language: Finnish

ILOINEN HARBORI I

Kirj.

Kalle Potti

Duluth, Minn., Päivälehti Kustannusyhtiö, 1924.

ILOINEN HARBORI

Ollaksensa suojassa heinäkuun paahtavalta auringon paisteelta, on suomalaisen "kängin" paasi etsinyt itsellensä varjoisan paikan laivan komentosillan alla. Siellä hän nojaa isoa köysikasaa vasten. Mies on syviin mietteisiin vaipunut ja hänen kasvoistaan kuvastuu surullinen ilme. Näin hän oli hetken uinaillut, sivullisen mielestä vetelehtijän joutilasta raukeaa nuokkumista. Mutta ken tunsi Stenroosin, tiesi, että tämä mies ei kuluttanut aikaansa turhuuteen. Hiljaisina, yksinäisinä hetkinä hänellä oli aatokset sitä vilkkaammassa työssä. Mitä tuossa siimeksessä nyt mietti, sen hän itse vain tiesi. Mutta mitä meinaa miehet, kun työn kiireimmillään ollessa nousevat ylös laivan kannelle yksi toisensa perästä! Stenroos havahtuu uinailustaan ja hyökkää ensimäistä tulijaa vastaan ja hirmuisen uhkaavalla äänellä, silmät tulta iskien kysyy: "Mitä tämä merkitsee?"

"Mitäpä tämä muuta merkitsee, kuin, että joka mies Romulaan olutta juomaan!" ärjäsi Vähänkyrön Teemu ja jatkoi hyvin kiusoittavalla äänellä: "Kukahan viitsisi kaiken päivää juoda tuota ämpärillä kannettua lämmehtynyttä lerua!" päättäväisenä nousten joukon etumaisena laivan kaidepuulle.

Stenroosin hahmo muuttui, silmät sädehti tulta kun hän tämän nähtyään syöksähti laivan kaidepuulle yhtä päättäväisenä estää miesten aikeen. Myrskyä ennustavalla äänellä puhuen hän ensin veti Teemun tilille: "Minä olen sinua pitänyt miesten parhaana, Teemu", jyrisi Stenroosin ääni, "mutta sinä oletkin kelvotoin raukka. Lähdeppäs nyt keskellä kiireintä työaikaa kapakkaan ja yllytä koko joukko mukaasi!" Näin pauhasi Stenroos, ja hänen nyrkkinsä huitoi juuri uhkaavasti Teemun nenän, alla. "Etkö sinä muista, kun viime talvena pyysit minun kirjoittamaan vaimollesi, itse kun et osaa, että et enää tule koskaan juopottelemaan, et kapakoitsijoille rahojasi pänttäämään? Eikö vaimosi kirjoittanut sinulle, että hän oli viime talvena pakoitettu kulkemaan talollisten halonhakkuussa, kipristelemään viluissaan pakkasessa, ansaitaksensa edes leipää ja suolaa lastensa henkipitimiksi? Eikö hän surkeasti valittanut sitä, kun hänen oli pakko viedä pahanpäiväinen poikaressu kanssansa metsään auttamaan halkojen pinoamisessa, että olisi tullut enemmän näkyvää, ja eräänä pakkaspäivänä poikasen toinen jalka paleltui? Tahdotko sinä nyt tällä hurjalla, mielettömällä juomahimosi tyydyttämisellä saada sen aikaan, että lapsesi toinenkin jalka paleltuu ensi talvena lumikinoksissa rämpiessään, kun sinä itse, tunnotoin isä, kesäpäivänä istut kapakassa meluten ja hoilaten?" pauhasi Stenroos Teemulle ja kääntyen toisten junkkarien puoleen hän jatkoi ripitystänsä: "Jos te ette lopeta tätä kurjaa menoa, niin se ei tule päättymään hyvin. Kunnian kukko ei teille laula! Te saatatte suomalaisten maineen sellaiseen asemaan, että sitä ei ainakaan yhden sukupolven aikana voida nostaa siitä loasta mihin sitä miesvoimin yritätte polkea. Koko suomalainen kansallisuus joutuu teidän ja näissä satamissa työskentelevien meikäläisten tähden kärsimään. Uskonpa, että teidän raakalaisuutenne on antanut viranomaisille aihetta miettimään, että suomalaisilta olisi suljettava portit Amerikaan pääsylle kokonaan. Ettekö te, senkin hunsvotit, käytä järkeänne ensinkään, vai onko se kokonaan himmennyt tämän kesän juomingeissa! Katsokaas, tämä laiva on seisonut täällä jo kaksi viikkoa odottaen lastin purkamista. Eilen te keskeytitte työn samoin kuin nytkin. Tämä on hävytöntä!

"Meissä; kaikissa, lukuunottamatta tuota raumalaista, virtaa Vaasan
veri ja me teemme mitä itse tahdomme, herroilta siihen lupaa kysymättä!
Vai mitä pojat?" ärjäsi toinen vähäkyröläinen tönkäisten Teemua, joka
Stenroosin ripityksestä oli vähän pehmennyt, kylkeen.

"Joo, kyllä meissä Vaasan veri kiehuu, mutta eikö sittekin olisi viisainta seurata Stenroosin neuvoa ja tyhjentää tämä laiva ensin Mikään ei meitä sitte voi estää menemästä Romulaan, ei pienet eikä suuret herrat eikä itse Stenroosikaan. Ei voi, sen minä sanon pojat!" esitti kantansa asiassa latvaheikkoolainen.

"Kuulitte mitä körttiläinen puhui. Hänessä on varmaankin tapahtunut uusi kääntyminen!" ivasi Lehmäjoen Piltto. "Ettekö tiedä, että latvaheikkoolainen viime lauantai-iltana putkasta päästyään vannoi kaikkien Ylistaron körttiläisten nimessä, että hän ei koskaan enää juopottele, eikä mene Ison Liisan yörauhaa rikkomaan", säesti vähäkyröläinen.

"Huolehdi omista asioistasi ja jätä minun asiani tonkimatta", ärjäsi latvaheikkoolainen närkästyneenä ja lisäksi letkautti: "Ei minun akkani tarvitse fyrrykaupalla kulkea Laihialla niinkuin kyröläisten akat tekevät."

"Sano vähäkyröläinen, ettei nuo muunpaikkaset luule, että
Isossakyrössäkin on fyrrytehdas", oikaisi isokyröläinen.

"No, ei ole suurta eroa fyrrytehtaan ja luutatehtaan välillä. Luutataakka selässä niitä näkee Isohkyrönkin Amerikan leskiä tallustelevan pitkin Ylistaron kylien kujia", sutkasi Teemu voitonriemuisena.

"Mitä tässä turhaa kiistellään ja aikaa kulutetaan, mennään kapakkaan tai tyhjennetään laiva!" ärähteli laihialainen.

"Samaa sanon minä, joka mies Romulaan!" hihkasi raumalainen.

Miesjono ohjasi askeleensa kohti Romulan kapakkaa korviansa lotkauttamatta Stenroosin uhkauksille ja pelottelulle. Kapakkaan painui joka mies.

Stenroos jäätyään yksin laivalle, sääli miehiään heidän onnettoman juomapaheensa tähden. "He ovat kaikin puolin miesten parhaita työssä", puheli hän itsekseen vähän lauhduttuaan vihasta, "mutta heikkoja taistelemaan paheita vastaan. Mikä meidät nyt perii kun työ taas keskeytettiin! Miehet mellastavat kapakassa kiireimmän työn aikana! Ovat nämä kauniita poikia, nämät minun suomalaiseni! Millähän keinolla nyt voin puolustaa heitä jouduttuani tilille tästä kolttosesta, minkä taas tekivät? Olen niin usein käyttänyt valttinani suomalaisen työkuntoa, jonka herrat itsekin tietävät. Mutta voiko sitä aina käyttää? Ei ainakaan silloin, kuin työ jätetään keskeneräiseksi ja mennään mässäämään. Mitenkähän tästä vaan selvitään." Tällaiset mietteet ja kysymykset liikkui Stenroosin ajatuksissa kävellessään kiihkeästi laivan kannella yksin jäätyään, miestensä melutessa Romulassa.

Romula oli Suomen ruotsalainen ja tunnettiin hänet samalla nimellä kuin kapakkansakin, jonka ylistarolainen körttiläinen oli ristinyt erään kerran kohmelon jälkeen parannusta tehdessään. Kapakoitsija osasi riittävästi suomeakin tullakseen toimeen suomalaisten kuntiensa kanssa. Vaimonsa oli myös Suomen ruotsalainen, eikä osannut suomea enempää kuin miehensäkään, paitsi että hän oli etevämpi ruokottomien sanojen käyttämisessä rivojen ja juopuneitten tokkamiesten kanssa. Niinpä usein kuului naurun hörötystä kapakasta, kun Romulan emäntä pani parastansa laulamalla murheellisesti suomalaisia renkutuslauluja höystellen niitä runsaasti rivoilla sanoilla. Silloin yksi ja toinen suomalaisista kilvan "pani pystyyn koko rauntin." Sellaiset päivät olivat rahallisia päiviä Romulan kapakassa.

Harborissa oli jo silloin kaksikin suomalaista kapakkaa. Niissä tavallisesti käytiin ottamassa ensimäiset ryypyt, mutta sitte kun päästiin "toiselle kymmenelle", niin sitte mentiin aina Romulaan. Romulassa tuntui olevan vapaampi rallattaa. Romulan emäntä, Anna, osasi päihtyneitä niin miellyttää, että missään ei ollut niin miellyttävää paikkaa aikaansa ja rahojansa tuhlata kuin Romulassa. Romulassa ne juhlittiin juhlat, tapeltiin tappelut ja siellä ne juotiin rahatkin. Täällä sitä näemme "Iloisen Harborin" suomalaiset tokkamiehet helteisinä kesäpäivinä istumassa, lyömässä korttia ja latkimassa olutta muutamien remutessa lattialla tanssin touhussa. Tämä on ajassa noin neljäkymmentä vuotta sitte, silloin, kun ensimäiset suomalaiset saapuivat Ohion satama-alueille.

Laivan kapteeni kun huomasi, että miehiä ei ala tulemaan takaisin kapakasta, meni tokan superintendentin luokse ilmoittamaan, että jos ei puolen tuimin kuluttua aleta hänen laivaansa tyhjentämään, niin hän vie laivan toiseen satamaan tyhjennettäväksi ja jättää tehdyn työn maksamatta.

Tokan superintendentti kiiruhti Stenroosin luo neuvottelemaan mitä olisi tehtävä. He lähtivät yhdessä Romulaan puhuttelemaan miehiä.

"Täälläkö te vaan juopottelette ja pelaatte korttia kun laiva odottaa tyhjentämistä?" ärjäsi Stenroos huomattuaan, että miehet kahdessa eri pöydässä pelasivat korttia ja kummankin pöydän vieressä oli suuri oluttynnyri lattialla. "Se on nyt miehet sillä tavalla, että jos te ette heti lähde työhön, niin laiva lähtee toiseen satamaan ja me jäämme ilman palkkaa. Kapteeni äsken oli jo hyvin äkäinen, ja minä uskon, että hän panee uhkauksensa täytäntöön", jatkoi Stenroos.

Tokan supitentti pyysi myös hyvin kauniisti, että miehet lähtisivät työhön.

Raumalainen, joka merimiehenä ollessaan oli oppinut englanninkieltä, lausui hyvin röyhkeästi: "Weit, till ve finis tis keim, ant ämpti tät piir käk!"

"Minä tykkä meehet, että kyllä se on paremp panna yks mees vakti tämä laiva, ettei se on saada mennä ja jättä kaikki mees ilma, raha. Minä anta täme Romuse pyssy, että se on saada ampu kun joku otta se köysi irti", ehdotti Romusen emäntä ja tarjosi pyssyä latvaheikkoolaiselle.

"En minä ota teidän pyssyjänne enkä myös mene laivaa vahtimaan, mutta antaa sen tuolle Tuhkalan Iiskalle. Sehän se aina ylpeilee kuinka hänen isänsä on kaatunut Napuen taistelussa, ja tottapa poika on tullut isäänsä, että uskaltaa pyssyä käsitellä, jos tarve vaatii. Vaikka muuten minä olen hänen isänsä suhteen siinä varmassa luulossa, että hän oli yksi niistä kolmesta raadosta, jotka pari vuotta tappelun jälkeen löydettiin erään talon navetta prunnista, jonne pelkurimaisuus oli heidät ajanut piiloon. Kävikin heille niin hullusti etteivät päässeetkään pois, vaan täytyi kuolla sinne. Urhoollisuutta siinäkin tarvittiin!" ivaili latvaheikkoolainen.

"Körttiläinen taas haaveilee", pisteli Tuhkalan Iiska ja jatkoi: "Etkös tiedä, ettei minun isäni ollut körttiläinen, vaan sotilaan pukua kantava suomalainen soturi? Niillä kolmella miehellä, jotka sieltä puinnista löydettiin, oli jokaisella körttipuku päällä! Minä olen vieläkin ylpeä, että isäni kuoli kunnialla taistellessaan maansa puolesta. Mitä tulee itseeni, niin en vähääkään pelkäisi ottaa pyssyä käteeni, jos pitäisi taistelemaan lähteä eestä Suomen maan. Mutta muutaman päiväpalkan takia en ota ampuma-asetta käteeni."

"No nyt, ne riivatut irroittavat jo köysiä laivasta! Menkää joutuun ottamaan kiinni ettei pääse lähtemään!" huusi joku joukosta nähdessään auki olevasta ovesta, kun yksi laivamiehistä irroitti köyttä laiturilla olevasta paalusta. Pöydät ja tuolit lensivät nurin miesten äkkinäisen lähdön johdosta, ja jos he eivät niin kiireisesti olisi lähteneet, niin laiva epäilemättä olisi mennyt, sillä seilari oli juuri ottamassa viimeistä köyttä irti kun Tuhkalan liska tarttui häntä kauluksesta kiinni ja antoi pari suomalaista korvapuustia "kuka käskisi".

Kun kaikki miehet olivat taasen saapuneet laivaan ja alottaneet työn, kutsuttiin Stenroos tokan konttoriin. Stenroos arvasi heti, mistä on kysymys ja pahaa aavistaen noudatti kutsua.

"Se on nyt sillä tavalla Mr. Stenroos", alotti tokan supitentti, "että koska te ette saa miehiänne tottelemaan, niin että he tyhjentäisivät laivan yhtämittaa silloin kun se saapuu satamaan, niin meidän on pakosta hankittava uudet miehet suomalaisten tilalle, niin ikävältä kuin se tuntuukin. Saamme ilmoittaa teille, että meille on jo tulossa irlantilaisia ja joitakin ruotsalaisia, joten voitte ilmoittaa siitä miehillenne."

Stenroosia tahtoi naurattaa tällainen puhe, mutta hän pidättäytyi sanomasta mitä oli mielessään, kuunteli vaan.

Erien tokalla, josta suomalaiset Harboriin tuotiin, oli jo ollut kaikkia kansallisuuksia koittamassa mihin miehet pystyy, irlantilaisia kaksikin eri kertaa, mutta "oorin" käsittely oli niin raskasta, että siihen ei pystynyt muut kuin suomalaiset. Stenroos tiesi sen, että ilman suomalaisia ei tulla Harborissakaan toimeen. Hän kumminkin lupasi tehdä parhaansa, että miehet tästäedes säännöllisesti tekisivät työtä, mutta samalla hän kumminkin aivan kuin hienona uhkauksena miestensä puolesta huomautti, että kyllä suomalaiset ovat valmiit poistumaan vaikka heti, jos niin vaaditaan, käyttäen tätä keinoa valttinaan tällä kertaa. Stenroos rakasti miehiään sentään ja oli aina valmis pian unohtamaan heidän virheensä.

Joitakin päiviä myöhemmin saapuikin irlantilaisia noin nelisenkymmentä miestä ja kymmenen ruotsalaista heidän mukanaan Harboriin. Tämä oli suomalaisille yllätys ja samoin Stenroosille. Stenroosikin oli ollut siinä uskossa, että yhtiön päällystö vaan peloitteli häntä. Irlantilaisia tosiaan oli jo Harborissa entuudestaan, mutta he olivat rautatien töissä ja muissa kaupungin töissä, mutta ei tokka hommissa. Saman päivän iltana, kun nämä irlantilaiset saapuivat Harboriin, olivat ennen tulleet irlantilaiset järjestäneet kapakkatanssit uusien tulokkaitten vastaanotoksi. Suomalaiset eivät koskaan menneet irlantilaisten toimeenpanemiin juhliin enempää kuin he kävivät irlantilaisissa kapakoissakaan. Mutta nyt, kun Romulassa oli päästy juhlatuulelle ja tokkakomppanian huomautus tuottaa irlantilaisia, suomalaisten tilalle kirveli heidän mieliä, niin he päättivät mennä katsomaan minkä näköisiä nuo uudet tulokkaat, jotka heidän tilansa työpaikalla uhkaavat ottaa, oikeastaan ovat. Astuttuaan kapakkaan kävelivät he suoraan tiskin luokse ja Tuhkalan Iiska tilasi joka miehelle viinaryypyn ja olutlasin. Kapakoitsija huomasi, että miehet ovat jo kovin päissään ja peläten tappelua, kieltäytyi antamasta heille juotavia, sekä kehoitti sensijaan menemään heitä kotiinsa. Iiska uudisti tilauksensa, mutta kun kapakoitsija ei nytkään ottanut sitä huomioonsa, niin hän tarttui kiinni tiskin päällä makaavan kissan takajalkoihin ja heitti sen auki olevasta ovesta tanssihuoneeseen sillä seurauksella, että se siellä osui erään punatukkaisen naisen päähän. Muuta ei tarvittu. Useampia miehiä syöksyi heti tanssihuoneesta kapakan puolelle. Takit riuhtaistiin päältä ja niin alkoi nyrkit salamoida joka puolelta. Suomalaiset, jotka eivät osanneet nyrkkeilemisen taitoa eivät voineet pitää puoliaan, vaan kasvot verissä ja silmät pullollaan ja mustina olivat pakoitetut perääntymään ulos. Siihen ei tappelun temmellys kumminkaan loppunut. Suomalaiset menivät takaisin Romulaan, jossa oli vielä useampia suomalaisia ja täällä varustauduttiin oikeilla tappeluaseilla ja niin mentiin uudestaan mittelemään voimia irlantilaisten kanssa. Irlantilaiset olivat aavistaneet, että suomalaiset tulevat uudestaan ja ehkä suuremmalla voimalla ja siinä pelossa he olivat lukinneet ovet.

"Ikkunasta sisään!" huusi ilmajokelainen ja samalla työnsi tyhjällä oluttynnyrillä ikkunan puitteineen sisälle.

"Aukee se ovikin!" riemuitsi laihialainen, ja samoin tyhjällä oluttynnyrillä läimäytti oven säpäleiksi.

Sisältä alettiin ampua seurauksella, että panos sattui latvaheikkoolaisen käteen, murskaten etusormen. Mutta viis hän siitä välitti, sisälle päästä piti! Katossa oleva öljylamppu lyötiin rikki ja pian huoneessa vallitsi pimeys.

Kutka tappelussa olivat pitäneet puolensa, siitä ei oltu varmoja. Se vaan tiedettiin, että seuraavana päivänä oli lievemmin ja ankarammin kolhittuja kummallakin puolen joukkueessa, toisia hyvin vaarallisestikin runneltuja.

Tämä oli alku suomalaisten ja irlantilaisten vihollisuuksiin, jota kesti vuosi sen jälkeen; harva se päivä ettei kuultu pienemmästä tai suuremmasta käsirysystä suomalaisten ja irlantilaisten välillä, joissa suomalaiset käyttivät melkein aina puukkojaan. Juhliksi aina valmistettiin joukkorysy. Suomalaiset iskivät aina kansallisella aseellansa "härmäläisellä", jota irlantilaiset kauhulla pelkäsivät.

Suomalaiset näkivät turvallisuutensa vuoksi parhaaksi asettua asumaan kaikki samaan taloon voidakseen hyökkäyksen sattuessa yhteisvoimin puolustautua. Talo, johon he asettuivat, sijaitsi Joseph-kadun päässä Siltakadulla. Tälle talolle irlantilaiset antoivat nimeksi "Castle Cart". Usein he tekivät tuimia hyökkäyksiä taloa vastaan, mutta verissäpäin he aina palasivat takaisin. Ikkunat he kyllä rikkoivat Mäntykadun puolelta usein, varsinkin öisin, mutta sen pahempaa eivät he voineet saada aikaan. Irlantilaiset tulivat kumminkin niin paljon ylivoimaisemmaksi suomalaisia, että suomalaiset päättivät linnoittaa Castle Cartin Mäntykadun puolelta. Korkea lauta-aita rakennettiin melkein ympäri talon ja aidan päälle vielä asetettiin piikkilanka, joka esti aidan yli kiipeämästä. Yön aikana oli aina yksi vahti porttikäytävällä pitämässä huolta ettei kukaan vaarallisen näköinen henkilö päässyt sisään.

Stenroosiin tämä elämä koski masentavasti. Hän ei niin paljon kärsinyt itsensä tähden, mutta kun hänen tarkoituksenaan aina oli ollut perustaa Harboriin pysyvä suomalainen kylä, ja nyt kun hän näki, miten suomalaisten maine oli mennyt, että heitä kohdellaankin kuin koiria, niin tämä saattoi hänet murheelliseksi. Stenroos oli hyvin uskonnollinen mies ja luotti Korkeimman johtoon. Monta kertaa hän oli polvistunut vuoteensa vieressä rukoilemaan, että Jumala avaisi kansalaistensa silmät näkemään ja sydämet ymmärtämään sen surkean tilan, johon he ovat juoppouden tähden joutuneet. Hän mietti kaikkia keinoja, joilla voisi saada maanmiehensä luopumaan hurjasta ja synnillisestä elämästään ja herätetyksi heissä harrastuksia hyveisiin. Hän oli vakuutettu, että jos suomalaiset kerran saadaan luopumaan kapakkaelämästä, niin silloin on helppo saada parempaa tilalle. Suomalainen tahtoo toimia, ja on toimiessaan uuttera. Paheissakin on hän ylinnä.

Stenroos tunsi mielessään, että hänen velvollisuutensa oli pelastaa kansalaisensa siitä vaarasta, jota kohden he olivat kulkemassa. Mutta millä tavalla? Siinä oli kysymys, joka tuotti hänelle päänvaivaa. Stenroos oli juuri lukemassa Raamattuaan, joka olikin ehkä ainoa suomalainen kirja Harborissa, kun hänelle selveni tästä pyhästä kirjasta aivan kuin kehoituksena, että hänen tulisi ryhtyä perustamaan raittiusseuraa paikkakunnalle. Hänelle selvisi asia pian, ja hän päätti ryhtyä hommaan. Oli saatava miehet koolle asiasta neuvottelemaan, jonkatähden hän kirjoitti kokousilmoituksen, jossa teki selkoa kokouksen tarkoituksesta. Ilmoituksen sisältö oli: "Suomalaiset kokoontukoot tähän huoneeseen keskustelemaan asiasta, joka koskee olemassaoloamme Harborissa." Ilmoituksen hän naulasi Castle Cartin kokoushuoneen seinälle. "Vielä kerran irlantilaiset, samoin kuin muutkin kansallisuudet, tulevat näkemään, että suomalaisten sivistys Harborissa on yhtä korkealla, jos ei korkeammallakin, kuin toistenkin kansallisuuksien, vaikka se nyt onkin surullisen alhainen", puheli hän itsekseen, kun oli saanut naulatuksi ilmoituksen seinälle.

"Mikäs se niin tärkeä asia on, joka koskee oikein olemassaoloamme?" tiedustelivat ilmoitusta tarkastelemaan kokoontuneet miehet. Mutta Stenroos ei ryhtynyt pitempiin selityksiin tällä kertaa.

Kun määrätty päivä tuli ja ilmoitetun kokouksen piti alkaman, niin jokainen paikkakunnalla asuva suomalainen oli saapunut tilaisuuteen; neliin, jotka olivat väkijuomilta liikutettuja eivät malttaneet olla poissa, lukuunottamatta puolta tusinaa, jotka edellisenä yönä olivat joutuneet poliisin satimeen.

Tarkkaavaisina kuunneltiin kun Stenroos alkoi puheen sanoen: "Arvoisat heimoveljet! Teistä ei kukaan voi väittää, että me eläisimme sellaista elämää kuin ihmiseltä vaaditaan tänä valistuksen aikakautena. Teidän jokaisen täytyy myöntää sekin, että ei eläin alentuisi rypemään kanssanne tuolla kapakoissa, jossa te vietätte kaiken joutoaikanne ja vieläpä olette niissä silloinkin kun pitäisi olla työssä. Me kourallinen suomalaisia irlantilaisten ja muitten kansallisuuksien kanssa, olemme saattaneet tämän Harborin sellaiseen huonoon huutoon, että tätä muilla paikkakunnilla kutsutaan Amerikan helvetiksi, ja meitä suomalaisia, jotka meistä jotain tietävät, itse pääruhtinaan kynsistä karanneiksi pikku-paholaisiksi. Tämän lisäksi on tokkakomppania päättänyt meidät karkoittaa työmailtansa, ellemme aivan heti lopeta juontiamme ja kurjaa elämäämme ja ala tekemään säännöllisesti työtä. Armotta saamme lähteä katselemaan muualta työpaikkoja, ja sattuu, niin saamme lähteä koko maasta tiehemme."

"Mutta", jatkoi Stenroos, "meillä on yksi varma keino, jonka kautta pelastumme ja vielä voimme pelastaa irlantilaisetkin, ja me onnistumme, jos meiltä vaan ei puutu tahtoa. Se keino on, että perustamme raittiusseuran tänne Harboriin. Me tahdomme täten näyttää ruotsalaisille ja muillekin kansallisuuksille, että suomalaiset omaavat hyviäkin aatteita ja ihanteita. Me tulemme heille, pilkkaajillemme, näyttämään ja todistamaan, että suomalaiset eivät ole syntyneet juomareiksi, eivätkä ole tulleet tähän maahan kapakoissa lojumaan ja rähmästelemään."

Stenroos oli tuskin kerinnyt lopettamaan puheensa, kun useammasta suusta yht'aikaa kuului: "Ei mitään raittiusseuraa! Kyllä sitä on meille muuallakin tilaa, jos Harborista pois ajetaan."

"So so, pojat! Ei sitä nyt niin jyrkästi saa kieltää, puhutaan järkevästi!" huomautti Mäki-Töyli.

"Samaa sanon minäkin. Puhutaan järkevästi, eikä kaikki yht'aikaa", lisäsi Piltti.

"Jokaisen, joka haluaa käyttää puhevuoroa, on sitä pyydettävä ja esitettävä mielipiteensä nousemalla seisomaan", esitti raumalainen.

Laihian mies käytti ensimäiseksi puhevuoron lausumalla: "Minä ainakin kannatan raittiusseuran perustamista. Mutta vaikka se nyt jo perustettaisiinkin, niin minä toivoisin, että huomenna ainakin vielä saisi juoda ja antaa noille irlantilaisille oikein kunnon selkäsaunan, ikäänkuin lopettajaisiksi vaan."

"En minäkään vastaan ole raittiusseuran perustamista, mutta minä ainakin toivoisin, että joka sunnuntai aamu saisi ottaa edes pari hyvää naukkua viinaa ja jonkun lasillisen olutta", liittyi Tuhkalan Iiska kannattamaan laihialaisen mielipidettä.

"Olen samaa mielipidettä kuin Iiskakin, että sunnuntaisin pitää saada ottaa joitakin ryyppyjä. Minä olen palvellut Ylistaron pappilassa toistakymmentä vuotta ja niin kova raittiusmies kun se pastori olikin, niin joka sunnuntaiaamu hän antoi väelle ryypyn viinaa, ja toisinaan, kun ukko oli hyvällä tuulella sai kaksikin ryyppyä", selitti ylistarolainen perin merkitsevästi.

"Jos kerran raittiusseura perustetaan, niin kyllä se niin pitää perustaa, että ei yhtään tippaa saa jäsenet maistaa perustamisen jälkeen. Mutta muuten minä olen sitä mielipidettä, että se ei ole Jumalan sanan mukaista perustella sellaisia seuroja. Jos me olemme todellakin kristittyjä, niin me olemme itsestään raittiita, näin sanotaan sanassa", vakuutti latvaheikkoolainen.

"Eikö körttiläisillä olekin toisellainen sana, kuin muilla ristityillä?" letkautti Tuhkalan Iiska.

"No, jos nyt tänä iltana perustettaisiin raittiusseura, niin mihinkä nuo viinat ja oluet tuolta potrista pantaisiin? Ei suinkaan unta ainakaan ojaan kaadettaisi! Sentähden minä toivoisin, että jätetään nyt ainakin vielä koko seuran perustamishomma toiseen aikaan ja juodaan ostetut viinat ensin pois", ehdotti kuurtanelainen.

"Voisihan jälelläolevat viinat lähettää vaikka sinne Ylistaron pappilaan aamuryypyiksi!" letkautti Iiska taas iskien silmää laihialaiselle.

"Pois nyt turhat väittelyt ja ivapuheet, että voidaan keskustella asiasta rehellisesti", pyysi Stenroos, sekä jatkoi: "Täältä on nyt jo lähes puolet miehistä mennyt tiehensä, arvattavasti kapakkaan, mutta voimmehan me silti päättää seuran perustamisesta. Minä toivon, että kaikki, jotka tahtovat yhtyä raittiusseuraan, tulevat ja kirjoittavat tähän kirjaan nimensä." Samalla Stenroos asetti sitä varten varaamansa kirjan pöydälle.

Ilmajoen mies oli ensimäinen, joka kirjoitti nimensä tähän jäsenkirjaan, johon oli valmiiksi laadittu raittiuslupauksen kaavakin.

"Nyt on sinun vuorosi", kehoitti Stenroos ylistarolaista.

"En minä osaa kirjoittaa", vastasi tämä.

"Joka ei osaa kirjoittaa nimeään, niin hän voi tehdä puumerkkinsä. Onhan jokaiselle vielä ainakin puumerkki jälellä, jos kaikki muu omaisuus olisikin jo juotu", selitti Stenroos. "Tosiaan, ei minulla muuta perintöä ole ollutkaan, ja jos senkin olisi saanut kaupaksi, niin kyllä se olisi jo aikoja sitten mennyt. Mutta kuinkas se nyt tehtiinkään se merkki? Jaa, nyt muistan, tuollainenhan se vain oli", puheli ylistarolainen ja töhersi merkkinsä kirjaan.

"Latvaheikkoolainen, meneppäs tekemään yhdentoista merkki! Eikös se ole kaikkien körttiläisten yhteinen puumerkki?" irvisteli Tuhkalan Iiska.

Latvaheikkoolainen sylkäsi suustaan purutupakan käteensä ja iski sen
Tuhkalan Iiskan naamaan tiuskaten: "Tuossa on Tuhkalan puumerkki!"

Iiska, puhdistettuaan naamansa, hapuili kenkää pöydän alta ja aikoi viskata sillä latvaheikkoolaista päähän, mutta samalla astui Mikkoska sisälle ja Iiska luopui aikeestaan.

"Kas, Mikkoska! Olipa hyvä, kun tulitte juuri parhaaseen aikaan", iloitsi Stenroos, ja meni kädestäpitäen tervehtimään häntä.

"No, mitäs nyt on sitten tapahtunut, kun minunkin läsnäoloani kaivataan?" kysyi Mikkoska.

"Ei sen kummempaa, kuin että me olemme päättäneet perustaa tänne Harboriin raittiusseuran ja alkaa elämään uutta elämää. Minä toivon, että Mikkoska yhtyy myös seuraan", selitti Stenroos.

"Kerrassaan jalo tarkoitus ja tavallaan historiallinen teko! Mitä minä tiedän, niin tämä olisi ensimäinen suomalainen raittiusseura Amerikassa", vastasi Mikkoska.

"Koska Mikkoska on kerran myöntävällä kannalla, niin minä toivon, että te myöskin tulette ja kirjoitatte tänne kirjaan nimenne. Ehkä nämä miehetkin sitten saavat enempi innostusta asiaan", kehoitti Stenroos.

"Ja pitäähän puurossa aina olla silmä", lisäsi Tuhkalan Iiska.

"Minä en välitä Iiskan ivapuheista", tiuskasi Mikkoska, vihaisesti vilkaisten Iiskaan, "mutta tarkoituksenne on niin jalo, että olisi rikos ellen yhtyisi seuraanne", myönteli Mikkoska Stenroosille ja kirjoitti nimensä seuran kirjaan.

"Minä kiitän Mikkoskaa hänen periaatteittensa puolesta ja toivon, että Mikkoska tuo ensikokoukseen myös sen Liisa-parin. Meillä ei ole täällä Harborissa vielä kuin kolme suomalaista naista: Iso-Liisa, Pikku-Liisa ja Mikkoska, ja nämä naiset toki on saatava mukaan", lausui Stenroos, ollen hyvin mielissään kun oli saanut Mikkoskan nimen jäsenkirjaan.

"Ei ole, mutta karstulaisten puheitten mukaa pitäisi olla matkalla toistakymmentä", selitti kuurtanelainen.

"Ja kaikki rokonarpisia", yhtyi Iiska taas ilkamoimaan.

"Nyt, on jo toistakymmentä nimeä tässä kirjassa, niin me lopetamme tämän kokouksen ja jatkamme huomen-iltana", selitti Stenroos, sekä jatkoi: "Tällä välillä jokainen voi ajatella mikä annetaan nimeksi tälle seuralle, sillä nimi sillä täytyy olla. Myöskin seuran virkailijat valitaan huomen-iltana. Siis jokainen saapukoon tähän samaan paikkaan kello kahdeksan huomen-iltana", ilmoitti Stenroos lopetettuaan seuran perustavan kokouksen.

Uutinen, että suomalaiset ovat perustaneet raittiusseuran, levisi nopeasti ympäri kaupunkia. Kapakoitsijat pitivät jo samana yönä kokouksen Daliinin johdolla Romulan kapakan yläkerrassa tapahtuman johdosta. Mikkoska, joka oli Romulan emännän hyvä tuttava, oli kutsuttu kokoukseen antamaan tietoja seuran perustamisesta. Mikkoska aluksi selitti, miten raittiusseura suomalaisten keskuudessa on välttämätön ja täysin tarpeen.

Daliini, joka välitti kaikki väkijuomat kapakoitsijoille, keskeytti hänen puheensa ja selitti pahaa ennustaen, mitkä seuraukset voisi koitua, jos suomalaiset lopettaisivat juomisen. "Te saatte suurimmat tulonne suomalaisilta, sillä he juovat kaikki ansionsa, viimeiseen senttiin asti tuovat teidän kapakoihin", puhui Daliini huolestuneena asiakkaillensa, ja jatkoi: "Jos nyt suomalaiset saavat rauhassa perustaa seuransa, niin se villitys tarttuu toisiinkin kansallisuuksiin, ja silloin se on teidän liikkeenne loppu."

"Ihan varmasti se on meidän tuomio, myönsi Romunen.

"Kuules nyt Mikkoska, mitä esitän sinulle. Minä luulen, että toisetkin saapuvilla olevat hyväksyvät ehdotukseni. Me maksamme sinulle viisisataa dollaria, jos voit estää suomalaiset perustamasta raittiusseuran, taikka jos et voi tehdä tyhjäksi heidän aijettaan, niin kumminkin voit meille aina kertoa, mitä heidän kokouksissaan kulloinkin keskustellaan ja päätetään, että me tiedämme varustautua taisteluun heitä vastaan. Lupaathan tämän, hyvä Mikkoska? Olethan aina ollut niin hyvä", pyyteli Romusen vaimo ja kietoi kätensä Mikkoskan kaulaan.

"Viisisataa dollaria on pieni raha sellaisesta palveluksesta, josta kerran, kuten sanoitte, riippuu teidän liikkeenne olemassaolo ja oma elämänne. Enemmän täytyy saada, sillä en minä viitsi omaatuntoani niin vähällä himmentää. Ottakaa huomioon, että melkein jokaisella suomalaisella miehellä, joka tähän vastaperustettuun raittiusseuraan on yhtynyt, on perhe Suomessa. Arvaattehan minkälaista, puutetta ne unohdetut perheet siellä kärsivät kun isät tuhlaavat kaiken ansionsa täällä teidän kapakoihin. Te kehtaattekin tarjota minulle Juudaksen penningeitä häpeän työstä! Mutta kun rahaa täytyy saada Amerikassa, niin olkoon menneeksi kunnia, jos tuhannen dollaria maksatte, ettekä ilmaise kenellekään että olen kansalaisiani pettänyt ja heidän luottamuksen väärin käyttänyt, niin minä toimin että seuran perustamisesta ei tule mitään" ehdotti Mikkoska ahneuden ilme kasvoilla.

Riemastuneena Mikkoskan lupauksesta, lausui Daliini: "Me maksamme tuhannen dollaria ja vielä lisäksi saa Mikkonen vapaasti parhaat juotavat ja vaikka kuinka paljon!"

"Niin, ja Mikkoskakin saa vapaasti viinit ja punssit ainakin meiltä!" lisäsi Romunen mielihyvin kämmeniään hieroen.

"Huomen-iltana minä kumoan koko heidän yrityksensä, ja se on tosi!" suostui Mikkoska.

"Voi, kun sinä Mikkoska olet meille hyvä!" imarteli Romusen Anna.

Kuka Mikkoska oikeastaan oli, siitä ei kukaan oikein ollut selvillä se vaan tiedettiin, että hänen pitäisi oleman Oulusta erään nimismiehen rouva, joka oli jättänyt miehensä sinne ja lähtenyt Amerikaan erään konttoristin kanssa, joka täällä käytti Mikkonen nimeä. Mutta tämä arvattavasti oli keksitty nimi. Vaikkapa Mikkoska olisikin ollut karkureisulla, niin kaikesta päättäen hän oli sivistynyt nainen. Kierä ja väärä hän oli, sen suomalaiset olivat jo tulleet huomaamaan.

Mikkonen ei toiminut mitään. Hänellä ei ollut mitään vakituista ammattia, ja herrasmies kun oli, niin kova työkään ei sopinut hänen hienoille käsilleen. Tämänkin takia oli Mikkoska halukas ansaitsemaan dollareita millä keinoilla tahansa.

"Kuuleppas kultaseni!" puheli Mikkoska miehelleen tultuaan kotiin, "nyt meillä ei ole mitään hätää taasen pitkään aikaan, sillä minä saan parin päivän kuluttua tuhannen dollaria aivan kuin ilmaiseksi."

"Kuinka se on mahdollista, rakkaani?" tiedusteli Mikkonen uteliaana, "mistä näin helposti rahoja saat?"

"Näetkös", selitti vaimo, "suomalaiset ovat aikeissa perustaa tänne Harboriin raittiusseuran. Minäkin jo kirjoitin nimeni seuran jäsenkirjaan. Mutta nyt kun Daliini ja toiset kapakoitsijat ovat sen saaneet tietää, niin he kutsuivat minut Romuselle ja lupasivat minulle tuhannen dollaria, jos saan estetyksi ettei seuraa perusteta. Sehän on helppo asia minulle!"

"Mutta kuinka sinä, kultaseni voit sen estää?" kysyi Mikkonen.

"Se on helppo tehtävä. Näetkös, huomenna on vasta se kokous, jossa lasketaan oikea perustus, annetaan seuralle nimi ja valitaan virkakunta. Heti kun kokous avataan, niin minä selitän kauhean unen, jonka muka olen nähnyt. Tiedät hyvin, että suomalaiset ovat kovin taikauskoisia. Epäilemättä he uskovat uneni ja niin seura jää perustamatta. Silloin tuhannen dollaria on minun!"

"Ja minun!" lisäsi Mikkonen, ja suuteli naistansa poskelle.

* * * * *

Jo ennen kello kahdeksaa oli Castle Cartin ruokailuhuone täynnä miehiä. Muutamat olivat puolihumalassa. Olipa sinne varattu pari tynnyriä oluttakin, lähtiäisryypyiksi. Mikkoskakin oli jo saapunut. Hyvin hartaan näköisenä hän oli asettunut istumaan pöydän päähän. Stenroos otti kirjan ja luki mitä edellisenä iltana oli siihen kirjoitettu kokouksen menosta.

"Te, jotka ette olleet täällä eilen iltana, kuulitte nyt mitä olemme täällä päättäneet, ja nyt kirjoittamaan raittiusseuran jäsenkirjaan", selitti Stenroos.

"Tuolla pöydän alla on kaksi tynnyriä olutta. Mihin ne pannaan, jos jokainen yhtyy raittiusseuraan?" kysyi Iiska nähtävästi haluten aikaansaada häiriötä kokouksen rauhallisessa menossa.

"Kyllä minä, pidän niistä huolen", vastasi Stenroos.

Iiskan yritys raukesi tyhjään, sillä jokainen, humalaisetkin, kirjoittivat nimensä jäsenkirjaan, joten nyt oli jokaisen nimi raittiusseuran kirjoissa.

"Nyt meidän pitää kaikkein ensiksi valita seuralle esimies", ehdotti
Stenroos.

"Minä esitän Mikkoskaa", sanoi Piltti.

"Hyvät ystävät", riensi Mikkoska puhumaan tilaisuuden saatuaan. "Eilen illalla kun olin täällä ja kirjoitin nimeni seuran kirjoihin, olin minä äärettömän iloinen seuran perustamisen johdosta, ja yhdyttyäni siihen, kehoitin miestänikin yhtymään seuraan. Koko viime yön olen ollut asian tähden niin kauheassa tuskassa, etten ole saanut rauhaa missään."

"Sen se tekee kun miehensä jättää", virnisteli Iiska ikäänkuin välikysymyksenä Mikkoskalle.

"Ole nyt Iiska hiljaa ja anna Mikkoskan rauhassa jatkaa", varotteli Stenroos Iiskaa ja muistuttaen samalla, että ei ole sopivaa häiritä kokouksen menoa käyttämällä puheenvuoroa ilman saamatta siihen lupaa.

"Niin, illalla kun menin vuoteelle, rukoilin tämän seuran puolesta, että tällä tulisi olemaan siunauksellinen vaikutus kansalaistemme elämässä. Sitten kun ummistin silmäni ja olin vasta horroksissa, niin vuoteeni ääreen ilmestyi valkoisiin vaatteisiin puettu olento. Olin säikähdyksissäni ensin. Tyynnyin kuitenkin niin että sain kysytyksi mitä hänellä oli asiaa, mitä hän tahtoi ja kuka hän oli. Valkoisiin verhottu olento tuli lähemmäksi vuodettani ja lausui suloisella äänellä: 'Mikkoska, sinä rukoilit sen raittiusseuran puolesta. Rukouksesi on Jumala kuullut ja Hän lähetti minut luoksesi sanomaan, että se seura sotii Hänen tahtoansa vastaan, että se pitää tänä iltana hajoitettaman. Jos sitä ei hajoiteta heti niin Jumalan viha lepää sinun maamiestesi päällä. Niin totta kuin minä olen Herran enkeli, näin pitää tapahtuman!' Minä lupasin täyttää enkelin käskyn. Samalla enkeli katosi ja minä heräsin. Minä olen vieläkin ymmällä salaperäisen uneni johdosta."

"Minä jo eilen illalla sanoin, että tämä koko hökötys on Raamattua vastaan, mutta minulle vaan naurettiin. Nauratteko vieläkin!" sanoi latvaheikkoolainen, hänkin käyttäen puheenvuoroa ilman pyytämättä.

"Minkä, näköinen se enkeli oikeastaan oli?" kysyi Piltti.

"Oletpa sinä olevinasi tyhmä! Jokainenhan voi kuvitella minkä näköinen enkeli on", nasautti Mikkoska heittäen halveksivan katseen Pilttiä kohden.

"Mutta, mitäs kieltä hän puhui?" kysyi Tuhkalan Iiska yhtä ivallisesti kuin Pilttikin.

"Oikein kaunista ruotsinkieltä", vastasi Mikkoska, huomaamatta Iiskan ilkeätä ivahymyä.

"Se on ihmeellistä kuinka se ruotsinkieltä puhui, Mikkoska kun osaa sitä niin huonosti!"

"Miksi ei enkeli puhunut suomenkieltä?" ihmetteli Piltti.

"Se ei ole ollut kukaan muu kuin Romusen Anna, joka Mikkoskalle on unissa tullut kummittelemaan", selitti kuurtanelainen.

"Mitä me tässä turhia, väitämme! Minä uskon Mikkoskan näyn täydellisesti. Mutta minä en tiedä mitä tekemistä on ruotsalaisella enkelillä suomalaisen raittiusseuran kanssa, ja tämä kohta johtaa juuri siihen, että se on täytynyt olla Romusen Annan henki, joka on kummitellut Mikkoskalle unissa", selitti Talso.

"Samaa sanon minä, että ruotsalaisella enkelillä ei ole mitään tekemistä meidän kanssa. Jos taas tämän seuran perustaminen ei ole Jumalan tahdon mukaista, niin kyllä Hänellä on riittävästi suomalaisiakin sanansaattajia lähettää meitä varoittamaan", vakuutti Mäki-Töyli.

"Raamatussa sanotaan: 'Juomarin ei pidä taivaan valtakuntaa perimän', ja se pitää paikkansa vielä tänäpäivänäkin. Minä tiedän, että paholaisella on hätä, sillä me juuri teemme hänen kanssansa pesäeroa. On paljon mahdollista, että paholainen on lähettänyt enkelinsä Mikkoskan luokse unessa ja käskenyt tämän hajoittaa seuramme. Jos Mikkoska ei olisi ollut epäuskoinen, niin hän olisi tuntenut äänestä kumpi enkeli se oli, hyväkö vai paha. Paholainen voi epäuskoisen luokse lähettää enkelinsä hyvänä enkelinä; ainoastaan puhtaat sydämestä voivat sen eroittaa. Kumminkaan emme tästä nyt väittele, vaan jatkamme kokousta", puhui Stenroos ja pyysi, että pysyttäisi asiassa eikä jaariteltaisi Mikkoskan unen johdosta.

"Onhan minulla oikeus puolustaa itseäni jollakin sanalla?" pyysi puheenvuoroa Mikkoska osoittaen syvää loukkaantumista.

"On on, olkaa hyvä!" myönsi Stenroos, mutta lisäsi: "Mikkoska lopettaa unestansa puhumisen tähän."

"Te teette ivaa minun unestani ja te saatte tehdäkin, mutta minä tahdon vaan huomauttaa, että kyllä minä nyt vielä eron tiedän Romusen Annan ja enkelin välillä. Jos se vielä ensi yönä ilmestyy vuoteeni viereen, niin pyydän hänen tulemaan tänne kokoukseen itse", selitti Mikkoska voitonriemuisena, huomattuaan yhden ja toisen kalseita ilmeitä, kuin olisivat tahtoneet sanoa: Herra armahda minua joutumasta aaveitten pariin.

"Joo, käskekää vaan tulla tänne, mutta älkää unhoittako sanoa latvaheikkoolaiselta terveisiä", rienasi Tuhkalan Iiska vielä, mutta ei läheskään niin urhoollisen näköisenä kuin ensin.

"No nyt täällä kirjassa on jo yhtä vaille kaksikymmentä nimeä, ja se on kaunis alku! Mutta nyt me valitsemme virkailijat, nimittäin puheenjohtajan, kirjurin ja rahastonhoitajan. Esittäkää ensiksi joku puheenjohtajaksi", kehoitti Stenroos, jatkaen rauhallisesti kokouksen menoa.

"Ilmajokelainen sanoi Suomessa olleensa kolme vuotta sonni-yhdistyksen puheenjohtajana ja minä esitän häntä tämänkin seuran puheenjohtajaksi", ehdotti Tuhkalan Iiska.

"Ei suinkaan tätä raittiusseuraa nyt juuri sentään voida verrata sonni-yhdistykseen, vai mitä Iiska tarkoittaa?" kysyi ilmajokelainen.

"Ei suinkaan. Mutta itsehän sinä sanoit, että sonnitkin olivat jonkunlaisessa tekemisessä raittiuden kanssa, sillä ei niitä koskaan lääkitty viinalla. Minä ajattelen, että sinä saisit kulkea ikäänkuin vanhaa opittua latua, sillä jotain kai sinä olet oppinut siinä sonniyhdistyksessäkin", vastasi Iiska, peittäen suuren annoksen ivaa salaperäiseen silmäniskuun.

"Minä en välitä Iiskan ilveilyistä, vaikka se ei olekaan sopivaa vakavassa asiassa. Mutta meidän pitää saada seuran puheenjohtajaksi mies, joka voi seisoa lujana, eikä mene itse edellä Romulaan. Minä esitän siksi Stenroosia", ehdotti ilmajokelainen.

"Hyvä on!" kuului useammasta suusta, ja niin tuli Stenroos valituksi.
Kirjuriksi valittiin myös yksimielisesti Talso, Laihialta.

"Nyt puuttuu enää rahastonhoitaja. Esittäkää siihen joku luotettu henkilö", kehoitti Stenroos.

"Minä esitän siihen virkaan latvaheikkoolaista", esitti raumalainen.

"Minä panen vastalauseen sillä perusteella että latvaheikkoolainen ei osaa tehdä edes puumerkkiään. Kuinka hän sitten voisi hoitaa kirjanpitoa rahoista!" vastusti kuurtanelainen.

"Ja toiseksi, eikös hän ollut Vakkiselle säkin suuta pitämässä silloin kun Ylistaron kunnanmakasiini ryöstettiin?" ehätti Tuhkalan Iiska taaskin irvistelemään.

"Eikö Tuhkalan piimäleuka tiedä, että minä olen ollut silloin jo tässä maassa, kun Vakkinen Ylistaron kunnan makasiinin ryösti!" kimpaantui latvaheikkoolainen sanomaan pidätellen kiukkuaan.

"No, jos ei latvaheikkoolainen kelpaa, niin minä esitän Mäki-Töyliä.
Eikös hänen maineensa ole puhdas?" kysyi Piltti.

"Kannatusta sille!" kuului huutoja, ja niin Mäki-Töyli tuli valituksi rahastonhoitajaksi.

Seuralla oli nyt virkailijat.

"Onkos kukaan miettinyt seuralle nimeä?" kysyi Stenroos.

"Mikäs sen Ilmajoen yhdistyksen nimi olikaan? Se sointuu niin sopivalta", muistutteli Tuhkalan Iiska.

"Tuhkalan piimäleuka! Eikös se olisi sopiva nimi?" läimäsi ilmajokelainen hammasta purren vastaan.

"Minä esitän, että pannaan nimeksi 'Hyvä Toivo'", esitti Piltti.

"Se kyllä olisi johdonmukainen nimi, jos ei kellään ole sopivampaa harkittuna", myönsi Stenroos.

Lopputuloksena pitkästä keskustelusta nimen suhteen hyväksyttiin nimeksi "Hyvä Toivo".

"Täällä olisi minulla kaavake jäsenkorttiin. Tässä ei paljoa sanota, mutta siihen sisältyy kumminkin pääkohta tarkoituksestamme", esitti Stenroos ja otti paperin taskustaan, johon oli piirretty periaatetta selvittäviä kuvia ja kirjoitettu seuran tarkoitus: "Ei vihasta, vaan rakkaudesta kaikkia kohtaan, lupaan minä allekirjoittanut Jumalan avulla luopua kaikista juovuttavista juomista ja kaikilla luvallisilla keinoilla kehoittaa toisia samoin tekemään." Sitten seurasi viiva, jonka päälle tuli kirjoittaa nimensä. Kortin vasempaan päähän oli poikkipäin kirjoitettu: 'Raitis ruumis, Raitis mieli' ja oikeaan päähän 'Jumala on Heikoissa väkevä'. Tällaisia korttia päätettiin hankkia ja lisäksi ruotsalaiselta raittiusyhdistykseltä New Yorkista siniset nauhat. Ennenkuin kokous lopetettiin, esitti ilmajokelainen, että laulettaisiin yhteislaulu. Hän sanoi Suomessa olevan tapana, että aina kokouksen alussa ja lopussa lauletaan joku kansallislaulu.

"Se on kaunis tapa ja aivan yleinen Suomessa", yhtyi Mikkoska esitystä puolustamaan.

"Lauletaan vaan, mutta mikä laulu laulettasi, että sen osaisi jokainen", myönsi Teemukin.

"Lauletaan tuo kaikille tuttu laulu, jota kapakassakin laulamme: 'Kun
Hallin Janne se postia löi, niin aisallen se lensi'", esitti Tuhkalan
Iiska yhä ilkeys mielessä.

"Ei sellaisia lauluja lauleta muualla kuin kapakassa", sanoi Mikkoska.

"Minä meinasin sanoa juuri samaa, ja esittää, että eikö lauleta joku kansallislaulu, esim. tällainen, tässä on niin kaunis nuotti: 'Pöyryn Miska on Laihialta ja Suarttin Jaska on toinen ja Anssin Jukka on Alahärmästä kolmas samanmoinen!'" ehdotti Teemu pitäen hänelle rakkaaksi käynyttä lauluaan hyvinkin kansallisena.

"Eikö Teemu ole juomalauluja tarpeeksi saanut Romulassa laulaa, kun niitä nyt vielä pitäisi täälläkin jatkaa!" nuhteli Mäki-Töyli.

"No, jos ei laulaa saa, niin veisataan sitten!" vastasi Teemu olevinaan närkästyksissään.

Samassa latvaheikkoolainen alkoi virren: "Etkös ole ihmisparka aivan arka, ettäs itket yli öin! —"

Ensimäisen värsyn aikana seurasi kaikki mukana, mutta toiset värsyt sai latvaheikkoolainen laulaa yksin. Hän lauloikin virren loppuun niin kovalla äänellä, että laulu avonaisesta ikkunasta kuului ympäri Harboria.

"Jos joskus hankimme tänne papin ja perustamme seurakunnan, niin latvaheikkoolaisesta me saamme mainion lukkarin", kehui Piltti kun latvaheikkoolainen oli päässyt virren loppuun.

"Kyllä Heikkoolan poika voi tehdä papinkin tehtävät", sanoi Tuhkalan Iiska ja lisäsi: "Hyvä kuppari täällä ensiksi tarvitaan. Hankitaan sitte myöhemmin pappi. Ensin ruumiillista terveyttä, sitten vasta sielun ruokaa."

"Pysykäämme nyt asiassa," kehoitti Stenroos ja kopisti pöytään saadakseen miesten huomion puoleensa. "Tämä on 'Hyvä Toivo' raittiusseuran ensimäinen järjestynyt ja virallinen kokous. Minä toivon, että työmme tulee menestymään ja seuraan liittyneet jäsenet pysyvät lupauksessaan lujina", lausui Stenroos ja ilmoitti kokouksen virallisesti loppuneeksi. Vielä hän leikillisesti lisäsi: "Jälkipolitiikkana jutelkaa vaikka kupparista, kunhan ette vaan mene kapakkaan."

Kun viikko oli kulunut niin miehistä yksi ja toinen alkoi valittelemaan, että elämä aikaa käydä yksitoikkoiseksi, ja moni heistä valitteli huonoa, vointia, joka muka johtui liian äkillisestä juonnin lopettamisesta. Niinpä eräänä päivänä taas kun kokoon tultiin, alettiin puhua siitä kupparista.

"Jaa, se tosiaan olisi nyt tarpeeseen, kun on lopetettu juominen. Ajatelkaa mikä määrä pahaa verta siitä kasaantuu kruppiin, ja jos ei sitä saa pois, niin voi sitä kipua minkä se synnyttää!" alkoi latvaheikkoolainen sairaalloisessa ääniasteessa valittamaan.

"Kuppari olisi tosiaankin ollut jo aikoja tarpeeseen, mutta mistähän sen saisi? Suomessa niitä kyllä olisi, mutta sinne pitäisi lähettää piletti, sillä harvoilla kuppareilla on rahaa niin paljon, että omillaan Amerikaan pääsisi", yhtyi kuurtanelainen sanomaan.

"Siellä Kainaaston loukolla olisi se Tuppelan-Kreeta ja hänellä olisi vähän itsellänsäkin tekeviä", selitti latvaheikkoolainen.

"Mutta voihan tällainen miesjoukko nyt yhdelle kupparille piletin lähettää vaikka ensi luokassa, jos se siksi tulee", sanoi Teemu.

"Kolme dollaria miehestä! Antakaa rahat tänne, niin pian me kupparin saamme", innosti Piltti miehiä ja alkoi keräämään rahoja.

"Kun Piltti kerää rahat, niin hän myös saa lähettää piletin ja kirjoittaa hartaan toivomuksemme kupparin pikaisesta saapumisesta", esitti ilmajokelainen.

"Kyllä minä kirjoitan. Nythän sitä rahaa onkin jo yli viisikymmentä dollaria! Kuka lisäisi vielä kaksi dollaria, että tulisi tasan kuusikymmentä?" kysyi Piltti, kun oli toimittanut keräyksen.

"Täällä on se puuttuva kaksi dollaria! Onhan se Kreeta minun vanha helluni, Ja joutaa hän tulla tänne pois sieltä Kainaaston loukolta, jossa tuskin saa enää yhdenkään kunnon miehen selkään imeä sarvia", innostui latvaheikkoolainen sanomaan.

"No, nyt on kirje valmis. Minä olen tämän kirjoittanut latvaheikkoolaisen nimessä, koska Kreeta kerran kuuluu olevan hänen vanha, hellunsa, niin ehkä hän sitte paremmin ottaa kutsumme huomioonsa. Jos voitte olla hetken hiljaa, niin minä luen tämän", huomautti Piltti ja alkoi lukemaan:

"Harbor, Ohio, heinäkuun 25 päivä 1882.

"Rakas ja aina muistossaoleva Kreeta: —

"Nyt minä lähestyn sinua Kreeta-kulta tämän paperin avulla pitkästä aikaa, ja saan ensiksi ilmoittaa, että minä olen terve muuten, mutta paha veri pakkaa nousemaan pitkin selkääni, ja sitä samaa Herran armolahjaa toivon sinullekin. Minä olen nyt lähettänyt sinulle piljetin tullaksesi tänne kultalaan. Saat hakea sen Vaasasta, Hulttiinin piljettitoimistosta. Kun tulet, niin muista ottaa ainakin parisataa kuppasarvea mukaasi, sillä täällä ei saa niitä ollenkaan. Katso, että ne ovat kyllin suuria. Olisi hyvä kun lähtisit heti kun olet saanut piljetin.

"Jääden odottamaan pikaista saapumistasi piirrän vanhalla rakkaudella,

"Latvaheikkoolainen."

"Se oli mainion hyvä!" kuului kuin yhdestä suusta kun Piltti oli lukenut kirjeen.

"Ei miehet! Tuota kirjettä ei koskaan lähetetä Kreetalle. Ajatelkaas nyt asiaa, kun hän saisi tuon kirjeen, niin hän kulkisi pitkin Ylistaron pitäjää näytellen sitä ja vielä kukaties menisi näyttämään sitä, vaimolleni", vastusti latvaheikkoolainen kiivaasti.

"Minä olen myös vastaan, että kirje lähetetään kenenkään yksityisen nimessä. Se on lähetettävä 'Hyvä Toivo' raittiusseuran nimessä", vaati raumalainen, peläten, että Kreeta ei muita kuppaisikaan, kuin latvaheikkoolaista ainoastaan.

"No, kuinkas tämä kirje sitte kuuluisi?" ehdotti Talso, joka miesten väitellessä oli kirjoittanut uuden kirjeen.

"Harbor, Ohio.

"Hulttiinin pilettitoimisto, Waasa.

"Harborin 'Hyvä Toivo' raittiusseura lähettää tässä teille kuusikymmentä dollaria piletti- ja matkarahaksi Kuppari-Kreeta Tuppelalle, Ylistaron Kainaastolla. Jos niin sattuisi, ettei hän tulisi, niin pyydämme teidän lähettämään jonkun toisen kunnollisen kupparin sillä toivomuksella kumminkin, että tulipa sieltä kuka tahansa, että muistaa ottaa kylliksi sarvia mukaansa, sillä niitä ei ole Amerikassa.

"Kunnioituksella,

"Hyvä Toivo Raittiusseura."

"Se on aivan paikallaan tuo kirje! Sen paremmin ei sitä olisi kukaan voinut kirjoittaa. Vai mitä arvelette?" kysyi kuurtanelainen.

"Kerrassaan mainio! Mutta kuinka pian se kuppari nyt kerkiäisi tänne, jos lasketaan neljä viikkoa kirjeen menomatkalle ja samoin neljä viikkoa kupparin tulomatkaan?" tiedusti laihialainen.

"Siinähän se olisi Mikkelinpäivän aikana täällä, ja jos sattuisi olemaan hyvät ilmat merellä, niin voisi ehtiä jo ennenkin", vakuutti Piltti.

"Siitä passaisi nyt jo keskustella ketä ensiksi kupitaan, kun kuppari perille saapuu, vai vedetäänkö arpaa siitä kuka on se onnellinen?" ehdotti Tuhkalan Iiska.

"Se on aivan luonnollista, että Kreeta kupittee ensin omanpaikkaisia ja sitten vasta muita", selitti latvaheikkoolainen.

"Siitä ei nyt vielä väitellä, ketä hän ensiksi kupittee, mutta siitä pikemminkin voitaisiin puhua, minkälainen vastaanottojuhla kupparimme kunniaksi järjestettäisiin. Olisin sitä mieltä, että tehtäisiin siitä päivästä oikein kansallisjuhlapäivä. Mitä ajattelette te toiset?" kysyi ilmajokelainen.

"Minä olisin samaa mielipidettä ja esitän nyt tässä, että sinä päivänä ostettaisiin joitakin tynnyreitä olutta ja muutama pullo viinaa. Selvemmin sanoen, pantaisiin siksi päiväksi raittiusseura kokonaan istumaan ja pidettäisiin oikeat juhlat", yhtyi Tuhkalan Iiska puoltamaan ilmajokelaista.

"Iiskan esitys on mainio, ja minä kaikesta sydämestäni kannatan sitä", lisäsi Teemu.

"Tuollaiset esitykset eivät ole johdonmukaisia miehelle, joka juuri on tehnyt raittiuslupauksen, ja toiseksi, me emme vielä tiedä josko kuppari tuleekaan tänne", nuhteli puheenjohtaja.

"Samaa sanon minä, ja esitän, että tästä kupparin tulosta ei sen enempää puhuta tällä kertaa", ehdotti Mäki-Töyli.

* * * * *

Aina, kun suomalaiset pitivät raittiuskokouksiansa, kierteli Castle Cartin ympärillä kapakoitsijain urkkijoita saadakseen tietää, mitä kokouksessa toimitaan. Erään kerran Mäki-Töyliltä, joka ensimäiseksi sattui tulemaan kokoushuoneesta ulos, tiedusteli urkkija mitä siellä päätettiin.

"Noo moor piiriä!" vastasi Mäki-Töyli.

Mikkoska kulki aina salateitä suoraan Romulaan kertomaan mitä kokouksessa keskusteltiin ja päätettiin. Daliini, joka tavallisesti oli jo Romulassa odottamassa uutisia, kuunteli tarkasti Mikkoskan juttuja kokouksien menosta. Kun Mikkoska taas toi tärkeitä tietoja, niin lupasi Daliini vielä entisen palkkion lisäksi kaksikymmentäviisi dollaria jokaisesta päästä, jonka hän saa rikkomaan lupauksensa.

Mikkoska lupasi tehdä parhaansa, mutta selitti, että kyllä ne ainakin muutamia viikkoja pitävät lupauksensa, sillä suomalainen on sellainen, ettei se aivan pian luovu päätöksestään.

Daliini kirjoitti Sandyskin olutyhtiölle selittäen, mitä suomalaiset ovat tehneet, että he ovat perustaneet raittiusseuran, josta uhkaa olutliikkeelle täällä tulla vaarallinen vastustaja ainakin suomalaisten kannatukseen nähden.

Sandyskin olutyhtiö vastasi kirjeen sellaisella ukaasilla, että suomalaisten yritys on tukahutettava heti alkuunsa, tuli se sitte maksamaan yhtiölle mitä tahansa. Daliini määrättiin vaikuttamaan tokkayhtiön päällystöön niin, että raittiusseuran johtaja pannaan heti työstä pois. Sellainen kiihoitustyö voi tarttua vielä toisiinkin kansallisuuksiin, viitattiin kirjeessä. Samoin käskettiin hänen pitää silmällä suomalaisten kokouksia, ja jos suinkin on tilaisuutta, niin ilmoittaa kaupungin hallinnolle, että suomalaiset pitävät salaisia anarkistisia kokouksia, joissa kiihotetaan lakia ja järjestystä vastaan.

Daliini alkoikin toisten kapakoitsijoitten kanssa levittämään kaikenlaisia valheita tästä juuri perustetusta raittiusseurasta. Irlantilaisille he uskottivat, että suomalaiset ovat perustaneet yhdistyksen, jonka tarkoituksena on karkoittaa irlantilaiset pois Harborista. Irlantilaiset helposti uskoivat tämän, välit kun muutenkin suomalaisten kanssa olivat hyvin kireät.

Mikkoska ei myöskään ollut toimimatta. Hän oli keksinyt keinon, millä onnistuisi pettää ainakin yhden seuran jäsenistä. Tässä hän onnistuikin. Hän muisti, että latvaheikkoolainen oli viime kokouksessa ollut hänelle tavallista ystävällisempi. Nyt päätti hän käyttää tilaisuutta hyväksensä, päästäkseen aiheittensa perille. Tuhannen dollaria oli ansaittava ja hän päätti sen ansaita kun vaan saa siihen sopivan tilaisuuden. Miehensä suostumuksella muutti hän nimellisesti asumaan Romulaan, missä sai paremmin romulaisten kanssa miettiä keinoja raittiusseuran kukistamiseksi.

"Laittakaa nyt yksi huone hyvään kuntoon, niin minä toimitan teille asumaan erään raittiusseuran jäsenen", pyysi Mikkoska.

"Parhaan huoneen mitä meillä on, annamme, jos vaan saat hänet asumaan meille, olkoon hän sitten kuka tahansa seuran jäsenistä", lupasi riemuiten Romulainen.

"Siitä olen varma, että saalis saadaan. Mutta ehtoolla kun menen ulos, niin älkää unhoittako toimittaa yhtä pulloa viiniä minun huoneeseeni, ja vielä parempi, jos panette viinin sekaan jonkun määrän viinaa. Kai ymmärrätte, mitä tarkoitan sillä?" selitti Mikkoska.

"Kyllä ymmärrän. Minä toimitan vielä hyvän konjakkipullon viinin lisäksi", lupasi Romulainen.

Vähää ennen kun miehet tulivat työstä, meni Mikkoska sen kadun kulmaan, josta tiesi miesten tulevan kotiin, että voi siinä tavata, latvaheikkoolaisen. "Kaksikymmentäviisi dollaria päästä on nätti summa! Jos nyt tänä iltana onnistun pettämään tuon latvaheikkoolaisen, niin kyllä toiset tulevat itsestään jälessä. Huomen iltana jo raumalainen ja niin yksi toisensa perässä pettyvät. Vielä, kun menen puhumaan tokan supitendille, että hän panee Stenroosin, suomalaisten kiihoittajan, työstä pois, niin silloin on koko' seura tuhottu." Näin tuumi Mikkoska itsekseen kadun kulmassa odotellessaan miesten työstä tuloa.

"No, hyvää iltaa! Työstäkös se latvaheikkoolainen tulee Minä olen koko päivän ajatellut, että — no, jääköönpä nyt sanomatta", alkoi Mikkoska puheen ja tarjosi makeisia pussistansa.

Latvaheikkoolainen oli kuin puulla päähän lyöty moisesta odottamattomasta ystävällisyydestä Mikkoskan puolelta. Mutta kun kerran kuulutaan samaan seuraan, niin tietysti se kuuluu asiaan olla ystävällinen, ajatteli hän ja pisti suuren ooripunaisen kätensä makeispussiin samassa kysyen: "Mitäs se olikaan kun Mikkoska on koko päivän ajatellut?"

"Niin, minä vaan olen ajatellut, että jos me — ai, en minä nyt viitsi sanoa!"

Mikkoska puristi lempeästi latvaheikkoolaista kädestä. Tämä lensi kasvoiltaan punaiseksi, ja sydän alkoi sykkiä niin ankarasti, että pelkäsi Mikkoskankin sen kuulevan.

"No, Mikkoska on hyvä ja sanoo loppuun asti, mitä se oli. Ehkä minäkin olen ajatellut samaa asiaa", pyysi latvaheikkoolainen.

"Minä sanon joskus toiste", vastasi Mikkoska.

"Koska sitten?" kysyi latvaheikkoolainen.'

"Vaikka tänä iltana, jos tulette meille", selitti Mikkoska.

"Mutta — mutta, mitä Mikkonen ajattelisi, jos tulisin teille, kun kerran en ole hänen kanssaan ensinkään tuttu?" kysyi latvaheikkoolainen hämillään.

"Mikkonen! En minä hänen kanssaan enää yhdessä ole. Eikä hän edes ollut minun oikea miehenikään, joten ei hänellä ole mitään oikeutta minuun nähden. Minä olen vuokrannut Romusen yliseltä itselleni nätin huoneen, ja sinne minä voin viedä kenen haluan", selitti Mikkoska hymyillen imelästi.

"Minulla olisi myös tilaisuus ottaa vaimostani ero kun hänen luonansa on alkanut vistaamaan ne laukkuryssät, eikä niihin ole siinä suhteessa ensinkään luottamista. Näkipä sen, miten ne syöttivät itseensä sen kuuluisan Flaamingin Mandankin. Olivat antaneet vain yhden Viipuri-prenikan. Muuta ei tarvittu. Kun Manda oli prenikan syönyt, niin silloin oli hän myöskin ryssän oma, ja vielä niin ruman ryssän", kertoi latvaheikkoolainen.

"Minä tiedän sen, että ei laukkuryssiin ole luottamista", vakuutti
Mikkoska.

"Minä mietin asiaa. Mutta nyt menen illalliselle. Tulen sitten myöhemmin Mikkoskan vieraaksi. Eikö niin?" ehdotti latvaheikkoolainen.

"Aivan niin. Hyvästi nyt siihen saakka!" myönteli Mikkoska ja pudisti latvaheikkoolaisen kättä vieläkin lempeämmin.

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna heräsi latvaheikkoolainen Romusen kapakan sivuhuoneesta päätä ankarasti porottaen. Hän ei muistanut edellisen illan tapahtumista muuta kuin sen, että Mikkoska oli antanut hänelle korvapuustin suutelon asemasta, ja tämä häntä harmitti.

"No, tuleppas nyt heikkoolainen ottamaan aamuryyppy! Taitaa pääsi olla kovin kipeä"' kehoitti Romulainen, samassa iskien silmää Annallensa.

"Kipeä on kovin. — Kaada heti toinenkin, niin pikemmin paranee! Vaikka en minä tänään työhön mene, tuskin ensinkään tällä viikolla. Mutta kuinka se oikein on, enkö minä hakenut Castle Cartista illalla tänne tavaroitani?" tiedusteli latvaheikkoolainen.

"Etkö sinä muista, kun yhdessä ne veimme tuonne yliselle, jossa sinulla on nätti huone?" selitti Romunen.

"Minä kyllä vähän olen sellaista muistavinani. Mutta minä toivoisin, että tämä kaikki olisi vain unta eikä omaatuntoani kalvavaa todellisuutta", vastasi latvaheikkoolainen hyvin surulliseksi painuen.

* * * * *

Viikko on kulunut, ja Castle Cartissa pidetään taasen raittiuskokousta. Tämä viikko on ollut ensimäinen, kun suomalaiset ovat tehneet laivassa työtä ilman ettei olisi juotu. Lujahermoisuutta ja tahdonlujuutta siinä on tarvittu. Pitkäksi on muutamilla käynyt aika, mutta kestäneet he ovat urhoollisesti. Ennen kokouksen alkamista jakoi Stenroos kaikille paperin liuskoja, joihin oli kirjoitettu Maamme laulu. Stenroos oli niitä hankkinut New Yorkista. Vaikka ne oli julaistuna ruotsinkielellä, niin oli hän kääntänyt ne suomeksi. Jos ei kovinkaan nuotilleen, niin ainakin voimakkaasti alkoi kaikumaan Maamme laulun säveleet, eikä kukaan esittänyt enää kapakkalauluja laulettavaksi.

Kun kokouksen yhteydessä tuli kysymykseen, onko kukaan jäsenistä rikkonut lupaustaan, niin kuurtanelainen ilmoitti, että latvaheikkoolainen ainakin on rikkonut.

"Latvaheikkoolaista ei voi sanoa rikkoneeksi, sillä hän ei ole nauttinut väkijuomia, ainoastaan portviiniä, eikä sen nauttiminen ole kielletty raittiusmieheltä enempi kuin naiseltakaan", koitti Mikkoska torjua syytöstä.

"Portviini on myös päihdyttävää juomaa, ja niinollen luvatonta nauttia henkilön, joka kuuluu raittiusseuraan", selitti Stenroos.

"Myöskin on huomattava, että jos ei portviini olisi päihdyttävää juomaa, niin ei se olisi niin pahasti mennyt latvaheikkoolaisen päähän, että hänet Romusen kapakan lattialle nukertui nukkumaan", lisäsi Mäki-Töyli.

"Paljon mahdollista, että heikkoolainen on juonut viinaakin, siten päästäkseen erilleen raittiusseurasta, kun hän ei uskonnolliselta kannalta katsottuna tahdo siihen kuulua", myönteli Mikkoska, samalla tarjoten raumalaiselle purukummia.

"Ilman pitempiä tutkimuksia erotamme latvaheikkoolaisen pois 'Hyvä Toivo' raittiusseurasta ja merkitsemme pöytäkirjaan, että hän oli ensimäinen suomalainen, joka rikkoi raittiuslupauksensa Amerikassa", julisti Stenroos, ja löi vasaralla pöytään kokouksen päätöksen vahvistamiseksi.

"Ja ensimäinen körttiläinen, joka Amerikassa on raittiusseuraan yhtynyt", lisäsi Tuhkalan Iiska.

Siniset nauhat ilmoitti Stenroos jo saapuneen, sekä antoi jokaiselle yhden. Mikkoska ojensi nauhan raumalaiselle pyytäen häntä kiinnittämään sen rintaansa.

Se olikin raumalaiselle mieluisa palvelus, ja kenelle se ei olisi ollut, sillä Mikkoska oli kauniinpuoleinen ja puoleensavetävä nainen.

Kokouksen loputtua saattoi raumalainen Mikkoskaa. Castle Cartin portille. Erotessa tunsi hän jotakin omituista liikettä sydänalassaan, kun Mikkoska puristi hyvästiksi häntä kädestä.

Seuraavana päivänä olivat taas kaikki kapakoitsijat pitämässä yhteistä kokoustaan Romulassa. Mikkoska, kun oli ensin saanut ansaitsemansa kaksikymmentäviisi dollaria heikkoolaisen viettelemisestä, kertoi tarkalleen, mitä kokouksessa oli päätetty. Saamansa sinisen nauhan hän antoi Daliinille, jonka oli määrä hankkia samallaisia lisää. Näillä tahdottiin pettää seuraan kuuluvia henkilöitä.

Muutaman päivän kuluttua tuhkin nauhat Sandyskistä. Ne olivat aivan samanlaisia kuin raittiusseurankin nauhat, että mitään eroa ei niissä huomannut. Daliini antoi nauhat Romulaiselle, joka heti niistä naulasi viisi kapakkansa takaseinään, sekä suurilla kirjaimilla ilmoituksen: "Me ostamme 'Hyvä Toivo' raittiusseuran merkkejä viidestä dollarista kappaleen ja kaupantekijäisiksi annamme piirilasin ja 'äijän'-ryypyn."

Latvaheikkoolainen, huomattuaan nuo merkit kapakan seinässä, ja kuultuaan Romuselta, että ne on saatu raittiusseuran jäseniltä, käski antaa koko huoneelle juotavat. Hän tuli hyvin iloiseksi siitä tiedosta, kun oli muitakin seuran jäseniä, jotka olivat rikkoneet lupauksensa.

Mikkoska kiirehti Castle Cartiin tapaamaan raumalaista, sillä hän tahtoi saada hänenkin ennen ensi kokousta rikkomaan lupauksensa.

Raumalainen sattuikin tulemaan häntä vastaan kadulla. Jo kaukaa hän hymyili Mikkoskalle: "No, mihinkäs se Mikkoska on menossa?" kysyi raumalainen.

"Kah! Sinäkös se olitkin! Minä juuri ajattelin sinusta", sanoi Mikkoska ja jatkoi: "Minä tässä vaan huvikseni lähdin kävelemään ilman mitään päämäärää. Mutta nyt muistui mieleeni, että taisin jättää huoneeni oven auki, joten täytyy palata takaisin panemaan se lukkoon."

"No, mennään sitten yhdessä, minä myöskin lähden sinnepäin", sanoi raumalainen.

Heidän vieretysten kävellessään kysyi Mikkoska: "Etkö sinä ole katunut kun yhdyit tuohon raittiusseuraan?" mutta huomattuaan hetken sopivaksi lisäsi: "Vaikka pääseehän siitä erilleen, kun tekee samoin niinkuin tänään ovat tehneet viisi seuran toisista jäsenistä."

"Mitä he ovat tehneet?" uteli raumalainen ihmeissään.

"No, etkö sinä ole kuullut, että he ovat myyneet raittiusnauhansa
Romulaan viidestä dollarista. Romulainen on vielä hyväntahtoisesti
pistouvannut juotavat koko huoneelle kaupan päällisiksi", selitti
Mikkoska.

"Onko se oikein totta?" kysyi raumalainen.

"Aivan totta se on! En minäkään ensin uskonut, mutta menin itse katsomaan. Ja aivan oikein, siellä Romulan takaseinässä oli viisi nauhaa. Me voimme mennä nyt vielä niitä tarkastamaan, että sinäkin tulet omin silmin näkemään miten asia on", selitti Mikkoska edelleen lipevänä.

"Mennään vaan. Jos siellä on viisi meidän merkkiä ennestään, niin minulta saa Romulainen kuudennen", vastasi raumalainen harmistuneena, samalla tarttuen hellävaroen Mikkoskaa kiinni käsivarresta.

Kun he saapuivat kapakan edustalle, niin Mikkoska osoitti raumalaiselle kapakan takaseinässä olevia nauhoja. Raumalainen ei ensin uskonut silmiään, vaan tahtoi saada tarkemman selvyyden menemällä kapakkaan lähemmin tarkastamaan, josko nauhat ovat samanlaisia kuin sekin mikä hänellä oli.

"Me maksamme viisi dollaria nauhasta ja vielä pistouvaamme piirilasin ja 'äijän'-ryypyn kaupantekiäisiä!" tavasi raumalainen seinälläolevasta ilmoituksesta.

"Tänne viisi dollaria! Tulkaa ottamaan pojat suihinne!" komensi raumalainen, ja samassa ojensi nauhansa Romuselle.

Latvaheikkoolainen, joka oli mässähtänyt pöydän alle, virkosi jälleen kuultuaan raumalaisen rämeän äänen, ja alkoi kompuroimaan ylös saadakseen osansa juotavista.

"To-to-toitko sinäkin na-nauhasi?" sopersi hän vaivalloisesti raumalaiselle.

"Toinpa tietenkin, ja minä luulen, että täällä on jo Stenroosinkin nauha", vastasi raumalainen.

"No, otappa nyt toinenkin! Eihän se yksi ryyppy miehessä mitään tunnu", kehoitti Romulainen ja kaatoi vielä toisen ryypyn.

"Kyllä se myötä menee. Mutta mihin se Mikkosta joutui?" kysyi raumalainen mennen ulos kadulle. Mutta kun ei tavannut tätä, niin tuli takaisin kapakkaan ja pistouvasi nyt vuorostaan koko huoneelle.

Mikkoska kun huomasi, että raumalainen antoi nauhansa Romulaiselle, lähti kiireesti tapaamaan kuurtanelaista, jonka hän oli nähnyt menevän järven rantaan ongenvapa olalla.

"Kah, täälläkös se Kuurtaneen Lauri vaan puita läjäilee, minä kun luulin sinun kalastamaan menevän", alotti Mikkoska keskustelun.

"Enhän minä puita läjää; onkimatoja vaan etsin syötiksi puiden alta", vastasi Lauri.

"Niin, eihän se kala ilman syöttiä koukkuun tartu. Mutta, Lauri, mikä sinua vaivaa, kun sinä viime aikoina olet mennyt niin huononnäköiseksi? Ethän vain ole sairas", puheli Mikkoska hyvin myötätuntoisesti.

"En ole oikein tervekään", vastasi Lauri ja lisäsi: "sairasko lienen, en tiedä, mutta elämä tuntuu kovin mauttomalta."

"Minähän sen arvasin. Sinä, Lauri, olet ollut minun ihailuni esineenä siitä saakka kun sinut ensi kerran näin, ja sen vuoksi huomaan pienenkin muutoksen sinussa", säälitteli Mikkoska.

Laurin rokon leimaamissa kasvoissa leimahti syvimmätkin kohdat punottaviksi ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti, niin että hän pelkäsi Mikkoskankin sen kuulevan. Tämä oli ensi kerta eläissään kun hän kuuli, että joku nainen häntä ihailee.

"Minä kyllä olen ajatellut mennä lääkärin luokse käymään", lausui Lauri sekä jatkoi: "mutta minä olen odottanut, jos se kuppari sieltä Suomesta tulisi ja vetäisi parikaankymmentä sarvea tuonne selkääni, niin eiköhän sitä paranisi. Mutta kuka sen tietää, tuleeko se sieltä eli ei."

"Minä luulen, että se heikkous johtuu siitä, kun Laurikin lopetti juomisen niin äkkiä. Olisi pitänyt vähitellen lopettaa", neuvoi Mikkoska.

"Aivan siitä se johtuu! Minä jo sanoin Rauman pojalle, että olisi pitänyt ensin saada se kuppari tänne ja sitten vasta perustaa raittiusseura, ettei olisi viikkoja tarvinnut tuota pahaa verta selässään kantaa", myönteli Lauri.

"Hyvä Lauri, mutta eihän raittiusseuraan enää kuulukaan muuta kuin muutama jäsen. Nehän ovat kaikki jo myyneet nauhansa Romulaiselle. Hän kun maksaa viisi dollaria aina nauhasta ja vielä pistouvaa vapaat juotavat", rohkeni Mikkoska jo Laurillekin livertää.

"Puhuuko Mikkoska nyt leikkiä, vai onko se oikein totta?" kysyi Lauri ihmeissään.

"Totta se on! Kävin juuri Romulassa ja itse näin useampia nauhoja takaseinällä. Näin myös raumalaisen myyvän nauhansa siellä", vakuutti Mikkoska.

"No, mieluummin minäkin myyn nauhani tuota kupparia odottamaan, ja pitäähän sitä joskus saada iloitakin", lausui Lauri, heittäen kalavehkeet järveen.

Seuraavassa raittiuskokouksessa ilmoitettiin kahdeksan rikkoneeksi. Mikkoska, joka taasen oli kokouksessa, ilmoitti ainakin viisitoista rikkoneen. Hän sanoi itse laskeneensa niin monta nauhaa Romulassa olevan.

"Jos Mikkoskan puhe on totta, niin ei enää ole jälellä kuin viisi jäsentä koko meidän seurassa", lausui Stenroos surullinen ilme katseessaan.

"Totta se on! Mitä hyötyä minulle semmoisesta valheesta olisi!" puolusteli Mikkoska ilmiantoaan hyvin närkästyneen näköisenä puheenjohtajan epäilyksen tähden.

"Mutta meitähän on tässä nyt koolla toistakymmentä, ja kun kahdeksan vaan tiedämme lupauksensa' rikkoneen, niin meistä löytää Mikkoska vielä seitsemän rikkonutta, ja ketä ne sitten ovat?" kysyi Piltti luoden epäilevän katseen Mikkoskaan.

"On selvintä, että jokainen näyttää nauhansa, ja jolla nauhaa ei ole, niin hän on rikkonut", ehdotti Stenroos.

"Kaksitoista ja siinähän ne onkin!" laski Talso.

Mikkoska aikoi ryhtyä selittämään, mutta samassa tuli raumalainen sisään ja lausui:

"Asia on nyt sillä tavalla, että minä olen vähän ryypännyt, mutta minä olen sitä kovasti katunut. Eikös katuvalle anneta anteeksi?"

"Missä sinun nauhasi on?" kysyi Stenroos.

"Jaa, nauhako? Siellä Romulassa se on, ja siellä on monen muun nauha. Tuo Mikkoska ja Daliini niitä tekevät vaikka kuinka pitkästi" vastasi raumalainen halveksivasti vilkaisten Mikkoskaan päin.

"Älä sinä valehtele, senkin juoppo!" sävähti Mikkoska nousten seisomaan.

"Minäkö valehtelen. En minä niin ole päissäni, etten tiedä mitä puhun. Näinhän minä itse eilen illalla Mikkoskalla noita nauhoja niin paljon, että niitä olisi riittänyt kaikille harborilaisille, ei vain suomalaisille, ja kuulin kun Daliini lupasi teille, Mikkoska, viisikymmentä dollaria, jos saatte Stenroosinkin rikkomaan lupauksensa. Meistä muista, jotka olemme rikkoneet, olet saanut kaksikymmentäviisi dollaria jokaisesta. Eikö niin?" puhui raumalainen siekailematta.

"Hävytön! Kun kehtaatkin valehdella!"' tiuskasi Mikkoska ja alkoi itkeä tuhertamaan kiukkuisena.

"Tässä nyt tulee ilmi, että yksi jäsenistämme on harjoittanut kavalaa petosta seuraamme kohtaan. Minä en tiedä, mitä oikeastaan teemme hänen kanssaan", puhui Stenroos hyvin masentuneena, mutta ankara sävy äänessä.

"Tämä on kauheaa!" harmitteli Talso.

"Tuollaisen otuksen pitäisi ripustaa sananlennätinpaaluun", sanoi uhkamielisesti kuurtanelainen.

"Hae sinä Piltti talia, tuossa on luja nuora, niin saamme panna uhkauksen toimeen", yhtyi Tuhkalan Iiska ilkeästi ivaten sanomaan, heittäen nuoranpätkän lattialle.

Mikkoska kiukustui niin, että hän ei voinut pidättää itkuaan.

"So, so! Ei tässä nyt laittomuuksiin mennä!" rauhoitti Stenroos, salaisesti hymyillen hänkin, vaikka miesten leikki tuntuikin raakamaiselta.

"Mitä laittomuutta se on! Ettekö te tiedä, että tässä maassa voi kaksitoista miestä päättää, mitä he tahtovat? Minä esitän, että Mikkoska hirtetään ennenkuin aurinko laskee!" uhmasi Tuhkalan Iiska, joka uhkaus näytti vaikuttavan kaameasti Mikkoskaan.

"Älä Iiska kulta puhu semmoisia. Enhän minä —" sopersi Mikkoska jo talttuneena hiukan puuskastansa.

"Mikkoska on hyvä ja tunnustaa, onko hän ollut Sonnisella ja Daliinilla kätyrinä", kehoitti Stenroos.

"Se on kaikkein viisainta, että puhuu suoraan. Voi löytyä niin paljon lieventäviä haaroja, ettei hirtetä aivan hengettömäksi", painosti Iiska.

"Kyllä minä olen —" alkoi Mikkoska pelon vaikuttamana.

"No, puhukaa vaan vapaasti!" kehoitti Stenroos, kun Mikkoska epäröi tunnustaa.

"Niin nähkääs, kun se Romusen Anna niin itki ja pyysi, niin minä lupasin auttaa heitä. Mutta kyllä minä annan kaikki, rahat mitä olen heiltä ansainnut, tälle seuralle, jos ette vaan minua hirtä tästä rikoksestani. Minä lähden aivan heti hakemaan rahoja, jos niin vaaditte", lupaili Mikkoska nöyränä.

"Onko kaikki sitä mieltä, että Mikkoskalle annetaan anteeksi, kun hän luovuttaa rahat seuralle?" kysyi Stenroos.

"Se on hyvä!" myönsivät melkein kaikki.

Mikkoskan mentyä kysyi Talso: "Mihin tarkoitukseen rahat käytetään, jotka Mikkoskalta saadaan?"

"Minusta olisi viisainta, että niillä rahoilla ostetaan kirjoja ja perustetaan lainakirjasto seuran yhteyteen", esitti Stenroos.

"Minä ajattelin, että ostetaan tonttimaa seuralle omaa taloa varten, mutta hyvähän se kirjastokin olisi olemassa", myönsi Mäki-Töyli.