TAIKAVIITTA
Kirj.
Kálman Mikszáth
Suomentanut
Urho Kivimäki
Kariston 1 markan romaaneja 22
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917.
1.
Hupsuja ovat ne kaupungit, jotka voivottelevat: "Olemme paljon kärsineet, meillä ovat turkkilaiset vuosisadan, pari asustaneet." Kaikkein pahimmin ovat ne kaupungit kärsineet, joita eivät turkkilaiset, eivät labantsit eivätkä kurutsit [Labantsit ja kurutsit olivat unkarilaisia palkkasotureita.] ole miehittäneet ja jotka ovat yrittäneet tulla toimeen omin voimin kuten Kecskemet; siellä, minne joku taisteleva sotapuolue asettui, siellä vallitsi, ryösteli vain yksi puolue, muut eivät uskaltaneet sinne pyrkiä, mutta missä ei ainoakaan asustanut, sinne samoili koko maailma.
Jonakin päivänä pälkähti Budan pashan päähän hieman veroittaa ihmiskuntaa. "Poikani, Dervish beg, kirjotapa Kecskemetin tuomarille!" Ja heti paikalla lähti kirje, jonka vuolaasta kaunopuheisuudesta ei puuttunut peräkaneettia; "Kysymyksessä on päänne!"
Mutta eipä Szolnokin Mustaf begkään menetellyt toisin, sillä hän niinikään veroitti Czeglediä, Körösiä, Kecskemetiä ja ympäristön kyllä. Joka siunattu viikko hän sälytti heidän kannettavakseen uusia taakkoja kirjoittaessaan: "Nämä käskyohjeet pitää teidän hevosin viedä jokaiseen kaupunkiin, joka kylään ja toimia niiden mukaan."
Hänen armonsa, urhokas herra Emerich Kohary luotti samaten äveriäihin kaupunkeihin, ja keisarin nimessä hän lähetti Szecsenystä määräyksiä, eikä edes Gacsln piirituomari, hänen armonsa herra Johann Darvas ollut laiska heitä ahdistelemaan, jos kurutseilta mitä puuttui. Kaiken lisäksi oli vielä raitteja harhailevia tatarilaumoja ja kaikenkarvaisia hajajoukkoja, jotka työskentelivät omiin nimiinsä. Ja kaikkiin näihin piti olla ystävällisissä suhteissa!
Kecskemetissä pidettiin jo siihen aikaan kuuluisia markkinoita. Mikä silmää hiveli, kielelle maistui, sen kasasivat turkkilaiset, saksalaiset ja unkarilaiset kauppiaat tänne, ja markkinoilla oli aina surullinen loppu, sillä juuri kun kaikki oli parhaassa käynnissä, kohosi pölyiseltä kujalta pilvi, tuli kurutsi tai turkkilainen tai välähti kuin salamana labantsijoukko ja hävisi kalleimmilla tavaroilla sälytettynä jälleen tomupilveen.
Mutta ylväs kaupunki sai niellä karvaat pillerit, sillä jos turkkilaiset olivat teltit ryöstäneet, niin hyökkäsivät labantsit nyt suurin vaatimuksin sen kimppuun.
Kaupungin oli viivyttelemättä korvattava kauppiaiden vahingot, muuten syttyi melske; kun labantsi ryösti, oli kecskemetiläis-paroilla sama pulma esillä, sillä silloin vaativat kurutsit ja turkkilaiset vahingonkorvausta omille kauppiailleen, ja nämä vaatimukset nousivat miltei aina tuhanteen kultakolikkoon.
Turhaan huokaili ylituomari Johann Szucs: "Mistä ottaa, mistä? Meillähän ei ole Kremnitzin kultakaivosta, allammehan on vain hiekkakenttä, hiekkaa hamaan helvettiin asti."
Vihdoin kävi tilanne toki aivan sietämättömäksi, pidettiin ankaria neuvotteluja, sitten menivät nuo kunnon porvarit palatinin luokse, joka herra Paul Feketen kertomuksen mukaan joutui varsin pahalle tuulelle, kun he näet ilmoittivat hänelle, että heillä oli esitettävänä muuan pyyntö.
"Älkää vain pyytäkö paljoa, sillä en suostu sellaiseen."
"Sikäli emme pyydä mitään suurta, että meille itsellemme on jo liiaksi siinä, mitä meillä on."
"Valde bene, valde bene", arveli palatini myhäillen.
"Pyydämme teidän armoanne ottamaan meiltä meidän markkinamme."
Palatini tuumaili, yskähti. "Hm, amici, kunnon hallitus ei koskaan ota ihmisiltä sellaista, mistä ottajalle ei ole minkäänlaista hyötyä."
Kuitenkin kaikitenkin julkaistiin pian keisari Leopold I:n määräys, että Kecskemetin markkinat siitä pitäen olivat lopussa. Tietysti raivostuivat nyt sekä turkkilaiset että kurutsit, yhtä ankarasti kummatkin. "Nuo kurjat filistealaiset riistävät meiltä sivutoimemme." He saivat nyt eriskummaisia päähänpistoja. Pääsiäisviikon edellisenä mustana sunnuntaina tulla tupsahti kuuluisa kurutsipäällikkö Stefan Csuda joukkoineen kaupunkiin. He karauttivat suoraa päätä pääluostariin. Täällä antoi johtaja väelleen seuraavan käskyn: "Älkää kajotko mihinkään, lapset, mutta luostarin esimies teidän pitää vangita, sillä hänet he kyllä lunastavat meiltä." He sieppasivat todella esimiehen, paksun isä Brunon, istuttivat hänet muulin selkään, muulin, joka tähän asti oli ollut luostarin puutarhan uskollinen työmies, vesiastioiden hilaajana. Ja jottei sadatteleva, sätkivä isä keikahtaisi Burin selästä (Buri oli muulin nimi), sitoivat he hänet köysin ja remelein… He eivät pettyneetkään laskelmissaan. Järkyttävä hämminki valtasi katoliset uskovaiset. Paul Fabianin leski, kyssäselkä Julia Galgoczi ja kuihtunut Klara Bulki alkoivat heti isä Litkein johdolla kerätä lunnasrahaa, kulkien talosta taloon. "Lunastakaamme isä Bruno parka vapaaksi. Hän on pääsiäispyhiksi valmistanut oivallisen saarnan, siitä emme saa jäädä osattomiksi." Haalittiin kokoon sata kultarahaa, nämä mukanaan lähtivät naisten valtuutetut matkalle kurutsileiriin: senaattori Gabriel Porossnoki, kuraattori Johann Babos ja vaunuseppo, herra Georg Doma.
Monet seikkailut ja kommellukset koettuaan löysivät he vihdoin Stefan Csudan, joka heille kiivaana ärjyi: "Olette kecskemetiläisiä, eikö niin? No, mitä tahdotte?"
"Olemme saapuneet noutamaan hänet", uskalsi hurskas Babos luoden pienet harmaat silmänsä ylös taivaaseen.
"Kumman, muulinko vai esimiehen?" ilkkui hyvätuulinen Stefan Csuda.
"Molemmat, jos hinnasta sovimme", sanoi herra Porossnoki.
"Henkiherra ei juuri mihinkään kelpaa, muulia voimme kyllä käyttää. Se kantaa selässään suurta rumpua."
Tämä kurutsin selitys valoi hyvää mieltä kunnon kecskemetiläisiin, sillä jos hengenmies ei mihinkään kelpaa, voi hänet lunastaa huokealla, ja he nyykäyttivät hyväksyvästi päätänsä.
"Paljonko olemme siis velkaa kunnianarvoisuudesta?"
"Voitte saada hänet kolmella kultakolikolla."
Kolme miestämme katselivat toisiinsa hymyillen, he ikäänkuin virkkoivat toisilleen: "halvalla, kovin halvalla tosiaankin!" Porossnoki työnsi syrjään sinisen viittansa liepeen ja meni taskuunsa ottamaan nuo kolme kultarahaa. "Kas tässä. Ottakaa, herra!"
Kurutsipäällikkö sysäsi senaattorin käden sivulle. "Hengenmiehen toi tänne muuli, nyt saa hengenmies viedä muulin mukanaan. Niin on asia, ilman muulia ei synny kauppoja."
"Hiisi vieköön", arveli senaattori rattomielin. "Minkä lunnasrahan suoritamme muulista?"
"Sen tinkimätön hinta on", vastasi Csuda jokaista sanaa korostaen, "satayhdeksänkymmentäseitsemän kultakolikkoa".
Porvareissa veri aivan salpautui, piskuinen Babos vilautti katseen kurutsiin, leikkiäkö tuo lasketteli, mutta nuo ahavoittuneet kasvot olivat nyt sangen vakavat ilmaistuaan tähän asti hymytuulta. Kecskemetiläiset eivät silti hellittäneet.
"Varjelkoon, herra, tehän pyydätte muulista rahasummaa, jolla voisi ostaa neljä arabialaista ratsua. Luovuttakaa meille hengenmies erikseen. Lunastamme mieluummin joskus toiste muulin", lopetti herra Babos.
Nyt otti herra Georg Doma jälleen ajaakseen diplomaattisia neuvotteluja. Hän arveli, että arvoisat isät eivät tästälähin enää voineet käyttääkään muulia, senjälkeen kun siitä oli tullut epäilyttävä olento, joka oli jo ollut leiripalveluksessa protestanttisessa joukko-osastossa.
Terävin äly oli sentään herra Porossnokilla, sillä hän huomasi heti, että kurutsipäällikkö tahtoi saada esimiehestä kaksisataa kultarahaa ja että muulijuttu oli vain naljailua. Hän kalvoi esiin kukkaronsa, tavanomaisen sukan, ja antoi kullan kulista. "Sata virheetöntä kappaletta, ei kolikkoakaan enempää. Joko viemme kullan mukanamme kotiin tai esimiehen. Riippuu teistä, urhon herra."
"Mahdotonta", ravisteli tämä päätään.
"Muistelkaa", ehätti Babos, "että herramme Kristus myytiin kolmellakymmenellä hopeapenningillä. Eikö isä Brunosta siis riittäisi sata kultarahaa?"
"Älkää raamatullistuttako asiaa", huusi kurutsi; "tosin myytiin Vapahtajamme kolmellakymmenellä hopeapenningillä, mutta te ette tiedä, millä summalla kristikunta olisi hänet kuolemasta lunastanut".
Tällaisessa sanasolmuilussa kaupat vihdoin päätettiin sataan dukaattiin, jotka Csuda yksitellen tarkasteli, ettei ollut mitään jyrsitty; sitten hän kilisten niitä tutkiakseen, helähtäisikö niistä ehkä siebenbürgiläinen ääni (niihin aikoihin näet oli siellä rahanväärentäjiä). Kaikki tuli niin kuntoon, ja nyt luovutti hän huostastaan laihtuneen isä Brunon, jota lähetystö nyt alkoi riemukulussa saattaa kotiin.
Mutta pitkää aikaa ei heidän iloansa kestänyt, sillä kun he lähestyivät kotikontuja, lähdettyään vastikään Nagy-Körösistä, jonka talot vielä iltausvassa häämöittivät, vilahti oikealta esiin Kecskemetin tuomiokirkon hoikka torni ja tuprahti edessä yhä lähenevä pölypilvi. "Mitä lempoa tuo on?" kyselivät miehemme toisiltaan.
"Ilmeisesti on tulossa juhlakulkue meitä vastaan. Pidetään puhe reverendissimukselle, tietysti sellainen pidetään. Eipä haittaa, vaikka hieman valmistaisi vastauspuhetta."
Isä Brunon silmissä kimmelsi kyyneliä. "Rakkaat seurakuntalais-pahani rakastavat minua hirveästi. Kuka pitänee puheen? Todennäköisesti kaunopuheinen isä Litkei. Niin, niin. Näen jo hänet. Hän se on, ensimäisenä. Olen koira, ellei se ole hän."
Isä Brunon ei tarvinnut olla koira, sillä se oli todellakin isä Litkei; hänen jättiläishahmonsa voi jo kaukaa tuntea, — hänen seuralaisensa eivät tosin olleet juhlakulkueväkeä, vaan turkkilaisia sotilaita. Heitä johti Ali Mirze aga, se hirsipuujoudukas. "Hyvää ehtoota, hyvää ehtoota", huusi hän ajaessaan matkalaistemme ohi, "kuljetatteko hengenmiestä kotiin, te kelpo ihmiset? Niinpä mekin omaamme."
Aga virnisteli, munkki Litkei toisteli Jeesuksen nimeä, isä Bruno viittoili hänelle nenäliinallaan. "Sinutkin me kyllä lunastamme, rakas poikani."
Kotiuduttuaan hän ensi töikseen kutsuikin seurakuntansa koolle. Paul Fabianin leski, kyssäselkänen Julia Galgoczi ja kuihtunut Klara Bulki kulkivat jälleen armeliaiden ihmisten ovilla. "Älkää antako munkki-raukan sortua kurjan pakanan käsiin. Mitä kristikansa meistä ajattelisikaan!" Ellei kukkaro tällöin avautunut, lisäsi rouva Fabian:
"Entä mitä virkkaisi siihen Nagy Körös?" [Nagy Körösin ja Kecskemetin välillä on jo vuosisatoja ollut pikku kilpailuja.]
Näiden sanojen johdosta kaivoi jokainen harras kecskemetiläinen kaksikymmentänsä esiin, ja munkki Litkeikin noudettiin kotiin. Mutta juttu ei päättynytkään tähän, sillä kaupankäynti hengenmiehillä tuli niin tavanomaiseksi, että minkä joukonjohtajan tahansa tarvitessa hieman rahaa hän heti antoi määräyksen: "Täytyy noudattaa tänne joku Kecskemetin hengenmiehistä", (sillä oli jo määrätty hinta rahamarkkinoilla). Jonkun aikaa hurskaat porvarit lunastelivat heitä, kunnes herra ylituomari Johann Szucs itse, kaupunkinsa riistäntää surkeillen, teki siitä lopun seuraavin jumalattomin selityksin: "Kun Jumala kerran sallii palvelijansa joutua ryöstettäviksi, miksemme sitä sietäisi? Onhan heidän Herransa lopultakin ensikädessä velvollinen heitä auttamaan."
Jokunen munkki jäi tällöin rosvojen niskoille, ja seurauksena oli, että hengenmiesten arvo aleni nollaan ja valtaajaherrat alkoivat tähystellä uutta saalista. Heitä olikin mahdoton nolata. Pietari — Paavalin päivänä murtautuivat Szolnokin turkkilaiset kaupunkiin ja riistivät kirkosta palaavien vaimojen seasta ylituomarin nuoren vaimon ja Georg Doman rouvan. Kaupunki kuohui. "Nyt ei olekaan kyseessä enää kujeilu, hiisi vie!" Sillä keinottelu papeilla, eihän se nyt vielä ollut niin häijyä. Eihän heillä ollut hätää turkkilaisten parissa ollessaan. Mutta rouvat! Onhan se aivan toista. Tuhat tulimmaista, eihän rouvia käy niin piteleminen!…
Johann Szucs katkeroitui niin, että luopui paikalla ylituomarinvirastaan ja myytyään kivitalonsa lähti Georg Doman kanssa emäntiä noutamaan. Herra Szucs pulitti aviosiipastaan kaksisataa dukaattia.
Georg Doma tarjosi vain viisikolmatta dukaattia, jos hänen vaimonsa päästettäisiin kotiin, sata, jos hänet pidettäisiin, mutta ainiaaksi — hän voisi näet silloin hankkia itselleen uuden.
Zülfikar aga tuumaili hetken ja virkkoi sitten surullisena: "Ota vain vaimosi, ystäväni."
Sillävälin oli Kecskemetin vallannut hurja kauhu. Kurutsitkin olivat saapuneet ja ryöstivät häistä Thomas Veghin neitseellisen tyttären Viczan, juuri kun tämä pyöri lattialla nuoremman Mikael Nagyn kanssa. Mitä tästä kaikesta tulee, herra ja luoja? Tänään tai huomenna riistetään kodeista kalliit emännät!
Kalgaun sulttaanikin tiedoitti jälleen, että hänen osalleen piti tulla kymmenen ihaninta naista. Ja Budan turkkilaiset voivat saapua hetkellä millä hyvänsä. Vaikka silloisista Kecskemetin tyttäristä ei laulu vielä kertonutkaan: "Joka vain mies on, hän noutaa morsiamensa sieltä", olivat ne silti jo aika uhkeita. Sitä eivät Körösinkään nuorukaiset kieltäneet. Ei tarvinne siis ihmetellä, että epätoivo oli yleinen. Tilanne oli samanlainen kuin sadun tuomituissa kaupungeissa, missä seitsenpäinen lohikäärme vuoron perään ahmasti kaikki neidot. Kenen on seuraava vuoro? Tämä tietämättömyys oli kuin näkymätön nuoransilmukka, jonka itsekukin tunsi kaulansa seutuvilla. Kymmenesti päivässä kauhistui yksi ja toinen kauppias näkemäänsä pölypilveä, ja kun Talfaja metsän kuivat puut öisin alkoivat ähistä, luulivat he siinäkin kuulevansa lähestyvien laumojen töminää: "Ah, ne lurjukset tulevat taas."
Iltasin ristivät rouvat pienet kätensä ja rukoilivat palavasti kaupungin suojeluspyhimystä, pyhää piispa Nikolausta. Ehkä hän voisi tehdä jotakin koukkusauvallaan, joka oli kaupungin sinetissä.
(Luulen, että näihin rukouksiin sisältyi — sub clausula — seuraavaa: "Mutta jos Jumalan tahto niin on, niin salli, oi Herra, Csudan husaarien tulla mieluummin kuin koirankuonolaisten tatarien tai Budan turkkilaisten.")
2.
Mieliala kasvoi yhä katkerammaksi. Kaupungin asiat näyttivät yhä huonommilta. Oikeustoiminta taukosi, sillä tuomareja ei voitu saada puuttumaan mihinkään, vaikka Kecskemetissä tavallisesti pidettiinkin "etsikkokäräjät". Nyt muodostivat torille kokoontuneet vieraat oikeusistuimen.
Mutta kun nyt Johann Szucs luopui ylituomarin sauvasta, ei ollut ketään siihen tarttumaan. Ei kukaan ollut niin päätön!
Saada päivittäin neljä, viisi määräystä, joissa kaikissa esitettiin mahdottomia toivomuksia ja joissa kaikissa oli ystävällinen peräkaneetti: "Sillä muussa tapauksessa teilautan sinun armosi" — ja kun maailma kerta kaikkiaan oli hullu, täytetään tällainen uhkaus myöskin. Ihmiset voivottelivat ääneensä: "Joko muutamme täältä pois, tai kuolemme tänne, mutta näin emme voi kauempaa elää. Jotakin täytyy tehdä."
"Mutta mitä? Turkkilaisiahan emme voi maasta ajaa, koska itse keisarikaan ei siihen pysty."
Senaattorien neuvotellessa tähän suuntaan kaupungintalolla, huusi äkkiä muuan ääni avoimesta ikkunasta huoneeseen: "Mutta minä sanon teille, ettei turkkilaisia pidäkään kartoittaa, vaan pitää heidät noutaa tänne."
Senaattorit katsahtivat kaikki ikkunaan. "Kuka on se hullunhurja? Ken puhuu tuolla ulkona?"
"Kraatari Lestyakin poika."
"Kuinka tohtii hän sekaantua keskusteluumme", ärähti Martin Zaladi vihastuneena ja viittasi heitukalle. "Sulkekaa ikkuna!"
Gabriel Porossnoki hypähti pystyyn kuin sähköiskun saaneena. "Mutta minä sanon, ettei tuota nuorta miestä saa karkoittaa, vaan kutsukaamme hänet tänne kuulustellaksemme häntä."
Vakaat kaupunginisät ravistelivat päätänsä, eivät toki sentään uskaltaneet arvokkainta senaattoria vastustaakaan, vain Kristoffer Agoston murisi: "Isä on hupsu, ja poika niinikään. Ylioppilaaltako me neuvoja pyytämään? Niin, mutta hänellä sentään on pätevyyttä."
"Mitä?" kysäisi utelias Frans Kriston.
"Consllium abeundi… hahahaa. Hänet on karkoitettu Grosswardeinista. Niin, hän neuvokoon meitä. Meitä ei muutenkaan suurin kunnioiteta, eipä meidän arvomme siitä paljoakaan alene."
Sitten hän kertoi, että isä oli tylsämielinen. Hiljattain lähetti
kunnon isä Bruno hänelle takkinsa puhdistettavaksi rasvapilkuista.
Hän poistikin ne, mutta niin, että leikkasi ne saksilla pois. Isä
Bruno-parka oli saada halvauksen.
Gyuri Pintyö, heitukka, oli sillaikaa hengästyneenä tuonut nuoren Lestyakin huoneeseen. Hän oli sorea, solakka nuori mies, jolla oli harjantiheä tukka.
"Poikani", puhui Porossnoki kohteliaasti, "vastikään huusit jotakin, mikä osui korvaani. Selitähän lähemmin."
Maks Lestyak ei hätääntynyt, hän sorvasi sanansa selviksi ja ymmärrettäviksi. "Olen todellakin tuuminut, ylhäiset herrat, etteivät niissä olosuhteissa, missä rakas kotikaupunkimme nykyisin elää, etteivät kuolleet pykälät, kirjalliset vakuutukset ole suurenarvoisia. Sata kertaa arvokkaampi olisi elävä beg, joka keskellämme asuen vapauttaisi meidät varsin monesta pikkuikävyydestä. Olemme vapaa kaupunki, jalot herrat, mutta meidän vapautemme on kahleista taottu. Etsikäämme tyranni, jotta voisimme elää."
Senaattorit katselivat toisiaan kummissaan, ihastuneina. Sellaisia kauniita lämpimiä sanoja he eivät olleet pitkään aikaan kuulleet, niin kaunis, sointuva ääni ei ollut tässä salissa koskaan kajahdellut. Aamusta alkaen he ovat täällä istuneet, neuvottomina, ja katso, nyt oli kuin olisi odottamatta soihtu sytytetty pimeydessä valaisemaan.
"Eläköön!" kiljahti Mateus Puszta. "Se on viisaan puhetta."
"Hän on oikeassa", virkkoi harmaantunut Georg Pato viittansa ketjuja hypistellen, "hän on keksinyt puhtaan jyvän akanoiden seasta".
Senaattori Porossnoki nousi tuoliltaan, astui Maks Lestyakin luokse ja taputti häntä olalle. "Nuori mies, sinulla on tästäedes yksi ääni", sanoi hän juhlallisesti. "Istukaa keskeemme, herra Mikael Lestyak." (Vihreän pöydän ääressä olikin yksi tuoli tyhjänä: Johan Szucsin )
Nämä sanat saivat intomielen puhkeamaan. Unkarilaiset rakastavat yllättäviä käänteitä, ja tässähän oli nyt sellainen. Kaupunginisät ponnahtivat pystyyn puristamaan nuorukaisen kättä. Kristoffer Agostonkin mutisi leppyneenä Frans Kristonille kuiskaten: "Kunpa hänellä vain ei olisi isänsä piirteitä! Hänen isänsä tuli slovakkina Kecskemetiin sandaaleissa."
"Sitäpä ei pojasta lain huomaa."
Jokainen voikin eräästä lääkeopillisesta ammattilehdestä lukea äsken, että jos valkoihoisen haavan (lääkärien kielessä: ihoyhtenäisyyspuute) paikkaa neekerin nahalla, tuo pieni musta iholaikka muuttuu vähitellen vaaleaksi ja päinvastoin valkoinen paikka tulee neekerin ihossa mustaksi. Tällaista muutantaa on vuosisatojen vieriessä tapahtunut myöskin suurissa unkarilaisissa kaupungeissa. Vieras suku toisensa jälkeen sulautuu unkarilaiseen, saapa vielä ympäristönsä värinkin. Räätäli Lestyak harmaine karvoineen, pyöreine päineen oli kuin atsteekki, Maks taas soikeine, kovine naamoineen, pähkinänvärisine silmineen ja ohuine viiksineen oli jo kuin aito kumaani, joka tässä salissa, jos hän olisi esiintynyt kunnollisissa pukeissa eikä paitahihasillaan, olisi näyttänyt yhtä ylhäiseltä kuin joku seinällä riippuvan vanhan senaattorin lapsenlapsista.
Nyt käytiin yleisen innostuksen vallitessa neuvottelemaan. Yksimielisesti hyväksyttiin, että Kecskemetin politiikka pyrkisi tästälähin hinnalla millä hyvänsä saamaan turkkilaiset kaupungin puolelle. Sitten esitti puheenjohtaja Porossnoki uuden asian: "Ylituomarin paikka on vielä avoinna. Onnellisina aikoina on se virka kansalaiskunnon palkkiona. Koko kaupunki ottaa osaa vaaliin. Mutta nykyisin, jolloin pitkä rivi ylituomareita on kärsinyt marttyyrikohtalon, — yhden sitoi Budan sandshak-pasha teilirattaaseen, toinen nääntyi Konstantinopolissa vankilassa, kolmannen kurutsit lävistivät piikeillään, neljänneltä ryöstivät puolison, — nykyisin, sanon, vaatii tuomarinsauvan vastaanotto sankarillista uhrautumista, eikä meillä ole oikeutta vaalien kautta syöstä ketään kansalaisista onnettomuuksien kouriin. Sillä kenen hyväksi yksilöt nyt äänensä antaisivat? Senkö, jota he korkeimmin kunnioittavat, vaiko sen, jota he vihaavat? Onko mahdollista, ettei yleinen luottamus, vaan yleinen viha asettaa miehet julkisten toimien etunenään? Minä, jalot herrat, pidän sitä mahdottomana." (Myrskyisiä suosionosoituksia.)
"Totta! Niin on laita!"
"Asiain näin ollen, koska ylituomari on valittava senaattorien keskuudesta, on vain yksi ainoa modus vivendi, — että joku teistä ottaa vapaaehtoisesti ylituomarin viran vastaan…"
Rauhattomana harhaili hänen katseensa ympäröivässä joukossa.
Kirkonhiljaisuus vallitsi salissa Senaattorit eivät hievahtaneetkaan.
"Ei kukaan?" kysyi hän synkin otsin. "Sitten meidän täytyy turvautua viimeiseen keinoon, jonka vanhat tapamme määräävät milloin jonkun senaattorin suoritettavaksi joutuu turmiota uhkaava tehtävä. Pintyö, noutakaa tänne lyijyinen lipas."
Heitukka toi sivuhuoneesta pienen lyijyisen laatikon, jonka neljään sivuun oli veistetty pääkallon kuva.
"Tässä on kaksitoista arpanappulaa", sanoi Porossnoki koleasti ja antoi niiden kolisten vieriä keskelle pöytää, jonka viheriällä pinnalla syysauringon sisäänhiipivät säteet vastenmielisesti väreilivät. Yksi musta ja yksitoista valkoista, "joka mustan saa, siitä ylituomari!" Hän pani nappulat takaisin lippaaseen.
"Läsnä on vain yksitoista senaattoria", huomautti herra Kriston vapisevin äänin, "yksi nappula on liikaa".
"Paitsi jos myöskin herra Lestyak arpoo yhden."
"Jos hän kerran saa äänestää, täytyy hänen myöskin arpoa", arveli herra
Zaladi; "oikeuksien viitassa on velvollisuuksien vuori".
"Arpokoon!" päätettiin yksin äänin.
Lestyakin silmät loistivat, kasvot paistoivat. "Jospa saisin mustan nappulan", tuumi hän itsekseen.
Sillävälin levisi heitukan kautta Lestyakin historia ulkona odottavaan joukkoon, että näet senaattorit olivat aamusta asti mihinkään pääsemättä neuvotelleet ja että Maks tuli ikkunan alle ja sinkosi viisauden kipunan heidän joukkoonsa, minkä johdosta Gabriel Porossnoki kutsutti hänet sisään ja istutti vihreän pöydän ääreen kaupungin vanhimpien pariin.
Onko kukaan mokomaa kuullut? Mutta Gabriel Porossnoki on älyniekka, joka löytää jyvän siitäkin mistä muut vain lusteita, pöllön nokassakin huomaa välkkyvää.
Väkijoukko aaltoili kiihkeänä rakennuksen edustalla. Aika-ajoin kohosi joukosta huuto: "Eläköön Maks Lestyak! Tahdomme nähdä Lestyakin! Tahdomme kuulla hänen puhuvan!"
Rouva Fabian puhui suurelle ryhmäkunnalle vilkkaasti elehtien: "Hänen ymmärryksensä on kuoriutunut. Jumala on unessa ilmoittanut, mitä hänen on sanottava, millä tavalla kaupunkimme voi vapauttaa pahojen pakanoiden kynsistä. Kysytte, rouva Letasi, miksi Jumala valitsi juuri hänet? Koska Hänen pyhä Majesteettinsa työskentelee aina käsityöläisten lapsilla. Vapahtajamme, Kristus, oli puusuutarin poika, tämä kraatarimestarin poika. Mutta katsokaa, tuolta saapuukin isä."
Naapuritalosta tuli nopein askelin herra Matias Lestyak kiivaasti heilutellen toisessa kädessään kyynärpuuta ja pidellen toisessa ruiskukanväristä viittaa. "Missä on se pojanlurjus, isken hänet kuoliaaksi!" huusi hän hurjana. "Hän tuli tännepäin, hänen pitäisi olla täällä."
"Hän on senaatissa."
"Kuka? Maksko? Kuinka hän sinne joutui? Minuako meni piiloon? Odotan, kunnes hän palaa. Kyllä minä sille miehenalulle näytän! Tomuksi minä hänet jauhan. Tunti sitten annoin hänelle silitysraudan kuumennettavaksi, sillä vielä tänään piti kotiin viedä Halasin pormestarin viitta, hän näet menee siinä huomenna lähetystön mukana Neugradin komitaattiin. Huudan keittiöön: 'Maks, tuopas viimeinkin se silitysrauta!' Mutta ei silitysrautaa eikä Maksiakaan kuulunut. Eikö ihminen tällöin jo kiukusta pakahdu?"
Turkkuri Valentin Katona piti pojan puolta.
"Täysikasvuista nuorukaista ei saa enää kohdella kisällinä eikä kiusata liesiraudan kuumentamisella."
"Hoitakaa te omaa vasikkaanne", vastasi räätäli karkeasti. "Mitäpä minä sitten teen koko pojalla? Ennemmin tai myöhemmin hänet kuitenkin hirtetään. Hän nuuskii alati kaupungin asioita. Kyllä minä annan sinulle kaupungin asioita pohdittavaksi. Sen viikarin hakkaan ruskeaksi ja siniseksi."
"Ei tule mitään siitä", tokaisi Valentin Katona jälleen, ajatellen nuoren miehen tänpäiväistä suurta ansiotyötä.
"Maa minut nielköön, ellen häntä kurita."
Valentin Katona alkoi juuri pehmeämpää raaka-ainetta käsittelevälle ammattiveljelleen selittää, kuinka Maks joutui senaattiin, kun samassa neuvottelusalin ikkuna rämisten aukeni ja jalo herra Gabriel Porossnoki siitä huusi ukkosäänellä: "Kunnioitettavat Kecskemetin kaupungin asukkaat!" Haudanhiljaisuus seurasi. "Ilmoitan teille senaatin nimessä, että tästä päivästä alkaen vuodeksi eteenpäin on jalo ja kunnioitettava herra Mikael Lestyak lakiemme ja tapojemme mukaan valittu kaupungin ylituomariksi."
Ällistyksen mutina-aalto kävi läpi koko tiheään sulloutuneen joukon.
Ensin kuului naurunrähäkkää. "Hahahaal Mikael Lestyak! Hehehee!"
Mutta pian tapaili mukaan toisia ääniä, jotka totunnaisesti huusivat: "Eljen! Eläköön!"
Ja näihin ensimäisiin 'eljen'-huutoihin yhtyi pian satoja, ja näin kasvoi valtavan voimakas huuto… Jos ensimäinen 'eljen' olisi ollut vaatimattomampi ja ensimäinen hahaha raikkaampi, silloin olisi 'eljen' saanut hajaääniä ja taivaita tavoitteleva huuto olisi kajahtanut kuin helvetin nauru: "Hahahaa! Hihihii!"
Mitä suurempi joukko on, sitä häälyvämpi. Kuten kevyt untuva, jonka ensimäinen tuulenleyhkä nostaa korkeuksiin, kallistuu sekin milloin oikealle milloin vasemmalle.
Riemukkain 'eljen'-huudoin tulvaili kansaa kaduilta. Kaikilta suunnilta riensi uteliaita. Muutamilla oli vesisangot käsissä, ja ne huusivat; "Missä palaa?" Toiset kyselivät: "Mitä on tekeillä, mitä tapahtunut?"
Kaupungintalon portti avautui ja kaksittain tulivat senaattorit ulos,
Mikael Lestyak keskellään.
"Hän tulee! Hän tulee!" Syntyi kauhea tungos. Jokainen tahtoi tulla lähemmä.
Hän asteli ylpeänä, arvokkaana, ikäänkuin ei enää olisikaan Mikael. Nuoruuden puna hehkui hänen poskillaan, hän loi hymyilevän katseensa väkijoukkoon, niinkuin onnenlapsen sopiikin.
Hänen sivullaan kulki kaksi heitukkaa [maakuntapoliisi] kohotetuin sauvoin kuten ennen vanhaan Rooman konsulien liktorit. Siinä olivat vallan attribuutit.
Mutta se olikin varsin suotavaa arvoisalle herra tuomarillemme — sillä tuo kahdenkolmatta vuotias nuori mies, paitahihasillaan ja hiukioimissa liiveissään, näytti noiden hopeanappisissa dolmaneissa [levätti] komeilevien arvonsenaattorien rinnalla aikalailla erikoiselta. Ehkäpä juuri tämä nähtävyys sai kansan riemusta remahtamaan.
Lestyak-ukko oli vuoroon kalpea, vuoroon purppuranpunainen. "Jumalani, jumalani, uneksinko minä siis?" (Ja tällöin hän hieroi pieniä harmaita silmiään, pyyhkäisi ehkä pois esiinpyrkivän kyyneleenkin.) "Naapuri, tukekaa minua!" Ja hän olisikin lyyhistynyt siihen paikkaan, ellei Valentin Katona olisi pidellyt häntä pystyssä.
"No, nyt heilutelkoon teidän jalosukuisuutenne espanjanruokoa kaupungin ylituomarin selässä, jos olette niin mahtava valtias."
Hän ei vastannut mitään, mutta keppi putosi hänen voimattomasta kädestään; hän sulki silmänsä, mutta pimeässäkin hän tunsi ylituomarin lähestyvän; hän hypähti kuin elohiiri hänen luoksensa, peitti hänet silittämättömään uuteen viittaan, jossa vielä näkyivät valkoiset ompeleet ja räätälin tekemät liituviivat.
Joukko hyväksyi raikuvin riemuhuudoin tämänkin tempun, vain Valentin Katona virkkoi ilkamoiden: "Hehei! Matias kuomaseni! Kuinka puettuna menee nyt Halasin pormestari Fülekiin?"
Räätälivanhus vastasi äkeän uhmaavasti: "Menköön szürissään [mekkoa muistuttava vaatekappale]. Hän on niikseen liian vähäpätöinen henkilö minun ommella hänelle viittoja."
Ja nyt hän syöksyi raivostuneen härän lailla joukon läpi, kiiruhti kotiin, talopahastansa varjostavaan pikku puutarhaan, jossa suuri päärynäpuu huojutteli haluakiihoittavasti ruosteenpunaisia hedelmiään ja kurkoitti tukevia oksiaan pitkälle kadun yli. Oravan kepeänä hän kiipesi aivan sen latvaan ja alkoi kuin mieletön ravistaa sen latvaoksia. Ihanatuoksuiset päärynät, hänen kateellisesti varjelemansa ylpeydet, putosivat nyt joukon sekaan, "tsup, tsup", ja lapset ja naiset heittäytyivät tämän taivaanlahjan niskaan, niinkuin ihmiset kullan kimppuun, jota ylirahastonhoitaja kruunauksen aikana kujille siroittelee. Ikämiehetkin kumartuivat poimimaan kieriviä pääryniä.
"Syökää itsenne hulluiksi ja pulleiksi! Siinä teille on ateriaa!" kirkui vanhus ja ravisteli ja ravisteli hurjana vanhaa puuta niin kauan kuin siinä oli yksikin päärynä. — — — Siten juhlittiin hänen poikansa virkanimitystä.
3
Ylituomarinvaalin synnyttämä ensi huumaus oli ohitse.
"Se oli lopultakin hullua", arveltiin. "Ensiluokan narripeliä."
"Kaupunki joutuu naurunalaiseksi!" huomauttivat monet.
"Sen ovat ne neropatit, senaattorit tehneet, pelastaakseen nahkansa hyvään talviuneen."
Sieltä ja täältä kohosi kiukunääniä, huokui kademieltä, ja tyytymättömyys puhkesi kukkaansa.
Mutta järkevät vallanpitäjät riensivät tunnustamaan uuden ylituomarin.
Zülfikar aga lähetti hänelle "lujasta Szolnokin linnoituksesta" kirjeen, jossa kehoitti tätä aloittamaan virkatoimensa sillä jalolla teolla, että hän lunastaisi hänen huostassaan olevat kaksi erakkoa.
Herra Stefan Csuda pyysi häneltä melkoisen ystävällisin äänensävyin neljä kuormavaunullista leipää.
Vain Budan kaimakanin luottamusmies Halil effendi, joka saapui Kecskemetiin järjestämään sikäläisiä verotusoloja, riehui kaupungintalolla raivoissaan siitä, että hänen annettiin neuvotella parrattoman nulikan kanssa; ylituomari kääntyi kerran kantapäiilään ja paiskasi ulosmennessään oven tiukasti kiinni. Jonkun minuutin kuluttua palasi heitukka Pintyö vanhaa vuohipukkia nuorasta raahaten.
"Mitä aijot tuolla tyhmällä elukalla, uskoton koira?"
"Tuon sen herra ylituomarin käskystä. Herra suvaitkoon neuvotella pukin kanssa, sillä on parta."
Tämä leikkaus miellytti Kecskemetiä, ja vaaka heilahti Miskan eduksi.
"Siinä on mies! Hän ei joudu ymmälle. Hän on rökittänyt effendiä kelpotavalla. Sellaista ylituomaria ei meillä vielä ole ollutkaan." Ja he seurasivat tarkasti hänen tekojaan, nähdäkseen, mitä miehestä oikein lähtee. Ja melkein jokainen päivä antoikin yleisen mielipiteen jauhettavaksi pikku herkun. Kerrottiin ylituomarin kutsuneen luoksensa kultaseppä Johann Baloghin ja Kronstadtista tänne muuttaneen kuulun kullantakojan Venzel Valterin; heidän piti valmistaa ruoska, jonka varsi olisi puhdasta kultaa, topaasein, smaragdein ja kaikenmoisin sädehtivin jalokivin koreiltu, ja edelleen kultakudonnainen fokosh, jonka varsi niinikään piti olla kullasta ja huotra puhtaasta hopeasta. He eivät saaneet pitää päivää yötä parempana, pikemmin ehkä päinvastoin. Nämä molemmat arvokkaat työt nielisivät miljoonan. (Niin, liikeneekö siis kaupungilta sellaiseen varoja?) Seuraavana sunnuntaina kävivät tuomarit ja molemmat senaattorit kaikki myymälät ja ostivat kaikki kansallisväri-nauhavarastot, sitten he ajoivat kaupungin neljällä hevosella "Szikralle". Szikra on Kecskemetin Sahara. Hiekkameri. Sittemmin ovat lastenlapset istuttaneet sinne puita; silloin oli hiekka vielä vapaata, se liikkui ja vyöryi korkeina, rajuina aaltoina mielensä mukaan, loppumattomiin. Yltympärillä rajattomilla lakeuksilla ei vettä, ei ainuttakaan kasvia, aurinko heittää liljanvalkoiset säteensä miljardeille hiekkajyville, jotka liikahtelevat silmää häikäisevän nopeasti, aivan kuin tuhannet näkymättömät luudat olisivat toiminnassa, tai kuin auringonsäde itse niillä liikkuisi ja hypähtelisi. Eläimistä, elävästä olennosta ei merkkiäkään. Tämä lakeus ei voi elättää edes pientä myyrää. Sillä tämä alue onkin vain läpikulkumatkalla. Täällä ei kukaan voi olla kotonaan, sillä maa ei ole itsekään kotonaan. Maamyyräkin tahtoo pesästä kerran lähdettyään sen löytää jälleen. Kukapa voisi osoittaa yhdenkin hiekkakummun, jonka hän huomenis löytäisi samanlaisena? Kummut siirtyvät paikoiltaan kuin rauhattomat vaeltajat, ne hajoavat ja muodostuvat toiseen paikkaan uudelleen… Syvä kuolonhiljaisuus vallitsee. Vain joskus visertää pääsky korkealla ilmassa, se ei halveksi lentää sen ylitse. Kaukana, hyvin kaukana näkyy sorsaparvi. Siellä on jossain lampi. Aurinko nousee hiekkakummusta esiintaistellen ja iltaisin painuu se hiekkakumpuun takaisin. Aurinko itsekin on kuin loistava hiekkakunnas, jonka kultainen pöly laskeutuu korkeuksista harmaanruskeaan yksitoikkoiseen maahan. Kauas, kauas on vaellettava, ennenkuin tahaton ilonhuudahdus kirpoaa huulilta. Silloin ei ole vesi enää kaukana. Kääpiöpajujen lomitse kiemurtelee runollinen Tisza, sulovesi-virtamme. Vasemmalla välkkyy matala maja. Sen takana levittäytyvät rehevät laitumet huojuvine ruohoineen. Ylituomarin mielenkiintoa herätti aavikon elämä; hän tarkasteli kaikkea vuoron perään. Sitten hän antoi härkä- ja hevospaimenille määräyksen, että tästä päivästä neljän viikon perästä pitää auringonnousun aikoihin kaupungintalon edustalla olla sata kaunissarvista valkoista härkää ja viisikymmentä virheetöntä ratsua, joiden harjat ovat kansallisvärisin nauhoin koristellut. Tämä toimenpide ei pysynyt salassa, senjälkeen kun herrat olivat kotiin palanneet, ja jos Kecskemetissä jo tällöin olisi ilmestynyt sanomalehtiä, niin olisi vastaava toimittaja julaissut tämän uutisen välikkein harvennettuna. Mutta nyt haastelivat porvarit asiasta vain viinikulhojen ääressä: "Kultainen fokosh! Kansallisvärisin nauhoin koreillut härät ja hevoset! Kuninkaanpoika ehkä haluaa kaupungille paimentinkiläiseksi." Mutta entistäkin suuremmaksi kasvoi hämmästys seuraavana päivänä, jolloin Gyurka Pintyö rummun päristessä pääkadulla karkealla äänellään teki tiettäväksi:
"Trum, trumm, ta-ra-ra! Kaikille niille, joita asia koskee, ilmoitetaan." Tässä oli rumpua kuljettavan Gyurkan säännöllisenä tapana hetkinen hengähtää ja kallistaa sellerinmuotoista päätänsä sivulle kuni surumielisen hanhen, mutta niin taiten, että hänen huulensa osuivat levätin sisätaskussa pullottavan taskumatin suulle, josta hän otti hyvän siemauksen ja sitten kostutetuin kurkuin jatkoi jyristen; "Että joka tahtoo päästä Turkin keisarin puolisoksi, ilmoittautukoon jalolle herra ylituomarille."
Nyt tietysti seurasi sopotusta sinne, sopotusta tänne. "Ylituomari on tullut hulluksi."
"Kypsymätön poika", murisivat monet. Kysymykseen tutustutetut, ne jotka tiesivät, mikä oli tarkoitus, ravistelivat päätänsä: "Ei synny mitään." Lapselliset toki kummastelivat ja iloitsivat kunnianosoituksesta, sillä olihan kaunista, että Turkin keisari valitsi puolisonsa Kecskemetistä; (Puhukoonpa nyt Nagy-Körös!) Tytöt ja nuoret lesket haastelivat kummissaan tuosta merkittävästä uutisesta. He pilkkasivat ja ahdistelivat toisiaan rohkeilla kaivopuheilla viisi päivää. Ylituomarin suunnitelma piteni kuin etanan sarvet yhä kauemmaksi. Levisi tieto, että sulttaani Muhamed IV saapuisi piakkoin Budaan; niinikään kerrottiin, että hänelle vietäisiin sata härkää ja viisikymmentä ratsua ja että senaattorit valitsevat hänelle lahjaksi neljä Kecskemetin ihaninta neitosta.
"Vain neljä?" huudahti epäillen Paul Inokain kaunis rouva; "keisari parka!"
"Ja jospa tietäisit, sisar Borcsa", selitti Matias Toth, "että hänellä on kotona vielä kolmesataa kuusiseitsemättä vaimoa".
"Hänellä on varmaankin paljo touhua", pisti tähän sanansa älykäs rouva Georg Ugi, "ennenkuin hän aamuisin saa ne kaikki kuritetuksi". (Ja hän maiskutti vastenmielisesti kieltään.) Kirkas naisenäly, tällä kerralla Kata Agostonin, keksi heti onnettomimman noiden monien joukosta. "Surku sitä raukkaa, jonka vuoro on helmikuun 29:nä, sinä vuonna, jolloin helmikuussa on vain päivää kahdeksankolmatta. Kuinka hänen käy?"
Siihen ei Matias Tothkaan osannut vastata, hän mutisi jotakin, että turkkilaisilla on toinen kalenteri, mutta se ei estänyt naisia kyyneliin asti säälimästä kolmattasadannettakuudettakymmenettäkuudetta vaimoa. (Oi, onnetonta sielua!) Sitten sai uteliaisuus johtoaseman, kenellä on kylmää uskallusta ilmoittautua. Ei olisi hullumpaa tietää, keitä ne neljä Kecskemetin kukkatarhan kauneinta ruusua olisivat, jotka valtuusto valitsisi. Salaisesti askarrutti tuo turhamainen ajatus turhamaista sydäntä. Mutta hävyntunne sanoi: "Seis!" Ylituomarin kasvot saivatkin pian pettyneen ilmeen. Sunnuntaihin mennessä ei ainoatakaan kalaa koukussa. Niin tosiaankin, rouva Fabian saapui mustatuin kulmakarvoin, pinkkonutussaan. "Arvaatteko, herra ylituomari, miksi tulin?" sanoi hän silmillään veikistellen.
"Tulitte kenties maksamaan veroa."
"Mutta olkaa nyt!" ja pitsiliinallaan hän löyhytti kiemaillen Lestyakia.
"Ehkä tulitte jotakuta syyttämään?"
"En."
"Kerännette varoja papin hyväksi?" jatkoi ylituomari.
Rouva Fabian painoi surullisena päänsä alas ja huokasi: "Ellette arvaa, olisi suotta minun sitä sanoa." Hänen äänensä ilmaisi tuskallista kieltäymystä, sydäntäkouristavaa surumieltä.
"Mitä! Ettehän toki tulle ilmoittautumaan?"
"Olen leski", virkkoi toinen häveliäästi.
"Onhan sekin peruste. Hm!"
"Teen sen kaupunkini hyväksi", jatkoi leski korviaan myöten punastuen.
"Mutta mitä sanovat siihen isä Bruno, isä Litkei?" urahti ylituomari puolin vihaisena puolin nauraen. "Hehän ovat teistä tehneet miltei pyhimyksen."
"Luetan sieluni puolesta messun. Sieluni jää edelleenkin kirkon omaksi, ruumiini uhraan kaupungilleni."
"Hyvä! Hyvä! Merkitsen nimenne muistiin."
Paitsi häntä ilmoittautui vielä jokunen kalpeaposki. Panna Nagy Czegled-kadulta, leskirouva Kemenes, Maria Ban. Toisia ylituomari ajoi huoneesta ulos. "Menetkö tiehesi, rumilas, ketä lempoa sinäkin voisit miellyttää?" Eräälle rokonarpiselle tytölle hän sanoi vihaisena: "Eikö sinulla ole kotona kuvastinta?"
"Ei ole, jalo herra ylituomari."
"Mene sitten, lapseni, etsi jostakin vesisaavi, katso itseäsi siinä ja tule takaisin, jos sinulla on rohkeutta."
Kaikki nämä yksityisseikat herättivät tarkkatietoisissa piireissä suurta riemua. Seuraavana päivänä, maanantaina, oli senaatinistunto, ja senaattoritkin laskettelivat teräviä huomautuksia tuloksettomasta yrityksestä. "No, onko ketään jo häkissä?"
"Ei yksikään ole kelvannut", vastasi Lestyak äkäisenä.
Herra Gabriel Porossnoki hymyili luontevasti.
"Olemme tehneet vääriä laskelmia. Kecskemetistä olisi helpompi keisarille löytää neljä äitiä kuin neljä lumoojatarta", sanoi ylituomari jyrkästi. Hän oli jäykkä ja taipumaton asioissa, jotka hän oli saanut päähänsä. "Emme voi lähteä ilman kukkavihkoa." Ja samalla hän ojensi senaattoreille Budan sandshak-pashan ystävällisen kirjeen, jossa tämä tiedusteluun, minkälainen lahja miellyttäisi hänen majesteettiaan, vastasi itämaalaisen hämärästi: "Tuokaa hänelle hevosia, aseita, paistia ja kukkia!"
Kukkia siis pitää olla. Piste. Tähän asti ei tosin kukaan ilmoittautunut — koska ei ollut syöttiä. Turkin sulttaani ei ole syötti. Kuka haaveilee Turkin sulttaanista? Olisipa kyseessä joku Tisza-seudun rikas, juureva mylläri, sirossa, ruumiinmukaisessa hohtoharmaassa dolmanissa ja saappaissaan, ja etsisipä hän itselleen laillista puolisoa. Mutta Turkin sulttaani. Hänestähän tienoomme naiset tietävät vain, että hän on pashojen pasha. Eihän varpunenkaan anna houkutella itseään loukkaaseen, valkoisista hevosenjouhista punottuun renkaaseen, ellei olkien lomasta pilkoita punertavia jyviä. Eihän pikku hiirikään mene satimeen, ellei siinä ole viekottelemassa perällä vilahteleva valkoinen rasvakimpale. Kecskemetin naisillekin pitää asettaa syötti. Mikä on tämä syötti? No, taivasten tekijä, mikä muu kuin — vaatteet! Helmet, nauhat, röyhelöt. Se on helvetinkin pyhä kolminaisuus. Belsebubista alkaen hallitsee niiden avulla jokainen paholainen. Yksi huutaa: "Tule, katsele minua!" Toinen rohkaisee: "Koettele minua!" ja kolmas kuiskii: "Ole kirottu minun tähteni!"
Mikael Lestyak lähetti senjälkeen päteviä naisia liikkeelle, yhdet Szegediniin, toiset Budaan sikäläisten turkkilaiskauppiaiden luo ostamaan kokoon ihanimmat silkkikorukankaat, kulta- ja hopeakukin kirjailtuja kankaita, hienoja silkkiröyhelöitä, rubiinikimmeltäviä vöitä; Heitä kehoitettiin kaikessa valikoimaan välkkyvintä upeutta. Heidän tuli kaiken aikaa pitää mielessä, että kyseessä oli nyt oikeastaan puettaa prinsessoja tanssiaisiin.
Vanha Lestyak itsekään ei ollut puuhaton, poikansa vaatimuksesta hän istui vaunuihin ja lähti naapuriherrasperheisiin, Bayn, Fayn ja Bariuksen, entisten työnantajiansa luokse (sillä hän oli laajalti maineikas taitavana räätälinä) pyytämään näiltä kaupungin yhteisten pyrkimysten hyväksi (sillä hekin ovat kaikki Kecskemetin kiinteistönomistajia) pukuja ompelevia neitosia. Kaikkialla esiytyivät herrasnaiset, "kaupungin suojelijat", armollisesti. Mestari Matias voi palata kotiin kokonainen vaununlasti neitoja mukanaan. Kun tavaratkin pian saapuivat suurissa arkuissa ja kaikki oli erinomaista lajia, alkoi mestari Matias Lestyakin valvoessa kuumeinen työ päivin ja öin. Sakset ja sormustimet rapisivat, neulat välähtivät, ja vähitellen alkoivat monet sametti- ja silkkipalaset saada muotoja. Huntujakin tehtiin, kahdelle neidolle ja kahdelle rouvalle. Ei tarvinne huomauttaa, että niin paljon kuin tyttöjä ja rouvia olikin, kaikki päivisin haastelivat ja öisin uneksivat näistä ihmepuvuista. Kaikki olisikin luistanut oikein sulavasti, elleivät esimies Bruno ja isä Litkei olisi sekaantuneet asioiden kulkuun. Näitä ei näet ollenkaan miellyttänyt koko puuha, että Kecskemetissä olisi turkkilainen hallitus ja että kaupunki itse sitä vielä anoisi.
"Joka on Jehovan uskottu, se ei saa liehiä Allahia. Sillä uskottoman palvelijan hylkää toinen herra eikä toinen ota häntä vastaan. Olkaa varuillanne, Kecskemetin jumalaapelkääväiset asukkaat." He sättivät uutta ylituomaria ja pitivät kiihoittavia puheita häntä vastaan, joka ajaa turkkilaisten asiaa tahtoessaan näille turvata p. Nikolauksen kaupungin, ryöstää neidot ja myy sielujen autuuden.
Unkarilaissydän on kuin hyvää tuohtunutta taulaa; pienikin kipuna sen sytyttää. Yhä useammat ja useammat kiihtyivät Seuraavana sunnuntaina kokoontui pyhän saarnan jälkeen levottomia joukkoja raatihuoneen edustalle ja uhkaavin elein huudettiin: "Alas ylituomari! Alas senaattorit!" Varsinkin katolilaiset olivat kuohuissaan. Luterilaiset, joiden esi-isät toistasataa vuotta sitten olivat muuttaneet kaupunkiin, ja Tolnasta saapuneet kalvinilaiset, jotka näihin aikoihin asuivat eristettyinä Hautuumaakadun varsilla, sietivät hieman paremmin Siebenbürgin protestanttisten ruhtinaiden kanssa liittoutuneita uskottomia. Protestanteista on turbaani yhtä eriskummainen kuin tiara.
Herrat Porossnoki ja Agoston kiiruhtivat kiihtyneinä ylituomarin luo. "Nyt ovat asiat hullusti. Kansa tuolla alhaalla on kuohuissaan. Ettekö kuule?"
"Kuulen", vastasi tämä välinpitämättömänä.
"Quid tunc? Pitääkö meidän heittää hankkeemme?"
Maks katseli heitä ivahymyten. "Kysymys on siitä, onko se huonompi senjälkeen kun luostarin esimies sitä vastustaa."
"Eihän se ole käynyt huonommaksi", sanoi Porossnoki, "mutta meidän täytyy ottaa mahdollisuudetkin laskuihimme. Kahden viikon perästä käyvät molemmat isät, joiden vaikutusvalta kansaan on niin suuri, kuokin ja lapioin meitä vastaan."
"Kysymys on edelleen siitä, ratkaisemmeko me Kecskemetin kohtalot vaiko katu. Luullakseni me. Mitä olemme päättäneet, se pysyy."
Niin tarmokkaasti ylituomari lausui nämä sanat, että ne tehosivat Porossnokinkin rautaiseen luonteeseen, vain Kristoffer Agoston olisi vielä mielellään kiistellyt. "Uhma ei ole aina paikallaan, herra ylituomari. Paha on jo liikkeellä Sitä vastaan pitää johonkin ryhtyä, ennenkuin se kasvaa yli voimiemme."
"Mehän ryhdymme johonkin. Puolen tunnin perästä nousette ratsulle."
"Minäkö?"
"Te ratsastatte salaisena lähettinä erästä tärkeätä asiaa ajamaan."
"Minne?"
"Istukaahan, hyvät herrat, mutta pitäkää suunne lujissa salvoissa, sillä jos joku teistä ilmaisee mitä nyt sanon, sitä minä rankaisen."
"Hän puhuu kuin diktaattori", murahti helposti loukkaantuva Zaladi.
Sillävälin olivat senaattorit saapuneet, kalpeina, pöhistynein kasvoin, muutamien katseista puhui kauhu. "Kuulkaa! Kuulkaa!"
"Herra Agoston, te lähdette kurutsijoukon luo, nimittäin Stefan Csudan puheille."
"Tuon varkaan! No, sen minä löylytän, jos hänet vain missä näen."
"Te ette tee hänelle mitään, neuvottelette sensijaan hänen kanssaan kohteliaasti ja kysytte häneltä, millä hinnalla hän olisi taipuvainen vielä kerran ryöstämään esimiehen ja isä Litkin — mutta heti. Näitä kahta miestä emme tarvitse vähään aikaan."
Kaupunginisien synkät kasvot kirkastuivat hymyilyyn, ei kukaan enää ollut kalpea. Herra Porossnoki iski iloisena kädellään otsaansa. "Sepä vain ei olisi pälkähtänyt päähäni. Teidän armonne on synnynnäinen valtiomies."
"Välttämättömyys on hyvä opettaja, usein parempi kuin kokemus. Pappeihin ei meillä ole valtaa, emme voi heitä vangita emmekä heiltä kieltää saarnatuolia. On vain yksi keino, — Stefan Csuda."
"Paljoko saan luvata?" kysäsi hyvätuulisena lähtöätekevä Agoston.
"Te voitte yrittää selviytyä halvalla, sillä hänellähän ei nykyisin ole mitään tehtävää, ja kuuluuhan se sitäpaitsi hänen alaansa. Luvatkaa hänelle puolet siitä mitä hän vaatii."
Puolta tuntia myöhemmin tuprutti jo Agostonin tamma pölyä Czegled-kadulta, ja kolmannen päivän iltapuolella veivät Csudan miehet hurskaita munkkeja sidottuina samaa tietä… Näin menestyksellinen oli herra Kristoffer Agostonin salainen lähettitoimi; kuolinpäiväänsä asti hän kertoi alati mielellään tästä toimestaan, yhä mainiommasta, yhä romanttisemmasta, ja harmaatukkaisena hän aloitti kertomuksensa seuraavin maalailevin sanoin: "Hei kuulkaa! Se tapahtui siihen aikaan, jolloin minä olin täysivaltaisena lähettinä hänen majesteettinsa, herra Tökölyn hovissa".
4.
Papit vietiin, ja Kecskemetin kansankapinahanke nukahti, ja läheni se merkittävä päivä, jolloin senaattorien piti lahjoineen lähteä Budaan — Turkin keisarin luo. Puvut olivat valmiit ja kolmeksi viimeiseksi päiväksi ne pantiin kaupungintalolle yleisön tarkastettavaksi. Siitä syntyi oikea juhlakulkue. Heitukka Pintyö vartioi suurta pöytää, jolle aarteet oli levitetty houkuttelemaan. Gyurka vanhus siinä seisoi kerubina, mutta lieskamiekan asemesta hän heilutti kädessään pähkinäpuusauvaa. Niin ihanasti kaikki välkkyi, että hänkin näytti sen tartuttamalta. Sellaiset verkot ovat naiskasvoille suuri jälkiapu. Tavallista sievempiä neitoja hän rohkaisi toisinaan, sekin oli hänen virkaansa. "Koetelkaapa vain sitä, kyyhkyseni, tuolla sivuhuoneessa." Ja kuka olisi voinut vastustaa? Oliko sydäntä, joka ei olisi rajummin sykkinyt, katsetta, joka ei olisi kiehtoutunut? Kaikki "tuhannen ja yhden yön" aarteet eivät olleet mitään näiden rinnalla. Kuinka moni tyttö hiipikään arkana kuin metsäkauris kaikkien näiden ihanuuksien ympärillä ja antoi katseensa hempeänä niillä harhailla, mutta pian avautuivat silmät suuriksi ja alkoivat loistaa kuin kaksi liekehtivää kynttilää, jäsenet alkoivat hiljaa vavahdella, ohimoissa poltti ja takoi rajusti, ja juuri samaan aikaan sitten alkoi heitukka puhua. "Koetelkaa toki, kyyhkyseni!" Ja he koettelivat ja olisivat sitten mielellään kuolleet! Mutta voi sitä, joka tuon loiston kerran oli ylleen pukenut! Ihania nauhoja pujotettiin heidän kiharoihinsa, vartalo nyöritettiin solakaksi, heidän ylleen pantiin kummasti ommellut paidat, taivaansiniset silkkipuvut, joihin oli kirjailtu hopeisia puolikuita, ja lisäksi jalkoihin karmiininpunaiset pikkusaappaat ja huikaisevat koristukset. "Kas noin, enkeliseni, tarkastele nyt itseäsi!" Heidän eteensä pantiin kuvastin, ja tyttäret alkoivat riemusta remuella; he näkivät keijukaisunta. Ja heidän siinä itseään kummeksiessaan, kaipuun polttamin sydämin, aaltoilevin povin ja turhamaisuuden nälän kalvamina, astui kerubi jälleen esiin: "Nyt riittää jo, riisuudu — tai jos sinun tekee mielesi, niin käy aina noissa pukimissa".
Kelläpä olisi voimaa tällöin sanoa: "Nauran teidät pihalle", avata nuo ihastuttavat nyöriliivit, kuoria yltään nuo kummat puvut, panna pois nuo viehkeät karmiinisaappaat, irroittaa tuo säteilevä koristus ja ryömiä takaisin vanhaan mekkoon. Kaikki antautuivat koettelemaan — ei ainoakaan pannut noita ihanuuksia mielellään pois. Vanhemmatkin naiset saivat pian kuumeen, he olisivat mielellään nähneet itsensä noissa vaatteissa — ja niiden joukossa oli, jumala paratkoon, sellaisiakin, jotka Szegedinissä olisi noitina poltettu. Vihdoin täytyi seinälle panna kielto. Vain kauniit, orvot ja köyhät saivat pukuja koetella. Gyurka kuoma oli asiat kehittänyt niin pitkälle, hän ratkaisi, kuka oli kaunis. Pariksella oli vain yksi omena, hänellä niitä oli koko korillinen. Hänen suosiotaan hankituinkin kiehtovin hymyin, kinkuin ja paistoksin, täysinäinen viiniastiakin löysi tänne tiensä milloin sieltä milloin täältä. Sillä hänen virkansa ei suinkaan ollut vähäpätöinen. Se tuli niin sanoaksemme vasta, myöhemmin ilmi, kun kymmenen parinkymmenen vuoden perästä naisilla vain sikäli oli arvoa, jos he voivat sanoa: "Ohho, minä en olekaan entisen teeren lapsia, minunkin ruumiini on kerran prameillut lestyakilaisissa vaatteissa." Siitä tuli miltei sananparsi. Kuinka siis silloin, kun asia vielä oli lämpimimmillään, voi olla yhdentekevää, kuka sai vaatteita pitää kuka ei, kuka virallisesti tunnustettiin kauniiksi ja kuka kelvottomaksi havaittiin. Monta karvasta polttavaa kyyneltä silloin vuodatettiinkin. En tahdo vanhusta syyttää virkavaltansa väärinkäytöstä enkä siitä, että hän olisi ottanut vastaan lahjuksia (hieman vaikeata olisi syytöstä todistaakin nykyisin kahden vuosisadan perästä), mutta tosiseikkana pysyy, että hän monesti käyttäytyi aika lailla tahdittomasti. Niin esimerkiksi mustalaistyttö kohtauksessa.
Saapui näet kerran paikalle pikkuraukka tyttö, ryysyissään, paljain jaloin, naarmuisena, ahmi suurin silmin aarteita ja jäi sitten suu auki seisomaan. Kuin hohtavat Idän helmet välkkyivät hänen valkoiset hampaansa punaisessa suussa. (Se vanha aasi ei huomannut niitä ollenkaan.) Hän oli vielä lapsi, hoikka, mutta voimakasrakenteinen. Kauan siveli hän aarteita, vavahteli, kunnes vihdoin puhutteli heitukkaa: "Entä minä — saanko minäkin?"
Gyuri kuoma kohmettui ensin jääksi, sanoi sitten halveksien: "Miksi hevosenkenkää kilpikonnan jalkaan? Mene hemmettiin!"
Oli kuin jokainen sana olisi ollut pilvi, joka kuuroina valui tytön kasvoille, niin murheelliseksi kävi lapsi. Tämäkin villinä kasvanut oravainen karkoitettiin pureksimasta. Hän kääntyi pois ja pyyhkäisi kädellään silmistä kumpuavat kyyneleet.
Onneksi — tai ehkä onnettomuudeksi — oli ylituomari parastaikaa huoneessa ja huomasi hänen murheensa. Hän kosketti kädellään häntä olalle. Pelästyneenä kohottausi hän suoraksi. "Valitse näistä puvuista joku ja pukeudu!"
Arkaillen katsahti hän puhujaan. "Tuo ei salli." (Hän viittasi ilmein
Pintyöhön.)
"Entä jos minä sallin, minä, kaupungin ylituomari."
Tyttö hymyili kyyneltensä lomasta häntä tarkastellen. "Sinäkö täällä käsketkin? Todellako?"
"Pintyö", virkkoi ylituomari hymyillen, "tuokaa tälle pikkuiselle kauneimmat vaatteet. Katsokaamme, mitä hänestä voi tehdä."
Neljännestunnin kuluttua he sen näkivät. Kun hän astui pukukammiosta, pestynä ja pyntättynä, humahti halki huoneen ihmettelyn sorina. Onko tuo vain unikuva vai elävä olento? Hän oli kuin häikäisevän kaunis kuninkaantytär. Kirsikanpunainen silkkipuku esitti ihania muotoja, nuttu soljui sulavana polviin saakka. Hänen huulensa kilpailivat punassa rubiinien kanssa ja hänen sysimusta palmikkonsa valui niin pitkälle alas, ettei hänen ruumiissaan ollut ainoatakaan kohtaa, jonka ympäri se ei olisi voinut kiertyä.
"Kenen tytär olet?" kysyi ylituomari ihastuneena.
"Vanhan Burün, jonka tapana on soittaa 'Sievää husaaria'". ("Sievä husaari" oli kuuluisa csardas-tanssi Tiszarantaman uutisasutuksilla.)
"Mikä nimesi?"
"Czinna."
"Lähdetkö kerällämme Budaan?"
Hän kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.
"Jos lähdet, saat pitää puvun."
"Minä lähden."
Näin löydettiin kukkavihon ensimäinen kukka. Toisetkin saatiin. Täytyi vain monista valita sopivimmat. Pellavapää Maria Bari orvokinsinisine silmineen, ihastuttavine vartaloineen, ylväs, komea Magdolna ja pyöreä, rehevä Agnes Pal punaisin poskin, oikea puhkeava malva. Ei koskaan sulttaani saisi suudella kauniimpia, ei koskaan Firdusi ole laulanut ihanammista.
Nyt voivat he lähteä matkalle. Sunnuntaina saapui karja, sata uljasta härkää, kaikkien kaulassa kilkuttivat iloiset kellot, kaikkien sarvet olivat nauhoin koreillut, saapuivat hevoset, viisikymmentä salskeaa varsaa, kullakin hopeinen tiuku kaulassa. Kaksiin vaunuihin istuivat parittain tytöt — kaksi heistä oli rouvaa, mitä "väärennetyintä" rouvaa, sillä he tekeytyivät vain niiksi. Sinisiin, hopeasoljin kirjailtuihin vaippoihinsa kietoutuneina astuivat herrat senaattoritkin vaunuihin. Ensimäisissä istuivat ylituomari ja Frans Kriston, takalaudalla Josef Inokai. Yksi kuljettaa ratsuja, toinen nautoja. Herra Agoston, joka matkasi seuraavissa vaunuissa, kohosi lähettiläästä kukkatarhuriksi — sellaistahan on politiikka. Gabriel Porossnoki kantoi aseita upeassa silkkikotelossa. Kaupungintalon kuudes, pieni epämuodostunut Georg Imecs, ei tosin näyttänyt viehättävältä, mutta hän puhui hyvin turkkia ja tataria, hänet otettiin senvuoksi mukaan "voitelijaksi". Kokoontuneen joukon 'eljen'-huuto raikuu, kotiinjääneet naiset tempaavat päästänsä liinat niitä heiluttaakseen, ajurit hoputtavat hevosiaan, csikosit [hevospaimenet] läimäyttelevät ruoskillaan, ja näin lähtee tuo loistava matkue musiikin soidessa, sillä sadan härän kellot kalkattavat ja viisikymmentä hopeatiukua kilisee. Matka on yksitoikkoista, emme kuvaa sitä, aroilla on kaikki samanlaista. Tienoot, kaupungit, kylät, tasangot kangastuksineen, joista vain painuva päivä tekee lopun, harmaa maa, josta valju syysaurinko loihtii esiin kirjavia kukkia, ovat kaikkialla samanlaisia. Maatila muistuttaa toista kuin kyynärän kangaspala toista palasta, joka on leikattu samasta pakasta. Siellä täällä näkee yksinäisen uutisasunnon, valkoisen talopahasen, kaivon. Asutun tienoon päässä oli tuulimyllyjä levitetyin siivin. On todellakin outoa, kuinka yksitoikkoisia pusztan kaupungitkin olivat. Jokaisella oli jotakin mistä rehennellä. Debreczinillä lukionsa, Szegedinillä Matiaksen kirkkonsa, Kecskemetillä Nikolauksen torninsa, johon oli maailman parhaimmassa sovussa ripustettu kaikkien nähtäville kalvinilainen kukko, luterilainen tähti ja katolinen risti; jokaisella kaupungilla oli niinikään tuotavana kaupan omia kuuluiksi tulleita elintarpeitaan, Debreczinillä makkaraa, Kecskemetillä omenia, Szegedinillä paprikaa. Henkisestikin ne pyrkivät kehittymään samaan mittaan; jokainen osoitti, mihin hän hengen viljelyssä pystyi. Debreczinillä oli Csokonainsa, Szegedinillä Dugonitsinsa ja Kecskemetillä Katonansa [unkarilaisia runoilijoita].
Mutta sankarimme matkasivat iloisina, kunnes he vihdoin saapuivat Budan suureen muurahaiskekoon, jossa he heti suoriutuivat tehtävineen, kukin omalle erikoiselleen. Ensimäinen osa oli "voitelijan", joka eroaa tavallisista "voitelija"-naisista [unkarilainen hierojatar] vain siinä, että he hierovat tuskat ihmisistä kullalla eivätkä rasvalla. Hän juoksi Pontiuksen luota Pilatuksen puheille, saadakseen siellä varmuuden, että vastaanottoon suostutaan. Padishah myöntyi siihen, että seuraavana keskiviikkona Kecskemetin kaupunki saisi astua hänen säteilevien kasvojensa eteen.
5.
Loistoasussaan ilmestyivät ystävämme, miekat kupeella. Herra Lestyak osoittihe uljaaksi sorjaksi nuorukaiseksi. Hän piti puheen, kuvaili Kecskemetin oloja niin uskollisesti, niin kauniisti, että hänen takanaan seisovat neljä senaattoria puhkesivat kyyneliin. (Herra Imecs oli lähetetty eilen kotiin.) Monien tyylikukkasten jälkeen kärjistyi puhe siihen anomukseen, että kecskemetiläiset lankeavat Kaikkivaltaisen jalkojen juureen, anoen, että tämä suostuisi antamaan heille Kecskemetissä aina asuvan pashan tai jonkun muun arvohenkilön, vaikkapa vain pikkusormen kokoisen, joka heti vapauttaisi heidät riistolta. Vain se tietoisuus, että mahtavan sulttaanin mies asuu Kecskemetissä, takaa kaupungille rauhan ja olemassaolon. Puhetaiteellisen käänteen jälkeen hän sitten maalaili lennokkaasti, mitä ihanaa elämää pasha saisi siellä viettää; he rakentavat hänelle kivitalon, he pitävät arvossa ja kunnioittavat häntä, palvelevat häntä, heidän käsistänsä hän saa syödä makeaa hunajaa ja niin edespäin.
Budan pashan tulkki Nazur bey käänsi nyt puheen sulttaanille, joka kuunteli sitä ilmeettömin kasvoin ja ylen ikävystyneenä. Hän oli — sivumennen — aika miellyttävä herra; nelissäkymmenissä. Paikoitellen hän nyökäytti päätään.
Ibrahim pasha, Budan kenraali, seisoi kädet ristissä ryntäillä sulttaanin vieressä ja vaani kaikkea verestävin silmin; oli kuin olisi tahtonut sanoa: "Puheen olemme kuulleet, sallikaa meidän nyt nähdä jotakin painavampaa. Se seurasikin heti."
Gabriel Porossnoki astui esiin, avasi omenanvihreän silkkikotelon, jota hän piti käsissään, otti siitä hyvin tehdyn ruoskan ja fokoshin ja pani ne tyynylle sulttaanin jalkoihin. "Mahtava herra, me laskemme jalkojesi juureen Kecskemetin vaakunamerkit."
Sulttaani kumartui, nosti ruoskan permannolta ja tarkasteli sitä hetken. Sitten hän virkkoi hiljaa pari sanaa Ibrahimille.
Sillävälin oli herra senaattori Inokai karaissut kurkkuaan ja pamautti nyt kunnioittavasti kröhisten seuraavan: "Sinun sankarillisille sotureillesi olemme tuoneet pienen paistin, suurin sulttaaneista, ole armollinen ja katsele sitä ikkunasta."
Nazur bey tulkitsi tämänkin koneellisesti, ja vastahakoisesti nousi sulttaani sohvaltaan astuakseen ikkunan ääreen, minne pulskat härät ja hevoset voi hyvin nähdä, joista herra Frans Kriston oli esipuheen änkyttänyt. Kaikki nämä nähtävyydet eivät erikoisesti huvittaneet Idän mahtavaa herraa, väsyneenä hän pudottautui jälleen sohvalle… Nyt aukeni salin ovi ja vilpas tuulenleyhkä hiipi sisään. Ehkä sen oli synnyttänyt neljän naishameen kahina. Kecskemetin tyttäret astuivat huoneeseen, raikkaina ja suloisina.
Sulttaani ponnahti kiihkeänä ylös. Kristoffer Agoston astui keskelle salia, koulupojan tavoin ja elein aivan kuin hänen kädessään olisi ollut kukkavihko, jonka hän ojentaa isälleen, ja lausui hämillään: "Armollinen herra, me toimme myöskin pienen kukkavihon."
Sulttaani ei tosin ymmärtänyt näitä unkarilaisia sanoja, suvaitsi silti ilman lisäselityksiäkin hymyillä. Sitten hän huudahti iloisena Budan pashalle: "Huntu heidän kasvoilleen, pian, Ibrahim!" (Tämä merkitsi itämaisin kielin: "Älkää hetkeäkään kauempaa saastuttako näitä himokkailla katseillanne.")
Pashan syöksyessä ulos ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteihin, jutteli sulttaani tulkilleen jotakin pitkäveteisin, venytetyin sanoin.
"Hänen majesteettinsa sulttaani, jonka varjoa Allah varjelkoon, sanoo teille, te uskottomat, että hän ottaa tutkiakseen toivomuksianne. Olkaa siihen asti rauhassa ja odottakaa ulkona." Tulkki viittasi, ja näin oli lähetystö saanut käskyn poistua.
Mutta kun herra Agoston huomasi sulttaanin iloisen mielialan, luuli hän hetken lyöneen suorittaa jotakin ikuisesti merkittävää; hän pidätti uloskiiruhtavaa esimiestä viitanliepeestä ja virkkoi tulkille: "Mahtava tulkki, herrasi oikea käsi, välitä vielä muutama pyyntö!"
Suurvisiiri, salissa olevat pashat ja ulemat katselivat ällistyneinä tuota hullunrohkeata. Kecskemetin herrat eivät liioin olleet vähemmän säikähtyneitä, mutta sulttaani, joka ajatteli Kecskemetin kukkasia, hymyili yhä, ja kun sulttaani hymyilee, paistaa päivä, ruoho kasvaa, kivet soittavat harppua ja kaikki on niinkuin olla pitääkin.
"No, mitä vielä tahdotte?" huudahti Hassan, Ibrahim pashan edustaja.
"Sanokaa pian, sillä toiset lähetystöt odottavat."
"Asia on näin", sanoi Kristoffer Agoston rohkeampana. "Näimme ulkona Nagy-Körösin lähetystön ja me pyydämme alamaisimmin Hänen majesteetiltaan, ettei hän suostuisi siihen, mitä se anoneekin."
Sulttaanin edustaja nauroi ja tulkitsi itse uskovaisten hallitsijalle tämän toisen pyynnön.
Uskovaisten valtias nauroi niinikään tätä omituista toivomusta (sellaista ei ollut hänelle vielä ennen esitetty) ja kysyi vilkkaasti, mikä sen perustana oli.
Lestyak otti vastatakseen: "Nagy-Körös ja Kecskemet ovat toisiinsa kuin
Mekka ja Medina, kuin koira ja kissa."
Sulttaani tuli hyvälle tuulelle, tulkki käänsi heti ilosta säteilevin kasvoin valtiaan vastauksen: "Iloitkaa! Armollinen padishah harkitsee tarkoin ensimmäistä pyyntöänne, täyttää toisen."
Kecskemetiläiset lähtivät nyt ulos, toivottaen mennessään vuoroaan odottaville körösiläisille naapureilleen "hyvää huomenta".
Hetken perästä pujahti sulttaanin uskottu heidän pakeilleen, ja lohdutteli senaattoreja heitä olalle taputtaen: "Te olette onnellisia lurjuksia! Olette valloittaneet sulttaanin täydelleen. Ei epäilystäkään, kaikki toivomuksenne täytetään." Hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Hänelle oli luvattu jälkeenpäin sata dukaattia, jos Kecskemetiin sijoitettaisiin turkkilainen hallinto.
Suuria toiveitaan hautoen kulkivat he edestakaisin ylistellen ylituomarin puhetta ja Agostonin esiintymistä. Agoston itse oli aivan hurmaantunut. "Eikö totta, olen minäkin jonkin arvoinen? Jotakin järkeä on minullakin, kuomakullat."
Noin puolentoista tunnin kuluttua saapui turkkilainen uskottu takaisin. Vihaisena huitoi hän käsillään, hänen kasvonsa olivat kiukun punaamat kuin paprika. "No, siat", huusi hän jo kaukaa. "Olette onnenne tallanneet jalkoihinne!"
Kunnon miehemme katsoivat häneen kivettyneinä. "Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut?"
"On tapahtunut, te aasit, että Nagy-Körösin lähetystö Budan ja Szolnokin pashojen etäisyyttä valittaen toivoivat Kecskemetiin sijoitettavaksi turkkilaisen komennuskunnan."
"Mutta me"… sopersi Josef Inokai.
"Niin, te saitte sulttaanin lupaamaan, ettei hän täyttäisi Nagy-Körösin anomusta, mikä se lieneekin. Jähmettykää!"
Sitten hän käänsi heille selkänsä, kirottuaan sitä ennen jonkun kerran turkiksi.
Olisi pitänyt olla näkemässä sitä ällistystä. Lestyak hieroi viiksiään, rehellinen Porossnoki sadatteli, Kriston sai kauhusta verenvuodon nenästään, vanhaa Inokaita alkoi nikottaa, herra Agoston juoksi suoraa päätä vaunuille, jotka seisoivat Tonavan rannalla, painui yhteen niistä ja kietoutui bundaansa [unkarilaiset turkit], sillä häntä kouristeli sellainen horkka, että se — tasan jaettuna — olisi riittänyt sataankin nuhaan.
"Nyt voimme lähteä kotiin", katkaisi Kriston murheellisen äänettömyyden.
"Odotamme ensin sulttaanin päätöstä", arveli ylituomari.
Lienee ollut iltasoiton aika, kun sulttaanin kaimakani saapui tulkin mukana heitä noutamaan. Hän vei heidät erääseen saliin ja jätti heille viitan ja virkkoi tulkin suun kautta heille: "Tämän lähettää teille hänen majesteettinsa padishah. Arvattavasti osaatte sitä käyttää hyvin."
Senaattorit katselivat surullisina tuota tummanvihreätä samettikauhtanaa, joka oli kirjailtu kultanyörein ja -nauhoin, ja kummissaan tuntuivat kecskemetiläiset virkkavan toisilleen: "Näinkö paljo siis?"
"Ei enempää", vastasi kaimakani ylen levollisena. "Sulttaani katsoi teidän parastanne, mutta hän ei voinut syödä sanaansa. Te itse olette näin halunneet."
"Eikö voisi vielä kerran päästä hänen puheilleen?"
"Ei käy laatuun."
"Tuhat tulimmaista! Olemmepa kauniisti kiikissä! Kylläpä kotona riemuitaan!"
"Koska niin on asiat", sanoi ylituomari kylmästi, "niin ottakaa te, herra Kriston, viitta huostaanne".
Frans Kriston tarttui äkäisenä ja halveksien tuohon karhuntaljalla vuorattuun vaippaan niin, että sen lieve laahasi maata, ja vei sitä pahasti mokaten ylituomarin perässä. Vaunuille saavuttuaan hän heitti sen nurkkaan kuin minkäkin rääsyn.
Herra Agoston oli jo hävinnyt. Toinen ajureista tiesi hänestä sen verran, että hän oli käskenyt ajaa Waitzeniin, missä hänellä oli nainut tytär; hän ei ollut puhunut paljoa, sillä hänen hampaansa löivät loukkua, mutta sen verran hän toki oli sanonut, ettei häntä kuunaan enää nähtäisi Kecskemetissä. Kun hevoset oli syötetty ja juotettu ja miehemme pääsivät lähtemään, hämärsi jo ja savutorvien sauhu sekaantui nousevaan usvaan, sammakot kurnuttelivat rumasti Pestin soissa (nykyisen ketjusillan tienoilla), papit hoilasivat taukoamatta Budan minareteista ja Pestin vanhasta tornista pöllöt aaveellisesti huhuilivat. Vain kaukaa, jostakin kyläpahasesta kuului kristityn kellon itkevä ääni. Sumu oli vaaleanpunervaa kuin vastalypsetty maito, melkein läpinäkyvää, niin että siinä saattoi helposti eroittaa tiimeltäviä louhikäärmeitä, panssaripeitteisiä ihme-eläimiä ja lakana-aaveita. Taivaankumulle levittäytyi raskasmielisenä yksi ainoa tummansininen pilvi.
Pestin talot oli jo sivuutettu, ja hädin tuskin selviydytty Hatvanin portin pieleisistä soista, joiden liejuun Kristonin vaunut olivat tikahtaa kiinni, kun äkkiä pilvi syöksyi esiin ja nielaisi kuun aivan kuin siniseen sukkaan uppoaa suuri hopeataalari. Pimeni; juhlallinen, alakuloinen hiljaisuus painui nukkuvan luonnon yli. Vain vaunut natisivat akseleistaan ja tuolloin tällöin kuului kukon luikutus Pestin uutisasunnoilta. Hevoset kulkivat varsin vastahakoisina, ajurit sadattelivat ja senaattorit istuivat syvissä mietteissään sanattomina toistensa vieressä, vaihtoivat sentään joskus sanan pari. Ja silti he olisivat voineet ajatuksiaankin vaihtaa, sillä samanlaisia ne olivat kaikkialla. Jos yksi ajatteli: "Kuinka meidän pitää nyt kotona antaa saamamme suuri olematon?" vastasi toinen tuijottaen ensin syvään yöhön: "Olisin mieluummin paimenkoira kuin senaattori." Kolmas kohotti painuneen päänsä ja lisäsi huoahtaen: "Sadasta härästä ja viidestäkymmenestä hevosesta yksi vihreä viitta — sitä voi sanoa hyväksi kaupaksi." Taas he vaikenivat ja tuijottivat jälleen tuohon valkeahtavaan usvaan, josta yhä ilmestyi noita ihmeotuksia. Äkkiä astui tästä usvapylväistöstä muuan aave. Selvempänä, todellisempana kuin toiset — se asteli päin hevosia… ja sen varjo piirtyi tielle. Ensimäisten vaunujen hevoset hätkähtivät. Ajuri silmäsi sinnepäin. Pehmeä naisääni kuului: "Pysähtykää!"
Katolinen Inokai teki ristinmerkin. "Kaikki hyvät henget ylistävät
Herraa!"
"Ken olet?" kysyi Kriston.
"Olen Czinna, mustalaistyttö. Ottakaa minut pian vaunuihin."
Ensin pelästyi vain Inokai, mutta nyt säikähtivät Kriston ja Porossnoki miltei kuoliaiksi. Seuraavissa vaunuissa ajava ylituomarikaan ei pitänyt sopimattomana hypähtää ulos vaunuista. "Kuinka tänne tulit, variksenpoikanen?"
"Pakenin!" vastasi Czinna lyhyesti.
"Niinpä tietenkin, mutta miksi pakenit?"
"Pitkästyin aikojani."
"Sinä koiranmaksa", ähisi Kriston korvallistaan raapien. "Tiedätkö, että meidät sinun tähtesi hirtetään? Menetkö kiireenvilkkaa tiehesi! Mitä teemme? Mihin ryhdymme?"
"Hänet täytyy toimittaa takaisin" arveli Porossnokikin.
Kuun kiiltävä naama pilkisti pilvien raosta ja valaisi kaunista tyttöämme. Hänen upea pukunsa oli yltyleensä tahraantunut, hänen pikkusaappaansa olivat loassa, nuttu läpikastunut suossa, jonka halki hän oli kahlannut.
"En halua palata", uhmaili hän ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät, sillä kylmästä ne hieman kalahtivat. Väristen hän napitti päällysnuttunsa.
"Sinun täytyy palata", sanoi ylituomari, "meidän päämme on kysymyksessä".
Tyttö lysähti kokoon, suuntasi kauniit, suuret silmänsä ylituomariin, mutta niin ihmeellisin ilmein, että ylituomari huudahti: "Tule, istu viereeni minun vaunuihin! Vien sinut kotiin."
"Herra ylituomari! Herra ylituomari!" varoitti Porossnoki alakuloisena.
"Mitä teettekään!"
"Minun vastuullani!"
"Juventus ventus", murahti Inokai.
Czinnan silmät välähtivät jälleen, niissä oli koiran uskollisuuden lämpöä. Sitten hän hypähti ylituomarin luo keveänä ja notkeana kuin metsäkissa.
Vaunut lähtivät taas liikkeelle.
"Sinun on kylmä", virkkoi ylituomari kuunnellen hänen hengitystään. Hän otti keisarin viitan esiin ja kietoi sen hänen polviensa ympärille. Käden sivulla hän kosketti tytön otsaa, se oli hieman kuuma, mutta kuinka sileä ja pehmyt sivellä!
"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen", huokaili ensimäisissä vaunuissa Inokai, "herra Kristoffer Agoston, joka on saanut päänsä turvaan Waitzeniin".
"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen", huokaili perimmäisten vaunujen vierellä härkäpaimen vanhalle hevospaimenelle, "ylituomarimme, herra Lestyak, sillä hän saa maistaa mustalaistytön punaisia huulia ja kietoa käsivartensa hänen ihanan, solakan vartalonsa ympäri".
"Sanoppa, Czinna", kysyi ylituomari, "kuinka pääsit pakosalle?"
"Minä käskin ovella vartioivan vanhan turkkilaisen nukkua, ja hän nukkui."
"Kuinka pystyit hänelle turkkia haastelemaan?"
"Otin helminauhan kaulaltani ja annoin sen hänelle."
"Entä toiset?"
"Hoputin niitäkin lähtemään, mutta he eivät tahtoneet. Kotona heidän täytyisi käydä päivätöihin, täällä tarjottiin runsas päivällinen, paisti, kolmenlaista maukasta hedelmävanukasta. Taisi olla mamaligaakin [Jonkunlaista maissimuhennosta]. Jälkiruokaa en enää odottanut."
"Mutta sinähän lähdit mielelläsi mukaamme."
"Iloitsin niin kovin vaatteista."
"Ja nyt olet niihin jo kyllästynyt?"
"Halveksin niitä ja ikävöin jälleen vanhoihin ryysyihini."
"Aijai", virkkoi ylituomari surullisena, "Kecskemetille voit vielä tuottaa monta pahaa! Sinua ajetaan takaa, saat olla siitä varma, Czinna!"
Tyttö takertui pelokkaana ylituomariin ja koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavanlehti.
"Älä pelkää, en jätä sinua, kun kerran lupasin sinua suojella. Mitä sanoin, se pysyy."
Tyttö kumartui, tarttui Lestyakin käteen, suuteli sitä ja itki.
Hermostuneena, miltei töykeästi tarttui nuori mies hänen päähänsä irroittaakseen sen kädeltään ja mutisi pahatuulisena: "En minäkään ole mikään piispa." Mutta kun hän kohotti tytön päätä, pyöri maailma äkkiä hänen silmissään, se kieppui yhtenä hyrränä ja tähtiä sinkoili hänen edessään, vaunut tuntuivat kaatuvan, ja hän painoi tuota ihanaa päätä rintaansa vasten. Äkkiä hän katui… ja hän päästi sen irti.
"No no, mitä lempoa sinä teet, Czinna? Älä hulluttele äläkä suutele kättäni, sillä muutoin sidon palmikkosi seinään, jottet voi päätäsi liikuttaa. Sinähän panet ihmisen sekaisin!"
Hän tarttui ilakoiden tytön paksuun, pehmeään hiuspalmikkoon.
"No, sidonko mä tämän seinään?"
"Kuinka vain teidän armonne tahtoo", sanoi tyttö lempeästi, tyynesti.