Valikoima runoelmia
Karl August Tavaststjerna
Suomensi Walter Juva
Ensimmäisen kerran julkaissut Yrjö Weilin 1904.
I.
Aamutuulessa.
Päivyt saumoissa pilvien, Joissa on sadetta taakka, Kyllin lounaista purjeesen Jatkoks iltahan saakka.
Aamutuulahdus nuorena näin Ulapoille mun johti, Pilvi vihmoili raskain säin, — Laskin aavoja kohti.
Tuuli kirkasti taivaan niin, Purtta kellisti vievään, Sain jo vauhtia riittämiin Purjehdustemppuhun sievään.
Tullos pois nyt, jos halaat sä, — Pois, ken aavoille tohti! Taistoni kestä ja näin, kuin mä, Katsele mailmaa kohti.
Myrsky jos pilviä kokoon laas, Leikki huimalta näyttää; Vesiin päivä jo paistaa taas, Pursi parhaansa täyttää.
Pilvessä tie, tahi väikkyvä vuo, Matkalla myös moni tapaus, — Eessä tummina aavat nuo: Mailma — elämä — vapaus.
Hääaamu.
Tuoll' lämmin auer leijuu Päin kukkalavaa, Ja helmiaarteitansa Jo kukat avaa.
Mut valkoseinän lämpö Jo paahteelt' tuntuu, Myös suihkulähde vilpas Kun vielä untuu.
Tuoll' aamun helle paistaa Jo hiekkatiellä, Mut mikään kevyt askel Ei helky siellä.
Miks vanhaan tapaan jalka Ei santaan paina Taas sievää jälkeänsä, Kuin ennen aina?
Miks kukkia ei hoida Käsi tavan mukaan? — Ei, hiljaa, vait on kaikki, Ei saavu kukaan.
Vait vuotta ummut ruusuin Nyt tuhantenki; Puun latvaan univalvein Käy tuulenhenki.
Se nostaa raskaan verhon Damastikaistaa, Ja huoneeseen jo päivä Kuin ihmein paistaa.
Yli mattoin hiljaa valuu Nuo sädejuovat, Mut leyhkät kukastoista Jo viestit tuovat.
Alkoovin luona liitäin Ja pitäin pilaa, Ei kärpäsparvi huomaa Ees asiain tilaa.
Mut vankeuttaan paarma Tuoss' yrmii ääneen, Sen vaisto näkyy vallan Jo metsään jääneen.
Päin toista akkunasta Käy hurjan tavoin, — Ei huomaa vanki, että On toinen avoin.
Mut muita rohkeammin Nyt sisään vainen Saa huimapäinen leyhkä Ja huumaavainen.
Kautt' uudinten ja verhoin Ja pitsienki Yli kahden otsan leijuin Käy tuulenhenki.
Se viestit kukkasjoukkoin, Jotk' yksin janoo, Tuo hoitajattarelleen Ja hoivaa anoo.
Mut tuoksuaan se turhaan Luo pielukselle; Hän toisen kukkatarhan Sai sydämelle.
Nuo nuoret, raikkaat huulet Vain hehkuu, hymyy, Ja sulosuukot vielä Niiss' salaa lymyy.
Oi, armaan syleilyssä Jää unhoon aika, Ja hääyön runoudessa On vanha taika.
Vait, täynnä hartautta Jo päättää retken Tuo luonnon nuori airut Ja aamuhetken.
Vain pois se kukkain luokse Taas ulos palaa Ja niille nähdyt ihmeet Nyt kertoo salaa.
Käy silloin kuni kuiske Jo kukastoista, Ja kaste hiljaa valuu Nyt umpuloista,
Ja odotus jo kätkee Ja kaikki herää, Ja päivä sädeverkot Taas lehtoon kerää,
Ja suihkulähde yhtyy Jo riemuun tähän, Ja kukkalavaa kerttu Käy kitkemähän.
Mut raskaan verhon kaistaa Vait kiskoin kiinni, Nyt seijain silmin hymyy Pien' amoriini.
Rakennustaiteellinen luonnos.
Katedraalista päivän puolla Kujapuistohon kätkeytyy Sen mahtava porttaali tuolla, Jota katsella sun on syy.
Mut kastanjipuistikon tiellä Ei pyhän ilmettä näy; Kera lasten ja eukkojen siellä Nuor arkkitehtikin käy.
Elon hyöky se tulvii rankka, Niin raittiina, nuorena vaan Luo templin, min muuri vankka Jäi aikoja uhmimaan.
Hän piirtävi luonnoksen tapaan Hätähätää porttaalin tään, Sen goottisen kaaren vapaan Ja sen suikon katkenneen pään,
Apostolit pitkät vielä Sekä keskehen Mestarin Ja pääskyn, mi sirkutti siellä, Olall' istuen Luciferin.
Olit aika saatana säysy, Kun korsia kuljettaa Sai rauhassa linturäysy Ja pesiä selkäs taa.
Mut kiire on touhuissa kevään, Ei auta häikäilyt nuo, Ja jos mieli ei vain jää levään, Piru itse se suojaa suo.
Vaikk' kastanji päätään puistaa, Vuos vuodelta nostaa se sen, Ja messuissa latina luistaa, Kunis niitä ei ymmärrä ken.
Canovan Pariksen edessä.
Tule, keiju, ahtaassa liivissäs! Kas rintaa, kuinka on miehekäs, — Ois siinä uinua kerta! Ois siinä riemua auvoineen, Kun jo voima marmorijäntäreen Voi saattaa kiihkohan verta!
Tule, keiju, ahtaassa liivissäs! Vai suotta taivaiset — mietipäs — Soi tuomiovallan hälle? Vai suotta Helena lähti, vai, Pois myrsky-yöhön, kun niin nyt sai Hän untua rinnalle tälle?
Sa painat sievästi pienen pääs Ja näytät ynsänä ikävääs, Kun voimaa ylistää halaan; Mut teräsliivien kahleisiin Jää olo oudoks ja ahtaaks niin, Miten kätkenet aatostas salaan.
Tanssiaiset.
Sadat lamput himmeät väriloimuin Läpi lasein hiottuin valoa luo, Tuoll' uljas kiehkura kiertyy poimuin, Jo Sèvres'in vaassit tuoksuja tuo.
Ja lehväin keskeltä, estraadilta Sua kukkaispuheet on hivelleet; On hieno, hurmaava juhla-ilta Ja ihmeen loistavat koristeet.
Jo tanssin pyörteessä riemu rymyi, Jalohelmet hohti ja kaulatkin, Ja mailmanviisaus kylmään hymyi Vain Straussin sävelten sointuihin.
Vaikk' katsees hoitavi viehkeilyitä, Ja on elees kiihkeät, innokkaat, Niin tunnet hyytävän sydänsyitä Ja hajamieliseks äkkiä saat.
Mut lymypaikassa salin ylvään Näät välihetkenä nuoret nuo: He on puoleks kätkössä jaluspylvään, Min varjoon taittuvi valovuo.
Se vielä tanssista hehkui poski, Ja povi aaltosi ihanin; Vait impi herkästi päätään koski, Ja he samaa tunsivat kumpikin.
On ilmass' ahdistus kummanlainen, Mi nuorukaista nyt painostaa, Tuo illan tunnelma, kylmä vainen, Se kevään syksyksi kolkoks saa.
Ja armas lause, mi aikoi ilmiin, Jäi siinä mykkänä huulillen, Ja toisiaan kun he katsoi silmiin, Tuli vaiva äänetön katseesen.
Heit' turhuus kiusas, mi salin täytti, Tuo tyhjä teeskely tuskaa toi, Siks vaillinaisesti silmä näytti, Kuink' kevät rinnassa ilakoi.
Siks käsi viipyä kädess' empi, Jota painoi hellästi ennen ain, Siks hiljaa huoaten haastoi lempi, Jota katse ilmaisi arkaan vain.
Mut yli lattian rohkein riennoin Taas turhuus pilaan ja leikkiin läks, Ja jo kaikkein nuoruuden valtain vienoin Näit salin humusta häipyväks.
Ja nuoruus siellä ja riemu rymyi, Povet paljaat hohti ja kaulatkin, Ja mailmanviisaus kylmään hymyi Vain Straussin sävelten sointuihin.
Imatralla.
Kesäöisessä varjossa ihmein Vait astumme rantahan, Miss' Imatra heittyy vihmein Yli könkään halkeaman.
Me kuulemme, kuinka haastaa Nuo Saimaan syöksyvät veet Ja riehuvin kertomin raastaa Voi uineista veltostuneet.
Nuo kertomat järähyttää Kraniittia jykevää, Ja jo ladyä itketyttää, Mut itseltäs painuu pää.
Ikikuohuista vaahtivan vuoksen Ään' outo se huminoi, Se viehtää ja vetää luokseen Ja se kaikkein rinnassa soi.
Soi valtava ääni, irnuin Joka pikkurientoa maan, Se pauhusta hiidenkirnuin Soi intohimoa vaan;
Miten särkyvät paadet, se pauhaa, Miten kiehua hornat voi, — Kun kesän vienointa rauhaa Yli seudun jo ilta loi.
Idyllit aallokko hyrskyin Pois mielestämme jo laas, Ja muistot entisten myrskyin Jo riemuiten saapuvat taas.
Pois äyräiltä silloin kannat! Ota turva, min tarjoksi vien! Kuin käsi, min mulle annat, Niin värjyvi jalkas pien'.
Ei vuosia siitä lie nyt, Kun ruhtinaspari nyt näin, Min nimet jo unho on vienyt, Täss' seisoili haavepäin.
Venezian lapset turhat Näki Pohjolan ankaran Ja lisäsi ruhtinasmurhat Tragediiassa Imatran.
Miss' aallot valkoiset väikkyi Ja pärskyili kuohupäin, Jo hyökylaine se läikkyi, Elonlangat katkaisten näin.
Ja koskaan ei pyörteet huimat Tuo takaisin saalistaan, Näet himojen despootit tuimat Ei kylläänny milloinkaan.
Perintöosa.
Kaks vuosikymmentä kiitänyt Oli tapaansa tunnettuun, Nuo, jotka mun kasvatti jockeyks Elon hauskahan urheiluun.
Isän, äidin muistolle siunaus, He tarkoitti kaunista niin, He valmiiks raivatun tieni Koki verhoa kukkasiin.
Ma kaikkea hyvää tekisin, Jot'ei tehdä he voineetkaan, Ma löytäisin onnen, jot'eivät Isät löynnehet konsanaan.
Mut niin tuli aika ja mietteitä toi, Ja jo himmeni maailmain, Myös mun kävi matkani hautaan Elon vanhaa vauhtia vain.
Mun itsellein tuli raivata tie, Mitä lie he jo tehneetkin, Ja mun tuli kysellä samaa, Jota kysyi he aiemmin.
Ma saisin myös samat vastaukset, Kuin vanhemmat eläissään, Ja ma neuvoisin nuoria noita, Mitä löynnyt en, löytämään.
He kaikkea hyvää tekee niin, Jot'en tehdä mä voinutkaan, He löytää onnen, jot'eivät Isät löynnehet konsanaan!
Hämyä templissä.
Murhe hiljaa ääntyy, Hiljaa vainen ääntyy, Ja sen vakavuuteen Harvoin katse kääntyy.
Ken sen templiin kulki, Liian pyhään kulki, Jotta siks sen risti Merkitsisi julki.
Templiss' yö on vuoroin, Raskas kaiho vuoroin; Varjot synkät heittyy Komeroihin kuoroin.
Hämy siell' on musta, Hämy liian musta, Jotta mitkään muistot Antais valaistusta.
Silmäs siellä kaihtuu, Ja kun noin se kaihtuu, Kaikki kuvat, mielteet Sulta tyhjiin haihtuu.
Ilma raskas ain on, Henkes ahdas vain on; Kun sa ulos pääset, Luot kuin päältäs painon.
Turha rukous oisi! Mitäs uhrit voisi? Ken siis alttarille Kynttilöitä toisi!
Halutonna mieli.
Saapuu aatteet, saapuu kaihot huolen, Kaukaa, vienoiset, jo hiljaa rusovuollen Purtta liidättäin; Airoin lepään, viihdän venhon juoksun, Liekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun, Joista unta näin.
Tiesi, liekö oikeinkaan, kun tälleen Nostan airoja ja kiinnän katseen jälleen Kohti rantamaa! Tiesi, liekö maiden menetettyin Rannat tuolla, minne katse kiis ja vettyin Tähtää usvain taa!
Olkoon niin, ett' tunne tää on tuttu, Olkoon vanhan imettäjän turha juttu, Kun ma saanen vain Airot lepuuttaa ja viihtää juoksun, Tuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun, Niinkuin lassa sain!
Kärpässurinaa.
Kuin kärpäset hyökkäämme ruutuhun päämme, Näet siivet on meillä, ja lentäviks jäämme!
Me hyrräämme, ryömimme — koitos ja tulos — Ja hyrräämme taas, — ei muuta kuin ulos!
On toivomme mailma puutarhan puolla, Tuoll' leyhkivät tuulet, ja luonto on tuolla.
Niin hyökkäämme jälleen ruutuhun päämme, Kai estekin särkyy, — jahkapa näämme!
Mut ääressä pöydän salissa siellä Muut kärpäset juhlii — ja useimmat vielä.
Ne herkkuja ahmii, tahrivat liinaa, Ne rotua jatkaa ja hukkuvat viinaan.
Ne kylläinä viehtyvät lepohon rentoon, Me ruutuhun syöksymme, laihtuen lentoon.
Vain auringonpaisteessa onnea näämme Ja lennämme ruutuhun, — ruutuhun päämme!
Itsepuolustusta.
Ma idealisti vakaa Muka myös olin aikoinain, Sain aiheeni Kuopion takaa Ja värejä Liimasta hain.
Näet tunteet ne kysyi pihkaa Maantiedettä järkevää, Ja kaikkea turhaa rihkaa Vain vapaasti tuotti nää.
Sai kauppayhtiön laittaa Miel'kuvitus ympäri maan, Ja se viinejä ilman haittaa Toi tropiikkimailmoistaan.
Nyt tullimiehiä noita Tuli muodossa kritiikin, — Olen ilman kilpailijoita, Ja poissa on yleisökin!
Mut aiheet Kuopion takaa Ja värit Liiman ei lain Nyt luokseni saamasta lakkaa, Vaikk' kiusoja tullista sain.
Ja jo kuvausvoiman ma huomaan Vain käyttävän oikeuttaan, Kun se vapaakaupalla tuomaan Käy tuotteita siirtomaan.
Ma tavaroitani jakaa Koen niin nyt priimana vain, Vaikk' aiheet on Kuopion takaa, Ja värit ma Liimasta sain.
Aamukylpy.
Läpi heinän, mi kasteessa hohti Ja jäljiltä verkkahan nous, Me riensimme niemeä kohti, Miss' aalloten mainingit sous.
Vain hyppäys poikemmas rantaa, — Vain haipuvat kuplaset taa, — Ja jo välkkyvä laine sun kantaa Yli Ahtolan kartanon saa.
Niin hiljahan maininki silloin Vie kelluvan uimarin tuon, Kuni laine, mi vaahtia illoin Vie tyynehen tyrskyistä vuon.
Sua syleilen, ankara aava, Meri väikkyvä uinuvakin, Miten oot minut raittihiks saava, Sen tunnen jo ytimihin.
Ja siks läpi kuulean pinnan Haen armahan aartehes niin; Leväriutoilta kristallilinnan Ma sukellan terveyttä kiin.
Mua huuhtele, suolallas kasta, Nuor rintani voimista vain, Niin yltyvin harmin ma vasta Luon taakkoja luotani ain.
Meri, mailmassa ainoa raikas, Valehienous haihduta, oi, Näet aaltojes lauluhan kaikas, Ett' Afrodiiten ne loi.
Myrsky laulaa.
Kun ruutuhun pilvet rankat Maan kurjuutta itkee vain, Ja viuhuvat puuskat vankat Käy kimppuhun kulkijain, Syyslehviä puut kun viuhtoo, Muka armoa anoin noin, Mut myrsky ne kanssaan riuhtoo, Ja on laivuri neuvotoin,
Niin suommepa pelkureille Nyt uutimet ikkunaan, Me lähdemme rantateille, — Oli tyyni jo vaivaks vaan! Se oman rintamme puhkaa, Tuon ahtahan, kiusauneen, On tuuli, mi riehuen uhkaa Kivikattoja räystäineen.
Se kiertävi kadut soukat, Sorapilviä lakaisten, Ja märkinä kaikki houkat Jo rientävät huoneesen; Mut rannassa hyrsky höyryy Ja riemuiten pärskyää, Se ukkosen lailla möyryy Sen tasaista möyrinää.
Vain niskaan hattu, ja tuulen Suo päätäsi tuivertaa: Rypyt otsan jo häipyy, luulen, Ja jo ruusuja poski saa! Suo kostean ilman täyttää Sun keuhkojas suolallaan, Ja murhe, mi raskaalta näyttää, Jätä myrskyjen pauhinaan!
Kaikk' kalvavat, sairaat vaivat Vie myrsky jo horteillaan, Ja huoliis, jotk' kertyä saivat, Se ylväsnä henkii vaan. Se yrmii raukkojen paulaa Ja kaikkea kehnoas, Ja se ilkkuvin äänin laulaa, Miten lemmit sä kahleitas!
"Tule pois! saat oppia multa, Miten kahleita katkotaan! Taas pääsköhön äitis-kulta, Emo luonto, jo kunniaan. Ma puhdistan saastan ja kuonan Ja raitistan sairaan maan, On terveyden ahjo luonan' Meri ääretön, vapaa vaan."
II.
Kun vienoinna aamu hohti, Ja usvat siinnossa näin, Rusomaininki purttani johti Kevätunten impehen päin.
Mä näin, miten tieltäni luisti Hän rannan rimpien taa Ja kaihoten tukkaa puisti Hajakutria, kiiltoisaa.
Kun kyntörastas jo puussa Univalvein lauluhun käy, Kun veet heräs salmen suussa, Niin häntä ei enää näy.
Sanotaan, jos kuoleva kohtaa Yliluonnollisen näin, Tiet vaaroihin häntä johtaa, Vaikk' kääntyisi kuinka päin.
Mut vaara on oma rinta, Hän ei sitä välttää voi, Kuvasarjaa vaarallisinta, Min mielikuvitus loi.
1.
Soi laulelo lounahan mailta, Kuin Lorelei lauleleis, Miten alppien poian lemmen Tuo ilmihin Edelweiss.
Ikiseuduilta jäätikkökenttäin Hän henkensä kaupalla toi Tuon kukan, min neidolle alppein Hän sykkivin rinnoin soi.
Vain Edelweiss ilmaista saattaa Hänen hehkeintä toivettaan: On alppi-ilmojen puhtaus Sill' untuvanupussaan.
Se hankien keskellä taimii Runo lemmen, kukkien niin, Sydänjuuriss' on suosion toivo, Joka lehdessä tunnustus siin.
Ma kukkasen tuon, ma myöskin, Vilurinteiltä elämän tään, Se jäisestä hangesta puhkes Kevätlämmön kerkeämään.
Sen henkeni kaupalla sieltä Ma kallion huipulta hain, Vaikk' kuilujen jäät koki hyytää Mun uljasta intoain.
Ota vastaan, aatosten impi, Tää lempeni kukka niin: Sydänjuuriss' on suosion toivo, Joka lehdessä tunnustus siin.
2.
Koen sorjasti kietoa yhteen Havun tuoksua siintoon veen; Luon helkkyvät rytmiaallot, Min harjoiks riimejä teen.
Ja kaikki helkkyvät aallot Sun sulkevat keskelleen, Sua liekutellen ne tuutii Havun tuoksussa, siinnossa veen.
3.
Jos säteen mä tavottaisin Kesäpilvien ruskosta vaan, Jos ainoan noista ma saisin, Joit' tuhlas se turhempaan.
Sen niitehen kiintäisin hienoon Värikimmelten hehkeäin Jo sadun, mi haastais vienoon, Sua kaikesta lepyttäin.
Ja syämessäs viivähdellä Sen antaisit empien, Niin ihmeen viehkeä, hellä Ois tenhosa satu sen.
Mut rintaas väikettä varmaan Se riemujen mailta lois, Läpi arkion usvan harmaan Tosiluontees se ilmi tois.
Niin hymyisit silmät veessä Ja virkkisit uinunees Tätä samaa, min viehäkkeessä Mun on mieleni herkkä ja sees.
4.
Täss' istun ma yössä myöhään, Ja mieleni aprikoi: Sa, vaiko äitini mulle Elon todellisuuden toi.
Ja viehkeimmät lapsenhaaveet Käy hiipien vuotees luo; Suo niiden viipyä siinä, Älä pelkää, ei häiritse nuo!
Vain kuvailla unees ne tahtois Mun piirteeni näkyviin Ja kuunnella hengittämättä, Joko sydämes säpsähti niin.
5.
Etköpä sulkea halaa Silmiäs kiinni ja salaa Päätäsi painais jällen Hellästi rinnalle tällen?
Eiköpä tahtois rintas Ilmaista hienoisintas, — Mitä on kalleinta sulle! — Sielulle uskotulle?
Etköpä sois sa arkain Tunteiden käyvän varkain Siltaa, min rakennamme Herkillä huulillamme?
Etkö niin anteeks soisi Hälle, mi itkeä voisi Jokaista vikaa, min multa Pois olet suudellut, kulta!
6.
Hetki hetkeltä Vaikenee rukous tää, Vaieten, kauniimmaks jää Retki retkeltä.
Päivä päivältä Hiljemmin huokaus sois, Tuskista haipuu pois Häivä häivältä.
Koitto koitolta Syäntä', mi antoi vain, Tulkitsee lauluissain Soitto soitolta.
7.
Saa siivet, sa sorja, Laps väikkyvä sieluni sie, Et ainehen orja Ja onnen armoilla lie.
Saa siivet ja kiidä Kesän loistohon, tuoksuhun vaan, Pois haipuen liidä, Ei sävel jää multahan maan!
Pois liidä sä sinne, Niin tomuun et tallatuks jää, Sini-ilmoille, minne Et tuskani kaihoja nää!
8.
Välin haipuvat, vienot äänet Satumailmasta lapsuuden Ne unhosta kaiun ilmi Toi uinujan syämehen.
Taas siinsivät aavat silloin, Taas laineista luodot nous, Jo kummasti kaihon usvat Yli saarten ja selkäin sous.
Mut kaiku jo kasvaa hymniks, Mi kiirivi helkähtäin Pois, pois yli lahtien väikkeen, Pois, pois sinimetsihin päin.
Satumailma, sa totta lienet! On elpynyt entisyys! — Vait, vait, mitä tunnet ja tiennet, Miks kaikkeen hengität hyys!
9.
Miten lempemme on käyvä vielä, Kuinka kylmenee se talvitiellä, Untuu höyliin kohteluun ja paatuu, Viimein itsearvosteluun naatuu, — Mitäs noille ajatustakaan! Eikö enää hurmaa hetken voita, Supistuiko piiri taivahalta, Kun ei löydä kahden nuoren rinta Elon helmeä, sen ihaninta, Eikä väijykkeille hymyy vaan!
10.
Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait Niin vienohon uinailuun, Myös herättää jo sen, ystävä, kait Sais suutelo armaan suun.
Sulo lapsi se vain on, pienoinen, Mi puhtaana nukkui vait, Kun päivän riehu uuvutti sen, Ja sen, ystävä, uneen sait.
11.
En mä usko sanaa, silmää, Tervehdystä ynsää, kylmää, Enkä oikkuun tyhjentyvän Immensyämen hellän, syvän.
Sanaa murhaavaa en varmaan Usko sydänkerkiks armaan! Uskon, ettei todentakaa Tarkoitukses ollut vakaa.
12.
En tarttua sinuun voinut Käsin rohkein rakastajan, En tohtinut vertas syttää Tulen kiihkeän valtahan.
Olit kalliimpi verrattomasti Kuin juhlien tenhotar vain, Niin kaiketi kalliimpi muita, Joit' yhdytin matkallain.
Olit vestaalin kylmänä itse, — Ei sanaa, et katsonut päin! — Sanat, katseet ja voittoja muita Sait multa, missä sun näin.
Niin toinen se tulee tuosta, Reaalisempi kuin mä, Hänen silmissänsä ei sulla Ole vestaalin pyhyyttä.
Hän ei sua olennoks tiedä, Jota saisi syleillä kai Vain kaunein laulajan aatos, Min kärsimys kiiraaks sai.
Et itsekään sitä tiedä, Ja muuten et pyrkivän näy Vain henkeväks ihanteeksi, Mihin kenkään kourin ei käy.
Niin ristityin käsin seison, Luon silmäni maahan vain, Kun templihin kolm'jalka sortuu Tulen vestalta sammuttain.
13.
Älä luule mun tuhanten lailla Sua kahlehtivan, — oi, ei, Koen aukoa mailmoja sulle, Mihin aattehes tuskin vei.
Niin helposti katkonen kahleen, Mi pikkumaiseks sun lois: Punan tahmean maireelta riistän, Revin turhuuden naamarin pois.
Sa ilmaa henkiä saisit, Siniseestettä hurmaavaa, Mi raitista nuoruutta antaa, Elinintoa riemuisaa.
Niin silmäs tarkistuneina Isot tutkis ja pienetkin, Ja ma itse jo mitätönnä Sun eessäsi seisoisin.
14.
En suontani kaupaks saata Elon, aatosten, tunnelmain, Ett' armosta sais ne maata Ajanvietteenä naisten vain.
Ma tahdon lauluni soivaks Suloääninä sydämiin, Miss' sävel on huolten hoivaks Ja missä se helkkyy niin.
En tielle lempeä heitä Kesäunteni häipyväin, En songerra säveleitä, Sua kiitellen nöyrin päin.
15.
Mua likell' olit vainen, Kuin onni pettyvää, Kuin tyhjyys, missä maine, Kuin sauva kerjääjää.
Mua likell' olit aivan, Kuin kukkaa rusko yön, Kuin kantajata vaivan On taakka olkavyön.
Sa minuun liityit luokse, Kuin lempeen tunnustus — Sa, kevään riemu, tuokse, Sen mennyt toivomus.
16.
Kun ilta jo kaukometsät Ja lahdelmat purppuroi, Ja tunnelman ihmeen hienon Se hämärin piirtein loi,
Niin nauttivi herkkä mieles Sopusointua näytelmäin; Kaikk' ihmeen ehjästi tunnet Tosi-innoin ja haavepäin.
Saa hehkua lausees silloin, Soi sointuina vastineet, Ja arki-ihmiset luonas Niin ihanteellisiks teet.
Mut kaikkea kaihoin peittää Kuin empimys sanomatoin: Sä melkeinpä pelkäät näyttää, Miten helposti petyit noin.
17.
Verkkaan kuin hohde illalla haipuu Taa vesitaipalen välkkyvän vyön, Hiljaa kuin tuuli aaltohon untuu, Loitolla, siinnossa tummuvan yön, Myöhään kuin kaiku, saaristoneidon Laulujen laattua, loppuhun soi, Unhotan lemmen, mi hohdetta eloon, Raitista tuulta ja lauluja toi.
III.
Hjalmar Neiglick.
18 3/XI 89.
Hänet eilispäivästä vielä nään, Miten seisoi hän rohkeasti, Niin valmisna mailmaa järjestämään, Pirun hännän ja gordisen solmun pään, Hän katkaisi reippahasti! Hän uljaana, päähän asti Ois murtanut tien läpi hehkun ja jään. Vain kolmekymmentä iältään Ja taistellen intoisasti, Ei nähnyt vaikeaks mitäkään. — Ois pantu hän paarille lepäämään Vain Ranskan tricolor peitteenään, Jota Suomen kyynelet kasti.
Luon' Olavinlinnan raunioin, Mihin saavuimme juhlailullen, Tulin poikana tuttavaks sullen. Kun elon tiellä ja kohtaloin Taas kättä nuorina löimme noin, Ilot, tuskat kanssasi jakaa voin, — Jos ei riidelty, niiksi tullen! — Yli paperikoppain ja laatikkoin Pyhän Yrjänän lailla taistella koin, Lohikäärmeelle rintani alttiiks soin, Kritiikille kammotullen. Mut runomailmaani aukenevaan Teit tyynet tarkastusretkes vaan, Ja sa niin olit rakkahin mullen.
Sa vanha veikko, sa taidollas Mun johdit tolalle mäistä, Kävit uljaasti kiinni, suistaissas Runohenkeä itsepäistä! Oi, kiitos vieläkin hautahas Sun ystäväsiteistäs näistä!
Ma kevään muistan niin nuorekkaan, Ja siinä nään ylioppilaan, Mi ensi seppelet voitti. Jo kauniina päivänä painetaan, Eräs kiistakirja, mi leimullaan Omatekoiset areopaagit maan Vain sellaisiks näyttää koitti. Miesmuistiin moista ei kuultukaan, Ett' ylioppilas, poika vaan, Noin uljaasti ampuisi jousellaan, Niin ylös ja päätä pahkaan: Professorit, jotka turhuuttaan Oli tuuleen kääntänyt kaapujaan, Nyt puhkui hartaina, harmissaan, Kun saivat poltetta nahkaan.
Kun eessä viel' oli tutkinnot, Hän edut unhotti, suosiot Ja koukoja oppineita, Ja taisteli puolesta totuuden, Ett' oikein jäit ihan ihmeesen; — Hän katsoi mailmahan hymyillen, Ei koskaan kursaillut keitä!
Vaikk' urhotyön teki nuorena tän, Pian olkahan lyönti jo suotiin, Ja jo paikan sai sekä palkan hän, Ja — areopaagiin tuotiin. Ne on miehen haihtuvat piirteet vain, Mi valiojoukkohon tutkijain Tienraivaajaksi kuin luotiin.
Vain eespäin aina hän täytti, Jos julkisuudessa uljaana näin Tai nuorisopiireissä kylmin päin Hän kellonlyöntiä näytti. Oli intoa siinä, hehkua vaan, Ja voima ja kiihko kuin taika, Mi kiistoissa päivän ei uupunutkaan, Mi tuhlas ympäri aatteitaan, Min ain oli kiireinen aika. Ja jos sellaisna meille hän rakkaaks jäi, Vähin sortovaltijan elkeissäi, Myös niskasta meitä hän käytti, — Toki hienosti, kohteliaasti vain — Mut sittemmin muita selvemmin ain Hän asians' oikeaks näytti.
Eturinnan miehiä syntyjään, Hän kylläkin ennen yötään Ois varmaan voittanut paikan tään, Mut sortui hehkuunsa kiihkeään, Mi toimeen vei hänet myötään. Noin aattelematta itseään Hän kaatui keskellä työtään Ja kesken hankkeita noita, Kun siinä ponnisti, syöstessään Alas vääriä jumaloita.
Niin, — uljasna, lämminnä vielä hän on, Kun muistelen muistoja noita, Niin valmis harmiin, ja harmiton, Sama ystävä tyynessä saariston, Tai käyden kaupungin kiihkohon. Ei, — häntä ei unhotus voita! Hänen hautaansa kantaa tahtoisin Nyt outoja kiehkuroita, Mihin nuoruusaikojen muistelmin Ma kietoisin kukkastuoksuihin Kuun kultia, hopeoita Ja uljaita unelmoita, Joit' uinut, kun eessäs ihanin On kevääs ja onnes ja toiveeskin.
Liet ankara, tuomita koita! Ma tuomitsen kaihojen kyynelin.
IV.
Syksyllä kotiin.
Syksyllä kotiin, syksyllä yössä, Syksyllä vetten mustassa vyössä. Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta, Purttani ohjin, mut uinuen unta, Josta en herää vaaroissa tien. Vaahti se kannelta syöksyvi ruumaan, Enkä mä herää, tuskinpa tuumaan Retkeä vastoin tuulta ja lunta, Kotiin ma kuljen, mut uinuen unta. Aallokko, lausu: — kuollutko lien?
Uskoton, uhmiva aalto, mi viet mun, Vielä kuin muinoin ystävä liet mun; Vielä sä viskot, nostat ja heität mun, Ilkkuen kanssani, ennenkun peität mun: Vie minut maihin! — Kuolla en vois! Katumusretki on tehtävä vielä, Kerjäten seistävä tuttujen tiellä, Jotka, kuin aallot, mun nostavat, heittävät, Ilkkuen kanssani, kunnes mun peittävät Siunatun unholan mereen pois!
Viuhuvat viimat vihmoen kulkee, Sankeat aavat silmältä sulkee, Haahkan ma vain näen pyrkivän pakoon Juurehen männyn, kallionrakoon, Missä on untuvasuojansa tuo. Katumusretkeä, tuulta ja lunta Siinä en muista, miss' uinun ma unta, Untani puusta, min juurakon rakoon Pesäänsä haahka pääsevi pakoon Neulasten alle ja puolison luo.
Niin vait on ympärilläin.
Kesä multa on mennyt umpeen, Ja kylvöni korjattu on: Niin vait on ympärilläin, Niin vait, kuin jos kaiku lumpeen Jäis kylkehen kallion.
Jo helkkyvän lauluni siipi On poikki, ja mykkä oon. Niin vait on ympärilläin, Niin vait, kuni missä hiipi Yön enkeli kammioon.
Jo hilpeät naurut haihtuu, Jäin seurasta ystävien. Niin vait on ympärilläin, Niin vait, että korviini aihtuu Mun hillityt henkäyksen'.
Ja jo aatokset luokseni palaa: — Vain noitahan kuulla voin! Niin vait on ympärilläin, Niin vait, kuin jos kuolo salaa Ois ovessa tyhjän ko'in.
Ne saapuvat kaikki sisään Taas lapsuuden-aioiltain. Niin vait on ympärilläin, Niin vait, että äitiä, isää Ma huudan jo tuskissain.
Mut heiltähän päättyi päivät, Ja aatosten saapuvan nään. Niin vait on ympärilläin, Niin vait, että voitolle jäivät, Ja alas ma painan pään.
Vaikk' kammoni ensin kiihtyy, On ainoat rakkaani nää. Niin vait on ympärilläin, Niin vait, että täällä ne viihtyy Ja yöksi mun seuraani jää.
Kera noiden ma riemuitsen silloin, Ja itken ja hymyyn niin. Niin vait on ympärilläin, Niin vait, kuni missä on milloin Elo hiipunut sammuksiin.
Toivon ja — vuotan.
Ma toivon ilmaa siiville soiton, Kun se hyödyn harmaassa laahaa vaan, Ma toivon laululle kaiun loiton Ja voimaa, mi järjestä vieden voiton, Saa rinnat innosta hehkumaan; Ma toivon mieliä tajuumaan, Ett' ilon lapsi ja aamukoiton Maan mullassa syystäkin tallataan.
Ma vuotan kiertoa lakien noiden Ja harmaata huomista yli maan, Ma vuotan kiukkua huutajoiden: "Maan vaaroista laulusi soikoon soiden!" Ma vuotan kylmiä rientoja vaan Ja päitä, min järki ei tajuukaan, Ett' elinehtona lauleloiden On sinitaivas ja päivä vaan.
Loilu.
Sua sääli on mun, Mua sääli on sun, Voi, tuskia mailman turjotun! Olet lempi mun, Olen lempi sun, Mut onnemme näkyy murjotun.
Olo haikea vain, Elo vaikea vain, Käy tukkanuotat ja luuta ain. Päät kuumat vain Tuo tuumat vain: Siis, Herra, et suokaan muuta lain!
Jos mulla on aatos, mi viipyä vois.
Jos mulla on aatos, mi viipyä vois, Kun vihdoin jo saapuvi ilta, Mua viime tietäni kantais se pois Yli sointujen, joissa kaikuja ois Suvimetsistä, lainehilta.
Ma sointujen sillalla leijuisin pois, Vain viipyin, ja uinuvan lailla, Suvi väikkyis, ja metsät ja lainehet sois, Ja minuun ne katseen lempivän lois, Jota lähtevä muuten on vailla.
Varjojen saari.
Kun ilta on armas ja suurena kuu, Ja tyyni jo laskevi veille, Sinut purteeni saan, ja se ajautuu Päin saarta, mi viittovi meille. Se meitä jo vuottavi viitoineen, Min varjoissa oikut ilkkuu, Mut rastas laulavi siimekseen, Ja varjoista tähdet vilkkuu.
Mut sentään, jos varjoja kammoksuin Et kuule helkettä rastaan, Niin airoin ma lepään ja viihtävin suin Sua painan ma rintaani vastaan. Ei vuottava saaremme kauhuja tuo, Sa vain sitä säikyt vielä, Siell' onni hiljaisin silmuja luo, Ja kotimme meillä on siellä.
Mitä mailma ja kitsas jumala sen Vei orvoilta rakkahilta, Sen saamme suomana siimesten, Miss' arkana viipyy ilta. Sydän jaloin ja kainoisin onni jää Pois räikeistä riemuista arkaan: — Vain rahvaan ne turuille kiidättää Ja purppuran, laakerin varkaan!
Mitä pelkäät, laps, — tule maihin näin! Ne on tuttuja, varjojen häivät, Ja ne nyökkivät meille suopein päin, Kun mailman aavikot jäivät. On tyyni, jo yökin jo unelmoi, On varjoissa äänetön tenho, Kun keväällä värjyvät murheemme toi Jo varjojen saareen venho.
Halu meillä on varjojen saarehen, Se meidän yhtyä antaa Maill' unhon tähtien tuikkesen, Ja henkäyksemme se kantaa Yön tuoksuhun, kukkien kasteesen, Kunis haivumme tyhjiin sen rantaan. Tääll', lapsi, kun kuolemme hymyillen, Ei peitytä aavikon santaan.
"Laureatus-erakko."
Kun käyt suurta erämaata Kuudanyössä, aavaa santaa, Harhaan näät, — ei katsees saata Viivain, varjoin paikkaa taata Etäisyyksiss' ilman rantaa.
Mikä totta? Harha missä?
Et nää mitään, mikä antaa Mittaa äärettömän suureen, Pientä pitäis nähtävissä. Vaeltajan jalkain juureen Häipyy silmä tyhjyyksissä.
Yhtyy likeiset ja loitot! Suuri, pien' on rajaa vailla! Loistaa sirppi likimailla Keltakuun, ja tähtisoitot Tultaan luo kuin sainiosta Sylen päässä erakosta, — Kun taas ensi hiekkaharjat Haipuu siintämättömihin, Kuin jos noista pitkät sarjat Paiskattu ois avarihin.
Tiedä, ettei käyttää koita Käypää kaavaa mittanansa Erakko siin' istuissansa, Arvostellen näitä, noita, Hän, mi siellä unhollansa Maksaa runorikostansa, Maksaa unelmistaan, joita Kutoi omaan mailmahansa, Hän, mi, vaikk' on ruhtinaita, Istuu korpilinnassansa, — Palvellen, vaikk' ilkkuu kansa, Oman uskon jumaloita!
Syvään sielun' sisimpään —
Syvään sielun' sisimpään Kuin sulo kaiut kilkkuu. Tahdon päästä tietämään, Miks kaiku taas mua ilkkuu.
Nyyhkinää ja riehuntaa! Soi huiluin helkkeet hienot! Aatostani tuudittaa Pois madrigaalit pienot.
Mistähän tää mailma lie, Nää suukot, hurmaannukset? Toiskohan tää iltatie Viel' aamusarastukset?
Satakieli rinnassain Siis mykkä viel' ei liene? Eihän lemmenvaivaa vain Tää lemmenkaipuu tienne?
Sonetteja Dianalle.
1.
Mik' olet mulle?
Mik' olet mulle? Kohtaloni ään', Mi herätit mun, kuolleen, eloon uuteen Ja runon ikinuoreen tehtävään. Sa annin soit, kun näännyin toivottuuteen:
Sun uljaan sielus rikkaan tulvan tään! Kuin uhmall', luottain henkes jumaluuteen, Sa teit mun joustavaks, löit tarmoon suuteen, Sait herjain koskemattomaks tän pään.
Mit' olet mulle? Uusi ylpeytein, Mi nostatti mun rohkeuteen ja voimaan, Kun irvieloon taas vie askelein!
Sa into oot, mi sanani saa soimaan Ja kostoon käskee mun, ei tikarein, Vaan synkkäin pilvein kesken salamoimaan!
2.
Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan…
Jos multa halaat runoutta vain, Niin ota tuntein, jotka hehkuin palaa, Tää runsas vuo, jot' etees tahdon valaa, Mut kuule murhe riemuhuudossaan!
Kuin ruhtinas ma tuhlaan, en mä halaa Taa kylmän ironiian peittää lain Tän uljaan innon helmisuihkettain, Jot' usein vielä ehkä muistat salaa.
Viis siitä, jos niin, palkan suotuasi, Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan! Oi, näinhän kirkkaan hohteen katseessasi,
Ja noin voi hohtaa jalohelmi vaan. — Vait käärin vaipan itämaiseen tapaan Ja ylpein päin taas etsin korven vapaan.
3.
Kevätsade.
Mä tiedän, hymyyt kyyneleitä näitä, Joit' itken nyt, kun onni kirkastuu, Mut katsos, sydän ei luo silmunpäitä, Jos sateeton on sillä toukokuu.
Maan kuivan vaatimus on jokin muu, Kuin päivänpaiste pitkin poutasäitä. Ens sade on kuin hurmos kesken häitä..! Ja sateen jälkeen ihme tapahtuu,
Tuo suuri ihme, jolloin sydän havaa Ja hennot sirkkalehdet loast' avaa, Mut Puck käy kujetöiden tekohon,
Kun kaipuu vihdoin lakkaa kaipaamasta, Kun pyhä salaisuus, tuo alaston, Ei pirun juonta oo vaan — Jumalasta!
Lauluni.
Lie lauluni liian aistillinen Ja uhkuva — mehunsa mukaan! Tulis herätyshuutona kaikua sen Ja laulaa uljuutta rukkaan.
Sepä lapsi on maiden lounaisten, Miss' Ithakan myrtti käy kukkaan; — Jää Pohjolan karhuntaljallen Mun hehkuva viinini hukkaan.
Mut jos uhkuviks saan poven aallot nuo, Lumivalkoiset, joissa on hallat, Niin niihin se myrtinsiemenen tuo.
Ja jo lähteiden hyiset callat Taas hukkahan menneet tuoksunsa luo. Ja on vallalla lempeät vallat.
Kiitos, kun toit hienot —
Kiitos, kun toit hienot Kauniit unelmat, Kiitos, mitä pienot Kirjees huokuivat!
Kiitos säveleistä, Joita lempes loi, Kiitos, jos nyt meistä Helkähtäin ne soi!
Kiitos hurmioista Elon viehkeän, Kiitos aamukoista Uuden aamun tän!
Dolce far niente.
Ma päiväni uinun ja unnun, Ma juhlia arkeeni tuon Ja unteni tunnusta hunnun Ma elolle viehkeeksi luon.
Ma lemmin taas, ja ma mietin, Ma muistan ja nautin, ja nään, Ett' tuossa ma riemuja vietin, Mitä ainoita löytyikään.
Pyhä valhe.
On valheesi kaunis ja hienoinen niin, Se on helmi, mi porsaille heitettiin, On valheesi värjyvä sykähdys, On valheesi vienoisin nyyhkytys, On valheesi sydämes hiljaisin Oi, Se on valhe, mi autuutta antaa voi, On valheesi kaunihin totuutes, — Pyhä siunaus pyhälle valheelles!
Merimiessääntö.
Mies, joka myötäistä viilletät vait, Väistyen tyrskyä tuimaa, Voittoas hymyin, min lastista sait, Riemuiten kulkuas huimaa!
Sun olen kohdannut aalloillain, Kun pyrin vastasäihin; Milloin mun huomasit, tietä mä sain, Jos kävi mielestäs päihin.
Hyökysi sun kävi pärskyen pois, Kanttani huuhtoen uhkaks; Jollen äkkiä kääntänyt ois, Ruhjosit purteni ruhkaks.
Hyökysi sun tuli ilkkuen noin, Sylkyä silmiini suistain, Siinä kun ruorissa aprikoin, Merimiessääntöä muistain:
"Kellä on myötäinen, väistäkään Häntä, mi luovissa lie nyt!" — Laulajan purtta ei ikänään Myötävä Pindolle vienyt.
Kiitos!
Kiitos, kun lemmit Puhtaalla miellä, Vaikka jo toivo Raukesi tiellä, Että se kiintyisi Kihloilla vielä!
Tuntosi vaatis Astuvas toisin, Toisin kuin lemmestäs Huomannut oisin, Tai mihin kohtalos Johtaa ma voisin. —
Tuttu on mulle Tuo äänetön kaipuu, Huokaus karvas, Mi itkuhun haipuu, Sydän kun tietää, Ett' unhoon se vaipuu.
Vaikkapa onni Vienyt ei meitä Riemuiten käymään Nuoruuden teitä, Niin älä murhein sa Päätäsi peitä!
Lupaa se! — tiesithän Sieluuni haastaa, Jotta voin hunnun Lemmestä raastaa, Laulaa sen pyhyyttä, — Ilkkuin sen saastaa!
Kiitos, — ma tunsin Mielesi alaa, Aavistin kyyneles, Itketyt salaa, Haavaas kun koitti he Myrkkyä valaa!
Kiitos, kun nostaa Henkeni koit sa! — Milloin ma murruin, Hoivasi toit sa, Vikani kaikki Anteeksi soit sa.
Sain kiinni jo touvista mastopuun.
Sain kiinni jo touvista mastopuun, Tule, nojaudu minuun, oi! Sä näät, miten kaihoja illan suun Meri tyyni se lientää voi.
Tyven ääretön, ääretön tyhjyys tuo, — Vain taivasta, ulappaa! Lumivalkoinen lokki, mi väippyy luo, Jota tyynet jo kuvastaa…
Ja sydän, mi sykkivi rinnallain, Kaks katsetta yhtyvää! — Meri silmänkantamat tyynenä vain, Ja ilta, mi ruskohon jää…
Sisällys.
Sivu Aamutuulessa…………………………………5 Hääaamu……………………………………..7 Rakennustaiteellinen luonnos………………….12 Canovan Pariksen edessä………………………14 Tanssiaiset…………………………………15 Imatralla…………………………………..18 Perintöosa………………………………….21 Hämyä templissä……………………………..23 Halutonna mieli……………………………..25 Kärpässurinaa……………………………… 26 Itsepuolustusta……………………………. 28 Aamukylpy…………………………………. 30 Myrsky laulaa……………………………….32 Kun vienoinna aamu hohti……………………..37 1. Soi laulelo lounahan mailta………………39 2. Koen sorjasti kietoa yhteen………………41 3. Jos säteen ma tavottaisin………………..42 4. Täss' istun ma yössä myöhään……………..44 5. Etköpä sulkea halaa……………………..45 6. Hetki hetkeltä………………………….46 7. Saa siivet, sa sorja…………………….47 8. Välin haipuvat, vienot äänet……………..48 9. Miten lempemme on käyvä vielä…………….49 10. Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait……..50 11. En mä usko sanaa, silmää………………..51 12. En tarttua sinuun voinut………………..52 13. Älä luule mun tuhanten lailla……………54 14. En suontani kaupaks saata……………….55 15. Mua likell' olit vainen…………………56 16. Kun ilta jo kaukometsät…………………57 17. Verkkaan kuin hohde illalla haipuu……….58 Hjalmar Neiglick…………………………….61 Syksyllä kotiin……………………………..67 Niin vait on ympärilläin……………………..69 Toivon ja — vuotan………………………….71 Loilu………………………………………72 Jos mulla on aatos mi viipyä vois……………..73 Varjojen saari………………………………74 "Laureatus-erakko"…………………………..76 Syvään sielun' sisimpään —…………………..78 1. Mik' olet mulle…………………………79 2. Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan……80 3. Kevätsade………………………………81 Lauluni…………………………………….82 Kiitos, kun toit hienot —……………………83 Dolce for niente…………………………….84 Pyhä valhe………………………………….85 Merimiessääntö………………………………86 Kiitos……………………………………..88 Sain kiinni jo touvista mastopuun……………..90