language: Finnish

KUNNON KANSALAISIA

Viisitoista tarinaa

Kirj.

KÁLMÁN MIKSZÁTH

Unkarin kielestä suomensi

Niilo E. Vainio

Porissa, Axel Bergbom'n kirjapainossa, 1888.

SISÄLLYS:

Karitsa.
Annan velka.
Kahden tytön kauniista hiuksista.
Pikku saappaat.
Elävänleski..
Tuo pakana suutari.
Ihme.
Paavon kosioretki.
Noita-akka.
Neitsy Maria.
Kahden karjatalo romaani.
"Kuningattaren hame".
Juho paran hevoset.
Lapset.
Minne joutui Galluksen Leena?

Karitsa.

Alan kertomukseni siitä päivästä, jolloin Bodokin kylässä koetettiin pilviä karkottaa kirkonkelloja soittamalla. Ruuko-Jooseppi paran kämmenet rakoille kävivät, niin ahkeraan hän ajoi pois seudulta Jumalan vihan synkkiä merkkiä, joita salamat turhaan koettivat punaisiksi juovitella.

Kaikki tunsivat taivaan kurituksen olevan tulossa; hanhet huutelivat yösijoillaan ja kaakottivat siipiänsä räpytellen; puut rätisten häilyivät, tuuli pieksi maantien pölyä ja pyöritteli sitä vihaisesti ilmaan. Vartelan muorin ruskea kukko lensi talon katolle ja kiekueli sieltä; hevoset hirnuivat tallissa, ja lampaat määkyelivät tiheissä laumoissa talojen pihoilla.

Mutta kellojen soitto, joka kaikui juhlallisesti keskellä myrskyä, karkotti kun karkottikin vaaran, lukuun ottamatta pientä sadekuuroa, joka oli enemmän hyödyksi kuin vahingoksi. Kamalan rajusti häilyvä vehnä-elo ja hirssiolki tyyntyi, vähitellen selkeni taivas ja vain tulvivan Bágy-joen aaltoileva vesi, joka hurjaa vauhtia, suhisten kiiti puutarhojen alatse, osoitti, että tuolla ylempänä Majornokin ja Csoitón tienoilla on tullut rakeita, ehkä on ollut kova rankkasadekin.

Ja jollei tällä kertaa joki tulvi yli äyräittensä eikä pese Bodokin kylää, niin on sentään hyvä, kun ollaan kristittyjä katolilaisia keskellä luterilaista maakuntaa.

Joen rannalle kokoontui väkeä, sieltä täältä vilahti välistä lapio tai kuokka. Vanha Suola-Paavo oli tuonut mukanansa sauvoimenkin. Miehet kalvoivat ojia, joita myöden sadevettä laskettiin jokeen. Kun se ei vain tulisi takaisin entistänsä runsaampana!

Likainen tulvavesi aaltoili jokea alas, vieden mukanansa rannan tiheistä pensaista sekä lehtiä että kuortakin, sieltä täältä irtaantui pehmeästä maasta palasia, jotka hajosivat veteen. Hirsiä, ovia ynnä muita huonekaluja uiskenteli laineilla, näkyi siellä leipälapio, kattopäreitä, ikkunaluukku. (Vesi oli mahtanut jostain viedä muassaan kokonaisia huoneitakin!)

Sitté tuli heinälappo, sen jälkeen vierittelivät laineet puupölkyn näköistä esinettä alaspäin….

Kuu paistoi veteen. Ei se ollutkaan pölkky, vaan punaiseksi maalattu arkku, ja kas ihmettä, kuinka sirosti sen kannella istui pikkuinen karitsa.

Kas nyt, tuuli tuo sen rantaa kohden; Kyven-Johanan ikkunasta selvästi näkyy, miten elukka, takajalat allansa etujaloillaan pitää kannesta kiini. Valkovillainen on pikku karitsa, kaksi mustaa pilkkua selässä ja kaulassa punainen nauha. Totta siitä joku on jolloin paljon pitänyt!

Siinä se kärsivällisesti istuu sinne, tänne heitahtelevan arkun kannella, ikäänkuin olisi ehdoin tahdoin vesille lähtenyt, ja joskin hän välistä määkyy, niin on se vain nälän tähden. Mutta pian hän ehkä saa syötävääkin, kun arkku vain saavuttaa heinälapon tuossa tanssiellessansa. Eikä se siitä kaukana enää olekaan…. kas tuolla pyörähti Tappuraisen ladon kohdalla, Riennäpäs nyt perässä arkku pahainen!

Katseltiin tuota kotvasen, odoteltiin, eiköhän se jo pistäy esiin tuolta polvekkeen takaa, mutta eipä näkynyt. Pimeä oli sen ihan miellyt tai ehkäpä oli Suola-Paavo sen sauvoimellansa saanut kiini…. kuten aamulla varmaan on asia selviävä.

Mutta hänpä sanoo, että hän tosin oli rannassa, mutta ei nähnyt vihiäkään koko kalusta, ja sitenhän laita lienee ollutkin, koska niin äveriäs ja mahtava mies sen sanoo, joka mennä vuonna vähäksyi lautamiehen virkaa, kun hänestä kumminkin tänä vuonna, jos eletään, tulee kylän vanhin.

Mutta tuon karitsan puheeksi tullen, on kumminkin omituista, että kylän yläpäässä kaikki ovat sen nähneet, mutta Suola-Paavon puutarhan kohdalla katoo se kuulumattomiin eikä alapäässä kukaan tiedä karitsasta niin mitään.

Heti seuraavana päivänä kaikki pahat kielet liikkeelle, tuskin ne sitä aikaa alallansa olivat, kun jumalanpalvelus kirkossa kesti, vaikka olisi ennen kaikkia tullut kiittää Jumalaa, joka oli armahtanut kylää veden uhriksi joutumasta… kaikki pahat kielet tulivat liikkeelle toisten hyvää nimeä ja kunnista panetellaksensa.

Enimmän epäiltiin Suola-Paavoa; ei kenkään muu kuin hän ollut korjannut arkkua! Mutta eipähän Jumala torku, vaan paha on pahan palkka, ei asia voi sillensä jäädä. Tottahan arkun omistaja vielä jostain ilmestyy!

Juteltiin, kuiskaeltiin (kukapas saattaisi olla sellaisesta asiasta sanaa hiiskumatta?) että arkussa oli niin ja niin suuri läjä vanhoja hopeataalareitakin.

Kyllä totuus sentään totuutena pysyy, eikä ukko Paavonkaan asiat mahda kaikki niin aivan oikein olla, koska tuo "rapajuoppo" Mooseksen Yrjänä, Gózonin räätäli, sanoi tuonnoin täällä käydessään; että jollei hänen suunsa olisi salvassa, niin… Kukapa tietää? On tuo sentään merkillistä puhetta, tuo taalarijuttu.

Ei siinä arkussa ollut äyriäkään rahaa, vaan kuten jo on tullut selville, sisälsi se majornokilaisen Agnes Pallosen myötäjäiset: kolme sarssihametta, joista yksi neljänkaistainen, kuusi huivia, niistä kaksi kaulassa pidettävää, hopeahakainen liivi, kymmenen aivinaista paitaa, päällysnuttu sekä vielä pieksut, ihka uudet, ei ollut vielä korkoihin ehditty kiskojakaan lyödä. Agnes parka! Siinä arkussa oli koko hänen omaisuutensa.

Samoin kuin tulvavesi vei mökkiläisen asunnon, vei se sieltä naimapuuhatkin. Ilman vaatteitta ei voi mennä vihille häpeemään. Ja oli hänellä riittävästi tavaraa, pala palalta työllä ja tuskalla piikana ollessaan koottua. Ensi syksynä olisi jo pantu kulutukseen, niin ainakin sulhanen itse sanoi viime lauvantaina, — mutta nyt, Herra tiesi, koska siitä mitään tulee?

Olisipa maar Mikko Pallosen huoneessa surua, jos näet mökki vielä seisoisi, eikä surua vain olisi sentähden, että vesi töllin vei. Agnes itkee, jotta kirkkaat silmänsä punaisiksi käyvät, vaikka hänen pitäisi lohdutta nuorempaa sisartansa, pikku Annia, jonka karitsa sai niin pahan lopun, tuo pikku Sokuri, jonka kanssa hän leikitteli, jopa makasikin… ei ole enää hienon ruohon syöjää, kun kiltti Sokuri on hukkunut…

Vielä viimeisenä päivänä oli se sirosti häntäänsä heilutellen hyppiellyt päivänpaisteessa, nuoleskellut Annin pientä kätöstä ja katsellut häntä lempeillä silmillään, ikäänkuin aavistaen hänet viimeisen kerran näkevänsä.

Mutta entä jos karitsa löytyy vielä, jos se tuodaan takaisin…!

Viikon, parin perästä tulikin huhu uiskentelevasta arkusta, jonka kannella istui karitsa niin vakaana, ikäänkuin olisi se ollut siinä aarteita vartioimassa. Se oli nähty Csoltóssa ja Badokissakin; noin puoliyön aikaan oli tuima virta sen sinne tuonut.

Jos asiassa vain jotain perää on, niin ei se saata olla muu, kuin
Pallosen tyttöjen aarre!

Heti lähtikin Mikko Pallonen matkalle. Lupasi hankkia takaisin tytärtensä laillisen omaisuuden, vaikka jalat polviin asti kuluisivat.

Ja täten tapahtui Bodokin kylässä se kamala tapaus, kun äveriäimmän miehen talo tutkittiin. Herrainen aika; on se laki sentään sangen mahtava! Siellä oli itse tuomari sekä nimismies, sillä Mikko oli kulkupuheitten mukaan kääntynyt esivallan puoleen.

Mutta ei hän siitä suuria hyötynyt, sillä Paavon luota ei mitään löydetty. Suutuksissaan lähti Pallonen kotia; tytöt tulivat jo kylän rajalla vastaan, ei häntä olisi hartaammin odotettu, vaikka olisi markkinoilta tullut.

— Onko teillä karitsaa? — kysäsi Agnes arasti. Kuinka olisikaan tyttö ensin tohtinut kysellä arkun perään! Olisi ehkä mennyt tainnoksiin, jos äkkiä olisi saanut kuulla, että se on löydetty.

— Ei karitsaa, eikä arkkua. Vaikka tuomari kaikki paikat nuuski tuon miehen luona, jota epäilen. Hän kertoi juurta jaksain kaikki mitä tiesi. Agnes pudisti pahaa luullen päätänsä.

— Te olette voimallinen, menitte väellä häntä kohden, nyt lähden minä heikko, puhui hän rohkeasti, ja viekkaus on oleva minun aseeni.

Nuorin tytär ei puhunut mitään; hän oli heikoin joukosta.

Viikon päivät viipyi Agnes poissa, etsieli, tutkieli, urkki joka haaralta, kävi Gózonissakin, missä yksi Suola-Paavon tyttäristä on naituna, jos ehkä sieltä löytyvät hänen vaatteensa. Mutta ei päästy jäljille, vaan vielä hän päälle päätteeksi sairastui, jotta täytyi mennä häntä hevosella Bodokista noutamaan.

Turha oli siis Agneksenkin matka. Ei auttanut väki eikä viekkaus. Pahan valta on molempia suurempi.

Mutta entä jos totuus olisi lähtenyt liikkeelle, ilman valepukua, suoraa tietä, ilman mestaajan miekkaa, vain paljain käsin…?

Täytyi jo luopua toivostakin. Turhaa olisi ollut kahta oljenkortta enään tämän asian hyväksi ristiin panna; se vain olisi hullummaksi käynyt.

Nyt eivät yksin Agneksen myötäjäiset ole mennyttä kalua, vaan myöskin hänen terveytensä.

Lähdettäissä häntä noutamaan, tyynyjä ja vaippoja rattailla, otti ukko pikku Anninkin mukaansa; antaa hänen nähdä vähän maailmaa. On ennen pitkää kahdeksan vuotias, eikä vielä ole omasta kylästä ollut, kovin on häntä lellitelty… mitä puhuinkaan, onhan tyttö paran äiti jo aikoja sitten kuollut!

Enemmän Agnesta vaivasi pelko kuin sairaus; kun kolmen hengen astuivat jalkaisin pitkin kylän kivikatua, aikoen vasta kellokastarin edustalla nousta kärryille, käveli Agnes niin rivakkaasti, kuin olisi hän jaksanut jalkaisin kotia saakka.

Juuri kun he olivat Kulmalan Yrjön talon kohdalla, tulee Paavolan aitan takaa heitä vastaan koko kylän esimiehet ja päävaarit, heidän joukossansa Suola-Paavokin, juhlatamineissa, ihka uudet turkit yllä. Sepä totta — tänään oli täällä uusi kirkko vihittävä.

— Katsos Anni! Näetkös tuota isoa, pitkätukkaista miestä — kuiskaa
Agnes sisarellensa — hän se karitsan vei.

Saattojoukko saapui tällä välin kunnanhuoneelle, ja kun eräs miehistä sattui huomauttamaan, että katto tarvitsisi laittaa uudestaan, niin seisahtuivat kylän päämiehet lähemmin sitä tarkastamaan. Omituista sentään on, kun kaikki tässä maailmassa vanhenee ja rappeutuu; vielä kunnanhuonekin!

Anni katseli arasti tuota miestä, ja hänen suuret sinisilmänsä tulivat kyyneliin.

-— Mitä tuossa tutiset! — tiuskasi hänelle Agnes ja päästi irti hänen kätensä.

— En minä… pelästyin… Olin näkevinäni Sokurin liitävän ilmassa minua päin.

Tällä välin saapuivat hekin kunnanhuoneelle; Mikko juuri aikoi mennä Agneksen kanssa ohitse, mutta kas sitä hupsua lasta, kun menee aivan lähelle tuota mahtavaa miestä ja puhuttelee häntä. Mitä sekin hyödyttänee?

— Setä! — sanoo tyttö sointuvalla, lempeällä äänellä. — Antakaa takaisin karitsani!

Toiset lautamiehet katsahtivat-toisiinsa. Kenen lienee tuo kaunis, alakuloinen tyttö?

— Antakaa takaisin karitsani! — toisti hän ja kirkas lapsen ääni kaikui kuin kulkunen.

Suola-Paavo vilkaisi vihaisesti tyttöön, sitte sivalsi hän kerran vaaleata, taaksepäin kammattua tukkaansa ja kysyi ystävällisesti:

— Mikä karitsa, lapsukaiseni?

— Oma Sokuri-niminen karitsani, jolla on mustat pilkut selässä ja punainen nauha kaulassa. Kyllä sen hyvin tunnette…

— En ole koskaan karitsaasi nähnytkään — vastasi hän nähtävästi närkästyen. — Laita itsesi täältä, sanon minä…

Sitté kääntyi hän lautamiehiin:

— Todellakin on katto jo vanha ja rappeutunut, herra tuomari, se vuotaa…

— Niin vuotaa, — mutta teillä näyttää olevan parasta katsella omia nurkkia ensin.

Paavo punastui korviin saakka tästä ivallisesta syytöksestä. — Vannon, herra tuomari; tuon karitsan suhteen…

Tyttönen kummastellen katseli, kun Paavo kiivaasti veti esiin lammasnahka-turkkien alta kätensä ja nosti kaksi lihavaa sormea päin taivasta.

— Vannon tässä vapaan taivaan alla, elävän Jumalan kautta, että…

Hänen kättänsä kohottaessaan antoi kaulusrihma edestä myöden, se kun oli itsestään auennut ja uudet, raskaat turkit alkoivat luisua vähitellen alas, kunnes äkkiä kokonaan putosivat maahan.

Huudahtaen hypähti Anni pudonneen vaatteen luokse.

Kaikki katsoivat tyttöön. Paavonkin suuhun jäi toinen puoli valaa, jonka aikoi tehdä. Hyvä olikin, että sinne jäi.

— Kulta karitsaiseni! Sokuriseni! — huudahti tyttö surullisesti.

Hän kumartui turkkien päälle. Painoi päänsä siihen kohtaan, missä näkyi vuorissa kaksi mustaa pilkkua…

Hyvin olivat turkit tehdyt, puhtaiksi pestyistä karitsannahoista oli koko vuori, missä nuo kaksi pilkkua vielä sentään selvästi näkyivät.

Pikku Anni sitä kyynelillänsä pesi vielä puhtaammaksi.

Annan velka.

Oikeus paraikaa istui. Ulkona piiritti sumu suurta lakitupaa ja miltei sysäsi kokoon sen seiniä, hälvensi ikkunoista jääkukat. Mitäpä kukista täällä?

Salissa oli ilma raskas ja tukahuttava, rasvanahan ja paloviinan haju ylinnä, verkalleen pyöri ylimmäisessä ikkunaruudussa oleva lyijyinen venttiili.

Lautamiehet istua könöttivät väsyneinä kukin tuolillansa; yksi heistä oli ummistanut silmänsä, ja kädet riippuivat hervottomina, kuunteli notariuksen kynän rapinaa; toinen piteli haukotellen lyijykynää hyppysissään. Tuomari veti lasisilmät nenän päähän ja pyyhki hikistä otsaansa. Hänen harmaat, terävät silmänsä olivat kääntyneet tutkivasti ovea päin, mistä juuri äsken astuivat ulos viimeiseksi esillä olleen jutun henkilöt, kantaja, kutsutut todistajat ja vastaajat.

— Onko siellä ulkona vielä joku? —- kysyy hän verkkaan ja kylmästi oikeuden palvelijalta.

— On eräs tyttö, — vastaa tämä.

— Anna tuon tytön tulla sisään.

Ovi aukeni ja tyttö astui saliin. — Raitis ilmavirta aaltoili samassa sisään ja silitteli lempeästi kasvoja, kutitteli silmäluomia; näkyipä auringonsäteenkin läpi sumu tunkeutuvan ikkunaan ja siinä tanssivan jääkukkien keskellä, sekä jakautuvan sitte oikeussalin seinille ja esineille.

Siinä oli neitonen. Soma, solakka vartalo, jota peitti uusi lammasnahka — mutta niin sirosti, kuin olisi se hänen yllensä ollut valettu. Tummat silmät kainosti maahan luodut; korkea, kaunis otsa murheellisen näköisenä, koko olento miellyttävänä, liikkeet sievät, hameen kahina hurmaava.

— Mitä asiaa, lapsukainen? — kysyy tuomari jäykästi. (Tuollaisella piintyneellä, ankaralla virkamiehellä ei näy ollenkaan olevan hellempiä tunteita).

Tyttö oikaisee mustaa huivia päässään ja vastaa syvästi huo'aten:

— Kovin on ikävä asia.

Hänen äänensä on vieno ja surullinen, tunkeuu sydämmeen saakka, ikäänkuin soitto, joka vielä vaiettuansakin on ilmassa väräjävinänsä ihmisten mieliä lauhduttaen.

Tuomarin katse ei ole enään niin ankara; kuninkaan kuva ja kuvernöörin tuolla seinällä ystävällisesti tyttöä hiljaa kehoittavat sanomaan vain asiansa.

Kirjat ovat mukana; kyllä, ne sen kertovat. Mutta ne täytyy ensin hakea esiin povesta, pitää aukaista nutun ylimmäiset ha'at ja käsin vetää ne ulos.

Oi tuota pahaa hakaa! Jo aukesi… putosi maahan. Ihana näky, kun tyttö kumartuu kainosti sitä ottamaan lattialta, jolloin paperikin putoo esiin povesta.

Tuo armoton harmaja pää, tuomari näetten, kääntyi poispäin; vain iso, lihava käsi on ojennettuna paperia kohden.

— Tuomio! — murahtaa hän, tutkivan katseen pitkin paperia kiitäessä, — Anna Bede kutsutaan tästä päivästä alkain kärsimään puolivuotista kuritushuone-rangaistusta.

Tyttö nyökkäsi suruisesti päätä ja kun hän painoi sitä alas, solui musta suruhuivi niskaan ja iso suortuva paksuista mustista hiuksista pääsi irti sekä tuli kasvoille. Paras olisikin ollut näitten joutua peittoon, sillä joskin ne ennen olivat olleet vaaleat, niin kyllä ne nyt olivat tulipunaiset häpeästä.

— Viikko sitte saimme paperin, — virkkoi hän katkonaisesti. — Kylätuomari itse toi, selitti sisällön; äiti parka silloin sanoi: "mene tyttöseni, laki on laki, ei sen kanssa saa leikkiä laskea". Sentähden olen tullut kärsimään rangaistuksen.

Tuomari pyyhkii kahdesti lasisilmiänsä, vilkaisee tuimasti toisiin läsnäoleviin, ikkuniin, laattiaan, suureen rautaiseen kakluuniin, jonka pesästä tulikipinät välähtelevät läpi kalterioven, ja murahtaa ehdottomasti: "laki on laki".

Hän lukee läpi toiseen kertaan tuon tuomiopäätöksen, noita monimutkaisia variksenvarpaita valkoisella paperilla; mutta selvästihän ne sanovat, että Anna Bede on tuomittu puoleksi vuodeksi vankeuteen varkaankalun kätkemisestä.

Lyijypyörä ikkunassa alkaa pyöriä hurjaa vauhtia. Varmaan on ulkona ruvennut tuulemaan, tuntuupa se jo jyskyttävän ikkunaluukkuja ja puhaltaa kylmästi joka raosta sisään, ikäänkuin aave, selkäpiitä väristyttäen, suhisten: "laki on laki".

Tuo armoton pää nyökkää hyväksyvästi tuulen huminalle; iso, lihava käsi tarttuu pöydällä olevaan kelloon kilistääkseen oikeudenpalvelijaa sisään:

— Viekää Anna Bede vankilanpäällikölle.

Palvelija ottaa paperin käteensä, tyttö tekee vaieten lähtöä, mutta pikku punahuulet vielä suonenvedontapaisesti mutuelevat, ikäänkuin sanoja puuttuen.

— Ehkä on sinulla vielä jotain sanottavaa.

— Ei… ei mitään, vain että minä olen Liisa, nimeni on Liisa Bede, sillä tietäkäät, että sisareni se on Anna. Viikko sitte haudattiin sisko parka.

— Ethän sinä siis olekaan tuomittu?

— Hyvä Jumala! Mistähän minua olisi tuomittu? En ole tehnyt pahaa hyttysellekään.

— Miksi olet siis tänne tullut, sinä hupsu?

— Pyydän, asian laita oli se, että sisareni kuoli sillaikaa kun tuo juttu kävi senaatissa. Kun hän jo makasi laudalla kiikkakamarissamme. niin tuli käsky: "puoleksi vuodeksi vankeuteen". Oi, kuinka hän oli tuota odottanut! Hyvä oli, ettei hän jaksanut niin kauvan varrota. Ei odottanut…

Tytön silmät kyyneliin kävivät, tuskin sai puhettansa jatketuksi:

— Kun hän siinä makasi liikkumatonna, silmät ummessa, ikuiseen uneen vaipuneena, lupasimme me, äiti ja minä, että korvaamme kaikki, mitä hän lemmittynsä tähden rikkoi. (Paljon hän rakastikin tuota Kattuuni-Kaapoa, jonka tähden hän rikoksentekijäksi joutui). Ajattelimme siis, että…

— Mitä, lapseni?

— Että hänen pitää saaman rauhan haudassaan. Ei kenenkään pidä sanoa hänen jääneen kellekään velkaa; äiti korvaa vahingon ja minä kärsin puolenvuotisen vankeuden hänen sijassaan.

Tuomari ja valamiehet katselivat toisiansa hymyillen: "mikä naivi, yksinkertainen tyttö!" Eivät tuomarinkaan kasvot enää niin juhlallisen jäykiltä näyttäneet. Ahkeraan hän pyyhki keltaisella nenäliinalla otsaansa; taisi vähän alempaakin…

— Hyvä on, tyttöseni, — puhuu hän hiljaa ja lempeästi, — mutta odotapas, nyt muistuu mieleeni…

Hän nostaa leveän kämmenensä otsalle ja näkyy vaipuvan syviin ajatuksiin.

— Aivan niin; tässä on suuri erehdys tapahtunut. Olemme lähettäneet teille väärät paperit…

Tyttö nosti suuret, haaveilevat silmänsä tuomariin ja virkkoi vilkkaasti:

— Kuinka, kuinka?

Hänen äänessään on niin sattuva nuhde, että vanhan tuomarin taas täytyy nenäliinaan turvautua. Tuo armoton mies on ihan pehmeäksi käynyt. Astuu tytön luo, silittää hellästi hänen mustaa tukkaansa.

— Ylioikeus on paremmin tuominnut. Mene kotia, tyttöseni, vie terveiseni äidillesi ja sano, että sisaresi Anna oli viaton.

— Sitäpä mekin ajattelimme! — kuiskasi tyttö, kätönen sydämmellä.

Kahden tytön kauniista hiuksista.

Varinaan olisi ollut parasta, etteivät Tappuraisen tytärten kuuluisat kullankellertävät hiukset olisi kasvaneet niin kauniiksi, vaan että olisivat ennemmin muuttuneet pellaviksi tai pudonneet yksittäin päästä.

Jos olisivat pellavia olleet, niin olisi niistä palttinaa kudottu. Mutta näin ollen, kuinka kävi? Sitä ukko Tappurais-parkaa!… mutta miksi hän päästi heitä kotoa niin kauvas, ilman kenenkään vaarinpitoa?

Jossain naapuripitäjässä olivat päiväpalkalla elossa molemmat neitoset.
Siellä se suuri häpeä tapahtui.

Vanhempi Katri niitti sirpillä, kun nuorempi sisarensa Judit kokosi pivollisia jalallisiksi, joita tuo uljas Tahvo Solkinen asetti hänen jälkeensä jäntevin käsin kuhiloihin; ja joka kerta kun tyttö kumartui maahan, olivat hänen irtonaiset hiuksensa niin huikaisevat Tahvon silmissä, ikäänkuin olisivat ne olleet kultahattaroiksi muuttuneita vehnäjalallisia.

Nämät taasen olivat hänen mielestänsä muuttuvinaan Juditin kauneiksi hiuksiksi.

Mutta Tahvo Solkisen ei ollut lupa noin nähdä harhaan, hän kun on nainut mies, eikä hänen vaimonsa ole naisten huonoimpia; se on tuo pulska ihminen tuolla Katrin rinnalla. (Kunpa vainen ei leikkaisi käteensä sirpillä!). Katsoo tavan takaa levottomasti mieheensä. Joko rakastaa hän paljon häntä, tai epäilee kovin.

Sirpit ovat vilkkaassa liikkeessä eloväen käsissä, olki rapisee, sänki laajenee ja elosta tulee näkyviin linnunpesä; pikkuiset, keltaiset peltopyyn poikaset katselevat uteliaina, minne joutui varjostava olkimetsä? Kovinpa on äitiparkakin; ihmettelevä, kun saa tämän nähdä!

Judit otti huivin päästänsä ja levitti sen pesän yli. Tuosta hän sen kyllä löytää, kun illalla kotia mennään; — antaa sen siksi aikaa suojella poikasia.

Mutta Tahvo ottikin sen sieltä ja kätki poveensa. Oi, kuinka suloinen oli tuo huivi. Se poltti, kutitti hänen povessansa. Linnunpojat olivat sitä äsken lämmittäneet ja tytön silkkisuortuvien lemu tuntui vielä.

— Viekää heti takaisin se huivi — tiuskasi hänelle Judit äkäisesti.

— Annan sen suukosta! — ähisi Tahvo intohimoisesti.

— Menkää tiehenne! Ettekö häpee! — virkkoi Judit punastuen. — Ei, vaikken ikinä huivia enää näkisi.

Hän kääntyi ynseästi hänestä poispäin, ikäänkuin suutuksissaan moisesta rohkeasta, puheesta.

Olkoon menneeksi, eihän tuo koko mailina ole, vieköön huivin, on niitä samanmoisia jälellä siellä, mistä tämäkin on kotoisin.

— Kelpaa sentään linnun elää — huoahti Tahvo.

Judit ei kysynyt, miksi linnun kelpaa elää. Hän oli vaiti.

— Saa tehdä uuden pesän, kun on vanhaan kyllästynyt.

Ei Judit nytkään kysynyt, mitä hän tuolla tarkoitti, vaan loi silmänsä maahan.

Turhaan pyyteli Tahvo seuraavana päivänä suukkoa, mutta kun kolmantena oltiin kotia menossa, kiersi Tahvo metsäpolulla, missä pensaat estivät perässä tulijoita näkemästä heitä, kätensä ympäri Juditin hoikan ampiais-vartalon eikä häntä ennen päästänyt, kuin oli saanut vaihdetuksi huivin kuumaan suuteloon.

Olkoon menneeksi, eihän tuo koko mailma ole, on niitä suukkoja samanmoisia kyllin jälellä siellä, mistä tämäkin oli kotoisin.

Mutta Tahvo vain nauroi partaansa: "kyllä jo käy, kun kerran on alkuun päästy."

Sitté sanoi hän tytölle:

— Ole puoliyön aikana metsikössä kirkon takana. Minä olen siellä odottamassa.

Tyttö katsahti pelästyneenä taaksensa. Entä jos olisi joku kuullut?

— Tule avojaloin, — kuiskasi Tahvo, — jotteivät kenkäsi kastuisi; siitä saisivat ihmiset aamulla vihiä. Pane lyhyt hame yllesi; kaste tekisi pitkän liepeet märiksi.

Viisi, kuusi tyttöä ja vaimoa makasi tuvassa. Yö peitti heidän sulonsa. Vain tähdet taivaalta heitä katselivat, kun heidän silmänsä olivat ummessa. Ainahan tähdet valvovat!

Jo ennen kukonlaulua heräsi kerran Katri, hän makasi Juditin ja
Solkisen vaimon välissä sekä huomasi, ettei kumpikaan nukkunut.

Solkisen muorin päänalusen alta vilahti, hänen siinä käännellessään, esiin joku kiiltävä kapine. — Katri piteli: ne olivat sakset. "Varmaan jotain noitakonsteja."

Kukonlaulun jälkeen heräsi Katri toisen kerran, mutta Juditin ja Solkisen muorin sijat olivat tyhjät ja kylmät. Pelästyneenä hyppäsi Katri pystöön ja meni ulos: missä sisar lienee? Oli kuulevinaan epäselviä ääniäkin ulkoa, juoksi vaistomaisesti metsikköä päin, siellä tapasi Juditin tiedotonna maassa makaavana.

Ympärillä oli nurmi aivan kuin kullalla kirjaeltu, Juditin pitkät hiukset ne siinä välkkyivät. Olivat poikki leikatut juuria myöden. Kostajan käsi oli heittänyt ison tukun ilmaan, tuuli oli saanut valtaansa ja leikkisästi viskellyt sinne tänne niitä, ikäänkuin olivat hajonneen pyrstötähden suortuvia olleet. Nurmen tallattu ruoho tunsi siskosensa ja antoi suortuvien ympärinsä kiertäytyä.

Katrille kävi asian laita selväksi.

— Herää! Mennään pois täältä! Mennään kotia isän luo.

Vain läheiseen kaupunkiin he jaksoivat kulkea. Judit sairastui kuumeesen, hänen täytyi pitkät ajat maata vierasten ihmisten parissa, kaukana kodostansa. Katri häntä hoiteli ja piti hänestä huolta.

Jo loppuivat heidän rahansa eikä ollut jälellä liikoja vaatteitakaan. Ei ollut heillä enää muuta omaisuutta, kuin hiukset, jotka Katri oli kerännyt metsiköstä, nuo kauniit kullankellertävät suortuvat, joihin Tahvo Solkisen sydän takertui ja jotka hänen vaimonsa leikkasi poikki; tai oikeammin sanoen, vain puolet niistä hiuksista. Kun noista syntyi häpeä, jotka olivat heidän ihanuutensa olleet, niin eiköhän niistä mahtaisi tulla rahaakin.

Katri meni vavisten, toivoen juutalaisen kauppamiehen luo.

— Ostakaa nämät hiukset! Ne ovat sairaan sisareni. Hän tarvitsee lääkkeitä eikä ole rahoja. — Ostakaa pian. Minun on kiire. Jätin hänet yksin.

Puotimies kohautti olkapäitä. Ei voi hiuksia käyttää, sillä niitä on sangen vähän, ja sitä paitsi on niillä omituinen väri, jottei voi sekoittaa toistenkaan kanssa. Mutta koska Katrilla on ihan samanväriset hiukset, niin ostaisi puotimies molempain yhdessä ja hyvästä hinnasta.

Tyttö vaaleni, heitti surullisen katseen peiliin, huokasi ja loi kauniit silmänsä maahan, ikäänkuin vehnän tähkä sirppiä odottaessaan.

Hengästyneenä saapui hän ennen pitkää kotia, mutta sairas ei enään ollut yksin. Ukko Tappurainen asteli synkän näköisenä edestakaisin kamarissa. Hän oli lähtenyt tyttäriänsä hakemaan ja löytänyt heidät täältä; huhu oli jo hänen korvaansa huiskaissut, miten heidän oli käynyt ja suru oli häntä matkalle pakottanut.

— Missä on sisaresi ruunu? — kysyi hän suuttuneena sisään tulijalta.

— Poikki leikattu! — vastasi Katri ynseästi, astuen vuoteen ääreen, ikäänkuin aikoen puolustaa häntä, joka siinä tiedotonna makasi.

Isä vaikeni; mutta äkkiä seisahtui hänen tuima katseensa tuijottamaan
Katria.

— Ja minne ovat sinun hiuksesi joutuneet?

-— Olen leikannut poikki! — vastasi hän arasti, ja otti esiliinansa alta rohtopullon.

Ukko huoahti, sitte katseli, kauvan aikaa katseli tyttäriänsä vuoroin toista, vuoroin toista. Vanhempi heistä seisoo tuossa ruusunpuna poskilla, nuorempi makaa vuoteella kalman kalpeana.

Ja kumminkin tuli isän ruusua ensin surko. Meni hänen luoksensa, silitti hellästi tuota kutrista päätä, lohduttaen:

— Katri parka! Sinun hiuksesi kasvavat vielä!

Pikku saappaat.

Kapeita, vaaleanharmaita pilvensuikaleita liikkui yli seudun. Yöllä oli mahtanut olla kova myrsky, tuulta, sadetta, salamoita sekaisin. Kaikkialla näkyy vielä sen jälkiä, puista on oksia murtunut, lehdillä ja ruohossa kimaltelevat sadepisarat; kirkon edustalla kohisee vesi ojassa. Vävylän Juhon portin kohdalla on kokonaisia lammikoita, Sakeuksen Mikon puutarhassa taasen — niin äsken tiesi Silmäpuoli Leena, — oli rankkasade hajottanut linnunpesänkin puusta.

Sumu on laskeutunut lokaisen seudun yli, vaalea ja läpikuultava, ikäänkuin musliinihame; talojen savupiipuista nouseva savu kohouu ylöspäin, kaikki varmoja merkkejä, ettei enää sadetta tule, vaikka taivas vieläkin uhkaavalta, pilviseltä näyttää, aivan samoin kuin ukko Luottosen kasvotkin, hänen kumarassa ja horjuvin askelin kävellessään pitkin tanhuata Tapani Turkkurin kanssa, tuon kivenhakkaajan, tiedättehän.

Oli maar ukko kokoon käynyt! Eikä ihmekään, kun on häntä onnettomuus toisensa perästä kohdannut. Tytär kuoli, härjät sairastuivat, aitta ja riihi paloi, rosvot veivät hevoset laitumelta.

Kyllä hän sai tuntea Jumalan "vasemman käden" raskasta painoa, kun ei tunnustanut hänen oikean kätensä hyvyyttä. Kyllä hän nyt tekee itsensä ystäväksi Jumalan kanssa, kun vanhin poikakin kamppailee kuoleman kielissä; on jo luvannut käyttää kaiken tavaransa hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Mutta eipä taivas ole tuollaisista millänsäkään. Kummia kuuluu. Kun kuletettiin neitsy Maarian kuvaa, jonka hän osti kirkkoon, — niin särkyi rattaitten alla Bágy-joen yli vievä silta, ja sinne jäi hevonen; rattaat ja kuva meni pieniksi pirstaleiksi.

Ihmiset pihoiltansa ja aitojen takaa katselevat, kun hän kulkee pitkin tietä, avara viitta yllä ja paljas pää hartioitten väliin vedettynä.

— Pois siitä! Mitä siinä! — otti Terttu-Anna puheeksi — älkää te ruvetko häntä loukkaamaan. Jumala häntä on jo kovin rangaissut. Panepas pari halkoa kattilan alle, kun minä liikutan.

— Nämät puut ovat märkiä, puuttui Ruukku-Matin leski puheesen. — Ennen muinoin, kun minä olin nuori, paloivat puutkin paremmin. Mutta entä tuon Luottosen asia! Tiedätkö, mitä taas viime yönä tapahtui?

— Ehkä kävi kiviristin hullusti hautausmaalla?

— Salama iski siihen, naapuriseni, ja särki sirpaleiksi. Vasta eilen se suurilla kustannuksilla sinne saatiin.

— Ooh, ooh! — Terttu-Anna oikein äimistyi. Varmaankin olivat ukot nyt sinne menossa. Lähdepä, Antti, katsomaan, minne päin kääntyvät kivennäiskaivon luota?

"Kylän lapsi" (niin nimitettiin pientä kiltinnäköistä orpopoikaa) istua kyyristeli pihalla kattilan ääressä, mikä oli hänelle sangen mieluisa asema, sillä hän sai sekä lämmitellä jalkojansa valkean luona että anteliaalta Terttu-Annalta välistä palan suuhunsakin.

Mutta pianpa täytyi hänen jättää vanhan Luottosen tähden tämä onnellisuus!

Harmistuneena lähti poika tallustamaan miesten perässä.

Akat olivat oikeassa. Kaunis punainen kiviristi makasi kahtena kappaleena kellastuneella nurmella. Kas, minne olivat joutuneet kullatut kirjaimet sanoista: "Jumalan kunniaksi pystytti Josef Luottonen?" Juuri näitten kirjainten kohdalta oli Jumalan ilma särkenyt ristin, ikäänkuin ilmoittaen: "en huoli kunnioituksestasi, Josef Luottonen, yhtä vähän kuin Maarian-kuvastasikaan".

Ukko kohotti katseensa maasta, missä hänen lahjansa makasi särjettynä, mutta ei rohjennut katsoa taivaasen, missä hänelle niin oltiin suuttuneita. Hänen harhaileva silmäyksensä kohtasi vihdoin lapsen, ikäänkuin olisi tämän pörröinen pää ollut välittäjänä taivaan ja maan kesken.

Antti nojasi lähellä olevaa saarnipuuta vasten ja nosteli vuoroin lihavaan hautausmaan multaan vajoovia jalkojansa, sekä ällistellen katseli Luottosta ja hänen kumppaniansa.

— Mennään pois… — virkkoi Tapani.

— Entä mitä ristin tehdään? — kysäsi Luottonen ääntänsä hilliten. —
Kittaatko palat yhteen?

— En maar! — vastasi Tapani tylysti. — Minkä Jumalan käsi on särkenyt, sitä ei ihmissormien ole lupa yhteen liittää. Onpa Jumalan kuritus teitä kerrassaan kohdannut…

Ukon hampaat alkoivat kalista.

— Jospa olisikin vain kerran kohdannut! — huudahti hän suruissaan — on ottanut luonani asumasijansa, Tapani, ihan on ottanut asumasijansa.

— Täytyy kärsiä, Luottonen!

— Mutta usko pois Tapani, en minä ole paha ihminen.

— Saituri olette ollut, tyly ja ylpeä. Olette luullut olevanne mailman paraimpia. Ja totta puhuen, olette tavaranne koronkiskomisella koonnut.

— En minä niitä enää pidä missään arvossa.. mutisi Luottonen. Minun on oikein vilu; oikein värisyttää. Tunnen pahoja enteitä. Ikäänkuin joku lujin kourin runtelisi sydäntäni. Saas nähdä, että taas joku onnettomuus on tulossa… Oi? sinä kaikkivoipa Jumala, millä sinut lepyttäisin?

Miehet läksivät pois hautausmaalta.

— Kas vaan! — huudahti Tapani. — Tuota poikaressua, joka on kintuillamme! Ja sääret niin punaiset kylmästä! Korjaa heti luusi, könsikkä!

— Älä toru lasta, Tapani! Tekee minulle niin hyvää, kun se sipsuttaa perässämme. Tulepas lähemmäksi, poikaseni!

Ukko ehkä arveli, että tuolta pilviseltä taivaalta on vielä toinenkin salama alas iskevä, jos he ajaisivat lapsen luotansa.

— Noh, tulepas lähemmäksi!

— Antaa hänen mennä kotiansa, — tuumi Tapani, — palelluttaa vain jalkansa!

— Miks'et ole pannut saappaita jalkaasi, poika? — kysyi Luottonen lempeästi.

— Ei ole saappaita, — vastasi poika surullisna.

— Miksei isäsi ole saappaita laittanut?

— Ei ole isääkään! — vastasi lapsi huolettomasti.

Tämä vastaus kävi ukko Luottosen sydämmelle. Miten tuokin lapsi saanee kasvaa, kun ei edes tunne isän rakkautta…?

Sanaa sanomatta otti hän pikku Anttia kädestä ja talutti häntä pitkin tietä aina kirkolle asti.

Siellä sitte poikettiin erääsen taloon, jonka portille oli maalattu kaksi kannuksilla varustettua saapasta, alla seuraava kirjoitus: "Tapani Filtsik, Suutari-Mestari".

—- Ottakaa tuon lapsen jalasta mitta ja tehkää hänelle pari saappaita, minun kustannuksellani! — virkkoi sisällä ukko Luottonen.

Filtsik katseli lasta kotvasen ja virkkoi:

Minulla sattuu par'aikaa olemaan valmiina semmoiset saappaat. Panen vetoa, turkkini vanhaa liiviä vastaan, että ne sopivat pojalle.

Saappaat tuotiin, sopivat todellakin aivan hyvin; ihan kuin valetut jalkaa varten.

Lapsikos iloitsi, kasvot riemusta loistivat ja hauskasti hän käydä tepasteli ukon perästä pihalle.

Ulkona olivat pilvet sill'aikaa hälvenneet. Ukko Luottosen astuessa pihalle paistoi jo päivä täydeltä terältänsä ja taivas loisti kirkkaana. Ruohotkin tien varrella hänelle hymyilivät, jopa sadevesi lammikotkin.

Ukko tunsi rintansa kevenevän, aivan kuin olisi uutta ilmaa hengittänyt.

— Annapas tänne kätesi, poikaseni! Sinulla on niin lämmin käsi. Tuletko minun luokseni?

Lapsi katseli ihaillen saappaitansa ja vastasi:

— Menisin Anna tädin kattilan luo!

— Älä mene; tule minun kanssani. Kas nyt ollaan kotona jo, tässä me asutaan, tässä talossa, jossa tiilikatto on.

Portilla tuli kuski vastaan tuoden sen tiedon, että hevoset ovat saadut takaisin: rappusilla seisoi tohtori vastassa, kasvot ilosta loistaen, poika ei enää ollut hengenvaarassa.

Ukko Luottonen katsahti kiitollisna taivaasen.

Merkillistä, kuinka se taivas on kaukana ja kumminkin niin lähellä…

Tieni saapaspari vaikuttaa tunnin kuluessa sinne saakka.

Elävänleski.

Nuo sievät kapineet, nuo vaaleanveriset vaimot, näetten, ovat niin hyviä, niin lakeita kuin lampaat. Ainakin on Parkkarin Sohvi aivan sellainen.

Siitä asti kuin hän miehelään pääsi, ei ole hänen nähty muuta kuin hymyilevän. Ennen se oli onnellista hymyilyä, nyt se on muuttunut surulliseksi.

Hänen onnellisuutensa ei ollut kenenkään tiellä, eikä nyt ole surunsakaan. Ennen hän ei ylvästellyt, eikä nyt liioin ruikuttele. Mutta nuo vaaleat kasvot, jotka päivä päivältä vaaleammiksi käyvät, yhtä mittaa kertovat, mitä jokainen muutenkin tietää.

Miehensä on hänet armottomasti, julkeasti hylännyt. Muuten oli hän kunnon mies, ahkerin ja taitavin salvaaja koko seudulla. Kenpä olisi luullut hänen pettävän uskollista vaimoansa, ja kahden petollisen, mustan silmäparin niin mustuttavan hänen sielunsa… kun karkasi tuon toisen kanssa mailmaa kiertämään.

Eikä heistä hivaustakaan kuultu; Herra tiesi, minne olivat joutuneet. Maantien tomu, johon heidän jälkensä katosivat, ei mitään virka, tuuli ei ilmaise, missä he ovat, humisevat puut eivät puhu ymmärrettävää kieltä, vaikka ehkä asiasta kuiskailevat.

Kunhan mies olisi edes sanan sanonut jäähyväisiksi kotoa lähteissänsä, niin ei kauniin vaimon mieli olisi niin karvas, hänen, jota nyt nimitetään "elävänleskeksi". Kunhan edes olisi häntä kerran suudellut, vaikka kylmästikin; kun olisi väkillisestikin sanonut lähteissänsä: "minua et enää saa nähdä, rakastan toista ja lähden hänen kanssansa".

Mutta hän karkasi salaa, he olivat itsensä yhteen puhuneet. Niin hän meni eikä ole takaisin palannut. Ja siitä on jo vuosi kulunut, kokonainen vuosi.

Hän tulee takaisin. Varmaan tulee. Pekka ei ole paha mies. Hänellä on aina ollut hyvä sydän; se ei saata olla vielä peräti turmeltunut. Tuo nainen on tehnyt hänen kieropäiseksi, on saattanut tunkeutua hänen sydämmeensä; mutta hänen on laitansa sama kuin huonon maalauksen, jonka aika panee ja kuluttaa pois. Kyllä Pekka vielä tulee.

Sohvi oli hyvässä toivossa ja joka kerta kun sakset hänen neuleessaan putosivat laattiaan, huokasi hän toivoen, että ne jäisivät pystöön kärki lattiaan, sillä se olisi ollut näet hyvä enne; nähdessään harakan lentävän ikkunan ohitse, katseli hän, eikö tuo istahtane hänen aidallensa.

Mutta sakset eivät ottaneet valhetellaksensa eikä harakkakaan…

Iltaisin auringon läskeissä istui hän tupansa kynnykselle, mistä näkyi kauvas, kauvas mutkikkaalle maantielle, aivan sinne asti, missä pilvien ääret maan päälle ulottuvat.

Hän varjosti kauneita, vaaleita kasvojaan kädellä ja katsoa tuijotti tuohon suureen, salaiseen kirjaan, missä olivat kirjaimina kuorma-ajurien rattaat, kaupungista palaavat matkamiehet ja Herra tiesi, mitä kaikkia.

Kyläläiset ohi käydessään häntä tervehtelivät, mutta ei hän heitä huomannut.

— Sohvi odottaa miestänsä! — kuiskailivat he keskenänsä ja nauraa hihittivät.

Mutta Sohvi parka oli kun olikin oikeassa. Hänen sydämmensä tiesi, aavisti enemmän, kuin koko mailman viisaus olisi voinut selittää.

Hänen eräänä aamupäivänä paraikaa tupakanlanttuja kastellessaan, (jos mies tulee kotia, niin on mitä poltella talven pitkän) poikkesi pihaan rupuliarpinen, vanha eukko, joka toi hyviä sanomia.

— Tulen miehesi luota, Sohvi! Hän pyytää, että antaisit hänelle anteeksi. Hän on kovasti katunut tekoansa. Tuolla hän on työssä kolmannessa pitäjässä Gózonissa: siellä laitetaan sinkkipellillä katettua kirkontornia. Hän ei tohtinut itse tulla, pelkäsi näet, että, olet hänelle kovin suuttunut. Hän pyytää, että jos hänelle anteeksi annat, niin lähdet sinä hänen luoksensa.

— Mennään yhdessä! — virkkoi tuo lempeä, vaalea vaimo.

Hän otti päästänsä mustan huivin ja vaihtoi sen punaiseen matkaa varten. Se oli Pekan lempiväri, ja muuten tähän tilaisuuteen sopivakin.

* * * * *

Kullattu risti piti asetettaman kirkontornin huippuun. Armollisen ruununvoudin rouva oli onnellisesti synnyttänyt kaksoiset, ja siitä iloissaan oli hän lahjoittanut kirkolle tuon ristin.

— Kuka ottaa työn tehdäksensä, pojat? — kysyi salvumestari Mikko Turvas.

— Minä! — vastasi Pekka. Minä menen, mestari.

— Ehkä Samuli olisi soveliaampi. Sinä olet liian raskas.

— En ole koskaan itseäni keveämmäksi tuntenut kuin tällä hetkellä.

— Vai niin. Joko olet tuosta taakasta päässyt. Olethan hänet ajanut jo tiehensä? Hm! Olipa aika hetale nainen. Eikö totta, Samuli?

Pekka katsoi maahan ja virkkoi nyreillä mielin, verkalleen:

— Rupesin häntä inhoomaan. Mutta totta puhuen, aika liukas hän oli ja eläväinen.

-— Liukui pois kynsistäsi, heh? Kuulepas Samuli: Kyllä sinä saat sentään mennä asettamaan ristiä.

— Annetaan Samulin olla, herra mestari! Minä kyllä ristin paikallensa saan. Odotan tässä erästä henkilöä. Olen hieman levoton, kun en tiedä, tuleeko hän vai ei. Senkin vuoksi menisin tornin päähän, voidakseni sieltä nähdä kauvemmaksi Bágy-jokea päin vievää maantietä pitkin.

— No, olkoon menneeksi. Lähde siis kiireesti ylös: viimeisestä luukusta annan käsiisi ristin, kun ensin olet paikalla.

Ei aikaakaan, niin oli Pekka jo tornin päässä, vikkelästi kun orava hän sinne kiipesi.

— Tänne se risti! — huusi hän kumartuen alas luukkua päin — pian se paikallensa on pantu.

— Tuoss' on, poikaseni!

Risti kädessä kiipesi Pekka ihan huipulle asti ja oli jo perillä kun vielä kerran katsahti maantielle päin.

Tuolta tulee! Se on Sohvi! Vanha eukko tallustaa rinnalla; juuri nyt kääntyvät kylään päin.

Pekan sydän kovin sykähti, häntä vavistutti, kädet hermottomiksi kävivät, silmät himmenivät.

— Ohoi Pekka! Joko sait paikallensa?

Huumaantuneena vastasi hän vapisevalla äänellä:

— Kumpaan läpeen se pitää pantaman?

Vanha salvumestari kalpeni, silmäsi sielunsa ja vastasi surullisesti:

— Pane kumpaan tahdot!

Ei ollut muuta kuin yksi läpi. Pyörtyvä näkee silmissään kaksin, kolmin. Mestari tiesi, mitä siitä seuraa.

Suin päin riensi hän tikapuita alas; tiesi että ennenkuin hän ehti alas, Pekka jo on maassa… ja kauvempanakin — toisessa mailmassa.

Yhtä haavaa saapuivat tornin juurelle mies ja vaimo, mutta edellinen torain huipulta hengetönnä.

Paras olisi sentään ollut tätä yhtymistä varten panna musta huivi päähän!

Ääneti lankesi Sohvi miehensä ruumiin yli, suuteli ja syleili sitä kauvan.

Kun hän vihdoin väkisin pois talutettiin, niin olivat hänen kasvonsa yhtä lempeät, levollisen näköiset kuin ennenkin. Ei löytynyt sanoja, ei kyyneliä.

Hän kääntyi taaksensa vielä kerran luodakseen silmäyksen miehensä ruumiisen ja meni tainnoksiin.

Mutta pian hän tointui taasen, tarttui rautakourin vanhan eukon olkapäähän ja kysäsi, muoto hurjana, turvonneena, synkällä äänellä:

— Miksi toittekaan minut tänne? Mistä häntä nyt enää odotan.

Ja vasta nyt alkoivat kyyneleet viljalta vuotaa pitkin kalpeita poskia.

Tuo pakana suutari.

On levinnyt Csoltón, Majornokin ja Bodokin kyliin semmoinen paha luulo, ettei ukko Filesikin kuuluisia turkkeja olekaan olemassa muualla kuin hänen mielikuvituksessaan; hän kyllä niistä puhuu ja ylvästelee, lupaa niistä vetoakin lyödä, mutta ei hänellä oikeastaan turkkeja olekaan, lieneekö edes milloinkaan ollut?

Mutta olipa niinkin. Gózonilaiset (hän muutti näet Bágy-joen tuolta puolen tänne) sen aivan hyvin muistavat, viitoten ijäkkäämmät.

Pitkä, keltainen vaate se oli, leveä kaulus mustasta lampaannahasta, kummassakin kulmassa riippui "in natura" lampaankoivet tupsun asemasta ja edessä oli kaksi hopeista hakaa. Turkkien kumpaankin alakulmaan oli ommeltu tulppaania viheliäisellä langalla. Ylempänä näkyi kaikenlaisia lintuja, enimmäkseen punaisen värisiä; selässä taasen oli koko Miskolezin kaupunki lukemattomine taloineen ja kaikkine kirkkoineen, istuipa kalvinilainen kukkokin siellä yhden kirkontornin päässä.

Turkit olivat todellinen taideteos, joita tehdessään turkkuri ei ollut säästänyt vaivaa eikä ainetta.

Mutta ei sitä ollut mikään Gózonin räätäli tehnytkään, vaan kuuluisin turkkuri koko Miskolezin kaupungissa. Kun Filesik kumartuu edes puolen kyynärän verran maahan päin, esimerkiksi alhaalta nappia kiini pannessaan, niin jo lakaisee tämän mailman kahdeksannen ihmeen lieve maata. Sanalla sanoen ovat Venäjän keisarin turkit näihin verraten vain kurjia arki-tamineita.

Mutta vaikka vaate olikin niin merkillinen ja Tapani Filesik siitä kyllä kerskaili, niin ei ajan rautahammas sille arvoansa antanut, vaan oli turkeille yhtä tyly kuin notariuksen pojan, tuon juristin, pulssillekin. Koruompelu virttyi, rappeutui, keltainen pohjaväri kävi likaiseksi, rasvaiseksi. Koitkin niihin muniansa pistelivät, eritoten vuorissa ja kauluksessa paljo vahinkoa tehden.

Mutta aivan kuin rakastava aviomies, joka ei huomaa, kuinka ruusut kuihtumistaan kuihtuvat puolison kasvoista, vaikka hän itse niitä hävittää… ei Filesik ukkokaan havainnut tätä turkkiensa surullista muuttumista. Vanhat turkit olivat hänen silmissään yhä vielä uudet ja hänen tavallinen lausetapansa: "otan turkit ylleni", ei ollut menettänyt tuumaakaan ylpeästä luonteestansa.

Tuossa ne riippuivat seinällä kiillotetussa naulassa suvet, talvet. Kun isäntä istui suutarintyössä lestinsä ääressä, olivat turkit häntä vastapäätä, jotta niitä sopi katsella milloin tahansa.

Tosin ei hän ollut useinkaan lesti kädessä. Häntä sanottiinkin pilan päiten "taivaan taaton suutariksi", kun hänellä ei ollut muita työnantajia kuin ehkä itse isä Jumala.

Ukko olikin kovin laiska. Kun hän joskus neuloi jollekulle saapasparin, teki hän sen melkein armosta. Eikä häntä liioin tilauksilla vaivattukaan, sillä hän silloin useinkin morkkasi ihmisiä: "mitä talonpoika saappailla tekee? Käykää te avojaloin!"

Hän oli äreä, jörö mies, ei rakastanut mailmassa ketään eikä mitään — paitsi noita turkkejansa.

Ei saata ihminen armottomammin menetellä, kuin hän teki ainoalle lapsellensa Teresalle.

Ja mitä oli tyttö rikkonut? Isänsä pakotti häntä menemään Csoltón ontuvalle myllärille. Eihän käy istuttaminen samaan ruukkuun resedaa ja nokkosta.

Ei ihmekään, jos tyttö kovin kävi murheelliseksi, sydäntä kivisti, päätä huimasi ja harhaan kävi jalka. Hän meni, pakeni kotoa nuoren varatuomarin kanssa.

Tosin oli se kovin pahasti tehty, mutta nuoruus ja hulluus… Vaikka koko mailma olisi saanut häntä kivittää, niin ei isän kumminkaan olisi sitä pitänyt tehdä.

Sen jälkeen tuli ukko vieläkin harvapuheisemmaksi, tylymmäksi. Kun muutaman ajan kuluttua Teresa palasi kotia katuen rikostansa ja vanhempiaan lepyttääksensä, niin kääntyi ukko Filesik hänestä poispäin murahtaen: "en tunne neittä", otti turkit yllensä naulasta ja läksi kotoa eikä tullut takaisin, ennenkuin tytär oli mennyt.

Sen erän perästä ei Teresa parka tohtinut kotia tulla. Kaikkiaan yhden kerran hän vielä näki isänsä, kun hän muutamana päivänä ajoi varatuomarin kanssa vaunuissa läpi kylän. Filesik kun silloin asteli "Palttinapaidan" kapakkaan, niin kuuli hänen huutavan vaunuista: "isä, isä kulta!"

Ukko katsahti ääntä päin, otti sangen nöyrästi lakin päästä, ja asteli edemmäksi sanaa suustansa sanomatta. Varmaan on tuolla miehellä kivi sydämmen sijassa.

Kaikki majornokilaiset, jotka olivat varatuomarin luona asialla käyneet, kilvan kehuivat, miten siellä on hyvät päivät Filesikin Teresalla. Olipa se veitikka siellä herrastapoihinkin tottunut. Ja sitä kunniata sitte, joka kylälle tapahtuu! Majornokilaisten oikeus täst'edes painaa varmaan vaa'assa yhtäpaljo kuin toisten kuntien yhteensä. Sanottiinpa sekin ukolle, että tytär oli kuiskaissut, pyytänyt isäänsä tulemaan häntä katsomaan; lupasi lähettää vaunut häntä noutamaan, panna istumaan silkkityynyille, antaa juoda makeata viinaa yöt, päivät: häntä kunnioitetaan, pidetään arvossa, itse herrakin on hänen kanssansa sanoja vaihtava, kun hän vain tulisi mitä pikemmin; sillä Teresa muka ei tohdi enään mennä kotiin.

Mutta Filesik ukkoon ei mikään pystynyt.

Jos hänellä olisi ollut järkeä tässä asiassa, niin hän ei ainoastaan olisi saanut paranemaan oman asemansa, vaan olisi ikuisiksi ajoiksi myöskin perustanut koko seurakunnan onnen.

Sillä… meidän kesken puhuen, on Majornok huonoin kunta koko näillä tienoin, osaksi sentähden, että kansa on köyhää, mutta erittäin siitä syystä, kun siellä ei ole palaistakaan maantietä, ei yhtään siltaa, ei edes kunnanhuonetta.