NÄLKÄMAILTA

Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902

Kirj.

KALLE KAJANDER

Helsingissä, Eero Erkon kustannuksella, 1903.

Päivälehden kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Alkulause. I. Tervateillä ja porrassilloilla. II. Uusia huomioita. III. Sotkamossa, Hyrynsalmessa, Ristijärvellä. IV. Suomussalmessa. V. Pikakuvia rajan takaa. VI. Taivalkoskella. VII. Puolangan kautta Ouluun. VIII. Lyhyt silmäys olojen kehitykseen. IX. Tervanpoltto. X. Asema tätä nykyä. XI. Loppumietelmiä.

Alkulause.

Ken eteläsuomalaisista ei muista katovuosia 1867-68, hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, millainen todellinen nälkä on. Minä muistan niitä aikoja niinkuin hämärää unta, mutta yksi kuva on sentään siitä saakka pysynyt selvänä mielessäni: kuva nälästä. Se oli pohjosesta päin tullut ja naapurikylästä se tuotiin talvipakkasessa rekikyydillä meille. Reen täydellinen repaleisia, kalpeita, kurjia olennoita, silmät syviin mustiin kuoppiin painuneina, ruumis täynnä rupia ja syöpäläisiä.

Siinä oli sekä aikuisia että lapsia, kokonainen perhekunta. Kun tulivat keittiöön ja näkivät sangon, jossa oli perunain kuoria, astiain pesuvettä ja muita ruuan tähteitä sikain varalle, kävi melkein petomainen väläys heidän väsyneissä silmissään ja he hyökkäsivät sormineen sangosta haparoimaan kovempia paloja suuhunsa, joivatpa siitä vielä vettäkin päälle.

Ja niitä kulki kuin köyttä, toisia siirrettiin paikasta toiseen hevosella, toiset laahustivat jalan. Ei kukaan udellut tarkemmin mistä he tulivat tai mikä oli heidän matkansa päämäärä. Joka kohdassa koetettiin heitä vaan niin pian kuin mahdollista siirtää eteenpäin, suuntaan mihin tahansa, sillä heidän kintereillään kulki tauti ja kuolema. Eikä heille ollut paljon annettavaa, sillä leivän puute oli silloin kova etelässäkin, mutta aina sitä se annettiin, mikä suinkin riitti. Yhdelle annettiin kerran kotonani puolikas vasta leivottua pehmeätä ruisleipää, ja kun sen söi, niin heitti henkensä, pakahtui poloinen siihen paikkaan kuoliaaksi. Ja joukottain kuoli niitä toisiakin, satojen vaivaloinen taival päättyi minunkin kotiseudullani, ja musta puuristi eräällä kankaalla näyttää vielä tänäkin päivänä paikan, jossa niitä makaa pitkät rivit haudattuina, ilman nimeä, ilman sukua, ilman tietoa kotipaikasta.

Pohjoisesta päin ne enimmät sellaiset tulivat ja leivän puute ne kaikki oli matkaan kannustanut.

Sellainen se oli nälkä, ja siitä saakka on minulla ollut kuva siitä, vaikka sen koommin en ole sitä nähnyt. Monta kertaa on se pohjan perillä senkin jälestä tehnyt tuhojaan ja hiiviskelee se siellä vähin joka vuosi, milloin milläkin perukalla, vaan ei ole se enää lähtenyt tyyssijoiltaan niin laajoille aloille liikkumaan kuin ennen. Vuosina 1892-93 yritti se päästä koko laajaan valtaan, samoin vuonna 1899, mutta sen liikkeelle lähdölle on nykysittäin aina lyöty salpa eteen.

Nyt on se taas tavallista laajemmilla aloilla ottanut viime kesän sateisista ja kylmistä ilmoista virkistyäkseen, heiluttaa valtikkaansa melkein yli koko pohjoisen Suomen, ja hätähuutoja on kuulunut etelään päin kaikilta suunnilta.

Koillisesta Suomesta, varsinkin Kajaanin kihlakunnasta ovat huudot olleet kovimmat, ja niitä seuraten lähdin minäkin kerran katsomaan nälkää sen omille, miltei ainaisille tyyssijoille.

Matkani tein viime joulun edellä Päivälehden erityisenä kirjeenvaihtajana, ja ovat enimmät kuvaukseni ja havaintoni sitten olleet talven kuluessa samassa sanomalehdessä julaistuina. Mutta että toimenpiteet niitten seutujen yleisen aseman parantamiseksi, jonka aseman huonouden minä pidän johtuvana pitempi-aikaisista epäkohdista, eivät laimenisi ja jäisi unhotuksiin, kun nykyinen hätä on häädetty, olen katsonut hyvän asian vireillä pitämistä varten sopivaksi antaa näille kirjoituksilleni pysyväisemmän muodon. Ja koska useat muutkin ovat olleet samaa mieltä niitten suhteen, olen siitä saanut yhä enemmän yllykettä tähän julkaisuun.

Hausjärvellä helmikuulla 1903.

K. K.

I.

Tervateillä ja porrassilloilla.

Harvoin yhtenen yhymme, Saamme toinen toisihimme Näillä raukoilla rajoilla, Poloisilla Pohjan mailla.

Kalevala.

Poloiset ovat vielä tänäkin päivänä nämä "Pohjan maat", nämä koillisen Suomen tiettömät, rämeiset, vuoriset ja vuolasvesiset kulmakunnat harvassa asuvine eläjineen, nämä takalistot, joitten oloista ja hommista ja nykyisestä leivän puutteesta tässä tulen kertomaan.

Kun etelämpänä maassamme tahdot ajaa kirkolta kirkolle, niin ei muuta kuin istu rekeen ja aja, ja jos tienhaara sattuu, niin on siinä punainen patsas ja valkoinen taulu, etkä eksymään pääse, jos lukea osaat.

Mutta pohjanmailla ei siinä suhteessa auta luku eikä laulu. Niinkuin ennen kaikki tiet kulkivat Roomaan, kulkevat ne siellä kaikki Ouluun tai Kajaaniin, ja jos sinulla on asiaa toisen pitäjän kirkolta toiselle ja tahtoisit sen välin kulkea mukavasti oikeata maantietä, niin kierrä näitten jommankumman kaupungin kautta.

Tämän seikan tulin täydelleen oivaltamaan, kun matkani alkupäässä eräänä iltana aloin Sotkamon kirkolla kysellä hevosta Ristijärvelle tai Hyrynsalmeen.

Siihen saakka olin ajanut topakasti, vaikka pahassa rospuutossa tosin, Kajaanin kautta Iisalmesta asti kievarikyydillä, ja olisin kyllä voinut jatkaa samalla uljaalla tavalla matkaani vaikka Kuhmoniemen Lentieraan saakka, missä tiesin maantien loppuvan. Mutta mitä apua siitä sellaisesta huvi-ajosta olisi ollut! Olin huomannut, ett'en maantien varressa voinut nähdä muuta, kuin aina parin penikulman päässä jotensakin hyvinvoivan kestikievarin — ja siinä kaikki.

Minun piti päästä kulkemaan pitäjiä muihinkin suuntiin, eikä ainoastaan siihen ainoaan, mihin maamittari oli maantien "niljannut", piti päästä kirkolta kirkolle salojen halki. Vaan siinä se alkoi aprikoiminen ja moneen suuntaan miehet keskenään tuumailivat, kun kyytihevosta kyselin.

— Mitähän kautta tuota kulkisi?

— Kaikkolan kautta tietenkin.

— Vaan jokohan kestänee Kiimasen jää?

— Ovathan ne sinne salolle jo jauhoa kulettaneet.

— Ovatko hevosella?

— No en tiedä tarkimmilleen, mutta kulettu siellä on.

— Vaan sitten siellä on Klemetin seudussa ne nevat, arvelee yksi.

— Onhan niissä porrassillat, jollei muuten pääse yli.

— Vaikeapa niininkään on luottaa.

— Tunnetko sinä tien?

— No onhan tuota kulettuna joskus hyvällä kelillä.

— Niin, ja voipihan sieltä salolta saada jonkun kyyditsemään eteenpäin.

— Pitkäkö tämä on taival? kysäsen joukkoon minä.

— Kuusi peninkulmaa.

— Kuka sen on mitannut? sanoo joku.

— Ka mittasihan sen insinööri silloin, kun maantien linjaa tarkastettiin.

Joku arvelee, että minun olisi viisainta lähteä Kajaanin kautta. Se merkitsi sitä, että minun olisi pitänyt ajaa omia jälkiäni takaisin Kajaaniin viisi peninkulmaa, sillä sieltä juuri olin tulossa.

Aamulla lähdettiin sentään hämärissä salotaipaleelle, niin oli illalla päätetty.

Jäätä ajettiin aluksi ja kirkonkylä jäi taaksemme. Siinä oli heinän ja puun vetäjien jälkiä jo moneen ristiin. Tunsin itseni täysin turvalliseksi ja olin mitä parhaimmalla päällä, kun matka mielestäni alkoi niin hyvin.

— Hyvinhän tämä pitää, arvelin kyytimiehelle.

Hän vilkasi minuun ja sanoi:

— Tämäkö! Tottahan tämä kestää, koska ne eilen jo ajoivat Sapson selänkin yli. Mutta hetteiset suolammet eivät jäädy niinkään pian.

Alettiin lähestyä toista rantaa, niin jo seisautti mieheni hevosen ja nousi reestä jäälle.

— Mistähän ne nyt ovat ajaneet, mutisi hän melkein itsekseen, tarkastellen rantaa kaikilta suunnilta.

Lopulta keksi hän oikean kohdan, sinne käännettiin hevonen ja alettiin nousta jyrkän vaaran kuusikkoista rintaa.

Mutta voi sitä koluutusta. Lunta oli vähän vielä ja reslan jalas kolahteli ja kiljahteli joka kivessä, niin että selkää karmi, ja puut ja kannot rytyyttivät sen sivuja. Siinä kulki sentään metsän halki jonkunlainen tien aukko, joku poluntapainen, joka pehmeämmissä paikoissa oli uurtunut syvälle maahan, niinkuin kuurnan pohjaksi. Uurrospaikoissa kaatui reki monta kertaa, tulin lopulta tuskaiseksi ja lausuin jotensakin karkein sanoin paheksumiseni tien huonoudesta ja näistä ihmeellisistä uurroksista.

— Mikä lemmon tie tämä tällainen on?

— Se on tervatie.

Aloin kysellä mieheltä asiaa tarkemmin, sillä minulla ei ollut vähintäkään käsitystä, miksi tervatien piti olla juuri tällaisen. Jos terva tarvitsi eri teitä kuin muut aineet tässä maailmassa, niin eikö se sentään olisi voinut olla tasainen.

Näytti siltä, kuin mieheni ei olisi viitsinyt vastata minulle mitään.

— Uurtavathan ne tynnyrit pyöriessään pehmeämmän kohdan, vastasi hän lopulta.

— Pyörimälläkö niitä kuletetaan?

— Mitenkäs muuten. Palkkuvissa pyörivät.

En tullut hullua hurskaammaksi.

— Mutta mitkä ne palkkuet sitten ovat?

Mies katsoi minuun sellaisilla silmillä, että aloin jo sydämmessäni närkästyä häneen. Hän näytti selvästi ihmettelevän, että maailmassa saattoi löytyä joku ihminen, joka ei tiennyt mitkä palkkuet olivat. Hän koetti sentään antaa minulle jonkun lyhyen selityksen siitä, mutta käsitykseni palkkuista meni sekavaa sekavammaksi, enkä viitsinyt mieheltä sen enempää udella, vaan päätin ottaa asiasta selon jossain sopivassa tilaisuudessa. Tyydyin sillä kerralla vaan siihen tietoon, että palkkuet löytyvät maailmassa, että tervatynnyrit niissä pyörivät ja että niitten tekemiin uurroksiin saattaa reki hyvin helposti kaatua ja iskeä perässä istujan kyynärpään kiviä vastaan ihan turraksi.

— Eivätkö ne tynnyrit siinä pyöriessään hajoa? kysyin sentään vielä mieheltä.

— Mikä ne hajottaisi, kun ovat tervaa täynnä.

Siinä se oli!

Uteliaisuus on yksi ihmishengen herkimpiä kieliä, joka ei vähillä lakkaa väräjämästä, kun siihen kerran kosketetaan. Rupesin yhtäkaikki uudelleen kyselemään kyytimieheltäni, millaiset ne palkkuet olivat, ja vihdoin, kun oli kotva seisotettu hevosta ja selityksen avuksi taitettu kaksi oksaa tien vieressä olevasta kuusesta, tulin siihen tietoon, että palkkuet olivat jonkunlaiset aisat, joissa itse tervatynnöri päistään kiinnitettynä teki hevosen vetäessä pyöräin virkaa.

Matkaa jatkettiin, monenmoista taivalta, ja aina välillä tervoista keskusteltiin. Metsä oli yleensä huonoa ja enimmäkseen kuusikkoa, ja kun kummastelin, että eihän kuusipuista voi tervaa polttaa, selitti ajomieheni, että sitä poltetaan täällä edempänä ruunun metsissä kannoista ja kuljetetaan sieltä vesistöihin.

— Ei ole monella enää omissa metsissään tervapuita, ne alkavat loppua.

Muistin, etten Paltamosta lähdettyä todella ollutkaan enää nähnyt kunnollista männikköä missään. Missä vaan mäntypuut olivat saavuttaneet miehen kahmalon vahvuuden, siinä ne oli jo kolottu tervapuiksi, kuorittu neljän tai viiden kyynärän korkeudelle saakka pihkottumaan. Monella tavalla sitä metsää lopetetaan, missä uitetaan tukkeina, missä pyöritetään tervatynnyreinä. Ja hyvähän taitaisi olla kaikki, kun sitä vaan loppumattomasti riittäisi!

— Ennättääköhän tämän matkan ajaa yhtenä päivänä? kysäsin taas mieheltäni muun puheen puutteessa.

— Hyvä jos kahtena, vastasi hän. — Ei sinne talottomille ja tiettömille taipaleille yön selkään lähde kukaan.

— Vaan onko täällä taloja ollenkaan, että saa edes yösijan?

— On toki, vakuutti mies.

Se oli erittäin rauhoittavaa kuulla, sillä pari tuntia oli jo ajettu, eikä vielä ainoaakaan taloa nähty, ei jälkeäkään mistään viljelyksestä. Oli niitä miehen puheen mukaan kyllä sivuutettu parikin, ja oikein vankkoja taloja, vaan kun niitten kautta ajaen olisi tullut liiallinen kierto, oli hän ajanut suorempaa tietä, koska sitäkin näytti jo kuljetun.

Olemme jo aikoja sitten poikenneet tervatiestä pois ja ajaneet melko matkan alavia korpimaita, reslassamme kuusien juurilla keikkuen, kun yhtäkkiä eräälle mäelle noustessamme ilmestyy aita eteen, tuollainen vanha tuttu, harmaa aita, ja aidan takana ahon tapainen aukeama. Ja kun ajamme veräjästä aholle, näen sen ylälaidassa pienoisen mökin. Ei se olekaan tarkemmin katsoen ahoa, vaikka siinä on kiviä ja kantoja, sillä niitten lomista pistää lumen alta näkyviin ohransänkeä. Mökin edustalla on liuta lapsia. Yksi aikuisemmista pienii puita, pari koettelee siinä suksiaan pieksusaappaat jalassa, vaan kolme tai neljä pienempää teutaroi ilman aikojaan toisten seutuvilla, paljain jaloin ja ainoastaan paita päällä. Meidät nähtyään juoksevat kaikki paitaniekat sisään, vaan isommat jäävät seisomaan siihen ja katselemaan meitä, keskeyttäen hommansa.

Päätämme poiketa mökkiin, ja kun kyytimieheni kääntää hevosensa oven eteen ja heittää sille heinätukon eteen, tulee jo emäntä ulos vastaan, kovin kummastuneena katsellen minua.

Mökki ei ole muuta kuin pieni, sisäänlämpiävä sauna, kiuvas nurkassa, räppänä laessa. Se on niin pieni, että minä suuressa turkissa tuskin mahdun siellä kääntymään, matala ja kuuma. Kiuvas on juuri lämminnyt, savu selinnyt, vaan ilma on siellä siltä raitis, leppoisan lämpimälle saunan savulle tuoksahtava vaan. Ei mitään huonoa löyhkää, sillä savu on hyvä puhdistusaine.

— Voi hyvä isä, vai Helsingistä saakka vieras! ihmettelee emäntä.

Kuulumisia kysellään molemmin puolin.

Heillä ne eivät ole erittäin hyviä. Ohraa heillä oli kylvössä ja oli ruistakin, vaan ei niistä tullut juuri muuta kuin karvaita akanoita. Niistä yritettiin tehdä leipää, mutta lapset kääntyivät punatautiin ja sitten tuli vielä tuhkarokko. Mutta kun mies sentään sai hommatuksi puoli säkkiä kauppajauhoja ja niitä pantiin omien sekaan, niin jo juoksemaan lähtivät lapset. Kun alkaisi se tukinkaato ruunun metsässä, niin taitaisihan siinä sentään elää. Mies oli siellä juuri katsomassa työn saantia, koska jo leimaavan kuuluivat. Jollei työtä saa, niin hukka siinä taitaa lopultakin periä. Ei ole enää leipää kuin moniaiksi päiviksi, ja lehmänkin anti on loppunut, lehmä ehtynyt umpeen. Jäkälillä ja olilla sitä on syötetty. Kurjaa on ollut elämä monasti, kurjaa oli viimeisinäkin "kilovuosina", vaan aina tuota on henki pysynyt. Monasti on petäjäistä syöty, monasti jo kuolemaakin toivottu, vaan yhä on sentään venynyt elämän lanka.

— Eivät tunne köyhän puutteita täällä salolla, jatkoi eukko huokaillen puhettaan. On koetettu joskus apuakin hakea, vaan useimmin siinä nenänsä liittoaa. "Tyytymättömyyttään ne apua hakevat, eivät puutettaan", sen vaan kuulee. Mutta katsokaas, hyvä vieras, onko tässä puutetta! Kunhan vaan raataa jaksamme, emme apua hae.

— Vai Helsingistä saakka, voi toki! Pitäisihän tässä keittää kahvi, kun niin on kaukainen vieras, mutta ei ole meillä kahvia ollut sitten Mikon. Vaan minä juoksen talosta hakemaan, antavat ne sen verran lainaksi. Ei ole kuin neljänneksen matka, istuttehan tässä sen ajan lämpimässä.

Eukko tahtoi väkisellä lähteä kahvia noutamaan neljänneksen päässä olevasta talosta, vaan kun siinä alkoi jo muutenkin tulla liian lämmin, estin minä hänet siitä ja jatkoin matkaa. Jonkun neljänneksen päästä tulimme isonpuoliseen salotaloon ja siihen kyytimieheni minut jätti, kosk'ei sanonut teitä siitä eteenpäin tällä kelillä oikein tuntevansa.

Joka puolella näkyi täydellinen erämaa. Penikulmittain sai siinä silmä katsella pelkkää saloa, sillä talo oli korkealla vaaralla, niinkuin kaikkikin, mitä niitä siellä metsissä löytyy.

Isäntä lähti minua siitä viemään eteenpäin.

— Onko pitkältä seuraavaan taloon? kysyin isännältä.

— On viisi neljännestä, vastasi hän. — Tuolla se näkyykin. Tähän pistää välille ruunun metsä ja harvemmassa täällä alkaa olla taloja muutenkin. Tähän ensimmäiseen taloon meidän täytyy yöpyä, sillä siitä seuraavaan on seitsemän neljännestä.

Siristelin silmiäni siihen suuntaan, missä isäntä näytti naapurin olevan, vaan en minä sieltä muuta erottanut, kuin pienen pälven tapaisen aukon taivaanrannassa mahdottoman korkean vuoren selällä. Välillä oli pelkkää metsää, pienempää vuorta ja rämettä.

Talosta lähdettyämme alkoi näkyä tervatehtaita, hautojen pohjia ja pieniä saunoja, joissa polttajat keväällä polton kestäessä majailevat. Niitä oli joitakuita sivuutettu ja koetettu taas joku matka heidän valtateitäänkin, kun tultiin "oikein moiselle suolle, hyllyvälle hetteelle", kuten "Taula Matti" kertoo Kiven Seitsemässä veljeksessä. Siinä ei ollut enää mitään reen jälkeä, olipahan suksella vaan joku kulkenut yli. Isäntä tarkasteli suota ja ravisti päätään.

— Ei pidä hevosta vielä, mutta otetaan toinen keino. Kyllä tässä mennään, kunhan itse kävelemme pahimmat kohdat. On tässä porrassilta.

Sain kuulla ett'ei näitten soitten takaisiin taloihin ennen päässyt sulan aikana suorimmittain ollenkaan, vaan piti soita kaartaa kauheat matkat. Vaan sitten rakennutti ruunu näitä porrassiltoja hätäaputöinä ja näistä on jo melkoinen apu.

Ei muuta kuin turkki rekeen, ja ensi kerran ijässäni sain koetella sitä kaikkein alkuperäisintä liikeväylää, joita valtio on avannut. Rautateitä olen kyllä kulkenut paljonkin. Tästä se alkaa ja rautatiehen se loppuu, ajattelin lähdettäissä. Ei ole vaatimukset suuret täällä!

Halki soitten ne kulkevat nämä porrassillat kilometrittäin, kymmenin kilometrin suorassa linjassa, niinkuin valtion valtatiet ainakin. Ne ovat paria kolmea korttelia leveät ja syntyneet siten, että on asetettu suolle kaksi halaistua hirren puolikasta rinnakkain, tasaiset pinnat päälle ja aina joka jatkon kohdalle päitten alle poikkipuu, joka osaksi kannattaa niitä. Osavasti ja tottuneesti astuskeli hevonen porraspuilla, reki keikkui mättäissä ja hetepaikoissa niinkuin vene vesillä, jalas kummallakin puolella siltaa, ja me astelimme jälessä. Kovemmilla ja tasaisemmilla paikoilla saattoi istua reessäkin, mutta varsin hyvä oli kävellä jälessäkin, astuskeli melkein niin kuin pääkaupungin katukäytävää, sillä eroituksella vaan, että tätä ei oltu hiekoitettu.

Kun nousimme siitä oikein "kaikuvalle kankaalle" taas, suon keskellä olevalle korkealle törmälle, tuli "Taula Matti" vasta oikein ilmielävänä eteeni, sillä takanamme siinti vielä ihan selvästi vuorien ja metsien yli Vuokatin tummansininen harja, vaikka taivalsimmekin jo kolmannella peninkulmalla Sotkamon kirkolta.

On jo iltahämärä, kun saavutaan taloon. Ponnistellaan ainakin puoli kilometriä jyrkkää mäkeä, ennenkuin seisomme talon pihalla. Astumme pirttiin, jossa pään korkeudella päälyelee harmaa savu.

— No kuuluuko vielä mitä? kysyy emäntä.

— Eipä kuulukkaan.

— Vai niin, vai niin, vai ei tuota kuulu.

— Vaan täältähän ne ovat kuulumiset huonoja, sanon minä puolestani.

— No eivät hyviäkään, vastaa emäntä salolaisen tapaan kierrellen. — Mistä kaukaa vieras? — Vai sieltä saakka, voi toki!

Astun pirtistä ulos katsellakseni vielä ennen pimeän tuloa maisemaa. Ei vilahtele taloon tulet naapureista, vaan joka puolella yhtyy taivaan ranta kaukaisiin vaaroihin, ja niitten ja talon välillä on kaikille suunnille pimeä salo, niinkuin mahdottoman laaja musta hauta, ja vaaroilta kohoaa tumma laki, jossa illan ensimmäiset tähdet alkavat pilkoittaa.

Siinä on jotain äärettömän suurta vaan samalla äärettömän jylhää siinä maisemassa, ja sitä katsellessa alkaa rinta kutistua, vaikka sen päinvastoin luulisi laajenevan. Ja väkisellä tulee ajatelleeksi, että mikä toi nämä ihmiset tähän, kuka pani heidät rakentamaan pirttinsä juuri tälle vaaralle, eikö maailmassa olisi ollut valoisampia ja rattoisampia paikkoja? Vaan ehkä he itse ajattelevat toisin, ja kuka on tutkinut ihmisten kohtalojen polut?

Siinä pihalla seistessäni tulee isäntä poikineen talon ainoalla hevosella kotiin tervasten ajosta — eikä talossa muita miehiä olekaan kuin he kaksi. He ovat keräilleet ruunun metsästä kantoja ensi keväisille tervaverstailleen, sillä heilläkin on omat petäjäpuut jo kovin vähissä. Hevonen viedään pirttiin, suitaan ja puhdistetaan, juotetaan oven pielessä olevasta suuresta ammeesta ja pannaan apetta eteen. Näillä salolaisilla vallitsee hevosen ja miehen kesken melkein veljellinen väli, ja tällaisena köyhänä vuonna syövät he melkein samaa ruokaakin molemmat.

Jutellaan siinä kaikenmoista, mutta pääasiassa sentään tästä nykyisestä huonosta vuodesta. — Ei saatu heilläkään mitään, ei viljaa, ei perunoita eikä paljo heinääkään. Mikkona täytyi jo lähteä jauhon hakuun, vaan rahaa kun ei ollut, niin ei kauppias antanut velaksi. Täytyi lähteä Kiehimän suuhun ja tehdä siellä oululaiselle kontrahti ensikesäisestä tervasta, jota vastaan sai kahden jauhosäkin hinnan. Ja velkaa on jo samalle oululaiselle entuudestakin —.

Velka tietysti kasvaa ja sama oululainen imee lopulta koko talon tervoineen päivineen niinkuin puutiainen, ja imee ja on jo osaksi imenytkin koko Kajaanin kihlakunnan. Tälläkin miehellä on neljännesmanttaalin talo, ja alaltaan kuin pieni ruhtinaskunta, mutta hänellä ei hädän tullessa ole sentään luottoa kahteen jauhosäkkiin muualla kuin sen luona, joka poltattaa hänellä tervaa, ainoastaan sen luona, jonka välityksellä se sama hänen luottonsa on laskeutunut. Se on omituinen sekasotku, mutta sen alla piilee suureksi osaksi koko näitten seutujen kurjuus, ja siinä olisi paljon miettimisen aihetta.

Ei tunnu elämä tässä talossa olevan paljoa parempaa kuin siinä mökissäkään, johon olimme poikenneet. Kahvia on sentään kotona, mutta vähennetyn sanoo emäntä sen käytäntöä, kun rahapenniä ei saa mistään. Lihan puolta on, kun karjaa on täytynyt vähentää, mutta sitä on säästäen käytettävä, kun ei ole tietoa, milloin leivän saanti loppuu kokonaan. Eikä tullut viime kesänä otetuksi petäjääkään, kun viljantulo aluksi näytti lupaavalta. Koko suuri perhe syö illallisekseen vaan velliä, joka on keitetty ostojauhoista sekotettuna puoliksi tämän vuotisilla ohrakahuilla, ja johon höysteeksi on pantu hiukan eläimen rasvaa.

— Menisihän tämä elämä vielä muuten mukiin, vaan kun tästä talvemmalla alkavat taas ne kaikenlaiset ulostekojen maksut, niin siinä tiukka tulee, puhuu isäntä syödessään.

— Taitavat olla ulosteot suuret täällä, puutun minä puheeseen.

— No eivät ole pienetkään.

— Ovatko suuretkin?

— Ovat ne melko suuret.

Ja siitä alkaa meille vähitellen puheenaine, jota jatkuu ohitse tavallisen makuullemeno-ajan talossa.

Pistetään yhä uutta pärettä uunin otsikkoon ja keskustellaan. On talossa kyllä pieni pullollinen paloöljyäkin ja yksi pahanpäiväinen lamppu, mutta öljyssä on joku vika, se ei pala. On poltettava pärettä, vaikka senkin saanti on huono, kun ei ole enää kunnollisia petäjiä talossa. Ja mistä niitä olisikaan, ne kun kaikki on jo puolikasvuisina laskettu tervoina Ouluun.

Suuret ovat todella ulosteot täällä verrattuina vastaaviin numeroihin etelä Suomessa, mikäli minä niitä siellä tunnen. Alan muististani laskea, mitä me etelämmissä osissa maata maksamme kunnalle, papeille y.m. ja minua alkaa suorastaan ihmetyttää, kuinka täällä kaikki sellaiset menoerät ovat paljoa suuremmat manttaalimiehiltä. Varsinkin ovat vaivaismaksut hyvin korkeat, ja itse talon väki syö sentään miltei huonommin, kuin mitä olen tottunut niitten pöydässä näkemään, jotka vaivaisapua nauttivat.

— Ja sitten ne koulujen ja pappiloitten rakennukset vielä lisäksi, huokailee isäntä. — Ja entä vielä se kinkerienkin pito, kun kolmella, neljällä hevosella pitää kyyditä kirkonmiehiä kahdesti vuodessa. Meillekin ne kohta taas tulevat; ja ovatko nämä taipaleita! Ja entä maantien teko? Sen meidänkin maantieosan työnsivät Kuhmon rajalle.

— Onko pitkältäkin sinne?

— Neljä peninkulmaa.

— Ohhoh! Ja sinne saakka täytyy täältä ajaa hevosineen, kärryineen.

Isäntä naurahti katkeran näköisesti.

— Vai vielä omilla verstailla! Kiittää kun täältä pääsee kesällä itse jalan kulkemaan. Olisihan ne ruunun mailla nuo porrassillat ja vähä talollistenkin teitä, joita myöten hevosen juuri saisi kulkemaan, vaan välillä on sittenkin paljon nevoja ja suolampia, joista ei pääse yli eikä ympäri. Sieltä olemme palkanneet verstaat lähempänä asuvilta.

Huomasin nyt, että niin se asia todella oli, sillä tuskinhan olimme mekään päässeet tänne, vaikka jo alkoi olla talvikeli.

— Teidän on siis talvella hankittava tänne kaikki tarpeennekin?

— Hyvähän se olisi, vaan millä nytkään hankit! Eikä tule sitä varaa koskaan. Keväällä kun loppuu jauho, ei auta muu kuin kantopeli. Sattuu heinaikana leivänloppu, ei muuta kuin ala taas noutamaan jauhoa koko talon väki, jos jollain keinoin saat sitä irti. Voi sitä hikeä ja tuskaa! Alkumatkasta auttaa meitä vesitie, vaan sitten on kantomatkaa kuusi neljännestä.

Minua suorastaan puistatti isännän kertomus, ja monenmoiset mietteet alkoivat risteillä päässäni. Tukaluutta ja kurjuutta! Kantaa kaikki tarpeensa ja tavaransa selässään vuorien, soitten, rimpien poikki puolitoista penikulmaa, keikkua porrassilloilla ja kompia kivilouhikoissa.

— Vaan entä jos joku kesällä kuolee?

— Reessä vedetään ja pahimmat paikat kannetaan.

Sain yhdellä iskulla niin elävän kuvan tämän erämaan asukkaan, tämän petäjäisen syöjän ja tervan polttajan viimeisestä retkestä salojensa halki, että minun kesken kaiken täytyi pyyhästä silmiäni: levähdetään vainajan kanssa jollain korkealla vaaralla, johon kirkkaasti paistaa etäiset taivaan rannat, vaan sillä välillä ovat syvissä notkoissa mustat metsät, niinkuin äärettömän suuri, salaperäinen hauta!

— Kunpa saisi tällekin perukalle edes maantien, niin siitä jo apu lähtisi. On sitä jo kauvan hommattu ja jo linjakin katsottiin, vaan tekemättä se yhä on. Ja täällä on salolla taloja paljo, yhtä tukalia kuin meilläkin, puhui isäntä.

Ei luulisi niitä paljoa olevan, kun niitä on niin harvassa, mutta salo on suuri.

* * * * *

On jo myöhäinen ilta käsissä, hevonen on viety pirtistä talliin ja aletaan hankkiutua levolle. Avaan matkalaukkuni, ottaakseni sieltä jotain, mutta siinä se alkaa vilinä. Se on niin täynnä russakoita, ett'ei ole mihin panna, ja kun alan tarkastaa ympäristöäni, on niitä joka kohdassa kylki kyljessä kiinni.

Mitenkä siinä maata?

Emäntä alkaa laittaa minulle tilaa talon ainoalle vuoteelle ja minusta tuntuu vähän vaikealta vastustaa hänen vieraanvaraista hyväntahtoisuuttaan, vaan tehtävä se on.

— Eikö ole muuta suojaa talossa? Onhan tuossa eteisen vastassa toinen tupa.

Olihan siinä tupa, vaan se oli kylmä. Heillä kun oli niin paljon russakoita, niin pidettiin aina vuoroon toinen tupa kylmänä, että ne vähenisi.

Siinä sain panna kaiken voimani liikkeelle, ennenkuin minut laskettiin sinne kylmään tupaan maata. — Että nyt vieras Helsingistä saakka sinne jäätymään. Ei millään ehdolla! Näyttelin heille turkkiani ja vakuutin, että sillä tarkenee vaikka Lapin hangessa — ja voitin.

Päre tuotiin minulle mukaan ja asetettiin palamaan. Ei tuntunut minua nukuttavan. Panin tupakan, istuskelin siinä ja mietiskelin tämän maailman menoa ja sitä hiljaista, torkkuvaa kolkkaa, johon olin sen kiihkeästä hyörinästä yksikseni yötäni viettämään joutunut. Muistelin suuria, hyvinvoipia kyliä, joissa elämä kevyesti ja riemuisasti rehahtelee. Muistin, kuinka joku päivä sitten etelämpänä maassa huiman höyryhevosen rattailla hurahutin laajojen vainioitten poikki, joilla kymmenet miehet vielä auroillaan vakoa käänsivät ja ohikiitävää junaa katsellen toisilleen nauraen huutelivat. Tuli mieleeni kaikki rautatiehommat muissa osissa maata, tuhannet riidat ja monet komiteat y.m., ja kaikki edut, joita sivistys sinne on tuonut mukanaan. Nyt olin äärimmäisillä etuvartijalinjoilla sivistyksen taistelussa erämaata vastaan, viljelyksen kamppailussa metsäläiselämän kanssa. Ja minussa heräsi katkera huomio siitä, että kulttuurin suuressa tilikirjassa on näitten taistelevien osalle täällä merkitty enemmän vastattavaa, kuin mitä he ovat vastaavata saaneet, ja että heidän täytyy olosuhteihin nähden moninkertaisella hiellä ja väellä ponnistella sen saman kulttuurin kannattamisessa, josta parempiosaisissa kohdissa maata jo nautitaan täysin siemauksin, vaan josta he itse eivät vielä ole nähneet juuri jälkeäkään.

Päre karrettui vuolukivisen uunin otsikossa ja vähitellen sammui. Ja minä nukuin turkkiini kääriytyneenä kylmälle lavitsalle.

II.

Uusia huomioita.

Yhden seikan huomasin tuiki tarpeelliseksi sille, joka vähänkin siisteyteen ja puhtaihin oloihin tottuneena lähtee Kajaanin takaisia seutuja risteilemään ja poikkeaa siellä löytyviltä harvoilta maanteiltä syvemmälle erämaihin. Pitää ottaa mukaansa poron talja ja joku verta evästä — ainakin voita, oikeaa tiettyä, puhdasta voita, sekä jotain sellaista ainetta, josta kuuman veden keralla voi tekaista itselleen ryypättävää suupalan kastimeksi. Kesällä tuskin näitä varustuksia tarvinnee, mutta minä matkustinkin talvella.

Ei tämä ole sanottu ollenkaan sentähden, ett'ei siellä aina jossakussa kohdassa löytyisi yllinkyllin ruokaa matkamiehellekin, sekä voita että lihaa ja maitoa, jos kohta leipä tällä kerralla onkin useissa paikoissa vähemmän syöntikelpoista, eikä sitä taljaakaan tarvitse ottaa kylmän vuoksi eikä liioin makuutilakseen, sillä on siellä miltei joka talossa "velttiä" ja on olkia sekä höyheniäkin, joille uupuneen kylkensä voi kallistaa, mutta parasta on kumminkin varustaa itsensä näillä matkatarpeilla, ellei tahdo menettää nahkaansa sekä kadottaa ruokahaluaan pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi — riippuen tietysti itsekunkin mausta ja nahan vahvuudesta.

Lähtekäämme uudelle matkalle jonkun noitten laajain pitäjäin halki Oulun vesistön latvoilla, niin saamme nähdä, olenko puhunut totta vai turhia.

Mutta ottakaamme myös aikaa mukaamme riittävästi, aikaa ja kärsivällisyyttä. Niitä molempia tarvitaan tavallista enemmän, sillä siellä ei katkea taival pitäjien läpi päivässä eikä kahdessa.

Lähdemme liikkeelle joltakulta kirkolta. Siinä on majatalo auttavassa kunnossa, ruoka mukiin menevää, ja eineen syötyämme istumme mukavasti pitkään ja väljään reslaan. Pakkanen on purevan kova, täytyy silloin tällöin tunnustella villakintaalla nenänsä selkää ja irroitella huulipartaansa turkkinsa kauluksesta, jos tahtoo keskustelua pitää vireillä, mutta kun turkki on vahva, istumme me hyvällä tuulella reslamme perässä ja ihailemme näköaloja, kun ne aamun hämärtäessä alkavat näyttää suurenmoisia ja villiä piirteitään.

Järvet ovat jo vahvassa jäässä, suot kantavat hyvästi ja luntakin on jo riittävästi tavalliseksi rekikeliksi, niin ett'eivät enää kaikki kivet ja kannot, mättäät ja tervapolut rekeä rytyyttele. Ja jälkiäkin on jo saloille, sillä jauhon noutajia ja "Oulun miehiä" liikkuu jo ahkerasti.

Kaikki kävisi hyvin, kun vaan taival lyhenisi. Mutta siitä ei tunnu tulevan loppua ollenkaan. Hevonen astelee hitaassa tahdissa, sen joka askelella siirtyy reki nytkähtäen kyynärän verran eteenpäin, ja joka kerta nytkähtää myös perässä istujan niska, aivan kuin tahtoisi antaa parempaa vauhtia reelle. Mutta vauhti ei siitä parane, niskasuonia alkaa vaan lopulta katkoa, selkää ja istumakohtia pakottaa, ja on kuin tekisi mieli mahan kohdalta hellittää housun kaulusta.

— Ajahan nyt toki hiukan juosten, ett'ei tässä aivan kokonaan jäädy ja jäykisty, huudan kyytimiehelle, joka istua murjottaa reen sevillä parin sylen päässä.

— Pitäneepä sitä hiukan koettaa, vastaa hän päätään kääntämättä.

Hän massauttaa huuliaan ja nykäsee vähän ohjaksista, mutta hevonen kohottaa päätään ja seisattuu kokonaan, antaen yhä pahemman nytkäyksen selkäämme.

— Nooh, ruunah! Mitä sinä pelekäät, noh! Pitääkö minun käydä metsästä oikea vitsa?

Hevonen lähtee taas astelemaan, kyytimies taittaa napsauttaa sevillä istuissaan pienen jäisen oksan, karistaen huuraa silmillemme, ja heittää sillä hevosta, mutta hevonen heilauttaa vaan häntäänsä ja astelee samassa tahdissa. Tämä alkaa jo hermostuttaa.

— Osaako tuo hevosesi ollenkaan juosta? Onhan se vankan näköinen, ja keli on hyvä.

— Kyllähän se vähän — — mutta pitäispä käydä metsästä oikea vitsa — —

— No käy jo lemmossa — —

Kyytimies katselee hiukan sivuilleen metsään, mutta ei liikahda seviltä. Heittelee sitten taas hevostaan pienillä oksilla, joita taittelee lähellä tietä olevista näreistä. Hevonen huiskii häntäänsä niinkuin äskenkin.

Tekisi mieli käydä taittamassa oikea näreinen pujo ja antaa siitä heille molemmille, mutta mikä siitä viitsii vääntäytyä ylös heidän kanssaan tappelemaan. Saisi hyvässä lykyssä vielä selkäänsä itse, tai jäisi siihen metsään, sillä kyytimies on vankannäköinen ja pullea leukaperiltään. Maailmassa on paljon asioita, joissa kärsivällisyys vie parhaille perille.

On jo nujuutettu pakkasessa pari tuntia ja päästy arviolta muutamia neljänneksiä eteenpäin, kun tullaan laajanlaiselle järvelle.

— Eiköhän se tuossa tasaisella jäällä aja edes hiukkasenkin juosten, mietimme reen perässä.

Mutta meno on yhä sama.

— Kyllä on kehnoja hevosia täällä päin maata. Kuoppaan pantaisi meidän puolella tuollainen.

— Mikä sitä nyt ainoata hevostaan kuoppaisikaan — —

— No ei sillä ole muutakaan virkaa, kun tuskin enää kävelläkään jaksaa.

— Noh, ruunah! Katsos tuota! Olisipa pitänyt rannalta taittaa paju!

Ajetaan niemen nenitse ja siinä koppasee miehemme ohimennessä muutamia kaisloja ja heristelee niillä hevosta.

Ajetaan vielä melkoinen matka metsätaivalta ja keskustellaan yhä siitä vitsasta, joka piti taitettaman, vaan joka kumminkin taittamatta jäi, ja niin saavutaan vihdoin ensimmäiseen taloon.

Tiemme kulkee läpi talon, niinkuin vanhanaikaisen neliönmuotoon rakennetun hakulilinnoituksen läpi.

— Poikettaisiinkohan talossa?

— Poikkeemme tietysti, on yhteinen tuuma. Sitävartenhan on matkaankin lähdetty, ja johan tässä pakosta täytyy ojentaa jäseniäänkin. Ja suussakin tuntuu aika olevan jo sillä kohdalla, että aamupäivän kahvi ja kunnollinen tupakka eivät maistuisi hullummalta.

Jää on sulanut parrasta, jäsenet vetristyneet lämpimässä pirtissä, ja himokkaasti tartumme emännän tarjoomaan kahvikuppiin kaataen paksua kermaa mustaan, viehkeästi höyryävään nesteeseen.

Mutta tuskin olemme saaneet kupin huulillemme ja siitä hiukan ryypänneet, kun jo alamme kummallisesti nolostuneina katsella toisiamme, massautella suutamme ja asetella kuppia pöydän syrjälle.

Pettymys!

Kahvi on väkevää kuin terva, kitkerää kuin suolavesi — ja sitten tuntuu siinä vielä joku erityinen löyhkä, joku omituinen ja alkuperäinen haju, jonka kyllä tunnemme, vaan joka sillä kerralla tuntuu tuiki oudolta, kun emme ole tottuneet sitä milloinkaan kahvissa huomaamaan.

Kyytimiehemme, jolle myös olemme tilanneet kahvin, on jo aikaa sitten ahnaasti härppinyt kupillisen suuhunsa ja odottelee toista, vaan meiltä ei tahdo se ensimmäinenkään painua.

Se on kuitenkin tupakan lomassa ryypittävä pohjaan, sillä muutenhan tekisimme ilmeisen loukkauksen taloa kohtaan.

— Kiitoksia vaan, hyvä emäntä, meillä ei ole tapana juoda kahta kuppia — ei tosiaankaan, kyllä se yksi riittää. — —

Maksamme kahvit ja istumme rekeemme taas.

Mutta se on kummaa tässä maailmassa, kuinka vähästä ihmisen mieliala voi muuttua, joko kohota tai painua.

Koko luonto, maisemat, kaikki, yksin kirkas taivaskin päällämme ja veripunainen rusko, joka sivullamme kaukaisia vuoria ja metsiä näköpiirimme rajoilla hivelee, kaikki ovat menettäneet jonkun asteen arvostaan. — Kaikkia katselemme hyvän aikaa välinpitämättömin silmin, miltei nurpeina reessämme istuen. Ja kuinka toisin olisi kaikki ollut, jos kahvi olisi ollut hyvää, sellaista, mitä me hyvällä ymmärrämme, kuinka suurelta kaikki olisi tuntunut, jos olisimme saaneet pienen mielitekomme kunnolla täytetyksi. Mutta istua ja syleksiä ja noitua kehnoa kahvia keskellä ääretöntä luontoa, se vie pieneksi kaikki!

Talvisella säällä on sama ominaisuus kuin meri-ilmalla, se alkaa hiukaista vatsaa tavallista pikemmin. Seuraavan talon kohdalla tuntuu jo hiukan nälkä, eikä se kumma olekaan, sillä päivä on puolessa, auringon kehä on jo kokonaisuudessaan näkyvissä taivaan rannalla. Ruokaa saadaan talosta, leipää, lihaa, voita, maitoa ja suolaisia muikkuja. Tarvitseeko muuta! Ohut reikäleipä on ihan selvää ruista. Kekriin saakka oli talossa kyllä syöty olki- ja ruomuleipää, mutta silloin oli jo saatu jauhoja Oulusta.

Kummallista! Onko se vielä edellisen talon kahvin maku, joka tuntuu suussa, vai mistä se tulee, että heti ensimmäinen pala, jonka voin kera pistää suuhunsa, tekee vastarintaa alas mennessään. Mutta ryypätään maitoa päälle, ehkä se auttaa.

Ei auta sekään, pahentaa vaan, ja kun siinä yht'äkkiä johtuu mieleen joku ennen kuultu hämärä juttu tämän kulmakunnan lehmänantimista, niin alkaa luontoa kääntää, ei mene pala voin eikä maidon avulla alas ollenkaan. Jää vaan jälelle leipä ja suolainen liha ja vieläkin suolaisemmat muikut.

Kun maito ei näy kuluvan, kysyy emäntä, pitäisikö olla "särvintä".

Särvintähän siinä on edessämme, mutta jos tahtoo, niin tuokoon uuttakin lajia vielä, sittenhän senkin näkee.

Hän tuo puuhaarikassa harmaalle paistavaa vettä, jossa uiskentelee joitakuita epäilyttävän näköisiä valkeita kokkareita. Se on "särvintä", mutta pikemmin sitä voisi käyttää etikkana, jos olisi jotain ruokalajia, joka sellaista kaipaisi.

Huonosti käy syönti, ja meiltä alkaa mieli painua yhä enemmän. Ja hämäräksi painuu kohta koko taivas ja maa, lopussa alkaa olla lyhyt päivä. Kaikki on hämärää, painostavaa ja alakuloista pohjan perillä talvisaikana.

Kello on vasta kahden seudussa, mutta aurinkoa ei näy enää.

Talon miehet tuovat jo hevosensa pirttiin appeelle ja kyytimiehemme vie omansa heidän tieltään ulos. Miehet alkavat istua tavallista "pirtti-oikeuttaan", sytyttävät piippunsa ja asettuvat mukavasti, rennosti, puoleksi loikoen lavitsoille. Meidän miehemme yhtyy heihin, eikä tunnu enää ollenkaan taipuvalta matkaa jatkamaan.

Mutta meidän ei tee mieli jäädä tähän taloon yöksi, varsinkaan kun kuulemme seuraavaa kehuttavan salon parhaiksi.

— Ajetaan nyt vielä sinne yöksi, tuumailemme kyytimiehelle. Eihän tästä tällä menolla päästä puusta papuun, kun vasta on tänään pari penikulmaa kuljettu.

— Mikä sitä yöksi taipalelle, päiväksihän vaan oli kauppakin.

— Mutta tästä tulee liian kallista matkaa, kun maksamme viisi markkaa kahdesta penikulmasta. Olisit edes ajanut vähän paremmin.

— Pitäisikö sitä sutena juosta hevosen, joka ikänsä on tottunut askelteitä kulkemaan.

— Eihän nyt tule askeltiet kysymykseen, kun vasta on lunta parhaaksi rekikeliksi.

— Vaan sepä pitää askelensa.

— No pitäköön. Ja mies näyttää pitävän myös. — Eikö lähtisi talosta joku kyyditsemään kohtuullista maksua vastaan naapuriin?

— Onpa oltu päivä kovassa työssä, pitänee toki ilta levähtää, vastaa isäntä.

Vihdoin taipuu kyytimiehemme kahden markan lisämaksusta jatkamaan matkaa seuraavaan taloon.

Hän alkaa torkahdella reen sevillä, me teemme samoin perässä, hevonen astelee veltosti eteenpäin entisiä askeleitaan ja pimeys laskeutuu huuraisena ja yhä sankempana ympärillemme.

* * * * *

Kun tiedämme vastassa olevan talon paikkakunnan parhaiksi, jossa kehuttiin olevan kahdet huoneet (kammarit) ynnä muut hyvät, niin päätämme korvata siellä kaikki päivän puutteet ja viettää illan oikein hartaassa keskustelussa salolaisten kanssa, syventyä täydelleen heidän elämäänsä. Tämä toivo antaa virkeyttä taas, torkka katoaa, revontulet alkavat loimuta pohjoisesta ja maisema saa haaveellisen valaistuksen. Kaikki on hyvin taas ja yhä parempaa me toivomme.

Mutta kun saavumme taloon, niin siellä jo maataan. Ainoastaan palavan taivaan kajastus heijastaa läpi pirtin, ikkunasta toiseen, mutta muuten on kaikki pimeätä ja hiljaista.

Astumme pirttiin, sillä täällä ei ole tapana maata lukittujen ovien takana. Kovia kuorsauksia kuuluu pitkin lattiata, ilma on jotensakin paksua, mutta ei sentään juuri sillä väkevyys-asteella, että se palamaan syttyisi, kun ovensuussa iskemme tulta ja viritämme päreen, jonka kyytimiehemme on kiukaalta koperoinut. Paitse talon omaa väkeä, makaa lattialla puolitusinaa Vienan karjalaisia, jotka ovat matkalla Kajaanin markkinoille. Ne me helposti tunnemme tuuheista parroistaan ja kirjavista paidoista.

— A hyvä velj, mistä nyt näin yöllä tullah? kysäsee karjalaisista yksi, joka herää ensimmäisenä ja nostaa päätään lattialta.

— Eihän tämä vielä ole yö.

— Ka moattu jo ollah kotva!

— Vaan kellohan on vasta seitsemän. Pirtin perällä on vanha seinäkello ja se näkyy olevan jo yhdeksän.

Meitä tietysti kummastuttaa, että kello saattaa käydä niin päin seiniä. Voisihan sen almanakan ja auringon avulla asettaa käymään edes oikealla tunnilla, jos vaan tahtoisi. Vaan kun siinä talon väkeä alkaa heräillä ja seurata meidän ihmettelyämme ajan tiedoista, kuulemme, ett'ei talossa olekaan almanakkaa ja että se kello käyskentelee siinä vaan niinkuin omaksi huvikseen ja ajan ratoksi.

Kohta on koko talonväki liikkeellä, mutta kaikki ne hyvät asiat, joita tiellä kuvittelimme, jäävät meiltä sentään nauttimatta. Talo on kyllä vieraanvarainen, mutta me emme voi heidän vieraanvaraisuuttaan käyttää, niin kernaasti kuin sen tekisimmekin. Heillä on kaksi "huonettakin" niinkuin jo edeltäpäin tiesimme. Ne ovat pirtin vastapäätä porstuan toisella puolella, ja sieltä luovuttavat isäntä ja emäntä meille vuoteensa, tullen itse maata pirtin lattialle. Huoneet ovat peräkkäin, niin että takimmaiseen on mentävä etummaisen läpi.

Etummainen huone on pimeä, kun emäntä vie meitä sen kautta takimmaiseen, eikä voi eroittaa, mitä kaikkia esineitä siinä on, mutta tavallisella hajuaistilla varustettu ihminen olisi valmis lyömään koko omaisuutensa vetoa, että siinä on jossain nurkassa joku mädännyt raato löyhkäämässä.

Perimmäisessä huoneessa on löyhkä siedettävämpi, mutta siellä on ainakin 40 pykälää kuumaa. Sinne meidät jätetään ja käsketään nukkumaan rauhassa.

Mutta jokainen ihminen on jossain määrin taikauskoinen ja epäilevä — vähemmässäkin kuumuudessa — ja me emme saa rauhaa edes niin paljon, että voisimme ruveta vuodetta koettelemaan, vaikka jo olemmekin paitasillamme ja pyyhimme hikeä otsastamme. Pitäisi saada edes raitista ilmaa oven kautta etummaisen huoneen läpi, mutta siellä on se kauhea löyhkä. — Mitähän siellä on? kun rohkenisi tarkastaa.

Otamme pienen lasittoman tuikkulampun käteemme ja yritämme avata ovea, vaan lamppu sammuu ja me jäämme ihan pimeään.

Uhhuh!

Kopeloimme vapisevin käsin tulitikkuja, löydämme päreen pätkän uunilta ja menemme kuin menemmekin etuhuoneeseen. Työnnämme äkkiä oven porstuaan auki ja sitten alamme pärevalkealla tutkia huonetta.

Nenä ei auta mitään, sillä haju on tasaisesti jaettu koko huoneessa. Olemme valmiit ottamaan vastaan minkä näyn tahansa, ja nyt huomaamme huoneen nurkassa ison ammeen, puolellaan jotain nestettä, jonka pinnalla kelluu paksu homeenkarvainen kuori ja jonka reunat sisäpuolelta ovat samallaisen homeen peittämät. Ammeen korvassa riippuu puinen kauha, jolla näkyy olevan joku tarkoitus nesteeseen nähden. Liikutamme kauhalla vähän ammeen sisältöä. Kuoren alla on siniharmaa vesi ja sitä liikutellessa kohoo pohjalta näkyviin vaaleampia kokkareita ja joitakuita turvonneita rusakoita. Huomaamme, että tämä on juuri sitä samaa särvintä, jota emäntä meille edellisessä talossa oli tarjonnut, mutta tarkastusta tehdessämme ei meillä ole aikaa sitä tarkemmin tutkia, sillä liikutellessa äityy löyhkä sellaiseksi, että ammeeseen saattaa meiltä hyvin helposti päästä särvintä lisää. Aamulla sitten kuulemme, että se on kesällä koottua piimää, joka siinä ammeessa on puoli vuotta mädännyt ja jota pitkin talvea käytetään veden höysteenä "särpimeksi".

Se asia on siis hyvä, epäluulomme on haihtunut, on saatu lämpö takimmaisessa huoneessa laskeutumaan pari pykälää, mutta löyhkä saman verran nousemaan.

Neljännestunnin kuluttua on meillä toinen asia selvillä: meidät on talletettu oikeaan lutikkain siitos-, kasvatus- ja elatuslaitokseen, vaikka emäntä, levittäessään puhtaan raidin vuoteelle, oli vakuuttanut, kun asiaa epäilimme, "ett'ei niitä asiaksi saakka ole". Niitä kiehuu vuoteessa niinkuin muurahaisia pesässään, niitä kihisee ja kuhisee täynnä jokainen seinän rako ja jokainen lattiapalkkien liitos, ja niitä on jo kaikki lavitsalle heitetyt vaatteemmekin aivan täynnä. Ja joukossa marssii sekä yksittäin että komennuskunnissa suuria rusakoita, ja saattaisi sieltä löytää vielä muitakin ryömiviä, saaliinhimoisia, viiruselkäisiä otuksia, jos meillä olisi aikaa ja halua joka kohtaa lähemmältä tarkastella. Mutta meillä on kiire, me haluamme ilmaa ja vapautta, ja kohta seisommekin jo alastomin koivin ulkoportailla, hikinen tukka jään hileessä, ja ravistelemme ja mäikytämme seinään vaatteitamme revontulten kaameassa valossa, kunkin kappaleen erikseen, paitamme viimeiseksi.

Vedämme sitten porstuassa hyvällä kiireellä muutamia vaatekappaleita päällemme, sillä kylmä alkaa jo karmia liiaksi pintaa, ja menemme pirttiin. Mutta siellä emme pääse pitkälle oven suusta, koska lattia on täynnä makaajia, yhä täydempänä vielä kuin äsken, kun isäntä ja emäntäkin ovat tulleet siihen lisäksi. Ei ole muuta tilaa tyhjänä kuin oven ja uunin välinen nurkkaus, jossa on hevosten juoma-amme ja apelaitokset. Se on yhdeltä puolen kuitenkin paras kohta pirtin lattiaa, sillä siinä parveilee vähemmin rusakolta, koska se on kylmä ja märkä. Siihen täytyy meidän nyt asettaa oma turkkimme, jos mielimme ollenkaan nauttia unen virkistävää voimaa uuvuttavan matkan jälkeen, ja kietaista takki palloksi päämme alle.

Karjalan miehillä näytti joillakuilla olleen porontalja allaan, ja sellaisen päätämme mekin hankkia heti huomispäivänä, jos vielä matkaa jatkamme.

* * * * *

Minä olen nukkunut — nukkuuhan sitä lopulta väsynyt ihminen vaikka missä — ja alan nähdä kauheaa unta. Minut on sidottu jonkunlaiseen piinapenkkiin. Ruumistani pistellään terävillä neuloilla ja piikeillä ja nenäni edessä pidetään jotain epäselvää esinettä, joka on minut myrkyllään tukahuttaa. Mutta että kidutus kestäisi kauvemmin, ett'en minä heti heittäisi henkeäni, pyyhkäisevät kiduttajat, joiden näen hyörivän ympärilläni, aina tavan takaa päätäni jääkappaleella. Lopulta saan käteni irti siteistä ja aijon koettaa päätäni, mutta silloin putoaa kämmenelleni joku raskas esine ja minä herään. Lutikat riiviöt pureskelevat joka puolella, niin ett'ei tiedä mitä kohtaa ensimmäiseksi kyhnäseisi. Niitä on yhtä kaikki jäänyt vaatteihin, vai liekö niitä ollut pirtinkin lattialla — ja kömpineet etsimään suuhun pantavaa. Nenäni on kääntynyt nukkuissani lähemmä lattiaa, josta kaiken muun lisäksi lähtee tietysti sellainen oma hajunsa, kuin tallin lattiasta ainakin. Ovessa on alettu käydä ahkerasti — koko pirtillinen käy vuoronsa mukaan ulkona — ja siitä tulee aina avattaissa kylmä pakkasviima päähän. Joku astuu ohikulkeissa kädelleni, jonka olen ojentanut suoraksi, silloin kun herään.

Kopeloin puuhkalakin päähäni, väännän vähän turkin lievettä hartioilleni ja koetan nukkua vielä, siinä varmassa tiedossa, että käykööt nyt ovessa niin paljon kuin haluavat, ei ainakaan enää viima hiuksia vie.

Makuulle panevat vielä kaikki muutkin ja nukkuvat uudestaan. Pirtti on pimeä, mutta perältä kuuluu supatusta, kohta otetaan tulta uunin edessä ja joku naisista lähtee päresoihtu kädessä ulos, katsahtaen vähän niinkuin epäilevästi meihin oven suussa. Kohta näkyy ikkunasta, kuinka toiselta puolelta pihaa kohoo tulen kajastus ja nousee sankka parvi kipeniä ilmaan. Sinne on johonkin tehty tuli.

Hetken kuluttua palaa nainen pirttiin, heittäytyy levolle vielä hänkin, eikä kuulu taas muuta kuin kuorsauksia.

Minä en saa enää unta, vaikka ankara väsymys tuntuukin vielä silmissä. Loikoilen siinä ja katselen, kuinka kipinät leikkivät ilmassa. Alan tulla uteliaaksi.

— Minkähän tulen se sinne teki, kun itse tuli takaisin maata? Mitähän laitosta se sellainen on, kun tuli jätetään yksikseen palamaan?

Tämä tuntuu kaikki niin salaperäiseltä ja näillä salolaisilla on paljon salaperäistä. Tuo salainen supatus äsken, ja sitten ulosmenevän naisen omituisen tarkastavat silmät, jotka hänen ohi kulkeissaan selvästi huomasin itseeni kääntyneiksi, vaikka omat silmäni olivatkin puoleksi ummessa, tämä kaikki lisäsi uteliaisuuttani siihen määrään, että vedin kallokkaat jalkaani ja lähdin hiljaa pirtistä ulos.

Kipinät nousivat navetan päässä olevasta kodasta, ja sen raolleen jääneestä ovesta paistoi tuli. Hapuroin pihassa olevien rekien ja muitten esineitten lomitse pimeässä tulta kohti, niinkuin rauhaton yöllinen haamu. Mutta minun täytyi saada selville heidän hommansa, minun täytyi ne itse nähdä.

Avasin kodan oven. Mutta voi niitä verstaita! Keskellä kotaa riippui hahlossa suuri pata ja sen alla paloi rovio kuivia honkahalkoja. Pata oli juuri kiehumaan rupeamassa, mutta arvatkaa mitä siinä oli? Siinä oli vettä ja puhdasta — ihmisen lantaa. Elkää hämmästykö! Niin oli todellakin laita.

Tämä ei ollut suinkaan "ylösrakentava" näky ja vielä vähemmin se oli mikään virkistys nenälle, eikä se liioin ole niitä hauskimpia asioita muillekaan kertoa. Mutta kun sitten vielä sain täysin selville, kuinka tätä keitosta käytetään, en voi olla siitä puhumatta, varsinkin kun olen jälestäpäin kuullut, että monet matkantekijät ja omain paikkakuntain herrassääty sen kaiken tietää, vaan jokainen tahtoo siitä vaijeta ja pitää sitä jonain salaisena asiana, niinkuin salolainen itsekin. Sitä juotetaan lehmille, vaan asiata pidetään kovin salaisena ja vierasta kavahdetaan aina, sillä siitä on määrätty sakko, ja kuuluu toisinaan joitakuita sakoitetunkin.

Sillä tavoin kidutetaan lehmäraukkoja talven yli vauraammissakin taloissa, mitä sitten huonommissa. Ensin petäjäinen ja olki itse syödään — ja se sitten lehmällä syötetään — ja taas syödään se lehmän läpi käyneenä itse ja taas — uh sitä kiertokulkua!

Se tuntuu olevan varsin yleinen tapa ja sen huomaa jo päivällä, missä sitä käytetään. Siinä talossa on aina nurkan nojalla pystyssä sievonen rautalapio ja nurkkain taustat muuten tavallisista tuntomerkeistään ihan puhtaat.

On näillä mailla ollut joskus joku meijerikin käynnissä ja voita yritetty Englantiin lähettää, vaan yritys on rauennut. Ehkä kannattaisi paremmin, jos ruvettaisiin valmistamaan juustoa Limburgin tapaan.

* * * * *

Menin kummallisissa mietteissä ja mieltä etoen takaisin pirttiin ja heittäysin pitkälleni niinkuin muina miehinä. Vaan kohta siitä oli korjattava luunsa, sillä makaava lattia kohosi haukotellen ylös, kahvipannut pantiin tulelle, hevoset tuotiin appeelle ja miehet rupesivat tavallista pirtti-oikeuttaan istumaan.

Kummastuttaako nyt ketään, jos siinä on mennyt kaikki halu sekä ruokaan että juomaan ja myöskin halu matkan jatkamiseen syvemmälle metsätaloihin, ennenkun on aikaansa tärväten ajanut takaisin kirkonkylään, pappilaan tai johonkuhun muuhun taatusti siistiin paikkaan varustamaan itseään matka-eväillä ja samalla myös porontaljalla.

Ei salolla näytä nälkään kuolevan, eikä siellä liioin tarvitse yösijan puutteesta kärsiä, kun kellä vaan on pinta ja maku sellainen, että voi heidän tapoihinsa mukautua.

* * * * *

Miehet istuvat pirtti-oikeuttaan koko pitkän aamupuhteen, naiset liikkuvat kaikellaisilla askareilla. Ei näytä olevan eilisellä kyytimiehellämmekään mitään kiirettä liikkeelle lähtöön, mutta rajantakaiset Karjalan miehet lähtevät sentään jo pimeän aikana.

Monenmoisia asioita siinä pohditaan, mutta etupäässä tätä tämän talvista rahan ja leivän puutetta. Kaikki hätäaputoimet, valtion metsien hakkuut, komitean vaate-avut, "kilojauhot", käsityöt ja hamppujen kehruut, mutta ennen kaikkea niissä asioissa toimivat henkilöt ovat siinä kumminkin tarkimman tutkinnon ja tuomion alaisina. Kuka pelastaa niin ja näin kunniansa, kuka tuomitaan kerrassaan pataluhaksi, mutta täyttä kiitosta ei anneta ainoallekaan.

— Kaksikymmentä kiloahan siellä kuulutaan reestä annettavan, vaan mistä sen reenkään tässä hädässä teet, kun ei ole aineita. "Kuivista puista pitäisi olla, kumminkin kaplasten välttämättä, muuten se ravistuu ja hajoaa", sanotaan, eikä oteta vastaan, eikä anneta mitään, jos on tuoreesta tehty. Mutta mistä ne kuivat puut tempaat, nehän olisi pitänyt varata kuivamaan jo viime vuonna.

— Ja elääkö köyhä ja elättääkö joukkoaan sillä kahdellakymmenelläkään kilolla pitkälle, vaikka senkin saisi. Ei siitä paljoa syödä. Pyh!

— Entä nämä työjauhot, joita tilallisille on annettu. Sata kiloa sain minä — puhuu isäntä, istuen pöydän takana niinkuin puheenjohtaja — vaan mitä työtä sillä teetät? Ei sitä leipäpalkalla kukaan työtä tee. Ja niitäkin jauhoja on monelle rikkaalle annettu paljoa enemmän, vaikka minä tiedän varmaan, että heillä olisi ollut rahoja teettää jos kuinka paljon töitä.

— Antaahan ne, taikka ne ottavat itse, kun ovat siellä toimimiehinä.

— Niin juuri tekevät. Kyllä niitten kelpaa. Ei ole tuntoa eikä tasapuolisuutta tässä maailmassa.

— Ei ole, ei kirkon miehissäkään.

— Ihankohan se on totta, että rovasti möi ne Oulun porvarin paidat?

— No se on ihan totta, tiuskahtaa eräs vanhanpuoleinen akka uunin puolelta, kääntyen miehiin. Enkö minä itse sitä kirkolla kuullut. "Ne ovat liian hyviä köyhille antaa", oli sanonut, ja möi ja pisti rahat taskuunsa. Vaan ei myönyt kaikkia. Yhden antoi renkilleen, sille Taavetille, vuosipaidasta, vaan kielsi tiukasti kellekään puhumasta. Mutta kun minä istuin pappilan pirtissä jauhoja odotellen, ja Taavetti kumartui jotain rahin alta ottamaan, niin pistipä hänen nuttunsa hihasta näkyviin sen paidan ranne ja kiiltävä nappi. "Ylenpä nyt ovat pappilan miehet hienoissa paidoissa", sanoin minä, mutta Taavetti nauroi vaan ja iski minulle silmää, ja minä ymmärsin asian heti.

— Sellaisia ne ovat.

— Vaan pettipähän Nivamäen Matti sentään komitean sukkelasti.

— Mattipa onkin eri miehiä. Ei osaa jokainen pitää yhtä hyvästi puoliaan kuin hän.

— Koska se petti? Enpä minä ole kuullutkaan.

— Tässä toissa viikolla. Matilla oli jauhoja kotona viisikymmentä kiloa — ja teurastihan se kekrinä lehmänsä ja kolme lammastakin — mutta ei ollut kahvin papua. Oli kauppiaalle entistä velkaa, eikä sitäkään kautta heltinyt mitään. Mutta Matti ei joudukaan ensimmäisenä ymmälle. Otti surkeimman muotonsa päälleen, sairasti ja valitti, ja sai komitealta taas puoli säkkiä. Meni takaisin kauppiaalle. Kauppiaspa yritti pitää Matin säkin entisestä velasta, mutta Matti koveni, sai säkkiään vastaan kahvia, sokuria, tupakkaa, ja vielä kymmenen kiloa vehnäjauhoja. Tässähän se viime viikolla kelkkoineen niitä vehnäsiä kauppaili.

— Vai kaupanvehnäsiksi se ne jauhonsa leipoi.

— Niin teki. Mutta ei olekaan Matin vertaista viisaudessa yhtä sadasta.

— Jopa petti komitean.

— Nenästä veti, että napsahti. Mutta kyllä joutaakin vastavuoroon. Ei se ole mitään heidän vilppinsä rinnalla.

— Kun porvaritkin antavat, eikä sentään meille saakka pääse.

— Ei kuin välille jää. Kuka sitten antaa, ellei porvari, jolla on tunto ja armelias mieli — — —.

* * * * *

Naisväki on saanut aamuvellin liedellä valmiiksi ja se kannetaan pöytään. Pöydällä on pino ohuita reikäleipiä, jokainen tarttuu puiseen vellikuppiinsa, työntää peukalohankansa leivän reikään, ja niin alkaa aamiainen. Pöydän yläpuolella häkissä on kyllä pitkä rivi puulusikoita, mutta niitä ei tarvitse vellin syönnissä. Kukin ryyppii osansa vaan kuppinsa syrjästä. Sitten on pöydässä vielä "särvintä", mutta sitä on vaan kahdessa astiassa, kumpaisessakin pieni äkkiväärä puukauha, jota jokainen vuoronsa mukaan käyttää, pistäen sen taas takaisin astiaan. Kauha on yhä liikkeessä, mutta niin osavasti se kulkee, ett'ei sitä koskaan tavottele kaksi kättä yht'aikaa.

Väkeä on pöydässä tavaton joukko yhden talon väeksi, mitä he kaikki lienevätkään. Aamiaisen syönti kestää mahdottoman kauvan ja monet asiat on sen kuluessa vielä ennätetty pohtia, ennenkuin on miesten peukalohangassa leivästä vaan pelkkä reikä jälellä ja vellikupit tyhjinä. Ja istutaan siinä sittenkin vielä melkoinen rupeama, yhä jutellen ja asioita seuloen.

Päivä on jo alkanut sarastaa. Pirtin peräikkunasta näkyy kaukainen vuori hohtavana, niinkuin tulessa palaen, mutta pian peittää sen pilvi, ja hohto kohoaa heikompana korkeammalle.

— Kyllä siitä nyt tulee pyry, sanoo joku vanhemmista miehistä katsellen ikkunasta ulos.

— Pyryä se tuo rusko tietää, säestää pieni poika, jonka leuka tuskin vielä ylettyy ikkunan tasalle.

— Jokohan pyryn tekee tämän pakkasen päätteeksi, on yhteinen tuuma.

Minäkin yhdyn samaan arveluun, sillä ilma on lauhtunut ja heittelee jo vähän lunta.

— Pitäneekö lähteä juurikasten ajoon, vai mihin tässä ryhtyisi, tuumailee yksi miehistä.

— Mihinkäpä sitä muuhunkaan osannee ryhtyä, ja sehän se kumminkin on tehtävä, arvelee isäntä.

— Vaan jos siitä tulee oikea jumalan ilma.

— Saattaa kyllä sekin tulla, koska niin jäseniäni taas venyttää, tuumailee isäntä käsiään oikoen ja haukotellen. — Onhan se saatava kevääksi hauta, kun viisi säkkiä jo otin sen päälle Kiehimässä oululaiselta. Eikä ole tietoa, milloin ruukkilaistenkaan ajotyöt tässä rannan metsässä alkavat. Viisi säkkiä piti ottaa, millä tässä muuten eläisi, puhui hän kääntyen minuun, niinkuin vieraallekin asiaa selvittäen.

On jo täysi päivä, vaan ei mene monta tuntia joulun edellä niillä mailla, ennenkuin on taas uusi hämärä.

— Lähtisiköhän sinne juurikkaverstaille? kysäsee taas äskeinen mies, ikkunasta ulos katsellen.

— Etteköhän lähtene, vastaa isäntä. Kovinpa minun taas jäseniäni kolottaa, puhuskelee hän moneen kertaan, yhä käsiään ojennellen, ja kiipee vihdoin uunille. Eikä hänestä kohta näy muuta kuin lapikassaappaitten anturat, kun hän venyy pitkällään pimennossa valtavan uunin päällä, vatsassa kupillinen jauhovelliä ja rukiinen leipä.

* * * * *

Minä olin lähtenyt nälkää, puutetta ja yleistä hätää katsomaan, ja kyllä sitäkin näin. Näin monenmoista hätää, puutetta paljonkin, ja monta kohtaa, jotka tarvitsisivat mitä kiireellisintä apua ja korjausta, mutta vähemmässä määrässä sentään sellaista kamottavaa nälkää, josta minulla on kuva entisiltä ajoilta muistossani säilynyt. Sitäkin kyllä joukossa tapaa tälläkin kerralla, ja tapaisi varmaan enemmänkin, mutta hätäaputoimet ovat onneksi ehtineet sen jo koko lailla peittää.

Seuraavassa koskettelen vähän lähemmin tätä nykyistä hätää ja muitakin sen kanssa yhteydessä olevia seikkoja niissä pitäjissä, joissa matkustelin.

III.

Sotkamossa, Hyrynsalmessa, Ristijärvellä.

Niinkuin sanomalehtien kautta jo aikaisemmin syksyllä kyllä kuultiin, tuli kaikkinainen sato Koillissuomessa viime vuonna yleensä kurjin koko maassa. Sotkamossakin, jossa poikkeuksena sen puolen maista on joltisenkin paljon väki hyvää maaperää, on sato tullut sellainen, ett'ei siitä kaikitellen kannata paljon mainita mitään. Vanhat miehet väittävät poikkeuksetta, ett'ei 1867 vuoden sato ollut näin huono, sillä silloin oli saatu karjan rehua enemmän ja viljakin ollut laatuaan parempaa. Minä ainakin hiukan epäilen, lieneekö siinä puheessa perää, mutta kurja se on ollut tämänkin vuoden tulo. Ainaiset sateet ja ruoste, jonka täällä päin uskotaan satavan pilvestä ja sen vuoksi ahdistavan korkeita vaaranmaita pahemmin kuin rantamaita, turmelivat kaiken viljan melkein kokonaan. Rukiissa oli kyllä olkea vahvasti, mutta sato siitä on ollut vaan noin kymmenesosa tavallisesta, ja siitä leivottu leipä, jota minulle joka paikassa näytettiin, oli niin mustaa ja katkeraa, että sitä kuuluivat hyleksivän hevosetkin. Ja vaikka vielä senkin leivän — joka ei ole pettua parempaa — tyystin söisi, niin harvalle se sentään kestäisi edes jouluun. Löytyy joku puolikymmentä taloa koko Sotkamon laajassa pitäjässä, joissa sadasta lyhteestä on saatu 50 litraa (tavallinen sato 100 litraa), vaan ei niittenkään viljasta synny säällinen leipä ilman ostojauhoja lisäämättä.

Ohra, joka kesäviljasta siellä päin on paremmin koteutunut, on paikotellen antanut hiukan paremman sadon, niin että siitä sentään saadaan koko hyvää rieskaa ja talkkunaa, mutta enimmissä paikoin on siitäkin sentään tullut kato. Joku harva isäntämies kehui, että hänen ohransa vielä itääkin, joshan sitten itänevät keväällä, kun ruoste niissä vielä talven aikana jatkaa tuhoaan. Kauran viljelys on mitättömän pieni ja kerrassaan hukkaan meni sekin vähä. Perunat taas jäätyivät suureksi osaksi maahan. Mitä rukiin oraita vielä oli näkyvissä ohuen lumipeiton alta, näyttivät ne sentään keskulaisilta ja antavat toivoa tulevalle vuodelle.

Näin on asianlaita ihmisten ravintoon nähden omista tuloista. Mitä karjaan tulee, lienee sille sentään rehua runsaammin, koska lehmiä ei oltu aivan tuhottomassa määrin vähennetty. Heinät kyllä menivät monelta kokonaan hukkaan, jäivät sateen ja tulvan vuoksi tekemättäkin, ja huonoja ne tulivat kaikille, mutta kun olkia tuli runsaasti, toivotaan niillä sentään päästävän eteenpäin. Ja onpa joukossa tullut täysin hyviäkin heiniä — riippuen tietysti paremmista korjuutavoista — sillä useita kuormia sattui vastaani Kajaaniin menossa, eikä niissä tavara näyttänyt ollenkaan huonolta.

Sotkamolaisilla on paikotellen voimakkaita, lepikkoa kasvavia vuorien rinteitä, ja niitä käytetään niittyinä. Heinä niissä kuuluu kasvavan ylen rehevästi, niissä ei ole milloinkaan tulvista haittaa, ja ken vaan sai ne sateilta korjatuksi, hänellä ei ole aivan huutavaa rehunkaan puutetta. Niissä kasvavaa heinää kutsutaankin hyvyytensä vuoksi yleensä "maitoheinäksi".

Sellaiset ovat nykyään lyhyesti mainiten yleiset elämän ehdot Sotkamossa. Jokainen katselee synkkänä eteensä ja kulettaa kaikki vanhat säästönsä kauppiaan jauhoihin, joihin kokee sekoittaa omaa, kehnoa viljaansa mikäli se on mahdollista.

Jauhot eivät entisiin aikoihin verraten ole vielä ollenkaan pakkohinnoissa ja tuskin tulevatkaan. Maksetaan 61 kilon säkistä 14 markkaa, kun sama erä v. 1867-68 maksoi 30 à 35 markkaa. Mutta niitä ei anna kauppias velaksi ja monella on velkaa entisestäänkin. On otettava rahapenni, mistä suinkin saadaan. Myydään lintua, lampaannahkaa, oravannahkaa. Lampaannahoista maksetaan kyllä hyvä hinta, 2 à 2 mk. 50 penniä kappaleelta, ja metsällisten nahat ovat hyvin korkeissa hinnoissa. Mutta metsä on muuten antimillaan kitsas tänä vuonna. Kuuluu löydetyn summissa lintuja metsiin kuolleina ja päätetään niiden kuolleen ruuan puutteeseen, marjoja kun ei ollut. Eikä antanut saalista vesikään. Sotkamon vesistö kuuluu muutenkin olevan kalasta köyhää, vaan kun viime syksynä kaikki työt myöhästyivät, myöhästyi syyskalastuskin ja jäi lopulta tekemättä, kun järvet menivät jäähän.

Siis sekin särpimen apu, mikä ennen on kalasta ollut, jäi nyt saamatta. On turvauduttava merisilakkaan ja ulkolaiseen silliin, mutta nekin ovat mahdottomain rahtimatkain vuoksi kalliita.

Rahaa siis tarvitsee joka mies paljon, kun melkein kaikki suuhunpantava on ostettavissa, ja niitä on monia muita suuria rahaläpiä täytettävä, varsinkin tilallisilla, joihin tällainen kato välittömimmin koskee.

Suurempaa nälkää ei Sotkamossa vielä tuntunut yleensä olevan, mutta sentään oli monessa köyhemmässä kohdassa, monessa salokulman mökissä, jossa ei ollut ostojauhoa tarpeeksi käytettävänä, näyttäytynyt yksi huonon ruuan seurauksista, nimittäin punatauti ja pahantapainen vatsuri. Lapsissa sitä oli enin, ja vähän aikuisissakin, mutta yleinen toivo oli, että siitä kyllä pahemmitta seurauksitta päästään, joshan vaan tavalla tai toisella ostojauhoja saadaan. Ja toivottavaa on, että niitä saadaankin, sillä niistähän se kokonaan riippuu koko muukin "pärjäyminen", niistä yksin, eikä mistään muusta. Eikä siellä mistään muusta kuullut puhuttavankaan.

On tosiaan kummallista nähdä, kuinka sikäläinen asukas on tottunut nälkään ja huonoon ruokaan. Hän kuuluu joskus hyvinä aikoina kyllä saattavan muuttua hyvinkin hyväksi herkkusuuksi, mutta huonoina saattaa hän kiristää nälkävyötään luonnottomiin saakka. Missä vaan on edes silloin tällöin selvää leipää syötävänä niinkuin lääkkeeksi, siinä ovat köyhäin mökkiläistenkin repaleiset lapsilaumat (ja lauma niitä säännöllisesti on) aivan reippaan ja terveen näköisiä, vaikkei mitään muuta ruokaa olisikaan; ja kumma on, ett'ei viime vuoden viljasta, missä sitä enemmän oli käytetty, ollut jo joku henkeään heittänyt, koska minulle väitettiin, että siitä hierotulla ruostepölyllä ovat russakatkin kuolleet. Sitä en tiedä, onko tässä perää, vaikka kyllä minulla näitten ruosterukiitten suhteen toiselta puolelta olisikin sellainen syntinen toivomus, että niillä edes kuolisi sukupuuttoon koko se elukkalaji, nimittäin juuri russakat sieltä pohjan periltä, kunhan vaan ihmiset säästyisivät. Se olisi ehkä suurin hyöty, mitä viime vuotisista rukiin jyvistä siellä saattaisi olla. Tämä on joutava asia itsessään, ja olen sitä maanvaivaa edellä jo liiaksikin kuvaillut, mutta tahdon siitä vieläkin mainita, kun kuulin niin monia valituksia, ett'ei siellä muka saa kunnollista russakan myrkkyä, koska kauppiaat sekoittavat siihen vehnäjauhoa! Ja minä luulen, että jokaisella, joka sinne etelästäpäin joutuu, on juuri sama toivomus kuin minullakin, eikä se ole suinkaan pienimpiä toivomuksia, mitä näitten puutteenalaisten seutujen suhteen saattaa tehdä.

Kaiken sen johdosta, mitä jo Sotkamossa ennätin nähdä ja kuulla, alkoi minussa vakaantua yksi johtopäätös, joka ei koske ainoastaan sitä kuntaa, vaan pitänee paikkansa kaikissa muissakin pitäjissä sielläpäin, ja se on se, että tilalliset, varsinkin pientilalliset ja samoin myös torpparit, s.o. yleensä maahan kiinnitetty väestö, kärsii siellä kadosta enin.

Irtolaiskansa ja työmies ei oikeastaan ole suoranaisesti kadottanut mitään, kunhan vaan saa työtä. Ulkolaista viljaa hän ostaa syödäkseen parhaimpinakin vuosina, eikä sen hinta nykyään ole juuri, tuskin yhtään korkeampi kuin ennenkään. Hän on yhtä vapaa lähtemään työhön kuin ennenkin, mutta vaikeampi on sen, joka on maahansa kiinnitetty, poistua ulkoapäin aivan kaukaa työansiota etsimään.

"Mitä on siitä apua", lausui eräs pientilallinen, "että ainoine hevosilleni menen savotalle ja siellä syön evääni ja ruokani. Joukko syö kotona kumminkin, omat työni jäävät tekemättä, lannat ensi kesäksi varaamatta, ja niin on minulla tulevana vuonna sama kato kuin nytkin, sillä eivät nämä peltotilkut kasva ilman työtä ja lantaa."

Hän oli minusta nähden ihan oikeassa, mutta ellei hän apua saa, niin täytyy hänen lähteä tukkitöihin tai mihin tahansa, sillä asia ei ole sillä hyvä, että hän oman joukkonsa elättää, vaan on etupäässä hänen niskoilleen sälytetty koko kunnallisverojen raskas taakka, joka ei ole koskaankaan aivan kevyt, vaan tällaisina vuosina vielä entistäänkin raskaampi. Ei ole sillä hyvä, että hän omille lapsilleen leivän hankkii, hänen täytyy huolehtia vielä sadoista muitten lapsista, joille kunnan vaivaishoitokassasta leipää patistetaan, ja enemmän juuri nyt, kuin parempina vuosina. Ja sitäpaitse täytyy hänen suorittaa monet muut kunnalliset maksut, ei yksin vaivaisrahoja.

Ja ell'ei hän niitä hyvällä maksa, niin häneltä otetaan pakolla, niinkauvan kun hänellä on kiinteätä omaisuutta mistä ottaa. Vuonna 1901, joka oli vuosien parhaita, hoidettiin Sotkamon kunnassa, jossa on noin 9,000 asukasta, yli 300 vaivaista kokonaan ja noin 160 henkeä sai tilapäistä vaivaisapua. Koko kunnalliset menot nousivat yli 30,000 markkaa, josta 15,000 markkaa meni yksin vaivaishoitoon. Ja kun ottaa huomioon sen tosiasian, että enimmiltä irtolaisilta, joilta tähän summaan olisi tullut mitättömän pieni lisä, ei sitäkään ole saatu, kuten kunnalliset tilikirjat osoittavat, niin on koko tuo määrä lähtenyt yksinomaan tilallisten kukkarosta. Kun tähän vielä lisää, että sielunhoito Sotkamossa, ilman niitä suuria menoeriä, joita on ollut papiston puustellien rakennuksessa, nousee vuosittain kirkollismatrikkelin mukaan noin 12,000 markkaan ja tämäkin etupäässä, melkeinpä kokonaan, menee tilallisilta, niin arvaa sen taakan, mikä siinä on kadon kärsineen maanviljelijän niskoilla. Eikä suinkaan tunnu helpoittavalta tässä seikassa se ainainen huuto, joka meillä kyllä muuallakin jo hyvin tunnetaan, vaan joka täällä käy vielä kovempana kuin muualla, että kunnan täytyy antaa apua, sen täytyy elättää meitä! Tappakoonhan!

Irtolainen, ainakin useampi heistä, joka ei pidä sillä lukua pysyykö yhteiskunta pystyssä, vai kaatuuko se, syö joka pennin itse, minkä ansaitseekin.

Tältä puolelta katsottuna on köyhän tilallisen asema tukalampi. Syytä on tosin hänessä itsessäänkin. Hän on entisinä aikoina tiedon puutteessa ja ajattelemattomasti, useimmin ehkä pakostakin, myynyt metsänsä liian paljaaksi tai lopen tärvännyt sen tervan poltolla, niin että hänen nyt monasti täytyy nostaa ruunun metsistä kantoja tervaksiksi, päästäkseen Ouluun rahapennille, vaan tämä seikka ei tässä hädässä enää asiaa muuta. Hän on siinä asemassa, missä hän on.