Tarinoita

TARINOITA

Kirj.

Kálman Mikszáth

Unkarin kielestä suomensi

Niilo E. Wainio

Porvoossa, Werner Söderström, 1891.

SISÄLLYS:

Kulta-neiti.
Se musta paikka.
Säkkipillin puhaltaja Lapaj.
Kummallinen kuitti.
Brezón hanhet.
Sisareni hautakiveä noutamassa.

KULTA-NEITI.

JOHDANTO.

Hyvät herrat! Jos helvetin pahojen henkien päähän pistäisi rakentaa kaupunkia, niin siitä varmaan tulisi Schemnitzin kaltainen.

Sikäläinen arvoisa maistraatti suokoon anteeksi tämän arvostelun, sillä ei ole sen tarkoituksena loukkaus eikä iva, ei ainakaan tätä nykyä elävien ihmisten suhteen, jotka eivät suinkaan ole syypäät siihen, että heidän esi-isänsä ovat kaupungin niin kieroon paikkaan rakentaneet. Ajattelepas, hyvä lukija, joka et ole näillä seuduilla ollut, muutamaa sataa vuorenhuippua, yhtä monta kattilantapaista laakson syvännettä, muutamaa tusinaa kukkulaa, joille on taajaan rakennettu kaikennäköisiä huoneita; etupuoli saattaa olla kolmikerroksinen, mutta takapuolia rakennus nojaa ja liittyy itse kallioseinään.

Kun kävelee tämän kaupungin luontoperäisellä katukivityksellä, niin tulee sydän tulville asti täyteen ihmisystävällisiä tunteita ja täytyy mieli heltyneenä huoata: »kuinkahan täälläkin voivat ihmiset asua!»

Seutu on kolkko ja ruma, ilmat aina epäsuotuisat.

Szitnya vuori, »pilvien rakastaja», vetää väkisinkin alas kylmää rintaansa vasten rakastettujaan, minne ikinä menossa ovatkin.

Ja kun ei ole pilviä tienoilla, niin puskuu se ärtyisen vanhanpiian lailla ja synnyttää tuulta. Kun ei sada, niin tuuli vinkuu vuorten rotkoissa ja huoneiden nurkissa.

Se on kamala kaupunki! Ilman myrkyttävät vuorikaivoksista nousevat höyryt, ja sen vesi synnyttää tauteja kelmeäposkisiin neitosiin sekä epäkypsiin nuorukaisiin. Toissa vuonna kelpasi asevelvollisten katselmuksessa kuudestasadasta kutsuntaan saapuneesta neljä »keisarin mieheksi». (Melkein häpeen mainitakin.)

Näin kerran ikäpuolen eukon kauhean suuri kori selässä läähättäen ja miltei väsymyksestä maahan vaipuen kiipeevän vastamäkeä ylöspäin, sillä Schemnitzissä joko kiivetään ylös taikka lasketaan alas. Kolmatta keinoa ei ole.

Korista nousi kovasti savua. Luulin jotain sen sisässä syttyneen tuleen, jonkatähden huusin tuolle slovakilaiselle eukko pahaiselle:

— Muori, kori palaa!

Hymyillen käänsi hän lyijynharmaat kasvonsa minua päin sekä vastasi äidillisellä itsetunnolla:

— Mitä vielä. Pikku Ignatius siellä polttelee tupakkaa.

Ja todellakin istui selkä väärässä kyykisteli korin pohjalla pojan ressu, joka jo osasi piippua polttaa, vaikka äidin häntä vielä piti selässä kantaa.

Ei missään mailmassa taivaallinen kaitselmuskaan ole niin puolueellinen kuin Schemnitzissä. Kukkulalla asuvalle Tapani Csemezille nousee aurinko tuntia aikaisemmin ja laskee kahta tuntia myöhemmin kuin lähimmälle naapurille, alhaalla asuvalle Tapani Kutlikille; eikä missään liioin ole niin omituisia kulkureittiä kuin täällä.

Päivällisen jälkeen esimerkiksi Csemezin Kristina niminen tyttö seisoo viheriäksi maalatun portin suussa, ja nähdessään, että Mirkovszkin Bohuska niminen neiti tuolla toisella vuorenkukkulalla kävelee puutarhantapaisessa, niin hän tervehtää naapuritarta ystävällisesti, kaunista pääkköstään nyökäten sekä huutaa sointuvalla ja heleällä äänellään:

— Joko olette syöneet päivällistä, Bohuska?

Tämän tutun äänen kuullessaan Bohuska hyppien juoksee pikku Kristinaa päin aina kallion reunaan asti, mistä syvä juopa alkaa. Ei ole väliä muuta kuin parikymmentä askelta; he voivat mielensä mukaan hetkisen pakista.

— Aikaa sitten. Menetkö tänään minne?

— En, olen kotona, — vastaa Kristina.

— Aina vaan kotona! Parasta kun tulisit meille tänä iltana.

— Sitä minäkin, kun tulee meille ikäviä vieraitakin… ilkeitä ihmisiä…

— No no, älähän nyt! Keitä ilkeitä ihmisiä? Ovatkohan ne todellakin niin?

Kristina naurahti. Kuullessaan hänen heleän naurunsa herkesivät satakieletkin laulamasta. He kuuntelivat kaunista ääntä.

— Josko ovat ikäviä? Ovatpa niinkin. Vanha »vuoriherra» ja professori
Csutkás tulevat meille.

— Hui Kristina! … Kyllä sinun täytyy paeta meille.

— Kyllä sen tekisinkin, jollei olisi niin pitkä matka. Csemezin asunnosta Mirkovszkiin olikin lähes kahden tunnin matka, sillä ensin täytyi käydä alas aina luterilaiselle kirkolle asti, sieltä kiertää vuorikaivoksia kohden katolilaisen emäkirkon ohitse kivirappuja ylös seuraavalle vuorelle, mistä sitte jo oli auttava tie aina Mirkovszkin taloon asti.

— Jos onkin vähän pitkä matka, mitäs niistä?

— Ei, ei, Bohuska… kun ennen teillä käydessäni osuin viipymään illempään, niin saatoin jäädä teille yöksi, — mutta nyt… nyt… tiedäthän… ei käy laatuun…

Puna nousi Kristinan eläväisille, kauniille kasvoille. Ihmeen ihana väri, jo sitä taivaankaarikin kadehtisi.

— Se on totta… Tuo kelvoton meidän poika! Mutta miten se mieleesi johtuikaan? — vastasi Bohuska nyreillä mielin, — ihan unohdin, että hän oli olemassakaan.

Sanaa sanomatta katsoa tuijotti Kristina alas laaksoon, jonka pohjassa ja rinteillä satumailman tapaan hänen silmissänsä mustuneet huoneiden katot alkoivat elää, liikkua ja häilyä, ikäänkuin olisivat aikoneet siirtyä tuonne jonnekin Bakabányan puoleen.

— Tulkaa te tänne! Sinä armaani… esitti Kristina ja nykäisi valkoista tyllihuivia päässään niin paljo silmille, ettei kasvoista näkynyt muuta kuin poskipäät, palasia taivaasta.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Herra professori Csutkás ja herra Demetrius Luppán esitellään lukijalle.

Avioliitto on tässä murheiden mailmassa tosiaankin ihana asia. En rupea
Herran tähden riitelemään sitä pois jälkeentulevaisilta sukukunnilta.
Koska mekin olemme taskumatista juoda saaneet, kuten mustalainen
sananlasku sanoo, niin annetaan juoda heidänkin siitä.

En rupee siis kiroomaan tulevien sukupolvien kohtaloa, eikä ole minulla myöskään syytä menneisyyteen kääntyen soimata esi-isiemme joukosta herra Csutkás professoria eikä Demetrius Luppán ritaria sen vuoksi, että he pyrkivät siihen kuumaan kylpyyn, josta jokainen heti siihen päästyänsä halajaa päästä pois.

Sitä pahemmaksi tulee asia, kun heidän mielensä palaa samaan kylpyammeesen, vaikka ovat vuosikausia olleet parhaita ystäviä.

Mutta eipä ihmekään, että ihmiset, jotka alinomaa pitävät keskenään kanssakäymistä ja ovat oppineet toisiansa kunnioittamaan sekä olemaan yksimielisiä, saavat johonkin määrin samallaisen luonteen, samat mieliteot ja ajatustavat. Niinpä nämätkin niin kauvan ihantelivat ja ylistelevät kolmannen hyvän ystävän, kemian professorin Tapani Csemezin Kristina neitosta, kunnes vihdoin pahanpäiväisesti häneen rakastuivat.

Minä ainakin pidän tätä asiain laitaa niin luonnollisena, ettei minun mielestäni olisi toisin voinut käydäkään. Samaan aikaan koitti kumpaisellekin »sydämmen kevät», ja ihan sama kukka juurtui kukoistamaan sen karuun maaperään.

Sitä vain minäkin ihmettelen, kun ei itse herra Tapani Csemez myöskin kehenkään rakastunut, sillä olivathan he yksi sielu, vaikka olikin kolme ruumista, eikä milloinkaan ollut heidän keskensä ilmestynyt minkäänlaista riitakysymystä eikä poikkeavaa mielipidettä — paitsi mitä tuli nuuskan viljelemiseen.

Tällä yhdellä ja samalla alalla olivat kaikki kolme herraa itsenäisiä taitureita.

Ritari Luppán puolestansa väitti, että nuuskaa pitää vetää nenään samalla tapaa kuin magneettirauta tai sähköiseksi hierottu sinettilakka vetää puoleensa neulan tai pieniä paperinpalasia. Ei millään muotoa saa nostaa nuuskaa ihan sieraimiin sisään, sillä siten ihan katoaa se taivaallinen nautinto, jota hänen metoodinsa muka sangen suuressa määrässä edistää.

Mutta sitä ei myönnä professori Csutkás. Ei ole hänkään tien poskesta taitoansa saanut eikä salli, että tuollaiset pintapuoliset ja kierot… kierot ja yksilöiset… yksilöiset ja pahat tavat kumoovat sitä pääprinsiippiä, että sieraimet ovat vastavarsin luodutkin sitä tarkoitusta varten, että ne nuuskalla täytetään. Ja täytetään hyvin. — Onhan sierain läpi, ja läven käsitekin jo sisältää jonkinlaista puuttuvaisuutta. Jollei muuta niin ainakin ruumiin yhtämukaisuuden puutetta. Tämä puute on poistettava! Ja millä sen paremmin voisi poistaa kuin nuuskalla?

Mutta sekin pitää tehdä sievästi ja aistikkaasti. Sill'aikaa kun nenää hyvitellään on pidettävä rasiata sen alla etu- ja keskisormen välissä, jottei tietämys nuuskan maahan hukkaantumisesta häiritsisi nautintoa. Tällä tapaa s.o. rasian alle asettamisen kautta saattaa mies loihtia ilmoille niin suurta suloa, että se on omiansa panemaan kaiken vaimoväen päät ihastuksesta pyörälle.

Arvoisan virkaveljensä mielipidettä kannattaa Csemez herrakin, mutta sillä perusteellisella poikkeuksella, että rasian alla pitäminen on sulaa tuhmuutta. Kehityksen korkeammilla asteilla seisova nuuskaaja ei ikinä voi ruveta kannattamaan sitä primitiivistä käsitystä; todellinen asianymmärtävä mies pistää ulos suusta kielensä, kun nuuska varisee hyppysistä, ja ottaa sillä tavoin talteen liian osan. Csemez herran mielestä tämä on se ainoa oikea tapa, jota hän on ihmiskunnan valistamiseksi valmis milloin tahansa puolustamaan.

Paitsi tätä nyt pääpiirteissään selitettyä eroavaisuutta mielipiteissä saattaisi vain suuri ihmistuntija keksiä heissä jotain erityisiä toisistaan poikkeavaisia omaisuuksia. Heidän ulkomuotonsa, jopa kasvonsakin ovat aikaa myöden tulleet melkein samannäköisiksi, ja kun ritari Luppán rupesi käyttämään peruukkia, niin myöskin heidän hiuksensa olivat yhdennäköiset. Kuitenkin katsomme tarpeelliseksi mainita muutaman sanan näiden kunnioitettavien herrojen paremmaksi tuntemiseksi; esitän ainakin Csutkás ja Luppán herrat. — Heidän välissänsä on herra professori Csemez, hän on kultainen seos kahdesta edellisestä.

Selitys Csutkás herran persoonasta on mennytkesäisestä matkapassista kopioituna sanasta sanaan seuraava:

Uskonto: luterilainen. Syntymäpaikka: Podzemcsok, Trencséninkomitaatissa. Ikä: neljäkymmentä kahdeksan vuotta. Kasvot: pitkähköt. Nenä: tavallinen. Silmät: siniset. Hiukset: vaaleat, harmahtavat. Erityisiä tuntomerkkejä: nenä punainen.

Luppán ritarin ulkonäöstä olemme myöskin pian selvillä, kun mainitsemme, että hänen matkapassissansa oli ylläsanotuissa kohdissa vain kaksi poikkeusta, kasvot: »ympyriäiset», erityinen tunnusmerkki: »nenä tummansininen».

Mutta paljoa enemmän antaa miettimisen aihetta näiden kahden miehen luonne ja mielipiteet.

Professori Csutkás on innokas opettaja, todellinen Pestalozzi, joka lähtien kaikkein uusimmista aatteista perustaa opetuksen menestymisen oppilasten rakkauteen, pitää sen ainoana palkintonansa ja kehuu siitä suuttumatta, jotta oikein harmittaa kuullakin. Muuten ei hän puhu paljoa, istuu vain hiljaa, ajatuksiin vaipuneena iltaisin ystäviensä keskellä. Välistä hän luo silmänsä ylös, pistää hyppysellisen nuuskaa nenäänsä tavallisen sääntönsä mukaan ja mutisee itsekseen:

»He ovat niin kiintyneet minuun…»

Sitte ummistaa hän silmänsä, näyttää kuuntelevan toverien puhetta, murahtaa jotain heille, nyökkäelee hyväksyvästi päätä, kunnes vuoroin nukahtaa hetkiseksi, vuoroin taas herää.

— Niin, niin… ovat kiintyneet… — äännähtää hän taas havatessaan sekä katsoo töllistää ympärilleen.

Ystävät tietävät, että hän tällä tarkoittaa oppilaittensa rakkautta ja ovat jo aikaa siihen niin tottuneet, että pitävät sitä äännähdystä »hm» ja »hjaa» ynnä muiden ajatustenkorvaajain sanain veroisena sekä arvelevat asian ihan luonnolliseksi.

Professori Csutkás on kunniassa pidettävä mies. Vaikkei hänellä olekaan menneiltä ajoilta sellaisia mainioita ja surullisia muistoja kuin Luppán ritarilla, niin tulee kuitenkin ottaa huomioon, että hänkin on saanut kokea eläissänsä yhden ihmeellisen tapauksen, joka miltei asettaa hänet kirjallisuushistorian välittömään läheisyyteen.

Se oli hän, joka oli Petöfistä runoilijan tehnyt.

Kuulkaas, hyvät herrat, Petöfistä! Onkohan kukaan isänmaalle mainiompaa miestä kasvattanut? — Hän (professori Csutkás) oli antanut hänelle perusteet. Ja kuka saattaa väittää, etteivät nämät perusteet kelvanneet? Ei kukaan. Tapahtumat todistavat, yksin tapahtumat… todellakin vain tapahtumat.

Koiransilmät tosin väittävät, että Santeri Petrovitsch (herra Csutkás mainitsee aina runoilijaa tällä hänen alkuperäisellä nimellään) on juuri hänestä kirjoittanut: »kuitenkin päästi tuhma professori minut toiselle luokalle — taisi siihen olla runoileminenkin syynä. Mutta kun tapahtumat yksistänsä pääsevät puhumaan, niin ne todistavat, ettei se ole totta. Siellä koulun arkistossa ovat tallella viralliset oppilasluettelot, joista vielä tänä päivänä näkyy, että Petöfi häneltä sai hyvät arvolauseet. — Huomasihan hän oitis, mikä kukin oli miehiänsä.

Samasta Petöfistä liikkuu vielä Schemnitzissä muuan romantillinen tarina, josta kukin on jotakin tietävinänsä, mutta oikeastaan sitä ei kokonaisuudessaan tunne kukaan muu kuin professori Csutkás.

Sukupolvi toisensa perään on käynyt keltaiseksi sivutussa lyseossa, mutta tarina Petöfistä ei ole kadonnut. Vanhempi polvi kertoo sen nuoremmalle ja siten se säilyy ihmisten muistossa kalliina salaisuutena. Vielä neljännesvuosisadan kuluttua runoilijan kuolemasta kuulin minä sen siellä typistettynä, vääristeltynä tosin, mutta elossa se oli vieläkin ja on kai oleva vastakin.

Herra Csutkás asian oikein tietää! Jospa hän puhuisi… Tarina koskee tavallansa häntä itseäkin.

Tuota — ei herra Csutkás tosin ole se mies, joka tuollaisissa suunsa kiinni pitäisi, eikä se ole esteenä, että häneltä puuttuisi halua sitä kertomaan. Herra Csutkás on todellakin »hyvä mies», joka mielellään noudattaa ystäväinsä tahtoa ja joka ei suinkaan kykenisi asettumaan vastakynttä vetämään, ja kyllähän tuttavat häntä kehoittavat ja pyytävätkin kertomaan asian laidan, mutta turhaa se on kaikki, sillä hänellä on semmoinen luonto, ettei hän muualla kuin »luokalla» kykene mistään asiasta pitemmältä puhumaan, lukuun ottamatta mietteitänsä nuuskan nautitsemisesta. Kolmikymmenvuotinen virantoimituksen yksitoikkoisuus ja omituinen luonnon omaisuus on syynä, ettei hän osaa esitellä muuta kuin oppiainettansa.

Jossakin määrin tosin viini voi päästää hänen kielensä siteet irralle, mikä seikka ei suinkaan estäisi häntä tarinata kertomasta, sillä herra Csutkás juo viiniä sangen usein ja näissä tilaisuuksissa tulee melkein aina puheeksi tuo romantillinen ja salaperäinen kohtaus Petöfin elämässä. Tuo kunnianarvoisa mies alkaakin kertoa asiata, joka kerta mainiten, että tuo »pahikko» Petrovitsch asui tuolla vuorella, joka on lyseon kohdalla, vanhan kamariherran heitukan Muszurin luona, jonka poika oli juuri hiljan palannut kotia Italian sodasta, mistä hän toi kunniamerkkinä muassaan palasen siitä rievusta, joka oli ollut käärittynä Garibaldin haavoitetun jalan ympäri. Ja voikohan parempaa kunniamerkkiä löytyä? Vai löytyykö suurempaa sankaria kuin Garibaldi vanhan taikka uuden mailman historiassa? Eipä löydykään. Ken tohtii väittää, että löytyy? Sitä ei saata kenkään sanoa. Eikä olisikaan hyvä mennä siitä asiasta Csutkás herran kanssa kiistelemään, taikka joutuisi tekemisiin hänen todistuskappaleillensa kanssa. Ja todisteet ovat sangen tehokkaita aseita, sanomattoman tehokkaita ovat…

Sanalla sanoen herra professori Csutkás joutuu joka kerta niin kauvas perusaatteestansa, jotta hän ehtii nukahtaa, ennenkuin takaisin pääsee, pää painuu väsyneenä pöytää vasten. Puoleksi unissaan hän mumisee: »niin ovat minuun kiintyneet»… ja nukkuu.

Luppán ritari on ihan toisellainen mies. Aina puhelias ja avomielinen. Ei hän muistojansa salassa pidä. Kertoeleepa sellaisiakin asioita, joita ei ikinä ole tapahtunutkaan, hän vain luulee, että hänen niin on käynyt.

Hänen muistonsa ovat suurimmaksi osaksi surullisia, jotta hän näitä kertoessaan ihan heltyy, silmät kyyneliin käyvät; mutta kumminkin hän niitä tavan takaa kertoo, sillä hän pitää tuosta vienonlaisesta surumielisyydestä.

Silloin hänen kasvonsa tulevat eläväisiksi, ääni käy taipuvaiseksi ja helläksi, hänen kertoissaan sangen hartaana rakkaan vaimonsa kuolemata. Kauvan aikaa makasi rouva rukka sairaana taistellen kuoleman kanssa; yöt päivät hän valvoi vaimonsa vuoteen ääressä; viimeisen kerran pienokaisiansa syleillessään hän vienosti hymyillen heille kuiskasi: »älkää itkekö, tulen noutamaan teitä, vien teidät mukanani».

… Eikä aikaakaan, niin nouti hän molemmat pienoisemme.

Puolen vuoden perästä kuoli pikku Lassi keuhkokuumeesen Herrainen aika, kuinka se oli viisas lapsi! Herra Luppán kertoisi satoja seikkoja sekä pikku Lassista että myöhemmin kuolleesta lapsestansa Esteristä, jos hän vain nyyhkytyksiltä saattaisi…

… Mutta koko kertomuksesta ei ole yksikään sana totta. Luppán herran elämän tuntee lapsuudesta aikain tähän päivään asti joka ihminen Schemnitzissä ja tiedetään siis myöskin aivan hyvin, ettei hänellä ikinä ole ollut vaimoa eikä siis lapsiakaan.

Mutta vaikka tiedetäänkin asian näin olevan, niin ei kenkään häntä rupea vastustamaan, sillä hän itse uskoo varmasti niin olleen kuin hän kertoo, vaikkei hänessä mielenvikaa olekaan. Ei, ei, kamariherran poikaa ei mikään vaivaa…

Hän on muuten järkevä ja rehellinen mies kaikkine vanhanpojan omituisuuksineen; mutta tässä yhdessä kohdassa on hän sangen kummallinen.

Useimmat luulevat jutun syntyneen siitä, että Luppán ritari kerran oli rakastunut erääsen nuoreen neitoseen, jota tämän vanhemmat eivät hänelle antaneet vaimoksi. Tyttö suri asiata niin kovin, että viimein otti myrkkyä ja kuoli kauheissa tuskissa. Luppán herran hellään sydämmeen koski tämä tapaus niin kovasti, että hän itse sai ankaran kuumetaudin, josta hän töin tuskin terveeksi tuli.

Tämän kahdenkuukautisen sairautensa aikana hän eli usein mainitsemansa avioelämän, sill’aikaa syntyi, kasvoi ja kuoli hänen silmäteränsä, pikku Lassi sekä vaaleanverinen, enkelinnäköinen Ester…

Ehkäpä sietäisi asiasta ottaa tarkempaakin selkoa, mutta kun ei meillä ole sen kanssa enempää tekemistä, niin me nyt lupauksemme mukaan esiteltyämme nämät kaksi arvoisaa herraa, saatamme hyvällä omallatunnolla palata kertomuksemme toiseen lukuun, joka — sen juhlallisesti lupaan — ei tule niin ikäväksi kuin tämä ensimmäinen.

TOINEN LUKU.

Kolme kättä ojentuu poimimaan yhtä kukkaa.

Luppán ritari ja Csutkás herra olivat sinä iltana, kuten kuulimme Kristinan lausuvan, Csemez herran vieraina pientä korttipeliä varten. Tätä jaloa huvitusta harjotettiin vuorottain näiden arvoisien herrojen luona. Nyt oli »kullantekijän» vuoro. Näin näet nimitettiin Csemez herraa siitä syystä, että hän suuttumatta aprikoitsi ja yritteli kullantekemistä ja vertasi kaikkien kappaleiden arvon kultaan. Virvoittavan kevätsateen arvasi hän sentneriksi kultaa; kun hän tahtoi kiittää jotakuta oppilastansa, niin lausui hän tämän järjen ja ahkeruuden olevan kullan vertaista ja kun hän toivotti onnea jollekin, niin virkkoi hän: »kullaksi muuttukoon jok’ainoa hiuskarvanne!» j.n.e. Se oli hänen heikko puolensa, jonka sopi antaa anteeksi hänen monien hyvien omaisuuksiensa vuoksi.

Herrat korttia pelasivat nytkin, puutarhan lehtimajassa. Schemnitzin kiviperäiseen maahan istutetut viiniköynnökset kitukasvuisina harvassa hiipielivät majan seinäristikkoja myöten, päivä paistoi esteettömästi kolmelle kaljulle päälaelle, armottomasti hikoilemaan arvoisat herrat saattaen. Kaikeksi onneksi Kristina korkeammasta käskystä kantoi tavan takaa pöytään virkistävää olutta, joka piti heidät valveilla ja mielet virkeinä tässä uuvuttavassa helteessä. Kristina istahti itsekin isänsä viereen silmäillen hänen korttejansa, jotka mahtoivat olla sillä kertaa sangen suotuisat, koska isä useat kerrat äännähti: »kultakorttini ovat liikkeellä».

Luppán ritari ja professori Csutkás tänäpänä ovat ihan kovan onnen poikia, sillä he häviävät ehtimiseen. Mutta kuitenkin kärsivällisinä vain hymyilevät kohtalon koville kolauksille, jonkatähden Csemez herran ihan täytyy tovereitansa ihmettelemään ruveta.

— Horribile dictu… Te olette tänään kovasti hajamielisiä. Olette todellinen kultakaivanto tänäpänä kumpainenkin. Voitin jo viidennen florinin. Noch a’ Glas Kristina!

Täyttääkseen tätä kultaista käskyä neitonen otti ruusupensaan siimeksestä kylmällä vedellä täytetyssä sangossa säilytetyistä pulloista yhden ja kaasi olutta laseihin, ensin isälle, sitte vieraille, jotka kiitollisin katsein silmäilivät pienten valkoisten kätösten hääräämistä.

Mutta nuo kiitolliset silmäilyt näyttivät tällä kertaa erittäin epäilyttäviltä. Jotakuinkin tarkka ihmistuntija olisi niistä havainnut osaksi himoa, osaksi kaihoa, toivoa sekä itsetyytyväisyyttä sekaisin. Ja olihan heillä syytä ollakin tyytyväisiä sydänkäpyseensä. Niin hän oli ihana, kuin ei olisi ollutkaan vaimosta syntynyt, vaan runoilijain elävästä mielikuvituksesta, joka on kotona kaikkialla, valikoi värejä kasvoihin ja huuliin ihmeruususista, lainaa taivaankannelta otsan muodon, huojuvalta ruovolta vartalon hempeyden, timantilta silmien kirkkauden, ja sitte saatuansa kaikkea kaunista ruusulta, rubiinilta, kastehelmiltä, päivänpaisteelta, nimittää hän sen rohkeasti muutamalla kirjaimella »ihanteeksi».

Tällainen ihanne oli Kristina.

Itse Csemez herrakin, joka ei muuten ihaile mitään muuta kuin kullan kauneutta, ei saattanut olla täysikasvuiseen neitoseen katseen luodessaan (kuinka pian ne lapset kasvavatkin aikaihmisiksi!) itsekseen murahtelematta:

»Ecce! mulier formosa…»

Kerran hänen kumppaninsa Csutkás virkkoi hänelle kahdenkesken: »oletpa, veli, päässyt pyyteittesi perille! Kultaa olet etsinyt kaiken elämäsi ajan ja nyt sinulla on palanen aimo kultaa — nimittäin Kristina.» Silloin herra Csemez kummallisesti katsoa mulautti ja hänen päähänsä johtui merkillisiä ajatuksia.

»Tosiaankin kultaa… ehta kultaa on tuo tyttö! Hehehe! Ihmiset kun ovat kieroja, niin luulevat kullaksi maan tomua. Tarkoitan tomulla ihmistä. Ja 'denique', vaikka mailma eksyykin, niin se myöskin on oikeassa, ja jos Kristinaa pidetään kullanarvoisena, niin hän kaiketi on kultaa.»

Ja sitte tulivat mieleen ne monituiset romantiset tapaukset, joista Luppán ritari (jonka tapa oli sellaisia tekaista) niin usein oli kertonut. Rikkaat ruhtinaat ja kuninkaanpojat tulevat linnoistansa kosimaan köyhiä paimentyttöjä; neitosten kädet ovat puhtoiset, kuninkaanpojat kruunu päässä, ja he notkistavat polvensa naisien edessä lausuen: »neitonen, vaihtakaamme! Jos minä saan kätösesi, niin saat sinä kruununi.» Sangen se tosin on kieroa peliä, mutta voi kuitenkin niin tapahtua, sillä jos ei sellaista olisi tapahtunut, niin ei asiata olisi präntissä ilmaistu.

Muutama aika senjälkeen tokaisi kerran Csutkás:

— Kuules Stevo! (Nimi Tapani hienonnetaan Schemnitzissä Stevoksi.) Tuo sinun kultatyttösi kasvaa aina suuremmaksi ja suuremmaksi. Ennen pitkää hänestä paisuu nuori vaimo. Hän viedään sinulta pois!

Kummastellen katsoa tuijotti Csemez herra kumppaniansa.

— Vai viedään? Hehehe! Mutta minä kun en anna.

Tälle merkilliselle vastaukselle Csutkás herra ravisti päätä. Sitte veti hän taskusta esille kirjavan nenäliinansa, jota hän ensin pudisti varovaisuuden vuoksi, jos näet oppilaat olisivat päässeet siihen turkinpippuria sirottamaan, mikä sangen usein tapahtuukin, jos hän vain unhottaa nenäliinansa pöydälle; mutta huomattuaan sen tällä kertaa olevan puhtaan kaikista vieraista, asiaankuulumattomista aineksista pyyhki hän sillä pariin kertaan hikoilevaa otsaansa sekä kasvojansa.

— Mitäs maar, mitäs maar! He ovat niin kiintyneet minuun… Mitä ajattelenkaan? Niin, niin, ovat kiintyneet… Mitä taasen tuohon sinun väitteesesi tulee, Stevo ystäväni, niin ei se minun halvan mielipiteeni mukaan ole ollenkaan ajanmukaista. Luulen, ettei se ole… vakuutettu olen, Stevo veli, että puhuit vähän ajattelemattomasti… sillä se on naisen tarkoitus…

— Niin, mikä?

Csutkás herra kovasti punastui. Äkkiä sitaisi hän nenäliinan nurkan solmuun ja alkoi sitä pureksia.

— Luulen… ajattelen, — ja tarkemmasti määritellen, tohdin väittääkin, että definitsionini on hyvinkin likipitäen paikallansa, kun asetan naisen kutsumuksen pääpisteen läheiseen yhteyteen, sekä läheiseen että tavalliseen, sekä tavalliseen että yksinomaiseen yhteyteen avioliiton aatteen kanssa. Kaikissa asioissa on näet rakkaus ydinkohta… oi, kuinka ne ovat kiintyneet minuun…

Mutta vanha kullantekijä pysyi mielipiteessään.

— Minä en anna Kristinaa kellekään. En ole kasvattanut häntä heittiöiden varastettavaksi. Täällä kotona on hänelle kaikkea yllinkyllin — hm… elääksensä.

— Mutta entäs rakkaus?

— Rakastakoon minua!

— Se ei riitä.

— No rakastakoon siis sinuakin.

Äkisti loi Csutkás kainosti silmänsä maahan ja hymyili.

— Taikka jollei vielä sekään riitä, niin rakastakoon Luppán ritariakin.

Äkkiä loi Csutkás katseensa ylös, mutta ei enää hymyillyt.

— Sydäntä ei saata käskeä. Sydämmelläkin on oikeuksia, Stevo. Sinä et oikein tunne sydäntä. Sydän on hiton juonikas kappale, Stevo! Se voi helposti särkyäkin.

Haukotellen vastasi Csemez herra ratkaisevasti, että särkyneestä ikkunaruudustakin suurempi hälinä syntyy kuin särkyneestä sydämmestä… Turhaa muka oli kuluttaa aikaa moisiin jaarituksiin; parempi olisi pieni korttipeli. Hän ei luvannut antaa Kristinaa kellekään, paitsi ehkä siinä tapauksessa, että saisi hänestä tytön painon verran kultaa. Hehehe! Yhtä paljon kultaa kuin Kristina painaa.

Csemez herra hymyili viekkaasti, kasvot oikein kavalan näköisiksi kävivät ja päälle päätteeksi hän vielä luontevasti kieltäkin maiskautti.

— Voi niitä kaikkia ajatuksia! — huoahti Csutkás kainosti sinettisormustansa silmäillen, josta puuttui hyvin paljon, ennenkuin se jaksoi painaa Kristinan vertaa.

Enempää ei ollut ennen tullut puheeksi Csutkás ja Csemez herrojen kesken Kristinasta. Siitä onkin jo kulunut puoli vuotta, eikä Csutkás sitä enää muistakaan, tuskinpa liioin Csemez herrakaan.

Mutta tänään oli Kristina niin kaunis siinä sirosti hääräillessänsä, olut niin hyvää ja nuuska niin hurmaavaa, jotta Csutkás herra miltei tunsi olevansa autuaitten taivaassa. Pelin hävittyänsä hän maksoi sakkonsa, kokosi taas kortit, sekoitti ne sekä antoi Luppán ritarin nostaa ja sitte hän pisti äkisti kätensä takin takataskuun.

Tuosta uhkarohkeasta työstä kaikki hämmästyen vaikenivat. Mitä nyt seuraa? Toisten katseet kysyväisinä häneen kääntyivät.

Csutkás herra otti esiin nuuskarasiansa, asetti sen eteensä pöydälle sekä laski sen kannelle oikean käden etu- ja keskisormen, jotta se mitä hän nyt oli lausuva, kuuluisi juhlallisemmalta.

— Hyvät herrat ja neidet! Te varmaan sanotte, että he ovat minuun kiintyneet. Niin, niin, ovat kiintyneet, mutta…

Hän otti kulauksen olutlasista ja jatkoi hiljaa, melkein kuiskaten:

— Mutta se ei riitä, kuka sanoo, että riittää? Sinä et voi sanoa, ritari, eikä Csemez enkä liioin minä.

— No, jollei riitä, niin pitää koittaa saada riittämään! Sanon siis, että minä kaipaan sydäntä… Etsin sydäntä, hyvät herrat ja neidet!

Luppán ritari nyökkäsi huoaten päätään.

— Niin minäkin… kautta kunniasanani minäkin. Me kuljetaan yksillä asioilla, saakelin yksillä asioilla… Sittekun vaimovainajani…

— Jakakaa kortit! — puuttui puheesen kullantekijä.

Csutkás herra nousi seisomaan ja ojensi erittäin juhlallisen näköisenä molemmat kätensä Kristinaa ja hänen isäänsä kohden.

— Tässä on se sydän, Stevo — huudahti hän innostuneena, — täältä sen löysin, se on Kristina. Hän on kiintyvä minuun, hän on tuleva omakseni, jos sinä vain annat. Hän on oleva puolisoni. Etkä sinä voi häntä minulta kieltää, sillä minä rakastan häntä, sillä… sillä… teen hänet onnelliseksi; hän on kiintyvä minuun.

Näin sanoen puristi hän lujasti neidon sekä Csemez herran kättä, ummisti silmänsä ja odotti pimeissä Csemez herran vastausta. Epäröiden katseli tämä ympärilleen, ja tyttö seisoi siinä kalpeana, vavisten sekä turhaan yrittäen saada irti kättänsä Csutkás herran lihavasta kourasta.

— Mitäs sinä tähän sanot, Luppán? — kysyi Csemez herra laiskasti, kääntyen ritarin puoleen.

— Sanon vain, että tekisit paremmin, jos antaisit Kristinan minulle vaimoksi. Oi, kuinka hän on vaimovainajani muotoinen…

Heltyneenä pyyhkäsi hän silmiänsä nenäliinalla, jossa koreili
Luppán-suvun vaakuna, kaksi vasaraa ristissä ja alla sanat: »Glück auf.»

Tämän kuullessaan Csutkás herra heti päästi Kristinan ja Csemez veikon kädet sekä heitti tuiman katseen puheensa keskeyttäneesen ritariin.

— Herra! Te olette katsonut minun kortteihini… Taikka, tuota, mitä puhunkaan? — te tahdotte anastaa minun korttini itsellenne… tuota… te asettaudutte minua vastaan, hyökkäätte kimppuuni. No, hyvä. Mutta muistakaa se, että… muistakaa, että… hän on kiintynyt… on kiintynyt minuun. Eikös niin, Kristina?

Csutkás herra katsoi ympärinsä, mutta Kristina olikin kadonnut kuulumattomiin. Pelästyneen metsäkauriin tavoin oli hän juossut puutarhasta huonetta kohden. Silloin hänen kasvonsa eivät enään olleet kalpeat, vaan tulipunaiset, sydän kovasti sykki, rinta raskaasti huokui. Herra Jumala, mikä kova onni häntä oli kohdannut! Herrainen aika, mitä nyt on tapahtuva?

Mutta juuri umpimähkään juostessansa, itsekään tietämättä, minne, niin yhtäkkiä joku astui hänen tiellensä.

— Seis, seis!

— Kas, kas, Bohuska ja…

Bohuska se oli ja hänen veljensä Niilo Mirkovszki. Se paha Niilo poika, jonka kanssa hänen oli tapa jutella kotipihalta kadun yli joka päivä ja jonka tähden hän ei enää saata käydä Bohuskaa tervehtimässä, sittekun tämän veli oli saapunut kotia Pestistä, sillä hän oli kasvanut isoksi mieheksi ja…

Kristina kalpeni uudestaan, vavahti, kädet hervottomina riippuivat, jalat kieltäytyivät astumasta ja hän seisoi siinä vierastensa edessä kuten lahonnut marmoripatsas.

— Mitä? Etkö suutelekaan? Katsot niin oudosti — valitteli Bohuska. —
Oletko ehkä suuttunut, kun otin Niilon mukaan?

Kristina pudisti päätä hiljaa, suruisesti.

— Se on kaikki minun syyni, — jatkoi tämä. — Siitä saat rangaista yksin minua. Hän ei olisi rohjennut tulla, mutta minä häntä kehoitin. Mutta kuinka kalpea ja pelästyneen näköinen sinä oletkaan. Onko mitään tapahtunut?

Alakuloisesti nyökkäsi Kristina myöntäen päätä. Sitte hypähti hän tehden äkkinäisen liikkeen Niilon rinnalle ja laski pienen kätösensä hänen pivoonsa.

— Tottahan te, Niilo minusta pidätte — pidätte ehkä paljonkin?

Bohuska pudotti päivänvarjonsa kuullessaan nämät varomattomat sanat ja katseli haaveilevasti ystävättäreensä, joka taasen hellästi nojautui Niiloon.

Nuorukaisen kasvot lensivät tulipunaisiksi. Eihän tähän saakka ollut ainoatakaan sanaa eikä viittausta puhuttu heidän keskensä sinne päin. Muutamasti oli juteltu joutavia asioita, siinä kaikki! Ja nyt! …

— Josko teistä pidän Kristina? Sangen paljon pidän, yksin teidän tähtenne tahdon elää. — Oi, Bohuska, sano sinäkin, sano, miten rakastan! Itsekään en voi sitä oikein kertoa. Hyvä Jumala kuinka onnellista! Ken olisi uskonut? Ensi silmäyksestä kun teidät näin…

Niilo vapisi kuin haavan lehti.

— En olisi tohtinut uneksiakaan — jatkoi hän katkonaisesti. Oi,
Kristina, te siis… tekin siis toivotte rakkauttani?

— Niin! — kuiskasi hän melkein uupuneena, silmät puoliummessa.

— Ja te kysytte, pyydätte sitä minulta?

— Niin, — toisti hän haikeasti, peittäen kauniit kasvonsa käsiin. Te olette parempi kuin nuo toiset, te olette kauniimpi kuin toiset, te sovitte minulle paremmin kuin kukaan muu. Rakastakaa siis minua, niin, rakastakaa, ja minä…

— Ja te, Kristina?

— Minäkö? — ja hän kääntyi hänestä äkisti, ikäänkuin olisi neito unesta herännyt, ja kasvot kävivät kummasti yksitoikkoisiksi. — Minäkö? Kukapa minusta puhuu? — virkkoi hän miltei kainosti. — Ettekö tunne kuinka kauhean lämmin ilma on?

— Mennään lehtimajaseen, — esitteli Bohuska, joka oli kovasti ihmeissään ja hämmästynyt äskeisestä romantiilisesta kohtauksesta. Hän loi silmänsä häveten maahan, juurikuin hän itse olisi jonkun suuren rikoksen tehnyt.

— Ei ei, — äännähti Kristina melkein hurjasti, — ei sinne.

— Minne siis? — kysyi Bohuska hiljaa.

— Minne tahansa! Kauvas mailmaan, — vastasi Kristina katkerasti, ja kyynel pillahti pitkin poskia.

Haikeilla mielin katseli Niilo tuota vierivää kyynelpisaraa ja mietti vain, että hän nyt tahtoisi suudella sen pois tuolta ihmeenihanalta poskuselta.

KOLMAS LUKU.

Kerrotaan ne tapaukset, jotka edellisestä johtuvat.

Niilo Mirkovszki oli niitä nuoria miehiä, joita naiset sanovat »intressanteiksi». Hänellä oli suuret, eloisat sinisilmät, tuuhea kultatukka, solakka vartalo sekä sievä käytöstapa. Puolen vuoden verran sitte oli hän saapunut kotia täydentääkseen opintojansa vuoriakatemiassa, ja jos hyvin käy, niin saa hän alkaa uraansa siinä toivossa, että hänestä vielä tulee vuorineuvoskin. Ja se saattaa kyllä tapahtua, sillä hänellä on kykyä ja osaa myöskin mukaantua elämän oloihin. Kuten sanoimme, on hän vasta puolen vuoden paikoilla ollut kotosalla Schemnitzissä ja jo on hän johtajana ei ainoastaan nuorison kokouspaikoissa »Kultalampussa» ja »Elävässä nuijassa», vaan myös herrassalongeissakin. Eikä hän aina olekaan niin ujo ja tomppelimainen kuin nyt seisoessaan ääneti ällistellen, ikäänkuin maahan juurtuneena, Kristinan edessä sekä hajamielin päänsä päältä poimiskellen akatsiapuun lehtiä, joita hän paloittelee hyppysissään, juuri kuin tahtoisi arvaella: »rakastaako?… Vaiko ei?…»

Hän ei ollenkaan ymmärrä, miksi Kristina itkee, jos hän rakastaa, miksi hän niin äkisti päästi hänen kätensä, kun kysyi vastarakkautta ja miksi hän kävi niin alakuloiseksi ja suruiseksi…

Jumalallinen on hämäryys naisen sydämmessä, pyhä salaisuus, täynnä runollisuutta, viehättävä varjo aavistetusta todellisuudesta.

Ensimmäinen rakkauden ilmaisu sisältää paljon runollisuutta.

Nurmen ruoho silloin huokaa neitoselle: »astu tänne, tallaa minua, niin tulen vain tuoreemmaksi, viheriämmäksi»…

Auringon säde puhuu nuorukaiselle: »sinullekin paistaa valkeus, minua parempi, suurempi, kauniimpi»…

Iltarusko lähettää kiireisen sanoman yölle: »älä tule, pysy poissa… täällä on jotain, jonka nähden et sinäkään saata synkkänä olla».

Ja ne henkilöt, jotka lausuivat nuo sanat, joita koko luomakunta hartaana kuuntelee, tämä rakastunut nuorukainen ja rohkea neitonen seisovat yhä vielä vaiti, ujoina, arasti, sykkivin sydämmin odotellen, millä hetkellä taivaankansi romahtanee alas.

— Hyvä Jumala, mitä teinkään… mitä teinkään? — sopersi Kristina ja hänen silmissänsä alkoi mailma käydä ympyriäiseen myttyrään ja pyöriä yhä kiivaampaa vauhtia hänen ympärillään. Uupuneena painui hänen päänsä ja kätensä alas, kuten kuolevan linnun, joka on siipirikoksi joutunut, ja nojautui Bohuskan olkapäähän.

Eikä Niilo saanut niin luotua sanaa suustansa vastaukseksi, lohdutukseksi; typerä tylsyys valloitti hänen mielensä ja tukahutti kaikki ajatusten oraat. Tämä odottamaton tapaus oli peräti saanut hänen sielunsa pois oikealta tolalta ja hyvästä tasapainosta. Siinä liikkui sangen monikirjavia mielijohteita aina sen mukaan, mitä hän arveli huomaavansa Kristinan silmistä, äänestä ja liikkeistä, joko katumusta, luottamusta, välinpitämättömyyttä, alakuloisuutta taikka rakkautta.

Vihdoin voitti Bohuska taas mielenmalttinsa sekä virkkoi tavallisella vilkkaudellaan:

— Mutta nyt, lapsukaiset, on tätä tässä kylliksi. Kaiketi meidän pitää jonnekin päin käydä. Kävely tekeekin sinulle hyvää, kultani. Ojenna minulle kätesi, Niilo.

Mutta sen verran Niilolla vielä kumminkin oli järkeä, että hän tarjosikin kätensä Kristinalle eikä sisarelleen.

Rakastunut neito havahti ja vapisi aivankuin nukkunut, joka tuntee vieraan käden kosketuksen.

— Herrainen aika! — en ymmärrä teitä… puhui Niilo haikeasti, ja alkoi kädellä, johon ei tyttö tahtonut tarttua, pidellä palavaa otsaansa.

— Mitä turhia! — puheli pilojansa Bohuska… se oli vain leikin vuoksi eikä mitään muuta.

— Leikinkö vuoksi? — puhkesi Niilo katkerasti puhumaan, ja kasvot punaisiksi leimahtivat. — Leikintekoako se olikin sanoa ensin: »minä lemmin sinua», mutta heti taas: »en lemmikään». Sanako se vain olikin, tyhjä, joutava sana? Mutta siinä saattaa kuitenkin piillä myrkkyä, neitiseni! Vai onko… onkohan sydämmen surmaaminenkin vain leikintekoa! —

Katsahtaissaan veljensä turvonneisin kasvoihin Bohuskankin simahuulet katkeraan itkuun vääntyivät. Peloissaan hän luonnollisesti ja teeskentelemättä kavahti Kristinan kaulaan.

— Näetkös nyt… puhui hän kyyneliä silmistään pyyhkien — nyt ei ole muuta neuvoa kuin…

Kristinan silmäykset näyttivät kysyväisiltä.

—… Kuin että rakastat tuota hupakkoa Niiloa. Näetkös, kuinka hän on suruissaan…

Hellästi silitteli hän Kristinan olkapäätä ja jatkoi lempeällä, kehoittavalla äänellä:

— No rakastahan häntä nyt! … Sitte lisäsi hän maltittomasti: rakasta heti paikalla… no, rakasta nyt! Taikka tekee hän vielä itsellensä jotain kauheata. Hän on aina ollut semmoinen itsepintainen ja omapäinen…

Ynseästi nosti Kristina päätä.

— En voi — virkkoi hän verkkaan — en saata; rakastan toista… tuota… luulen, että rakastan.

— Vai rakastatte toista! — huudahti Niilo, ja silmät seljällensä lensivät. — Mahdotonta! Ajatelkaa paremmin perään; sanokaa, että laskittekin nyt pilojanne!

Aurinko peittyi synkkien pilvien taa, lähenevän myrskyn edelläkävijät tuulispäät jo heiluttelivat akatsiapuiden latvoja, helle kasvoi ihan sietämättömäksi. Nuorukainen astui muutaman askelen poistuaksensa, mutta pian hän hervotonna vaipui erään puun juureen sekä peitti kalpeat kasvonsa käsiin.

— Suuren tuskan olette sydämmelleni tuottanut — virkkoi hän sävyisästi, kääntäen pois nuhtelevan katseensa, jota kyynelet himmensivät, jottei se loukkaisi häntä, jota hän niin syvästi rakasti.

Mutta se koski kuitenkin Kristinaan. Hän astui melkein hoiperrellen
Niilon luokse sekä laski kätensä hänen päänsä päälle.

— Niilo, mikä teitä vaivaa? Oletteko suuttunut siitä, että olin niin suora teitä kohtaan? Älkää ylenantako minua, pysykää minulle hyvänä, ottakaa minut… hyvä Jumala, kuinka sanoisinkaan? … vaimoksenne!

Äkisti hyppäsi Niilo seisoalle, silmistä pian kyynelet kuivuivat ja kasvot kävivät voittoisiksi ja tavattoman kopeiksi.

— Rauhoittukaa. En minäkään teitä niin kovin ikävöi — puhui hän kalseasti ja verkkaisesti — mutta en liioin teitä ylenanna. Lempi on kuolematon! Se ei katoa, vaan muuttaa muotoa. Rakastakaa, ketä tahdotte, mutta siltä saatte tulla vaimokseni.

Näin sanoen ojensi hän itsensä ihan suoraksi ja silmät tulta säihkyivät. Hämmästyneenä astui Kristina askelen taapäin ja lausui lempeästi, suruisesti:

— Niin Niilo; tahdon tulla vaimoksenne, jotta ilahuttaisitte mieltäni rakkaudellanne, jotta auttaisitte minua kantamaan elämän kuormaa, jotta…

Viljavat kyynelet neidon poskille valuivat.

Tätä ei Niilo enää voinut katsella piittamatonna. Raivon pahahenki hänet valtasi, tunkeusi joka suoneen ja leimusi silmistä. Itsekään oikein tekoansa tietämättä tarttui hän melkein tuimasti tytön käsivarteen ja hänen uhkaava äänensä kiukusta värisi.

— Ei, ei, Kristina! Ei koskaan… Ei mitään… Meidän täytyy kuolla! Sekä sinun että minun. En salli, en, vaikka taivas päähäni romahtaisi… En anna kellekään toiselle sinusta edes yhtä hiuskarvaa, en hiuskarvasi katoavaa varjoakaan… Sinun täytyy kuolla! — huusi hän, ja äänikin muuttui karjunnaksi, — jollet sano, kuka on se mies, jota rakastat.

Kristina yritti hymyillä, puraisipa huuleensakin estääksensä kyyneltulvaa.

— Ketäkö rakastan? En ketään, Niilo! En niin ketään…

Kaiku vastasi vuorista: »ketään…»

Niilo ei niin vähällä häntä päästänyt, vaan työntäessään hänet luotansa toisella kädellä hän puristi toisella tytön käsivartta niin lujasti, jotta parka ihan kipeästä kiljahti. Nuorukainen ei enään ollut verrattava ihmiseen vaan villipetoon, jonka mielenmaltti on saanut väistyä intohimojen tieltä.

— Se ei ole totta, Kristina! Sinä petät minut. Minun täytyy tietää… tahdon tietää.

— No hyvä. En rakasta sinua, mutta en liioin ketään toista, en ainakaan miestä, jonka nimeä voisin sanoa. Olen uneksinut nuorukaisesta, joka on kaunis kuin Don Alvira »Musta nainen» nimisessä romanissa, urhoollinen ja hellätuntoinen, kuin Athos »Kolmessa Musketyörissä», joka osaa lempiä niin syvästi kuin Gaston »Kultahiuksissa» ja joka on niin oppinut kuin Ivan Berend Jókain kirjoittamassa »Mustissa timanteissa».

— Siinä tapauksessahan olet todellakin hupsumainen, — naurahti Bohuska hilpeästi… Kyllä noita haaveilevia runoilijoita kestää kuunnella!

— Herrainen aika, en itsekään tiedä minkälaisen hänen pitäisi olla… sen vain tunnen, ettei se saisi olla aivan Niilon kaltainen… Voi, ihan on pääni haljeta! Jospa vain olisi rahtusen, runsaankin rahtusen toisellainen kuin Niilo, niin rakastaisin todella… mutta nyt… nyt…

Vielä lujemmin puristi Niilo hänen käsivarttansa.

— … Nyt tahdon tulla vaimoksenne, koska olette kaunis… sangen pulska poika, ja Csutkás setä ynnä Luppán minua isältä pyysivät puolisokseen äsken tuolla lehtimajassa.

Pelästyneenä vilkaisi hän taakseen puutarhaan päin.

Ja todellakin astui heitä kohden pitkin polkua kolme herrasmiestä.

Luppán ritari ehti ensimmäisenä nuorten luo. Kasvot makeasta hymystä loistivat.

— Kas vaan, — huudahti hän hilpeästi, — melkeinpä näytte itkeneen,
Kristina! Kuka on itkettänyt? Ahaa! Csutkás. Kyllä jo muistan…
Csutkás. Se hiton vanha lurjus… Mutta vait! Tuollapa hän tuleekin…
Kun ei vain kuulisi puhettamme.

Luppán herra katsahti tutkivaisesti taaksensa.

— Niin, niin, hiton vanha lurjus, ja vielä päälliseksi niin naurettava.
Niin, niin, sen uskallan sanoa vaikka kaikkein kuullen…

Tehden sankarillisen liikkeen kääntyi hän katsomaan taaksensa, oliko
Csutkás vielä kaukanakin; sitte jatkoi hän hiljaa:

— Mutta kun hän on kovasti sappitautinen… niin en soisi hänen sitä kuulevan, sillä taitaisipa sappensa peräti puhjeta. Teitte tosiaankin, neiti, aivan oikein, kun häntä pakenitte. Hyväksyn tekonne, Kristina! Ette mitenkään muulla tavoin olisi niin selvästi voinut mieltänne ukolle ilmaista. Se oli todellinen tunnustus, Kristina. Hieno, mutta ymmärrettävä; minä sen ymmärsin.

— Oh, oh, Luppán setä, — puuttui Kristina puheesen viekkaasti hymyillen.

Naiset osaavat yhtaikaa itkeä, vihata, suuttua, rakastaa, haaveksia sekä hymyillä. He ovat samalla kertaa lapsellisen ymmärtämättömät sekä perinpohjaiset diplomaatit.

Luppán ritari äimistyi »setä» sanasta.

— Älähän nyt, pikku vuohensilmä, tyttönen! Kas, kuinka osaakin puhua pilojansa. Hm, Kristina… Toivon, ettette niin aivan tarkasti pidä kiinni tuosta »setä» sanasta, vaan olette taipuvainen vaihtamaan sen sopivaisempaan. Sanoin sopivaisempaan, mutta ehkäpä olisin voinut sanoa: suloisempaan…

Niilo seisoi levotonna, ja ellei Bohuska rukoilevin katsein olisi häntä asetellut, niin Herra tiesi, kuinka syvästi hän olisi saattanut herra ritaria loukata.

— Luppán setä puhuu leikkiä, — vastasi Kristina ja nykäisi huivia sirosti ilkamoiden eteenpäin, jottei Luppán herra ollenkaan nähnyt hänen kasvojansa eikä liioin sitä ynseätä suunmurtoa, mikä saattoi Bohuskan, joka seisoi sivulla, hillittömästi nauramaan.

— Joko taas? — puhui Luppán haikealla äänellä. Olenko minä leikin laskijan näköinen? En suinkaan, Kristina! Vaan puhun vakaan miehen sanoja, minunmoiseni miehen sanat ovat niin vakaat kuin olisivat präntissä käyneet. Ja vielä nähkääs, olen ihan sopiva rakastettavaksi. Joka jänteeni on siihen omiansa. Saatan sanoa olevani paljon kokenut ja koetellut mies enkä mikään nuori hulivili, joka ei ole vielä korvien takaa kuivunut ja jonka elämä ei ole Saharan erämaan arvoinen.

Tämän mainion lauseen lausuttuansa Luppán herra veti syvän henkäyksen, odottaen, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Kristinaan, josta syystä hän myös ojensi kätensä tytön huivia kohden, sitä kasvojen edestä hellällä leikillisyydellä riisuakseen.

— Ei, ei, ei, — huudahteli Kristina, juosten muutaman askelen Niiloa kohden.

Vanha rakastaja heti perässä ja saikin pakenevan enkelin kiinni, kun tämä kaatui tiellä olevaan sankoon, sekä tarttui hänen vyötäreisinsä. Kovasti silloin hänen sydämmensä sykki! …

— Mihin pysähdyinkään? Tuota, tuota… höpisi hän hämillään, säihkyvin silmin.

— Saharan erämaahan, — huomautti Bohuska.

— Niin, niin. Sanoin, että olen kokenut mies, olen jo ennenkin nauttinut perhe-elämän onnellisuutta, olen ollut sen pyhissä siteissä, olen jo yhden vaimon haudannut. Oh, yhden jo olen haudannut ja osaan vielä toisenkin…

Kuten ennenkin näitä muistoja mainitessaan heltyi hän nytkin, jotta puhe hetkeksi keskeytyi, ja ilosta ihan hurmaantuneena hän irroitti käsivartensa Kristinan solakan vartalon ympäriltä, jonka koskettamisesta äsken eriskummallinen palavuus valtasi hänen suonensa sekä kiiti kautta kaikkein jäsenten.

— Haudata; niin, haudata… Tuota, ei juuri niinkään! … Mitä puhunkaan? Tahdoin sanoa: tehdä onnelliseksi. — Kuulkaas, Kristina, tehdä onnelliseksi. — Te kelpaatte minulle puolisoksi.

Mutta tällä hetkellä, juuri kun Luppán herran innostus oli ylimmillään, astui yht'äkkiä esiin Csutkás herra sekä laski tukevan kätensä, joka nyt tuntui raskaalta kuin lyijy — hänen olalleen.

— Ihminen! — ärjäsi hän. — Älä jaarittele! Etkö huomaa, että hän on sinulle vieras, kuten sanskritin kirjain minulle. Tosiaankin on neidon sydän verrattava outoon kirjaimeen, eikö niin, Csemez? Kirjaimeen, joka on vaiti ja kuitenkin puhuu. Mutta minä tunnen tämän kirjaimen, Luppán, ja osaan sen lukea. Hän on minuun kiintynyt…

— Hyvät ystävät, — virkkoi Csemez herra vakaan näköisenä, kultaisia kellonperiänsä hypistellen; — asia, josta te juttelette, on arka yksityisseikka, joka sai äskeisen korttipelimmekin keskeytymään, perhekysymys, johon ei missään tapauksessa tarvitse niin paljo sanoja tuhlata, kuin nämät arvoisat herrat jo ovat tuhlanneet. Ja toiseksi tulee myöskin ottaa huomioon, että tyttärelläni on läsnä nuoria vieraita, Bohuska ja Niilo, joille vielä on liian aikaista kuunnella tainkaltaisia »kohtauksia»…

Csutkás herra nyökkäsi myöntäen päätä, mutta Niilo astui esiin, pää rohkeasti pystössä, sekä lausui lujasti, kuuluvasti:

— Antakaa olla, hyvä setä, minulla ei ole mitään tätä kohtausta vastaan, vaan aion itsekin siihen ottaa osaa; minäkin rakastan Kristinaa ja minä myöskin pyydän häntä vaimokseni…

Juhlallinen hiljaisuus syntyi.

Tavan takaa pyyhki Csutkás herra nenäliinalla hikistä otsaansa sekä mutisi tuskin kuuluvasti: »Uhkarohkea könsikkä!» Luppán ritari puraisi huuleensa ja katseli taivaasen, juurikuin olisi aikonut valittaa vainajillensa tuolla ylhäällä: »Katsos armaani, katsos pikku Ester ja Lassi, kuinka huonosti taas kävi!»

Csemez herra yksin pysyi jäykkänä. Hyvän aikaa katseltuansa punastunutta nuorukaista kiireestä kantapäähän otti hän esipuheen asemasta hyppysellisen nuuskaa nenäänsä sekä laski rasian kannen niin kuuluvasti kiinni, jotta jo edeltäkäsin sopi arvata jotain erinomaista olevan tulossa.

Ja pian seurasikin Csemez herran vastaus.

— Hehehe! Asia alkaa sotkeutua. Oikea gordionsolmu! … Ennenkin jo oli arkaa laatua, mutta yksi juoni enemmän, ei haita… No, poikaseni, sangen hyvä on, hehehe… Vai menit sinäkin satimeen! Miksei? Tunnen isäsi. Kunnon mies ja hyvä ystäväni… Mutta odotapas hiukkasen, niin minä pian tuon gordionsolmun halkaisen. Hehehe!

— Isä! — puhui Kristina tarttuen hänen käteensä, — minun täytyy sanoa teille, että…

— Vait! Ei sinun pidä mitään sanoa. Olen saanut yhden toimituksen päässäni valmiiksi ja tahdon ilmoittaa sen vastaukseksi ystävilleni; tuo kolmas ilmaisu ei minun päätöstäni voi muuttaa, yhtä vähän kuin mitkään muut mahdollisesti jälkeen tulevat väitteet. Se seisoo lujana kuin Siionin vuori. Oikea rakkaus on kolmasti koetellun kullan arvoinen, ja oikea miehensana myöskin on verrattava kolmasti koeteltuun kultaan. Ja Tapani Csemez on oikea mies.

Näiden mahtavien sanojen johdosta katsoivat Csutkás herra ja Luppán ritari sopivaksi astua »oikean miehen» luo lämpimästi pudistamaan hänen kättänsä.

— Kiitoksia, — vastasi hän, — mutta täällä on riivatun lämmin. Missä on olut, Kristina? Tuo kannut tänne meille kamariin. Niin, hyvät herrat, mennään sisään, sillä, sillä…

Hän seisahti tähän, kun ei osannut oikein loogillisesti lausettansa lopettaa.

— Sillä — oluttakin sinne viedään. Joudu, Kristina. Saat kuulla sinäkin. Tapani Csemez ei salaa asioita; mitä hän sanoo, se on sanottu, ja mikä on sanottu, se on sanottu. Jos hänen ajatuksensa ovatkin omituisia, niin on hänellä siihenkin oikeus, sillä pitäähän ihmisen saada vapaasti ajatella.

Tämän tieteellisen selityksen lausuttuansa katseli hän tyytyväisesti ympärilleen ja käski läsnäolevia yksitellen astumaan sisään eteiseen, mistä sitte käytiin hänen työkamariinsa.

Heti saattoi huomata tämän olevan tiedemiehen työhuoneen. Mennä vuonna oli sitä viimeksi lakaistu; lattialla, tuoleilla ja kellokaapin päällä oli tukuttaisin paksuja, homeisia foliantteja sekä kaikellaisia tulikauhoja, kattiloita, tislausastioita ja koneita; seinillä riippui parrattomien tiedemiesten ja kuuluisien kullantekijöiden muotokuvia. Mutta suoraan sanoen ei näiden miesten tiede ollut edes tupakkapiipun arvoinen, vaan jos Csemez herra olisi tahtonut ihailla oikean »kullantekijän» naamaa, niin olisi hänen ollut paras ripustaa seinälle Luukas Zeelig nimisen juutalaisen koronkiskurin kuva, joka herroille opettajille lainaeli rahoja »alhaista» korkoa vastaan.

Ennenkuin olutta tuotiin sisään, vallitsi huoneessa alakuloinen mieliala, minkä kuitenkin olut taas pian karkotti. Csemez herra kehoitteli vieraita istumaan huomauttaen, ettei saa mihinkään esineesen koskea. Sitte alkoi hän muutaman kerran kurkun kirkastamiseksi yskäistyään ilmoittaa päätöstänsä seuraavasti:

— Minulle on suuri kunnia tapahtunut… Sen sanon suoraan. Ja Kristinalle on myöskin suuri kunnia tapahtunut, senkin sanon suoraan… Sanon kautta kunniasanani. Mutta asian laita on se, että minulla on omat tuumani. En anna tytärtäni kellekään, minä tarvitsen hänet itse. Te sanotte hänen olevan kauniin, kukoistavan ja hyvänluontoisen ja tahdotte häntä sentähden, mutta juuri sentähden minä en häntä anna. Minäkin tarvitsen hyvää ja kaunista. Kukoistakoon minulle! Sillä olettakaamme vastakohta; jos hän ei olisi kaunis eikä kukoistava, niin te ette hänestä huolisi, mutta minulle hänen kuitenkin täytyisi kelvata. Siitä selvästi näkyy, että vahinko olisi minun, ja on siis oikeudenmukaista, että minun on hyötykin. Csemez ukko on itsepäinen mies eikä tule sitä ihmistä, joka voipi muuttaa sitä, minkä kerran päähänsä pannut on. Minä annan tyttäreni vain sille miehelle, joka…

Hän veti syvän henkäyksen, ummisti silmänsä ja kohotti päätänsä.

— Vain sille miehelle, joka…

Hän seisahti vieläkin puheensa hetkiseksi ja ojensi molemmat nyrkkinsä kuulijoita kohden.

— Joka tuo minulle niin paljon kultaa, kuin Kristina painaa.

Kaikki ovat vaiti, vain Bohuska hymyilee.

— Niin paljon puhdasta kultaa, ymmärrättekös! — Ei rahtuakaan vähemmän.
Vannon, ettei rahtuakaan vähemmän…

Luppán ritari huudahti kiivaasti.

— Haaveita! Paljaita haaveita, Stevo.

Suuttuneen näköisenä katsahti Csemez herra puhujaan ja vastasi arvokkaasti, verkkaisella äänellä:

— Minä puhun isänä, hyvät herrat, enkä ystävänä! Vakaana, ymmärtäväisenä isänä, jota tulee kunnioittaa. Aate on oivallinen. Mitä olen sanonut, sen olen sanonut. Ei siitä asiasta enää puhettakaan! Annapas tänne se kannu, Kristina.

Tämän kuultuansa otti Luppán herra hattunsa käteen ja lausui oven suussa lähtöä tehden:

— Herran haltuun, Stevo. Tuota en olisi ikinä uskonut! Tuo menettely on suoraa köyhyyden pilkkaamista. Olkoonpa vain, Stevo! Sanon vieläkin, että olkoonpa vain! Niin sanon vieläkin, että…

Näin sanoen paiskasi hän oven mennessänsä kiinni ja läksi astumaan poispäin murahdellen sekä sateenvarjolla tuimasti tavan takaa ilmaa piesten.

Ajatuksiin vaipuneena istui Niilo hetken aikaa sisarensa vieressä, joka, Csemez herran sanat kuultuaan, mitkä nuorukaiselta kaiken toivon veivät, rohkaisevasti puristi veljensä kättä; mutta tarpeeton ehkä olikin tuo rohkaiseminen; kenties olikin se hetkellinen synkkyys, joka otsalla näkyi, vain kehkeävän rohkean ajatuksen varjostus.

Hän nousi tyynesti ja astui Csemez herran eteen.

— Olen kuullut päätöksenne, — lausui hän, — ja pidän kiinni sanoistanne; minä tuon teille sen määrän kultaa.

— Oh hoh! — äännähti Csemez herra hämmästyen. — Vai sinäkö lupaat tuoda?

— En tänään enkä huomenna, Herra tietää, koska, mutta joko tuon sen — taikka kuolen.

Kristinan silmät omituiseen liekkiin leimahtivat, josta näytti lähtevän kirkkaita säteitä nuorukaisen puoleen, joka taasen noiden säteiden hurmaavasta vaikutuksesta loi innostuneen katseensa maahan.

— Oi, Niilo, — kuiskasi neito onnellisna, — sepä oli kauniisti, suloisesti lausuttu. Niin sitä rakastaa pitää. Tunnen jo nyt itsekin rakastavani teitä, niin suuresti rakastavani.

Csutkás herra ällistellen katseli toisia läsnäolevia, pää alakuloisesti maahan painuneena. Välistä nousi raskas huokaus hänen rinnastansa; vihdoin ummisti hän silmänsä, paksut silmälaudat vetäytyivät yhteen, kädet siirtyivät selän taa, ja pari kertaa nikotettuansa mutisi hän hiljaa:

— Ei haita… eipä haita! He ovat kiin… kiintyneet minuun.

NELJÄS LUKU.

Selitetään »tempus» sanan ihmeellinen merkitys.

Schemnitzin metsä- ja vuoriopiston oppilaat ovat omituisia poikia. Sangen mielellänsä he rupeavat sormikoukkuun mailman, muotien, yhteiskunnan, opettajien ja ajan aatteiden kanssa, jotka kaikki ylläluetellut asiat he panevat yhteen luokkaan niistä sen enempää piittaamatta.

Opiston nuoriso muodostaa erityisen pikku valtion saksalaisten ylioppilasseurojen mallin mukaan, joka useissa kohdin on nykyajan seuraelämän irvikuva, mutta kuitenkin monessa kohdin kuvaavasti omituinen. Yhteyden aate muodostuu täällä todelliseksi veljeyssiteeksi, vaikka siinä ilmestyy joskus kummallisia kasvannaisiakin. Jos joku oppilas on pantu lukon taa jostakin rikoksesta, niin ovat toiset valmiit uhraamaan henkensä hänen pelastamisekseen. Miehissä silloin piiritetään tuomarien asuntoa, kunnes näiden täytyy väistyä myrskyisenä esiintyvän yleisen tahdon tieltä vahingoksi oikeudelle, sillä eihän oikeudella ole kurkkua huudellaksensa eikä nyrkkejä uhataksensa, eikä liioin maatilaa, taloa taikka muuta kiinteätä omaisuutta eikä siis myöskään vaikutusvaltaa Schemnitzissä. Jollei ravintoloitsija taikka kahvilan isäntä anna oppilaalle velaksi, niin on se oitis »casus belli» (sodan syy) eikä sillä onnettomalla miehellä voi kauvan olla pysyväistä asuntoa kultaisen kaupungin vanhojen muurien sisällä. Liikkeensä saapi hän lopettaa ja heittää puotinsa avaimet vaikkapa kaivon pohjaan, sillä kun oppilaat kerran sanovat »abzug», niin on se ikuisiksi ajoiksi unholaan haudattu. Tämän omituisen seuran päänä on se, joka jaksaa yhdellä istunnalla juoda enimmän olutta, ja kantaa »olutkuninkaan» nimeä. Olutkuningas on mahtava mies, miltei yksinvaltijas, jonka toimia jossakin määrässä rajoittaa vain kahdesta hänen jälkeensä mahtavimmasta oluenjuojasta syntynyt neuvoskunta. Veroa maksavat alamaiset ovat »keltanokat» eli ensivuotiset, jotka jaetaan vanhemmille palvelijoiksi ja joiden täytyy ehdottomasti totella itsekukin »veteraaniansa». Korvaukseksi saa äskentullut nauttia vanhemman oppilaan suojelusta sekä sitä armoa että tämä antaa palvelijansa suosiollisesti kestitä itseään tämän omilla rahoilla. Noille veteraaneille taasen on luvallista kaikki tässä mailmassa; hän saapi mellastaa ja mässätä mielensä mukaan, maallinen laki ei häntä rankaise, ihmisvoima ei häntä estä, jumalallisesta laista hän ei piittaa. Kaikista mailman mahdeista kunnioittaa hän vain yhtä ainoata sanaa.

Tämä ainoa sana on »tempus».

Jos joku Schemnitzin vuoriopiston oppilas kirjoittaisi sadan florinin setelin selkään »tempus» sanan sekä heittäisi sen sitte kadulle, niin ei kenkään moneen päivään rohkenisi sitä korjata, sillä tuo sana tietää: »älä kajoo siihen!» — ja voi sitä kuolevaista sielua, joka tohtii tuota sääntöä rikkoa. Kun veteraani sanoo keltanokalle: »tempus keltanokalleni», niin tulee hänestä siitä hetkestä alkaen todellinen pyhimys ja loukkaamaton henkilö. Tai kun päällystakin vuoriin on musteella kirjoitettu sana »tempus», niin ei varaskaan sitä uskalla viedä, taikka jos hän sen kaappaiseekin, niin jo seuraavana päivänä hän sen vavisten salavihkaa takaisin tuopi. Kapine, jossa ei löydy tempus sanaa, on »res nullius» (omistajan kalu). Jos se varastetaankin, niin ei ole omistajalla oikeutta sitä takaisin etsiä.

Tästä asiasta olisi paljon puhumista, mutta emme olisi tämänkään vertaa siitä maininneet, se kun on enimmäkseen ikävänpuolista laatua eikä varsinaisesti kertomukseemme kuulu, jollei olisi pitänyt huomauttaa, että sama »tempus» sana oli myöskin siihen kihlasormukseen piirretty, jonka seuraavana päivänä Niilo Mirkovszki painoi Kristinan sormeen.

Hän saapui iltapäivällä ja tapasi Kristinan yksinänsä. Hän oli tavallistaan vaaleampi, eilisten kohtausten tähden yötisen valvomisen merkit vielä kasvoissa näkyivät, toisin sanoin: hän oli sitä miellyttävämpi.

— Tulin sanomaan jäähyväiset, Kristina.

Neito laski kädestänsä vesikannun, mistä paraikaa kukkiansa kasteli, ja loi äimistyen suuret, tummat silmänsä Niiloon.

— Minne menette? — kysyi hän verkkaan.

— Kaliforniaan, San Franciscoon, taikka minne tahansa… Semmoiseen maahan, missä kultaa kaivetaan…

— Mitä joutavia!

— Sen päätin eilen tehdä. Siitä ei enää kysymystäkään; minä lähden, Kristina, sillä rakastan teitä sanomattomasti. Nyt on vain kysymys, paljoko…

— Paljoko painan, vai kuinka? — virkkoi Kristina hymyillen, mutta tämä hymy oli väkinäistä ja elotonta.

— Niin, se minun pitää ennen kaikkia saada tietää, Kristina, — vastasi
Niilo vakaasti.

— Painan kahdeksankymmentä ja yksi naulaa… Menneellä viikolla nostatin itseni teurastajan vaa’alla.

— Paljon on, sangen paljon! — huokasi Niilo. — Sitte läheni hän hiljaa neitoa, tarttui hänen kätöseensä sekä lisäsi: yhdentekevä… Pari naulaa sinne taikka tänne!

Nyt otti hän esiin liivintaskusta hopeisen sormuksen, johon hän viime yönä itse oli piirtänyt sanan »tempus», sekä pani sen morsiamensa sormeen.