PYHÄN PIETARIN SATEENVARJO

Kertomus Ylä-Unkarista

Kirj.

KÁLMÁN MIKSZÁTH

Unkarinkielestä suomentanut

N.E.W. [Niilo E. Wainio)

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.

SISÄLLYS

Mikszáth Kálmán

I OSA: LEGENDA

Pikku Veronka.
Entinen Glogova.
Glogovan uusi pastori.
Pyhä Pietari ja hänen sateenvarjonsa.

II OSA: GREGORICSIT.

Tahditon Gregorics.
Huonoja enteitä.
Gregorics Pálin kuolema.
Ahneet Gregoricsit.

III OSA: JÄLJET

Sateenvarjo pujahtaa esiin
Meidän Rosalia
Jäljet vievät Glogovaan
Korvarenkaat

IV OSA: BÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.

Pormestarin illalliset
Yö tuo hyviä neuvoja

V OSA: KOLMAS PAHOLAINEN.

Czobor Marian ruusupensas j.n.e.
Kolme kekälettä
Pikku Veronka.

MIKSZÁTH KÁLMÁN

Mikszáth Kálmán (lue Miksaat Kaalmaan, ensin suku-, sitte ristimänäni, kuten unkarilaisilla aina on tapana, ja sanakorko aina ensitavulla) on suomalaiselle yleisölle vielä jokseenkin tuntematon kirjailija. Hänen kansalaisensa unkarilaiset asettavat hänet kuitenkin etevimpiensä Petőfin ja Jókain rinnalle, jopa suorastaan viimemainitun seuraajaksi. Onpa hän eräässä suhteessa kansansa kirjailijoista etevinkin, hän on näet heidän suurin humoristinsa. Suorasukaisen, joskin vilkkaan unkarilaisen leikillisyys aivan tuoreena ja luonnonomaisena pulppuaa Mikszáthin kertomuksista ja varsinkin kansanelämän kuvauksista, luoden näihin eloisuutta ja pirteyttä. — Esitän tässä lyhyin piirtein hänen elämäntarinansa ja kirjallisen tuotantonsa.

Mikszáth K. syntyi tammikuun 16:na 1847 Kürtabonyin kylässä — joka kuuluisan kirjailijan muistoksi on vastikään ottanut nimekseen Mikszathjalya (M:in kylä) — Nogradin komitaatissa eli piirikunnassa Pohjois-Unkarissa, Budapestista miltei suoraan pohjoista kohti. Hänen isänsä oli aitounkarilaista maalaisaatelia, samoin kuin äitikin, maanviljelijä sanotussa kylässä, missä hän sai lapsena jotakuinkin vapaasti leikkiä ja juoksennella kylän maalaisten kanssa. Ollen tunnustukseltaan luterilaisia panivat vanhemmat poikasen protestanttiseen kimnaasiin, mistä hän 1866 tuli ylioppilaaksi. Koulussa hän ei suinkaan ollut etevä eikä ahkera. Kotikylän muistot, lapsenhoitajan tarinat ja kummitusjutut — kotitalo kun vielä sijaitsi vastapäätä hautuumaata — sensijaan hänen päässään pyörivät samoin kuin kansan sadut ja kaskutkin. Matematiikka ja saksankieli varsinkin olivat vaikeita oppiaineita. Myöhemmin hän usein kertoi leikillään ettei hän matematiikan opetuksesta mitään muuta enää muistanut, kuin mitä hänen opettajansa tätä ainettaan ylistellessään oli tuontuostakin lausunut: "Mitä kieltä tulevassa elämässä puhutaan, emme tiedä, mutta kaksi kertaa kaksi on sielläkin neljä ja tulee niin olemaan ijankaikkisesta ijankaikkiseen." — Pojan saadessa huonoja arvosanoja saksankielessä isäukko kerran hänelle virkkoi: "Jos saat ajetuksi maasta kaikki saksalaiset tiehensä, saat olla lukematta heidän kieltään, mutta muuten saat keppiä." Koulussa Kálmán sensijaan jo esiintyi runoilijana, saaden sekä tovereiltaan että opettajiltaankin osakseen paljon tunnustusta, jopa pieniä palkintojakin. Ylioppilaaksi tultuaan hän luki lakitiedettä Budapestin yliopistossa, aina lomassa myöskin runoillen. Näitä hänen kynänsä tuotteita ilmestyi useita eräässä Igazmondó (Totuuden ystävä) nimisessä kansanlehdessä v:na 1869—72. Tutkinnot suoritettuaan hän pääsi "ylimääräiseksi" piirinsä lääninhallitukseen Balassa-Gyarmathiin. Siinä toimessa hän ei kuitenkaan oikein menestynyt, hänen esimiehensä kun väittivät ettei hänellä ole "stiiliä", lahjaa oikein sommitella juristikielellä asiakirjoja. Sensijaan hän oli hauska seuramies, tervetullut kaikkiin piireihin leikinlaskunsa ja henkevän tarinoimiskykynsä vuoksi. Kun hän huomasi, ettei hänellä ollut kuivalla virkauralla menestystä, rupesi hän ennen pitkää vapaaksi asianajajaksi, joutuen silloin perunkirjoitus-, ulosotto- y.m. toimissa paljon tekemisiin yleisön kanssa. Tähän aikaan ilmestyi painosta hänen ensimäinen novellinsa runoilemisen oli hän nyt ainiaaksi heittänyt — "Sielun myrkyttäjä" äskenmainitussa lehdessä. Pian väsyi hän asianajotoimeenkin; mieli paloi sinne, missä hän sitte parhaan menestyksensä oli saavuttava. Tukku käsikirjoituksia laukussaan hän lähti pääkaupunkiin saadakseen siellä jotain kirjallista tointa Täällä hän pääsikin "Unkarin kansanlehden" päätoimittajaksi, missä toimessa hän oli parisen vuotta. Nyt hän v. 1874 julkaisi painosta ensimäisen teoksensa "Kertoelmia", jotka eivät kuitenkaan vielä erikoista huomiota herättäneet, samalla kirjoitellen milloin mitäkin myös muihin pääkaupungin lehtiin. Mutta palkkiot olivat pienet ja toimeentulo niukka, jonka tähden M. otti (1878) mielihyvällä vastaan ehdotuksen lähteä Szegeiin sikäläisen Szegedi Napló (Sz:n Päivälehti) nimisen sanomalehden toimittajaksi. Täälläkin hänelle pian avautuivat kaupungin paraimmat seurapiirit. Täällä ilmestyi myöskin hänen sitte niin suurta suosiota saavuttanut novellikokoelmansa "Slovakkikansalalset" (1881). Saatuaan sen korehtuurin luetuksi hän meni Mehadiaan kylpemään, missä ei kahteen kuukauteen ottanut sanomalehteä käsiinsä. Tultuaan sieltä takaisin hän ihmeekseen huomasi, että arvostelu oli tuon kirjan johdosta tehnyt hänestä yhtäkkiä kuuluisan miehen.

Pääkaupunki alkoi nyt vetää häntä entistä enemmän puoleensa. V. 1881 hän tuli siellä etevän valtiollisen lehden "Pesti hírlapin" (Pestin sanomat) toimitukseen Jókain rinnalle ja sitte tämän jälkeen sen kuuluisimmaksi kynämieheksi. Salanimellä Scarron hän kirjoitti siihen useita vuosia pirteitä "lehterikirjeitä" eduskunnasta, joita yleisön suuresti suosimia kirjoitelmia sitte v. 1892 ilmestyi painosta paksu nide. Silloinen pääministeri, kreivi Tisza, joka oli Miksáthiin suuresti ihastunut, kysäsi tavattuaan hänet eräänä päivänä parlamenttitalon — eli kuten unkarilaiset sanovat: maatalon — eteisessä, mikä olisi hänen hartain toivomuksensa. "Naula takilleni tässä talossa", kuului leikillinen vastaus. Kreivi ymmärsi oitis Mikszáthin haluavan edustajapaikkaa ja nyt hänet asetettiin erääseen piiriin ehdokkaaksi ja hänestä tuli kun tulikin edusmies v. 1887, mikä luottamustoimi hänellä oli sitte jatkuvasti, uudistuneiden vaalien johdosta kuolemaansa asti. V. 1886 hän luopui "Pesti hírlapin" toimituksesta, ruveten nyt yksinomaan kirjailijaksi. Politiikka häntä ensimältä suuresti viehätti, mutta myöhemmin hän joskus toivoi, ettei olisi tullut tuota noitaa ja sen keittiötä milloinkaan tuntemaan. Kumminkin hän sen ohessa arveli eduskuntatalon hyvin kelpaavan unkarilaisen kirjailijan kolmanneksitoista opistoksi, siellä kun tulee tuntemaan koko maan tarpeet, pyyteet ja intohimotkin. Tämä aika oli hänen henkisesti hedelmällisimpänsä. Romaani ja novellikokoelma toisensa perästä ilmestyi painosta hänen kansansa suureksi ihastukseksi. Elämänsä loppuvuosina oli hän vielä Unkarin etevimmän kuvallisen viikkolehden Vasárnapi Ujságin (Sunnuntailehti) kirjallisena toimittajana, edusmiehen Hojtsy Pálin ollessa, kuten vielä nytkin, vastaavana. Moni Mikszáthin kertoelma onkin ensin tässä lehdessä ilmestynyt.

Unkarin kansa toivoi tästä lempikirjailijastaan vielä paljon, kun sen yllätti keväällä 1910 sanoma hänen verrattain äkillisestä kuolemastaan — keuhkotulehdukseen. Hänen aikaisemmin lausumansa toivomus saada pysyä valjaissa, kirjallisessa työssä viime hetkeen asti, oli kuitenkin toteutunut. Häntä jäi kaipaamaan hänen perheensä — ja koko Unkarin kansa. Eräs hänen elämäkertansa kirjoittaja on lausunut että miten kirjallinen maku ja sen suunnat muuttunevatkin, tietää Mikszáthin runous ikuista kevättä, jonka hedelmät eivät menetä viehätystään ainakaan niinkauan, kuin yksikin unkarinkieltä osaava lukija maailmassa löytyy.

Mikszáthin kirjallisesta tuotannosta on ensiksikin huomattava hänen edellämainitut ensimäiset novellikokoelmansa v:lta 1881 "Slovakkikansalaiset" ja "Kunnon palatsit", lyhyitä pirteitä kuvauksia Pohjois-Unkarin kansanelämästä, jotka hänen maineensa perustivat ja joista on tullut hänen maamiestensä lempinovelleja. Näitä seurasi "Pikk-aatelia ja kansaa", kolmisenkymmentä kuvausta sikäläisistä kotoisista oloista (1884). Hänen ensimäinen romaaninsa "Hyvin arvoisaa herrasväkeä", koomillinen kuvaus talonpoikaistuneesta maalaisaatelista, ilmestyi samana vuonna. Sitä seurasi neljä novellia nimellä "Kunnioitettava komitaatti" (1885), mutta seuraava vuosi oli sentään runsassatoisin: neljä nidosta perätysten. Näistä on pitempi novelli "Lohinan ruoho" hänen paraimpiansa, sitä seurasi kokoelma "Herroja ja talonpoikia", "Kaksi kerjäläisylioppilasta", kertomus nuorisolle Rákóczin ajoilta, sekä lahterikuvauksia "Eduskunnasta". Muutamia vuosia levähdettyään Mikszáth taas julkaisi (1889) historiallisen kertomuksen "Puhuva puku" turkkilaisvalloituksen ajoilta, kuvauksia nuorisosta nimellä "Kevätsilmukoita", "Vainuja vehnässä", "Kyyhkynen häkissä" (1893), "Höytyä" (1893), "Myytävä maatila" (1894), "Pyhän Pietarin sateenvarjo" (1895), "Beszterczen piiritys" (1895), "Lublon aave" (1896), "Kavaljeereja" (1897), Mm satiirisin kuvaus eräänlaisista herrasmiehistä, laaja romaani "Uusi Zrinyias" (1898) sekä seuraavat novellikokoelmat: "Szelistyen rouvat" (1901), "Musta kukko" (1901), "Vanhat rattaat, huonot valjaat" (1901). Syvällisempi, melkein alakuloinen, vaikka samalla entisen veitikkamainen tunnelma vallitsee hänen kahdessa seuraavassa kertomuskokoelmassaan, kuten näiden nimetkin osoittavat: "Yölampun sammuessa" ja "Illalla kiiltomatokin kiiltää", kumpikin v:lta 1906. Kypsyneenä humoristina hän v. 1903 kirjoitti romaaninsa "Akii-Miklós, keis.-kun. hovinarri", Kuvaus Itävallan keisarin Frans I:en ajalta, sekä laajahkon novellin "Vanha konna" (1906), missä hän nähtävästi säälien kuvaa Unkarin vanhan aateliston aineellista rappeutumista. Mikszáthin viimeiset teokset — niin mielellään kun hän muuten novellin alalla liikkuikin — olivat laajahkoja romaaneja: "Nuoren Nosztyn suhde Tóth Mariaan" (1908) ja "Omituinen naimakauppa" (1909). Kun tähän vielä lisäämme hänen mainion elämäkerrallisen teoksensa "Mauri Jókain elämä, ja aikakausi" (1907), olemme hänen parhaimmat luomansa luetelleet.

Suomenkieleen ei näistä ole ennemmin käännetty muita kuin novellikokoelma "Kunnon palatseja" (nimellä "Kunnon kansalaisia", Porissa 1888, eikä liene enää sekään kirjakaupoissa saatavana), sekä slovakkikertomukset, nimellä "Tarinoita" (Porvoossa Werner Söderström 1891). — Se kertomus, "Pyhän Pietarin sateenvarjo", joka nyt tässä suomalaiselle yleisölle tarjotaan, on Mikszáthin onnistuneimpia, sangen suosittu Unkarissa, jopa ulkomaillakin. Sitä nimenomaan suositteli suomennettavaksi tunnettu Suomi-ystävä prof. Julius Zolnai viime kesänä täällä käydessään. Tämän suomentaja silloin rohkeni hänelle huomauttaa että useilla kirjan henkilöillä ja paikoilla on slovakinkieliset nimet, joita meikäläinen yleisö helposti luulee unkarinkielisiksi, kuten Glogova, Klincsok, Mra vuscán j.n.e. — yleensä kaikki kahdella konsonantilla alkavat nimet, jommoisia unkarinkielessä ei ole koskaan — ja senvuoksi jonkunverran lukijaa eksyttävät. Tähän hän selitykseksi vastasi, etteivät he siellä ole tulleet tuota seikkaa ajatelleeksikaan, syystä, että olot Pohjois-Unkarissa ovat ihan sellaiset jommoisiksi Mikszáth niitä tässä kirjassaan kuvailee, siellä kun varsinkin Karpaattien vuoristossa asuu ammoisista ajoista myös slaavilaista kansanainesta, n.s. slovakkeja. Mutta — hän lisäsi — kaikki kirjan henkilöt ovat hyviä unkarilaisia, he ajattelevat, tuntevat ja toimivat kuten unkarilaiset konsaan. Aito unkarilaista on Mikszáthin runous yleensäkin, ja eritoten on sitä "Pyhän Pietarin sateenvarjo".

Suomentaja.

ENSI OSA.

LEGENDA.

PIKKU VERONKA.

Halápin kylässä oli opettajan leski kuollut. Opettajankin hautajaisissa saattajat saivat istua kuivin suin. Mitenkäs sitte muuten lesken kohta perään mennessä? Eihän tältä jäänyt maailmaan muuta kuin yksi vuohi, lihotettava hanhi ja kaksivuotias tyttölapsi. Hanhea olisi pitänyt lihottaa vielä ainakin viikon päivät, mutta nähtävästi ei opettajan rouvaparka jaksanut niin kauan odottaa. Hanheen nähden hän kuoli liian aikaseen, lapseen nähden liian myöhään, sen ei näet olisi pitänyt syntyäkään, — kunpa olisi Jumala ottanut luokseen vaimon samalla kertaa kuin miehenkin. Lapsukainen syntyi isän kuoltua, ei sentään liian myöhään, jo kuukauden, parin perästä. Saatte leikata kielen suustani, jos menen jotain pahaa puhumaan. En puhu, enkä ajattelekaan.

Rouva oli kunnon ihminen — mutta miksi hänelle vielä tuo kuopus? Helpompi olisi hänen ollut mennä toiseen maailmaan, jos olisi voinut viedä kuormansa mukanaan, kuin nyt jättämällä hänet tänne. Mutta syntihän olisi ollut sellaista ajatellakin…

Ja herranen aika, olihan opettaja-vainaalla jo papiksi lukenut aikuinen poikakin. Kelpo mies, vahinko vain ettei ollut vielä kyennyt äitiänsä auttamaan, itsekin kun tähän asti oli ollut erään kovin köyhän papin apulaisena jossain kaukana slovakkien maassa. Vasta nyt huhuttiin hänen parisen viikkoa sitten päässeen vakinaiseksi kirkkoherraksi erääseen Glogova-nimiseen pitäjäpahaseen jossain Selmeczbányan ja Beszterczein vuorten vaiheilla. Asuupa täällä meidän kylässä mieskin, Kapiczány János, joka on kerran karjapoikana siellä käynyt; hänen mielestään se on ihan kelvoton maailman kolkka.

Juuri nyt kun pappi olisi kyennyt vähäsen auttamaan äitiänsä, piti opettajanrouvan kuolla.

Mutta emmehän me saa häntä enää henkiin heräämään, vaikka miten päivittelisimme, jonkatähden tahdonkin vain Halápin kylän kunniaksi mainita että rouva-vainaja saatettiin hautaan kaikella kunnialla. Hautauskustannuksiin ei tosin kertynyt tarpeeksi varoja, pitipä niiden täytteeksi vielä myydä vuohikin, mutta hanhi toki jäi. Vaan kun ei sille jäänyt maissia ruuaksi, laihtui se jälleen; äskeisen raskaan läähätyksen sijaan palasi säännöllinen hengitys, suuri maha katosi ja hidas käynti vaihtui entiseen ketteryyteen, sanalla sanoen hän pelastui varmasta kuolemasta suorastaan toisen olennon kuoleman kautta. Jumalan viisaasta kaitselmuksesta näet elämä sekä sammuu että säilyy. Uskokaa pois, kun sanon että taivaallisiin kirkonkirjoihin ovat merkityt järjettömät eläimet yhtä hyvin kuin järjellisetkin ja että edellisistä ehkä pidetään yhtä hyvää huolta kuin kuninkaista ja ruhtinaistakin.

Joka tapauksessa hyvä Jumala on viisas ja voimallinen — mutta eipä kunnanesimieskään eli kylätuomari ole mikään pieni herra. Kohta hautajaisten jälkeen hän määräsi että tyttölapsi — ristinimeltään Veronka — saa kulkea yö ja talo; kymmenniekka vieköön hänet joka aamu paikasta toiseen ja katsokoon että lapsi saa tarpeellista hoitoa.

— Ja kuinka kauan tätä tulee kestämään, herra tuomari? — kyselivät lautakunnan jäsenet huolestuneina.

— Kunnes katson sopivaksi toisin määrätä, — vastasi Nagy Mihály lyhyeen.

Tällä kannalla olivatkin asiat kymmenisen päivää, kun levisi tieto että Billegi Máthé ja Koczka Ferencz lähtevät Beszterczrbányaan myymään vehnäänsä, siellä päin kun näet eivät juutalaiset vielä kuulu olevan niin ovelia kuin täällä.

Nagy Mihály käytti tilaisuutta hyväkseen.

— Kun kerran vievät sinne viljaansa, ottakoot mukaan tuon lapsenkin veljensä luo Glogovan pappilaan. Jossain sielläpäinhän se Glogova lienee.

— Ei suinkaan, ei se sielläpäin — inttivät miehet.

— Siellä pitää olla, ja siihen piste, — päätti kunnanesimies asian.

Isännät kyllä estelivät ja päivittelivät, miten suuren mutkan tekee se matka heille ja miten se käy heille vaikeaksi, mutta mikään ei auttanut. Käsky kuin käsky. Muuanna keskiviikkopäivänä nostettiin Billegin rattaille vehnäsäkkien päälle kori, jossa istua kyykötti Veronka ja hänen ainoa perintönsä hanhi hänen rinnallaan. Kylän hameväki oli paistanut piirakoita ja pannukaakkuja eväiksi orvolle lapsiparalle tämän lähtiessä suureen avaraan maailmaan, panivatpa mukaan kontin täyden kuivatulta päärynöitä ja luumuja, ja raskaan kuorman lähtiessä liikkeelle itkivätkin vielä pienokaista, joka ei tiennyt minne hänet viedään ja minkätähden, katselihan vain naurussa suin, miten hevoset läksivät liikkeelle, mutta hän itse ei liikkunut paikaltaan säkkien selästä koristaan; talot, puutarhat ja puut vain lähemmäksi tulivat.

ENTINEN GLOGOVA.

Glogovassa ei vain Kapiczany ollut käynyt; näiden rivien kirjoittajakin siellä kerran käväsi. Karu, autio seutu, alastomien vuorten rotkossa kyyhöttää ahtaassa laaksossa kyläpahanen.

Näille seuduille ei ollut silloin lähimaillekaan edes kelvollista maantietä, saati rautatietä. Vasta viime vuosina kuuluu olevan saatu jonkilainen höyryveturin tapainen kulkemaan Beszterczen ja Selmeczbányan väliä, mutta sekään ei kulje Glogovan kautta. Kuluu varmaan vielä viisisataa vuotta, ennenkuin Glogova pääsee sivistyneiden seutujen tasolle.

Maaperä on kovaa ja laihansitkeää savikkoa. Sanotaan sen taipuvan kasvattamaan vain eräitä harvoja kasvia, kuten kauraa ja potaattia. Muuta se muka ei lupaa antaa, — ja näitäkin pitää sen povesta saada esiin viekottelemalla, jopa puoliväkisin.

Semmoinen maa ei ole mikään emo, vaan äitipuoli. Sen povi on täynnä mukulakiviä ja ilkeitä halkeamia; sitä on visusti ojitettava, ja sittenkin pientareet ovat täynnä saviheinää kuten valkoiset hapset äitivanhan niskassa.

Lieneekö tämä maa jo liian vanha? Eihän sen pitäisi olla vanhempi täällä kuin muuallakaan. On vain nopeammin vanhettunut. Tuo viljava alamaa on kasvattanut vuosituhansia vain heinää ja ruohoa, mutta täällä on kasvanut suuren suuria tammia ja pyökkiä. Eipä kummaa, jos onkin ennemmin väsähtänyt.

Köyhyys, jopa kurjuuskin täällä vallitsee, mutta kumminkin on siellä samalla jotain viehättävää, jopa runollista. Nuo mahtavat vuoret katsellessaan alas laaksoon kaunistavat kylän rumia hökkeliä. Eipä sopisi turmellakaan noita komeita kallioita millään uudenaikaisilla huvilinnoilla; näiden tornit vain olisivat omiansa näköaloja häiritsemään.

Ilma on täynnä katajan ja seljakukkien tuoksua. Muitapa kukkia ei täällä olekaan. Korkeintaan kasvaa joku malva siellä täällä pienissä puutarhantapaisissa, joko valkeine tai punaisine kukkineen. Avojalkaiset, liinatukkaiset slovakkitytöt niitä siellä kastelevat.

Olen vieläkin näkevinäni edessäni tuon pienen slovakkikylän semmoisena kuin se oli vuonna 1873, jolloin siellä käväsin. Silmissäni ovat sen pienet talot, puutarhat, joihin oli kylvetty lusernia ja maissia, keskellä muutama luumupuu, oksat pönkitettyinä. Hedelmäpuut näet sentään siellä parastansa koettavat, aivan kuin olisivat tehneet yhteisen päätöksen koettaa elättää näitä köyhiä slovakkeja.

Minun siellä käydessäni oli silloinen pappi vastikään kuollut. Tuomarin kanssa olin siellä toimittamassa perunkirjoitusta. Eipä ollut meillä siellä suurtakaan tehtävää; ei ollut jäänyt muita peruja kuin joitakuita kuluneita huonekaluja ja huonoja virkapukuja.

Kyläläiset tuntuivat kaipailevan vanhaa pappiansa.

— Hän oli hyvä mies, sanelivat, mutta ei osannut hoitaa talouttaan.
Niin — ja, eipä hänellä ollut juuri mitään hoidettavaakaan.

— Miks'ette palkkaa paremmin pappianne? — nuhteli esimieheni.

Kysymykseen vastasi muuan roteva, rokonarpinen slovakki, korskasti suolivyötänsä kohennellen:

— Pappi ei ole meidän palvelijamme, vaan Jumalan. Palkatkoon itsekukin renkinsä.

Perukirjoituksen pidettyä pistäysimme sillä aikaa, kun hevoset valjastettiin, katsomassa koulua, — tuomari näet esiintyi mielellään kansanvalistuksen ystävänä.

Koulutalo oli matala ja ränstynyt, katto tietenkin päreistä, — vain Jumala oli saanut paunukaton Glogovassa. Mutta yksinkertainen oli hänenkin huoneensa, tornia siinä ei ollut, vain matala kellotapuli edustalla.

Opettaja oli pihalla vastassamme. Hänen nimensä oli Majzik György, jos oikein muistan. Kookas, vanttera mies, parhaassa iässään, viisaan näkönen, puheessaan suora ja avomielinen. Herätti meissä hetikohta myötätuntoisuutta.

Hän vei meidät oitis lasten luo; tytöt istuivat vasemmalla, pojat oikealla puolen salia, kaikki siistiksi kammattuina. Astuessamme sisään he nousivat kaikki suurella touhulla seisomaan ja huusivat laulavin äänin:

— "Vitajtye panyi!" (Olkaa tervetulleet, herrat).

Tuomari teki muutamia kysymyksiä noille siisteille pulleaposkisille lapsille, jotka suurilla ruskeilla silmillään meitä kovasti kummastellen katsella töllistelivät. Jokaisella oli todellakin ruskeat silmät. Kysymykset eivät tietenkään olleet vaikeita: montako on Jumalaa, mikä on tämän valtakunnan nimi ja muita samanlaisia, — ja kuitenkin näkyivät ne tuottavan lapsille jonkun verran päänvaivaa.

Esimieheni ei ollut mikään ankara herra; ystävällisesti taputtaen opettajaa olkapäähän hän virkkoi:

— Olen sangen tyytyväinen.

Opettaja kumarsi ja läksi avopäin seuraamaan meitä pihalle.

— Sieviä lapsia — virkkoi tuomari hyvillä mielin vielä pihalla, — mutta mistä se johtuu, domine fráter, että ne kaikki ovat niin yhdenmuotoisia?

Glogovan koulumestari joutui ensin hieman hämilleen, mutta pian levisi vilpitön hilpeyden ilme hänen punakoille kasvoilleen.

— Se johtuu siitä, kunnioitettava herra, että koko Glogovan miesväki on kaiket kesät poissa kotoaan, peltotöissä Alamaalla, ja minä olen siiloin täällä ypöyksin aina syksyyn saakka. (Miehen huulille ilmestyi veitikkamainen hymy.) — Ymmärrättekö?

— Montako vuotta olette täällä ollut? — kysäsi tuomari vilkkaasti.

— Neljätoista vuotta, pyydän nöyrimmästi. Kysymyksestänne huomaan että olette asian ymmärtänyt.

Tämä lyhyt keskustelu on Glogovasta jäänyt mieleeni nykyhetkeen asti.
Rattaisiin noustuammekin vielä sitä muistelimme ja sille nauroimme.
Kotona tuomari esitti kauan aikaa seuroissa sitä mainiona kaskuna,
ikäänkuin hyvänäkin jälkiruokana päivällispöydässä.

Parisen viikkoa tämän jälkeen levisi tieto että glogovalaiset olivat saaneet muutaman nuoren apulaisen papikseen. Erään Bélyi János nimisen. Tuomari, muistan sen aivan hyvin, silloin huomautti:

— Nyt ei siellä koulumestari ainakaan ole yksin kesäisin kotona.

GLOGOVAN UUSI PASTORI

Uusi "kunnianarvoisa" oli tulossa. Yksillä kuluneilla rattailla glogovalaiset noutivat pappinsa. Rattaiden eteen oli valjastettu kaksi pitkäsarvista lehmää. Matkalla noutaja, suntio Szlávik Peter niitä lypsikin, tarjoten uudelle pastorille maitoa.

— Erinomaista maitoa — hän virkkoi, varsinkin tuon toisen Bimbó-nimisen. Maan mainiota, ihan jumalten malvaasiaa. — Vähän oli uudella papilla kapineita, maalaamaton puulaatikko, käärö vuodevaatteita ja parisen keppiä ynnä piipunvartta rihmalla yhteen sidottuina. Siinä kaikki.

Naapurikylissä ihmiset matkalla härnäilivät glogovalaisia:

— Ettekö voineet hankkia parempaa valjakkoa pappianne noutamaan?

Oli miten oli, glogovalaiset olivat tuosta nyreissään ja koettivat lykätä syyn uuden papin niskoille.

— No, no! Kyllä tämä kelpaa. Nämät vähät kapistukset olisi sonnimullikkakin jaksanut vetää.

Jos pastori Bélyi János ei tuonut mukanaan paljon omaisuutta Glogovaan, eipä siellä perilläkään ollut muuta kuin tyhjä, rappeutunut pappila. Edellisen papin sukulaiset olivat vieneet mukanansa kaikki; vain yhden koiran olivat jättäneet, kirkkoherravainajan lempikoiran, joka tosin kokoon ja karvaan katsoen oli aivan tavallinen piski, mutta onnettoman luontonsa tähden oli alkanut saada erikoisesti vihatun maineen kansan keskuudessa, sillä kun oli tapa herkuttelemishaluansa tyydyttääkseen käydä kylässä talo talolta, hiiviskellen ihmisten keittiöihin, aivan samoin kuin oli hänen isäntävainajallaankin ollut tapana kutsuttaa itsensä vuoron perään taloihin päivällisille, jolloin hän aina otti koiransakin mukaan.

Koira, nimeltä Vistula, (olipa ollut turha vaiva mennä hakemaan sille joen nimeä niin kaukaa, kun Bjela-Vodan joki juoksee ihan seudun kautta), alkoi surukseen huomata että he papin kanssa kahden olivat enemmän olleet arvossa pidetyt, — vaikka hänen koiranfilosofiansa ennen oli hänelle osoittanut että kunnianarvoisa herra syö häneltä kaikki ruuat. Niin kyllä, mutta häntä sitä kuitenkin kunnioitettiin! Nyt ajetaan jo Vistula ulos kyökeistä, ennenkuin on ehtinyt mitään aikaansaamaan, onpa hänelle joskus annettu keppiäkin.

Lyhyesti sanoen, hän oli hyvin huonossa kunnossa ja laiha silloin, kun uusi pappi saapui ja suntio tälle näytteli uutta kotia, tyhjiä seiniä, rikkaruohoja kasvavaa puutarhaa, tyhjää tallia ja lättiä.

Nuori pappi hymähti.

— Ja nämäkö kaikki kuuluvat minulle?

— Kaikki, kaikki, mitä täällä näette. — Tämä koirakin — virkkoi Szlávik
Péter hieman leikillisesti:

— Mikä koira se on?

— Sehän on kirkkoherra-vainajan peruja. Olisimme jo tappaneetkin tuon kelvottoman nartun, mutta kukaan ei ole tohtinut sitä tehdä; sanovat pelkäävänsä että vanha pappi sen näkee taivaasta käsin ja tulee vielä kummittelemaan.

Koira silmäili lempeästi, alakuloisesti, melkein rukoilevin katsein uutta pappia. Ehkäpä papinkauhtana hänet saattoi jälleen sellaiseen mielentilaan.

— Minä pidän sen — virkkoi nuori pastori, kumartuen silittämään koiran laihaa selkää. — Saanhan edes jonkun elävän olennon asuntooni.

— Hyväpä niinkin, — vastasi suntio leikkiä laskien. Maalaisten mielestä on näet erinomaisen hauskaa saada härnäillä pappiansa. — Jostain päästä sitä alottaa täytyy. Olisihan voinut hankkia ensin vartioitavan ja sitte vasta vartijan. Mutta hyvä on näinkin, herra pastori.

Pappi hymähti. Hän hymyili niin miellyttävästi kuin neitonen. Itsekin hän älysi ettei vanhalla Vistulalla tule olemaan täällä laajaa toiminta-alaa, vaan tulee hän olemaan koirayhdyskunnassa aivan yksikseeneläjänä.

Sillävälin kertyi pihaan yhä enemmän kansaa. Vaimot pysyttelivät loitolla siunaillen: Herra Jumala, niin nuori ja jo pappi. Miehet sensijaan astuivat luo, tarjoten kättä.

— Terve tultua! Kyllä täällä elää kelpaa.

Muuan vanha eukko huudahti:

— Saatte olla täällä kuolemaanne asti!

Toinen iällisemmistä emännistä virkkoi:

— Kaunis mies. Tottapa on äitikin ollut kunnon ihminen!

Sanalla sanoen, uusi pastori miellytti kaikkia.

Lempeästi ja sävyisästi hän keskusteli siinä vanhempien miesten kanssa, sanoi sitten olevansa väsynyt ja menevänsä opettajan luo; hän näet aikoi asua siellä, kunnes saisi pappilan edes vähänkään kuntoon ja kunnes palkkatuloja kertyisi.

Opettajan luo seurasivat häntä vain johtomiehet tekemään selkoa pitäjän asioista, Szlávik Péter, Glogovan pohatta Gongoly Mihály, sekä mylläri Klincsok György.

Näiltä hän siellä lähemmin tiedusteli virallisesti asioita, merkiten niitä muistikirjaansa, päästäkseen edes vähäsen oloihin perehtymään.

— Montako henkeä on pitäjässä?

— Eipä paljoakaan viidestäsadasta puutu.

— Entä mitä nämät maksavat papilleen palkkaa?

— Kunnon miehet luettelivat totisina, paljoko kertyy pääsiäisrahoja, halkoja, viljaa ja "zlevkaa". [Zlevkaksi siellä päin sanotaan viiniä, jota viinitarhain omistajat antavat papilleen ja josta yhteiseen astiaan kaadettuna syntyy hyvin kummallinen juoma.]

Nuori pappi kävi yhä alakuloisemmaksi…

— Kyllä se on vähän — hän virkkoi allapäin.

— Entä paljoko on sivutuloja?

— Niitä sitte on paljo, — vastasi kaikkitietävä Klincsok, — hautaamisista, mikä taas riippuu haudattavasta; vihkimismaksu on parikunnan mukaan, silloinhan miehet aina ovat anteliaita, ja kastetodistuksesta tulee kokonainen floriini… Sehän on jotain, se.

— Ja montako paria vihitään vuosittain?

— Hjaa, se riippuu potaattisadosta. Paljo potaattia, paljo häitä.
Vuodentulo sen määrää. Sattuu niitä ainakin neljä, viisi.

— Vai ei useampia. — Entä montako kuolemantapausta?

— Hjaa, se taas riippuu potaattisadon laadusta. Jos potaatit tulevat huonoja ja pahenevat, on kuolleita enemmän, mutta potaattien ollessa hyviä on kuolevaisuus vähänen. Silloin ei kukaan ole niin hullu, että kuolisi. Aina kuitenkin joku jää vuosittain puun alle metsään, sattuupa joskus sekin onnettomuus, että rattaat kaatuvat maantien ojaan ja tappavat ihmisen. Hyvinä vuosina kohoaa kuolemantapausten luku aina kahdeksaan asti.

— Mutta eihän pappi niistä kaikista tule saamaan! — huomautti Glogovan pohatta, rehevästi suorien pitkää niskatukkaansa.

— Miten niin?— kysäsi pastori kummastellen.

— Eiväthän kaikki asukkaat koskaan joudu omaan hautuumaahan. Talvisin vievät niitä sudetkin, eivätkä ne suinkaan käy siitä pappilassa ilmoittamassa.

— Toiset taasen heittävät lusikkansa vieraissa maissa, — lisäsi
Klincsok; — vain joku kirjalappu niistä sitte saapuu kunnanesimiehelle.

— Ettepä minulle niinkään hyviä toiveita anna. Entä pappilan maat?
Paljokoon virkatalolla maata?

Jo nyt tahtoivat puhua kaikki kolme yhtä haavaa. Klincsok työnti suntion pois tieltään ja astui itse ihan Herran palvelijan eteen.

— Maatako? Että paljoko maata? Niin paljo, kuin vain haluatte. Vaikkapa sata auranalaa… — Mitä; sata auranalaa! Sanokaa viisisataa — huudahti Klincsok innoissaan. Emme papiltamme maata kiellä!

Pastorin kasvoilla alkoi näkyä ilon ilmettä. Mutta ilkeä suntio ei jaksanut sitä kauankaan nähdä.

— Asian laita on nähkääs niin, että Glogovan maat ovat vielä nytkin jakamattomat. Laillista maakirjaa ei ole. On tosin ollut jonkinlainen selitys maista, mutta vuonna 1823 paloi kunnan arkku ja siinä kaikki kirjat. Kullakin on siis niin paljon maata, kuin hän jaksaa viljellä, ja kyntelee sitä, kunnes se laihtuu ja ojat menevät umpeen, ja etsii sitte itselleen taas uutta kyntömaata. Puolet maista ovat aina ilman omistajaa, tietenkin huonompi puoli, jota ei kannata viljellä.

— Ymmärrän, — huoahti pappi — virkatalon pellot ovat sillä toisella puolella.

Heikot olivat siis tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin hän vähitellen rauhoittui. Kun näet huolet alkoivat painaa mieltä, huuhteli hän niitä pois rukouksella. Rukous oli hänen perintöomaisuuttaan ikuisesti kasvavine peltoineen; joka hetki saattoi niistä niittää tarpeensa: kärsivällisyyttä, toivoa, lohdutusta, tyytyväisyyttä. Vähitellen hän ryhtyi panemaan myöskin kuntoon asuntoansa voidakseen vihdoinkin elää isäntänä talossaan. Vain apulaispappi tietää, mitä tämä merkitsee. Kaikeksi onneksi keksi hän naapurikylästä muutaman entisen koulutoverinsa. Tämä nimeltään Urszinyi Tamás oli kookas, roteva mies, suorasukainen, mutta hyväsydäminen. Hän auttoi pappia antamalla hänelle pienen lainan.

— Glogova on koiranpesä, — virkkoi Urszinyi. — Mutta minkäs sille voi?
Eihän tässä joka mies piispaksi pääse. Laiha lauma, laiha paimen.
Mutta koettaa pitää. Daniel oli jalopeurain luolassa vielä huonommassa
paikassa. Eivätkä nämät ole muuta kuin jääräpässejä.

— Ja vielä villattomia, — lisäsi pappi naurahtaen.

— On niissä villojakin, mutta niiden varalle sinulla vain ei ole saksia.

Muutamassa päivässä hän hankki lainaamillaan rahoilla joitakuita huonekaluja ja eräänä kauniina syksyisenä päivänä hän vihdoinkin pääsi muuttamaan omaan pappilaansa. Erinomaisen suloiselta tuntui, kun sai kävellä omassa kodissaan ja järjestellä sitä mielensä mukaan, ja makoiselta maistui uni omassa vuoteessa, — patjoilla, joihin äiti oli hankkinut höyhenet. Pitkän aikaa hän näitä asioita ajatteli, ja maata mennessään hän luki kattoparrut, jottei unohtaisi mitä unta oli yöllä näkevä.

Eikä hän sitä unohtanutkaan, sillä hän näki erittäin kauniin unen. Hän oli ajamassa synnyinkylänsä niityillä takaa perhosia, etsimässä linnunpesiä ja myyrän koloja yhdessä iloisten tyttö- ja poikatoveriensa kanssa, joutuipa jo riitaankin Szabó Palin kanssa, olipa antamaisillaan Palille selkäänkin, jo oli keppi kädessä koholla, kun joku yhtäkkiä ulkoa koputti ikkunaan.

Pappi heräsi äimistyneenä, koettaen karkoittaa suloista unta silmistään. Oli jo kirkas aamu, päivä paistoi huoneeseen.

— Kuka siellä? — hän huudahti.

— Avaahan ovi, Jankó!

Jankó! Kuka häntä täällä Jankóksi sinuttelee, ja unkariksi? Olisikohan joku niistä tovereista, joista hän vastikään unissaan erosi?

Nopeasti hän hyppäsi ulos vuoteestansa ja juoksi ikkunaan.

— Kuka siellä ulkona? Kuka puhutteli?

— Minä vain olen, Billeghi Máté sieltä kotipuolesta. Tulehan ulos János, tuota, tekisitte hyvin ja tulisitte vähän ulos, herra pastori; minulla olisi vähän tuomisia.

Kiireesti sieppasi pappi vaatteet yllensä. Sydän alkoi kiivaasti sykkiä. Ehkä se jo osasi huonoja uutisia aavistaa. Hän aukaisi ulko-oven ja astui rappusille.

— Tässä olen, hyvä Billeghi. Mitä teillä on tuomisia?

Billeghi ei kuitenkaan seisonut enää siinä, vaan loitompana tiellä, viljakuormansa vieressä irrottamassa koria, missä pikku Veronka ja hanhi olivat. Hevoset olivat väsyneet, päät painuksissa. Toinen niistä olisi mielellään laskeutunut maata ja sitä jo yrittikin, mutta vetotanko esti. Koettaessaan painautua toiselle kylelleen se tunsi valjashihnojen painuvan nahkaansa, eikä hevosen kunnia salli mukavuutta etsiä niinkauan kuin valjaat ovat selässä. Oudosti ovat silloin asiat, kun valjaissa oleva hevonen makaamaan laskeutuu. Niin kehittynyt on hevosella velvollisuudentunto.

Billeghi sattui kääntymään ja huomasi nyt papin seisovan rappusilla.

— Ka, Jankó! Kas, kuinka olet kasvanut! Sinustapa on tullut solakka mies. Kyllä äitisi ihmettelisi, jos eläisi. Lempo vieköön tämän köyden, sain siihen liian lujan solmun.

Pappi astui muutaman askeleen rattaita kohden, missä isäntä Billeghi yhä puuhaili saadakseen koria kuormasta irti. Sanat "jos äitisi eläisi" tuntuivat hänestä kuin kiven isku vasten otsaa; päätä alkoi huimata, jalat horjua.

— Mitä puhuitte äidistäni? — sopersi hän kalpeana. — Onko äitini kuollut?

— Jo laski raukka lusikan kädestään. Mutta tässä, — ottaen taskustaan puuvartisen linkkuveitsen hän alkoi sahata poikki köyttä, — on pikku sisaresi, vaan Herra armahtakoon, minullahan on oikea kananpää, en jaksa edes muistaa että puhuttelen pappia… toin tänne kunnianarvoisan pastorin pikku siskon. Mihin saan hänet viedä?

Näin sanoen nosti hän kuormalta korin, missä lapsi nukkui sikeästi ja rauhallisesti, hanhi vieressään. Hanhi näytti vartioivan tyttöä kuten hyväkin lapsenpiika, karkoittaen alituisilla päänliikkeillä pois kärpäset, jotka olivat halukkaita asettumaan lapsen huulille, aivankuin hunajaa niistä imeäkseen.

Syksyisen päivän kalpea rusko punasi korin ja siinä nukkuvan lapsen. Kysyvästi loi isäntä Máthé vaaleansiniset silmänsä pappiin, odottaen että tämä jotakin vastaisi.

— Kuollutko? — hän vihdoin kysäsi. — Sehän on mahdotonta. Minulla ei ole siitä ollut aavistustakaan.

Sitten tarttui hän otsaansa ja huudahti katkerasti:

— Eikä kukaan minulle siitä ilmottanut, ei kukaan. En tietänyt tulla hautajaisiinkaan!

— Enpä ollut siellä minäkään, — vastasi isäntä. — Tämä oli kenties lausuttu lohdutuksen tapaiseksi; sitte lisäsi hän kuitenkin hyväntahtoisesti: Jumala hänet korjasi luokseen, nouti istuimensa eteen. Eipä jätä tänne meistä ketään. Hyi noita ilkeitä sammakoita; astuin taas yhden päälle.

Pappilan ruohoisella, vesiheinää ja hullunruohoa kasvavalla pihalla näet sammakot iloisesti hyppelivät suutaan maiskutellen, tultuaan esiin kirkon kosteasta kivijalasta tänne päivää paistattamaan.

— Mihin vien lapsen? — toisti Billeghi kysymyksensä, mutta kun ei saanut vastausta, laski hän korin varovasti rappusille.

Pappi oli aivan masentunut; hän seisoi siinä tunteetonna, raskaasti hengittäen ja maahan tuijottaen. Hänestä tuntui, kuin olisi maa taloineen, sälöaitoineen, Billeghineen ja korineen päivineen pyörinyt, mutta hän itse seisonut paikallaan, kykenemättä mihinkään liikkumaan. Tuolla loitompana suhisivat metsän hongat, aivankuin olisi jotain ihmeellistä, sydämeen käypää kuiskutusta äidin puhetta sieltä kuulunut. Vavisten hän sitä kuunteli, koettaen tarkata noita ääniä, mutta juuri kun hän oli niistä jotain eroittavinaan ja käsittävinään, hämmensi ne aina jokin erikoinen humaus. Vaan hiljaa, hiljaa! Taas kuului äidin ääni metsästä. Jankó, hoida lasta Jankó!

János-pastorin kuunnellessa näitä toisen maailman ääniä kyllästyi Billeghi-isäntä tuohon äänettömyyteen; — olisi joutanut edes suuren kiitoksen antaa, jos ei muuta. — Kun kerran niin on, niin on, — hän murisi äkäisenä, piiskaa viuhauttaen. — Hyvästi, herra pastori! Hei, hevoset!

Pappi en virkkanut vieläkään mitään, ei edes huomannut mitä ympärillään tapahtui; hevoset olivat jo lähteneet liikkeelle astumaan mäkeä ylöspäin, rinnalla isäntä Billeghi, itsekseen suuttuneena mutisten, miten tavallista on tässä maailmassa ettei kananpoika riikinkukoksi päästyään enää entisiään muista. Päästyänsä mäen päälle hän vilkasi vielä kerran taakseen ja huomatessaan entisen opettajan pojan yhä vielä seisovan siellä liikkumatonna hän huusi ikäänkäin rauhoittaaksensa mieltään velvollisuutensa täyttämällä:

— Toin teille, mitä oli tuotavaa! — Tämä huuto herätti pastorin jälleen tuntoihinsa; häntä puistatti. Hänen sielunsa palasi äskeiseltä surulliselta retkeilyltään. Se oli käynyt kaukana äitiä etsimässä. Ensi töikseen hän riensi äitinsä luo, hänen kanssaan hän vietti nyt vielä kerran sekä sen ajan, jonka hän oli elänyt hänen kanssaan, että myöskin mielikuvituksessaan sen, jonka hän oli viettänyt kaukana poissa hänen luotaan. Hän oli olevinaan äitinsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan, rukoillen, ja mitä äiti silloin ajatteli, mitä hänellä oli sanomista, hänen viimeiset huokauksensa olivat nousseet ilmaan, joka antoi ne tuulen tuotavaksi, ja tuuli taasen ne metsästä huhuili: hoida lasta Jankó!

Eipä tarvinnut pojan olla kotona saadakseen tietää kuolevan äitinsä viimeisen tahdon ja toivomuksen. Ei tarvinnut sitä panna paperille eikä toimittaa menemään sähkölankaa myöten, sen tekivät toiset, suuremmat voimat.

Vaistomaisesti tuli János ensin ajatelleeksi että oli juostava Billeghin perään, pyydettävä häntä pysähtymään ja kertomaan kaikki mitä mies tiesi hänen äidistään, miten tämä oli elänyt nämät kaksi vuotta, miten oli kuollut, miten haudattu, kaikki, kaikki. Mutta Halápin mies oli jo ehtinyt kauas, ja nyt vasta kiintyi hänen katseensa koriin.

Siinä siis nukkui hänen pikku siskonsa. Nuori pappi ei ollut häntä vielä koskaan nähnyt. Viimeisen kerran kävi hän kotonansa isänsä hautajaisissa, eikä pikku Veronkaa vielä silloin ollut, vain äitinsä kirjeistä hän sai sittemmin tietää hänen syntymänsä, ja nämät kirjeet olivat kovin häveliäät ja harvasanaiset.

János astui nyt korin luo, katsellen lapsen pyöreitä, kauniita kasvoja. Onpa äitinsä näköinen, hän ajatteli, ja hänen siinä katsellessaan ja lasta tarkatessaan, alkoivat nuo kasvot hänen kyyneltyneissä silmissään muuttua ja kasvaa, kunnes yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä pienintä piirrettä myöten äidin kasvot. Herra Jumala, mikä ihme tämä, mikä lumous! Sitä kesti vain puolisen minuttia. Sitte oli taas lapsonen hänen edessään. Kunpa avaisi silmänsä. Siitäpä János olisi ihastunut, mutta lapsi ei niitä avannut; pitkät ripset seisoivat suorina kuin mustat silkkiripsut.

Ja häntä minun pitää nyt ruveta kasvattamaan? — mietti János, ja hänen sydämensä aivan heltyi. — Sen teenkin. Mutta millä? Millä varoilla? Eihän ole syötävää itsellänikään. Mitä tehdä?

Kuten ennenkin mielen apeaksi painuessa ja käydessä alakuloiseksi muisti hän nytkin rukouksen. Niinpä hän siis lähti kirkkoon rukoilemaan. Herranhuoneen ovi sattui olemaan avoinna; parisen eukkoa oli siellä sisällä siistimässä.

János pastori ei astunut alttarin eteen, siellä kun eukot paraikaa hääräilivät, mutta aivan oven suussa oli seinällä vihkivesiastian kohdalla puusta ja läkkipellistä tehty Jeesuksen kuva; sen eteen hän polvistui.

PYHÄ PIETARI JA HÄNEN SATEENVARJONSA.

Niin, Jeesuksen eteen pappi polvistui. Hän kääntyi Jeesuksen puoleen — herramme Jeesuksen puoleen. Minkä onnen onkaan ihmiskunnalle tuonut tämä Jeesus, Jumala, joka oli ihminen. Jumalaa en pääse tuntemaan, mutta Jeesuksen tunnen. Jeesus on minun tuttuni, hän on kaikkein tuttu. Tiedän mitä hän on tehnyt, tiedän miten hän on ajatellut, tunnenpa hänen muotonsakin. Mieltäni ei rauhoita se tieto, että hän on herrani, vaan se että hän on tuttavani.

Parisentuhatta vuotta sitten eli maan päällä muuan tuttavani, mikä ihmiskuntaa yhteenliittävä ajatus! Silloiset ihmiset ja heidän jälkeläisensäkin ovat jo aikoja sitten tomuksi maatuneet, tomusta on ruohoa kasvanut, ruohosta Herra ties mitä, mutta hän, minun tuttavani, on aina elänyt ja tulee aina elämään.

Jos matkustan kauas vieraille maille, vierasten kansojen keskuuteen, missä ihmiset ovat toisenlaiset, eläimet, jopa kasvitkin oudot, taivas toisennäköinen, kaikki outoa, tulen ajatelleeksi yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen painostamana, etten ole enää koko tässä maailmassa, kunnes yhtäkkiä jonkun ihmisasutuksen laidassa silmiini siintää risti ja siinä riippumassa haavoistaan verta vuotava läkkipeltimies. Tämä on minun tuttuni.

Ah, hänkin täällä! Siis täälläkin hän! Enkä minä enää ole yksin enkä avutonna. Minäkin silloin polvistun hänen eteensä ja kerron hänelle aivan kuin tuo pappi, mikä mieltäni painaa. — Auta minua, Herra Jeesus — tällaisia ajatuksia János pastori nyt hänelle esitti. — Äitini on kuollut, pikku siskoni on tuotu tänne minun kasvatettavakseni. Olen köyhä, kokematon, en tiedä miten on lapsia kasvatettava. Ohjaa, Jeesus, ajatuksiani oikeaan! Ja vuodata pohjattomasta yltäkylläisyydestäsi keinoja voidakseni häntä elättää ja hoitaa. Tee minulle ihme, Herra Jeesus!

Läkkipellistä tehty jumalanpoika tuntui kuuntelevan hänen rukoustansa.
Varjot ja valojuovat, jotka ikkunoista ja seinistä häneen sattuivat
ja hänen kohdallaan väikkyivät, näyttivät hänen kasvojensa ilmeiltä.
Kesken tuskiensa tuntui hän hymyilevän:

— Hyvä on, hyvä on. Tiedän kaikki. Puutun asiaan.

Kauan pastori oli siinä rukoukseen vaipuneena, yhä uudestaan alottaen, huomaamatta että sillä välin yht'äkkiä oli taivas käynyt pilveen ja nuo mustat pilvet ennustivat myrskyn tuloa, kuten syksyisin usein tapahtuu sellaisella, miltei luonnottoman lämpimällä ilmalla, mikä näinä päivinä oli vallinnut. Hänen astuessaan ulos kirkosta valuikin jo vettä virtanaan. Vuorilta kylän takaa vesi koskena kohisi puroissa, ja eläimet ammuten laukkasivat pitkin teitä. János joutui kauhun valtaan.

— Jätin lapsen sinne rappusille. Voi, nyt se meni!

Kuin mielipuoli juoksi hän pappilaa kohden, ja nyt vasta hän sai kummastella sitä näkyä, joka hänen silmilleen avautui.

Siellä oli kori vielä paikallaan. Lapsi istui korissa, mutta hanhi juoksenteli pihalla. Satoi rankasti edelleen, tuuli pieksi sadetta rappusillekin, vesi silläkin kohdalla virtana juoksi, mutta lapsi oli kuivana, terveenä, sillä korin päällä oli levällään suuri, haalistunut punanen sateenvarjo; sen kankaassa oli jo paikka paikan päällä, sisäpuolella tuskin voi enää eroittaa kapeata kukkaisreunustetta, joka kiersi ympäri laidan entisten aikojen muodin mukaan.

Nuori pappi loi kiitollisen katseen taivaille ja nostaen lapsen korista hän suuteli sitä hellästi, sekä vei sen ynnä sateenvarjon köyhään asuntoonsa.

Nyt olivat lapsen silmät auki, ne olivat siniset ja katselivat kummastellen pappia.

— Olipa onni, — äännähti pastori — kun lapsi ei kastunut, olisi voinut vilustua ja saada kuolemantaudin, varsinkin kun minulla ei olisi ollut antaa kuivia vaatteita ylleen.

Mutta mistä oli tuo sateenvarjo sinne tullut? Käsittämätön asia!
Glogovassa ei ollut kellään sateenvarjoa.

Naapuritaloissa miehet kaivelivat ojia pihamailleen johtaaksensa vettä pois. Pappi tiedusteli heiltä kaikilta asian laitaa.

— Ettekö ole nähnyt kenenkään käyvän lapsen luona?

Lapsen he kyllä olivat nähneet, mutta heidän tietääkseen ei kukaan ollut sen luona käynyt.

Adamecz Matyasin leski oli pellolta kotiin hame pään yllä paetessaan nähnyt, että jotakin punaista pyöreää juuri silloin oli laskeutunut alas taivaasta. Hän saisi muka paikalla muuttua kivipatsaaksi, jos hän valehtelisi; itse Neitsyt Maaria oli laskenut alas tuon kapineen orvon suojaksi.

Joutavia höpinöitä nuo Adameczin eukon puheet! Akka kallistelee hieman liiaksi lasia, joten ei ole ihmekään, jos hän näkee liikoja. Mennä kesänäkin oli Pietarin-Paavalin yönä taivas hänelle auennut, hän oli kuullut enkelijoukkojen veisuuta ja nähnyt niiden kulkevan pitkässä saattueessa Jumalan valtaistuimen ohi. Siellä oli saattoväen seassa astunut hänen kolmanna kesänä kuollut tyttärenpoikansakin liinaisissa roimahousuissaan ja yllään punanen liivi, jonka Adameczin eukko itse oli aikoinaan neulonut, ja olipa hän nähnyt siellä joitakuita muitakin viime vuosikymmenenä kuolleita glogovalaisia, astuvan taivaallisen laulun tahdissa hitaasti ja juhlallisesti, ihan samoissa pukimissa, joissa heidät oli haudattukin.

Kun sitte Pietarin-Paavalin päivän jälkeen tämä näky tuli tiedoksi, oli sangen monella asiata pyhän lesken luo. Yhtämittaa kulki hänen luonaan ihmisiä, joiden omaisia nukkui nurmen alla, kysymässä oliko hän nähnyt heitä siellä taivaassa. Entä minun tyttöni? Entä isäni, entä miesraukkani?

Häntä uskottiin nytkin, sillä olihan luonnollista että Adameczin leskelle näytettiin taivaallisia asioita enemmän kuin muille vaimosta syntyneille. Tapahtuipa kerran hänen herrassa nukkuneelle isälleenkin, Flinta Andrásille, joka oli maan kuulu varas, todellinen ihme, kun näet Glogovan hautuumaasta noin kahdeksan vuotta sitte leikattiin palanen maantiehen ja aukaistiin hänen hautansa, jotta arkku voitaisiin siirtää toiseen paikkaan, ja kun tällöin vanhusta katseltiin, huomattiin se ihme, että parta oli haudassa kasvanut, vaikka viisi miestä tiesi varmasti todistaa että karjapaimen Gundros Tamás oli vainajan parran aivan puhtaaksi ajanut.

Että vanha Flinta nyt on taivaassa, se on yhtä selvä kuin se että kaksi kertaa kaksi on neljä, ja kun hän, tuollainen kelvoton veitikka kerran on siellä, saattaa hän kyllä joskus jättää oven raolleen laskeakseen tyttärensä sisään tirkistämään…

Tosin kellonsoittaja Kvapka Pál väittää aivan toista. Hän sanoo että kun hän rajuilman puhjetessa soitti kelloja pilviä karkottaakseen, ja sattui vilkaisemaan taakseen, hän näki vanhan juutalaisen näköisen ukon astua laahustavan pappilaa kohden ja että tämän kädessä oli tuo suuri punanen kangaslautanen, jonka pastori sitte oli tavannut korin päällä.

Kvapka ei tietenkään sen enempää siihen huomiotansa kiinnittänyt, unissaan kun vielä oli ja tuulikin pölyä lennätti hänen silmiinsä, muistaahan vain asian himmeästi. Mutta minkä muistaa, sen hän tohtisi vaikka valalla todeksi vannoa, — ja Kvapka on luotettava mies.

Tuon juutalaisen näköisen ukon olivat nähneet jotkut muutkin. Vanha se oli, pitkä, valkoinen tukka, koukkuselkä, kädessä keppi, jonka kahva oli solmussa kuin sian saparo. Pribilékin kaivolla oli tuuli vienyt hatun hänen päästään ja silloin huomattiin ukon olevan aivan paljaspäisen.

— Toden totta, — virkkoi suntio, joka myöskin oli nähnyt hänet avopäin, — hän oli aivan sen näköinen kuin kirkkokuvissa pyhä Pietari. Ihan samannäköinen, avaimia vain ei ollut kädessä.

Pribilékin kaivolta oli hän oikaissut yli Stropovin niityn, missä Krátkin lehmä, joka oli sinne omin lupinsa päässyt, yritti puskea juutalaisukkoa, mutta oli tämä sitä lyönyt kepillään, ja siitä lähtien oli lehmä — kysykää vain Kratkin perheeltä — ruvennut lypsämään neljätoista tuoppia päivässä. Sitä ennen sai kiittää onneansa, kun se antoi edes neljä.

Kylän laidassa vanhus oli vielä kysynyt myllärin piialta, mistä menee tie Lehotaan. Tyttö oli sen hänelle neuvonut, ja oli ukko lähtenyt kapuamaan polkua ylös vuoristoon. Vasta nyt muistaa myllärin piika havainneensa jotain sädekehän tapaistakin vanhuksen pään ympärillä tämän poistuessa hänen luotaan…

Tietysti se oli pyhä Pietari! Minkästähden ei olisi voinut hän olla? Olihan hän taivaltanut monet matkat ennenkin Herran Kristuksen kanssa. Onhan hänen tekosistaan niin monta kertomusta, että niitä muistellaan vielä sadannessa polvessa. Mikä silloin ei ollut mahdotonta, saattaa tapahtua vieläkin. Miehestä mieheen kulki kylässä ihmeellinen huhu että viime rankkasateen aikana Jumala oli lähettänyt kangasteltan pastorin pikku siskolle, jotta tämä ei kastuisi. Orpojen ja avuttomien suojelija oli juoksuttanut pyhän Pietarin itsensä sitä tuomaan.

Kelpasi lapsen nyt elää. Hän pääsi heti kaikkein lemmikiksi. Kylän emännät alkoivat kaikella kiireellä paistaa piirakoita ja pannukaakkuja viedäkseen niitä pikku tulokkaalle. Tuskin oli pastori ovensa auki saanut, niin jo alkoi heitä lappaa sisään, kantaen hienoilla ja puhtailla liinasilla peitetyltä ruokatavaroita, toiset toistaan hienompia. Pappi suuresti kummasteli, kun niitä yhä tuli uusia.

— Voi, kulta kunnianarvoisa pastori, meillä olisi tässä vähän namusia. Olemme kuulleet että teidän pikku siskonne on saapunut ja ajattelimme että muutama makupala hänelle hyvää tekisi. Pitäisi tosin olla parempaakin, mutta ei sitä köyhä kykene kaikkia hankkimaan. Kyllä meillä on hyvä tarkoitus, mutta jauhot eivät ole parasta lajia, ja tuo mylläri roistokin ne vielä vähäsen poltti, ainakin mikäli se hornahinen ei niitä varastanut. Saisiko nähdä sitä pikku enkeliä? Voi, senhän sanotaan olevan niin erinomaisen kaunis. Tietenkin salli pastori emäntien mennä pikku Veronkan luo, häntä silittelemään, hyväilemään ja suutelemaan. Suutelipa muuan heistä hänen pikku jalkojaankin.

Pastorin täytyi usein kääntyä heistä poispäin, salatakseen seurakuntalaisiltaan niitä kyyneleitä, jotka mielen heltyessä väkisin nousivat hänen silmiinsä, varsinkin kun hän vielä sai tunnonvaivoja itseänsä soimatessaan:

— Olen arvostellut näitä ihmisiä aivan väärin. Parempaa kansaa kuin
Glogovan ei ole koko maailmassa. Miten ne minua rakastavatkaan!
Ihmeellistä, kuinka ne rakastavat!

Illan suussa saapui vanha Adammeczin leskikin, joka tosin ei tähän asti ollut näyttänyt suurestikaan uudesta pastorista välittävän, mutta joka sen nojalla, että hänen isänsä parta oli kasvanut vielä kuoleman jälkeen ja vainaja siten päässyt tavallaan pyhimysten pariin, katsoi olevansa oikeutettu puuttumaan kirkonkin asioihin.

— Kunnianarvoisa pastori, — hän virkkoi, — lapsi tarvitsee hoitajan.

— Niin tarvitsisi, — vastasi pappi hetken mietittyään, — mutta pieni on palkka ja seurakunta köyhä.

— Köyhä se pahus on, — kivahti Adameczin leski, — sillä kun ei ole sydäntä ensinkään. Mutta meillä on sydän paikallaan. Ja eihän pastori osaa tyttöä pukeakaan, ei pestä eikä kammata sen hiuksia. Välipalaakin se tarvitsee, ettekä te voi käydä lukkarissa lapsen kanssa aina syömässä. Täällä on ruokaa laitettava, pastori kulta. Sen sanon minä vanha ihminen. Kellonsoittaja kykenee tosin siivoamaan, mutta eihän se tolvana osaa lapsia hoitaa.

— Niin, niin, mutta mistä ottaa…

— Mistäkö ottaa? Tässähän olen minä. Olen aivan kuin papin emännöitsijäksi luotu, vaikk'ei minua vielä koskaan ole mistään semmoisesta epäilty.

— Niin, — sopersi pastori, — mutta mistä palkka?

Adameczin leski löi kahta kämmentä lanteilleen.

— Jättäkää se, pastori kulta, meidän kahden asiaksi, minun ja Jumalan. Hän kyllä vaivani palkitsee teidän sijassanne. Vielä tänä iltana tulen palvelukseen, tuon mukanani keittoastianikin.

Pastori kummasteli tuota kaikkea yhä enemmän, puhumattakaan Urszinyista, joka samana iltana käydessään toveriansa tervehtimässä sai kuulla päivän tapahtumista. Pastorin kertoessa Adameczin lesken tarjouksen hän jo löi käsiään yhteen:

— Vai Adameczin leski? Tuo vanha noita? Ja vielä palkatta? Jottako Jumala maksaa? Kuule János, ei ole vielä sitä kummaa kuultu että glogovalainen olisi Jumalaa takuumieheksi hyväksynyt. Olet todellakin lumonnut nämät ihmiset.

Pappi hymyili vain itsekseen, syvä hartaus valtasi hänen mielensä. Hänkin ymmärsi ihmeen tapahtuneen. Tämähän kaikki oli niin kummallista, käsittämätöntä. Hän aavisti kuitenkin tämän muutoksen alkusyyn. Oli näet kuultu se rukous, jonka hän oli kirkon kivilattialle polvistuen Jeesuksen edessä rukoillut. Jeesus oli poistanut glogovalaisista itsekkään mielen ja antanut heille kullekin omansa sijaan. Jeesuksen henkäys vielä ilmeni noiden ihmisten kasvoilla ja käytöksessä…

Oli todellakin ihme tapahtunut! — Sateenvarjosta liikkuvia huhuja hän ei kaikkia saanut kuullakaan, ja yleensä hän niille vain nauroi. Hän ei tosin käsittänyt, miten se oli sinne joutunut, olipa tuota hetken ihmetellytkin, mutta sitte hän ei siitä sen enempää välittänyt, asetti sen vain erääseen nurkkaan siltä varalta että oikea omistaja tulisi sitä noutamaan. Vaikka eipä tuo ollut kaiken kaikkiaan edes viidenkolmatta kreutzerin arvoinen.

Mutta tämän päivän tapahtumat eivät vielä tähän loppuneet. Illalla levisi salaman tavoin tieto, että Gongoly Mihalyn, Glogovan pohatan emäntä oli hukkunut Bjela Voda-jokeen, joka rankkasateesta oli paisunut tulvimaan. Onneton vaimo oli mennyt porraspuita myöten toiselle rannalle noutamaan sinne joutuneita hanhiaan, olipa sieltä jo tuonutkin kerran hanhikukon ja mustahelttaisen hanhen kainalossaan, mutta yrittäessään mennä noutamaan vielä kahta luiskahti hänen jalkansa ja hän putosi vaahtopäisnä kuohuvaan koskeen. Herranen aika, aamulla ei siinä kohdassa ohut vettäkään, ainakin olisi vuohi jaksanut sen juoda yhdellä siemauksella, ja puolipäivään mennessä se jo oli paisunut vuolaaksi virraksi, niellen ainiaaksi emäntäparan, kun ei ketään edes sattunut olemaan lähettyvillä. Häntä etsittiin koko iltapäivä, koluttiin kellarit, ladot, ullakot, kunnes virta illalla heitti ruumiin rannalle Lehotan kylän kohdalle.

Sieltä löysivät hänet lehotalaiset ja muuan heistä lähti ratsain tuomaan sanaa Gongoly Mihalylle.

Tapaus synnytti kylässä suurta tohinaa. Suurissa joukoin kerääntyi ihmisiä kadulle keskustelemaan.

— Niin, voittaa se Jumala rikkaatkin!

Klincsok käväisi pappilassakin.

— Ylihuomenna on suuret hautajaiset!

Kellonsoittaja pistäysi, viinaryyppyä palkinnokseen toivoen, kanttorissakin:

— Nyt, herra kanttori, — hän virkkoi, — nyt pankaa kaikki taitonne liikkeelle. Meillä on lihava vainaja. Pitää olla koreat virret.

Kolmantena päivänä olivat sitten hautajaiset. Moniin aikoihin ei ollut niin komeita Glogovassa nähty. Gongoly nouti Lehotankin papin saattamaan, arkku tuotiin Beszterczestä, risti vietiin ensin Kopanyiczaan, puusepän maalattavaksi mustan väriseksi ja että tämä valkoisilla kirjaimilla siihen piirtäisi vainajan nimen ja hukkumispäivän. Kansaa oli saapunut äärettömän paljon, vaikka ilma ei suinkaan ollut kaunis, sillä pastorin lähtiessä täysissä juhlatamineissaan kuoripoikain kanssa surutaloon nousi jälleen yhtäkkiä kova ukkossade, jotta hänen täytyi kiireesti lähettää Kvapka takaisin.

— Menkää joutuun noutamaan sateenvarjo; se on siellä kaapin kupeella.

Kvapka katsoi kummastellen pastoriin. Hän ei näet tiennyt mitä sateenvarjo onkaan.

— No menkää, — toisti pappi hoputtaen, — tuo iso pyöreä, kankainen, joka tavattiin pikku siskoni korin päällä.

— Jo ymmärrän.

Pastori vetäytyi sateensuojaa odottaessaan Majgo Peterin eteiseen, mutta hänen ei tarvinnut kauan vartoa varjoa, jonka pastori kaikkien suureksi kummaksi yhdellä ainoalla kädenliikkeellä työnsi selkoselälleen, jotta se ihan näytti siltä, kuin olisi tuhansia yölepakon siipiä siihen yhteen ommeltu. Sitten tarttui hän varteen ja nosti sen päänsä päälle, lähtien verkalleen ja arvokkaasti astumaan, vähääkään kastumatta. Vaikka sade vinhasti pieksi tuon kummallisen kapineen pintaa, ei se kumminkaan päässyt pastorin ruumiiseen asti; valui vaan sen kuvetta myöten koreasti maahan.

Haudalla kaikki vain sateenvarjoa ihmeissään katselivat. Sekä naiset että miehetkin siitä keskenään kuiskailivat.

Tuon on pyhä Pietari tuonut! Ainoastaan kanttorin kauniit värssyt vetivät hetkeksi yleisön huomiota puoleensa, kuuluipa joukosta jo nyyhkytystäkin, kun hän mitä hartaimmin vainajan nimissä jäähyväissanoja veisasi:

Hyvästi, hyvästi kaikki naapurini,
Lajko Pal, Klincsok György lankoni.

Koko Lajkon perhe alkoi itkeä. Klincsokin emäntä huudahti ihastuneena:

— Herra Jumala, miten koreasti osaakin veisata!

Tämä huudahdus antoi kanttorille uutta intoa ja entistä kimakammin, hartaammin ja tunteellisemmin hän vainajan puolesta hyvästeli nimiltään kaikkia sukulaisia ja tuttavia järjestään. Ainoakaan silmä ei liene enää kuivaksi jäänyt.

Tuskin oli Gongolyn emäntä multiin saatu ja päästy hautajaisten komeudesta puhumasta, niin kylän eukot jo alkoivat, — Herra heidän jaarituksensa anteeksi antakoon, — kertoa, miten leski oli jo haudalla heittänyt helliä silmäniskuja Tyurek Annan puoleen, minkä johdosta sokeakin voi ennustaa etteivät emäntä-vainaan juhlatamineet kauankaan saa naulassa riippua. Ja tuskin olivat vieraat selvinneet hautajaiskestissä saamistaan viinoista, niin jo piti taas uusi hauta kaivaa. Gongolyn emännän perään meni näet pian Sranko János, joka nuorempana oli ahkerasti kosiskellut emäntävainaata, vielä sen jälkeenkin kun tämä jo oli miehelässä. Nyt menivät peräkanaa aivankuin yhdestä tuumasta. Mutta eipä voinut muuta odottaakaan. Joskus ennenkin kerrottiin emännän vainiolla kadonneen ruispeltoon, ja hetkisen perästä oli paikalle ilmestynyt Srankokin ja samoin hänkin hävinnyt ruispeltoon. Sitä jumalatonta ruista! Kasvaa vielä niin pitkäksi, että kykenee peittämään mitä hullutuksia tahansa.

Toinen toisensa perään he nyt siis iankaikkisuuteenkin siirtyivät… Hautajaisten jälkeisenä päivänä tavattiin Sranko aamulla kuolleena vuoteessaan; häneen oli luultavasti iskenyt tuonen "ukonvaaja", halvaus.

Srankokin oli varakas mies, kylän pomoja; hänellä oli kolmisensataa lammasta ja laajat pellot. Hänenkin piti saada komeat hautajaiset. Eikä leski kitsastellutkaan. Itse hän kävi sekä lukkarissa että pappilassa järjestämässä kaikki ihan samaan tapaan kuin Gongolyn emännän hautajaisissa. Maksoi mitä maksoi, mutta Srankon perhe ei ole halvempi kuin Gongolynkaan.

Kaksi pappia pitää olla saattamassa sekä neljä kuoripoikaa mustissa kauhtanoissa, ja kellojen soittoa kaiken aikaa. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Pastori nyökäytteli tyytyväisenä päätään.

— Tehdään niin, tehdään niin.

Pastori laski, kynä kädessä, mitä se kaikki tulisi maksamaan.

— Niin, — puhui Srankon emäntä, mutta ottakaa laskuun, herra pastori, myöskin se punainen, paljoako kalliimmaksi tulisi sen kanssa.

— Mikä punainen?

— Se, jota piditte päänne kohdalla Gongolyn emäntävainaan haudalla.
Sehän oli niin kaunis.

Pastori ei voinut olla nauramatta.

— Sehän on mahdotonta! Oh hoh!

Srankon emäntä kivahti suuttuneena seisoalleen, pää ylpeästi kenossa.

— Minkätähden mahdotonta? Eikö minun rahani ole yhtä hyvää kuin
Gongolyn? Vai kuinka?

— Mutta, hyvä emäntä, silloinhan satoi, vaan huomenna on kaikesta päättäin kaunis ilma.

Srankon emäntä ei kumminkaan niin vähällä perään antanut, osasipa väitellä viisaammin kuin itse pastori.

— Jottako silloin satoi? Nythän voitte siis, rakas, kulta herra pastori, sitä mieluummin ottaa mukaanne sen, niin ei ainakaan kastu kallis kapine. Ja kyllä miesvainaani on sen ansainnut. Kyllä hän oli yhtä arvoisa henkilö kuin Gongolyn emäntäkin. Onhan mieheni ollut lautakunnassakin, onpa kirkollekin tehnyt lahjoituksen, hän kun näet viisi vuotta sitten hankki alttarille nuo koreat kynttilät, ja hänen sisarensa on virkannut sen suuren valkoisen alttariliinan. Se punainen pitää myös olla.

— Mutta minähän joutuisin naurunalaiseksi, jos käyttäisin haudalla sateenvarjoa kirkkaassa päivänpaisteessa. Heittäkää, hyvä emäntä, pois mielestänne nuo hullutukset.

Mutta nyt pillahti emäntä itkemään. Millä tavoin oli hän ansainnut sen häpeän, että Herran palvelija kieltäytyy tekemästä vainajalle kuuluvaa palvelusta, joka olisi jälkeenjääneillekin lohdutukseksi. Mitä ihmiset sanoisivatkaan? Sen sanoisivat että Srankon leski ei antanut miehellensä edes kunniallista hautausta, vaan antoi työntää hänet kuoppaan kuin minkäkin kerjäläisen. — Tehkää nyt niin hyvin, herra pastori, — hän rukoeli, ja pyyhkiessään nenäliinallansa kosteita silmiänsä hypisteli hän sen nurkkaa niin kauan, että siitä solmu aukeni ja sisästä putosi kymmenen florinin seteli.

Emäntä nosti sen lattialta ja asetti kainostellen pastorin pöydälle.

— Lisään vielä tämän, jotta vain tulisi täydet menot, pyydän nöyrimmästi.

Tällä hetkellä pujahti kyökistä sisään Adameczin leskikin kauha kädessä emäntää avustamaan.

— Niin, niin, herra pastori, Sranko oli jumalinen mies. Ne juorut, jotka hänestä ovat liikkeellä, eivät ole totta. Ja jos niissä perää olisikin, kohtaisi tuomio yhtä hyvin Gongolyn emäntääkin, — jolle Jumala rauhan suokoon! Kun kerran sateenvarjo oli toisen haudalla, saattaa sitä käyttää toisenkin haudalla. Taikka jos Jumala vielä on vihainen, on yhdentekevä, vaikka hän olisi sitä vähä enemmänkin, mutta jos hän on leppynyt, ei ole hän tästäkään pahastuva.

— Vai niin, ettekö häpeä puhua moisia tyhmyyksiä. Älkää kiusatko minua moisella taikauskolla! Teidän pyyntönne on suoraan sanoen naurettava.

Mutta eukot eivät vieläkään perään antaneet. "Kyllä meillä on omat tietomme, ei herra pastori pääse meitä pettämään!" — ja niinkauan he pyytelivät ja uikuttivat, kunnes lopulta päätettiin että Sranko Jánoskin siunataan sateenvarjon alla. Pastori sentään tähän lisäsi:

— Jos ei sen omistaja ennen tule sitä noutamaan. Sillä senhän on joku varmaan tänne jättänyt, ja jos sitä tullaan hakemaan, on minun se annettava.

Adameczin leski loi emäntään merkitsevän katseen:

— No, sen puolesta saamme rauhassa olla, sillä sen tuoja käy vain kerran tuhannessa vuodessa täällä maan päällä.

Ei tosiaankaan tullut kukaan sateenvarjoa noutamaan. Vaikka seuraavana päivänä oli mitä kaunein ilma, taivaalla ei pilven hattaraakaan, aukaisi nuori pastori lähtiessään astumaan arkun perässä sateenvarjon ja päätti siunata ruumiin sen alla seisoen.

Paaria, joilla ruumisarkku lepäsi, oli kantamassa neljä vankkaa miestä: Szlavik, Lajko ja rotevat Magatin veljekset. Mutta kaiketi Jumalan sallimasta toinen Magatin veljeksistä kompastui kylän pajan kohdalla kiveen ja kaatui. Siitä taas pelästyi perässä astuva Lajko, menetti malttinsa, horjahti, paaret kallistuivat pahasti ja arkku lensi kivikkoon.

Kuului kova rusahdus, arkku särkyi, kansi aukeni, liikahtipa virkattu kasvojenpeitekin, ja nyt tuli näkyviin kuollut, joka ankaran sysäyksen johdosta heräsi valekuolleista, liikahti syvään hengittäen ja huudahti:

— Herra Jumala, missä minä olen?

Kovasti siinä hämmästyttiin, ihan ihmeissään olivat ihmiset. Sepästä saatiin sentään patjoja ja päänalusia, pihasta saatiin raudoitettavana olevat työrattaat, joihin tehtiin sija kuolleelle, jonka Jumala erityisen ihmeen kautta oli henkiin herättänyt. Ja nyt muuttui äskeinen surusaatto Jumalaa ylistäväksi juhlakulkueeksi; virsiä veisaten saatettiin kotiinsa kunnon Sranko János, joka matkalla toipui siihen määrin, että kotona jo kohta pyysi ruokaa.

Hänelle tuotiin maitoa. Hän puisti vain päätään. Lajko ojensi hänelle viinahaarikan, joka oli täytetty hautajaisia varten. Jo mies hymyili.

Satu sateenvarjosta sai oikeastaan tästä merkkitapauksesta alkunsa, ja nyt se levisi kauas salojen taakse yli pilviin kohoavien vuortenkin, yhä loitommaksi, kasvaen, nuortuen, yhä uusilla yksityisseikoilla kullattuna.

Kun kallioissa tavattiin joku omituinen syvennys, oli se varmaan pyhän Pietarin jalan jälki, ja kun jossain nähtiin oudonvärinen kukka, oli pyhän Pietarin sauva siihen koskettanut. Kaikesta, niin kaikesta päättäen oli pyhä Pietari vastikään käynyt Glogovassa. Ja sehän on, hyvät ihmiset, tärkeä tapaus.

Salaperäisyyden ihmeloiste valaisi siis tätä sateenvarjoa. Se juuri siinä oli hämärää, miten se oli joutunut pikku Veronkan korin päälle. Muuta ei tarvittukaan. Taikausko etsii hämäryyttä, hämäryys taas vetää taikauskoa puoleensa. Näiden kahden saalisna oli tuo nukkavieru sateenvarjo.

Kauas levisi sen maine. Pitkin Bjela-Vodan varsia slovakit siitä kertoivat paimennuotioittensa ääressä tai kehruutalkoissa asioita, jotka vaikuttivat heidän mielikuvitukseensa ja kohottivat heidän innostustaan, mitä kummallisimpia ja omituisimpia seikkoja. Oli muka nähty tuo tuttu pyhä Pietari, taivaan portin vartija tuomassa sateenvarjoa, ettei papin pikku sisko kastuisi. Mitenkähän vanhus laskeutui taivaasta maan päälle? Istui varmaankin jonkun pilven longalle, ja se laski hänet koreasti alas vuorenkukkulalle.

Vielä kerrottiin myöskin sateenvarjon ihmeellistä vaikutuksista, miten muuan kuollutkin oli sen nähtyään herännyt henkiin, ja näin levisi kertomus yhä laajemmalle, temmaten mukaansa myöskin Glogovan papin ja tämän pikkusisaren nimet. Kukapa miekkonen senkin neitosen kerran puolisokseen saapi! — Kun joku varakkaampi mies kuolee kymmenennessäkin kylässä, noudetaan sinne János pastori virkapuvussaan ynnä pyhä sateenvarjo, josta on tullut oikea pyhäinjäännös. Mutta häntä ei viedä ainoastaan hautajaisiin, vaan myöskin sairaita ripittämään kahdenkin päivän matkoille, sillä välipuheella että hän levittä sateenvarjon sairaan ylitse tätä ripittäessään. Aivan varmasti se auttaa; sairas joko paranee, taikka jos ei paranekaan, tulee ainakin autuaaksi.

Parikunnatkaan, jotka tahtovat parempia vihkiäisiä, — ja sitähän ne aina tahtovat, — eivät tyydy siihen, että heidän oma pappinsa heidät vihkii, vaan tekevät lisäksi pyhiinvaellusretken Glogovan kirkkoon, antaakseen siellä vielä sen sateenvarjon alla toisilleen kättä. Silloin se vasta tepsii. Kellonsoittaja Kvapka pitää tuota kangassientä heidän päänsä päällä, ja aina siitäkin heruu pientä hopearahaa hänen taskuunsa. Mitä taasen tulee Glogovan pastoriin, valuu hänelle rahaa ja lahjoja aivankuin säkin suusta kaataen.

Ensimmältä hän kyllä esteli, mutta vähitellen hän alkoi itsekin uskoa että tuo sateenvarjo, joka kävi päivä päivältä yhä enemmän kuluneeksi ja nukkavieruksi, todellakin oli Jumalan lähettämä. Eiköhän se vain tullutkin suorana vastauksena hänen rukoukseensa pikku tytön suojaksi. Siitähän johtuu koko hänen hyvinvointinsa ja varallisuutensa, kuten hän oli rukoillutkin.

"Herra Jeesus" — niin oli hän sanonut tuona surullisena aamuna — "tee minulle ihme, jotta voisin kasvattaa lapsukaisen."

Ja kas, ihme on tapahtunut. Rahaa, hyvinvointia, rikkautta vuotaa vanhasta paikatusta sateenvarjosta, aivankuin olisi se sadun ihmekaritsa, joka itseänsä ravistellessaan sirotteli kultia villastansa. Sateenvarjon maine saapui korkeampiinkin piireihin. Hänen ylhäisyytensä Beszterczen piispakin kävi uteliaaksi ja kutsutti eteensä papin sateenvarjoineen. Tutkittuaan sitä ja kuultuaan kertomuksen sen ilmestymisestä hän virkkoi, hartaasti silmiänsä ristien:

— Deus est omnipotens, Jumala on kaikkivaltias.

Tämä tiesi sitä, että hänkin uskoi sateenvarjoon.

Muutaman viikon kuluttua piispa toimi asiassa muutakin. Antoi János pastorille määräyksen että hän ei tästäpuolen saa säilyttää tätä pyhäinjäännöstä luonaan, vaan kirkossa muiden pyhien esineiden kanssa.

Tähän János pastori kuitenkin oitis vastasi että puheena oleva sateenvarjo oikeastaan kuului hänen alaikäiselle sisarelleen Bélyi Veronkalle ja ettei hänellä ollut oikeutta sitä myydä eikä kirkolle luovuttaa. Mutta kun tyttönen tulee täysivaltaiseksi, on hän varmaankin lahjoittava sen kirkolle.

Joka tapauksessa tuotti sateenvarjo suurta hyötyä pastorille, joka ennen pitkää hankki itselleen karjaa ja vetojuhtia sekä rupesi harjoittamaan laajaa maanviljelystä, rakensipa itselleen muutaman vuoden kuluttua sievän kivitalonkin, sekä käytti vaunuja ja kaksivaljakkoa matkoillaan. Glogovan kuntakin sen kautta kohosi. Kesäisin saapui sinne suurissa parvissa vallasnaisia läheisistä kylpylaitoksista, kreivittäriäkin — useimmiten sentään vanhoja kreivittäriä — lukeakseen edes yhden rukouksen sateenvarjon alla. Näitä varten rakennettiin erityinen vieraskoti vastapäätä pappilaa, nimeltä "Ihmeitätekevä sateenvarjo". Lyhyesti sanoen Glogova alkoi silminnähtävästi kohota; kuntalaiset alkoivat monien matkustavaisten tähden hävetä vanhaa kellotapuliansakin ja rakensivat kirkkoonsa uhkean peltikattoisen tornin, hankkien siihen kaksi uutta kelloa Beszterczestä. Tuonelasta palaamisensa muistoksi Srankó János antoi leikata puusta ihmeen kauniin pyhän Kolminaisuuden patsaan kirkon ovipieleen. Kotiopettajatar — János pastori oli näet sittemmin ottanut Veronkaa varten oikean hattupäisen opettajattaren — istutti pappilan pihan täyteen georgiineja ja fuksioita, jommoisia kukkia glogovalaiset eivät koskaan ennen olleet nähneet. Kaikki muuttui siellä somemmaksi ja siistimmäksi, lukuunottamatta Adameczin leskeä, joka oli käynyt yhä vain rumemmaksi. Olivatpa glogovalaiset tulleet niinkin ylpeiksi, että he pyhäiltoina, kun oli joutilasta aikaa kaikenmoisia rupatella, alkoivat puhua siitäkin, että pitäisi Glogovaan rakentaa kalvaaria, pyhiinvaelluspaikka, jommoinen oli Selmeczissäkin, jotta toivioretkeläiset tänne tullessaan toisivat heille rahaa ja synnyttäisivät vilkkaampaa liikettä.

TOINEN OSA.

GREGORICSIT.

TAHDITON GREGORICS.

Useita vuosia ennen kertomuksemme alkua asui kuninkaallisessa vapaakaupungissa Beszterczebányassa muuan Gregorics Pál niminen mies, jota yleensä sanottiin tahdittomaksi, vaikka hänen elämänsä pääharrastuksena oli elää kaikille mieliksi. Gregorics Pál kosiskeli kansansuosiota, joka on kaunis, keikaileva neitonen, mutta tapasi aina kritiikin, joka taasen on vanha vihainen, kierosilmäinen noita.

Gregorics Pál oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen, täsmälleen yhdeksän kuukautta hautajaisista lukien, menetellen siis jo silloin tahdittomasti äitiänsä kohtaan, joka muuten oli sangen kunniallinen nainen. Jos hän olisi syntynyt edes muutamia viikkoja aikaisemmin, olisi hän ituunsa tukahuttanut monet ikävät juorut. Mutta eihän Gregorics Pál sille mitään voinut, ja toiset elossa olevat Gregoricsit päivittelivät sitä, että hän ollenkaan oli syntynyt, kun näet täten oli tullut yksi perillinen lisää.

Lapsena hän oli kitulias; toiset Gregoricsit, hänen täysikasvuiset velipuolensa yhä toivoivat hänen kuolevan, mutta hänpä ei kuollutkaan — hän näet oli kun olikin jo ennakolta tahdittomaksi määrätty — vaan voimistui, tuli täysi-ikäiseksi ja otti omaan haltuunsa perintönsä, mikä suurimmaksi osaksi oli äitivainajan osuutta, josta eivät ensi aviosta syntyneet lapset saaneet mitään, eikä se ollut niinkään pieni, vaikka ei tosin isänkään jättämä perintö ollut vähäpätöinen, sillä vanha Gregorics oli viinikauppiaana kerännyt sievosen omaisuuden. Siihen aikaan oli näet helppo rikastua sillä kaupalla niillä seuduin. Viiniä oli viljalti, mutta juutalaisia ei ensinkään. Nyt viinikauppiailta usein puuttuu oikeata tavaraa, mutta Garam-joen vettä kyllä sensijaan löytyy.

Luonto oli Gregorics Pálille antanut kesakoiset kasvot ja punasen tukan, josta ihmiset tekevät yleensä sen johtopäätöksen, että kaikki punatukkaiset ovat häijyjä luonteita. Gregorics Pál tahtoi toki osoittaa olevansa hyvä mies. Tuollaiset puheenparret ovat vain vanhoja astioita, joissa entiset sukupolvet ovat keitoksiaan keittäneet. Ainakin yhden noista rähjistä Gregorics Pál tahtoo särkeä. Hän on oleva niin hyvä kuin vehnäpulla, niin sulava kuin voi, jota saattaa levittää yhtä hyvin mustalle kuin valkeallekin leivälle.

Hän teki vahvan päätöksen olla hyvä ihminen, oikein miellyttävä mies; hänen elämänsä päämääränä oli saavuttaa kanssaihmisten rakkautta.

Ja uskollisesti hän päätöstään noudattikin; mutta mitäs siitä, kun joku häijy henki aina kulki hänen edellään johtamassa ihmisten mieliä niin, että he aina arvostelivat nurjasti hänen kaikkia tekojaan.

Kun hän saavuttuaan kotiin Pestistä, missä hän luki lakitiedettä, ensi kerran poikkesi myymälään ostamaan itselleen hienoja havannasikareita, pääsivät pahat kielet heti liikkeelle.

— Tuo veitikka imeskelee neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Niinkö pitkällä sitä jo ollaan? Sehän on kauhea tuhlari! — Saadaan nähdä että se mies vielä kuolee vaivaistalossa! Jospa voisi isävainaja nousta haudastaan ja nähdä hänen polttavan neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Herranen aika! Ukko sekotti tupakkaansa kuivatulta potaatinlehtiä ja kostutteli sitä kahvisakalla, jotta se hitaammin palaisi.

Gregorics Pál sai kuulla, että hänen kalliit sikarinsa olivat synnyttäneet pahennusta pikku kaupungissa ja rupesi heti käyttämään halpoja kahden kreutzerin sikareja.

Sekään ei ihmisille kelvannut.

— Tuo Gregorics onkin oikeastaan kelvoton kitupiikki. Vielä suurempi lurjus kuin hänen isänsä. Hyi sitä häijyä ahneutta!

Gregorics Pál oli sangen pahoillaan siitä, että häntä pidettiin saiturina, ja ensi tilaisuudessa, saapuessaan hyväntekeväiseen iltamaan, — ne olivat vapaaehtoisen palokunnan tanssiaiset, jonka korkeana suojelijattarena oli itse yli-ispaanin rouva ja joihin sai lunastaa jäsenlipun "korotetuillakin hinnoilla", — hän suoritti kaksikymmentä florinia yhdestä kahden florinin lipusta, ajatellen itsekseen: minäpä näytän, ettei Gregorics Pál ole mikään kitupiikki.

Mutta nytpä juhlan hommaajat jälleen kuiskaamaan:

— Gregorics Pál on pöyhkeilevä, tahditon ihminen.

Olipa heillä syytäkin suuttua.