahayhtiöitten tukinajoon.

Esimerkkejä ylen surkeista metsäkaupoista ja suorista peijauksista voisi luetella loppumattomiin. Tavallisesti niistä puhutaan julkisuudessa hyvin vähän. Usea myyjä ei ollenkaan itse tiedä pettyneensä, luulee saaneensa hyvän hinnan ja koettaa kaikin tavoin pitää salassa saantejaan, ett'eivät muka pääsisi kunnallisessa taksoituksessa tarpeettomasti veroittamaan metsätuloista. Toinen taas kyllä huomaa erehdyksensä, mutta se huomio tulee liian myöhään. Hän ei ilkeä häpeän vuoksi puhua asiasta mitään, valittaa vaan rahan puutetta ja metsänsä huonontumista, ja on siksi kateellinen, ett'ei sentään varoita naapureitaankaan, vaikka huomaisi heidänkin tekevän yhtä tyhmiä kauppoja.

Tässä muutamia hyvin tavallisia esimerkkejä:

Kesälahden pitäjän Marjaniemestä on aivan nykysittäin myyty eräs metsäpalsta 1,200 markasta. Siitä on ostaja kaatanut noin 40,000 tukkipuuta.

Ilomantsissa on eteläkulmalla pitäjää Eimisjärven kylä, jossa on 18 talonumeroa, yhteensä 5 manttaalia. Arvioltani on heillä, paikkakunnan jyvityksen mukaan, kovaa maata noin 10 à 12,000 hehtaaria. Ei kovinkaan monta vuotta sitten päättivät isännät myydä koko kylän metsän yhteisesti ja ottaa siitä rahaa. Ostaja oli heitä tietysti jo kauvan kierrellyt ja kun vihdoin sai heidät kaikki samaan apajaan, maksaa rumahutti ukoille 7,200 mk., s.o. 400 mk. mieheen, ja sai siten hakkuu-oikeuden koko kyläkunnan maahan ja vallan ottaa kaikki puut 8 tuumaisiin saakka, missä niitä vaan löytyi. (Sama "puulaaki" kuuluu nyt päättäneen käyttää osan vuotuisesta liikevoitostaan, huhun mukaan 300,000 markkaa, joka vuosi kiinteimistöjen ostoon.)

Iisalmen Nissilän kylässä on eräs isäntä myynyt niinikään metsälohon 500 markalla. Siitä metsästä on sahayhtiö uittanut noin 30,000 puuta. "Hätäinen hullu, nälkäinen raivo", sanoi tästä samasta kaupasta puhuttaissa muuan iisalmelainen, mutta tällainen hulluushan olisi suorastaan rangaistava, ja moni pienempi hullu on holhun alaisena.

Pihtiputaan kirkonkylässä oli muuan köyhä mies myynyt 200 markasta hakkuuoikeuden metsäänsä 20 vuodeksi eräälle sahayhtiölle. Kaupasta syntyi sentään rettelö, metsä tuli arvioitavaksi ja siinä ilmeni sen oikea arvo. Se arvioitiin paikkakunnan hinnan mukaan puuluvulla 12000 markaksi! Eivätkä arviomiesten hinnat siellä päin ole erittäin korkeita, keskimäärin noin 50 à 70 penniä puulle.

Tällaiset kaupat ovat tätä nykyä vielä ihan tavallisia, vaikka kuten mainittu, niistä ei tavallisesti puhuta.

Ja vanhemmat kaupat, sen aikuiset, jolloin moni pohatta laski perustuksen nykyisille miljoonilleen, olivat vielä ihmeellisempiä, muistuttaen melkein espanjalaisten tuloa Ameriikkaan, jossa he lasihelmillä vaihtoivat itselleen laivalastittain kultaa. Niinpä osti Rautavaaran pitäjässä muuankin metsäkeinottelija, jolla oli hyvät lahjat päästä miljonääriksi, hakkuuoikeuden erään isännän koko metsään kymmeneksi vuodeksi 3:lla jauhosäkillä — talossa oli tietysti ankara leivän puute silloin. Hän hakkuutti ja möi sitten 10 vuotta tuosta ostamastaan metsästä pelkkiä suuria puita ensin — puheitten mukaan yhtenäkin ainoana vuonna eräälle sahayhtiölle 60,000 tukkia — vaan kun pienemmätkin puut alkoivat jo kelvata uitettaviksi eikä hän määräaikana ehtinyt niitä kaikkia myydä, jatkoi hän kauppakirjaa isännän kanssa vielä 10 vuodeksi ja oli jo silloin niin jalomielinen, että maksoi tuosta uudesta hakkuuoikeudestaan rahassa — 350 markkaa!

Samallaiset jauhokuli-kaupat olivat ennen, varsinkin Karjalan puolella, hyvin tavallisia, ja satumaisen kallista leipää niillä on hädän lievitykseksi lunastettu. On syöty muutamissa viikoissa suuret salot, komeat metsät, joilla oikein käytettynä olisi eletty monta sukupolvea. Ja tällaisen leivän syöttäjät ovat miljoonainsa nojalla korkeassa asemassa tässä meidän yhteiskunnassamme, vaan kansa ja hallitus miettivät monasti päänsä ympäri keksiäkseen hätäapukeinoja, kun jotakuta paikkakuntaa uhkaa leivän puute.

Sellaiset kaupat eivät liioin kuulu harvinaisuuksiin, joissa kauppakirjan teossa petkutetaan myyjiä.

Sulkavan pitäjässä omisti muuan isäntä kauniin männikköniemen aivan laivaväylän varrella. Sitä tulivat erään sahayhtiön miehet häneltä ostelemaan. Hän ei aluksi ollut taipuvainen myömään sitä, mutta möi sentään, kun sai mielestään hyvän hinnan. Kauppakirja tehtiin siten, että yhtiöllä oli oikeus ottaa niemestä kaikki kelvolliset puut. Ukko ymmärsi kelvollisilla puilla sahatukkeja, ja oli hyvillään kaupastaan, sillä jäisihän hänen niemeensä vielä hyvä, kasvava metsä jälelle. Mutta yhtiö käsitti asian toisin, sillä kelvollista puutahan ne ovat halotkin, joita kelpaa kesällä ottaa niemen nenästä hinaajalaivain lämmitysaineeksi — ja niin paljastettiin niemi pienimpiin näreihin saakka.

Kauppakirjojen suhteen yleensä olisi paljon puhumista. Tätä nykyä, kun joku metsänomistaja on jo sen verran viisastunut, että tahtoo myydä metsänsä kantokaupalla, (jota viisastumista sahayhtiöt tuntuvat pitävän sisämaan ukoille tuiki tarpeettomana) tehdään kauppakirja tavallisesti sellainen, että ostaja sen nojalla voi tehdä "raakkipuita" melkein niin paljon kuin tahtoo.

Hän sitoutuu kyllä maksamaan määrätyn hinnan määrätyn paksuuden täyttävistä, täysin kelvollisista puista, vaan kun ne sitten kaadettua vasta lopullisesti lasketaan ja tarkastetaan, löytyykin niistä usein suuri osa vääriä y.m. kelvottomia. "Mitä minä niillä?" tuumii ostaja. "No mitä minäkään", arvelee myyjä. Mutta kun ne nyt kerran ovat kaadetut, tarjoo ostaja myöjälle niistä jonkun verran palkkiota, mitä itse parhaaksi näkee, ja uittaa ne sahalle, jossa niistä lähtee kylläkin suoraa tavaraa. Täten on moni metsän myöjä pettynyt niin, että on kantoluvulla saanut vieläkin huonomman hinnan, kuin mitä hänelle ensin on summakaupalla tarjottu.

Ja päätarkoitus tässä lieneekin tietysti ollut pelättää myyjiä lukemasta puitaan.

Paljon vehkeillään myös alamittaisten puitten suhteen, ja rettelöitä sellaisista tapauksista kuulee yhtenään, vaan useimmin niissä ostajat tavalla tai toisella jäävät voitolle. Uukuniemellä on esim. eräs ostaja maksattanut alamittaiset puut kaato- ja ajomiehillä syyttäin heitä huolimattomuudesta, vaan on pitänyt kuitenkin puut itse, huolimatta siitä, että hän kumminkin oli saanut summakaupassa täysimittaisetkin puut noin 20 pennillä kappaleen.

Pielisjärvellä kerrotaan erään yhtiön työnjohtajain käyttäneen sellaisia keinoja, että kaatoivat puita juurineen saadakseen niihin enemmän mittaa ja hakkasivat suutteita tukkien latvapäihin saadakseen ne paksummiksi.

Kaikista tällaisista tapauksista on tietysti myyjille paljon oppia, mutta usein se oppi tulee liian kalliiksi pitkien rettelöimisten ja käräjöimisten kautta.

Jos joku taas aikoo kaataa puunsa itse ja myödä ne "leverantiin", tarjotaan hänelle niin pieniä hintoja, ett'ei sekään kannata, sillä sahayhtiöitten kesken on kilpailu kovin pieni. Minkä yksi tarjoo, sitä ei toinen mielellään mene ylentämään.

Tarjotaan tavallisista tukeista markkaa, tai puoltatoista uittoväylälle ajettuna, joka kyllä monasti sittenkin voisi olla etuisampaa, kuin summamyynti, jos vaan tietäisi varmaan, mikä puu kelpaa, mikä "raakataan".

Muuten ovat sahalaisten laskut metsiä ostaissaan tuiki omituisia (ei tietysti heidän todelliset laskunsa, vaan ne, joita he talonpojille selittelevät ja joiden mukaan he sanovat ostavansa metsiä). Niiden perustalla menevät pienemmät, esim. 7 tuumaiset puut myyjältä johdonmukaisesti ihan ilmaiseen.

He laskevat hinnan puiden suuruuden mukaan seuraavasti: esim. puulle, joka 8 metrin päästä täyttää 16 cm, laskevat he hintaa alavesiin, sahauspaikoille uitettuna 70 penniä (niin ovat heidän asiamiehensä paikkakuntalaisille asiat halki puhuneet, "eikä enempää kannata maksaa"). Mutta nyt tiedetään, ja sen he sanovat itsekin, että hakkuu- ja uittokustannukset esim. Pohjois-Savon vesiltä alavesiin tekevät keskimäärin 80 penniä tukille — siis tulisi heille tämän laskun mukaan jokaisesta sellaisesta puusta 10 pennin vahinko, ellei sen arvo sahauspaikalla todellakaan ole muuta kuin 70 penniä. Suuremmille puille lasketaan tietysti korkeampi hinta metsää arvosteltaessa, mutta siinä laskussa on tappio noista pienemmistä puista vedettävä isompien hinnasta pois, ja kun suuria puita enää on ani harvassa, laskee siis metsän hinta tavattoman alhaalle, vaikka puitten lukumäärä siltä saattaa olla hyvinkin suuri. Tästä on seurauksena, että keskiarvoa otettaissa sekä suurille että pienille puille, kantorahaksi puuta kohti usein tulee vaan muutama penni.

Kuinka tällaiset laskut pitävät paikkansa, on vaikea käsittää, ja tukkimiesten salaisuuksiin kuuluu se seikka, että heidän kumminkin pitkiltäkin uittomatkoilta ja pelkistä pienistäkin puista kannattaa sentään jotain maksaa ja niitä uittaa, vieläpä niitä pieniäkin pienempiä niin kiihkeästi tavoitella, että niitä suutteilla paksuntavat. Mikseivät he jumalan nimessä jätä niitä kasvamaan, jos he niistä tappiota saavat, ja tyydy sahaamaan vaan isompia puita, joista saavat jotain hyötyä?

Mutta jos hiukan nostetaan sitä salaisuuden verhoa, johon he salokulmalaisilta koettavat asioitaan peittää, niin huomataan, että he sentään kaikkein pienimmästäkin tavarasta esim. tätä nykyä saavat Kotkassa laivaan lastattuna noin 80 penniä englannin kuutiojalasta ja 14 ctm. 8 metrisestä puusta pitäisi sellaista tavaraa tuleman ainakin 4 à 5 kuutiojalkaa, jotka numerot eivät luullakseni ole liian korkeiksi arvattuja; sahaus- y.m. pienemmät kustannukset eivät voi nousta moniinkaan penneihin puuta kohti, kun uitto on pois laskettu.

Niin itsepintaisesti tahtovat he ylimalkaan pysyä yksinoikeutettuina metsäin hinnanmäärääjinä, että ovat kihlakunnanoikeuksiinkin tuoneet toisten yhtiöitten miehiä asiantuntijoina arvioimaan puille hintaa, kun joskus ovat laittomien hakkuitten vuoksi joutuneet vastaamaan töistänsä, ja silloin ovat tällaiset arviomiehet panneet niin alhaisen hinnan puille, ettei sitä oikeuskaan ole voinut ottaa oikein uskoakseen todeksi. Ja niin on sattunut ainakin yhden kerran, Keski-Suomen puolella, pulpahtamaan totuus ilmi niinkuin tapaturmassa: "heidän täytyy tehdä sillä tavoin oman asiansa vuoksi, ett'eivät talonpojat, jotka metsiään myyvät, saisi tietoonsa puitten todellista arvoa!"

Mutta eiköhän olisi sentään hyvä saattaa myyjäinkin tiedoksi puutavaran todellinen arvo, esim. siten, että sanomalehdet ottaisivat julaistakseen hiukan kansantajuisempia noteerauksia sen tavaran hinnoista, joka ainakin vielä on meidän suurin ja tärkein vientitavaramme. Mainitaan vaan silloin tällöin jotain standerteista ja Englannin punnista, joka on jotensakin samaa kuin panisi kirjan lapsen eteen, joka ei vielä tunne kirjaimia. Puhuttakoon edes kuutiojaloista tai metreistä ja Suomen markoista, tai vielä parempi, jos joskus mainittaisiin ja ihmisten mieliin teroitettaisiin, että esim. 25 ctm vahvuisesta 7 1/2 metrin pituisesta tukista tulee noin 7 à 8 englannin kuutiojalkaa karkeampaa sahatavaraa, josta nykyisin saadaan ainakin 2 markkaa, ell'ei enemmän kuutiojalasta, ja sitten vielä pientä kaikellaista pintapuusta kaupanpäälle. Tällaisistakin puista, honkaisista, tarjovat yhtiöt sisävesien varsilla tätä nykyä jäälle ajettuina ja valmiiksi kuorittuina (paksuus kuoren alta mitaten) vaan 3 à 4 markkaa kappaleelta, ja sittenkin ovat he tällaisissa leveranssikaupoissa, kuten jo kerran ennen olen maininut, niin äärettömän tarkkoja, mitä puitten hyvyyteen tulee, että on mahdotonta tietää, mikä puu heille kelpaa mikä ei.

Mutta ylisummaan on kanto- ja puuluvulla myynti rahvaan keskuudessa vielä niin harvinaista, että se kuuluu poikkeustapauksiin. Kaikki myyvät metsänsä summassa vaan ja antavat tavallisesti vielä ostajille niin pitkiä hakkuu-aikoja, 10-20 vuotta, että heidän metsänsä jo sen kestäessä tuottaa enemmän lisäkasvua, kuin mitä siitä saatu hinta korkoineen päivineen tekee.

Niin ovat meidän parhaat metsämme menneet, menevät vielä ehkä loputkin, ja hauska olisi tietää, mitä niitten alkuperäiset omistajat todellisuudessa ovat niistä saaneet.

Neljän, eli pääasiassa kolmen viimeisen vuosikymmenen kuluessa on maastamme tilastollisten tietojen mukaan viety puutavaroita ulkomaille noin 1,500 miljoonan markan arvosta. Onhan siinä jo rahaa, ja on sitä otaksuttavasti tullut paljo enemmänkin, jos voitaisiin ihan tarkoin tietää, mitä kukin saha tämän ajan kuluessa on saanut. Ja kun tulo valtionmetsistä tekee mitättömän pienen osan tästä summasta, on siis suurin osa siitä tullut yksityisten käsiin. Jos nyt kaikki tämä raha olisi käytetty aineellisen ja henkisen tilamme parantamiseksi, niin olisimme varmaan kummassakin suhteessa korkeammalla kannalla kuin mitä todella olemme. Asian laita on kuitenkin se, että siitä summasta on ainoastaan pieni, vallan turhan pieni osa tullut metsänmyyjien hyväksi ja että vielä siitäkin pienestä osasta on suurin puoli mennyt kaikkeen muuhun, vaan ei viljelysten parantamiseen.

Olisi todella hauska tietää kuinka suuri osa noista miljoonista on jäänyt metsien entisten omistajain kukkaroihin ja mikä osa niistä on mennyt työpalkkoihin ja saha- ja tehdasyhtiöitten voitoksi. Sen ainakin osapuille huomaa, mitä niistä on jäänyt maanomistajain hyväksi, kun alkaa kulkea tukkimiesten jälkiä pitkin vesistöjämme ja ottaa selkoa heidän valloituksistaan. Maanomistajain puolella ei näe suurtakaan jälkeä niistä rahoista. Ulkokuori on kyllä paikoin muuttunut ja konjakin käytäntö lisääntynyt. Näkee monessa kohden upeita, puoleksi tyhjinä seisovia rakennuksia, mutta metsät ovat paljastetut, peltoja ei ole lisätty — ja puutetta valitetaan yleensä kaikkialla. Työmiehillä — niiden joukossa myös tukinajossa olevilla tilallisilla — on ollut ja on varsinkin tätä nykyä ansiota runsaasti, mutta se menee kiireellä kädestä suuhun jättämättä mitään jälkeä — sillä aikaa kun pelto huutaa lannan vetäjää. Näkyvimmän jälen niistä miljoonista on sahayhtiöitten osa jättänyt, sillä heidän joukossaan löytyy sellaisiakin, jotka vastaisen varalle, metsänkasvatusta varten, ovat täydellä omistusoikeudella pohjineen kaikkineen haltuunsa ottaneet jo monia satoja maatiloja ja ottavat yhä lisää minkä ennättävät.

[Evon metsänhoito-opiston johtaja tohtori A.G. Blomqvist otaksuu teoksessaan "Metsänhoidon kansallistalous", että keskimäärin yksi neljäsosa puutavarain vientiarvosta on meillä tullut ja olisi kohtuuden mukaan tulevakin metsän pohjahinnaksi, ja että kolme neljännestä lasketaan työpalkkoihin ja pääomakorkoihin sekä liikevoitoksi. On syytä otaksua, että maassa, jossa on niin hyvät uittoväylät kuin meillä, pitäisi sentään ylimalkaan voitaman ottaa metsän hinta paljoa korkeammaksi, ehkä lähes puoleksi valmiin tavaran vientiarvosta, mutta tosiasiassa sitä ei ole tullut eikä tule nytkään vielä likimaille neljättäkään osaa siitä. Sillä yhtiöitten asiamiehet sanovat itse, että he nykyään maksavat metsänhintaa 10:stä 40:neen penniin kuutiojalalta puitten sahausarvoa, riippuen puitten isoudesta ja metsien asemasta, mutta esim. Kotkassa laivaan lastattuna saadaan sentään karkeammasta tavarasta nytkin noin kolme markkaa kuutiojalasta ja kaikkein kapeimmastakin markan vaiheille. Kun kuulee, mihin hintoihin nytkin vielä enin osa yksityis-metsiä myydään, tulee melkein tehneeksi sen johtopäätöksen, ett'ei metsien hinnaksi jää jos yksi kymmenesosa niitten vientiarvosta, entä sitten takavuosina, jolloin nelisylinen, 12 tuumainen tukki maksoi sahalaisille metsässä 10 penniä ja jolloin sellaisen tukin kaataminen ja jäälle-ajo usein tuli heille maksamaan vaan 25 à 50 penniä.]

Olkoon tässä mainittu eräs tuore ja kuvaava esimerkki, joka selvästi näyttää, mihin suuntaan olot kääntyvät sellaisissa metsäseuduissa, joissa kansa vielä ei ole tarpeeksi kypsynyt antamaan arvoa terveelle kehitykselle tai ajattelemaan vastaista hyvinvointiaan ja suremaan huomista päivää. Hiljattain annettiin korpiselkäläisiile Viipurin läänissä perintö-oikeudet maihinsa, jotka, kuten tiedetään, ovat entisiä valtion lunastamia lahjoitusmaita. He saivat käsiinsä äärettömät metsämaat ja niitä he nykyään käyttävät — luvalla sanoen — niinkuin pieni lapsi kallisarvoista leikkikalua, jonka arvoa hän ei ymmärrä, vaan jonka hän heti käsiinsä saatuaan särkee tai antaa toiselle, ja tahtoo itselleen uutta. Halvempi lelu olisi hänelle ollut saman arvoinen ja yhtä hyödyllinen.

Monilla juonilla ja vehkeillä on koetettu päästä käsiksi Korpiselän ukkojen metsiin jo ennen kuin heillä oli edes täyttä omistusoikeutta niihin, ja nyt, paperit saatuaan, möivät he heti osan niistä yksissä tuumin ja saivatkin niistä, kumma kyllä, Itä-Suomen metsäkauppoihin nähden ennen kuulumattoman hinnan, niin että heidän kuntansa taitaa nykyään olla rahasta rikkaimpia koko Suomenniemellä. Mutta paljonko noista rahoista on siunausta? Konjakkinassakat ja hienot ulkomaiset viinit kulkevat sinne Viipurista ja aina Helsingistä saakka. Vietetään hauskoja päiviä juomatavarain kera ja sytytellään kymmenmarkkasilla sikaareja, molemmat tapoja, jotka olivat varsin yleisiä Keski- ja Länsi-Suomessakin metsähuijauksen kulta-aikoina, vaan joiden jälet siellä sentään ovat miten kuten peittyneet yleensä edistyneempien olojen vaikutuksesta. Sillä menolla eivät tuhannet pitkältäkään kestä, ja kun ne ovat menneet, otetaan metsästä uusia ja vihdoin myödään koko pohja, jolla on asuttu, sillä poika, väkijuomain höyryssä kasvaen, ei saa tietysti parempaa halua säännöllisiin viljelystöihin kuin mitä isälläkään on ollut.

Varsin hauskoja ja kuvaavia poikkeuksia on kyllä joukossa: joku on kuullut, että suosta ja korpimaastakin voi raivata peltoa ja saada jotain tuloa. Hän on myös kuullut, että sellaisia toimia varten löytyy erityinen valtionvirkamies. Hän pyytää agronoomia tilalleen, tämä punnitsee maat ja suunnittelee sarat, maa saattaa olla hyvinkin hyvää, eikä siis muuta kuin lapio ja kuokka kouraan. — "Ka antaneehan se ruunu rahat tähän raatamiseen?" on silloin ensimmäinen kysymys. Kun kuullaan, että se on omin neuvoin tehtävä, jää se usein tekemättä, sillä "rahoille löytyy parempia läpiä."

Olen kuullut monen ymmärtävämmän Karjalan miehen ennustavan, (vaikka suokoon Jumala, ettei se toteutuisi) että jos asiat tätä menoaan menevät, niin muutaman vuosikymmenen kuluttua on Korpiselän kulma taas köyhimpiä sopukoita Suomessa, kenties sahayhtiöitten omana, ja kaikki kauniit puheet ja toivomukset siitä itsenäisestä, vapaasta ja tarmokkaasta maata viljelevästä väestöstä, jonka piti kohota entisten lahjoitusmaitten alueilta, ovat menneet turhaan: on "ympäri käyty ja yhteen tultu".

Niin ovat asiat. Jos on metsistä itsessäänkin jo vähän saatu, niin siitäkin vähästä on vielä suuri osa käytetty väärin. Ei ole siis sillä hyvä, että me opimme panemaan metsällemme täyden arvon, meidän pitää myös oppiman oikein käyttämään sen antimia, käyttämään niitä siten, että niistä olisi aina apua, ja varsinkin silloin, kun pelto pettää.

IV.

Saha- ja tehdasyhtiöitten maa-anastuksista.

Viime aikoina on maassamme tullut erittäin polttavaksi kysymykseksi irtolaisväestön tilan parantaminen, ja yhdeksi tehokkaimmista keinoista sillä alalla on harkittu sen kiinnittäminen "omaan maahan." Sille koetetaan hankkia maata, jolla se pysyväisesti asuisi ja jota se täydellä ja vapaalla omistusoikeudella viljelisi. Tämä olisi erinomaisen hyvä, oikeastaan ainoa tepsivä keino, kunhan sen vaan voisi toteuttaa, ja kummaltakin puolelta sen pitäisi soveltua yhteen niinkuin kaksi astian laitaa. Sillä maatahan meillä juuri on jos mitään, ja luulisi olevan sen viljelijöitäkin, koska pienempi osa väestöstämme vasta on päässyt sitä pysyväisesti viljelemään. Mutta meidän kansalla on oikeastaan vähemmän halua maanviljelykseen kuin mikä olisi suotavaa ja menestyksellemme tarpeellista. Ja toisekseen, juuri kun meillä yhdeltä puolelta innostuksella ja suurilla ponnistuksilla koetetaan toteuttaa tätä hyvää aatetta, s.o. hankkia maanviljelyksessä itsenäistä, vapaata ja kannattavaa työalaa niille, joilla sitä ei vielä ole, niin juuri samalla hetkellä koetetaan toiselta puolelta repiä tätä hyvää yritystä rikki, koetetaan irroittaa maasta sellaisiakin, joilla sitä jo ennestään on ollut, ja lisätä yhä niitten lukumäärää, joilla sitä ei ole, sekä pienentää sen turpeen pinta-alaa, jota kannattaisi leivän kasvulle kääntää.

Ja tämä nurja puoli, tämä vastustava ja rikkirepivä puoli on nykyään useilla seuduilla voimallisempi kuin tuo tasoittava ja yhdistävä, se on viettelevämpi, sillä se kiiltää ja kangastaa kullalta, sillä on miljoonat ja taas miljoonat pääominaan, jotka sokaisevat meikäläisten, varsinkin sydänmaalaisten, maanviljelyksen ja todellisen pellon raatamisen suhteen jo ennestäänkin vähänäköiset silmät.

Ne ovat juuri sahayhtiöitten miljoonat, pääasiassa meidän omista metsistä kootut suuret pääomat, jotka ovat alkaneet vaikeuttaa edellämainittua, yhteiskunnallemme terveellistä toimenpidettä. Tässä on vähä vähältä voitettu ase meidän omasta kädestämme ja käännetty meitä itseämme vastaan.

Sadat, tuhannet maanomistajat luopuvat rahan huimaavasta vaikutuksesta ja "herraspäivien" toivossa maastaan, heittäen sen sahayhtiöille ja osasta muillekin teollisuuslaitoksille metsänkasvuun. Ja ne maat voi pitää maanviljelykseltä ainaiseksi menneinä, ainakin niinkauvaksi kuin puutavaraa maailmassa tarvitaan. Vai luuleeko joku, että sahayhtiöt, puumassa- ja lankarullatehtaat y.m. puunjalostuslaitokset ostelevat itselleen tiloja elääkseen niitten maanviljelyksellä — meillä Suomessa! Kaukana siitä. Suurempia korkoja he vaativat rahoilleen, ja kuten tuonnempana näemme, on heidän harrastuksensa hyvin kaukana maanviljelyksestä.

Tämä outo ja uusi liike meillä on yksi metsähuijauksen suoria seurauksia, ja missä se on ollut suurin, niinkuin etupäässä hyvien uittoväylien varsilla sisämaassa, siellä on tämä maasta luopuminenkin yleisintä, tarttuen paikoitellen miehestä mieheen niinkuin kulkutauti, aivan kuin tuo toisin paikoin maatamme raivoava "ameriikan kuume", jonka kanssa se luonteeltaan onkin hyvin läheisessä sukulaissuhteessa.

Yksityisiä tiloja on sahalaitoksilla ja muillakin tehtailla kyllä hallussaan miltei joka pitäjässä kautta koko maan, missä vaan metsiä vielä on jälellä, sillä metsien tähden he ostelevat niitä täällä meillä, koska ei ole pienintäkään toivoa, että täällä kultasuonia löydettäisiin maasta. Mutta löytyy seutuja, joissa kokonaiset kyläkunnat, puolet suurista pitäjistä ovat joutuneet heidän käsiinsä. Sellaisia ovat etupäässä koko itäinen ja pohjoinen osa Kuopion lääniä sekä Vaasan läänissä Larikaan kihlakunta, siis juuri seudut, jotka ovat olleet metsärikkaimpia maassamme ja joissa itse metsän kasvukin, niinkuin esim. koko Laukaan kihlakunnassa, on tavattoman hyvä. Paljon on yhtiötiloja nykyään jo alkanut ilmestyä Oulunkin läänin puolelle, mutta niistä en tässä voi tehdä selkoa, koska matkani ei ulottunut sinne saakka.

Mikkelin läänissä on etupäässä mainittava yksi kohta, nim. Sulkavan pitäjä, jossa myöskin on jo välttävä määrä näitä "uusia rälssiä", niinkuin kansa niitä sattuvasti nimittää. Siinä on yksi sahayhtiöitten päälinnoituksista Etelä-Savossa, käsittäen 22 eri tilaa ja tilan osaa, yhteensä 9 manttaalia. Kun koko Sulkavan pitäjässä on 52 manttaalia, on siis lähes viides osa pitäjää jo joutunut pois maanviljelyksen käsistä. Ne ovat nämä Sulkavan tilat useimmat olleet hyvin viljeltyjä suurtiloja laajoine torppari-alueineen ja nyt niiden omistajina ovat, paria lukuunottamatta, kotkalaiset sahayhtiöt Gutzeit & C:o sekä Hallan yhtiö.

Muissa Etelä-Savon pitäjissä on samallaisia suurtiloja joutunut samoihin käsiin, vaikk'ei toki niin suuressa määrässä kuin Sulkavalla, mutta jonkun niitä aina kohtaa joka pitäjässä. Niinpä on Säämingissä aivan nykyisin myyty suuri Niittylahden hovi, joka tähän saakka on ollut erittäin hyvässä viljelyskunnossa. Samoin Kerimäellä Turtianniemen hovi, y.m.m. muissa paikoissa. Ja tuntuu siltä, että enimmät Savon suurtilat tulevat menemään samaa tietä, sillä niissä seuduissa ei pientilallisilla ole enää ollenkaan metsiä. Niitä on kaskettu ja niitä on myyty niin hurjasti, että löytyy paikkoja, niinkuin esim. Simpalan kulma Kerimäen pitäjässä, jossa tilallisten jo täytyy ostaa polttopuuta — jos on mistä ostaa.

Mutta jos nyt siirrymme Kuopion lääniin ja alamme kulkea sen itäistä osaa, Karjalan puolta, etelästä pohjoiseen, niin on ensimmäisenä vastassamme Tohmajärven pitäjä. Siinä on yhtiötiloja 24, yhteensä 5,50 manttaalia. Nämä ovat Värtsilän tehtaan omia ja jo vanhempaa omistusoikeutta, mutta metsien vuoksi nämäkin tietysti ovat aikoinaan ostetut. Nykyään siellä ei enää mikään sahayhtiö osta tiloja, sillä yksityisten metsät ovat miltei viimeiseen kalikkaan saakka poltetut hiiliksi mainittuun tehtaaseen.

Seuraa sitten laaja Ilomantsin pitäjä. Siellä on perintömaata pohjineen joutunut yksityisiltä maanviljelijöiltä yhtiöitten haltuun huikean paljon. Heillä ei ole hoteissaan enempää eikä vähempää kuin 174 eri tilaa, joiden yhteenlaskettu ala on 35,50 manttaalia. Koko Ilomantsin pitäjässä on manttaalin luku 127, siis on heillä runsas neljäs osa koko pitäjän veroa kantavasta maasta. Jos jyvitys olisi ollut samanlainen koko Ilomantsissa, tekisi yhtiöitten osa siitä ainakin 1,200 neliökilometriä, mutta todellisuudessa on se luullakseni paljoa suurempi, sillä se käsittää etupäässä pitäjän itä- ja pohjois-osat, joissa maa on ollut halvemmassa arvossa.

Suurin osa tästä alueesta on Värtsilän tehdas-osakeyhtiöllä, joka kyllä ei itse harjoita sahaliikettä, vaan jonka tiloja silti ei voi pitää missään muussa asemassa kuin saha-yhtiöittenkään tiloja. Metsien vuoksi ne on ostettu ja metsää niillä kasvatetaan. Enimmät tilat ovat joutuneet mainitun tehtaan omiksi jo useita vuosikymmeniä sitten. Silloiset omistajat ovat myyneet omistusoikeutensa niihin enimmäkseen nälkähinnoista sellaisilla ehdoilla, että ovat saaneet oikeuden asua ja viljellä niitä määrätyn ajan, tavallisesti 50 vuotta, tarvitsematta suorittaa ostajalle mitään arenti-veroa, kunhan ovat sitoutuneet maksamaan tiloista suoritettavat ulosteot. Siten omistaa nyt Värtsilän yhtiö Ilomantsin itäkulmalla monta kylää kokonaan, niinkuin esim. Kuolismaan, Lutikkavaaran ja Ontronvaaran kylät, joista viimeksimainitussa yksinään on 23 talonumeroa. Kaikki ne seudut ovat hyvin karuluontoista maata, seassa suuria rimpisoita, ja oikeastaan pääasiassa juuri metsänkasvuun soveliaita. Mutta on siellä siltä aina joku kohta viljelyskelpoistakin alaa, kunhan vaan tulisi viljellyksi, mutta siitä ei ole nykyisissä oloissa paljoakaan toivoa.

Jommoinenkin osa näistä Ilomantsin yhtiötiloista, etupäässä Koitereen järven ympäristöllä olevat, kuuluvat parille joensuulaiselle sahayhtiölle.

Sitten kulkee Koitereesta alkaen Venäjän rajalla olevien kruunun metsien ja asutumpain Pielisen vesistön rantamaitten välillä laaja vyöhyke, joka melkein yhtäjaksoisesti on samain joensuunlaisten sahayhtiöitten omaa. Siihen kuuluu jo Enon pitäjän itäisessä osassa, pitkin Ilomantsin rajaa, suuria alueita, ja siitä se jatkuu pohjoiseen päin Jonkeriin saakka Oulun läänin rajalle.

Enossa, joka on aivan pieni seurakunta Ilomantsiin verraten ja jossa asutus sekä viljelys yleensä ovat paljoa paremmat, on sentään sahayhtiöillä — ja juuri yksinomaan niillä — 7,8 manttaalia, käsittäen 82 eri tilaa ja tilan osaa. Koko pitäjä on 34,32 manttaalia. Suurin osa niistä on Utra Wood C:on omaa, saman englantilaisen yhtiön, jolla on koko Koitereen puoli Ilomantsin pitäjääkin. He omistavat Enossa Luhtapohjan suuren kylän kokonaan, paitse yhtä numeroa. Kylässä on 61 eri tilanosaa, yhteensä 5,28 manttaalia. Se on rälssiluontoista maata ja lampuotiviljelys on siellä jo vanha ja tulee tietysti yhä vanhenemaan, sillä jos kohta lampuodeilla on ollutkin hiukan toivoa saada tilansa lunastetuksi perinnöksi, niin siitä ei enää synny mitään, sillä yhtiö ei luovu pienillä rahoilla hyvistä metsistään.

Muissa pitäjissä Pielisen vesistössä on tilankauppoja metsänviljelystä varten tehty pääasiassa vasta viimeisen kymmenluvun loppupuoliskolla ja tehdään yhä parasta aikaakin, vaikka on siellä yhtiöillä joukossa vanhempaakin omistusta.

Niin on heillä hallussaan tätä nykyä seuraavat alat: Pielisjärven pitäjässä 90,97 manttaalista 13,4 manttaalia, 66 eri tilaa; Nurmeksessa 81 manttaalista 14,15 manttaalia, 53 tilaa, ja Juuassa, länsipuolella Pielisjärveä, 52 manttaalista 6,55 manttaalia, yhteensä 51 eri tilaa.

Niissä neljässä pitäjässä, jotka sattuvat Pielisjärveen, on siis teollisuuslaitoksilla, melkein yksinomaan pelkillä sahayhtiöillä, kaikkiaan 252 maatilaa, eli noin 42 manttaalin arvo maata.

Manttaaliperustuksella tämän maa-alan laajuudesta ei etelä-suomalaisilla voi olla käsitystä, mutta jonkunlaisen selon siitä saa, kun ottaa huomioon, kuinka pieneen arvoon maa yleensä Kuopion läänin itä- ja pohjoisosissa on jyvityksessä otettu. Niinpä on esim. Pielisjärven ja Nurmeksen salokylissä paikoin otettu maata yhteen manttaaliin 4,000 à 5,000 hehtaaria ja ehkä siitäkin yli.

Lukuunottamatta muutamia harvoja paikkakunnalla löytyvien rautatehtaitten ja jonkun yksityisen metsäkeinottelijan omistamia tiloja, omistavat suurimman osan tuosta laajasta alueesta, niinkuin jo edellä mainitsin, pari joensuunlaista sahayhtiötä sekä Juuan puolella osittain yksi kymiläinen.

Tässä täytynee huomauttaa, että näihin numeroihin on siellä täällä otettu joku sellainenkin tila, joka ei vielä ole kenenkään sahayhtiön oma, vaan joka kumminkin kaikissa tapauksissa jo on voiton toivossa heitä varten ostettu ja varmasti heille menee. Sellaisia ovat varsinkin monet maakauppiaitten ja muitten metsäkeinottelijain ostamat talot. Niitä, niinkuin sahayhtiöittenkin tiloja asuu aina vuokramies — ellei ne jo ole autioina — eikä ole epäilemistäkään, kuka ne lopulta korjaa, sillä ei yhdenkään yksityisen metsäkauppiaan kannata enää kilpailla suurien yhtiöitten rinnalla. Mainittakoon esimerkkinä, että muuan maakauppias Keski-Suomen puolella aivan hiljan myi eräälle yhtiölle toistakymmentä taloa yhdellä kertaa.

Mutta palatkaamme taas tarkastelemaan sahayhtiöitten valloituksia ja siirtykäämme nyt Pielisen vesihaarasta Nilsiän ja Iisalmen vesistöihin ja siitä länteenpäin Kymin vesistön pohjoisimmille latvoille, sillä niilläkin maankulmilla he ovat monet suurimmista voitoistaan saaneet. Siellä vesijakajilla, Suomenselän ylhäisillä kangasmailla on näihin saakka olleet parhaat ja laajimmat metsät, mitä yksityisten hallussa Suomessa kenties on ollut, ja ulottuu niitä länteen ja lounaan päin yhtä pitkälle kuin Suomenselkääkin, aina Pohjanmaan tasangolle saakka. Ne ovat parhaasta päästä Suomenselän eteläiset rinteet, joilla tähän asti tukkiliikettä on harjoitettu, sillä pohjoinen, eli Oulun läänin puoli on suureksi osaksi valtion maata ja uittokin sieltä Pohjanmaan jokia pitkin on vaikeampi kuin etelään päin, suuriin järvivesistöihin.

Nurmeksesta lähtien länteen päin on ensimmäisenä vastassa Rautavaaran pitäjä.

Tuota nimeä harvoin mainitaan muualla kuin hätäaputoimien papereissa ja on melkein totuttu siihen, että sen pelkkä kaikukin jo merkitsee jotain köyhää, kurjaa ja harvaan asuttua salopaikkaa jossakin takalistolla, johon harvoin kenenkään matka sattuu, mutta jossa sentään tiedetään ihmisiä elää kituuttavan ja josta eteläisemmän Karjalan ja Savonkin puolella kuulee sanottavan vaan sen verran, että "eiköhän se ole siellä jossain Lapin porstuassa".

Totta onkin, että maa siellä on tavallista karumpaa ja paljon siellä on suuria rimpisoita korkeitten harjanteitten välissä, joita pistäytyy Suomenselästä etelään päin niinkuin kylkiluita selkärangasta ja joiden kuivaamiseksi valtiokin jo kerran teki epäonnistuneen yrityksen perustamalla Luostan seutuun jonkunlaisen "suo-kolonian" rangaistusvangeista. Mutta paljon siellä on rikkauksiakin, joita asukkaat olisivat voineet edulla hyväkseen käyttää, jos sinne aikoinaan olisi tullut vähänkään kulttuuria paremmassa muodossa kuin kauppiaitten, tukkilaisten ja viinan mukana. Sillä siellä on ollut äärettömiä metsiä ja niitä on koko lailla jälellä vielä nytkin.

Vaikka onkin Nurmeksen kappeli, on Rautavaara sentään pinta-alaltaan suurempi kuin yksikään pitäjä koko eteläisessä Suomessa, nim. 1,065 neliökilometriä, josta järvet ottavat ainoastaan mitättömän pienen alan. En voi varmaan sanoa, kuinka paljon maata siellä on mitattu manttaalin osalle, sillä siellä on joukossa myös valtionmetsiä, joiden suuruudesta minulla ei ole tarkkoja tietoja, mutta arvioni mukaan pitäisi keskimäärän manttaalille siellä tekemän noin 5,000 hehtaarin vaiheille ja ehkä paikotellen siitäkin yli, koska koko pitäjän 85 tilaa tekee yhteensä vaan 13 manttaalia. Nämä ovat siis olleet erinomaisia makupaloja sahalaisille ja niinpä onkin niistä nykyään jo 46 tilaa, yhteensä 6,62 manttaalia, sahayhtiöitten sekä osaksi erään rautatehtaan käsissä.

Norjalainen yhtiö Gutzeit & kumpp. Kotkasta omistaa siellä yksinään 21 tilaa, niiden joukossa Tiilikan kylän kokonaan. Halla-yhtiöllä on 7 tilaa j.n.e.

Tässä sopii ohimennen mainita, että edellinen näistä yhtiöistä onkin monessa kohti Saimaan vesistön puolella melkein yksinvaltias sekä metsien että talojen ostaja, sillä sen omassa hallussa ja siis ilman kilpailijoita yksinään käytettävänä on se ainoa kohta, josta voi tukkia kuljettaa tästä vesistöstä Kymin puolelle sekä siten suorastaan Kotkaan, nimittäin eräs kaitainen kannas Lappeen pitäjässä. Siinä siirretään tukit vartavasten rakennettua rullatietä vesistöstä toiseen ja vältetään siten sahatavaran kuljetus Saimaan kanavassa, joka tulee tietysti paljoa kalliimmaksi. Tämän edellisillä vakinaisilla valtiopäivillä tehtiin kyllä eräältä taholta anomus, että suuremman kilpailun aikaansaamiseksi Savon vesistön puolella rakennettaisiin valtion toimesta Saimaan ja Kymin vesistön välille tukkitie, mutta se anomus tapettiin, ja sen tappamisesta liikkuu nytkin vielä Savon puolella monenmoisia huonoja huhuja, joita ei tässä tarvitse, eikä sovikaan mainita.

Rautavaaran rajapitäjässä Nilsiässä on tehtailla ja sahalaisilla kaikkiaan 54 maatilaa, joiden manttaali-arvo tekee 10,50 manttaalia. Koko pitäjässä on 76,24 manttaalia. Näistä 54:stä tilasta on aikoinaan 19 tilaa ollut venäläistä omaisuutta, kuuluen Juankosken rautatehtaalle, mutta viimeksi ne ovat olleet hiljattain perustetun ja vastikään konkurssin tehneen "Taimi" osakeyhtiön hallussa.

Yhä länteen päin siirtyen, vesistöstä vesistöön, seuraa sitten Iisalmen pitäjä. Siellä on sahayhtiöillä, etupäässä kotkalaisilla, sekä osaksi Jyrkän rautatehtaalla yhteensä 46 eri tilaa, tehden pitäjän 96,79:stä manttaalista noin 7 manttaalia.

Pielavedellä, josta jo uitto käy suorastaan Kymiin päin, on pelkillä sahayhtiöillä 32 tilaa, jotka koko pitäjän 54,42:sta manttaalista tekevät 5,50.

Sitä paitse on näissä pitäjissä myyty suuri määrä salopalstoja pohjineen sahalaisille, mutta niiden suuruudesta on vielä vaikea saada selkoa.

Kuopion lääniin sekä samaan uittoreittiin kuuluvana kuin Pielavesikin, on myös Keiteleen pitäjä. Se ei ole pinta-alaltaan erittäin suuri, eikä siellä ole paljon manttaaliakaan, ainoastaan 15,35, mutta on siitäkin sentään jo 3,25 manttaalia sahayhtiöitten ja metsäkauppiaitten omaa, käsittäen 30 eri taloa ja talonosaa. Enimmät niistä ovat Haapakosken sahayhtiöllä, joka nimittää itseään isäntiensä äidinkielellä The Finland Wood C:o, mutta useita niitä on myös kotkalaisella Hallan osakeyhtiöllä.

Ja nyt, kun tästä lähdemme jatkamaan matkaamme Suomen selänteen liepeillä, yhä lännemmäksi siirtyen, Laukaan kihlakuntaan Vaasan läänin puolella, nyt vasta tulemme niihin kohtiin, missä Suomen metsäin todellinen ydin on ollut ja missä niitten valtasuoni nytkin vielä voimallisimpana vuotaa, sillä se on ollut siellä niin tuore, ett'ei se vieläkään ole lopen kuivunut, vaikka sitä onkin iskemistään isketty ja vaikka vielä tänäkin päivänä kirveitä yhä sen iskemiseen hiotaan.

Ken lähtee Keiteleestä ajamaan Pihtiputaalle päin lähennellen Kolimajärven rantoja, se kyllä heti huomaa että siellä se vasta on oikea päätaistelu taisteltu, siellä on ottelu metsän jykevää kaartia vastaan ollut kuumin ja siellä sen jaloimmat sankarit ovat kellistyneet joukottain, rivittäin, viimeiseen mieheen. Vaikka aika olisi talvinenkin, niinkuin minun kulkeissani, tulevat taistelun jäljet sentään selvästi näkyviin tuhottoman suurista kannoista, joita pistää esiin paksun lumenkin alta toinen toisensa vieressä, sekä maassa lojuvista honkien latvoista ja kuivista koukkuisista oksista, joita näkyy nietoksissa niinkuin kaatuneitten jäykistyneitä jäseniä Verestschaginin sota-tauluissa. Kaikista niistä päättäen on siellä ollut vielä aivan viime aikoihin saakka oikeat aarniometsät, joiden todellista arvoa ei sopisi laskea sadoissa tuhansissa, vaan miljoonissa, ja joiden todellisella hinnalla olisi voitu kaikki niitten seutujen viljelyskuntoinen maa saada muokatuksi vaikka puutarhaksi kenenkään tarvitsematta mennä Ameriikkaan työtä oppimaan.

Mutta paljon on siellä päin sentään vielä nuorempaa rekryyttijoukkoa jälellä, jos kohta sitäkin jo kaatuu niinkuin heinää, sillä koko Viitasaaren ja Saarijärven vesistöjen varsilla tuntuu metsänkasvu olevan yleensä harvinaisen hyvä, siellä ovat Suomen valtion metsistä parhaat, joskaan ei laajimmat, ja siellä ovat myös sahalaisten omista metsistä satoisimmat — eivätkä kaikki yksityisetkään ole vielä ennättäneet lopen paljastaa uittokelpoisia metsiään, sillä niitä on ollut niin paljon, että aina löytyy rippeitä jälellä.

Eikä ole liioin, eikä ole tainnut ennenkään olla kaskenpoltto siellä päin niin yleistä kuin Savossa ja Karjalassa. Harvassa paikassa Suomenniemellä näkee niin taajoja, rinkkoja ja tuoreita metsiä kuin juuri siellä, ja monissa soissakin saavuttaa siellä petäjä harvinaisuutena ennen kuivumistaan tukkipuun ko'on, puhumattakaan kankaista ja kovemmista maista, joilla metsä kasvaa kuin "humalisto" ja joitten pintaa useissa kohdin pidetään niin tekeytyneenä ja voimallisena, että sitä kuoritaan lannanlisäksi peltoihin.

Nämä molemmat edellämainitut vesijaksot ne juuri ovat jo kauvan olleet niitä pääsuonia, niitä valtimoita, joita myöden miljoonat ja miljoonat tukit ovat soluneet itse Suomen sydämmestä ulos ja jotka vieläkin tulevat näkemään miljoonia tukkia — joskin yhä pienempiä — keikkuvan laineillaan ja uivan koskistaan alas.

Ja ett'ei näillä Laukaan kihlakunnan mailla, jotka ovat niin hyötyisiä metsän kasvuun, suinkaan ruvettaisi metsiä hävittämällä liiallisessa määrässä kokeilemaan jalompien kasvien, niinkuin viljan ja heinän viljelystä, (joka kyllä joskus vastaisuudessa olisi saattanut tapahtua) ja ett'ei loppuisi purtava sahojen hampailta eikä jauhatusaine massatehtaitten puumyllyiltä, siitä ovat sahayhtiöt ja puuhiomot sielläkin pitäneet hyvän huolen.

Tämä koskee etupäässä Pihtiputaan pitäjää, joka onkin todellinen paratiisi metsäafäärien kannalta katsoen.

Kaksi yhtiötä siellä on pääisäntinä: osakeyhtiöt Halla ja Haapakoski, eli The Finland Wood C:o, jonka pääasema on Laukaan pitäjässä. Nämä kaksi yhtiötä ovat kiertäneet haltuunsa jo kokonaista 65 maatilaa siellä ja tämä luku on yhä vaan lisääntymässä. Muilla yhtiöillä on siellä 18 tilaa, jotenka näitten uudenaikaisten metsätilojen luku Pihtiputaalla tätä nykyä on kaikkiaan 83, tehden yhteensä noin 10,50 manttaalia.

Koko pitäjän manttaali on 25,32. Siis on yhtiötiloja manttaalimäärästä lähes puoli pitäjää, mutta mitä pinta-alaan tulee, on niitä paljo enemmän kuin puolet, sillä ne ovat etupäässä sellaisia tiloja, joihin on lohkaistu manttaalia oikein noin päivän matkoilla.

Jos Pihtiputaalla ei ylimalkaan ole juuri saivarreltu maita jaettaessa, on sitä muutamissa kyläkunnissa annettu todella hämmästyttävän paljon, oikealla "Porvoon mitalla" — tai vielä paremminkin tekee mieleni sanoa oikealla rehellisellä "Pataan mitalla". Keskimäärin on siellä näet maata manttaalia kohti noin 2,000 hehtaaria, johon sitäpaitse vielä tulee lisäksi metsäveromaat. Näitä metsäveromaita, joita kruunun liikamaista (onko sitä koskaan todella ollut valtiolla liikaa!) aikoinaan on annettu manttaaliin pannun maan lisäksi ja joista vero on mitättömän pieni, ainoastaan noin 12 markkaa manttaalilta, voi olla useassa kohdassa yhtä paljon kuin manttaaliin pantua maatakin. Mutta siellä löytyy sellaisiakin kyläkuntia, kuten esim. Alvajärven kylä pitäjän pohjoisosassa, jossa maanmittarin tiedonannon mukaan pitäisi oleman lohkaistuna maata manttaaliin parikymmentä tuhatta hehtaria. Siinä on jo toista jos molempiakin ja paras sekä isoin osa siitäkin on jo sahalaisilla. Niinpä on heillä siinä kyläkunnassa esim. Talvilahden tila 3/8 manttaalia, jossa sanotaan olevan maata 3.000 hehtaria. Sitten on heillä samassa kylässä n:o 3, joka käsittää kolme eri tilaa, Rekolan, Nikulan ja Kelinään. Näissäkin pitäisi olemaan maata vielä runsaammin kuin kylän muissa taloissa, yhteensä arvattavasti noin 10.000 hehtaria. Ja Etelä-Suomessa on paljon kokonaisia pitäjiä, joitten pinta-ala kaikkineen päivineen tekee vaan 4 à 5,000 hehtaria.

Kivijärvellä, Pihtiputaan naapuripitäjässä, ei toki vielä ole niin pelottavassa määrässä luovuttu maasta, mutta siihen on luullakseni näihin saakka etupäässä vaikuttanut se seikka, että sieltä on vaikeampi ja monimutkaisempi tukinuitto suurempiin alavesiin.

Alku on kumminkin hyvä jo Kivijärvelläkin. Sielläkin on jo yhtiötaloja 35 kappaletta, jotka yhteensä tekevät noin neljännen osan pitäjän koko perintömaista, eli 4 manttaalia 16,89:sta manttaalista. Enimmät niistä ovat samoilla ulkomaisilla yhtiöillä, norjalaisilla ja englantilaisilla, joilla Pihtiputaallakin on laajimmat alueet, ja sellaisia tiloja he sielläkin ovat etupäässä omikseen kiehtoneet, joissa on virstakaupalla maata, mutta siltä pienet verot, niinkuin esim. osan Saaren rälssiä Kivijärven pohjoisilla rannoilla, jossa sanotaan olevan maata yhdessä neljäsosassa manttaalia lähes 100 neliökilometriä.

Eteläisemmissä pitäjissä Laukaan kihlakuntaa oli metsät jo ennätetty enemmän raiskata niinä aikoina, joina puutavaraliikkeen harjoittajat eivät vielä pitäneet liikkeelleen välttämättömänä kiinteitä maaomistuksia, eivätkä talonpojat vielä olleet täydelleen keksineet sitä, että selvällä rahalla on ainakin jonkun aikaa helpompi elää kuin pellon kyntämisellä, niin että siellä ei sahayhtiöillä ole ihan niin paljon tiloja hallussaan kuin pohjoisempana.

Mutta aina on sielläkin sentään ollut "puualojakin" joukossa ja miehiä, jotka ovat olleet halukkaita niistä luopumaan.

Viitasaaren pitäjässä niitä on 28 kappaletta, tehden pitäjän 32,27:sta manttaalista 3,85 manttaalia, Karstulassa, Saarijärvellä ja Laukaassa noin parikymmentä itsekussakin, sekä pienemmissä pitäjissä, Konginkankaalla, Sumiaisissa, Uuraisissa ja Petäjävedellä myöskin kymmenkunta tai ehkä alku toistakymmentä jokaisessa.

Kaikki seudut, joista tähän saakka olen ilmoittanut numeroita, kuuluvat Saimaan ja Päijänteen vesistöihin. Kolmannesta meidän laajimmista vesijaksoistamme, Kokemäen vesistöstä ja porilaisten liikealoista minulla ei ole tarkkoja tietoja, mutta vähemmän siellä yleensä on maatiloja sahayhtiöitten hallussa kuin kahdessa ensinmainitussa vesistössä, johon tietysti on vaikuttanut korkeampi viljelys ja maan korkeampi arvo. Sillä kyllä sielläkin päin sahayhtiöt ottavat, kun vaan saavat. Siitä on todistuksena heidän valloituksensa Kuortaneen kihlakunnan etelä-osissa, missä Suomen- ja Hämeenselänteitten kainaloseuduilla löytyy laajoja metsämaita. Siellä, varsinkin Keuruun ja Virtain vesireiteillä on heillä koko lailla kiinteää maa-omaisuutta, enimmin ehkä Multian pitäjässä, jossa porilaiset yhtiöt omistavat jo 21 taloa, eli noin tasan neljännen osan pitäjää.

Jos nyt laskemme yhteen kaikki ne maatilat, mitä edellämainituissa pitäjissä on sahayhtiöitten ja osaksi muitten teollisuuslaitosten omina, saamme tällaisen taulun:

Sulkavalla ……. 22 tilaa.
Tohmajärvellä …. 24 "
Ilomantsissa ….. 174 "
Enossa ……….. 82 "
Pielisjärvellä … 66 "
Nurmeksessa …… 53 "
Juuassa ………. 51 "
Rautavaarassa …. 46 "
Nilsiässä …….. 54 "
Iisalmessa ……. 46 "
Pielavedellä ….. 32 "
Keiteleessä …… 30 "
Pihtiputaalla …. 83 "
Kivijärvellä ….. 35 "
Viitasaarella …. 28 "
Multialla …….. 21 "
Summa 847 tilaa.

Ja jos tähän vielä lisäämme Karstulasta, Saarijärveltä, Laukaasta, Konginkankaalta, Sumiaisista, Uuraisista ja Petäjävedeltä sekä Keuruulta yhteensä noin 100 maatilaa, (luku, joka on pikemmin alhainen kuin liian korkea) niin saadaan lopputulokseksi, että 24:ssä Sisä-Suomen pitäjässä löytyy noin 950 maatilaa, jotka ovat muuttuneet metsätiloiksi.

V.

Mitä syitä on etupäässä huomattavana maatilojen joutumiseen yhtiökäsiin.

Mikä on ollut syynä siihen, että näin joukossa, niinkuin edellä on numeroilla osoitettu, paikoin puolin pitäjin, jopa jossakussa kohdassa siitäkin yli, niin laajoilla alueilla, että ne yhteensä hyvästi vastaavat jotakuta meidän pienemmistä lääneistämme, luovutaan vapaasta maa-omistuksesta ja katsotaan elämää joko toisen alustalaisina taikka irtolaisina itsenäistä, omintakeista maanviljelijän ammattia paremmaksi?

Ostajien, s.o. etupäässä sahayhtiöitten afäärikannalta katsoen on tähän ilmiöön olemassa yksi todellinen syy, jota he sentään harvoin mainitsevat, ja toinen isommaksi osaksi tekaistu syy, josta he puhuvat paljon, aina ja joka paikassa, vaan joka itse asiassa ei merkitse juuri mitään.

Tämä todellinen syy on yksityisten metsien yleinen väheneminen ja pelko sitä seuraavasta raaka-aineen vähenemisestä sekä hintain mahdollisesta kohoamisesta. Sillä joskin maassamme löytyy äärettömät alat valtionmetsiä, joista aina tulee riittämään sahausta varaa, eivät sahayhtiöt nyt eivätkä vastakaan käytä niitä hyväkseen muuten kuin pakosta, karkeamman puutavaran tarpeesta, sillä valtio tietysti vaatii täyden hinnan puistaan, se ei myy niitä niin ummessa silmin kuin yksityiset, ja niitä pelkästään käyttämällä supistuisi tietysti vuosivoitto kohtuuden rajoihin noille suureksi osaksi ulkomaalaisille yhtiöille, jotka näihin saakka ovat tottuneet meillä saamaan metsiä miltei ilmaiseen. Ja välttääkseen tätä, ryhtyvät he muihin keinoihin, kun heidän on niitä meillä niin helppo keksiä. He ostavat maata, metsämaata, kun heidän on sitä meillä niin helppo saada. He tahtovat kernaimmin päästä riippumattomuuteen sekä valtiosta että yksityisistä, ja perustaa meidän jo muutenkin vähän viljeltyyn maahan meidän omien lakiemme perusteella uuden metsävaltion tai jonkunlaisen "metsä-yhdysvallan", josta riittää raaka-ainetta sekä heille että heidän jälkeläisilleen ikuisiksi ajoiksi, ja jonka tuloilla he saavat viettää uljasta, huoletonta elämää, useat kaukana meistä köyhistä eläjistä, lämpimämmissä kotimaissaan Norjassa, Englannissa y.m.

Tämä koskee etupäässä niitä seutuja, joissa on pantu paljon maata manttaaliin ja tiloja, joilla vielä on kutakuinkin hyvä, tai hyvällä kasvun alulla oleva metsä jälellä, huolimatta yleensä vähääkään siitä, kuinka tilat ovat viljeltyjä ja rakennettuja. Tilojen asuntokuntoisuuteen ja -kelpoisuuteen joko nykyjään tai vastaisuudessa ei panna mitään arvoa, vaan metsä on pää-asiana.

Tilojen anastuksia koetetaan tehdä siten, että saadaan mikäli mahdollista yhteen kohti laajempi alue, jonkunlainen uudenaikainen metsädomeeni, esim. kokonainen kylä, tai vaikkapa kokonainen pitäjä, aina sitä parempi vaan. Sitä on huokeampi hoitaa.

Niinkauvan kun yksityismetsistä ei ollut puutetta, ostivat yhtiöt kyllä kokonaisia taloja siellä täällä silloinkin, ulkomaiset siten, että ostattivat asiamiehillään ja panivat heidän nimiinsä, mutta silloiset talot he tavallisesti heittivät raakkina jollekulle yksityiselle, sittenkun metsä oli nyletty. Vaan nyt he ovat alkaneet käyttää toista menetystapaa. Viimemainitut ovat hankkineet itselleen suomalaisen osakeyhtiön nimen, ollen juuri parahiksi sen verran suomalaisia, että pystyvät täällä vapaasti ostelemaan ja omistamaan kiinteimistöjä omissa nimissään, ja kasvattavat sitten vastaisen varalle laajoilla alueilla metsiä järkiperäisessä hoidossa, murskuttaen sillä aikaa yksityisten metsistä loppuja rippeitä rahaksi ja ottaen siiloin tällöin suurempia puita valtion metsistä. Ja samaa menettelytapaa käyttävät puhtaasti kotimaisetkin yhtiömme, mutta ulkolaiset voittavat nykyään tässä suhteessa, ainakin niissä seuduissa, joita tämä kirja koskettelee.

Ja kaikki tämä käy meillä erittäin hyvin päinsä, niinkuin edellä mainittiin. Meidän maa ja meidän olomme ovat niinkuin luodut tällaiselle yritteliäisyydelle.

Kaikissa niissä seuduissa, joista tähän kirjoitukseen on kerätty tietoja, on isännillä maata niin paljon, etteivät he tiedä sen määrää. He tuskin ovat joka kohdassa maillaan ikinä käyneetkään. Tosin on siitä melkein poikkeuksetta paras metsä jo pantu parempiin suihin ja yksi ja toinen hongikko aikoinaan kaskettu, mutta pientä metsää on sentään jälellä, ja kun maat ovat metsänkasvulle soveliaita, ei kestä hyvinkään kauvan, ennenkuin siitä järkevällä hoidolla taas voi uittaa tukkia.

Ja kun kuulee, millä hinnoilla maata on saatu, niin ei ole kumma, että saha- ja teollisuuslaitoksissa on herännyt kiihko sen ostamiseen ja omain metsäin kasvattamiseen, sillä pelkkä metsän kasvukorko voi usein vastata kymmenin kerroin korkoa maan hinnasta ja tilalta meneviä veroja. Joistakuista suurtiloista alavesien varsilla, niinkuin esim. Sulkavalla, Säämingissä, Kerimäellä y.m. on tosin maksettu hyväkin hinta, mutta niissä on sentään ollut vielä jälellä sellainen metsä, että se on heti vastannut paria ostohintaa niissäkin. Sillä "tukkilaiset tekevät laskunsa niin perusteellisesti ja tarkasti", kertoi muuan kokenut metsien ostaja, "että ostakootpa he yksityisiä metsiä tai maatiloja pohjineen, niin aina he voittavat enemmän kuin syrjästä katsoen luulisikaan, ja joka tapauksessa on se maamies, joka niissä kaupoissa tappion kärsii."

Mutta jota ylemmäksi kulkee ylävesiin, sitä enemmän hämmästyy sitä tappiota, jonka pienempitilalliset talonpojat siellä ovat kärsineet.

Pielisen vesistössä, Rautavaarassa, Nilsiässä, Iisalmessa y.m. on maksettu joistakuista taloista sellaisia hintoja, että niistä tulee vaan noin 1-3 markkaa hehtarille, siihen luettuna pellot, niityt ja kaikki mitä talossa maata löytyy — tosin rimpisoita muassa myös, joka sentään hiukan kohottaa kovan maan hintaa.

Olkoon tässä mainittu yksi esimerkki Rautavaarasta, joka osoittaa, missä määrin sikäläisetkin maat sentään voivat kasvaa metsää, vaikka niitä joka suhteessa pidetään huonompina muista. Siellä on kappalaisen puustelli 3/8 manttaalinen ja laajuudeltaan 1,700 hehtaria. Sen metsää on tietysti ollut pakosta käytettävä järkevästi, ja tulos on ollut se, että siitä yksinään on rakennettu sekä kirkko että pappila kokonaan, maksettu vielä kumpaisenkin rakennuskustannuksetkin, puhumattakaan siitä, että sieltä on otettu kaikki rakennusaineet. Ja sentään tarjotaan taas parhaillaan samasta metsästä sahatukkia myytäväksi noin 25,000 markan arvosta. Eikä kauvan sitten ostivat sahalaiset juuri kirkonkylästäkin 0,7 manttaalin tiloja 1,000:lla ja 2,000:lla markalla, ja metsää oli niissäkin vielä jälellä, jos toki vähemmän kuin pappilassa.

Siis ovat tilat yhtiöille ilmaisia, kun ovat uittaneet yhden tavallisen sahatukin hehtarin alalta.

Kelpaa sillä tavalla ostaa maita metsänkasvuun sen, kellä kaikki verstaat ja liikkeet ja uittorustingit jo ovat suuremmoisessa kunnossa.

Pohjois-Savon pitäjissä on ostettu äärettömän paljon hyviä metsämaita 3-6 markalla hehtari ja samoin Vaasan lääninkin puolella.

Niitten talojen hinnan, jotka esim. Pihtiputaalla ovat joutuneet sahayhtiöille, on eräs asiantunteva paikkakuntalainen arvioinut jotensakin näin: jos arvioidaan peltohehtarin hinnaksi keskimäärin 300 markkaa ja niittyhehtarin hinnaksi 150 markkaa sekä talon rakennukset lasketaan kohtuulliseen arvoonsa, niin siitä hinnasta on talo pohjilleen saatu, eikä metsämaalle ole tullut hintaa mitään, vaikka sitä olisi ollut penikulmaa laajalta, Jos taas metsämaalle pantaisiin vähänkin hintaa hehtaria kohti, niin silloin ovat rakennukset ja viljelykset menneet ilmaiseen.

Nämä ovat olleet äärettömän etuisia kauppoja yhtiöille, varsinkin kun ottaa lukuun kasvavan metsän, jonka arvoa on vaikea tarpeeksi korkealle arvata nykyaikana, jolloin puutavaran hinnat tuskin enää pääsevät aivan alhaalle laskemaan, ja varsinkin seuduissa, joissa metsänkasvu on tavattoman hyvä, sekä uittoväylät keskellä metsiä.

Samassa Pihtiputaan pitäjässä, Alvajärven kylässä esim. on nykysittäin myyty talo, josta tosin on maksettu parikymmentä tuhatta markkaa, mutta sen laidattomilla saloilla onkin huikea metsä. Siellä on yksi ainoa kangas — pieni osa talon koko metsämaasta — ja sillä kankaalla kasvaa parhaillaan ainakin 200,000 tukkipuun alkua, noin 6 à 7 tuumaisia rinnan korkeudelta ja niin taajassa, että siellä tuskin saisi puuta kumoon, ell'ei lähde laidasta järjestään kaatamaan niinkuin kaskea. Ja sitäpaitse on tilalla vielä isojakin puita niin paljon, että sen hinta, parikymmentä tuhatta markkaa, mahtuu niihin useamman kuin yhden kerran.

Pyhäjärvellä, joka on Pihtiputaan naapuripitäjä toisella puolen maanselännettä ja jonne kotkalaiset yhtiöt myös parhaillaan ovat aikeissa ulottaa liikkeensä ylitse vesijakajan, kuuluu nykyään saavan maata vaikka kuinka paljon 4-5 markasta hehtarin, ja paljo 10 tuumaisia puita on vielä metsissä pystyssä.

Isompiakin hintoja on taloja ostettaissa tosin maasta maksettu, mutta silloin niissä on ollut vielä metsää heti ilman eri hoitoa ja kasvatusta kaadettavaksi tavallisesti pari tai kolme ostohintaa, tai on niitten asema ollut sellainen, että niitten ostaminen suuremman yhtäjaksoisen alueen aikaansaamiseksi on ollut tarpeellinen.

Tämä nyt on se todellinen, pää-asiallisin syy sahayhtiöitten puolelta, minkä vuoksi he maatiloja ostelevat, tämä nimittäin, että he samassa saavat suunnattoman suuret metsäalueet pienillä hinnoilla ikuisesti haltuunsa ja voivat niillä kasvattaa itselleen suojametsiä liikkeensä vastaisenkin hyvinvoinnin varalle, huolimatta mitään siitä, jääkö yksityisille kalikkaakaan pesään pantavaksi eli saako valtio metsiään kaupaksi tahi ei.

Sitten tulee se heidän toinen syynsä, se jota he aina uikuttavat, ja jonka he vakuuttavat pakottavan itseään tällaisiin talojen kauppoihin liikkeensä turvaamiseksi.

Ja tämä toinen syy on se, että heidän yksityisiä metsäkauppojaan vastaan on alettu lain nojalla vehkeillä, kun on kaduttu liian huonoja kauppoja.

Nykyään voimassa olevaa lakia kiinnityksistä on meillä näet alettu tulkita siten, ett'ei se sovellu metsäkauppoihin, ja jos maatila kaupan kautta joutuu pohjineen toisiin käsiin, ei entisen omistajan tekemä metsäkauppa ole pitävä.

Suomalainen on hyvä rettelöimään ja käräjöimään ja viime aikoina onkin ilmestynyt oikeita ammattipurkajia tällaisille kaupoille — omaksi vaiko lähimmäistensä hyödyksi, tai ehkä molemmiksikin, sitä on vaikea päättää — ja tällaisista purkukaupoista pääsevät sahayhtiöt helpoimmin siten, että ostavat tilan kokonaan.

Se on kumminkin pääasiassa turhaa puhetta, että kiinnityksen kieltäminen heidän metsäkauppoihinsa olisi niin pakottava syy, että heidän sen vuoksi täytyisi turvautua pohjakauppoihin. Kiinnitys tietysti on hyvä ja varmistaa ehdottomasti kaupan, ja on niitä monessa tapauksessa saatukin, sillä tuntuu siltä kuin lainlukijoilla olisi siinä seikassa eri mieliä. Mutta olkoonpa kiinnityksiä metsäkauppoihin saatu tai ei, se on aivan yhdentekevää, koskapa metsät sentään ilman niitäkin ovat hyvää vauhtia huvenneet ja jo laajoilla aloilla paljaiksi hakatut. Vaan kun ihmiset jossain kohti rupeavat metsiensä todellista arvoa hiukan uumoilemaan, niin maksakoot ostajat niistä edes osapuille niitten arvon mukaisesti, ja tuskin kukaan on niin höperö, että silloin alkaisi kauppaansa katua ja purkaa enemmän kuin muitakaan järjellisiä kauppoja.

Koko tämä syy on suurimmaksi osaksi metsänostajien itsensä aiheuttama, he kun yhä vielä ottaisivat metsiä vaikkapa ihan ilmaiseen, kunhan vaan saisivat.

Mutta jos nyt alamme hiukan katsastella niitä syitä, jotka maanomistajaim puolelta ovat saattaneet heidät näin suuressa määrässä luopumaan maastaan, niin niitä on paljon, vaikka ani harvan myyjän suusta kuulee liioin muita kuin tekosyitä, eli sellaisia, jotka eivät ole olleet niin pakottavaa laatua kuin sanotaan ja luullaan.

Ensimmäinen ja huomioon pantavin syy tässä kohdassa on — ja tulee aina olemaan — liian laajat metsät ja yksityisen rajaton omistusoikeus niihin, joka seikka antaa aihetta suurempaan viettelyyn ostajan puolelta.

Se on juuri sama syy, joka ensiksi on vaikuttanut metsähuijauksen, metsien järjettömän myynnin ja raiskauksen. Niitä luonnon välittömiä antimia on aikansa imetty ja nyletty ja niistä on, monasti tuiki pienen hyödyn vuoksi, muutamain homeisten markkain tähden puserrettu mehua niinkuin jostakin hedelmästä, jonka ei ole uskottu koskaan kuivuvan koska se on niin tavattoman suuri. Vaan kun on alettu siinä uskossa horjua ja ruvettu pelkäämään, että taitaa sentään lopultakin jäädä vaan kuiva kuori jälelle, tai kun on tahdottu kerralla imaista kaikki mehu, on myyty hedelmä runkoineen päivineen, luovuttu itse maastakin, missä se kasvaa.

Että on ruvettu tiloja pohjineen ostamaan metsän kasvatusta varten ja että löytyy niitä, jotka sellaisiin kauppoihin mielihalulla taipuvat, se on siis kummaltakin puolelta suoranainen tulos entisistä tukkihuijauksista, eikä mitään muuta, väitettäköön mitä tahansa. Se on vaan uusi käänne siinä samassa ryöstösodassa, jota aluksi käytiin vaan metsiä vastaan, käänne, joka kohdistaa valloitukset itse kiinteään maahan. Ja kohta tulemme näkemään, että sotakustannukset tässäkin lankeavat itse maan niskoille, valloittajat ottavat hyödyn, niinkuin ainakin.

Tämä on syy, jota eivät myyjät ollenkaan huomaa, mutta sitten löytyy vielä muutamia muita seikkoja, jotka puolestaan välittömästi ovat vaikuttaneet tilojen myyntiin, varsinkin maamme pohjoisilla kulmilla, ja sellaisia ovat karu, laiha maa, jota on vaikea viljellä, sekä halla.

Mutta varmaa on, ett'eivät nekään ole niin aivan voittamattomia, kuin aina väitetään silloin, kun on sellainen talo myyty sahayhtiölle, sillä esimerkkejä löytyy, että niilläkin paikoilla joskus on sitkeällä työllä saatu ihmeitä aikaan. Ja siitä on saatu varma kokemus sekä meillä että muualla, että hyvällä ojituksella ja vahvalla lannoituksella kasvaa huonompikin maa ja halla kaikkoutuu koko lailla loitommaksi peltoaidan taa. Sillä tässäkin seikassa pitää pää-asiassa paikkansa erään vanhan viisaan ranskalaisen väite, ett'ei se ole maan luontainen voimallisuus eikä viljavuus, joka yksinään määrää satojen runsauden, vaan se on itsenäinen, vapaa ja uuttera työ. Koettakoon vain joku sellaisessa kohdassa istuttaa esim. perunaa lantakasalle, niin tuskinpa sellaista kesähallaa tulee, että se sen siitä vie.

Mutta lantakasoja ei ole — ja nyt tulemme niihin syihin, jotka toisessa sijassa ovat enimmin vaikuttaneet maasta luopumiseen, vaikka luultavasti moni tulee väittämään, että ne ovat perättömiä.

Sellaisia ovat helpomman elämisen toivo, alhainen sivistys ja taitamattomuus omassa ammatissa, niin metsien hoidossa ja arvostelemisessa kuin pellonkin muokkaamisessa, tietämättömyys ja välinpitämättömyys yhteiskunnallisista velvollisuuksista, maatyöväen puute, y.m.m. näitten kanssa yhteydessä olevaa seikkaa. Näistä tuntuu kaikkein vaikuttavimpia olevan pyrkiminen vähemmällä työllä elämään sekä toivo vapautua veloista, jotka meillä yleensä rasittavat maanviljelijöitä varakkaimmillakin seuduilla.

Mutta tuntuu siltä, kuin se olisi juuri tuo edellinen pyrkimys, joka useasti on aiheuttanut jälkimäisen.

Tämä kansa ei ole niin sitkeätä kuin luulisi varsinkin se, joka tuntee sitä vaan runoilijain ja kirjailijain teoksista. Siinä on hyvin paljon höllää ainesta, tai on se jollain tavoin entisestään pehmennyt.

Kumma kyllä, ennen muinoin on kaikissa niissäkin taloissa, jotka nykyään yhtiöitten käsissä ovat autioiksi menossa, eletty kutakuinkin, toisissa hyvinkin, toisissa huonommin, mutta eletty niissä on joka tapauksessa nurkumatta, ja monissa jo kuka tiesi kuinka monta miespolvea, mutta nyt väitetään, että eläminen niissä käy mahdottomaksi, ja luullaan sillä tavoin tultavan niissä paremmin toimeen, että luovutetaan isännyys metsän tavottelijoille ja jäädään joksikuksi ajaksi entisille tiloille syömään niitten hintaa.

On tietysti luonnollista, että toimeentulo nykyisissä oloissa todellakin käy vaikeaksi, jos tiloja itsepintaisesti tahdotaan hoitaa samojen kaavojen mukaan kuin esim. 50 vuotta sitten.

Vaadittiinko silloin manttaaliin pannusta maasta puoltakaan sitä tuloa kuin nyt? Oliko silloin kunnilla sellaisia menoja kuin nykyaikana? Oliko monia kansakoulurakennuksia lyhyessä ajassa rakennettava, oliko koottava vaivaiskassoihin kymmeniä tuhansia vuosittain, oliko puhallettava uljaita pappiloita kuin tyhjästä, oliko koko monimutkaista kunnallishallintoa ollenkaan, jonka suoranaisiin palkkoihin jo menee suuret summat? Yhteiskuntarakennusta on kohotettu sellaista vauhtia, että näyttää kuin kansa ei jaksaisi kohota sen mukana. Ja kun se vanhoilla keinoillaan ei jaksa maastaan ottaa kaikkea, jolla jokaisen uuden läven tukkisi, niin se höltyy, sen sitkeys laukeaa, ja se luopuu koko maasta.

Sivistys on tosin levinnyt koko lailla, se täytyy myöntää, mutta se on suureksi osaksi kovin pintapuolista. Se näkyy enimmäkseen ulkokuoressa kaikki, mitä sitä onkin; ulkonaisia tarpeita ja vaatimuksia se on muuttanut ja lisännyt, vaan hyvin vähän sisällisiä. Maun se on muuttanut siihen suuntaan, että esim. vehnäleipä maistuu paremmalta kuin rukiinen ja että kauppiaan hyllyltä ostettu kukitettu huivi on sirompi kuin entinen kotona kudottu suoraraitainen, y.m.m. seikkaa, jotka osaltaan tietysti lisäävät menoja nekin, jättääksemme kokonaan mainitsematta väkijuomat, jota menoa kaikkein vähimmin otetaan lukuun silloin, kun huonoja tuloja valitetaan, vaikka juuri se menoerä monasti on ollut, ell'ei itsessään suurin, niin ainakin vaikutuksiltaan menopuolella enimmin painava.

Mutta onko työhalu lisääntynyt ja onko työtavoissa tehty parannuksia?

Tähän on hiukan epävarma vastata, mutta siltä yleensä tuntuu kuin edellinen olisi vähenemässä, eikä jälkimmäinenkään ole paljoa parantunut, ei yleensä koko maassakaan niin paljon kuin olisi tarpeen, mutta vielä vähemmän takalistoilla, joista tässä on kysymys. Voi tavata aivan syvimmillä saloilla talon, jossa kaikki muistuttaa entistä hyvinvointia ja uutteraa työtä. Vaan kun astuu huoneeseen, kohtaa siellä kiikkutuolissa istumassa vetelyksen näköisen nuorukaisen, melkeinpä vielä pojan, joka juuri on päässyt isännäksi taloon. Ja jos viivyt talossa vaikka viikon, niin et näe tuota miehen alkua juuri missään muualla kuin aina samassa kiikkutuolissaan, paperossi hampaissa. Siinä hän vaan istuskelee ja valittaa, ettei talonpito "nykyään" enää kannata. Mutta hänellä ei ole halua työhön — siinä koko syy. Hänellä ei ole mitään velvollisuuden tuntoa, ei itseään, ei omaisiaan, ei lähimmäisiään, ei jälkipolvea — kaikkein vähimmin isänmaataan kohtaan. Hän ei ajattele ollenkaan sitä leiviskää, jonka on hoidettavakseen saanut. Hän väittää, ettei sitä kannata hoitaa, hän on valmis millä hetkellä tahansa heittämään sen herransa jalkoihin ja sanomaan: "Tuossa omasi, ellet usko niin punnitse."

Ja hän on saanut sivistystä, käynyt kansakoulua ja päässyt sieltä "täysin oppineena" ulos.

Mutta siksipä juuri pitääkin hän itseään jo liian oppineena raskaampia töitä tekemään, ja sen hän ilmaiseekin sinulle suoraan kysäsemällä, etkö sinä maita kulkenut mies voisi neuvoa hänelle jotain "hyvin kannattavaa" ammatti-alaa, sillä hänellä olisi niin hyvä halu pyrkiä johonkin "parempaan." Sitä hän on kiikkutuolissaan kauvan miettinyt, ja vihdoin tulee joku sahalainen hänen pelastajakseen ja ostaa talon. Tavallisissa tapauksissa rupeaa tällainen nuorukainen "afäärimieheksi", mutta usein sattuu niinkin, että hän juo ja tärvää rahansa ja joutuu vihdoin jonkun toisen afäärimiehen tiskin taa seisomaan tai alkaa uitella tukkeja.

Toisessa paikassa saattaa tavata vielä täysissä voimissa olevan miehen, joka lojuu uunin pankolla, vaimoväen hyöriessä ja pyöriessä kahvipannujen ja vehnäleivosten kanssa. Hän valittaa hänkin, ettei maanviljelys kannata. Hän kouluutti lapsensa, vaan ne hänet jättivät kaikki, menivät maailmaan; ainoastaan joku nuorimmista on enää kotona. Ei ole kuka tekisi työt. Kansa on kaikki ruukkilaisten töissä eikä tule pienistä palkoista maanmiehen töihin. Hän on kuluttanut entiset säästönsä kaikki, ja velkautunutkin. Lopulta myy hänkin talonsa, jää siihen samalle pankolle lojumaan ja kuuntelemaan kahvipannujen kohinaa, joka nyt yhä äityy vaan, kunnes lopulta saattaa sattua niin, että hänet siitä vanhan eukkonsa kanssa kyyditään kunnan vaivaistaloon, tuohon meidän maan uuteen, mainioon ja yhteiseen eläkelaitokseen.

Mitä tämä on muuta, kuin metsähuijauksesta syntynyttä veltostumista, tulosta niistä 20-pennisistä, joita ennen saatiin vanhoista jättiläishongista, tulosta niistä ajoista, jolloin kahden hongan hinnalla saatiin pullo olutta ja päästiin vielä siitä vaivasta, ett'ei tarvinnut niitä kasketessa itse kaataa, niinkuin Karjalan ukot kehuskelivat.

Kun sitten hongat loppuivat, kun puut pienenivät, oli niitten lukemisessa suurempi vaiva, niitä ei enää viitsitty kappaleittain myydä eikä ostaa, vaan alettiin tehdä summakauppoja, ja sen sijaan, että ennen oli tultu omilla toimeen, alkoi nyt velkautuminen ja kaikenmoinen rappeutuminen, orhiit ja markkinamatkat, sekä vasta oikein tulvimalla tulvia oluet ja konjakit ja ranskan sampanjat.

Ja mikä muu siitä olisi voinut ollakaan seurauksena, sillä rahat, joita metsistä saatiin, olivat liian pieniä elää herroiksi talonpojan tavalla, vaikka parahiksi niin suuria kehittymättömissä oloissa eläneille salon miehille, että he niillä sentään turmeltuivat.

Myytiin laajat salot parinkymmenen vuoden hakkuuoikeudella muutamista sadoista, korkeintaan jostakusta tuhannesta markasta, vaikka itsekunkin metsän oikea arvo olisi ollut useita kymmeniä, jopa satojakin tuhansia, lukemattakaan sitä lisäkasvua, minkä metsä teki tuon luonnottoman pitkän hakkuuoikeuden aikana.

Rahat eivät riittäneetkään, kuten sanottu, äkkiä suurenneihin elämän vaatimuksiin ja useimmissa tapauksissa teki isäntä sillä aikaa velkaa, kun sahayhtiö kaatoi hänen metsäänsä, ja valmisti siten tilansa lopullista joutumista kokonaisuudessa heille.

Ja ellei hän ennättänyt myydä tilaansa itse, niin myy sen hänen poikansa, myyvät sadat ja tuhannet pojat, kilvalla vaan niinkuin ruton tartuttamina, koska "talo ei kannata".

Kuuluisa "Korpi-Jaakko" antoi jo ammoin aikoja sitten hyvää esimerkkiä Pielisjärven seutulaisille soitten ja alavien maitten viljelyksessä, mutta näyttää siltä kuin hänen pontevasta alotteestaan olisi jäänyt kaikkein vähimmin jälkiä juuri sinne, missä hän etupäässä vaikutti. Näyttää siltä, niinkuin pohjois-Karjalainen kaikista nykyään elävistä suomalaisista yhä vieläkin enimmin pelkäisi alavia maita. Kaikkein korkeimmille vaaroilleen rakentaa hän talonsa ja polttaa kaskena vaaransa rinteitä, viljellen hyvin vähän pysyväisiä peltoja muualla kuin tasaisemmilla rantamailla. Näitä "vaaranmaita" ovat salokulmat kaikki, ja saattaa olla, että harva asutus on heidät sinne suorastaan pakoittanutkin hallaa pakoon. He väittävät että heidän korpensa ja suonsa ovat liian huonoja viljeltäviksi ja ettei heidän vaarainsakaan rinteitä voi peltona viljellä, vaikka ne kaskena kyllä kasvavat. Mutta he eivät ole vielä yrittäneetkään korpi- ja suoviljelystä, nähdäkseen mitä siitä tulisi, vaikka paikoin kyllä kuuluu vielä soissa olevan "Korpi-Jaakon" aikuisia ojia.

Jompikumpi on heidän kumminkin tehtävä, minkä he sitten edullisemmaksi katsonevat: joko ryhtyä alavia maitaan ojittamaan ja raivaamaan, tai myytävä maansa ja mantunsa sahalaisille metsänkasvuun. Sillä jolleivät he opi, tai oikeammin, ellei heitä opeteta omaa parastaan ja tulevaisuuttaan oikein käsittämään, elleivät he tahdo pyrkiä itsenäisiksi ja vapaiksi "omalla maallaan" eläjiksi niinkauvan kuin heillä siihen suinkin on tilaisuutta, on heillä hyvin lyhyt askel alaspäin joutuakseen yhtiöitten vuokramiehiksi. Ja silloin on varma, että se viljavirta, joka sinne nyt huonona vuonna Venäjältä soluu, ei tule hyvinäkään aikoma paljoa vähenemään, joka kyllä voisi tapahtua, jos viljelys pääsisi oikein vaurastumaan. Sillä esimerkkejä löytyy, että joissakuissa taloissa, jotka ovat paraiten viljeltyjä paikkakunnalla, saadaan hyvinkin hyviä satoja.

Huolimatta siis jo niin varhaisesta herätyshuudosta kuin Korpi-Jaakon tekemästä, joka, kuten tiedetään, tapahtui jo puolitoistasataa vuotta sitten, on maanviljelys juuri Pielisenkin kulmilla vielä kovin takapajulla, ja yritteliäisyyttä sen parantamiseksi puuttuu, jos sitä puuttuu kaikkiallakin niissä seuduissa, joissa enimmin yhtiötiloja syntyy. Ja nyt kun metsät ovat raiskatut ja vuosikymmeniä kestäneessä huumauksessa tuhlatut, on paras tulo, etuisin apukeino peltoviljelyksien parantamiseksi luiskahtanut käsistä pois, mennyt sahayhtiöitten kukkaroon, ja ne markat, joita sieltä metsätöissä ja tukinajossa saadaan takaisin nyäistyksi, menevät makeasti ostojauhoihin, kauppamiehen kukkaroon, eivätkä aina riitä siihenkään. Velkaantuminen on yleistä ja siinä suhteessa on ansio etupäässä maakauppiasten, sekä kansan oman, höllän tunteen, joka sallii sen tehdä velkaa minkä vaan saa, ajattelematta ollenkaan takaisin maksamista.

Otan tähän esimerkiksi yhden tapauksen Pielisjärveltä.

Menin erääsen taloon, jonka kuulin juuri myydyksi sahalaisille. Talo oli hiljan lohkaistu jaon kautta päätilasta erilleen, siis uudistalo. Rakennukset olivat pienet, vaan kutakuinkin hyvässä kunnossa. Pellot olivat pienet, mutta hyvästi kuuluivat kasvavan, ja olipa esim. viime vuonna, vaikka hallakin kävi, saatu perunoita aika lailla.

— No miksi myitte tilanne? kysyin isännältä.

— Ka eihän tässä elä. Niittyäkään ei saa ollenkaan, millä sitä karjaa ruokkii. Ja velkaakin alkoi jo tulla.

— Joko tuli paljon?

— Johan tuota tuli neljäsataa.

— No olisitte myyneet jonkun määrän metsää ja raivanneet rahalla niittyä.

— Ka johan sitä myytiinkin kahdeksan sadan edestä, ennenkuin pohjan möimme, vaan mihin tässä niityn teet.

Että metsää oli jo ennenkin myyty, sen huomasin kyllä, sillä pihassa oli upea, maalattu kirkkoreki ja tuvan nokisella seinällä napsutteli komea, uudenaikainen seinäkello, samallainen, joita nähdään rautateitten asemahuoneissa!

En ole mikään agronoomi, eikähän sitä talvella osaa maan luonnosta sanoa paljon sitä eikä tätä, mutta sentään olivat silmäni jo taloon tullessa kääntyneet laajaan korpeen, joka oli aivan talon "vaaran" alla, ja ihmettelin tavattoman lihavaa kuusikkoa siinä.

— Eikö tuosta olisi saanut heinämaata ja vaikkapa peltoakin, sanoin isännälle ja näytin ikkunasta korpea.

— Mitä siitä sellaisesta!

Asia selvisi kuitenkin siten, että he kesillä olivat niittäneet sieltä heinää ja viholaisia (nokkosia) puitten lomista, että siitä kulki lävitse pieni puro, joka nieli hyvästi veden, ja että siinä arviolta oli noin puoli metriä mutaa savikkopohjalla. Korpea saattoi olla arvioltani kymmenkunnan hehtaria.

He olivat nuoret vielä kumpikin, niin isäntä kuin emäntä, ja oli heillä neljä lasta. Kun heille oli karttunut velkaa, olisivat he myyneet uudestaan metsää, vaan sahalaisen metsänostaja (talonpoika alkujaan hänkin, lipeäkielinen ja hyvästi paikkakunnan olot tunteva) ei tarjonnut koko metsästä kuin 800 markkaa, vaikka salopalsta on laaja. — Vaan jos pohjakaupassa myyt, niin saat 2,500, oli sanonut. Ja joll'et nyt myy, niin myymättä pysyy. Kenen tätä luulet ostamaan tulevan ja mitenkä tässä tällaisella tilalla luulet itsekään eläväsi? Myy pois kun rahaa saat, ja tässä saat asua 50 vuotta niinkuin omalla tilallasi, vapaasti vallan kunhan vaan summat suoritat, ei muuta veroa mitään. Tehdään vaan kauppakirja, keväällä saat sitten asuntokontrahdin, kun toisillekin niitä tuodaan.

Kauppa oli tehty, hintaa oli isäntä saanut vielä tinkityksi pari sataa lisää, ja kauppakirjaan oli merkitty, että entinen omistaja saa pitää tilaa vuokralla 50 vuotta vasta määrättäviä ehtoja vastaan.

— Millaisethan nuo ehdot ovat? kysäsin isännältä.

— Ka en tiedä, mutta hyväthän nuo luvattiin.

Olin saanut tuon entisen isäntämiehen puheillani siitä, kuinka muualla maailmassa maata viljellään, sen verran innostumaan, että hän katsellessaan korpeaan vaaransa alla lausui huoahtaen ja mielestäni hiukan alakuloisella äänellä: "kyllä se nyt jo raatamatta jäi, sillä siinä on havumetsä, ja tuskinpa ne antavat sitä kaataa."

Ja varma olen minäkin siitä, että kyllä tuo vastainen sahayhtiön lampuoti oli siinä asiassa täydelleen oikeassa, niin vankkatekoinen kuin hän muuten näytti olevankin korven raatamiseen.

Sillä tavoin siis mennään ehdon tahdon satimeen, siinä toivossa, että eletään vuokralaisina tuolla "suurella" talon hinnalla muka ilman maan raatamista siinä samassa talossa ja luotetaan vasta määrättäviin "hyviin ehtoihin." Vaan tuonnempana tahdon palata vielä siihen, millaisia nuo hyvät ehdot ovat ja kuinka niillä eletään.

Satoja maatiloja on Pielisen vesistössä mennyt juuri tällaisista syistä yhtiöille, ja heidän omat asiamiehensä sanovatkin suoraan, että jos maanviljelys olisi paremmalla kannalla siellä, niin he eivät saisi ainoaakaan tilaa. Siis velttous ja typeryys yhdellä puolen, viekoittelu ja pohjaton omanvoiton pyynti toisella, eikä maanviljelys eikä satojen entisten tilanomistajain asema suinkaan sillä tavoin parane, jos kohta miljoonayhtiöt voivatkin yhä jakaa satoja prosentteja vuosivoittoa osakkailleen.

Savon puolella on paljon suurtiloja, n.k. hovia, joiden hoitamiseen omistaja syystä tai toisesta on kyllästynyt. Kuka valittaa maatyöväen puutetta ja kalleutta, kuka tulvain tuhoja, kuka taas ikävyyttä salomaan yksinäisyydessä y.m. Jollekulle on karttunut niin suuri velkakuormakin, ett'ei luule voivansa siitä enää selviytyä. Kaikki sellaiset myövät tilansa, vaan kun niitä suuruutensa vuoksi monasti on yksityisen henkilön vaikea lunastaa, vaikka niillä maanviljelys saattaisi järkiperäisellä hoidolla hyvinkin hyvästi kannattaa ja on kannattanutkin, joutuvat ne melkein säännönmukaisesti saha- ja tehdasyhtiöitten haltuun.

Tällaisia ovat ne syyt, jotka pääasiassa ovat meillä vaikuttaneet niin laajojen alueitten nurinkurista kääntymistä maanviljelyksestä metsän kasvuun.

Voi hyvällä syyllä väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat suoria kasvannaisia itse metsäin nurinkurisesta käyttämisestä, sillä sen jälkeen, kun meillä metsäliike alkoi, on maamme kyllä näennäisesti paljon edistynyt, rahaa on liikkunut toisinaan ihan tulvimallakin, mutta se on lainehtinut kovin epätasaisesti. Suuria pää-omia, loistavia liikeyrityksiä on syntynyt, mutta itse maanomistajat ja suuri rahvas, itse maan pohja on pikemmin köyhtynyt kuin rikastunut. Metsien vanhat omistajat eivät ole osanneet pääomista ottaa osaansa oikealla tavalla käyttääkseen, vaan ovat he päinvastoin velkaantuneet sielläkin, missä ennen ei velasta tiedetty mitään. Ja jota enemmän he velkaantuvat, jota tukalammaksi heidän asemansa käy, sitä helpompi on miljoonapääomain tulla heidän apuunsa ja anastaa heiltä omistusoikeus itse maahan.

Mutta jos niillä seuduilla, joissa yhtiöt nykyään itsevaltiaina herroina isännöivät, olisi ollut edes puolta vähemmän metsiä yksityisten mielivallan hoteissa, jos siellä olisi ollut vähänkään paremmat kulkuneuvot edes kymmenen vuotta sitten, ja hiukankin paremmat krediittilaitokset kuin maakauppiaat, niin varmaa varmempi on, että paljoa useampi mies todella eläisi tätä nykyä vapaasti omalla tilallaan, ja paljoa vähemmän kuuluisi huokauksia kunnallisten verojen painosta ja irtolaisväestön tulvasta.

VI.

Yhtä ja toista keinoista, joita on käytetty metsien ja erittäinkin maatilojen ostossa.

Kaikenmoisten joko hienompain eli karkeampain viekoituskeinojen sekä heikompansa tai tyhmempänsä nenästävetämisen taitoa pidetään tavallisesti kaikilla asioimisaloilla etevyyden merkkinä, suorastaan hyvänä avuna, ja siihen se useasti perustuu monen miljoonamiehen ja "afäärineron" koko "vakava pohja." Pitää osata aina nyästä oikealla hetkellä, niinkuin onkimiehen, ja käyttää toisen nälkää hyväkseen, sillä jos kirjaimen mukaan seurattaisiin vanhan kivitaulunkin kymmenettä pykälää, niin sittenhän meidän todella täytyisi kaikkien "syödä leipämme otsamme hiessä", ja se leipä olisi meille kaikille jotensakin yhtä niukka tai vaikkapa yhtä runsas. Vanhat profeetat ovat kuolleet, sanotaan, eikä niitä enää sovi seurata. Kauppojen alalla täytyy aina vapauden vallita, omantunnon vapauden etupäässä, jota ei mikään saa sitoa, sillä ruvettaisiinko niitä omantunnon mukaan hieromaan, ja niissä lähimmäisen omaa punnitsemaan ja aprikoimaan, niin seisahtua taitaisi koko tämän maailman kauppa ja ehkä seistä jymähtäisi koko tämä pallopahanen! Suurissa kaupoissa on aina suuri "riski", sanotaan, siis pitää niissä saada suuri voittokin, s.o. pitää ostaa niin halvalla kuin vaan voi, ottaa vaikka ilmaiseen, katsomatta kenenkä omaa se on, ja myydä niin korkeasta hinnasta kuin suinkin saa. Ja jos siinä ostoa tai myyntiä tehdessä nyletään vaikka koko nahkakin, on se tietysti ihan niinkuin olla pitää ja itse kauppakäsitteen mukaista. Meillä tämä on pitänyt mainiosti paikkansa juuri suurimmissa kaupoissa, metsäkaupoissa, joista tässä edellä jo on otettu esimerkkejä. Ostajat ovat ylimalkaan olleet kehittyneemmällä kannalla sillä kauppa-alalla kuin myyjät. Halvalla on ostettu ja monenmoisia keinoja on koetettu ja käytetty, että olisi tavara saatu ostaa vielä sitä halpaakin halvemmalla.

Jättääksemme nyt kokonaan syrjään viinan, tuon jokapäiväisen ja hyväksi huomatun viettelykeinon, jolla kuka pässinpää tahansa voi viedä vaikka housut lähimmäisensä jalasta ja jolla meiltä on keikuteltu miljoonia tukkia vesistöltämme alas, sopii tässä mainita muutamia muita keinoja, jotka vaativat jo koko joukon kehittyneempää ammattitaitoa.

Juvan pitäjän Rautuen ja Hirvensalon kulmilla esim. ja kyllä muuallakin ovat tukkimiehet levitelleet sellaista huhua, että senaatti olisi kehoittanut nyt juuri myymään metsiä niin paljon kuin mahdollista, koska niitä kohta ei saa enää ollenkaan myydä, tulee uudet maanjaot, joissa metsät menevät muille omistajille y.m.

Keino on tepsinyt monessa kohti hyvästi. Sellaisia valeita uskotaan ja tehdään hätäisyydessä kauppoja, mutta jos joku sivullinen, joka ei ole tukkipuulaakin miehiä, puhuu täyttä järkeä, niin häntä ei uskota.

Kun esim. Pihtiputaalla myytiin aimo honkatukkia 20 pennistä kappale, niitä tukkia, joitten tervoittuneet kannot ehkä vielä vuosisatoja pysyvät muistomerkkeinä Pihtiputaan kankailla siitä mitä siellä ennen on ollut, vaan mitä siellä ei enää ikinä tule olemaan, oli siellä silloin käynyt eräs oululainen merikapteeni laivanrakennuspuita ostelemassa. Hän oli kiellellyt isäntiä hätäillen myymästä metsiään koska heillä ei ollut erityistä pakkoa siihen, puhunut heille järjen kieltä ja vakuuttanut, että vielä he niistä saisivat useita markkoja kappaleesta, sillä hän tunsi puutavaran hinnat ulkomailla ja tiesi, että sehän on raaka-aine, joka on yhä vähenemässä samalla kun sen tarve lisääntyy. Mutta miestä, joka päästi suustaan sellaisia sanoja, pidettiin höyräpäisenä kovalla maalla, lienee hän sitte merellä ollut kuinka viisas tahansa.

Ja vähänpä uskotaan sellaisia puheita nytkään vielä, mutta sitä kyllä uskotaan, kun sahalaiset vakuuttavat, ett'ei puutavara tulevana vuonna maksa enää mitään, ei homeista äyriä, he saavat kauheita tappioita niistä metsistä, joita ostavat, mutta he nyt sentään vielä ostelevat niitä niinkuin säälistä talonpoikia ja työkansaa kohtaan. Vaan ensi vuonna he eivät enää voi ostaa. Se on nyt myytävä, mikä on myytävä, jos mieli rahaa saada.

Kruununtiloilla on tietysti aina ollut ja tulee vastakin olemaan parhaat metsät, niitä kun ei ole ennen perintölunastusta päästy tärväämään. Niitten koskemattomien aarteitten voittamiseksi ovat sahalaiset paljon älyä haaskanneet. Esim. Etelä-Savossa on löytynyt kruunun tiloja, joihin omistajat eivät ole saaneet perintöpapereita, koska tilat eivät vielä ole olleet lain määräämässä kunnossa. Silloin on joku sahayhtiö tullut omistajalle apuun, antanut etukäteen metsää vastaan rahaa tai ryhtynyt itse rakennushommiin tilalla. Kun omistaja siunatulla avulla siten on päässyt itsevaltiaaksi isännäksi tilalleen, on avun antaja iskenyt metsään käsiksi. Kaikki on mennyt hyvin, mutta lopputili on usein päättynyt siten, että omistaja onkin jäänyt auttajalleen velkaa, "koska metsä ei ole vastannutkaan tilan kuntoonpanemisessa syntyneitä menoja".

Monessa muussakin kohti Savon puolella, esim. Iisalmen pohjoissalolla kuulee myöskin entisistä kruununtiloista varsin huvittavia ja metsähuijausta kuvaavia kertomuksia, vaikka minä puolestani en voi niiden todenperäisyydestä valalle mennä. Niitä olivat entiset eläjät alkaneet innokkaitten tukkimiesten kanssa yksissä tuumin hommata perintötiloiksi, ja siinä oli menetelty esim. seuraavalla tavalla: käännettiin jollakulla aholla hiukan turpeita alassuin, peitettiin niillä kivet ja kannot, ja niin oli laissa määrätty perintötalon pelto valmis. Rakennettiin sitten uljas tupa, mutta kun kestävämmän muuriaineen saanti olisi käynyt liian kalliiksi, tehtiin tuvan nurkkaan uuni hirren pätkistä, jotka päältäpäin tahrittiin savella. Siinä oli rakennus, vankka ja syynikelpoinen, niinkuin perintötalossa ainakin, ja vaikka en ole sellaista tupaa koskaan nähnyt, olisin sentään sydämmeni ilolla tahtonut olla näkemässä, kuka siihen uuniin pisti ensimäiseksi takkavalkean! Siten kerrotaan saadun tiloja perinnöksi, sitten paljastettiin niiden uhkeat, valtion hoivissa varttuneet metsät, ja seuraus oli että omistajat köyhtyivät, eivät voineet enää suorittaa veroja, ja niin joutui sellaisia tiloja kruununpuistoksi takaisin.

Eräästä samallaisesta "Potemkinin keinosta" kuin Iisalmessakin, kerrotaan myös Pielavedellä. Sielläkin hommattiin erästä kruununtilaa perinnöksi, että saataisiin vapaasti iskeä käsiksi metsään. Talo oli sivulla tiestä, laajan puuttoman suon takana, mutta näkyi sentään hyvästi tielle. Pihalla sattui olemaan suuri, kalliontapainen maakivi, ja siinä se melkein olikin ollut kaikki, mitä nähtävää oli.

Ajettiin sitten miehissä syyniin, rattailla ajettiin, sillä kesäiseen aikaanhan ne ovat talon pellot tarkastettavat.

Mutta asianomaiset olivat läimäyttäneet hyvänpuolisesti syyniherroja ohranjyvällä silmiin — niin kerrotaan — ja kun siinä oli rattailla mukava istua, niin katseltiin vaan taloa ja sen tiluksia siitä maantieltä.

"Onpa tässä talossa peltoa, sileää ja kivetöntä", tuumasivat herrat suota katsellen ja silmiään siristellen.

"Onhan sitä, vaan ei se tämä aivan kaikki peltoa ole. Tämä etupuoli on niittyä, niinkuin näette", arvelivat asianomaiset.

"Niinpä todella näkyy olevankin. Ja taitaapa olla rakennuksetkin kunnossa, mitäpä me sinne viitsimme huonoa tietä koluuttaa, näkeehän nuo tähän. — Ka, onhan siinä keskellä pihaakin joku iso rakennus — niinhän tuo on kuin kivestä — mikä se on rakennus?"

"Se on läävä!"

Syyni oli pidetty, talo on sen jälkeen ollut monilla omistajilla, nykyään kuuluu se olevan eräällä sahayhtiöllä ja autiona — ei kuulu olevan siitä ennallaan enää muuta kuin nuo laajat pellot ja mainio harmaakivinen navetta.

Tämä on hauska kertomus tällainen ja siksi olen sen tähän ottanut, ja niitä taitaisi löytyä enemmänkin, jos niitä keräämään rupeisi.

Niin on keinoteltu metsiä yksityisiltä, niin vielä valtionkin hallussa olevia, petkutettu ja vietelty yksinkertaista rahvasta, soaistu silmät valtion virkamiehiltäkin — joko heidän tietensä tai tietämättään, sitä on vaikea päättää.

Maatilojen haalinnassa ovat sahayhtiöt, tai oikeastaan heidän asiamiehensä käyttäneet samanmoisia keinoja kuin metsienkin ostossa. Moni on kyllä myynyt heille talonsa aivan vapaasta tahdostaan, tullut suorastaan tarjoomaankin sitä, mutta paljon kerrotaan sellaisiakin tapauksia, joissa on yhtä tai toista sivukeinoa käytetty, ellei myyjä ole heti ensi hopussa ollut kauppaan taipuvainen.

Kerrotaan monessa kohti, esim. Laukaan kihlakunnan pohjoispitäjissä sellaisiakin tapauksia, että sahalainen ostoinnossaan on esim. lahjonut jonkun perheen jäsenistä, turhamaisuutta rakastavan emännän tai tyttären, tahi huonoon elämään taipuvaisen pojan viettelemään perheen isää luopumaan tuosta "vanhanaikaisesta ja huonosti tuottavasta maantyöstä" ja myymään talonsa. Toisia isäntiä taas on koetettu saada, velkaantumaan niin paljon kuin mahdollista, ja kun siinä on onnistuttu, kun mitta on tullut täyteen, on sahalainen sopivalla hetkellä iskenyt taloon kiinni ja pakottanut sen myyntiin. Ja hinnoissa ei tavallisesti tule mikään kilpailu kysymykseen. Sillä näyttää aivan todenmukaiselta, että yhtiöillä on solmittuna jonkunmoinen rengas keskenään. Sen huomaa esim. Pihtiputaalla ihan selvästi niistä kahdesta yhtiöstä, Hallasta ja Haapakoskesta, jotka siellä etupäässä isännöivät. He eivät ole koskaan asettuneet toistensa tielle. Heille on ollut etuisinta pysyä kumpikin omassa piirissään: ota sinä tuo, minä otan tämän, tilaa täällä on meillä kummallakin. Kukaan yksityinen ei liioin ole pystynyt kilpailemaan heidän kanssaan, sillä jos sitä joku on koettanutkin ovat hänen asiansa tavallisesti kääntyneet niin hullulle tolalle, että elämä on hänelle pian tullut hyvinkin happameksi. Jos hän on sattunut ostamaan jonkun hyvän metsätilan kuinka edullisesti tahansa, on hän useinkin jäänyt siihen ötköttämään metsineen, tukkineen, sillä kaikkivoivat yhtiöt eivät ole niistä huolineet, eivät hinnasta mistään. Ja jokaista, joka vähänkään rohkenee pistäytyä väliin heidän kaupoissaan, vihaavat yhtiöt, ja kutsuvat kansan yllyttäjäksi.

Seuraus onkin miltei kaikkialla ollut, että useimmat varakkaat ja keinokkaammat yksityiset ovat katsoneet parhaaksi ja etujensa mukaisimmaksi lyyhistyä yhtiöitten mahtavien siipien alle, ruveta edistämään heidän asioitaan ja nokkelasti nokkasemaan ne murut, joita äveriästen pöydiltä putoilee. Ja jos suupuheisiin saa luottaa, niin kerrotaanpa yhtiöitten mahtavuudesta jo esimerkkejä, että heidän kauppojaan on kiinnitetty sellaisissakin tapauksissa, jolloin he ovat ostaneet talon alaikäiseltä tai muuten jakamattomalta pesältä, jommoiset kaupat yksityisten tekeminä aina armotta on kumottu.

Eräällä taholla, sekin Keski-Suomen kulmalla, kuuluu jumalansanaakin käytetyn hellyttämään jonkun itsepintaisen salonukon mieltä "auttamaan lähimmäistään", joka on ollut hyvän puumetsän tarpeessa. Mutta minkä verran siinä on ollut todellista jumalisuutta mukana, selvinnee ehkä jo yhdestä tämänkaltaisesta esimerkistä: asiamies oli eräältä köyhältä mieheltä ostanut hakkuuoikeuden hänen koko metsäänsä 200 markalla 20 vuodeksi. Mies joutui rahan pulaan ja nyt tarjosi sama asiamies koko talosta 600 markkaa, esiintyi hyvin jumalisena ja puhui laajalti tämän maallisen tavaran turhuudesta ja katoavaisuudesta. Isäntä ei sentään sillä vielä muuttunut ihan täydelliseksi Sakeukseksi, varsinkin kun tiesi, ettei ostajakaan ollut aivan sitä lajia tarvitsevaisia, joille olisi tullut koko omaisuutensa jakaa, ja sen vuoksi oli hän siksi rohkea, että tinki kauppasummaa hiukan korkeammaksi.

"Ai, ai rakas veli, älä sinä pyydä sitä viimeistä penniä, kyllä sinulle jumala siunaa takaisin", uikutti nyt tuo jumalinen ostaja.

Silloin sattui niin, että muuan yksityinen sivultapäin tarjosi isännälle talosta kaksituhatta markkaa — ei erityisessä kauppa-innossa, vaan muuten koetellakseen, kuinka suuri tuon jumalisen miehen viimeinen penni olisi, tai ehkä pysyttääkseen köyhää miestä rauhassa tilallaan. Kun ostaja sai tämän tietää, julmistui hän ja maksaa paukautti talosta 4,000 markkaa. Siis tuo viimeinen penni, jonka jumalan muka piti siunaaman takaisin köyhälle talonsa myyjälle, ei tehnyt enempää eikä vähempää kuin tasan 3,400 markkaa, ja olisiko sen joka kaupassa, mitä on tehty, laskea ihan tunnon ja oikeuden mukaisesti, niin tekisi se usein vielä kymmenen kertaakin tämän summan.

Moni tällainen huomaa kyllä jäljestä päin, ett'ei jumalan sanaankaan ole luottamista joka miehen suusta, eikä siunausta tule, vaikka tekisi sahayhtiöille kuinka suuria lahjoituksia tahansa.

Toisaalla taas käytetään muita viettelykeinoja, eikä kajota ollenkaan ihmisten hellempiin tunteihin — tämä kaikki aina miestä myöten, sillä yhtiöitten asiamiehet tuntevat tarkimmilleen talot ja talojen asukkaat sillä paikkakunnalla, missä he liikkuvat. Kun he tapaavat mieleisensä talon, jota haluavat pohjineen ostaa, niin siihen he asettuvat vaikka asumaan ja alkavat kutkutella omistajaa juuri siitä kohdasta, jonka huomaavat parhain kutajavan. Sanalla sanoen, kaikkia keinoja koetetaan. Ken on jumalinen, sille puhutaan jumalan sanaa, ken on viinaan menevä, sille annetaan viinaa, ken on laiska, sille luvataan työttömät päivät ijäkseen, ken on köyhä, siitä luvataan tehdä ikuisiksi ajoiksi rikas, ken valittaa työväen puutetta ja kalleutta, sekä siitä johtuvaa maanviljelyksen kannattamattomuutta, siitä luvataan tehdä sellainen herra, jonka ei enää koskaan tarvitse mokomia asioita huolehtia, ken sadattelee huonoja maita, huonoja vuosia, hallaa ja vesitulvia, se luvataan yhdellä iskulla kaikista sellaisista vastoinkäymisistä vapauttaa — kun vaan myy talonsa "puulaakille" ja alkaa elää selvällä rahalla.

Usein, kun omistaja ei ole ollut halukas vapaehtoisesti myymään taloansa, on käytetty sellaisiakin keinoja, että hänen lopulta on ollut pakosta luopuminen isännyydestä, jos vaan edellytykset ovat olleet vähänkään sellaiset, että häneen puolelta tai toiselta on pystytty käymään käsiksi.

Tässä yksi esimerkki:

Lähellä Pihtiputaan kirkkoa on eräs 1,12 manttaalin talo, josta omistaja aikaisemmin oli myynyt metsän yhtiölle 10-tuumaisiin saakka 1,500 markan kauppasummasta. Kun hakkuu-aika loppui ja tilalle vielä jäi summaton määrä pienempää tukkimetsää, vietteli sahalainen isäntää jatkamaan kontrahtia. Tämä ei kuitenkaan suostunut, toivoen saavansa vastaisuudessa parempaa hintaa, vaan koetteli elää kituutella tehden pieniä velkoja — tuo ensimmäinen metsäraha oli tietysti aikoja sitten mennyt. Miehellemme sattui onnettomuuksia ja vihdoin joutui hän eräälle varakkaammalle isäntämiehelle velkaan parituhatta markkaa. Tämä velkakirja, joka oli taloon kiinnitetty, keinoteltiin siirretyksi muutamalle juoponsekaiselle velikullalle, ja nyt alettiin sillä hakea taloa myytäväksi. Ei mikään auttanut. Omistaja tarjosi monenmoisia ehtoja, koetti kaikki keinonsa saadakseen pitää talonsa, sillä hän oli niitä harvoja, joka ei olisi hevillä luopunut maastaan, jonka arvon hän tiesi monta vertaa suuremmaksi kuin tuo velka. Eräs maakauppias lupasi jo auttaa, mutta se oli vaan joku diplomaattinen viivytys asiassa, se avun lupaus peruutettiin ja mies joutui vaan entistään kireämmälle.

Silloin ilmestyi vihdoin tukkiherra itse pelastavana enkelinä (hän oli tietysti kaiken aikaa sivulta päin johtanut asiain juoksua) ja tarjosi hätäytyneelle isännälle 4,000 markkaa koko talosta, lapasi hyvät asunto-ehdot ja monia muita etuja, muun muassa maksavansa päälle kaupan isännän velan kunnan lainajyvästöön — noin 10 hehtolia viljaa. Mutta sitä ei kuulu maksetun eikä ole asuntokontrahtiakaan annettu.

Aivan samallaisia tapauksia, joissa sahalaiset joko välillisesti tai välittömästi ovat vehkeilleet tilanomistajain asioissa saadakseen heidät luopumaan taloistaan, kuulee Savon ja Karjalankin puolella tuhkataajaan. Heitä on jonninjoutavista maksettavista pakotettu konkurssitilaan, heille on annettu velkaa, mutta on pienimmästäkin velasta otettu talo panttiin ja koetetaan sitten sitä saada apajaan.

Tämä onnistuukin aina, jos talojen eläjät vaan ovat köyhtyneitä tai muuten veltonpuoleisia — ja ikävä sanoa, niin melkein säännöllisesti sattuu olemaan siellä, missä metsähuijauksen kohmelosta ei vielä ole päästy selviämään. Heitä elätetään joku aika, mutta toisaalla tavallisesti jo hyvän kaupan innossa kohahdetaan, että "kyllä minä nyt annan, mutta kohta on talo minun".

Mainittava on tässä yhteydessä, että kaikissa tällaisissa keinotteluissa ovat yhtiöitten parhaina apumiehinä sydänmailla olleet maakauppiaat. Ei ainoastaan Karjalan kulmilla, missä heidän valtansa on suurin, vaan Savossa ja Keski-Suomessakin ovat juuri he olleet paikkakuntain parhaat synnynnäiset maatilojen "värvääjät" yhtiöille. Sillä suoraan sanoen, juuri heidän kauttansa on ylellisyys ensin päässyt metsähuijauksen alkuaikoina leviämään sydänmaille, ja sen jälestä suuri määrä laiskistumista sekä yleinen velkaantuminen, josta ei ennen tiedetty mitään.

Kaikkialla, mutta eritoten Rajakarjalan puolella, Ilomantsissa, Pielisessä, Nurmeskulmalla ja Rautavaarassakin, kuulee surkeita kertomuksia heidän "sivistävistä" toimistaan.

Hankittiin halpoja väkijuomia, värjätyitä viinoja, joita muun räämän ohessa moninkertaisesta hinnasta myytiin herkkäuskoisille salon ukoille. Niihin menivät ensimmäiset tukkirahat ja moni isäntä lojui vaan kauppiaitten seutuvilla ja jätti jo silloin maittensa viljelyksen takapajulle, möi sitten metsää uudestaan, tärväsi rahat taas — ja joutui lopulta kauppiaalle velkaan.

Tämä otti kiinnityksen hänen tilaansa, haki sen sopivalla hetkellä myytäväksi ja sai sen tavallisesti itselleen ihan polkuhinnasta, niinkuin oli tarkoittanutkin. Sitten rupesi hän tekemään sillä afääriä, laittoi siitä sellaisen satimen, joka lauetessaan toi hänelle joka kerta lisää rahaa. Hän möi näet sen uudestaan jollekulle köyhälle miehelle, tavallisesti sellaiselle, jolla oli maksaa hänelle muutamia satoja markkoja käteistä rahaa. Lopusta tehtiin velkakirja, vaadittaissa maksettavaksi. Jonkun ajan kuluttua hakikin kauppias taas velkansa ulos, ja silloin meni köyhältä mieheltä sekä talo, että se raha, jonka ostaissaan oli siitä antanut. Sitten möi kauppias saman talon taas samalla tavalla, ja otti taas itselleen — yhä samalla tavalla. Otettuaan täten aikansa rahoja taimikaupoilla, on loppu tavallisesti ollut se, että maakauppias on tuollaiset talonsa myynyt vihdoin suurella voitolla sahayhtiöille.

Hän kyllä on osannut hyötyä maatilojenkin kaupoissa hän, käärinyt yhtä ja toista kokoon, mutta monen talon entinen omistaja on joutunut puille paljaille. Täten ovat kauppiaat suoranaisesti saattaneet ja saattavat yhä maatiloja hukkaan maanviljelykseltä, mutta enemmän on sellaisia taloja, joiden myyntiin he ovat ainoastaan sivultapäin vaikuttaneet, s.o. velkaannuttamalla niiden omistajia. Heidän joukossaan löytyy todellisia kukkia tuon liikemaailmassa yhäti ylistetyn "afäärineron" alalla, nykyjään satojen tuhansien, ehkäpä miljoonainkin miehiä, joiden yhteiskunnallinen luotto on kasvanut samassa määrässä kuin heidän rahansakin, samalla kun tuhansilla köyhillä maanviljelijöillä ei ole luottoa missään muualla kuin heidän luonaan — aikansa.

Juuri Rajakarjalan kulmalla löytyy esim. eräs pohatta maakauppias, joka hyvistä toimistaan ja köyhän väestön avustamisesta puhuessaan on suoralla ylpeydellä kohahtanut, että hänen parhaita kauppojaan oli se, kun hän maksoi talosta 25 markkaa, ja hän saa siitä sentään metsän vuoksi ainakin 10,000!

Tällaisia loistokauppoja tekevät kyllä sahalaisten asiamiehet mieluimmin itse, mutta suovat sentään usein aivan kernaasti "pienen voiton" välikauppiaallekin; ja yleensä tuntuukin aivan siltä, kuin juuri maakauppiaitten ja sahalaitosten välillä vallitsisikin joku hieno, keskinäisen sympatiian side, aivan kuin heihin voisi sovelluttaa sananlaskun "yhtä luuta vuohen sarvi, sitä poski kuin pääkin."

En voi olla mainitsematta tässä yhtä esimerkkiä niistä keinoista, joilla pääomat sellaisessa vähän viljellyssä ja maailman suurliikkeestä syrjäisessä seudussa kuin esim. Pohjois-Karjala, ovat voineet paisua aavistamattoman suuriksi.

Siellä on ollut kauppiaita, jotka ahtaina raha-aikoina eivät millään muotoa ole talollisille lainanneet rahaa, vaan ostaneet heiltä esim. viljaa, jos sitä on sattunut olemaan (ja sitähän meikäläisissä oloissa näyttää maamiehellä melkein aina olevan silloin kuin rahasta on puute). On maksettu rukiista esim. 15 mk tynnöriltä — ja siten on tarvitsevainen saanut rahaa kipeimpiin tarpeihinsa. Mutta kun jyvät oli myyty, tuli leivän puute, ja nyt oli käännyttävä taas kauppiaan puoleen. Tuo hyväsydämminen mies antoi kyllä viljaa velaksi, vaikkei ollut antanut rahaa. Tosin oli hänen viljansa kallista — 30 mk. tynnöriltä — mutta minkä sille teki, hädässä täytyi ottaa ja antaa velkakirja tai vekseli 6 % korolla, puhdas, laillinen paperi, josta kukaan ei voinut sanoa, että se olisi ollut koronkiskomista. Turhien vaivain välttämiseksi välitettiin tällaiset kaupat lopulta usein niin mukavasti, ettei ostaja monasti vienyt jyviään ollenkaan myöjän aitasta pois, vaan möi ne samassa laarissa isännälle takaisin, jossa ne oli ostanutkin — hinnassa vaan oli pieni ero.

Paljon voisi kertoa tällaisia loistavia kauppoja, vaan kun ne eivät suorastaan kuulu kertomusteni alaan, heitän ne syrjään. Summa on se, että tuhannet tilalliset ovat epäsuotuisissa krediitti-oloissa lisänneet velkakuormaansa, ja kun moni heistä ei ole keksinyt muuta pelastuksen keinoa, on hän myydä läimäyttänyt koko talonsa sahayhtiöille, joiden asiamiehet kuljeksivat paikasta toiseen yllyttämässä "että myy nyt ajoissa, ellet sitä tee, niin myymättä jää itseltäsi".

Jos tämä jo tuntuu ikävältä, että miehet, joiden varsinaisena elinkeinona on kauppa, ovat välillisesti tai välittömästi vaikuttaneet maatilojen rappeutumiseen ja jouduttaneet niitä entisiltä omistajiltaan suurten yhtiöitten metsämaiksi, niin vielä ikävämpää on kuulla se, että valtion virkamiehiäkin on antautunut yhtiöitten avustajiksi.

Ja sellaista on tehty tavalla, joka ei heille ollenkaan soveltuisi, heidän kun päinvastoin pitäisi oleman yksinkertaisen kansan avustajina ja neuvojina. Tätä ei tietysti kernaasti ottaisi uskoakseen se, joka ei ole paikkakunnilla liikkunut, mutta kun kuulee aivan varmojen ja luotettavien henkilöitten puheita heidän toimistaan, niin täytyy asian väkiseltäkin uskoa todeksi. Eikä tarvitse kaukaakaan oleskella salopitäjissä, kuten esim. juuri Pohjois-Karjalassa ja monella muullakin kolkalla maatamme, kun jo itsestään huomaa, että esim. ruununnimismiehillä on hyvin hyvä taipumus metsä-afääreihin ja että he yleensä kovin helposti kallistuvat rikkaitten yhtiöitten puolelle.

Pielisjärvellä esim. kuuluu vakaisten miesten kertomuksien mukaan nimismies yhteen aikaan liikkuneen jotensakin julkisesti erään sahayhtiön asioilla, ja onpa siitä aikoinaan käyty sanomalehdissä jupakkaakin. Tiedetään varmaan, että Pielisjärven Uudessakylässä on 8:ssa kruununtalossa, joiden asuntakuntoisuutta sama nimismies ennen on syynäillyt ja silmällä pitänyt, nykyään asuntaoikeus ja valta perinnöksi hakuun myyty sahayhtiölle — ja juuri näissä kaupoissa kerrotaan mainitun nimismiehen muutamissa olleen osallisena.

Toinen valtion virkamies, joka paljon on puuhaillut näissä samoissa asioissa, on henkikirjuri Nurmeksessa. Puheista päättäen eivät hänenkään asioimistoimensa ole juuri parasta laatua, ja samaan viittaa sekin seikka, että hänet aivan hiljattain oli Juuan puolelta haastettu Nurmeksen käräjiin vastaamaan monenmoisista virheistä siellä tekemissään talojen kaupoissa. Hän onkin jo kauan aikaa häilynyt sahayhtiöitten ja tilanomistajain välillä, ostellut ja myynyt metsiä ja maatiloja, purkanut hakkuukontrahteja toisaalla ja toisaalla taas välittänyt tilojen pohjakauppoja yhtiöille. Lopulta on hän näissä kaupoissaan joutunut riitaan niinhyvin yhtiöitten kuin monen yksityisenkin kanssa, ja siitä on, kuten jo mainitsin, ollut seurauksena rettelöt ja oikeudenkäynti.

Tuollaiset jutut ovat jo muutenkin ikäviä ja vielä ikävämmiksi ne muuttuvat, kun paikkakunnalla yleisesti tiedetään, että niihin on valtion virkamies ollut aihetta antamassa.

Useita tiloja, joiden metsiin sahayhtiöillä on ollut hakkuu-oikeus, on sama henkikirjuri ostellut Juuan pitäjän Polvijärven ja Petrovaaran kylissä ja antanut entisille omistajille niihin jonkunmoisen asunto-oikeuden. Moni niistä on sentään joutunut jo sahayhtiöille, (joka lienee ollut tarkoituskin) toinen osa taas eräälle helsinkiläiselle, joka niihin parhaillaan hakee lainhuudatuksia, huolimatta siitä, että entiset omistajat väittävät, ett'ei heidän kauppakirjoissaan määrätyitä maksuehtoja vielä ole täytetty. Kuinka lieneekään, mutta monta harmia ja puuhaa, jopa pitkiä Helsingin matkojakin ovat nämäkin kaupat tilojen entisille omistajille aiheuttaneet ja oikeuksiin niistäkin kuuluu hankittavan. Ostetaan ja myydään, vaihdetaan ja rettelöidään vähäisistä maatiloista niinkuin markkinoilla hevosluuskista.

Monessa muussakin paikassa ovat virkamiehet, erittäinkin juuri nimismiehet ruvenneet metsäkauppoja tekemään ja sahalaisten asioita ajamaan, mutta tuntuu niitä olevan muitakin samanlaisia, jotka hyvällä omallatunnolla nostavat valtiolta palkkansa ja samalla saattavat yksityisesti lisätä sitä vetämällä kaikessa ystävyydessä yksinkertaisia talonpoikia nenästä, vaikka todellinen tunnollisuus ja lähimmäisen rakkaus vaatisi heitä oppineempina opastamaan kansaa siihen, "että jokainen saisi omansa pitää ja nautita". Kuinka käy esim. monen oikeusasian silloin, kun paikkakunnan yleinen syyttäjä muitta mutkitta yhtyy aina väkevämmän puolelle? Esimerkkejä sellaisista kerrotaan paljon, esim. Laukaan kihlakunnan puolella, puhutaan takavarikoista, joita on laittomasti purettu, kun yhtiön etu sitä vaatii j.n.e.

Onko kummaa jos kansa monessa kohdassa sydänmailla on tullut siihen käsitykseen, että yhtiöt ovat kerrassaan kaikkivaltiaita, kaikkivoipia, jotka saavat tehdä mitä tahansa, joiden raha komentaa kaikki ja joiden alle täytyy yksityisen maanomistajan alistua niinkuin kohtaloonsa, olipa asia mikä tahansa. Sellainen usko alkaa levitä, ja paljon tapahtuu laittomuuksia, joista eivät tilanomistajat rohkene lopulta valittaakaan siinä pelossa, että he kumminkin joutuvat alakynteen.

Olen ehkä liian paljon poikennut syrjään varsinaisesta aineestani, puhuessani näin pitkältä kaikenmoisista keinotteluista y.m. mutta nämä kaksi asiaa, nimittäin metsähuijaus ja maatilojen joutuminen yhtiökäsiin yhdeltä puolen sekä kaikenmoiset juonet ja koukut toiselta puolen ovat minusta näyttäneet olevan niin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että jos yhdestä jotain puhuu, ei voi olla toisestakaan mainitsematta. Sillä onhan hyvin tavallista, että inhimilliset heikkoudet, keinottelu ja helpon rikastumisen halu pyrkivät esiin vakautuneempainkin liikkeitten alalla, saati sitten metsäliikkeen, jossa valmiin tavaran kauppa on kylläkin vakaantunut, vaan jossa, mitä raaka-aineen myyntiin tulee, ei meillä yleensä ole ollut järkeä mukana ollenkaan.

VII.

Yleisiä seurauksia itsenäisten maanviljelijäin vähenemisestä.

Edellisessä on koetettu hiukan tavoitella niitä syitä, joista maatilojen pohjakaupat liikeyrityksiin, etupäässä sahayhtiöille, ovat aiheutuneet. Syitä on hyvinkin monenmoisia kuten olemme nähneet, vaikka useissa tapauksissa on niiden juuria varsin vaikea huomata tai saada näkyviin. Mutta seuraukset ovat aina helpommin näkyvissä niin tässä kuin tavallisesti kaikissa muissakin asioissa, jotka jostain syystä ovat syntyneet ja jotain seurauksia jättäneet.

Tässä ovat ne yleensä samallaiset kaikkialla ja tulevat ne tietysti selvimmin näkyviin siellä, missä yhtiöitten omistus-oikeus on vanhin, mutta jotensakin helposti huomattavissa ovat ne sentään jo vereksemmissäkin kohdissa.

Meneepä kenenkä ymmärtävämmän ja tässä asiassa puolueettoman henkilön puheille tahansa niissä pitäjissä, joissa näitä yhtiötiloja on enimmin, niin jokainen puhuu samaan suuntaan, jokainen valittaa maanviljelyksen rappeutumista niillä (paitse aniharvoja poikkeuksia jonkun tehtaan tiloilla sen omissa "kotinurkissa") ja jokainen arvelee, että irtolaisväestön suuri lisääntyminen ja samalla monet kunnalliset rasitukset ovat osaksi siitä seurauksena, jos kohta ne ovat seurauksena metsähuijauksesta yleensäkin.

Jos nyt ensiksi katsastamme mitä isännän muutos on vaikuttanut itse niihin taloihin, jotka ovat joutuneet yhtiökäsiin, niin ei tarvitse muuta kuin mennä ensimmäiseen, joka vastaan sattuu, ja jo heti huomaa ja kuulee, että muutos entisestä elämästä on todella tapahtunut.

Melkein poikkeuksetta hoitaa niitä arentimies, mikä milläkin ehdoilla, (jos tilassa nimittäin vielä on jotain hoitamista) ja enimmillä pienemmillä tiloilla on arentimiehenä tavallisesti sen entinen omistaja. Harvoja poikkeustapauksia löytyy, joissa joku tila on suorastaan yhtiön omassa hoidossa.

Olisi ollut jo edellä mainittava, kun oli puhe syistä maatilojen joutumiseen yhtiökäsiin, että se on suureksi osaksi juuri tämä seikka, tämä jonkummoisen asunto- ja nautinto-oikeuden antaminen myyjälle hänen omaan entiseen taloonsa, joka on ollut yksi yhtiöitten parhaita valtteja talojen kaupoissa, mutta sopineehan se mainita tässäkin.

Kun maatiloja ostetaan ainoastaan metsän vuoksi, kun niitten arvo lasketaan ainoastaan metsän mukaan ja kun on tarkoitus ottaa niistä maksetut rahat lisän kanssa takaisin pelkästään metsästä, on selvää, että maanviljelys niissä jää sivuasiaksi, siihen ei ole enää sitä samaa harrastusta, joka ennen ilmeni talojen hoidossa, silloin kun entiset omistajat viljelivät niitä ominaan ja tiesivät, että jokainen parannus niitten hoidossa jää hyödyksi heille itselleen, eikä kellekään muulle. Maatilojen vuokralle antaminen on melkein samaa kuin niitten nylkeminen, se on melkein samaa kuin "toisen hevonen ja oma ruoska". Se vie säännöllisesti huonoihin tuloksiin, ja vielä enemmän tällaisissa tapauksissa, joissa isäntä aina tietää hevosensa nahkasta saavansa sen täyden arvon, kunhan siihen vaan ei ole lyöty reikiä, olipa itse elukka ruoskittu vaikka hengettömäksikin.

Voi selvään huomata, että meillä puhtaasti kotimaisienkin niinhyvin yksityisten kuin yhtiöillekin perustavain teollisuuslaitosten harrastukset yleisen edistymisen ja hyvinvoinnin parantamiseksi ovat sangen laimeita, sitä vähemmin voimme odottaa, että ulkomaiset yhtiöt pitäisivät meistä suurin muuta väliä kunhan vaan maamme kasvaa hyvästi metsää.

Ja juuri ulkolaisilla yhtiöillä on meillä tuhottoman paljon tiloja.

He antavat niitten viljelykset vuokralle, ja ottavat niistä mitä saavat, mutta elleivät niistä vihdoin saa mitään, sittenkun vuokramies on niistä parhaansa mukaan osansa imenyt, on se heille mitätön asia, sillä onhan niitten metsä kajoamaton ja eheä. Ei olisi erittäin ihmeteltävää, jos tämä tapahtuisi sellaisilla salokulmain pikkutiloilla, joitten viljelyksissä ei entuudestaankaan ole paljon nylkemisen eikä rappeutumisen varaa, mutta aivan samoin käy sellaisissakin paikoissa, jotka ennen ovat olleet hyvinkin hyvässä kunnossa. Niitä on esim. enimmät niistä suurtiloista, joita Savon puolella on joutunut yhtiöille.

Katselkaammepa esim. Sulkavan entisiä herrastiloja. Niitä on siellä puolikymmentä kappaletta sahayhtiöillä, kaikki useammista pienemmistä tiloista yhdistettyjä, ja kaksi niistä, Hasulan ja Partalan hovit ovat kotimaisissa käsissä, mutta muut ulkolaisilla, Hallan osakeyhtiöllä sekä Gutzeit & kumppaneilla Kotkasta.

Partalan hovi on ollut kauvimman aikaa sahayhtiön omana ja sellaisella yhtiöllä, jolla sentään on ollut jonkun verran harrastuksia maanviljelyksenkin suhteen, mutta hovin työnjohtajan sanain mukaan käy sentään kaikki niinkuin "märkä palaa."

Kun tilalle esim. on ollut rakennettava uusi navetta, on vuokraajalla ollut miltei voittamattomia vastuksia ennenkuin on saanut tilan metsästä ottaa siihen tarvittavat hirret — tuo ainainen epäsuhde maanviljelyksen ja metsänhoidon välillä yhtiötiloilla, joissa edellistä pidetään sivuseikkana.

Kaikki muut maatilat ovat vasta aivan viime vuosina joutuneet entisiltä maataviljeleviltä omistajiltaan pois, ja isännöi niissä nykyjään toisissa arentimiehet, toisissa yhtiöitten omat työnjohtajat, vaan kaikilla kuuluu (ja niin näytti minustakin) maanviljelys olevan taantumaan päin, vaikka se ennen on ollut hyvässä kunnossa.

Suurtiloja kun ovat kaikki, on niillä suuri määrä torppareita, ja ikävintä kaikista on kuulla heidän valituksiaan näistä isännänmuutoksista — vaikka harvoinpa torppari missäänkään tapauksessa taitaa isäntäänsä kiittää.

"Vaikeata oli elämä ennenkin", sanovat he Sulkavan hoveissa kaikki yhteen suuhun, "vaan nyt se alkaa käydä mahdottomaksi, kun nämä 'virmat' rupeavat isännöimään."

Eräässäkin hovissa on 15 torpparia, toisessa 36, vaan osa niistä on jo muuttanut pois, toiset uhkaavat tehdä samoin. Ja mihin ne muuttavat? Vastatkoon ken tietänee.