language: Finnish

KERJÄLÄISTEINIT

Kirj.

Kálmán Mikszáth

Suomentanut

Matti Kivekäs

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1913.

SISÄLLYS:

Lukijalle.
I. Dobos täti ja hänen teininsä.
II. Mistä täti löysi kerjäläisteininsä.
III. Taistelu suuressa metsässä.
IV. Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa.
V. Kelle jää puoti.
VI. Valkea ja musta koira.
VII. Hallitsijan iltapäivä.
VIII. Sanansaattaja toisesta maailmasta.
IX. Aarre.
X. Agnes Nesselroth.
XI. Kadonnut onni.
XII. Vanki.
XIII. Kehen ei kuula osu.
XIV. Mestauslava.
Selityksiä.

Lukijalle.

Kálmán Mikszáthissa ilmenee selväpiirteisenä ja alati mielenkiintoisena unkarilaisen kansan sielu. Paremmin kuin kenenkään muun unkarilaisen kirjailijan kautta me opimme Mikszáthin avulla tuntemaan niitä aitounkarilaisia ominaisuuksia, jotka mielenkiintonsa ohella tavattomasti huvittavat.

Mikszáth kuvaa mielijohteita ja päähänpistoja. Unkarilaiset itse rakastavat kaskuja ja Mikszáth on kaskuilija ennen kaikkea. Kaskun vuoksi hän unohtaa pääasian ja kaskun tähden hän tekee varsin aiheettomia sivuloikkauksia. Mutta hän kertoo kaskunsa niin hauskan pyöreänä, että lukija seuraa välittömästi mukana. Niinpian kuin kirjailija huomaa itse kertomuksen aiheen venyvän pitkäveteiseksi ja ikävystyttävän lukijaa, on hänellä aina pelastuskeino varalla: kasku, ja jokainen myöntää, että hän käyttää niitä niin mestarillisesti, että vaikka olisi väsynyt ja alakuloinen, ei häntä monta hetkeä välinpitämättömästi voi lukea. On luonnollista, että Mikszáthilta näinollen pikkukertomukset parhaiten luonnistuvat ja että hänen laajemmissa yhtäjaksoisissa romaaneissaan yksityiskohdat ja kaskut ovat kermaisimpia, Kuvattavansakin pohjaksi Mikszáth useimmiten valitsee kaskun, joka kasvaa hänen mielikuvituksessaan, monasti aivan uskomattomiin asti. Mutta hänen henkilönsä vaikuttavat kaikista liiotteluistaan huolimatta suorastaan elämästä otetuilta. Hänen kertomuksissaan vaihtelevat todellisuus ja satu; hänen ihmisensä ovat useimmiten n.s. pikkueläjiä, ja niinkuin kansassa ainakin yksinäisillä ja jylhillä vuoriseuduilla, on heissä paljon taikauskoa. Sellainen maaperä on sadulle hedelmällisin, sillä Mooseksen ja Kristuksenkin jälkeen tapahtuu siellä yhä uusia ihmeitä.

Tämä omituinen taikauskoisuus, joka pilkistää esiin melkein kaikista Mikszáthin pikkukertomuksista, tekisi hänet aivan kansansatusepoksi, jos hän uskoisi ihmeisiin. Mutta hän ei usko. Hän paljastaa aina lopuksi ihmeen ponsivoiman, niinkuin pilkallisesti hymyilevä loihtija, joka itse poistaa synnyttämiensä harhanäkyjen alkusyyt. Mikszáth tahtoo ainoastaan kuvata pikkueläjiensä elämänvalaistusta, mutta minkä hän sille mahtaa, että hän välistä tuntee olevansa samaa juurta kuin hekin.

Nyt suomeksi ilmestyvä kertomus »Kerjäläisteinit» (A két koldusdiák) on Unkarin kirjallisuuden parhaita nuorisokirjoja. Sen historiallinen tausta jo itsessään on harvinaisen mielenkiintoinen, mutta varsinaisen mielenkiintonsa se luonnollisesti meissä herättää teiniensä kautta, jotka tahdonlujuudellaan ja rohkeudellaan monien ihmeellisten seikkailujen jälkeen saavuttavat pyrkimyksensä määrän. Toivomme, että tämä kirja kuluu jokaisen reilun ja rohkean pojan käsissä suomenkielisessä asussaan, niinkuin se Unkarissakin on vasta repaleiseksi luettuna löytänyt sijansa kaikkien poikien kirjahyllyllä.

Suomentaja.

I.

Dobos täti ja hänen teininsä.

Noin kolmesataa vuotta sitten oli elämä Debreczenin[1] tornikkaisessa kollegiumissa yhtä meluavaa kuin nytkin.

Eiväthän teinit ole aikojen kuluessa muuttuneet, eikä myöskään heidän elämänsä. Oikeinpahan sanoikin sobosloilainen kuormuri, joka viidentoista vuoden kuluttua palasi toistamiseen käymäsiltään äitinensä Debreczeniin'. »Katsohan kummaa, äitimuori, eihän nämä teinit ole vähääkään kasvaneet siitämisin kun täällä viimeksi kävimme.»

Niinpä niinkin, aina he ovat samanlaisia, vaikka toisiakin ovat. Herrat professoritkin olivat melkein samoja, sillä erotuksella vaan, että heillä nyt oli kolmikulmaiset hatut ja vaatteet toista kuosia.

Täysihoitoloiden isännät ja emännätkin olivat silloin yhtä pyyleviä ja hyvätuulisia kuin nytkin. Sillä erotuksella vaan, että heidän nimensä nyt on János Nagy ja rouva István Kispeter, kun sitävastoin siihen aikaan mainittiin parhaita hoitoloita János Bujdosón ja Dobos emännän nimellä.

Dobos emäntä asui Csapókadulla matalassa yksikerroksisessa talossa, lähellä kuuluisaa koulua. Kadulle aukeni puoti, ja puodin otsikossa oli kylttinä sian kuva, jonka sisäosat punaisina loistivat kauas (muuan entinen teini oli maalannut sen, hänestä tuli myöhemmin kuuluisa taiteilija jossain ulkomailla), pihan puolella oli Dobos tädin asunto ja etempänä teinien huoneet. Huoneissa oli vuode vuoteen vieressä ja kaksi »nebulusta»[2] sai aina jakaa yhden vuoteen. Pöllöteinejä luettiin kaksi yhteen »philosofukseen» tai »poetaan». Sillä alkaen »rhetorista» antoi Dobos täti oman sängyn ja professorit »Domine» arvonimen.

»Dobos tädin mies», sillä (kuten myöhemmin huomaamme, aivan oikeutetusti) häntä kutsuttiin vaimonsa nimellä, oli yhteiskunnalliselta asemaltaan lihakauppias. Hän ei tosin ollut erikoisen taitava ammatissaan, mutta koska hän oli isältään, joka myöskin oli pitänyt täysihoitolaa, perinyt maalatun sikakyltin, täytyi hänen jäädä lihakauppiaaksi kyltin tähden, vaikka Debreczenissä jo siihen aikaan oli yhtämonta lihakauppaa kuin Wienissä meidän päivinämme on tohtoreita.

Sitäpaitsi oli se senkinvuoksi hyvä, että lihottaminen oli Dobos tädin mielityötä. Saipa hän käsiinsä minkä tahansa, porsaan tai teinin, piti sen kaikin mokomin hänen kättensä holhoomana saada väriä ja lihota.

Hänellä oli lihotettavanaan neljä- viisikymmentä sikaa, kymmenen maksavaa täysihoitolaista ja sitäpaitsi vielä kaksi, joita hän itse kasvatti ilmaseksi.

Maksavat teinit suorittivat kahdeksan florinia kuukaudessa ja sillä he saivat kaiken minkä tarvitsivat, äidilliset neuvot ja selkäsaunatkin.

Se oli kaupungin kuuluisimpia paikkoja ja hyvin usein saattoi kuulla sanottavan:

»Dobosin rouva on hullu, Dobosin rouva maksaa itse teineistään!» Välistä sanottiin se hänelle itselleenkin, varsinkaan ei naapuri, pahanilkinen István Perecz sitä salannut.

— Ai, ai, naapurin emäntä, ei ole sellainen tapa hyvä, ei ole! Antakaa teineille vähemmän lihaa ja enemmän selkään! Saattepa nähdä, että suoriudutte heistä sillätavoin paremmin.

Mutta onneksi ei Pereczillä ollut sanottavasti vaikutusvaltaa Dobos tätiin ja niin saivat teinit edelleenkin mielin määrin lihota ja saada väriä poskilleen. Mutta vaikka hänellä olikin kultainen sydän, lävisti hänen kielensä joka ainoan sielun, joka hänen tielleen osui. Hänestä olisi voinut luulla, että hän oli sietämätön lohikäärme, ellei häntä oikein tuntenut.

Jo aikaisin aamulla alkoi talossa hirvittävä tappelu. Ensimäiseksi haukkui hän pataluhaksi Dobos sedän, jota hän kohteli armottomasti. Usein tarttui hän setää kauluksesta ja lennätti hänet ovesta pihalle, ja kerran kompastui ukko-paha kynnykseenkin, mutta hän kärsi kaiken, nousi pystyyn rauhallisesti, pudisti pölyn vaatteistaan ja tallusteli muristen puotiinsa.

— No älähän nyt, eukkoseni… sillä olenhan minä kuitenkin sinun miehesi; käsissäni olet, odotahan. Onni oli, että jäit sisälle!

Dobos setä teki niinkuin Scipio, joka purjehti meren yli Afrikaan ja astuessaan rannalle kompastui maahan, mutta kuitenkin huusi uljaasti: »Afrikan maa, minä pidän sinua lujasti käsissäni.»

Kun Dobos täti oli suoriutunut miehestään, rupesi hän meluamaan palvelijoiden kanssa ja pieksi heidät perinpohjin tai ainakin saattoi heidät itkemään. Sitten potkasi hän äkäsesti teinihuoneiden ovet auki ja karjasi: »Pystyyn koipeliinit!»

Hänellä oli hyvä sydän, mutta tyylinsä hän piti. Nykyiset Debreczeniläiset täysihoitoloiden emännät sanovat: »Tehkää hyvin, tulkaa aamiaiselle.» (Hyvä sana on siitämisin halventunut, mutta liha kallistunut).

Mutta joskin kelpo emäntä käytti puolen päivää katkeroittaakseen kaikkien mielet, tuhlasi hän toisen puolen hyvittääkseen ne jälleen. Niin oli hänelle riittävästi työtä koko päiväksi, eikä hänelle koskaan käynyt aika pitkäksi. Herkkupaloilla hän pysähdytti palvelijoiden kyyneleet, silitteli teinien päitä, palkitsi niitä, jotka sinä päivänä olivat kunnostautuneet, kuulusteli läksyt heikommilta, sillä hän osasi oppiaineet yhtä hyvin kuin itse korkeasti kunnioitettavat herrat professorit ja hän osasi lohduttaa sitäkin, jolla oli oppimiseen armottoman kova pää: »Älä pelkää, poikaseni», sanoi hän lempeästi, »olihan veljesikin täällä täysihoidossa ja hänkin oli suuri aasi, mutta sittenkin tuli hänestä kuninkaallinen tuomari Erdélyssä.»[3]

Mutta miksipä luettelisin tässä kaikkia teinejä, sillä varsinkin maksavista herraspojista on varsin vähän mainittavaa. Mitäpä historiaa heillä olisikaan! Useimmat heistä olivat rikkaiden ja vaikutusvaltaisten herrojen poikia (sillä vaikeampaa oli siihen aikaan päästä Dobos tädin hoidokkaaksi, kuin nykyään puhtaaksikirjottajaksi ministeristöön), heistä siis tuli säännöllisesti myöskin rikkaita ja vaikutusvaltaisia herroja, mutta koska heille sittenkään ei tapahtunut mitään eriskummallisia asioita, lähdemme seuraamaan kahden ilmaisen teinin kohtaloa.

II.

Mistä täti löysi kerjäläisteininsä?

Mutta ettehän te vielä tiedä edes keitä he olivatkaan — ja se minun täytyy kertoa heti ensiksi.

Tädillä oli itsellään ollut joskus kaksi poikaa, Pista oli toinen ja László oli toisen nimi. Mutta Herramme rakasti heitä ja kutsui heidät toisen toisensa jälkeen luokseen. Vaikka rakastihan heitä paljon Dobos tätikin, ja kun toinenkin arkku vietiin pihalta, sairastui kelpo emäntäkin ja ellei siellä olisi ollut saapuvilla oppinut ja taidokas välskäri Gábor Sopronius, olisi hän totisesti seurannut poikaparkojaan sinne, mistä ei palata.

Mutta vielä toivuttuaankin koski hänen sydämeensä hirvittävästi poikia ajatellessa; ja kun hän katseli vieraita teiniparvia, valuivat kyyneleet runsaina hänen tuhkanharmaista silmistään: »Jumalani, Jumalani, yksikään heistä ei ole minun omani.» Niinpaljon heitä oli ja kuitenkin tuntui piha tyhjältä, ja vaikka hän lisäsikin hoidokkaittensa lukua seitsemästä kymmeneen, oli piha sittenkin kuollut. Hänen sydäntään kouristi hiljaisuus ja kaikkialla puuttuivat hänen omat poikansa.

Hei, miten olikaan silloin kun »Pista» ja »László» nimet raikuivat pihalla!…

Kerran sai täti hyvän ajatuksen. Entäpä jos hän löytäisi jostain pari niin köyhää teiniä, ettei heidän vanhempansa voisi maksaa heidän edestään ja hän uskoisi heistä, hiukan ottaen mielikuvitustaan avuksi, että ne ovat hänen omia poikiaan, sillä »katsohan, ukkoseni — sanoi hän Dobos sedälle — maksu pilaa koko asian.» Ainakin se pilasi hänen mielikuvansa.

Tähän aikaan asui Nyirissä Krucsay niminen rikas ja mahtava herra, jolla oli oikeus vahvistaa kuolemantuomioita ja joka tuli siitä kuuluisaksi, että hän mestautti oman puolisonsa, sillä hän oli sydämetön ja julma mies.

Dobos täti osti tavallisesti tavaransa Krucsaylta. Hänellä oli suuria metsiä Ungissa ja Beregissä ja tuhansittain siellä lahdattiin sikoja.

Kerran, juuri kun Dobos täti oli käymässä siellä, pieksi hän muonamiehensä niin armottomasti, että mies seuraavana päivänä kuoli vaivoihinsa.

Ei tämä ollut niihin aikoihin mitään tavatonta! Piirikunta ei edes terottanut silmiään sinne päin, eikä koskaan olisi uskaltanutkaan, ja sanomalehdet eivät hänen hirmutyötään toitottaneet maailmalle, sillä niitä ei siihen aikaan ollutkaan. Turha olisikin sellaisesta hälinää nostaa, sillä kasvaahan talonpoikia jumalan kiitos ilmaiseksi Magyarien maassa niinkuin pähkinäpuitakin. — Aivan on, niinkuin pitääkin, kun toinen hävittää toisensa: talonpoika kaataa pähkinäpuun ja pähkinäpuukeppi kaataa talonpojan.

Tämäkin on mainitsemisen arvoinen ainoastaan senvuoksi, että János Veresillä, kuoliaaksi piestyllä muonamiehellä, oli kaksi pojannaperoa, jotka katkerasti murehtivat vainajaa ja tulivat hautajaisten jälkeisenä päivänä linnaan.

Dobos täti hieroi siellä siankauppoja Krucsayn kanssa, kun husaari tuli ilmottamaan, että pari kahden- kolmentoista vuotiasta talonpoikaisvekaraa tahtoi väkipakolla päästä herran puheille.

— Sellaiset penikatko? Ei nyt ole joulu, eikä minulla oli aikaa kuulla heidän virsiään. No, olkoon menneeksi, päästä sisään.

Kaksi pellavanvaaleaa poikaa astui huoneeseen, toisella, vanhemmalla, olivat silmät punaiset itkusta, toisen silmät olivat kirkkaat ja rauhallisen siniset.

— Ketä olette, pikkumiehet? — kysyi Krucsay.

— Me olemme Veresin poikia — vastasi vanhempi.

— Sen voin nähdä tukastanne. No, mitä tahdotte?

Silloin astui nuorempi poika aivan hirvittävän ja julman näköisen
Krucsayn eteen ja sanoi:

— Me tulimme sinun luoksesi, mahtava herra, senvuoksi, että pieksit kuoliaaksi isämme.

— Entä sitten? — sanoi Krucsay nauraen olkansa yli. — Tahdotteko minua herättämään hänet henkiin?

Nyt sanoi vanhempi poika:

— Me tahdoimme sanoa sinulle vaan, että varo itseäsi!

— Varo itseäsi!

Poika kohotti sormensa ja uhkasi »Nyirsegin kuningasta.»

Lapsen ääni soi niinkuin kulkuset hautajaisissa ja hänen uhkaavien sormiensa varjo oli seinällä niinkuin miekan terä.

Armoton Krucsay, joka ei pelännyt yksin olla sormikoukkusilla koko piirikuntaa vastaan, ja joka monasti oli katsellut kuolemaa silmästä silmään (hän tunsi sen hyvin, niin hän usein itsekin uskoi) ja joka hallitsijalleenkin oli antanut sanan sanasta vaikka kuinka monasti, sama mahtava Krucsay hätkähti nähdessään lapsen uhkaavan sormen.

— Hirtehisen kakarat, kirotut karhunpenikat, — huusi hän ja hänen jäsenensä vapisivat, — vielä te uskallatte uhkeillakin. Siinä näette, Dobos rouva, minkälaisia ovat talonpoikaistenkin taimet! Hei — Mátyás, Mátyás, — huusi hän husaarille — aja pellolle nämä penikat täältä. Pois kylästä, alueiltani, koko tienoolta, hävitköön sellaiset sukupuuttoon täältä. Ja nyt sanokaa, rouva, viimeinen hintanne, minkä voitte sioista maksaa, sillä minä olen hyvin kiihtynyt.»

Dobos tätikin oli hyvin kiihtynyt, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja senvuoksi ei hän kauan tinkinyt, vaan suoritti sovitun hinnan ja lähti vielä samana päivänä paluumatkalle debreczeniläisen kuormurin, Dániel Bujdosón kanssa, joka tiesi kaikkien Nyíregyházán tälläpuolella olevien linnojen omistajien nimet, tiesi minkälaisia olivat niiden herrat ja herrojen puolisot. Senkin hän tiesi montako lasta kullakin oli ja miten suuret olivat lasten perintöosuudet.

Mutta vaikka hän mitenkä koetti pakista matkan varrella, ei emännän mielestä unohtunut talonpoikaislasten kohtalo. Mikä heidät perii? Heidät ajettiin kolkkoon maailmaan. Nyt he kuljeskelevat itkien pitkin maantietä. Kuka heille valmistaa vuoteen yöksi?

Missä hän vaan ajoi kylien läpi, kohosi savu ihmisten asunnoista. Ihmiset paistavat ja keittävät tuvissaan. Mutta keittävätköhän missään niille orporaukoille?

Ja hän kuvitteli, mitenkä he upo uupuneina, päät alakuloisesti painuksissa kuljeskelivat pitkin valtatietä. Silloin juuri kääntyivät raskaat vankkurit Hadházista maantielle ja siellä näki hän heidät istumassa tunkion aitavierulla.

Vanhempi veli piteli sylissään nuoremman vaaleata päätä ja silitteli sitä hellästi:

— Älä nyt viisastele. Nousehan nyt ja mennään vielä vähän matkaa. Muistatko, miten osasitkaan juosta siellä kotona! Hopsis, hyppää pystyyn, pikku veikkoni. Leikitään hevosta! Minä olen humma ja sinä ole ajaja!

Mutta pikku poika painoi väsyneesti päänsä alas.

— Täällä ojapientareella emme voi levähtää. Mutta nousehan pystyyn, kuljemme vielä kappaleen matkaa, kaitpa meitä hyvä Jumala vielä auttaa.

— Minulla on nälkä, en minä jaksa — nyyhkytti hän. — Anna minulle syötävää!

Pikku poika avasi suuriksi harmaat silmänsä.

— Kaukanako asuu Jumala täältä?

— Jumala asuu kaikkialla.

— Minne me sitten menemme hänen luokseen? Miksi hän ei anna meille heti ruokaa?

— Oi, sinä pikku hupakko… ei sillätavalla!

Samassa ratisivat vankkurien pyörät heidän takanaan. Dobos täti kurottautui kuomun alta ja tunsi Veresin lapset.

— Hei, pysähtykää, kuormuri! Katsokaa, tuolla ovat muonamiehen lapset! Aivanko ne tosiaankin ovat ajaneet teidät maantielle? Sehän on huutavaa vääryyttä! En tiedä, onkohan Jumala sitä huomannut, kun hänellä on niin paljosta pidettävä huolta, mutta minä kyllä otan teidät varjelukseeni. No, pojat, kiivetkää sukkelaan vankkureille!

Hän istutti vierellensä orporaukat, jakoi heille eväitään (siinä oli kylmää lampaanpaistia ja pannukakkua), ja lapset söivät vatsansa täyteen ja siihen he nukahtivat rämiseville rattaille, kädet kierrettynä toistensa kaulaan.

Mutta kunnon eukko, jonka sydän oli kokonaan sulanut, kuvitteli mielessään heidän kohtaloaan ja kun vankkurit hiljaksellen vierivät Debreczennin tuttujen talojen lomitse, oli hän päättänyt ottaa heidät omiksi kasvateikseen. Jumala oli ottanut häneltä hänen omat poikansa ja antanut nämä sijaan. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!

Vanha tornikello kajahutti ikäänkuin kauniin aamenensa» siihen ja vankkurit kääntyivät Dobos tädin kotipihaan.

— Kotona ollaan, — sanoi täti ja pudisti pojat hereille. Mikä on sinun nimesi, poikaseni? kysyi hän nuoremmalta.

— Pali.

— Tästä lähtien on nimesi László, älä unohda sitä. Entä sinun?

— Minä olen Feri — vastasi vanhempi.

— Tästä lähtien olet sinä István. Hei, Dobos! Missä sinä olet Dobos?
Mitä se merkitsee, ettet sinä tule minua vastaanottamaan?

Dobos setä tassutteli vankkureille, laiskasti niinkuin karhu.

— No, mitä sinä töllistelet? Etkö näe, että olen tuonut lapsia mukanani?

— Mitä lapsia? — änkytti hän pelokkaasti. — Ilmasia teinejäkö?

— Vielä parempia. Heillä ei ole isää, eikä äitiä. Lászlóksi kutsumme toista ja Pistaksi toista.

— Jopa nyt jotakin! — huudahti Dobos setä virallisen iloisesti. Hän tuli heidän luokseen ja antoi kummasteleville pojille luunapin päähän. Kovat on kallot, viisaita miehiä heistä tulee!

Sillätavoin joutuivat kerjäläisteinit Dobos tädin luo ja niin kaikuivat jälleen entiset rakkaat nimet pihalla: »Hei László ja Pista, missä olette? László ja Pista, tulkaa tänne!»

Kunnon eukko vaatetti molemmat pojat, suki heidän päänsä sunnuntaisin ja kun eivät maksavat teinit nähneet, antoi hän heille salassa parhaimmat palat, ja kaiken tämän hän teki vaan senvuoksi, että päivän askareiden lomassa leikkivien poikien melu ja Pistan ja Lászlón nimet vaan paremmin raikuisivat pihalla.

III.

Taistelu suuressa metsässä.

Molemmat pojat osottivat suurta kunnioitusta Dobos tätiä kohtaan. He oli hyviä, tottelevaisia ja palveluksenhaluisia, mutta heidän kasvoillaan oli aina surumielinen piirre samoin kuin silmissäkin, eikä sitä millään voinut karkottaa. Varsinkin vanhempi heistä, Pista, oli surullinen. Jos hän pääsi pujahtamaan johonkin syrjäiseen nurkkaan, puhkesi siellä hänen haikeutensa heti kyyneliin.

Koulussakin he olivat samanlaisia, sillä erotuksella vaan, että Pista ainakin oppi hyvin surullisuudestaan huolimatta, mutta Lászlón päähän ei suuren murheen tähden oppi mahtunut. Siellä hän aina kyyrötteli viimeisellä penkillä. Mutta ensimäinen hän oli aina leikkisillä ja silloinkin, kun tapeltiin suutarinsällien kanssa.

Debreczenin kollegiumissa oli siihen aikaan gerundium[4] eniten muodissa. Enemmän annettiin arvoa sille, joka osasi kelpo tavalla tapella, kuin sille, joka osasi koko Ovidiuksen ulkoa.

Tappelupukari-teinit olivat arvoasteikossa civistenkin[5] edellä. Osasivatpa korkeasti kunnioitetut professori herratkin antaa arvoa voimakaslihaksiselle nyrkille. Sillä turkkilainen ei niinkään lähtenyt tiehensä sieltä niihin aikoihin, vaikka sille miten kauniisti hyvänsä olisi lausuttu Horatiuksen Odeja, mutta kun sitä pahkakepillä oikein antoi selkään, korjasi se kylläkin luunsa.

Vieläpä itse korkeasti oppinut ja kuuluisa matematikán professori Márton Piskárkási-Szilágyi, jolla oli tapana sanoa: »muut tieteet kestävät vain hautaan asti, domini, mutta matematiikka pysyy voimassa vielä sen takanakin, sillä jos on elämää kuoleman jälkeen, on sielläkin kaksi kertaa kaksi neljä», niin, juuri Szilágyi herrakin antoi nuorten tytärtensä, Magdan tai Esterin neuloa palkintoja kaikkein urhoollisimmalle teinille, joka suuressa metsässä toisena helluntaipäivänä taistelusta suoriutuisi voittajana.

Tämä ei ole mikään leikinasia! Siellä ovat silloin Debreczenin pienet ja suuret. Itse ylituomarikaan, herra Gergely Domokos, ei jää tulematta kaupungin kuuluisalla nelivaljakolla, joiden harmaatäpläisten hevosten päitsissä liehuivat mustan-, vihreän- ja valkosenkirjavat liput. (Ne ovat kollegiumin värit.) Senaattoreille rakennetaan jo edellisenä päivänä erikoinen parveke, vasemmalla puolella prameilevat korkeasti kunnioitettavat herrat ja heidän vieressään, uljaan piirin keskellä, ovat kaupungin hienoston rouvien ja neitosten istumapaikat.

Teineistä jäävät tietysti ainoastaan ne tulematta, jotka ovat kuolemansairaita. Sillä suuri häpeä on täällä »absentia.»[6]

Mutta todella komean näyn tarjoavatkin nämä nebulus-vekarat samannäköisissä puvuissaan.

Ne ovat nimittäin siinä suhteessa samannäköisiä, että vuodesta 1624 muodostaa sen kauhtanantapainen musta husaaritakki, jota vyötäröltä kannattaa hopeasolkinen leveä vyö. Vihreästä verasta valmistettu viitta ja matala, nahkapäärmeinen lakki tekee sen vielä eriskummallisemmaksi. Mutta siinä määrin ne kuitenkin eroavat toisistaan, että puvun muodostavat varsinaisesti verka ja »pukki». Sillä toisella tavoin sen saa istumaan kuuluisa Gáspár Kartos kuin János Kozsehuba, joka vaivaisesti harsii sen kokoon.

Nämä kaksi räätäli-»pukkia» pitivät siihen aikaan vaatteissa koko Debreczenin kaupungin, joka ilmeisesti todistaa sitä, että kangaskin oli kestävämpää vanhaan hyvään aikaan.

Pienellä pöydällä korkeasti kunnioitettavien herrojen edessä on palkinto, Esterin tai Magdan käsityötä. Useimmiten on se jokin vähäpätöinen neulomus, pienillä teräsrenkailla koristettu, silkistä kudottu kukkaro, tai kirjanmerkki, ommeltu värillisistä helmistä kultalangalla, mutta suuren arvonsa se saa senkautta, että antaja on kuuluisan professorin tytär. Pojat eivät rohkeimmissa unelmissaankaan tavotelleet mitään tämän kunniakkaampaa. Eikä suurempaa kunniaa teini voinutkaan saada osakseen.

Suurta kenttää vilkastutti äänekäs puheenporina ja liikehtiminen. Ruokarouvatkin tulevat silloin sinne ja keittävät kivistä rakennetulla tulisijalla taistelun jälkeiset pitoruuat. Tulisijojen ympärillä on melu aina kaikkein pauhaavin. Tuuli levittää sauhun sinertäväksi humuksi ja haihduttaa sen tuuheiden lehtikatosten lomitse avaruuteen, levittäen samalla ympäristöön myöskin ruuanhajun, joka sekaantuu metsäkukkien tuoksuun, tietysti sillätavoin saattaen hämilleen kaikki lähitienoilla mettä kokoilevat mehiläiset.

Ruokakorien joukossa on siellä pienissä lekkereissä ilottelevaa viiniäkin, sillä viini saa ihmisen jalkapohjat kutiamaan ja suuren metsän taistelua seuraa aina reima tanssi.

Itse taistelu tapahtuu siten, että kaksi vanhinta teiniä valitsee koko tein joukosta itselleen kumpikin leirikuntansa. Toinen niistä on »magyarien» ja toinen »turkkilaisten». (On sellaisiakin vuosia, ja verrattain usein, jolloin turkkilaisia kutsutaan saksalaisiksi.) He heittävät ilmaan vaskirahan ja jos Pyhän Marian kuva jää alle, valitsee turkkilainen ensiksi jonkun joukosta ja sitten vasta magyari. Jälleen heitetään raha ilmaan ja aina sen mukaan, miten siinä kuva jää päälle tai alle, saa kumpikin puolue valita mielensä mukaan niinkauan kuin miehiä riittää. Tietysti ovat väkevät ja kuuluisat tappelupukarit halutuimpia ja vasta viimeisinä tulevat hintelät ja verettömät »mammanpojat. Ovathan nekin aina joksikin hyödyksi, ellei muuten niin kuitenkin alimmaisiksi joutuessaan voi vihollisen sankarillisinkin mies välistä heihin kompastua ja kaatua pitkäkseen.

Kun molemmat leirikunnat jo seisoivat taisteluintoisinä vastakkain antoi ylituomari, joka oli näiden taisteluiden suuri suosija, kolmasti merkin pahkakepillään — ja hei vaan, eläköön — korvia särkevällä melulla ja kaameasti kirkuen hyökkäsivät molemmat leirikunnat nyrkit ojossa toistensa kimppuun.

Kaunista oli nähdä, miten viholliset sekaantuivat toisiinsa, taistellen mies miestä vastaan sylipainia heittäen, kohottaen toisensa ilmaan, tai paiskaten maahan retkalleen, alati tarjoten uusia vaihtelevia kuvia entisaikojen taisteluista — kunnes vihdoin, vanhusten nauraa hohottaessa, joko magyarít tai turkkilaiset pötkivät pakoon. Ja sitten seurasi voittajien kesken sankarilliset turnajaiset, jotka vuosittain olivat aina tapahtuneet samalla tavoin kuin meidänkin kertomuksemme aikana.

Ylituomari sanoi ympärilleen kokoontuneille voittajille:

— Reippaita poikia te olette, hyvin olette kunnostautuneet, mutta näyttäkää nyt, kuka teistä on voimakkain? Astukoon esiin!

Jos voittajien joukossa on viime vuoden »fortissimus»,[7] astuu hän rivistä, ellei, niin silloin se, ken tuntee itsensä voimakkaimmaksi joukosta.

Tänä vuonna oli Miklós Beke fortissimus ja hän astui esiin.

Hän oli pitkä hongankolistaja, ja kun hän puristi kätensä nyrkiksi, paisuivat suonet piipunvarren vahvuisiksi. Hänen paitansa oli rinnan kohdalta revästy auki taistelun tuoksinassa ja hänen niskansa oli niinkuin härällä, sellainen, että se Debreczenissäkin oli ylenmäärin vankka.

— Mistä kotoisin, amice?[8] — kysyi hänen armonsa, herra ylituomari.

— Kabasta.

(Höm, — kuiskasi ylituomari neuvosmies Kristóf Lázárille, — varmaankin lie se kabalainen rouva hänen äitinsä.)

Tämä sana oli tähdätty Miklós Beken punaiseen nenään.

Sitten jatkoi ylhäinen herra ääneen:

— Onpa tainnut sataa sielläpäin runsaasti, kun siellä kasvaa noin vantteria poikia, — mutta katsotaanhan, onko kasvanut vielä kummempiakin sitten viimevuoden?

— Ilmottaudun — sanoi Beke reippaasti ja katseli sitten manaten leirikuntaansa. — No, haluavatko jotkut tapella minun kanssani?

Seurasi syvä hiljaisuus. Monet kunnianhimoiset teinit katselivat toisiaan, mutta kaikkien kasvoille oli kirjotettu: »Non sum paratus».[9] Kukapa lähtisi jättiläisen kanssa kamppailemaan.

— Eikö kukaan? — kysyi ylituomari kehottavasti.

Tanakkavartinen poika erosi rivistä, pyörähtäen esille niinkuin siili.

— Minä yritän.

Kuului hämmästyksen sähinä, jota seurasi pilkallinen pihinä.

Domine Beke ummisti halveksivasti toisen silmänsä ja suunsa.

— Hm,… minä syön sinut, linnunpoika!

— Dobosién teini! Dobosién! kuuluttivat lähinnä olevat kauempana seisoville, jotka eivät voineet nähdä tätä suurenmoista kohtausta.

— Kerjäläisteini!… Vanhempi! toistivat toiset ja lisäsivät: No, tämähän on kuulumatonta!

— Katsohan naperoa, miten on voimistunut hyvästä ruuasta, — huusi
András Garas, nyörinpunoja, joka oli János Bujdosón armoton vihollinen.

IV.

Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa!

Bujdosón perheen jäsenet röhkäsivät kukin taholtaan ja rupesivat meluamaan ja häväisemään:

— Hävytön sirkka! Tunkiolle pitäisi työntää. Tuoko aikoo voittaa meidän teinimme?

Itse herra Márton Piskároski-Szilágyikin sanoi:

— Katsohan todellakin »rana rupta»[10] Phaedruksen saduista!

Siihen aikaan kutsuivat teinit vielä tavallisesti »ranaksi» sammakkoa ja jokainen tiesi, mikä se oli. Nyt nimitetään eläimiä äidinkielellä, mutta tunnustaa täytyy, ettei kukaan tiedä mikä mikin on. Sillä kuka voisi tietää, että »rapakkokylpijä» on villihanhi, »niskanhuiputtaja» = kirahvi, »vuortenjuoksija» = hirvi ja että sammakko on »kömpijä».

Taistelija oli tosiaankin Dobosién ilmainen teini, Pista Veres, joka ylettyi suunnattomalle Bekelle ainoastaan niskaan asti. Miten käykään kun varpunen hyökkää haukan kimppuun?

»Cantus praeses»,[11] jolle erikoisemmin oli siunautunut äänivaroja, mutta joka niitä nyt halveksi, ottaa sensijaan esille pillin ja puhalsi siihen… Tämä oli taistelun alkamisen merkki. Aivan samalla tavoin kuin menneinä aikoina Budan torneissa, silloin kun täällä vielä hallitsivat unkarilaiset kuninkaat.

Beke nojasi toisen kätensä lanteelleen, aivan kuin se olisi ollut turha, ja tarttui toisella kädellä Pista Veresiä olkapäästä, puristaakseen häntä noin vaan hiukan ilmassa ja paiskatakseen hänet muitta mutkitta taitavasti maahan. Pyörärasvaksi litistyisi siinä tempauksessa poika parka, niin hän retkahtaisi pientareeseen. Totisesti: lusikalla saisi Dobos täti hänet siitä koota!

Mutta Pista poikakaan ei ollut hidas… hop, hän hyppäsi Beken kimppuun ja kietoutui lujasti hänen pitkän vartensa ympärille niinkuin käärme, punoi jalkansa hänen jalkansa ympärille ja kiersi kätensä hänen kaulaansa, kunnes Beke iski häntä nyrkillä rintaan. Siitä tupertui hän hiukan, maailma rupesi pimenemään ja silmien siniset kehrät kääntyivät nurin. Mutta sittenkään hän ei hellittänyt, ainoastaan hänen kätensä herpaantuivat silmänräpäykseksi vastustajan kaulalta.

Beke käytti tätä hetkeä hyväkseen ja vapautui uudella iskulla vastustajastaan, joka olisi lentänyt selälleen, ellei hänen takanaan olisi ollut puuta, joka ei sallinut hänen kaatua. Kovasti kolahti hänen päänsä runkoa vastaan, mutta niinkuin pallo ponnahti hän takasin ja jaguarin notkeudella hän tarrautui jälleen Bekeen. Yhteen kietoutuneina alkoivat he painia. Se oli kuninkaallinen näky debreczeniläisille. Aivan kuin olisi siinä ollut yksi ainoa ruumis ja neljä kättä, jotka järjettömästi kierivät ja vääntyivät niinkuin pirunkela.

Katsojat pidättivät hengitystään.

— Tuhat tulimmaista! — huudahti ylituomari, katkaisten kiusallisesti jännittyneen juhlallisen hiljaisuuden, ja hikipisarat valuivat pelkästä kiihtymyksestä pitkin hänen ohimoltaan.

— Iske, iske paremmin!

Milloin kampesi toinen, milloin toinen; mutta viekkaat otteet, jotka kuuluvat painitaidon alaan, olivat kaikki turhia, sillä kumpikin osasi torjua ne yhtä taitavasti. Kerjäläisteinin käsivarretkin puristivat niinkuin rautavanne. — Purista, purista Pista poikani! — jyrähti ääni korkeudesta niinkuin ukkonen.

Kaikki loivat sinne katseensa, siellä istui Dobos setä puunlatvassa, nojaten itseään ulkonevaan oksaan.

Beke hätkähti, ääni hämmensi hänet, hän luuli sen tulevan taivaasta… ja itsetiedottomasti hän katsahti ylös ja heitti otteensa.

Se oli vaarallista. Pista solahti hänen käsivarsistaan ja antoi vastustajalleen aimo polvipuskun takaapäin, niin että pitkä mies retkahtaen kaatui selälleen hiekkaan.

— Vivat! Vivat![12] — kajahti sadoista kurkuista. Eläköön kerjäläisteini!

Pista ponnahti Beken rinnalle, painoi polvensa lujasti sitä vastaan ja likisti häntä vielä käsillään maata vastaan, niin ettei hän pääsisi nousemaan pystyyn.

Katsojajoukko murtautui aitauksen sisäpuolelta ja hyökkäsi riemuissaan ulvoen taistelukentälle.

Dobos setä hyppäsi onnellisena alas puusta, mutta putosikin niin onnettomasti, että oli vähällä taittaa kylkiluunsa. Mutta kesken tuskanvoihkeitaankin huusi hän Pistalle:

— Pidä kiinni, poikani, älä päästä. Anna sen hiukan haukata hiekkaa. Ei se ole kuitenkaan paljoa huonompaa kuin Bujdosóién ruoka!

— Heitä irti — korisi Beke. — Hulluko sinun kanssasi ottelee kauemmin!

— Satis![13] Riittää! — sanoi sinne tullut ylituomari. — Viimevuoden fortissimus saa mennä hiuksia halkomaan.

Jälleen kajahti eläköönhuuto. Kuuluisa koulun lukkari kajahutti
»Gerimdiumlaulun», jonka laulukerto kuului:

Mainiompi mies on David kuin Goliath, Vivat, vivat, vivat!

Ylituomari puristi juhlallisesti voittajan kättä, Dobos täti itki onnesta ja juoksi vuoroin pojan luo, vuoroin taasen padoissaan porisevaa gulyáskeittoa[14] hämmentämään.

Mutta paras tuli vasta tämän jälkeen. Esille astui kaunokainen neitonen; juhlapukuun puettuna ja silmät maahan luotuina toi hän voittajalle palkinnon. Tänävuonna se oli miekankannatin, hienoa käsityötä ja siihen oli kultalangalla neulottu helmistä jalopeuroja.

Magda neidin kasvot muuttuivat sellaisiksi kuin vereen kastettu lilja, kun hän hämillään lausui sanat, jotka varmaankin hänen isänsä oli hänelle opettanut, sillä ne kuuluivat hyvin professorimaisilfa.

— Annettakoon kunnia ruumiin voimalle, sillä voimakas sielukin etsii voimakkaan ruumiin asuinsijakseen. Kunnialla riippukoon teidän miekkanne aina tässä kannikkeessa. Älköön se milloinkaan aiheettomasti lentäkö huotrastaan, älköönkä myöskään kunniattomasti palatko siihen.

Poika seisoi siinä kasvot kirkastuneina ja siltä tuntui hänestä tytön ääni, kuin olisi hän kuullut avaruuksien yhteissoinnun: hänestä tuntui kansajoukon pauhu sulavan tytön äänen kanssa miellyttävästi yhteen ja täyttävän hänen sielunsa äärettömällä onnella. Taivas, — vaikka siellä kiisikin pari korkealla lentävää pilvenlonkaa, — tuntui koko loistossaan hymyilevän hänelle ja kaikki puiden lehvät vilkkuivat hänelle ystävällisesti. Kunniastakin on ensimäinen pisara kaikkein makein. Kerjäläisteinin sydän paisui ääriään myöten tästä ensi pisarasta.

Dobos setä oli niin iloinen, että hän heitti lakkinsa korkealle ilmaan, heittäytyi tuttujensa kaulaan ja vaikk'ei kukaan evännyt, vakuutteli hän vakuuttelemistaan:

— Sanokoon kuka mitä hyvänsä, mutta pääasia on ruumiinravinto! Ravinto aikaansaa suurimmat ihmeet. Mihinkäpä ei hyvä ruoka kykenisi! Hei, no minne ne Bujdosót yhtäkkiä joutuivat?

Ne olivat tosiaankin luikkineet tiehensä sieltä.

Mutta kaikki korkeasti kunnioitettavat herrat sitävastoin tulivat Pista Veresin luo (miten miellyttävä poika olikaan hänestä puolen tunnin aikana tullut) ja puristivat hänen kättänsä. Hänen toinen kätensä vapisi vielä pitäessään kauniisti kirjailtua miekankannatinta.

Kaikki herrat katselivat vuoroonsa kaunista palkintoa ja kiittelivät
Márton Szilágyi herraa, jolla oli niin käsistään taitava tytär.

— Sehän on todella ihmeellisen hienoa työtä. Vielä vanhoilla päivillännekin te katselette sitä ilolla, domine.

— Vahinko vaan — huomautti korkeasti kunnioitettu Josef Boglányi herra (vahinko todellakin että hän sanoi sen), todellakin vahinko, ettei hän sitä koskaan saa kantaa.

— Eikö hän saa? — kysyi ylituomari kummastellen. Miksi ei hän saisi kantaa sitä?

— Senvuoksi, että aateliton ei voi vyöttää miekkaa vyölleen. Hän ei siis tarvitse kannatintakaan.

Pista poika kalpeni. Aivan kuin olisi kylmä pohjoistuuli samassa puhaltanut pois hänen satulinnansa, jonka hänen sielunsa juuri oli rakentanut.

Hänen onnensa ensimäiseen pisaraan sekaantui heti toinen, joka oli katkera. Mutta rinnanhan ne aina seuraavat toisiaan.

Hänestä tuntui samassa siltä, kuin olisivat kaikki katselleet häntä katein silmin tai pilkallisesti.

Eihän hän ollut aatelisen poika, hän oli vaan kerjäläisteini!

Kaunis Magda Szilágyikin katseli häntä niin lempeän osaaottavaisesti, kuin olisivat korkeasti kunnioitetun professori Boglányi herran sanat osuneet hänenkin tummiin silmiinsä: »Voi miten ikävää, ettei hän koskaan saisi kantaa miekankanniketta.»

Soitto kajahti (kuuluisa Csomornyon mustalaisjoukko soitti sydämensä pohjasta), kinailijat jättivät suuren kentän ja tanssijat täyttivät sen ja siellä pyörivät hurjaa csárdásta pojat ja tytöt, ja vähitellen yhtyivät heihin lyödyn leirikunnan nuorukaisetkin.

Jokainen iloitsi ja riemuitsi, voittaja yksin oli murheissaan. Oka oli pistänyt häntä syvälle…

Hän vetäytyi alakuloisena metsän liepeeseen, mistä kukaan ei nähnyt häntä, sinne, missä luonto oli yksin ja linnut hyppivät oksalta oksalle, laulaen mielensä halusta.

Siellä oli kaikenlaisia lintuja, harakoita, rastaita, haukkoja ja peipposia. Kaikilla niillä oli toinen toistaan koreammat sulat, — mutta siltä ei voinut sanoa, että yksikään olisi pitänyt itseään toistaan parempana.

»Minä en ole aatelismies» — huokasi hän murtuneena. »Mutta miksi minä en ole?» kysyi hän aprikoiden.

Ruohonkorret ja puut katselivat häntä totisina — mutta ne eivät selittäneet sitä hänelle.

V.

Kelle jää puoti?

Pistaa ei heittänyt rauhaan ajatus, että hänestä täytyi kerran tulla aatelismies. Se oli hänellä ensimäisenä ylösnoustessa ja viimeisenä maata pannessa. Senjälkeen kun hänet suuressa metsässä oli sillätavoin mukiloitu, tuntui hänestä jokainen aatelinen jonkinlaiselta korkeammalta olennolta.

Jokaisella lapsella ja nuorukaisella on omat ikävänsä ja huimaavat haaveensa, jotka toisella liitävät korkeammalle kuin toisella; hän tahtoo olla kuningas jossain satujen valtakunnassa, missä puut ovat kullasta ja soivat kauniisti helisten ja missä sula hopea virtaa puroloissa veden sijasta, tai ellei hän uneksi sellaisesta kuninkuudesta, tyydyttäisi häntä kuitenkin uudet kannukset tai vaikkapa kokin toimi.

Mutta kukapa ajattelisi aateluutta siinä iässä? Sellainenhan on vaan rikastuneitten nahkakauppiaitten ja sotilashankkijoiden pöyhkeilevä ajatus, että »katsohan, minä voisin olla aatelisherrakin jos vaan kuningas tahtoisi.» Mutta kaikki muut ihmislapset sitävastoin kasvavat siinä rauhallisessa tietoisuudessa, että kaikki on hyvää sellaisena kuin me sen vastaanotamme ja että mahti ja arvo on Jumalan kädessä.

Vanhempi veli tartutti nuorempaansakin oman mittaamattoman suuruuden janonsa.

— Näetkö, isääkään ei olisi piesty kuoliaaksi, jos hän olisi ollut aatelismies. Meidänkin kohtalomme olisi silloin toisenlainen. Katsohan vaan Miska Ganczeyä tai Gabi Szentpalyia, koulutoveriamme, miten he ovat meitä mahtavampia, vaikka Jumala on antanut sekä sinulle että minulle paljon tukevammat nyrkit.

Voittosaaliiksi saatu miekankannike riippui aina Pistän vuoteen yläpuolella. Se oli vaarallinen voittosaalis. Se kuiskasi hänelle näitä kapinallisia ajatuksia, jotka vähitellen saivat Laszlonkin pään pyörälle.

Kummaa, tuossa se riippuu, enkä minä koskaan saa sitoa sitä vyölleni. Toiset eivät sitä vaihtaisi kaiken maailman aarteisinkaan ja minulle se on täysin arvoton. Uppoutuisinko kirjoihini etsiäkseni niistä lohdutusta? Mitä se hyödyttäisi? Tietokin on aatelismiehelle koristus, mutta meille vaan leipäkysymys.

Kelpo Dobos sedän täytyi heittää kesken tähänastiset iltasatunsa.

Pojille ei enää ollut kyllin jännittävää kuulla, millätavoin patakilaiset teinit astuskelivat ahtaissa karsinoissaan ja miten soivat eri uskonlahkolaisten kirkonkellot. Luterilaisten kello kalahtelee: »ei tänne, ei sinne», katolilaisen soittaa: »Jesus Maria — Jesus Maria» ja iso kello jymähyttää lomaan: »suin päin kiirastuleen».

Dobos setä osasi kertoa nämä juttunsa verrattomassa äänilajissa ja hän taisi vielä »teinit loppuvat» — historian, jolle kuollutkin olisi voinut katketakseen nauraa, mutta eivät vaan nämä unissakävijät pojat. He kuuntelivat aivan kuin olisi veri vuotanut heidän nenästään.

Mutta toisin säteilivät poikien silmät, kun hän kertoi miten myllärin pojasta Palkó Kinizsistä tuli sotapäällikkö tai miten Gyurka ystävämme kohosi uuninlämmittäjästä kuninkaanpojan aseenkantajaksi. Eikä Dobos setä ainoaankaan juttuunsa pannut kovin paljon omiaan.

László, joka oli vilkasverinen poika, unohti mielellään kunnianhimonsa, ellei veli vaan ollut lähettyvillä. Välistä hän antautui rentonaan leikkimään ja ilottelemaan, ja hän osasi olla onnellinenkin. Tosin oli hänen sydämensä pehmeä niinkuin vaha, ja välistä se puristautui tuskallisesti, nähdessään veljen kuljeskelevan mieli apeana, mutta jos veli kannusti omaa mielikuvitustaan, taisi hänkin kiihdyttää vauhtiaan kilparaviin niinkuin laiskempi hevonen virkun ratsun rinnalla.

Vuodet vierivät ja jo alkoi orpopoikien ylähuuleen ilmestyä viiksenhaivenia. — Pian pääsevät pojat jo ihmisten kirjoihin, — huokaili Dobos täti, joka oli poikiinsa ratki ihastunut.

Ja kunnon eukko alkoi aprikoida heidän kohtaloaan, erittäinkin Pistan. Vuoden kuluttua olisivat he jo täynnä sitä viisautta, joka Debreczenissä voitiin heidän päähänsä kaataa. Heidän päällänsä täytyi siis jo voida tehdäkin jotain. Pista oli viisas ja oppinut poika, jota professorit kilvan kiittelivät, ja hänellä oli niin kaunis käsiala, että kaikki ihailivat hänen siroja, pyöreitä kirjaimiaan. Hän sai kirjottaa puhtaaksi onnittelukirjeen Palatinuksen[15] nimipäiväksi, jonka kollegiumi oli lähettänyt.

Pitkien ja perusteellisten aprikoimisten jälkeen tuli eukko lopulta siihen päätökseen, että Pista olisi kaikkein soveliain johonkin hyvään kanttorin paikkaan. Ensinnäkin senvuoksi, että voisi opettaa kauniit kirjaimensa kylän lapsille ja toisekseen senvuoksi, että hänen äänensäkin oli miellyttävä, eikä korottaisi ainoastaan urkujen soinnun kauneutta, vaan hakisi vertaistaan hautajaislaulujakin laulettaessa vainajille. Suorastaan ihanaa olisi kuolla hänen kylässään.

Mutta László sitävastoin ei kelvannut oppineiden toimiin; jos hän läpäsee koulun, niin ruvetkoon hän lihakauppiaaksi. Onhan silloin ainakin joku hoitamassa puotia.

László ei pitänyt väliä, mutta Pista pudisti apeasti päätään. Ehken hän juuri ajatteli kuuluisaa Brunsvik sankaria, joka hirvittävällä miekallaan lähti maailmalle etsimään itselleen uutta aateliskilpeä: ennen oli siinä ollut vaakalintu, nyt hän tahtoi leijonan. Hän ymmärsi verrattomasti Brunsvik sankarin.

— Älä pudista päätäsi — suostutteli Dobos setä — kultainen on kanttorin elämä. Cantores amant humores.[16] Kanttorit rakastavat viiniä. Ja kanttoreita rakastavat ihmiset. Ajattelehan Mátyás kuningasta, miten hyvänä ystävänään hän piti czinkotain mestaria!

Mutta czinkotain mestari ei vähääkään kutittanut Pistan kunnianhimoa. Hän pelästytti Dobosit pahanpäiväisesti sanomalla, että hän mieluummin hukuttaa itsensä tai syöksyy päistikkaa tornista maahan.

— Mutta miksikä sinä sitten tahdot ruveta, rakas poikani? — kysyi Dobos täti hellästi. — Enhän minä pakota sinua mihinkään. Älä salaa minulta sydämesi toivomusta, minä koetan parhaani auttaakseni sinua perille.

Pista punastui ja hänen silmänsä välähtivät.

— Ensiksi tahdon tulla aatelismieheksi ja sitten sanon loput.

Täti löi pelästyneenä kätensä yhteen:

— Voi poikani, siksi voi sinut tehdä ainoastaan kuningas!

— No sitten minä menen kuninkaan luo.

— Voi, voi sinua onnetonta. Mistä olet saanut tämän parantumattoman suuruudenjanon? Kuka on sinulle opettanut sellaisia turhamaisuuksia? Menetkö sinä kuninkaan luo? Heitä sinä sellaiset turhat houreet mielestäsi. Niinkö luulet, että sinä niinkään vaan voit jalkaa polkemalla kutsua tänne satujen ratsun ja sanoa »hip, hop, lennä ilmojen halki kuninkaan luo.» Ensiksikin sanon sinulle, että minä en lainkaan usko, että koko kuningasta onkaan, sillä en ole koskaan nähnyt häntä. Sanovat hänen asuvan Wienissä. Mutta siihen minä sanon, että sen nimistä kaupunkia ei ole koko Unkarin maassa.

Mutta vaikka tällainen puhe olisi miten paljon tahansa kesyttänyt häntä, oli ulkonainen elämä kuitenkin omiaan lakkaamatta kasvattamaan hänen himoaan. Siihen aikaan oli koulu helvetti aatelittomille. Helvetillistä oli oppia koulussa, että Jumala loi kaikki ihmiset oman kuvansa kaltaisiksi, antoi heille erotuksetta sielun, kuulon, näön ja tunteen, ja kuitenkin rakensivat ihmiset alituisesti ylipääsemättömiä muureja: toinen oli pikkunen kuningas, toinen hänen palvelijansa.

Jokaisella askeleellaan hän tunsi sen. Ja lisäksi täytyi hänen usein nähdä Dobosién luona isänsä murhaajan Krucsay herran, jota kohtaan hänen vihansa vuosien mukana oli kasvanut.

Aina kun Krucsay kävi, oli se päivä murheen päivä, ei ainoastaan hänelle, vaan Doboseillekin. Huolestuneina, päät painuksissa he kuljeskelivat askareissaan ja täti sulkeutui huoneeseensa ja itki siellä.

Pista pudisti nyrkkejään silloin. Kunpa hän kerran totisesti saisi miehenä miestä vastaan vaatia murhaajan tilille!

Mitä varten hän kulkikaan siellä, mitä hän tahtoi ja miksi hän saattoi kunnon ihmiset murheellisiksi?

Kauan ei hänen tarvinnut siitä olla epätietoisena.

Dobosit olivat hänelle velkaa. Jo pitkät ajat oli täti ostanut sianlihaa velaksi. Ja velka oli vähitellen kasvanut niin suureksi, etteivät he enää jaksaneet sitä maksaa.

Eräänä surullisena päivänä paukkui vasara pihalla eikä Dobosien enää tarvinnut päätään vaivata sillä kenelle lihapuoti jäisi.

Nyt he huolehtivat enää vaan sitä, kelle teinit jäisivät.

Kaikki oli kadotettu, talo, puoti, kaikki talon huonekalut ja kolmekymmentä kapanalaa maata ja niin he jäivät köyhiksi kuin kirkon hiiret.

Eivätkä he vielä sittenkään ajatelleet itseään, vaan kerjäläisteinejä, joista nyt ei tulisi mitään.

Tädillä oli Szegedissä[17] Marta niminen sisar, joka oli naimisissa János Vönekin kanssa. Lankomiehellä oli useita laivoja ja proomuja Tisza joella, joilla hän kuletti puita kaupittaviksi; hän lupasi ottaa Dobos sedän palvelukseensa ja täti kyllä saisi Martan apulaisena armoleipänsä. Tosin on sen maku katkera, — mutta jos Jumala sen kerran on niin tahtonut, niin tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!

Kyyneleet valuivat virtanaan, kun eron hetki tuli.

— Mukanani veisin — nyyhki Dobos täti puristaen suonenvedontapaisesti molempia poikia rintaansa vastaan — mutta itsekin minä menen vieraitten luo. En tiedä minäkään, millaiseksi kohtaloni muodostuu!

Vankkurit seisoivat jo portin edustalla. Dobos setä kantoi niihin kevyen nyyttinsä ja pisti sen penkin alle. Helposti se mahtuikin sinne, vaikka siellä oli paljon muuta jo ennestään. Sitten palasi hänkin vielä kerran ja syleili poikia vuoronsa jälkeen. Hänen partansakin oli aivan märkä kyynelistä.

— Hyvä on Jumala, hyvää antaa — sanoi hän heltyneenä. Vielä hän sallii meidän tavatakin joskus. Olkaa hyviä ja rehellisiä. Olin puhumassa rehtorille ja hän lupasi teille ruuan köyhien keittiöstä ja asunnon kollegiumista.

— Ja minulle hän lupasi lähettävänsä Pistan kesällä toimiinsa, niin että Pista voisi ansaita rahaa. No, tulkaa tänne, niin saan suudella teitä vielä kerran.

Ja vielä sittenkin yhden kerran. Hän silitti heidän hiuksiaan, ja kuivasi esiliinaansa virtanaan valuvat kyyneleensä:

— Voi, miten hyvä oli Jumala — huudahti hän tuskallisesti — kun hän otti minulta minun omat lapseni.

Pojat eivät murheissaan voineet sanaakaan sanoa. Mykkinä ja masentuneina antoivat he tehdä itselleen kaikkea ja milloin setä, milloin täti pusersi heitä rintaansa vastaan ja puhui heille vuoroin surullisia, vuoroin lohduttavia sanoja. Eivät he kuulleet siitä kaikesta mitään. Koko maailma pyöri järjettömänä sekamelskana heidän silmissään.

VI.

Valkea ja musta koira.

Vanha, rokonarpinen pää kurottautui ovesta huoneeseen:

— Lähdetään jo, rouvaseni, meillä on pitkä matka edessämme.

— Heti Pizsera, aivan heti.

Tämä oli kuuluisa »Köyhien kyyditsijä», Pizsera appi, joka jonkun lupauksen tähden armeliaisuudesta kyyditsi ilmaseksi ihmisiä — silloin kun hänellä oli halua.

Hänellä oli vankkureittensa edessä kaksi vaivaista konia Betta ja Pääsky. Runoilua harrastavat teinit tekivät näillä koneilla tavallisesti ensimäisen retkensä Helikoniin siten nim. että jo vanhoista ajoista asti oli ollut tapana runonteossa kahdella vaivaisella kaakilla alkaa sanaratsastus.

Pari sellaista värsyä on meidänkin päiviimme asti säilynyt:

Pizsera setä, Uljas Betty Ja verraton Pääsky, Kolmisenkymmentä Kauran jyvää Söivät suuhunsa Yhtenä iltana.

Pizsera appi suuttui silmittömästi jos jotain tällaista laulua laulettiin hänen talojensa edustalla »kolmessatoista kaupungissa». »Syököön susi teidät — huusi hän »clamantesien» jälkeen — ja purkoon sen yhdeksän penikkaa teiltä kurkkunne poikki.»

Pizsera appi kuletti Dobosit Szegediín ja oli uskottelevinaan heille, että hevoset jo olivat rauhattomia ulkona. Vaikka niille kaakki paroille ei olisi juolahtanut mieleenkään käydä rauhattomiksi, sillä eivätpä ne tienneet mitään sellaisesta tunteesta; iloitsivat raukat, kun saivat olla rauhassa. Mutta Pizsera appi näki rakastavilla silmillään kaikenlaisia jaloja ominaisuuksia koneissaan, joista hän oli varsin ylpeä ja kerskailikin usein, että ne olivat jo ehtineet tehdä enemmän hyvää kuin joku piispa. Pizseran hoputtamana irtaantui Dobos täti vihdoin pojistaan.

— Älkää unohtako. Ajatelkaa minua — sanoi hän nyyhkien ja juoksi pihan poikki vankkureille.

Pojat juoksivat hänen kintereillään.

— Oi äiti! — huusi Pista sydäntä särkevällä äänellä. Älä jätä meitä!

— No, no, no — rauhotti heitä Dobos setä teeskennellyn hilpeästi. — Helkkarissa, muistakaapa, että meistä huomenna jo tulee täysiä miehiä… kaikista kolmesta. (Itsensäkin luki setä raukka lasten kirjoihin — vaikka hänestä tuskin enää koskaan tuli miestä.)

Vankkurien luo oli kokoontunut Dobosién kelpo palvelijatkin, jotka tahtoivat sanoa heille vielä viimeiset hyvästinsä.

Pereczek naapurit, Majorosit ja Birli rouva läheiseltä kadulta, suuri joukko teinejä, jotka joskus olivat aterioineet heillä, vieläpä vihollisetkin: Bujdosót tulivat ja itse Bujdosón emäntä tunnusti nyyhkyttäen jäähyväisiksi: »Te olitte meidän kuningattaremme, te hallitsitte meitä kaikkia puurokauhallanne.»

Mitäpä olisikaan Dobos täti aikasemmin antanut tästä ylistyksestä, — mutta nyt hän ei voinut vastata muuta kuin kyynelillä.

— Jumalan huomaan, täti! Jumalan huomaan naapurin emäntä, — tervehdittiin joka taholta. Eläkää onnellisena.

Pizsera appikin heltyi kokonaan ja vetäen lakin silmilleen kaivoi hän piiskansa esille ja hoputti uljasta Bettyä ja verratonta Pääskyä, saaden vaivaiset kaakkinsa tuskalla ja vaivalla liikkeelle.

Dobos täti heitti vielä silmäyksen ympärillä oleviin ja taloon, joka oli ollut hänen omansa. Mulperipuun lehdet värisivät surullisesti pihalla ja lihapuodin otsikkoon maalattu punasisuksinen sika näytti vuodattavan kyyneleitä puoleksi umpeen painuneista silmistään. Ikkunoille vedetyt uutimet ja valkoinen savupiippu katolla vilahtivat vielä hänen silmiensä editse ja kun kaikki vihdoin kokonaan katosi, lankesi hän suureen itkuun purskahtaen Dobos sedän kaulaan.

Vasta sitten, kun he olivat jättäneet taakseen kaupungin ja kun raikas arotuuli puhalsi heidän kasvoilleen, heitti hän vielä viimeisen katseen syntymäkaupungilleen.

Ja samassa näki hän, että tiellä juoksi heidän jäljestään.» molemmat pojat.

— Pysäyttäkää, Pizsera, pysäyttäkää. Tuota, mitä minä puhunkaan… Voi, järkenihän minä menetän. Mennään, mennään, nopeammin vaan, sillä jos lapseni minut saavuttavat, särkyy sydämeni.

— Älkää säälikö ruoskaanne, jos Jumalan tunnette — rukoili Dobos täti.

— Ruoskaa? näillekö? — murahti ajaja loukkaantuneena. Ei kait kukaan ole niin hullu, että iskisi kannuksensa lohikäärmeen kylkiin.

Mutta hän iski kuitenkin vaakalintujaan, niin että ne todella lähtivät laukkaamaan ja tieltä kohoava pöly peitti näkyvistä pian taakse jäävät teinit ja teineiltäkin yhä kauemmas loittonevat vankkurit.

— Palaammeko? Miksi? Mennään mieluummin sinne, minne meidät silmämme vie. Jokin salaperäinen tunto sanoo minulle, että me löydämme onnemme.

— Sitäkö tarkotat, että me kerran vielä oikeina aatelismiehinä palaamme
Debreczeniin?

— Ei tänne, ensiksi täytyy meidän mennä Szegediin — huokasi Pista. — Jos minusta tulisi jotain, etsisin ensiksi tädin, helpottaakseni hänen kohtalonsa kovuutta, sitten haastaisin Krucsayn tilille teoistaan ja vasta sitten palaisin tänne.

Muistellessaan tätiä, kuvastui hänen kasvoillaan surumielinen hellyys, joka muuttui Krucsayta mainitessa silmistä säihkyväksi koston tunteeksi ja kun hän lopulta ajatteli Debreczeniin paluuta, hehkuivat hänen kasvonsa punaisina.

Kultainen miekankannatin oli hänellä nytkin sievästi kokoon käärittynä muassaan viittansa taskussa ja tulevaisuudessa hän sen vyöttäisi vyölleen, niin että saisi antaja nähdä, että siinä sittenkin riippui kunniakas miekka…

— Olkoon menneeksi — vastasi nuorempi veli — lähdetään vaan onnea etsimään.

He lähtivät umpimähkään vaeltamaan, ensimäisenä matkan määränä ensimäinen torninhuippu. Kauan he kulkivat rinnatusten äänettöminä, kunnes Pista puhkesi puhumaan:

— Suuri on yrityksemme, veljeni, ollakseen sulaa hullutusta. Kaksi kerjäläistä lähtee taivaltamaan turvattomina ja kuitenkin toivehikkaina. Tuskallista! sillä ainoastaan toiveita on eväsreppumme täynnä.

— Mutta sekin voi tyhjetä.

— Minun reppuni ei, mutta minä olen huolissani sinun tähtesi. Pelkään, ettei sinulla ole kylliksi kestävyyttä. Ja kuitenkin voi sattua, että sinä saavutat määränpään ennen minua. Lupaa minulle siinä tapauksessa, että autat kasvatusvanhempiamme ja kostat isämme surman.

— Lupaan, vastasi nuorempi teini juhlalllisesti.

— Kuulkoon avoin taivas yllämme sinun lupauksesi!

Hämärä laskeutui juuri kasteiselle ruoholle ja taivaankannelle syttyi kaksi pientä tähteä.

Veljekset katsoivat taivasta ja pienet tähdet tuikkivat heille ystävällisesti, aivan kuin olisivat sanoneet: »Kuulimme kyllä, kuinka emme olisi kuulleet?»

Puoliyön aikaan tulivat he kylään ja vain yhdessä ikkunassa näkivät he valon tuikkivan. Väsyneinä he koputtivat ikkunaruutuun.

Pieni ikkuna aukesi ja kirjavat verhot vedettiin syrjään.

— Kuka siellä? — kysyi karski ääni sisältä.

— Me olemme nälkäisiä teiniparkoja. Pyytäisimme hyviltä ihmisiltä makuusuojaa yöksi ja leivänkannikkaista. Näimme täältä valon ikkunasta ja siksi rohkenimme kysyä.

— Ei tämä ole kulkijoille hyvä paikka, tänne odotetaan kuolemaa vieraaksi — vastasi äskeinen ääni.

— Niinkö? Kuolevako on talossa? Suokaa anteeksi, mutta emme me ole kuolema.

— No silloin luikkikaa matkoihinne.

Hän paiskasi vihastuneena ikkunan kiinni, mutta tuskin olivat he ehtineet kymmentä askelta edemmäksi, kun se jälleen ponnahutettiin auki.

— Hei, teinit, teinit! Tulkaa takasin, osaatteko te kirjottaa?

— Siksi kait me olemme teiniä, että osaamme — vastasi László.

— No tulkaa sitten sisään. Satuittepa aivan parahiksi.

Hetken kuluttua avattiin ovihaka ja teinit päästettiin ahtaan käytävän kautta huoneeseen, jossa kirjavalla vuoteella makasi kuoleva eukkovanhus.

Harmaat olivat hänen hiuksensa ja kulmakarvansa. Hänen rintansa kohoili tuskallisesti ja rinnalla ristissä olevissa käsissään piti hän vihittyä palmunlehvää. Sukulaiset seisoivat liikkumattomina hänen ympärillään. Anoppimuori — sanoi pitkä, solakkavartinen mies, oikaisten kuolinliinan, joka oli päänalusella — täällä on pari teiniä, jotka osaavat kirjottaa testamentin: sanokaa heille, mitä heidän on kirjotettava.

Vanhus yskähti tuskallisesti ja hänen ohimonsa muuttuivat sinertäviksi.

— Voi, voi, oletteko te taikuriteiniä?

— Emme ole taikuriteiniä. Me olemme Debreczenin kollegiumista.

— Hyvä, hyvä — nyökäytti sairas ja hänen mustat, ulkonevat hampaansa löivät loukkua — näyttäkää kantapäätänne, että saan nähdä. Agnes, tuo kynttilää lähemmäksi. No, yhden tekevää, kirjottakaa mitä sanon. Minä vaan luulin, että teillä oli hevosen kavio ja tahdoitte viedä minut helvettiin.

Vanha mies, joka saattoi olla kuolevan veli, toi jonkinlaiset kirjotusneuvot ja kokoonkäärityn paperin, jonka toinen puoli oli täyteen kirjotettu.

Pista tarttui kynään ja ryhtyi kirjottamaan vanhuksen sanelun mukaan:

— Sieluni annan minä taivaan Jumalalle.

Pitkä mies nyökäytti hyväksyvästi päätään.

— Kirjota edelleen, teini. Ruumiini annan minä maaemolle.