Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

TALOISTA JA TAIPALEELTA

Kirj.

Heikki Sarvela [Karl Henrik Hornborg]

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

SISÄLTÖ:

Puron sulho.
Jatalampi.
Nuotalla.
Jouluenkeli.
Karhun kynsissä.
Rahaa lainaamassa.
Asioitsija.
Marivainaja.
Talon piruja.
Rahankaavoja.
Onnen turkki.
Karsikko.
Kaksi onnellista.
Hänen puheensa.
Enkeli ja piru.
Oma kuvani.
Ahven.
Punanen lippu.
Elämän avain.
Meren joulu.
Heräämiseni.
Milloinka Rooma perustettiin?
Testamentti.
Onnen saari.

Puron sulho.

Tämä on tarina purosta ja pojasta, jotka rakastuivat toisiinsa ja elivät onnellisesti, ja juhlallisesta kuusivanhuksesta, joka nautti heidän onnestansa.

Siitä on jo kauvan, kauvan, kauvan.

Sinertävä salo oli silloin luonnontilassa ja humisi vanhaan tapaan. Ihmiskäsi ei ollut sitä vielä raadellut, eikä ihmisääni häirinnyt sen juhlallista huminata. Rauhassa sai siellä metso soida, teiri kuhertaa ja keväistä ilvettänsä pitää. Karhun vihellys oli ainoa, joka silloin tällöin vihiäsi salon sydäntä. Moneen tapaan se siellä vihelteli: milloin huvikseen pitkään ja kimakasti, milloin kiukusta kiljasten, terävästi ja lyhyeen, milloin taas kumakasti möristen osotti voimakasta valtaansa salon herrana, että ahnas uudisasukas tietäisi loitompana pysyä hänen laajoilta aloiltaan. Siitäkö syystä lienee usein käynyt rajamailla, jossa uudisasukkaan kaski höyrysi tahi kellertävä touko lainehti, karjahtelemassa ja viheltelemässä, että se ymmärtäisi, kuka on sinisen salon oikea isäntä ja kuningas. Mutta erehtyi siinä metsän kultainen kuningas, jos luuli noilla toimenpiteillä uudisasukkaan karkottavansa ja tulemasta estävänsä. Pelko pahimman tekee, sanotaan kyllä, mutta ihmisen ahneus ja vallanhimo on voimakkaampi kuin arkuus ja pelko. Sen sai metsän kuningas kokea. Uudisasukas tunkeutui lähemmäksi ase kädessä ja taistelu elämästä ja kuolemasta alkoi. Karhu raateli tulijan karjaa, mutta kaatui itse hänen keihäänsä edessä. Ja viimein eräänä keväänä asettui uusi tulokas keskelle mesikämmenen mieluisimpia asuinaloja.

Tulokas oli koko perhekunta. Sitä oli vanhus, hänen poikansa poika, sen vaimo ja näiden pieni lapsi sekä palvelusväkeä pari reipasta miestä ja tyttönen. Rytisten alkoi siinä kuusikko kaatua kaskeksi ja asumusten rakennustarpeiksi. Vuosiparisen päästä oli metsän kuninkaan valta murrettu ja sievonen talo kekotti kunnaalla avaran erämaan sylissä niinkuin kosteikko aavikon keskellä.

Talon paikka oli hyvin valittu. Se oli pienoisella kummulla, jonka toisella puolen oli suo, joka raivattiin kelpo niityksi; toisella puolen juoksi kirkas puro, joka iloisesti syöksi vuoristosta laaksoon. Se oli vuosisatoja säistänyt salon juhlallista huminata iloisella pauhullaan ja tuonut vuoriston viileätä vettä metsän kuninkaalle ja muille suuren salomaan onnellisille asukkaille. Nyt joutui se ihmisen palvelukseen, luonnon herran, joka kaikki luonnossa palvelijakseen pakottaa.

Taloisessa talossa, ja erittäinkin uudistalossa, on aina jokaiselle työtä ja puuhaa. Kuka vaan kynnelle kykenee, sen täytyy toimessa olla.

Kaksi oli tässä, joita ei töille työnnetty: talon vanhus ja pojanpojan poika. Ukko oli jo vanha. Kahdeksankymmentä vuotta oli hän saanut tämän maailman valossa kynttä ketoon pistää. Pojanpojan poika oli vuoden vanha. Nämä kaksi olivat aina yhdessä, "hoitivat toisiaan", niinkuin äiti sanoi. Mutta tätä iloa ei ollut pikku Mikillä — se oli pojanpojan pojan nimi — kovinkaan kauvan, sillä "ukki", joksi hän vanhusta kutsui, "meni pois". Hän ei ollut koskaan elämänsä päivinä sairastanut, eikä kuolema nytkään lähestynyt häntä minkään sairauden kautta, ei, vaan hän myteni vanhuuttaan.

Viatta vanha kuolee.

Oli heinäkuu ja kirkas poutapäivä. Kaikki väki riensi niitylle heinän kokuuseen. Vanhus, joka oli terve ja reipas, jäi pikku Mikin kanssa kotimieheksi. Illansuussa, kun joukko palasi niityltä, oli vanhus nukkumassa istuillaan karsinnurkassa tuoksuvilla heinillä ja pikku Mikki hänen sylissään.

— Pitkäänpä ne ottavat ruokaunta, sanoi emäntä ja meni katsomaan.

Mieluista unta näytti vanhus nukkuvan pidellen hellästi molemmin käsin pikku Mikkiä, joka nukkui hänen sylissään.

— Hyvä Jumala! Ukki on kuollut! huudahti emäntä. Pikku Mikki nukkuu kuolleen sylissä. Tulivat sitä muutkin katsomaan: kuolluthan se oli, nukkunut rauhallisesti ikuiseen uneen, hymy vielä huulilla. Herättyään ei Mikki käsittänyt koko asiasta mitään.

Surulliset olivat Mikille nämä ajat, kun ukki pantiin kirstuun ja vietiin pois, kovin surulliset.

Hän oli riutua suruun.

Tästä aikain sai Mikki seurata äitiänsä ulkotöille, pellolle ja niitylle, että ukin muisto haihtuisi, ja valeen se tapahtuikin. Syvään ei syövy lapsen suru. Varsinkin kun poika pääsi purolle äitinsä kanssa, joka kävi siellä pesuja huuhtomassa, niin oli kohta kaikki muu unhotettu.

Purosta ja Mikistä tuli kohta toverukset, hyvät ystävät. Puro täytti pojan sydämmessä sen aukon, jonka ukin kuolema oli siihen jättänyt. Kun Mikki vähän vahvistui, ettei tarvinnut peljätä hänen mihinkään vaaraan joutuvan, sai hän jäädä oman onnensa nojaan. Silloin alkoi hän elää omaa elämätänsä. Hänestä eivät aikaihmiset paljon välittäneet eikä hän heistä. Hän ei milloinkaan pyrkinyt heidän seuraansa. Ja kun ei talossa eikä missään lähitienoilta ollut lapsia, hänelle sopivia tovereita, niin alkoi hän vieroa ihmisiä ja karttaa heidän seuraansa. Pyhäisin kyllä koetti äiti seurustella ja leikkiä poikansa kanssa, mutta tämä näytti kyllästyneeltä ja ikävöivältä. Purolla hän vaan innolla askaroitsi päiväkaudet ja ainoastaan siellä hän oli iloinen ja tyytyväinen. Unehtui siellä jano ja nälkä eikä useinkaan kesäiltoina olisi lähestyvää yötä huomannut, jos ei äiti olisi huomauttamaan tullut. Hän kasvoi hiljaiseksi, haaveksivaksi, vähäpuheiseksi.

— Lapsi kasvaa ympäristönsä kaltaiseksi, sanoi äiti surullisesti, jonka silmältä ei jäänyt huomaamatta, mihin suuntaan poikansa henkinen elämä kasvoi.

Sillä kohdalla puron rannalla, jossa se tekee viimme hyppäyksen kivien ylitse tullessaan vuoristosta alangolle, oli ison iso, ijänikuinen kuusi, tuuhea ja pitkäsylinen, tummanvihertävä vaippa päällään. Se oli niin vanha, niin, että naavaparta oli jo käynyt ihan harmaaksi, muoto kurttuiseksi, mutta suopealta hän silti näytti, niin lempeältä, kuin se vaan näyttää, joka miehuudella on kestänyt elämän myrskyt ja urhoollisesti voittanut kaikki tämän maailman kiusaukset. Sitä ei olleet mitkään vastukset voineet lannistaa. Kun satoi vettä, räntää taikka lunta, niin veti hän hymyillen vaippansa tivimpään ympärilleen, arvellen, ettei se paha ilmakaan ole ikuinen, taikka kun nousi tuuli, myrsky, niin tarttui hän sitä tiukemmin maaemoon kiinni, seisoi tanakasti mietteissään, sillä tyyntyyhän se tuuli, talttuu myrskyn voima, taikka kun Jumalan ilma korkeudessa pauhasi ja tulisilla nuolillaan halkoi synkkiä pilviä, niin silloin nöyristyi hän, kumarsi nöyrästi päätään ja kiitti korkeuden herraa, joka siten pahentuneen ilman puhdisti ja ilmoitti hidasmielisille kuolevaisille ijankaikkista voimaansa.

Tämä joutui kolmanneksi toveriksi seuraan.

Kun muutamana päivänä paahtoi aurinko kesäisellä voimallaan, että kihisivät kedot paahteessa, niin painosti ja väsytti pikku Mikkiä, ettei jalka tahtonut jaksaa palvelustaan toimittaa. Tämän kun huomasi vilkas puro, niin kuiskasi se Mikille, että menisi kuusi vanhuksen juureen viileään pimentoon lepuuttamaan raukeita jäseniään. Se oli mieluinen neuvo Mikille ja kohta oli hän siellä täydessä unessa pehmeillä sammalilla. Tämä oli kuusen mieleen. Hän lopetti huminansa ja puro vaikeni myöskin, että väsynyt lapsi saisi rauhassa levätä. Ja rauhallisesti hän siinä lepäsikin… lepäsi kauvan. Rauhallinen on viattoman uni. Vasta vieno ilta herätti hänet. Virkistyneenä nousi Mikki leikkiinsä. Tuulonen lähti liikkeelle, vanhus alkoi hivelevän huminansa, johon samassa liittyi puron iloinen porina…

Tätä puhdasta elämää kesti muutamia vuosia. Mikki näytti vahvistuvan voimainsa puolesta, mutta heikontuvan henkisesti; ainakin hän tuli harvempisanaiseksi, haaveksivammaksi ja kotona mistään huolimattomaksi.

Äitiä alkoi huolettaa. Hän koetti tehdä mitä voi, estääksensä poikaa purolta, mutta ei siinä mikään auttanut. Palvelijat rupesivat piloillaan kutsumaan häntä puron sulhoksi ja pilkkasivat miestä, joka oli veteen rakastunut, mutta poika joko ei sitä käsittänyt taikka ei välittänyt siitä mitään. Ja elämä jatkui entistä menoansa. Ainoastaan purolla oli poika tyytyväinen, siellä vaan oli hänellä huvia ja iloa.

Ajanoloon joutui puro isännän epäsuosioon. Se toi näet keväisin tulvavettä ja täytti sillä niitty laakson niin, että peltosarkojen alapäät olivat veden alla. Senlainen tulva ei aina tehnyt niityillekään hyvää, vaan turmeli jok'ainoa kevät laihon sarkojen päästä. Isäntä mietiskeli, millä tavalla tuo olisi autettavissa. Puron jatko, joka niityltä vettä nieli, kulki ahtaasta kallion solasta, jota oli vaikea laajentaa. Eikä sitä olisi mielellään tehnyt sitäkään, jos muuten saisi veden estetyksi. Sola oli helppo sulkea, jos tulisi joskus tarpeelliseksi seisottaa vettä niityllä. Isäntä keksi toisen keinon. Hän päätti johtaa veden vuoristosta toiseen suuntaan. Siinä tapauksessa jäisi kuitenkin puroon tulvavettä niittyjen tarpeeksi. Yritys onnistui täydellisesti, kun isäntä kaivatti ison viemärin. Elokuun alussa, kun uusi väylä avattiin, alkoi heti vähetä puron vesi ja väheni vähenemistään, ettei jäänyt muuta kuin vähä lirisemään kivien väliin. Se itki kohtalonsa kovuutta ja kuihtui kyyneleihinsä.

Puro oli kuollut.

Tämä oli kova kohtaus Mikille. Hän kauhistui, kun eräänä aamuna purolle tullessaan huomasi sen kuivuneeksi. Aluksi luuli hän, että puro ei ollut vielä valveella, että hän oli tänä aamuna tullut liian varhain. Hän laskeusi kuusen juurelle ja odotti… odotti kauvan, mutta turhaan, turhaan. Mikä kerran on kuollut, ei se näillä ilmoilla enää henkiin nouse. Jos Mikki olisi älynnyt katsahtaa kuusta, niin olisi hän heti huomannut, mitä oli tapahtunut. Se oli niin vakavan ja surullisen näköinen, ettei se milloinkaan ennen ollut sellaiselta näyttänyt. Niinpä niin. Mutta sitä ei Mikki tullut huomanneeksi. Hän katseli ja katseli puroa, katseli kunnekka itku voitti, kun ei se nousemaan ruvennut. Hän läksi ja juoksi kotia.

— Kuka on surmannut puron? kysyi hän itkien äidiltään.

— Ei, hyvä lapsi, ei sitä ole kukaan surmannut, vaan on se ehkä mennyt muita lapsia huvittamaan. Kyllä se tulee, kun joutuu, koki äiti lohduttaa.

Rauhaton oli Mikin elämä tämän perästä. Hän meni purolle, istui siellä odotellen hetkisen ja tuli taas pihaan. Tätä menoa piti hän niin kauvan kuin kesää kesti ja ilmat olivat suotuisat. Tuli sitten römpsyinen syksy, tuli talvi, pitkä ja ikävä. Mikki ei kyennyt ulos, vaan kitui koko talven. Ei kukaan tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän ei puhunut eikä valittanut, vaan kuihtui päivä päivältä ja surkastui…

— Kunhan kevät joutuu, niin lapsi kostuu, lohdutteli äiti isää ja itseänsä.

Mutta kevätpuoleen kävi vastoin toivoja. Poika tuli huonommaksi, jaksoi tuskin liikkeessä olla. Kesä jäi ainoaksi toivoksi, silloin se lapsi paranee.

Tuli kesä, korkea ja kirkas.

Mikki virkistyi hieman. Vaivoin pääsi hän muutamana päivänä purolle. Siellä ei ollut iloa, ei virkistystä. Kuusikaan ei humissut siellä yhtä juhlallisesti kuin ennen. Sen ääni oli niin surullista, niin valittavaa. Puron iloista porinata ei kuulunut, ei näkynyt. Mikki ei voinut hillitä mieltään, itku voitti ja hän alkoi pyrkiä kotia kohti…

Terveyttä ei kesä hänelle tuonut.

Juhannusaamuna saattoi äiti Mikin purolle. Sitä oli poika niin hartaasti pyytänyt, kun ei omin voiminsa enää päässyt. Hän asettui pitkälleen kuusen juureen ja pyysi äitinsä poistumaan, jolla muutenkin oli kiire askareilleen.

Siihen nukahti poika pehmoselle sammalvaipalle.

Luonnossa vallitsi pyhä rauha, juhlan hiljaisuus. Aurinko heikensi valonsa hellettä vetämällä hienon hämyverhon kasvoilleen. Kuusivanhus vietti vakavana hartaushetkeä, johon sinervä salo nöyrästi yhtyi. Levoton tuuli ei hennonut häiritä hiljaista juhlaa. Lintujen laulu vaikeni ja maan sydän huokui tyynemmästi.

Hiljaa!

Tällä juhlahetkellä kuljettaa Jumalan enkeli lapsen puhdasta sielua ikuisen valon, ikuisen rauhan maahan.

Hiljaa!

Kun äiti tuli poikaansa päivälliselle hakemaan, ei hän häntä löytänyt, vaan hänen ruumiinsa…

Vanhus jäi yksin.

Mitäpäs oli enää hänen elämästään.

Kun kuolon kello soipi
Jo veikon viimeisen,
Ken jäädä yksin voipi
Maailman murheesen.

Kun kaikki ystävät olivat pois menneet, halusi vanhus seurata heitä. Hän alkoi lakastua, kun eivät vuoriston viileät vedet enää kostutelleet sen vanhoja juuria. Kun syksyn rajut ilmat alkoivat temmeltää ja elämöidä salon sydämmessä, tunsi vanhus voimansa vähenevän. Ja eräänä päivänä, kun myrskyn nujakka kulki ketojen yli, kaatui se entisen puron uomaan, vaipui kuin armaan ystävän syliin.

Jatalampi.

Sinuakaan en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi, enkä sitä tarinata, jonka kansan kertomus ja metsän mieluisa humina tuntee sinusta. Usein olin istunut metsäisellä harjulla vierelläsi ja katsellut sumentunutta silmääsi ja ryönäytyneitä rantojasi. Usein olin istuskellut siinä ja arvellut, että mikähän tummensi sinunkin kirkkaan silmäsi, mikä rantasi rumensi, mikä mielesi murheelliseksi saattoi, koskapa sinun kerrotaan itkevän ja valittavan määrättyinä aikoina vuotta. Tiesin, että puhdas olet sinäkin alunpitäin ollut ja kirkas silmäsi taivasta kuvastava. Siitä syystä nuo kysymykset mielessäni väikkyivät.

Vihdoin sain selvyyden arveluihini, vastauksen kysymyksiini.

Satuin taas muutamana elokuun iltana kulkemaan tuota metsäistä harjua. Kun jalkaani tuntui raukasevan, laskeusin kivelle levähtämään. Toiselta puolen harjun välkähteli puitten välistä Jylhän selän hiljainen laine ja niemet ja lehtoiset saaret heloittivat ilta-auringon hohteessa, toiselta puolen näkyi Jatalammin samea pinta. Metsä oli tyyni ja rauhallinen, eikä ääntä kuulunut muuta kuin illan henkäysten humina puitten latvoissa. Istuessani siinä ja silmäillessäni puolelle ja toiselle, kävi minun kuin runoilijan, joka laulaa:

Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta,
Outoihin Taivuin ajatuksihin.
Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta
Sydämin ihaelin sykkivin.
Siell' oli näky mitä ihaninta,
Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Ja vanhat muistot alkoivat mieltäni hivellä ja entiset kysymykset esiin nousta. Silloin oli kuin vieressäni oleva korkea kuusi olisi puhelahjan saanut ja lausunut:

— Jos sinä niin kovin hartaasti haluat lammin tarinata tietää, niin minulta sen saat kuulla kokonaisenaan, sillä osan tapauksesta olen omin silmin nähnyt.

Minä nyökäytin päätäni myönnytykseksi ja sanoin:

— Kerro, kerro, hyvä ystävä, tarina illan kuluksi!

— Tuo lampi tuossa, alkoi tummaverinen kuusi, oli ennen kirkas ja kuulakka. Sen vesi oli yhtä kirkas kuin suuren selän tuolla. Muuten oli lampi lähes puolta suurempi silloin, kuin tätä nykyä, ja ison selän yhteydessä. Niittysuon läpi tuosta kulki nimittäin pieni joki järveen, mutta siitä ei ole enää jälkeäkään näkyvissä, niin on suo maatunut ja liettynyt lammin ranta. Kauniit olivat silloin nämä rannat. Tässä harjun alla oli soma hietikko ja tuolla vastapäätä, jossa tuuhea lehto siimesti rantaa, oli heinävä luhta veden vierellä, jossa tulvan aikana päti kalojen leikkiä lyöden poliskoida. Pohjoseen päin ulottui lampi melkein Suonsaaren peltoihin ja perukassa siellä kasvoi vihanta kaislikko.

Tällainen oli Jatalampi silloin, ja minkälainen nyt! Musta, samaskainen on sen vesi, ryönäiset ja lietteiset rannat ja leviä ja kuohusammalta veden pinnalla.

— Kuinka tällainen muutos on ollut mahdollista? arvelin minä.

— Sillä on syynsä silläkin, surulliset syynsä, jatkui kertomus. Tuolla näet tuon isoon järveen pistävän niemen. Siellä oli aikoinaan hyvinvoipa mökki, Särkelä nimeltä. Siitä ei ole nyt enää jälellä muuta kuin nimi ja pellot, jotka ovat talon niittyinä. Tässä asui mies tyytyväisenä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vanhempi tytär oli pulska ja verevä, niinkuin nuori ja terve ihminen tavallisesti on. Tämä oli juuri päässyt lastenkirjoista, kun kylälle ilmestyi ja olemaan asettui kuleksiva mies. Hän oli pitkä, komea, mustaverinen ja miehevä. Ammatiltaan oli hän joku käsityöläinen, herrahtava mestarismies. Alussa kävi hän talosta toiseen töissä, mutta asettui sittemmin yhteen kohti, asetti oman verstaansa ja oli siitä pitäin hra mestari, jolla oli työtä ja teettäjiä. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hyvä olla, sen sai mestarikin kokea, niinkuin joku muukin. Ja kun hän alkoi valitella yksinäisyyttään naapureissa käydessään, niin oli kylällä yksi, jossa nuo valitukset herättivät vastakaikua, synnyttivät kaihoa, josta entiset kotoiset nurkat alkoivat tuntua ahtailta, vanhempain valta ahdistavalta ja mieli palaa omaan elämään. Vesille venosen mieli. Se oli Särkelän Liisu.

Mestarin ei tarvinnut pitkiä aikoja seutuja silmäillä, ennen kuin huomasi, missä hänen mieluisensa asui, mistä hänelle elämäntoveri oli tuleva. Siitä päivin oli hänellä usein Särkelään asiata, ja hyvänä vieraana häntä siellä pidettiin.

Tässä harjulla tapasivat ne toisensa, ne kaksi, muutamana sunnuntaina kirkonaikana. Se tapahtui ihan kesänkielessä. Iso selkä lainehti jo vapaana tuolla ja kirkkaana läikkyi lampi tässä, nurmennukka alkoi maasta kohota ja lehto muuttua viheriäksi. Ja päiväkulta kiiruhti kuumuudellaan kasvullisuuden elpymistä. Kesälinnut olivat jo saapuneet ja yhtenä laululiverryksenä meni maa ja metsä ja ilma. Riemuisina häärivät linnut pesäntekopuuhissa ja muissa taloudentoimissa.

Tässä harjulla tapasivat silloin toisensa Liisu ja Lassi, — se oli mestarin nimi. Pitkiä ei heidän tarvinnut puheita keskenänsä pitää, enempätä kuin muittenkaan rakastuneitten. Tunteet sulautuvat itsestään lemmenpäivän huovettaessa, niinkuin keväinen nietos seinämältä auringonpaisteessa. Lujat tehtiin lupaukset ja ikuiset valat vannottiin.

Kesän kuluessa heidät sitten kuulutettiin ja aikomus oli pitää häät syyspuoleen, että kun synkkä syksy alkaisi maata pimittää, olisi Liisu valona Lassin huoneessa.

Niin tuumattiin, toisin kävi.

Samassa kylässä oli toinenkin pulska tyttö, varteva ja verevä, hieman elähtänyt, koko joukon vanhempi Liisua. Hän oli kankurina muutamassa talossa. Maineeltaan hän ei ollut puhdas, kansan puheista päättäen, mutta siitä ei sen tarkempata tietty, sillä hän ei ollut niiltä tienoin kotoisin, vaan muualta muuttanut, "maankulkija". Tämä oli myöskin ihastunut Lassiin. Hän oli päättänyt tavalla taikka toisella suostuttaa Lassin itseensä ja rikkoa tämän ja Liisun välin.

— Me sovimme niin hyvin yhteen, me kaksi maankiertäjää, oli hän kehuskellut kylällä.

Mitä lienee hän keinoja käyttänyt, vaikuttavia ne vaan olivat. Lassi kietoutui kokonaan hänen pauloihinsa ja kysymys oli vaan, kuinka päästä erilleen Liisusta, jonka kanssa oli jo kolmasti kuulutettu. Syittä ei sopinut peruutusta yrittääkään eikä syitä ollut minkäänlaisia eikä muutakaan tepsivätä keinoa keksitty.

Liisu ei osannut ensimältä aavistaakaan, mitä hänen sulhasensa mielessä liikkui, vaan oli iloinen ja onnellinen. Sittemmin kyllä kävi pilveen Liisun mieli, kun äiti oli kylässä kuullut, kuinka Lassi oli yksissä ollut kankurin kanssa. Sulho osasi kuitenkin haihduttaa Liisun huolet.

— Kaikkiapas vielä! Mitä me huolimme välittää juoruämmäin puheista. Ainahan niillä on sanomista toisista ja toisten aikeista. Sillähän ne elääkin ne senlaiset, puheli Lassi.

Palanen kesää oli kulunut ja heinäkuu oli jo lopuillaan eikä Vappu, kankuri, ollut vieläkään keksinyt keinoa, miten oli Lassi saatava Liisusta erilleen.

Hän oli jo ehdottanut, että poistuisivat yhdessä paikkakunnalta toisille markkinoille, mutta se ei näyttänyt Lassista ensinkään soveliaalta. Toinen oli siis keksittävä keino, toinen ja parempi.

Viho viimein oli hän siitä selvillä: Liisu oli saatava pois päiviltä.

Lassi oikein kauhistui kuultuansa tuonlaisen esityksen. Hän alkoi pelätä Vappua ja vältellä, mutta jättää häntä ei hän voinut, niinkuin olisi tahtonut. Vappu veti häntä kuin paholaisen voimalla puoleensa. Tuskin kolmea päivää saattoi Lassi olla käymättä häntä katsomassa. Salainen voima veti häntä sinne, missä Vappu asui. Kolmantena iltana hiipi hän jo katsomaan, saadaksensa edes vilahdukselta nähdä Vapun. Hän asettui aidan taakse pensaan juureen vahtiin ja tähysteli pihaan.

— Mitäs katselet? kuului ääni hänen takanaan.

— Sinä, Vappu! Mikä sinut tänne toi? huudahti Lassi hämmästyneenä, hypäten ylös.

— Se, mikä sinutkin, vastasi Vappu. Näethän sen nyt, että me emme voi kiertää toisiamme, että me kuulumme toisillemme, vaikka tuo Särkelän lunttu on sinut kietonut pauloihinsa.

— Niin, niin, hoki Lassi väliin.

— Mutta sen minä sanon, että sinun pitää toimittaa hänet pois tieltä taikka minä jätän sinut oman onnesi nojaan. Sitten saat pitää tuon Särkelän letukan, sanoi Vappu tiukasti, aikoen lähteä.

— Elä jätä minua! Minä teen kaikki, mitä tahdot! Sen lupaan, vakuutan, huusi Lassi.

Tämän perästä tapasivat he usein toisensa ja vähitellen kasvoi Lassi siihen ajatukseen, että Särkelän Liisun oli poistuttava elävitten joukosta tavalla millä hyvänsä.

Oli ensimäinen sunnuntai elokuussa. Särkelästä olivat kaikki muut menneet kirkkoon paitse Liisu. Hän ei ollut mennyt muitten mukana, kun Lassi oli luvannut tulla häntä hakemaan. Liisu oli niin kummallisen surunsekaisella mielellä eikä hän itsekään voinut selittää mikä häntä vaivasi. Oli ehkä väsymyskin vaivana. Hän oli ahkerasti tehnyt morsiuslaitoksia, sillä kuun lopulla oli aije pitää häät, ja silloin oli muutettava uuteen kotiin. Aika oli mennyt niin nopeasti kaikenlaisissa varustuksissa ja puuhissa ja kun Lassi oli tuon tuostakin käynyt tervehtimässä. Pahat kielet olivat vaijenneet, kun huomasivat että tosi siitä tuumasta tulee ja ett'ei siinä nyt auta enää mikään. — Ainakaan ei Liisun korviin ollut enää mitään kylän puheita päässyt.

Liisu-raukka ei tiennyt, että sillä välin, kun hän onnellisena puuhasi morsiushankkeissa, korvensi paholainen hänen sulhonsa sydäntä mustilla kekäleillä.

Samassa aukesi ovi ja Lassi astui sisään.

— Ah! huudahti Liisu, säpsähtäen.

— Terve! Tulin hiukan viipyneeksi, sanoi Lassi levottomasti.

— Vastapa ne tästä toisetkin lähtivät, sanoi Liisu, tietämättä oikein itsekään mitä sanoi.

He lähtivät — ijäksi Särkelästä.

Sulhasen ehdotuksesta eivät he kääntyneetkään kirkolle, vaan poikkesivat Jataharjulle kävelemään.

Oli kuuma päivä, rasittavan kuuma. Ilmassa oli sakeanaan sinistä savua ja päivän polttavata usvaa. Tuuli ei jaksanut laisinkaan liikkeelle tänä päivänä ja Jylhänselän keveä laine etsi viileyttä omassa povessaan. Lehtometsät olivat kuin näännyksissä ja väsyneeltä näytti uljas männikkö.

— Poiketaan tuonne metsään rannan puoleen, sillä siellä on ehkä viileämpi, ehdotti sulho.

He istuutuivat harjun rinteelle männikön siimestävään suojaan.

— Tämä paikka on minusta niin, niin, niin mieluinen, sillä tässähän me keväällä tavattiin ja ikuiset lupaukset vahvistettiin, puhui Liisu hartaasti.

— Tässä, tässä, sanoi Lassi hajamielisesti. Jatalampi hymyili iloisesti, niinkuin ainakin se, joka ei tiedä tämän maailman murheista eikä paheista mitään, vaikka hänen pitikin tänään kuvastaa savuista taivasta ja kuumuudesta riutuneita metsiä.

Kaikki oli niin hiljaista ja raukasevaa, ei kuulunut mitään linnun ääntä eikä vihellystä.

Oh, se on toisinaan niin outoa tuonlainen metsän hiljaisuus.

Samassa alkoi kaikua kirkonkellojen kumajava ääni.

— Siellä saatetaan jotakuta viimeiseen lepopaikkaan, sanoi morsian hiljaa. Hautauskellot ne noin surullisesti soivat.

Sulhanen ei virkkanut mitään.

Liisu otti huivin päästään, kun tuntui niin hiottavan… silkkihuivin, jonka sulhonsa oli hänelle lahjoittanut.

Äkkiä sieppasi Lassi huivin, kääräsi sen Liisun kaulaan ja painalsi hänet siimalleen maahan.

Sydäntä särkevä tuskanhuuto kuului, sitten surkeata valitusta ja uikutusta. Viimein vaikeni ääni, kun mies painoi toisella polvellaan hartioita, toisella päätä maata vasten. Vihdoin kuului viimeinen korahdus kurkusta, ruumis jäykistyi ja ponnahti suoraksi. Muutaman kerran vielä vavahti, jäsenet retvahtivat hermottomiksi ja henki oli lähtenyt.

Mies kiristi yhä huivia, solmesi sen lujasti kaulaan ja nousi sitten uhrinsa päältä.

Siinä makasi Liisu hengettömänä silmällään sammalisessa maassa.

Hetken katseli mies hengetöntä.

Sitten otti hän kylmästi ruumiin, kantoi sen rantaan ja upotti kivillä lampiin niin kauvas rannasta kuin ylettyi. Mutta kun vesi oli kirkas, näkyi ruumis pohjasta. Lassi keräsi risuja metsästä, pani niitä katteeksi ja viimeksi ison hongan latvakäkkärän, että ruumis peittyi kokonaan.

Niin oli mies peittänyt uhrinsa ja kätkenyt rikoksensa lammin puhtaaseen poveen.

Liisua ei osattu kaivata kotonaan sinä iltana. Olihan hän voinut mennä sulhonsa kanssa jonnekin kylille. Mutta kun ei häntä vielä maanantainakaan kuulunut kotia, lähti äiti kuulustelemaan sulhaselta. Siellä kohtasi häntä se outo tieto, ett'ei Lassi ollut kotonaan käynyt sitten kun pyhäaamuna oli lähtenyt. Nyt tuli hätä käteen. Sanoma levisi nopeasti tapahtumasta kylälle ja laajemmallekin. Kuulusteltiin ympäristöstä, mutta ei kukaan ollut nähnyt Liisua eikä hänen sulhastaan. Ruvettiin miesvoimalla etsimään, mutta ei siitäkään mitään apua ollut, sillä ei jälkeäkään, ei mitään vihiä tavattu kadonneista. Ne olivat kuulumattomiin hävinneet.

Synkkä suru vallitsi Särkelän hiljaisessa tuvassa.

Niin kului viikko, kului pari.

Silloin levisi sanoma, että Lassi oli ilmestynyt nimismiehen luokse, tunnustanut kauhean rikoksensa ja ilmoittanut, mihin oli ruumiin piilottanut.

Hän oli hirmutyönsä tehtyään aikonut mennä kirkolle ja sieltä asuntoonsa, sillä hän oli ollut varma, ett'ei sitä lammista kukaan löytäisi. Mutta kun oli lähtenyt lammilta, oli Liisun hätähuuto ja valitus kaikunut hänen korvissaan niin elävästi ja katkerasti, ett'ei ollut hirvinnyt mennä ihmisten ilmoille, ei ollut edes Vapulle saanut ilmoitetuksi asiasta, vaan oli poikennut metsään ja paennut pois ihmisasunnoilta. Siellä oli hän harhaillut pari viikkoa saamatta rauhaa hätähuudolta ja valituksilta. Viimein olivat ne pakottaneet hänet nimismiehen luokse.

Kun sanoma levisi Lassin tunnustuksesta, katosi Vappu kylältä teille tietämättömille, eikä häntä ole sen erän perästä näillä tienoin näkynyt eikä kuulunut.

Lassi tuomittiin kuolemaan ja mestattiin tuolla pienessä saaressa Kiviniemen kupeella. Hän ei pyytänyt armoa ihmisiltä, vaan sitä hartaammin Jumalalta. Kaksi pappia valmisti häntä kuolemaan ja saattoi mestauspaikalle.

Hän oli viimeinen, joka tällä paikkakunnalla sai sovittaa rikoksensa mestauspölkyllä.

Tässä vaikeni kertoja huoataksensa hetkisen.

Illan hämäryys alkoi hiipiä pitkin maita ja vesiä.

— Siten sovitti Lassi kauhean rikoksensa, jatkoi vihanta kuusi kertomustaan, ja kaikki tuli vähitellen ennalleen, kaikki muut paitse tämä lampi tässä. Aika lohdutti surevia Särkelän asukkaita, lievitti tuskia ja paransi murheen iskemät haavat, mutta lampea ei ole voinut mikään lohduttaa eikä kukaan hänen huoliaan poistaa — hänen, jonka ilman omaa syyttään piti joutua osalliseksi rikokseen ja salata sitä niin kauvan. Hänen kyyneleitään ei ole voinut mikään poistaa, vaan on hän itkenyt silmänsä kuiviin. Isoon järveen vievä puro kuivui kokonaan ja on aikain kuluessa maatunut jälen tuntumattomaksi. Rannat ovat maatuneet, liettyneet ja käyneet ryteiköiksi. Hänen kirkas, taivasta kuvastava katseensa on tummunut ja levät ja kuohusammal kaihtevat sitä kuin verho ihmisen silmää. Hän on vaan raiskautunut jäännös entisestään. Usein ovat ihmiset kuulleet tuskanhuutoja ja valitusta täältä lammilta näin tähän aikaan vuotta, jona rikos tapahtui.

— Tuskallista on ollut elää tässä ja seurata lammin surullista kohtaloa, huokasi ijäkäs kertojani.

— Ken tiesi sinua vielä huvittaa kuulla, jatkoi hän hetken päästä, että Särkelässä ei ole sen perästä enää ollut asukkaita, kun silloiset muuttivat toiseen, murheettomaan elämään. Talo otti mökin haltuunsa, siirsi rakennukset pois ja jätti pellot heinämaiksi.

Tähän lopetti vanha kuusi ja nyökkäsi minulle ystävällisesti erojaisiksi.

Kun minä nousin lähteäkseni, olin kuulevinani surullista valitusta ja heikkenevää uikutusta lammilta… kiiruhdin askeleitani ja katosin metsään ja illan hämärään kuin kala syvään veteen.

Sinua en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi! Vaikka surulliset muistot mieltäni vaivaavat aina kun sinua muistan tahi kun äyräillesi saavun, niin kuitenkin voin lohduttaa sinua sillä varmuudella, jolla itseänikin, että vielä sinäkin kerran olet kirkastuva, niinkuin kaikki, mitkä maailma mustentanut on. Kerran olet sinä katseleva kohti kirkkautta, joka ei koskaan himmene, povesi on puhdistuva, hyllyvät levät ovat pinnaltasi haihtuvat ja rannoiltasi on raikuva iloinen ylistyslaulu.

Nuotalla.

Olemme järvellä pienessä köysikössä Rantalan vanhus ja minä.

Vanhus istuu perässä ja minä olen tuhdolla soutumiehenä. Olemme menossa kalaan. Hän kykenee vielä vanhoillaankin nuotalle köysimiehenä. Minä olen siis köysimiehen airomiehenä… joutavimmassa toimessa, mitä niillä tienoin tunnetaan. Köysimies kulkee, näet, tavallisesti yksin ja sen vuoksi sen airomiestä pidetään mitättömässä arvossa.

Päivä on kallistunut iltaan, kello on seitsemän maissa.

Ilma on senlainen, ett'ei se missään maailmassa muualla kuin
Pohjoissavossa voi senlainen olla.

On aivan tyven. Levänneekö tuuli, tuo levoton, tänä päivänä, vai lieneekö jossakin toisaalla toimissa, vai eikö hennone häiritä tätä suuren luonnon juhlallista iltaa… Miten lienee senkään laita, liikkeellä se ei vaan ole. Aurinko on vetäytynyt hienoon pilviharsoon, ett'eivät säteensä liian tulisesti paahtaisi kuivaa luontoa. Vihanta havumetsä näyttää savuavan rannalla, siitä kun ilta-auer tuoksuaa taivaalle, pienet lehtosaaret näyttävät pieniltä palleroisilta tyyneen veteen kuvastavine varjoineen.

Olemme järvellä.

Tuntuu niin oudolta koko tuo luonnon juhlallisuus, etten tahdo hennoa röyheltääkään veden vienoa kalvoa, saatikka sitten soutaa voiman tiestä.

Vanhus veneen perässä on yhtä tyyni ja rauhallinen kuin suuri luonto ympärillämme, ja hellävaraa meloksii venettä eteenpäin.

Aika kuluu ja matka lyhenee.

Olen vasta muuttanut näille tienoin ja, kun olen halukas tutustumaan kansan elintapoihin, olen lähtenyt nuotalle saadakseni nähdä, kuinka tuonlaista pyydystä käytetään. Kalastus alkaa vasta päivänlaskun aikana, mutta kun kalastus tapahtuu niin sanoakseni ennakko-oikeuden mukaan, niin on kiiruhdettava aikanaan apajan korvalle, saadaksensa parhaan apajan. Kun tällä sukukunnalla ei ole muuta kuin yksi paikka, josta muikkuja kohosta saadaan, ja siinä vaan kuusi apajaa rinnakkain, mutta pyytäjiä on useampia, niin täytyy kiiruhtaa, päästäksensä sille apajalle, jolle tahtoo ja jonka parhaaksi katsoo. Tämä tapa on ikivanhoilta ajoilta voimassa ollut, ajoilta niiltä, jolloin ensimmäiset asukkaat näille tienoin tulivat ja kalastaminen alkoi. Aika on tavan laiksi muuttunut ja semmoisena on se kirjaan tullut.

Tuonlaiselle sukukunnan yhteiselle kalastuspaikalle, muikunveto-apajalle olimme matkalla mekin, Rantalan vanha isäntä ja minä — köysimiehen airomiehenä.

— Meidän täytyy joutua, sanoo isäntä, ruveten vinhemmästi melomaan.

Minäkin aloin vetää väen takaa.

Keveästi liukuu hyvä, särvitekoinen venhe tyyntä veden pintaa, että kuohuu vaahto kokassa. Lastia ei ole venheessämme sanottavasti mitään: meitä kaksi henkeä, joista ei kumpaistakaan voi mieheksi sanoa — toista ei enää, toista ei vielä — iso vyyhti tuohiköyttä, ankkuri, porkka, nuottavakka ja eväskontti.

Keveästi liukuu vene ja matka joutuu.

Kalastuspaikalla, joka on isonlaisen Kalliosaari-nimisen saaren päässä, ei ole vielä ketään, että me saamme valita apajan sen, jonka haluamme.

— Taivas on kynsillään, huomenna vesi heilahtaa ja, jos eivät vanhat merkit petä, asettuu tuuli kaakon korvalle. Meidän on otettava Hiekan-apaja, se on aamulla tyynenä, jos tuulemaan rupeaa, niinkuin näyttää, puhuu vanha mies, katsellen taivasta, joka alkoi yhä enemmän lientyä pilveen.

Hiekan-apaja on kauniin, hiekkarantaisen lahdelman suulla, jonka rannalla kasvaa vahva tukkimetsä… jos ei sitä jo tämän ajan rahanhimo ja ahnehtiminen ole hävittänyt jo sitäkin. Mahtavana kuvautuu tuhatvuotinen varjo syvään, kirkkaaseen veteen, mahtavana kuvautuu varjo ja näyttää seppelöivän syvyyden reunaa kuin tuuheaharjaiset kulmat vanhuksen syvämietteistä katsetta. Alhaalla syvyydessä näet saman, jonka ylhäällä paasikin päällä korkeudessa: pilveen lientyvän taivaan, ja me näytämme olevamme pienessä venheessämme kuin kaksi hyttystä kaarnapalasella suuressa avaruudessa.

Laskemme maihin rannan hiekalle ja viemme eväämme kalamajaan, joka on ison hongan juureen vartavasten sitä varten rakennettu.

Samassa pistää niemen takaa esiin vene. Se on toisen talon, Lahden nuottamies, joka niinikään on lähtenyt edeltäottain keritäkseen mieleiselle apajalle ennen muita.

— Onpa se isäntä ollut aikanaan liikkeellä, sanoo hän, kun huomaa meidät.

— Mikäs kumma se, kun minulla on tänään nuori mies soutajana, vastaa toverini iloisesti.

Lahden mies valitsee Kallio-apajan ja tulee luoksemme pakinoimaan.

Jutellaan siinä ja tarinoidaan ja länteen painuu päivä.

Sill'aikaa on kokoontunut toisia, että meitä on viisi nuottuetta saapuvilla, kaikki valmiita käymään rynnäkölle kalojen valtakuntaan. Ennen kuin kuitenkaan ryhdymme muikun vetoon, käymme jostakin kaarteesta vetäisemässä isompata rantakalaa keittokaloiksi illallista varten. Se onnistui. Saimme ahvenia ja haukia, hyviä keittokaloja. Muikun saanti sitä vastaan ei onnistu ollenkaan. Kun on tyyni ollut ja kuuma koko päivän, ovat muikut ympäri selkiä, eivätkä huoli kokoontua ollenkaan rannalle köytten kantamalle.

Täytyy jättää turha työ.

Käymme maihin ja teemme tulet, räiskyvän nuotion rannalle, ja alamme valmistaa illallista. Ukki, vanha isäntä, ei usko muita kalankeittoon, vaan tekee sen itse. Piikatyttö, nuottaveneen airomies, saapi ottaa eväät esille ja, kun keittokin on valmista, saamme käydä aterioimaan. Jokainen kalamies tietää, ett'ei kalakeitto maistu koskaan eikä missään niin mainiolta kuin kalaretkellä, jossa sen saat itse tuoreeltaan keittää ja valmistaa. Tässäkin toteutui tuo vanha seikka. Illasteltuansa menivät palvelijat majaan maata ja me jäimme kahden nuotiolle.

Ilta oli viilentänyt päivän hellettä ja yö alkoi levittää tummaa vaippaansa väsyneen luonnon ylitse.

— Ettekö halua mennä levolle? kysäsin minä.

— En minä sitä kaipaa täällä, kun saan levätä rauhassa kotona. Mutta jos sinua nukuttaa, niin voit mennä, kyllä on sijaa majassa, sanoi hän.

Minua kun ei väsyttänyt eikä huvittanut erota miellyttävästä vanhuksesta eikä iloisesti leimuavasta nuotiosta, niin jäin sinne, missä miellytti ollakseni.

Emme istuskelleet nuotiolla lämpimiksemme, vaan huviksemme…
Kuumuutta oli muutenkin ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.

Nuotio tuli sitä kirkkaammaksi, mitä pimeämmäksi muuttui ilma.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Vanhus oli puoleksi pitkällään muuatta kiveä vasten niin, että nuotion leimu sopi hyvin valaisemaan hänen kasvonsa. Minä istuin hieman loitompana, selkääni nojaten erään jättiläispetäjän runkoa vastaan. Ukko ei puhunut mitään, eikä minullakaan ollut muuta sanomista. Mielissäni vaan katselin vanhuksen hyvänsuovan-näköisiä kasvoja… niitä minä katselin ja ihailin ja koetin kuvailla mielessäni, miltä hän oikeastaan näytti, minkälaisen kuvan hänestä sain ja kuinka saamani kuvan toiselle esittäisin. Minua ei ole nimittäin koskaan mikään niin miellyttänyt kuin ihmiskasvot, niiden katseleminen, ihaileminen ja mietiskely, että minkähänlainen tulivuori mahtaa tuonkin kuoren alla leimuta, minkälainen meri pauhata, sillä meri se on ihmisen sisus, ihmisen sydän, meri syvä, pohjaton, meri milloin levollinen, milloin levoton, milloin vienosti lainehtiva, milloin pauhaava, myrskyinen, raju, meri, jossa on niin äärettömän paljo kirkasta, puhdasta, mutta myöskin niin paljo elämän ryönää ja saastaa… miellyttänyt mietiskely, että mitähän tuonrakenteiset kasvot merkitsevät, mitä sen eriosat, mitä tuonlainen otsa, nuo silmät, tuonlainen nokka, tuo suu, nuo huulet, leuka ja kaikki itse kukin muu osa erikseen… Onko kasvojen kuva kokonaisenaan kokonaiskuva ihmisen sisusta ja kaikki eri osat eri vivahduksia, eri pyyteitä ja haluja osottavia merkkejä siitä samaisesta sisimmäisestä ihmisestä. Ja sitten vasta on tämä huvittavaa, muuttuu miellyttäväksi, kun on siinä onnellisessa tilassa, että saapi tutustua tarkemmin ihmiseen, jonka ulkomuodon johdolla on muodostanut käsityksen hänen sisäisestä ihmisestään. Vähä sitä on tehty ja vaikeata se on, mutta sen voin kuitenkin siitä vähästä vakuuttaa, etten koskaan ole tutustunut ihmiseen, jossa en olisi tavannut ihmistä…

Ja nämä tässä olivat ensimmäisiä alkeita noissa tutkimuksissa.

Minä istuin jättiläis-petäjätä vasten ja ihailin vanhuksen hyvänsuovannäköisiä kasvoja. Musta huopahattu peitti puolittain hänen otsansa, ett'ei sen valtavuus kuontanut näkymään, vaan sitä valtavimpina esiytyivät tuuheaharjaiset kulmat, silmänsä, jotka olivat harmaahtavat väriltään, olivat suuret ja rauhalliset, nokka korkea, suora ja vahva, suu-aukko kaareva, huulet vahvat ja varsinkin alahuuli hyllyvä, leukansa leveä ja valtava, posket kuruissa ja koko muodolla vanhuuden harmaja karva; kasvoja ympäröi leuvan alatse toiselta korvalta toiselle tuuhea, vaaleahko parta. Koko hänen muotoansa kirkasti rauhallinen, suopea ilme…

Hän nousi ja kohensi nuotiota.

Yö pimeni, nuotio kirkastui.

Oli elokuun alkupuoli ja yöt niillä tienoin maatamme ovat jo silloin pimeät kirkkaammallakin ilmalla, saatikka nyt, kun taivas oli vetäynyt synkkään pilveen.

— Teillä ei ole vaimoa, sanoin minä, sanoakseni jotakin.

— Ei ole, eikä ole ollutkaan, vastaa hän ykskantaan ikään kuin osottaaksensa, että se puhe loppukoon siihen.

— Kuinka se niin on sattunut? utelin minä.

— Sattuuhan sitä toista jos molempaakin, vastaa hän tavallisen levollisesti.

Uteliaisuuteni on herännyt ja väsymyksen säije, joka jo oli alkanut punoutua jäseniini, lieviää jälleen.

— Kertokaa aikamme kuluksi! kertokaa nuoruutenne ajoista! huudahdan minä kiihkeästi, kavahtaen polvilleni.

— Se on surullinen juttu, sanoi hän aatoksissaan.

— Mikä?

— Sepä, miksi minä olen yksin jäänyt maailmaan.

— Kertokaa!

— Siinä on paljo kertomista.

— Vaanpa lyhimittäin.

Hän nousi, kohensi tulta, joka alkoi kirkkaammin loimuta, ja asettui entiseen asemaansa.

Minä painausin takaisin jättiläis-petäjätä vasten.

— Minä olin silloin viiden kolmatta vanha, alkoi isäntä, kun hän tuli meille palvelukseen. Hän oli kahdenkymmenen. Kaunis hän ei tainnut olla ihmisten mielestä; minä ainakaan en ole nähnyt viehättävämpää olentoa, en koko pitkällä elämäni ajalla… en häntä ennen ja sittemmin… siitä ei ole voinut olla puhettakaan. Hän oli torpan tytär, vanhemmista oli jo aika jättänyt. Useita vuosia oli hän palvellut yhdessä ja toisessa paikassa, kunnes pääsi meille. Hän oli iloinen, kun oli päässyt isoon taloon, ja tyytyväinen, ja tyytyväisiä olivat häneen meilläkin kaikki. Äitini häntä ylisteli ja sisareni, joka talouttani hoitaa, oli häneen mielistynyt. Heistä tuli hyvät ystävykset. Hän oli nöyrä ja ahkera, taitava ja toimelias, iloinen ja leikkisä, viehättävä koko olennoltaan… Eihän minun tarvitsisi hänen avujansa ylistää. Kaikki hänestä pitivät ja kaikki hänestä saivatkin pitää — kaikki muut, paitse minä, rikkaan talon poika… minä en saanut. — Senlainen se oli yleensä ihmisten mieli. Kuinka se olisi voinut kysymykseenkään tulla, että ison talon, rikkaan poika piikatyttöön… ei ikinä. Ihminen päättää ja päättelee… Ei kuitenkaan ollut vielä joulu käsissä, kun minä olin häneen ihastunut ja kaikin puolin mieltynyt, rakastunut, ja ilmoittanut aikeeni…

Kertoja istui hetkisen ääneti ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja katseli leimuavata nuotiota.

Siihen tuijotin minäkin.

— Jouluna sai hän ajaa kanssani kappireessä kirkolle. Se oli varomaton teko. Panettelijat saivat siitä vettä myllyynsä ja minä sain äidiltäni kiukkuiset nuhteet ja isältäni vakaiset varotukset. Sisareni oli kyllä neuvonut, että menisimme isolla reellä, hän tulisi mukaan ja minä olisin ohjillisena. Mutta siihen minä en suostunut, vaan toimitin, että naapurin poika tuli ottamaan sisareni rekeensä.

Tästä aikain tuli äitini tylyksi Marille — se oli tytön nimi — mutta sisareni jos mahdollista lempeämmäksi entistään. Me emme huolineet koko asiasta, päätimme pysyä lujina ja odottaa aikaamme. Ja elämä meni entistä menoansa… kuluu se aika odottavankin. Talvimarkkinoilta tilasin sitten kihlasormukset ja toin Marille kultaisen kantasormuksen ja hopeiset kaulavitjat tuomisiksi ja vaadin hänen niitä julkisesti käyttämään. Tämä oli toinen varomattomuus. Äitini kiukustui Marille ja isäni oli ähmissään. Niistä minä en välittänyt mitään, kun olin tottunut pitämään oman pääni. Marin asema tuli tukalaksi. Alati sai hän kuulla pistopuheita ja alituista jurnutusta.

Päätin saada asiat selvälle, puhua pääsiäispyhinä vanhempaini kanssa ja selittää aikeeni. Voi sitä ilvettä, mihin äitini nousi, kun sai kuulla päätökseni! En ikinä voi sitä unhottaa. Hän oli kuin mielipuoli, villi, raivoisa. Sai siinä kuulla ennen kuulemattomia.

Hän aikoi ajaa Marin ihan tuossa paikassa pois talostaan ja minut perässä. Ainoastaan lupaamalla asiata vielä miettiä sain hänet vihdoinkin viihdytetyksi, ja Mari sai jäädä paikoilleen. Isänikin kehotti minua luopumaan aikeestani, muuten sanoi hän äidin tulevan mielen vikaan. Tämä oli kolmas varomaton teko. Jos Marin asema tähän asti oli ollut tukala, tuli se nyt ihan sietämättömäksi. Nuotio alkaa hiiltyä. Minä nousen, ettei hänen tarvitse liikahtaa, ja lisään pari pölkkyä nuotioon. Se leimahtaa ja alkaa elpyä uuteen liekkiin.

— Nyt pantiin kaikki pillit puhaltamaan myöskin minua kohti. Näytti kuin kaikki ihmiset olisivat liittoutuneet äitini kanssa minua vastaan… ei ainoastaan juoruämmät ja kylänkellot, vaan kaikki muutkin. Kuka vaan kykeni ja uskalsi, se koetti parjata Maria ja ärsyttää minua ja osottaa kuinka mieletön minä olin, kun minä muka olin alentunut pelastamaan mokoman piikaletukan kunniata… Senkin olivat he keksineet. Ja tätä tekivät kaikki sukulaiseni, paitse sisareni, joka aina oli puolellani, tukenani… tätä kaikki tuttavani, ystäväni, nuoret ja vanhat, kylän pojat ja tytöt. Minä kauhistuin, kiivastuin ja raivosin.

Ne olivat kamaloita aikoja.

Näin mennä retuutettiin kesäkuuhun asti…

Silloin tapahtui se, jonka olisi pitänyt olla tapahtumatta.

Olin nuotalle lähdössä eräänä päivänä, kun äiti sai jotakin syytä ruveta nostamaan entistä nuottiansa tuosta samasta asiasta. Hän kiihtyi, vihastui, ärtyi… ja arvaahan sen mitä sanoja ihminen senlaisessa mielentilassa käyttää, ja lopputulos oli kiivaudesta, että hän ennemmin sanoi minut näkevänsä ruumiina mustilla paareilla kuin vihillä nartun rinnalla…

Niin pitkälle oli siis tultu.

Muuta ei tarvittu. Minussa oli kaite äitini kiivautta. Minua oli ärsytetty kuukausmääriä, minunkin kärsivällisyyteni oli lopussa. Kiihtyneessä mielentilassa annoin jotakin vastaukseksi, että itsehän te olette hänet tähän ottanut ja luultavasti itse hänet tehnyt siksi, joksi tiedätte häntä parjata, ja läksin huoneesta, mennäkseni nuotalle.

Kaivolla, jonka ohitse tie kulki, tapasin Marin.

— Meidän välimme on lopussa, huusin hänelle, ijäksi lopussa! Tätä en jaksa kestää enää, en… en mitenkään. Suo anteeksi, Mari! Suo anteeksi Mari kulta, ja unhota minut… unhota! Unhota ijäksi! Ja erosin hänestä, menin… juoksin rantaan, nuotalle.

Hän jäi kuin kivettyneeksi.

Sen perästä emme tavanneet toisiamme enää elävin silmin.

Mielenliikutus keskeyttää vanhuksen kertomuksen.

Hän nousee, poistuu hieman syrjään ja laskeutuu polvilleen erään ison kiven viereen, nojaten kyynärpäillään kiveen, peittäen kasvonsa käsillään.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Tämä on hiljainen hartaushetki luonnon suuressa temppelissä, jossa suurten silkopetäjäin oksattomat rungot ovat kuin holvattua kupulakea kannattavat pylväät, kupulakea, jonka muodostavat korkeudessa yhtyvät petäjäin vihannat latvat, nuotiomme kuin pyhä tuli palaa keskellä ja vieno uhrisavu kohoaa suoraan korkeutta kohti, sammaloittunut kivi on kuin alttari, jonka edessä väsynyt maan matkamies nöyränä notkistaa polvensa ja vuodattaa sydämensä Hänelle, joka kuulee nöyrän, hiljaisen huokauksen.

Vanhuksen hartautta ei mikään häiritse: kaikki on niin hiljaista, äänetöntä, harrasta, vaikuttavaa.

Minä olen kohonnut kunnioittavampaan asentoon pylvään juuressa ja koetan pidättää hengitystäni, ett'ei huokumiseni häiritsisi yleistä hartautta.

Hetket kuluvat, hiljaiset hetket.

Väsynyt matkamies on lopettanut rukouksensa.

Silloin alkaa korkeudesta kuulua hivelevä hyminä kuin juhlallinen urkujen soitto.

Tuuli on herännyt ja ijäti vihanta havumetsä on alkanut valtavan huminansa.

Olen ollut monissa jumalanpalveluksissa ja hartaushetkissä, mutta ei niistä mikään ole jättänyt mieleeni senlaista pysyväistä vaikutusta kuin tämä hartaushetki luonnon suuressa temppelissä.

Vanhus korjaa nuotiota, jonka savu kallistuu tuulen mukaan. Sitten ottaa hän entisen asemansa ja minä olen yhtenä korvana koko mies.

— Tähän samaan saareen tulimme silloinkin nuotalle. Minun oloistani ei ollut mihinkään. Olin kuin puolihullu, kiihkeässä mielentilassa, kauheassa tuskassa. Koetin silloin ensi kerran elämässäni tuolla tuon saman kiven luona polvillani etsiä turvaa ja lohdutusta Häneltä, joka sitä yksin antaa voipi. Turhaa oli sekin sillä kertaa. Olin liian levoton, en saanut ajatuksiani kokoon enkä tainnut tietää itsekään, mitä tarvitsin. Pakenin tuonne majaan, koetin saada unta — turhaan kaikki… Sittemmin en ole koko elämäni aikana yrittänytkään levolle nuottaretkilläni täällä, olen viettänyt yöni hiljaisessa yksinäisyydessä ja täällä, tällä samalla paikalla, olen sittemmin lohdutuksen ja rauhan löytänyt.

Loppuihan se viimein sekin kesäinen yö, lyhyt ja valoisa, joka minusta oli ollut kokonainen elämä, ja pääsimme lähtemään kotia.

Jo kaukaa järveltä huomasin, että sisareni käveli edestakaisin rannalla, nähtävästi odotellen minua. Silloin olin saavanani uutta rohkeutta ja voimaa. Päätin tehdä kaikki illalliset tekemättömiksi, päätin mennä suoraan Marin luokse, pyytää hänen unhottamaan kaikki surunsa ja kärsimisensä ja sanoa hänelle, että rakastin häntä, häntä yksinään, ja ett'ei mikään mahti voisi mailmassa meitä erottaa…

Hän vaikenee liikutuksesta.

— Ihmisen päätöksiä, kuulin hänen hiljaa huokaavan kasvot käsien peitossa.

Hetkisen istuu hän siinä tilassa.

— Rannassa ilmoitti sisareni, että morsiameni oli aamusella löydetty koskesta myllynrännistä — kuolleena, lausuu vanhus verkalleen, hilliten liikutustaan.

— Äitini oli illalla, jatkaa hän hetken päästä, käskenyt, suorastaan ajanut, hänet pois talosta. Mari, joka oli ollut sulaa kyyneleihin, olisi lähtenytkin, mutta sisareni rukouksista oli luvannut olla vielä seuraavaan päivään. Yöllä oli hän sitten etsinyt koskesta lievitystä tuskilleen. Ruumiin oli virta painanut ränniin. Kihlasormus oli hänellä sormessa, ketjut kaulassa ja niiden toisessa päässä hänen povellaan lahjoittamani kantasormus.

Niin oli mennyt hän, minä olin jäänyt. Tilani on helpompi ajatella kuin kertoa.

Sisareni toimitti vainajan kunnialliseen hautaan ja on huolellisesti hoitanut hautaa tähän asti. Pieni risti on siinä. Sen löydätte helposti hautausmaalta, jos haluatte.

Tähän lopettaa vanha mies ja katselee, tähystelee etteikö jo koi ala vaalentaa taivaan rantaa.

— Entäs äitinne? utelen minä.

— Häntä en tapauksen perästä nähnyt kuukausiin, jatkaa hän hyväntahtoisesti. Hän oli joutunut surkeihin sekä sielun että ruumiin tuskiin. Näin hän kituen eli viisi vuotta, riutui ja kuoli. Hän oli kauheissa tuskissa ennen kuolemaansa. Minä istuin hänen vuoteensa vieressä ja koetin lohduttaa niinkuin voin. Hän huusi ja voivotteli, kuinka hän oli häväissyt kunniallisen tytön maineen, levittämällä törkeitä juoruja ja valheita hänestä, kuinka hän oli vainonnut ja herjannut tyttöparkaa, että tämän oli täytynyt hypätä koskeen, kuinka ei Mari eikä poikansa eikä Jumalakaan anna anteeksi hänen suuria syntejään. Oikein oli surkeata nähdä ja kuulla häntä. Provasti apulaisineen oli häntä lohduttamassa ja puhuttelemassa ja saivatkin viimein vakuutetuksi ja rauhoitetuksi niin, että hän tyytyväisenä jätti tämän ajallisen elämän…

Kapsetta ja kolinata alkaa kuulua rannalta, pitää meidänkin joutua.

Valo ja pimeys ovat jo jonkun aikaa taistelleet keskenänsä ja valo voittaa.

Aamu valkenee, kirkas ja kaunis, ja raikas tuuli puhaltaa… kaakkostuuli, niinkuin hän oli ennustanut.

Meidän apajamme on tyyni ja innolla käymme koettamaan kala-onneamme. Ensi kerralla saamme jo runsaasti. "Kastelemme" vielä pari kertaa, s.o. vedämme pari apajata. Saalis on runsas, mutta siihen se sitten loppuukin. Päivä on ehtinyt jo korkealle ja muikut ulkonevat selälle. Saamme lähteä kotia, jonka tyytyväisinä teemmekin.

Näin olin minä ensi kerran niillä tienoin nuotalla.

Jouluenkeli.

— Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä — joulukuusta!

Näin kaikui lapsellinen ääni surullisesti jouluaattoillan hämärässä Esplanaadissa. Milloin kajahti se tuossa päässä, milloin tässä, milloin missäkin sillä välillä. Se oli kuin jaloin juokseva, siivin lentävä tuskanhuuto, joka tahtoi tunkeutua jakajalle, täyttää kaikki kohdat, kaikki käytävät ja myymälät ja kaikki, mitä niissä oli ja liikkui. Tällöin kajahti se kumakasti, surunvoivasti, että kumahti vastainen rakennus, tuolloin taas vihlasi kimakasti, leikkaavasti ilmaa, että kuuroinkin korva olisi sen kuullut, että kovinkin sydän olisi haavoittunut, paatuneinkin pehmennyt sitä kuullessaan. Ja olihan siinä korvaa, joka olisi kuullut, jos kuullakseen olisi ollut, oli siinä sydäntä, kovaa miehen, harrasta naisen ja hellää lapsen, joka tavallisissa oloissa olisi ollut altis, jopa avuliaskin kuuntelemaan tavallistakin avunpyyntiä, saatikka sitten noin hätäistä, tuskallista, sydäntä särkevätä, mutta ei nyt tällä kertaa, tänä iltana, ei. Jokainen tahtoi tällöin pitää huolta itsestään, perheestään ja omaisistaan, ei kukaan toisista, tuskin yksikään köyhästä…

— Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä — joulukuusta!

Näin kaikui yhä itkuun sortuva lapsen ääni ja raskasta, sumuista ilmaa alkoi lähenevä ilta tummentaa, himmentää yhä hämärämmäksi. Välistä oli valitus kovempi, välimiten vienompi, välistä kaksijatkoinen. Alku aina kuului kovemmin, selvemmin, kuin loppu, "ruokaa" ja "puita" tuli yhteen jaksoon, sitten henkäyksen perästä "joulukuusta". Hän tiesi, että ruoatta ja puitta he eivät tulisi jouluna toimeen, vaan kuusetta kyllä, ja niin oli kotona neuvottukin pyytämään, mutta kuusesta ei oltu sanottu mitään. Ja siten hän oli tehnytkin, mutta kun muisti viime joulun, ainoan, jonka oli muistavana viettänyt, kuinka silloin oli ollut iloista kun oli ollut kuuset ja kyntteli ja kukat ja lahjat ja isä ja kaikki, niin ei hän voinut olla lisäämättä valitukseensa joulukuusta. Hänen mielessään kuvautui joulukuusi ja isä yhdeksi, sillä yhdessä hän ne viime joulusta muisti.

Hän seisahtui leikkikalumyymälän valaistun ikkunan eteen ja tarkasteli leluja. Siinä oli hevonen, samanlainen jonka hän oli viime jouluna saanut, siinä koira ja marakatti, siinä kissa ja lammas, ja lukemattomia muita, joita ei edes nimeltään tiennyt. Hetkeksi hän siinä vaipui katselemaan, ihailemaan, mutta silloin taas tuli mieleen, että heillä kotona ei ole mitään, ei joulukuusta eikä muuta: valtavat vedet täyttivät silloin silmät ja tuskallisesti kajahti huuto:

— Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä — joulukuusta!

Sitä ei kuitenkaan kukaan kuullut, ei ainakaan ollut kuulevinaan, ja ilta pimeni, mutta ikkunoista uhkuva valovirta tuli sitä loistavammaksi; nyt se ei ollut enää vaan ikkunoissa, vaan tulvaili kauvas kadulle.

Kansantungos alkoi jo harveta kaduilta ja myymälöistä. Ne olivat saaneet haluttavansa ja riensivät nyt lämpöisiin, valoisiin koteihinsa valmistamaan iloa ja onnea omaisilleen…

Kyynelten sortama lapsen-ääni jaksoi tuskin saada enää valituksensa kuultavaksi.

Häntä ei kukaan huomannut eikä hänestä välittänyt. Ja ilta pimeni.

Poissa ihmistulvasta toisella puolen Esplanaadin asteli muudan nuorukainen kädet sarkapalttoon taskuissa. Hän ei näyttänyt huolivan ihmisistä eikä heidän hommistaan. Levollisesti, huoletonna, kuin olisi ollut yksin koko maailmassa, näytti hän astuskelevan edestakaisin pitkin katukäytävätä päästä toiseen. Vaikka hän ulkonaisesti näytti niin elottomalta, oli hänen sisällinen ihmisensä sitä elävämpi. Olihan hänelläkin koti, oli äiti ja isä ja sisarukset, mutta se koti oli niin kaukana, kaukana, kaukana, ett'ei sinne kuulunut huuto eikä huokaus. Se oli erämaassa järven rannalla se koti, pieni ja köyhä, mutta se oli sittenkin koti, koti, koti. Ja vaikka se oli niin pieni ja köyhä, oli se sittenkin kylliksi iso täyttämään miehen koko mielen, koko olennon. Siellä sitä oli aina ennen joulua viettänyt ja sinne se mieli paloi nytkin, kuohui koko sisällinen mies. Sinne sitä oli aina ennen kouluaikana pyrkinyt jouluksi kotikaupungista; äiti itse oli tullut joka kerran "Liinulla" hakemaan. Se oli ollut suuri ilonhetki, kun äiti oli tullut ja kun hänelle oli saanut koulutodistuksen antaa. Ja oikein rinta tahtoi pakahtua, kun muisti sitä riemun päivää, jolloin oli päässyt kotiin, puhtaaseen, rauhallisen kotiin isän ja äidin ja muitten lasten luokse; kuinka sitten oli jouluaamuna ajettu Liinulla kirkkoon, valaistuun, kirkkaaseen kirkkoon. Kovin karvasteli mieltä myöskin ajatus, ett'ei enää koskaan, ei koskaan elämässään olisi saava niin huoletonta lupa-aikaa, jolloin sai hiihdellä metsissä ja pyydystellä jäniksiä ja metsäkanoja. Ja sitä ikävätä, kun täytyi taas lähteä kouluun, ei tahtonut ajatus jaksaa vieläkään kestää, saatikka silloin, vaikka isä lähti nyt vuorostaan saattamaan ja oli saman tien markkinoilla… Niin se oli kaikki silloin kouluaikana, murheetonna kouluaikana. Oh, sentään niitä armaita muistoja! Kodin muistoja, kouluajan muistoja! Vaikka sitä miehuullisena ylioppilaana asteli tätä nykyä pääkaupungin komeita katuja, niin mitä oli koulupojan koti-ikävä tähän verraten näiden muistojen mielessä kuohuessa; nyt vasta, tässä tylyssä ihmislaumassa, nyt sen vasta oikein tunsi, mitä oli koti, koti, koti.

Olisi täksi jouluksikin tehnyt mieli kotiin, oli polttava halu lähtemään pakottanut, mutta liian oli matka pitkä ja kallis. Yksin täytyi jäädä joulua viettämään pieneen asuntoonsa. Äiti oli kirjoittanut, että pienet joululahjat lähetetään vasta tulevassa kuussa jonkun mukana markkinoilta, kun isä sinne menee, nyt lähettävänsä vaan ijartamansa 25 markkaa, että voisi huoleti joulunsa viettää…

Hän oli aikeessa kääntyä kortteeriinsa, kun kuuli lapsen surullisen voihkinan.

— Me kuulumme yhteen me kaksi, arveli hän ja astui pojan luokse.

Värähtelevin äänin itku kurkussa selitti poika, kuinka ei heillä ollut kotona ruokaa eikä puita eikä joulukuusta; kuinka sairaana makaava äiti oli häntä pyytänyt menemään hyviltä ihmisiltä apua pyytämään, kuinka äiti oli sanonut rukoilevansa Jumalata lähettämään jouluenkelin häntä auttamaan tahi oikean auttajan luokse johtamaan, ja kuinka hän oli ensin nöyrästi kääntynyt ihmisiin, mutta kun ei kukaan ollut huolinut hänen rukouksistaan, ruvennut huutamaan kaikille, josta ei siitäkään ollut apua ollut… Ja nyt sairas äiti ja pieni sisar nääntyvät nälkään ja viluun… Itku voitti kokonaan pienen pojan.

Hän kopasi taskuaan, että oliko äidin lähettämät rahat mukana, sitten tarttui poikaa kädestä ja pistäysi ensimmäiseen myymälään. Hän osti mitä joulukuuseen tarvittiin, kyntteliä, säppejä, koristuksia, namuja, omenoita y.m. pientä ja sitten ulos saamaan kuusta. He nousivat vossikkaan ja ajoivat torille. Yksi ainoa myyjä oli enää jälellä ja sekin jo pois lähdössä. Aikaa ei ollut pitkiin tinkimisiin ja kaupat tekastiin, ja sitten pois kotiin Siltasaareen.

Poika oli onnellinen ja tyytyväinen. Ruoasta ei hän tosin vielä tiennyt eikä puista, vaan kuusi oli jo muassa ja se oli hänestä tärkeintä taas tällä hetkellä. Oli niin iloista saada ajaa vossikalla ja tuntui hänestä muutenkin turvalliselta istua noin hyvän jouluenkelin vieressä. Ei sillä ollut tosin siipiä, niinkuin enkeleillä kuvissa, mutta enkeli se oli, siitä ajatuksesta ei päässyt, enkeli sama, jota äiti oli sanonut Jumalalta rukoilevansa; sillä eihän hän ollut ihmisiltä, minkäänlaisilta, mitään apua saanut. Tämä yksin, tämä hyvän- ja vakavannäköinen nuori mies oli hänen valituksensa kuullut ja avuksi rientänyt… Enkeli se oli… enkeli. Olisihan sillä mielellään siivet nähnyt, että olisi saanut äidille näyttää… ja salaa hän koetti tarkastaa, että oliko hän tosiaankin erehtynyt… mutta ei, siipiä ei hänen enkelillään ollut…

Hevonen poimi tietä ja matka lyheni.

Menneitten muistot lainehtivat yhä ylioppilaan mielessä: koti ja äiti ja isä ja lapset ja Liinu ja kaikki, ett'ei hän tullut matkalla sanaakaan vaihtaneeksi pienen toverinsa kanssa.

— Täällä on jouluenkeli, äiti, huusi hän iloisesti ovessa tullessaan.

— Kiitos, Anttu! Kiitos, hyvä lapsi! sanoi hymyillen äiti, joka melua kuultuaan oli noussut istumaan vuoteella.

— Elkää minua kiittäkö, vaan tätä tässä, jouluenkeliä, sanoi poika reippaasti, vetäen toveriansa sisään.

Kirkas kyynel nousi äidin silmään ja sanattomana vaipui hän vuoteelle.

Iloinen tulennos räiskyi jo piisissä, jonka avulias naapurin vaimo oli omista puistaan virittänyt.

Huone oli isohko, toisen rakennuksen alla, kivijalassa, alkuaan aiottu pesutuvaksi, koskapa ison uunin kupeessa, joka nurkassa jähmötti, oli iso padansija, kulmassa piisi vanhan tavan mukaan. Seinät olivat rohmuiset, kun olivat kivestä, eivätkä tiilistä, niinkuin nykyinen aika sellaisetkin seinät valmistaa; lattia oli vahvoista lankuista, rakoinen ja tumma. Kolme pientä ikkunata, yksi peri- ja kaksi sivuseinässä, kuljetti niukasti valoa asuntoon. Huonekaluista ei ollut paljo puhetta. Karsinaseinällä oli sänky, jossa äiti sairasti; perilasin alla vanha, parempia päiviä muistuttava, pienoinen pöytä, jonka vieressä kaksi jakkaraa, karmitonta tuolia; pitkin sivuseinää pitkä penkki, niinkuin maalaistuvissa. Sängyn ja uunin välissä oli arkku, vaatearkku, ja toisessa päässä sänkyä pöytäkaappi.

Muuta ihmisolentoa ei ollut huoneessa kuin äiti sängyssä ja hänen jaloissaan pieni tyttö.

Iloinen tulennos räiskyi piisissä ja levitti miellyttävää valoa huoneeseen.

Ensin kysyi vieras sairaan vointia, ja olisiko talossa ketään, jonka voisi asialle laittaa. Äiti sanoi voivansa paremmin, ja Anttu kävi pyytämässä naapurin eukon avuksi. Tämän toimitti ylioppilas hakemaan puita halkokaupasta ja tarpeellisia ruokavaroja, joita jo talon rouvakin oli jonkun verran lähettänyt sairastavalle hyyryläiselleen.

Hän alkoi pukea kuusta ja Anttu ja pikku Annu hyörivät ympärillä. Kun kuusi oli sytytetty, saivat lapset pienet lahjansa…

Vieraan näissä toimissa ollessa kertoi äiti hieman elämästään. Miehensä oli ollut merimies ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo. Viime keväänä oli kohdannut häntä se kauhea onnettomuus, että miehensä oli hukkunut heikkoon jäähän Sörnäisten salmeen… Pyykin pesulla oli hän koettanut yllä pitää itseänsä ja kahta turvatonta lastaan… Olihan se kaikki mennyt, kun oli saanut terveenä olla, mutta kun Elokuusta lähtien oli sairastanut ja ollut työhön kykenemätön, niin oli kaikki mennyt, mitä oli ollut…

Katkonaisesti kertoi vaimo ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

— Tottapa se lienee Hänen tahtonsa, joka kaikista meistä murheen pitää, sanoi hän nöyrästi.

Tähän ei ole paljo lisättävää.

Äiti virkistyi ilosta ja katseli mielissään leikkiviä, herttaisia lapsiaan.

Ennenkuin ylioppilas poistui, piti hän hartaan rukouksen ja lauloi lopuksi: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.

Äiti itki ilosta ja kiitollisuudesta.

Liikutettuna lähti jouluenkelikin.

Hänestä tuli tämän perästä perheen ystävä ja turva. Ensin auttoi hän neuvoilla ja ohjeilla ja sitten, papiksi tultuaan, varoilla, että leski, joka vähin erin oli kostunut ja tullut entiselleen, näki vielä monta iloista joulua ja sai lapsensa kasvatetuksi.

Varsinkin Anttuun oli tehnyt tämä joulu syvän, pysyvän vaikutuksen.

Pojasta oli aikaa myöten tullut mies, toimeentuleva, varakas mies; miehestä vanhus, ja kaikissa elämän kohtaloissa on hän muistellut tätä joulua ja kantanut kiitosta jouluenkelin lähettäjälle.

Vapisevana vanhuksena kertoi hän minulle toissa talvena, jolloin olin pakotettu viettämään yksin jouluani Helsingissä, ikävässä, kaukana kaivatuista omaisistani, tämän tapauksen… vapisevana kertoi vanhus ja lauloi lopuksi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä:

Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!

Karhun kynsissä.

Siitä on jo monta vuotta kun eräänä päivänä istuin Keuruun asemalla ja odottelin junan tuloa pohjosesta päin. Olin tehnyt samoin kuin moni muukin rautatielle tahi lähtevään laivaan kiiruhtava usein tekee: pitänyt liikaa kiirettä. Yötä myöten olin ajaa puotaltanut, ett'en suinkaan myöhästyisi junasta. Seurauksena olikin se varsin luonnollinen seikka, että saavuin väsyneenä rutjakkeena asemalle jo aamupäivästä, vaikka juna tulee vasta iltapuoleen. Pitkä, väsyttävä odotus oli siis edessä. Tuosta olisin päässyt, jos levollisesti olisin jossakin yötä ollut. Ajoin kyllä aluksi aseman luona olevaan kievariin ja koetin saada nukkua, mutta siitä ei tullut mitään. Talon hyväntahtoinen emäntä piti tuosta huolen. Hän tuli aina joka viides minuutti sanomaan, ett'ei herralla ole vielä mitään kiirettä, vaan saapi huoleti levätä, ja haasteli kanssani jonkun aikaa kaikenmoisesta turhista asioista.

— Levätkää vaan pois! Kyllä minä huolen pidän, että junaan joudutte, sanoi hän aina mennessään, mutta tuli kohta uudestaan, kun muisti jotakin vieraan kanssa juteltavata.

Kun siis huomasin, ett'ei levosta mitään tullut, käskin poikain valjastaa hevosen ja nakata minut asemalle, vaikka junan tuloon olikin vielä parisen tuntia aikaa.

Siellä sitä sitten istua värjöttelin ja ainoana lohdutuksenani oli, ett'en ollut yksin odottamassa. Montahan siinä oli muitakin ja monenkarvaista.

Ihmiset palasivat Jyväskylän markkinoilta, ja semmoinen väki on aina kirjavata kansaa. Siinä oli monta suuren Venäjän kansalaista, toinen likasempi toistaan, millä oli laukku selässä, millä pussi kainalossa, jonka alkuväriä ei olisi kukaan kyennyt arvaamaan. Mikä rötkähti laukkuaan vasten ja kuorsasi kohta täydessä unessa, mikä avasi pussinsa ja rupesi sen sisällystä ajamaan toiseen, jota on mukavampi kuljettaa… Oli siinä juutalaista ja mustalaista, oli oman maammekin kansaa. Näistä herätti erittäinkin yksi huomiotani. Se istui nurkassa eikä näyttänyt välittävän mistään. Sen oli hän näkönen kuin olisi vasta sodasta tullut, niin haavoitettu ja runneltu. Vasen käsi riippui nuorassa rinnalla ja naama oli ristiin laastaroittu. Muuan haava oli vasemmalla, kaulasta korvan etupuolitse ihan vasemman silmän viereen, toinen siitä vasempaan suupieleen, kolmas nokan poikki oikealle korvalliselle ja neljäs oikeanpuoleisesta suupielestä leuvan alle. Kamalalta näytti mies tuossa asussa. Teki mieli tarinoimaan hänen kanssaan, mutta kun hän näytti niin välinpitämättömältä, niin mielellään sen jättikin.

Kun junan tuloaika vähin erin siirtyi lähemmäksi, alkoi naisia tulla lierittää asemalle. Ne olivat lähistön, eivätkä matkustavaisia, joita rautatien uutuus ja outous viehätti puoleensa. Useimmat olivat valkosia kuin pulmuset, kun oli aika tuiskunnujakka noussut ulkona.

Vihdoin saapui juna.

Oitis syöksin vaunuihin, saadakseni pitkän penkin. Sen sainkin, mutta en saanut sitä yksin pitää. Niin paljo oli matkustajia, että tuskin sopi kaikki istumaan. Painauduin nurkkaan ja koetin seinää vasten nojautuen nukkua. Siitä ei tullut mitään. Väsymys vaan tuli torkkumisesta sietämättömämmäksi. Virkkuna täytyi pysyä tavalla taikka toisella Tampereelle asti. Aloin tarkastella seuraa ympärilläni. Vieressäni istui pari, kolme vaimoihmistä, vastaisella penkillä edessäni tuo laastaroittu mies, entistään tylympänä, liuta akkoja vieressä.

— Mistäs tämä matkamies on? kysyin mieheltä.

Tarinaan täytyi päästä, päästäkseen väsymyksestä.

— Tuolta vaan pohjosesta, sanoi hän niin kuivakiskosesti kuin olisi ääni tullut vanhasta pärevasusta eikä elävän ihmisen suusta.

Tuosta en välittänyt.

— Missä sodassa te olette ollut, kun teitä on noin pahasti pidelty?

— "Ihmisen pitää oleman sodassa täällä maan päällä", sanotaan sanassa, vastasi mies.

— Tokkohan sillä sanalla tuonlaista sotaa tarkotettanee, epäili joku naisista.

— Miten lienee, arveli mies.

Kun kerran eukkojen uteliaisuus oli virinnyt, niin ei siinä miehen mikään auttanut, täytyi antautua puheisiin.

— Missä te olette tuonlaiset haavat saaneet? huusi puolitusinata akkoja yhtä suuta.

— Karhun kynsissä, vastasi mies levollisesti.

— Karhun kyn… elä nyt!

— Kertokaa!

— Juttele, hyvä mies!

— Puhukaa meille ajan kuluksi! kehottelivat naiset.

Mies arveli hieman.

— Viikon päivät sitten olin matkalla Tulomaan, alkoi hän sitten verkkaan. Lauhkea oli ilma ja tyyni. Iltaantua alkoi lyhyinen päivä, kun saavuin Tulenkoskelle, joka on puolitiessä Tulomaan. Tulvan aikana on Tulenkoski ankara ja valtavat vedet siinä temmeltävät, mutta veden vähänä ollessa on se kivikkota ja terävät kallionkielekkeet pistävät ylös veden pinnasta. Silta käy korkealta rantaäyräältä toiselle pahimman kivikon kohdalta niin ylhäältä, että hirvittää siitä katsoessa alas. Mitään aavistamatta astelin sillalle, niinkuin usein ennenkin olin tehnyt, ja katselin, kuinka koski appoi yläpuolen mustia vesiä ahnaaseen kitaansa ja kuuntelin kuinka ne korisivat kosken karkeassa kurkussa. Käännyin juuri jatkaakseni matkaani, kun huomasin karhun edessäni sillalla. Hämmästykseni on helpompi käsittää kuin kertoa, varsinkin kun minulla ei ollut asetta muuta kuin pieni saikkara kädessä. Kohta oivalsin kuitenkin asemani, että pakoon ei ollut yrittämistä, vaan urhoollisesti koettaa säikyttämällä saada peto pakenemaan. Häristäen kepakallani, kiljasin niinkuin jaksoin, kun muuta säikyttämiskeinoa ei ollut. Vaikutus tästä oli päinvastainen. Karhu siitä vaan ärtyi. Töytäsi kohta päälleni ja löi minut voimakkaalla kädellä kumoon. Luulin viime hetken olevan edessäni. Vaikka pahoin piteli minua peto, pysyin kuitenkin täydessä tajussa ja mielikaijosta tunsin, ett'ei minun tarvitse näin erota tämän maailman menosta, vaan että pelastus oli tuleva mistä tahansa. Äkkiä pisti mieleeni kuulemani tarina, ett'ei karhu kuollutta raatele. Tekeysin tajuttomaksi, koettaen olla hengittämättä niin paljon kuin suinkin voin, pitäen silmäni ummessa. Tämä temppu näytti auttavan. Karhu tunnusteli minua aluksi kaikin puolin ja poistui sitten. Luulin hänen jo pötkineen tiehensä ja rohkenin raottaa silmiäni. Ihmeekseni huomasin karhun katselevan alas koskeen. Oitis oli hän jälleen luonani ja alkoi lykkiä minua turvallaan sillan reunaa kohti. Silloin selvisi minulla kauhea tilani. Peto aikoi paiskata minut koskeen. Pelastusta ei ollut ajattelemistakaan…