language: Finnish
MIEHETÖN KYLÄ
Kirj.
Kálmán Mikszáth
Suomentanut
Toini Kivimäki
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1929.
Maantieteellisessä luettelossa on seuraavat pari riviä Szelistyestä: »Szelistye, Szebenin maak., Szelistyen piiriä, 3,750 as., 1,964 rakenn., tuomioist. Nagyszebenissä, piirioik. omassa kaup.; rautat.-as., lenn., säästöp., postitoim.»
Neljä ja puoli vuosisataa sitten, niihin aikoihin, jolloin hänen ylhäisyytensä Mikael Szilágyi oli Siebenbürgenin käskynhaltija, ei Szelistyestä vielä olisi voitu kirjoittaa näin paljoa.
Silloin ei kaupungissa ollut näin monta asukasta, ei rautatietä, yhtä vähän kuin siihen aikaan olisi voitu nähdä siellä sähkölennätinlankaa, säästöpankin katolla mehiläiskekoa tai kuulla edes postitorven toitotusta. Mutta kaikista näin luetelluista asioista ei ainoakaan ole juuri se, mitä kaupungilta puuttui, mutta maantieteellinen luettelo ei liioin vielä nytkään kerro mitään kallisarvoisimmasta, mitä siellä on.
Siihen aikaan oli vanha Mikael Dóczy, Johan Hunyadin entinen uskottu ja linnanpäällikkö, Nagyszebenin esimiehenä. Hän koetti Nagyszebenin kreivinäkin palvella isäntäänsä alati hyödyllisesti siten, että keräsi ja lähetti hänelle sotamiehiä tienoolta ja omilta kaupungin lähistöllä olevilta maatiloiltaan, jotka kasvattivat voimakkaita isoluisia romanilaisia nuorukaisia. Johan Hunyadin tarvitsi vain sanoa: »Vielä tuhat miestä, Mikael!» — ja hän haali kokoon tuhannen. »Vielä tuhat, Mikael!» — ja hän keräsi kokoon pojatkin, jotta vaaditut tuhat miestä voisivat lähteä. Sillä paavi vaati silloin paljon verta. Hänen pyhyytensä näet lietsoi näitä sotia, ja jos sangollinen turkkilaista verta piti vuodatettaman, maksoi se aina puoli sangollista unkarilaista verta. Paavin käsityksen mukaan se oli otollinen teko rakkaalle herra Jumalalle.
En tiedä, mikä oli Jumalan käsitys asiasta, mutta varmaa on, että tästä tukuttain vuodatetusta verestä, joka oli suurimmaksi osaksi unkarilaista, oli havaittavissa vain se näkyvä seuraus, että siitä alkaen soitetaan kaikissa kristittyjen kirkoissa kelloa keskipäivän aikaan, kuten hänen pyhyytensä paavi oli säätänyt, Belgradin taistelun muistoksi, koska voitto ratkesi juuri hetkellä, jolloin aurinko oli tavoittanut taivaanlaen keskikohdan.
Ah, hyvä Jumala, kuinka kalliiksi meille tulikaan tämä soitto! Ja kuinka vähän se merkitseekään vertauskuvana! Sillä kukapa enää tietää vieraissa maailmankolkissa tai edes täällä maalla jossakin pikkukylässä, kun kirkon iso kello alkaa alakuloisesti läppäillä, että sen äänissä Unkarin sielu itkee kaatuneita esi-isiään.
Totisesti, voin sen sanoa, näistä sodista ei koitunut paljon näkyväistä hyvää.
Näkymättömästä hyvästä en tosin voi kertoa, sillä se on Jumalan salaisuus. Eihän olisi sekään asia, josta nyt aion puhua, voinut tapahtua ilman näitä sotia.
Mutta minun täytyy aloittaa sanomalla, että hänen ylhäisyytensä käskynhaltija Mikael Szilágyi oli vuonna 1458 alkusyksyllä Fogarasissa monilukuisen ja loistavan seurueen kanssa valakialaisen voivodin vieraana.
Kuninkaamme olivat näet aina antaneet Fogarasin valakialaiselle voivodille läänitykseksi sillä ehdolla, että tämä suojelisi heitä turkkilaisilta. Valtio oli siihen aikaan ylimalkaan vahan toisenlainen kuin nykyisin. Silloin se osoitti valtaansa siten, että se kykeni antamaan toisille yhä lisää; nykyisin se loistaa siten, että se osaa ottaa toisilta yhä enemmän. Vaikeata on ratkaista, kumpi on oikea menetelmä, sillä silloinkin kaikki ärjyivät valtiolle, ja nykyisin on laita samoin.
Szilágyi oli siis syyskauden alussa Fogarasissa voivodin vieraana ja kävi usein metsästämässä kauriita Lumivuorilla, joiden kauneutta hänen seuralaisensa ylioppilas Baltasar ylisti komein latinankielisin säkein. Se oli ihanaa tienoota, jossa vilisi taimenia ynnä riistaa. Metsäsikoja tuli parvittain alas kentille, ja ylhäiset herrat kiipeilivät kauriiden perässä jopa »Strungu draculun», sen hirvittävän kuilun partaalle asti, joka kulkee Negoi-vuoren pohjoispuolista kuvetta pitkin.
Siellä oli monenlaista pyyntiä. Alppien juurta peittävästä mustikkavarvikosta syöksyi joka hetki ruskea karhu tömistellen esille. Lempeät peurat saapuivat lähteelle sammuttamaan janoaan. Tiheälehväisissä metsissä taas räpistelivät koirasmetso ja pyy, ja korkealla halkoi ilmaa korppikotka.
Sitten vaikenivat metsästystorvet moniksi päiviksi, riistanajajat hajaantuivat, ja aroiksi peloitetut otukset palasivat tyyssijojensa lepoon. Mutta lumihangilla harhailevat kauriit voivat tyyninä katsella kuvaansa Jezere Girszovin järvestä ja muista suonsilmistä. Näin väliaikoina voivodi järjesti vaihteeksi Fogarasin linnaan komeita juhlia vieraansa kunniaksi, sillä suae aetatis oraculum fuit nuoren kuninkaan enona ja myöskin kaiken vallan pitäjänä, jonka ainoa tutuksi käynyt ja laajalle levinnyt lause kuului: »Oikeudenmukaisuus on kaunis, jopa hyvä asia, mutta kun on valta, voi tulla toimeen ilmankin sitä.»
Eipä hän siitä tosin paljoa välittänytkään. Mutta hän oli pohjaltaan hyvä ihminen, pehmeäsydäminen, iloinen, kuitenkin myös äkkipikainen. Hänen toimistaan tuntee itsepäisen, omavaltaisen luonteen, turhamaisen, kunnianhimoisen ihmisen, mutta samalla älykkään valtiomiehen. Huvitteluissakaan hän ei unohtanut velvollisuuksiaan valtion päämiehenä.
Aamulla varhain hän kuunteli isä Ambrosiuksen messua, sitten otti puheilleen anojat ja lähetystöt, edelleen Budasta saapuneet kuriirit ja lähetti niiden mukana käskyt ja vastaukset takaisin.
Siihen aikaan hallitseminen ei ollut yksinomaan nimen pitkäveteistä kirjoittamista. Kovin monta hupaista välikohtausta kietoutui kirjavasti vakaviin, epämiellyttäviin tehtäviin.
Hauska juttu oli sekin, kun hovituomari Gabriel Sándor tuli ilmoittamaan, että ulkona odotteli muuan naislähetystö.
»Mitä naisia?» uteli maaherra.
»He ovat Szelistyestä», vastasi hovituomari.
»Missä on Szelistye?»
»Se on minun omaisuuttani», huomautti nuori Georg Dóczy, Nagyszebenin juurivalittu ispaani, joka pääsiäisenä kuollutta isäänsä surren oli pukeutunut mustiin kiireestä kantapäähän ja nyt seisoi muiden ylimysten joukossa.
»Tuokaa heidät sisään», käski maaherra. »Kuuntelemme heitä mielellämme jo senvuoksi, että ne ovat serkku Dóczyn maaorjia.»
Pian senjälkeen astui huoneeseen kymmenkunta valakkilaista naista, luisevia, leveäharteisia, rotevalanteisia olentoja. He olivat pyhäasussaan, yllä kirjaillun rintalapun koristamat kureliivit, päässä kirjavan verkon ja lasihelyjen somistama hilkka.
He eivät olleet kovin kauniita, eivät liioin kovin nuoria, mutta kuten
Paul Bánffy sanoi: »Pula-aikana kävivät nekin laatuun.»
Yksi naisista, näköjään vanhin, Marjunka-niminen, asteli rohkeasti käskynhaltijan eteen, heittäytyi polvilleen, ja hänen suustaan lähti valakkilaisia sanoja solkenaan kuin hirssijyviä reikäisestä säkistä.
Maaherra kuunteli häntä käsivarret ristissä rinnalla kärsivällisesti, nojaten vuoroin toiselle, vuoroin toiselle jalalleen. Mutta lopulta hän ei enää jaksanut, vaan sanoi hovituomarille:
»Tukkikaa toki tuon suu ja sanokaa mitä he ovat tuoneet mukanaan.»
Siihen aikaan oli vielä tapana, että lähetystöt aina toivat mukanaan jotakin, näin suurille herroille tietysti jotakin erikoisen harvinaista: kaksipäisen lampaan, maahan joskus piilotettuja sekä sittemmin esille kaivettuja vanhoja astioita ja rahoja tai jättiläiskokoisen maissintähkän, jota paikkakunnalla pidettiin ihmeenä, lyhyesti, jotakin miellyttävän vähäpätöistä.
»Nouse siitä, typerä vaimo, eikä hiiskahdustakaan enää!» komensi hovituomari Marjunkaa. Sitten hän sanoi maaherralle: »Naiset eivät ole tuoneet mitään, mutta he vaativat jotakin.»
»Mitä sitten?»
»Teidän ylhäisyytenne olisi annettava heille miehiä.»
»Ovatko he mielettömiä?» kuohahti käskynhaltija.
»He sanovat, että kun heillä oli miehiä, he eivät osoittautuneet kitsaiksi kuninkaalle, joka yhä uudestaan vaati paljon sotamiehiä. Szelistyeen ei jäänyt ainoatakaan täysikasvuista nuorta miestä. Kylässä asuu vain naisia. Pappi ja lukkari ovat kylän viimeiset miehet, mutta nekin lähentelevät jo molempia mustia niittomiehiä. [Molemmat mustat niittäjät merkitsevät rahvaankielessä kahta seitsemää, siis 77 vuotta.] He ovat muka vain antaneet miehensä lainaksi, ja nyt olisi teidän ylhäisyytenne annettava ne takaisin, ja elleivät ne ole enää tallella, jos ne ovat kaatuneet taistelussa, pitäisi teidän ylhäisyytenne toimittaa toisia tilalle, sillä toinen käsi pesee toisen, ja mikäli kuningas haluaa edelleenkin Szelistyestä sotamiehiä, täytyy niiden ensin syntyä, ja sentähden…»
Szilágyin käheä nauru keskeytti tulitin puheen.
»Hahaha, hohoho! Totta tietysti!» Ja jälleen hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät hänen silmistään. »Miehiä he tarvitsevat. Jumalauta, se panee nauramaan. Ja ne ovat sinun naisiasi, Georg? No, ovatpa ne pahassa pulassa. Mutta missä sinä olet? Älä piileskele noin. Laske ääni itsestäsi, Dóczy.»
Dóczy oli murheellisena mennyt ikkunan luo. Käskynhaltijan sanat palauttivat hänet esille.
»Tunnustaakseni totuuden, armollinen herra serkkuni», sanoi hän änkyttäen, »minun Jumalassa lepäävä isäni on tosiaankin vienyt miehet viimeistä kappaletta myöten sijoittaakseen ne autuaan korkeasyntyisen herra Johan Hunyadin sotalaumoihin, niin että alueitteni pellot viruvat paljaina eikä minulla ole niistä laisinkaan tuloja. Minultakin puuttuu miehiä, teidän ylhäisyytenne, mutta minä en valittele.»
»Se merkitsee, että iloitset naisten ylenpalttisuudesta», nauroi maaherra tullen jälleen hyväntuuliseksi. »Et tietenkään voi valitella, lurjus.»
Kaikki herrat hymyilivät ja katselivat himoiten valakittaria, jotka puolestaan nyt rohkeampina hymyilivät heille uhittelevasti. Vain Baltasar, ylioppilas, jolla oli untuvanraikkaat kasvot, loi katseensa kainosti alas, kun hän pöytäkirjan yli kumartuneena tavanomaisesti merkitsi siihen anojien toiveet ja maalasi ensin alkukirjaimeksi koukeroisen F-merkin, joka näytti kuin mikäkin hämähäkinverkolta. Hän teki sen kaulalla riippuvasta pikku pullosta, jossa oli punetta. Toiset kirjaimet hän piirsi tavallisin merkein isosta tolposta ottamallaan musteella.
»Femina e Szelistyenses supplicant viros a rege (Szelistyen naiset anovat kuninkaalta miehiä).»
Linnantornissa alkoivat nyt kellot soida, ja hovipoika tuli ilmoittamaan Szilágyille, että päivällinen oli valmis, ja tiedusteli, halusiko hän syödä heti vaiko myöhemmin. Sillä näin suuren vallanpitäjän varalle keitettiin siihen aikaan niin ylhäisen kestitsijän luona kuin voivodi oli monta kertaa päivällinen. Jos Szilágyi sanoi, ettei hänen ollut vielä nälkä tai että hänellä oli muuta puuhaa, pantiin valmiit ruokalajit yksinkertaisesti syrjään tai jaettiin köyhille, ja keittäjät, keittiöpojat ja monet paistivartaankääntäjät ryhtyivät valmistamaan uutta päivällistä. Jos mahtava vieras sensijaan katsoi ajan otolliseksi noudattaa ruuat pöydälle, alkoivat kellot uudelleen kilistä, ja kaikkialla linnassa nousi kuumeinen kiire ja touhu. Kamaripalvelijat, lakeijat, yliviinurit juoksivat edestakaisin, mustalaiset kiipesivät viuluineen ja symbaaleineen parvekkeille, mutta tykkimiehet juoksivat porteille jo aikaisemmin panostettujen ruutimörssärien ääreen, sillä kun maaherra istuutui pöytään, kumahtivat mörssärit, jotta ympäristö kuulisi ja maaemokin vavisten tuntisi, että hänen armonsa juuri silloin suvaitsi nauttia sen valmistamia tuotteita — olihan se vallan suuri kunnia maaemolle.
Tunnusteltuaan tovin ruumiillista olemustaan Szilágyi oli tajuavinaan heikkoa liikettä vatsassa; hän viittasi siis hovipoikaa viemään sanan, että ruuat voitaisiin tuoda pöytään. Sitten hän ryhtyi käsittelemään esillä olevaa asiaa.
»Naiset», sanoi hän hovituomarille, »ovat jossakin määrin oikeassa. Sieltä täältä voitaisiin lähettää heille joitakin taistelukyvyttömiksi tulleita tai kotinsa ja kontunsa menettäneitä sotamiehiä. Sanokaa heille siis, että täytämme heidän toivomuksensa. (Hän käytti mielellään monikkoa ikäänkuin olisi kuningas.) Ja kysykää, kuinka monta miestä he suunnilleen tarvitsisivat.»
Baltasar, ylioppilas, merkitsi innokkaasti myöskin päätöksen: »Gubernator promisit (maaherra lupasi).»
Mutta hovituomari tulkitsi päätöksen naisväelle.
»Hänen ylhäisyytensä herra käskynhaltija täyttää armollisesti toivomuksenne, Szelistyen naiset, ja kysyy teiltä, montako miestä tarvitsette.»
Sen kuultuaan naiset puhkesivat ilohuutoon ja ryntäsivät korkean herran luo; polvilleen langeten he tavoittivat hänen pitkää orvokinsinistä pukuansa suudellakseen sen lievettä sen ajan tavan mukaan.
»Hei, canis mater», ärjyi hovituomari, »lähdettekö siitä heti tiehenne? Mitä te syljette herra käskynhaltijan viitan täyteen? Nouskaa ja sanokaa minulle pian, montako miestä tarvitsette, ja menkää sitten hiiteen!»
Naiset nousivat, panivat päät yhteen kuin hanhet ja ryhtyivät neuvottelemaan, aluksi vain kuiskaten, mutta pian yhä vilkkaammin, kovasti räkättäen, niin että lopulta melkein kävivät toistensa tukkaan kiinni.
»Ettekö vieläkään ole sopineet?» ahdisti heitä herra Aleksander Benedek.
»No katsokaamme siis, montako sielua on kylässä?»
»Kolmesataa.»
»Mutta joukossa on miehiäkin?»
»Pappi, lukkari ja muutamia poikia, jotka vielä juoksentelevat lyhyissä housuissa.»
»Montako miestä te siis haluaisitte?»
Marjunka, kypsyneessä iässä oleva nainen, joka oli lähetystön johtaja, kohotti kulmakarvansa korkealle otsaan syvästi miettien, sitten hän laski käden sydämelleen ja vastasi:
»Kolmesataa, domnule, jokaiselle sielulle yksi.»
»Mieletöntä!» kiivastui hovituomari; »sisältyyhän sitäpaitsi noihin kolmeensataan sieluun kehittymättömät tytöt ja raihnaiset vanhukset».
»Epäilemättä.»
»Silloinhan jokaiselle teistä tulisi enemmän kuin yksi mies.»
»Hyvä Jumala!» huokasi muuan nuori nainen, jolla oli sysimustat hiukset, ja loi katseensa häveliäästi maahan.
»Ja olisiko se niin kovin paha asia?» tokaisi toinen nuori rohkeakatseinen nainen, jonka kasvot punoittivat kuin omena ja jonka otsa oli täynnä näppylöitä.
»Ah, hyvä herra Aleksander Benedek, jalosukuinen suuri herra», huusi Marjunka nauraen, ja hänen valkoiset hampaansa loistivat (kaksi puuttui jo).. »Katsohan vain, kuinka monta ampiaista liehuu yhden ainoan ruusun ympärillä eivätkä ruusut tai ampiaiset ole siitä millänsäkään.»
»Naiset, naiset», torjui hovituomari heitä, päätään pudistaen, »älkää ahmiko liikaa. Välittäkää hiukan Jumalastakin. Sillä totisesti te suututatte hänen ylhäisyytensä, ja hän peruuttaa, mitä on teille luvannut.»
Naiset hämmästyivät ja sopivat lopulta siitä, että käskynhaltija saisi antaa heille niin monta miestä kuin voi; kuitenkin tulisi hänen antaa ne niin pian kuin suinkin.
Suureen kuninkaalliseen kirjaan siis merkittiin: »Gubernátor promisit.» Ei kissakaan raapisi sitä siitä enää pois.
Mutta on olemassa vallan toisenlainenkin kirja: kohtalon kirja. Ja siihen oli nyt kirjoitettu, että nuori kuningas Matias eräänä päivänä otattaisi vangiksi ja sulkisi Világosin linnaan enonsa, kaikkivaltiaan Mikael Szilágyin, ennenkuin tämä ehtisi pitää huolta Szelistyen naisista.
Naiset olivat toimittaneet asiansa käskynhaltijan luona, mutta Szelistyen pappi välitti sen Jumalalle huonosti, kun ei osannut hankkia käskynhaltijalle tarpeellista lykkäystä. Pikku Matiaksen eno oli tehnyt hänestä, vangista, kuninkaan, mutta tämä teki sen korvaukseksi enosta vangin.
Tällaisia narrimaisia vaihtokauppoja tapahtuu usein maailmanhistoriassa.
Se oli suuren kuninkaan ehkä ainoa väärä teko, ja merkillistä on, että hän juuri senvuoksi sai nimen »Matias Oikeamielinen».
Sillä Mikael Szilágyin sädekehä oli jo suunnattomasti haalistunut. Onhan se luonnollista. Onpa käskynhaltijan kädessä lapio tai luuta, lyödään toinen tai toinen yhtä helposti hänen kädestään. Ja olemme kuulevinamme, kuinka kuorma-ajurit, matkustavaiset, jotka kengityttävät hevosensa, kirjeitä kuljettavat esiratsastajat tuovat tiedon Szilágyin vangitsemisesta pieniin kylätaloihin ja kuinka pikku aatelismiehet hengähtävät helpotuksesta: »No, Jumalan kiitos!» ja pohtivatᵥ keskenänsä päivän, viikon ja kuukauden tätä suurta tapausta.
»Ai, ai sitä pikku Matiasta, kukapa olisi uskonut? Tuhat tulimmaista, omaa enoaan hän tällä tavalla käsittelee!»
»Mutta juuri se siinä on kaunista. Mikä on oikein, on oikein. — Hänestä tulee vielä suuri kuningas!» Ja sillä oli Matiaksen kohtalo ratkaistu. Kansan sydän avautui hänelle ja omaksui hänet: sillä jos haluaa päästä kansan sydämeen, pitää tehota sen mielikuvitukseen.
Mutta nuori kuningas itse, jolla kylläkin oli luja käsi, mutta samalla pehmeä sydän, alkoi pian pahoitella asiaa. Unettomina öinä näyttäytyi eno hänelle usein laihtuneena, parta hoitamattomana ja syyttävin katsein.
Päivällä taas hän luki äitinsä silmistä eräänlaista salaista tuskaa.
Kohtalon tahdosta joutui eräänä päivänä hänen käsiinsä se kirja, johon Baltasar hänen enonsa käskystä oli merkinnyt valtiolliset asiat; siihen oli merkitty erilaisia anomuksia ja lupauksia.
Kuningas selaili sitä ja arveli, että olisi kohtuullista täyttää nämä lupaukset, sillä mitä käskynhaltija on sanonut, on lopultakin yhtä paljon, kuin jos kuningas olisi sen sanonut.
Tapahtui siis, että muun muassa Szelistyen naisten asia uudestaan sukelsi esiin; se kummallinen merkintä, jossa kuninkaalta pyydettiin miehiä ja käskynhaltija lupasi toimittaa niitä, herätti kuninkaassa tavallista vilkkaampaa uteliaisuutta. — Mitä hullua! — ajatteli hän. — Pitääpä heti tutkia.
Blasius Prónayn käskettiin lähteä Nagyszebenin kreivin, Georg Dóczyn, luo ja tiedustella asian laitaa, sillä kuningas tahtoi täyttää, mitä hänen enonsa oli luvannut.
Tämä tiedustelu sattui perin huonoon aikaan. Pienet jutut häviävät muutoin suurten joukkoon, mutta Buda oli nyt rauhallinen: ei ruohonkorsikaan värissyt politiikan kentällä. Ei ollut muuta keskustelun aihetta kuin ne erilaiset suunnitelmat ja päähänpistot, kuinka kruunu saataisiin takaisin.
Mutta tästäkin aiheesta oli harrastus jo katoamassa; vanha Gara oli ratkaissut sen: »Joko raudalla tai rahalla.»
Siihen ei ollut enää mitään lisättävää. Lyhyesti sanottuna, hovissa oli kurkkusesonki, ja Prónayn matka oli oikea herkkupala.
Toimettomat hovipojat, äitelät hovimiehet käyttivät sitä kiihoittavien juttujen ja huonojen sukkeluuksien aiheena. Ylioppilas Klemens kirjoitti tietysti Ujlakin toimesta häväistyskirjoituksenkin nimeltä »Ratsuhevoskanan matka Siebenbürgeniin».
Niinkuin tiedämme, ei tuo kurja runo säästänyt itse kuningastakaan.
Mutta myöskin vakavat piirit moittivat herra Prónayta, että hän ryhtyi moiseen tehtävään.
»Eikö hän häpeä», sanoivat he äänekkäästi nauraen. »Ihminen, joka jo kampaa itseään pyyhinliinalla!» [Se merkitsee: hän on kalju.]
Bánffy sanoi eräillä päivällisillä Czoborin luona: »Kuningas tahtoo tehdä vielä suuremman ihmeen kuin Jeesus. Jeesus on yhdellä kalalla tyydyttänyt ties kuinka monta miestä, mutta kuningas lähettää yhden vanhanpojan ties kuinka monelle sadalle naiselle.»
Sukkeluudet sinkoilivat sinne tänne; ne olivat tosin laadultaan karkeat ja sopivat niihin raskaisiin saappaisiin, kypäriin ja panssareihin, joita silloin käytettiin.
Hienot hiotut huomautukset uinuivat vielä niiden kivien alla, joista kerran rakennettaisiin kouluja.
Mikä on totuus, on totuus. Ainakin oli turha lähettää Prónayta Siebenbürgeniin, sillä kuningas sai kotonakin kuulla Fogarasissa tapahtuneesta kohtauksesta. Bánffy, Rozgonyi ja Kanizsay, jotka siihen aikaan kuuluivat Szilágyin seurueeseen, antoivat hänelle siitä tietoja.
»Teidät majesteettinne tekisi järkevimmin, jos kokoisi kaikki sokeat miehet koko maasta ja lähettäisi ne Szelistyen naisille, sillä kautta kunnian ja autuuden, kauniita he eivät ole.»
Tämä kaikki ei paljoa haitannut asiaa. Siitä puhuttiin. Se ei tee mitään, puhuttakoon vain! Mutta paha johtui siitä, että nuo vähäpätöiset myrkytetyt nuolet, pienet neulanpistot, leikillinen pilkka suututtivat rouva Prónayn, o.s. Magdalena Gálsyn, Elisabet Szilágyin [Elisabet Szilágyi oli kuningas Matiaksen äiti] rakkaimman hovinaisen.
Siksi siitä tuli suuri tapahtuma, ja nainen voi helposti siirtää surunsa toisen naisen sydämeen, niin että Elisabet soimasi kuningasta siitä, että tämä oli upottanut Prónay-raukan vanhan pään näin rivoon juttuun pannessaan matkan hänen tehtäväkseen.
Matias hymyili.
»Ah, kiltti äitiseni, älä usko hoviväkeen. Sinunhan tulisi tuntea heidät. He näkevät kaikki kierossa valossa ja kertovat sen vielä kierommin. Nyt on kerta kaikkiaan puhe siitä, että erään tienoon miehet ovat kuolleet sukupuuttoon ja pellot viruvat kesantona, joten naiset siis vaativat työvoimaa.»
»Häpeämättömät oliot», sanoi rouva Elisabet halveksivasti; »sinä et toivottavasti ole mokomaan suostunut?»
»Se ei ole minun vallassani», vastasi kuningas. »Mikael Szilágyi on jo järjestänyt sen asian, ja minä haluan, että hänen määräyksensä pysyy pyhänä.»
»Niinkö?» sanoi kuningatar-äiti otsa synkistyneenä. »Siis Mikael
Szilágyi — tosiaankin nyt hän onkin vain Mikael Szilágyi.»
»Tarkoitan, eno —»
»Voisit lisätä: enoni, 'rangaistusvanki'. — Voi teitä lapsia!»
Ja kyyneliä valui hänen kauniista, sinisistä silmistään. Matias tuli ilmeisesti liikutetuksi.
»Kuinka hyvä onkaan, äiti kulta, että voitte itkeä. Nähkääs, kuningas ei saa itkeä milloinkaan, ja kenties hänenkin sydämeensä usein koskee, mutta itkeä hän ei saa. Kuningas on todellinen vanki, orja, koska hän tietää olevansa kuningas. Hän ei saa olla turhantarkka eikä arka. Teidän silmissänne asiat näyttävät toisenlaisilta, koska voitte nähdä niistä vain yhden puolen. Kun asia on tällainen, että Szelistyeen on toimitettava miehiä, jotta maa jälleen jotakin tuottaisi, silloin se on teidän silmissänne järkevä aloite, mutta kun naiset vaativat miehiä itselleen, pidätte te sitä häpeämättömänä. Kuningas sitävastoin käsittää sen samaksi, sillä kuningas ei saa ajatella vain sitä, että pelto työntää kortta, vaan että myöskin syntyy sotamiehiä.»
»Ja mihin sinä tällä kaikella tähtäät?» kysyi Elisabet terävästi.
»Sitä, rakas äitiseni, että on vaikea sekaantua kuninkaan asioihin.»
»Ymmärrän, teidän majesteettinne», sanoi korkeasukuinen rouva ylevän pilkallisesti ja poistui huoneisiinsa pää ylpeästi koholla.
Niin paljon hän kuitenkin sai aikaan, että hän riisti kuninkaalta halun puuttua tähän asiaan, ja vaikka Blasius Prónay liitti kertomukseensa Nagyszebenin ispaanin anomuskirjeen, ei Matias ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin.
Kuninkaitten muisti ei sekään ole parempi seulaa: pienet jyvät putoavat, ja isot jäävät.
Kului vuosi, taisipa kulua puolitoista, kun kuningas Anna Drágffyn häissä säkenöivän ilotuulisena tapasi eräässä salissa Georg Dóczyn, Nagyszebenin ispaanin.
»Kas, sinäkin olet täällä, Dóczy? Mitä uutta kuuluu. Siebenbürgenistä, kerro! Kuinka voivat uskolliset saksilaisemme ja kelpo romaanialaisemme?»
Puhuteltu kumarsi syvään.
»He osoittavat teidän majesteetillenne nöyrää kunnioitusta.»
»Entä naiset, joista minulle mainitsit? Mitä naisia ne taas olivatkaan?» naureskeli kuningas.
Kolme neljä läsnäolijaa ehätti hänelle selittämään.
»Szelistyen naiset.»
»Vallan oikein, Szelistyen naiset, kuinka he nyt jakselevat?»
»He odottavat yhä, mitä heille on luvattu», vastasi Dóczy hymyillen.
Kuningas vaipui mietteisiin, ja hänen otsalleen ilmestyivät historiallisesti kuulut kolme ryppyä.
»No kah, asia ei olekaan niin helppo, kuin te arvelette. Sillä Bánffy on sotkenut laskelmani aika lailla. Bánffy sanoo, etteivät ne naiset ole vähääkään kauniit. Niin — silloin asia on ylen vaikea, sillä kenet voin sinne lähettää. Taistelukyvyttömiksi tulleet sotamiehetkö? Sekö olisi palkkio heidän sodassa suorittamistaan palveluksista, että heidät viskataan ilkeitten noita-akkojen kynsiin? Vai lähettäisinkö sinne muukalaisia sotavankeja siirtolaisiksi? — Hyvä Jumala, ne karkaisivat sieltä ehdottomasti!»
»Teidän majesteettinne järkipäätelmä on nokkela ja täydellinen», vastasi Nagyszebenin ispaani leikkisästi; »vain lähtökohta ei ole oikea, sillä Szelistyen naisia voi pikemminkin sanoa kauniiksi kuin tavallisiksi».
Kuningas naurahti.
»No, selvitä se asia Bánffyn kanssa, sillä en tiedä enää ketä uskoisin, tai paremminkin (ja hän vilkutti silmää), lähetä minulle pieni mallikokoelma nähtäväksi.»
* * * * *
Kun peltomies kylvää, putoaa hänen vakastaan moni jyvä vakoon, moni tien oheen, moni joutuu lintujen noukittavaksi, eikä näistä vartu tähkäpäätä.
Kuningas on suurempi herra, mutta ei kaikista hänenkään sanoistaan kehity tähkäpäätä; niistäkin menee moni hukkaan, monessa ei ole laisinkaan siemenitua. Jos kuningas on viisas, ei hänen tule puhua paljoa (ellei hän ole, tulee hänen puhua vieläkin vähemmän), sillä pienempi paha on, ettei hänen jokaisesta sanastaan kehity tähkäpäätä, suurempi paha on, jos moni sana työntää tähkäpään, vaikkei olisi tarviskaan. Niinpä hänen on pidätettävä paljon siitä vähästäkin, mitä hän voisi puhua.
Mitä tapahtui nytkin? Vain paholainen olisi voinut sen keksiä!
Helluntaiksi kuningas meni Várpalotan huvilinnaan. Se oli kuninkaan meluisa nuorenmiehen asunto (rouva Ujlaky oli kastanut sen »Kiirastulilinnaksi»).
Kim kuningas halusi viettää iloisesti päivän, pari, vetäytyi hän sinne uskottujen tovereittensa kanssa, Czoborin poikien, nuoren Kanizsayn, Paul Guthin, Gregor Rozgonyn, lyhyesti, eräitten ikäistensä ylimysten seurassa. Hänen italialaiset opettajansa, hänen oppineensa ja valtakunnan mahtimiehet, jopa Szilágyikin, olivat sen näin järjestäneet.
Juventus ventus: saakoon hänen päänsä levähtää paljosta oppimisesta ja nauttikoon hän myöskin nulikkavuosien iloista.
Siellä voivat nuoret miehet syödä, juoda, telmiä, painiskella, lyödä palloa, mitä vain teki mieli. Monesti he paiskasivat nuoren kuninkaankin maahan, eikä se ollut majesteettirikos, sillä Várpalotassa oli nimenomaan suuri tasa-arvo elämän erikoisuutena. Jääkööt hovitavat Budaan.
Tänäkin vuonna he olivat kerääntyneet helluntaiksi linnaan.
Kuningas itse tuli Mujkó-nimisen narrinsa kanssa helluntain edellisenä perjantaina. Suurin osa tovereista saapui lauantaina aamupäivällä, vain Stefan Báthory vasta myöhään illalla karauttaen paikalle kuuluvalla tammallaan, Lipityksellä.
Häntä tervehdittiin meluavasta.
»Mistä sinä tulet? Missä olet näin kauan kuhnustellut? Ei kai sinulla ole ollut seikkailua?»
»Tulen suoraa päätä Budasta.»
»Mitä uutta sieltä aamun jälkeen?»
Hän aloitti kertomalla tuoreimmat maan ja hovin uutiset. Äkkiä hän puhkesi käsiään paukuttaen sanoiksi:
»Ah, majesteetti, minkä ihmeen ihanan naiskolmikon Georg Dóczy onkaan lähettänyt Szelistyestä malliksi!»
»Mitä sanotkaan!»
»Kasteesta ja kukkasista kudottuja haltiattaria! Koko Buda juoksi ulos heitä kummastelemaan, kun he päivällä ajoivat kaupunkiin nauhoin koristelluissa vaunuissaan.»
»Ovatko he todella niin kauniit? Etkö laske leikkiä, Báthory?»
»Teidän majesteettinne saa puhkaisuttaa silmäni, jos tulee ilmi, että olen milloinkaan nähnyt kauniimpia.»
»Jumaliste!»
»Mitä heille on tapahtunut?»
»Teidän majesteettinne poissaollessa puhutteli valtakunnanpalatini heitä.»
»Mitä palatini heille sanoi?»
»Olen kuullut hänen armonsa nipistäneen heitä poskesta — sellaisesta ei voi vanhuskaan pidättyä — mutta en tiedä, mitä hän on sanonut heille. Todennäköisesti joko että heidän on odotettava kuningasta tai että riittäisi, kun hän on heidät nähnyt. Hän kyllä todistaisi heidän kauneutensa…»
»No, niin hän toivottavasti ei ole sanonut», keskeytti hänet kuningas; »olisihan ollut viisainta, jos hän olisi lähettänyt heidät suoraan tänne. Jumaliste, meitä ilahduttaisi hiukan lörpötellä ja laskea leikkiä yksinkertaisen paimenkansan lapsellisten tytärten parissa. Mitä siitä sanotte, hyvät herrat?»
Kaikki iloiset toverit hyväksyivät kuninkaan sanat. Olisivathan he yhtyneet niihin, vaikka niistä olisi kehittynyt vaara, saati sitten nyt, kun niistä vain voi tippua hunajaa.
»Olisi hyvä lähettää esiratsastaja heitä hakemaan!» esitti Barnabas
Drágffy.
»Kutsunko jonkun?» tiedusti Gregor Rozgonyi, kaunis kotkannenäinen poika, innokkaasti tarttuen tähän ehdotukseen.
»Oho! Malta hiukan! Sitä pitää ensin miettiä», torju Matias, joka pikku asioistakin mielellään filosofoi. »Tämä juttu ei sittenkään ole tavallinen, eikä siinä suinkaan ole mitään järkevää. Ergo (siis) se on narrimainen asia; niinpä on kysyttävä narrilta neuvoa. Kutsukaa tänne Mujko.»
Neljä miestä riensi hakemaan narria. He etsivät häntä kuin nuppineulaa, kunnes vihdoin löysivät hänet karjatarhasta sikolätin edestä, missä hän oli tutkivinaan sikojen röhkinää. Sillä koko hänen taitonsa perustui tällaiseen. Hovinarria ei tule kuvitella sellaiseksi kuin heitä kirjoissa kuvaillaan: että sukkeluus ja äly heistä noin vain tupruaa kuin laava Vesuviuksesta. Kaikkea vielä! Kaikki keskiajan narrit eivät ole lausuneet niin paljon älykkäitä mietelmiä, että ne täyttäisivät kymmentäkään sivua.
Nerokkaat ajatukset olivat yhä harvinaiset kuin valkoiset korpit, itse
Versaillesin hovissa — saati sitten Mujkólla.
Mujkó ei ollut muuta kuin aika miellyttävän näköinen, roteva, rappiolle joutunut entinen ylioppilas, joka, jos hänestä olisi tullut sotilas tai jotakin muuta hyödyllistä, olisi hyvinkin tullut toimeen. Mutta elää tyhjäntoimittajana miellytti häntä paremmin. Hän oli tavallinen boheemi, jolla oli hiukan vilkkaampi järjenjuoksu kuin ympäristöllä ja jonkun verran matkimiskykyä.
Hän huvitti isäntäänsä epäilyttävän arvoisilla kepposilla ja sukkeluuksilla. Hän osasi erinomaisesti jäljitellä kaukaista koiranhaukuntaa, kissan naukunaa, Elisabetin hovinaisten keinuvaa käyntitapaa ja heidän kasvojensa eleitä.
Mutta parhaiten hän matki Ladislaus Garaa, entistä valtakunnanpalatinia, niin että usein, kun hän pöydän alle piiloutuneena alkoi puhua entisen palatinin äänensävyyn, jokainen olisi voinut vannoa, että sieltä kuului hänen armonsa ääni ja että palatini oli jonkun erikoisen ihmeen kautta joutunut sinne.
Mujkó toimitettiin pian paikalle. Hän tuli pitkin harppauksin, päässä leipävasu, joka alinomaan putoili, mutta aina kun se putosi, sieppasi hän sen jalallaan kiinni ja nosti sen, yhä jalallaan, takaisin päähän. Tällaisiin temppuihin olivat herrat tietysti rajattomasti ihastuneita.
»Kuule, narri», puhutteli kuningas häntä, »anna meille nyt viisas neuvo»..
Ja hän kertoi narrille Szelistyen naisten tulosta Budaan ja että heidän matkansa tänne oli nyt pohdittavana.
Narri virnisti (hän näkyi tekevän sen vain virkansa puolesta), sitten hän alkoi puhua samaan äänensävyyn kuin arkkipiispa, mikä herätti yleistä iloisuutta.
»Hm, ymmärrän sinut, veljeni Kristuksessa, oi kuningas (hän kohotti kulmakarvansa otsaan). Sinä haluat rauhoittaa omaatuntoasi, ja siihen kelpaa laastariksi narrin sana. Totisesti minä sanon sinulle, sinä teet juuri samalla tavalla kuin jos kottarainen kysyisi rastaalta: saako maistella kiellettyjä rypäleitä?»
Kuningas hymyili ja kysyi kärsimättömänä: »No, mitä rastas siihen vastaa?»
»Rastas viheltää näin: Teidän majesteettinne, herra kottarainen, jos haluatte olla säädyllinen, älkää kysykö minulta syntiseltä rastaalta, vaan vaivautukaa kääntymään pellonvartijan puoleen. Kysyköön teidän majesteettinne Granin arkkipiispalta.»
»Hahaha!» nauroivat herrat. »Eipä olisi hullumpaa! Mitähän hänen korkea-arvoisuutensa siitä arvelisi?»
Matias hypisteli pukunsa pieniä hopeanappeja hieroen niitä vuoron perään käsiensä välissä, kuten hänellä oli tapana, jopa myöhemminkin, kun hän oli hämillään eikä voinut sillä hetkellä tehdä päätöstä. Mutta tätä kesti vain minuutin verran.
»Arkkipiispat ovat», sanoi hän iloisesti, »tuiki varovaisia tyyliniekkoja, Mujko-ystäväni. Herra arkkipiispa vastaisi minulle kenties, kuten hänen edeltäjänsä kerran: Nolite timere, bonum est; si omnes consentiunt, ego non contradico. [Älkää pelätkö, se on hyvä, jos kaikki suostuvat, en minä väitä vastaan.] Mutta tämä vain sivumennen sanottuna. Varovainen arkkipiispa on varsin paikallaan. Mutta mitä on sanottava varovaisesta narrista, jollainen sinä olet? Silloin on maailma jo nurinniskoin. — No, olkoon niin, hyvät herrat, kääntäkäämme se päiväksi nurin ja oikein perinpohjin! — Rozgonyi, anna käsky, että esiratsastaja valmistuu noutamaan Szelistyen naiset. — Panemme Várpalotassa toimeen narrimaisen pienen kujeen. — Järjestä muu kaikki keittäjämme, Paul Thegen kanssa. — Mutta näissä pidoissa — pankaa se tarkoin mieleenne, hyvät herrat — käännetään kaikki ylösalaisin: lakeijoista tulee ylimyksiä, mutta meistä palvelijoita, jotka heille tarjoilevat. — Ymmärrätkö minua, Báthory?»
»Kyllä, kuinka vain asia otetaan, majesteetti, ymmärrän — enkä ymmärrä.»
»Ja asia on kuitenkin perin yksinkertainen! Katsokaa! — Jos kohtaisimme naiset ylimyksinä, niin meitä eivät palvelijat voisi käskeä käyttäytymään säädyllisesti, mutta jos he ovat herroja, niin me määräämme, että heidän tulee pysyä siivolla. Se on ensimmäinen pykälä. Niinpä palvelijat eivät uskalla tehdä mitään pahaa, eikä voi nousta puhetta siitä, että herrat olisivat käyttäytyneet jollakin lailla huonosti. Näin ei siitä voida Budassa jaaritella. Jos me sittenkin huvittelisimme hiukan tuttavallisesti, pantaisiin se palvelijoiden tiliin, se on toinen pykälä. Kolmanneksi saamme ne monet hupaiset kepposet ja kirjavat pilat, jotka tästä hullunkurisesta tilanteesta syntyvät.»
Iloiset toverit yhtyivät riemuiten tähän ehdotukseen ja kuiskailivat tuiki salaperäisinä keskenään. (Siihen aikaan ylistettiin suuruuksia vielä harvoin vasten kasvoja.)
»Hänellä on pikku sormensa kynnessä enemmän järkeä kuin meillä yhteensä tyhjissä kalloissamme.»
»Ja milloin naiset saapuisivat?» kysyi Anton Vojkffy.
»No suunnilleen ylihuomenna aamupäivällä — pitää niin järjestää.»
»Mutta pila vaatii suuria muutoksia.»
»Palvelijat pitäisi oikeastaan pukea loistovaatteisiin.»
»Purppuraan ja samettiin.»
»Aivan oikein — häikäisevää komeutta pitäisi olla.»
»Totta kyllä», sanoi kuningas, »mutta täällä Várpalotassa meillä ei ole juhlapukuja. — Ja se on paha kohta, sillä te olisitte kenties nykyisissäkin pukimissanne tarpeeksi hyviä valtakunnanherroja, mutta palvelijat eivät kelpaa teidän vaatteissanne. Synnynnäisen ylhäisyyden ja alhaisen sukuperän välillä on varmaan silminnähtävä ero, ammottava aukko. Jumala on niin määrännyt, en tiedä miksi, mutta ei ole pitänyt sitä tärkeänä, sillä hän on sallinut, että hyvä räätäli voi täyttää tämän aukon. Välttämätöntä on, että väkemme näyttää joltakin, muutoin voisivat jopa Szelistyen naisetkin päästä pilan perille. — Tehän tiedätte, että naisilla, vieläpä niinsanotuilla tyhmilläkin, on erikoisia kykyjä ja vaistoja. — Niin, niin, asia pitää hyvin järjestää; olipa hyvä, että siitä mainitsit, Vojkffy. — Lähetettäköön vaunut Budaan noutamaan pukuja; Mujkóa varten on sitäpaitsi tuotava vanha käytetty kärpännahkaviitta.»
* * * * *
Kirjailijat, näyttämöt ja varhaisemmat maalarit ovat levittäneet vääriä luuloja entisajan herrojen puvuista. Emme voi kuvitella heitä muuten kuin juhla-asuisina, kaikissa papukaijan väreissä, nyöritetyssä sametti- tai kirjosilkkipuvuissa, sapeli kalisemassa.
Mutta entisajan suurmiehetkään eivät aina istuneet maalarin mallina tai astelleet kruunauskulkueessa.
Kreivi Czobor tai herra Gara kävivät välillä tallissa tarkastamassa hevosia ja pellolla satoa, ja silloin tällöin, jos asianomainen oli leski, pistäydyttiin myös talonpoikaistaloissa hiukan leikkiä laskemassa kauniin naisväen kera, eikä heillä tällöin ollut panssaripaitaa tai kirjosilkkistä husaarintakkia yllä, eivätkä he panneet päähänsä jalokivien ja höyhentöyhdön koristamaa hattua.
Juhlapuku oli siihen aikaan yhtä toisarvoinen kuin nytkin, eikä jokaisella herralla sellaista ollutkaan, tai ainakaan se ei välttämättä ollut hieno. Usein kävi saman perheen kolme sukupolvea hovissa samaan krispiniin puettuna, jolloin mainitun vaatekappaleen kyynärpäät tai muut kohdat saattoivat olla paikatut.
Kirjailijamme ja oppineet miehemme, jotka ovat tehneet tutkimuksia tältä alalta, ovat kohdistaneet huomionsa vain hovipukuihin; niinpä me nyt tarkoin tiedämme, millaista pukua esi-isämme eivät ole pitäneet, mutta kukaan ei välitä siitä, jota he ovat pitäneet.
Ylhäisen herran arkipuku erosi tavallisen miehen puvusta vain siinä, että kangas oli hienompaa lajia. Se oli osoittamassa, millainen asema sen käyttäjällä oli. Yläruumista peitti useimmiten sininen tai musta, sivulta halkinainen puolalaistyylinen viitta, joka oli vähän nyöritetty. Sitä sanottiin siihen aikaan »kabadioniksi». Matiaksella itselläänkin oli tällainen mustasta sametista tehty nuttu; nykyaikaisen näköiset ahtaat mustat unkarilaiset housut ja pieni pyöreä hattu täydensivät puvun.
Vain juhlapuvut vaihtelivat usein eri kuninkaitten aikana, sillä ne olivat tavallisesti erilaatuisten ulkomaisten vaikutteiden alaisia; arkipuku sensijaan pysyi samanlaisena kautta vuosisatojen.
Hovimestarit eivät katsoneet kannattavan koskea niihin, eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä koristepuutarhan kasveja on kyllä helppo muutella, mutta suunnattoman niittymaan ruoho pysyy sellaisena kuin se oli.
Pienaateliset edistivät kyllä erinäisten muotiesineiden leviämistä, usein tuntematta niiden merkitystä. Niinpä tulivat esim. kamelikurjensulkien sijasta kurjensulat nyt yleiseen käytäntöön, ja ne kiinnitettiin hatun takaosaan. Se oli pelkkää imartelua: Johan Hunyadi-vainaja piti niitä näin (Wienin hovikokoelmaan kuuluvassa kuvassa).
No niin, koko maa pysyi uskollisena, ja harvainvaltakin meni äärimmäisyydestä toiseen.
Hiljan vielä katseltiin halveksien Hunyadi-suvusta polveutuvaa kuningasta, eikä sitä suinkaan salattu, mutta kun hän oli sulkenut enonsa vankilaan ja kukistanut keisari Fredrikin kanssa liittoutuneet sissit, syöksyivät kaikki pelästyneinä hänen jalkoihinsa.
»Kas vain, pikku kuningas osaa siis puhuakin? — Se on jo vallan toista.»
Bysanttilaisuus otti Budan hovin asuinpaikakseen. Sen mukana saapui loisto ja häikäisevä komeus; jokainen pyrki mielistelemään kuningasta ja yritti erilaisin verukkein tunkeutua hänen luottamukseensa.
Ei siis ole kumma, jos Dóczynkin mieleen oli jälleen muistunut kuninkaan pila, että hänen pitäisi lähettää pieni näytekokoelma Szelistyen naisia.
Hän oli lisäksi ahne. Kansa sanoikin häntä »nälkäiseksi Dóczyksi». Ansaitakseen denarin hän olisi vaikka nylkenyt nahan hyttyseltä. Ja hänen maatilansa kohoisivat verrattomasti arvossa, jos Szelistyen naisten narrimainen toivomus tuottaisi hänelle jonkun satasen miehisiä maaorjia.
Siihen aikaan ei kysytty, kuinka monta auranalaa joku omisti, vaan kuinka monta maaorjaa.
Vaimo ja mies olivat tilanomistajan käsityksen mukaan yhteensä kaksi sielua, mutta vain yksi ruumis, papin mielestä taas kaksi ruumista, mutta yksi sielu.
Dóczy ei siis hidastellut, vaan antoi väelleen määräyksen haalia koko tienoosta läheltä ja kaukaa täydellisiä kaunottaria. Sillä eihän niiden välttämättömästi tarvinnut olla Szelistyestä. Olihan ongelman ratkaisu perin selvä: jokainen Szelistyen nainen ei voinut olla kaunis, mutta jokainen kaunis nainen voi olla Szelistyestä kotoisin.
»Est modus in rebus.»
Pian löydettiinkin Nagyszebenistä liinatukkainen leski.
Kaitselmus oli riistänyt häneltä puolison kaksi viikkoa kestäneen avioliiton jälkeen. Mies oli ollut tavallinen suutari. Hänet oli päästetty pinteestä, sillä hänen ei nyt enää tarvinnut saappaita saumata; Jumala olkoon hänelle armollinen. Ja Dóczykin oli samalla pelastettu, sillä hänellä oli nyt valmiina rakennuksen perustus.
Nainen oli häikäisevän kaunis ja vaaleaverinen. Hänellä oli hienot pitkähköt kasvot, pehmeät ja valkoiset kuin lumi, lisäksi mitä ihanimmat siniset silmät ja varsi kuin kauriin.
Dóczy lupasi hänelle talon ja kolme palstaa Szelistyestä, jos hän muuttaisi sinne ja sitoutuisi lähtemään Budaan, mikä lopulta koituisi hauskaksi helluntaihuvitteluksi.
Hän saisi kylpeä maidossa ja hunajassa. Kuningas antaisi hänelle varmasti runsaasti lahjoja.
Kun kaunein vaaleaverinen nyt oli löydetty, antoi Dóczy määräyksen prefektilleen, herra Paul Rostólle: »Ja nyt haettakoon, tummaverinen kaunotar hänen rinnalleen.»
»Miltään ei ole helpompaa. Minun tarvitsee vain poiketa vuoron perään valakkilaisiin kirkkoihin, kun juhla-asuinen naisväki on sunnuntaisin koolla.»
Vanha Rostó ylpeili siitä, että hän oli asiantuntija naiskauneuden alalla, ja kävi tosiaankin yhdestä valakkilaisesta kirkosta toiseen, sillä kauniita naisia on haettava niistä.
Kaikella onkin oma paikkansa.
Näissä pienissä kirkoissa on itse neitsyt Mariakin muuttunut tummaveriseksi.
Rostó löysikin sitten Marginenistä ihmeen kauniin tytön, joka olisi omiaan lumoamaan kuninkaankin katseen, vuohipaimenen tyttären, nimeltä Vuca. Hänen silmänsä olivat sysimustat ja loistivat kuin tähdet, tukka pikimusta, ja kun sitä tarkasteli auringonpaisteessa, näytti siinä olevan sininen välke kuin pääskysen siivessä. Hänen olivinvärisellä hipiällään kukkivat ruusut, kuten sisäinen puna kuultaa kypsästä persikasta.
Mutta ei ollut helppoa saada Vucaa Szelistyen asukkaaksi. Hänen isänsä oli valakkilaisen voivodin maaorja, ja tyttö oli seuraavasta pyhäimniesten päivästä merkitty kuuluvaksi tämän hoviin.
Senvuoksi oli nyt ryhdyttävä neuvottelemaan.
Voivodi vaati suoralta kädeltä paimenesta ja hänen tyttärestään kolme täysveristä ratsua. Rostó antoikin ne hänelle avokätisesti.
»Omne trinum perfectum.»
Kolmanneksi oli nyt saatava nainen, jolla oli kastanjanruskeat hiukset.
Huhu kertoi sellaisesta, eräästä Anna Gergelystä, joka asui Málnásissa,
Háromszékin maakunnassa.
»Hankkikaa hänet itsellenne, herra Rostó, jos teissä on miestä!»
Kookasrakenteinen, voimakas nuori nainen, jolla oli uhkeat lanteet ja ryhti kuin keisari Fredrikin keihäsmiehellä, mutta jalat pienet kuin sokerileivosenkelillä ja suloiset kasteenraikkaat pikku kasvot.
Ah! Kuinka kaunis lienee ollutkaan äiti, joka oli synnyttänyt hänet!
Entä hänen ihanat pähkinänruskeat silmänsä ja pitkä tukka! Vahinko, että orton-päähine sen peitti, sillä jos hän olisi päästänyt sen hajalle olisi se ulottunut hänen nilkkoihinsa asti. — Puhuaksemme jälleen silmistä, milloinkaan ei ole nähty pettävämpiä kuin ne. Kun hän loi katseensa johonkuhun, olivat ne tummanvihreät; kun joku toinen katsoi häntä silmiin, näyttivät ne tummansinisiltä.
Herra Paul Rostón kunnianhimo oli siinä määrin herännyt, että hän ei levännyt ennenkuin oli saanut Ann Gergelynkin (kanoilla ja leivoksilla) suostumaan Budan-matkaan.
Viikkoa ennen pääsiäistä he vihdoin voivat lähteä hyvin pyntättyinä, nauhakoristeisilla hevosilla.
Herra prefekti itse saattoi naiset Budaan.
Dóczy ei saanut edes nähdä heitä.
»Älkää katsoko heihin, sillä niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ette lähetä kuninkaalle ainoatakaan heistä. — Noudattakaa neuvoani.»
Kaunottaretkin valmistautuivat niiden suurten elämysten varalle, jotka heitä odottivat.
Maria Schramm ajatteli yhä sitä suurta lahjaa, jonka hän saisi kuninkaalta, kuten sadussa sanotaan: »Valitse, tyttäreni, mikä silmääsi ja sydäntäsi miellyttää!» ja kysyi saksilaiselta sielunpaimenelta ujosti, mikä kuninkaan omistamista esineistä oli kallisarvoisin.
»Se, mitä hän pitää päässään suurissa juhlatilaisuuksissa.»
Vuca ei kysellyt mitään.
Hän oli yksinkertainen pikku olento. Hän osasi vain nauraa. Hän oli mielissään, kun pääsisi kuninkaan eteen, näkisi paljon vieraita seutuja, saisi kauniita uusia pukuja ja ajaa kuin linnanneiti kauniiden hevosten vetämissä vaunuissa tiukujen soidessa. Matkalla hän saisi lisäksi syödä jatkuvasti paistoksia ja leivoksia.
Voisiko maailmassa olla enää mitään ihanampaa?
Älykäs Anna Gergely neuvotteli ennen lähtöä isoisänsä kanssa, kuinka hänen tulisi esiintyä kuninkaan hovissa ja hänen edessään.
Nokkela vanha veijari mietti kauan, ennenkuin vastasi.
»Syö vain, kun sinua pakotetaan, puhu vain, kun sinulta kysytään, ja koska suuret herrat tekevät kaikki päinvastoin kuin tavalliset viisaat ihmiset, tee sinäkin, typykkäinen, kaikki niin kuin et oikeastaan haluaisi tehdä, päinvastoin kuin mitä tekisit, ellet olisi heidän parissaan.»
Niin he sitten lähtivät hyvällä tuulella ja heidän takanaan kuormavankkurit, joissa oli elintarpeita ja keittäjätär. Vankkureissa oli kasarit, pannut ja vuodevehkeet. He panivat majatalon pystyyn minne halusivat, useimmiten jonkun lähteen lähettyville. Ne nukkuivatkin samassa teltassa. Siihen aikaan oli matkustaminen vielä huvittelua.
Poloinen herra Rostó tuumiskeli usein: »Voi, olisinpa kahtakymmentä vuotta nuorempi!»
Täytyy myöntää, että he olivat näpsiä olentoja.
Herra Rostó huomasi lopulta, etteivät he niinkään kaihoten odottaneet tuloa Budaan kuin viimeistä pysähdysasemaa, missä sitten aamulla avattaisiin se iso vasikannahalla päällystetty arkku, joka vankkurien pohjalla heloitti niin kauniin punaisena. Sinne oli pantu talteen häikäisevät aarteet: uudet puvut, jotka he panisivat ylleen viimeisenä aamuna matkatakseen niissä Budan linnaan. Oikeat taiteilijat olivat ne valmistaneet Nagyszebenissä kallisarvoisista hienoista kankaista.
Mutta olipa siinä nähtävää, kun he pukeutuivat.
Herra Rostón pikku silmät revähtivät ihailusta suuriksi kuin paarman silmät.
Maria Schramm sai pitkän, mustan, kamelinkarvaisen morit-nutun, hopeasolkiset, tummansiniset kazabajkaliivit, niinikään hopeasolkiset pikku kengät. Hänen kullanvaaleat hiuksensa peitti toiselta sivulta csepesz-hilkka, joka kehysti kasvot puoliympyrään ja jonka poimut ulottuivat olkapäälle asti.
Pikku Vuca pani ylleen maailman somimman katrinkaesiliinan. Solakan vartalonsa ympärille hän kietoi hienosta keveästä kankaasta kudotun vyöruusukkeen. Lisäksi vielä kauniit hopealankateosten tapaan somistetut pienet anturakengät, joiden nauhat kiersivät siroja sääriä polviin saakka.
Jos olisi täytynyt ratkaista, kuka heistä oli kaunein, olisi se tehnyt ihmisen kaistapäiseksi!
Entä Anna Gergely sitten!
Ah, pyhä Maria ja Josef, kuinka kaunis hän oli! — Punakukallisessa sinisessä hameessaan ja kahisevassa ripsuesiliinassaan, jonka toinen syrjä oli viehättävän kiemailevasti käännetty. Siihen sopivat mainiosti keltaisesta sahviaaminahasta tehdyt saappaat. Päähänsä hän oli kietonut hunnulla varustetun ortonin.
Tänään tuskin tiedetään, mikä orton on.
Ne kauniit naiset, jotka muinoin niillä komeilivat, elävät nykypäivinä enää vain kasveina. Mutta mitä sanonkaan »enää vain». Voisin yhtä hyvällä syyllä sanoa »jälleen». Kasveina he elävät jälleen, ja luonto panee jälleen niiden päähän kruunun — neitsytseppeleen — tai jonkun muun kirjavan koristeen somistamaan heitä. — Heistä tuli tomua ja tuhkaa, nyt he ovat vain kasveja, ja Jumala tietää, mitä heistä vielä tulee — mutta tuskin enää naisia. — Vain he osaisivat elvyttää ortonin uuteen elämään.
Orton ei muuten ole joutunut hautaan, sen näkee vieläkin, tosin vain neljännen luokan naisten päässä, jossa se on vielä syvemmälle haudattu kuin jos se olisi peittynyt viiden vuosisadan unhoon.
Ortonhan ei lopultakaan ole muuta kuin liina, jota käsityöläis- ja talonpoikaisvaimot vielä tänäkin päivänä pitävät. Mutta kuten turbaanikaan ei ole muuta kuin liina, kunnes sitomistapa sen tekee turbaaniksi, niin tuli huivista vasta sitten orton, kun pää oli sen sisällä.
Kuningas Matiaksen aikana käyttivät kaikki naiset Ortonia, kreivitär, lukkarinemäntä ja talonpoikaisnainen — vain sitomistapa vaihteli.
Oi, orton, orton, sinä kielevin kaikista vaateparsista! Tuon vuosisadan koko runollisuus asusti sinussa, sinä kadehdittava liinanen! Sinä hengitit itseesi hiusten tuoksun ja ilmaisit paljon sellaista, mitä nykyinen hattu salaa.
Ortonin sitomistavalla oli aina oma merkityksensä, paitsi ikään ja mielialaan nähden. Sillä iän ja mielialan meidän alitamme naispukukin ilmaisee, mutta orton lörpötteli vielä paljon muuta.
Keski-ikäinen emäntä sitoi sen omalla tavallaan, molemmat päät riippumaan, sureva leski kietoi päät kaulan ympäri, ja ylimielinen nuori nainen jälleen toisin; liina oli sidottu taakse hiussolmulle, ja päät riippuivat vapaina. Jos orton oli painettu syvälle otsaan, merkitsi se kieltäymystä: »Minua ei saa katsella.» Jos otsa oli vapaa, tiedettiin, että sen kantajatar halusi miellyttää. Jos orton oli huolimattomasti luisunut, niin että vähän tukkaa oli näkyvillä, sanottiin: »Tässä olen, minä riudun!»
Sitten oli vielä värien kieli: »punainen orton, sininen orton, keltainen orton. Jos leskellä oli pitsireunainen orton, tiesi se hyviä myötäjäisiä.
Varallisuustasoa osoitti aine: palttina, taftisilkki tai silkkiharso; viimeksimainittu oli sallittu vain aatelisnaisille, jotka suurissa juhlatilaisuuksissa panivat ortonin tai csepesz-hilkan päälle vielä hatun.
Mutta tällä kertaa olivat naisemme turhaan pyntänneet itsensä. Vanhan Budan linnan (se oli jo sidoin vanha) pääportin luona sulkivat vartijat heiltä tien.
»Mikä on asianne, hyvät naiset, kaunottaret?»
Herra Rostó vastasi heidän puolestaan: »Olemme matkalla kuninkaan luo.»
»Kuningas ei ole kotona.»
»Missä hän sitten on?»
»Várpalotassa, jossa ei kukaan saa häntä häiritä.»
Herra Rostó raapi korvantaustaan ja murisi jotakin sentapaista, »että kuninkaan pitäisi aina olla Budassa», niinkuin vesiruukun, josta jano sammutetaan, aina tuli olla samassa paikassa, pikku penkillä tuvan edessä.
»No, hitto vieköön minut, jos tiedän, mitä meidän nyt on tehtävä, lapsikullat.»
Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut ympäröimään heidät; tuollaisissa paikoissa on katu täynnä tyhjäntoimittajia.
Komeat ritarit ja palatinit pysähtyivät katselemaan kauniita naisia.
Missä on hunajaa, siellä on pian ampiaisiakin. Yksi ja toinen yritti aloittaa keskustelua. Kuinka häpeämättömiä ovatkaan kaupunkilaisherrat!
»Mitä te tuotte, herra serkku?»
»Sen voin sanoa vain kuninkaalle», vastasi herra Rostó pidättyvästi; »paha kyllä meille, ettei hän ole kotona».
»Hänen sijaisensa, valtakunnanpalatini, on tavattavissa.»
Herra Rostó mietti: »Tosiaankin, lähdenpä palatinin luo. Ellei se hyödytä, ei se vahingoitakaan.»
Ei ollut helppo päästä valtakunnanpalatinin puheille.
Herra Mikael Országh oli ylen suuri herra.
He odottivat runsaan tunnin, kunnes ovenvartija vihdoin avasi heille oven ja laski heidät sisään.
Valtakunnanpalatini, kumarainen, valkohapsinen ja valkopartainen vanha herra, hämmästyi ikihyväksi nähdessään kolme kaunotartamme. — Tuntui kuin kolme sulotarta olisi seissyt hänen edessään, viehättävinä, pelokkaina ja lumoavina.
Herra Rostó kokosi voimansa pitkään latinankieliseen puheeseen, mutta jo muutaman sanan perästä hän takertui.
»Älkää kiusatko itseänne suotta», keskeytti valtakunnanpalatini hänet ja kääntyi sitten ystävällisenä naisten puoleen.
»Mitä lähetystöä te olette?»
»Ei tämä ole mikään lähetystö, teidän ylhäisyytenne, vaan mallikokoelma.»
»Mallikokoelmako?» kummasteli palatini. »Ette kai ole oikein tolkussanne. En ymmärrä teitä.»
Sitten herra Rostó perin hämillään ja vähän väliä sotkeutuen kertoi koko jutun alusta saakka. Hän oli Nagyszebenin kreivin prefekti, ja kun kuningas oli halunnut saada Szelistyen naisista malleja, lähetti Nagyszebenin kreivi täten pyydetyt naiset todistukseksi, että he olivat kauniit, j.n.e. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas ei ollut Budassa, olivat he tulleet hänen sijaisensa luo.
Palatini hymyili.
Perintätavalle uskollisena hän otti somaa pikku Vucaa leuasta ja sanoi sitten kierrellen harmaita viiksiään: »Ah, hyvä mies, on kyllä totta, että olen kuninkaan sijainen, mutta en kykene edustamaan häntä kaikissa asioissa, ja minusta tuntuu, että tämäkin kuuluu niihin.»
»Mitä teidän ylhäisyytenne siis neuvoo meitä tekemään?»
»Odottakaa, kunnes kuningas tulee takaisin.»
Järkevästi sanottu, muuta neuvoa ei ollut. Herra Rostó läksi siis ensi töiksi etsimään asuntoa. Hän tunsi Budan majatalot hyvin, koska hän oli nuorena ollut kreivi Andreas Baumkirchnerin, nykyisen Pressburgin kreivin, kamaripalvelijana. Hän tiesi, missä molemmat majatalot »Oravainen» ja »Musta puhveli» sijaitsivat. Ne seisoivat yhä vielä silmä vastatusten sillä paikalla, missä aatelispalatsien rivi loppui, siinä missä nyt on valtiovarainministeriö, mutta »Oravaiseen» kuului vielä osa Matiaskirkon tonttiryhmää.
Saavuttuaan paikalle he jäivät neuvottomina seisomaan molempien samannäköisten talojen eteen.
»Mustassa puhvelissa» oli vilkas elämä käynnissä. Avonaisesta ikkunasta kuului iloista puheensorinaa, ja silloin tällöin tulivat vieraiden päät näkyviin. »Oravainen» taas näytti hiljaiselta, kuolleelta (vaikka neitsyt Marian kirkon kellot juuri äsken olivat ilmoittaneet vasta puolipäivänajan), kuin lumotulta linnalta. — Siellä ei varmaankaan ollut ainoatakaan vierasta, sillä isäntä itse istui penkillä oven edessä ja soitti viulua.
»No kumpaanko poikkeamme, tipuseni?»
»Orava on kauniimpi kuin puhveli», vastasi Anna Gergely, joka tarkasteli oven yläpuolella olevaan syvennykseen sovitettua oravaa.
»Hm», tuumi herra Rostó, »mutta puhveli on voimakkaampi».
»'Oravainen' on hiljainen paikka», arveli lempeä Maria Schramm.
»Hm», sanoi herra Rostó, »mutta 'Puhvelissa' tarjoillaan varmaankin parempaa viiniä; muutoin ei sinne tunkisi niin paljon vieraita».
»Ah, hyvä Jumala, kuinka ihanaa soittoa!» huusi pikku Vuca, Rostón lemmikki, ihastuneena. »Menkäämme sinne, jalosukuinen herra».
Nyt Rostó ei voinut vastustella, ja he poikkesivat siis »Oravaiseen», jonka isäntä ällistyi suunnattomasti ja lopetti viulunsoiton siihen paikkaan.
»Mitä haette?» kysyi hän uteliaana.