TALOISTA JA TAIPALEELTA

Kirj.

Heikki Sarvela [Karl Henrik Hornborg]

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

SISÄLTÖ:

Puron sulho. Jatalampi. Nuotalla. Jouluenkeli. Karhun kynsissä. Rahaa lainaamassa. Asioitsija. Marivainaja. Talon piruja. Rahankaavoja. Onnen turkki. Karsikko. Kaksi onnellista. Hänen puheensa. Enkeli ja piru. Oma kuvani. Ahven. Punanen lippu. Elämän avain. Meren joulu. Heräämiseni. Milloinka Rooma perustettiin? Testamentti. Onnen saari.

Puron sulho.

Tämä on tarina purosta ja pojasta, jotka rakastuivat toisiinsa ja elivät onnellisesti, ja juhlallisesta kuusivanhuksesta, joka nautti heidän onnestansa.

Siitä on jo kauvan, kauvan, kauvan.

Sinertävä salo oli silloin luonnontilassa ja humisi vanhaan tapaan. Ihmiskäsi ei ollut sitä vielä raadellut, eikä ihmisääni häirinnyt sen juhlallista huminata. Rauhassa sai siellä metso soida, teiri kuhertaa ja keväistä ilvettänsä pitää. Karhun vihellys oli ainoa, joka silloin tällöin vihiäsi salon sydäntä. Moneen tapaan se siellä vihelteli: milloin huvikseen pitkään ja kimakasti, milloin kiukusta kiljasten, terävästi ja lyhyeen, milloin taas kumakasti möristen osotti voimakasta valtaansa salon herrana, että ahnas uudisasukas tietäisi loitompana pysyä hänen laajoilta aloiltaan. Siitäkö syystä lienee usein käynyt rajamailla, jossa uudisasukkaan kaski höyrysi tahi kellertävä touko lainehti, karjahtelemassa ja viheltelemässä, että se ymmärtäisi, kuka on sinisen salon oikea isäntä ja kuningas. Mutta erehtyi siinä metsän kultainen kuningas, jos luuli noilla toimenpiteillä uudisasukkaan karkottavansa ja tulemasta estävänsä. Pelko pahimman tekee, sanotaan kyllä, mutta ihmisen ahneus ja vallanhimo on voimakkaampi kuin arkuus ja pelko. Sen sai metsän kuningas kokea. Uudisasukas tunkeutui lähemmäksi ase kädessä ja taistelu elämästä ja kuolemasta alkoi. Karhu raateli tulijan karjaa, mutta kaatui itse hänen keihäänsä edessä. Ja viimein eräänä keväänä asettui uusi tulokas keskelle mesikämmenen mieluisimpia asuinaloja.

Tulokas oli koko perhekunta. Sitä oli vanhus, hänen poikansa poika, sen vaimo ja näiden pieni lapsi sekä palvelusväkeä pari reipasta miestä ja tyttönen. Rytisten alkoi siinä kuusikko kaatua kaskeksi ja asumusten rakennustarpeiksi. Vuosiparisen päästä oli metsän kuninkaan valta murrettu ja sievonen talo kekotti kunnaalla avaran erämaan sylissä niinkuin kosteikko aavikon keskellä.

Talon paikka oli hyvin valittu. Se oli pienoisella kummulla, jonka toisella puolen oli suo, joka raivattiin kelpo niityksi; toisella puolen juoksi kirkas puro, joka iloisesti syöksi vuoristosta laaksoon. Se oli vuosisatoja säistänyt salon juhlallista huminata iloisella pauhullaan ja tuonut vuoriston viileätä vettä metsän kuninkaalle ja muille suuren salomaan onnellisille asukkaille. Nyt joutui se ihmisen palvelukseen, luonnon herran, joka kaikki luonnossa palvelijakseen pakottaa.

Taloisessa talossa, ja erittäinkin uudistalossa, on aina jokaiselle työtä ja puuhaa. Kuka vaan kynnelle kykenee, sen täytyy toimessa olla.

Kaksi oli tässä, joita ei töille työnnetty: talon vanhus ja pojanpojan poika. Ukko oli jo vanha. Kahdeksankymmentä vuotta oli hän saanut tämän maailman valossa kynttä ketoon pistää. Pojanpojan poika oli vuoden vanha. Nämä kaksi olivat aina yhdessä, "hoitivat toisiaan", niinkuin äiti sanoi. Mutta tätä iloa ei ollut pikku Mikillä — se oli pojanpojan pojan nimi — kovinkaan kauvan, sillä "ukki", joksi hän vanhusta kutsui, "meni pois". Hän ei ollut koskaan elämänsä päivinä sairastanut, eikä kuolema nytkään lähestynyt häntä minkään sairauden kautta, ei, vaan hän myteni vanhuuttaan.

Viatta vanha kuolee.

Oli heinäkuu ja kirkas poutapäivä. Kaikki väki riensi niitylle heinän kokuuseen. Vanhus, joka oli terve ja reipas, jäi pikku Mikin kanssa kotimieheksi. Illansuussa, kun joukko palasi niityltä, oli vanhus nukkumassa istuillaan karsinnurkassa tuoksuvilla heinillä ja pikku Mikki hänen sylissään.

— Pitkäänpä ne ottavat ruokaunta, sanoi emäntä ja meni katsomaan.

Mieluista unta näytti vanhus nukkuvan pidellen hellästi molemmin käsin pikku Mikkiä, joka nukkui hänen sylissään.

— Hyvä Jumala! Ukki on kuollut! huudahti emäntä. Pikku Mikki nukkuu kuolleen sylissä. Tulivat sitä muutkin katsomaan: kuolluthan se oli, nukkunut rauhallisesti ikuiseen uneen, hymy vielä huulilla. Herättyään ei Mikki käsittänyt koko asiasta mitään.

Surulliset olivat Mikille nämä ajat, kun ukki pantiin kirstuun ja vietiin pois, kovin surulliset.

Hän oli riutua suruun.

Tästä aikain sai Mikki seurata äitiänsä ulkotöille, pellolle ja niitylle, että ukin muisto haihtuisi, ja valeen se tapahtuikin. Syvään ei syövy lapsen suru. Varsinkin kun poika pääsi purolle äitinsä kanssa, joka kävi siellä pesuja huuhtomassa, niin oli kohta kaikki muu unhotettu.

Purosta ja Mikistä tuli kohta toverukset, hyvät ystävät. Puro täytti pojan sydämmessä sen aukon, jonka ukin kuolema oli siihen jättänyt. Kun Mikki vähän vahvistui, ettei tarvinnut peljätä hänen mihinkään vaaraan joutuvan, sai hän jäädä oman onnensa nojaan. Silloin alkoi hän elää omaa elämätänsä. Hänestä eivät aikaihmiset paljon välittäneet eikä hän heistä. Hän ei milloinkaan pyrkinyt heidän seuraansa. Ja kun ei talossa eikä missään lähitienoilta ollut lapsia, hänelle sopivia tovereita, niin alkoi hän vieroa ihmisiä ja karttaa heidän seuraansa. Pyhäisin kyllä koetti äiti seurustella ja leikkiä poikansa kanssa, mutta tämä näytti kyllästyneeltä ja ikävöivältä. Purolla hän vaan innolla askaroitsi päiväkaudet ja ainoastaan siellä hän oli iloinen ja tyytyväinen. Unehtui siellä jano ja nälkä eikä useinkaan kesäiltoina olisi lähestyvää yötä huomannut, jos ei äiti olisi huomauttamaan tullut. Hän kasvoi hiljaiseksi, haaveksivaksi, vähäpuheiseksi.

— Lapsi kasvaa ympäristönsä kaltaiseksi, sanoi äiti surullisesti, jonka silmältä ei jäänyt huomaamatta, mihin suuntaan poikansa henkinen elämä kasvoi.

Sillä kohdalla puron rannalla, jossa se tekee viimme hyppäyksen kivien ylitse tullessaan vuoristosta alangolle, oli ison iso, ijänikuinen kuusi, tuuhea ja pitkäsylinen, tummanvihertävä vaippa päällään. Se oli niin vanha, niin, että naavaparta oli jo käynyt ihan harmaaksi, muoto kurttuiseksi, mutta suopealta hän silti näytti, niin lempeältä, kuin se vaan näyttää, joka miehuudella on kestänyt elämän myrskyt ja urhoollisesti voittanut kaikki tämän maailman kiusaukset. Sitä ei olleet mitkään vastukset voineet lannistaa. Kun satoi vettä, räntää taikka lunta, niin veti hän hymyillen vaippansa tivimpään ympärilleen, arvellen, ettei se paha ilmakaan ole ikuinen, taikka kun nousi tuuli, myrsky, niin tarttui hän sitä tiukemmin maaemoon kiinni, seisoi tanakasti mietteissään, sillä tyyntyyhän se tuuli, talttuu myrskyn voima, taikka kun Jumalan ilma korkeudessa pauhasi ja tulisilla nuolillaan halkoi synkkiä pilviä, niin silloin nöyristyi hän, kumarsi nöyrästi päätään ja kiitti korkeuden herraa, joka siten pahentuneen ilman puhdisti ja ilmoitti hidasmielisille kuolevaisille ijankaikkista voimaansa.

Tämä joutui kolmanneksi toveriksi seuraan.

Kun muutamana päivänä paahtoi aurinko kesäisellä voimallaan, että kihisivät kedot paahteessa, niin painosti ja väsytti pikku Mikkiä, ettei jalka tahtonut jaksaa palvelustaan toimittaa. Tämän kun huomasi vilkas puro, niin kuiskasi se Mikille, että menisi kuusi vanhuksen juureen viileään pimentoon lepuuttamaan raukeita jäseniään. Se oli mieluinen neuvo Mikille ja kohta oli hän siellä täydessä unessa pehmeillä sammalilla. Tämä oli kuusen mieleen. Hän lopetti huminansa ja puro vaikeni myöskin, että väsynyt lapsi saisi rauhassa levätä. Ja rauhallisesti hän siinä lepäsikin… lepäsi kauvan. Rauhallinen on viattoman uni. Vasta vieno ilta herätti hänet. Virkistyneenä nousi Mikki leikkiinsä. Tuulonen lähti liikkeelle, vanhus alkoi hivelevän huminansa, johon samassa liittyi puron iloinen porina…

Tätä puhdasta elämää kesti muutamia vuosia. Mikki näytti vahvistuvan voimainsa puolesta, mutta heikontuvan henkisesti; ainakin hän tuli harvempisanaiseksi, haaveksivammaksi ja kotona mistään huolimattomaksi.

Äitiä alkoi huolettaa. Hän koetti tehdä mitä voi, estääksensä poikaa purolta, mutta ei siinä mikään auttanut. Palvelijat rupesivat piloillaan kutsumaan häntä puron sulhoksi ja pilkkasivat miestä, joka oli veteen rakastunut, mutta poika joko ei sitä käsittänyt taikka ei välittänyt siitä mitään. Ja elämä jatkui entistä menoansa. Ainoastaan purolla oli poika tyytyväinen, siellä vaan oli hänellä huvia ja iloa.

Ajanoloon joutui puro isännän epäsuosioon. Se toi näet keväisin tulvavettä ja täytti sillä niitty laakson niin, että peltosarkojen alapäät olivat veden alla. Senlainen tulva ei aina tehnyt niityillekään hyvää, vaan turmeli jok'ainoa kevät laihon sarkojen päästä. Isäntä mietiskeli, millä tavalla tuo olisi autettavissa. Puron jatko, joka niityltä vettä nieli, kulki ahtaasta kallion solasta, jota oli vaikea laajentaa. Eikä sitä olisi mielellään tehnyt sitäkään, jos muuten saisi veden estetyksi. Sola oli helppo sulkea, jos tulisi joskus tarpeelliseksi seisottaa vettä niityllä. Isäntä keksi toisen keinon. Hän päätti johtaa veden vuoristosta toiseen suuntaan. Siinä tapauksessa jäisi kuitenkin puroon tulvavettä niittyjen tarpeeksi. Yritys onnistui täydellisesti, kun isäntä kaivatti ison viemärin. Elokuun alussa, kun uusi väylä avattiin, alkoi heti vähetä puron vesi ja väheni vähenemistään, ettei jäänyt muuta kuin vähä lirisemään kivien väliin. Se itki kohtalonsa kovuutta ja kuihtui kyyneleihinsä.

Puro oli kuollut.

Tämä oli kova kohtaus Mikille. Hän kauhistui, kun eräänä aamuna purolle tullessaan huomasi sen kuivuneeksi. Aluksi luuli hän, että puro ei ollut vielä valveella, että hän oli tänä aamuna tullut liian varhain. Hän laskeusi kuusen juurelle ja odotti… odotti kauvan, mutta turhaan, turhaan. Mikä kerran on kuollut, ei se näillä ilmoilla enää henkiin nouse. Jos Mikki olisi älynnyt katsahtaa kuusta, niin olisi hän heti huomannut, mitä oli tapahtunut. Se oli niin vakavan ja surullisen näköinen, ettei se milloinkaan ennen ollut sellaiselta näyttänyt. Niinpä niin. Mutta sitä ei Mikki tullut huomanneeksi. Hän katseli ja katseli puroa, katseli kunnekka itku voitti, kun ei se nousemaan ruvennut. Hän läksi ja juoksi kotia.

— Kuka on surmannut puron? kysyi hän itkien äidiltään.

— Ei, hyvä lapsi, ei sitä ole kukaan surmannut, vaan on se ehkä mennyt muita lapsia huvittamaan. Kyllä se tulee, kun joutuu, koki äiti lohduttaa.

Rauhaton oli Mikin elämä tämän perästä. Hän meni purolle, istui siellä odotellen hetkisen ja tuli taas pihaan. Tätä menoa piti hän niin kauvan kuin kesää kesti ja ilmat olivat suotuisat. Tuli sitten römpsyinen syksy, tuli talvi, pitkä ja ikävä. Mikki ei kyennyt ulos, vaan kitui koko talven. Ei kukaan tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän ei puhunut eikä valittanut, vaan kuihtui päivä päivältä ja surkastui…

— Kunhan kevät joutuu, niin lapsi kostuu, lohdutteli äiti isää ja itseänsä.

Mutta kevätpuoleen kävi vastoin toivoja. Poika tuli huonommaksi, jaksoi tuskin liikkeessä olla. Kesä jäi ainoaksi toivoksi, silloin se lapsi paranee.

Tuli kesä, korkea ja kirkas.

Mikki virkistyi hieman. Vaivoin pääsi hän muutamana päivänä purolle. Siellä ei ollut iloa, ei virkistystä. Kuusikaan ei humissut siellä yhtä juhlallisesti kuin ennen. Sen ääni oli niin surullista, niin valittavaa. Puron iloista porinata ei kuulunut, ei näkynyt. Mikki ei voinut hillitä mieltään, itku voitti ja hän alkoi pyrkiä kotia kohti…

Terveyttä ei kesä hänelle tuonut.

Juhannusaamuna saattoi äiti Mikin purolle. Sitä oli poika niin hartaasti pyytänyt, kun ei omin voiminsa enää päässyt. Hän asettui pitkälleen kuusen juureen ja pyysi äitinsä poistumaan, jolla muutenkin oli kiire askareilleen.

Siihen nukahti poika pehmoselle sammalvaipalle.

Luonnossa vallitsi pyhä rauha, juhlan hiljaisuus. Aurinko heikensi valonsa hellettä vetämällä hienon hämyverhon kasvoilleen. Kuusivanhus vietti vakavana hartaushetkeä, johon sinervä salo nöyrästi yhtyi. Levoton tuuli ei hennonut häiritä hiljaista juhlaa. Lintujen laulu vaikeni ja maan sydän huokui tyynemmästi.

Hiljaa!

Tällä juhlahetkellä kuljettaa Jumalan enkeli lapsen puhdasta sielua ikuisen valon, ikuisen rauhan maahan.

Hiljaa!

Kun äiti tuli poikaansa päivälliselle hakemaan, ei hän häntä löytänyt, vaan hänen ruumiinsa…

Vanhus jäi yksin.

Mitäpäs oli enää hänen elämästään.

Kun kuolon kello soipi Jo veikon viimeisen, Ken jäädä yksin voipi Maailman murheesen.

Kun kaikki ystävät olivat pois menneet, halusi vanhus seurata heitä. Hän alkoi lakastua, kun eivät vuoriston viileät vedet enää kostutelleet sen vanhoja juuria. Kun syksyn rajut ilmat alkoivat temmeltää ja elämöidä salon sydämmessä, tunsi vanhus voimansa vähenevän. Ja eräänä päivänä, kun myrskyn nujakka kulki ketojen yli, kaatui se entisen puron uomaan, vaipui kuin armaan ystävän syliin.

Jatalampi.

Sinuakaan en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi, enkä sitä tarinata, jonka kansan kertomus ja metsän mieluisa humina tuntee sinusta. Usein olin istunut metsäisellä harjulla vierelläsi ja katsellut sumentunutta silmääsi ja ryönäytyneitä rantojasi. Usein olin istuskellut siinä ja arvellut, että mikähän tummensi sinunkin kirkkaan silmäsi, mikä rantasi rumensi, mikä mielesi murheelliseksi saattoi, koskapa sinun kerrotaan itkevän ja valittavan määrättyinä aikoina vuotta. Tiesin, että puhdas olet sinäkin alunpitäin ollut ja kirkas silmäsi taivasta kuvastava. Siitä syystä nuo kysymykset mielessäni väikkyivät.

Vihdoin sain selvyyden arveluihini, vastauksen kysymyksiini.

Satuin taas muutamana elokuun iltana kulkemaan tuota metsäistä harjua. Kun jalkaani tuntui raukasevan, laskeusin kivelle levähtämään. Toiselta puolen harjun välkähteli puitten välistä Jylhän selän hiljainen laine ja niemet ja lehtoiset saaret heloittivat ilta-auringon hohteessa, toiselta puolen näkyi Jatalammin samea pinta. Metsä oli tyyni ja rauhallinen, eikä ääntä kuulunut muuta kuin illan henkäysten humina puitten latvoissa. Istuessani siinä ja silmäillessäni puolelle ja toiselle, kävi minun kuin runoilijan, joka laulaa:

Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin Taivuin ajatuksihin. Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Ja vanhat muistot alkoivat mieltäni hivellä ja entiset kysymykset esiin nousta. Silloin oli kuin vieressäni oleva korkea kuusi olisi puhelahjan saanut ja lausunut:

— Jos sinä niin kovin hartaasti haluat lammin tarinata tietää, niin minulta sen saat kuulla kokonaisenaan, sillä osan tapauksesta olen omin silmin nähnyt.

Minä nyökäytin päätäni myönnytykseksi ja sanoin:

— Kerro, kerro, hyvä ystävä, tarina illan kuluksi!

— Tuo lampi tuossa, alkoi tummaverinen kuusi, oli ennen kirkas ja kuulakka. Sen vesi oli yhtä kirkas kuin suuren selän tuolla. Muuten oli lampi lähes puolta suurempi silloin, kuin tätä nykyä, ja ison selän yhteydessä. Niittysuon läpi tuosta kulki nimittäin pieni joki järveen, mutta siitä ei ole enää jälkeäkään näkyvissä, niin on suo maatunut ja liettynyt lammin ranta. Kauniit olivat silloin nämä rannat. Tässä harjun alla oli soma hietikko ja tuolla vastapäätä, jossa tuuhea lehto siimesti rantaa, oli heinävä luhta veden vierellä, jossa tulvan aikana päti kalojen leikkiä lyöden poliskoida. Pohjoseen päin ulottui lampi melkein Suonsaaren peltoihin ja perukassa siellä kasvoi vihanta kaislikko.

Tällainen oli Jatalampi silloin, ja minkälainen nyt! Musta, samaskainen on sen vesi, ryönäiset ja lietteiset rannat ja leviä ja kuohusammalta veden pinnalla.

— Kuinka tällainen muutos on ollut mahdollista? arvelin minä.

— Sillä on syynsä silläkin, surulliset syynsä, jatkui kertomus. Tuolla näet tuon isoon järveen pistävän niemen. Siellä oli aikoinaan hyvinvoipa mökki, Särkelä nimeltä. Siitä ei ole nyt enää jälellä muuta kuin nimi ja pellot, jotka ovat talon niittyinä. Tässä asui mies tyytyväisenä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vanhempi tytär oli pulska ja verevä, niinkuin nuori ja terve ihminen tavallisesti on. Tämä oli juuri päässyt lastenkirjoista, kun kylälle ilmestyi ja olemaan asettui kuleksiva mies. Hän oli pitkä, komea, mustaverinen ja miehevä. Ammatiltaan oli hän joku käsityöläinen, herrahtava mestarismies. Alussa kävi hän talosta toiseen töissä, mutta asettui sittemmin yhteen kohti, asetti oman verstaansa ja oli siitä pitäin hra mestari, jolla oli työtä ja teettäjiä. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hyvä olla, sen sai mestarikin kokea, niinkuin joku muukin. Ja kun hän alkoi valitella yksinäisyyttään naapureissa käydessään, niin oli kylällä yksi, jossa nuo valitukset herättivät vastakaikua, synnyttivät kaihoa, josta entiset kotoiset nurkat alkoivat tuntua ahtailta, vanhempain valta ahdistavalta ja mieli palaa omaan elämään. Vesille venosen mieli. Se oli Särkelän Liisu.

Mestarin ei tarvinnut pitkiä aikoja seutuja silmäillä, ennen kuin huomasi, missä hänen mieluisensa asui, mistä hänelle elämäntoveri oli tuleva. Siitä päivin oli hänellä usein Särkelään asiata, ja hyvänä vieraana häntä siellä pidettiin.

Tässä harjulla tapasivat ne toisensa, ne kaksi, muutamana sunnuntaina kirkonaikana. Se tapahtui ihan kesänkielessä. Iso selkä lainehti jo vapaana tuolla ja kirkkaana läikkyi lampi tässä, nurmennukka alkoi maasta kohota ja lehto muuttua viheriäksi. Ja päiväkulta kiiruhti kuumuudellaan kasvullisuuden elpymistä. Kesälinnut olivat jo saapuneet ja yhtenä laululiverryksenä meni maa ja metsä ja ilma. Riemuisina häärivät linnut pesäntekopuuhissa ja muissa taloudentoimissa.

Tässä harjulla tapasivat silloin toisensa Liisu ja Lassi, — se oli mestarin nimi. Pitkiä ei heidän tarvinnut puheita keskenänsä pitää, enempätä kuin muittenkaan rakastuneitten. Tunteet sulautuvat itsestään lemmenpäivän huovettaessa, niinkuin keväinen nietos seinämältä auringonpaisteessa. Lujat tehtiin lupaukset ja ikuiset valat vannottiin.

Kesän kuluessa heidät sitten kuulutettiin ja aikomus oli pitää häät syyspuoleen, että kun synkkä syksy alkaisi maata pimittää, olisi Liisu valona Lassin huoneessa.

Niin tuumattiin, toisin kävi.

Samassa kylässä oli toinenkin pulska tyttö, varteva ja verevä, hieman elähtänyt, koko joukon vanhempi Liisua. Hän oli kankurina muutamassa talossa. Maineeltaan hän ei ollut puhdas, kansan puheista päättäen, mutta siitä ei sen tarkempata tietty, sillä hän ei ollut niiltä tienoin kotoisin, vaan muualta muuttanut, "maankulkija". Tämä oli myöskin ihastunut Lassiin. Hän oli päättänyt tavalla taikka toisella suostuttaa Lassin itseensä ja rikkoa tämän ja Liisun välin.

— Me sovimme niin hyvin yhteen, me kaksi maankiertäjää, oli hän kehuskellut kylällä.

Mitä lienee hän keinoja käyttänyt, vaikuttavia ne vaan olivat. Lassi kietoutui kokonaan hänen pauloihinsa ja kysymys oli vaan, kuinka päästä erilleen Liisusta, jonka kanssa oli jo kolmasti kuulutettu. Syittä ei sopinut peruutusta yrittääkään eikä syitä ollut minkäänlaisia eikä muutakaan tepsivätä keinoa keksitty.

Liisu ei osannut ensimältä aavistaakaan, mitä hänen sulhasensa mielessä liikkui, vaan oli iloinen ja onnellinen. Sittemmin kyllä kävi pilveen Liisun mieli, kun äiti oli kylässä kuullut, kuinka Lassi oli yksissä ollut kankurin kanssa. Sulho osasi kuitenkin haihduttaa Liisun huolet.

— Kaikkiapas vielä! Mitä me huolimme välittää juoruämmäin puheista. Ainahan niillä on sanomista toisista ja toisten aikeista. Sillähän ne elääkin ne senlaiset, puheli Lassi.

Palanen kesää oli kulunut ja heinäkuu oli jo lopuillaan eikä Vappu, kankuri, ollut vieläkään keksinyt keinoa, miten oli Lassi saatava Liisusta erilleen.

Hän oli jo ehdottanut, että poistuisivat yhdessä paikkakunnalta toisille markkinoille, mutta se ei näyttänyt Lassista ensinkään soveliaalta. Toinen oli siis keksittävä keino, toinen ja parempi.

Viho viimein oli hän siitä selvillä: Liisu oli saatava pois päiviltä.

Lassi oikein kauhistui kuultuansa tuonlaisen esityksen. Hän alkoi pelätä Vappua ja vältellä, mutta jättää häntä ei hän voinut, niinkuin olisi tahtonut. Vappu veti häntä kuin paholaisen voimalla puoleensa. Tuskin kolmea päivää saattoi Lassi olla käymättä häntä katsomassa. Salainen voima veti häntä sinne, missä Vappu asui. Kolmantena iltana hiipi hän jo katsomaan, saadaksensa edes vilahdukselta nähdä Vapun. Hän asettui aidan taakse pensaan juureen vahtiin ja tähysteli pihaan.

— Mitäs katselet? kuului ääni hänen takanaan.

— Sinä, Vappu! Mikä sinut tänne toi? huudahti Lassi hämmästyneenä, hypäten ylös.

— Se, mikä sinutkin, vastasi Vappu. Näethän sen nyt, että me emme voi kiertää toisiamme, että me kuulumme toisillemme, vaikka tuo Särkelän lunttu on sinut kietonut pauloihinsa.

— Niin, niin, hoki Lassi väliin.

— Mutta sen minä sanon, että sinun pitää toimittaa hänet pois tieltä taikka minä jätän sinut oman onnesi nojaan. Sitten saat pitää tuon Särkelän letukan, sanoi Vappu tiukasti, aikoen lähteä.

— Elä jätä minua! Minä teen kaikki, mitä tahdot! Sen lupaan, vakuutan, huusi Lassi.

Tämän perästä tapasivat he usein toisensa ja vähitellen kasvoi Lassi siihen ajatukseen, että Särkelän Liisun oli poistuttava elävitten joukosta tavalla millä hyvänsä.

Oli ensimäinen sunnuntai elokuussa. Särkelästä olivat kaikki muut menneet kirkkoon paitse Liisu. Hän ei ollut mennyt muitten mukana, kun Lassi oli luvannut tulla häntä hakemaan. Liisu oli niin kummallisen surunsekaisella mielellä eikä hän itsekään voinut selittää mikä häntä vaivasi. Oli ehkä väsymyskin vaivana. Hän oli ahkerasti tehnyt morsiuslaitoksia, sillä kuun lopulla oli aije pitää häät, ja silloin oli muutettava uuteen kotiin. Aika oli mennyt niin nopeasti kaikenlaisissa varustuksissa ja puuhissa ja kun Lassi oli tuon tuostakin käynyt tervehtimässä. Pahat kielet olivat vaijenneet, kun huomasivat että tosi siitä tuumasta tulee ja ett'ei siinä nyt auta enää mikään. — Ainakaan ei Liisun korviin ollut enää mitään kylän puheita päässyt.

Liisu-raukka ei tiennyt, että sillä välin, kun hän onnellisena puuhasi morsiushankkeissa, korvensi paholainen hänen sulhonsa sydäntä mustilla kekäleillä.

Samassa aukesi ovi ja Lassi astui sisään.

— Ah! huudahti Liisu, säpsähtäen.

— Terve! Tulin hiukan viipyneeksi, sanoi Lassi levottomasti.

— Vastapa ne tästä toisetkin lähtivät, sanoi Liisu, tietämättä oikein itsekään mitä sanoi.

He lähtivät — ijäksi Särkelästä.

Sulhasen ehdotuksesta eivät he kääntyneetkään kirkolle, vaan poikkesivat Jataharjulle kävelemään.

Oli kuuma päivä, rasittavan kuuma. Ilmassa oli sakeanaan sinistä savua ja päivän polttavata usvaa. Tuuli ei jaksanut laisinkaan liikkeelle tänä päivänä ja Jylhänselän keveä laine etsi viileyttä omassa povessaan. Lehtometsät olivat kuin näännyksissä ja väsyneeltä näytti uljas männikkö.

— Poiketaan tuonne metsään rannan puoleen, sillä siellä on ehkä viileämpi, ehdotti sulho.

He istuutuivat harjun rinteelle männikön siimestävään suojaan.

— Tämä paikka on minusta niin, niin, niin mieluinen, sillä tässähän me keväällä tavattiin ja ikuiset lupaukset vahvistettiin, puhui Liisu hartaasti.

— Tässä, tässä, sanoi Lassi hajamielisesti. Jatalampi hymyili iloisesti, niinkuin ainakin se, joka ei tiedä tämän maailman murheista eikä paheista mitään, vaikka hänen pitikin tänään kuvastaa savuista taivasta ja kuumuudesta riutuneita metsiä.

Kaikki oli niin hiljaista ja raukasevaa, ei kuulunut mitään linnun ääntä eikä vihellystä.

Oh, se on toisinaan niin outoa tuonlainen metsän hiljaisuus.

Samassa alkoi kaikua kirkonkellojen kumajava ääni.

— Siellä saatetaan jotakuta viimeiseen lepopaikkaan, sanoi morsian hiljaa. Hautauskellot ne noin surullisesti soivat.

Sulhanen ei virkkanut mitään.

Liisu otti huivin päästään, kun tuntui niin hiottavan… silkkihuivin, jonka sulhonsa oli hänelle lahjoittanut.

Äkkiä sieppasi Lassi huivin, kääräsi sen Liisun kaulaan ja painalsi hänet siimalleen maahan.

Sydäntä särkevä tuskanhuuto kuului, sitten surkeata valitusta ja uikutusta. Viimein vaikeni ääni, kun mies painoi toisella polvellaan hartioita, toisella päätä maata vasten. Vihdoin kuului viimeinen korahdus kurkusta, ruumis jäykistyi ja ponnahti suoraksi. Muutaman kerran vielä vavahti, jäsenet retvahtivat hermottomiksi ja henki oli lähtenyt.

Mies kiristi yhä huivia, solmesi sen lujasti kaulaan ja nousi sitten uhrinsa päältä.

Siinä makasi Liisu hengettömänä silmällään sammalisessa maassa.

Hetken katseli mies hengetöntä.

Sitten otti hän kylmästi ruumiin, kantoi sen rantaan ja upotti kivillä lampiin niin kauvas rannasta kuin ylettyi. Mutta kun vesi oli kirkas, näkyi ruumis pohjasta. Lassi keräsi risuja metsästä, pani niitä katteeksi ja viimeksi ison hongan latvakäkkärän, että ruumis peittyi kokonaan.

Niin oli mies peittänyt uhrinsa ja kätkenyt rikoksensa lammin puhtaaseen poveen.

Liisua ei osattu kaivata kotonaan sinä iltana. Olihan hän voinut mennä sulhonsa kanssa jonnekin kylille. Mutta kun ei häntä vielä maanantainakaan kuulunut kotia, lähti äiti kuulustelemaan sulhaselta. Siellä kohtasi häntä se outo tieto, ett'ei Lassi ollut kotonaan käynyt sitten kun pyhäaamuna oli lähtenyt. Nyt tuli hätä käteen. Sanoma levisi nopeasti tapahtumasta kylälle ja laajemmallekin. Kuulusteltiin ympäristöstä, mutta ei kukaan ollut nähnyt Liisua eikä hänen sulhastaan. Ruvettiin miesvoimalla etsimään, mutta ei siitäkään mitään apua ollut, sillä ei jälkeäkään, ei mitään vihiä tavattu kadonneista. Ne olivat kuulumattomiin hävinneet.

Synkkä suru vallitsi Särkelän hiljaisessa tuvassa.

Niin kului viikko, kului pari.

Silloin levisi sanoma, että Lassi oli ilmestynyt nimismiehen luokse, tunnustanut kauhean rikoksensa ja ilmoittanut, mihin oli ruumiin piilottanut.

Hän oli hirmutyönsä tehtyään aikonut mennä kirkolle ja sieltä asuntoonsa, sillä hän oli ollut varma, ett'ei sitä lammista kukaan löytäisi. Mutta kun oli lähtenyt lammilta, oli Liisun hätähuuto ja valitus kaikunut hänen korvissaan niin elävästi ja katkerasti, ett'ei ollut hirvinnyt mennä ihmisten ilmoille, ei ollut edes Vapulle saanut ilmoitetuksi asiasta, vaan oli poikennut metsään ja paennut pois ihmisasunnoilta. Siellä oli hän harhaillut pari viikkoa saamatta rauhaa hätähuudolta ja valituksilta. Viimein olivat ne pakottaneet hänet nimismiehen luokse.

Kun sanoma levisi Lassin tunnustuksesta, katosi Vappu kylältä teille tietämättömille, eikä häntä ole sen erän perästä näillä tienoin näkynyt eikä kuulunut.

Lassi tuomittiin kuolemaan ja mestattiin tuolla pienessä saaressa Kiviniemen kupeella. Hän ei pyytänyt armoa ihmisiltä, vaan sitä hartaammin Jumalalta. Kaksi pappia valmisti häntä kuolemaan ja saattoi mestauspaikalle.

Hän oli viimeinen, joka tällä paikkakunnalla sai sovittaa rikoksensa mestauspölkyllä.

Tässä vaikeni kertoja huoataksensa hetkisen.

Illan hämäryys alkoi hiipiä pitkin maita ja vesiä.

— Siten sovitti Lassi kauhean rikoksensa, jatkoi vihanta kuusi kertomustaan, ja kaikki tuli vähitellen ennalleen, kaikki muut paitse tämä lampi tässä. Aika lohdutti surevia Särkelän asukkaita, lievitti tuskia ja paransi murheen iskemät haavat, mutta lampea ei ole voinut mikään lohduttaa eikä kukaan hänen huoliaan poistaa — hänen, jonka ilman omaa syyttään piti joutua osalliseksi rikokseen ja salata sitä niin kauvan. Hänen kyyneleitään ei ole voinut mikään poistaa, vaan on hän itkenyt silmänsä kuiviin. Isoon järveen vievä puro kuivui kokonaan ja on aikain kuluessa maatunut jälen tuntumattomaksi. Rannat ovat maatuneet, liettyneet ja käyneet ryteiköiksi. Hänen kirkas, taivasta kuvastava katseensa on tummunut ja levät ja kuohusammal kaihtevat sitä kuin verho ihmisen silmää. Hän on vaan raiskautunut jäännös entisestään. Usein ovat ihmiset kuulleet tuskanhuutoja ja valitusta täältä lammilta näin tähän aikaan vuotta, jona rikos tapahtui.

— Tuskallista on ollut elää tässä ja seurata lammin surullista kohtaloa, huokasi ijäkäs kertojani.

— Ken tiesi sinua vielä huvittaa kuulla, jatkoi hän hetken päästä, että Särkelässä ei ole sen perästä enää ollut asukkaita, kun silloiset muuttivat toiseen, murheettomaan elämään. Talo otti mökin haltuunsa, siirsi rakennukset pois ja jätti pellot heinämaiksi.

Tähän lopetti vanha kuusi ja nyökkäsi minulle ystävällisesti erojaisiksi.

Kun minä nousin lähteäkseni, olin kuulevinani surullista valitusta ja heikkenevää uikutusta lammilta… kiiruhdin askeleitani ja katosin metsään ja illan hämärään kuin kala syvään veteen.

Sinua en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi! Vaikka surulliset muistot mieltäni vaivaavat aina kun sinua muistan tahi kun äyräillesi saavun, niin kuitenkin voin lohduttaa sinua sillä varmuudella, jolla itseänikin, että vielä sinäkin kerran olet kirkastuva, niinkuin kaikki, mitkä maailma mustentanut on. Kerran olet sinä katseleva kohti kirkkautta, joka ei koskaan himmene, povesi on puhdistuva, hyllyvät levät ovat pinnaltasi haihtuvat ja rannoiltasi on raikuva iloinen ylistyslaulu.

Nuotalla.

Olemme järvellä pienessä köysikössä Rantalan vanhus ja minä.

Vanhus istuu perässä ja minä olen tuhdolla soutumiehenä. Olemme menossa kalaan. Hän kykenee vielä vanhoillaankin nuotalle köysimiehenä. Minä olen siis köysimiehen airomiehenä… joutavimmassa toimessa, mitä niillä tienoin tunnetaan. Köysimies kulkee, näet, tavallisesti yksin ja sen vuoksi sen airomiestä pidetään mitättömässä arvossa.

Päivä on kallistunut iltaan, kello on seitsemän maissa.

Ilma on senlainen, ett'ei se missään maailmassa muualla kuin Pohjoissavossa voi senlainen olla.

On aivan tyven. Levänneekö tuuli, tuo levoton, tänä päivänä, vai lieneekö jossakin toisaalla toimissa, vai eikö hennone häiritä tätä suuren luonnon juhlallista iltaa… Miten lienee senkään laita, liikkeellä se ei vaan ole. Aurinko on vetäytynyt hienoon pilviharsoon, ett'eivät säteensä liian tulisesti paahtaisi kuivaa luontoa. Vihanta havumetsä näyttää savuavan rannalla, siitä kun ilta-auer tuoksuaa taivaalle, pienet lehtosaaret näyttävät pieniltä palleroisilta tyyneen veteen kuvastavine varjoineen.

Olemme järvellä.

Tuntuu niin oudolta koko tuo luonnon juhlallisuus, etten tahdo hennoa röyheltääkään veden vienoa kalvoa, saatikka sitten soutaa voiman tiestä.

Vanhus veneen perässä on yhtä tyyni ja rauhallinen kuin suuri luonto ympärillämme, ja hellävaraa meloksii venettä eteenpäin.

Aika kuluu ja matka lyhenee.

Olen vasta muuttanut näille tienoin ja, kun olen halukas tutustumaan kansan elintapoihin, olen lähtenyt nuotalle saadakseni nähdä, kuinka tuonlaista pyydystä käytetään. Kalastus alkaa vasta päivänlaskun aikana, mutta kun kalastus tapahtuu niin sanoakseni ennakko-oikeuden mukaan, niin on kiiruhdettava aikanaan apajan korvalle, saadaksensa parhaan apajan. Kun tällä sukukunnalla ei ole muuta kuin yksi paikka, josta muikkuja kohosta saadaan, ja siinä vaan kuusi apajaa rinnakkain, mutta pyytäjiä on useampia, niin täytyy kiiruhtaa, päästäksensä sille apajalle, jolle tahtoo ja jonka parhaaksi katsoo. Tämä tapa on ikivanhoilta ajoilta voimassa ollut, ajoilta niiltä, jolloin ensimmäiset asukkaat näille tienoin tulivat ja kalastaminen alkoi. Aika on tavan laiksi muuttunut ja semmoisena on se kirjaan tullut.

Tuonlaiselle sukukunnan yhteiselle kalastuspaikalle, muikunveto-apajalle olimme matkalla mekin, Rantalan vanha isäntä ja minä — köysimiehen airomiehenä.

— Meidän täytyy joutua, sanoo isäntä, ruveten vinhemmästi melomaan.

Minäkin aloin vetää väen takaa.

Keveästi liukuu hyvä, särvitekoinen venhe tyyntä veden pintaa, että kuohuu vaahto kokassa. Lastia ei ole venheessämme sanottavasti mitään: meitä kaksi henkeä, joista ei kumpaistakaan voi mieheksi sanoa — toista ei enää, toista ei vielä — iso vyyhti tuohiköyttä, ankkuri, porkka, nuottavakka ja eväskontti.

Keveästi liukuu vene ja matka joutuu.

Kalastuspaikalla, joka on isonlaisen Kalliosaari-nimisen saaren päässä, ei ole vielä ketään, että me saamme valita apajan sen, jonka haluamme.

— Taivas on kynsillään, huomenna vesi heilahtaa ja, jos eivät vanhat merkit petä, asettuu tuuli kaakon korvalle. Meidän on otettava Hiekan-apaja, se on aamulla tyynenä, jos tuulemaan rupeaa, niinkuin näyttää, puhuu vanha mies, katsellen taivasta, joka alkoi yhä enemmän lientyä pilveen.

Hiekan-apaja on kauniin, hiekkarantaisen lahdelman suulla, jonka rannalla kasvaa vahva tukkimetsä… jos ei sitä jo tämän ajan rahanhimo ja ahnehtiminen ole hävittänyt jo sitäkin. Mahtavana kuvautuu tuhatvuotinen varjo syvään, kirkkaaseen veteen, mahtavana kuvautuu varjo ja näyttää seppelöivän syvyyden reunaa kuin tuuheaharjaiset kulmat vanhuksen syvämietteistä katsetta. Alhaalla syvyydessä näet saman, jonka ylhäällä paasikin päällä korkeudessa: pilveen lientyvän taivaan, ja me näytämme olevamme pienessä venheessämme kuin kaksi hyttystä kaarnapalasella suuressa avaruudessa.

Laskemme maihin rannan hiekalle ja viemme eväämme kalamajaan, joka on ison hongan juureen vartavasten sitä varten rakennettu.

Samassa pistää niemen takaa esiin vene. Se on toisen talon, Lahden nuottamies, joka niinikään on lähtenyt edeltäottain keritäkseen mieleiselle apajalle ennen muita.

— Onpa se isäntä ollut aikanaan liikkeellä, sanoo hän, kun huomaa meidät.

— Mikäs kumma se, kun minulla on tänään nuori mies soutajana, vastaa toverini iloisesti.

Lahden mies valitsee Kallio-apajan ja tulee luoksemme pakinoimaan.

Jutellaan siinä ja tarinoidaan ja länteen painuu päivä.

Sill'aikaa on kokoontunut toisia, että meitä on viisi nuottuetta saapuvilla, kaikki valmiita käymään rynnäkölle kalojen valtakuntaan. Ennen kuin kuitenkaan ryhdymme muikun vetoon, käymme jostakin kaarteesta vetäisemässä isompata rantakalaa keittokaloiksi illallista varten. Se onnistui. Saimme ahvenia ja haukia, hyviä keittokaloja. Muikun saanti sitä vastaan ei onnistu ollenkaan. Kun on tyyni ollut ja kuuma koko päivän, ovat muikut ympäri selkiä, eivätkä huoli kokoontua ollenkaan rannalle köytten kantamalle.

Täytyy jättää turha työ.

Käymme maihin ja teemme tulet, räiskyvän nuotion rannalle, ja alamme valmistaa illallista. Ukki, vanha isäntä, ei usko muita kalankeittoon, vaan tekee sen itse. Piikatyttö, nuottaveneen airomies, saapi ottaa eväät esille ja, kun keittokin on valmista, saamme käydä aterioimaan. Jokainen kalamies tietää, ett'ei kalakeitto maistu koskaan eikä missään niin mainiolta kuin kalaretkellä, jossa sen saat itse tuoreeltaan keittää ja valmistaa. Tässäkin toteutui tuo vanha seikka. Illasteltuansa menivät palvelijat majaan maata ja me jäimme kahden nuotiolle.

Ilta oli viilentänyt päivän hellettä ja yö alkoi levittää tummaa vaippaansa väsyneen luonnon ylitse.

— Ettekö halua mennä levolle? kysäsin minä.

— En minä sitä kaipaa täällä, kun saan levätä rauhassa kotona. Mutta jos sinua nukuttaa, niin voit mennä, kyllä on sijaa majassa, sanoi hän.

Minua kun ei väsyttänyt eikä huvittanut erota miellyttävästä vanhuksesta eikä iloisesti leimuavasta nuotiosta, niin jäin sinne, missä miellytti ollakseni.

Emme istuskelleet nuotiolla lämpimiksemme, vaan huviksemme… Kuumuutta oli muutenkin ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.

Nuotio tuli sitä kirkkaammaksi, mitä pimeämmäksi muuttui ilma.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Vanhus oli puoleksi pitkällään muuatta kiveä vasten niin, että nuotion leimu sopi hyvin valaisemaan hänen kasvonsa. Minä istuin hieman loitompana, selkääni nojaten erään jättiläispetäjän runkoa vastaan. Ukko ei puhunut mitään, eikä minullakaan ollut muuta sanomista. Mielissäni vaan katselin vanhuksen hyvänsuovan-näköisiä kasvoja… niitä minä katselin ja ihailin ja koetin kuvailla mielessäni, miltä hän oikeastaan näytti, minkälaisen kuvan hänestä sain ja kuinka saamani kuvan toiselle esittäisin. Minua ei ole nimittäin koskaan mikään niin miellyttänyt kuin ihmiskasvot, niiden katseleminen, ihaileminen ja mietiskely, että minkähänlainen tulivuori mahtaa tuonkin kuoren alla leimuta, minkälainen meri pauhata, sillä meri se on ihmisen sisus, ihmisen sydän, meri syvä, pohjaton, meri milloin levollinen, milloin levoton, milloin vienosti lainehtiva, milloin pauhaava, myrskyinen, raju, meri, jossa on niin äärettömän paljo kirkasta, puhdasta, mutta myöskin niin paljo elämän ryönää ja saastaa… miellyttänyt mietiskely, että mitähän tuonrakenteiset kasvot merkitsevät, mitä sen eriosat, mitä tuonlainen otsa, nuo silmät, tuonlainen nokka, tuo suu, nuo huulet, leuka ja kaikki itse kukin muu osa erikseen… Onko kasvojen kuva kokonaisenaan kokonaiskuva ihmisen sisusta ja kaikki eri osat eri vivahduksia, eri pyyteitä ja haluja osottavia merkkejä siitä samaisesta sisimmäisestä ihmisestä. Ja sitten vasta on tämä huvittavaa, muuttuu miellyttäväksi, kun on siinä onnellisessa tilassa, että saapi tutustua tarkemmin ihmiseen, jonka ulkomuodon johdolla on muodostanut käsityksen hänen sisäisestä ihmisestään. Vähä sitä on tehty ja vaikeata se on, mutta sen voin kuitenkin siitä vähästä vakuuttaa, etten koskaan ole tutustunut ihmiseen, jossa en olisi tavannut ihmistä…

Ja nämä tässä olivat ensimmäisiä alkeita noissa tutkimuksissa.

Minä istuin jättiläis-petäjätä vasten ja ihailin vanhuksen hyvänsuovannäköisiä kasvoja. Musta huopahattu peitti puolittain hänen otsansa, ett'ei sen valtavuus kuontanut näkymään, vaan sitä valtavimpina esiytyivät tuuheaharjaiset kulmat, silmänsä, jotka olivat harmaahtavat väriltään, olivat suuret ja rauhalliset, nokka korkea, suora ja vahva, suu-aukko kaareva, huulet vahvat ja varsinkin alahuuli hyllyvä, leukansa leveä ja valtava, posket kuruissa ja koko muodolla vanhuuden harmaja karva; kasvoja ympäröi leuvan alatse toiselta korvalta toiselle tuuhea, vaaleahko parta. Koko hänen muotoansa kirkasti rauhallinen, suopea ilme…

Hän nousi ja kohensi nuotiota.

Yö pimeni, nuotio kirkastui.

Oli elokuun alkupuoli ja yöt niillä tienoin maatamme ovat jo silloin pimeät kirkkaammallakin ilmalla, saatikka nyt, kun taivas oli vetäynyt synkkään pilveen.

— Teillä ei ole vaimoa, sanoin minä, sanoakseni jotakin.

— Ei ole, eikä ole ollutkaan, vastaa hän ykskantaan ikään kuin osottaaksensa, että se puhe loppukoon siihen.

— Kuinka se niin on sattunut? utelin minä.

— Sattuuhan sitä toista jos molempaakin, vastaa hän tavallisen levollisesti.

Uteliaisuuteni on herännyt ja väsymyksen säije, joka jo oli alkanut punoutua jäseniini, lieviää jälleen.

— Kertokaa aikamme kuluksi! kertokaa nuoruutenne ajoista! huudahdan minä kiihkeästi, kavahtaen polvilleni.

— Se on surullinen juttu, sanoi hän aatoksissaan.

— Mikä?

— Sepä, miksi minä olen yksin jäänyt maailmaan.

— Kertokaa!

— Siinä on paljo kertomista.

— Vaanpa lyhimittäin.

Hän nousi, kohensi tulta, joka alkoi kirkkaammin loimuta, ja asettui entiseen asemaansa.

Minä painausin takaisin jättiläis-petäjätä vasten.

— Minä olin silloin viiden kolmatta vanha, alkoi isäntä, kun hän tuli meille palvelukseen. Hän oli kahdenkymmenen. Kaunis hän ei tainnut olla ihmisten mielestä; minä ainakaan en ole nähnyt viehättävämpää olentoa, en koko pitkällä elämäni ajalla… en häntä ennen ja sittemmin… siitä ei ole voinut olla puhettakaan. Hän oli torpan tytär, vanhemmista oli jo aika jättänyt. Useita vuosia oli hän palvellut yhdessä ja toisessa paikassa, kunnes pääsi meille. Hän oli iloinen, kun oli päässyt isoon taloon, ja tyytyväinen, ja tyytyväisiä olivat häneen meilläkin kaikki. Äitini häntä ylisteli ja sisareni, joka talouttani hoitaa, oli häneen mielistynyt. Heistä tuli hyvät ystävykset. Hän oli nöyrä ja ahkera, taitava ja toimelias, iloinen ja leikkisä, viehättävä koko olennoltaan… Eihän minun tarvitsisi hänen avujansa ylistää. Kaikki hänestä pitivät ja kaikki hänestä saivatkin pitää — kaikki muut, paitse minä, rikkaan talon poika… minä en saanut. — Senlainen se oli yleensä ihmisten mieli. Kuinka se olisi voinut kysymykseenkään tulla, että ison talon, rikkaan poika piikatyttöön… ei ikinä. Ihminen päättää ja päättelee… Ei kuitenkaan ollut vielä joulu käsissä, kun minä olin häneen ihastunut ja kaikin puolin mieltynyt, rakastunut, ja ilmoittanut aikeeni…

Kertoja istui hetkisen ääneti ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja katseli leimuavata nuotiota.

Siihen tuijotin minäkin.

— Jouluna sai hän ajaa kanssani kappireessä kirkolle. Se oli varomaton teko. Panettelijat saivat siitä vettä myllyynsä ja minä sain äidiltäni kiukkuiset nuhteet ja isältäni vakaiset varotukset. Sisareni oli kyllä neuvonut, että menisimme isolla reellä, hän tulisi mukaan ja minä olisin ohjillisena. Mutta siihen minä en suostunut, vaan toimitin, että naapurin poika tuli ottamaan sisareni rekeensä.

Tästä aikain tuli äitini tylyksi Marille — se oli tytön nimi — mutta sisareni jos mahdollista lempeämmäksi entistään. Me emme huolineet koko asiasta, päätimme pysyä lujina ja odottaa aikaamme. Ja elämä meni entistä menoansa… kuluu se aika odottavankin. Talvimarkkinoilta tilasin sitten kihlasormukset ja toin Marille kultaisen kantasormuksen ja hopeiset kaulavitjat tuomisiksi ja vaadin hänen niitä julkisesti käyttämään. Tämä oli toinen varomattomuus. Äitini kiukustui Marille ja isäni oli ähmissään. Niistä minä en välittänyt mitään, kun olin tottunut pitämään oman pääni. Marin asema tuli tukalaksi. Alati sai hän kuulla pistopuheita ja alituista jurnutusta.

Päätin saada asiat selvälle, puhua pääsiäispyhinä vanhempaini kanssa ja selittää aikeeni. Voi sitä ilvettä, mihin äitini nousi, kun sai kuulla päätökseni! En ikinä voi sitä unhottaa. Hän oli kuin mielipuoli, villi, raivoisa. Sai siinä kuulla ennen kuulemattomia.

Hän aikoi ajaa Marin ihan tuossa paikassa pois talostaan ja minut perässä. Ainoastaan lupaamalla asiata vielä miettiä sain hänet vihdoinkin viihdytetyksi, ja Mari sai jäädä paikoilleen. Isänikin kehotti minua luopumaan aikeestani, muuten sanoi hän äidin tulevan mielen vikaan. Tämä oli kolmas varomaton teko. Jos Marin asema tähän asti oli ollut tukala, tuli se nyt ihan sietämättömäksi. Nuotio alkaa hiiltyä. Minä nousen, ettei hänen tarvitse liikahtaa, ja lisään pari pölkkyä nuotioon. Se leimahtaa ja alkaa elpyä uuteen liekkiin.

— Nyt pantiin kaikki pillit puhaltamaan myöskin minua kohti. Näytti kuin kaikki ihmiset olisivat liittoutuneet äitini kanssa minua vastaan… ei ainoastaan juoruämmät ja kylänkellot, vaan kaikki muutkin. Kuka vaan kykeni ja uskalsi, se koetti parjata Maria ja ärsyttää minua ja osottaa kuinka mieletön minä olin, kun minä muka olin alentunut pelastamaan mokoman piikaletukan kunniata… Senkin olivat he keksineet. Ja tätä tekivät kaikki sukulaiseni, paitse sisareni, joka aina oli puolellani, tukenani… tätä kaikki tuttavani, ystäväni, nuoret ja vanhat, kylän pojat ja tytöt. Minä kauhistuin, kiivastuin ja raivosin.

Ne olivat kamaloita aikoja.

Näin mennä retuutettiin kesäkuuhun asti…

Silloin tapahtui se, jonka olisi pitänyt olla tapahtumatta.

Olin nuotalle lähdössä eräänä päivänä, kun äiti sai jotakin syytä ruveta nostamaan entistä nuottiansa tuosta samasta asiasta. Hän kiihtyi, vihastui, ärtyi… ja arvaahan sen mitä sanoja ihminen senlaisessa mielentilassa käyttää, ja lopputulos oli kiivaudesta, että hän ennemmin sanoi minut näkevänsä ruumiina mustilla paareilla kuin vihillä nartun rinnalla…

Niin pitkälle oli siis tultu.

Muuta ei tarvittu. Minussa oli kaite äitini kiivautta. Minua oli ärsytetty kuukausmääriä, minunkin kärsivällisyyteni oli lopussa. Kiihtyneessä mielentilassa annoin jotakin vastaukseksi, että itsehän te olette hänet tähän ottanut ja luultavasti itse hänet tehnyt siksi, joksi tiedätte häntä parjata, ja läksin huoneesta, mennäkseni nuotalle.

Kaivolla, jonka ohitse tie kulki, tapasin Marin.

— Meidän välimme on lopussa, huusin hänelle, ijäksi lopussa! Tätä en jaksa kestää enää, en… en mitenkään. Suo anteeksi, Mari! Suo anteeksi Mari kulta, ja unhota minut… unhota! Unhota ijäksi! Ja erosin hänestä, menin… juoksin rantaan, nuotalle.

Hän jäi kuin kivettyneeksi.

Sen perästä emme tavanneet toisiamme enää elävin silmin.

Mielenliikutus keskeyttää vanhuksen kertomuksen.

Hän nousee, poistuu hieman syrjään ja laskeutuu polvilleen erään ison kiven viereen, nojaten kyynärpäillään kiveen, peittäen kasvonsa käsillään.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Tämä on hiljainen hartaushetki luonnon suuressa temppelissä, jossa suurten silkopetäjäin oksattomat rungot ovat kuin holvattua kupulakea kannattavat pylväät, kupulakea, jonka muodostavat korkeudessa yhtyvät petäjäin vihannat latvat, nuotiomme kuin pyhä tuli palaa keskellä ja vieno uhrisavu kohoaa suoraan korkeutta kohti, sammaloittunut kivi on kuin alttari, jonka edessä väsynyt maan matkamies nöyränä notkistaa polvensa ja vuodattaa sydämensä Hänelle, joka kuulee nöyrän, hiljaisen huokauksen.

Vanhuksen hartautta ei mikään häiritse: kaikki on niin hiljaista, äänetöntä, harrasta, vaikuttavaa.

Minä olen kohonnut kunnioittavampaan asentoon pylvään juuressa ja koetan pidättää hengitystäni, ett'ei huokumiseni häiritsisi yleistä hartautta.

Hetket kuluvat, hiljaiset hetket.

Väsynyt matkamies on lopettanut rukouksensa.

Silloin alkaa korkeudesta kuulua hivelevä hyminä kuin juhlallinen urkujen soitto.

Tuuli on herännyt ja ijäti vihanta havumetsä on alkanut valtavan huminansa.

Olen ollut monissa jumalanpalveluksissa ja hartaushetkissä, mutta ei niistä mikään ole jättänyt mieleeni senlaista pysyväistä vaikutusta kuin tämä hartaushetki luonnon suuressa temppelissä.

Vanhus korjaa nuotiota, jonka savu kallistuu tuulen mukaan. Sitten ottaa hän entisen asemansa ja minä olen yhtenä korvana koko mies.

— Tähän samaan saareen tulimme silloinkin nuotalle. Minun oloistani ei ollut mihinkään. Olin kuin puolihullu, kiihkeässä mielentilassa, kauheassa tuskassa. Koetin silloin ensi kerran elämässäni tuolla tuon saman kiven luona polvillani etsiä turvaa ja lohdutusta Häneltä, joka sitä yksin antaa voipi. Turhaa oli sekin sillä kertaa. Olin liian levoton, en saanut ajatuksiani kokoon enkä tainnut tietää itsekään, mitä tarvitsin. Pakenin tuonne majaan, koetin saada unta — turhaan kaikki… Sittemmin en ole koko elämäni aikana yrittänytkään levolle nuottaretkilläni täällä, olen viettänyt yöni hiljaisessa yksinäisyydessä ja täällä, tällä samalla paikalla, olen sittemmin lohdutuksen ja rauhan löytänyt.

Loppuihan se viimein sekin kesäinen yö, lyhyt ja valoisa, joka minusta oli ollut kokonainen elämä, ja pääsimme lähtemään kotia.

Jo kaukaa järveltä huomasin, että sisareni käveli edestakaisin rannalla, nähtävästi odotellen minua. Silloin olin saavanani uutta rohkeutta ja voimaa. Päätin tehdä kaikki illalliset tekemättömiksi, päätin mennä suoraan Marin luokse, pyytää hänen unhottamaan kaikki surunsa ja kärsimisensä ja sanoa hänelle, että rakastin häntä, häntä yksinään, ja ett'ei mikään mahti voisi mailmassa meitä erottaa…

Hän vaikenee liikutuksesta.

— Ihmisen päätöksiä, kuulin hänen hiljaa huokaavan kasvot käsien peitossa.

Hetkisen istuu hän siinä tilassa.

— Rannassa ilmoitti sisareni, että morsiameni oli aamusella löydetty koskesta myllynrännistä — kuolleena, lausuu vanhus verkalleen, hilliten liikutustaan.

— Äitini oli illalla, jatkaa hän hetken päästä, käskenyt, suorastaan ajanut, hänet pois talosta. Mari, joka oli ollut sulaa kyyneleihin, olisi lähtenytkin, mutta sisareni rukouksista oli luvannut olla vielä seuraavaan päivään. Yöllä oli hän sitten etsinyt koskesta lievitystä tuskilleen. Ruumiin oli virta painanut ränniin. Kihlasormus oli hänellä sormessa, ketjut kaulassa ja niiden toisessa päässä hänen povellaan lahjoittamani kantasormus.

Niin oli mennyt hän, minä olin jäänyt. Tilani on helpompi ajatella kuin kertoa.

Sisareni toimitti vainajan kunnialliseen hautaan ja on huolellisesti hoitanut hautaa tähän asti. Pieni risti on siinä. Sen löydätte helposti hautausmaalta, jos haluatte.

Tähän lopettaa vanha mies ja katselee, tähystelee etteikö jo koi ala vaalentaa taivaan rantaa.

— Entäs äitinne? utelen minä.

— Häntä en tapauksen perästä nähnyt kuukausiin, jatkaa hän hyväntahtoisesti. Hän oli joutunut surkeihin sekä sielun että ruumiin tuskiin. Näin hän kituen eli viisi vuotta, riutui ja kuoli. Hän oli kauheissa tuskissa ennen kuolemaansa. Minä istuin hänen vuoteensa vieressä ja koetin lohduttaa niinkuin voin. Hän huusi ja voivotteli, kuinka hän oli häväissyt kunniallisen tytön maineen, levittämällä törkeitä juoruja ja valheita hänestä, kuinka hän oli vainonnut ja herjannut tyttöparkaa, että tämän oli täytynyt hypätä koskeen, kuinka ei Mari eikä poikansa eikä Jumalakaan anna anteeksi hänen suuria syntejään. Oikein oli surkeata nähdä ja kuulla häntä. Provasti apulaisineen oli häntä lohduttamassa ja puhuttelemassa ja saivatkin viimein vakuutetuksi ja rauhoitetuksi niin, että hän tyytyväisenä jätti tämän ajallisen elämän…

Kapsetta ja kolinata alkaa kuulua rannalta, pitää meidänkin joutua.

Valo ja pimeys ovat jo jonkun aikaa taistelleet keskenänsä ja valo voittaa.

Aamu valkenee, kirkas ja kaunis, ja raikas tuuli puhaltaa… kaakkostuuli, niinkuin hän oli ennustanut.

Meidän apajamme on tyyni ja innolla käymme koettamaan kala-onneamme. Ensi kerralla saamme jo runsaasti. "Kastelemme" vielä pari kertaa, s.o. vedämme pari apajata. Saalis on runsas, mutta siihen se sitten loppuukin. Päivä on ehtinyt jo korkealle ja muikut ulkonevat selälle. Saamme lähteä kotia, jonka tyytyväisinä teemmekin.

Näin olin minä ensi kerran niillä tienoin nuotalla.

Jouluenkeli.

— Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä — joulukuusta!

Näin kaikui lapsellinen ääni surullisesti jouluaattoillan hämärässä Esplanaadissa. Milloin kajahti se tuossa päässä, milloin tässä, milloin missäkin sillä välillä. Se oli kuin jaloin juokseva, siivin lentävä tuskanhuuto, joka tahtoi tunkeutua jakajalle, täyttää kaikki kohdat, kaikki käytävät ja myymälät ja kaikki, mitä niissä oli ja liikkui. Tällöin kajahti se kumakasti, surunvoivasti, että kumahti vastainen rakennus, tuolloin taas vihlasi kimakasti, leikkaavasti ilmaa, että kuuroinkin korva olisi sen kuullut, että kovinkin sydän olisi haavoittunut, paatuneinkin pehmennyt sitä kuullessaan. Ja olihan siinä korvaa, joka olisi kuullut, jos kuullakseen olisi ollut, oli siinä sydäntä, kovaa miehen, harrasta naisen ja hellää lapsen, joka tavallisissa oloissa olisi ollut altis, jopa avuliaskin kuuntelemaan tavallistakin avunpyyntiä, saatikka sitten noin hätäistä, tuskallista, sydäntä särkevätä, mutta ei nyt tällä kertaa, tänä iltana, ei. Jokainen tahtoi tällöin pitää huolta itsestään, perheestään ja omaisistaan, ei kukaan toisista, tuskin yksikään köyhästä…

— Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä — joulukuusta!

Näin kaikui yhä itkuun sortuva lapsen ääni ja raskasta, sumuista ilmaa alkoi lähenevä ilta tummentaa, himmentää yhä hämärämmäksi. Välistä oli valitus kovempi, välimiten vienompi, välistä kaksijatkoinen. Alku aina kuului kovemmin, selvemmin, kuin loppu, "ruokaa" ja "puita" tuli yhteen jaksoon, sitten henkäyksen perästä "joulukuusta". Hän tiesi, että ruoatta ja puitta he eivät tulisi jouluna toimeen, vaan kuusetta kyllä, ja niin oli kotona neuvottukin pyytämään, mutta kuusesta ei oltu sanottu mitään. Ja siten hän oli tehnytkin, mutta kun muisti viime joulun, ainoan, jonka oli muistavana viettänyt, kuinka silloin oli ollut iloista kun oli ollut kuuset ja kyntteli ja kukat ja lahjat ja isä ja kaikki, niin ei hän voinut olla lisäämättä valitukseensa joulukuusta. Hänen mielessään kuvautui joulukuusi ja isä yhdeksi, sillä yhdessä hän ne viime joulusta muisti.

Hän seisahtui leikkikalumyymälän valaistun ikkunan eteen ja tarkasteli leluja. Siinä oli hevonen, samanlainen jonka hän oli viime jouluna saanut, siinä koira ja marakatti, siinä kissa ja lammas, ja lukemattomia muita, joita ei edes nimeltään tiennyt. Hetkeksi hän siinä vaipui katselemaan, ihailemaan, mutta silloin taas tuli mieleen, että heillä kotona ei ole mitään, ei joulukuusta eikä muuta: valtavat vedet täyttivät silloin silmät ja tuskallisesti kajahti huuto:

— Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä — joulukuusta!

Sitä ei kuitenkaan kukaan kuullut, ei ainakaan ollut kuulevinaan, ja ilta pimeni, mutta ikkunoista uhkuva valovirta tuli sitä loistavammaksi; nyt se ei ollut enää vaan ikkunoissa, vaan tulvaili kauvas kadulle.

Kansantungos alkoi jo harveta kaduilta ja myymälöistä. Ne olivat saaneet haluttavansa ja riensivät nyt lämpöisiin, valoisiin koteihinsa valmistamaan iloa ja onnea omaisilleen…

Kyynelten sortama lapsen-ääni jaksoi tuskin saada enää valituksensa kuultavaksi.

Häntä ei kukaan huomannut eikä hänestä välittänyt. Ja ilta pimeni.

Poissa ihmistulvasta toisella puolen Esplanaadin asteli muudan nuorukainen kädet sarkapalttoon taskuissa. Hän ei näyttänyt huolivan ihmisistä eikä heidän hommistaan. Levollisesti, huoletonna, kuin olisi ollut yksin koko maailmassa, näytti hän astuskelevan edestakaisin pitkin katukäytävätä päästä toiseen. Vaikka hän ulkonaisesti näytti niin elottomalta, oli hänen sisällinen ihmisensä sitä elävämpi. Olihan hänelläkin koti, oli äiti ja isä ja sisarukset, mutta se koti oli niin kaukana, kaukana, kaukana, ett'ei sinne kuulunut huuto eikä huokaus. Se oli erämaassa järven rannalla se koti, pieni ja köyhä, mutta se oli sittenkin koti, koti, koti. Ja vaikka se oli niin pieni ja köyhä, oli se sittenkin kylliksi iso täyttämään miehen koko mielen, koko olennon. Siellä sitä oli aina ennen joulua viettänyt ja sinne se mieli paloi nytkin, kuohui koko sisällinen mies. Sinne sitä oli aina ennen kouluaikana pyrkinyt jouluksi kotikaupungista; äiti itse oli tullut joka kerran "Liinulla" hakemaan. Se oli ollut suuri ilonhetki, kun äiti oli tullut ja kun hänelle oli saanut koulutodistuksen antaa. Ja oikein rinta tahtoi pakahtua, kun muisti sitä riemun päivää, jolloin oli päässyt kotiin, puhtaaseen, rauhallisen kotiin isän ja äidin ja muitten lasten luokse; kuinka sitten oli jouluaamuna ajettu Liinulla kirkkoon, valaistuun, kirkkaaseen kirkkoon. Kovin karvasteli mieltä myöskin ajatus, ett'ei enää koskaan, ei koskaan elämässään olisi saava niin huoletonta lupa-aikaa, jolloin sai hiihdellä metsissä ja pyydystellä jäniksiä ja metsäkanoja. Ja sitä ikävätä, kun täytyi taas lähteä kouluun, ei tahtonut ajatus jaksaa vieläkään kestää, saatikka silloin, vaikka isä lähti nyt vuorostaan saattamaan ja oli saman tien markkinoilla… Niin se oli kaikki silloin kouluaikana, murheetonna kouluaikana. Oh, sentään niitä armaita muistoja! Kodin muistoja, kouluajan muistoja! Vaikka sitä miehuullisena ylioppilaana asteli tätä nykyä pääkaupungin komeita katuja, niin mitä oli koulupojan koti-ikävä tähän verraten näiden muistojen mielessä kuohuessa; nyt vasta, tässä tylyssä ihmislaumassa, nyt sen vasta oikein tunsi, mitä oli koti, koti, koti.

Olisi täksi jouluksikin tehnyt mieli kotiin, oli polttava halu lähtemään pakottanut, mutta liian oli matka pitkä ja kallis. Yksin täytyi jäädä joulua viettämään pieneen asuntoonsa. Äiti oli kirjoittanut, että pienet joululahjat lähetetään vasta tulevassa kuussa jonkun mukana markkinoilta, kun isä sinne menee, nyt lähettävänsä vaan ijartamansa 25 markkaa, että voisi huoleti joulunsa viettää…

Hän oli aikeessa kääntyä kortteeriinsa, kun kuuli lapsen surullisen voihkinan.

— Me kuulumme yhteen me kaksi, arveli hän ja astui pojan luokse.

Värähtelevin äänin itku kurkussa selitti poika, kuinka ei heillä ollut kotona ruokaa eikä puita eikä joulukuusta; kuinka sairaana makaava äiti oli häntä pyytänyt menemään hyviltä ihmisiltä apua pyytämään, kuinka äiti oli sanonut rukoilevansa Jumalata lähettämään jouluenkelin häntä auttamaan tahi oikean auttajan luokse johtamaan, ja kuinka hän oli ensin nöyrästi kääntynyt ihmisiin, mutta kun ei kukaan ollut huolinut hänen rukouksistaan, ruvennut huutamaan kaikille, josta ei siitäkään ollut apua ollut… Ja nyt sairas äiti ja pieni sisar nääntyvät nälkään ja viluun… Itku voitti kokonaan pienen pojan.

Hän kopasi taskuaan, että oliko äidin lähettämät rahat mukana, sitten tarttui poikaa kädestä ja pistäysi ensimmäiseen myymälään. Hän osti mitä joulukuuseen tarvittiin, kyntteliä, säppejä, koristuksia, namuja, omenoita y.m. pientä ja sitten ulos saamaan kuusta. He nousivat vossikkaan ja ajoivat torille. Yksi ainoa myyjä oli enää jälellä ja sekin jo pois lähdössä. Aikaa ei ollut pitkiin tinkimisiin ja kaupat tekastiin, ja sitten pois kotiin Siltasaareen.

Poika oli onnellinen ja tyytyväinen. Ruoasta ei hän tosin vielä tiennyt eikä puista, vaan kuusi oli jo muassa ja se oli hänestä tärkeintä taas tällä hetkellä. Oli niin iloista saada ajaa vossikalla ja tuntui hänestä muutenkin turvalliselta istua noin hyvän jouluenkelin vieressä. Ei sillä ollut tosin siipiä, niinkuin enkeleillä kuvissa, mutta enkeli se oli, siitä ajatuksesta ei päässyt, enkeli sama, jota äiti oli sanonut Jumalalta rukoilevansa; sillä eihän hän ollut ihmisiltä, minkäänlaisilta, mitään apua saanut. Tämä yksin, tämä hyvän- ja vakavannäköinen nuori mies oli hänen valituksensa kuullut ja avuksi rientänyt… Enkeli se oli… enkeli. Olisihan sillä mielellään siivet nähnyt, että olisi saanut äidille näyttää… ja salaa hän koetti tarkastaa, että oliko hän tosiaankin erehtynyt… mutta ei, siipiä ei hänen enkelillään ollut…

Hevonen poimi tietä ja matka lyheni.

Menneitten muistot lainehtivat yhä ylioppilaan mielessä: koti ja äiti ja isä ja lapset ja Liinu ja kaikki, ett'ei hän tullut matkalla sanaakaan vaihtaneeksi pienen toverinsa kanssa.

— Täällä on jouluenkeli, äiti, huusi hän iloisesti ovessa tullessaan.

— Kiitos, Anttu! Kiitos, hyvä lapsi! sanoi hymyillen äiti, joka melua kuultuaan oli noussut istumaan vuoteella.

— Elkää minua kiittäkö, vaan tätä tässä, jouluenkeliä, sanoi poika reippaasti, vetäen toveriansa sisään.

Kirkas kyynel nousi äidin silmään ja sanattomana vaipui hän vuoteelle.

Iloinen tulennos räiskyi jo piisissä, jonka avulias naapurin vaimo oli omista puistaan virittänyt.

Huone oli isohko, toisen rakennuksen alla, kivijalassa, alkuaan aiottu pesutuvaksi, koskapa ison uunin kupeessa, joka nurkassa jähmötti, oli iso padansija, kulmassa piisi vanhan tavan mukaan. Seinät olivat rohmuiset, kun olivat kivestä, eivätkä tiilistä, niinkuin nykyinen aika sellaisetkin seinät valmistaa; lattia oli vahvoista lankuista, rakoinen ja tumma. Kolme pientä ikkunata, yksi peri- ja kaksi sivuseinässä, kuljetti niukasti valoa asuntoon. Huonekaluista ei ollut paljo puhetta. Karsinaseinällä oli sänky, jossa äiti sairasti; perilasin alla vanha, parempia päiviä muistuttava, pienoinen pöytä, jonka vieressä kaksi jakkaraa, karmitonta tuolia; pitkin sivuseinää pitkä penkki, niinkuin maalaistuvissa. Sängyn ja uunin välissä oli arkku, vaatearkku, ja toisessa päässä sänkyä pöytäkaappi.

Muuta ihmisolentoa ei ollut huoneessa kuin äiti sängyssä ja hänen jaloissaan pieni tyttö.

Iloinen tulennos räiskyi piisissä ja levitti miellyttävää valoa huoneeseen.

Ensin kysyi vieras sairaan vointia, ja olisiko talossa ketään, jonka voisi asialle laittaa. Äiti sanoi voivansa paremmin, ja Anttu kävi pyytämässä naapurin eukon avuksi. Tämän toimitti ylioppilas hakemaan puita halkokaupasta ja tarpeellisia ruokavaroja, joita jo talon rouvakin oli jonkun verran lähettänyt sairastavalle hyyryläiselleen.

Hän alkoi pukea kuusta ja Anttu ja pikku Annu hyörivät ympärillä. Kun kuusi oli sytytetty, saivat lapset pienet lahjansa…

Vieraan näissä toimissa ollessa kertoi äiti hieman elämästään. Miehensä oli ollut merimies ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo. Viime keväänä oli kohdannut häntä se kauhea onnettomuus, että miehensä oli hukkunut heikkoon jäähän Sörnäisten salmeen… Pyykin pesulla oli hän koettanut yllä pitää itseänsä ja kahta turvatonta lastaan… Olihan se kaikki mennyt, kun oli saanut terveenä olla, mutta kun Elokuusta lähtien oli sairastanut ja ollut työhön kykenemätön, niin oli kaikki mennyt, mitä oli ollut…

Katkonaisesti kertoi vaimo ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

— Tottapa se lienee Hänen tahtonsa, joka kaikista meistä murheen pitää, sanoi hän nöyrästi.

Tähän ei ole paljo lisättävää.

Äiti virkistyi ilosta ja katseli mielissään leikkiviä, herttaisia lapsiaan.

Ennenkuin ylioppilas poistui, piti hän hartaan rukouksen ja lauloi lopuksi: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.

Äiti itki ilosta ja kiitollisuudesta.

Liikutettuna lähti jouluenkelikin.

Hänestä tuli tämän perästä perheen ystävä ja turva. Ensin auttoi hän neuvoilla ja ohjeilla ja sitten, papiksi tultuaan, varoilla, että leski, joka vähin erin oli kostunut ja tullut entiselleen, näki vielä monta iloista joulua ja sai lapsensa kasvatetuksi.

Varsinkin Anttuun oli tehnyt tämä joulu syvän, pysyvän vaikutuksen.

Pojasta oli aikaa myöten tullut mies, toimeentuleva, varakas mies; miehestä vanhus, ja kaikissa elämän kohtaloissa on hän muistellut tätä joulua ja kantanut kiitosta jouluenkelin lähettäjälle.

Vapisevana vanhuksena kertoi hän minulle toissa talvena, jolloin olin pakotettu viettämään yksin jouluani Helsingissä, ikävässä, kaukana kaivatuista omaisistani, tämän tapauksen… vapisevana kertoi vanhus ja lauloi lopuksi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä:

Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!

Karhun kynsissä.

Siitä on jo monta vuotta kun eräänä päivänä istuin Keuruun asemalla ja odottelin junan tuloa pohjosesta päin. Olin tehnyt samoin kuin moni muukin rautatielle tahi lähtevään laivaan kiiruhtava usein tekee: pitänyt liikaa kiirettä. Yötä myöten olin ajaa puotaltanut, ett'en suinkaan myöhästyisi junasta. Seurauksena olikin se varsin luonnollinen seikka, että saavuin väsyneenä rutjakkeena asemalle jo aamupäivästä, vaikka juna tulee vasta iltapuoleen. Pitkä, väsyttävä odotus oli siis edessä. Tuosta olisin päässyt, jos levollisesti olisin jossakin yötä ollut. Ajoin kyllä aluksi aseman luona olevaan kievariin ja koetin saada nukkua, mutta siitä ei tullut mitään. Talon hyväntahtoinen emäntä piti tuosta huolen. Hän tuli aina joka viides minuutti sanomaan, ett'ei herralla ole vielä mitään kiirettä, vaan saapi huoleti levätä, ja haasteli kanssani jonkun aikaa kaikenmoisesta turhista asioista.

— Levätkää vaan pois! Kyllä minä huolen pidän, että junaan joudutte, sanoi hän aina mennessään, mutta tuli kohta uudestaan, kun muisti jotakin vieraan kanssa juteltavata.

Kun siis huomasin, ett'ei levosta mitään tullut, käskin poikain valjastaa hevosen ja nakata minut asemalle, vaikka junan tuloon olikin vielä parisen tuntia aikaa.

Siellä sitä sitten istua värjöttelin ja ainoana lohdutuksenani oli, ett'en ollut yksin odottamassa. Montahan siinä oli muitakin ja monenkarvaista.

Ihmiset palasivat Jyväskylän markkinoilta, ja semmoinen väki on aina kirjavata kansaa. Siinä oli monta suuren Venäjän kansalaista, toinen likasempi toistaan, millä oli laukku selässä, millä pussi kainalossa, jonka alkuväriä ei olisi kukaan kyennyt arvaamaan. Mikä rötkähti laukkuaan vasten ja kuorsasi kohta täydessä unessa, mikä avasi pussinsa ja rupesi sen sisällystä ajamaan toiseen, jota on mukavampi kuljettaa… Oli siinä juutalaista ja mustalaista, oli oman maammekin kansaa. Näistä herätti erittäinkin yksi huomiotani. Se istui nurkassa eikä näyttänyt välittävän mistään. Sen oli hän näkönen kuin olisi vasta sodasta tullut, niin haavoitettu ja runneltu. Vasen käsi riippui nuorassa rinnalla ja naama oli ristiin laastaroittu. Muuan haava oli vasemmalla, kaulasta korvan etupuolitse ihan vasemman silmän viereen, toinen siitä vasempaan suupieleen, kolmas nokan poikki oikealle korvalliselle ja neljäs oikeanpuoleisesta suupielestä leuvan alle. Kamalalta näytti mies tuossa asussa. Teki mieli tarinoimaan hänen kanssaan, mutta kun hän näytti niin välinpitämättömältä, niin mielellään sen jättikin.

Kun junan tuloaika vähin erin siirtyi lähemmäksi, alkoi naisia tulla lierittää asemalle. Ne olivat lähistön, eivätkä matkustavaisia, joita rautatien uutuus ja outous viehätti puoleensa. Useimmat olivat valkosia kuin pulmuset, kun oli aika tuiskunnujakka noussut ulkona.

Vihdoin saapui juna.

Oitis syöksin vaunuihin, saadakseni pitkän penkin. Sen sainkin, mutta en saanut sitä yksin pitää. Niin paljo oli matkustajia, että tuskin sopi kaikki istumaan. Painauduin nurkkaan ja koetin seinää vasten nojautuen nukkua. Siitä ei tullut mitään. Väsymys vaan tuli torkkumisesta sietämättömämmäksi. Virkkuna täytyi pysyä tavalla taikka toisella Tampereelle asti. Aloin tarkastella seuraa ympärilläni. Vieressäni istui pari, kolme vaimoihmistä, vastaisella penkillä edessäni tuo laastaroittu mies, entistään tylympänä, liuta akkoja vieressä.

— Mistäs tämä matkamies on? kysyin mieheltä.

Tarinaan täytyi päästä, päästäkseen väsymyksestä.

— Tuolta vaan pohjosesta, sanoi hän niin kuivakiskosesti kuin olisi ääni tullut vanhasta pärevasusta eikä elävän ihmisen suusta.

Tuosta en välittänyt.

— Missä sodassa te olette ollut, kun teitä on noin pahasti pidelty?

— "Ihmisen pitää oleman sodassa täällä maan päällä", sanotaan sanassa, vastasi mies.

— Tokkohan sillä sanalla tuonlaista sotaa tarkotettanee, epäili joku naisista.

— Miten lienee, arveli mies.

Kun kerran eukkojen uteliaisuus oli virinnyt, niin ei siinä miehen mikään auttanut, täytyi antautua puheisiin.

— Missä te olette tuonlaiset haavat saaneet? huusi puolitusinata akkoja yhtä suuta.

— Karhun kynsissä, vastasi mies levollisesti.

— Karhun kyn… elä nyt!

— Kertokaa!

— Juttele, hyvä mies!

— Puhukaa meille ajan kuluksi! kehottelivat naiset.

Mies arveli hieman.

— Viikon päivät sitten olin matkalla Tulomaan, alkoi hän sitten verkkaan. Lauhkea oli ilma ja tyyni. Iltaantua alkoi lyhyinen päivä, kun saavuin Tulenkoskelle, joka on puolitiessä Tulomaan. Tulvan aikana on Tulenkoski ankara ja valtavat vedet siinä temmeltävät, mutta veden vähänä ollessa on se kivikkota ja terävät kallionkielekkeet pistävät ylös veden pinnasta. Silta käy korkealta rantaäyräältä toiselle pahimman kivikon kohdalta niin ylhäältä, että hirvittää siitä katsoessa alas. Mitään aavistamatta astelin sillalle, niinkuin usein ennenkin olin tehnyt, ja katselin, kuinka koski appoi yläpuolen mustia vesiä ahnaaseen kitaansa ja kuuntelin kuinka ne korisivat kosken karkeassa kurkussa. Käännyin juuri jatkaakseni matkaani, kun huomasin karhun edessäni sillalla. Hämmästykseni on helpompi käsittää kuin kertoa, varsinkin kun minulla ei ollut asetta muuta kuin pieni saikkara kädessä. Kohta oivalsin kuitenkin asemani, että pakoon ei ollut yrittämistä, vaan urhoollisesti koettaa säikyttämällä saada peto pakenemaan. Häristäen kepakallani, kiljasin niinkuin jaksoin, kun muuta säikyttämiskeinoa ei ollut. Vaikutus tästä oli päinvastainen. Karhu siitä vaan ärtyi. Töytäsi kohta päälleni ja löi minut voimakkaalla kädellä kumoon. Luulin viime hetken olevan edessäni. Vaikka pahoin piteli minua peto, pysyin kuitenkin täydessä tajussa ja mielikaijosta tunsin, ett'ei minun tarvitse näin erota tämän maailman menosta, vaan että pelastus oli tuleva mistä tahansa. Äkkiä pisti mieleeni kuulemani tarina, ett'ei karhu kuollutta raatele. Tekeysin tajuttomaksi, koettaen olla hengittämättä niin paljon kuin suinkin voin, pitäen silmäni ummessa. Tämä temppu näytti auttavan. Karhu tunnusteli minua aluksi kaikin puolin ja poistui sitten. Luulin hänen jo pötkineen tiehensä ja rohkenin raottaa silmiäni. Ihmeekseni huomasin karhun katselevan alas koskeen. Oitis oli hän jälleen luonani ja alkoi lykkiä minua turvallaan sillan reunaa kohti. Silloin selvisi minulla kauhea tilani. Peto aikoi paiskata minut koskeen. Pelastusta ei ollut ajattelemistakaan…

Kertoja huokasi.

— Seisoin siis kuoleman kynnyksellä, alkoi hän taas yhtä verkkaan. Koko mennyt elämäni virtasi selvänä muistini läpi. Siinä kulkivat varhaisimmat lapsuuteni tapaukset kirkkaina ja selvinä, niinkuin olisivat eilen tapahtuneet, siinä äitini hellät varotukset, siinä nuorukaisen erehdykset ja harhailut, siinä miehen pyrinnöt ja hyvät päätökset elämän parannusta varten, siinä lupausten irvottavat rikkomiset. Kun nämä olivat ohitse, alkoi uusia aloja eteeni auveta. Tulevaisen elämän kuvia. Näin edessäni samaskaisen, kuohuvan virran, elämän virran, joka järveen laskiessaan haaraantui kahtaalle. Toinen haara vei pimeään, mustaan järveen, josta kuului outoa huminata ja surkeata tuskan valitusta. Toinen taas kääntyi kohti siintävätä, kirkasta, kaukarantaista ulappata, jossa vihannat lehtosaaret väikkyivät viehättävien salmien seassa. Sieltä kaikui lintujen raikas laulu ja vieno virren sävel hiveli korvaani. Toisinaan kuului myöskin elämän virralta huuto ja pauhina, mutta josta en voinut erottaa muuta kuin sanat:

— Kumpaan… kumpaan näistä? Kumpaan… kumpaan… kumpaan näistä?

— Niin, niin… Kumpaan näistä? huokasin itsekseni.

Mies vaikeni.

Hän painoi hikisen päänsä ikkunan ruutua vasten, johon kuvautui toinen yhtä tuskainen ja laastaroittu muoto.

Eukot istuivat ääneti ja kuivailivat vettyneitä silmiään.

Juna mennä hujelsi eteenpäin, että vonkui myrsky nurkissa, kun ei voinut estää sen kulkua. Märkää lunta se vaan rätki vasten ikkunoita tehdäkseen edes jollakin tavalla kiusaa.

Mies istui vaiti ja katseli ikkunaan… omaa kamalata kuvaansako lienee katsellut vai lumen räiskettä ikkunassa.

— Kuinka te kuitenkin istutte nyt tässä tuota kertomassa? rohkenin minä huomauttaa, kun ei mies näyttänyt halukkaalta jatkamaan.

— Minä pelastuin, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Samassa kun luulin jo seisovani ijäisyyden portilla, sain päähäni aika kolahduksen. Karhu oli jo saanut minut sillan reunalle, mutta paiskasi niin varomattomasti, että pääni kolahti sillan kaiteeseen ja minä retkahdin sillalle.

— Pelastus, pelastus, kuiskutti samassa outo ääni korvaani. Silloin muistin, että olihan minulla ase taskussani…

— A-ase! huusivat naiset.

— Niin ja kelpo ase, jatkoi mies. Minä työnsin sen karhulle, joka oitis pötki tipo tiehensä.

Eukot töllistelivät toisiaan.

— Ja mikä ase se oli? tokasi joku.

— Satamarkkanen…

— Satam…!

— Peto olikin siis vaan…

— Tavallinen karhu, vastasi mies hymyillen.

— — —

— Orihvesi! 15 minuuttia! huusi samassa konduktööri.

— Täss' on ravintola, sanoi mies minulle, tulkaa pitämään kanssani karhun peijaita.

Kahta pyyntöä ei tarvittu.

Rahaa lainaamassa.

Kun Suppo Saikkonen tarvitsi rahaa, niin täytyi hänen lähteä sitä lainaamaan, niinkuin monen muunkin täytyy tehdä saatikka sitten köyhän ylioppilaan…

Aprikoida siinä ensin piti ja arpaa heittää, että mille suunnalle kaupunkia sitä ensin kääntyisi, ja tarkoin katsoa, että oliko ensimmäinen vastaantulija kadulla mies tahi nainen. Jos se oli nainen, niin sai heti kääntyä takaisin, sillä se oli varma merkki, ett'ei yritys sinä päivänä onnistuisi; mutta jos mies tuli vastaan, niin sai hörymättä painaltaa eteenpäin siinä varmassa uskossa, että rahat oli tuossa paikassa hänen poimittavinaan…

Miehinen oli mies, joka ensimmäisenä tuli vastaan jo ensi käänteessä, ja Supon suu vetäysi leveään hymyyn.

— Kyllä tästä hyvä tulee, arveli hän itsekseen ja astui hiljanverkkaan, hienosti vihellellen.

Kauvan hän ei ollut vielä katua käynyt, kun vastaansa tuli pitkä, hoikka mies.

— Terve! huusi Suppo iloisesti.

— Terve, terve! soi vastaus vielä iloisemmasti.

— Minnekä matka?

— Pään parannuksille.

— Vai on mies siukkana… mutta kuulehan kun minä tarvitsisin rahaa, eikö sinulla sattuisi olemaan mynttiä, että antaisit minullekin.

— Pitäisikö suurikin summa olla?

— Sata markkaa minä tarvitsisin.

— Ei minulla ole nyt, vaan kyllä minä voin hankkia, mutta ensin pitäisi saada "pienet", että rohkeus hieman virkistyisi.

— Voimmehan mennä johonkin hotelliin, ottaa siellä ja minä odotan sen aikaa kun käyt sieppaamassa, esitteli Suppo Saikkonen riemuissaan, josta tuntui kuin satamarkkanen olisi jo ollut hänen taskussaan.

Toinen suostui ilolla ehdotukseen ja niin päättivät he mennä Hotelli Postiin.

Mies, jonka Suppo tapasi, ei ollut ylioppilas, vaan viihtyi ja oleskeli ylioppilasten parissa, ja usein hän sanoikin senlainen olevansa… sanoi seuroissa senlaisissa, joissa ei luullut sitä tiedettävän. Niitä tavataan usein tuonlaisia "ylioppilaita". Ne ovat joko entisiä koululaisia tahi pelkältään vaan jonkun käsityöläisammattilaisen entisiä oppipoikia: mikä on alunpitäin pyrkinyt suutariksi, mikä räätäliksi, mikä ollut kultasepän opissa, mikä taas on aikonut kellosepän ammatilla henkensä elättää, mutta jostakin syystä ovat horjahtaneet ja eksyneet alkuperäisistä pyrinnöistään. Ylioppilasseuroihin ovat he päässeet jonkun tuttavan avulla tahi ovat itse tuttavuuksiin hierautuneet pikku kapakoissa. Entisistä toimistaan eivät tietysti virka mitään, vaan sitä enemmän kehuskelevat nykyisistä aikeistaan. Ja onhan niitä aloja, mille yrittää. Mikä niistä pyrkii hammaslääkäriksi, mikä on insinööri, mikä käypi kirjanpitokurssia, mikä praktiseeraa rautatiellä, mikä on ekstrana lääninkansliassa, mikä on asianajaja, mikä kirjailija tahi toimittaja… Mutta kaikkea muuta ne hommaavat paitse noita kehumiaan. Muuten ovat he ensimmäisiä juomaseuroissa ja pidoissa ja verrattomia korttipöydässä ja biljardin ääressä. Ylioppilastalossa ovat ne kuin kotonaan sekä lukusalissa että "paremmalla puolen"…

Se "hyvä toveri", jonka Suppo nyt tapasi, oli entinen suutarinoppilas, nykyään hammaslääkäri tahi ainakin siksi pyrkivä…

Monta kertaa oli Suppo muistuttanut miestä hotellissa, että alahan jo mennä, että jatketaan sitten.

Mutta toveri oli vilkassut kelloon, ajan kultaisen kulkua ja sanonut:

— Ei täti ole vielä kotona.

Hotellissa olivat he ensin ottaneet "aamuraapuskat", sitten syöneet hienon aamiaisen, ottaneet olutta ja portteria ja sen perästä kahvia ja konjakkia. Kolmas panos oli tätä tavarata lopuillaan, kun toveri nousi ja sanoi:

— Nyt on aika lähteä. Istu tässä ja odota se aikaa, korkeintaan minä viivyn puolituntia, mutta hyvässä lykyssä vaan kymmenen minuuttia.

Suppo jäi odottamaan. Ensin otti hän ja silmäili päivän sanomia sen verran kuin silmä kykeni enää seuraamaan. Mutta kun ei niistä mitään luettavata löytänyt, niin täytyi ne työntää syrjään. Sitten meni hän toiseen huoneeseen katsomaan biljardinpelaajia. Ei sekään miellyttänyt pitkälti. Häh kun ei ollut mikään pelaaja, niin ei voinut tarjoutua mukaan peliin, eikä sitä katseleminenkaan huvittanut.

Niissä hommissa oli kuitenkin kulunut viisitoista minuuttia.

— Varmankaan ei ollut täti vielä kotona, koskapahan ei miestä kuulu, arveli Suppo ja tilasi konjakkia, kun kahvia vielä oli.

Hän teki uudet kupit ja sytytti uuden sikarin… Tuonlaisissa tiloissa polttavat herrat sikaritupakkaa. Sitten istui hän pää käden nojassa, löyhäytteli hyvänhajuisia savuja ilmaan ja maisteli vähin erin kupistaan. Hyvinvoinnin ja kylläisyyden suloinen tunne hiveli hänen mieltään, täytti koko hänen olentonsa. Ei mitkään sisäiset soraäänet häirinneet hänen rauhaansa ja hän tunsi olevansa sovinnollisella ja suosiollisella mielellä koko maailmaa kohtaan.

Keppien räiske ja pallojen pauke kuului viereisestä huoneesta ja niitä säistävä iloinen nauru, ihastushuudahtukset ja epätoivoisen kiroukset sekä markköörin yksitoikkoinen, väsyttävä ääni: Valkonen pallo!… Punanen pallo!… Valkonen pallo!… Punanen pallo!…

Samassa sekoitti tämän raikas naurunpajakka ja hyvähuudot. Joku oli "tehnyt onnistuneen pallon".

Tästä säpsähti Suppo ja katsoi kelloa. Hän oli jo odottanut lähes tunnin eikä miestä vielä kuulunut.

— Kummallista! Kovin merkillistä.

Hän nousi ja alkoi astua kahakäteen huoneessa.

— Kun nuokin ilkiävät kuluttaa aikaansa tuonlaisessa joutavassa kuin biljardinpeluussa, miehiset miehet!

Ja samassa oli hyvänvoinnin tunne ja suloinen sopusointuisuus kuin siivellä pyyhkäistyt miehestä ja outo kouristus tuntui sydänalassa.

— Kukapas tässä rupesi kuivin suin odottamaan! Tottapahan tulee kun joutuu, lohdutteli Suppo Saikkonen itseään ja tilasi yhä kahvia ja konjakkia.

Mutta kuohuvata mieltä ei uusi panoskaan viihdyttänyt.

— Millä näistä kaikista selvitään, kun toinen tasku on tyhjä ja toisessa ei ole mitään, tuskitteli hän itsekseen.

Suppo nousi taas ja alkoi rauhatoinna kulkea huoneessa. Hänen rintaansa ahdisti ja mieltä ellosteli ytelästi, ja koko elämä tuntui niin tuskalliselta.

Hän asettui ikkunan eteen istumaan, ett'eikö näkisi jonkun tuttavan kulkevan ohitse, jolla olisi pelastus taskussa, ja huvittavaahan oli muutenkin ajankuluksi kulkevia katsella.

— Soh, tuoltahan se tuleekin, äänsi Suppo riemuissaan ja lyödä poukautti lasiin että ruudut oli säpäleiksi lentää.

Tuttava kuulikin ja katsahti ikkunaan ja kun huomasi Supon, alkoi ystävällisesti nyökyttää päätään. Suppo viittilöi innokkaasti, että tulla ja tulla sisään.

— Kahviako saan tarjota ja konjakkia? kysyi Suppo, kun tuttava sisään astui.

— Ottaisin ennemmin punssia? sanoi tämä.

— Kahvia ja puolisko punssia! käski Suppo.

Tulihan sitä.

— Mitkäs kemut sillä Supolla nyt on? uteli toveri.

— Eihän tässä niin mitkään… tavallistahan tämä on.

Ottivat siitä ja maistelivat ja juttelivat, haastelivat ja nauroivat, maistelivat ja iloitsivat, niinkuin hyvät tuttavat, veljet ainakin herkkupöydän ääressä.

Toveri oli alussa hieman hämillään eikä tuntenut oikein sopeutuvansa Supon tilaan, mutta vähin erin alkoi sydän sulaa ja sopeutuminen syntyä.

— Yhhyh, kuinka tämä on imelätä ja meltoa, täytynee terästää, sanoi Suppo ja tilasi lisää konjakkia.

— Tätä kun lirauttaa sekaan, niin muuttuu se maku sanoi hän saatuansa tuota haluttua nestettä.

Kun siitä toverinkin sydän alkoi auveta ja hellyys mieltä täyttää, uskalsi Suppo kertoa asiansa ja selittää surullisen tilansa.

— Sepä on ikävä seikka tämä, eikä minullakaan ole markkaakaan rahaa, surkutteli ystävä osaaottavasti.

— Otatko sinä nyt ja jäät tänne pantiksi, että minä pääsen rahaa hankkimaan, vai menetkö sinä toimeen? Muu keino nyt ei auta, puhui Suppo vakavasti.

— Eihän se sovi, että minä jään tänne… voisivat arvata. Parasta on, että minä lähden tekemään mynttiä ja sinä istut vielä sen aikaa täällä, selitti ystävä hartaasti.

Niin sovittiin tuosta tärkeästä seikasta ja toveri lähti ja niin kiireesti lähtikin, ett'ei ehtinyt edes lasiaan pohjaan panna.

Suppo jäi yksin ja oli taas samassa tilassa, odottavassa asemassa, kuin äsköinkin.

Odotusaika ei nyt kuitenkaan tullut niin pitkäksi, ja hyvä se olikin, sillä päivällisvieraita alkoi jo saapua yksi toisensa perästä.

Tuskin oli nimittäin Suppo ehtinyt siemata pari kertaa lasistaan, kun ovi aukeni ja kaupungin lähetti astui sisään. Niinkuin salamat syksyistä iltaa, valasivat ilon leimaukset Supon muotoa, kun hän näki miehen.

— Onko se herra Saikkonen? kysyi lähetti

— On.

Ja Suppo sai kirjeen ja lähetti poistui.

Siihen aikaan ei oltu vielä sähköä telefoonina saatu nujerretuksi ihmisten palvelukseen, ei ainakaan Suomen pääkaupungissa, vaan täytyi käyttää vanhoja viestinkuljettajia.

Suppo rapasi kirjeen auki, mutta ei mitään kirjavata paperia ilmestynyt hänen silmiänsä viehättämään.

Paras Veljyt!

Enhän minä mistä voi hankkia rahaa niin sukkelaan… koehan itse auttaa itseäsi!

Tuus totus

Poku.

Se oli kirjeen sisällys.

— Hädässä ystävä tutaan, oli ainoa, mitä Suppo sai sanotuksi, kujeen luettuansa, vaikka monikin olisi luullut hänen kirota karskauttelevan.

— Auta itseäsi! sen neuvon sitä osaa toiselle antaa mikä nokka hyvänsä, mutta todellista apua ei kukaan tahdo kellekään tehdä.

Näin puhuen naukki hän juomain tähteet suuhunsa, otti lakkinsa ja lähti.

Puhvetissa selitti hän aivan luonnollisesti, ett'ei hänellä nyt ole rahaa, millä maksaa otoksensa, että toverit ovat häntä narrinaan pitäneet ja jättäneet hänet pulaan, vaan pyysi saada käydä vasta maksamassa.

Siitäkös mellakka nousi! Tuonlaista puhetta ei puhvettineiti ottanut kuulevaan korvaansa, vaan alkoi sättiä ja parjata. Hätään joutui isäntä raivoissaan ja vieraat kiertyivät Supon ympärille. Kuuli hän siinä nimensä puolelta ja toiselta, nimi otettiin kirjaan ja uhattiin sillä ja sillä, jos ei hetimiten käy maksamassa.

— Tulla ravintolaan syömään ja juomaan eikä ole rahaa penniäkään taskussa! Hyi, hemmetti, senlaisia herroja! huusi puhvettineiti ja sillä hän luuli sanoneensa kaiken pahan, mitä tuonlaisesta miehestä sanoa saattoi.

Ja rähisten ja meluten saatettiin Suppo Saikkonen ulos.

— Olipa hyvä, ett'eivät lyöneet, arveli hän kadulla, päästyänsä rähäkästä.

Näin onnistui yritys sinä päivänä, vaikka mies ensimmäisenä vastaan tuli.

Asioitsija.

— Nyt tuli joku, isä! kuului lapsen ääni.

Isä nousi ja meni "konttoriin" katsomaan.

Siellä seisoi nuori nainen, joka ujosti kysyi palveluspaikkaa.

— Ei täällä ole sellaista nyt, vaan kyllä hankitaan, sanoi asioitsija.

— Jos toimittaisitte minulle.

Asioitsija kirjoitti naisen nimen ja asunnon kirjaansa.

— Sisäänkirjoitus maksaa markan.

— Minulla ei ole, vaan vasta…

— Hm… Eikö ole puoltakaan?

— Tuskin, sanoi nainen hätääntyneenä, kuivaten nousevia vesiä silmistään.

— Eikö edes viittäkolmatta penniäkään, että saisin pullon olutta? On niin elämä töhkyräistä, kun illalla tuli juotua, puhui asioitsija.

— Ehkäpä sen verran…

Nainen etsi rahakukkaron hameensa poimuista ja antoi lantit.

— Niin tulkaa sitten ylihuomena kuulemaan. Toivon siksi teille paikan saavani.

— Kiittäen, kostaen lähti nainen.

— Laura, ehkä Alma joutaisi hakemaan pullon olutta ennenkuin kouluun menee? kysyi asioitsija.

— Miks'ei, mutta meillä ei ole yhtään suupalaa ruokaa. Syömättäkö Alman pitää kouluun mennä? sanoi Laura, asioitsijan vaimo.

— Onhan se niin ennenkin… Etkös olekin? kysyi isä.

— Olen ja menen nytkin. Kyllä siellä joku taas minullekin pullaa antaa, sanoi Alma reippaasti, vaikka vedet tahtoivat silmään kiertyä.

Lapsi lähti hakemaan isälleen olutta.

— Kuinka sinä voit olla tuollainen? kysyi vaimo, hieman nuhtelevalla äänellä.

— Minkälainen? ärähti asioitsija tylysti. Minkälainen minä olen? Miten sinä luulet minun muuten kykenevän toimeeni, jos en saa lasillista olutta… kädet vapisee ja kaikki. Kyllähän tähän taas joku tulee, että saamme rahaa ruokaan.

Alma toi olutpullon ja lähti syömättä kouluun. Nuorempi lapsi nukkui vielä kyökin sängyssä.

Asioitsija avasi pullon ja vetäsi sen sisällyksen nahkaansa. Laura laitteli rikkinäisen peilin edessä, joka vielä muistutti onnellisempia aikoja, tukkaansa, sovittaen siihen irtolettiä.

— Minä käyn vähäksi aikaa pitkälleni. Jos joku tulee niin havauta, sanoi asioitsija, oluen juotuaan.

Tukkansa laitettua, alkoi Laura siistiä konttooria.

Asioitsija oli keskikokoinen, lihava, turpea mies, pyöreämuotoinen, jossa vaihteli sinervä ja punerva maksankarva. Laura, hänen vaimonsa, oli pitkä ja joukeamuotoinen. Hänellä oli komonokka, siniset silmät, hivusmarto selvä ja säännöllisesti kaareva korvallista kohti — kaikki vanhoja muistoja entisen kaunottaren ajoilta. Niin, kaunotar oli hän ollut, maankuulu, vedenvalio, jolla oli kosijoita käynyt läheltä ja kaukaa ja joiden joukosta oli vaali ollut vaikea. Yhtä hän oli rakastanut, toiselle kuitenkin mennyt. Oli tapahtunut se tavallinen seikka: köyhä oli hyljätty, rikas oli otettu. Vaatimaton vallesmanni oli saanut rukkaset ja rikas, ylväs kauppias valittu. Tuo oli vähän tuskastuttanut, kun vallesmanni, kelpo käytännön mies, ei ollut mennyt hirteen eikä orteen, vaan tyynesti tyytynyt kohtaloonsa.

Pitäjän rikkain tyttö oli Laura Wahrlin… rikkain, pulskin ja kaunein. Merikululla ja muilla onnistuneilla yrityksillä oli hänen isänsä koonnut suuret varat ja parhaaseen aikaan lakannut liikettä käyttämästä. Oli sitten ostanut suuren maatilan, jota nyt viljeli, viettäen levollista vanhuutta. Laura oli silloin kihloissa pitäjän vallesmannin kanssa, kun nuori, verevä ja rikas kauppias, Henrik Jakke, muutti seurakuntaan. Tämä oli iloinen luonteeltaan, hyvä seuramies. Herrain joukossa osasi hän juoda ja laulaa ja puhua sukkeluuksia, ja naisseuroissa pitää sitä hengetöntä lörpötystä, jonka hienohelmain suosioon pyrkivät katsovat niin välttämättömän tarpeelliseksi. Mikäs konsti hänen oli vallesmanni laudalta lyödä. Kun tyttö koetti vastustella ja vakuuttaa rakastavansa vallesmannia, selitti isä että se tuli vaan miestuttavuuksien puutteesta, että hän, Laura, vallesmanniin oli ihastunut. Nyt oli asia toinen. Kun hän vaan rikkoisi välinsä vallesmannin kanssa, niin kyllä se olisi helppo unohtaa ja joutua uusiin tuttavuuksiin. Laura olisi mielellään neuvotellut jonkun hyvän naistuttavan kanssa, mutta senlaista ei ollut. Äiti oli kuollut ja kaikkien muitten mielestä oli hänen liittonsa vallesmannin kanssa sula tuhmuus. Ja niin sai vallesmanni muitta mutkitta rukkaset ja Laura joutui uusiin tuttavuuksiin. Ja sehän siitä seurasi, jota oli tahdottukin: kihlaus, kuuliaiset ja uhkeat, monipäiväiset häät. Kaikki onnittelivat Lauraa, että hän oli hyvän osan valinnut ja suuren onnen käsittänyt. Sitä sanoivat miehet ja naiset niin herrasväkeä kuin talonpoikia…

Tämän rikkaan pariskunnan lapsi se on tuo Alma, joka tänä aamuna lähti syömättä kouluun iloisessa Helsingissä.

Kuinka se on mahdollista?

Heitä on kohdannut "onnettomuus"… Siksihän sitä ihmiset tavallisesti nimittävät, kun rakennus hajoo, jolla ei ole ollut tarpeenmukaista perustusta.

Tällainen tarina on lyhyt, surullinen ja — jokapäiväinen.

Oli eletty ylöllisesti niin kauvan kuin oli varoja riittänyt. Sitten oli myöty talot ja liiat tavarat ja muutettu kauvas toiseen paikkakuntaan ja koetettu alkaa uudestaan. Mutta hajoavata rakennusta on paha pönkitä. Uusi yritys ei ollut onnistunut sielläkään. Vararikko oli ollut lopullinen turva.

Ikävätä on elämä niillä tienoin, jossa on onnestaan haihtunut, ja ikävätä sieltä on erokin. Useampi senlainen valitsee kuitenkin jälkimäisen ja niin teki Henrik Jakkekin. Pitkään mietti hän ja aprikoi, minne olisi lähdettävä ja mitä tehtävä. Viimein päätti hän lähteä pääkaupunkiin "onneansa koettamaan". Yksin lähti hän ensin ja kutsui joukkonsa perästä. Yhtä ja toista oli hän ensin puuhannut kunnes pani asioimiskonttoorin "ylös"…

— Henrik, täällä on vieras, herätti rouva miestään.

Asioitsija meni "konttooriin", joka oli isohko, matala kivijalkahuone, johon kaksi pientä, katonrajassa olevata ikkunaa vaivoin sai kuljetetuksi päivän valoa. Kivinen oli permanto, joka melkein aina kylmänä aikana oli kostea. Kapea porras kadulta johti matalasta oviaukosta tähän manalaan. Konttoorin vieressä oli vesijohdolla varustettu kyökki, jonka ikkuna oli pihalle käsin. Tämä oli perheen tavallinen asunto. Huonekaluja oli konttoorissa ainoastaan iso, puiseva pöytä, pari natisevaa tuolia ja seinämällä sohvantapanen; kyökissä oli kaksi leveätä sänkyä vierekkäin, piironki, kaksi tuolia, halkoloota ja kaappipöytä ikkunan alla.

— Minulla olisi pari kolme haastetta tehtävänä, sanoi vieras.

Asioitsija kuulusteli asian ja alkoi kirjoittaa.

— Etteköhän haettaisi pari pulloa olutta, on tässä vähän niinkuin kohmelo, virkkoi asioitsija vieraalle muutaman rivin kirjoitettuaan.

— Miks'ei…

Haettihan se.

Kun työ oli tehty, sai asiamies paperit ja hyvät neuvot, kuinka oli niiden kanssa meneteltävä, että asianomaiset tulisivat laillisesti haastetuiksi, ja asioitsija sai 6 markkaa vaivoistaan, 2 markkaa kappaleelta.

— Näet sen nyt, että onhan meillä rahaa, sanoi hän vaimolleen. Tässä on sinulle viisi ja puoli markkaa, osta niillä ruokaa ja kolme pulloa olutta minulle. Itselleni pidätän vaan 50 penniä.

Eukon olisi tehnyt mieli kahvia ja hän oli sanomaisillaan, ett'eikö saisi ostaa sitäkin, vaan hän ei uskaltanut. Siitähän se oli aina ennenkin riita syntynyt, jos hän oli jotakin tarvinnut. Hän oli tosin jo tottunut, että täytyi tyytyä siihen, mitä miehensä määräsi ja käski ja syödä, mitä milloinkin sai, mutta välistä kuitenkin tahtoi tehdä mieli kahvia ja jotakin parempata ruokaa. Kurjuuskaan ei voi tykkönään mielitekoa eikä muistoa kuolettaa.

Hän leuhautti saalin hartioilleen, otti korin käteensä ja lähti.

Asioitsija lähti itse myöskin ulos ja pyysi pienen poikansa sanomaan, että pappa tulee kohta, jos joku sattuisi tulemaan. Hän osti ensin puodista puolen punttia "kaukaasia"-paperosseja ja hiipi sitten anniskeluyhtiön ravintolaan, jossa otti kolme viinaryyppyä….

— Pitäähän ihmisen saada ruokaryyppy, onhan tässä jo sen verran tienattu, arveli hän itsekseen.

Kun hän saapui kotia, tuli Almakin samassa koulusta.

— Onko sinulla paha nälkä, Alma? Elä ole milläsikään, kohta saat ruokaa. Pappa sai rahaa ja mamma meni ostamaan, puhui asioitsija niin lempeästi kuin voi.

— Eipä tuosta tiedä mitään, vastasi Alma, vaikka mieltä tahtoi itkuun vääntää.

— Mistä? kysyi isä, jolta kysymys oli jo unhottunut.

— Nälästäpä.

Kohta saapui mammakin kotia. Hyräillen hän tuli niinkuin hyvällä mielellä oleva ainakin.

Kohta oli ruoka pöydällä ja käytiin aterioimaan.

— Syö sinäkin Henrik, kerrankaan. Tässä on hyvää lihaa ja juustoa… Illaksi laitan lämmintä ruokaa, nyt ei ole aikaa, puhui rouva Jakke.

Henrik otti hätäisesti leipäpalasen ja lihaa ja kävi kohta oluen kimppuun. Hän ei malttanut ruveta pulloa korkkiruuvilla avaamaan, vaan työnsi korkin lyijykynällä sisään.

Pikku Kallu vetäysi verkkaan pöytään. Vaikka hän ei ollut koko päivänä mitään syönyt, ei hän ollut valittanut eikä mitään virkkanut. Hän oli sellaiseen tottunut. Sanaakaan puhumatta otti hän voileivän, vetäysi sohvanpäähän paperilappujensa luokse, joilla oli aamusta asti leikkinyt ja alkoi jatkaa tointaan.

Alma sitä vastoin söi hyvällä halulla ja oli iloinen ja tyytyväinen. Hän kertoi, kuinka hyvin hän oli taas läksynsä osannut ja kuinka opettajatar oli kiittänyt ja kuinka hyviä muut tytöt olivat hänelle: Anna Sjövall oli antanut kaksi konfektia, joista hän toisen oli säästänyt Kallulle, ja Maria Oksanen ison piparkakun, josta siitäkin oli Kallu puolet saanut.

Äidit, varsinkin köyhät, joutavat harvoin säännöllisesti syömään. Niin kävi nytkin. Palasen hän otti ja meni sitten kyökkiin sänkyä kokoomaan ja siivoamaan.

Isä istua murjotti ja joi olutta… näpisti palasta ja taas joi. Ja kun yksi pullo loppui, alkoi toisen.

— Laura, tuoss' on lasi sullekin, tule ja ota. Tarvitsethan sinäkin jotakin, sanoi hän.

Nöyrästi tuli äiti ja otti.

Se oli viimeinen tilkka, jonka vaimo sai.

Sitten pisti asioitsija tupakan ja kävi sohvalle pitkälleen. Siinä poltteli, nikotteli ja röhki mies vähän aikaa, nukkui sitten ja alkoi kuorsata.

Illan suussa saapui mies. Hän ei ollut mikään asiamies, vaan asioitsijan hyvä tuttava, ystävä ja veli.

— Taitaapa mies olla siukkana, sanoi vieras.

— Liekö tuo niin vaarallista, naurahti Laura. Vaivoin saatiin asioitsija valveelle.

— Terve! Olipa hyvä, että tulit… peijakkaan hyvä. Tuntuu pääni kipeältä… sinä kait pistouvaat lasin olutta, sinullahan sitä on rahaa.

— Mitäpäs sitä köyhällä on muuta kuin rahaa. Jos Laura on hyvä ja hakee olutta, sanoi vieras, heittäen 2-markkasen pöydälle.

— Ei! Kyllä minä menen, ehätti Alma sanomaan, ottaen korin kyökistä.

— Paljoko tuodaan?

— Koko rahan edestä, mutta sineprykohvia, sanoi vieras.

Kun Alma oli oluet tuonut ja Laura lasit toimittanut, alkoi tavallinen meno.

— Missäs rouvan lasi on? kysyi vieras.

— Kiitos! En välitä.

Mutta eihän siinä mikään auttanut. Rouvankin täytyi ottaa itselleen lasi. Hän ei istuutunut herrain seuraan, vaan otti olutlasin ja meni kyökkiin, jossa sen vähin erin ryypiskeli. Miehet vetivät sitä uhemmin. Kun entiset olivat lopussa, sai Alma noutaa lisää. Rouvallekin tarjottiin vielä, vaan hän ei mitenkään voinut ottaa enempätä.

— No, kosk'ei olut kelpaa, niin ottakaa sitten kahvia ja pullaa, sanoi vieras antaen rouvalle pari markkaa.

Sill'aikaa kun Alma oli ostamassa tarpeita, teki äiti tulen kyökin hellaan. Alman tultua vetäysi hän lapsineen kyökkiin, puuhasi kahvin valmiiksi ja alkoi nauttia pienten tovereinsa kera. Siinä tahtoi vanhat muistot johtua mieleen ja vedet kiertyä silmään.

Miehet eivät huolineet kahvista.

Sitten alkoi äiti puuhata illallista tulelle.

Miehet istuivat konttoorissa ja nauttivat nauttimistaan olutta.

— Tämä oli onnellinen päivä tämä, mutta mitäs huomenna… sanoi rouva tultuansa konttooriin.

— Huomenna?! Kullakin päivällä on suru itsellään, puhui asioitsija, jonka kieli jo alkoi käydä kerkiäksi.

— Vieläkö ostamme olutta? kysyi vieras.

— Vielä, vielä! vastasi isäntä.

Olutta haettiin lisää.

— Mull'on huomenna raastupapäivä… kova päivä. Tule sinä, veikkonen, aamulla tänne, että saan kohmeloryypyn, puhui asioitsija, kompuroiden sohvan luo, rötkähti siihen ja syvästi nikotellen nukkui kohta. Vieraskin lähti ja pääsi kuin paasikin jyrkänlaisia portaita ponnistellen kadulle.

Rouva sulki konttoorin ja meni lapsineen kyökkiin, jossa illasteli, laittoi lapset maata ja kävi sitten itsekin levolle, saatuaan astiat puhtaiksi ja paikoilleen.

Vuoteellaan arveli hän jonkun aikaa tämän maailman menoa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi muistoissaan, siunasi hartaasti ja nukkui kohta, herätäkseen uuden päivän uusiin vaivoihin.

Marivainaja.

En muista, kuinka hän meille tuli, vaan äitini kertoi usein siitä.

Köysissä oli hänet tuotu köyhäin huutokauppaan, kuin pahantekijä, kädet selän taakse sidottuina.

Tämä oli sitä aikaa tämä, — joka on vielä monen muistissa — jolloin köyhiä myytiin huutokaupalla, kun ei tunnettu parempata niiden sijoittamistapaa eikä tietty mielivaivasia sopivammin hoitaa kuin erityisissä karsinoissa taikka köysissä.

Ja Marivainaja oli mielipuolen kirjoissa.

Niinkuin elukkata oli häntä kuljetettu. Mies oli, taluttanut nuorasta, toinen ohjaillut takaa köydestä, ett'ei pääsisi pahasti rimpuilemaan. Perille tultuansa oli hän päästänyt kimakan volinan, huutaen kaiken maailman "joukkoja" avukseen, pelastamaan "petojen kynsistä".

Tämän nähtyänsä oli isäni käskenyt päästää hänet heti vapaaksi. Vastenmielisesti olivat miehet totelleet, päästäneet köydet ja lähteneet samassa pakkulaan… niin oli pelko heidät käsittänyt. Vaikutus oli kuitenkin ollut vastoin heidän luuloansa. Ensin oli Mari seisonut kuin puulla päähän lyöty, sitten heltynyt itkuun, heittäytynyt isäni eteen ja syleillyt hänen polviansa, voimatta lausua sanaakaan. Itkuansa oli hän jatkanut porstuan kynnyksellä kunnekka oli väsynyt. Sitten oli kiivennyt tuvan uunille, nukkunut sinne ja maannut kuivilla päreillä koko toimituksen ajan. — Kotonaan hän ei ollut moniin aikoihin levollisesti maannut. Herättyänsä oli arasti udellut, mihin oli joutunut tulevaksi vuodeksi. Kun oli saanut tietää päässeensä pappilaan, oli hän pyörähtänyt tielle ja juosta viilettänyt yhtä kyytiä sinne… Vuoden päähän oli vielä kuukauden ajat.

Näin se oli Marivainaja meille tullut.

Hän oli pitkä ja laiha, ijältään nelikymmenissä. Alkuperäisiä piirteitä ei voinut enää tarkoin erottaa hänen muodossaan, niin oli tuska ja mielikarvaus ne pitkällisessä vankeudessa väännellyt. Otsa hänen oli matala, nokka pysty ja hivusmarto epäselvä, tukkansa oli vaalea, harva ja takkuinen. Muulta ruumiiltaan oli hän solakka ja muuten säännöllinen paitse kädet, jotka olivat luonnottoman pitkät ja olkapäät, joiden tavaton jyrkkyys oudostutti äkikseltä. Hänen haaleansinisissä, vetisissä silmissään oli arka, surullinen katse, joka toisinaan jähmettyi jäiseksi tuijotukseksi, toisinaan kiihtyi liekehtiväksi pyörteeksi, mutta mielipuolen mitään sanomatonta levottomuutta ei niissä milloinkaan huomannut.

Uusi elämä alkoi Marille meillä. Hän sai olla niinkuin tahtoi ja tehdä mitä halutti. Ei kukaan saanut häntä härnätä, ei loukata eikä muutenkaan häiritä. Tämä näytti aluksi oudoksuttavan Maria, niinkuin muut oudoksuivat häntä, mutta viikon, parin perästä oli Mari jo perehtynyt uuteen oloonsa ja toiset opastaneet häneen, että hän oli niin talon väkeä kuin muutkin. Hän sai tehdä töitä niitä, joihin kykeni, tahi olla tekemättä. Ja ahkera hänestä tulikin. Hän askaroitsi päivin kaikenlaisissa pienissä töissä, joita taloisessa talossa on yllimmän kyllin, toisin taas joutiloi ja pistäytyi naapurin eukkoja haastattamassa. Mielipuoleksi, vielä vähemmin raivohulluksi, häntä ei voinut huomata. Vasta kevätpuoleen alkoi hänessä ilmestyä nöyrämielisen viitteitä. Hän alkoi tulla levottomaksi ja tähystellä jäille, ett'eikö rupeaisi näkymään sulia tahi rantaporeita, että pääsisi uimaan, niinkuin hän sanoi. Kun sitten ensimmäiset poreet ilmestyivät, paiskautui hän vaatteineen päivineen niihin. Jos ei niissä vielä sopinut uimaan, niin hän edes pulikoi hetkisen ja juoksi sitten tupaan ja kuivasi vaatteensa uunilla. Sitä hän sitten uudisti aina jonkun päivän perästä pitkin kevättä siksi, kun viimeinen jäänsirpale oli sulanut. Silloin hän jätti uimisen, kun muut alottivat, uudistaaksensa sen taas seuraavana keväänä. Ja merkillisintä tässä oli, että hän aina uiskenteli täysissä tamineissa, parhaassa puvussaan.

Toinen hänen omituisia oireitaan tuli näkyviin kesän päälle.

Hänellä oli kummallinen tapa pitää terveydestään ja kauneudestaan huolta. Itse hän tiesi keittää ja valmistaa rohtonsa ja hankkia niihin aineet. Kun nurmennukka alkoi maasta nostaa vihantaa päätänsä, niin silloin tuli Marille kiirettä hommaa ja touhua. Hän alkoi kuoria pajahtimia ja kerätä kukkasia, kuljeskellen halki niittyjen, pitkin pellon pientaria, törmiä ja mäkilöitä, iloisesti laulellen ja hyppien kuin lapsi. Pajahtimen kuorista keitti hän vettä, rohtoa, jota nautti halukkaasti pitkin päivää, kun vahvasti uskoi sen lisäävän terveyttä ja ikää — sekä pesi usein kukista keitetyllä vedellä silmänsä ja kätensä, että hipiä pysyisi nuorteana ja kauniina.

Omasta itsestään ei ottanut mitään puhuaksensa, kun oli muutenkin vähäpuheinen, ett'ei hänen menneisyydestään saatu suurin tietää eikäpä taittu suurin tiedustellakaan. Itse kutsui hän itseään Marivainajaksi, johon muutkin pian tottuivat.

Näin oli Marivainaja asunut meillä muutamia vuosia hiljaisesti ja huomiota herättämättä, kun hän alkoi eräänä talvena puhua häistä, jotka sitten samana keväänä viettikin.

Oli muutama Maaliskuun ilta. Äitini istui rukin takana hyräillen ja Mari kuori perunoita uunin edessä. Hetken päästä alkoi tämä:

— Marivainaja tarvitsee uudet vaatteet.

— Mitäs se Mari nyt niillä?

— Tarvitsee.

— Mitä vasten?

— Tässä tulee häät…

— Häät?!

— Niin!

— Oikeinko oikeat häät?

— Jo tok'… ihan oikeat.

— Kenenkä häät? Enhän minä ole mitään kuullut.

— Marivainajan.

— Marin häät? — Kaiken varmaan.

— Onkos sulhasta?

— Kuinkas muuten.

Äitini vähän hymähti ja katseli Maria, jonka muoto oli käynyt hehkuvan punaseksi ja silmät liekehtivät oudosti.

— Missä se Marin sulhanen on?

— Järvessä.

— Järvessä?!

— Järvessä! Niin, niin järvessä, mutta hän on luvannut tulla minua hakemaan tänä keväänä ja hän tulee, tulee, tulee! puhui Mari innokkaasti, hyppäsi pystyyn ja alkoi tuohuksissa astua edes takaisin huoneessa.

Hymy katosi äitini huulilta. Hän katseli Maria pelokkaasti, mutta antoi rukkinsa pyöriä kahta kiivaammin, olevinaan huomaamatta mitään.

Hetken päästä viihtyi Mari ja istuutui työlleen.

— Järvessähän se on… järvessä, huokasi Mari raskaasti.

— Milloinka hän on järveen joutunut.

— Siitä on jo kauvan, niin, niin, niin kauvan.

Ja kauvanhan siitä oli…

Mari oli silloin elämänsä keväässä, nuori ja verevä, kahdeksantoista vuotias impi, varakkaan mökin, Suonsaaren, ainoa tytär, Kirkonkylän reunamalta. Hän oli kylän suosikki ja vanhempainsa ilo ja onni. Monta kävi hänellä kosijata, monta pulskaa ja rikasta, mutta hän ei tahtonut mielistyä miehiin hyvihin, sanoi tahtovansa olla vanhempainsa "oma ainoa" lapsi. Niin kului aikaa, mutta viimeinhän se tuli hänenkin vuoronsa… tuli mielitietty. Se oli nuori torpan poika Korpisilta, joka kirkkomatkoillaan oli Suonsaaren Marin tuttavuutta tehnyt ja armon hänen edessään löytänyt. Hän oli pitkä, solakka, reipas nuorukainen, vaalahtava tukaltaan. Iloinen ja leikillinen oli hän luonteeltaan, jonka miellyttäviä kokkapuheita tuttavat tytöt mielissään kirkkomäellä kuuntelivat ja jota oudotkin neitoset suosiollisesti loitompata katselivat. Tämä oli päässyt Suonsaaren Marin hellään suosioon, johon moni oli niin innokkaasti pyrkinyt. Eikä Kortteisten Paavollakaan ollut muuta palavampaa halua, kuin saada Mari kotinsa katsojaksi, mitä pikemmin sitä parempi. Häät päätettiin viettää Juhannuksena, kesäisen ilon ja valon juhlana ja sen vuoksi oli kiiruhdettava kuuliaisia. Ne päätettiin ensi pyhäksi ja lauvantaina aiottiin käydä "pappiloissa."

Odotettu lauvantai tuli… tuli kaunis, mutta hieman kolea, niinkuin keväinen ilma usein on, ja iltapuoleen alkoi huokua jäistä usmaa järveltä kylään.

Suonsaarelaiset kokoutuivat tuttavineen Kalliolle, odottamaan sulhasta seuroineen. Siinä oli päätetty yhtyä, ottaa lämpöset kupit ja mennä pappilaan.

Levottomina odotettiin sulhasta.

Oli, näet, jo täydellinen kelirikko, ett'ei jäitä tahtonut päästä mitenkään, josta syystä sulhasen piti tulla Pankasalon kautta. Venheellä oli hänen ensin kuljettava Hiekkasalmen ylitse Pankasaloon ja siitä suksella Kirkkosaareen.

Haihtuivat siinä odotellessa ruusut morsiamen miellyttäviltä kasvoilta.

Odotettiin yhä…

Jopa vihdoin alkoi Talassaaren päästä näkyä joukko hiihtäjiä. Siinä ne tulivat, viisi miestä ja kolme naista jotensakin etäällä toisistaan. Etumaisena ensin yksi mies, sitten toiset parittain, naiset viimeisinä.

Levottomuus alkaa hälvetä odottavista.

Etumainen näyttää haastelevan ja viittovan toisille. Ne kääntyvät hieman Koirasaareen päin.

Ovat jo puolisalmessa.

Nyt tunnetaan, että etumaisena hiihtää sulhanen — hänkin kääntyy Koirasaarta kohti.

Sulhanen tervehtii kohottamalla lakkiaan, kun näkee väkeä rannalla.

Vaaleana seisoo morsian portailla, pidellen kovasti kaiteesta kiinni.

Sulhanen kiiruhtaa kulkuansa, potkaltaen varomattomasti eteenkäsin.

Hetki vielä ja — hän on jään alla.

Morsian kaatuu tuskan huudolla portaille.

Riennetään sinne… hän on tainnuksissa.

— Kääntykää enemmän Koirasaarta kohti, kuuluu sulasta sulhasen iloinen, reipas ääni.

Lähimmäiset rientävät avuksi, mutta ovat kohta samassa avannossa.

Keväinen jää on haprasta.

— Enemmän Koirasaarta kohti, siell' on jää kovempata, huutaa sulhanen tavallisella äänellään.

Apua ei huudeta: ei huuto hädästä päästä.

Hetkessä on riski miesjoukko temmannut rannalta talviteloillaan olevan veneen ja rientää avuksi. Se näyttää saapuvan parhaaseen aikaan. Kaksi miestä on kohta jäällä, mutta kolmatta ei näy enää, vaikka se vast'ikään rohkasi toisia hätäilemästä. Suksen kantaa näkyy jään alta, siihen tartutaan ja, kun se tuntuu raskaalta, vedetään hiljaksiin, että jalka pysyy varpaallisessa ja sulhanen saadaan ylös, mutta millään tavalla ei voida häntä enää henkiin saada, vaikka hätään ovat rientäneet papit ja lukkarit. Elävä henki oli hänet jo ijäksi jättänyt.

Tuskaa ja valitusta oli sinä iltana Kirkonkylässä.

Liikuttavan puheen tapauksen johdosta piti rovasti kirkossa seuraavana päivänä, mutta murheellinen morsian ei ollut sitä kuulemassa. Hänet oli kamala tapaus kokonaan murtanut. Toinnuttuansa oli hän Marivainaja.

Mari eleli tämän jälkeen hiljaisesti surullisessa kodissaan, johon tuli vielä uusia surun syitä. Hänen äitinsä saattoivat nämä surulliset tapahtumat ennenaikaiseen hautaan. Isänsä kuoltua hoidettiin Maria perinnöillään niin kauvan kuin niitä riitti. Sitten joutui hän mieron kovalle tielle, jonka kärsimykset ja kivuttamiset saattoivat hänet usein raivoksi ja köysiin taikka karsinaan. Niissä sammui hänestä viimeinenkin kipinä järjen valoa.

Hän ei ollut ensimmäinen eikä, Jumala paratkoon, viimeinen, joka on mieron tietä saanut köysissä kulkea…

Lupaamalla uudet vaatteet sai äitini Marin rauhoittumaan, eikä häistä ollut sen enempätä puhetta.

Kun kevätpuoleen tuli pitkät suojailmat, jotka kestivät viikkomääriä ja veivät kaiken lumen maasta, niin tuli Mari levottomaksi. Hän kuljeskeli pitkin rantoja ja tarkasteli jäitä sekä muistutti joka päivä äitiäni uusista vaatteistaan. Mutta kun ilma taas jäähtyi ja sataa tupruutti uutta lunta maan Valkoseksi, niin tyyntyi Marikin ennalleen ja askaroitsi pienissä toimissaan.

Toukokuu tuli ja rupesi todella kesän tekoon.

Mari sai uudet vaatteet.

Ne olivat sinistä puolivillasta, tehdyt herrastyyliin, kapea, valkonen rimpsu kaulan ympäri. Äitini olisi antanut mustat vaatteet, mutta Mari ei niistä pitänyt, vaan sanoi olevansa liian nuori käymään mustissa. Sinisiin hän sitä vastaan mielistyi suuresti.

Toukokuun puolivälissä alkoi taas Marin levottomuus lisäytyä. Hän juoksi usein rantaan, ja istuskeli Kallion portailla, katsellen hartaasti järvelle. Tätä ei saatettu ottaa mihinkään huomioon, kun joka kevät oli käynyt melkein samalla tapaa.

Eräänä aamuna varhain ilmestyi Mari äitini luokse uusissa vaatteissaan, sievästi puettuna ja siistittynä. Hän syleili äitiäni innokkaasti kyynelsilmin, lausuen hätäisesti: häät, häät. Äitini heltyi eikä voinut aavistaa, mitä tuonlainen käytös merkitsi.

Oli kaunis aamu. Tuuli ei ollut vielä valveella. Aurinko loisti keväisesti siniseltä taivaalta ja leivo liverteli aamulauluaan ilmassa. Sulava järvi huokui hiljaisena hienoa usmaa ilmaan…

— Apuun! Apuun! kuului äkkiä huuto, Marivainaja on pudonnut sulaan!

Erottuansa äidistäni oli hän kiiruhtanut Kalliolle, istunut siellä portailla ja katsellut järvelle. Äkkiä oli hän sitten hypännyt ylös, siepannut sukset seinämältä, hiihtänyt jäälle ja paiskautunut sulaan. Moni oli nähnyt hänen menevän, mutta luullut sitä Marin tavalliseksi uimamatkaksi.

Tämä tapahtui melkein samoilla paikoin, missä sulhanen oli hukkunut vuosikymmeniä ennen.

Hänet saatiin kyllä aivan heti ylös, mutta ei enää henkiin tämän maailman valossa.

Häät oli pidetty…

Talon piruja.

— Talatta! Talatta! kuului toverini huutavan, joka kulki jonkun matkaa edellä.

Ponnistaen viimeiset voimani riensin minäkin paikalle.

Talo kuin linna oli edessämme mäen notkelmassa.

— Tuossa pätii meidän yötä olla, tuossa, sanoi toverini.

Me istuimme veräjän sulkupuulla ja katselimme laskevan auringon punervassa valossa päilyvätä seutua.

Olimme tieteellisellä tutkimusmatkalla… On sitä oltu senlaisillakin.

Aamusta ani varhain olimme olleet liikkeellä, eksyneet tieltä, emmekä koko pitkänä päivänä maistaneet murua muuta kuin mustikoita metsästä. Meidät oli neuvottu Kivelän mökiltä oikotietä Pihlajamäkeen ja sanottu olevan montakin mökkiä taipaleella, joissa voisi levätä ja ruokaa saada. Me emme tavanneet yhtään mökkiä, emmekä muutakaan ihmisasuntoa koko päivänä. Olimme siis eksyneet oikealta suunnalta, harhailleet missä lienemmekään ja menettäneet aikaa paljon enemmän, kuin tavallista tietä tullessa olisi tarvittu. "Parempi virsta väärää, kuin vaaksa vaaraa" — tuo hyvä neuvo oli unhottunut meillä kokonaan. Taival oli ollut koko lailla vaivaloinen. Toisinaan niitä oli polkuja enemmän kuin tarpeeksi, toisinaan ei ollenkaan. Olimme saaneet rämpiä suosilmäkkeitä, kavuta kallioita ja tunkeutaa tiheäin metsikköjen läpi. Päivä oli polttavan kuuma, senlainen, jonkalaisia vaan heinäkuussa voipi olla. Tuntui kuin päiväkulta olisi tehnyt liiton Pihlajamäen kanssa, tehdäksensä matkamme niin vaivaloiseksi kuin mahdollista. Päivä tuntui yhä lisäävän poltinainetta tuliseen uuniinsa ja Pihlajamäki nostavan yhä pystympään leveätä rintaansa meidän eteemme. Tuulta ei tuntunut, ei edes henkäystä, joka hiemankaan olisi viilentänyt kiehuvata kuumetta ja kiehuttavaa hellettä. Siihen vielä kaikenlaiset kuuman päivän seuralaiset liehuivat ympärillämme, koetellen ihomme kovuutta, ja jos eivät saaneet purra eivätkä pistää, niin koettivat tunkeutua suuhun ja sieramiin. Oli kuin hiiden hörhiläiset olisivat saaneet meidät valtaansa, löylyttääkseen. Siinä oli polttiaista, siinä hyttystä, siinä mäkärätä ja surviaista, siinä itikkata ja muuta pientä lentiäistä. Liikkeessä ollessaan noilta hieman rauhaa sai, mutta herkesipä levolle, yhteen kohti pitkälleen, niin kohta olivat nuo ystävät kiinni joka kohdassa, missä vaan lomaa puremiseen oli.

Toverini, joka astui edellä, pitäen suuntaa silmällä, oli reipas mies, joka ei vähistä välittänyt. Hänellä oli keppi oikeassa ja leheksiä vasemmassa kädessä, joilla hän, hosui ympärilleen kuin riivattu ja astui vaan ja lauleli. Minä tallustelin perässä väsyneenä, näännyksissä ja huohottaen kuin hyvätkin palkeet, heittäytyen pitkälleni jokaiseen varjoon ja katvepaikkaan, josta kuitenkin oli asia hetimiten taas taipaleelle, kun tuo elävitten joukko syöksi niskaani.

Kun päivä alkoi mailleen kääntyä, niin kävi kuumuus vähin erin kärsittävämmäksi, mutta siipiniekat tulivat sitä kiukkuisemmiksi…

Nyt olivat kuitenkin päivän vaivat unhotetut, kun talo oli edessämme… talo kuin linna.

Läksimme taloon kesantopellon piennarta, jota myöten polku veti. Pelto oli hyvässä muokassa, odottaen kylväjätä. Ojat olivat vasta pohjatut ja siivotut, piertamet kuokitut ja ojamullat hajotetut. Näitä minä en olisi huomannut enkä pitänyt niillä väliä, jos ei toverini, joka oli virkku ja reipas kuin kosken kala, olisi huomannut ja minulle huomauttanut. Muutamakseen huomasi hän miehen, joka makasi vasta pohjatussa ojassa… näytti sikeästi nukkuvan.

— Siinä kaite lienee viileä maata, sanoi toverini.

Pääsimme pihaan.

Ei yhtään elävätä sielua näkynyt, ei kuulunut talossa.

Astuimme tupaan.

Se oli heiniä täynnä… heiniä kuivamassa. Niitä oli lattialla, niitä penkillä ja uunilla, niitä kaikki orret täpösen täynnä.

Muuan akkanen ihminen istui karsinpenkillä ja ruopotteli päätään.

Minä nakkausin heti heinille pitkälleni.

— Hyvää iltaa! alkoi toverini.

— Pankaahan siihen, vastasi nainen karsinpenkiltä. Toverini vähän ällistyi naisen oudosta tervehdyksestä ja tarkasteli ihmistä.

— Missäs isäntäväki on? kysyi hän sitten.

— Ettäkö sinne menisitte, ärähti nainen.

— Eipähän niin sinne, eikä tänne, vaan että saisimme kysyä yösijaa, ehätin minä sanomaan, ett'ei toverini, joka oli kiivas luonteeltaan, ehtisi pikastua.

— Näyttääkös tässä sijaa puuttuvan? kysäsi akka jotenkin äreästi.

— Eipä silti, eikä sen tähden, vaan onhan tavallista ja tarpeellista matkamiehen sitä kysyä, selitin minä niin sävyisästi kuin voin.

— No, nyt sen tiedätte, ärähti nainen.

— Onkos talossa ruokaa? kysäsi tylysti toverini, joka alkoi ärtyä akan viisastelusta.

— Ei täss' ole koskaan ruuatta eletty, sanoi nainen heti ja hörymättä.

— Niinpä kanna sitten pöytään ja sukkelaan! käski toverini äänellä, joka osotti, että käskyä oli siekailematta toteltava.

Nainen lähti ja nopeaan lähtikin.

Ensi panos oli kolme kokonaista, paksua leipää, joita monikin vertaisi myllyn kiviin.

— Mitä se mies tuolla ojassa makaa? kysyin minä, saadakseni tietää, millä mielellä arvoisa emäntämme nyt oli.

— Mikä makaa missäkin, vastasi hän samassa ja meni ulos hakemaan lisää monttumia pöytään.

Toverini otti muistikirjansa ja minä aloin tarkastella toimeliasta emäntäämme, joka höntäsi ovessa edestakaisin, tuoden aina yhden kappaleen kerralla pöytään. Hän näytti tarkoin seuraavan sananlaskua: "laiska kerralla katkaseksen, viidesti vireä käypi". Tarkastettuaan aina hieman pöytää, pyörähti hän jotakin puuttuvata noutamaan… milloin se oli veitsi, milloin lautanen, milloin mikin.

Hän oli punakka, vaaleatukkainen, varmaankin vanhempi kuin näytti. Hänen otsansa oli oudon matala ja hivusmarto epäselvä, posket lihavat, hyllyvät, paljon otsaa leveämmät, nokka kevelä ja leveä, sieramien väliseinä paksu ja lihakas, joten itse reijät supistuivat jotenkin pieniksi, suu leveä… korvallisille asti, huulet paksut, pyöreät ja mehevät, joiden välistä loisti kaksi riviä valkeita, säännöllisiä hampaita, korvat olivat suuret ja pörhällään. Leuka vielä puuttuu tästä kuvasta, mutta puuttui se alkuperäisestäkin. Sitä ei ollut muuta kuin pieni nystyrä noiden pullevain poskien välissä. Tämän seikan mainitsen viimeiseksi, vaikka ensiksi sen katsoja huomasi.

Hänen puvustaan ei ollut paljon puhettakaan… mikäpäs sitä senlaisessa värissä. Päällään oli vaan lyhythihainen, avopäänteinen paita, polveen asti ulottuva hameenrepale… Ei muuta mitään ja tuskinpa tarvitsikaan.

— So, vieraat, päin pöytään, selin seinään! sanoi hän, kun mielestään oli saanut ruuan laitetuksi.

Kahta käskyä ei tarvittu.

Olipa siinä "ruokakultaa ja monttumia"! Komppania sotaväkeä olisi huoleti voinut pöytään käydä.

Siinä oli, paitse noita kolmea leipäkyörää, sievonen punkka voita, pytty suolasta, suurta lahnaa, kaukalo muikkuja, iso, savustettu sianlape, paistetut vasikan nivuset, kaksi viilipyttyä, iso tuoppi nuorta maitoa — kaikki maukasta ja hyvää. Tavallinen pärepuukko oli liha-astian vieressä, edessämme lautaset, linkkuveitsi kummallakin lautasella, linkkuveitsi, senlainen, tasakärkinen, joita laukkuryssät entiseen aikaan kauppailivat.

Ruoka-ajaksi pistäytyi emäntämme ulos.

Kun olimme lopettaneet kelpo ateriamme ja emäntämme alkanut kantaa hössytellä ruokia pöydältä, ilmestyi mies tuvan ovesta.

Se vasta oli näkemys!

Jos arvoisa emäntämme oli tanakka, lihava, punakka, hyllyvä, niin oli tämä hontelo, laiha, luinen, ihan luuranko, kaikin puolin emäntämme vastakohta. Hän oli tavan pitkä, polvet hieman koukussa, tukka takkuinen, kaiken karvanen, muoto joukea, pitkä, otsansa oli onteva, huomattavasti kovertunut sisäänpäin, silmät pienet ja tiirottavat, nokka kippura ja pieni, huulet ohuet ja tiivisti kiinni, leuka pitkä ja vahva, josta huoleti olisi puolet riittänyt emäntämme leuvan jatkoksi ja sittenkin olisi miehelle jäänyt tavallinen leuka. Muotonsa oli iholtaan väritön, likasen harmaa.

Tämän muotoinen oli mies, joka ilmestyi tuvan ovesta ja tuli suoraan meidän luoksemme.

— Terve! sanoi hän ja pisti kättä meille kummallekin ja istuutui rahille.

— Kuulkaapas, hyvät vieraat, kun teitä pirut pelkäävät, jatkoi hän siitä. Kun minä makasin tuolla ojassa ja odottelin piruja, niin ei niitä tänä iltana tullutkaan. Minä aattelin, että mikähän niillä nyt on, kun eivät tulekaan, vaikka muina iltoina hypätä luikkivat ylitseni, että parta viuhkaa… Sitten tulitte te, ja minä arvelin, että noita, noita kaite ne pelkäävät.

— Kyllä ne meitä ainakin pikkupirut pakenevat, sanoi toverini.

— Ne, näet, vainoovat minua, ett'en saa niiltä rauhaa näin illan kuhjussa muualla kuin ojassa, sinne eivät, näet, huomaa tulla. Öillä en saa niiltä maata muualla kuin pöydällä. Siihen eivät osaa, vaikka niitä tuvan täydeltä tulla pakkaa tupaan, selitti ukko hätäisesti, ikään kuin vavahdellen pelosta.

— Mitä piruja ne senlaiset ovat? kysyi toverini.

— Talon piruja, vastasi emäntämme karsinpenkiltä, johon hän taas oli asettunut, saatuaan ruuat korjuuseen.

— Tottapa ne lienevät talon piruja, arveli ukkikin.

Huolimatta piruista taikka muista, heitin minä kengät jalastani ja aloin kokoilla heiniä vuoteekseni.

Kun nainen karsinpenkiltä tämän huomasi, nousi hän sanaakaan puhumatta ja meni ja toi suuren syleyksen makuuvaatteita ja laittoi kaksi tilaa lattialle. Kokosi ensin heiniä kasaan, levitti niille karkean alusvaatteen, pani lakanan sen päälle, asetti päänalaset ja leväytti somasti koristellun peitteen molemmille vuoteille.

— Maatkaa tuossa, vieraat, jos piruilta saatte, sanoi hän sitten, meni ja asettui entiselle paikalleen karsinpenkille.

Ukki istua noljotti rahilla ja katseli naisen toimia.

— Ei, vieraat! Ei, hyvät vieraat, se sovi. Ette siinä rauhaa saa, sanoi hän, kun emäntämme oli tilat tehnyt, ja nousi katsomaan soveliaampaa paikkaa.

— Kyllä me siinä saatamme nukkua hyvinkin… Ei tänne pirut tule, ei ikinä enää, sanoi toverini vakavasti.

Minä heitin päältäni ja kävin tilalleni.

— Ettäkö pirujen kanssa liitossa nämät vieraat, arveli ukki, enemmän kuitenkin itsekseen.

— Emme liitossa, emmekä missään, sanoi toverini päättävästi, vaan pirut pelkäävät meitä… pelkäävät eivätkä uskalla tulla likimaillekaan.

— Pelkäävät eivätkäkö uskalla?

— Aivan niin. Ja ne pelkäävät jokaista kelpo työmiestä.

Ukki istui ja tirkisteli toverini vakaita kasvoja.

— Pelkäävätkö työm…? kysäsi hän.

— Pelkäävät! Työmiestä ne pelkäävät, ahkerata, mutta joutilasta, laiskaa vetelystä ne vainoovat ja pyytävät pauloihinsa, puhui toverini varmasti.

Ukki jäi sanattomaksi ja katseli naista, joka istui karsinpenkillä.

— Tuokaapa minulle raamattu tahi uusi testamentti, pyysi toverini.

Nainen lähti ja toi tanakan kirjan.

— Tämä on pyhä kirja, sanoi toverini, ottaen kirjan. Sitä, joka tätä kirjaa lukee, tekee ahkerasti työtä ja käypi kirkossa, sitä eivät pirut koskaan kiusaa, eivätkä vainoo, puhui toverini vakavasti hartaalla äänellä, asettaen raamatun pöydän nenälle.

Se oli tuonlainen vanha, vahva, puukantinen raamattu, vahvoilla messinkiheloilla varustetuilla hakasilla, jonkalaisia nähdään vielä siellä täällä maaseuduilla maassamme. Se oli "Turusa, Prändätty j.n.e., 1758", niinkuin ensi lehden alareunassa oli luettavana.

Ukki hieman hymähti toverini puhuessa ja näytti epäilevältä ja katseli karsinpenkillä istuvata naista, johon puhe näytti tehneen vaikutuksen.

Silloin toverini päätti antaa sanoilleen pontta ja voimaa. Hän otti veitsensä ja leikkasi ovenpieleen rivan kohdalle isonlaisen ristin. Sieppasi sitten ison tupakkihakkurin ja poukautti sillä kolme kertaa ristin kohdalle, että jymähti vanha honkanen seinä.

— Lyö, lyö! Lyö vielä! kivotti ukki.

— Ei tarvitse kuin kolmasti… kolmella naulalla oli Vapahtajakin lyöty ristinpuuhun, sanoi toveri hartaasti.

Se vaikutti: ukki vaikeni kokonaan.

— Olemme joutuneet mielipuolten joukkoon täksi yöksi, sanoi toverini ruotsiksi.

— Hulluin ja pirujen, mutta sama se, sanoin minä. Siunasin itseni ja nukuin heti, tapani mukaan.

Toverini sitä vastaan ei ollut saanut unta koko yönä. Hän oli valpastunut kokonaan, kun ukki ei ollut ruvennutkaan pöydälle, vaan hiipinyt hänen vuoteensa viereen heinille maata. Arvoisa emäntämme oli maannut karsinlattialla uunin edessä.

Aamulla varhain oli ukki noussut ja hiipinyt ulos tuvasta. Sitten oli noussut nainen ja mennyt ulos hänkin.

Kun minä heräsin, ei ollut tuvassa muita kuin toverini, joka tuskitteli vuoteellaan, ettei ollut saanut unta ja ihmetteli minua, joka voin nukkua missä tahansa.

Siihen annoin minä selitykseksi, että kun en minä ole ikinäni ennenkään unetonta yötä viettänyt, niin kuinka minä nyt olisin parin mielipuolen ja muutaman tusinan piruja antanut untani häiritä.

Samassa tuli emäntämme tupaan, kantaen kahvia vieraille. Hän oli kokonaan muuttunut ulkoasultaan sitten eilisen: oli peseytynyt, kammannut ja palmikoinut tukkansa, muuttanut toisen puvun, pyhävaatteet, että hän oli tosiaankin emännän näköinen.

— Missäs ukki on? kysyin minä saadakseni puheen ainetta.

— Työhönhän herrat sitä käskivät ja työssä se nyt on, ojanpohjuussa pellolla.

Hän jutteli nyt lempeästi sointuvalla äänellä, eikä tylysti ärähtelemällä, niin kuin illalla. Kertoi koko väen olevan sydänmaalla heinänteossa ja hänen ukin kanssa olevan vaan pihasalla kotimiehinä.

Väleen olimme valmiit taipaleelle ja kysyimme, mitä olimme velkaantuneet taloon.

— Enhän minä osaa siitä maksua ottaa, kun ei tässä ennenkään vierailta… Ikävätä vaan, ett'eivät isäntä ja emäntä olleet kotona, kyllä ne olisivat teitä vierainaan pitäneet. Nyt ovat herrat saaneet tyytyä siihen, mitä ovat saaneet.

Me vakuutimme hänelle että olimme täysin tyytyväiset, ett'emme parempata yösijaa olisi saaneet mistään.

Hän saatteli meidät veräjälle ja neuvoi tielle.

Ukkia emme tavanneet.

Päivä oli yhtä kuuma kuin eilinenkin, mutta roolit olivat meiltä vaihtuneet toverini kanssa. Hän se oli väsynyt ja tuskitteli ja etsi katvepaikkoja, minä olin virkeä, astuin edellä ja laulelin.

* * * * *

Sen erän perästä eivät olleet pirut käyneet tuossa talossa, eikä siinä ollut liioin ollut mielipuoliakaan.

Seuraavana talvena oli isäni kinkerimatkallaan tavannut tuon samaisen talon isännän ja kysässyt muun puheen lomassa, kuinka heidän mielipuolensa jaksoivat? Siihen oli isäntä kertonut heillä käyneen kummia herroja ja puhunut koko tapauksen. Siitä pitäin oli Lassi, hänen veljensä kokonaan muuttunut. Oli ruvennut käymään kirkossa, tutkimaan Jumalan sanaa ja ennen kaikkia tekemään ahkerasti työtä, johon hän ei ollut ennen ryhtynyt ollenkaan… oli ruvennut syömään hyvin ja nukkumaan vielä paremmin, oli lihonut ja nuortunut kokonaan, eikä piruista ole virkkanut halaistua sanaakaan. Samoin hänen sisarensa, Anna, meidän tuollinen emäntämme, oli tullut toiseksi ihmiseksi. Tekee työtä kaikkea, auttaa emäntää, on hiljainen ja nöyrä, mutta iloinen ja reipas, peseytyy joka aamu ja pukeutuu siististi, sillä eihän sitä tiedä milloin herroja tulee. Hän kertoo kaikille tapauksen ja kuinka häntä hävetti ja hävettää, kun muistaa minkälaisessa pukimessa oli herroille laittanut illallista ja tiloja.

Rahan kaavoja.

Sutela oli kuulu rikas talo ja näytti pulskalta maantielle.

Siellä seisoikin parasta kättä mies ja silmäili taloa, ikäänkuin ihmetellen sen muhkeutta. Sitten kääntyi hän kujalle ja pysähtyi portille, tähystellen tarkasti puolelle ja toiselle.

Siinä tuli tyttönen vastaan.

— Onko isäntä kotona? kysyi vieras, hyvän päivän tehtyänsä, nostaen hattuaan.

— Eikö tuo liene.

— Missä?

— Tuossa nitoo viikatetta pihalla.

Hän ei mennyt isännän luokse, vaan asteli suoraan tuvan portaille, tervehtien häntä hattuansa nostamalla.

Vieras oli pieni ja laiha ja musta. Tukka turjotti silmillä, jotka olivat pienet ja terävät kuin naskalit, valkuaiset punaset kuin soivan töyren. Yläpuoli muotoa oli leveä, poskipäät ulkonevat; alapuoli sitä vastaan kapeni kapenemistaan kunnekka loppui pitkään, terävään leukaan. Partaa ei ollut muuta kuin viikset kuin mustalaisella. Nokka oli ohut ja kevelä, jonka nenimmäinen näytti kilpailevan terävyydessä leuvan kanssa. Hyvästi oli hän puettu, siisti laukku kainalossa, ostokeppi kädessä.

Hän istuutui portaille ja pani tupakan… sikarin pisti tuleen.

Siihen saapui isäntäkin.

— Terve! sanoi tämä ja pisti kättä vieraalle, ruopasten toisella korvallistaan ja kysyi kuulumiset.

— Mistä tämä vieras on? alotti hän uudestaan hetken päästä.

— Kaukaa etelästä, aina Helsingistä asti.

— Vai Hele… Ettäkö sieltä asti!

— Jopa sieltä.

— Mitä sitä nyt täällä liikutaan?

— Ainahan niitä on asioita…

— Mitä te olette niinkuin viraltanne?

Vieras ei vastannut heti, vaan katseli salaperäisesti ympärilleen.

— Rahantekijä, sanoi hän sitten tuskin kuultavasti, kallistuen isännän puoleen.

— Soh! äänsi isäntä vähän hörästyneenä. Istua noljotti hetkisen, nousi sitten ja lähti. Hän meni sanomaan emännälle, että pannu on pantava poroon, että nyt on tullut senlaisia vieraita.

Sitten käski hän vieraan kamariin.

Sutela oli varakas, rikas mies, pitäjään pohatoita, jolla oli rahaa kotona ja kylässä. Monien talot olivat hänen arkussaan, yksin kirkkoherrakin oli hänelle velassa. Kaikissa kunnan asioissa kuului hänen äänensä. Kokouksissa hänen ei tarvinnut puhua muuta kuin ilmoittaa ajatuksensa, niin kyllä "ystävät" olivat samaa mieltä. Oman vävynsä oli hän jo kerran lähettänyt valtiopäiville ja tehnyt pojastaan kunnan luottamusmiehen. Hänen sanottiin keränneen tämän maailman hyvyyttä tavalla jos toisellakin. Kaikissa oli hän menestynyt. Muuten oli hän vanhankansan mies, karilas, joka ei hävennyt pieksusaappaita eikä sarkanuttua, vaikka olisi ollut maaherraan matka, joka ihmetteli kirkkoherraa, että sekin oli hänelle velkaa, vaikka sillä oli niin suuret tulot, joka kummasteli kauppiasta, "renginretkaleesta" arvoon kohonnutta, että se teki velkaa herrain ystävyyden ja seuran tähden, ja oli jo parilla kirjalla häneltäkin lainannut. Rahantekijäksi oli häntä kirkkoherra piloillaan sanonut ja sinä hän piti toimessaan itseänsä. Sen vuoksi se häntä hykäytti, kun äkkiä sai kuulla, että toinen on oikein viraltaan rahantekijä.

— Oikeinkohan tuo tekee tuota töikseen, arveli isäntä itsekseen. Sepäs olisi vasta se. Ainahan siinä on vaivaa ja hommaa ja huolta ja vastusta rahaa hankkiessa, jospa tuota nyt pääsisi kerrankaan oikein tekemällä tekemään. Olihan sitä aina kuullut puhuttavan rahantekijöistä, vaikka sitä ei ollutkaan saanut nähdä. Nyt se oli hänen nähtävissään, oli hänen omassa kamarissaan…

Isäntä pistäysi kamariin.

Vieras alkoi puheen.

— Tämä on tanakka talo.

— Onhan tätä tässä…

— Perittyäkö vai omaa hankkimata vai kumpaakin?

— Miten sen ottaa: olihan tässä jo isällä talonrähjää, mutta minun aikanani tämä on tälleen tullut.

— Sen voi arvata, teidät nähtyään…

Emäntä toi kahvia.

— Mistä sitä rahaa tehdään? kysyi isäntä, emännän mentyä.

— Kullastako vai hopeasta? jatkoi hän, kun ei vieras näyttänyt kysymystä hoksaavan.

— Paperista, isäntä hyvä, paperista ja ainoastaan paperista. Ei sitä kannata meikäläisten kullasta eikä hopeasta valaa, puhui vieras innolla ja otti pari seteliä laukustaan.

— Tämmöisiä niitä tehdään.

— Isäntä otti ja katseli seteleitä.

— Ihanhan nämä on kuin oikeata rahaa.

— Niinhän ne pitää ollakin… väärää ei saa tehdä. Tyhmyydestä sitä sakotetaan.

Isäntä istua tollotti ihmeissään, tarkastellen vuoroin vierasta, toisin kädessään olevia rahoja.

— Ettekö te minullekin…? Isäntä ei lopettanut kysymystään.

— Miksikäpäs en, jos niikseen tässä tulee. Sehän on minun elinkeinoni.

— Teillä kai on tarpeita.

— Ainakin tuhat kuutisen, mutta puuttuu tärkeimpiä.

— No?

— Rahankaavoja.

— Mitäh? Kaavoja? Rahankaavoja!

— Niin. Ettekö ymmärrä?

— En totta tosiaan.

— Minulla ei ole valmiita pankin seteleitä, joiden mukaan voisin tehdä, ja omat eivät siksi kelpaa.

— Tärväytyvätkö siinä kaavat?

— Eivät! Eivät mitenkään.

— Lieneehän noita talossa… Pitäisikö paljokin olla?

— Kaksi seteliä vaan sitä laatua, jota halutaan. Niitä syntyy näet, sukkelammin kahdella kaavalla, kun ei tarvitse kuin kerran painaa.

— Oikeinko ne painetaan?

— Kuinkas muuten ja täällä on paino laukussa.

Vieras otti laukustaan pienen, siron, rautasen painimen, tekoa senlaista, että viisisatanen levällään siihen hyvin sopi.

— Tällä ne painetaan, sanoi hän, antaen painimen isännän käteen.

Isäntä katseli ihmetellen konetta.

— Viisisataa voi kerralla painaa, kun vaan on kaavoja… voipi pieniäkin seteleitä.

— Suokaa anteeksi, mutta miksi ei omat tekemät voi kaavoiksi käydä? uteli isäntä.

— Siksi… siksi, että niihin on voinut tulla joku huomaamaton vika, joka uutta tehdessä isonisi ja pilaisi koko painoksen.

Selitys kelpasi isännälle.

— Kuinka kauvan kestää yksi painos?

— Jos tänään pannaan painoon, niin huomenna voitte jo nähdä, kuinka hyvää työtä tämä kone tekee.

Isäntä jätti koneen ja lähti huoneesta.

Vieras kierteli mustia viiksiään, vihelteli ja katseli ikkunasta, jonka edessä lainehti laaja ruisvainio.

Kohta palasi isäntä. Hän löi ylpeästi setelinipun pöytään.

— On niitä tässä kaavoja aluksi, mutta näitä ei ole kuin yksi, osottaen viisisatasta.

— Kyllä sekin kelpaa… painetaan kahdesti. Pienempiä onkin muuten helpompi tehdä ja käyttää.

— Saatanhan tässä, jatkoi vieras hetken päästä, niiden tekotavankin selittää. Kostutetaan rahaksi kelpaava paperi ja asetetaan setelien väliin niin, että toisesta on toinen, toisesta toinen puoli välistä paperia vastaan. Näiden päälle pannaan kuiva paperi ja ruuvataan painoon niin tiukkaan kuin voidaan. Kun paino jonkun ajan kuluttua avataan, on raha jo hahmossaan, ett'ei tarvitse muuta kuin hieman maalia pensselillä sipsiä. Kuivaa se sitten, purista kokoon ja pane kukkaroosi, niin et totta tosiaan tiedä sitä, sieltä otettuasi, ruunun myntistä erottaa.

Isäntä oli korvana kaikki vieraan selitystä tehdessä. Kun tämä oli setelit tarkastanut ja hyväksynyt, puristi hän ne painimeen oikiamaan, silenemään. Ja olihan siinä mitä oikoa: oli viisi paria viis- ja yhtä paljo kymmenmarkkasia, pari paria viidenkymmenen seteleitä, sama luku satasia ja yksi viissatanen.

Niiden oijetessa oli aikaa syödä päivällistä.

— Ja nyt, isäntä hyvä, nyt pyydän minä saada olla aivan rauhassa iltaan asti, saadakseni paperit painoon.

— Jopa niin, jopa niin… Väki lähti heinän korjuuseen alankoon, minä menen itsekin sinne.

— Illan suussa, tuolla kello 7 maissa, voipi isäntä tulla katsomaan; silloin ovat jo kaikki järjestyksessä. Yksi on vaan aina muistettava, hyvä isäntä, ja se on se, ett'ei kukaan saa vähintäkään tietää näistä meidän hommistamme täällä, muuten olemme hukassa.

— Tietty se, tietty se… Mutta en ehdi iltaan tänne. Paljo on heiniä hajallaan… paljo. Yöhön siellä menee, jopa yöhön.

— Silloin minä siis jo nukun herran rauhassa, kun olen matkasta väsynyt. Tulkaa sitten huomisaamuna tuossa seitsemän seutuun, niin silloin saan jo lukea käteenne valmista mynttiä.

Tyytyväisenä lähti isäntä, eikä vieraskaan tainnut tyytymättömäksi jäädä.

Lähes puoleen oli jo yö kääntynyt, ennenkuin päivän työt oli tehty, kaikki heinät kokoon saatu ja isäntä kotia joutunut; silloin ei ollut enää ietiä mennä vierasta tapaamaan.

Isännän hämmästys on helpompi käsittää kuin kertoa, kun hän ei aamusella päässyt millään keinoin kamariin, jossa vieras nukkui. Ovi oli lukittu sisästäpäin. Hän koputti kerran, toisen, kolmannen… Ei vastausta. Hän ryskytti, hän paukutti… kaikki turhaan. Hän lähti rakennuksen taakse, ikkunasta katsomaan. Kokoon oli hän tuskasta kutistua, sinne saavuttuaan. Ikkuna oli auki eikä miestä näkynyt huoneessa eikä missään. Isäntä nousi ikkunasta sisään ja etsi ja nuuski joka nurkan, mutta ei löytänyt mitään, ei rahoja eikä rahankaavoja. Hän katsahti ulos. Siinä oli jälet. Ruispeltoon oli tuo roisto ensin paennut ja sieltä sitten… Isäntä oli kuin puolihupsu: käveli ja puheli ja välimiten kiroili itsekseen.

— Ei voi asiata vallesmannillekaan ilmoittaa… ei voi. Eihän se varastanut rahoja, itsehän minä annoin… enkä saata rahanteostakaan puhua mitään… vielä tässä rahantekijäksi vanhoilla päivillään.

Ja sill'aikaa kun isäntä näin tuskissaan epäröiden valitteli, oli vieras jatkanut matkaansa, toivottavasti toisessa mielentilassa kuin vieraanvarainen isäntänsä, ja istui luultavasti parastaikaa toisen herkkäuskoisen saiturin luona ja järjesteli rahankaavoja.

Onnen turkki.

Se ei ollut mikään matka-, vaan ihan tavallinen kessuturkki. Vuorina siinä oli Suomen lampaan valkoista nahkaa, päällinen lampaanharmaata puolivillasta ja kaulus ja puuhkat kiherävillasta, mustanharmaata karitsaa. Sitä ei oltu tehty uljaan pääkaupunkimme keskiosissa, pääkatujen varrella, vaan syrjässä, Punavuorten takana.

Onnettomaan aikaan tuotiin uusi turkki omistajalleen. Hän oli samalla viikolla tullut ajurista talonomistajaksi ja se oli turkille ikävä käänne asiain menossa. Ei sen vuoksi, ettei talonomistaja turkkia tarvitse, vaan siitä syystä, että sen oli ajuri tekeille antanut. Isäntä puki turkin päälleen vaimonsa avustamana. Pitäähän joka asiassa olla läsnä hänen, joka miehen apulaiseksi luotu on.

— Joo, hyvä turkki! Kyllähän se Matti turkin tekee, arveli isäntä.

— Hyvähän tuo on, mutta mitä sillä nyt teet? kysyi vaimo, jota oli jo rouvaksi ruvettu kutsumaan.

— Kuinka niin? Käypihän tämä pihatoimissa.

— Missä piha…? Mitä toimia sinulla nyt on, kun olet päässyt talonomistajaksi?

— Yhtä ja toista.

— Mutta niissä ei kuljeta tuonlaisessa turkissa. Sinun täytyy saada "supiturkki".

— Ohhoh! Kovinpa sitä nyt mennään! Mihinkäs sitten tämä turkki?

— Se lahjoitetaan köyhille. Sinulla täytyy olla asemasi mukainen turkki. Ethän tuossa voi liikkua pankeissa etkä muissa herroissa. Puku nostaa luottamusta ja tuottaa arvoa. Minä lahjoitan tuon turkin pois, sitä et saa kertaakaan käyttää. Ostetaan uusi sinulle, arvosi mukainen…

Näin lasketteli rouva tarinata.

Mies ei virkkanut mitään, sillä hän huomasi vaimonsa olevan taas sillä päällä, että vastustaminen saisi matkaan vaan riitaa ja toraa, niinkuin ennenkin. Sen vuoksi ei hän virkkanut mitään, jonka vaimo tapansa mukaan käsitti myöntymiseksi, ja lahjoitti turkin pois.

Niin teki rouva.

Kun ajuri oli näin päässyt talonomistajaksi, niin mietiskeli hän usein tämän maailman menoa ja muisteli entisiä aikoja. Ja olipa hänellä mitä muistella. Niinpä hän, kun eräänä iltana poltteli sikaria loikoessaan sohvalla, heitti laajemman silmäyksen entiseen elämäänsä.

Ajatus on nopea. Se ei tarvitse paljoa aikaa kulkiessaan pitkiä ja monimutkaisia matkoja. Sieppaamme tämän lennosta, minkä ehdimme huomioon ottaa.

Hän oli syntynyt jossakin erämaan kulmauksessa Kajaanin tienoilla, pienoisen puron rannalla, jossa hänen isällänsä oli mylly. Olisihan se isä mylläriksi tahtonut, mutta eipä sitä pojasta tullut. Hän oli levoton luonteeltaan ja halusi tiedustella, oliko maailmaa vielä myllyn takana ja kuinka pitkältä. Isältänsä pyysi hän päästä jonnekin muualle jotakin oppimaan, mutta siihen ei tämä antanut suostumustansa. Se oli isän mielestä turhaa ja joutavata. Poika päätti lähteä omin nokkinsa. Eräänä päivänä poikkesi hän myllyn takaa sydänmaalle ja osautui kulkiessaan Kajaaniin. Isä ei tuosta suurin sureksinut, vaan arveli, että "kylläpähän routa porsaan kotia ajaa". Mutta eipäs ajanutkaan. Äiti suri sitä enemmän, itki ja etsi poikaansa jokajalta, kunnes löysi. Kovin oli ukko ällistynyt, kun oli saanut tietää että poikansa oli Kajaanissa suutarin opissa. Isä ei toimesta pitänyt, sillä suutarit eivät olleet sillä paikkakunnalla oikein maineessa siihen aikaan. Ne olivat juoppoja ja renttuja hänen mielestään. Ja siinä taisi isä olla aivan oikeassa, sillä eihän poikakaan ole monta päivää oikeata elämää suutaroimisella elänyt. Jospa se isä nyt eläisi, niin saisi hän kuulla minulta samat sanat, mutta vähän kovemmin, ja saisi se nähdä muutakin kuin suutarin elämätä, kun hänet tänne kutsuisin.

Vuosi kolmisen värjötteli hän Kajaanissa, suurimman osan suutarin opissa.

Kesäisin ei ole Kajaanista millekään suunnalle niin luonnollista, suurta ja vilkasliikkeistä väylää, kuin Pohjanmaan pääkaupunkiin, Ouluun, halki Oulunjärven, pitkin Oulunjokea, alas suuria, mahtavia koskia. Tätä oli hänenkin mielensä tehnyt koettaa jo parina kesänä, mutta ei saanut satuun. Seuraavana ei hän voinut enää halujansa hillitä, vaan lähti taipaleelle pitkässä, ropsassa tervaveneessä. Tämä matka oli iloisin ja viehättävin, mitä oli ikänänsä tehnyt, ja se aika ainoa koko hänen elämässään, joka muistamista ansaitsi. Sen vuoksi hän sitä usein muisteli alhaisemmassakin tilassa, kuin nykyinen, jolloin vasta oli oikein aikaa sitä ihaillen muistella. Siitä syystä oli tuo matka yksityisseikkojaan myöten selvänä hänen mielessään.

— Teen minä vielä kerran tuon matkan, tuumaili hän, teen totta tosiaan, jos tämä vaurastuminen alkaa tälleen mennä.

Oulussa avautui vasta uusi elämä, "suuren maailman elämä" hänen eteensä. Siellä jo tiesivät käsityöläisetkin, varsinkin suutarit, elää herroiksi. Siellä hän ensi kerran kuuli tuon suuta hivelevän sanan "toti" ja oppi sitä käyttämään ja laittamaan; siellä ne oli punssit ja monenlaiset viinit. Itsensäkin tunsi hän täällä jo miehemmäksi, kun ei tarvinnut enää oppiin pyrkiä, vaan miehenä työtä hakea. Sitä hän saikin kohta, kun asiansa ilmoitti ja rahaa oli, millä pitää hyvät härkijäiset tovereille.

Tästä lähtien alkoi tavallisesti himmetä isännän muisti, vain tahallaanko lienee muistoissaan loven elämänsä juoksuun jättänyt. Häntä ei tainnut huvittaa muistella, kuinka Oulussa tottui herraselämään, se on juopottelemaan ja irstaista elämää viettämään. Hän oli kaiketi unhottanut, kuinka hän lähti Pohjolasta pitkin meren rantaa etelään päin, kulkien milloin "apostolin hevosilla" rantatietä, milloin meritse kaupungista toiseen, niinkuin sen aikuinen sälli ainakin. Toista vuotta oli hän taivaltanut, kun joutui Helsinkiin. Ei hän sielläkään viihtynyt. Vaellushaluja oli karttunut, niitä täytyi tyydyttää.

Hän jatkoi matkaansa itään käsin ja saapui eräänä aamuna avaran Venäjän kuuluisaan pääkaupunkiin Pietariin. Siellä hän ryhtyi taas toimella työhön ja viipyi Pietarissa kokonaista kaksi vuotta. Mikä hänet sieltä pakotti lähtemään, sitä hän ei koskaan muistanut eikä mieleensäkään johtunut. Summa vaan, että hän eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi Helsinkiin ja päätti tosi toimella ruveta itse mestaroimaan. Tarkemmin asiata, aprikoituaan asettui hän Veaporiin. Toimella sai hän työhuoneen kuntoon, töitä karttui ja kaikki kävi hyvin. Siellä hän akottui, nai sievän punaposkisen palvelustytön.

Menestys seurasi miestä.

Äkkimenestys on harvoin hyväksi. Se pöyhistyttää miestä, saattaa itserakkaaksi, ylpeäksi.

Niin kävi tässäkin.

Mestari alkoi liikkua toverien seuroissa ja käyttää usein sanaa "minä"… "minä" kotonaankin.

Vaimo ei saanut lasta.

Mies alkoi kiertää kotiansa ja viivyskellä kaupungissa. Ja nuori vaimonsa, joka ei viihtynyt autiossa, tyhjässä, ikävässä kodissa, rupesi kuljeskelemaan tuttavissaan ja pistäysi usein heidän seurassaan iloisissa tansseissa. Se häiritsi aluksi heidän väliänsä, synnytti jöröyttä ja mielikarvautta, milloin yhteen sattuivat, sitten luulevaisuutta ja urkkimista.

Se rikkoi kokonaan heidän välinsä.

Mies alkoi ryypiskellä, vaimo tulla riitaiseksi. Lopuksi he eivät kärsineet toisiansa ollenkaan; riitaa jopa tappeluakin oli alati heidän välillänsä. Liike tietysti jäi alakynteen, kun ei siitä kukaan pitänyt oikeata huolta. Senlaisena jatkui elämä.

Mies joi ja hävitti kaikki.

Muutaman kuukauden päästä ei ollut kukoistavasta liikkeestä mitään jälellä. Mestari oli täydellinen renttu, joka ei mihinkään kyennyt eikä mitään koettanut, rötkyili vaan ja joi kun sai. Vaimonsa eleli pyykinpesulla ja muulla pienellä askareella…

Tätä muistaissaan nousi isäntä ylös. Asteli edestakaisin lattialla ja sytytti uuden sikarin. Sitten istuutui hän keinutuoliin.

Hänen mieleensä tuli eräs kesäinen sunnuntai-ilta, kuuma, helteinen ilta, jolloin hän loikoili Veaporissa muutaman penkereen reunalla repaleissa ja kengittä, kuinka päätä porotti, suuta kuivi ja koko ruumis vaati jotakin väkiainetta, mutta ei ollut mitään keinoa sitä saada. Hän oli käynyt tapaamassa vaimoansa, mutta se oli lähtenyt kaupunkiin; eikä se ollut niin varmaa sekään, että silläkään olisi mitään ollut. Siinä tuskissaan piehtaroidessa, juohtui hänen mieleensä sydänmaan puro ja mylly ja äiti ja isä ja kaikki… Hän itki ja voivotteli kuin pieni lapsi. Kavahti siitä pystyyn ja lähti kiirein askelin ikäänkuin paeten muistojaan.

Hän pyrki laivaan ja pääsi kaupunkiin. Siellä hän vielä töllisteli kadulla ja eperöi. Lähti vihdoin ja meni suoraan hihhulien seuraan, jossa tiesi monta tuttavatansa olevan.

Niihin oli hän tutustunut jo Oulussa. Siellä hän ei niitä tarpeesta etsinyt, vaan ilkeydestä. Oli niin hupaista mennä sunnuntai- ja lauvantai-iltoina niiden seuroihin ilkeilemään ja härnäämään. Nyt pakottivat muuttuneet asiain käänteet hänet sinne.

Hän tiesi hihhulien olevan avuliasta ja luotettavaa väkeä, ja että pahinkin renttu on heidän seurassaan kunnon mieheksi jälleen kohonnut.

Avoimin sylin otettiin hänet siellä vastaan, vaikka alussa arasti ja eperöiden, kun ei tietty tottako oli miehen tuuma vai leikkiä.

Kun hänelle näin alkoi uusi elämä, niin piti hänellä olla uusi toimikin, päästäkseen tyyten irtautumaan vanhasta elämästään. Hän rupesi ajuriksi. Tuttavainsa ja samanuskoisten avulla sai hän ensi aluksi yhden hevosen ja haki vaimonsa luokseen. Tämäkin oli miehensä mieliksi rupeavinaan hihhuliksi, vaikka hänen maailmallinen mielensä ei tahtonut koskaan siinä viihtyä.

Aluksi oli uusi elämä kovin vaikeata, mutta ystäväinsä tukemana ja omilla ankaroilla ponnistuksillaan sai hän viimein voiton. Hitaasti se kävi, mutta varmasti, niin että muutamien vuosien taistelun perästä oli hengellisesti ja ruumiillisesti voimistunut ja aineellisesti vaurastunut. Hänellä oli kuusi hevosta, joilla oli alinomaa työtä ja tointa; hyvä nimi oli hänellä toverien piirissä ja luottamusta kaikkialla.

Silloin alkoivat Helsingissä nuo hyvät ajat ja innokas rakennuspuuha, ajat, jotka yhtä nopeasti menivät, kuin olivat tulleetkin. Joka mies silloin kiihkeästi halusi tulla rikkaaksi, tahtoi päästä talonomistajaksi. Ja helpostihan se näytti käyvänkin, kun joka puolelta tarjottiin avuliasta kättä. Kaikki pankit ja muut rahalaitokset olivat anteliaita. Kilvan koettivat ne tyrkyttää rahaa jokaiselle, jonka vaan halutti ottaa. Oli kuin hurja kulkutauti, rahankiihko, olisi valloilleen päässyt ja saastuttanut kaikki, niin köyhät kuin rikkaat. Raha kasvatti ylellisyyttä ja kiihkoisa rakennusinto kohotti työmiesten palkat ennen kuulumattomiin. Rikas oli kuin kuningas ja työmies eli kuin herra. Jos oli joku järkevä mies joukossa, joka huomasi ja huomautti, mihin tuonlainen huimaus oli vievä, niin häntä naurettiin tahi pidettiin kerrassaan hassuna.

Muutamana päivänä ilmestyi ajurinkin luokse "akentti", jolla oli talo myytävänä, hyvä, uusi, vasta rakennettu talo, joka tuotti niin ja niin monta prosenttia ostohinnasta. Itse hän sitä alussa vastusteli, mutta akentti sai rouvan puolelleen ja — parin päivän perästä oli kauppa tehty… Minkäs vuoksi ajurin olisi pitänyt olla viisaampi muita.

Hän antoi rahat, mitä säästössä oli ja vekselillä otettiin parista pankista lisää. Kiinnityslaina sai jäädä entiselleen. Heti saivat he talon haltuunsa ja muuttivat suurella mielihyvällä siihen.

Isäntä sai vielä samalla viikolla uuden supiturkin, jonka eräs perheen ystävä oli Pietarista tuonut.

Nyt oli hän siis talonomistaja, herra talonomistaja.

Lyhyeen on leikki lysti.

Nuo hyvän elämän päivät eivät kestäneet kauvan. Ne muuttuivat niin äkkiä, ett'ei kukaan voinut sitä aavistaakaan, vielä vähemmin valmistautua sitä varten. Rahat hävisivät kuin siivellä pyyhkästen. Pankit ja rahalaitokset, joiden olisi pitänyt avuksi rientää, olivat tyhjät ja vaativat lainassa olevia rahojansa ankarasti takaisin. Rakennustoimi pysähtyi kerrassaan, eikä muitakaan töitä ollut. Työkansa, jota hyvät ajat ja valtava rakennuspuuha oli joukottain kaupunkiin kerännyt, joutui työttömäksi, puutteeseen, jopa hätäänkin. Samoin kävi talonomistajien. Vekselit olivat maksettavat, mutta rahaa ei ollut eikä saatu mistään. Talot alkoivat vaihtaa isäntiä: vararikko seurasi toistaan. Entiset isännät vetäytyivät entisiin toimiinsa ja lisäsivät työttömäin lukua.

Monet olivat hihhulien seurakunnassa lankeemukset. Useimmat niistä, jotka maallisten etujen tähden olivat seurakuntaan liittyneet, eivät voineet seisoa, vaan kääntyivät entiseen elämäänsä, ruveten juopottelemaan ja renttuamaan.

Vararikko oli tässä kerrotun isännänkin edessä.

— Hyvä Jumala! eikö apua ole enää mistään? huusi rouva.

— Ei! Ei mistään! sanoi isäntä tyynesti ja lähti viemään konkurssihakemusta raastupaan.

Kaikki myytiin heiltäkin irtain ja kiintein omaisuus. Siinä meni isännän supiturkkikin.

Isännäksi tultuaan oli hän myynyt hevosensa paitse yhtä. Sen sai hän pelastetuksi ystäväinsä kautta. Hän päätti jälleen ruveta ajuriksi. Rahat meni, mutta konsti jäi.

Oli talvi ja kylmä, mutta hänellä ei ollut turkkia. Narinkkaan lähti hän katselemaan, eikö juutalaiselta saisi senlaista.

Kaikkiahan niillä on.

Kun ajuri palasi, alkoi hänen vaimonsa aika tavalla itkeä.

Turkki oli sama, jonka vaimo oli lahjoittanut pois.

— Tämä on onnen turkki tämä, sanoi ajuri, tässä voin taas kaikki uudestaan alottaa.

Karsikko.

Itke lukija, itke kuin vihanta kaisla, valita kuin rannan vieno aalto kohtaloa nuoren immen, tapaturmaa miehen oivan.

* * * * *

Olin ongella ensi kertoja niillä tienoin maatamme. Olimme, vanha kellonsoittaja ja minä, asettuneet luodon reunaan Koivukaarteen suulle, koettaaksemme, olivatko ahvenet syönnissään.

Oli aamu varhainen, pirteä aamu. Yön viileä kosteus tuntui vielä ilmassa ja hienoa huurua henki Koivukaarteen perukka raittiiseen aamuilmaan. Tuulettaren päivätyö ei ollut vielä alkanut, jonka vuoksi luonto sai rauhassa kuvastella Murtoselän kirkkaassa pinnassa. Oli tyyni, niin tyven, ett'ei rannan ruoho heilahtanut eikä kirkas veden pinta vähintäkään röyheltynyt. Lintujen raikas aamulaulu kaikui viereiseltä Tuhannenniemeltä ja yksinäisen teiren kuherrus kuului Repohäikän puolelta. Oli nimittäin kevätkesä ja vanha sananlasku sanoo, että teiren soitimeen ja ahvenen kutuun ennättää hitaisempikin mies, joka merkitsee, että teiri kuhertaa ja ahven kutee pitkin kevättä ja pitkältä kesääkin.

Koetimme onkia.

Kala ei syönyt, ei nyässytkään.

Senlainen ilma ei ole onkimiehen.

Meillä oli kaikenlaista täkyä, herkkua, ahvenille tarjottavana, mutta mikään ei kelvannut. Koettelimme kastemadolla ja tavallisella onkilierolla, tarjosimme puuntoukkaa ja sontiaista, elävätä särkeä ja vehnätahasta — kaikkea yhtä turhaan. Kylläisiä olivat kalat tänä aamuna, ei mikään voinut ahvenen ruokahalua kiihottaa. Moni olisi tästä arvellut, että aina on kaloja vedessä, vaikk'ei aina apajalla, vaan niin ei ollut tällä kertaa asian laita. Apajalla niitä kyllä oli, sen näimme selvästi. Helposti nimittäin näki kirkkaassa vedessä pohjakiviä vasten kuinka siellä ahventa liikkui, liikkui isoa, liikkui pientä, sekä yksitellen että parittain ja parvissa. Selvään näimme, kuinka monikin kävi ongen luona täkyä tarkastamassa, moni tokasemassakin, mutta ei yksikään maistamassa. Oli aivan kuin olisivat onkimishommaamme leikkinä pitäneet. Milloin kiertelivät parvissa pyydyksiämme, milloin nykäsivät siimaa, ikäänkuin härnätäksen meitä, milloin taas painuivat pohjaan ja asettuivat kivien väliin, jossa eivät kuitenkaan kauvan yhdessä kohti pysyneet, sillä välin kun toisia, aika kyömyniskoja, uiskenteli vedenkalvossa niin että harja oli ylhäällä vedestä ja oikein väreili tyyni veden pinta menon voimasta.

Oli siinä elämätä vedessä.

Onkeen ei vaan saatu yhtään ainoata.

Päivä kulta kiersi keräänsä yhä korkeammalle ja lisäsi poltin-ainetta ahjoonsa, koskapahan kuumuus eneni sitä myöten kuin päivä yleni. Väsyttää alkoi ahventen elämä ja sietämättömäksi käydä päivän helle, kun ei viilentävä tuulikaan tuntunut ollenkaan jaksavan liikkeelle tänä päivänä.

— Lähtekäämme itse syömään, kosk'ei kalat syö, sanoi kellonsoittaja.

— Se kieltoa mikä minusta, vastasin minä.

Olimme aikoneet olla yökunnissa onkiretkellämme ja sen vuoksi oli meillä eväät mukana.

Laskimme rantaan ja nousimme maalle tuuhean männikön viileään poveen.

— Tässä on merkkipaikka, sanoi kellonsoittaja, kun olimme asettuneet sammaliselle rinteelle ja aloimme kapsehtia eväitä kontista.

— Missä?

— Tässäpä… Tuossa on karsikko puussa. Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin sanan karsikko. Minä vääntäysin katselemaan osotettua puuta, vaikk'en tiennyt, mikä karsikko oli, enkä kysymällä tahtonut tietämättömyyttäni ilmoittaa.

Puun kupeessa oli neliskulmainen roso ja sen keskellä vuosiluku 1839, muuta merkkiä ei näkynyt. Se oli tehty aikoinaan siten, että oli otettu kappale kuorta puusta ja siihen leikattu vuosiluku, vaikka paikka oli aikaa myöten muodostunut luonnollisen roson näköiseksi.

— Niitä tehtiin karsikolta entiseen aikaan ja tehdään vielä nytkin vainajain ja merkillisten tapausten muistoksi.

— Minkäs muistoksi tämä on tehty?

— Tähän rantaan hukkui kerran kaksi ihmistä, puhemies ja sulhanen, sanoi soittaja.

Uteliaisuuteni oli herännyt. En saanut oltua ennen kuin sain kellonsoittajan kertomaan tapauksen.

— Oli syksy karsikkoon merkittynä vuonna. Murtoselän levottomat laineet oli vanginnut syksyinen jää, kierä, sileä kuin lasi. Hevosella ei sitä vielä päästy kuin mataloista salmista, vaan jalkamiehen kesti jo huoletta kulkea. Sitten tuli suoja ilma, joka pani jäät vesille.

Sattui silloin lauvantaipäivä. Eräs nuori pari oli kirkolle tulossa kuulutuksiin itseänsä panettamaan. Morsian oli talontytär Haatalasta, nuori ja verevä, sulhanen tarmokas isäntä Vuonamon puolelta. Hänkin aivan nuori, vasta talon haltuunsa saanut. Nämä olivat päättäneet seuroineen kirkolla yhtyä. Morsian tulikin hevosella salmien poikki Pankasalon kautta kohta puolilta päivin, mutta sulhasta ja puhemiestä ei kuulunut. Heidän oli aikomus jättää hevosensa Ahokaarteesen ja tulla siitä selän yli jalkaisin. Mutta kun jää oli sileä ja liukas, niin päättivät he käyttää jääkoluja. Ne ovat kulkuneuvot, jotka tehdään jäästä siten, että otetaan kaksi tarpeenmukaista jääpalasta, hakataan niihin mukavat kolot, pannaan polvien alle ja työnnellään jalkain välistä jollakin sopivalla teräaseella, joko kirveen kasalla tahi sitä varten rautapiikillä varustetulla kepillä. Kierällä, sileällä jäällä on tällä tavoin kulku erinomaisen joutusata ja hupaistakin, ainakin mukavampaa kuin käveleminen liukkaalla jäällä. Tällaisilla kulkuneuvoilla olivat sulhanen ja puhemies varustautuneet Ahokaarteessa. Ja kun tuuli oli myötäinen ja jääkolut vesilivulta huilasivat hyvin, niin olivat he arvatenkin kulkeneet aika vauhtia pitkin Murtoselän kirkasta jäätä, jäätä, joka ei ollenkaan näyttänyt jäältä, vaan oli kuin rasvatyyni kesäisen järven pinta…

Nuori pari oli vieraineen päättänyt yhtyä meillä ja siitä jaloin käydä pappilassa. — Puhemiehen tavallinen kirkkokortteeri olikin meillä.

Morsiamen saavuttua vanhempineen ja muutamien sukulaistensa kanssa, kaivattiin kovasti sulhasta. Odotettiin ja ikävöitiin; häntä ja puhemiestä ei vaan kuulunut. Odoteltiin yhä, odoteltiin levottomasti. Morsian alkoi peljätä pahinta, käydä tuskaiseksi ja itkujaan keräillä. Minua alkoi säälittää hänen kohtalonsa ja päätin lähteä kuulustelemaan Ahokaarteesen. Tuo lähes viiden virstan pituinen taival kahakäteen ei ollut mikään matka luistinmiehelle senlaisella kelillä. Kun lausuin tämän aikeeni, näytti morsian rauhoittuvan. Sitasin siis luistimet jalkaani ja läksin. Siitä ei ollut kukaan vielä sinä syksynä kulkenut, vaan kun tunsin vedet ja tiesin karttaa virtapaikat, sujauttelin huoletta eteenpäin. Jää oli kirkas, että hirvitti. Pohja, kivet ja luodot näkyivät matalalla jään läpi ja joka potkasu oli kuin olisi luistin kiveen karahtanut, niin likellä näyttivät ne olevan. Laskin ensin pitkin rantaa Luotolahden suulle ja siitä kaartain Murtosaarta kohti yli selän matkani päähän. Ahokaarteessa sain kuulla, että kaivatut, sulhanen ja puhemies, olivat jo puolenpäivän seutuun lähteneet sieltä jääkoluilla ja aikoneet oijustaa Koivukaarteesen ja sieltä Kirkkovuoren yli kylään, ja olivat luultavasti jo saapuneet perille. Vilkasin Koivukaarta kohti, mutta kun ei mitään näkynyt siellä päin, lähdin asiata tarkemmin ajattelematta paluumatkalle. Harppailin väen takaa, ja kiihtynyt, myötäinen lounastuuli teki parastaan auttaessaan kulkuni nopeutta. Kaukaa jo näin kaksi naista jäällä kotirannassa. Arvasin niiden odottavan minua. Aika vonkaa lensin eteenpäin kuin hyvän sanoman saattaja ainakin ja olin kohta heidän luonaan.

Lyhyesti ilmoitin heille, kuinka asia oli, ja sanoin, että kaivatut ovat luultavasti tuossa paikassa täällä. Se ei näyttänyt morsianta tyydyttävän. Pitkät kyyneleet tippuivat hänen silmistään ja hätäisesti selitti hän veljelleen, että menisi kuulustelemaan kylältä.

Veli lähti ja isä lähti myöskin.

Mitään lohdutusta eivät hekään tuoneet. Kaivatulta ei ollut kukaan nähnyt. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä uudestaan etsimään ja sitä tietä, jota he olivat aikoneet kulkea.

Niin lähdimme, morsiamen isä ja veli ja minä; aseena oli meillä vaan kirves mieheen, ja mieli täynnä outoja aavistuksia.

Matkallamme Kirkkovuoren yli Koivukaarteelle emme tavanneet jälkeäkään heistä. Läksimme siitä Tuhannennientä kohti, tähystellen, katsellen sinne tänne pitkin jäätä, mutta mitään ei ollut näkyvissä, kuuluvissa. Lähestyessämme Koivukaarteen suuta, näimme mustan mytyn loitompana jäällä. Heti sävähti mieleeni, mikä surullinen onnettomuus oli tapahtunut. Tottapa aavistus lienee toisillekin samaa ilmoittanut, koskapa äänettöminä kiiruhtivat askeleitaan sitä kohti.

— Lakki jäällä! huudahti isä.

— Talvilakki, äänsi poika.

— Puhemiehen talvilakki, sanoin minä, lähemmäksi tultuamme.

Se oli sulasilmäkkeen vieressä, jonka Ahokaarteen puoleinen reuna oli lohennut ja jossa uiskenteli jääpalanen, jääkolu. Selvät oli merkit, mihin sulhanen ja puhemies olivat kadonneet.

Puhuja vaikeni ja tuijotti surullisesti eteensä.

— Siinä käypi kai jonkunlainen virta Kivisalmesta, jatkoi hän hetken päästä, tahi on siinä lähteensilmiä, ainakin se kohta jäätyy myöhemmin joka syksy kuin muu osa selkää ja sulaa keväällä aikasemmin. Niin oli tällöinkin. Se oli nähtävästi ollut jo riitassa, mutta lauhtunut ilma oli sen avannut jälleen. Ilmi sulaan olivat siis onnettomat huomaamattansa huilanneet. Sitä olikin vaikea huomata kun jää oli kirkas ja vetinen.

Kauhistuneina seisoimme sulan partaalla kykenemättä mihinkään toimeen.

Isäntä, morsiamen isä, tointui ensin. Hän esitti, että on heti tehtävä hara metsästä koettaaksemme saada ruumiit ylös.

Kääntyessämme maata kohti, näimme kaksi naista kiiruhtavan paikalle. Siinä tuli morsian vaimoni kanssa. Hän poloinen ei ollut saanut rauhaa, vaan oli vaatinut vaimoni mukaansa ja rientänyt perässämme. Sydäntä vihlaseva tuskan huuto ilmoitti, että hän oli tajunnut, mitä oli tapahtunut, ja väkisin kuin mielipuoli tahtoi hän syöksyä sulaan.

Veli sai ottaa sisaren haltuunsa ja me isännän kanssa lähdimme saamaan haraa maalta. Tuskin olimme puolitiessä sulasta rantaan, kun jään alla näimme ihmiskasvot aivan jäässä kiinni. Tarkemmin katsottuamme, tunsimme sulhasen muodon, ja vähän matkaa siitä oli puhemies, selkä jäätä vasten.

Haraa ei siis tarvittu. Varovasti hakkasimme reijän jäähän, että saimme esiin kummankin vainajan käden. Vaimoni sai pitää kumpaakin hihasta kiinni, ett'eivät pääsisi painumaan, sillä välin kun me väleen isonsimme avannon ja kohta olivat molemmat onnettomat jäällä. Sulhasella oli vielä lakki päässä ja keppi puristettuna kovasti käteen. Hänen kasvoillaan oli hymyilevä ilme ja hän näytti tukehtuneen heti. Puhemiehen kasvot olivat tuskan väänteessä ja hän oli elänyt enemmän aikaa, koskapa oli hakannut tuskissaan päällään jäätä niin että takaraivo oli puhjennut ja jää siltä kohti halkeillut.

Tuskallisesti valittaen vaipui morsian polvilleen sulhasensa viereen eikä meissä ollut hänen lohduttajaansa.

Nopeasti haki veli hevosen pappilasta, jolla ruumiit kuljetettiin kylään.

Henkiin heitä ei tietysti voitu enää saada, vaikka kuinka koeteltiin… He olivat vironneet siinä maassa, missä ei mikään väijyvä sula voi heitä enää hukuttaa.

Morsian oli nääntyä suruunsa. Pitkän aikaa väikkyi hän elämän ja kuoleman vaiheella, kunnes aika, kaikki korjaava aika, paransi hänenkin haavansa.

Tähän lopetti vanha kellonsoittaja.

Me istuimme kotvan aikaa ääneti. Silloin alkoi männikön latvasta kuulua kumajava, surunsekainen soitto. Tuulonen oli lähtenyt liikkeelle ja vihanta metsä alkanut ikuisen huminansa, joka tällä kertaa kuului kuin mieltä ylentävä hautausvirsi. Oli kuin muukin luonto olisi viehtynyt näistä muistoista. Kovettunut kivi tuntui heltyvän ja vuodattavan kyyneleitä, vihanta kaisla ääneensä itkevän ja rannan aalto valituksillaan yhtyvän yleiseen kaihoon.

Hetken perästä nousi vanha mies ja minä tein samoin, laskeusimme rantaan ja lähdimme vesille, emmekä kotvilleen hennonneet toistemme muistoja häiritä.

Kaksi onnellista.

— Tapasin heidät viime lauvantaina sähkön valossa uusissa halleissa Aleksanterin- ja Hakasalmenkatujen kulmassa, kertoi minulle eräs ystäväni eilen illalla.

Olin kävellyt muutamaan kertaan läpi nuo hallit ja silmäillyt niiden somuutta. Uutuus viehätti minua, niinkuin muitakin.

Parhaillaan olin kauppaa tekemässä viehättävimmän myyjättären kanssa, minkä silmäni halleissa huomasi, kun eräs nuori pari herätti huomiotani. Katseeni kiintyivät erittäinkin naiseen, joka kiekkui miehen kainalossa. Hänen pukunsa oli uusinta muotia. Päässään senlainen viehättävä, yksinkertainen hattu, kuin tänä syksynä käytetään, kepsi samoin nykyistä mallia, ilman joutavitta koristuksitta, hyvällä aistilla valittu, sekä tumma hame, väliämpi tavallista, miellyttävä.

Miestä, joka naista talutti, en huomannut ollenkaan.

— Koska nämä myymälät suljetaan näin lauvantaisin?

— Teidän luvallanne, hyvä herra, k:lo 10, vastasi myyjäneiti viehättävästi.

Käännyin pois, kun olin kaupat tehnyt. Samassa oli pariskunta kohdallani.

— Eikös se ole herra se ja se? kysyi nainen, kääntyen puoleeni.

— On… minä olen, mutta kuka se on, jonka huvittaa minua puhutella.

— Oh, ettekö tunne enää.

Samassa tunsin hänet… Kuka ei tuntisi entistä mielitiettyään ylioppilasajoilta. Hän oli kolmas, joka oli kylmennyt ja jättänyt minut lehellä soittamaan, viimeinen, jota olen kosinut ja jonka kanssa olen kihloissa ollut, vaikkapa vaan salakihloissa.

— Mikä sattumus, viehättävä rouva! huudahdin minä.

— Tosiaankin! Tässä on mieheni, saan luvan esittää.

— Terve! kuului miehen suusta kuin maan alta.

Astelimme edestakasin ja ihailimme uusia halleja ja puhelimme pääkaupungin nopeasta kasvamisesta.

— Olette varmaan ennenkin ollut Helsingissä, arvelin minä miehelle.

— Olen, mutta siitä on jo monta vuotta, vastasi hän kylmästi.

— No, mitä pidätte uudistuneesta pääkaupungistamme?

— Turmeluksen pesä koko kaupunki… turmeluksen pesä. Kaikki täällä on sitä uudenaikaista sivistystä, kevytmielistä viettelystä! Ei mitään elämän vakavuutta, jalompia pyrinnöitä. Olimme eilen sirkuksessa — joutavata, viheliäistä alusta loppuun, mutta Helsingin hienoa yleisöä ääriään myöten täynnä. Kävimme Kaivopuistossa Itaalialaisia kuulemassa. Mikä turhamaisuus rakennuksen komeudessa, ylellisyys nautinnoissa ja mässäämisissä, ja itse soitantokin niin ja näin!

— Mutta entäs teaatterit! Niissä ainakin on tarjona jalointa huvia, mitä saada voidaan.

— Eikös me mennä jonnekin kahvilaan, juomaan kuppi teetä? ehätti rouva sanomaan ennen kuin miehensä ennätti vastata.

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan eikä sitä näyttänyt olevan miehelläänkään.

Menimme miehen ehdotuksesta Löfströmin kahvilaan, jossa hän sanoi usein ennenkin käyneensä.

Rouva nakkausi mukavasti sohvaan ja mies istuutui sen toiseen päähän.

Minä asetuin tuolille vastapäätä heitä. Me puhelimme rouvan kanssa entisistä oloista ja tuttavista. Hän jutteli vilkkaasti, kiihtyi ja innostui, kun tuli niistä ja niistäkin kemuista puhe, siitä ja siitäkin isänmaallisesta juhlasta. Hänen tummat silmänsä säihkyivät, mehevät huulensa hymyilivät ja niiden välistä loisti valkoset hammasrivit niinkuin ennen ylioppilaistanssiaisissa.

Mies istui välinpitämättömänä, turjotti. Hän oli iso ja tanakka, hieman kyömyniska. Tukkansa oli vaalea, ohut ja keskeltä jakaisella, otsansa matala, kulmat oudon korkeat, silmissään, joiden väri oli kellervän sininen, oli jäykkä ja synkkä katse; nokkansa oli iso, säännötöin möhkäle, huulensa ohuet, joiden välistä näkyi rumat, huonosti hoidetut hampaat, leukansa oli leveä, pitkä ja lujatekoinen ja koko muodolla kelmeä, elämän kuluttama väri.

Rouva vilkastui yhä puhellessaan. Keskustelumme kääntyi nykyisiin huveihin, teaattereihin, kirjallisuuteen ja taiteeseen. Hänen arvostelunsa olivat asialliset, sukkeluutensa sattuvat. Keskustelunsa kävi keveästi ja luontevasti ja teeskentelemätön naurunsa pulppusi sydämmen pohjasta. Tuonlainen, aivan tuonlainen, oli hän silloin, tuona iltana, jolloin ilmoitimme tunteemme toisillemme. Minä ilostuin ja vilkastuin hänen mukanaan.

Mies vaan istua nurjotti tylyn-näköisenä, sanomatta suurin mitään.

— Miksi? Miksi hänen piti jättää minut ja ottaa tuo? arvelin itsekseni. Paremmin tuo olisi sopinut vanhaksipojaksi kuin minä?

Tuli pieni äänettömyys… Ajatteliko hänkin jotakin samanlaista.

— Te olette siis onnellinen, puhuin minä kiihtyneenä. Hän säpsähti, havahtui kuin unesta.

— Minä olen… me olemme onnelliset. Te näette tässä kaksi onnellista, sopersi hän ja tarttui miehensä käteen.

Tällöin levisi miehen kasvoille hymyilevä ilme, ison nokan pää hieman punastui ja hän avasi suunsa ja sanoi kuin ippo ihminen.

— Niin, kaksi onnellista.

Keskustelu ei sitten enää tahtonut oikein käydä, mitä minuun tuli, vaan rouva puheli sitä enemmän, oli iloinen ja viehkeä.

— Meidän täytyy viedä kirje postiin, sanoi mies äkkiä.

— Tee sinä se, armas Ernesto! Minä istun niin kauvan täällä, sanoi rouva sulavasti.

— Voimmehan mennä saman tien kotia.

— Ei, ei! Minä odotan täällä niin kauvan. Meillä — hän pani huomattavan painon meillä sanalle — on vielä paljo juteltavaa, muisteltavaa.

Yrmeänä lähti mies yksin.

Ja olihan meillä puhelemista, muistelemista. Ja rouva kertoi sitä paitse omista oloistaan. Heillä oli jossakin rautatienvarrella suurenlainen maatila, joka oli hyvässä kunnossa, olivat varakkaita ja voivat hyvin… Perillisiä heillä ei ollut, sen ilmoitti rouva kysymättäni. Ja nyt olivat tulleet Helsinkiin huvittelemaan ja miehensä oli ollut niin hyvä, rakastettava ja kohtelias. Kaikki, mitä hänellä oli päällään, oli uutta ja vasta Magasin du Nord'ista ostettu, kaikki…

— Tämä hattu ja tämä kepsi ja tämä… tämä — ja hän näytti hiukan taivaankaarenväristä alushamettaan. — Eikös nämä kaikki ole kauniita, hyvällä aistilla valituita ja sopivia… oikeinhan nämä kaunistavat minua, puhui rouva iloisesti viehättävällä tavallaan, ja nousi ja heitti kepsin olkapäälleen ja pyörähteli seinäpeilin edessä. — On, on! Ovat, ovat! huusin minä innoissani ja katselin ihastuksissani rouvaa.

Kohta oli hän taas entisellä paikallaan ja puhelu ja iloisuus kiihtyi ett'emme huomanneet ajan kultaisen kulusta sen kuin merkkiä.

— Mitä kello on? kysäsi hän äkkiä. Hyvä Jumala, puoli kymmenen, eikä mieheni ole vielä tullut! kuului rouvan suusta.

— Eikä miehenne… äänsin minä.

— Hän on mennyt yksin asuntoomme, tulematta ottamaan minua, huusi hän tuskaisena.

Nyt tuli rouvalle kiire. Oitis oli kepsi paikoillaan ja hattu päässä. Riensimme sitä kyytiä kadulle. Häthätää heitti hän minulle hyvästit, otti ajurin ja hävisi kohta illan hämärään…

Seuraavana aamuna, jolloin heidän piti lähteä, en malttanut olla menemättä asemalle.

— Ajatelkootpa siitä mitä hyvänsä, arvelin mennessäni.

Asemalla tapasin rouvan yksinään, surullisena, itku kurkussa. Hän selitti minulle, että miehensä oli matkustanut jo edellisenä iltana, asunnossaan käymättä. Kirjeessä oli hän vaan ilmoittanut lyhyesti vaimolleen, että hänen täytyi esiintulleista syistä matkustaa jo sinä iltana, mutta ei tahtovansa häiritä vaimoaan, joka näytti niin erinomaisen hyvin viihtyvän Helsingissä.

— Mikä hirveä ihminen, mikä julma aviomies, joka saattaa jättää vaimonsa tuolla tavoin, valitti rouva itkuissaan.

— Mutta kuinka senlainen on mahdollista? utelin minä.

— Hän on niin surkuteltavan mustasukkainen… Minä olen ihan onneton hänen kanssaan, puhui hän, kuivaillen kyyneleitään.

En minäkään osannut häntä suurin lohduttaa, vaikka jotakin ehkä siihen suuntaan koettelin. Hän itki ja meni vaunuihin ja juna lähti.

Mietteineni jäin minä asemalle.

Parin, kolmen päivän perästä sain kirjeen:

Hyvä herra!

Ne kyyneleet, joita toinen meistä vuodatti siellä Helsingin asemalla, ovat jo aikaa kuivuneet, sillä toinen on sovittanut ja saanut anteeksi suuren rikoksensa. Kiitos huvittavasta seurasta. Iloista olisi saada kerran tavata teitä täällä luonamme. Ettekö voi kiskoa itseänne hetkeksi irti hurmaavista Helsingin huveista ja tulla ystäviänne tervehtimään tänne maalle? Tätä toivoisi hartaasti

Kaksi onnellista.

Kirje ja sana "kaksi" oli samaa, tunnettua naisen käsialaa; "onnellista" sanan oli kirjoittanut joku toinen, hänen miehensä.

— Huomenna lähden sinne tervehtimään ystäviäni… lähden kuin lähdenkin.

Hänen puheensa.

Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni. Virtten hyminään heräsi isäntä.

Tehtaalla oli juhla, vietettiin isännän viidettäkymmenettä syntymäpäivää.

Sitä oli valmistettu pitkät aikaa niin isäntä- kuin työväenkin puolesta.

Isäntä, joka ei ollut mitenkään eikä milloinkaan välittömässä yhteydessä työväkensä kanssa, tahtoi saada niille pienen juhlallisuuden taas pitkästä ajasta ja olla itse kerrankaan mukana ja tutustua tarkemmin etevimpiin ja vanhimpiin työmiehiinsä. Hän ei ollut ylpeydestä eikä ylenkatseesta työmiestensä kanssa tekemisistä erillään, vaan luonteensa puolesta. Hän oli kylmä, yksinäisyyttä etsivä, joka ei näyttänyt pitävän mistään väliä, ei muista eikä muitten toimista, ei omista asioistaan ja kaikkein vähemmän omasta tehtaastaan. Harvoin hän kävi siellä ja silloinkin vaan ruokatunnin aikana ikäänkuin sattumalta. Käveli vinhasti keppi kädessä ympäri ja palasi asuntoonsa. Hänen ei ollut tapana puhutella työmiehiä eikä ketään aluskuntalaistaan. Hattuansa nostamalla vaan tervehti, kun jonkun tapasi; siinä kaikki.

Ja kuitenkin hän tunsi tarkemmin asiansa ja ymmärsi tehtaansa työt ja liikkeen paremmin, kuin kukaan muu ja johti kaikki.

Työväestään piti hän erityistä huolta. Niille oli rakennettu hyvät ja terveelliset asunnot tarpeellisen matkan päähän tehtaasta kauniille, miellyttävälle paikalle, oli laitettu koulu ja kirkko ja perustettu eläkerahasto. Ja sitä mukaa kohdeltiin muutenkin kaikkia aluskuntalaisia. Ei tietty, että ketään oli erotettu tehtaan työstä minkään virheen tähden.

Työkansa oli tyytyväinen ja kiitollinen ja nyt, kun isännän viideskymmenes syntymäpäivä oli tulossa, tahtoi se sitä juhlallisesti viettää ja siten jollakin kiitollisuuttaan osottaa.

Monta päivää ennen alkoivat he salaa valmistaa köynnöksiä ja kiehkuroita koristamista varten ja kävivät metsässä valitsemassa ja merkitsemässä puut, että sitten äkkiä saadaan, kun tarvitaan. Naiset olivat näissä töissä toimellisemmat kuin miehet, sillä hehän ne kaikki seppeleet, kiehkurat ja köynnökset sitoivat, kun miehet vaan aineen hankkivat. Sen puolesta oli siis kaikki hyvin.

Puhujasta vaan oli puute, juhlapuhujasta.

Vuosi sitten oli tehtaalle tullut uusi työnjohtaja, kun entinen oli matkustanut Tuonen mustaan maahan. Työnjohtajaksiko vai miksi, sitä eivät jääneet udelleet. Niin oli mennyt hänkin, tuo vanha rakastettu johtaja, kaiken maailman tietä, ja tuskin muisto oli miehestä enää jälellä, ja uusi tuntematon tullut sijaan.

Alussa ei uusi tulokas miellyttänyt ketään, vaan kohta hurmasi hän kaikki. Hän oli outo, kiinteä muodoltaan ensi näkemältä. Se siinä oli outoa, että hän oli aina eteenpäin kallellaan koko mies. Vartalo kumara, kaula, joka oli pitkä kuin amerikkalaisen, oli koukistunut eteenpäin, leuka oli kapea ja pitkä, eteenpäin, etumaisena oli kuitenkin miehen nokka, joka oli tavallista isompi, terävä ja litteä, niinkuin koko muotokin oli oudon latuskainen. Poikkeuksen tästä miehen yleisestä eteenpäinolosta teki vaan valtava otsa, joka oli tavallista enemmän taaksepäin kalteva. Silmänsä olivat tosiaankin kuin "kaksi kultaista käkeä, jotka yli orren tappelivat", kellertävät, pienet, kiehuvat, joitten teräset näyttivät kääntyvän kuin koneella, niin varmasti ja tarkoin määrättyyn suuntaan. Kun hänellä oli vielä tapana astua hyvin vinhasti sivuilleen vilkumatta, niin näytti hän tosiaankin oudolta tuossa tuimassa menossa, jossa nokka etumaisena ikäänkuin halkasi ilmaa, sitten seurasi pää, sitten yläosa vartalosta ja viimmeisenä muu osa. Ja koko tätä laitosta puski voimakkaasti eteenpäin heikonlainen jalkarakennus, jalkaterät olivat sentään senlaiset, ett'ei lumikenkiä olisi tarvinnut pehmeässäkään nietoksessa… tuli niillä arpi hankeen.

Mutta rakenteessa ei ole miehen arvo.

Yhtä miellyttävä oli mies sisällisesti kuin ulkonaisesti outo. Hän oli iloinen ja leikkisä, luonnollinen ja hilpeä, kohtelias ja ystävällinen kaikille. Jokaiselle oli hänellä aina ja joka tilassa sopiva, miellyttävä sana annettavana, tapasipa hänet milloin ja missä hyvänsä. Hän oli aina tyytyväinen, itse tyytyväisyys: yhtä tyytyväinen illoilla kuin aamuisin, yhtä tyytyväinen syömään ruvetessaan kuin syötyäänkin. Ei kukaan ollut vuoden kuluessa nähnyt hänen kiihtyvän, vielä vähemmin suuttuvan tahi kiivastuvan. Ja työt kävivät tehtaalla paremmin entistään, vaikka työnjohtaja ei pitänyt suurta ääntä, ei kiroillut eikä kiljunut. Hänen tullessaan tehtaalle kammoksuivat häntä kaikki, muutaman viikon päästä ei kukaan, päinvastoin sukelsi hän kaikkien suosioon. Kaikki hänestä pitivät, niin miehet kuin naiset, niin aikaiset kuin lapset, niin vanhat kuin nuoret.

Tämmöinen oli työnjohtaja.

Luonnollista oli siis, että häntä yleisesti työväen kesken tuumattiin juhlapuhujaksi.

Pari miehistä meni asiata esittämään.

— Ei, hyvät miehet, ei se sovi. Minä olen nuorin mies täällä, joka en tunne oloja vielä enkä mitään. Puhe on vanhimman pidettävä, sen, joka enimmän aikaa on tehtaalla ollut. Kyllä minä saatan auttaa puhetta valmistettaessa ja ohjata lausumisessa, mutta kunnioitetun isäntämme arvo vaatii, että tehtaan vanhin työmies tunteemme tulkitsee…

Näin puhui hän ja niin sitä sovittiin.

Hän kirjoitti puheen ja tehtaan vanhin opetteli puhumaan, lausumaan työnjohtajan mieltä myöten.

Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni.

Virtten hyminään heräsi isäntä.

Hän hyppäsi ylös ja kurkisti ikkunasta. Tehtaan laulajat ja soittokunta sekä taaja joukko juhlapukuisia työmiehiä seisoi ikkunan edessä.

Siepattuansa yönutun päällensä, poisti hän verhot ja avasi ikkunan.

Voimakas eläköön-huuto kaikui raikkaasti ulkoa.

— Minä kiitän teitä, rakkaat työmiehen!! Minä kiitän sydämestäni teitä kaikkia! Tänä iltana tavataan, sanoi isäntä liikutettuna.

Iloinen laulu kajahti vastaan ja sen loputtua taas valtava eläköön-huuto.

Soittokunta asettui etunenään ja reippaan marssin soidessa lähti kansajoukko liikkeelle asunnoitansa kohti.

Isäntä seisoi liikutettuna ikkunassa ja mietteissään katseli poistuvata kansaa ja avaroita tiluksiaan ja kuinka kaikki oli somisteltu ja koristeltu yhtenä yönä: oli kuin taikavoima olisi yön-aikana hänen tiluksensa lumonnut. Ei ollut sitä seinää eikä pylvästä, johon ei ollut köynnöksiä kasvanut, ei aitaa eikä seivästä, jota ei oltu kukitettu, seppelöity ja liputettu. Juhlakenttä oli kasvavilla puilla ympäröitty, varustettu komealla kunniaportilla ja puhelavalla, ja keskeltä kenttää kohosi pitkän pitkä juhlariuku, joka oli kukilla, kiemurtelevilla köynnöksillä, lipuilla ja ilmassa häilyvillä vanteilla kaunistettu…

Isäntä seisoi kauvan mietteissään ja katseli kaunista ympäristöä.

Kello neljältä alkoi varsinainen juhla ulkona kentällä.

Kansaa oli kokoontunut äärettömästi, ei ainoastaan tehtaalta, vaan paikkakunnan herrasväkeä ja rahvasta taajoista lähikylistä.

Juhlakulussa saattoi soittokunta isäntää perheineen ja kutsuttuine vieraineen juhlapaikalle, jossa kunniaportilla otti heidät vastaan laulukunta virren värssyllä.

Sitten kokoonnuttiin puhelavan ympärille. Tässä veisattiin alkajaisiksi virsi ja tehtaan pastori piti pienen hartaushuokauksen sille Herralle, jolta kaikki hyvä anto tulee, ja kiitti Häntä että oli antanut onnellisesti valjeta tämän päivän, joka oli patroonin viideskymmenes syntymäpäivä ja teroitti työkansan mieliin kiitollisuutta Jumalata kohtaan, joka heille oli senlaisen isännän antanut, kiitollisuuttaan isäntäänsä kohtaan, joka heistä on senlaista huolta pitänyt ja tämän kaiken heille vaikuttanut. Sitten veisattiin taas virsi, johon koko yleisö innolla yhtyi.

Näin oli pastori tahtonut, eikä tietysti isännälläkään ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli niitä miehiä, jotka täysin tietävät, että jos ei Herra huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat, että kaikki ihmiselliset pyrinnöt ilman Hänen avuttansa turhaan raukeevat.

Sen perästä julisti tehtaan insinööri juhlan avatuksi, ja leikit ja kisailut alkoivat.

Ohjelmaan kuului vielä esitelmä "työväen oloista Amerikassa", jonka mainittu insinööri piti sujuvasti ja huvittavasti.

Taas kaikui alkusoitto, pitkään ja kutsuvasti.

Kansa riensi kokoon. Puhelavalle ilmestyi vanhan miehen tutut kasvot.

Hän katseli levollisesti kertyvää kansaa ja alkoi:

Korkeasti kunnioitettu isäntämme, hra patrooni!

Lukuisa työväkenne tahtoo Teille tällä hetkellä minun kauttani toivottaa onnea ja menestystä ja kantaa hartaimmat, sydämellisimmät kiitoksensa siitä hellästä isällisestä huolenpidosta, jolla Te aina olette työmiehiänne holhoneet ja heidän parastansa valvoneet. Me vanhemmat tällä tehtaalla, jotka olemme tässä aina tehtaan syntymisestä asti työkennelleet, jotka olemme ikäänkuin kiinni kasvaneet tähän suureen yritykseen, me tiedämme, me tunnemme, kuinka tämä tehdas on syntynyt nerokkaalla toimellanne, kuinka tämä on tälle kannalle kehittynyt Teidän tarmokkaalla, viisaalla johdollanne, me tiedämme kuinka rehellisesti, vilpittömästi Te olette menetelleet kaikkia kohtaan. Ei mitään vääryyttä, ei mitään petosta ketään kohtaan, suoruus, rehellisyys, se on aina ollut Teidän tunnussananne, niin, minä sanon sen suoraan, huudan kaikille tuulille. Te olette täysin tunteneet kansamme perussävelen, elämän ydin-ohjeen: "Rehellisyys maan perii", ja toimineet sen mukaan. Mitä sitten tulee meihin työmiehiin, Teidän aluskuntalaisiinne, niin meidän kiitollisuuttamme Teitä kohtaan ei voi sanoin selittää, niinkuin ei Teidänkään hyviä töitänne meitä kohtaan voi kukaan luetella. Tuo taaja, hyvinvoipa, juhlapukuinen kansajoukko, joka tässä ympärillänne seisoo, on paras todistus teidän huolenpidostanne, niinkuin heidän tyytyväinen ja iloinen mielensä, kiitollisuudesta paisuvat rintansa ja tällä juhlahetkellä kyyneleissä kylpevät silmänsä ovat paras todistus siitä, että tässä tehtaassa on isännän ja työväen keskinäinen väli ja suhde senlainen, kuin sen ollakin pitää ja aina ja joka paikassa olla pitäisi. Kunnioitettu isäntämme! Te olette kelpo tavalla näyttäneet kaikille ajoille ja ijille, että tuo Suomen kansan sananlasku: rehellisyys maan perii, on horjumaton totuus, että se on rehellisyys, suoruus, vilpitön oikeudentunto yhdessä tarmokkaan työn ja viisaan menettelyn kanssa, joka tässä maailmassa tosimenestyksen, tosi-onnen, arvon ja siunauksen tuottaa. Antakoon korkein isämme, taivaan ja maan ja meidän kaikkien suuri Luoja Teille monen monta terveyden ja voiman vuotta yhä jatkuvalla menestyksellä toimia ja työskennellä oman perheenne, lukuisan aluskuntanne ja koko kansamme, armaan isänmaamme onneksi ja siunaukseksi! Toverit, veljet! Ja Te arvoisat vieraat! Kohottakaamme raikuva eläköön-huuto kunnioitetun isäntämme ja hänen perheensä kunniaksi ja onneksi! Eläköön!

— Eläköön!

Voimakkaasti oli puhunut vanha mies. Valtava kuin ukkosen jyrinä vyöryi eläköön-huuto kautta juhlakentän: kautta tehtaan rakennusten, kunnes se vähitellen vaipui mustan metsän hiljaiseen poveen.

Isäntä oli syvästi liikutettu. Hän ei kyennyt puhumaan vähään aikaan, tuskin kiitti ystäväin onnitteluista.

Hetken päästä ilmestyi hän puhelavalle, liikutettuna, kalpeana.

— "Velvollisuuteni olisi", alkoi hän värähtelevällä äänellä, "kiittää niistä ystävällisistä, opettavista sanoista ja onnitteluista, jotka tässä minulle on lausuttu, mutta siihen tuskin kykenen. Kaikki me tiedämme, että ihminen on erehtyväinen, mutta että ihmisen myöskin on erehdyksensä korjattava. Ja kun hän sen tekee, niin… niin… niin…"

Enempätä ei hän saanut sanotuksi. Kalpeana seisoi vaan ja tuijotti eteensä.

Syntyi pitkä, kiusallinen paussi.

Vaimonsa koetti antaa merkkiä, insinööri huomauttaa, mutta niitä hän ei huomannut, ei tajunnut.

Kylmänä, jäykkänä kuin patsas seisoi hän siinä, värähtämättä, silmäänsä räpäyttämättä.

Hän eli menneitten muistoissa.

Hänen eteensä avautui koko mennyt, eletty elämänsä: lapsuus, nuoruus, miehuus.

Hän näki entisen, iloisen lapsuutensa kodin. Hän muisti ne kultaiset neuvot, joita armas äiti-vainaja oli antanut; muisti koulun, opettajat ja niiden hyvät ohjeet; muisti nuoruutensa onnelliset päivät. Hän kauhistui sitä rahanhimon kirottua käärmettä, joka hänen mieheksi saapuessaan oli alkanut hänen sisuansa jäytää. Muisti hyvin kuinka äidin kuolema, siitä seurannut katkera suru ja tuska oli hetkeksi sulkenut jäytävän madon ahnaan kidan, ja kuinka se sitten sitä nälkäisempänä oli alkanut taas pureskella hänen sydämmensä juurustimia; kuinka se häntä ajoi toisesta yrityksestä toiseen, huonosta keinottelusta pahempaan, kuinka hän oli koettanut kirjurina, puotipalvelijana, tukin-uittajana, kauppiaana, tukkisaksana; kuinka hän tässä oli tavannut mainion kosken sahalaitosta varten. Silloin oli se kunnollisen maanviljelijän hallussa. Hän oli sortua maahan, kun muisti, kuinka väärillä kaupoilla sai itselleen kymmenkunnalla tuhannella markalla maatilan, jonka arvo oli määräämätön; kuinka hän käyttäen hyväksensä miehen hädän-alaista tilaa teki valekaupat; kuinka hän sitten, kun kauppakirjat olivat saaneet lain voiman, ajoi armotta miehen perheineen pois talosta… Mies oli syöksynyt epätoivoissaan koskeen. Hän tunsi valuvan niskaansa kaikki ne runsaat, kuumat kyyneleet, joita vaimo oli polvillaan hänen edessään vuodattanut, mutta niine hyvineen saanut mennä matkaansa ja kuollut surusta kohta sen perästä. Kaksi lapsista oli mennyt samaa tietä hoidon puutteessa. Koko perheestä ei ollut jälellä muuta kuin yksi tyttö, joka vieraan palveluksessa ansaitsi kovalla työllä niukan leipänsä…

Patroonista tuntui kaikki tämä raskaalta, painavalta, niinkuin hänen päällensä olisi sälytetty koko tuo suuri tila kaikkine rakennuksineen, sanoineen, konepajoineen, lisätty siihen miehen kuolema, kerätty vaimon kaikki kyyneleet ja lasten kurjuus… kaikki, kaikki. Mutta kukapa tässä yleisön edessä lannistuisi, sortuisi, luhistuisi alas, maahan… Ei! Ei koskaan…

Tuskallisessa äänettömyydessä, henkeänsä pidättäen, seisoi yleisö kuin ukkosen lyömänä ja katseli patroonia, joka ei hievahtanut paikaltaan, ei ääntänyt, ei pieninkään piirre hänen kasvoissaan liikahtanut… Jäykkänä, kylmänä, tylynä seisoi hän siinä.

Ei kukaan liikahtanut, ei hengähtänyt… ei tuuli eikä ihmiset.

Koski yksin, aina levoton koski, joka entisen isännän oli epätoivosta pelastanut, tuskat lieventänyt, yksinkertaiset erhetykset peittänyt, se yksin ei hämmästynyt, ei hiljentänyt kulkunsa huimaavata nopeutta, ei hillinnyt kolkkoa pauhuansa. Tällöin se tuntui vielä uhkaavammalta, vielä raivokkaammalta. Oli kuin olisi se tahtonut riuhtoa itsensä irti, repiä kaikki mukaansa, tuntui kuin olisi se huutanut tuhansin äänin: heittäkää tänne kaikki tuskat, upottakaa kaikki rikokset ja saastat! Minä en nöyrry, en masennu sittenkään… En, en, en! En, en, en!

Hetki oli tuskallinen, pitkä odottavalle yleisölle, ijankaikkinen, vaikk'ei se itsessään pitkä ollut, moniminuuttinen.

Pastori ilmestyi puhujalavalle.

— Te voitte pahoin, hra patrooni, sanoi hän ja laski kätensä isännän olkapäälle.

— "Niin, niin… Kun hän sen tekee, niin häntä ei tuomita", sanoi patrooni viimmein ja laskeusi pastorin turvaamana puhelavalta. — Perheensä ja omaistensa saattamana kulki hän sitten sanaakaan lausumatta asuntoonsa.

Näin keskeytyi juhla ja kansa hajosi hiljaisesti kentältä, kummeksien, että mikähän äkillinen kouristus mahtoi isäntää kohdata.

— Mikä mahtoi patroonille tulla? kysyi vanhus, joka oli puheen pitänyt.

— Se, mitä tarkotettiin, vastasi työnjohtaja.

— Lieneekö hän vaarallisestikin kipeänä?

— Ei kaikki taudit ole kuolemaksi, jotkut ovat elämäksikin, sanoi työnjohtaja vakavasti.

Jonkun ajan päästä oli isäntä ruumiillisesti ennallaan, henkisesti kokonaan muuttunut.

Eräänä aamuna ilmestyi hän tehtaalle iloisena ja terveenä. Kävi ensin uutta paperitehtaan rakennusta tarkastamassa, tervehti ystävällisesti, puhutteli muutamia työmiehiä leikillisesti ja meni sitten sahalle.

Tällaista ei tietty koskaan ennen tapahtuneen.

Sahalla tapasi hän työnjohtajan.

— Oliko se hänen puheensa tuo tuonnoinen? kysyi hän sävyisästi tältä.

— Kuinka niin?

— Se ei ollut minusta tavallisen työmiehen tekemä…

— Pyynnöstä sen minä kirjoitin.

— Kiitos! sanoi patrooni ja ojensi kättä työnjohtajalle.

Uusi elämä alkoi tehtaalla.

Isäntä liikkui itse jokajalla, milloin vaan aikaa oli, puheli työmiesten kanssa ja lasketteli leikkipuheita, milloin soveltui. Kävi usein työväen asunnoilla miesten poissa ollessa tervehtimässä perheitä, tarkastamassa elämätä ja tutkimassa tarpeita ja puutteita. Usein nähtiin hänet tuon samaisen työnjohtajan kanssa kulkevan työpaikalta toiselle, kyselevän ja neuvottelevan hänen kuin parhaimman ystävän kanssa.

Kaikki ihmettelivät uusia oloja ja suurta muutosta, joka isännässä oli tapahtunut, mutta kukaan ei kyennyt arvoitusta selittämään.

Tehdaslaitosten alapuolella jonkun matkan päässä oli vielä tuo vanha talo, jossa entinen omistaja oli perheineen asunut. Sitä sanottiin Vanhaksi pihaksi ja siinä asui vaan jokunen konttoorikirjuri.

Ne saivat nyt sijansa tehtaalla ja Vanhaa pihaa ruvettiin asettamaan uuteen kuntoon. Kaikki paikat siinä korjattiin ja uudistettiin sekä asuinhuoneet että ulkosuojat ja piha. Ja pulska lappuaita pantiin erottamaan Vanhan pihan tiluksia tehtaasta.

Kun talo oli kunnossa, toimitettiin siihen karjaa ja juhtia, se mikä katsottiin talossa tarvittavan, sekä maanviljelys- ja talouskaluja samoin-ikään.

Kaikki luulivat, että patrooni laittaa kaiken tuon itseänsä varten, että hän aikoo yrittää maanviljelyksenkin alalla entistä enemmän.

Niin luulivat ihmiset.

Kun talo oli kaikin puolin täydellisessä kunnossa, lähetti patrooni hakemaan entisen isännän ainoata tytärtä, joka näistä toimista tietämättä työskenteli palveluspaikassaan. Työnjohtajan täytyi hakemaan lähteä ja tuoda tyttö joka tapauksessa tullessaan.

Suorittihan hän tehtävän senkin.

Mitä sinä päivänä puhuttiin ja keskusteltiin patroonin ja tyttären välillä, ei ole kenenkään tietoon tullut, mutta hyvin liikutettuna oli patrooni palannut ja sanonut työnjohtajalle, että nyt on entinen erehdys osaksi korjattu.

Näin tuli uusi emäntä Vanhaan pihaan, johon kuului puolet entisen suuren tilan laajoista maista.

Vuoden päästä oli siinä uusi isäntäkin ja se ei ollut kukaan muu kuin tuo samainen työnjohtaja, joka kuitenkin pysyi edelleenkin tehtaan toimissa, sillä patrooni ei tahtonut hänestä missään tapauksessa luopua, ja hän hoitikin yhtä taitavasti tehtävät molemmat.

Ajan oloon tuli hänestä tehtaan osakas, patroonin oikea käsi, veli ja ystävä.

Siunaus seurasi heitä ja patrooni usein muisteli hänen puheensa ihmeellistä vaikutusta ja seurauksia…

He ovat nyt jo aikoja päiviä hekin olleet sen tuomarin edessä, joka kultavaa'alla punnitsee, missä mielessä olet työsi tehnyt ja kutsumuksesi täyttänyt.

Enkeli ja piru.

Mies kulki katua, työmies, ja vaikeroi:

— Tämä on kuitenkin merkillistä tämä köyhän elämä! Tee työtä, tee hengen edestä, tuskin saat mitä elämiseksesi tarvitset… ryypystä ei puhettakaan. Jos sen otat, olet juoppo. Sanotaan: rupea raittiiksi, raittiusseuraan, elä säännöllisesti. Niinpä niin. Hyvä on rikkaan olla raitis ja säännöllinen, saattaa juoda mitä tahtoo, ja syödä mitä haluttaa… siten saattaa olla säännöllinen. Toista on täällä köyhän. Hänen täytyy syödä mitä saapi, ravitsipa se taikka ei, kunhan vaan täyttää vatsan; juoda mitä anniskelut tarjoovat. Niin anniskelut, nuo kapakat, jotka hyvät ihmiset ovat perustaneet juoppouden hävittämiseksi, köyhän auttamiseksi ja tiesi sen mitä kaikkea hyvää tarkotusta varten. Sitä se on, ottipa sen puolin taikka toisin, että köyhä, että työmies on holhuun alainen…

Tätä sanoessaan oli hän läkähtyä.

Samassa tuli häntä vastaan nainen, tyttö, nuori ja kaunis.

— Miksi vaikeroit, hyvä mies? kysyi nainen leppeästi.

— Enhän minä puhu mitään.

— Vaanpa ajattelet…

— En pahaa.

— Et vainen. Valittelet köyhän vaivoja ja kurjuutta, soimaat ja kadehtit onnellisempien kohtaloa ja unhotat, ett'ei Jumala pane kenellekään raskaampata kuormaa, kuin hän kantaa jaksaa. Oletko kertaakaan ajatellut, minkä verran sinä ehkä itse olet syynä kohtaloosi? Oletko tosiaankin kaikesta voimastasi koettanut parantaa asematasi? Oletko koettanut elää säännöllisesti ja raittiisti? Oletko koskaan pyytänyt Jumalalta voimaa alkaaksesi uutta elämätä? Oletko milloinkaan rukoillut itsesi, perheesi ja lähimmäisesi edestä? Oletko kertaakaan tuntenut sitä rauhaa mielessäsi, jota harras rukous tuottaa?

Mies katseli naisen vakaita silmiä eikä virkkanut mitään.

— Ei se kannata köyhän, sanoi hän viimein.

— Mikä ei kannata?

— Elää säännöllisesti…

— Tuollaista sitä saapi kuulla! Ei kannata köyhän elää säännöllisesti! Mitä ajattelematonta puhetta! Koeta kerran todenperästä alkaa uutta elämätä! Ryhdy taisteluun! Jätä pois nuo 10 pennin ryypyt ja 30 pennin olutpullot! Karta anniskelua ja muita kirouksen pesiä! Päätä se heti ja rukoile Jumalaa, että hän tukisi, auttaisi ja vahvistaisi sinua tässä taistelussa. Tee työsi Jumalan pelvossa! Mene työstäsi, poikkeamatta mihinkään, suoraan kotiasi vaimosi ja lastesi luo, joiden tuki ja turva sinä yksin olet.

— Mikäs siitä sitten…

— Kun täten olet jonkun aikaa täydestä mielestäsi ja voimastasi taistellut, niin alkavat seuraukset näkyä. Kalpeus vaimosi ja lastesi kasvoilta alkaa kadota, repaleiset vaatteet heidän päältään hävitä, puhtaus vallita majassasi, riidat ja torat loppua huoneestasi, ja sinä itse… sinä olet tyytyväinen, mielesi rauhallinen, sinä tunnet itsesi kristillisen yhteiskunnan jäseneksi ja Jumalan valtakunnan perilliseksi.

Mies seisoi ääneti, katsellen pitkin kovaa katua.

— Tiedän hyvin, mitä ajattelet. Vaimosi laittoi sinut asialle ja nyt tuumailet, että jos saisit tarvittavat 20 markkaa, niin olisit valmis alottamaan uutta elämätä. Kuule, hyvä mies! Minä annan sinulle nuo rahat. Osta tarpeet, joita vaimosi pyysi, ja vie loput rahat hänelle. Hyvästi! Muista aina: rukoile ja tee työtä.

Niin puhuen antoi nainen hänelle 20 markkaa, pisti kättä ja meni matkojansa.

Mies jäi miettimään tapausta. Hänestä tuntui kummalta kuinka nainen tiesi hänen ajatuksensa, hänen elämänsä, hänen tapansa ja tarpeensa, ja kuinka se puhui lempeästi ja kauniisti! Ei se mahtanut olla oikea ihminen. Ja mies lähti asioilleen.

Kun hän oli ehtinyt Esplanaadikadulle, tuli häntä vastaan siististi puettu räätälinsälli.

— No, mutta oletko se sinä, vai mitä mä näen? sanoi sälli ihmeissään.

— Olenko minä minä… Antti Auvinen, sanoi mies.

— Sitähän minäkin. Tunnetkos minut?

— E-en. En jaksa muistaa.

— Kusti Kähkönen, samasta kylästä, vanhat tappelutoverit.

— No, nyt ollaan kummissa! Ettäkö sen vanhan Kähkös-vainajan poika.

— Jopa sen… tuttu mies.

— Tuttupa hyvinkin. Terve!

— Terve!

— No, kuinka se maailma sinua muokkaa? kysyi Kusti.

— Tuossahan tuota… Onhan tuota toimiin tultu.

— Enkös minä saa tarjota lasia, niin muistellaan menneitä, ehdotti Kähkönen.

— Enhän tuota… eikä tässä ole aikaakaan esteli Antti.

— Aikaa? Aina sitä… Olisipa sekin seikkojaan, jos kaksi ystävystä näin eroaisi, kun vuosien päästä toisensa tapaavat. Tule pois, minä maksan.

Miehet menivät lähimmäiseen kapakkaan. Eihän niistä puutetta ole tässä kylässä.

— Kahviako otetaan ja konjakkia? kysyi Kähkönen.

— Vieläkö mitä näin aamupuoleen. Otetaan ryypyt ja olutta.

— Sama se.

Ottivat pöydän ääressä ryypyt ja pienet voileivät.

— Pari pulloa olutta, käski Kähkönen. Miehet istuivat pöytään.

— On se sentään hyvä, että näitä tällaisia paikkoja on, ja näin halpoja, alkoi sälli.

— Kyllä tultaisiin ehkä vähemmälläkin toimeen, sanoi Antti Auvinen epäillen.

— Kun kerran laitetaan sivistyneille ja herroille hotelleja ja ravintoloita, niin eikö sitten käsityöläisillä ja työmiehillä niitä saisi olla? Häh? Maljasi! jatkoi Kusti Kähkönen.

— Terve! Enhän minä sitä, ettei olla saisi, vaan että vähemmälläkin toimeen tultaisiin. Jos kapakoita olisi vähemmin, niin harvemmin niihin heikot sielut horjahtelisivat, koetti Antti puolustautua.

— Järki mies, ja sinuunkin raittiusmiehet alkavat vaikuttaa. Mihin seuraan kuulut, ilveili Kusti.

— En minä mihinkään seuraan… Näethän, että minä juon olutta.

— Otetaanko vielä? sanoi sälli.

— Kiitos! En välitä… minun täytyy lähteä.

— Mitä, lähteä? Pari purkkia vielä, neiti, puhui Kusti.

Tuotiinhan sitä.

Antin mieltä karvasteli, kun hän oli luvannut tehdä ostokset ja mennä kotia. Hän ei kuitenkaan kyennyt lähtemään, vaan jäi jatkamaan maistelemista.

— Nyt on sinun vuorosi, sanoi Kusti, kun viimeiset oli juotu. Tottahan sinäkin puolestasi, kun sinulla kerran on rahaa.

— Mistä sinä tiedät minun rahani? Häh? Sano!

— Arvaan, ett'et sinäkään rahatta ole.

— Enkä olekaan, jos se kerran siksi tulee. Olutta, enemmän olutta pöytään, huusi Antti, josta olut oli ehtinyt kaikki hyvät aikeet haihduttaa.

Kusti Kähkösen mieltä kutkutti, mutta ei hän vielä ääneen nauranut.

— Tästä tulee hyvä, vel' Antti, erinomaisen hyvä, kunhan vielä hiukan maistellaan, puhui Kusti.

— Täytyisi kai sitä saada ruokaakin, eihän tässä elettäne ainoastaan juomalla, sanoi Auvinen.

— Eipä, ei. Vaan ei syödä tässä — näyttäisi rumalta — mennään toiseen esitteli Kähkönen.

— Sitä minäkin.

Miehet lähtivät toiseen… Eihän tässä kaupungissa ole pitkältä kapakkain väliä.

Siellä he söivät ja joivat ja melusivat siksi kun Antin rahat olivat lopussa jok'ikinen penni ja heidät ajettiin ulos.

— Sinä, kele, joka viekottelit minut juomaan, ärjyi Antti kadulla.

— Nyt minua jo naurattaa: ha ha haa, hi hi hii, nauroi Kusti.

— Naurattaako, sen vietävä! Mitä minä nyt kotia vien? kirkui Auvinen.

— Mitä se minuun tulee, katso itseäsi, ilveili Kähkönen.

— Sinuun se juuri tuleekin. Laita tänne rahat heti, taikka muuten —, huusi Antti Auvinen raivoissaan.

— Kyllä sinulle enkeli toista tuopi, sanoi Kusti Kähköseksi luultu ja katosi samassa.

— Kyllä sinulle enkeli… höpisi Antti ja jäi kauhistuneena seistä noljottamaan kadulle.

Vihdoin lähti hän astua törkkimään kotiansa kohti, johonka vaivoin saapui.

— Itse pääenkeli antoi minulle rahoja ja pirun kanssa ne juotiin, sanoi Antti Auvinen kolkosti kompuroiden asuntoonsa ja rötkähti sänkyyn.

Kauhistuneena alkoi hänen vaimonsa itkeä katkerasti. Lapset jo nukkuivat… eivät toki heränneet.

Joku kuukausi on kulunut. Sama mies nähdään taas kadulla. Hänen sisunsa on paisunut ja mielensä katkera. Hän muistelee kiroillen Kusti Kähköstä ja sitä päivää, jona hänet tapasi. Hän on pakahtua muistaissaan, kuinka rahat meni ja kaksi kokonaista päivää työttömänä. Kotona olisivat lapset nälkää nähneet, jos ei äiti olisi uutta hamettaan ja nuttuaan pantannut. Kelpo äiti ja aviopuoliso tuo vaimo. Tällä kertaa se ei ollut häntäkään torunut vihassa, ei parjannut; oli vaan nuhdellut sävyisästi ja kehoittanut työhön, ja ensi kerran avioliittonsa aikana lohduttanut, että ainahan ihminen erehtyy ja että vahinko saadaan kyllä ahkeruudella ja säästäväisyydellä korjatuksi, mutta että vasta on miehuudella taisteltava kiusauksia vastaan. Niin… niin on tehtävä. Ja nyt hän olisi valmis ja voimakas taisteluun, jos sattuisi apua saamaan, että saisi aluksi tarpeita kotia ja vaimonsa vaatteet pois panttilaitoksesta. Miksi ei sekään nainen saattanut jättää tapaamistaan täksi päiväksi, niin saisin 20 markkaa, ja nyt se vasta olisikin tarpeen eikä menisi juontiin… ei juontiin eikä muuhunkaan joutavaan.

Näissä arveluissa astellessaan pitkin katua näki hän jo etäältä vastaansa tulevan saman naisen yhtä sävyisännäköisenä ja hymyilevänä kuin viime kerralla. Antti ei ollut näkevinään naista, koetti karttaa. Hänen sydämmensä löi levottomasti ja mieltä tuntui ahdistavan. Nainen kuitenkin huomasi hänet ja seisahtui hänen eteensä.

Nainen tervehti ystävällisesti ja kysyi kuinka hänen kotonansa voidaan?

Antti ei rohjennut puhua mitään.

— Hyvin tiedän, jatkoi nainen, kuinka sinun yrityksesi viime kerralla kävi, kuinka kiusaaja sinut viekotteli, sinä kun et jaksanut houkutuksia torjua. Sinun on vaikea, arvelet sinä, saada apua, että minun olisi pitänyt täksi päiväksi jättää apuni ja kuinka sinä nyt tänään olisit voimakkaampi taistelua alkamaan. Voin sinua vieläkin auttaa koetteeksi, mutta koetakin taistella henkesi koko voimalla kiusaajata vastaan.

Näin sanoen antoi hän Antille 100 markkaa.

Antti heltyi itkuun, ett'ei voinut mitään sanoa. Hän puristi rajusti naisen kättä, jonka tämä erotessaan ojensi.

Mies jäi yksin.

— Sata markkaa, kokonainen satamarkkanen! Mikä onnen päivä! huusi Antti riemuissaan. Nyt se voidaan elämä alottaa uudestaan. Nyt saadaan, Mari, sinunkin ainoat vaatteesi pantista… saadaan ne ja vielä muutakin.

Keveä oli Antin jalka kun hän lähti astumaan.

Hänen aikomuksensa oli mennä torille ostamaan joitakin ruokatavaroita kotia vietäväksi sekä käydä lunastamassa vaimonsa vaatteet. Mitähän silloin Mari sanoo, kun senlaista näkee miehestään. Ilo täytti Antin mielen ja hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan kaikkia kiusaajan houkutuksia vastaan. Tyytyväinen mieli on täynnä tunnetta, joka tahtoo kuohua ilmi laulun, soiton, veisuun tahi muun hyräilyn muodossa. Näin oli Antinkin. Hän alkoi hyräillä virttä:

"Jumala ompi linnamme".

Samassa joutui hän kellokaupan kohdalle, jossa oli paljo kauniita kelloja ikkunassa. Hän seisahtui katselemaan kelloja…

"Varustus vahva aivan"…

— Minulla ei ole ollut kelloa sitten kun naimiseen jouduin…

"Hän aseemme on, kilpemme"…

— Nyt sitä olisi rahaa ostaa… "Ajalla vaaran, vaivan"…

— Jäisi sitä vielä muihinkin tarpeihin… "Se vanha vainooja"…

— On tuota tultu kellottakin toimeen…

"Kavala, kauhia"…

— Olisi se sittenkin ostettava. —

Hän oli saapunut toisen kellokaupan luo — "On kiivas, kiukkuinen"…

— Ehtiipähän sen vielä… Käynpä häntä ensin torilla.

"Ja julma, hirmuinen; Ei löydy maassa vertaa."

Torilla hän käveli ja katseli kaikkea tavarata. Perunoita hän osti ja leipää ja voita ja lihaa, tuoretta sekä suolasta, ja kalaa, niin että hänellä oli kannannainen kuorma tavarata ja vielä oli vaatteet lunastamatta. Ne olivat kuitenkin välttämättömästi otettavat. Leivät olivat nuorassa, muut tavarat paperissa. Hän sitoi ne nuoralla yhteen.

— Ompa siinä kantamista. Ei sitä jaksa, eikä ole tarviskaan.

Hän kutsui issikan, nosti tavarat siihen, maksoi ja käski viedä tavarat sinne ja sinne; itse sanoi tulevansa perästä.

Hän astui hiljanverkkaan katua ja meni suoraan kellokauppaan. Siinäpäs oli katsomista ja valitsemista. Kohtelias oli kelloseppäkin… näytteli kelloja ja kehui… kehui ja näytteli. Sovittiinhan siinä viimmein kaupoissa. 30 markkaa maksoi kello perineen. Perät tosin eivät olleet pulskat, vaan työmiehenhän ne olivatkin. Sitten lähti Antti panttilaitokseen, jossa katsoi pari, kolme kertaa kelloaan, ja lunasti vaimonsa vaatteet.

Kun hän astui ulos laitoksesta, tuli häntä vastaan nuori ylioppilas.

— Eno Auvinen, sanoi tämä ja seisahtui.

Antti kääntyi katsomaan.

— Kah, sanoi hän, oletko sinä kaupungissa?

— Niinkuin näet, eno.

— Etkä ole meillä käynyt.

— Tulin vasta eilen, enkä tiennyt asuntoanne.

— Tule nyt matkaan, sanoi Antti ja katsoi kelloaan.

— En ehdi, täytyy käydä yliopistolla.

— Pahuus, kun minulle sattui nämä vaatteet, olisin tullut kanssasi. Olisi sitten yhdessä menty.

— Saadaanhan tuosta kaupunginlähetti. Laitetaan se viemään.

Siitä suostuttiin. Lähetti sai vaatteet ja maksun ja lähti.

Ylioppilas oli käypinään yliopistossa. Antti odotti kadulla.

— Eikös sitä pistäydä jossakin juomassa kuppi kahvia, esitti ylioppilas tultuaan.

— Voisihan tuota senkin, mutta saammehan me kotona.

— Vaikkapa, mutta kuitenkin. Menivät kahvilaan ja tilasivat kahvit.

— Etkös ota, eno, konjakkia?

— En nyt pidä väliä.

— Minä tarjoon. Saaneehan tuota sisarenpoika enolleen kerrankaan yhden lasin tarjota. Eihän tässä aina yhdessä olla. Minun ainakin täytyy ottaa, tuntuu vatsaani vääntävän.

— Jos tuota sitten ottaisi.

Miehet tekivät "kupit", ja kun kerta yhdet oli tehty, niin tottahan sitä piti toiselle jalallekin ottaa… Tottahan tuota sisarenpoika saapi enolleen kaksikin lasia tarjota. Eihän se ole missään kielletty… ei sanassa eikä laissa eikä missään. Ja kun ne on kaikki, niin "ei kaksi kolmannetta." Kun sitten sisarenpoika on enolleen tarjonnut, niin kyllä kait enokin saapi sisarenpoikaansa vieraana pitää, olletikin kun sattuu varoja olemaan. Eihän sitä siltä juoppo ole, eikä jatkaa tarvitse. Ja kyllähän kotonakin toimeen tulevat. Onhan siellä ruokaa… ruokaa jos muutakin.

Näistä ja muista tällaisista syistä sitä tavallisesti ryypätään ja niin teki eno ja sisarenpoikakin. Kupin toisensa perästä he kallistivat, puhe kävi yhä pulskemmaksi ja ilo nousi ylimmilleen, niin kuin ainakin, kun eno ja sisarenpoika pitkän ajan perästä toisensa tapaa. Päivä alkoi jo iltaantua, kun sisarenpoika ehdotti, etteikö lähdetä Alppilaan saamaan vähän raitista ilmaa. Sitä ehdotusta vastaan ei tietysti enolla ollut mitään muuta kuin — millä sinne mennään, kun taitaa varat alkaa väsäytyä.

Ottivat siitä ja pitivät kassantarkastuksen, jonka lopputulos ei suinkaan ollut ilahduttava, sillä enolla oli ainoastaan 2 markkaa jälellä, sisarenpojalla 1.

Ylioppilas ei kuitenkaan koskaan ole neuvoton.

— Paljoko kello? kysyi hän enoltaan.

— Puolivälissä kuusi!

— Tiedätkö mitä?

— En! Enpä arvaa…

— Kuuteenhan on panttilaitos auki.

— Niin, mutta mitäs sinne viedään?

— Tuo enon kello.

Sisarenpoika vihelteli ja vilkui salaa, minkä vaikutuksen ehdotus enoon teki.

— Kyllä minä sen aamulla lunastan… lunastan varmaan, jatkoi hän.

Antti koetti tuumailla asiata, mutta toinen mies oli jo hänen isäntänsä.

— Joutuun nyt! Aika kuluu, sanoi sisarenpoika.

— Kukas viepi?

— Minä.

— Heh, tuoss' on, sanoi eno, antaen kellon. Miehet lähtivät ja sisarenpoika kävi panttaamassa kellon.

— En saanut kuin 8 markkaa, vaan nyt meill' onkin 11… Me olemme herroja! huusi sisarenpoika.

— Issikka!

— Issikka!

Ajoivat miehet aika vauhtia Alppilaan.

Siellä alkoi sama meno. Mutta kun oli ilta, niin piti juoda totia… piti juoda ja syödä. Enon puheella ei ollut enää paljo puolta, kun ei ollut huolta haastajalla. Sisarenpoika oli sitä vastaan elementissään. Hän kertoi paljo hupaista ja naurettavaa… puheli vakavampatakin. Hän sanoi kohta suorittavansa papintutkinnon ja rovastiksi päästyään kyllä auttavansa enoa ja enon lapsia, jos niin tarvittaisiin.

Enon mieltä kutkutti. Tuntui niin hyvältä, kun oli yksi heidänkin suvustaan herraksi luotu… luotu sielunpaimeneksi.

Niin kului miehiltä hetki hetkeltä, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että herroilla alkaisi olla lähtöaika käsissä, ja ottamaan maksua.

Rahoista tuskin saatiin maksetuksi, kun sisarenpoika ei luopunut markastaan.

— Täytyy vielä käydäkseni kylpemässä, että pääsen selväksi. Ei minulla ole aikaa huomenna kohmelossa maata, niin kuin enolla. Eno kyllä voi juoda ja mässätä joka päivä, minä siihen en ehdi, puhui sisarenpoika lyhyesti ja lähti. Eno koetti potkaltaa perässä, mutta jalka ei tahtonut enää totella.

— Minäkö juon ja mässään joka päivä? Minäkö? Häh? Ja sinäkö sen sanot? Sinäkö? Oman sisareni poika, sielunpaimenen taimi? Häh? kirkui Antti ja koetti ottaa ylioppilasta rinnuksista kiinni.

— Minä sen sanon, minä, ja niinhän sinä teet. Jos ei varasi riitä, niin enkelit tuovat lisää, huusi sisarenpojaksi luultu kauhealla äänellä.

Samassa näki Antti ylioppilaan päähän kasvaneen pitkät sarvet, joista toisen päässä killui valkoinen ylioppilaslakki, ja toisessa iso pullo pistettynä suustaan sarveen, ja sen käden, jolla tämä oli kallistanut niin monta lasia päivän kuluessa, muuttuneen kavioksi.

Kauhistuneena horjahti hän kumoon erään pensaan juureen. Hän koetti huutaa, mutta ei voinut. Hänen päänsä tuntui kovin raskaalta ja järkensä oli jähmettynyt. Sikeään uneen hän vaipui ja keltanen vaahto kuohui hänen suustansa. Kun hän oli jonkun aikaa nukkunut, rupesi hän hirveästi huutamaan. Hän oli nähnyt kamalata unta: Hänet oli paholainen asettanut seisomaan kuumalle rautalevylle, josta hän ei voinut liikkua. Tukasta veti häntä Kusti Kähkönen ja kädestä sisarenpoikansa toisaanne päin, toisaanne taas toisesta kädestä nainen, joka hänelle oli rahaa antanut, ja vaimonsa ja takinliepeestä kolme lastansa. Mutta kummallekaan puolen ei hän hievahtanut. Eikö hän sitten voinut liikkua, vai vetikö kumpikin puoli yhtä kovasti — sitä ei käsittänyt. Silloin näki hän edessään kauhean suuren hirviön, joka oli kuin takajaloillaan seisova hevonen, mutta häkkyräsarvilla varustettu pää kuin ihmisen, ja etujalat kuin ihmisen kädet. Uhkaavasti kohotti se kaksin käsin summattoman suurta, välkkyvätä kaksiteräistä miekkaa ja huusi pelottavalla äänellä:

— Koska sinua ei voi saada kokonaisena kukaan meistä, niin täytyy minun halaista sinut kahtia tällä aseella, että me saamme paistaa puolen ja enkeli avustaan saapi toisen… Silloin alkoi Antti kauheasti kirkua.

Ratsastava poliisi sattui kuulemaan huudon, potkallutti sinne ja löysi Antin. Hän hankki issikan ja kuljetti tunnottomana olevan Antin poliisikamariin. Siellä huomattiin hänet olevan juovuksissa ja pistettiin putkaan. Antti laskettiin kuitenkin aamulla varhain menemään, kun ei mitään sen pahempata ollut tapahtunut ja muuan poliisi sattui hänet tuntemaan. Antti parka ei ollut onnekseen herännyt putkassa ennen kuin tultiin herättämään. Miehen nimi pantiin kirjaan ja nuhteet annettiin vakaat.

Kauheasti porotti päätä ja mieltä käänteli ytelästi, kun hän lähti putkasta. Hän ei hirvinnyt ajatella kotiaan, ei vaimoaan eikä lapsiaan eikä eilisiä tapahtumia. Hän päätti mennä suoraa päätä mereen taikka hirteen.

Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, näki hän taas vastaansa tulevan entisen avuliaan naisen. Antti päätti mennä matkojaan huolimatta vähääkään hänestä, mutta nainen astui hänen eteensä.

— Terve, sanoi hän.

Antti oli ääneti ja katseli pitkin kivistä katua.

— Olipa hyvä, jatkoi nainen, että sinut tapasin. Olen juuri menossa kotiasi lohduttamaan vaimoasi ja lapsiasi, jotka ovat hyvin huolissaan sinusta, kun olet niin kauan poissa ollut, eivätkä tiedä missä olet. Nyt sopii sinun tulla yhtä matkaa, niin ei minun lohdutustani suurin tarvita. Sinä kuljet itsemurha-aikeessa… Se vielä tarvittaisiin kaiken muun lisäksi. Sinä et tahdo etkä jaksa käsittää minkälainen loppusi olisi.

Nainen katseli miestä vakavasti kasvoihin, mutta Antti tuijotti alas.

— Nyt sen itse näet, jatkoi nainen, ett'ei miehuutta eikä voimaa rahalla saa. Se saavutetaan ainoastaan taistelulla… ankaralla taistelulla ja hartaalla rukouksella. Sinä et jaksanut kestää näitä pieniä kiusauksia, kuinka sitten kestäisit suuremmissa. Sinua ei saa kuitenkaan jättää yksin. Minä tulen teille puhumaan vaimosi kanssa. Hänen avullaan voit sinä päästä alkuun… totisen rukouksen alkuun. Hän on vuodattanut sydämmensä Herran eteen, rukoillut hengessä ja totuudessa ja Jumala on kuullut hänen rukouksensa.

Näin puhuen olivat he saapuneet Antin asunnolle.

Ja enkeli astui sisälle köyhän miehen huoneeseen…

Tämän perästä ei ole Antti Auvista kapakoissa nähty.

Oma kuvani.

Ameriikkalaisen ystäväni kertoma.

Vanha rakkaus ei ruostu.

Sananlasku.

— Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta, mutta ihmeellistä se on sittenkin…

Näin alotti ja lopetti aina vanha kapteeni kertomuksensa, kun tahtoi puhua tapauksen, mitenkä hän löysi vanhan morsiamensa ja sen kautta saavutti nykyisen onnensa.

— Ihmeellistä oli se sen puolesta, että sulhanen ei tuntenut kihlattua morsiantaan eikä morsian sulhastaan, jatkoi sitten kertoja tarinaansa.

Tuo vanha merikapteeni omisti isonlaisen maatilan jossakin sisämaassa, johon minut oli lähettänyt New-York'ista eräs konttoori, josta olin käynyt työtä kysymässä.

Meistä tuli kohta hyvät ystävät isännän kanssa. Kun minä taisin jokseenkin hyvin hänen kieltään ja puutarhatöissä tulin alati olemaan hänen parissaan, sitä paitse olin kaukalainen ja osasin hiukan kertoa iloisia merijuttuja, niin mielistyi hän suuresti minuun.

Vanhasta, ankarasta merikarhusta ei tuossa kapteenissa ollut enää muuta jälellä kuin ruskea, päivän paahtama muoto, sillä luonteeltaan oli hän herttainen ja sulava hyvyys. Katseensa oli puhdas, kirkas ja lempeä kuin lapsen ja leveä muotonsa hohti hyväntahtoisuutta ja rauhaa kuin taivaalla kesäisenä iltana mouvottava kuu. Hän oli avomielinen ja puhelias, niinkuin ikämiehet useinkin ovat.

Hänen vaimonsa oli aivan samaa maata, itse lempeys ja armaus, joka kohteli miestään niin hellästi ja rakkaasti kuin vasta kihloihin joutunut nuori tyttö kohtelee sulhastaan.

— Olen oikeastaan englantilainen, alkoi kapteeni eräänä iltana, kun istuimme verannalla päivän töistä päästyämme, syntynyt Englannissa, vaikka nuorena sieltä pois jouduin maailmalle avaralle. Paloi haluni merille ja merelle lähdinkin aivan nuorena. Mutta sieltä en kuitenkaan löytänyt sitä viehätystä ja vapautta, jota etsin, vaan tylyyttä ja ankarata työtä. Kyllästyin siis merielämään pikemmin kuin olin voinut aavistaa ja päätin siitä tehdä lopun ensimmäisessä sopivassa tilassa. Tämän päätökseni panin toimeen niin pian kuin olimme päässeet Austraaliaan, joka oli matkamme maali, karkaamalla laivasta. Se oli ajattelematon teko. Siitä tulin vakuutetuksi pikemmin kuin luulin. Mitä minä, tyhjä mies, sain vieraassa maassa aikaan. En kerrassaan mitään. Täytyi ruveta ankaraan työhön, jos mieli saada henkensä säilytetyksi… vieläpä töihin, joihin olin aivan outo ja tottumaton. Paetessani yksipäistä sutta tapasin kaksipäisen karhun. Niin on käynyt monelle ja käypi vastakin. Vahingosta sitä viisastutaan, mutta ainoastaan omasta vahingosta… moni ei siitäkään. Katkera katumus poltti mieltäni, kun olin luopunut kotimaisesta laivasta… luopunut aivan suotta. Mutta myöhäinen katumus ei auta, sen sain minä kokea, niinkuin jokainen senlaiseen tilaan joutunut on saanut tehdä. Kotimaahan ei ollut kääntymistä karkulaisen… Sitä ei uskaltanut ajatellakaan. Täytyi puristaa outoa asetta, purra vierasta leipää. Koetin taltua uusiin oloihin ja aloihin, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Ennen uskoin nääntyväni kuin niissä oloissa toimeen tulevani. Jokin keino oli siis pelastukseksi keksittävä… jokin, mikä hyvänsä. Ja sen luulin keksineenikin: päätin pyrkiä Ameriikkaan.

Helppo oli saada se päätös toimeen, mutta toivottua tulosta siitä ei ollut, sillä New-Yorkissa, johon saavuin, oli sama kopu edessä kuin entisessä paikassakin. Työtä täytyi tehdä sitä, mitä sai henkensä ylläpitimiksi. Ja olikin ne sitten miehen töitä! Kanneskella hiiliä… puhdistaa patoja ja kattiloita… pestä astioita… miehisen miehen, joka kykenisi mihin työhön hyvänsä… ush!

Kapteeni nousi ja pani tupakan. Sitten istui hän hyvän aikaa ääneti ja veteli savuja kuin heinäleivisköitä piipustaan, ikäänkuin haihduttaaksensa siten noitten joutavain töitten muiston mielestään.

— Niissä töissä minä kuitenkin silloin perustin tulevan onneni, jatkoi hän tuokion kuluttua savupöllyjen seasta. Muutamassa talossa tutustuin, näet, viidentoista vuoden vanhaan tyttöön, joka minusta oli ihanin ja viehättävin impi, minkä milloinkaan olen matkoillani tavannut. Hänen viehättävyyttään ei voi sanoilla toiselle selväksi tehdä. Me tutustuimme, ihastuimme toisiimme, rakastuimme ja ikuiset valat vannoimme, ollaksemme uskolliset toisillemme niin onnen kuin onnettomuudenkin päivinä sekä päätimme mennä naimiseen niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät. Tyttöparka! Hän ei käsittänyt, mitä tuo "niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät" oikeastaan merkitsi, vaan minä sen käsitin ja ymmärsin hyvin, että niissä töissä eivät olosuhteet olisi sitä koskaan myöntäneet. Tästä tuli minulle uutta huolta ja ajattelemista. Omatuntoni löi minua ankarasti, että kuinka voin mennä pettämään kokematonta tyttöä naimislupauksilla, vaikka hyvin tiedän, ett'ei siitä koskaan voi ehyttä eikä totta tulla. Tytön parissa ollessani nuo tunnon äänet aluksi vaikenivat ja hetket kuluivat kuin linnun lentimin… hupaiset, unhottumattomat hetket.

Muutamakseen kävimme valokuvaajassa, mutta ei otettu kuin yksi kuva kummastakin, että hän sai minun ja minä hänen kuvansa. Tämä tapahtui nimenomaan hänen tahdostaan ja toimestaan. Ja kun näin oli tapahtunut, niin oli hän tyytyväinen ja iloinen.

— Nyt sen tiedät, sanoi hän, että tällaista kuvaa sinusta ei ole kenelläkään muilla kuin minulla eikä kukaan saakaan, ja samoin on minun kuvani sinulla senlainen, jonkalaista ei ole muilla kellään…

Ja minä tietysti myönsin mielissäni että nyt sen tiedän.

Mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi tulin. Minua alkoi kovin huolettaa tulevaisuutemme, tytön kohtalo, joka kasvoi siihen uskoon, että minä olin hänen tuleva turvansa. Siihen tuli vielä lisäksi koti-ikävät ja muut.

Näissä tuskissa selvisi minulle vähitellen, että merelle se sittenkin oli hyvä Jumala minun leipäni luonut. Tuota ajatusta elättelin mielessäni, kunnes se kasvoi ja varttui vahvaksi päätökseksi, joka ei puuttunut muuta kuin täytäntöön panemista. Mutta siinäpä oli vaikeuksia edessä. Kuinka ensinnäkin saada asia tytölle selitetyksi ja mitenkä sitten suoriutua jäähyväisistä ja erota hänessä. Minusta ei ollut siihen miestä, sen tunsin selvästi, vaan siihen luulin olevani mies, mitä olin jo hieman kokenut, nimittäin karkaamiseen. Muuta keinoa tästä pulasta päästäkseni en keksinyt. Ja niin menin eräänä kauniina päivänä satamaan, otin pestin englantilaiseen laivaan ja lähdin, hiiskumatta sanakaan morsiamelleni, ja sille tielle jäin.

Arvata saattaa millä mielellä minä olin, kun Ameriikan ranta näkyvistäni katosi, mutta ei sanoin kertoa.

Ensimmäisestä satamasta, mihin saavuimme, kirjoitin kullalleni kirjeen ja selitin asian, mutta mitään vastausta en saanut. Kirjoitin toisen, kirjoitin kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta kaikki yhtä turhaan. Hän oli kaite tuskastunut lähdöstäni, suuttunut ijäksi ja päättänyt hyljätä minut. En ollenkaan voinut arvella, ett'ei hän olisi saanut kirjeitäni. Senlainen oli minusta aivan mahdotonta…

Mereltä minä sitten löysinkin sen toimialan, jota turhaan olin maalta etsinyt. Toisen kerran merelle päästyäni, mielistyin suuresti merielämään ja tartuin täydellä tarmolla työhön. Onni seurasi minua, niinkuin jokaista tosityömiestä. Menestyin hyvin merellä, suoritin tutkinnot ja olin sitten onnistunut kapteeni. Vuosien kuluessa rauhoittui mieli ja haihtui ikävä, mutta koskaan en voinut unhottaa tuota vanhaa mielitiettyäni. Niin syvästi oli hänen kuvansa sydämmeeni syöpynyt, ett'ei minkään toisen naisen kuva ole siellä koskaan sijaa saanut.

Kun kapteenina olin puolitoista kymmentä vuotta laivaa kuljettanut, luovuin merielämästä ja rupesin osakkaaksi muutamaan liikeyritykseen kotimaassani. Siinäkin oli onni myötäinen ja menestys suotuisa.

Puolittain tämän yhtiön asioissa, puolittain matkailijana jouduin sitten toistamiseen New-Yorkiin lähes kolmekymmentä vuotta siitä, kun ensi kerran olin sinne karkulaisena, köyhänä työnhakijana tullut. Olipa ne olot muuttuneet kolmessa kymmenessä vuodessa!

Kun aikeeni oli viipyä useampia kuukausia tuossa maailman kaupungissa, niin hankin itselleni yksityisen asunnon, saadakseni olla rauhassa ja levossa, jota ei hotelleissa parhaissakaan tahdo saada.

Talon omistaja oli vanhanpuoleinen neiti, joka asui kesät maatilallaan ja talvet kaupungissa omassa talossaan. Tältä sain minä kaksi huonetta asuakseni. Oli nimittäin kevätaika ja neiti hankkiutui muuttamaan maalle, jonka vuoksi minä sain nuo huoneet.

Hän oli herttainen ja hilpeä nainen, itse hyvyys ja ystävyys, joka oli valmis auttamaan ja palvelemaan jokaista. Minuun teki hän heti pysyväisen vaikutuksen ja tunnustan sen suoraan, että minä oitis ihastuin häneen ja jos ei tuota entistä kuvaa olisi sydämmessäni ollut, niin kukapa tiesi, kuinka olisi käynyt. Lähtiessään pyysi hän minun tulemaan maalle katsomaan amerikkalaista maatilaa ja sen viljelystä. Ja niin hän meni enkä minä tullut ajatelleeksi asiata sen enempätä.

New York ei minua sillä kertaa miellyttänyt ollenkaan. Muutaman päivän perästä olisin jo ollut valmis matkalle Niagaralle, jossa oli aikomukseni käydä, jos asiat eivät olisi viipymistä vaatineet. Näitä odotellessani päätin noudattaa emäntäni ystävällistä kutsua ja käydä häntä tervehtimässä maakartanossaan…

Päätetty ja tehty.

Vastaanotto oli herttainen ja avomielinen ja monikertaan lausui emäntä minut tervetulleeksi ja mielihyvänsä siitä, että olin niin ystävällinen ja muistin häntä tulemalla tervehtimään. Vierasvarainen emäntäni näytteli mielissään tiluksiaan ja puheli ja selitteli innoissaan. Hän oli minusta niin järkevä ja ymmärtäväinen, ett'en vielä ikinäni ollut senlaista naista tavannut. Virkistävää ja opettavaista oli olla hänen parissaan. Siten meni päivä, kului toinen ja kolmantena rupesin minä jo neuvottelemaan itseni kanssa. — Mitä minun tarvitsee muistella enää tuota menneen vuotista lunta, tuumailin itsekseni. Kyllähän ne ikuiset valat vannottiin, mutta eipä hänkään niistä välittänyt, ei vastannut kirjeisiin eikä mihinkään. Suuttui suotta aikojaan… hänen parastaanhan minä tarkotin.

Näitä tällaisia tuumailin sen iltaa ja toisen aamua ja päätökseni oli valmis: rohkasta itseni ja yrittää, varsinkin kun jo edellisinä päivinä olin hänelle selväksi saanut kuka olin ja minkälaisissa oloissa, ett'ei hänen tarvinnut luulla minun pyrkivän varoihinsa käsiksi.

Hän ei ollenkaan hämmästynyt kosimisestani, ei hitustakaan. Luultavasti oli hän sellaiseen tottunut perinpohjasesti, arvelin minä itsekseni.

— En voi ottaa vastaan teidän arvokasta tarjoustanne, jos tahtoisinkin, en missään tapauksessa, puhui hän vakavasti. Olen jo toisen oma, lupautunut toiselle, vannonut olevani ikuisesti uskollinen…

Ja hän kertoi surullisen lemmentarinan, kuinka hän oli ollut kihloissa muutaman kelpo nuorukaisen kanssa, joka oli hänelle samoin vannonut ikuista uskollisuutta, mutta joka tapaturman kautta oli suistunut surman suuhun… ja emäntä vuodatti vieläkin kaipauksen kyyneleitä. Kertomusta minä en suurin kuunnellut, kun niin nolosti oli yritykseni käynyt, ja aioin poistua talosta niin pian kuin suinkin soveltuisi. Tottapa emäntäni lienee huomannut mielentilani, koskapahan kuivasi kyyneleensä ja alkoi kehuskella sulhonsa ulkomuotoa, että minä tulisin vakuutetuksi, että mies senkin puolesta täysin ansaitsi hänen rakkautensa.

— Ja onhan minulla hänen kuvansakin, että saatte itse päättää, sanoi hän ja pyörähti toiseen huoneeseen.

— Minä annan tulen korvettavan teidän kuvillenne! arvelin minä pahasisusesti itsekseni.

— Tässä se on, ja teidän täytyy tunnustaa, että minä en ole liikoja laskenut, puhui hän tultuaan, ojentaen kuvan minulle.

Olin sen antaa takaisin katsomatta, kun katseeni sattui siihen.

— Hyvä Jumala! huusin minä ja kuva putosi kädestäni.

Emäntäni säikähti, että oli topertua siihen paikkaan.

— Herran tähden, mikä teidän on! Mikä teitä vaivaa! huudahteli hän.

— Ei mikään, sanoin minä, ei mikään! Hämmästyin vähän…

Ja kumartuen ottamaan kuvaa lattialta, koetin hillitä itseäni, minkä voin.

Kuva oli, näet, oma kuvani.

Sanaakaan puhumatta otin sitten lompakon taskustani ja etsin sieltä naisen kuvan, jonka asetin oman kuvani viereen hänen eteensä…

Kenenkään sanat ei voi kertoa, mitä siitä seurasi ja kuinka kaikki tapahtui.

Hän katseli minua, katseli kuvaa, vuoroin molempia, vaaleten ja punastuen ja hengittäen kuin tuskainen. Minä jo kaduin, että olin niin varomattomasti, valmistamatta asian ilmaissut.

— Jim! Jim! Oma Jimini! huusi hän hetken päästä kuin mieletön ja karkasi kaulaani ja itki ja voihki ja vavahteli sylissäni. Liikutettu olin tietysti minäkin ja virtoina valuivat vedet silmistäni.

Niin istuimme sanattomina pitkän aikaa.

— Oletko sinä sinä ja olenko minä minä vai onko tämä vaan suloista unta? puhui hän viimein hellästi ja katseli minua tarkoin ja otti kuvani taas käteensä.

— Et sinä ole sinä ja sinä kuitenkin olet sinä, oma, oma, oma Jimini! puhui hän kuin unissaan, itkien ja nauraen ja kääriytyi kaulaani.

Kun siitä viho viimeinkin selvisimme ja toinnuimme, sanoi hän, hymyillen kyynelten seasta:

— Paremmin ei ole kenenkään kosiminen onnistunut kuin sinun nyt.

— Vai niin, vaikka olit antaa minulle vähällä rukkaset, sanoin minä.

— Niin, kun en ollut sinua tuntea, enkä vieläkään voi käsittää tätä tapahtumaa, sillä olithan sinä kuollut ja olet taas elävä, olit kadonnut ja olet taas löydetty… Ja sitä seurasi taas hellää hyväilyä ja hartaita suuteloita.

Mutta mitäpä minä rupean tätä kohtausta yksityisseikkojaan myöten kertomaan, eihän se siitä tule sen paremmaksi. Lisään vaan, että hän toimitti vihkiäisemme niin pian, ett'en olisi uskonut niiden Ameriikassakaan voivan niin sukkelaan tapahtua… Oli sillä eukolla kiire, naurahti kapteeni.

Hän nousi, kopisti piippunsa ja pisti uutta tupakkaa ja minun piti tehdä samoin. Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti, tyytyväisenä ja onnellisena, ja vedellä lummautteli savupöllyjä piipustaan kuin hyviä pilvenhulmuja.

— Sen verran huvittanee teidän vielä kuulla, että Ketty oli minun kadottuani surrut katkerasti ja ameriikkalaisella pontevuudella tehnyt kaikki voitavansa, saadaksensa minusta jotakin tietoa, mutta kaikki turhaan, niinkuin arvattava oli. Kirjeistäni ei, näet, ollut saapunut yhtään hänen käsiinsä… Tämän suuren omaisuutensa oli hän saanut periä muutamalta kaukaiselta sukulaiseltaan, joka oli kuollut jättämättä muita perillisiä… Tietysti oli kosijoita ilmestynyt, että olisi ollut ottaa vaikka joka sormelle, mutta tyttö ei ollut ottanut sillä korvalla kuullakseen, vaan päättänyt odottaa ja olla uskollinen, ja onpahan vaan kestänyt…

— Vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan siellä meillä, piskin minä väliin.

Tästä ihastui isäntäni ja lähti heti vaimolleen kertomaan, kuinka kaukaisessa Suomessakin on tehty se kokemus, että vanha rakkaus pysyy kirkkaana ja kestävänä.

Komeat teelekeet tulivat tämän perästä pöytään ja itse herttainen rouva tuli täyttämään laseja.

— Monasti tapasin vaimoni perästäpäinkin katselemasta kuvaani ja hän oikein säpsähti kun minut näki, jatkoi isäntäni, rouvan mentyä. Hän sanoi tahtovansa täyttää mielessään sitä aukkoa, joka olin kuvan ja minun nykyisen muotoni välillä. Ja aukkohan se oli minunkin mielessäni, kolmikymmenvuotinen taival, jolla emme ollut toisiamme tavanneet, emmekä edes osanneet mielessämme kuvailla, minkälaisiksi olisimme mahdollisesti muuttuneet ja muodostuneet tuon ajan kuluessa, niin kokonaan oli sydämmemme vallannut armaan kuva ensimmäisiltä rakkautemme ajoilta. Meille oli käynyt niinkuin tapahtuu sille, joka kasvavana joutuu pois lapsuutensa kotitienoilta. Hänen sielunsa silmäin edessä on kotiseutu kirkkaana, suurena, selvänä ja kauniina, ja hänen halunsa palaa sinne, näkemään noita armaita seutuja. Mutta kuinka kaikki on sitten kokonaan toisin, kun sinne vihdoin pääsee! Kaikki näyttää aikaisen silmästä toiselta kuin lapsen. Kuvat ovat mielessä lapsen, todellisuutta katselee hän nyt aikaisen kokeneella silmällä. Se mikä mielessä on suurta, on nyt pientä, mikä on kaunista, on nyt rumaa… joki on joutava puro, järvi on lammakko, metsä vesakko ja huimaava mäki, josta tuskin hirvisi laskea, on nyt vaan mitätön, hieman viettävä rinne. Kaihomielin katselee hän seutua, joka niin kokonaan näyttää toiselta, kuin kuvautuu mielen kuvastimessa… Kaihomielin hän katselee ja kyynel nousee silmänurkkaan, kun huomaa, kuinka kokonaan hän on kasvanut pois noista lapsuudenoloista ja kun tuntee, kuinka elämä on karaissut silmän, ja yhtä hartaasti, kuin oli halunnut kotiseuduille, yhtä kaihomielin ne jättää. Mutta päästyänsä niitä näkemästä, kirkastuvat taas lapsuuden kuvat mielessä… kirkastuvat ja suurenevat ja kaunistuvat ennalleen ja tuo äskeinen näkemänsä on ainoastaan kuin ilkeä painajainen, joka on hänen unelmiaan häirinnyt. Jos hänen taas loppuijääkseen täytyy jäädä samoille seuduille, niin elää hän kuin kahdessa paikassa, toisena lapsuuden valoisa kotiseutu, toisena nykyinen todellisuus, joita ei mitenkään tahdo saada sopeutumaan yhteen…

Kauvan kului ennenkuin me saimme täytetyksi tuon samaisen aukon mielessämme, saimme entisen, sydämmessä olevan kuvan sopusointuun nykyisen todellisen kanssa. Vaimoni onnistui siinä pikemmin kuin minä, joka vieläkin olen kuin epäselväin unelmain vallassa, enkä taida selvitä niistä koskaan, eikä se olekaan tarpeellista, sillä hän on onnellinen ja minä olen onnellinen, että olen sulaa koko mies… tunnen löytäneeni sen eheyden ja täyteläisyyden, jota niin pitkän aikaa olen etsinyt.

Näin puhuen nousi kapteeni ja vei tupakkalekeensä huoneeseen.

— Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta, mutta ihmeellistä se sittenkin on, puhui hän lopuksi, puristaen kättäni erojaisiksi, ja minä poistuin verannalta, hiukan kadehtien mielessäni noita onnellisia ihmisiä ja heidän elämänsä vaiheita.

Ahven.

— Mitäs tämä on? Musta hauta! Musta kosto!… Kala!… Ahven, hyväkäs!… Musta ahven… huu!

Näin huudahteli povaaja, vanha mustalaisämmä, ja heilutteli ihmeissään vanhaa päätään, käännellen ja kierrellen kahvikuppia kädessään.

Mies, jolle mustalaisnoita oli povaamassa, istui hätäisenä kuin tulisilla hiilillä.

— Ahven… musta ahven… ei se muuksi muutu, hoki noita.

— Mitä teillä on ollut tekemistä ahvenen kanssa? kysyi musta noita tiukasti ja katseli miestä silmiin. Mies säpsähti, vaaleni.

— Minullako?… E-ei mitään, äänsi mies tuskaisena.

Nainen käänteli kuppia kädessään ja katseli siinä olevata kahvinsakkaa, johon ennekuvien piti ilmestyä.

— Ei kuuna, päivänä ole minulle vielä tällaista tapahtunut… ei ilmosen ikänä. En voi teille mitään ennustaa. Tuo musta tuossa on niinkuin jonkunlainen kosto ja tämä tässä vieressä on hauta, mutta tuo kala, iso musta ahven! Mitä sillä on siinä tekemistä, se jääpi sanomatta. Pankaa kuitenkin mieleenne: te joudutte kerran tekemiseen mustan ahvenen, oikean hirviön kanssa, ja silloin tapahtuu jotakin… hauta! Siinä on likellä hauta, hyvä isäntä!

Täten puheli mustalaisakka vakavasti, syvällä, pohjattomalla äänellään ja silmäili isäntää tuikeasti että välähteli mustat silmänsä. Sitten poistui hän toisten luokse. Isäntä istua turjotti alla päin, mietteissään, kuontumatta mitään sanomaan.

— Mitä sinä huolit mustalaisen puheista! Kala! Iso ahven! Kaikkiapas vielä! Mikä ahven siihen kuppiin tuli, koetti emäntä lohduttaa miestään.

Sitä ei tämä kuitenkaan kuullut eikä siitä välittänyt, sillä hänellä oli muuta mielessä. Hän muisti nuoruutensa ajan, iloiset poikavuodet, jolloin jalka oli keveä ja mieli virkeä, vaikk'eihän tuo ikä vielä paljon painanut, kun oli vasta hiukan yli kolmenkymmenen. Hän muisti ja kauhistui sitä tylyyttä, sitä tunnottomuutta, jota oli osottanut viattomia luontokappaleita kohtaan. Hänen suurimpia huvituksiaan oli ollut eläinten kiduttaminen ja rääkkääminen. Hän muisti, kuinka oli alottanut ensin kärpäsiä ja muita hyönteisiä piinaamalla, kuinka oli niiltä siipiä repinyt ja jalkoja katkonut, kuinka oli pistänyt piikin niiden perään ja sitten laskenut lentämään. Hänen mieltään kaiveli, kun muisti, kuinka isompana oli jatkanut samaan tapaan. Hän oli samoillut pitkin metsiä ja rantoja ja etsinyt lintuin pesiä ja niitä hävittänyt: särkenyt munia, rääkännyt ja tappanut poikia. Samoin oli hän menetellyt kalojen kanssa. Niitä oli hän pyytänyt silmustamalla ja ongella ja sitten monin tavoin kiusannut ja kiduttanut. Erittäinkin oli yhden tapauksen mustalaisen ennustus hänen mieleensä tuonut, tapauksen, joka siihen alunpitäinkin oli syvempään syöpynyt. Nyt se taas selvänä ja koko surkeudessaan ilmestyi hänen eteensä. Sattuma oli seuraava:

Muutamana päivänä oli hän saanut ongella hyvin ruman, mustan, puolen korttelin mittaisen ahvenen. Ihmeteltyään hetkisen sen rumuutta ja mustuutta, oli hänessä piinaamishalut heränneet. Ensin oli hän pitänyt paisteessa siksi kun oli nääntynyt puolikuoliaaksi ja sitten pannut veteen ja virotellut sen taas henkiin sekä sen perästä ottanut uudestaan vedestä ja sitä tehnyt pitkän aikaa. Viimein oli kyllästynyt tuohon, ottanut pienen rautanaulan ja painanut sen ahvenen otsaan ja päästänyt kalan sitten veteen. Ensin oli se yrittänyt selälle päin, mutta kääntynyt takaisin ja katsellut häntä niin nuhtelevasti ja lupaavasti silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että vielä sitä kerran tavataan, vielä kerran ja toisissa oloissa, ja sitten kääntynyt ja sukeltanut syvyyteen. Hämmästyneenä, puolipökerryksissä oli hän jäänyt rannalle seisomaan, katsoa tuijottamaan veteen, ahvenen jälkeen.

Tämä tapaus muutti hänet kokonaan, sen muisti hän selvästi. Sen perästä ei hän ollut mennyt ollenkaan ongelle eikä muutenkaan kalaan, kun oli pelännyt tapaavansa tuon samaisen ahvenen. Kun oli kasvanut ja miehistynyt, oli tapaus melkein haihtunut hänen mielestään. Vuosien vieriessä oli hän saanut talon periä isältään ja tuonut emännän taloon, jonka kanssa oli jo puolikymmentä rauhallista vuotta yhteiselämätä viettänyt ja — nyt tuli tuo mustalaisakka ja veti nuo vanhat, ikävät muistot uudestaan esiin ja uhkasipa vielä niistä kostoa tulevaisuudessa…

— Mistäpä se sentään mustalainen sen tiesi… ei mistään, arveli hän itsekseen. Mutta kun hän sitä tuumaili, arveli ja ajatteli, niin tuli hän sittenkin siihen uskoon, että kyllä se kuitenkin tiesi, mitä oli tapahtunut ja mitä tuleva oli. Ja tässä uskossa häntä vielä vahvistivat muistamansa kertomukset mustalaisten viisaudesta ja ennustuslahjoista.

Kun mustalaisnoita lähti talosta, nousi isäntä ja meni kamariin. Hän oli levoton, alakuloinen, ikäänkuin sairas, tämän tapahtuman jälkeen. Viihtyä ei tahtonut missään. Sen seikankin, että heillä ei ollut perillistä, otti hän pahalta puolen. Hän arveli, että Jumala ei antanut heille perillistä siitä syystä, että hän oli lintujen lapsia ja perillisiä niin pahoin, niin julmasti pidellyt. Vaimonsa teki kaikki mitä taisi, haihduttaaksensa miehestään "noita turhia luuloja", niinkuin hän sanoi. Ja vähitellen näytti hän onnistuvankin pyrinnöissään, sillä mies alkoi tulla ennalleen ja liikkua toimissaan…

Ihmisen ikä ei ole pitkä ijankaikkisuuteen verraten, eikä se ole pitkä elettäväksikään, vaikka moni vaivainen sitä valittaa. Pitkäksi ei ollut tuntunut tässä kerrotun mielien ikäkään, vaikka paljolta se vuosien luvussa korvin kuului… ei pitkäksi eikä ikäväksi ollut tuntunut, kun hän kerran oli täysin selvinnyt mustalaisen ennustuksen tuottamista häiriöistä. Hiljaista elämätä oli hän vaimonsa kanssa viettänyt siihen asti, kun hänestä aika jätti, päivä meni mailleen ja työaika loppui. Hän oli silloin seitsemänkymmenen vanha, mutta kappera ukko vielä.

Viime hetkeen asti oli hän isännän toimet täyttänyt, mutta ei itse suurin muuhun työhön yritellyt kuin kalastamaan…

Kalastamaan?

Niin. Se kammo kalanpyyntiä vastaan, jonka ahvenen katse oli hänessä nuorena herättänyt ja mustalaisakan ennustus miehen ijässä verestänyt, oli jo hänestä aikoja päiviä haihtunut. Eihän vakautunut, elämätä kokenut mies, voi senlaisista turhista puheista, kuin mustalaisen ennustuksista, mitään huolia eikä välittää… joutavatahan mikä joutavaa. Ja sen synnin kärki, jonka hän nuorena, ymmärtämättömänä julmuudellaan eläimiä kohtaan oli terästänyt ja teroittanut, oli katkaistu sen hellyyden ja tunnollisuuden kautta, jolla hän miehuutensa ja vanhuutensa päivinä on luontokappaleita kohdellut ja jonkalaiseen kohteluun hän on kaikkia muitakin ohjannut ja kasvattanut… Näin oli kammo kalanpyyntiä vastaan haihtunut ja kokonaan mielestä hälvennyt. Ongella hän, miehinen mies, ei kyllä käynyt, vaan pyydysteli rysillä, verkoilla ja kävipä joskus nuotallakin, kun niikseen sattui ja kaunis ilma oli, kykeni köysimieheksi, niinkuin ennenkin. Kalastustoverikseen oli hän ottanut monivuotisen renkinsä, joka ei hänkään enää muihin töihin toimennut.

Oli kevät. Lumi oli jo vähänä mailta ja jäiltä. Rannat olivat poreissa niin että niihin saattoi jo rysiä virittää ja Kivipuron suu oli laajalti auki, kun virta oli kuluttanut jäätä alta ja päivä paahtanut päältä. Siihen kokoutui paljo kaloja, joita vieras vesi vietteli. Rysiä oli isännällä kahdenpuolen puron suuta. Siitä kävi hyvästi kalaa, ahventa, haukia, säynettä…

Muutamana aamuna saivat he vakan täyden kaloja, joukossa harvinaisen iso ahven. Kahden hengen kantoivat he vakan pihaan ja laskivat tuvan lattialle ja kehuskelivat saaliitaan.

Emäntä tuli katsomaan. Hän otti havut, joita oli vakan päälle peitteeksi pantu ja katseli kaloja.

— Hyvä Jumala! Tuossapa on oikea hirviö! huudahti emäntä.

Isäntä töytäsi katsomaan. Siinä oli suuri ahven, joka oli pyristäytynyt luonnolliseen asemaansa ja katseli harja pystössä isäntää.

Isäntä tuijotti ahveneen ja ahven isäntään. Sitten laukesi isännän jännitys ja hän pykertyi lattialle.

Kun riennettiin hätään, katsomaan, oli henki jo lähtenyt omille teilleen.

Mutta kun ahventa alettiin perkata, löytyi sen otsasta rautanaula, jonka ympärillä liha oli rustottunut.

Se oli sama ahven, jonka otsaan isäntä kerran oli naulan iskenyt. Se painoi punnittaessa kuusi naulaa.

Mutta emäntä ei antanut keittää kalaa, vaan käski rengin haudata suohon.

Näin olivat he tavanneet toisensa vielä kerran ja "toisissa oloissa", mutta kuoltuaan oli heillä kummallakin oma sijansa: toinen saatettiin siunattuun maahan, toinen kuopattiin suohautaan.

Punanen lippu.

Aamusta varhain on hän jo siellä liikkeessä, ratavartija, uskollisena toimessaan. Hän tarkastelee rataa, karkottaa kaikki luvattomat kuljeksijat radalta, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin, ja avaa ja sulkee portit radan molemmilla puolin, kun juna tulee ja ohitse kiitää… Kulkee, näet, maantie siltä kohtaa radan ylitse. Ja saatuansa portit kiinni, ottaa hän lipun taikka lyhdyn, aina sen mukaan mikä vuorokauden aika on, ja näyttää esiin porhaltavalle junalle, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu ja huoleti saapi laskea menemään täyttä pohtia. Kun juna on ohitse, aukasee hän portit ja viepi verkkaan lipun takaisin kojuun. Noista porteista onkin puuhaa koko lailla, varsinkin kesäaikana, jolloin junia kulkee monin kymmenin päivässä ja ajajiakin on ehtimiseen…

Usein tapaan minä hänet kävelymatkoillani, istun hänen kojussaan, lepuutan jalkaani ja juttelen hänen kanssaan joko menneistä ajoista taikka päivän tapahtumista. Koju on pieni, kummallakin sivulla penkit ja pieni ikkuna molemmissa sivuseinissä sekä perässä kamiini, että talvipakkasessakin on koju suloisen lämmin, kun vaan puita muistaa pesään heittää. Ennen oli tukala talvisin, kun ei ollut kamiinia, nykyisin tässä jokunen vuotta sitten toimitettiin tuo siunattu lämmitin, ett'ei tarvitse pakkasellakaan vilussa värjötellä.

Hän on jo vanha mies, elämän lumet peittävät hänen päänsä ja vaalennut on partakin leuvan alla. Kooltaan on hän keskimaita, ystävällinen ja hyväntahtoisen näköinen. Valtion töissä on hän harmaantunut, sillä niissä on melkein koko ikänsä toiminut. Oli tullut ensin Saimaan kanavalle työhön ja siitä päivin uskollisesti toimensa täyttänyt. Kanavatyöstä oli hän siirtynyt rautatietyöhön Pietarin radalle ja sen valmistuttua päässyt ratavartijaksi.

Omasta elämästään ei hänellä ole mitään järkyttäviä, jännittäviä kohtauksia kerrottavina, sillä se on ollut tyyniluontoisen miehen rauhallista elämätä, vaan sitä enemmän on hän nähnyt ja kuullut sillä pitkällä ja melkein tiettömättömällä taipaleella, jolla hän on viipynyt hamasta lapsuudestansa tähän päivään asti. Hän puhelee mielellään, juttelee ja kertoo näkemistänsä ja kuulemistansa, kun tutustuu ja kuulijassa harrastusta huomaa…

— Nyt se on kuollut, sanoi hän eräänä sunnuntai-aamuna, kun tulin hänen kojuunsa, sitten kun hyvät päivät oli tehty ja kuulumiset kysytty…

— Nyt se on kuollut.

— Kuka? Kuka on kuollut?

— Sepä, josta tuonnoin kerroin.

Minä koetin koota ajatuksiani, muistella, selailla kaikkia mielessäni olevia muistoja, kertomuksia ja tarinoita.

— Vai nyt, vastasin mietteissäni ja samassa muistin, että se oli se surullinen kertomus, jolle olin arvellut nimeksi: "Punanen lippu."

Oli erähtä ratavartija Pietarin takana rautatiellä monia aikoja sitten. Suomalainen oli mies ja suomalainen seutu, jonka läpi kulki rautatie, jossa hänen oli toimensa. Häneltä oli vaimo kuollut ja yksi lapsi jäänyt, poika. Isä piti pojastaan hellää huolta, kasvatti vointinsa mukaan ja hankki hänelle opetusta, mitä saatavissa oli. Kaikin puolin piti isä poikaansa kuin silmäteräänsä ja koetti saada hänestä kelpo miestä. Mutta tässä kävi, niinkuin usein tapahtuu, että isän pyrinnöt menivät aivan turhaan.

Maailma ryösti häneltä pojan.

Kun poika oli varttunut ja alkoi olla viidentoista ijässä, pantiin hänet kultasepän oppiin Pietariin. Kulta- enemmän kuin muutakaan seppää ei hänestä tullut, vaan renttu, pahantekijä, josta isällä oli alituista huolta, tuskaa ja katkerata surua. Hän kävi tuon tuostakin isänsä luona rahaa pyytämässä ja tiukkaamassa. Isä antoikin alussa, kun poika lupasi parantaa tapansa ja ruveta työtä tekemään. Siitä ei ollut apua, vaan pahennusta. Työstä ei tullut mitään, parannuksesta vielä vähemmän. Hän vaan juopotteli ja hävitti, mitä sai. Kun poika oli joutunut niin pitkälle, että hän kerran kotona käydessään oli omin lupinsa vienyt äitivainajansa kellon ja sen hävittänyt, oli isä ankarasti kieltänyt hänet luokseen tulemasta ja silmäinsä eteen ilmestymästä. Sen perästä oli hän ollut pitkän aikaa kotonansa käymättä, ruvennut näpistelemään, varastanut, joutunut kiinni, vankeuteen.

Isä kuuli kaikista noista, katkeroittui ja koveni. Oli eräs kesä-aamu, kostea ja sumuinen. Vartija oli lähtemäisillään toimeensa radalle, kun näki poikansa tulevan. Tämä oli jo toisen kerran ollut kiinni, mutta todistuksien puutteessa päässyt irti. Isä lähti, sulki ovensa, eikä ollut näkevinäänkään poikaansa.

Tämä töytäsi isänsä eteen, ei nöyränä, rikollisena tuhlaajapoikana, vaan tylynä, röyhkeänä, vaatien äitinsä perintöä.

— Minulla ei ole mitään poikaa, sanoi isä vakaasti ja jatkoi matkaansa.

Poika kyöritti perässä, uhkasi, vannoi ja kiroili. Hän uhkasi ankarasti ja vakuutti heittäytyvänsä junan alle, jos ei isä suostuisi jakamaan tavaroita hänen kanssaan. Vartija ei puhunut mitään, eikä huolinut hänen uhkauksistaan, vaan meni toimeensa… Junan jyminä kuului etäältä.

Vartija pistäysi kojuun ja otti kaksi lippua, valkosen ja punasen.

Kuului pitkähkö, kimakka vihellys. Vartija pisti punasen lipun kainaloonsa, asettui tiepuoleen ja nosti vakavana valkosen lipun… olihan tie kunnossa kaikin puolin.

Hän näki, kuinka poikansa asettui poikkipuolin tielle jonkun matkaa hänestä.

— Ei miestä niin peloteta, arveli vartija, kääntyen selin sinne päin, ja piti vakavasti Valkosta lippua ylhäällä.

Samassa syöksi juna ähkäin puhkain täyttä vauhtia esiin.

Vilahdus vaan ja samassa pyörähti junan alla miehen pää ruumiista erilleen.

Sitä ei huomannut muut kuin vartija, joka ei kaikessa ankaruudessaankaan voinut olla vilkasematta siihen suuntaan.

Lippu putosi hänen kädestään, juna oli samassa ohitse. Hän seisoi hetken liikkumatta kuin kivettynyt. Sitten lähti juosta potkaltamaan junan perässä huutaen, täyttä kurkkua karjuen: punanen lippu, punanen lippu!

Töin tuskin sai toinen vartija hänet kiinni ja kykeni pitelemään siksi kun apua joutui…

Hän oli mielipuoli.

Isän sydän oli särkynyt.

Hänet toimitettiin mielivaivaisten parannuslaitokseen, jossa oli kohta vaipunut täydelliseen tajuttomuuteen.

Kauvan hänen ei kuitenkaan tarvinnut siellä kitua. Kun hänellä oli jonkun verran omaisuutta ja sai pienen eläkkeen, otti sisarensa hänet hoitoonsa. Mitäpä hän sairaalassa teki, kun ei sanottu ikinä tervettä tulevan…

Tämä oli kertomus.

— Nyt se on päässyt tämän maailman vaivoista, jatkoi vartija.

— Olihan se hyvä sekin.

— Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei hän ollut lausunut yhtään ainoata sanaa, oli syönyt, kun oli syötetty, maannut, kun oli makuutettu.

Vartija kuivaili vanhoja silmiään.

— Minä tunsin hänet, jatkoi hän vähän päästä, olimme yksissä töissä Saimaan kanavalla.

Hän vaikeni, katseli ikkunasta ja jatkoi:

— Valkonen lippu! oli hän sanonut selvästi ja käskevästi viime hetkellään, sulkenut silmänsä ja niin oli sumea henki lähtenyt ikuiseen kirkkauteen selvenemään, kirkastumaan.

Tähän lopetti vartija. Junan jyminä kuului etäältä.

Hän otti Valkosen lipun, meni ja sulki veräjät.

Juna vihelsi.

Hän asettui tiepuoleen, nosti lipun merkiksi, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu, ja minä… minä läksin omille teilleni.

Elämän avain.

Hän on nyt kuollut, hänkin, sammunut sumea henki.

Koulussa olin jo häneen tutustunut ja erittäin kiintynyt, vaikka emme olleetkaan samalla luokalla. Hän kun oli liikkuva luonteeltaan, niinkuin minäkin, niin tapasimme toisemme usein kävelymatkoilla, metsästysretkillä, luistinradalla, mäenlaskussa, kilpa-ajoissa ja muissa senlaisissa tiloissa.

Hän oli muuten harras mies, joka seurasi tarkasti uskonnon opetusta koulussa ja kävi ahkerasti kirkossa. Perästä päin kertoi hän sitten toisille, mitä saarnaaja oli puhunut, kuinka se oli selittänyt sen ja senkin paikan. Muistan monta hetkeä, kuinka hän Inkilän kamarissa, jossa kävimme kahvilla ja lepäämässä hiihtomatkoillamme, selitti sanaa ja puheli aikeistaan. Hän aikoi varmasti lukea papiksi, sillä hän oli vakuutettu siitä, että hän oli papiksi luotu. Oikein hän innostui puhellessaan, kuinka jaloa ja ylevää on ruokkia elämän sanalla isoovata seurakuntaa. Moni tovereista hienosti kadehti hänen varmaa päämaaliaan, kun itsellään ei ollut vähintäkään selvillä, miksi sitä pitäisi pyrkiä ja mikä tulevaisuus oli kovain läksyjen takana, joita vaivoin sai nujerretuksi opettajain mieliksi… Hänellä oli tie selvänä, Korkeimman viittoma, ja olihan niitä muutamia muitakin, joilla oli pyrinnöillään päämaali ja tarkotus, jotka pyrkivät oppineiksi, kirjailijoiksi — jopa jokunen "suoraan senaattiinkin" — jotka "kehittelivät henkeään."

Yhtä aikaa jouduimme ylioppilastutkintoon… niin olivat asiat kiertyneet. Hörymättä ilmoitti hän itsensä teoloogiseen tiedekuntaan, sillä välin kun jotkut vielä akateemian eteisessä kyselivät toisiltaan että mihinkähän tiedekuntaan sitä pitäisi tämän papan pojan ilmoittautua… Niin epäselvällä kannalla sitä on usea vielä yliopiston ovella, moni vielä haudan ovellakin.

— Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! Itse minunkin on pitänyt päättää, sanoi hän minulle, kun häneltä hyviä neuvoja pyysin tuossa samaisessa seikassa.

Ja itsehän sitä piti päättää.

Lapsuuden tuttavuudet haihtuvat usein vanhemmaksi tultua, kun joudutaan eri oloihin ja eri toimiin, ja ylioppilaalla on harvoin samat toverit kuin koulupojalla. Niin kävi meidänkin. Vuoden olimme "tutkineet" tieteitä itse "vapaitten" tieteitten pääpesässä, tapaamatta suurin toisiamme, kunnes sattumalta kohtasimme eräänä "pörssipäivänä" ylioppilastalossa, "paremmalla puolen".

Iloisena riensi hän vastaani, huomattuaan minut. — Terve monesta päivästä! huusi hän reippaasti ja paiskasi kättä, niinkuin ennen Inkilän mäellä. Käy pöytään!

Katselimme toisiamme ja ilmoitimme ihastustamme molemmin puolin onnellisen sattuman johdosta.

— Vanhat verkot, joihin olin kietoutunut koulussa, ovat ruvenneet repeilemään, puhui hän vakaasti, ensi ihastuksesta toinnuttuamme. Olen tullut huomaamaan, ett'ei minusta olekaan arveluttavaan papin toimeen… en ole luotu siksi. Niinkuin muistat, oli minulla koulussa suuri taipumus matematiikkiin, ja olen nyt päättänyt antautua kokonaan tuon korkeimman tieteen palvelukseen. Se on se ainoa, johonka minä tunnen sisällisen kutsumuksen minuani vetävän. Sillä tiellä, eikä millään muulla…

Enempätä emme saaneet asiasta kahden kesken jutella, kun toisia iloisia tovereita syöksyi huoneeseen oven täydeltä, ja noin vakavat asiat eivät kuulu päiväjärjestykseen senlaisessa seurapiirissä.

Kovin kauvan ei saanut hän mieliainettaan yliopistossa tutkia. Kun Suomen kansa otti nykyisten sivistyskansain kuorman, yleisen asevelvollisuuden, niskoilleen, niin syttyi isänmaallinen innostus moneen nuorukaiseen lähteä palvelemaan maatansa tuolla uudella alalla, opettamaan isänmaan poikia sotapalvelukseen. Tämä innostus tarttui entiseen toveriinikin. Hän lähti kadettikouluun, päästäksensä upseeriksi. Ja miksikäpäs ei olisi mennyt? Olihan hänellä suuri taipumus matematiikkiin, ja sitä ainetta kuulutaan sotakoulussa tarvittavan. Niin hän lähti ja tietysti pääsi oppilaaksi kouluun.

Muutamien vuosien päästä, kun olin jo melkein unhottanut entisen toverin, tapasin hänet taas aivan sattumalta. Olin muutamana kesänä matkoilla sisämaassa ja saavuin muutamakseen vanhaan koulukaupunkiimme. Siinä kun ei ollut valitsemisen varaa kortteerien puolesta, niin menin seurahuoneelle, jossa olin joskus ennenkin majaa pitänyt. Salongissa istui siellä muutamia herrasmiehiä, puhua pärpätellen, naureskellen ja rähisten, niinkuin iloiset juomaveikot konsanaankin. Muutamassa syrjäpöydässä istui sotilas, upseeri, yksin, pää käden nojassa ja punssiksi edessä. Katselin, sattuisiko olemaan tuttavata seurassa, mutta upseeriin en suurin huomiotani kääntänyt, sillä ainahan niitä näkee tähän aikaan; sitä vähemmän veti se huomiotani puoleensa, kun en muistanut ketään tuttavata univormumiestä niillä tienoin olevan. Painausin muutamaan pöytään ja pyysin jotakin ruokaa. Kun upseeri kuuli ääneni, hypähti hän kuin unesta ja kääntyi minuun päin, mutta neiti astui samassa väliimme, tarjoten ruokalistaa minulle. Tytön poistuttua, katsella tuijotti mies yhä minuun. Tuntui oudolta sotilaan kylmä katse. Käännyin toisaalle ja otin sanomalehden käteeni.

Tunsin näkemättä kuinka sotilas nousi ja asteli vakavin askelin minua kohti.

— Näenkö oikein…? Ka, terve, vanha veli! kuului ääni vierestäni, ja samassa tunsin minäkin vanhan toverini.

— Terveh! huudahdin minä, kavahtaen seisalleni ja tarttuen hänen ojennettuun käteensä.

Toveroisen aikaa kului pelkissä molemminpuolisissa ihastushuudahduksissa.

— Mitä saan tarjota? kysyi hän. — Tilasin ikään ruokaa.

— Ei, ei! Peruuta se, juodaan ensin jotakin.

— Täytyy saada ruokaa, olen nälissäni matkan perästä. Etkö sinäkin…?

— Samapa se, mutta ei annoksittain erikseen, vaan aterioittain yhteisesti. On niin ikävätä, kun kukin syöpi kupistaan kuin äkäset porsaat. Otetaan pieni seksa ja syödään niinkuin ennen Helsingissä. Se on sitovaa, lähentävää, yhdistävää näin vanhojen veljien kesken.

Näin puhuen meni hän peruuttamaan pyyntöni ja tilaamaan seksaa.

Odottaessamme sai hän selitellä sotilasoloja.

"Syödessä tulee ruokahalu" ja mekin söimme oikein mielihalusta, "kun kerran taas olimme tavanneet toisemme" — niinkuin hän sanoi — ja juttelimme iloisesti ja muistelimme menneitä hauskoja hetkiä.

Aterioittuamme tilasi hän kahvia "me' avec."

— Oletko sinäkin tullut tänne saamaan voimaa kotipaikalta, uutta voimaa? kysäsi hän äkkiä.

— Eihän tämä ole minun kotipaikkani.

— Eipä, ei! Ei minunkaan, vaan täällähän ne hyvät päätökset tehtiin.

— Taidettiinhan niitä tehdä täälläkin, mutta mitäpä niistä…

— Niistäkö?! Niiden tähden minä olen tänne tullut. Näetkös, minä en ole ikinä senlaista katkerata typeryyttä tehnyt, kuin silloin kun erosin teoloogisesta tiedekunnasta ja läksin maailman tielle.

— Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! muistutin minä.

— Sinä lyöt minua omilla aseillani ja siinä sinä epäilemättä olet aivan oikeassa, mutta — helppo sitä on sanoa. Minulla oli jo ovi auki, mutta minä vedin sen itse kiinni jälleen ja nyt sitä on vaikeampi aukasta.

— Mutta olethan sinä vielä nuori ja voit jatkaa opinnoitasi yliopistossa. Heitä hornan tuuttiin koko sotilasala, palaa pääkaupunkiin ja suorita tutkinnot.

— Luuletko sitten että minä aion tälle alalle jäädä? En koskaan. Ensi syksynä, kun kesäpalvelus loppuu, eroan ja lähden jatkamaan.

— Toivotan hartaasti onnea ja menestystä!

— Kiitos! Ja nyt olen tullut tänne saamaan uutta voimaa näiltä armailta kotipaikoilta. Olen käynyt kaikissa entisissä muistettavissa paikoissa. Tänä aamuna olin Inkilän mäellä. Siellä oikeastaan pitäisi käydä syksyllä ja talvella, niinkuin ennen vanhaan. Mielikuvitus toi kuitenkin eteeni syksyn ja talven. Kaikki oli niinkuin ennenkin, suloista ja suosiollista… kaikki muu paitse minä itse. Minä en tahtonut oikein sopeutua kaikkeen siihen, vaan vähitellen heltyi mieli ja suli sydän. — Viime sunnuntaina kävin kirkossa, tuossa samaisessa kirkossa, jossa koulupoikana niin usein sain kuulla sanaa julistettavan. Olin ihan sulaa kyyneleihin, niin siellä vaikuttivat menneet muistot.

Ja hän selitti taas, niinkuin ennen koulupoikana, kuinka pappi oli saarnannut, kuinka se oli sen ja senkin paikan selittänyt. Hän innostui ja puhui niin kauniisti, kuinka jaloa ja suurta on olla sananjulistajana, kun saapi elämän sanalla ravita isoovia ja janoovia sieluja… niin kauniisti, etten tässä voi yrittääkään sitä esittää, vaikka se vieläkin lämmittää mieltäni, kun sitä muistelen.

Myöhä jo oli, puolessa valossa, kesäinen yö, kun läksimme talosta. Kun laiva, jossa minun piti matkustaa, lähti seuraavana aamuna ani varhain, niin menin laivaan yöksi. Hänenkin oli määrä matkustaa seuraavana päivänä komppaniaansa. Hän saatteli minua rantaan, jossa heitimme hartaat jäähyväiset sillä varmalla välipuheella, että ensi syksynä tapaamme toisemme Helsingissä, yliopistossa.

Kauvan istuin vielä laivan kannella ja arvelin tämän elämän kummallista menoa. Sinervä selkä lepäsi tyynenä, ilma oli sakea ja hiestävä ja nouseva päivä alkoi hienosti rusottaa koillisella taivaan rannalla. Metsistä kaikui lintujen aamulaulu ja käkönen kukkua helkytteli etempänä lehdossa. Laiva vaan tuntui nukkuvan sikeätä untaan, huokuen raskaasti, virkistyäksensä uuden päivän uusiin toimiin.

Sittemmin en ole häntä kuin kerran nähnyt ja silloinkin taas sattumalta eräässä kievarissa. Muutamien vuosien kuluttua edellisestä kohtauksesta jouduin moniaalle asemalle odottelemaan junan tuloa koko päiväksi. Koetin kuluttaa aikaa miten parhaiten taisin. Muutamakseen neuvottiin minut muutamassa talossa, josta pyysin leposijaa, kievariin, että "kyllä siellä laittavat."

Kievarin vierashuoneessa makasi mies paitahihasillaan sohvalla. Hän vääntäysi ylös, kun minä tulin sisään, ja hierusti silmiään.

— Mistä vieras? kysyi hän, katsomatta minuun. Ääni oli tuttu ja kysyjä oli entinen toverini, kun tarkemmin katsoin.

— Parempiko kysymä kuin näkemä? kysäsin minä vastaan.

— Voi tuhatta laivaa! Sinäkö se olet, vanha veli? kiljasi hän, kavahtaen kaulaani.

Hevillä en päässyt miehestä irti.

— En ole tavannut sinua pitkään aikaan, sanoi hän.

— Syy kait ei ole minun. Sinä et tullut, niin kuin puhe oli.

— En tullut, en, sanoi hän painavasti, katsella tuijottaen suoraan eteensä.

— Et ehtinyt?

— Minussa ei ollut miestä siihen.

— Kuinka niin?

Hän oli tovin aikaa ääneti.

— Minussa ei ollut miestä… olen kovin kulunut.

— Etpä siltä näytä, olet vaan hieman laihtunut.

— Vaanpa henkisesti.

— Onko sotapalvelus sitten niin rasittavaa ja hengen päälle käypää?

— Ei, vaan minä olen ajanut oman itseni edelle, sanoi hän ykskantaan ja katseensa kävi jäykäksi ja synkän näköiseksi.

Katselin miestä hämilläni, ymmärtämättä häntä ollenkaan.

— "Kovin kulunut" ja "ajanut oman itseni edelle!"

En ymmärrä sinua ollenkaan, selitin minä.

— En sitä oikein tajua itsekään, vaan koetan selittää. Kun mielikuvituksessa olen mennyt niin pitkälle, etten itse jaksa todellisuudessa tallustella perässä, niin sitä sanon oman itseni edelle menemiseksi. Ja kun saat kuulla, että minä olen usein hengessä selittänyt sanaa ja saattanut monta sielua oikealle tielle, että minä olen matematiikan professorina monta monituista kertaa selittänyt tieteen ongelmoita innokkaalle kuulijakunnalle ja vienyt tiedettäni eteenpäin, että minä olen kenraalina johtanut Venäjän suuria sotajoukkoja vihollista vastaan ja saanut mainetta ja kunniaa, niin et ollenkaan ihmettele, jos sanon, että olen kulunut, kovin kulunut… Niissä kuluu sellaisissa.

Näin puheli hän kiihtyneenä saarna-äänellä ja silmänsä säihkyivät oudosti. Hän oli kuin mielipuoli.

Minä katselin häntä hämmästyneenä, voimatta sanoa mitään.

— Tuosta muistojen verestämisestä silloin, kun viimeksi tavattiin, ei tullut sitä, mitä toivoin. Muistot kyllä kirkastuivat, mutta uutta voimaa en saanut… kirkastuivat niin, että ne nielevät minut kokonaan, että useimmin ajoin olen kuin entisissä oloissa, koulupoika, joka varmasti on päättänyt pyrkiä papiksi. Näissä tiloissa olen aina kuin poissa nykyisyydestä, etten tiedä mitä ympärilläni tapahtuu.

Hän oli aivan rauhoittunut ja levollinen tätä puhuessaan.

— Ja sekö se sinut esti saapumasta yliopistoon silloin viime kerralla?

— Osaksi se, osaksi muukin. Muistatko sinä vielä nuo sanat, jotka lausuin yliopiston porstuassa?

— Mitkä sanasi? kysyin minä, tekeytyen muistamattomaksi.

— Senpä elämän avaimen.

— Mitäpä niistä. Silloin oltiin sillä ijällä, jolloin mielellään käytetään mahtipontisia lauseita ja väkisanoja.

— Se oli merkillinen lause, se, mikä sen sitten lieneekään mieleeni lähettänyt.

— Soma lause, sanoin minä, sanoakseni jotakin.

— Silloin käytin sitä ajallisen elämän uran valitsemisesta, nyt olen saanut sille pysyväisemmän merkityksen. Se avain avaa meille elämän oven vasta toisessa elämässä. Ja kun kerran olin tästä selvillä, ei tehnyt mieleni enää jatkaa lukujani. Päätin pysyä siinä, missä olen, tehdä tehtäväni ja valmistautua tulevata elämätä varten.

— Ja kun noin ajattelet, ei pitäisi sinulla olla mitään valittamista, muistutin minä.

— Ei o—le—le—ka—aan, sanoi hän vetäen pitkään tavuita.

Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti ja katseli ulos ikkunasta. Hän näytti rauhalliselta ja kasvoilla väreili iloinen, hymyilevä ilme.

Hetken päästä kääntyi hän minuun.

— Minä en tahdo enää pysyä koossa. Työtouhussa olen aina levollinen ja iloinen, mutta joutohetkinä joudun taas muistojen pyörteeseen. Silloin olen tosiaankin kuin koulupoika, joka on päättänyt lukea, suorittaa tutkintonsa ja pääsee toiveittensa perille. Ja siellä sitten toiveitteni perillä häälyn sinne ja tänne. Milloin siellä on saarnaaja, milloin tiedemies, milloin arvokas sotilas, ja kun näistä selviän, olen se mikä olen ja teen työni niinkuin muutkin. Toisin vuoroin vaivaa minua katkerasti taas se seikka, että erosin siltä tieltä, jonka kerran olin valinnut ja jota olin jo lähtenyt kulkemaan.

— Sinun täytyy koettaa päästä noista mielikuvituksista! Sinun pitää puhutella lääkäriä, hyvä veli.

— En minä niistä pääse, vastasi hän vakavasti.

Samassa tuli muita matkustajia huoneeseen ja keskustelumme katkesi siihen. Olikin jo aika lähteä asemalle. Hän tuli kanssani sinne. Matkalla en hennonut enää kosketella noita helliä kieliä, eikä hänkään niistä mitään lausunut. Näytti kuin olisi kainostellut äskeisiä puheitaan. Vasta kun juna vihelsi ja minä hyppäsin siihen, sanoi hän kuin itsekseen:

— En minä niistä pääse.

Eikä hän niistä päässyt… Hän ei pysynyt enää koossa.

Sittemmin en häntä kertaakaan tavannut.

Perästä päin sain kuulla, että hän vähitellen oli sekautunut kokonaan, joutunut mielipuolena hourupäisten parannuslaitokseen. Siellä oli hän alussa raivonnut, sitten yhä sumentunut ja painunut täydelliseen tajuttomuuteen. Parantumattomana oli hän sairashuoneesta laskettu kotona hoidettavaksi…

Nyt hän on kuollut, sammunut sumea henki.

Varmaankin on elämän avain hänelle toisessa elämässä avannut sen oven, jonka takana on aivan samantekevätä, onko kenraalina johtanut suuria sotajoukkoja taikka vänrikkinä komentanut reservipoikia.

Meren joulu.

— Etkö ole sitä kuullut ennen? kysyi hän, kun minä ihmettelin hänen mainitessaan jotakin meren joulusta.

— En, en — muistaakseni.

— Voin sen kertoa sinullekin.

Olimme tulleet tuttaviksi, hän ja minä. Hän oli ikämies, kokenut… sen verran on lupa ilmoittaa… minä nuori, vasta neulalta heitetty ylioppilas.

— Isäni olisi tahtonut minusta pappia, alkoi hän, äitini ehkä sitä samaa, mutta ne toiveet pettivät, niin kuin monet muutkin sellaiset tässä maailmassa. Kaksi vuotta kyllä oljentelin teoloogina Helsingissä, mutta en tikkua ristiin tehnyt sitä varten. Siirryin sitten omin lupini lainopilliseen tiedekuntaan. Koetin siinä harjoitella lakitieteellisiä opinnoita, mutta eipä ne nekään tahtoneet edistyä. Rahaa tietysti tarvittiin, kun en minä enempätä kuin moni muukaan varakkaan poika ollut oppinut kultaista säästäväisyyttä. Olin lakitieteitä tutkinut pari vuotta, kun isäni sai tietää — mistä lienee saanut — että minä en kuulu koko teoloogiseen tiedekuntaan enkä yleensä ole tehnyt mitään yliopistossa ollessani.

Sepä oli vasta kirje, jonka isältäni tämän johdosta sain. Hän oli ankara mies, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Hän oli kerrassaan raivostunut. Kirje oli täynnä ankaroita nuhdesanoja ja uhkauksia. Se musersi minut kokonaan, varsinkin kun sain samassa veljeltäni kirjeessä kiellon, että elä ollenkaan tule jouluksi kotia, isä on kiukustunut ja sanonut sitä ja sitä. Mitä auttoi tässä äitini ja sisareni hellä kirje, jossa he hartaasti pyysivät minua tulemaan heti kotia sekä lupasivat lepyttää vihastuneen isän. Heidän kehotustaan olisi tietysti pitänyt heti noudattaa, mutta siihen minussa ei ollut miestä, vaan päätin olla joulua Helsingissä.

Ilmoitin lyhyesti armaalle äidilleni, että minä en lukujeni tähden kerkiä kotona käymään, ja pyysin hänen lepyttämään isää sekä selittelin aikeitani ja mitä kaikkea lienen puhunutkaan.

Tuo parin viikon aika, joka vielä oli jouluun, kului pelkässä tuskassa ja ahdistuksessa. En ollut kertaakaan vielä ollut joulua kotoa poissa, vaan viettänyt sen aina kotona omaisteni iloisessa seurassa. Kaikista jouluista, niin pitkälle kuin muistaa voin, oli minulla vaan vihantia, kirkkaita muistoja. Nyt oli käyvä toisin. Toverit olivat menneet kotiinsa ja niitä, jotka olivat jääneet, en tahtonut tavata, vaan karttelin miten parhaiten taisin.

Valkeni sitten viimein jouluaatto. Ilma oli sakea ja raskas ja sataa tuhuutti siitettä, joka puolelta päivin muuttui vedeksi. Ei ole pitkä joulunaikuinen päivä kirkkaallakaan ilmalla saatikka sitten tuonlaisella. Mutta minusta tuo aatto oli pitkä kuin tuskallinen ijankaikkisuus. En tahtonut mennä ulos päiväsaikaan, kun pelkäsin tapaavani tuttavia. Pysyin kotona koko päivän ja olin muuten kuin mieletön. Isäntäväkeni pyysi minua viettämään joulua heidän luonansa. Minä kiitin ja kieltäysin. Minulla oli toista mielessä.

Päätin lopettaa päiväni sinä iltana.

Illan hämärässä läksin ulos etsimään keinoa aikeeni täyttämistä varten. En tiennyt oikein itsekään, mihin piti mennä ja mitä yrittää.

Kuljin kauppatorin ylitse. Siellä oli vielä joulukuusen myyjiä ja onnellisia ostajia. Olin jähmettyä tuskasta, kun näin nuo kuuset ja muistin, kuinka monta jouluiltaa olin tuonlaisen ympärillä viettänyt.

— Etsiikö herra kuusta? kysyi eräs myyjä ystävällisesti.

— En, vaan muuta puuta, vastasin minä ja ajattelin hirsipuuta ja menin matkaani.

Koko illan samoilin pitkin katuja tietämättä itsekään mihin mennä. Mitään, keinoja päätökseni toimeen panemiseksi en keksinyt enkä tainnut kyetä suurin ajattelemaankaan.

Vähitellen alkoi elämä kaduilta hälvetä ja siirtyä huoneisiin Vihdoin ei näkynyt kuin joku yksinäinen kulkija, joka jouduttaen askeleitaan kiiruhti kotikullan lämpimille. Yhä enemmän alkoi sitä vastaan näkyä elämätä ja liikettä huoneista. Yhä useammasta ikkunasta alkoi valo virrata kadulle ja kuulua puhelu ja iloinen nauru. Kaikki viettivät iloisesti jouluaattoaan omaistensa helmassa, kaikki muut paise minä.

Vihdoin ei ollut kaduilla ketään muita kuin minä, levoton yökulkija.

Kun arvasin kortteerissani asetutun levolle, palasin sinne, päätöstäni toimeen saamatta.

Asetuin levolle, päästäkseni unen helmassa lepoa nauttimaan. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Peppuroin ja kiemuroin sängyssä kuin painajaisen vaivaama. Mieleeni tuli koti ja omaiseni siellä ja kaikki. Arvelin, kuinka siellä nyt tällä hetkellä joulukuusi kirkkaana loistaa vanhassa ystävällisessä salissa, kuinka joululahjat ovat jaetut ja asetutaan illallispöytään, eikä kukaan minua muista eikä ajattele eikä tiedä minkälaisessa tuskassa ja ahdistuksessa minä olen… Olin ihan kuristua.

Senlainen se on ihminen itsekkäisyydessään.

En jaksanut käsittää, että kotonani minua kaikki ikävöivät, vanhempani, sisareni ja veljeni, palvelijat ja ehkäpä nimikkohevosenikin tallissa, en tajunnut, että omaisteni joulu ei voinut olla entisenlainen, kun en minä ollut seurassa, en tiennyt, että olivat aatto-illan istuneet ääneti, illallispöydässä puhelleet hiljaa kuin hautajaisissa ja menneet aikaseen maata, kenenkään kuitenkaan unta saamatta…

Perästäpäin sain kaikki tietää.

Nousin ylös, puin päälleni ja läksin ulos yön selkään: jostakin piti löytää rauha taikka hauta.

Ilma oli tällä välin muuttunut: Oli ruvennut tuulemaan ja se oli karkottanut sumut ja ohentanut pilvet ja kun oli kuuvalo, niin oli yö valosampi kuin samea päivä.

Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, ei edes järjestyksen valvojaa näkynyt liikkeellä… Kukapa se jouluyönä menisi kenenkään rauhaa rikkomaan. Oli kuin pyhä rauha olisi tosiaankin lumonnut levottoman elämin.

Yksi vaan oli rauhaton kadulla, yksi ihminen, järkevä muka.

Päätin mennä suoraan mereen. Siellä oli rauhoittuva rauhaton rinta.

Tiesin Ursinin kallion luota pistävän mereen niemekkeen, joka oli aikeilleni sopiva. Siellä ei tähän aikaan olisi ketään näkevätä, kuulevata.

Jo kaukaa kuului meren mahtava pauhina.

— Siellä on toinen rauhaton, joka ottaa toisen rauhattoman luokseen, arvelin itsekseni.

Mahtavina vyöryivät kuohupäiset aallot meren aavalta selältä rantaa kohden, mutta pian heidän valtansa kukistui ja toivottomasti roiskahtaen, ikäänkuin viimeisiä voimiaan ponnistaen, painaltuivat murtuneina takaisin syvyyteen, ja toinen vyöryi päälle, säälimättä sortunutta koettaen murtaa kovaa kalliota. Mutta vahvana kesti kallio ryntäyksen, niinkuin oli vuosisatoja tehnyt.

Voimakas tunne valtasi mieleni ja levollisemmin alkoi elämän virta kuohua suonissa tuota mahtavan meren ja järkähtämättömän kallion keskinäistä voimankoetusta katsellessani.

Koetin päästä likemmäksi rantaa, parempaan paikkaan, ihaillakseni oikein meren kuohuvata temmellystä, kun pelottavan iso aalto tyrskähti rantaan. Minä vähän säpsähdin tuosta, jalkaani livetti kaljamassa ja minä keikahdin selälleni…

Kuinka kauvan makasin tainnuksissa, en voi tarkoin sanoa. Kun viimein aukasin silmäni, oli ilma ylennyt ja korkea taivas kaareutui luonnon ylitse. Tuuli oli poistanut pilvet ja kuuhut, joka oli lopettamaisillaan yöllisen työnsä, valaisi vienosti seutua ja meri pauhasi yhtä mahtavana kuin ennenkin.

Päätäni tunsin hirveästi pakottavan ja hartiani tuntuivat olevan rikki. Suurella tuskalla pääsin istuilleni ja käänsin katseeni merelle.

En ikinä unhota sitä näkyä! Kuun lievässä valossa välkkyi meri omituisista väreistä. Aaltojen noustessa ja laskiessa muodostui kummallisia, monivärisiä valojuomuja. Oli kuin tuhansia erivärisiä valoja ja soihtuja olisi ollut jokaisen laineen harjalla ja aaltojen pohjassa ja jokainen puhkeava tyrsky toi uusia ja yhä uusia valoilmiöitä esiin. Meren mahtava pauhu kuului kuin valtava urkujen soitto, joilla säestetään ylistysvirttä laulavata kööriä.

Se oli valtavin jouluvirsi mitä koskaan olen kuullut. Mieleni heltyi ja kyyneltulva täytti silmäni.

Siinä samassa tärisytti ilmaa kumea, kutsuva ääni, voimallisempi meren veisuuta, kohta toinen ja kolmas…

Se oli Nikolainkirkon kumajava kello, joka kutsui kansaa aamukirkkoon.

Ne kutsut olivat minullekin… Ne ovat kaikille.

Olikinpa siitä aikaa, kun olin kirkossa käynyt.

Kiitin merta sydämmessäni, nousin ylös ja läksin kutsuvata ääntä kohti.

Kun astuin kirkkoon, alkoi samassa kuulua alttarilta ylentävä ylistyslaulu, johon urkujen ylevä ääni yhdistyi:

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!

Minä painausin penkkiin ja itkin…

Kirkosta lähtiessäni olin kokonaan rauhoittunut. Toivotin äidilleni iloista joulua sähköteitse ja vielä samana päivänä kirjoitin isälleni.

Sitä seurasi täydellinen sovinto isäni ja minun välillä ja hän oli tytyväinen, vaikka eivät hänen toiveensa tulleetkaan minun suhteeni täytetyiksi, niinkuin hän olisi tahtonut…

Tätä sanon minä meren jouluksi sen vuoksi, että meren valtavuus esti minut itsemurhasta sekä siitä syystä että kokonainen meri tulisi niistä kyyneleistä, joita sain vuodattaa, ennen kuu Jumala kirkasti itsensä sydämmessäni ja minä sain uutta voimaa.

Tähän lopetti kertoja.

Heräämiseni.

Oli heleä heinäaika. Koko viikon oli ollut kaunista, pilvetöntä poutaa. Heinänteko oli täydessä vauhdissa. Kaikkialla niityillä ja heinämailla oli kiire, tulinen kiire, kun edellisellä viikolla ei oltu sopimattomien säiden vuoksi saatu mitään kokoon, vaan sitä enemmän kaadettu kumoon, seuraten vanhaa, viisasta neuvoa, että joka sateella niittää, se poudalla kokoaa. Mitä viime viikolla oli niitetty, se oli nyt kokoon saatava. Kiire oli siis, tulinen kiire kaikkialla niityillä ja heinämailla, sitä kun ei voi arvata kauvanko poutaa kestää.

Meilläkin oli koko viikon niitokset hajallaan Sydänmaan niityllä. Siellä oli kaikki väki työssä, niin vuosipalkolliset kuin kesämiehet ja kasakat.

Viikon lopulla lähetti isäni minut sinne katsomaan, kuinka heinänkokuu kävi. Ja määrätty oli, että, jos työ näytti käyvän veltosti ja leväperäisesti, minun oli jäätävä sinne antamaan pontta käynnille.

Sydänmaan niitty on laaja suoniitty, jonka lävitse juoksee pieni puro. Se on siis jonkinlaista jokivartta. Siinä on monen kyläkunnan niityt yhdessä jaksossa. Pohjoispuolella sitä on metsätön vuori, kun toisaalla taas on alavata, metsäistä maata.

Läksin ani varhain aamulla matkaan, joutuakseni perille aamuviileän aikana. Noin kello kuuden korvilla olinkin jo mäellä, jolle näkyi koko niittylakeus. Ei ikinä mene mielestäni se näky, joka siinä avautui silmieni eteen. Koko niittyaukealla, niin pitkälti kuin silmä kantoi, liehui työväkeä vaaleoissa ja valkosissa puvuissa. Mitkä hajoittelivat rukoja, mitkä kouhottelivat karhoja, mitkä tekivät luokoja, ja toisin paikoin heilui vielä reippaita miehiä, viikatteet kädessä. Oli siinä elämätä, reipasta, iloista heinäajan elämätä. Ääretön on se työn paljous, joka lyhyellä heinäntekoajalla suoritetaan. Sinä aikana tehdään milt'ei enemmän työtä kuin koko muuna aikana vuotta. Jokainen, halvin päiväläinenkin silloin pitää kunnian asiana ponnistaa kaikki voimansa, ihan äärimmäisiin asti, jokainen tekee kuin omaa työtään. Eikä siinä joudeta suurin lepoja pitämään eikä öitä makaamaan. Auringon päivätyö on lyhempi kuin heinämiehen…

Ensi silmäyksellä jo huomasin, minkä jättiläistyön meidän väkemmekin oli sillä viikolla suorittanut ja että työ oli aivan lopuillaan, eikä siis minua siellä enää ollenkaan tarvittu. Viivähdin kuitenkin hetkisen heinämiesten luona, siksi että söin heidän kanssaan einettä ja läksin sitten kotia kohti viemään hyvää sanomata.

Joutuakseni pikemmin perille ja saadakseni metsän siimeksessä suojaa auringon polttavilta säteiltä, päätin oijustaa poikkimaiseen sydänmaan kulmitse kotia. Siitä ei mennyt mitään tietä eikä polkua, eikä edes karjan uraa, vaan kun oli siitä kautta ennenkin kulkenut, niin eihän siinä ollut mitään kammoksuttavata.

Ilomielin ja tyytyväisenä astuin metsän mieluisaan poveen ja aloin matkani. Se on rauhallinen kuin äidin syli tuo tyynen metsän povi. Raitis tuoksu lemusi vastaani ja joka aukosta ja joka mäeltä hymyili viettelevästi etäinen sinertävä salo. Nautin täysin henkäyksin tuoretta metsän tuoksua, ja salon hiljainen elämä viehätti minua. Kotvasen kuljettuani, istausin kivelle levähtämään ja katselemaan somallista seutua, joka aukosta pisti eteeni. Siinä oli lampi, sen takana pienonen niittypatama, jonka reunasta kohosi rintava aho, ja molemmin puolin reunusti musta metsä lammen kirkasta silmää. Omituiselta näytti tuo maisema. Kivi, jolla istuin, oli korkealla rantatöyräällä, ikäänkuin putoamaisillaan lampeen, jonka ranta näytti alkavan aitani. Lampi edessäni oli yhtä syvä kuin taivas oli korkea. Se oli kuin pelottava syvyyden kaivo, jota ympäröi synkkä salo sekä ylhäällä rannalla että alhaalla syvyydessä ja taustalla loiveni mäen rinta. Katsellessani veteen, näin ahon äärimmäisessä reunassa suuren kuusen, joka pisti syvemmälle kaikkia muita puita, alemma, yhä alemma syvyyttä kohti. Tuuhea se oli ja valtava ja valtasi mieleni kokonaan. Hetken päästä olin kyllästynyt syvyyteen. Sinne ei vienyt minun tieni. Ummistin silmäni ja nostin pääni, päästäkseni erilleni syvyyden viettelevästä kuvastimesta. Kun sitten avasin silmäni, tapasivat katseeni tuon valtaavan kuusen. Nyt se ei ollut enää syvyydessä, vaan ahon yläreunassa lammen takana, korkeammalla muita puita. Se oli minusta kuin rauhan enkeli, joka siunasi maata ja muuta metsää, ympäröivää seutua. Olin kokonaan kiintynyt kuuseen. Kun siitä toinnuin ja aijoin lähteä jatkamaan matkaani, en enää tiennytkään, mihin päin oli mentävä. Niin oli minut hurmannut seutu ja metsän hiljainen henkevyys. Koetin tähystellä taivaalle ja ottaa suuntaa auringosta. Se ei ollut pitänyt huolta minusta, ei ollut seisahtunut odottamaan minua. Se oli kulkenut tietään jättäen minut siihen, missä olin. Näissä toimissa toperruin yhä enemmän ja kohta olin selvillä, että olin eksyksissä. Tämä huomio ei ollenkaan mieltäni masentanut. Päätin pitkittä arveluitta pyrkiä seudun valtijasta, turvallista kuusta kohti. En luullut voivani ihan veden viertä astua, kun arvelin rannalla olevan ryteikkötä ja kun se muuten oli jyrkkärinteinen, vaan poikkesin ulomma metsään ja läksin kiertämään lampea. Kuljin, ja mielestäni olisi pitänyt jo kahdestikin tuon kuusen vastaani tulla. Sitä vaan ei kuulunut ja väsyttääkin jo alkoi. Kuljin ja kuljin. Mitä kummaa! Siinä oli aukko edessäni, aukko samanlainen kuin äsköinen, josta avautui samanlainen näköala eteeni kuin se, jota olin äsken ihaillut. Ihmettelin ja katselin ja katselin ja ihmettelin. Se oli se sama aukko, josta vasta olin syvyyttä silmäillyt, sama kuusi takana, joka oli näyttänyt niin valtavalta sekä alhaalla syvyyden pohjassa että ylhäällä ahon reunassa kirkasta taivasta vasten, sama oli kivi, jolla ojin istunut. Sama, sama, samaa kaikki. Olin kiertänyt lammen niin kauvatse ett'en ollut kuusta huomannut…

Muistui mieleeni kuulemani kertomus, että eksyneet useinkin joutuvat, pitkät matkat kuljettuaan, samaan paikkaan, missä ensin huomasivat olevansa eksyksissä. Tämän muistin, mutta en siitä hämmästynyt. Muistan aivan hyvin kuinka kummallisella mielellä olin. Olisin tahtonut häipyä metsän hiljaiseen henkeen. Metsän hengeksi olisin suonut henkeni ja näkyväisen olentoni pieneksi näreeksi kiven viereen, jolla olin istunut, että olisin aikani saanut ihailla luonnon käsittämätöntä syvyyttä lammen tyynessä povessa ja turvallisesti kääntyä korkeata kuusta kohti, joka valtavana kohosi ahon reunassa näköalan taustalla. Kuusi, kuusi, vihanta kuusi! Se oli soitto sisimmässäni.

Arvelin, että kyllä kait niityltä, järven takaa, viepi joku polku kyliä kohti, ihmisasunnoille. Mutta ett'en antaisi metsän enää kuljettaa itseäni harhaan, päätin koettaa laskeutua jyrkkää, pelottavaa rinnettä rantaan ja yrittää sitä pitkin niitylle. Se oli helpompata kuin luulinkaan ja rannalla oli karjan ura.

Sillä välin oli päivä mennyt pilveen. Ja kun pääsin aholle, näin että musta, synkkä pilvi nousta mouvotti taivaalle ja tahtoi herruutta yläilmoissa. Ilma oli tukahduttavan kuuma ja tunkka. Noustessani ahoa ylös, huomasin, että ukonilma oli tulossa. Salamat leimahtelivat ja jyrinätä alkoi kuulua. Mikä oli turvana, kun en tietäkään löytänyt… mikä oli turvana. Olin jo ahon yläreunassa ja siinä oli kuusi, tuuhea kuusi, jota edempätä olin ihaillut. Vettä alkoi vihmoa pilvestä. Olin väsynyt enkä tiennyt mihin mennä. Katselin vanhaa, harmaapartasta kuusta, joka näytti ystävällisesti hymyilevän. Se tarjosi ainakin sateen suojan. Hiivin sen turviin, sen laajain, lehväisten oksain alle. Se oli turvallinen paikka, ei mikään sade sinne osunut. Minua alkoi painostaa. Heitin kengät jalastani, otin puseron päältäni ja panin sen kenkäin päälle päänalaseksi ja rupesin pitkälleni.

Lepo tuntui väsyneestä hyvältä ja miellyttävä tunne hervosi jäseniä, mutta mieli alkoi liikkua sitä vilkkaammin. Ensin tuli mieleeni äitini ja että mitähän hän sanoisi, jos tietäisi poikansa makaavan puun juuressa keskellä erämaita, rajuilman noustessa. Siitä oli hyvä, ettei hän sitä tiennyt, että siltä puolen voin olla huoleti. Sitten muistin sisarukset kotona ja kuinka heillä on hyvä, kun saavat, illallisen syötyään, nukkua turvallisen huoneen sänkyyn. Silloin tahtoivat vesikierteet tulla silmiini ja sisässäni tuntua nälän oireita. Eikähän se ihme ollutkaan, kun en ollut syönyt muuta kuin minkä aamupäivästä heinämiesten luona ja koko päivän olin ollut liikeliepeellä. Yksinäisyyskin rupesi tuntumaan oudolta ja turvattomalta. Mieli alkoi myrtyä, mutta samassa ilmestyi isäni kuva eteeni. Kohta silloin kuivuivat vaikeroimisen vedet silmistäni, kun muistin hänen opetuksensa ja neuvonsa, että missä erämaassa ihminen vaeltaneekin, hän ei koskaan ole yksin eikä turvaton, sillä yksi on, joka aina valvoo, on seuralaisena ja murheen pitää. Tämä muisto teki hyvää ja rauhoitti. Oikein näpisti katumus sydänalaa arvellessani, että nyt, kun kerran tarvitsi turvautua vanhempaini opetuksiin ja hyviin neuvoihin, olin ne kokonaan unhottamaisillani. Saadakseni mieleni täysin levolliseksi, aloin hartaasti muistella kaikkia niitä opetuksen kohtia, jotka osottivat, mistä yksinäinen saapi seuraa, turvaton turvaa ja murheellinen lohdutusta. Nämä muistot rauhoittivat mieltäni, antoivat voimaa, ja yksinäisyyden tunne katosi kokonaan sekä olin ihan varma mielessäni, että seuraavana aamuna kyllä löydän polun ja osaan kotia. Ja kohta olin täysin vakuutettu, ett'en ikänä ole maannut sen turvallisemmassa paikassa. Sateen tohina, tihenevät salaman leimaukset ja koveneva jyrinä eivät minua härinneet ollenkaan. Suljin silmäni ja nukuin kohta. Enkä tiedä koskaan rauhallisemmin ja paremmin maanneeni kuin sinä yönä.

Kun heräsin, arvelin jo olevan aamun, kun tunsin itseni virkistyneeksi ja voimakkaaksi. Ilma tuntui tuoreelta ja raittiilta. Ei näkynyt leimahtelevia salamoita eikä kuulunut mitään jyrinätä. Pistin kengät jalkaani, puseron päälleni, kiitin sydämmessäni kuusta ja kuusen kasvattajaa hyvästä yösijasta ja pyörähdin lehväin alta vapaaseen ilmaan.

Mikä aamu, mikä pirteä, kirkas aamu! Ei ainoatakaan pilven hipaletta näkynyt taivaalla. Sama Herra, joka oli ne lähettänyt, sama oli käskenyt ne poistumaankin. Aurinko oli jo lähtenyt metsän povesta hänkin mutta ei ollut vielä ehtinyt pitkältä taivalta tehdä. Koko luonto oli kuin uudesta luotu. Raittiisti huokui vihanta metsä. Silmäilin ihastuksissani seutua. Koko ahon rinta hohti vesihelmistä kuin kirkkaista tähdistä. Jokaisesta pensaasta, jokaisesta lehtipuusta kimalteli monivärisiä säteitä ja sankka havumetsä oli niin iloisen, niin tyytyväisen näköinen. Lampi ahon alla hymyili armaasti ja taivaan korkeus ja salon vihannuus näytti samalta sen syvyydessä. Metsistä kuului monenlaista iloisten lintujen aamulaulua, liverrystä ja vihellystä.

Hämmästyneenä seisoin keskellä tuota luonnon juhlallisuutta. Mieleni keveni ja oli kuin olisin kokonaan haihtunut suureen luontoon, puiksi ja pensaiksi, kukiksi ja ruohoiksi, vesipisaroiksi ja ilman puhtaaksi hengeksi. Se oli kuin herääminen uuteen, ennen näkemättömään elämään…

En tiedä, kuinka olin osunut niittypataman veräjälle, josta lähti polku metsään. Kevein askelin läksin astua kapsuttelemaan polkua ja puolen päivän aikaan avautui tuttu kylä eteeni ja sieltä näkyi tuttuja paikkoja ja koti ja kaikki. Kyyneleet täyttivät silmäni ja minun täytyi istuutua tiepuoleen katselemaan armasta kotia.

Kerroin kotona harhateistäni. Toiset lapset keräytyivät ympärilleni, äitini syleili kyynelsilmin minua ja isäni oli liikutettu ja sanoi, että vasta kokemuksesta tieto eläväksi tulee.

Tämmöinen oli heräämiseni, joka ei koskaan mene mielestäni ja jonkalaista en ennen enkä jälkeenkään päin ole elänyt vaan jonka tiedän vielä kerran tulevan, mutta siitä en ole sinulle kertomassa, hyvä lukija, eikä se olekaan tarpeen, sillä me tiedämme kaikki kerran heräävämme uuteen päivään, tiedämme valkenevan aamun eteemme, josta meillä on vaan hämärä käsitys, mutta varma tieto.

Milloinka Rooma perustettiin?

Koulumuisto.

Muutamana syksynä tuli meidän luokalle uusi oppilas.

— Eihän siinä mitään ihmettä ole, jos kouluun uusia oppilaita tulee, sillä joka syksyhän senlaista tapahtuu, arvellee ehkä joku. Ei olekaan, enkä tätä ihmeenä mainitsekaan sen vuoksi, että kouluun niitä tuli, vaan siitä syystä että yksi tuli meidän luokalle, joka ei ollut lisinyt vaan päinvastoin vähennyt siitä, kun "Lapin koulun" ensi luokalta alettiin ja nyt oltiin jo "Suuren koulun" viimeisellä. N.k. "vanhojakaan" ei ollut luokallamme ollut kertaakaan, kun edellämme oleva luokka oli siksi etevä, ett'ei siitä yksikään jälkeen jäänyt.

Outo ilmiö se siis oli että uusi mies tuli joukkoomme.

Hän oli pieni kasvultaan, laiha, hintelo ja kivuloisen näköinen, mutta mieleltään virkku ja iloinen, avonainen ja hyväntahtoinen. Päänsä, jota lyhyeksi leikattu vaalea tukka somisti, oli pieni, melkein oudon pieni, mutta säännöllisesti muodostunut; kauniisti kupuva otsansa oli aina kirkas ja valoisa, vaikka laihoilta kasvoilta oli haihtumassa nuoruuden heleät värit; pienet, raukeat silmänsä katselivat tavallisesti ystävällisesti ja henkevästi, toisinaan niissä välähteli omituinen liekki; nokka hänen oli kyömy ja ohut, melkein läpikuultava, ja leveä suunsa oli varustettu ohuvilla ja niin kaitasilla huulilla, että ne tuskin ylettyivät peittämään valkoisia hammasrivejä. Ja kun vielä mainitsen että leukansa oli suippo ja terävä ja kaula laiha, pitkä ja hieman eteenkäsin koukistunut, niin on ihminen valmis.

Hän seisoi laivarannassa kun meistä muutamia 1 p:nä Syyskuuta saapui pienessä laivassa kouluun kaupungin rantaan. Meitä poikia tähysteli hän pitkään ja sitten, arvaten meidän olevan koululaisia, tuli puhuttelemaan.

— Oletko koululainen? kysäsi hän minulta.

— Olen.

— Mistä koulusta? Mainitsin koulun ja luokan.

— Sepä hupaista! huusi hän lapsellisen riemuisena. Minä olen uusi oppilas samalta luokalta… päässyt samalle luokalle… vasta tullut!

Hän puhui vienolla äänellään niin mielissään, ystävällisesti, iloisesti ja luottavasta, että luuli tavanneensa iki vanhan tuttavan.

— Terve! sanoin minä liikutettuna uuden toverin armaudesta.

Ja niin oli tuttavuus tehty, ystävyys syntynyt välillämme, joka kesti niin kauan kuin meidän oli sallittu yhdessä olla ja elää. Yhtä sievään oli hän tutustunut muihinkin tovereihin, vaikka eivät kaikki hänestä pitäneet. Irvihampaat, sellaiset, jotka luulevat jotakin olevansa ja joita aina on joka koulussa, koettivat heti valjastaa suitaan, saadaksensa uuden tulokkaan narrikseen. Mutta siinä he pahoin pettyivät. Häneen ei pystynyt mikään. Terävinkin pistosana kimposi hänestä tylsyneenä takaisin vasten heittäjän itsensä naamaa. Hän otti kaikki asiat tosiksi, ymmärtämättä laisinkaan pilapuheita. Noloksi kävi hänen edessään leikinlaskija. Kun yrittivät pistellä häntä sillä, että oli jo kolmatta vuotta samalla luokalla, niin selitti hän aivan rauhallisesti, että sehän oli luonnollista. Jos ei pääse kahdessa vuodessa luokalta muuttamaan, niin täytyy olla kolme, ehkäpä neljäkin vuotta samalla luokalla. Minkäs sille sitten kukaan teki, senlaiselle.

Ja koulussa oli hän tosiaankin jo ollut jossakin kaksi vuotta samalla luokalla, mutta hänen oli täytynyt erota. Sitten oli tullut meidän kouluun ja päässyt samalle luokalle tutkimatta — seikka, josta ystävämme oli kovin mielissään ja usein sitä mainitsi. Hänen vanhempansa olivat aikoneet jättää silleen hänen koulunkäyntinsä, mutta sen oli poika ottanut niin pahakseen, että hänen heikko terveytensä oli alkanut siitä kärsiä. Lääkärin kehotuksesta oli poikaa sitten tarjottu meidän kouluun. Kyllähän rehtorimme oli koettanut selittää, ett'ei valtion oppikoulu ole mikään parannuslaitos, vaan oli hän kuitenkin suostunut pojan vastaan ottamaan hänen siivon käytöksensä tähden.

Ja siivo hän olikin, peräti siivo. Ei hän luokalla melunnut eikä telmännyt, oli hiljukainen puheissaan ja näytti tarkoin ja hartaasti seuraavan opetusta. Siitä ei ollut kuitenkaan hänelle suurta apua, siitä hartaudesta, sillä hän ei oppinut sanottavasti mitään. Hän oli nimittäin yhtä heikko henkisesti kuin ruumiiltaankin. Hänen päähänsä eivät pystyneet tieteitten alkeet. Äidinkieltään, ruotsia, hän hieman osasi ja oppi hiukan saksaa, muuta ei mitään. Yhteen kysymykseen osasi hän kuitenkin aina oikein vastata, kysymykseen: Milloinka Rooma perustettiin? Ja historian-opettaja se muistikin häneltä tuota seikkaa kysyä sekä sopivassa että sopimattomassa kohdassa. Kun eräs toveri pilanpäin kysäsi, kuinka hän oli niin tarkoin perehtynyt tuohon asiaan, selitti hän toimessaan, että hän tässä toissa kesänä oli tuon vuosiluvun päähänsä päntännyt, kun se edellisenä talvena oli hänelle niin suurta kiusaa tehnyt. Ja tuon vastauksensa, vuonna 753, niinkuin oppikirjamme ilmoitti, sanoi hän aina niin varmasti ja omituisen iloisella tavallaan, ett'ei häneltä tehnyt mieli juuri muuta kysymäänkään. Ainahan se meni mukiin, jos historian ja vanhan latinan opettaja sai syytä kysyä että milloinka Rooma perustettiin, mutta kun luonnontieteitten opettaja alkoi vatkuttaa samaa kysymystä, niin rupesi se jo tuntumaan kovin hassulta. Mutta poika itse ei näyttänyt siitä välittävän. Hän piti aivan luonnollisena, että häneltä kysyttiin sitä, mitä hän tiesi, olipa sitten tunnilla puhe mistä hyvänsä.

Niin sitä käydä jyrättiin koulua ja vähitellen totuttiin siihen, että useimmalla oppitunnilla kuului ainakin yksi kysymys: Milloinka Rooma perustettiin.

Vakava, mutta leikillinen rehtorimme, joka opetti uskontoa, ei ollut koskaan tuota kysymystä tehnyt, vaikka ei hän muihin kysymyksiinsäkään vastausta saanut. Tästä ei ollut toverimme laisinkaan tyytyväinen. Jouduimme siten vihdoin lukemaan apostoli Paavalin matkoja ja siinä tuli Roomastakin puhe. Kun tästä oli läksy kuulusteltavana, oli roomalaistoverimme levotoin ja kiihtynyt. Hän ei osannut enempätä kuin ennenkään. Silloin lähenimme Roomaa.

— Se on hyvin vanha kaupunki tuo Rooma, sanoi rehtori toimessaan. Milloinka se perustettiin, Mollström?

— Vuonna 753, vastasi ystävämme riemuissaan.

— Neen, äänsi rehtori, niinkuin hänen tapansa oli niin-sanaa lausua.

Koko luokka istui jännityksessä katsellen tarkoin rehtorin kasvoja. Jos hetkeksikään olisi ilmestynyt hänen huulilleen tavallisesta poikkeava hymyily tahi naurahdus, olisi koko luokka pärähtänyt nauruun. Mutta rehtorin vakavuus pelasti toverimme, joka oli suuresti mielissään kun sai kerran "uskonnossakin" ja "vielä rehtorille" vastata aivan oikein.

Näin kului syyslukukausi, meni joululupa ja virkistyneinä kokoonnuttiin alottamaan kevätlukukautta. Kaikki muut olivat virkeitä ja reippaita paitsi se roomalaistoverimme. Hän oli surkastunut ja näivettynyt. Hänen vieno äänensä oli painunut melkein kuulumattomaksi. Ainoastaan silmänsä olivat vielä ennallaan. Päivä päivältä kuihtui hän yhä ja kävi voimattomammaksi. Viimein täytyi hänen lähteä kesken päivin pois koulusta. Se oli surullinen hetki. Hän saapui, niinkuin muutkin, aamusella kouluun, mutta jo tunnin päästä täytyi hänen lähteä kotiin, ja sille tielle hän jäi. Usein lähetti hän sanan luokkatovereilleen että tulla ja tulla häntä katsomaan, ja ahkerasti häntä tervehtimässä käytiinkin. Kohta oli hän vuoteen omana ja riutui riutumistaan. Muutaman kuukauden perästä näytti loppu käsissä olevan.

Eräänä iltana tuli monias tovereistani pyytämään minua kanssaan sairasta katsomaan kun se oli lausunut hartaan halunsa saada tavata tovereitaan. Kelmeänä makasi hän vuoteellaan meidän saapuessamme. Tuskin huomattava ihastuksen punaväre kulki hänen laihojen kasvojensa yli, kun astuimme sisään. Lääkäri oli hetkinen sitten lähtenyt hänen luotaan — viimeisen kerran. Sairas ei jaksanut paljon puhella, vaan virkistyi muuten tulostamme jonkun verran. Hänen kuihtuneilla kasvoillaan ja sammuneissa katseissaan näkyi jonkunlainen halu saada sanoa meille jotakin, mutta hän joko ei jaksanut taikka ei voinut, näytti kuin olisi hän odottanut meiltä jotakin. Surumielin katselimme sairasta.

— Milloinka Rooma perustettiin? kuulin silloin toverini arvelevan enemmän kuitenkin itsekseen kuin kuultavasti.

— Vuonna 753, kuiskasi sairas tyytyväisenä hymyillen.

Hänen kasvoilleen nousi punerva väre, jota heti seurasi sinertävä varjo. Hän ojensi toisen kätensä minulle, toisen toverilleni ja katseli ihastuneen näköisenä meitä molempia. Kohta kuitenkin alkoivat silmänsä painua umpeen, ja sitä myöten kuin ne ummistuivat, haihtui niistä elämän valo kuin Elokuun myöhäinen iltarusko läntiseltä taivaan rannalta, ja kasvoille jäi sinertävä varjo. Tunsin kuinka hänen kätensä kylmeni kädessäni, mutta mitään tuntuvampaa ilmettä tahi merkkiä kuoleman hiljaisesta työstä ei ollut huomattavissa. Minä laskin hänen kätensä omastani ja huomasin oitis, että vieno henki oli lähtenyt riutuneesta ruumiista ja muuttanut siihen kouluun, jossa ei enää kysellä:

Milloinka Rooma perustettiin?

Testamentti.

— Nyt se on ukki kuollut.

— Niinpä tuntuu.

— Käsketin sinut tänne…

— Niinhän ne tuntuivat akat ääninä pitävän.

Panivat tupakan.

— Se on tehnyt testamentin.

— Olipahan tuolla mitä testamentteerata.

— Olipa… Onhan tässä yhtä ja toista, rahaa, jos muutakin.

— Onko se sinun hotelliasi tuo testamentti?

— Minullehan sen vainaja jätti.

— Sinusta tulee nyt koko mies.

— Niinhän se taisi ukkivainaja meinata… Voimmehan silmäillä tuota paperia, sanoi tämä ja pistäysi ulos hakemaan testamenttia, joka oli toisen pohjakamarin kaapissa.

Ja niinhän se oli ukki meinannut.

Hän oli testamentannut koko suuren omaisuutensa, niin kiinteän kuin irtaimen vanhemmalle vävylleen. Testamenttia oli hän säilyttänyt tarkoin kuin silmäteräänsä, kunnes vähää ennen kuolemataan oli uskonut sen sille jolle se kuuluikin. Se oli pitänyt panna saman huoneen kaappiin, jossa hän sairasti, saadaksensa pitää kaappia silmällä viimeiseen asti. Siihen oli hän heittänyt viimeisen silmäyksen tämän maailman valossa ja sitten sulkenut näkimensä ikuiseen uneen siinä varmassa toivossa ja tiedossa, että hänen hiellä ja vaivalla kokoamat varansa olivat jääneet hyviin käsiin.

Siinä hän makasi kuolinvuoteellaan, kun ei oltu vielä ehditty pestä eikä viedä riiheen paikkakunnan tavan mukaan. Valkosen lakanan oli tytär kuolleen katteeksi heittänyt.

Säpsähti hieman onnellinen vävy, kun astui huoneeseen ja näki vainajan kylmät, levolliset kasvot. Jalka ei tahtonut tehdä palvelustaan eikä viedä häntä kaapin luokse. Vasten tahtoansa seisahtui hän ja katseli hetkisen ukkia, että avaako tuo vielä silmänsä ja nuhtelee ja estää häntä aikeistaan. Turha pelko! Eihän kuollut kummittele… Ei hievahtanut, ei piirre kasvoissa värähtänyt. Siinä lepäsi ukki ikuista untaan, huoletonna asioista, joista hän ennen oli ollut hyvinkin huolellinen. Oikein hymähti heikkouttaan elävä mies.

— Olisihan sitä saattanut ensin saattaa ukin maan poveen ja sitten vasta näistä… mutta eteenpäin elävän mieli, ja toisekseen ei tämä asia siedä viivytystä, sillä mikä sen tietää mitenkä se mieli muuttuu.

Hän otti ja avasi kaapin, hiljaa ja varovasti, ett'ei mitään ääntä, pienintäkään rapsahdusta kuulunut. Senlainen on tapa kaunis kansallamme kunnioittaa ruumiin rauhaa. Sitten hiipi hän varpaillaan ulos ja painoi oven varovasti — ei ihan kiinni. Raosta täytyi hänen vielä tahtomattaankin salaisesti silmäillä oliko kaikki niinkuin olla piti ja oliko hän päässyt pujahtamaan huomaamatta.

* * * * *

Siinä lepäsi ukki rauhallisesti, otti unta senlaista, jommoista ei ollut elämän hyörinä ja pyörinä hänelle koskaan suonut, sitten tunnottoman lapsuuden päiväin. Nyt vihdoinkin oli tullut levon aika pitkä, pitkän pitkä ja rauhallinen.

— Sieti sitä jo hänenkin, haastelivat ihmiset, päästä ansaittuun lepoon, lakata häärimästä ja ahnehtimasta tämän maailman hyvyyttä. Johan tuon olisi aikoja luullut riittävän yhden miehen osaksi, jopa jo…

Ja riittihän se.

Puoli miljoonaa oli paperissa, jonka vävy otti kaapista näyttääkseen toiselle langolleen.

Puoli miljoonaa meidän maaseutumme pienissä, köyhissä oloissa!

Mitä työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista oli noitten varojen hankkimisessa tarvittu, käytetty ja kärsitty, se tuskin juolahti perillisten mieleen.

Hän ei ollut perinyt, tuo vainaja, mitään, sillä mistäpä kulkupoika mitään perisi. Sillä ei ole rikkaita sukulaisia ja jos onkin, on niillä tavallisesti omat perillisensä, ett'ei mierolaiselle mitään liikene. Eikä hän ollut rikkaasta nainnut, sillä harvoin se renkimies joutuu siihen rikastumisen tilaan. Ei mitään senlaista. Itse oli hän hankkinut kaikki. Oli niissä kuitenkin ollut hankkimista niissä varoissa, työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista.

Hänen elämänsä oli ollut pitkä, vaikkei hän kuollessaan ollut täyttänyt vielä kuuttakymmentäviittä. Tapaukset ja käänteet eivät siinä ole monet eivätkä monivaiheiset, tavallista menoa vaan.

Lapsuutensa oli ollut tavallisen köyhän lapsen. Viisivuotiaana oli hän joutunut mierontielle. Silloin oli kuollut isä ja kun äiti oli kivuloinen eikä kyennyt pitämään huolta itsestään ja lapsestaan, saivat he kokea sen ajan köyhäin kohtelua, kovuutta. Ensin oli riepotettu äitiä lapsinensa kyläkyydillä talosta taloon. Sitten oli tullut hiukan parempata. Rovastin toimesta, joka sääli heikkoa äitiä ja turvatonta lasta, oli heidät toimitettu vakinaiseen paikkaan, huutolaisiksi. Kymmenvuotiaana oli hän lähtenyt juoksupojaksi ja viidentoistavuotiaasta oli pitänyt huolta äidistään. Palveltuaan useita vuosia renkinä, oli hän ostanut mökin ja pannut sen äärettömällä ahkeruudella ja säästäväisyydellä kelpo kuntoon. Tähän tullessaan oli hän akottunut: nainut yhtä toimellisen kuin säästäväisen palvelustytön. Kun isäntä, jonka maalla mökki oli, oli huolimattomuutensa ja leveän elämänsä tähden köyhtynyt ja talonsa rappiotilaan saattanut, vaihtoi hän tämän kanssa tiluksia, antaen täydessä kunnossa olevan mökin kerrassaan ränsistyneestä talosta ja vielä hyvän summan rahaa. Tässä vasta tuli hänen ja vaimonsa kunto ja kestävyys näkyviin. Sen näytti hän mahdolliseksi, mikä muista näytti kerrassaan mahdottomalta. Tarmolla ryhtyi hän työhön, taisteli ja voitti. Monta oli ihmisillä kertomusta hänen tavoistaan ja menettelyistään, hänen ahneudestaan ja itaruudestaan. Nauruna oli häntä pidetty ja pilkkana hänen toimiaan, kuinka Kivelän isäntä ei syönyt eikä juonut eikä pukeutunut kuin repaleihin, kuinka hän aina oli itse työväkensä etunenässä, olipa aika mikä hyvänsä, talvi taikka kesä ja työ mitä tahansa; kuinka hän oli voinut olla oma piikansa, oma renkinsä: oli lypsänyt, kuorinut pyttyjä, kirnunut, keittänyt, leiponut y.m. tehnyt, kun ei muita ollut taikka muut eivät joutaneet; kuinka hän ei nukkunut öillä eikä levännyt päivillä; kuinka hän ei antanut palvelijoilleen ruokaa eikä rahaa eikä vaatteita. Kaikkien täytyi kuitenkin tunnustaa, ett'ei missään palvelijat pysyneet niin kauan paikoillaan kuin Kivelässä, ne eivät olleet vaan vuoden, pari, kolme, vaan kymmenen, parikymmentä, vieläpä kauvemmankin.

Tätä ihmettelivät ihmiset tietämättä, että Kivelä oli maailman jaloissa oppinut tuntemaan ihmisiä ja osasi valita kaltaisensa palvelijat. Ne olivat aina kuin luodut Kivelän tapoihin. Ja jos ei joku sitä tullessaan ihan ollut, se ajan oloon siksi kasvoi. He söivät ruokaa mitä näkivät isännän syövän, tyytyivät pukuun siihen, missä näkivät isännän käyvän, pitivät kunnianaan kestää työssä siinä, missä isäntäväkikin. Senlainen lauma kuin paimenkin.

Vaimo ei kestänyt taistelussa, vaan kaatui kesken ikänsä. Ihmiset olivat tietävinään, että hän oli kovissa töissä rasitettu kuoliaaksi. Isäntä suri katkerasti poismennyttä uskollista toveria, mutta tavoistaan ei luopunut hituistakaan, eikä muutenkaan emännän kuolema vaikuttanut talon menoihin. Vanhin tyttö, joka äidin kuollessa oli vasta rippikoulusta päässyt, astui hänen sijaansa. Lapset kun olivat kasvaneet työhön ja järjestykseen, niin ei pahaa aukkoa oloihin jäänyt, jos äidistäkin aika jätti. Nuorin lapsi oli tyttö hänkin ja useampia ei niitä ollutkaan. Olihan se isä toivonut miehistä perillistä, mutta mistäpäs sen otti, kun ei Jumala antanut.

Kun emäntä oli saatu kunnialla hautaan, meni elämä talossa entistä latuansa.

Kivelä vaurastui vaurastumistaan ja muutti kokonaan muotonsa uuden isännän ankaroissa kourissa. Läheinen talo oli ostettu lisäksi ja muokattu hyvään kuntoon sekin. Isäntää alettiin pitää rikkaana, seurakunnan ensimmäisinä, jonka maine kuului laajalti ympäristöön. Hän vaan ei hetkeksikään muuttanut vanhoja tapojaan eikä jättänyt töitään ja toimiaan. Vaikeni siinä ihmisten nauru ja pilkka ja nöyrinä tulivat hätäiset häneltä apua ja neuvoja saamaan.

Hän oli pienikasvuinen, vähäpätöisen näköinen, tavallinen. Hänen muotonsa ei ollut varsin tavallinen. Tukkansa oli vaalea, suora, keskeltä jakaisella, otsa mykevä, kookas, kulmat korkeat, varustetut pitkillä, tuuheilla kulmakarvaviuhakkeilla, silmänsä olivat pienet, siniset, levolliset, nokka ohut, litteä ja kippura, sieraimet isot, ohutreunaiset, läpikuultavat, posket punakat ja pullevat, suu leveä, huulet ohuet ja tivit, leukansa oli pitkä ja terävä. Senlainen oli miehen muoto.

Luonteeltaan oli hän hiljainen, rauhaa rakastava, mutta päättäväinen ja vaativa. Hän puhui tavallisesti nöyrästi, hiljaisella äänellä niinkuin vaatimaton kerjupoika, mutta mitä hän kerran päähänsä sai ja oikeaksi katsoi, sitä ei kukaan muuksi muuttanut eikä toiseksi tehnyt, ja silloin tiukkeni ääni ja voimistui, jos puheella asiaa puolustaa piti.

Yhteisiin seurakunnan asioihin ei hän sekautunut koskaan.

— Tottapahan pappi ja lukkari ne asiat hoitavat, kun kerran siitä palkankin saavat, sanoi hän aina, kun niihin puhe kääntyi. Ja niinpä taisi ollakin siihen aikaan.

Muutaman kerran joulun seutuun tuli Kivelään komeita vieraita suurella melulla, kellojen ja kulkusten kanssa kuin suuret herrat. Pulska oli supiturkki miehen päällä ja välähtelivät hopeankarvaiset hevosvärkit uljaan orihin seljässä. Se oli äveriään talon poika naapuri seurakunnasta, joka puhemies mukanaan tuli kosimaan kuulun Kivelän Annaa.

Isäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan tapansa mukaan.

— Ei tuota tässä meillä tarvita, sanoi hän salaa tyttärelleen, liian isosta… Mikä lieneekään tuhlaaja… hävittää kaikki. Ei tuota tässä meillä tarvita.

— Eikä tarvita, vastasi tytär varmasti, mutta nöyrästi.

Ja vieraat saivat mennä niine hyvineen kuin olivat tulleetkin.

Pääsiäispyhinä tulivat uudet sulhaset. Se oli varakkaan talon isäntä eräästä sydänmaan kylästä, vanha tuttu, joka poikansa kanssa tuli koommin niinkuin vieraiksi, mutta yksi tie, kaksi asiata.

Kivelä arvasi kohta asian ja päätti puhua tyttärensä kanssa jo edeltäpäin.

— Tiedätkö sinä, Anna, mitä asioita noilla vierailla täällä on?

— En! En tiedä, isä.

— Minä arvaan ja ilmoitan jo edeltäpäin sinulle, että jos… niin että tiedät, että tuo tarvitaan tässä. Minä alan jo vanheta… tuo on meille otettava, kelpo mies.

— Otetaan vaan, kun isä niin tahtoo, vastasi tytär kainosti.

Ja kun sitten isä poikansa puolesta esitti asian, niin oli tämän varsin helppo vastata.

— Mitäpä meillä vanhoilla lienee paljoksi sanomista, kun nuoret keskenänsä sopinevat… Kyllähän tässä jo nuorempi mies tarvittaisiin ja sinullahan noita on poikia… Kun nuoret keskenänsä sopinevat, niin…

Ainahan ne nuoret sopivat.

Ja vuoden päästä oli Kivelässä vävy, nuori isäntä.

Jo tullessaan oli vävy tiennyt, ett'ei siinä talossa jouda kukaan herraspäiviä viettämään ja niin kävikin. Aluksi oli hän toivonut saavansa toisen talon haltuunsa, mutta sillä korvalla ei appi ottanut kuullakseen. Uusi työmies vaan tuli taloon lisää, siinä kaikki mitä vävyn tulosta seurasi. Appi piti itse isännyyden, piti sen kuolemaansa asti.

Nuorempi tytär oli kokonaan toista maata kuin vanhempi. Hän oli iloinen ja hilpeä, laulava ja naurava, avomielinen ja suora. Rippikoulussa, jota pidettiin neljä viikkoa, oli hän saanut tutustua kirkonkylän tyttöihin ja herrasneitosiin. Varsinkin rovastin tyttärien kanssa tuli hän hyväksi ystäväksi. Kun ne olivat soitannollista väkeä, oppi hänkin siellä laulamaan lauluja monenlaisia ja lukemaan muutakin kuin hengellisiä kirjoja. Kirjallisuutta sitä, mitä kielellämme oli, sai hän lainakirjastosta, jonka hoitajana oli rovastin vanhin tytär. Kotia täytyi tosin kirjat salaisesti kuljettaa ja vielä salaisemmasti niitä viljellä, sillä isä ei ollenkaan suvainnut tuonlaista "joutavuutta" ja "ajan hukkaa", vaan kävihän se sitenkin. Ainahan sitä on lomaa lukemiseen, kun vaan on halua ja harrastusta.

Isännän tarkotus oli saada toinenkin mieleisensä vävy, jonka voisi asettaa syrjätalon isännäksi; vanhempi saisi jäädä Kivelään, kun hänestä aika jättää.

Senlaista oli helpompi ajatella kuin toimeen saada, sen sai isäntä kokea, hänkin, joka oli tottunut vastuksia voittamaan.

Kun isä koetti tarjota mieleistään miestä nuoremmalle tyttärelleen niinkuin oli tehnyt vanhemmalle, karahti yritys heti kallioon.

— Ei se ole isä, joka tyttärelleen miehen valitsee, vaan tytär itse; paitse sitä en minä näe tässä vielä mitään kiirettä miehelään, sanoi tyttö hörymättä, mutta nöyrästi.

Isä äimistyi, eikä virkkanut mitään.

Siihen tapaan ei siis asia onnistunut ollenkaan.

Isä koetti ankaruutta, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

— Minä en huoli koskaan miehestä, joka ei minua miellytä. Pyydän nöyrästi, että isä ottaa huomioon tämän seikan. Minunhan sen kanssa täytyy elää yhdessä maailman läpi ja tulla toimeen vielä sittenkin kuin te olette muuttanut toiseen elämään.

Ukko kauhistui tuonlaista puhetta ja jäi sanattomaksi, arvellen että mistä hornan kattilasta se tuonlaisia tuumia ja puheita on saanut.

— Etkö sitten aio ottaa miestä ollenkaan? ärähti isä.

— Kun mieleiseni tulee, senlainen, jota minä voin rakastaa, joka myöskin pitää minusta, rakastaa minua, niin en tiedä miksi en häntä ottaisi miehekseni; luulen, että niin tekisi jokainen muukin tyttö. Silloin ei jää, isä hyvä, teille mitään muuta tehtävätä, kuin antaa suostumuksenne ja siunata liittomme.

Tämän puhui tyttö kuin kirjasta. Keveästi, melkein leikillisesti, mutta kuitenkin siten, senlaisella äänenpainolla, että isä tajusi sen olevan täyttä totta ja vakavuutta.

Hän oli kuin puusta pudonnut.

— Senlaista ei tule koskaan, tiuskasi hän viimein.

— En tiedä, tuleeko vai ei, vaan mahdotonta se ei ole, vastasi Sanna levollisesti ja meni töilleen.

Isä oli ähmissään eikä tiennyt mitä ajatella. Ensi kerran elämässään näki isäntä edessään ojan, jonka yli ei päässyt… pitäneekö kiertää ympäri.

— Mitäs hupsutuksia!

Se tuli sitten kuitenkin, se mielitietty, tuli pikemmin kuin ukki oli osannut, aavistaakaan.

Se ei ollut kukaan muu kuin Rantalan Samppo, torpan poika naapurista, Sannan kasvinkumppani, leikkitoveri.

Tapahtui tuo ikivanha seikka, joka on niin luonnollinen ja josta on usein kuultu, kirjoitettu ja luettu.

Hän oli muutamia vuosia vanhempi Sannaa. Yhdessä olivat he viettäneet lapsuutensa ajan, yhdessä alkaneet yhtä viehättävät nuoruutensa päivät, ja samalla kertaa päässeet Herran pyhälle ehtoolliselle.

Sanna oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli kirjoista lukenut, ja toimittanut kirjallisuutta hänellekin.

Rantalassa oli rakennuksella uusi tupa, jota isä ja poika yhdessä valmistivat. Sen oli isä ehdottanut rakennettavaksi, kun alkoi huomata, mihin päin asiat rupesivat kallistumaan. Kun tupa oli täydellisesti valmistunut sisustettu ja kaikki, esitti Samppo isälle naima-aikeensa.

Isä oli hämmästyvinään.

— Oikeinko kotivävyksi isoon taloon? kysyi hän puolittain ivalla.

— Ei, vaan miniän tuon tähän.

— Puhu asiasta äidillesi, sehän se ne sellaiset…

Äiti yhtyi ilolla asiaan, joka ei hänelle ennestäänkään ollut vieras.

Kun asiasta oli perinpohjin keskusteltu, lähti isä Kivelään.

Lyhyeen siellä asiat päättyi. Isäntä ei kärsinyt Samppoa eikä hänen isäänsä, naimisasiasta ei ottanut puhuaksensa sanaakaan. Jos Sanna tahtoi mennä, niin sitä hän ei sanonut voivansa väkipakolla estää, vaan siinä tapauksessa ei tytön tarvitsisi odottaa mitään eikä minkäänlaista kotoansa, sen verran sanoi hän kuitenkin voivansa.

Se oli viimeinen sanansa.

Kivelä ei vieronnut Samppoa sen vuoksi, että se oli köyhän mökin poika, alhainen muka rikkaan rinnalla. Hän ei miestä varoilla mitannut, sillä kokemuksesta hän tiesi, että köyhästä se rikas tulee, jos on tullakseen. Mutta kun hän oli aikoinaan ollut epäsovussa, riidoissa, Sampon isän kanssa, oli hän saanut päähänsä, että nyt tahdottiin kostoksi hänen tyttärensä kautta päästä hänen varoihinsa käsiksi, laiskoina elelemään, herrastelemaan hänen hikensä vaivannäöillä.

Se oli miehen usko, jota ei paljailla puheilla voitu horjumaan saada, ja hän ennätti kuolla ennenkuin ehti kokemuksen kautta saada Samposta toisen käsityksen.

Sanna itki katkerasti, kun sai kuulla isänsä tuomion, mutta luopua aikeestaan, sitä hän ei voinut, ei mitenkään.

— Minä en ollenkaan itke sen vuoksi, että te, isä, minulta perinnön kiellätte, sillä olettehan te sen itse näyttänyt paremmin kuin kukaan muut, että kyllä kaksi nuorta, tervettä ihmistä tässä maailmassa toimeen tulee, vieläpä rikastuu, kun vaan tahtoo, vaan minä surkeilen sitä, että minun täytyy kotoa lähteä vastoin isäni mieltä ja tahtoa.

Päätös oli tehty molemmin puolin, luja kuin vuoren selkä.

Sanna kuivasi kyyneleensä ja muutti mökkiin.

Vihkiäiset olivat Rantalan uudessa tuvassa. Vieraita oli vaan vähä, läheisimpiä sukulaisia; Kivelästä sisar Anna miehineen, ukki ei ollut tullut.

Väleen perehtyi Sanna uuteen kotiinsa, mutta ei silti unhottanut entistä. Hän kävi siellä, milloin soveltui, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja oli muutenkin yhtä iloinen, naurava ja laulava kuin ennenkin.

Samppo ei ollut Kivelässä käynyt sitten kun Sanna muutti. Hänestä tuntui niin kummalta, kun hän nyt istui Kivelän kamarissa heti, kun ukin pää oli kaatunut.

* * * * *

— Tässä se on, sanoi lanko sisään tultuansa, antaen kirjan.

Se oli lyhyt, yksinkertainen ja selvä, se vainajan viimeinen tahto, testamentti. Siinä ilmoitti hän, että kaikki hänen omaisuutensa, olipa se mistä nimestä hyvänsä, oli tuleva hänen vävyllensä Kaapro Kähköselle; toisesta vävystä ei oltu mainittu sanaakaan. Ehtoja ei ollut muita kuin hyvät maahanpanijaiset, kahdeksan sadan markan maksava muistokivi haudalle ja rautainen aita ympärille.

Se oli papin tekemä ja lukkari oli toisena todistajana.

Samppo antoi testamentin takaisin lausumatta sanaakaan.

— Mitäs sanot? kysyi Kaapro.

— Mitäpäs siihen… Onhan se jo aikoja päiviä ollut tietty asia, vastasi Samppo tyytyväisesti.

— Minä en ole siihen ollenkaan tyytyväinen.

— Onhan se vainajan viimeinen tahto.

— Vaikkapa vaan…

Hän nousi, riipasi äkkiä tulen, sytytti paperin, pisti sen uuniin ja vetäsi peltit auki.

Samppo istui tyynenä ja katseli kuinka testamentti muutti olomuotoansa.

Pianhan se olikin, vainajan viimeinen tahto harmaana tuhkana.

— Jumalan kiitos! Nyt se on tehty, sanoi Kaapro.

— Mikä on tehty? kysyi Samppo verkalleen, enemmän itsekseen kuin vastausta saadakseen.

— Se, minkä ukki itsekin olisi tehnyt, jos vaan olisi saanut kauvemmin elää, kuului vastaus.

Miehet istuivat kotvan aikaa sanattomina.

— Asiain näin ollen ei ukilta ole jäänyt mitään testamenttia. Nyt olemme me molemmat perilliset ja on tässä meille kummallekin talo mieheen molemmille ja muuta tavarata enemmän kuin tarpeeksi, puhui Kaapro tyytyväisenä.

Samppo kuivaili silmiään.

— Parasta kai on, että tämä asia on vaan näin meidän kesken, ehdotti Kaapro.

— Niinkuin tahdot.

— Ja nyt vasta voimme ukille pitää hautaiset, hautaiset sellaiset, kuin hän ansaitsee, sanoi Kaapro hymyillen.

Ja niin he tekivätkin.

Onnen saari.

Kaukana meren ulapalla on saari, joka hiukan häämöittää maihin. Se on kummallinen saari sen puolesta että sitä ympäröipi erityinen auer, usmaverho, joka usein muuttaa väriään. Milloin säihkyy se kuin sädekehä, milloin hohtaa hopealta, milloin kullalta, milloin taas tummenee, samenee ja näyttää synkältä, toivottomalta. Ja meren elämä vaan lisää saaren värivaihteluita, sillä meri on tässäkin kaltaisensa: vuoroin rauhaton ja myrskyinen, vuoroin tyyni ja rauhallinen. Kukaan ei tarkoin tiedä minkälainen tuo saari muuten on, vaan jokaisella on siitä oma, omituinen käsityksensä. Harva on nimittäin sinne päässyt, ei kukaan ole takaisin tullut.

Se saari on nimeltä Onnen saari.

Ja ihmiset juoksevat rannalla, kurkottelevat ja pyrkivät tuohon saareen.

On siinä vilskettä! Juoksentelee, liehuu kansaa kaikellaista. On siinä rikkaita pohatoita, herroja ja rouvia, komeissa, viimeisen muodin puvuissa; on siinä virkamiehiä ja kauppiaita, on sotilaita ja siviilimiehiä, on työnantajia ja työmiehiä, tehtaan-isäntiä ja käsityöläisiä, on koronkiskojia ja kerjäläisiä… Kaikkea siinä on kansaa ja kaikilla on sama matka ja pyrkimys: saareen selälliseen, Onnen saareen, pitäisi kaikkien päästä.

Olisi siinä lähtijätä, kun vaan olisi kuljettaja.

Kulkuneuvoja ei myöskään puutu rannalta. Aluksia siinä on joka lajia. On uudenaikaisia, isoja ja komeita höyrylaivoja, on pieniä huvialuksia, joita kuljettaa kutakin eri voima, mitä sähkö mitä höyry, on pulskia purjeveneitä ja yksinkertaisia soutupursia, on kanootteja ja jokapäiväisiä kalastajain ruuhia. Ja näiden ympärillä häärivät nuo levottomat ihmiset ja pyrkivät niihin, sillä myötäänsä tehdään matkoja merelle, milloin tosiyrityksiä päästä Onnen saareen, milloin vaan huviretkiä, tarkastusmatkoja, koetteeksi, että jos sattuisi pääsemään lähempätä näkemään tuota haluttua ja ikävöityä saarta. Mutta ei kenenkään onnistu päästä sitä tarkoin näkemään, sillä saari on yhtä vaihteleva asemaltaan kuin muodoltaan. Moni joka luulee jo lähellä olevansa huomaa surukseen, tarkemmin tähystettyään, pettyneensä: Onnen saari häämöittää yhtä kaukana, jopa loitompanakin kuin ennen.

Mutta liike ja levottomuus vaan kiihtyy yhä rannalla. Ihmiset juoksentelevat kuin mielipuolet edestakaisin, ojentelevat käsiään ja heittelevät hartaita katseita Onnen saarta kohti, ja laiva tulee ja toinen lähtee ehtimiseen. Ja sitä menoa kestää päivästä päivään ja viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen… sitä menoa kestää ja yhä se kiihtyy.

Muutamana päivänä ilmestyi rannalle mies ja nainen. Miehen kädessä oli kirves, naisen kädessä kirja. Ne eivät hätäisesti hyökänneet ensimmäiseen laivaan, minkä näkivät lähtevän, eivätkä veneeseen. Vakavina astelivat he verkkaan ja silmäilivät hätiköiviä ihmisiä. Lähtömieltä ei niillä näkynyt olevan laisinkan. Kulkivat vaan pitkin rantaa eteenkäsin, aina sinne asti, missä alkoi metsäinen seutu. Tekasivat siihen metsän reunaan havumajan ja rupesivat taloksi.

Majan lähistössä, jonkun matkan päässä siitä, kasvoi vanha, vuosien painosta harmaantunut, tanakka petäjä. Mies kiersi pariin kertaan vanhan puun, silmäili sitä joka puolelta, katseli ja arveli itsekseen:

— Tuosta se tulee.

Sitten kutsui hän vaimonsa, sillä hän ei ryhtynyt mihinkään neuvottelematta ensin hänen kanssaan.

Vaimo tuli ja tarkasteli hänkin vuorostaan vartevata mäntyä.

— Kyllä se tästä tulee, sanoi vaimo myöntävästi. Ja niin alkoi työ, ankara ja tarmokas.

Mies otti kirveen ja alkoi voimakkaasti iskeä vanhan puun tyveä. Laaja piti ottaa lastuus pinnalta, jos mieli saada sydäntä myöten kun puu oli niin paksu. Iloisesti teki mies työtä ja oli ahkera. Varhaisesta aamusta kuuluivat jo iskut hongan juurelta ja valkoiset lastut sinkoilivat ympäri puuta. Helmeili siinä miehen otsa palavuudesta, heiluessa kirves kädessä. Pitkän suoritti hän aina päivätyön, sillä vasta, kun kesäinen yö alkoi viileyttä huokua väsyneeseen luontoon, lopetti hän ja kävi havumajaan yövuoteelle.

Vaimonsa hommasi sillä välin talouden toimissa. Hän valmisti ruuan, piti majan hyvässä hoidossa, teki pesut ja mitä muuta talossa tarvittiin, auttelipa vielä miestään missä kykeni. Ja lomasta, lepohetkinään, istui hän majan ovella ja luki ja tutkisteli kirjaa, joka hänellä oli, ja kun mies saapui hänen luokseen, levähtämään ankarasta työstään, luki hän ääneen.

Näin elivät he jonkun ajan, eivätkä ihmiset heistä välittäneet eivätkä he ihmisistä. Ne kyllä kuulivat hakkuun metsästä, mutta eivät siitä sen enempätä huolineet, sillä siellähän sitä hakataan, missä puita on. Mutta kun mies oli saanut hongan hakatuksi ja se suurella ryskeellä ja rytinällä kaatua rouskahti, niin ihmiset alkoivat höristellä, että mikäs outo rytäkkä se sieltä kuului, ja uteliaina lähtivät kurkuilemaan, että olisiko siellä mitä uutta nähtävää ja kuultavaa.

Mutta kun tulivat, eivät ne nähneet muuta kun suuren männyn kaadettuna ja miehen, joka oksi puuta, ja havumajan ja naisen lukemassa sen ovella. Toiset kääntyivät kohta takaisin, kun ei siinä mitään sen kummempata ollut, toiset seisahtuivat kuitenkin katselemaan, töllistelemään miehen toimia ja havumajaa ja lukevata naista, ja jotkut uteliaat tulivat aivan lähelle ja istuutuivat kannon päähän, katsellen ja ilakoiden.

— Mitä sinä siitä teet? kysäsi yksi piloillaan.

— Venettä, vastasi mies toimissaan.

Kysyjä tyrskähti nauruun ja lähti ilkamoiden pois. Mutta kohta oli toinen kysyjä mailla:

— Minkä sinä aiot siitä tehdä?

— Veneen.

— Ja kysyjä alkoi nauraa kohti kurkkuaan.

— Ettäkö oikein veneen tuosta puusta, vaikka ranta on täynnä entisiä ja oikeita veneitä? kysyi hän naureskellen.

— Niin! Veneen minä tästä teen, vakuutti mies. Kysyjä lähti nauraa tyrskien kertomaan ihmisille tuota hassua uutista.

Sen perästä vasta alkoi katsojia havumajalle kertyä. Kaikkienhan sitä piti saada nähdä tuota hullua miestä, joka vielä tähän maailman aikaan teki venettä polttamalla ja kovertamalla yhdestä ainoasta puusta… tähän koneitten ja sähkön aikaan.

Mies oli nimittäin sillä välin saanut puusta leikatuksi tarpeellisen palasen ja alkanut siihen kovertaa sisustaa vanhojen esi-isien tavoin. Hän keräsi kuivia tervaspuita metsästä ja poltti niillä venepuuhun pykälätä, ja sill'aikaa kun toisesta kohti paloi, veisti hän kirveellä hiiltynyttä loisesta, siirsi tulen taas veistetylle paikalle ja veisti hiiltynyttä palaneesta, ja sitä tekosta teki ja sisus syveni.

Ja katsojat seisoivat ääressä ja ihmettelivät.

Kulki siinä joukossa komea sotaherra, loistavassa, kimaltelevassa puvussa. Hän katseli venemestaria, menipä katselemaan majaakin.

— Mikä kirja se on? kysyi hän naiselta, joka istui majan ovella ja luki.

— Tämä on sotasuunnitelma vastasi nainen. Kun tämän suunnitelman mukaan käypi sotaa, niin voittaa vihollisen ja saavuttaa ikuisen rauhan.

Sotaherra otti kirjan, vilkasi nimeä ja antoi sen somasti hymähtäen takaisin naiselle, kääntyi poispäin ja meni matkaansa.

Pitkään katseli nainen hänen jälkeensä.

Tuskin oli sotilas poistunut, kun joukosta pyörähti esiin reipas, vilkasliikkeinen herrasmies. Hän oli matkailija, turisti, sen huomasi jo miehen puvusta. Keltaset oli hänellä kengät jalassa, kirjavat sukat, polvipöksyt, keveä lippalakki liuhotti päässä, kiikari riippui remmissä ja keppi heilui kädessä. Hän kehuskeli ihmisjoukossa, kuinka hän oli paljon matkustellut ja laajalti maailmaa nähnyt, kulkenut, kaikissa maissa, käynyt joka sopukassa, missä vaan näkemistä ansaitsevata ajatella saattaa, mutta tuossa saaressa selällisessä, Onnen saaressa, siellä hän ei ollut vielä ennen käynyt, vaan sinne hän nyt palasti, halusi kiihkeästi.

Ja hän nosti kiikarin ja katseli, tähysteli merelle. Siellä säteili Onnen saari, hohti hopealta ja kullalta, kuin päivän nousu kesäisenä aamuna.

Ja niin pyörähti hän naisen luokse.

— Mikä on se kirja, jota te niin hartaasti luette? kysyi hän.

— Tämä on Baedeker, matka-opas, vastasi nainen. Tämän avulla pääsette te siihen maahan, jossa ette ole vielä koskaan käynyt.

Mitäs ihmeitä minä nyt kuulen. Minäkö en olisi käynyt! Sitten ei varmaankaan ole siinä maassa mitään merkillistä, näkemistä ansaitsevaa.

— Se on merkillisin paikka, mitä ihmiset tietävät, vakuutti nainen.

— Minunkin täytyy sinne sitten päästä, kaiken varmaan. Olkaa hyvä ja neuvokaa minut sinne!

— Siihen maahan pääsee ainoastaan tämän oppaan avulla, sanoi nainen vakavasti ja ojensi kirjaa.

Mies selaili kirjaa, selaili ja katseli. Leveä hymy ilmestyi hänen huulilleen ja, ojentaen kirjan takaisin, nosti hän kohteliaasti lakkiaan ja poistui nopeasti toisten joukkoon.

— Se on ihan mielipuoli tuo nainen, sanoi hän siellä.

Aikaa oli siten kulunut ja mies oli työskennellyt väsymättä. Hän oli jo ehtinyt kaavailla pölkyn veneen muotoon. Sisus oli jo melkein valmis ja päällyspuoli oli veistetty ja silitetty. Jokainen näki kysymättäkin, että venehän siitä tulee kuin tuleekin.

— Venettäpä siinä valmistetaan, sanoi joku joukosta.

— Venettä, venettä, hoki mies vastaukseksi.

— Mihinkäs te aiotte veneellänne purjehtia? kysyi sulavasti eräs komea nainen, jonka puku oli aivan uusinta muotia.

— Onnen saareen, vastasi mies varmasti.

Nainen tyrskähti nauramaan, samoin kaikki muutkin, jotka sattuivat kuulemaan.

Se on mielipuoli tuo miesriepu, selitti nainen toisille. Oikein on sääli miestä, joka muuten on noin reipas ja terve.

— Ja nainen siirtyi miehen vaimoakin puhuttelemaan, lausuaksensa hänelle jonkun lohduttavan sanan.

— Muotilehtikö se on, jota te niin hartaasti tutkitte? kysyi muotinainen puolittain piloillaan.

— Niin! Se, joka tämän mukaan pukeutuu, on aina uusi, aina nuori, eikä vanhene milloinkaan, vakuutti nainen.

Pila haihtui kysyjän kasvoilta ja vakavasti hän tarttui kirjaan. Mutta katsottuaan nimeä, työnsi hän sen heti takaisin.

— Hullu on tuon mielipuolen vaimokin… kurjaa, surkuteltavata, säälittävää, puhui nainen ja meni menojaan.

Ja niin levisi sanoma, että kaksi mielipuolta, mies ja nainen, asui tuolla mäkirinteellä, jotka välttämättömästi olivat toimitettavat lääkärin tutkittavaksi ja saatettavat sairaalaan yhteiskunnalle vaarallisina henkilöinä.

Tutkimus pantiinkin toimeen. Hallitusmiehet toimittivat taitavan lääkärin, kuuluisan tiedemiehen ja yliopiston professorin heidän luokseen. Hän oli pitkä, laiha mies ja hänellä oli kahdet silmälasit nokalla.

— Miksi sinä itse teet tuota venhettä, vaikk'et osaa? kysyi professori.

— Siksi, että toisen tekemällä ei pääse Onnen saareen.

— Hah? Eikö pääse?

— Ei! Onhan se jo nähty noista monista turhista, yrityksistä… Jokaisen täytyy itse tehdä venheensä.

— Mielipuoli, sanoi professori, ja kävi naista tutkimaan.

— Mikä kirja se on, jota sinä olet lukevinasi? kysyi kuuluisa tiedemies naiselta.

— Ei tämä ole mikään harvinainen kirja, vaan kuitenkin on tämä kaikkien tieteitten alku ja juuri, samalla kuin tämä on kaiken tutkimuksen lopputulos, tarkotus ja päämaali.

Puolta kyynärätä pitkäksi venähti tiedemiehen naama ja nopeasti tarttui hän kirjaan.

Hän pyyhki silmälasinsa huolellisesti. Otti taskustaan vielä kolmannet, puhdisti nekin ja pani nokalleen. Sitten aukasi hän kirjan.

Kauan ei hän kirjaa katsellut ennen kuin pisti sen takaisin naiselle ja puisti arveluttavasti viisasta päätään.

— Sairas… mielipuoli… hullu hoki lääkäri ja lähti toimittamaan niille sijaa houruinlaitokseen.

Kun professori oli lähtenyt, saapui pulska rouva paikalle. Hän oli ijäkäs ihminen, lihava ja hienopiirteinen, pukunaan oli silkkiä ja samettia, ja punanen parasolli esti auringon säteet pääsemästä paahtamaan hänen hienoja kasvojaan. Hän asteli hitaasti ja arvokkaasti. Miestä katseli hän ensin säälien ja kääntyi sitten vaimon puoleen.

— Mikäs uusi romaani se on? sanoi hän, ottaen kirjan naiselta.

Hän selaili sitä hetkisen.

— Ush! Uusi Testamentti! Ja minä luulin, että se on Zolan uusin teos, Pariisi, sanoi hän.

Ja hän silmäili naista säälivin, surkuttelevin katsein.

— Onko se mielipuoli, tuo polonen? kysyi hän hetken päästä toisilta.

— On, on, on, kuului väkijoukosta. Uteliaita nimittäin virtasi uusia ja yhä uusia katsomaan.

Mies oli jo sillä välin saanut veneen valmiiksi ja tehnyt airot ja melan. Hän pani ne veneeseen ja hilasi sen vaimonsa kanssa rantaan.

— Mene sinä perään, minä soudan, sanoi vaimo.

— Niinhän sitä on tähän asti tultu: nainen on soutanut ja mies pitänyt perää. Mutta nyt ruvetaan tekemään päinvastoin. Mene sinä perää pitämään, sillä sinulla on tarkempi silmä, minä soudan, puhui mies.

Nainen otti kirjansa ja meni perään. Mies työnsi veneen vesille, hyppäsi siihen ja istui soutamaan, ja niin alkoi matka.

Mutta ihmiset, jotka jäivät rannalle, nauraa hohottivat kohti kurkkuaan.

— Kun palaavat, niin pääsevät sairaalaan, sanoivat ne keskenään.

— Kauan kesti matka. Nainen istui perässä ja valvoi matkan suuntaa, mies souti tarmokkaasti ja matka joutui ja tie lyheni rauhallisesti, kunnes he muutamana tyynenä iltana laskivat Onnen saaren rantaan.

Rannalla oli saaren hengetär heitä vastaan ottamassa. Hän otti kirjan naisen kädestä ja katseli sitä.

Kaukaa jo huomasin, että teillä on oikea matkaopas, sillä tähän saareen ei kukaan pääse muuten kuin tämän oppaan avulla, puhui hän vienosti.

Mutta siinä samassa tulla pursusi mereltä upea laiva, sähkön voimalla kulki se kiivaasti.

— Katso! sanoi mies vaimolleen. Tuoltapa tulee tänne uljas alus.

— Ei se tänne tule… Ei se pääse eikä osaa, sanoi hengetär.

— Miksi ei?

— Tänne ei kukaan pääse muulla, kuin omatekoisella venheellä, eikä osaa, jos ei tämä kirja ole opastamassa, sillä muuta opasta ei ole ihmisille annettu.

Turhaan odottivat ihmiset rannalla miestä ja naista palaaviksi. Ne eivät tulleet. Ja kun ne eivät tulleet, niin levisi huhu, että ne olivat päässeet Onnen saareen omalla tekemällään veneellä. Ja siitäkös ryske alkoi metsässä. Jokainen tahtoi tehoa itse veneen ja samanlaisen kuin mies oli tehnyt. Kilpaili siellä ylhäinen alhaisen kanssa ja rikas köyhän. Itsekukin koki opetella kirvestä käyttämään, sekin, joka ei ollut tuota asetta koskaan ennen nähnyt. Ja moni saikin veneen valmiiksi ja lähti merelle, mutta täytyi palata monen harharetken perästä takaisin maihin, kun ei ollut osannut Onnen saareen.

He olivat unhottaneet kirjan, jota nainen oli lukenut ja tutkinut.

Mutta sillä aikaa kuljettaa saaren hengetär miestä ja hänen vaimoaan Onnen saarella ja näyttelee heille sen rauhallisia asunnoita ja onnellisia asukkaita.