Sosialismin historia / Uudemman sosiaismin edeltäjät. 1. Platonista uudestikastajiin

SOSIALISMIN HISTORIA

Uudemman sosialismin edeltäjät

I. Platonista uudestikastajiin

E. Bernsteinin, C. Hugon, K. Kautskyn, P. Lafarguen, Franz Mehringin ja O. Plechanowin kuvaamana.

Kirj.

KARL KAUTSKY

Suomennos

Käännöksen tarkistanut Wäinö Jokinen

Tampereella, Tampereen Työväen Sanomalehti O.Y:n kustannuksella, 1908.

SISÄLLYS:

Bernsteinin ja Kautskyn esipuhe. Johdanto.

I OSA. Platonilainen ja vanhin kristillinen kommunismi.

I luku. Platonin ihannevaltio.

I. Platon ja hänen aikansa. II. Platonin kirja "Valtio".

II luku. Alkukristillinen kommunismi.

I. Alkukristillisen kommunismin juuret. II. Alkukristillisen kommunismin olemus. III. Alkukristillisen kommunismin häviö. IV. Kirkon omaisuus keskiajalla.

II OSA. Palkkatyöväki keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.

I luku. Vapaan käsityöläissäädyn synty kaupungeissa.

I. Maaorjuus. II. Käsityön ensimäiset alut. III. Ammattikuntalaitos.

II luku. Käsityöläissällit.

I. Sällijärjestelmän synty. II. Oppipoika, sälli, mestari. III. Taistelut sällien ja mestarien välillä. IV. Sälliyhdistykset. V. Työmiesylimystö kaupungeissa.

III luku. Pääoma ja työ vuoriviljelyksessä.

I. Kyläkunta ja vuorioikeus. II. Kapitalistinen suurteollisuus vuoriviljelyksessä. III. Vuorityöntekijät.

IV luku. Pääoma ja työ kutomateollisuudessa.

III OSA. Keskiajan ja uskonpuhdistuksen ajan kommunismi.

I luku. Luostarikommunismi.

II luku. Kerettiläiskommunismi. Sen yleinen luonne.

I. Paavinvalta kerettiläiskommunismiin hyökkäyksien keskipisteenä. II. Rikkaan ja köyhän vastakkaisuus keskiajalla. III. Kristillisen perimätiedon vaikutus. IV. Mystiki. V. Askesi. VI. Kansainvälisyys ja vallankumouksellinen henki.

III luku. Italian ja Etelä-Ranskan kerettiläiskommunismi.

I. Brescian Arnold. II. Valdolaiset. III. Apostoliset veljet. IV. Talonpoikaissotien taloudelliset juuret. V. Dolcinon kapina.

IV luku. Beghardit.

I. Beghardien alkuperä. II. Ludvig baierilainen ja paavi. III. Katolinen reaktsioni Kaarle IV:nnen aikana.

V luku. Englannin lollhardit.

I. Wiclifiläinen liike. II. Lollhardilaisuus. III. Talonpoikaissota v. 1381.

VI luku. Taborilaiset.

I. Suuri kirkollinen hajaannus. II. Böhmin yhteiskunnalliset olosuhteet ennen hussilaissotaa. III. Hussilaisliikkeen alku. IV. Hussilaisliikkeen eri puolueet. V. Taborin kommunistit. VI. Taborin häviö.

VII luku. Böhmin veljet.

VIII luku. Saksan uskonpuhdistus ja Tuomas Münzer.

I. Saksan uskonpuhdistus. II. Martin Luther. III. Saksin vuoriviljelys. IV. Zwickaun hurmahenget. V. Münzerin elämäkerran kirjottajat. VI. Münzerin ensimäinen esiintyminen. VII. Münzer Allstättissä. VIII. Suuren talonpoikaissodan juuret. IX. Münzerin kapinalliset valmistukset. X. Talonpoikaissota.

IX luku. Uudestikastajat.

I. Uudestikastajat ennen talonpoikaissotaa. II. Uudestikastajien opit. III. Sveitsin uudestikastajien onni ja häviö. IV. Etelä-Saksan uudestikastajat. V. Mährin uudestikastajat. VI. Münsterin levottomuudet. VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat. VIII. Münsterin vallotus. IX. Uusi Jerusalem. a) Tietolähteet. b) Hirmuhallinto. c) Kommunismi. d) Monivaimoisuus. X. Münsterin kukistuminen.

Viiteselitykset.

Bernsteinin ja Kautskyn esipuhe.

Ei ole liian paljo sanottu, eikä mikään vääryys edeltäjiä kohtaan, jos sanommekin, ettei tähän asti ole kirjotettu mitään tieteellisiin tutkimuksiin perustuvaa sosialismin historiaa. Jollemme ota huomioon Benoit Malonin kertovaan muotoon kirjotettua teosta, täytyy meidän lisätä, ettei edes myöhemmin ole yritetty saada aikaan sellaista. Tämä tosiasia on sitä enemmin silmiinpistävä, kun ilmeisesti on suuri puute sosialisten mielipiteitten esityksestä ja sosialisen kehityksen historiasta. Meistä ainakin näyttää, ettei pelkkä sattumus ole tähän syynä.

Ensimäinen koe kirjottaa sosialismin historiaa tehtiin 1840-luvulla, silloin kun kartismi ja kommunismi tuottivat jo erityistä huolta valtiomiehille sivistyneemmissä maissa ja herättivät kaikkialla suurta huomiota. Nyt jo nähdään erinomaista vilkkautta tällä alalla, sosialismin vastustajat ja kannattajat tutkivat sen esihistoriaa, toiset asettaen umpimähkää sen yhteyteen kaikki, mikä vähänkin näyttää aatteeseen kuuluvalta, toiset taasen arvostelevammin tutkien määrättyjä ajankohtia tai huomattavampia ilmiöitä. Tässä sopii meidän muistella seuraavia henkilöitä: Villegardellea ja Robert von Mohlea, Reybaudia ja Lorenz v. Steiniä, Sudrea ja Karl Grüneä sekä vielä lisäksi Sargantia.

Kansallis- ja parisilaiskommuni synnyttivät toisen aikakauden sosialismin historiassa. Siltä ajalta on meillä Rudolf Meyerin ja Jägerin, Dühringin ja Laveleyn teokset, ja sarjamme loppuu äskenmainitulla Benoit Malonin tuotteella "Histoire du Socialisme" (sosialismin historia).

Sen jälkeen on sosialismi yhä enemmän astunut esiin piilostaan, se on alkanut tulla keskustaksi, jonka ympärille koko europalainen valtiotaito keskittyy, ja melkein kaikkialla on se asettunut samalle tieteellisesti järjestetylle pohjalle, joka on esitetty Marxin ja Engelsin Kommunistisessa manifestissa. Päivä päivältä kasvaa sosialismin palvelukseen antautuneitten joukkojen voima ja päättäväisyys, selvyys ja tietoisuus päämäärästään. Europalaisessa yhteiskunnassa täytyy kaikkien luokkien toimia sosialismin hyväksi, joka niille on tullutkin elinkysymykseksi; kirjallisuus käsittelee jo tavattomasti sosialisia kysymyksiä — mutta sosialismin historian kirjottaminen ei tule samalla suhteellisesti vaan myöskin ehdottomasti hedelmää kantamattomaksi. Sitten 1880-luvun alkua ei ole mitään itsenäistä esitystä sosialismin kehityksestä nähnyt päivänvaloa.

Syy tähän lienee osaksi siinä, että aine on kasvanut niin suunnattomasti, että yksityisen tutkijan on hyvin vaikea siihen syventyä. Mutta ei suinkaan tämä syy yksin voi selittää sitä seikkaa, että sosialismin historia niin vähän viehättää kirjailijoitamme.

Ensimäisellä aikakaudella erittäinkin vastustajat kirjottivat historiaa. Toisella ovat jo sen suunnan edustajat kadonneet. Muutamilla 1870-luvun kuluessa tällä alalla erittäin huomattavilla miehillä on kohtia, jotka liittävät heitä sosialismiin; tämä ei koske ainoastaan Dühringiä ja Malonia vaan myöskin R. Meyeriä ja Laveleyta. Taloustiede oli jo silloin kadottanut kaiken halunsa sosialismin historian kirjottamiseen.

Tätä ei ole niinkään vaikea käsittää. Taloustieteilijä, joka on päättänyt pitää pystyssä nykyisen yhteiskunnan perustuksia, ei voi nähdä sosialismissa mitään muuta kuin täydellisesti käsittämättömän hairahduksen. Sosialismin historian kirjottamisessa ei hänellä ole päämääränä tehdä sitä kehityksen mukaisesti selväksi, vaan pikemmin näyttää sosialismin soveltumattomuus ihmisen ja yhteiskunnan olemukseen.

Niin kauan kuin kapitalistinen tuotantotapa oli yhä kehittymässä, oli sosialismi tosiaankin vastakkainen tuotantotavan vaatimuksille ja kerrassaan mahdoton olemaan pysyväisenä yhteiskuntamuotona. Sen vuoksi 1840-luvun lopulla olikin sosialismin historialla osallaan joukko tosiasioita, joista herrat taloustieteilijät osasivat lyödä rahaa. Sosialistiset ajatukset sortuivat tyhjinä unelmina, yritykset käytännöllisesti toteuttaa sosialismia eivät tuottaneet tuloksena mitään muuta kuin pitkän rivin tappioita ja onnistumattomia kokeita.

Tämän kaiken on sittemmin aika muuttanut. Sosialistisen ajatusten historia on meidän päivinämme historia, joka sisältää "sosialismin kehityksen haaveesta tieteeksi". Ja sitten kun yhtyminen on tapahtunut sosialismin ja työväenliikkeen välillä, muodostaa sosialismin käytännöllisen vaikutuksen historia ketjun mitä kauneimpia voittoja. Nämä edistykset ovat meidän päivinämme yhtä yleisesti tunnettuja ja tunnustettuja kuin sosialismin tieteelliset perustukset. Lyhyesti sanottuna: sosialismin historialla on kyllin ilmeisiä todistuksia sosialismin varmasta edistymisestä eri aloilla, jotta tieteilijätkin voisivat paremmin asiaan kiintyen antaa täydellisen esityksen siitä.

On pantava suurta merkitystä siihen, että Parisin ja Pragin yliopistot ovat nyt samanaikaisesti asettaneet ohjelmiinsa luennoita sosialismista, ja Pragissa saatiinkin täydellisesti sopiva henkilö niitä pitämään.

Mutta samassa määrässä ja samasta syystä kuin ihastus sosialismin historiaan pienenee taloustieteessä, kasvaa se sosialisteissa. Tästä huolimatta on heille kuitenkin mahdollista olla mitä täydellisimmin puolueettomia edeltäjiään kohtaan.

Meidän asianamme ei liene tässä näyttää, missä suhteessa uudenaikaisempi sosialismi on sosialismin aikaisempiin muotoihin. Samaten voisimme joutua tässä liian kauas antautuessamme tutkimaan taloudellista historian käsitystä, joka lyö leimansa uudempaan sosialismiin ja tekee objektivisen historian kirjottamisen mahdolliseksi. Tämä voisi olla samaa kuin, että takertuisimme sisällykseen siinä työssä, joka on edessämme. Olkoon tämä tarpeeksi viittaamaan siihen, että myöhemmän ajan sosialisti on varsin vapaassa suhteessa edeltäjiinsä. Heidän sosialisminsa ei ole samaa kuin hänen, ne olosuhteet, joista se sai alkunsa, ovat erilaisia kuin ne, jotka nykyajan sosialistia ympäröivät. Millaisen tuomion hän edeltäjistään lausuneekin, ei se kumminkaan kohtaa sitä sosialismia, johon hänen oma personallisuutensa sisältyy.

Itsestään on kuitenkin selvää, ettei hän suinkaan ole välinpitämätön edeltäjiänsä kohtaan, vaikka hän niihin nähden säilyttääkin itsenäisyytensä ja puolueettomuutensa. Syvä myötätuntoisuus yhdistäisi hänet kaikkiin, jotka tahtoisivat jotain samallaista, pyrkisivät samaa päämäärää kohti kuin hän itsekin. Se, että he koettivat saavuttaa sosialistisia ihanteita aikana, jolloin yhteiskunta ei ollut vielä kehittänyt keskuudestaan näiden toteuttamiseen tarvittavia edellytyksiä, että he siis pyrkivät mahdottomuuksiin eivätkä onnistuneet, se varmaankin yhä enemmän vahvistaa sitä myötätuntoisuutta, jonka asian luonteen mukaan tulee aina kohdata sorrettuja, voitettuja. Ja jos hänen vielä lisäksi täytyy olla näkemässä, kuinka niitä, jotka ovat kukistuneet, ei ainoastaan voittaja ole häväissyt, panetellut ja saattanut huonoon valoon, vaan että vielä tänäkin päivänä niitä puolueellinen historiankirjotus varsin pahoin käsittelee luokkaharrastuksia palvellen, niin on suuttumus ja viha sortajia vastaan yhä enemmän lisäävä hänen myötätuntoisuuttaan paneteltuja kohtaan.

Mutta kuinka voimakkaita nämä tunteet lienevätkin, eivät ne suinkaan millään tavalla estä totuutta tutkimasta. Onpa selvää, että sosialistin on helpompi kuin tavallisen kirjailijan tunkeutua vanhempien sosialistein tunne- ja henkimaailmaan.

Jos ymmärtää täydellisesti sosialismin myöhemmän muodon synnyn, samalla kun käsittää sen aikaisemmat muodot, niin on toiselta puolen samoin totta, että paremmin ymmärtää molempia, jos itse on keskellä nykyajan sosialistisia liikkeitä. Lienee tässä paikallaan Heinen huomautus: "Silloin kun koettaa selittää nykyisyyttä menneisyydestä, huomaa samalla, että oikeastaan entisyyttä vasta nykyisyyden kautta käsittää oikein ja että jokainen päivä luopi tähän menneisyyteen uutta valoa, josta meidän lyhytnäköisillä kirjailijoillamme ei ole ollut edes aavistustakaan".

Näin ollen voidaan väittää, että samalla kun taloustiede yhä enempi kääntyy toimimasta sosialismin historian hyväksi, siirtyy tämän kirjottaminen luonnollisesti niille, jotka kuuluvat uudemman sosialismin kannattajien piiriin.

Mutta tässä kohtaa näitä kaikkien suotuisien edellytyksien ohella tosi vaikeus: ajan vähyys.

"Meidän levottomalla ajallamme", kirjotti Engels kerran, "on samoin kuin 1500-luvulla, niin pian kuin asia koskee yleisiä harrastuksia, ainoastaan taantumuksen puolella miehiä, jotka ovat erikoistutkijoita". Tämä totuus koskee ennen kaikkea sosialidemokratiaa. Me emme voi meikäläisistä mainita ketään, jota voisi pitää yksinomaan tieteellisenä tutkijana. Jokainen meidän miehistämme on samalla käytännöllinen sotilas, joka sanoineen ja kirjotuksineen, neuvoineen ja toimineen antautuu työväestön taisteluun. Yleisesti tunnettua on, ettei nykyisten sosialistisien perustelmien kumpikaan perustaja millään tavalla tehnyt tässä kohden mitään poikkeusta.

Niiden kannattajien joukossa, jotka nyt koettavat toimia opettajiensa hengessä, ovat useimmat sanomalehtimiehiä, valtiopäivämiehiä j.n.e. Ei ole silloin ihmeellistä, ettei sosialidemokratia ole tähän saakka toimittanut mitään laveampaa sosialismin historiaa, vaan kaikki kirjalliset tuotteet ovat olleet yksityisiä erikoistietoja.

Arvostelukyky auttaa tätä puutetta koettaen asettaa johdonmukaisesti yhteen erikoistietoja kaikkiin tärkeisiin ajankohtiin nähden sosialismin historiassa. Tarkotus ei suinkaan ole antaa tässä yleiskuvaa kokonaisen tieteen alalta erityisien kuvauksien muodossa. Juuri historian alalla on edellä sanottua menettelyä monet kerrat menestyksellä koetettu.

Kieltämättä on tällä menettelytavalla myöskin haittansa. Täydellistä yhtenäisyyttä on mahdoton saavuttaa, silloinkaan kun, niinkuin tässä tapauksessa, kaikilla työskentelijöillä on sama tieteellinen katsantokanta. Esitystapa ei voi olla samallaista, sillä eri osat ovat eri kynistä lähteneet, mutta eipä edes ajatusten sopusointua voi aina saavuttaa. Sillä kuinka yhtäläinen kanta eri tutkijoilla onkin, katselevat he kumminkin asioita eri silmillä ja kullakin on siinä omat yksityiset tapansa. Niin, tämä täydellinen yhtenäisyys, mitä tulee historian puolueettomasti yhteensovitettuihin kohtiin, on sitä mahdottomampi saavuttaa, mitä selvempää se on, yhtenäinen perustus ei ole mikään kaava, vaan tutkimistapa, jota jokainen itsenäisesti käyttää.

Me teoksen toimittajat toivomme saavamme nämät haitat mahdollisimman pieniksi jakamalla sisällyksen niin, että sekä toistamisia että aukkoja niin tarkkaan kuin suinkin voitaisiin välttää; jokaisella tekijällä on näet ollut erityinen yhdenjaksoinen osa tehtävänään.

Tämä teoksen tarkotus ei ole suinkaan puhtaasti tieteellinen. Menneen ajan selvyys tuottaa suurempaa valoa nykyisyyteen. Ainoastaan ne sosialistiset ilmaukset, jotka ovat vaikuttaneet uudemman sosialismin muodostumiseen, otamme lähemmän tarkastuksemme esineiksi. Sentähden jätämme kokonaan kiinalaisen sosialismin.

Me olemme myöskin samasta syystä jättäneet alkuajan kommunismin käsittelyn. Sellainen kuvaus laajentaisi tavattomasti työalaa ja muuttaisi täydellisesti sen luonteen. Alkuajan kommunismin historia on koko ihmissuvun historia aina sen ensimäisestä ilmaantumisesta kauaksi n.k. historialliseen aikaan. Alkuajan kommunismin otamme puheeksi ainoastaan silloin, kun uudempi sosialismi on jonkinlaisessa yhteydessä sen kanssa.

Teoksen alkuperäisen suunnitelman mukaan alkaisi tutkimuksiin perustuva esitys uskonpuhdistuksesta tai Münzeristä ja Moresta, ja kaikki se, mikä on tämän ajan edellä, selitettäisi lyhyesti käsittelevässä johdannossa. Tämä johdanto on kuitenkin täytynyt tehdä niin laveaksi, että siitä on tullut erityinen ensimäisen nidoksen ensimäinen osa. Tämä ensimäinen nidos, Uudemman sosialismin edeltäjät, käsittää kaksi osaa, joista ensimäinen on saanut nimen Platonista uudestikastajiin. Toinen osa, Thomas Moresta Ranskan vallankumoukseen, johtaa meitä eteenpäin ajassa aina suureen Ranskan vallankumoukseen ja antaa sen ohessa erityisenä liitteenä katsauksen Amerikan uskonnolliskommunistisiin siirtoloihin. Vaikka suurin osa näistä asioista kuuluukin meidän aikaamme, on niillä kumminkin yhtä paljon yhtäläisyyttä 15- ja 16-vuosisadan lahkojen, uudestikastajien, mennonitien ja kvekarien kanssa kuin samanaikaisien Robert Owenin, Fourierin ja Cabetin kanssa, ja kuuluvat ne sentähden todellakin tähän ensimäiseen nidokseen, joka juuri käsitteleekin "edeltäjiä".

Koko teos on nyt jaettu neljään nidokseen. Toinen käsittää ajan 1789-1848, kolmas taasen saksalaisen sosialidemokratian historian, jonka on kirjottanut Fr. Mehring, ja vihdoin neljäs sosialismin historian muissa maissa vuodesta 1848 aina meidän päiviimme.

Suuri on se tehtävä, jonka olemme ottaneet suorittaaksemme, mutta me toivomme, että siinä kuitenkin onnistumme. Me olemme koettaneet saada kansainvälisen sosialidemokratian luotettavia ja kelvollisia kirjallisuuden edustajia yritystämme avustamaan, ja heidän avullaan luulemme, vaikka aine onkin näin tavattoman laaja, siinä pääsevämme onnelliseen loppuun. Ainoa ehto työn onnistumiseksi on, että sen tekevät henkilöt, jotka tuntevat perinpohjin aineensa ja joilla on sekä halua että rakkautta työhönsä. Tällaista ohjetta olemme käyttäneetkin. Jokainen tässä yrityksessä työskentelijä kirjottaa historiaan sellaisia kappaleita, joihin hän erityisien tutkimuksien kautta on syventynyt ja innostunut. Jokainen koettaa parastaan. Jos teos herättää lukijoissaan yhtä paljon viehätystä aineeseen kuin tekijöissään, niin on sen menestyminen varma.

Lontoossa ja Stuttgartissa helmikuulla 1895.

E. Bernstein ja K. Kautsky.

Johdanto.

Uudemmalla, kansainvälisellä sosialidemokratialla on historiallisesti kaksi juurta. Molemmat kasvavat samasta maaperästä, siitä jonka muodostaa nykyinen talous- ja tuotantojärjestelmä. Molemmilla on sama päämäärä — tehdä loppu niistä sanomattomista kärsimyksistä, joihin yhteiskuntamme syöksee niin monet jäsenistään ja ennen kaikkea heikoimmat niistä, omaisuudettomat. Ja molemmat tahtovat saavuttaa tarkotuksensa poistamalla tämän tuotantojärjestelmän, nykyisen omaisuusjaon. Mutta molemmat ovat kuitenkin olemukseltaan aivan erilaisia.

Toinen näitä juuria — kommunistinen utopismi — lähtee korkeimmista yhteiskuntaluokista. Sen aatteiden kannattajat kuuluvat yhteiskunnan henkisiin valittuihin. Toinen sosialidemokratian juuria — tasa-arvokommunismi[1] — johtaa syntynsä yhteiskunnan alimmista kerroksista, niistä, jotka aina viime vuosikymmeniin asti luettiin henkisestikin alimpana oleviksi.

Utopismi sai alkunsa korkeasti sivistyneistä miehistä, jotka eivät olleet sidottuina niiden luokkien harrastuksiin, joista he olivat lähteneet. Tasa-arvokommunismi on raakaa ja suorasukuista; yhteiskunnallinen ymmärrys, huolettomat ajatukset ja tunteet eivät sitä luoneet, ei, vaan pakottava aineellinen hätä, taistelu luokkaetujen puolesta.

Porvarillisen, lähimmäisrakkaudellisen, utopisen kommunismin alkaa Thomas More. Nykyaikainen taisteleva tasa-arvokommunismi on vielä nuorempi. Ensi kerran se näyttäytyy vasta Englannin vallankumouksen aikana 1600-luvulla.

Mutta kummallakin on sentään edeltäjänsä. Se ihannevaltio, jonka Platon rakensi, ei ole ollut vaikuttamatta utopisteihin, ja tasa-arvokommunismin alussa havaitaan jälkiä kristillisten uskonlahkojen kommunismista. Näiden vaikutukset eivät tosin ole olleet varsin suuria. Samalla tavalla kuin kapitalistinen yhteiskunta on olemuksellisesti erilainen kuin sekä muinais- että läänitysaikainen, niin on myöskin uudempi kommunismi jotain kokonaan muuta kuin Platonin tai vanhimman ja keskiaikaisen kristinuskon. Jokaisella näillä kommunismilajilla on juurensa omassa ajassaan, josta se saa voimansa ja päämääränsä. Sen edelläkävijät voivat olla tuskin muuta kuin tuki, johon uusi muoto nojaa, joka kohottaa sen itsetuntoa ja useassa kohdin helpottaa todistuksien löytämistä. Ne voivat paljon vaikuttaa sen ulkonaiseen esiintymiseen, mutta varsin vähän sen sisimpään olemukseen.

Jotta täydellisesti käsittäisi uudemman sosialismin synnyn, on välttämätöntä ottaa lähemmän tarkastuksen esineeksi sen edelläkävijöitten joukosta ne, jotka ovat huomattavasti vaikuttaneet siihen — s.o., kuten juuri olemme sanoneet platonilainen ja kristillinen kommunismi.

Mutta myöskin toisesta tärkeämmästä syystä täytyy meidän tutkia niitä lähemmin: Ei voi saada täyttä selvyyttä jonkun ilmiön erityisesti huomattavista piirteistä muulla tavalla kuin vertaamalla sitä toisiin samantapaisiin. Sellaisia vertailuja on useinkin toimitettu kommunismin eri muotojen välillä, vaikka tarkotus on ollutkin enimmäkseen suorastaan vastakkainen; ei ole koetettu edistää, vaan pikemmin hämmentää, mikä on uudemmalle sosialismille ominaista, sen luonteeseen kuuluvaa. Arvostellaan eri kommunismilajit saman kaavan mukaan, ja se mikä koskee yhtä saa koskea kaikkia erotuksetta. Tämä menettelytapa on erittäin mukava, sillä kaikkien kommunismilajien yhteiset piirteet ovat tavallisesti heti pinnalla havaittavissa. Mutta siksi onkin sosialidemokratian vastustajilla sitte niin paljo moittimista, sillä tällä tavalla saavat he syytä sanoa kaiken onnettomuuden, mikä on kohdannut menneiden aikojen kommunisteja, olevan myöskin luonnollisena seurauksena nykyisen sosialismin pyrkimyksistä.

Oppiaksemme tuntemaan tämän erikoista olemusta, on varsin välttämätöntä, että hankimme tietoja siitä, mikä on edelläkävijöiden olemukselle ominaista. Ja sen olemassaolon oikeutukseen ja tulevaisuuden toiveisiin tulee uutta valoa, kun opimme tuntemaan niitä edellytyksiä, joissa sen edeltäjät kasvoivat ja hävisivät olemasta. Se onkin päätehtävämme tämän nidoksen ensimäisissä osissa. Meille on välttämätöntä selittää osa yhteiskunnallista kehityshistoriaa kommunistisien aatteiden ja pyrkimyksien historian ohella. Mutta joskin tiemme siten tulee vähän pitemmäksi, niin on se kumminkin vaihtelevampi ja tarjoo laveampia näköaloja. Mielenkiintomme ja myötätuntoisuutemme niitä hengen ja miekan sankareita kohtaan, jotka kuluneina vuosisatoina ovat taistelleet kaiken riistämisen ja sorron poistamiseksi, voivat vain kasvaa, jos, samalla kun opimme tuntemaan heidän aatteitaan ja toimiaan, samalla opimme käsittämään heidät aikansa olosuhteiden kehittämiksi.

I osa.

Platonilainen ja vanhin kristillinen kommunismi.

I LUKU.

Platonin ihannevaltio.

I. Platon ja hänen aikansa.

Ei mikään ole valheellisempaa kuin se laajalle levinnyt käsitys, että kommunismi olisi jotain sellaista, joka sotii vastaan ihmisen olemusta, ihmisluontoa. Päinvastoin, kommunismi on syntynyt lähellä ihmisen kehtoa, ja aina meidän päiviimme asti se on muodostanut yhteiskunnallisen perustuksen maailman useimmille kansoille.

Kaukana siitä, että kommunismi ei sopisi olemassaolon taistelun lakeihin, oli se pikemmin ihmissuvun tärkein ase tässä taistelussa. Ainoastaan mitä kiinteimmin yhtyen pienempiin tai suurempiin ryhmiin, saattoivat alkuajan paljaat aseettomat ihmiset suoriutua erämaissa peljättävistä vihollisistaan. Alkuihminen eli ainoastaan heimossaan, hänen personallisuutensa ei ollut vielä päässyt irti niistä siteistä, jotka yhdistivät hänet siihen. Yhteisesti toimien hankkivat ihmiset elintarpeensa — yhdessä he metsästivät, kalastivat ja asuivat, yhteisesti he puolustivat asumustansa ja alaansa.

Tämä muuttui tuotannon edistyessä. Se tuotti näet yksityisomaisuutta yhteisen omaisuuden ohelle..

Alkuaan oli yksityinen omistusoikeus rajotettu muutamiin vähemmänarvoisiin henkilökohtaisesti käytettäviin esineihin, jotka se, joka niitä käytti, enimmäkseen myöskin oli valmistanut, niinkuin koristukset, aseet y.m., siis esineitä, jotka katsottiin niin kuuluviksi omistajaan, joka ne oli valmistanut ja niitä kantanut, että ne useinkin pantiin hänen mukaansa hautaan.

Mutta vähitellen sai yksityisomaisuus suurempaa merkitystä. Sitä ruvettiin ulottamaan tärkeämpiin tuotannonvälineisiin ja käsitti vihdoin tärkeimmänkin kaikista tuotannonvälineistä, olemassa-olomme perustan, maaperän ja maan. Metsästystä ja karjanhoitoa harjotetaan vielä yhteisillä alueilla. Mutta varsin toinen on asian laita maanviljelyksen suhteen. Aina meidän päiviimme saakka, jolloin harjotetaan maanviljelystä suurteollisuutena, ei ole huomattu mitään tuottavampaa muotoa maanviljelykselle kuin se, että jokainen perhe on viljellyt omaa maapalstansa, ja tällainen viljelys tarvitsee kehittyäkseen yksinomaisen omistusoikeuden maahan. Kaikkialla, missä maanviljelys kehittyy ja poistaa vanhemmat tuotantotavat, tulee myöskin tällainen omistus-oikeuden muoto yhä kipeämmän tarpeen vaatimaksi.

Teollisuuden ja kaupan kehittyminen kaupungeissa edellyttää puolestaan yksityisen omistusoikeuden tuotannon välikappaleisiin ja tuotteisiin nähden.

Mutta ei vain yksityisomaisuuden piiri laajene laajenemistaan. Se kaataa toisen toisensa perästä niistä aitauksista, jotka sitä ovat rajottaneet ja käyneet sitä haitallisemmiksi mitä enemmän kauppa ja yleensä koko se tuotantotapa, joka vaati yksityisomaisuutta, kehittyy.

Puhtaasti henkilökohtaisesta omaisuudesta, joka omistajansa kuoltua häviää tai muuttuu yhteiseksi, johtui omaisuus, joka perinnön kautta siirtyy toisille henkilöille.

Alkuperäinen tasa-arvo katosi, yksityisomaisuus muuttui yhteiskunnalliseksi vallaksi, yhteiskunta jakaantui omistaviin, jotka hallitsivat, ja omaisuudettomiin, jotka olivat riippuvaisia edellisistä. Yksityisomaisuuden hankkiminen tuli yhteiskunnalliseksi välttämättömyydeksi. Rahan syntyminen vihdoin muuttui ansionhalun ahdistavaksi haluksi, jolla ei ole päätä eikä määrää.

Kulutusesineiden tarve on aina rajotettu. Niin kauan kuin rikkautena on vain sellaisia, ei kukaan halua sitä enempää kuin mitä tarvitsee mukavaan ja mieluisaan elämään. Rahoja sitä vastoin ei koskaan ole kellään kylliksi, sillä raha on tavaraa, jolla voidaan ostaa mitä tahansa, tavara, joka ei turmellu, joka on aina käyttökuntoinen. Aatteiden, suurien, paljon yli omien tarpeiden käyvien omaisuuksien kasaaminen, tulee nyt omistavien elämäntehtäväksi. Tästä ajasta alkaen saattaa erotus rikkaan ja köyhän välillä tulla tavattoman suureksi, ja se tuleekin kaikkialla, missä vaan edellytykset ovat olemassa.

Ihmisten suhde toisiinsa, koko heidän ajatus- ja elintapansa muuttuu silloin perinpohjin. Innostus yhteiseen hyvään, kyky uhrata itsensä, olivat muinoin olleet ihmisten parhaita hyveitä. Ne häviävät yhä enempi ja enempi. Jokainen on lähimpänä itseänsä. Yhteiskunnat pirstoutuvat luokkiin, jotka mitä kiivaimmin kamppailevat keskenään, ja hajoutuvat yksilöiksi, joista jokainen katsoo vain omaa etuaan, ja joista kukin antaa yhteiskunnalle mahdollisimman vähän, mutta ottaa siltä niin paljon kuin suinkin saattaa. Yhä höllemmiksi tulevat ne siteet, jotka kiinnittävät yksilön siihen yhteiskuntaan, johon hän kuuluu, ja jotka pitävät sitä koossa. Se kohtaa perikatonsa tai joutuu kansan saaliksi, joka on jäänyt jälkeen kehityksessä ja joka omistaa vielä kommunistisen hyveen ja kommunistisen voiman.

Tällainen on kaikkien kansojen ja valtioitten historia vanhalla ajalla.

Pikemmin ja selvemmin kuin ehkä missään muualla tapahtui tämä kehitys Atenassa. Aika persialaissodan lopusta Kreikan kukistumiseen, jonka Makedonian kuningas Filippos toimitti, käsittää tuskin puoltatoista vuosisataa (479-338 ennen ajanlaskumme alkua). Tämän aikakauden alussa tapaamme kyllä jo luokkaeroja ja luokkavastakohtia (lukuun ottamatta orjiakaan, jotka olivatkin yhteiskunnan ulkopuolella), ylimyksiä, joilla oli etuoikeuksia, ja kansankerroksia, joilla ei ollut mitään oikeutta, rikkaita ja köyhiä, mutta nämä vastakohdat eivät vielä olleet kehittyneet niin pitkälle, että ne olisivat kuolettaneet vapaan väestön yhteiset harrastukset valtion hyväksi. Tämän ajan viimeisen kolmanneksen aikana oli Attikassa tuskin mitään muuta kuin rikkaita ja kerjäläisiä, paitsi orjia.

"Entisinä aikoina oli toisin kuin nyt", huudahti silloin puhuja Demostenes eräässä puheessaan. "Silloin oli kaikki, mikä kuului valtiolle, rikasta ja loistavaa, mutta kukaan yksityinen kansalainen ei vienyt ulkonaisessa loistossa voittoa toisesta. Jokainen teistä saattaa vielä omin silmin nähdä, olivatko ne rakennukset, jotka Temistokles, Miltiades tai muut sen ajan suuret miehet omistivat, kauniimpia tai huomattavampia kuin heidän kansalaistensa yleensä. Sitä vastoin ovat julkiset rakennukset ja muistomerkit, jotka silloin rakennettiin, niin suuremmoisia ja komeita, että ne ikuisesti tulevat olemaan voittamattomia — minä tarkotan propylaioja, asehuoneita, pylväskäytäviä, Piraion satamarakennuksia ja kaupunkimme muita yleisiä laitoksia. Nyt sitävastoin on valtiomiehiä, joiden asumukset voittavat komeudessa monet yleiset rakennukset, ja jotka ovat ostaneet maapalstoja niin laajalti, että ne maat, jotka kuuluvat teille, te tähän kokoontuneet tuomarit,[2] eivät yhteensäkään vastaa niitä. Se, mitä nyt sitävastoin rakennetaan valtion puolesta, on niin vähäpätöistä ja mitätöntä, ettei siitä kehtaa puhuakaan."

Melkein koko Kreikassa voi havaita saman ilmiön. Mutta huomattavimmin ilmeni se Atenassa. Atena oli persialaissotien kautta tullut Kreikan mahtavimmaksi valtioksi ja pelastanut kreikkalaisen vapauden persialaisten ikeestä vain saattaakseen sen oman valtansa alle. Melkein koko Aigeian meren ranta- ja saariväestö — ja joukko rantakaupunkeja ja saaria muuallakin — oli alamaisuussuhteessa Atenaan tai sille veroamaksava. Paitsi voittoa, minkä orjien työ ja suuresti kukoistava kauppa tuottivat, olivat vielä sodista saatu saalis ja kukistettujen kansojen verot alituisesti juoksevana tulolähteenä Atenan väestölle. Nämä tulot tekivät rikkaat vielä rikkaammiksi ja vierottivat muut vapaat, joille suuret valtiovarat olivat hyödyksi, kaikesta työstä, tämä seikka lisäsi irtaimen työväestön lukumäärää ja siten pilasi sekä heikonsi koko väestön. Mutta ne olivat myöskin keinona, joka teki Atenan mitä suurimmassa määrin vihatuksi koko Kreikassa.

Syttyi vihdoin taistelu elämästä ja kuolemasta yhä laajenevan Atenan ja sen alle vielä kuulumattomien Peloponneson valtioitten välillä. Nämä kokoontuivat Spartan johdettaviksi. Tämä sota Atenan ylivaltaa vastaan oli samalla taistelu kansanvallan ja ylimysvallan välillä. Atena oli Kreikan kansanvaltaisin valtio ja Spartta sen ylimysvaltaisin. Kaikissa valtioissa, jotka joutuivat Atenan valtaan, saivat ylimykset suurimmaksi osaksi maksaa verot, samalla kun kansa pääsi jotenkin helpolla, ja itse Atenassakin kansa asetti niin paljon kuin suinkin valtion kuormaa ylimyksien ja rikkaitten hartioille. Nämä vihasivat sentähden Atenaa, ja siellä meni yhteiskunnan hajaannus niin pitkälle, että ylimykset yhtyivät ja rupesivat sotahankkeisiin isänmaan vihollisen Spartan kanssa. Spartan voitto oli heistä paras keino kukistamaan Atenan kansanvaltaa.

Taistelu Atenan ja Spartan välillä, tuo n.k. Peloponnesolaissota, kesti lähes kolmekymmentä vuotta (431-404) ja päättyi Atenan täydellisellä kukistumisella. Kansanvallan sijaan tuli luonteettomien Spartan kätyrien hallitus.

Vallitseva asema oli sellainen, että se erityisesti kehotti tutkimaan ja ajattelemaan syitä valtioitten kukoistukseen ja sortumiseen. Kysymys, mikä olisi paras hallitusmuoto, oli siihen aikaan yleinen.

Tällaisten historiallisten suhteiden vallitessa kasvoi Platon.

Hän syntyi Atenassa heti Peloponnesosodan alettua — 429 tai 427 ennen ajanlaskumme alkua. Vanhan ylimysperheen jälkeläisenä oli hän tietysti kansanvaltaa vastaan. Varakas kun oli, saattoi hän ajatella yksinomaan henkistä kehitystään ja alkoi aikaisin tutkia kirjallisuutta ja filosofiaa. Se tuttavuus, jonka hän luultavasti jo 20 vuoden vanhana solmi Sokrateen kanssa, vaikutti häneen ratkaisevasti. Hän antautui kokonaan filosofian tutkimiseen ja tuli Sokrateen etevimmäksi oppilaaksi. Mutta hän laajensi mestarinsa ajatuspiiriä itsenäisten opintojen[3] ja monien matkojen kautta, joita hän ystävänsä ja opettajansa kuoltua teki; hän matkusteli Egyptissä, Kyprossa, Etelä-Italiassa ja Sisiliassa.

Palattuaan takaisin näiltä matkoiltaan hän esiintyi Atenassa julkisena opettajana. Mutta kaksi kertaa keskeytti hän tämän toimensa käydäkseen vielä uudelleen Sisiliassa.

Tähän vaikuttaneet syyt ovat kuvaavia silloisen valtiollisen elämän rappeutumiselle. Platon on muodostanut kokonaisen valtiollisen järjestelmän, johon pian palaamme, mutta hänen mieleensä ei johtunut tehdä vähintäkään sen toteuttamiseksi ottamalla osaa valtiolliseen elämään. Tällä ei kumminkaan ole sanottu, että hän olisi pitänyt ajatuksiaan valtiosta ja yhteiskunnasta ainoastaan kuvitelmina, mutta ei käytännöllisesti toteutettavina.

Tapahtui sitte v. 368, että Dionysius vanhempi, Syrakusan tyranni (itsevaltias) kuoli. Tämän poika, Dionysius nuorempi, oli osottanut harrastavansa filosofiaa, ja häntä pidettiin uudistusten ystävänä, sehän on laita tavallisesti kruununperillisten kaikkina aikoina. Dion, Platonin ystävä ja Dionysiuksen lanko, toivoi saavansa hänet heidän yhteisiä pyrintöjänsä kannattamaan, ja tässä luulossa Platon itse matkusti Syrakusaan saavuttaakseen tyrannin avulla sen, minkä toteuttamiseksi hän omassa kansanvaltaisessa isänmaassaan ei ollut pannut kortta ristiin, nimittäin valtiollisten ihanteittensa toteuttamisen.

Luonnollisesti hän pettyi suuresti. Dionysius salli mielellään, että filosofit tulivat hänen hoviinsa ja siten lisäsivät sen loistoa, mutta he eivät saaneet häiritä hänen huvituksiaan viinin, naisten ja laulun parissa. Kun filosofit alkoivat tulla hänelle kiusaksi, antoi tämä "filosofi valtaistuimella" yksinkertaisesti heittää heidät ulos, — ajaa maanpakoon.

Platon ei ollut vielä tullut siitä viisaaksi, vaan teki muutamia vuosia myöhemmin uuden matkan Syrakusan hoviin, mutta sai osakseen tyrannin vihat niin suuressa määrässä, että hän saattoi olla iloinen pelastaessaan henkensä ja saapuessaan ehjänä taasen kotiin.

Tähän päättyi filosofimme valtiollinen toiminta. Mutta opettajatointaan hän jatkoi aina kuolemaansa asti; hän kuoli 81 vuoden vanhana.

II. Platonin kirja "Valtio".

Platonin kirjotuksista tulee tässä tarkastuksemme esineeksi vain "Politeia", "kirja valtiosta". Se on vanhin filosofinen, tieteellisesti järjestetty kommunismin puolustus, mikä meillä on. Se on kirjotettu luultavasti vähää ennen hänen ensimäistä matkaansa Dionysius nuoremman hoviin, noin 368 e.a.a.

Kirjan pääsisältönä on vastauksen hakeminen kysymykseen: Mikä on paras valtio- ja yhteiskuntajärjestys?

Siitä, että vallitsevat valtio- ja yhteiskuntamuodot ovat huonoja, ei hänellä ole epäilystäkään.

Se on hänen mielestään yksityisomaisuus, erotus rikkaan ja köyhän välillä, joka johtaa valtiot perikatoon. "Eivätkö hyve ja rikkaus ole toisiinsa sellaisessa suhteessa", kysyy hän, "että jos ne asetettaisiin kumpikin vaakakuppiinsa, toinen painuisi, kun toinen kohoo?… Jos rikkautta ja rikkaita kunnioitetaan jossain valtiossa, niin siellä hyvettä ja hyviä pidetään samassa määrin pienemmässä arvossa… Sellainen valtio on välttämättömästi ei yksi kokonaisuus, vaan kaksinainen: köyhät muodostavat toisen, rikkaat toisen osan, ja molemmat asuvat yhdessä harkiten pahaa toisilleen… Ja vihdoin tulevat hallitsevat rikkaat kykenemättömiksi käymään sotaa, koska heidän joko täytyy käyttää hyväkseen joukkoa, jota he silloin, kun sillä on aseet, pelkäävät enempi kuin vihollista; tai jolleivät he siihen turvautuisi, olisi heillä tantereelle aivan pieni sotavoima; ja vielä päälliseksi he eivät tahdo maksaa mitään veroja, sillä he rakastavat siksi paljon rahojaan".

Köyhät taasen, köyhälistön, Platon vertaa mehiläiskuhnureihin — sattuva vertaus, joka meille kouraan tuntuvasti näyttää eron klassillisen muinaisajan ja meidän aikamme köyhälistön välillä. Silloin omaisuutta vailla olevat vapaat miehet olivat enimmäkseen ryysyläisköyhälistöä. Meidän päivinämme elää yhteiskunta köyhälistöstä, muinoin eli köyhälistö yhteiskunnasta. Se puristi elintarpeensa valtiolta ja niiltä rikkailta, jotka vuorostaan hankkivat tulonsa osaksi orjatyöllä, osaksi kukistettujen kansojen rikkauksista. Mutta, jatkaa Platon, kaksijalkaiset kuhnurit eroavat siivellisistä siinä, etteivät ne kaikki ole pistimiä vailla. "Ne, joilla ei ole pistintä, tulevat vanhoilla päivillään kerjäläisiksi, pistimellä varustetuista tulee taasen varkaita ja rosvoja, temppelinryöstäjiä ja kaikellaisten hävyttömyyksien harjottajia".

Valtio, jossa kaksi sellaista valtiota elää keskinäisessä eripuraisuudessa, on määrätty perikatoon, hallitkootpa sitä sitten rikkaat (oligarkkia, harvainvalta) tai köyhät (demokratia, kansanvalta).

Ainoastaan kommunismi, sanoo Platon, voi tehdä lopun tästä eripuraisuudesta.

Hän on kuitenkin liiaksi ylimysmielinen tahtoakseen poistaa luokkaeroja. Kommunismin, mutta vain hallitsevan luokan kommunismin, tulee olla yhteiskuntaa suojeleva, vanhoillinen aines. Kun poistetaan hallitsevan luokan yksityisomaisuus, loppuu siltä silloin, sanoo hän, kiusaus imeä ja nylkeä työtätekevää kansaa, silloin hallitsevat eivät enää ole susia, vaan uskollisia vahtikoiria, jotka elävät suojellakseen kansaa ja johtaakseen sitä sen paraaseen.

Työtätekevillä luokilla, talonpojilla ja käsityöläisillä, olisi Platonin valtiossa edelleenkin yksityisomaisuutta, samoin pienemmillä ja suuremmilla kauppiailla. Itse asiassa olisikin ollut silloisen tuotantotavan vaatimuksia vastaan poistaa näiltäkin yksityisomaisuus. Tuotanto oli nimittäin maanviljelyksessä ja käsitöissä vielä pientuotantoa; mutta tämä edellyttää, niinkuin me jo olemme huomauttaneet, että tuotannon välikappaleet ehdottomasti ovat yksityisomaisuutta. Tunnettiin kyllä jo myöskin suurempia liikkeitä, mutta ainoastaan sellaisia, joissa käytettiin orjia. Tekotavat maanviljelyksessä ja teollisuudessa eivät olleet vielä niin kehittyneitä, että se olisi vaatinut yhteiskunnallista tuotantoa. Siellä missä ulkonainen pakko ei ajanut työntekijöitä kokoon, missä he olivat vapaita miehiä, tekivät he työtä omaksi hyväkseen. Platonin aikana olisi senvuoksi ollut hullua tahtoa poistaa vapaitten työmiesten omistusoikeutta tuotannon välikappaleisiin. Hänen sosialisminsa erosi siis aivan kokonaan nykyaikaisesta.

Hallitseva luokka platonilaisessa ihannevaltiossa ei tuota mitään. Sitä elättävät työtätekevät luokat. Ja sen kommunismi ei sisällä tuotannonvälineiden, vaan nautinnonvälineiden yhteisomistuksen, tätä sanaa käytetään silloin laajemmassa merkityksessä, se on kulutuskommunismia.

Hallitseva luokka on valtion vartija. Sen jäsenet valitaan huolellisesti paraimpien ja kelvollisimpien joukosta. Vartijoitten lapsilla on kyllä suuremmat edellytykset kuin muilla lapsilla kuulua tähän luokkaan, sillä omena ei putoa kauaksi puusta; mutta jos joku näitten vartijoitten jälkeläisistä näyttäytyy kelpaamattomaksi, erotetaan hänet auttamattomasti luokasta. Jos sitävastoin käsityöläisten ja maanviljelijäin joukossa kasvaisi sellainen, jolla on jaloja ominaisuuksia, niin "hän pidettäköön kunniassa ja korotettakoon hallitsevien joukkoon".

Ylimysvalta Platonin valtiossa ei siis ole syntyperäisen aatelin hallussa.

Se nuoriso, joka on määrätty otettavaksi vartijoitten luokkaan, saa erityisen, huolellisen kasvatuksen, jonka Platon laveasti selittää, mutta sitä emme saata tässä ottaa puheeksi.

"Mutta paitsi tätä kasvatusta täytyy heidän asuntonsa ja yleensä kaikki, mitä heillä on, niin asettaa, etteivät vartijat sen kautta lakkaa olemasta parhaita, eivätkä sen vuoksi toisaalta kiihotu tekemään pahaa muita kansalaisia kohtaan". Näin antaa Platon Sokrateen jatkaa keskustelua.[4]

"Aivan oikein", virkkoi Glaukon.

"Ajattele sitten", vastasi Sokrates, "pitääkö heidän elää ja asua jotenkin seuraavaan tapaan tullakseen sellaisiksi. Ennen kaikkea ei kukaan saa omistaa mitään omakseen, jos sitä vaan suinkin voi välttää. Ei mitään erityistä asuntoa saa hänellä olla, ei myöskään mitään varastohuonetta, johon ei jokainen, kuka vaan tahtoisi, pääsisi sisään. Mutta ne välttämättömät tarpeet, jotka urhoolliset ja kohtuulliset sotilaat tarvitsevat, pitää heidän saada muilta kansalaisilta, kultakin vuorostaan, palkkana antamastaan suojeluksesta ja siinä määrässä, etteivät kärsi puutetta, mutta ettei myöskään mitään jää seuraavan vuoden varalle. Yhdessä tulee heidän elää ja syödä yhteiset ateriansa ikäänkuin sotaretkellä. Mutta kultaa ja hopeaa, niin täytyy heille sanoa, ovat he aina saaneet jumalilta kaiken jumalallisen muodossa sieluunsa, ja sentähden he eivät tarvitse ihmisten kultaa eikä hopeaa. Älköönkä heille myöskään mitenkään olko luvallista saastuttaa jumalallisen kullan hallintaa kuolevaisten kullan hallinnolla. Jos he hallitsevat omaa maata ja asumuksia ja kultaa, niin olisivat he maanviljelijöitä ja talonomistajia vartijoitten asemasta, kovia herroja sen sijaan, että olisivat toveria muille kansalaisille. He viettäisivät silloin koko elämänsä vihaten muita ja ollen itse vihattuina, pitäen varalta toisia ja samalla ollen itse silmälläpidon alaisina, peläten paljon enemmän sisäisiä kuin ulkonaisia vihollisia, ja he kulkisivat perikatoaan kohti, he ja koko kaupunki".

Mutta Platon ei vaadi ainoastaan omaisuuden yhteyttä "vartijoillensa". Kaikki se pitää hävittää, mikä saattaa herättää heissä yksityisiä harrastuksia tai tuottaa riitaa ja eripuraisuutta. Sentähden hän vaatii heihin nähden yksityisperheen poistamista ja sen sijaan naisten ja lasten yhteisyyttä.

Meidän nykyaikaiset sosialistisyöjämme esittävät todistukseksi sosialistien eläimellisestä alennustilasta sen, että sosialidemokratit tahtovat "poistaa avioliiton ja perheen". Mutta juuri samaa saattavat he sanoa tästä vanhanajan filosofista, jota kaikki siveyden julkiset valvojat, jota erittäinkin papit, säännöllisesti ylistävät aina pilviin asti hänen "melkein kristillisen" siveysoppinsa tähden.

"Edellä olevasta johtuu", antaa Platon Sokrateen sanoa, "ainakin minun mielestäni yksi määräys".

"Mikä sitten?"

"Se, että naiset kaikki ovat yhteisiä miehille, mutta ettei kukaan nainen elä yhdessä minkään erityisen miehen kanssa, niin ettei kukaan isä tunne lastaan eikä lapsi isäänsä."

Tällä Platon ei suinkaan tarkota mitään aivan säännötöntä sukupuoliyhteyttä. Tätä rajotettakoon yhdellä ainoalla perusajatuksella: sukupuolivalinnalla. Naiset saavat ainoastaan 20 ja 40 ikävuosien välillä "synnyttää valtiolle", miehet taasen 30 ja 55 ikävuosien välillä "siittää valtiolle". Se, joka tuottaa lapsia maailmaan ennen tai jälkeen näiden ikärajojen, tekee itsensä vikapääksi hairahdukseen. Sellaiset lapset tulee ottaa hengiltä joko keskosina tai jollain muulla tavalla; kasvattaa niitä ei saa. Ne kansalaiset, jotka ovat mainittujen ikävuosien välillä, pitää hallitusmiesten mahdollisimman mukaan paritella siten, että "kelvollisimmat enimmäkseen ovat tekemisissä kelvollisinten kanssa ja kelvottomimmat kelvottominten; niin, että edellisten lapset kasvatetaan, mutta ei jälkimmäisten, että suku pysyisi terveenä. Ja kaikki tämä (parittelujärjestys) täytyy pitää täydellisesti salassa, paitsi korkeilta viranomaisilta itsellään, jotta vartijajoukko olisi riitaisuuksista vapaana niin paljon kuin suinkin".

Ne taasen, jotka ovat eläneet edellä olevien ikä-rajojen yli, saavat sekaantua mielensä mukaan oman ikäluokkansa piirissä.

"Vasta syntyneitä lapsia kokoovat sitä varten asetetut viranomaiset, joita on sekä miehiä että naisia, sillä valtion virat ovat avonaisia niin naisille kuin miehillekin."

"Hyvä".

"Kelvollisten lapset annetaan hoitajattarille, jotka asuvat erityisessä kaupunginosassa, kelvottomien lapset taasen sekä myöskin vialliset lapset viedään johonkin tuntemattomaan paikkaan."

"Niin kyllä", hän vastasi, jos vartijoitten suku on pysyvä jalona.

"Nämä virkailijat huolehtivat myöskin rintalapsien ravinnosta viemällä äitejä tähän kaupunginosaan, mutta sen ohessa tulee heidän niin paljon kuin suinkin mahdollista varoa, ettei kukaan tuntisi omaa lastansa."

Kaikki tämä tuntuu meistä kummalliselta, jopa vastenmieliseltäkin. Mutta niin ei se vaikuttanut Platonin aikuisiin kreikkalaisiin. Totta kyllä oli heillä yksiavioisuus, mutta se oli, niinkuin he itsekin myönsivät, ainoastaan pelkkä laitos laillisten lapsien saamiseksi, perintö-oikeuden turvaamiseksi. Avioliitto ei ollut enää rakastavien taivas, sen solmivat sukujen päämiehet katsomatta asianomaisten mieltä, vaan ainoastaan heidän omaisuussuhteitaan. Nuori mies ei vielä ollut edes tilaisuudessa tutustua jonkun hyvän perheen tyttäreen, ennenkuin hän kihlasi hänet.[5]

Paitsi perheen omaisuuden lisääntymistä katsottiin avioliittoa solmittaessa myöskin paljon sitä, että saataisiin voimakkaita jälkeläisiä. Spartassa, missä omaisuussuhteet olivat vähempi-arvoiset, mutta sen sijaan sparttalaisten sotakuntoisuus pääasia, merkitsivät sukupuolivalinnan näkökohdat tavattoman paljon naimiskaupoissa. Ne vaikuttivat niin voimakkaasti, että joskus saattoi tapahtua, että kelpo mies luovutti aviolliset oikeutensa toiselle, joka oli vahvempi ja sen vuoksi sopivampi lasten isäksi. Plutarkus vertaa sparttalaista avioliittoa hevossiitoslaitokseen, missä ei ole kysymystä mistään muusta kuin mahdollisimman puhtaan rodun aikaansaamisesta.

Tähän katsoen ymmärtää kyllä, ettei Platonin aikuisien mielestä ollut mieletöntä eikä vastenmielistä, että esivalta järjestäisi ihmisten yhtymisen sukupuolivalinnan lakien mukaan.

Mutta perheen poistaminen, kommunismi sukupuolisuhteissa, oli johdonmukainen seuraus kommunismista nautinnoissa. Jos kaikki nautinnot olisivat yhteisiä, olisi todellakin ollut mitä epäjohdonmukaisinta poistaa niin tärkeä, yhteiskuntaelämään niin syvälle juurtunut nautintolaji, kuin sukupuolielämä, yhteisyyden piiristä.

Sitävastoin ei naisyhteisyys, kommunismi sukupuolialalla, ole vähimmässäkään johdonmukaisessa yhteydessä sen vaatimuksen kanssa, että tuotannonvälikappaleet olisivat yhteisiä, jonka uudempi sosialismi asettaa. Silloin pitäisi nainenkin lukea tuotannonvälikappaleisiin, seikka jota Marx ja Engels "Kommunistisessa manifestissa" ovat käyttäneet hyväkseen iskeäkseen sosialismin pärjääjiä heidän omilla aseillaan, kun he siinä näet kirjottavat: "Porvari näkee vaimossaan ainoastaan tuotannonvälikappaleen. Hän kuulee sosialistien vaativan tuotannonvälikappaleet yhteisesti käytettäviksi eikä saata silloin luonnollisesti ajatella muuta, kuin että tämän yhteisyyden täytyy kohdata myöskin naisia."

Eräässä toisessa kohdassa sitävastoin yhtyy platonilainen ihanne muutamaan nykyisen sosialidemokratian vaatimukseen. Samoin kuin tämä, vaatii Platonkin tasa-arvoa miehen ja naisen välille, jälkimäisen pääsemistä kaikkiin valtion virkoihin (kuitenkin vain vartijoitten luokkaan kuuluvien piirissä). Vieläpä sodassakin pitäisi naisten olla mukana. He saisivat myöskin saman kasvatuksen kuin miehisetkin vartijat.

"Kaikissa toimissa, joita valtiossa on, ei ole mitään, joka erityisesti kuuluu naiselle tai erityisesti miehelle. Luonnolliset taipumukset ovat molemmilla samat, ja nainen saattaa kykynsä mukaan niin hyvin kuin mieskin ottaa osaa kaikkiin toimiin; mutta yleensä on nainen sentään heikompi miestä… Riisukoot meidän vartijanaisemme itsensä alasti (harjottaakseen miesten tavoin ruumistaan), sillä he voivat kääriytyä yhtä hyvin hyveeseen kuin vaatteisiinkin, ja ottakoot osaa sotaan ja valtion hallintoon älköötkä mitään muuta toimittako. Mutta jättäkäämme naiset helpommalle heidän sukupuolensa heikkouden tähden."

Perustuksena sille, että nainen pääsee tasa-arvoon miehen kanssa yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti, on se, että hänet vapautetaan talousaskareista. Platonilaisessa valtiossa tämä tapahtuu siten, että nämä huolet jätetään työtätekeville luokille. Niinkauan kuin ei ole mahdollista toimittaa ainakin näitten töitten raskaimpia konevoimalla, ei naisvapautusta voi saavuttaa millään muulla tavalla.

Niin rohkeat kuin nämä kaikki Platonin aatteet olivatkin, eivät ne suinkaan ole tuulesta temmattuja, vaan on niillä perustuksensa todellisuudessa. Me olemme jo nähneet tämän erääseen hänen rohkeimpaan aatteeseensa, sukupuolivalinnan järjestämiseen, nähden. Sama esikuva, joka häntä siinä johti, on painanut leimansa koko hänen ajatuspiiriinsä. Tämä esikuva oli Spartta, Kreikan ylimysvaltaisin valtio, joka sentähden sai osakseen suurta myötätuntoisuutta Atenan ylimystön puolelta, myötätuntoisuutta, jota eivät Platonissa varmaankaan pienentäneet Sokrateen kansanvaltaisuutta vastustavat opetukset.

Sokrateen oppilaitten joukosta ovat useat enimmin tunnetut osottaneet kallistuvansa Spartan puolelle. Xenophon, Spartan kuninkaan Agesilaoksen läheinen ystävä, oli usealla sotaretkellä sparttalaisten palveluksessa eikä epäillyt taistella Koroneian luona (394) spartalaisten kanssa omia kansalaisiaan, atenalaisia, vastaan, josta hänet rangaistiin maanpaolla. Alkibiades meni, vaikka olikin atenalainen sotapäällikkö, peloponnesolaissodan aikana sparttalaisten puolelle, tuli niin sanoaksemme heidän yleisesikuntansa päälliköksi, paljasti Ateenan heikot puolet ja tuotti syntymäkaupungilleen monta raskasta tappiota, jotka varsinaisesti ratkaisivat sodan menon. Ja kun Ateena oli lopullisesti kukistettu, asetti voitollinen Spartta sitä hallitsemaan "kolmekymmentä tyrannia", ylimysmielisiä atenalaispettureja, jotka täydensivät kaupungin perikadon. Näiden johtajana oli Kritias, joka samoin kuin edellämainitutkin oli Sokrateen oppilas.

Tämä täytyy pitää muistissa, jos tahtoo oikein ymmärtää Sokrateen tuomion.

Vaikka sparttalainen valtio olikin Platonilla pohjana, kun hän muodosti ihannevaltionsa, niin tämä ei suinkaan ole sitä, että hän vain olisi matkinut Sparttaa. Siksi hän oli toki liiaksi filosofi, ja aivan selvästi hän näki ne viat, joista Spartta hänen aikanaan alkoi kärsiä. Se valta ja rikkaus, jonka Spartta sai Peloponnesolaissodan kautta, herpasi sitä yhtä nopeasti kuin Atenaa persialaissodat ja niiden seuraukset. Tästä sitä suojelivat yhtävähän ne alkuperäisen kommunismin jäännökset, jotka olivat vielä säilyneet Spartassa, kuin keskiaikaisen ritarilinnan rauniot antaisivat suojaa nykyistä tykkiväkeä vastaan. Ne muuttuivat pelkiksi muodoiksi. Niiden suurin merkitys Platonin aikana oli ehkä siinä, että ne antoivat ajattelijalle ja tutkijalle aihetta, osaksi pitää kommunistisia olosuhteita mahdollisina ja toivottavina, osaksi kehittää niistä ajatusten iduista, joita ne tarjosivat, sellaisen johdonmukaisen kommunistisen järjestelmän, joka hänen aikanaan saattoi olla ainakin aatteellisesti mahdollinen.

Mutta myöskin ainoastaan aatteellisesti Platon oli ylimys, mutta tämä näyttäytyi vain siinä, että hän tunsi vastenmielisyyttä alempaa kansaa kohtaan, eikä siinä, että hän olisi luottanut omiin säätyveljiinsä. Hän epäili kumpiakin. Raaka sparttalainen sotilasvalta ja häikäilemätön sparttalainen nylkemisjärjestelmä miellyttivät häntä yhtä vähän kuin atenalainen kansanvaltakin.

Senvuoksi hän ihannevaltiossaan jakoi yläluokan, vartijat, sotilaihin ja hallitseviin. Ainoastaan jälkimäiset hallitsisivat valtiota, mutta heidän pitäisi olla filosofeja. Sotilaitten herruus oli hänestä yhtä turmiollista kuin kansankin, joka hänen aikanaan jo oli suureksi osaksi ryysyläisköyhälistöä. Ainoastaan filosofien herruus voi olla jonkinlaisena takeena valtion järkevästä johdosta. "Ennenkuin filosofit tulevat valtiossa hallitseviksi, eivät onnettomuudet valtiolta eikä kansalaisilta lopu, ei myöskään se järjestys, jonka olemme valmiiksi harkinneet, pääse toteutumaan."

Mutta kuinka saisivat filosofit valtion herruuden käsiinsä? Ei suinkaan ottamalla osaa kansan valtiollisiin taisteluihin, vaan hankkimalla jonkun itsevaltiaan puolelleen.

Me olemme jo nähneet, mitä kokemuksia Platon itse teki tässä suhteessa. Hänen kohtalonsa on ollut kaikkien utopistien kohtalo hänen jälkeensä, s.o. kaikkien niiden, jotka ovat koettaneet uudistaa valtiota ja yhteiskuntaa keksimättä tässä itsessään siihen tarpeellisia edellytyksiä. Heidän on silloin tarvinnut luottaa jonkun valtiollisen tai rahallisen itsevaltiaan jalomieliseen mielivaltaan, vedota johonkin filosofiseen kuninkaaseen tai filosofiseen pohattaan.

Platonin aikana ei niissä valtioissa, jotka hän tunsi, ollut enään mitään kansankerrosta, jolta uutta virkistymistä oli odotettavissa. Kaikki oli murtunutta ja lahonnutta, ja ajatus, että yksinvalta on valtion viimeinen pelastus, kummitteli jo vieläpä tasavaltalaisten päissä. Xenophon kirjotti valtiollisen romaanin, "Kyropedien", jossa kehutaan hyvin kasvatetun kuninkaan oivallisia tekoja.

Ei ollut pitkä aika Platonin kuolemasta, ennenkuin filosofit alkoivat nähdä yksinvallassa ei enää keinoa, joka veisi heidät valtion johtoon, vaan hyvin yksinkertaisesti välikappaleen päästä vapaiksi kaikista valtioasioitten huolista. Valtion hajaantuminen jatkuu myöskin yleisessä tietoisuudessa. Se ei ole enää yhteiskunta, vaan oma rakas minuus, joka viehättää filosofeja. He eivät enään koeta löytää parasta valtiomuotoa, vaan parasta järjestelmää, jonka mukaan kukin yksilö saattaisi tulla onnelliseksi omin neuvoin.

Näin muodostuu vähitellen se ilmakehä, josta kristinusko esiintyy.

II LUKU.

Alkukristillinen kommunismi.

I. Alkukristillisen kommunismin juuret.

Se kehitys, jota olemme ensimäisessä luvussa kuvailleet ja valaisseet ottamalla esimerkiksi Atenan, oli, niinkuin jo olemme sanoneet, kaikkien kansojen ja valtioitten kohtalona vanhalla ajalla.

Ei edes maailmaa hallitseva Rooma tee tässä poikkeusta. Kun Rooma pääsi korkeimmilleen ulkonaisessa vallassa, oli sen sisäinen rappeutuminen edistynyt jo pitkälle. Sen valtakuntaan, joka käsitti kaikki maat Välimeren ympärillä, kuului joukko valtioita, jotka kaikki kulkivat samaa tietä. Itäiset ja eteläiset olivat ehtineet Rooman edelle, läntiset ja pohjoiset taasen olivat jääneet jälkeen, mutta koettivat innokkaasti saavuttaa kilpailussa pääkaupungin ja sen mukana päästä niin pitkälle, kuin Itämaat ja Kreikka jo olivat joutuneet: täydelliseen yhteiskunnalliseen hajaannukseen.

Olemme nähneet, kuinka Atenan kansanvapaus sortui ja tasavalta kehittyi valmiiksi siirtymään yksinvaltaan. Samalla tavalla kävi muissakin kansanvaltaisissa valtioissa, myöskin Roomassa. Samaan aikaan, jolloin Kristuksen syntymän sanotaan tapahtuneen, sattuivat Rooman tasavallan kuolinhetket ja sesarismin, keisarivallan alku.

Ylimys- ja kansanvalta olivat tehneet vararikon. Kansan ydin, vapaa talonpoikaissääty, oli vähentynyt, monessa paikassa ei sitä ollut ensinkään; valtion suuruus ja kunnia kasvoi sen raunioista. Ikuisten sotien aikana, joita käytiin talonpoikaisjoukoilla, kärsi talonpoikien maanviljelys tavattomasti, kun taasen suuremmilla maanomistajilla, joiden tiloja orjat hoitivat, ei ollut niistä samaa haittaa; päinvastoin saivat he juuri sotien kautta tavattoman halvalla orjia. Ei ihme silloin, että orjatalous pääsi pian valtaan ja syrjäytti vapaitten talonpoikien harjottaman. Samoin kuin lumi sulaa auringon vaikutuksesta, hävisi voimakas, vapaa talonpoikaissäätykin ja vaipui suurimmaksi osaksi köyhälistöön, s.o. ryysyläisköyhälistöön, sillä palkkatyötä, johon se olisi voinut ryhtyä, ei ollut vielä riittämään asti; orjatyö oli vallalla niin hyvin teollisuudessa kuin maanviljelyksessäkin. Omaisuutensa menettäneet talonpojat siirtyivät joukolla suurkaupunkeihin, joissa he vapautettujen orjien ohella muodostivat väestön alimman kerroksen.

Mutta niin kauan kuin kansanvaltainen tasavalta oli olemassa, ei joukkoköyhyys vielä merkinnyt samaa kuin joukkokurjuus. Sillä kansan joukoilla oli valtiollista valtaa, ja ne ymmärsivät elää oikein hyvin sen nojalla. Kaikissa mahdollisissa muodoissa käytettiin sitä pusertamaan rahoja osaksi rikkailta omassa yhteiskunnassaan, osaksi veroamaksavilla alusmailta.

Tämä valtiollinen valta ei tuottanut heille ainoastaan leipää ja näytelmiä, vaan joskus tuotannonvälineitä, maatakin. Rooman tasavallan viimeisinä vuosisatoina koetettiin lakkaamatta perustaa uutta talonpoikaissäätyä jakamalla tiloja köyhälistölle. Mutta kaikki nämä kokeet kääntää taloudellisen kehityksen pyörää taaksepäin eivät ottaneet onnistuakseen. Ne ehkäisi tällaisia pyrintöjä vastustavien suurten tilanomistajien valtiollinen ja taloudellinen ylivalta, jolla he nujersivat nämä yritykset tai, missä se ei onnistunut, hankkivat vähitellen tilat itselleen. Mutta niiden häviämiseen vaikutti myöskin se, että kerjäläisköyhälistö oli jo perin turmeltunutta, se näet useinkaan ei viitsinyt tehdä työtä ja piti hauskempana vetelehtiä suurkaupungissa kuin viettää työtä tehden ja huolissaan pikkutilallisen niukkaa elämää. Köyhälistö useinkin esti yhteiskunnallisia uudistuksia, vaikka ne olisivatkin tarkottaneet sen omaa parasta, varsin yksinkertaisesti tuhlaamalla hävittäen ne talot, jotka olivat saaneet. Mutta se käytti toistakin keinoa: se myi valtiollisen valtansa rikkaille tilanomistajille, jotka sitten käyttivät sitä vastustaessaan yhteiskunnallisia uudistajia.

Suuremmoisimpia yhteiskunnallisista uudistuksista olivat ne, joita koettivat aikaansaada molemmat Gracchukset, Tiberius Sempronius Gracchus, joka syntyi v. 163 e.a.a., ja jonka ylimykset murhasivat 133, sekä Cajus Sempronius Gracchus, synt. 153, joka pontevasti jatkoi vanhemman veljensä työtä, mutta kaatui niinkuin tämäkin suurtilanomistajien raivon uhrina (v. 121). Gracchuksia on nimitetty kommunisteiksi, mutta sitä he eivät mitenkään olleet. He eivät tahtoneet poistaa yksityisomaisuutta, vaan koettivat luoda uusia tilanomistajia, muodostaa vahvan talonpoikaissäädyn, joka on aina ollut yksityisomaisuuden varmin turva.

He toimivat tässä aikansa taloudellisten olosuhteitten mukaisesti. Totta kyllä, että silloin ei ainoastaan suurempi maanviljelys syrjäyttänyt pienempää, vaan usein myöskin suurteollisuus pikkuteollisuuden. Mutta tähän ei ollut syynä se, että suurtuotanto oli tekotavoilleen ja taloudellisesti etevämpää, vaan että sen työvoima, orjat, oli niin peräti halpaa.

Alituisesti virtasi lukuisien sotien vuoksi kauppatavaraa orjamarkkinoille. Useat roomalaisten sodat olivat tuskin mitään muuta kuin pelkkää orjametsästystä suurtilallisten tarpeen tyydyttämiseksi. Tavattomia orjamääriä kasaantui yhteen; ei ihme, että niiden hintakin aleni mitättömiin.

Jo Atenassakin oli orjuus samallaisista olosuhteista kasvanut suunnattomasti. Noin v. 300 e.a.a. laskettiin Atenassa olevan 21,000 kansalaista, mutta orjia 400,000. Aeshineksen kerrotaan olleen kovin köyhän, hänellä kun ei ollut enempää kuin 7 orjaa. Roomalaisessa maailmanvallassa levisi orjuus vieläkin pahemmin. Roomalainen sotapäällikkö Lucullus myi (muutamia vuosikymmeniä ennen meidän ajanlaskumme alkua) sotavankeja orjiksi vähemmästä kuin neljästä markasta kappaleen!

Näin ollen olikin edullista ostaa suuria orjajoukkoja ja asettaa ne yhteiseen työhön. Rikkaat roomalaiset omistivat orjia tuhansittain. Laitettiin suuria kasvumaita ja n.s. tehtaita. Tämän sanan merkitys ei kuitenkaan ole kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan tarkka, sillä heidän "tehtaansa" olivat kokonaan toisellaisia kuin uuden ajan, ne eivät, niinkuin nämä, olleet etevämpiä verrattuina pikkuliikkeisiin. Jos tahtoo vertailla orjatyöllä tehtyä teollista suurvalmistusta nykyaikaiseen laitokseen niin tämä ei saa olla uuden ajan tehdas, vaan korkeintaan meidän päiviemme vankila. Ei kukaan tahtone väittää, että tämä, verrattuna vapaaseen käsityöhön, edustaa korkeampaa tuotantotapaa. Orjatyö oli myöskin, varsinkin maanviljelyksessä, niin raakaa ja epätaloudellista kuin mahdollista.[6] Yksityinen orja tällaisessa suurliikkeessä tuotti paljon vähemmän kuin vapaa käsityöläinen pikkuliikkeessä. Se, että orjatyö joka tapauksessa tuli halvemmaksi, riippui yksinomaan siitä, että he itse eivät maksaneet juuri mitään ja ettei heitä uusien orjien runsaan saannin tähden tarvinnut säästää eikä kunnollisesti hoitaa. He saivat menehtyä, orjia oli kyllä.

Näemme siis, että suurtuotannon voitto pientuotannosta Rooman valtakunnassa riippui kokonaan toisista edellytyksistä kuin sama ilmaus nykyään. Ei ollut mitään edellytyksiä korkeammalle yhteisölliselle tuotantotavalle, kuin se, mitä pikkutuotanto edusti. Kun siis Gracchukset, vaikkapa olivatkin köyhälistön etujen puoltajia, olivat kokonaan muuta kuin kommunisteja, vastasi tämä täydellisesti niitä taloudellisia olosuhteita, joissa he vaikuttivat.

Samaa voipi sanoa Catilinastakin (synt. v. 108 e.a.a.), erään roomalaisen tilanomistajahallintoa vastaan tehdyn salaliiton johtajasta, joka vihdoin, kun hänen puolueensa kaikki muut yritykset anastaa itselleen valtiollinen valta olivat rauenneet tyhjiin, nousi tovereineen ase kädessä kapinaan ja miehuullisen taistelun jälkeen sortui vihollisen ylivallan alle v. 62 e.a.a. Häntäkin on väärin sanottu kommunistiksi — vieläpä saksalainen historiankirjottaja Mommsen "anarkistiksi" — mutta aivan syyttä. Samoin kuin Gracchuksetkin, koki Catilina tilattomien hyväksi anastaa valtiollisen vallan, tehdäkseen heidät sitten tilanomistajiksi. Mutta yksityisomaisuuden poistamista ei hän tahtonut.

Mutta valtiollinen elämä kuihtui yhä enemmän. Omaisuudettomat rupesivat tulemaan siveellisesti ja valtiollisesta yhtä piloille kuin omistavatkin, kansanvalta yhtä sisällyksettömäksi kuin ylimysvalta. Itsevaltiaan, keisarin, palkkajoukon ja alkavan virkavallan päämiehen esiintymiselle oli maa-ala muokattu. Tämän täytyi antaa köyhälistön ja sen ystävien ajatuksille toinen suunta.

Samassa kun vanhan ajan köyhälistö menetti valtiollisen valtansa, kuivui sen miltei ainoa elinlähde. Köyhyys merkitsi nyt samaa kuin kurjuus. Joukkojen omaisuudettomuudella oli roomalaisessa yhteiskunnassa seurauksena kauheita, siihen saakka tuntemattomia seikkoja. Pauperismi, joukkojen köyhyys ja kurjuus, tuli tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, kysymykseksi, joka yhä tiukemmin vaati ratkaisuaan, sillä yhteiskunnan kehitys kävi kulkuansa, välikerrokset hävisivät yhä enemmän, rikkaat tulivat yhä rikkaammiksi ja omaisuudettomien lukumäärä kasvoi.

Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa yhteiskunnallinen kysymys, joka liikutti roomalaista maailmanvaltaa. Vapaan talonpoikaissäädyn häviö, joka johti keisari-yksinvaltaan, oli ainoastaan koko yhteiskunnan taloudellisen häviön edeltäjänä.

Jo ennenkuin Rooman yhteiskunta oli tehnyt valtiollisen vararikon, oli se tehnyt sotilasvararikon. Kansallissotajoukon sotilaat olivat hävinneet samalla kuin talonpojatkin. Sen sijalle tuli palkkajoukko, despotismin voimakkain tuli. Mutta tämän palkkajoukon, joka sisäänpäin oli vastustamaton, oli pian vaikeata pidättää rajoilta etenkin germaneja, jotka tunkivat eteenpäin yhä voimakkaammin, samalla kun Rooman sotalaitos tuntuvasti rappeutui.

Tästä oli tärkeitä taloudellisia seurauksia. Vallotussodat tulivat harvinaisemmiksi. Alituinen rajasota muuttui vähitellen yksinomaan puolustussodaksi, jossa menetettiin enemmän sotilaita, kuin saatiin sotavankeja. Orjia saatiin yhä vähemmän. Mutta sen mukana kaatui myöskin senaikuisen suurtuotannon, etenkin maanviljelyksen, perustus. Orjuus ei lakannut kokonaan, mutta se muuttui yhä enemmän ainoastansa ylellisyys-orjuudeksi.

Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että palattiin takaisin vapaan talonpoikaissäädyn ja vapaiden käsityöläisten aikaan. Teollisuus jäi suurimmaksi osaksi orjien käsiin, ja niiden vähentyneellä tuonnilla oli tavallisesti vain harvoin seurauksena, että teollisuus taantui ja joutui rappiolle. Maanviljelyksessä ei käynyt paljoa paremmin. Siellä, mistä orjain viljelemät istutusmaat kerran olivat karkottaneet vapaat talonpojat, ei talonpoikaismaanviljelys enää tahtonut vakiintua. Sillä vaikkapa suurtuotanto tulikin yhä vähemmän tuottavaksi jäivät kumminkin suuret maatilat olemaan, vieläpä niitä yhä enemmän laajennettiin, sillä niiden omistajat saattoivat kyllä aina paremmin kuin pikkutilalliset vastustaa sekä keisarin virkamiesten kiskomisia että niitä hävityksiä, joita onnettomat sodat toivat mukanansa eri maakuntiin.

Mutta vanhaan suurtuotannon tapaan ei näitä tiloja enää voinut hoitaa. Yhä enemmän kehittyi tuo järjestelmä, jonka mukaan suuret tilukset jaettiin pienempiin ja näitä osia vuokrattiin määrätyistä maksuista, jotka suoritettiin rahassa, luonnossa tai työssä. Näitä vuokraajia, n.s. "koloneja", koetettiin keisariajan jälkipuoliskolla niin paljon kuin suinkin kiinnittää turpeeseen, — he olivat keskiajan maaorjain edelläkävijöitä.

Syynä siihen, että heidät niin halukkaasti tahdottiin turpeeseen kiinnittää, oli se, että työvoimat nopeasti vähenivät Rooman valtakunnassa. Oli olemassa muutamia harvoja rikkaita ja suhteellisesti pieni määrä vapaita, itsenäisiä työntekijöitä noissa talonpoikaisviljelyksen ja käsitöiden sorretuissa jäännöksissä. Mutta muuten oli suuri joukko väestöstä ryysyläisköyhälistöä taikka orjia. Ilman järjestettyjä perheoloja ja enimmäkseen kurjuudessa eläen eivät kumpasetkaan voineet jättää tarpeeksi lukuisasti jälkeläisiä. Useat onnettomat sodat lisäsivät vielä vallitsevaa ihmispuutetta. Väestö väheni huomattavasti. Saadakseen koloneja ja sotamiehiä, täytyi Rooman vallitsevain luokkain koota yhä enemmän muukalaisia, barbaareja, valtakuntaan, jonka ravintoa hankkivina ja puolustavina voimina lopulta olivat enimmäkseen nämä maahan muuttaneet muukalaiset ja heidän jälkeläisensä.

Mutta tämäkään ei riittänyt korvaamaan ihmisten vähenemistä, ja maahan täytyi kutsua yhä raaempia, yhä alemmalla kannalla olevia aineksia.

Roomalainen sivistys oli voinut saavuttaa sen kukoistuksen, johonka se pääsi, ainoastaan sen työvoiman runsauden avulla, joka sille oli ollut tarjona ja jota se oli saanut hillittömästi tuhlata. Työvoiman runsauden loppuessa loppui myöskin tuotteiden runsaus, maanviljelys ja teollisuus taantuivat, tulivat yhä raaemmiksi ja raakalaismaisemmiksi. Ja niiden mukana rappeutui taide ja tiede.

Tämä yhteiskunnallinen rappeutuminen vaati paljon aikaa. Kului useita vuosisatoja, ennenkuin Rooman maailmanvalta oli vaipunut siitä ylevästä korkeudesta, jonka se oli saavuttanut keisari Augustuksen ja hänen lähempien seuraajiensa aikana, tuohon kurjaan olemustilaan, jossa sen tapaamme kansainvaellusten alussa. Mutta rappeutumisen suunta oli jo määrätty meidän ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla ja se oli monessa kohden selvästi huomattavissa. Rappeutumisen mukana ja sen kautta kehittyi kuitenkin se uusi yhteiskunnallinen mahti, joka yleisestä häviöstä pelasti, mitä vielä pelastettavissa oli, ja joka vihdoin välitti roomalaisen sivistyksen jäännökset germaneille, joiden keskuudessa se raivasi tietä uudelle, korkeammalle sivistykselle. Tämä valta oli kristinusko.

II. Alkukristillisen kommunismin olemus.

Samoin kuin Kreikan rappeutuessa, täytyi Rooman keisariajallakin kaikkien ajattelevien ihmisten, kaikkien, joilla oli jotakin tuntoa kärsiviä veljiänsä kohtaan, miettiä jotakin keinoa päästäkseen vallitsevista pelottavista olosuhteista.

Tietystikin esiintyi mitä erilaisimpia ehdotuksia. Platoninkin ihanne herätettiin jälleen henkiin, mutta se saattoi nyt vaikuttaa vielä vähemmän kuin alkuaikanaan. Uusplatonilainen Plotinus, joka eli kolmannella vuosisadalla, oli korkeampain luokkain kunnioittama, olipa vielä niin hyvissä väleissä keisari Gallianuksen ja keisarinna Saloninan kanssa, että saattoi tuumia perustavansa kaupungin platonilaisen yhteiskunnan malliin. Mutta tämä muotifilosofin salonkikommunismi oli vain yksi niistä monista leikeistä, joilla rikkaat vetelehtijät kuluttivat aikaansa. Tuumaa ei edes koetettukaan toteuttaa, ellei toteuttamisyrityksenä pidetä sitä, että keksittiin siirtolalle nimi — Platonopolis, Platonin kaupunki.

Valtiovaltaa kohdeltiin yleisellä epäluulolla ja välinpitämättömyydellä. Yhteiskuntaruumiin mätäneminen oli jo niin pitkälle ehtinyt, ettei saattanut odottaa, että kukaan kuolevainen, vaikka hän olisikin ollut mahtavin sesareista, kykenisi siinä uutta eloa herättämään. Ainoastaan yli-inhimillinen valta, ainoastaan ihme, saattoi jotakin sellaista aikaansaada.

Ne, jotka eivät voineet ihmeitä uskoa, vajosivat synkkään pessimismiin tai etsivät lohdutusta tyhjähenkisistä nautinnoista. Mutta toivehikkaat intoilijat, joille kumpikaan keino ei sopinut, rupesivat ihmeitä uskomaan. Etenkin oli asianlaita näin alemmissa kansankerroksissa, jotka painavimpana tunsivat yleisen taantumuksen ja joilla ei ollut varoja huvituksiin ja jotka eivät siis myöskään tunteneet sitä pohmeloa, joka kärkkäästi seuraa sellaisia ja helposti herättää pessimistisen mieli-alan. Etupäässä heidän joukossaan sai alkunsa se ajatus, että taivaasta oli piakkoin tuleva pelastaja perustamaan maan päälle ihanan valtakunnan, jossa ei olisi sotaa eikä kärsimyksiä, vaan jossa vallitsisi ilo, rauha ja loppumaton autuus. Tämä lunastaja oli Herran voideltu — Kristus.[7]

Kun kerran oli ruvettu ihmeitä uskomaan oli mielikuvitukselta poistettu kaikki esteet ja jokainen uskovainen saattoi kuvailla tulevaa valtakuntaa mielessänsä miten loistavin värein vaan halusi. Ei ainoastaan yhteiskunta, vaan koko luonto oli muuttuva, kaikki vahingollinen oli siitä katoava, kaikki nautinnot, joita se tarjoo, tulisivat rajattomasti suurennettuina ilahuttamaan ihmistä.

Ensimmäinen kristillinen kirjotus, jossa tällaisia odotuksia mainitaan, on tuo n.s. "Johanneksen ilmestys", apokalypsi. Se on nähtävästi kirjotettu vähän jälkeen keisari Neron kuoleman. Siinä ennustetaan, että piakkoin on pelottava taistelu tapahtuva takaisinpalaavan Neron, Antikristuksen, ja takaisinpalaavan Kristuksen välillä, taistelu, johon koko luonto ottaa osaa. Kristus on vihdoin voittava, ja perustava tuhatvuotisen valtakunnan, jossa hurskaat hallitsevat hänen kanssansa, ja jossa kuolemalla ei heihin nähden ole mitään valtaa. Mutta ei siinä kylliksi. Tämän valtakunnan lakattua olemasta, on syntyvä uusi taivas ja uusi maa ja tämän maan päälle uusi Jerusalemi, autuuden asuinsija.

Tuhatvuotinen valtakunta — se on alkukristillisyyden "tulevaisuudenvaltio". Sen mukaisesti kutsutaan kaikkia määrättömiä odotuksia tulevan yhteiskunnan tulemisesta tavallisesti "kiliastisiksi".[8]

Liittyen apokalypsiin on joukko kristittyjä oppi-isiä kristikunnan ensimäisillä vuosisadoilla lausunut kiliastisia toiveita. Joskus he ovat, kuten esim. Ireneus (toisella vuosisadalla) ja vielä Lactantius (noin v. 320), kuvailleet tulevaa paratiisia maan päällä varsin yksityiskohtaisesti ja loistavin, aistillisin värein. Kuulkaammepa Ireneuksen unelmia viinistä ja rakkaudesta tulevaisessa kristillisessä taivasvaltiossa: "Aika on tuleva, jolloin kasvaa viiniköynnöksiä, joilla kullakin on kymmenentuhatta haaraa ja jokaisella haaralla kymmenentuhatta suurta oksaa, jokaisella suurella oksalla kymmenentuhatta pientä oksaa, jokaisella pienellä oksalla kymmenentuhatta terttua, jokaisella tertulla kymmenentuhatta viinirypälettä ja jokaisessa viinirypäleessä mehua kahteenkymmeneen viinimittaan". Täytyy toivoa, että jano tuhatvuotisessa valtakunnassa kasvaa samassa määrässä. Mutta Ireneus ei unhota, että on olemassa muitakin iloja. "Nuoret tyttöset", hän kirjottaa, "huvitteleivat nuorukaisten seurassa; ukoilla on sama etuisuus, ja heidän murheensa häipyvät iloihin."

Vasta sitten, kun olosuhteet olivat muuttuneet kristinuskoon nähden, kun se oli lakannut olemasta pelkkänä onnettomien ja sorrettujen, köyhälistön orjien ja heidän ystäviensä uskona, kun se oli tullut myöskin mahtavien ja rikkaitten uskonnoksi, joutui kiliasmi vähitellen yleiskirkon epäsuosioon, sillä siinä oli aina vallankumouksellinen sivumaku, oli aina ennustus olevan yhteiskunnan tulevasta kukistumisesta.

Pyhä Augustinus (k. 430) oli ensimäinen kristityistä kirkko-isistä, joka suorastaan vastusti tuota epämukavaksi käynyttä oppia, kokien sofistisesti selittää apokalypsia. Hänen ajoistaan asti pidettiin kiliasmia "kerettiläisyytenä". Yleiskirkko nosti tulevaisen autuudenvaltakunnan ylös pilviin.

Kiliastiset odotukset ovat alkukristillisyyden henkisen elämän tärkeimpiä ja luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä. Mutta samoin kuin se on joutunut harhaan, joka luulee, että nykyinen sosialidemokratia ammentaa voimansa jonkinlaisen "tulevaisuudenvaltion" lupauksesta, samoin on myös erehdys, jos luullaan vanhimman kristillisyyden saaneen pää-asiallisen voimansa kiliastisista aineksistansa.

Aivan samoin kuin sosialidemokratia, tuli alkukristillisyyskin niin mahtavaksi, etteivät vallanpitäjät voineet sitä voittaa, sen kautta, että se tuli kansajoukolle välttämättömäksi. Sen käytännöllinen vaikutus, eikä sen hurskaat haaveilut, on hankkinut sille voiton.

Tahdomme nyt lähemmin tarkastaa tätä käytännöllistä vaikutusta.

Keisari-ajan suuri yhteiskunnallinen kysymys oli, kuten olemme nähneet, alemman kansan köyhyys, pauperismi. Kaikki kokeet, jotka valtion puolesta tehtiin sen vastustamiseksi, näyttäysivät turhiksi. Useat keisarit ja yksityisetkin henkilöt kokivat lieventää sitä hyväntekeväisyyslaitoksilla. Mutta tätä tapahtui aivan riittämättömässä määrässä, eikä tuo ahne roomalainen virkavalta juuri ollutkaan sopivin sellaisten laitosten hoitajaksi.

Pessimistit ja nautintoja harrastavat ihmiset tekivät pauperismin vastustamiseksi samaa, kuin kaikkea muutakin yhteiskunnassa tavattavaa pahaa vastustaessaan — he eivät tehneet mitään. He selittivät olevan sangen ikävää, että olosuhteet olivat huonot, mutta se oli muka välttämätöntä, eikä filosofien pitänyt taistella välttämättömyyttä vastaan.

Toisin tuumivat nuo toivovaiset intoilijat ja köyhälistö, joka itse tunsi kurjuuden. He eivät voineet sitä tyyneinä katsella, heidän täytyi koettaa keksiä keino sen lopettamiseksi. Ne, joilta puuttuu kaikki, eivät olleet autettavissa loppumattomilla unelmilla siitä autuudesta, jonka Messias oli pilvistä tuopa alas maan päälle. Samoista piireistä, joista kiliasmi sai alkunsa, tehtiin myös voimakkaita yrityksiä vallitsevan kurjuuden poistamiseksi.

Nämä kokeet olivat pakostakin aivan toisenlaisia, kuin Gracchuksien tekemät. Nämä olivat vedonneet valtioon; he olivat tahtoneet, että köyhälistö anastaisi ja käyttäisi hyväkseen valtiollisen vallan. Nyt kaikki valtiolliset liikkeet olivat lakanneet ja valtiovaltaan ei yleensä kukaan luottanut. Ei valtion kautta, vaan sen selän takana, valtiosta kokonaan riippumattomien järjestysmuotojen kautta, tahtovat yhteiskunnalliset uudistajat antaa yhteiskunnalle uuden muodon.

Vielä tärkeämmäksi osottautui eräs toinen ehdotus. Gracchilainen liike oli puoliksi maaseutua koskeva, se ei nojautunut yksinomaan kaupunkien köyhälistöön, vaan myöskin taantumassa olevaan talonpoikaistoon. Kaupunkiköyhälistön toinen jalka oli vielä talonpoikaissäädyssä.

Keisari-ajalla sitävastoin kaupunki ja maaseutu olivat jo kokonaan erillään. Kaupunkien ja maaseudun asukkaat olivat kaksi kansakuntaa, jotka eivät enään ymmärtäneet toisiaan. Kristillinen liike oli aluksi yksinomaan suurkaupunki-ilmiö — niin yksinomaan, että sana "paganus" (= maakyläläinen), sai kristityn suussa merkityksen ei-kristitty ("pakana").

Tämän seikan läheisessä yhteydessä on ratkaiseva ero gracchilaisen ja kristityn yhteiskunta-uudistuksen välillä. Edellinen tahtoi asettaa talonpoikaismaanviljelyksen noiden suurien orjatilain sijalle ja sen täytyi, kuten olemme nähneet, johdonmukaisesti tunnustaa yksityinen omistusoikeus tuotannonvälikappaleisiin nähden.

Se luokka, joka painoi leimansa kristinoppiin sen ensiaikoina, oli suurkaupunkien ryysyläisköyhälistö. Nämä ainekset olivat vieraantuneet tekemästä työtä; koko tuotanto näytti heistä jotenkin yhdentekevältä, heidän esikuvanansa olivat kedon liljat, jotka eivät kylvä eivätkä kehrää ja kuitenkin kukoistavat. Kun he kokivat saada aikaan toista omaisuudenjakoa, eivät he ajatelleet tuotannonvälineitä, vaan nautinnonvälineitä. Kommunismi tässä suhteessa ei juuri näille kansankerroksille ollut ollenkaan vierasta. Tasavallan myöhempinä aikoina oli tavallista, että tarvitsevaisia silloin tällöin suurissa joukoissa ilmaiseksi ruokittiin, tai että heille jaettiin elintarpeita. Keisari-ajan alkuaikoinakin tätä vielä jatkui. Mikäpä silloin oli lähempänä kuin järjestää nämä ruokailut ja jakamiset ja koettaa saada aikaan järjesteellinen kommunismi tavattaviin nautinnonvälineisiin nähden, osaksi tasaisesti kaikille jakamalla, osaksi niitä yhteisesti käyttämällä?

Tämänlaatuisia kommunistisia aatteita syntyi ja pian myöskin kommunistisia seurakuntia niitä toteuttamaan. Ensimäiset esiintyivät itämailla, jotka olivat taloudellisessa kehityksessä pisimmälle ehtineet, erittäinkin juutalaisten keskuudessa, jotka jo ennen kristinoppia olivat kehittäneet apokalyptisiä odotuksia, ja joiden keskuudessa jo noin vuoden 100:n vaiheilla e.a.a. tapaamme salaisen kommunistiliiton, joka tunnettiin essealaisten nimellä.

Näistä kertoo Josephus juutalaissodan historiassaan: "Rikkautta he eivät pidä minkään arvoisena, mutta ylistävät kovin omaisuuden yhteisyyttä, eikä heidän joukossansa tapaa ketään, joka olisi varakkaampi kuin toinen. Heillä on laki, että kaikkien, jotka tahtovat tulla heidän liittokuntaansa, täytyy jättää omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi, niin ettei heillä huomaa puutetta eikä ylellisyyttä, vaan on heillä kaikki yhteistä niinkuin veljeksillä… He eivät asu yhdessä jossakin kaupungissa, vaan heillä on kaikissa kaupungeissa omat talonsa, ja kun heidän liittokuntaansa kuuluvia henkilöitä tulee heidän luoksensa muualta, jakavat he näiden kanssa mitä heillä on ja nämä voivat käyttää kaikkea kuten omaansa. He poikkeavat ilman mitään toistensa luo, vaikkeivät koskaan olisi nähneetkään toisiansa, ja esiintyvät niinkuin olisivat koko ikänsä tuttavallisesti seurustelleet keskenänsä. He eivät keskenänsä tee mitään kauppaa, vaan toinen antaa toiselle, mitä tämä ehkä tarvitsee; ellei jompikumpi voi vaihdossa mitään antaa toiselle korvaukseksi, voi hän kumminkin, tarvitsematta hävetä, pyytää, keneltä tahtoo, mitä tarvitsee".

Aivan samalla tavalla olivat ensimäiset kristityt seurakunnat järjestetyt. Onko tässä, ja missä määrässä, tietoista jäljittelyä, siitä ollaan eri mieltä. Yhtäläisyys voipi aivan hyvin riippua siitä, että molemmat saivat alkunsa samanlaisista olosuhteista. Joka tapauksessa tulivat kristityt seurakunnat essealaisia etevämmiksi yhdessä pääkohdassa: niillä oli se kansainvälinen henki, joka vastasi Rooman suurta maailmanvaltaa. Essealaiset taas pysyttäysivät yksinomaan juutalaisuuden piirissä. He jäivätkin pieneksi lahkokunnaksi, jossa ei koskaan liene ollut enempää kuin noin 4,000 jäsentä, kun taas kristinusko valtasi koko Rooman valtakunnan.

Aluksi kristityt monella taholla kokivat saada voimaan täydellistä kommunismia. Matteuksen 19 l. 21 v. Jesus sanoo rikkaalle nuorukaiselle: "Jos sinä tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy, mitä sinulla on, ja anna vaivaisille". (Vert. Markus 10: 21, Luukas 12: 33 ja 18: 22). Apostolien teoissa (4: 32, vertaa myöskin 2: 44) kuvaillaan Jerusalemin ensimäistä seurakuntaa näin: "Ei myös kenkään heistä sanonut mitään omakseen, kuin hänellä oli, vaan kaikki olivat heillä yhteiset… Ja ei myös ollut yhtään tarvitsevaa heissä; sillä kaikki, joilla pellot tai huoneet olivat, myivät ne ja toivat myytyin hinnan ja panivat apostolien jalkain juureen: ja jokaiselle jaettiin niinkuin kukin tarvitsi". Ananiasta ja Safiraa, jotka salasivat seurakunnalta jotakin omaisuudestaan, rankaisi Jumala sentähden kuolemalla.

Käytännössä tämänlaatuinen kommunismi johti siihen, että kaikki tuotannonvälineet olisi muutettava nautinnonvälineiksi ja jaettava köyhille, joka merkitsisi, jos se täydelleen toteutettaisi, kaikki tuotannon loppua. Kuinka vähän ensimäiset kristityt, oikeita kerjäläisfilosofeja kun olivat, välittivätkään siitä, kuinka tuotannon kävisi, ei kuitenkin tietysti voinut rakentaa pysyväistä, suurempaa yhteiskuntaa sellaiselle perustuksella.

Tuotannon silloinen kehitysaste vaati, että tuotannonvälineet olisivat yksityisomaisuutta. Tästä tosiasiasta kristitytkään eivät voineet päästä (luostarit olivat poikkeuksellisena ilmiönä, josta ei milloinkaan voinut tulla yleistä yhteiskuntamuotoa; palaamme niistä puhumaan seuraavassa toisten asiain yhteydessä). Kristittyjen piti siis koettaa yhdistää yksityisomaisuus ja kommunismi toisiinsa. Tämä ei nyt saattanut tapahtua Platonin malliin. Hän oli tehnyt kommunismin yksin ylimysvallan yksinoikeudeksi ja pysyttänyt yksityisomaisuuden vallitsevana rahvaan piirissä. Nyt päinvastoin juuri rahvas tarvitsi kommunismia.

Yksityisomaisuuden ja kommunismin yhdistäminen tapahtui siten, että kukin sai pitää omistusoikeutensa tuotannonvälikappaleisiin, mutta kommunismi piti vallita nautintoja käyttövälineihin, etenkin elintarpeisiin, nähden.

Luonnollisesti tätä eroa ei tehty niin selväksi teoriassa, siksi selvillä ei oltu taloudellisesta seikoista, mutta käytäntö tähtäsi siihen, ja tämä ero selittää meille kirkon opissa tavattavan näennäisen ristiriitaisuuden, se kun ensimäisinä vuosisatoina samalla kertaa ylisti yhteistä omaisuutta ja kielsi jokaisen todellisen hyökkäyksen yksityisomaisuutta vastaan.

Omistajien tuli pitää tuotannonvälineensä ja käyttää niitä, etenkin maata, sitävastoin tuli heidän jättää kristityn seurakunnan käytettäväksi ne kidutusvälineet, jotka heillä oli ja joita he hankkivat — ruoan, vaatteet, asunnon ja rahat sellaisten ostamiseen. "Omaisuuden yhteisyys oli siis ainoastaan käyttämisen yhteisyyttä", kirjottaa J. L. Bogel. "Jokaisella kristityllä oli tuon veljellisen liiton perustuksella oikeus kaikkeen, mitä seurakunnalla oli, ja hän voi hädän sattuessa vaatia, että varakkaat jäsenet antaisivat hänelle sen, mitä hän tarvitsi. Kristitty, jolla ei ollut taloa, saattoi esim. pyytää asuntoa toiselta, jolla oli pari taloa; mutta viimeksimainittu pysyi kumminkin talojen omistajana." Liikkuvat elämäntarpeet, kuten rahat, koottiin erittäin valittujen seurakunnan palvelijain luo, joiden tehtävänä oli johtaa ja järjestää lahjojen jakamisesta.

Tämän vaikka vain osittaisenkin yksityisomaisuuden tunnustamisen kautta, oli ensimäisen kristikunnan täydellinen kommunismi jo murrettu. Mutta toiseenkin suuntaan heikkeni se.

Kidutusvälineitä koskeva kommunismi on, kuten jo olemme nähneet puhuessamme Platonin valtiosta, mitä likeisimmässä yhteydessä perheen ja yksiavioisuuden poistamisen kanssa. Tämän tarkotuksen voipi saavuttaa kahdella tavalla, joko pitämällä naiset ja lapset yhteisinä taikka kokonaan kieltäytymällä sukupuolisuhteista, celibatin[9] kautta. Platon valitsi edellisen keinon, essealaiset jälkimäisen. He suosivat naimattomuutta. Kristinuskokin koki ensimäisissä jyrkästi kommunistisissa yrityksissään saada perheen ja avioliiton poistetuksi, erittäinkin sillä asketisella tavalla, joka parhaiten vastasi ajan surkeanvoivottelevaa mielialaa. Onpa kuitenkin ollut olemassa kristittyjä lahkokuntia esim. aatamilaiset, eräs gnostilainen lahko toisella vuosisadalla, jotka ovat opettaneet ja käyttäneet elämän iloisempaa muotoa perhe- ja avioliittolaitoksen poistamiseksi.

Matteuksen evankeliumissa (19 1. 29 v., vert. Markus 10: 29, Lukas 18: 29), sanoo Kristus: "Ja jokainen, kuin luopuu huoneista taikka veljistä taikka sisarista taikka äidistä taikka emännästä taikka lapsista taikka pellosta minun nimeni tähden, hänen pitää satakertaisesti saaman, ja ijankaikkisen elämän perimän". Ja Lukaksen evankeliumissa (14: 26; vert. Matt. 10: 37 sekä myöskin 12:46; Mark. 3: 31, Lukas 8: 20) huudahtaa Kristus: "Jos joku tulee minun tyköni, eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoansa ja lapsiansa ja veljiänsä ja sisariansa ja päälliseksi omaa elämäänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni".

Kaikkien vanhimpien kristillisten seurakuntien järjestänsä huomaamme koettaneen ainakin jossakin määrin kumota perhe-elämää. Yhteisten ateriain pito (Apost. teot 2: 46), nuo n.s. "agaapit", rakkaudenateriat, vastaa täydellisesti noita yhteisiä aterioita "syssitioita", joita tapasimme sparttalaisilla ja Platonin valtiossa. Ne olivat luonnollinen seuraus kommunismista nautinnonvälineisiin nähden.

Mutta, niinkuin jo on huomautettu, kristinusko ei voinut poistaa pikkutuotantoa ja yksityistä omistusoikeutta tuotannonvälineisiin nähden. Mutta niihin on ehdottomasti yhdistetty yksityinen perhe, ei ainoastaan miehen ja naisen, vanhempain ja lasten välisen yhdyselämän muotona, vaan taloudellisena yksikkönä. Kun kristinusko ei voinut saada aikaan mitään uutta tuotantotapaa, sen täytyi antaa myöskin vanhan perhemuodon pysyä sillänsä, niin suuresti kuin se olikin kulutuskommunismin kanssa ristiriidassa. Lopullisesti ei näet yhteiskunnan laatu riipu siitä tavasta, jolla sen jäsenet nauttivat, vaan siitä, millä tavalla he tuottavat. Ei täydellistä kommunismia eikä perheen ja avioliiton poistamista voitu yhdistää siihen kristinoppiin, joka saattoi laajalti levitä silloisessa yhteiskunnassa. Molemmat pyrkimykset ovat senvuoksi jääneet muutamien lahkojen ja yhdyskuntien harrastuksiksi. Yleistä tunnustusta ne eivät voineet saavuttaa.

III. Alkukristillisen kommunismin häviö.

Sitä ristiriitaa, joka oli yksityisperheen ja kommunistisesti järjestetyn nautinnon ja käytön välillä, ei voitu poistaa muuten kuin tavattomalla innostuksella. Sellaista olikin ensimäisissä kristityissä seurakunnissa olemassa. Mutta samassa määrässä kuin kristittyjen lukumäärä kasvoi, täytyi myöskin luonnollisesti käydä suhteellisesti pienemmäksi yksilöjen lukumäärä, joilla oli noita erikoisia taipumuksia. Ja jokapäiväisihmisten seassa eivät vaipuvan Rooman yhteiskunnalliset olot todellakaan voineet synnyttää tehokasta innostusta.

Senpävuoksi kristityissä seurakunnissakin yksityisperhe pian voitti kulutuskommunismin. Koti-ateriat tulivat tavallisiksi, agaapit rajottuivat yhä enemmän juhlatilaisuuksiksi. Täten rajotettuina ne kuitenkin pysyivät olemassa kristinuskon ensimäisen vuosisadan. Mutta sitten ne kokonaan hävisivät ja muuttuivat pelkäksi köyhien ruokkimiseksi, jota rikkaat silloin tällöin laittoivat, itse ottamatta aterioihin osaa.

Huolenpito perheen suhteen joutui taas etualalle. Ainoastaan se, mitä tämä ei tarvinnut, kuului yhteisölle, kirkolle. Kaikkien jäsenten omaisuuden yhteinen käyttäminen supistui siihen, että kukin yksityinen antoi sen, mitä hänellä oli liikaa, seurakunnan rahastoon. Tämän muodon sai pian kristillinen kommunismi käytännössä.

Mutta kun samat keisari-ajan yhteiskunnalliset olot, jotka tekivät kommunismin mahdottomaksi, kuitenkin olivat suotuisia kommunististen mielipiteitten syntymiselle, niin pysyivät alkukristillisyyden kommunistiset perimäopit kauan vireillä. Lakkaamatta nousi uusia kommunistisia lahkoja, ja kirkollinenkin järjestys nim. katolinen, joka vihdoin voitti kilpailijansa, pysyi vielä kauan teoretisesti kommunistisena.

Kirkko-isät pauhasivat aivan kuin ennenkin rikkautta ja arvonerotusta vastaan. "Te kurjat", niin huudahtaa neljännellä vuosisadalla pyhä Basilius rikkaille, "kuinka aijotte puolustautua ijankaikkisen tuomarin edessä?… Te vastaatte minulle: Kuinka voisin olla väärässä, kun en muuta tee kuin pidän sen, mikä on omaani? Mutta minä kysyn teiltä: mitä te nimitätte omaisuudeksenne? Keneltä olette sen saaneet? Te menettelette niinkuin teatterissakävijä, joka koettaisi ottaa kaikki paikat itselleen ja tahtoisi estää muita tulemasta sisälle, yksinään pitäen sen, joka on kaikkia varten. Mitenkä muuten pysyvät rikkaat rikkaina, kuin ottamalla itselleen tavaroita, jotka ovat kaikkien omia? Ellei kukaan ottaisi itselleen enempää, kuin mitä tarvitsee ylläpidokseen, ja jättäisi loput toisille, ei olisi olemassa rikkaita eikä köyhiä".

Vielä kuudennella vuosisadalla kirjotti Gregorius Suuri: "Ei ole siinä kyllin, ettemme muilta ota heidän omaisuuttaan, emme ole syyttömiä niin kauan kuin pidämme itsellämme omaisuutta, jonka Jumala on luonut kaikkia varten. Se, joka ei muille anna, mitä hänellä on, on miehentappaja ja murhaaja, sillä kun hän pitää itsellään sellaista, joka olisi voinut olla köyhille avuksi, voipi sanoa, että hän päivittäin tappaa niin monta, kuin olisi voinut elää hänen yltäkylläisyydestään. Jos jaamme niille, jotka ovat tarpeessa, emme anna heille mitään, joka on meille kuuluvaa, vaan joka on heille kuuluvata. Sellainen ei ole mitään laupeudentyötä, vaan ainoastaan velan maksamista."

Merkillisimpiä todisteita alkukristillisyyden kommunistisesta luonteesta on Johanneksen, jota tulisen kaunopuheisuutensa tähden kutsuttiin Krysostomukseksi ("kultasuuksi"). Hän syntyi v. 347 Antiokiassa ja yleni vihdoin Konstantinopolin patriarkaksi (pääpiispaksi), mutta keisari Arkadius ajoi hänet maanpakoon, kun hän pelottomasti moitti sitä siveettömyyttä, joka pääkaupungissa ja vallankin hovissa vallitsi, ja hän kuoli maanpaossa Armeniassa v. 407.

Yhdennessätoista homiliossaan (saarnassaan), jonka aihe oli Apost. teoista, johtuu tämä rohkea mies puhumaan ensimäisten kristittyjen kommunismista. Hän mainitsee seuraavan kohdan Apost. teoista (4 1. 33 v.): "Suuri armo oli heidän kaikkien päällänsä, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan tarvitsevaista", ja jatkaa: "Ei kukaan ollut tarpeessa, sillä he antoivat niin innokkaasti. He eivät antaneet osaa ja pitäneet itse toista, he poistivat erilaisuuden mitä kiitettävimmällä tavalla. Mutta he eivät uskaltaneet antaa lahjojansa tarvitsevaisten käsiin, eivät ylpeällä alentuvaisuudella, vaan he laskivat kaikki apostolien jalkoihin ja tekivät heidät herroiksi ja lahjojen jakajiksi. Mitä tarvittiin, se otettiin yhteisön varoista, eikä yksityisten omaisuudesta. Sen kautta voitettiin se seikka, ettei antaja turhamaisesti pöyhkeillyt.

"Jos me nyt tekisimme samalla tavalla, niin eläisimme onnellisempina, sekä rikkaat että köyhät.

"Ajatelkaammepa asiaa! Kaikki jättävät sen, mitä heillä on, yhteiseksi omaisuudeksi. Paljoko rahoja luulisitte siitä tulevan? Minä oletan, että jos jokainen yksityinen antaa kaikki rahansa, peltonsa, tilansa ja talonsa — en tahdo puhua orjista, sillä ensimäisillä kristityillä ei liene sellaisia ollut, koska he kai päästivät ne vapaiksi — saadaan kumminkin kokoon miljoona naulaa kultaa, ehkäpä todennäköisesti kaksi tai kolmekin miljoonaa.. Sano minulle sitten, montako asukasta on meidän kaupungissamme (Konstantinopolissa)? Ja montako kristittyä? Eikö heidän lukunsa nouse satoihin tuhansiin? Ja montako köyhää meillä on? En luule, että heitä on enemmän kuin viisikymmentä tuhatta. Kuinka paljon tarvittaisiin päivässä heidän ruokkimiseensa? Jos he söisivät yhteisissä pöydissä, eivät kustannukset voisi olla kovin suuret. Luuletko silloin, että niin tavattoman suuri aarre, kuin meidän, voisi milloinkaan tyhjentyä. Ja eikö Jumalan siunaus vuotaisi meille tuhatkertaisena? Emmekö voi tehdä maasta tai vaan valtakuntaa? Jos tämä on niin loistavana esiintynyt noiden kolmen tai viidentuhannen ihmisen (ensimäisten kristittyjen) seassa, eikä kukaan heistä ollut puutteessa, kuinka paljoa paremmin kävisikään se laatuun näin suurelle joukolle? Eikö jokaisen tulijan ole tuotava lisää osaltansa.

"Omaisuuden hajanaisuus tuottaa suurempaa kulutusta ja sen kautta köyhyyttä. Ajatelkaammepa taloa, jossa on mies, vaimo ja kymmenen lasta. Vaimo on kankuri, mies saa ansionsa muualta. Tarvitsevatko he enemmän, jos he yhdessä asuvat samassa talossa tai jos elävät erillään? Ilmeisesti enemmän, jos elävät erillään. Jos nuo kymmenen poikaa menee kukin eri taholle, niin he tarvitsevat kymmenen huonetta, kymmenen pöytää, kymmenen palvelijaa ja kaikkea samassa suhteessa monenkertaisesti. Ja mitenkä on orjajoukon laita? Eikö heidän, kustannusten välttämiseksi, anneta kaikkien syödä samassa pöydässä? Hajanaisuus johtaa säännöllisesti tuhlaavaisuuteen, yhdessäolo taas säästäväisyyteen. Sillä tavoin eletään nyt luostareissa ja sillä tavoin uskovaiset elivät ennen. Kuka siihen aikaan kuoli nälkään? Kuka ei tullut runsaasti ravituksi? Ja kumminkin ihmiset pelkäävät tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä äärettömään mereen. Koettakaammepa toki asiaa! Mikä suuri siunaus siitä olisikaan seurauksena! Sillä jos siihen aikaan, jolloin uskovaisten lukumäärä oli niin vähäinen, jolloin koko maailma meitä vihamielisenä vastusti eikä lohdutusta missään näkynyt, meidän edeltäjämme kuitenkin rohkeasti esiintyivät, kuinka paljoa luottavaisempia saatammekaan olla nyt, kun uskovaisia Jumalan armosta on kaikkialla! Kukapa silloin vielä tahtoisi jäädä pakanaksi? Luullakseni ei kukaan. Me vetäisimme kaikki puoleemme ja saisimme suostumaan itseemme."

Lopuksi Krysostomus kehottaa toteuttamaan hänen esityksensä.

Tämä raitis, puhtaasti taloudellinen, kaikesta uskonnollisesta haaveilusta vapaa saarna on kaikissa suhteissa varsin merkillinen. Se osottaa meille selvästi, miltä alkukristillisyyden kommunismi näytti, osotti että sen tarkotuksena oli käyttäminen, eikä tuotanto. Krysostomus koettaa saada kuulijansa kommunismin puolelle laskemalla heille, kuinka paljon taloudellisempaa on pitää yhteistä taloutta kuin useita pienempiä. Mutta hän ei sanallakaan lausu, kuka tuottaa sen kaiken, mitä tämä kommunistinen taloudenhoito tarvitsee. Siinä suhteessa näet kaikki jäisikin sille kannalle, millä se oli.

Krysostomuksen ehdotusta ei milloinkaan toteutettu. Hänhän meille itse sanoo, kuinka paljon kirkon alkujansa kommunistinen luonne on muuttunut: "Ihmiset pelkäävät tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä äärettömään mereen." Ja yhtä selvästi lausuivat kirkon muutkin opettajat mielipiteensä. Juuri heidän kiihkeät hyökkäyksensä rikkaita, kristittyjä rikkaita vastaan, osottavat parhaiten, ettei ainoastaan kommunismin harjottaminen, vaan sen henkikin, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tunne, oli nopeasti katoamassa.

Vielä kerran näyttäytyi tässä todeksi se seikka, että aineelliset olosuhteet ovat vahvemmat kuin aatteet, ja että edelliset hallitsevat näitä viimeksimainittuja. Kirkon oli ehdottomasti pakko sovittaa oppinsa niiden muuttuneiden olosuhteiden mukaiseksi, joihin se yhä levitessään oli joutunut. Kun ei voitu päästä eroon kommunistisesta perimäopista, koetettiin sen sijaan selittää sitä uudella tavalla ja käyttämällä runsaasti viisasteluja — joka olikin sen ajan filosofien maun mukaista — sovittaa se todellisuuden kanssa.

Kristinoppi luopuu nyt aikeestaan ratkaista köyhyyden problemi ja hävittää eroitus köyhän ja rikkaan väliltä. Ensimäiset kristityt väittivät, ettei yksikään rikas saattanut tulla taivaanvaltakuntaan s.o. päästä heidän yhteyteensä muulla ehdolla kuin että hän antoi köyhille kaikki mitä hänellä oli. Taivaanvaltakunta on ainoastaan köyhiä varten, ajateltiin silloin. Nyt selitettiin nämä puhtaasti aineelliset suhteet henkisiksi.

"Kirkko oli", niin selittää esim. Ratzinger "Kristillisen köyhäinhoidon historiassaan" tuota uutta teoriaa, "määrätty ainoastaan köyhiä varten, rikkaat olivat suljetut siitä pois. Mutta näiden omaisuudesta luopumisen ei tarvitse olla täydellinen kieltäytyminen siitä, siinä oli kylliksi, jos rikas luopuu kaikesta sen kohtuuttomasta nauttimisesta, kaikesta halustaan siihen, lyhyesti sanoen ahneudesta … Hänen täytyi erottaa sydämensä kaikesta maallisesta rikkaudesta". Saman mukavan selityksen hyväksyvät vielä tänä päivänä kaikki kristilliset kirkot, vieläpä nekin, jotka jyrkimmin pitävät kiinni kirjaimesta.

Näin kristinusko osasi päästä kommunistisesta alkuperästään. Mutta tässä laimennetussakin muodossa se vaikutti vielä kautta vuosisatojen, voimakkaasti ehkäisten alemman kansan kurjuutta, hätää lieventäen, vaikk'ei se tosin voinutkaan sitä poistaa. Ja siinäpä ehkä onkin sen edistyvän leviämisen tärkein vaikutin.

Kuta mahtavammaksi kristinusko tuli, sitä voimattomammaksi osottautui se aikansa yhteiskunnalliseen kysymykseen nähden. Ei siinä kyllin, että kristinoppi osottautui kykenemättömäksi poistamaan niitä luokkaerotuksia, joita se tapasi, — samassa määrin kuin sen valta ja rikkaus lisääntyivät, loi se itse uuden luokkavastakohdan. Kirkossa muodostui vallitseva luokka, "klerus", papisto, jonka vallan alle rahvas, "laici",[10] maallikkosääty, kuului.

Alkuansa vallitsi kristityissä seurakunnissa täydellinen itsehallinto. Seurakunnan jäsenet valitsivat luottamusmiehet, piispat ja presbyterit, omasta piiristään, ja näiden tuli tehdä tili toimestaan seurakunnalle. Viroista ei ollut mitään etuisuuksia.

Mutta kun eri seurakunnat tulivat yhä suuremmiksi ja rikkaammiksi kasvoi johtajien työ niin paljon, ettei näitä virkoja enää voitu hoitaa yhteiskunnallisen ammatin ohella. Työtä täytyi sentähden jakaa, kristittyjen seurakuntien virat rupesivat vaatimaan miehensä yksinomaan itseänsä varten. Kirkon omaisuutta ei nyt enää voitu käyttää yksinomaan köyhien auttamiseksi; sillä siitä täytyi myöskin maksaa hallintokustannukset, kustannukset seurakunnan kokoushuoneustoista sekä seurakunnan virkamiesten ylläpidosta.

Suurin osa seurakuntien väestöstä oli kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, ryysyläisköyhälistöä, ja sellaiset eivät milloinkaan ole kyenneet säilyttämään sitä valtaa, jonka kansanvaltainen hallitusmuoto on antanut heidän käsiinsä. Tätä voivat he tehdä yhtä vähän kirkonpiirissä kuin ennen tasavallassa. Kirkonpiirissä myivät ja menettivät he sen piispalleen, samoin kuin he ennen tasavallassa olivat sen menettäneet sesarilleen.

Piispan tuli hoitaa seurakuntansa omaisuutta ja määrätä, kuinka kirkon tuloja oli käytettävä. Hänellä oli täten ryysyläisköyhälistöä vastaan tavaton valta, ja se kasvoi sitä mukaa, mitä suurempia rikkauksia kirkko kokosi. Piispat tulivat valitsijoistaan yhä riippumattomammiksi, nämä yhä riippuvaisemmiksi heistä.

Käsi kädessä tämän kehityksen kanssa kulki yksityisten seurakuntien, jotka alkuansa olivat olleet aivan itsenäisiä, lähempi yhdistäminen yhdeksi suureksi yhteydeksi, yhteiskirkoksi. Sama katsantotapa, samat tarkotusperät, samat vainot saattoivat yksityiset seurakunnat jo aikaisin tekemisiin toistensa kanssa kirjeiden ja lähettiläiden kautta. Toisen vuosisadan loppupuolella oli monessa Kreikan ja Aasian paikassa tultu niin pitkälle, että muutamien maakuntien seurakunnat muodostivat lujia, yhteistä järjestystä noudattavia yhteisöjä, joiden korkeimpina määrääjinä olivat luottamusmiesten kongressit, piispojen kokoukset. Tämä luonnollisesti auttoi piispojen kohoamista seurakunnan jäseniä mahtavammiksi.

Vihdoin yhdistettiin valtakunnan kaikki kristityt seurakunnat yhdeksi ainoaksi yhteisöksi, ja neljännellä vuosisadalla pidetään jo ensimäiset koko valtakuntaa käsittävät kirkolliskokoukset (ensimäinen Nikeassa v. 325).

Näissä kokouksissa olivat taas ne piispat vallalla, jotka edustivat mahtavimpia ja rikkaimpia seurakuntia. Ja niin tuli vihdoin Rooman piispa länsimaisen kristikunnan pääksi.

Koko tämä kehitys ei tietystikään voinut tapahtua ilman ankaroita taisteluja. Siinä taisteltiin valtiovaltaa vastaan, joka ei tahtonut sallia uuden valtion syntymistä valtioon, siinä oli taisteluja erityisten järjestöjen välillä ja niiden keskuudessa, siinä taisteltiin vihdoin pappien ja kansan välistä taistelua, ja tavallisesti kansa veti lyhemmän korren. Jo kolmannella vuosisadalla oli kansalla kaikkialla jäljellä ainoastaan oikeus asettaa kirkon palvelijat virkoihinsa. Nämä olivat nyt järjestyneet suljetuksi yhdyskunnaksi, joka itse täydensi itsensä ja mielin määrin käytti kirkon varoja.

Tästä hetkestä alkaen oli kirkko se laitos Rooman valtakunnassa, joka eteenpäin pyrkivälle nerolle tarjosi parhaat kohoamisen mahdollisuudet. Valtiollista tietä ei enää voinut kohota arvoon, sitten kun valtiollinen elämä oli sammunut. Sotapalvelus oli melkein kokonaan jätetty palkattujen muukalaisten toimeksi. Taide ja tiede pysyivät töin tuskin hengissä. Ainoastaan kirkossa oli vielä tavattavana liikettä ja elämää, ja siinä helpoimmin saattoi kohota yhteiskunnalliseen valtaan. Miltei kaikki se työvoima ja nero, joka pakanamaailmassa vielä oli, kääntyi kristinuskoon ja rupesi kirkon palvelukseen. Kirkko oli taistellessaan valtiovaltaa vastaan osottautunut voittamattomaksi, nyt oli sen vuoro käyttää tätä tarkotuksiinsa.

Jo neljännen vuosisadan alussa eräs kavala kruununtavottelija, Konstantinus, huomasi, että se pääsisi voitolle, joka osaisi taivuttaa kristittyjen jumalan suosiolliseksi itselleen, s.o. se, joka joutuisi hyviin väleihin kristittyjen pappien kanssa. Hänen kauttansa kristinoppi tuli vallitsevaksi ja pian ainoaksi uskonnoksi Rooman valtakunnassa.

Nyt kirkon omaisuus lisääntyi vasta oikein nopeasti. Keisarit ja yksityiset koettivat kilvan lahjoilla ostaa tuon uuden vallan suosiota. Toiselta puolen näkivät keisarit itsellään olevan yhä enemmän syytä jättää kirkollisen virkavallan huolehdittavaksi useita valtion ja kunnan toimia, joita rappeutunut valtiovalta ei enää voinut kunnollisesti hoitaa, ja tähänkin tarvitsi kirkko taas uusia tuloja.

Seurakunnan jäsenien kirkolle antamat lahjat olivat ennen olleet aivan vapaa-ehtoisia. Sen jälkeen kun kirkko oli saanut valtiovallan suojaksensa, nousi kysymys säännöllisistä veronmaksuista. Kymmenykset pantiin käytäntöön. Aluksi niitä koottiin vain siveellisin keinoin, mutta lopuksi pakkokeinojenkin avulla.

Kirkko tuli nyt suunnattoman rikkaaksi, ja sen papisto täydellisesti riippumattomaksi maallikoista. Ei ihme silloin, että kirkko herkesi käyttämästä varallisuuttaan köyhien hyväksi! Papisto käytti sitä omaksi hyväkseen, ahneus ja ylellisyys pääsivät valtaan kirkossa, erittäinkin rikkaissa seurakunnissa, niinkuin Roomassa, Konstantinopolissa, Aleksandriassa y.m. Näin muuttui kirkko kommunistisesta laitoksesta tavattoman suureksi nylkemiskoneistoksi, jommoista ei maailma ennen ollut nähnyt. Jo viidennellä vuosisadalla huomaamme, että roomalaisessa kirkossa tulot jaettiin neljään osaan. Yksi osa tuli piispalle, yksi hänen papistolleen, yksi jumalanpalvelusta varten (kirkkojen rakentamiseksi ja ylläpidoksi y.m.), ja ainoastaan yksi osa annettiin köyhille. Nämä kaikki yhteensä eivät saaneet muuta kuin mitä piispa yksinään!

Ja kuitenkin on luultavaa, että tämän nelijaon tarkotuksena oli suojella köyhiä, niin että hekin jotain saisivat, ettei kaikki menisi herrojen sielunpaimenien maallisen hyvän ylläpitoon.

Kristinopin kommunistista sisällystä ei toki sittenkään voitu kokonaan hävittää, niin kauan kuin ne olosuhteet, joista se oli lähtenyt, edelleenkin olivat olemassa. Niin kauan kuin Rooman valtakunta oli olemassa, vieläpä kansainvaelluksenkin aikana, pidettiin kirkon omaisuutta ikäänkuin köyhien perintö-osana, eikä kukaan kirkon opettaja, ei myöskään mikään kirkolliskokous tahtonutkaan sitä kieltää. Perinnön hoitokustannukset olivat kyllä tulleet hiukan korkeiksi ja nielivät joskus koko tulonkin, mutta sellaistahan huomataan hyväntekeväisyysyrityksissä yleensä. Sen vuoksi ei toki kukaan olisi uskaltanut väittää, että hoitajat olisivat olleet omaisuuden omistajia.

Tämä viimeinen askel, jonka piti sotkea täydelleen tuntemattomaksi kirkon kommunistinen alkuperä, voitiin ottaa vasta sitten kun hyökkäävät germanit olivat asettaneet roomalaisen maailman ja samalla myöskin kirkon aivan uudelle yhteiskunnalliselle pohjalle.

IV. Kirkon omaisuus keski-ajalla.

Kristinusko ei kyennyt eikä voinut kyetä perustamaan uutta tuotantotapaa, toimittamaan yhteiskunnallista vallankumousta. Sentähden ei se myöskään kyennyt pelastamaan Rooman valtakuntaa perikadosta. Kun tämä kaikesta yhteiskunnallisesta rappiosta huolimatta voi pysyä pystyssä useita vuosisatoja, ei tästä tule kiittää kristinuskoa, vaan pakanallisia muukalaisia, germaneja. Nämä tulivat, niinkuin olemme nähneet, palkkasotureina ja koloneina vaipuvan yhteiskunnan tueksi.

Ajan pitkään eivät ahdistavat germanit kuitenkaan tyytyneet näihin osiin. He olivat oppineet tuntemaan Rooman heikkouden ja samalla ne nautinnot, jotka ainoastaan Rooman valtakunnassa olivat mahdollisia. Vihdoin germanilaisjoukot yllättivät valtakunnan ja ottivat sen haltuunsa. Uudet joukot tunkivat edelläolevat yhä kauemmaksi eteenpäin, kunnes vähitellen kaikki asettuivat alalleen, eri kansat ottivat kiinteät asuinpaikat ja uusia valtioita muodostui, uusi yhteiskunnallinen järjestys kehittyi.

Germanit olivat kansainvaelluksen aikana vielä alkuperäisen maanviljelyskommunismin kannalla. Eri heimot, maakunnat ja kunnat muodostivat yhteiskuntia, jotka yhteisesti omistivat maata, yhteismaan, "markin". Koti ja kontu oli kumminkin jo eri perheiden yksityisomaisuutta, ja peltomaa jaettiin heille kunkin erikoisesti käytettäväksi, mutta omistusoikeus siihen jäi vielä koko yhteisölle, ja niityt, metsät ja vedet sekä omistettiin että käytettiin yhteisesti.

Köyhyys, omaisuudettomuus joukkoilmauksena, lakkasi kansainvaelluksen aikana. Totta kyllä tapaamme useinkin keskiajalla joukkokurjuutta, mutta silloin olivat siihen syynä katovuodet, sodat tai kulkutaudit, eikä omaisuudettomuus. Ja se oli aina hetkellistä kurjuutta, eikä suinkaan elinaikaista. Missä oli tarvitsevaisia, siellä eivät nämä olleet turvattomia, se yhteisö, johon he kuuluivat, tarjosi heille suojaa ja apua.

Kirkon hyväntekeväisyys lakkasi olemasta tarpeellisena tekijänä yhteiskunnan säilymiselle. Itse kirkollinen järjestö pysyi pystyssä ajan myrskyissä, mutta ainoastaan sentähden, että se mukautui uusien olosuhteiden mukaan ja täydellisesti muutti luonteensa. Kirkko muuttui näet hyväntekeväisyyslaitoksesta valtiolliseksi laitokseksi. Valtiolliset tehtävät, jotka sillä oli täytettävänä, sekä sen rikkaus olivat päälähteinä sen valtaan keskiajalla. Rikkautensa osasi kirkko kansainvaelluksen aikana pelastaa vanhasta uuteen yhteiskuntaan. Miten paljon se sitä lieneekin kadottanut, osasi se uudestaan hankkia yhtä paljon ja vielä enemmänkin. Kirkko tuli kaikissa kristityissä germanilaisissa maissa suurimmaksi maanomistajaksi, kolmas osa maasta oli säännöllisesti sen hallussa, monin paikoin vielä enemmänkin.

Nämä kirkon rikkaudet lakkasivat nyt täydellisesti olemasta köyhien omaisuutta. Kaarlo Suuri (joka kruunattiin v. 800) tahtoi kyllä saada voimaan frankkien valtakunnassa muitten roomalaisten määräysten joukossa myöskin sitä, että kirkon tulot jaettaisiin neljään osaan. Mutta tämä hänen "uudistuksensa", niinkuin useimmat muutkin, jäivät paperille — tai pergamentille. Muutamia vuosia Kaarlen kuoleman jälkeen ilmestyivät n.k. "Isidoriset dekretalit", kokoelma julkeasti sepitettyjä ja väärennettyjä asiakirjoja, jotka näyttivät muka oikeiksi paavin vaatimukset ja tulivat lainopilliseksi pohjaksi sen valtiotaidolle. Kirkon omaisuudesta puhuttaessa koetetaan näissä dekretaleissa selittää, että köyhillä, joiden omaisuutta kirkon omaisuus on, hyvin yksinkertaisesti tarkotetaan niitä hengellisiä, jotka ovat tehneet lupauksen olla köyhiä. Tämä teoria pantiin yleisesti käytäntöön, kirkon omaisuus katsottiin papistolle kuuluvaksi, ja 12:nnella vuosisadalla vedettiin asiasta se lopullinen johtopäätös, että koko kirkon omaisuus kuului paaville, jolla oli valta mielinmäärin sitä käyttää.

Näillä muutoksilla kirkon omaisuuden luonteeseen oli tärkeä seuraus. Ne edistivät selibatin aikaansaamista, pappien naimattomuutta. Erityisistä syistä ovat eri suunnat kirkossa kaikkina aikoina toivoneet, että sen palvelijat olisivat naimattomia, mutta nämä tarkotukset eivät onnistuneet saamaan yleistä tunnustusta. Ne menestyivät vasta sitten kun niihin liittyi aineellinen etu, huolenpito kirkon omaisuudesta. Niinkauan kuin tämä oli seurakuntien omaisuutta, jota piispat saivat ainoastaan hoitaa, ei pappien perheellisyys ollut sille vaarallinen. Toisiksi muuttuivat olosuhteet, kun kirkon omaisuutta ruvettiin katsoman papeille kuuluvaksi. Nyt koki jokainen hengellinen, jolla oli lapsia, taata näille mahdollisimman paljon kirkon omaisuutta. Kuulkaammepa esim. kuinka liikuttavasti paavi Benediktus VIII valittaa Tessinin kirkolliskokouksessa (1014-24) asiasta: "Suuria aloja maata, suuria tiloja, kaikkia, mihin vaan kätensä saavat, koettavat hävyttömät isät (naineet hengelliset) saada hävyttömille pojilleen kirkolta, sillä mitään muuta ei heillä ole". Järjestelmää, joka teki mahdolliseksi tuhlata kirkon omaisuutta papiston lapsille, voitiin vasta silloin tehokkaasti vastustaa, kun paavin yksinvalta kirkossa oli ehtinyt saada lujan perustuksen. Paavinvallan ensimäisiä tehtäviä olikin taistelu pappien naimisoikeutta vastaan. Leo IX (1048-54) pani sen alulle, ja tarmokas Grecorius VII (1073-85) saattoi ratkaisevasti voimaan naimiskiellon, vaikka Alppien pohjoispuolella kesti vielä kauan, ennenkuin se tuli yleisesti tunnustetuksi. Niin myöhään kuin 1220 tapaamme vielä naineita hengellisiä Lüttichin kaupungissa (nykyisessä Belgiassa), vieläpä v. 1230 Zürichissä. Ruotsissa saatiin pappien selibati aikaan vasta Skeningen kirkolliskokouksessa v. 1248.

Uskonpuhdistuksen aikana maallistutettiin kirkon omaisuus, se joutui hengellisistä käsistä maallisiin. Ruhtinaat kaappasivat omaisuuden itselleen, ja papisto muutettiin valtion virkailijoiksi, jotka elivät palkastaan. Tällöin katosi tietysti kaikki harrastus pitää pappien selibatia voimassa. Vaikka protestanttisella papilla olisi kuinka monta lasta tahansa, ei hän kuitenkaan voi saada käsiinsä kirkon omaisuutta sitä heille antaakseen.

Mutta palatkaamme takaisin keskiaikaan. Joskin kirkon rikkaudet olivat lakanneet olemasta köyhien omaisuutta, niin tällä ei ole sanottu, ettei kirkollisten laitosten puolelta olisi keskiajalla mitään tehty köyhien hyväksi, mikäli köyhiä siihen aikaan yleensä oli olemassa. Joskaan — ehkä muutamia kaupunkeja lukuunottamatta — ei ollut mitään meidän kaltaista köyhälistöä keski-ajan ensimäisinä vuosisatoina, oli kumminkin ajoittain paljonkin tarvitsevaisia. Katovuosina oli nälkäisiä ruokittavina, kulkutautien raivotessa sairaita hoidettavina, leskiä ja isättömiä turvattomina ja sota-aikoina pakolaisia, jotka olivat karkotetut maaltaan.

Tällaisten tarvitsevaisten tukeminen katsottiin keski-ajalla olevan jokaisen toimeentulevan miehen velvollisuus, ennen kaikkea jokaisen maanomistajan, ja suurimman maanomistajan, kirkonkin, velvollisuus. Ja tämän velvollisuuden kirkko täyttikin, ei sentähden, että se olisi jokin erikoinen hyväntekeväisyyslaitos, vaan senvuoksi että se kuului omaisuuden omistajiin. Perustuksena tälle velvollisuudelle ei ollut mikään erityisesti kristillinen katsantotapa, vaan yleinen, jos niin tahtoo, pakanallinen periaate, joka on yhteinen kaikille kansoille, niiden ollessa alemmalla sivistysasteella, vieraanvaraisuus.

Ilo siitä, että saa jakaa osaansa, on jotain sellaista, jonka huomaa kaikissa kansoissa, joilla alkuperäinen kommunismi tai ainakin sen jäännökset ovat vallitsevia. Vieras on tällöin niin harvinainen ilmiö, että on ihan mahdotonta käyttäytyä välinpitämättömästi häntä kohtaan. Aina sukuperänsä ja esiintymisensä mukaan häntä joko vastustetaan vihamiehenä tai kunnioitetaan kuin mitäkin lempivierasta, häntä pidetään perheen jäsenenä. Joko halaistaan hänen kallonsa tai annetaan hänen käytettäväksensä koti ja kontu, keittiö ja kellari, joskus aviovuodekin.

Taipumus jakaa siitä, mitä oma talous tuottaa yli perheen tarpeiden, säilyy niin kauan kuin n.k. luonnontalous on voimassa, s.o. niin kauan kuin ei valmisteta mitään markkinoille eikä ostajille, vaan omaksi käytettäväksi. Tämä tuotantotapa vallitsi keski-ajalla, erittäinkin maanviljelyksessä, ja tämä tuotantotapa oli silloin aivan ratkaiseva yhteiskunnalliselle elämälle.

Mitä enempi tuotanto kehittyi, sitä suuremmaksi tuli samalla se yli-jäämä, minkä jokainen talo jätti. Äärettömiä tällaisia ylijäämiä kertyi varsinkin isoille tilanomistajille, kuninkaille, korkeammalle aatelille, piispoille ja luostareille. Nämä eivät voineet myydä sitä, mikä heille oli liikaa, he saattoivat päästä siitä ainoastaan käyttämällä sitä — ruokintaan. He pitivät sillä lukuisasti sotaväkeä, käsityöläisiä ja taideniekkoja sekä harjottivat tavatonta vierasvaraisuutta. Olisi ollut siihen aikaan peräti sopimatonta, jos varakas henkilö olisi kieltänyt rauhalliselta matkustajalta ruokaa, juomaa ja huonetta, niin pian kuin tämä näitä pyysi.

Joskin piispat ja luostarit antoivat ruokaa nälkäisille, vaatettivat alastomia ja suojasivat kodittomia, eivät he kuitenkaan tehneet mitään muuta kuin mitä kaikki muutkin omaisuuden omistajat keski-ajalla tekivät. Ero oli korkeintaan siinä, että he rikkaimpina saattoivat tehdä tässä suhteessa enempi kuin nämä toiset.

Vierasvaraisuuden totutut tavat häviävät nopeasti samalla kun tavarantuotanto alkaa, s.o. kun tuotteita aletaan myydä. Yksityiset taloudet ovat nyt tilaisuudessa vaihtamaan ylijäämänsä rahaan, tähän mahtavaan vallan hankkijaan, jota ei milloinkaan voi olla liiaksi, joka ei pilaannu ja jota saattaa koota kasaan. Sen sijaan, että iloittiin annettaessa siitä, mikä oli ylitse, saatiin nyt aarteita kokoomalla, ahneudella, kuolettaa anteliaisuus.

Mitä enemmän tuo n.k. rahatalous tunkee tieltään luonnontalouden, sitä enemmän varakkaat luokat rajottavat vierasvaraisuuttaan ja anteliaisuuttaan. Italiasta ja Etelä-Ranskasta rahatalous leviää aina 13:nnesta vuosisadasta alkaen nopeasti yli Euroopan. Mutta samassa määrässä kuin anteliaisuus hävisi, kasvoi köyhien luku. Tavarantuotanto loi köyhälistön, joka nopeasti kasvoi ja monin paikoin saavutti suuren lukuisuuden.

Sen paras tuki ja apu oli luostarien anteliaisuudessa.

Suuret yhdyskunnat näyttivät aina olevan enemmän hitaita kehityksessään ja niiden on vaikeampi kuin yksityisen yksilön mukautua muuttuneiden olosuhteiden mukaan. Varmasti oli näin luostarien laita. Ne kauimmin sallivat alustalaisensa maksaa luonnossa, kun taasen ylt'ympäri luonnossasuoritus muutettiin veroksi, joka tuli suorittaa rahassa. Ne sentähden vähemmän kuin toiset tilanomistajat ryöstivät talonpojilta heidän maatilkkunsa tai korottivat heidän ulostekojaan, ja ne säilyttivät kauemmin kuin muut entisen vierasvaraisuuden ja anteliaisuuden.

Mutta eivät luostaritkaan saattaneet täydellisesti sulkeutua uuden ajan vaikutuksilta. Myöskin niiden asukkaat saivat kullanhimon, heidän almunsa tarvitsevaisille supistuivat yhä enemmän "kerjäläissopaksi". Ja milloin he pitivätkin kätensä enemmän auki, näyttäytyi tämä aivan riittämättömäksi vastaamaan niitä kasvavia vaatimuksia, joita joukkoköyhyys asetti.

Taaskin syntyi yhteiskunnassa köyhyyden problemi, ja taasen syntyi kommunistisia aatteita ja pyrintöjä.

Nämä muodostuivat kahtalaisiksi. Alemmissa kansan kerroksissa syntyi jo aikaiseen epäselvä tunnekommunismi, sivistyneissä ja rohkeissa ihmisystävien piireissä kehittyi myöhemmin selvästi ajateltu filosofinen kommunismi, utopismi.

Aivan kirjallisesti asiaa tarkastaen, voi sanoa, että jälkimäinen suunta ilmenee platonilaisen ja edellinen alkukristillisen kommunismin jatkona.

Mutta molemmat suunnat eroavat oleellisissa kohdissa näistä edeltäjistään. Sillä syntyy uusi yhteiskunnallinen valta, joka omistaa kommunistisen aatteen, valta, josta Platon ja ensimmäiset kristityt eivät mitään tietäneet: palkkatyöläisten luokka uuden tuotantotavan perustuksena.

II osa.

Palkkatyöväki keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.

I LUKU.

Vapaan käsityöläissäädyn synty kaupungeissa.

1. Maaorjuus.

Kun germanit tunkeutuivat Rooman valtakuntaan, oli heidän maanviljelyksensä vielä kehittymätöntä. Karjanhoito ja metsästys olivat heidän varsinaisia tulolähteitään, talonpojat olivat vielä puoleksi paimentolaisia. Nyt ottivat he haltuunsa osan roomalaisten maakuntien latifundioita ja taasen muodostui vapaa talonpoikaissääty. Nämä talonpojat oppivat tuntemaan roomalaisten korkeamman tuotantotavan. Karjanhoito ja etenkin metsästys jäivät syrjään maanviljelyksen rinnalla. Germanit asettuivat vakinaisille asuinsijoille.

Näytti siltä kuin uudistuisi sama kehityskulku, joka jo oli tapahtunut vanhassa Roomassa. Talonpoikaismaanviljelys sopi huonosti yhteen sen sotapalveluksen kanssa, joka oli jokaisen vapaan miehen velvollisuutena. Ikuiset sodat saattoivat häviölle talonpojat.

Mutta tällä kertaa ei tapahtunut niinkuin vanhassa Roomassa, että talonpoikaistalouden sijaan olisi tullut orjatalous. Tuskin olivat germanilaiset heimot tulleet kristityiksi, s.o. jossain määrin perehtyneet roomalaiseen tuotantotapaan, hankkineet itselleen kiinteät asuinpaikat, ennenkuin heitä joka puolelta ahdistivat epävakaiset ja helposti liikkeelle joutuvat kansanheimot, ratsu- ja merirosvokansat, avarit ja magyarit (unkarilaiset) idässä, normannit pohjosessa, sarasenit etelässä ja idässä. Länsimaista kristikuntaa vaivasi 8:nnesta vuosisadasta aina 11:nteen näiden kutsumattomien vieraiden lakkaamattomat ryöstöretket, ja enemmän kuin kerran uhkasivat ne käydä sen olemassaololle tuhoaviksi. Kaukana siitä, että kristikunta olisi saanut itselleen orjia, oli se itse runsaana tulolähteenä orjienpyydystäjille ja orjakauppiaille. Kristittyjä orjia oli joukottain "pakanoilla", jota vastoin pakanaorjat tulivat kristikunnassa yhä harvinaisemmiksi ja kalliimmiksi, vaikkeivät sentään aivan kokonaan hävinneetkään markkinoilta; niinpä maksettiin v. 1384 Genuassa muutamasta tatarilaisesta orjattaresta, jossa "ei ollut mitään salaisia tauteja", 1049 liiraa, ja viisi vuotta myöhemmin myytiin toinen 1312 liirasta.

Oli siis mahdotonta länsimaissa perustaa tuotantoa, joka olisi ollut riippuvainen orjuudesta. Orjatyö lakkasikin kristityissä länsimaissa melkein kokonaan tällä aikakaudella.

Että orjuuden lakkaaminen ei riippunut kristinuskon aiheuttamista omantunnon vaivoista, vaan hädästä, orjien puutteesta, sen näkee parhaiten siitä, että niin pian kuin kristikunta oli saanut tarpeeksi voimia hyökätäkseen "uskottomien" päälle, juuri kristinuskon puolustajat ovat ensimäisinä niiden joukossa, jotka ryöstävät ja kauppaavat orjia. Ristiretkeilijät, samoinkuin myöhemmin espanjalaiset ja portugalilaiset Afrikassa, harjottavat molempaa tointa erittäin laajasti. Paavi Nikolaus V:nnen bulla 8:nnelta päivältä tammikuuta 1454 selittää nimenomaan luvalliseksi sen, että saa "panna kaikki sarasenit, pakanat ja muut Kristuksen viholliset ikuiseen orjuuteen", ja Clemens V (1523-34) laajensi tämän "oikeuden" niin, että se koski kaikkia kerettiläisiä. Mutta tuotantotapa oli silloin kehittynyt suuntaan, joka teki orjatyön aivan turhaksi Europassa. Orja oli ja jäi edelleenkin ylellisyystavaraksi, — kunnes europalaiset vallat rupesivat vallottelemaan ja perustamaan merentakaisia siirtomaita, sillä siellä ei ollut edellytyksiä europalaiselle tuotantotavalle, siellä saattoi orjatyötä hyödyllisesti käyttää. Tästä ajasta alkavat taasen orjametsästykset, orjakauppa ja orjien rääkkäykset näytellä tärkeätä osaa europalaisen kristikunnan taloudellisessa elämässä, eikä roomalainen eikä kumpikaan suurista protestanttisista kirkoista ottaneet siitä pahastuakseen.

Mutta nyt puheena olevana aikana oli toisin laita. Kristityissä germanilaisissa valtioissa keski-ajan alkupuolella oli orjatyöllä saavutettu suurtuotanto yhtä mahdoton kuin olemme sen nähneet mahdottomaksi Rooman keisari-aikana. Silloin oli viljelty maata kolonatijärjestelmän mukaan, ja nyt kävi melkein samalla tavalla, joskus suoraan roomalaisen esikuvan mukaan.

Häviöön joutuneiden talonpoikien karkottaminen heidän tiloiltaan olisi silloin ollut peräti mieletöntä. Maasta ei ollut puutetta, vaan väestä. Rikkailla ja ylhäisillä kristityissä germanilaisvaltioissa, piispoilla ja apoteilla, kuninkailla ja herttuoilla seurueineen ja suosikkineen ei ollut mitään halua korvata talonpoikaismaanviljelystä orjien toimittamalla. He yrittivät pikemmin riistää talonpoikia siten, että tekivät nämä riippuvaisiksi itsestään, asettaen heille veroja ja päivätöitä. Sen sijaan täytyi heidän vapauttaa talonpojat niistä velvollisuuksista, jotka tekivät säännöllisen talonpoikaistalouden kokonaan mahdottomaksi, siis erittäinkin sotapalveluksesta.

Toinen talonpoika toisensa jälkeen rupesi jonkun mahtavan miehen suojeluksen alaiseksi ja sitoutui antamaan vuosittain tälle määrätyn osan taloutensa tuotteita ja suorittamaan vissin määrän päivätöitä. Senvuoksi hänet vapautettiin sotapalveluksesta, joka jäi hänen suojelusherransa seurueen ja sotamiesten nuoleksi.

Myöskin toisella tavalla saatiin vuokratalonpoikia. Roomalaisten ajoilta oli monin paikoin säilynyt mahtavia maatiloja, latifundioita, varsinkin kirkolla, joka on aina ymmärtänyt pitää huolta eduistaan. Uusia suuria tiloja muodostui kuninkaitten lahjotuksien kautta. Alituisten sotien seurauksena oli, että paljon maata oli ilman omistajaa, ja samaa vaikutti maanviljelyksen edistyminenkin, tarvitseehan määrätty väestö paljon vähemmän maata hankkiakseen elatuksensa, jos se elää maanviljelyksellä, kuin jos se eläisi karjanhoidolla, puhumattakaan metsästyksestä. Valtavat metsät, jotka ennen olivat olleet tärkeitä kansan elatukselle, olivat määrättyjen kyläkuntien yhteistä omaisuutta. Ne eivät nyt enään olleet kyläkunnille niin arvokkaita ja joutuivat muun asumattoman maan yhteydessä kuninkaiden valtaan, jotka niistä lahjottelivat tai antoivat läänityksiksi osia suosikeille ja ylhäisille, erittäinkin piispoille ja luostareille. Saadakseen hyötyä tiluksistaan koki sitten uusi maanomistaja houkutella talonpoikia uutisviljelijöiksi, ja näille hän vuokrasi tiloja määrättyjä velvollisuuksia vastaan.

Mutta jos kukin tilanomistaja näin koetti houkutella puoleensa niin monta uutta talonpoikaa kuin mahdollista, niin piti hän vielä suurempaa huolta siitä, ettei hänen omia talonpoikiaan vieteltäisi häneltä. Hän koetti kahlehtia heitä turpeeseen kaikin keinoin, jotka olivat hänelle tarjolla, siveellisillä ja siveettömillä, oikeudellisilla ja oikeudenvastaisilla. Nuo tähän asti vapaat talonpojat eivät tulleet ainoastaan veroamaksaviksi, heistä tuli maaorjia.

Mutta kuinka alas talonpoikia saattoikin painaa, olivat he kuitenkin aina orjia korkeammalla. Orja, ollen vieras maassa, vieras toveriensa parissa, on oikeudeton, hän on pelkkä kappale. Hänellä ei ole pienintäkään perustaa, jolla voisi alkaa kestävän taistelun luokkansa vapauttamiseksi. Totta kyllä, orjat ovat aikaansaaneet levottomuuksia, mutta sellaiset pian ohimenevät mullistukset saattoivat hyvin onnistuessaan hankkia vapauden ainoastaan niille, jotka niihin ottivat osaa, orjalaitokseen kokonaisuudessaan ei niillä ollut mitään vaikutusta. Ne olivat pakoyrityksiä orjuudesta, eikä suinkaan sen hävittämiskokeita. Orjuuden poistaminen ei ole missään ollut minkään pysyväisen orjien luokkataistelun tulos.

Kokonaan toinen oli keskiajan maaorjien asema. He eivät olleet oikeudettomia, heidän tehtävänsä olivat tarkasti määriteltyjä, eikä mitään lisäyksiä voitu niihin mielivaltaisesti tehdä, vaan täytyy heitä sellaisten saamiseksi joko pakottaa tai pettää. Eikä maaorja ollut yksin herraansa vastassa, jokainen talonpoika, oli sitten maaorja tai vapaa, kuului kyläkuntaansa, joka oli solidarinen hänen kanssaan, samoin kuin hänkin sen kanssa. Tällaisessa järjestössä oli hänellä aina vahva tuki. Tällä perustalla saattoi talonpoika hyvinkin vastustaa herraansa, ja niin tapahtuikin usein. Koko keskiaika on täynnä luokkataisteluja tilusherrojen ja heidän talonpoikiensa välillä, taisteluja, jotka useinkin suotuisien olosuhteiden valimessa vihdoin johtivat siihen, että talonpojat pääsivät ei ainoastaan maaorjuudesta, vaan myöskin verovelvollisuuksistaan, siis koko tilanomistajajärjestelmän syrjäyttämiseen.

Ja vieläkin paremmin kuin talonpojille onnistui tämä vapautus käsityöläisille.

II. Käsityön ensimäiset alut.

Kuinka harjotettiin alkuaan teollisuutta keski-ajalla? Kukin talous tuotti itse sen, mitä tarvitsi. Jokainen talonpoikaistalous tuotti, paitsi raakoja maanviljelyksen tuotteita, myöskin kaikellaista niistä valmistettua: jauhoja ja leipää, taloustavaroita ja työaseita j.n.e. Talonpoika oli oma rakennusmestarinsa ja salvumiehensä, oma puuseppänsä ja seppänsä. Ja sittenkään tätä talonpoikaistaloutta ei sovi kuvitella pienviljelijän, perhetaloudeksi, vaan suureksi sukutaloudeksi, joka usein käsitti useita miespolvia, isän poikineen, näiden vaimot ja lapset, joskus lastenlapsetkin.

Tilusherrojen tarpeet olivat yleensä paljon suuremmat kuin talonpoikien, mutta myöskin hänen täytyi antaa valmistaa kaikki mitä tarvitsi joko omassa talossaan, herraskartanossa, tai hänen piiriinsä kuuluvissa talonpoikaistaloissa. Mutta toiselta puolen oli hänellä käytettävänään enemmän työvoimaa kuin talonpojilla. Niillä elintarpeilla, jotka hän näiltä sai, saattoi hän ylläpitää lukuisan joukon enimmäkseen epävapaita palvelijoita, ja olihan hänellä sen ohessa käytettävänään talonpoikiensa työvoima vissinä määränä vuoden päiviä. Hän saattoi sentähden panna toimeen jonkinlaisen työjaon, antaa muutamien toimia yksinomaan rakennustyössä, toisien nahanvalmistuksessa, toisien taasen aseiden taonnassa j.n.e.

Näin kasvoi käsityön ensimäinen oras keskiajan herraskartanoissa.

Niissä kaupungeissa, jotka olivat säilyneet roomalaisten ajoilta, erittäinkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, oli vielä jätteitä vapaasta käsityöstä. Mutta verrattuna herraskartanoissa harjotettuun käsityöhön merkitsi se varsin vähän.

Kun työmies kerran oli saavuttanut erityisen taitavuuden jossakin käsityössä, oli aivan epäkäytännöllistä panna häntä muuhun toimeen. Ellei herraskartano tarvinnut koko hänen työvoimansa tuotantoa, alkoi hän valmistaa tuotteita toisille, lähiseudun talonpoikaistaloille ja herraskartanoille, jotka olivat liiaksi pieniä pitääkseen tai valmistaakseen sellaista mestaria. Luonnollisesti hän ei voinut tehdä näin ilman herransa lupaa, ja hänen täytyikin siitä korvaukseksi suorittaa tälle veroa.

Näin näemme kuinka työskenteleminen liiketuttaville alkaa kehittyä.

Lisäksi tuli pian myös toisenlainen työskenteleminen: markkinoita varten.

Monet herraskartanot vetivät erikoisesti puoleensa ympäristön väestöä. Niin oli etenkin kuninkaallisten kartanoiden ja piispanistuimien laita. Niihin kokoontui sotaväkeä, aseenkantajia, virkamiehiä ja toisinaan virtasi niihin suuria joukkoja muutakin väkeä juhlimaan ja huvittelemaan, käräjille ja kaikellaisiin muihin tilaisuuksiin. Niihin kertyi erittäinkin kaikki se rikkaus, mitä maa saattoi tuottaa. Niistä tuli luonnollisesti ensimäisiä kauppiaiden kokoontumispaikkoja. Saksassa nämä olivat alussa enimmäkseen ulkomaalaisia[11], italialaisia ja juutalaisia. Siellä saivat kauppiaat helpoimmin tavaroilleen menekin, ja myöskin käsityöläiset saattoivat siellä parhaiten vaihtaa tuotteitaan.

Ne kylät, jotka syntyivät sellaisten herraskartanoiden lähelle, tulivat markkinapaikoiksi. Ne kasvoivat sekä väestöön että rikkauksiin nähden ja tulivat täten etukädessä tilaisuuteen hankkimaan itselleen linnoituksia, ja ensiksi siihen pakotettuakin, ne kun eninten houkuttelivat ryöstöhalua puoleensa. Senkautta, että kylä linnotettiin, tuli siitä kaupunki.

Jos suuri väenpaljous ja rikkaus olivat johtaneet siihen, että kylä linnotettiin, niin olivat vuorostaan linnotus ja se turvallisuus, jonka sellainen antoi silloisina levottomina aikoina, vuorostaan syynä siihen, että kaupungin väestö ja rikkaus kasvoivat entistään suuremmiksi.

Tällä tavalla Saksa kahdeksannesta vuosisadasta alkaen vähitellen peittyi kaupunkien muodostamalla verkolla. Ja sama oli ennen tai myöhemmin kaikkien maiden laita länsieuropalaisessa kristikunnassa.

Ainoastaan harvat kaupungeista olivat alusta alkaen vapaita. Useimmat olivat kehittyneet kylistä, joiden asukkaat kuuluivat yhden tai useamman suurtilallisen alle. Mutta mitä suuremmiksi kaupunkien rikkaus ja väkiluku kasvoi, sitä vähemmän ne tarvitsivat suurtilallisen suojaa, sitä enempi tulivat hoviherralle maksettavat verot liikanaiseksi taakaksi, ja sitä suuremmaksi kävi kaupunkilaisväestön voima, jonka nojalla voivat siitä vapautua. Kaikkialla kääntyivät kaupunkien porvarit yhä jyrkemmin herrojaan vastaan, kunnes heidän vihdoin onnistuikin kaikkialla kokonaan vapautua.

On itsestään selvää, että tämä kehitys ei jäänyt vaikuttamatta käsityöläisiin. Hehän olivat kaupunkilaisväestön sangen oleellisena osana, ottivat innokkaasti osaa taisteluihin herroja vastaan ja saivatkin osuutensa kaupunkien edistyksestä.

Kaupunki ei ollut käsityöläisille pelkkä markkinapaikka, vaan oli myöskin heille suojana. Paitsi herrashovin käsityöläisiä, asettui kaupunkiin pian paljon muitakin. Sinne tuli maaorjia tai alustalaisia, jotka olivat paenneet herraskartanoista, ja vapaita, jotka jo olivat harjottaneet käsityötä tai nyt vasta rupesivat siihen. Silloin ei vielä ollut käsityöläisiä liiaksi, päinvastoin saattoi kaupunki olla iloinen nähdessään väkilukunsa kasvavan ja sen kautta hyvinvointinsa ja valtansa lisääntyvän. Kaupunki suojeli karanneita maaorjia; jos näiden onnistui pysytellä kaupungissa vuoden ajan, ilman että heitä vaadittiin takaisin, niin olivat he vapaita. Itse käsityöläisetkään eivät katsoneet vastatulleita ammattiveljiä kilpailijoikseen, vaan taistelutovereikseen, ja toivottivat ilolla nämä tervetulleiksi. Vapaittenkin käsityöläisten lukumäärä lisääntyi alinomaa. Vapaat ja epävapaat kaupunkilaiskäsityöläiset pitivät yhtä, ammatin arvo ja mahti lisääntyi, ja epävapaatkin tulivat yhä itsenäisemmiksi. Sen sijaan, että he olivat suorittaneet veronsa päivätöillä tai luonnossa, maksoivat he ne nyt rahassa. He saivat markkinavapauden, s.o. oikeuden vapaasti ja kenenkään estämättä ostaa ja myydä. Vihdoin tuli se periaate vallitsevaksi, että jokainen, joka asui kaupungissa, jo senkautta oli personallisesti vapaa mies.

Toinen käsityö toisensa jälkeen taukosi herrashoveissa ja harjotettiin niitä sen sijaan yksinomaan kaupungeissa. Hoviherrojen täytyi nyt ostaa tarpeensa tavaroina kaupungeista, sen sijaan että ennen olivat teettäneet ne kotona.

Ja epävapaiden ihmisten toimittama käsityö lakkasi kokonaan. Tämän kehitysjakson lopulla tapaamme käsityöläisissä pelkkiä vapaita miehiä, ja itse käsityön kukoistavana ja arvossa pidettynä.

Se aika, jonka kuluessa tämä kehitys suoritettiin loppuun, on erilainen kussakin käsityössä ja kullakin eri seuduilla. Yleensä se alkaa Keski-Europassa 11:nnellä ja loppuu 14:nnellä vuosisadalla.

III. Ammattikuntalaitos.

Taistelu hoviherroja vastaan ei ollut ainoa, mikä ylöspäin pyrkivällä käsityöläisluokalla oli kestettävänä. Yhtä tärkeäksi tuli sen taistelu kaupunkien ylimyssukuja vastaan.

Olemme nähneet, että kaupungit eivät alkuaan olleet muuta kuin kyliä, joiden ympärille oli rakennettu muurit. Kyläkunnan omistus- ja oikeusjärjestys tuli myöskin kaupunkia koskevaksi. Kaupungin maa oli samoin kuin kyläkunnankin kahtalaista: jaettua ja jakamatonta maata (niittyä, metsää, vettä). Kaikilla kylän pysyväisillä asukkailla oli osaa yhteismaahan, he muodostivat yhteensä yhteisön, joka itse hallitsi itseään, eli omien lakiensa mukaan. Siellä missä yhteismaalla, markilla, muodostui herrastiloja, saivat niiden omistajat monenlaisia etuoikeuksia, hänestä tuli pysyväinen yhteismaan päämies ja yhteinen päätös tarvitsi hänen vahvistuksensa. Se oli niin sanoakseen perustuslaillista hallitusmuotoa.

Alkujaan pidettiin kutakin uutta tulokasta tervetulleena osallisena yhteismaahan. Maatahan oli liiaksikin, mutta sitä viljelevää väkeä vähän. Nämä olosuhteet muuttuivat ensinnä kaupungeissa, joiden väkiluku nopeasti kasvoi. Täällä näet oli pian liikamaa lopussa, ja vannat perheet alkoivat pelätä vahingoittavansa itseään, jos he antaisivat vastatulleenkin päästä osalliseksi kaupungin yhteismaahan. Entinen kyläkunta, muuttui nyt suljetuksi seuraksi, joka ainoastaan poikkeustapauksissa otti uusia jäseniä, ellei sille ollut siitä erikoista etua.

Vanhojen perheiden oheen syntyi nyt kaupunkikunnassa uusi asukaskerros, jonka muodostivat myöhemmin tulleet. Sillä ei ollut mitään tai vain hyvin pieni osuus kaupungin yhteismaahan, ja jolleivät kuuluneet yhteisöön, ei heillä ollut mitään sanottavaa sen hallintoon. Mutta yhteisön hallinto oli kaupungin hallinto. Uusilla porvareilla ei siis ollut valtiollisia oikeuksia kaupungissaan. Vanhat muodostivat ylimystön.

Mutta vastatulleet varttuivat lukumääräänsä ja rikkauteensa nähden. Heihin kuuluivat sangen monet kauppiaat ja useimmat käsityöläiset. He alkoivat tuntea itsensä voimakkaiksi ja rupesivat vaatimaan osaa kaupungin hallintoon. Kaikkialla ryhtyivät he 1200- ja 1300-luvulla taisteluun vanhojen sukujen valtaa vastaan, ja miltei kaikkialla he saavuttavatkin tarkotuksensa.

Kaupungin yhteismaata ei kumminkaan otettu pois vanhoilta suvuilta. Siellä, missä sellaista vielä oli jäljellä eikä se ollut jo ehtinyt muuttua yksityisomaisuudeksi, pitivät vanhat perheet sen hallussaan ja muodostivat silloin suljetun yhdyskunnan kaupunkikunnassa. Mutta kaupunkikunta lakkasi olemasta entisenlainen markki-yhteiskunta. Kaupunkien valtiolliseksi perustaksi tuli, erittäinkin Saksassa ja sieltä vaikutuksia saaneissa maissa, ammattikuntahallitusmuoto.

Suuremmat ihmisjoukot eivät voi ajan pitkään kestää taisteluja järjestäytymättä. Tämä koski käsityöläisiäkin, ja esikuva oli heille kyläkuntayhteisössä. Rikkaissa herrashoveissa, missä monta työmiestä oli ollut työtä tekemässä, oli jo ruvettu järjestämään eri ammateissa työskentelevät ryhmittäin kukin oman mestarinsa alaiseksi. Tällaiset yhdistämiset eivät kyllä tarkottaneet taistelua, vaan tuotannon ja johdon edistämistä, mutta se ei estänyt sitä, että ne maaorjien taisteluissa herrojaan vastaan saivat palvella sotaisia tarkotuksia, ja ne pysyivät olemassa vielä silloinkin, kun käsityöläiset olivat saaneet vapautensa. Myöskin vapaat käsityöläiset kaupungissa muodostivat yhteiskuntia omaksi turvakseen. Kun maaorjuus kaupungeissa taukosi, yhtyivät molemmat lajit yhdeksi. Sen jälkeen oli ainoastaan vapaita yhdistyksiä tai ammattikuntia.

Useimmissa kaupungeissa muodostui vapaita ammattikuntia jo 1100- ja 1200-luvulla. Toisissa vasta myöhemmin, eikä kehitys suinkaan ollut tapahtunut kaikissa ammateissa yhtä nopeasti. Rikkaimmat ja ne, joissa oli suurin määrä ammatinharjottajia, ehtivät ensiksi. Kauppiaiden rinnalla olivat kankurit ja räätälit vanhimpia ammattikuntia. Heidän jälkeensä tulivat suutarit, leipurit, teurastajat j.n.e. Tapahtui myöskin, että jotkut ammatit olivat liiaksi heikkoja voidakseen yksin muodostaa erityisen ammattikunnan. Jos he tahtoivat nauttia jonkun järjestön suojaa, täytyi heidän silloin liittyä jonkin muun ammatin ammattikuntaan. Niinpä kuuluivat esim. Reutlingenin kylvettäjät teurastajien ammattikuntaan, Esslingenin sitävastoin turkkurien ammattikuntaan. Johonkin ammattikuntaan liittyi jokainen kaupungin asukas, jos vaan suinkin saattoi sellaiseen päästä. Vieläpä prostitueeratutkin muodostivat esim. Frankfurtista, Genevessä ja Parisissa oman ammattikuntansa ja harjottivat "vaakasuoraa ammattiaan" pitäen pyhää Magdaleenaa suojeluspyhimyksenään.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet niin onnellisessa asemassa, että he olisivat päässeet johonkin ammattikuntaan. Oli aina olemassa koko joukko elinkeinoja, jotka joko elättivät miehensä huonosti tai olivat niin halveksittuja, että oli mahdotonta muodostaa omaa ammattikuntaa ja mahdotonta päästä jäseniksi mihinkään muihin. Näitä raukkoja katselivat ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset yhtä ylenkatseellisesti kuin ylimykset heitä, eikä koskaan johtunut heidän mieleensäkään, että he olisivat puolustaneet näiden väestön alempien kerrostenkin etuja.

Vanhojen ylimyssukujen rinnalla tuli ammattikuntiin kuuluvista käsityöläisistä kaupunkien toinen etuoikeutettu luokka.

Mutta samassa määrin kuin ammattikunta tuli etuoikeudeksi, kehittyi myöskin itse käsityössä uusi luokkavastakohta: kisällien ja mestarien välinen.

II LUKU.

Käsityöläissällit.

1. Sällijärjestelmän synty,

Palkkatyöläisten ryhmän kaupungissa muodostivat pääasiassa käsityöläissällit. Nämä elelivät varsin tyytyväisinä, ylpeinä asemastaan, "kukoistavassa hyvinvoinnissa", saaden "oikeutetun osan työnsä tuloksista". Mitä olisikaan heidän pitänyt enempi pyytää? Samoin kuin mestaritkin, olivat he "ammattikunnan suojeluksen" alaisina, ja tämä ratkaisi heidän ja heidän mestariensa väliset riidat ja suojeli "kaikkia heidän oikeuksiaan". He kuuluivat mestarien perheeseen, söivät hänen kanssaan, heitä kohdeltiin niinkuin omia lapsia, vieläpä heitä kasvatettiin kunniallisesti ja siivosti käyttäytymään, jotta he olisivat kyllin arvoisia mestariuden arvoon, jota pidettiin "jumalan suomana virkana" ja jota sälli ajatteli samallaisella kunnioituksella kuin nuori aatelismies ritarilyöntiä. Vielähän käsityöläiset elivät "ammattikunnassa veljellisesti rakastaen ja luottaen toisiinsa", vielä tehtiin työtä "ei ainoastaan hyödyn vuoksi, vaan Jumalan käskystä", ammattikunnan piirissä vallitsivat vielä "tasa-arvoisuuden ja veljeyden" periaatteet.

Sellaiseksi kuvailevat ammattikuntien ystävät ja keskiajan ihailijat sällien tilan ammattikunnallisen käsityön kukoistusajalla. Näistä kuvauksista on meidän päivinämme muutamilla tahoilla tehty se johtopäätös, että tarvitsisi ainoastaan uudestaan herättää henkiin ammattikunnat, jos tahdottaisi poistaa luokkavastakkaisuudet työmiesten ja kapitalistien väliltä ja aikaansaada yhteiskunnallinen sopusointu. Ammattikunnat olisivat muka omiaan ajamaan ei ainoastaan mestarien, vaan myöskin sällien etua.

Tosi-asiat puhuvat sällien asemasta aivan toista kieltä kuin esim. J. Janssen, jonka huomiota herättäneestä teoksesta ylläolevat lauseemme melkein sellaisenaan ovat lainatut. Tämä katolilainen historiankirjottaja on suuressa määrin saanut uskon vapaamieliseen protestanttiseen uskonpuhdistustaruun horjumaan ja osottanut, mitkä aineelliset harrastukset kätkeytyivät uskonpuhdistajien uskonnollisten pyrkimysten taakse. Mutta kun hänen pitäisi näyttää, että katolilaistenkin puolella samoin on tapahtunut, silloin hän pysähtyy. Toiseksi on hänen kuvauksensa ajan yhteiskunnallisista oloista kokonaan väärä. Hän kuvaa uskonpuhdistuksen edellisen ajan olot mitä onnellisimmiksi, — silloin kun oli katolisuus yksin vallitsevana. Vasta kuvatessaan uskonpuhdistuksen jälkeistä aikaa, esittää hän olojen huonot puolet, osottaakseen vallalle päässeen "kerettiläisyyden" seurauksia! Lisäksi hän väärentää lainaamiaan kohtia eri teoksista, ottaen niistä vaan sen, mikä sopii hänen tarkotuksiinsa. Puolueeton tosikuvaus puhuu senvuoksi aivan toista kieltä kuin se ihannekuva, johon Janssen ja muut samallaiset koettavat meitä saada uskomaan.

Ensimäiset tiedot käsityöläissälleistä tai "rengeistä" (Knechte), joiksi heitä alussa kutsuttiin, tapaamme Saksassa 1200-luvulla. Ainoastaan poikkeustapauksissa lienevät käsityöläiset tätä ennen pitäneet sällejä. Aina 1300-lukuun asti olivatkin edellytykset kovin epäsuotuisia erityisen sälliluokan syntymiselle. Me tiedämme, että käsityöläiset olivat vielä osaksi epävapaita, osaksi valtiollisesti holhuunalaisia, ja heidän järjestönsä olivat ennen kaikkea taistelujärjestöjä, joihin jokainen uusi muualta tullut tai paikkakunnalla kasvanut käsityöläinen oli tervetullut taistelutoveriksi. Ei ollut pienintäkään syytä sulkea ketään niistä pois, päinvastoin koetettiin kaikki vetää ammattikuntaan. Tämä oli ammattikuntapakon merkitys, jonka ei ensinkään pitänyt olla perustana millekään yksinoikeudelle.

Käsityön tekotapa oli vielä perin alkuperäistä eikä vaatinut yhteistyötä, useampien työläisen yhdessä työskentelemistä. Jokainen käsityöläinen saattoi helposti hankkia itselleen tarpeelliset työ-aseet ja muut tuotannonvälineet. Monessa ammatissa hankki silloin vielä ostaja raaka-aineen, ja käsityöläinen teki työn tilaajan kotona palkkaa vastaan. Ei kukaan käsityöläinen ollut tavallisesti pakotettu antautumaan toisen palvelukseen, sillä ei teknilliset eikä taloudelliset eikä myöskään lainsäädännölliset suhteet estäneet häntä työskentelemästä itsenäisesti. Mistäpä silloin siis käsityöläissällejä olisi tullut?

Nämä olosuhteet muuttuivat 1300-luvulla. Kehittyy erityinen sälliluokka omine oikeuksineen, ja oppilaslaitos saa määrättyjä muotoja. Maurer, tunnettu germanilaisten omaisuus- ja oikeus-järjestyksen tutkija, otaksuu, että käsityön uudestaan järjestäminen olisi tapahtunut ritarikuntien esikuvan mukaan. Samoin kuin niissä tehdään ero hovipoikien, asemiehien ja ritarien välillä, niin ammattikunnallisessa käsityössä on oppipoikia, sällejä ja mestaria. Luultavaa on kumminkin, että tähän toki muutkin seikat ovat vaikuttaneet.

Käsityö tuli 1300-luvulla tärkeimmäksi elinkeinoksi kaupungeissa, voittaen merkityksessä ei ainoastaan maanviljelyksen, vaan usein vieläpä kaupankin. Käsityöläiset tulivat yhä varakkaammiksi, ammattikunnat yhä mahtavammiksi ja kunnioitetummiksi, niiden vaikutus kaupungin hallintoon yhä suuremmaksi.

Muutamat käsityöläiset tulivat varallisuutensa kautta sellaiseen asemaan, että he saattoivat pitää apureja. Ammattikunnat olivat päässeet vaikuttamaan lainsäädäntöön ja niillä oli siis tilaisuus saada yhteiskunnan suojaa yksityisille eduilleen. Mutta samat olosuhteet, jotka aikaansaivat tämän kehityksen, synnyttivät myöskin yhteiskunta-aineksia, joista käsityöläismestarit saattoivat ottaa apurinsa.

Käsityön ja kaupan edistyminen sai aikaan vallankumouksen maaseudunkin olosuhteissa. Palaamme likemmin tähän seikkaan kun puhumme talonpoikaissodan syistä. Tässä lienee kylläksi, kun mainitsemme, että tämä muutos ei ainoastaan johtanut talonpoikaissotaan, vaan myöskin sai aikaan köyhtyneen maaväestön jatkuvan virtaamisen kukoistaviin kaupunkeihin, joiden luultiin tarjoavan suojaa ja vapautta ja mukavaa elämää.

Teoksessaan väestön olosuhteista Frankfurtista 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla on Bücher selvästi osottanut, kuinka suuri oli väestön virtaaminen (suhteellisesti) suurempiin kaupunkeihin ja kyliinkin. Tämä lisääntyminen suurenee, mitä enempi lähenemme 16:nnetta vuosisataa. Mutta myöskin se piiri, mistä lisäväkeä virtaa, laajennee yhä. Mutt'ei suinkaan koko ulkoapäin tapahtunut lisäys sulautunut porvaristoon. Kaupungin irtaimen väestön täytyi myöskin kasvaa, vaikk'ei tästä mitään tilastoa olekaan voitu saada. Tiedetään toki, että köyhien luku saksalaisissa kaupungeissa oli 15:nnen vuosisadan lopulla ja 16:nnen alussa tavattomasti kasvanut. Hamburgissa kerrotaan 16-24 prosenttia väestöstä olleen köyhiä; Augsburgissa taasen mainitaan niitä v. 1520 olleen 2,000. Ja kaikki, mitä tiedämme silloisista oloista, osottaa maaseudun köyhtyneiden kaupunkeihin virranneiden ainesten olleen suurena syynä siihen, että ryysyköyhälistö kaupungeissa oli tullut niin tavattoman lukuisaksi.

Useimmat vastatulleista kokivat hankkia leipänsä käsityöllä tai ainakin saada lapsensa oppimaan jotakin käsityöammattia. Käsityöläismestarit saivat nyt kylliksi sällejä ja oppilaita, pianpa enemmänkin kuin haluaisivat. Sillä sällit luonnollisesti kokivat tulla itsenäisiksi, päästä mestareiksi niin pian kuin mahdollista; käsityöläisten luku kasvoi nopeammin kuin heidän tuotteittensa menekki. Ennen oli ammattikunta ottanut jokaisen vastatulleen ammattitoverin voimansa lisänä avoimin sylin vastaan, — nyt tuli tuo tulokas vastenmieliseksi kilpailijaksi jo ennestäänkin lukuisille tovereille. Ammattikunnan mahti ei ollut enää jäsenten nyrkeissä, vaan heidän rahakukkaroissaan, ja nämä tietysti paisuivat sitä enempi, kuta vähempi kilpailijoita oli ammatissa. Ammattikunnat tulivat sentähden yhä suljetuimmiksi. Ne alkoivat yhä enempi käyttää valtiollista ja taloudellista valtaansa vaikeuttaakseen vieraitten, erittäinkin maalaisaineksien pääsemistä käsityöläisuralle. Ja samalla pyrittiin muuttamaan mestarioikeutta yhä vaikeammin saavutettavaksi yksinoikeudeksi. Ne säädökset, jotka tähtäsivät tähän päämäärään, eivät syntyneet suinkaan vasta sinä aikakautena, jolloin ammattikuntalaitos "luutui". Ne alkoivat esiintyä jo 1300-luvulla ja olivat pääasiassa saaneet lopullisen muotonsa 1500-luvulla. Ne ovat siis juuri ammattikuntalaitoksen hedelmiä sen ollessa kukoistuksessaan, juuri sellaisena kuin se tätä nykyä kummittelee niiden monien haaveilijain mielessä, jotka koettavat herättää ammattikuntia uudestaan henkiin.

II. Oppipoika, sälli, mestari.

Jo silloin, kun oppilas otettiin, osottautui ammattikunnan suljettu luonne. Alku tehtiin asettamalla naiset ulkopuolelle. Oppilaan täytyi olla miespuolinen.

Miehillä ei suinkaan alkuansa ollut yksinomaista oikeutta käsityöhön. Kuinka Saksassa oli laita, siitä ei olla täysin selvillä, mutta Ranskassa ei vielä 1200-luvulla oltu kokonaan sulettu naisia käsityöstä. Pariisin senaikuisesta sadasta käsityöstä oli asetuksen mukaan naisia kielletty harjottamasta ainoastaan kahta ja osaksi erästä kolmatta. Ennen oli — se selviää itse asetuksista — naisillakin ollut oikeus harjottaa niitäkin. Kahdeksassa käsityössä olivat naiset sitävastoin, kuten nimenomaan mainittiin, samanarvoisia miesten kanssa, ja kuudessa tekivät työtä yksinomaan tai melkein yksinomaan naiset, jakautuen aivan kuin miehetkin kolmeen oppiasteeseen.

Kumminkin on vielä 1300-luvulta Saksastakin esimerkkejä siitä, että naiset muodostivat omia ammattikuntia. Ja Frankfurtin räätälejä koskeva asetus vuodelta 1377 säätää: "Nainen, joka tahtoo harjottaa käsityötä ja jolla ei ole miestä, hänen pitää ensin saada porvarin oikeudet ja sopikoon hän tästä neuvoskunnan kanssa, sitten antakoon ammattikunnalle 30 killinkiä yhteiseksi hyväksi ja neljänneksen mittaa viinaa, jonka ammattiin kuuluvat saavat juoda. Sitten on hänellä ja hänen lapsillaan oikeus harjottaa ammattia". (Samat säädökset olivat voimassa miehiin nähden). Yleensä olivat kuitenkin Saksassa vieraat naiset kielletyt ammatteja harjottamasta jo 1300-luvulla. Ainoastaan mestarien puolisojen ja tyttärien oikeus työskennellä mukana säilyi, useimmissa ammateissa aina 1500-luvulle. Silloin lakkasi tämäkin. Naisilta kiellettiin käsityö silloin periaatteellisesti ja kokonaan.

Mutta myöskin miehisiä oppilaita ruvettiin valikoimaan. Toiselta kansankerrokselta toisensa jälkeen otettiin oikeus panna poikansa käsityöoppiin. Vihdoin ruvettiin katsomaan oppipoikien sukuperääkin. Mestari sai ottaa ainoastaan sellaisia oppipoikia, jotka voivat osottaa itsellään olevan määrätyn luvun esi-isiä, jotka olivat aviollista, vapaata ja kunniallista syntyä. Niin, monessa kaupungissa vaadittiin esim. todistus siitäkin, että poika oli avioliitossa siinnyt; selvää on että tämä vaatimus teki mahdolliseksi vastenmielisien henkilöiden mitä suurimman häväisemisen.

Vaatimus, että tulisi näyttää oikea alkuperä kautta useampien sukupolvien, sulki ulkopuolelle heti suuren osan köyhälistöä. Se, että tarvitsi olla syntynyt vapaista vanhemmista, teki kaikille maa-orjien jälkeläisille mahdottomaksi päästä johonkin ammattikuntaan. Ja "kunniattomina" pidettiin etupäässä niitä ammatteja, joista kaupunkeihin muuttaneet talonpojat helpoimmin saivat elantonsa, samoinkuin useita ammatteja, joita maaseudulla harjotettiin liittymään ammattikuntiin, sekä vihdoin niitä elinkeinoja, joita harjottivat luokastaan vaipuneet ainekset kaupunkilaisväestöä. Maurer lukee sellaisiksi "kunniattomiksi" ammateiksi ne, joihin kuuluvat paimenet, myllärit, liinakankurit — liinankudonta oli suurimmaksi osaksi maalaista kotiteollisuutta, mutta 1400-luvulla muuttivat kankurit kaupunkeihin suurin joukoin — sitte oikeuden- ja kaupunginpalvelijat, haudankaivajat, yövartijat, kerjäläisvoudit, kadunlakasijat, kanavienpuhdistajat, nylkyrit ja pyövelit sekä tullimiehet, torvensoittajat, rumpalit, joskus myöskin parturit ja kylvettäjät.

Vanhin asiakirja, joka estää sellaisten ainesten pääsyn ammatteihin, lienee Bremenin suutarien vuodelta 1300. Siinä kielletään kankurien ja kantajien poikien opettaminen sanotun ammatin harjottamiseen.

Oppi-aikaa pisennettiin niin paljon kuin mahdollista.

Alkuaan ei ollut mitään määräyksiä siitä, yleensä ei mitään oppipakkoa. Vanhimmat meille säilyneet säädökset asiasta ovat Zürichistä vuodelta 1304. Mutta vasta 1400-luvulla tuli oppipakko yleiseksi.

Oppi-aika vaihteli eri ammateissa. Kölnissä oli se 1300-luvulla räätäleillä vuosi, kultasepillä samaan aikaan kahdeksan. Kolme vuotta oli tavallinen. Englannissa oli oppiaika sangen pitkä, 12 vuotta; lopulta tuli siellä seitsemän vuotta säännöksi. Mutta sen sijaan ei siellä voitu oppipoikaa oppiajan kuluttua laillisesti estää mestariksi pääsemästä. Tämä lienee muuten ollut pääsyynä siihen, ettei Englannissa ollut sällijärjestöjä saksalaiseen malliin.

Saksassa, missä oppi-aika ei ollut niin pitkä, oli sen sijaan säädetty olevaksi sälliaika ennen mestaruutta ja sitä pidennettiin niin paljon kuin mahdollista, erittäinkin matkavuosilla.

Yleisenä tapana mainitaan sällien matkustusta jo 1300-luvulla, mutta mitään matkustuspakkoa ei ollut, päinvastoin annetuin matkustuskielto. Ensimäisen kerran mainitaan matkustuspakosta v. 1477, kun Lübeckin kankurit vaativat, että mestarin pojan täytyi matkustaa vuoden ja vuorokauden, ennenkuin voi päästä mestariksi. Matkustuspakko tulee 1500-luvulla yhä yleisemmäksi Saksassa; Englannissa ei sitä ole milloinkaan ollut. Määrätty matkustamisaika vaihteli yhden ja kuuden vuoden välillä, tavallisesti se oli kumminkin kolme tai neljä vuotta.

Estääkseen liiallista antautumista käsityöalalle, koetettiin rajottaa sitä oppipoika- ja sällimäärää, joka mestareilla sai olla. Sillä saavutettiin muuten samalla toinenkin tarkotusperä, samalla kertaa estettiin näet rikkaita mestareja pääsemästä puhtaiksi kapitalisteiksi ja ruhjomasta pikkumestaria ylivoimaisella kilpailulla.

Niinpä esim. Konstanz'issa v. 1386 pormestari ja räätälien ammattikuntamestarit antoivat määräyksen, missä he valittavat, että "muutamilla mestareilla on palveluksessaan paljon väkeä toisten vahingoksi ja turmioksi. Sentähden kielletään jokaista pitämästä enempää kuin viisi sälliä ja kaksi oppipoikaa". 15:nnellä vuosisadalla ovat tällaiset rajotukset yleisiä.

Nyt ei jokainen sälli enää voinut päästä itsenäiseksi. Käsityöläinen hankki nyt omat tarve-aineet omaan työpajaansa, hänellä täytyi olla talo ja varasto. Vaadittiin jo monessakin ammatissa melkoinen omaisuus voidakseen harjottaa käsityötä tarpeeksi laajassa mitassa. Yhä enempi kasvoi silloin niiden luku, joiden täytyi pysyä koko elinaikansa sälleinä.

Kaikesta huolimatta lisääntyi kumminkin niiden sällien luku, joista tuli mestaria, nopeammin kuin oli vanhojen mestarien edunmukaista. Silloinpa otettiin lainlaadinta avuksi sen päämäärän saavuttamiseksi, johonka taloudellinen kehityskin kulki, ja sen kautta tuli mestariksi pääsemiselle yhä vaikeampia ehtoja. Mitään sellaisia ei ollut vielä 1200-luvulla, useimmat ovat peräisin 1400-luvulta.

Ennenkuin sällistä tuli mestari, täytyi hänen hankkia porvarioikeudet kaupungissa, ja vielä sittenkin sai hän odottaa vuosikausia mestarikirjaansa. Ulmin kankurisääntö vuodelta 1403 säätää esim. vähintäin viiden vuoden vanhat porvarioikeudet ehdoksi mestariksi pääsemiselle.

Edelleen piti vielä antaa "mestarinäytekin". Luonnollisesti arvostelivat sen onnistumisen ammattikunnan mestarit, tulevat kilpailijat.

Tulevan mestarin sukuperän tutkiminen oli, jos mahdollista, vieläkin tarkempaa kuin oppipojan. Ja vihdoin täytyi mestariksi päästessä suorittaa korkea määräraha ja toimittaa kallis juhla tuleville ammattikuntaveljille.

Ei ollut sällille niinkään helppoa täyttää kaikkia näitä ehtoja. Romantilliset intoilijat tahtovat meille uskotella, että tämä kaikki tapahtui ainoastaan ostajien hyödyn vuoksi, taatakseen heille lujan ja hyvän työn. Miten vähän tämä oli todellisena syynä kaikkiin näihin rajotuksiin, sen sanovat suoraan asianomaiset itse. Verankutojien ammattikunta Iglaussa esim. pyytää v. 1510 oppi-ajan pidennystä, "ettei niin helposti pääsisi käsityöammattiin". Mutta selvemmin näkyy tosisyy siinä, että mestarien pojille ja usein myöskin niille, jotka naivat mestarien tyttäriä tai leskiä, ehdot suuresti alennettiin tai muutettiin muodollisuuksiksi, missä niitä ei kokonaan poistettu. Näihin nähden taukosi merkillisesti tarkka huolenpito "ammattikunnan kunniasta". Eikä tämä tapahtunut ammattikuntalaitoksen "rappeutuessa", kuten ollaan halukkaita uskottelemaan. Jo 1300-luvulla pidätettiin Frankfurtissa teurastaja-ammatti ja Bremenissä suutarinammatti mestarien pojille ja tyttärille, vieläpä 1400-luvulla koetettiin sulkea ammattikuntaa, rajottaa ennakolta mestarien lukua. Hamburgissa v. 1468 kalastaja-ammattikunta anoo saada pienentää lukumääräänsä 50:stä 40:een, ja seuraavana vuonna määrätään siellä kultaseppien luku 12:ksi. Myöskin perinnöllistä mestariutta tapaamme jo tällöin.

Näillä rajotuksilla oli ennen kaikkea kaksi tärkeätä seurausta. Toiselta puolen ne lisäsivät maalaisväestön enenevää köyhälistöön vajoamista ja edistivät varsinaisen kaupunkilaisköyhälistön syntymistä, joka oli ulkopuolella kaikkia ammattikuntajärjestöjä. Toiselta puolen ne johtivat itse ammattikunnan piirissä mestarien ja sällien väliseen etujen vastakkaisuuteen. Mestarien luku sälleihin nähden pieneni yhä enempi, samalla yhä ankarammin vainottiin niitä, jotka kokivat ammattikuntalaitoksen syrjäyttäen päästä itsenäisiksi — heitä nimitettiin "nurkkamestareiksi", "hutiluksiksi" y.m. Pian kiellettiin myöskin käsityön harjottaminen kaupungin ulkopuolella, esikaupungeissa ja määrätyn piirin sisäpuolella kaupungin ympäristössä, tavallisesti n.k. "pannapeninkuorman" laajuudelta. Tämä johti kiivaihin taisteluihin ammattikuntiin kuuluvien kaupunkimestarien ja niihin kuulumattomien etukaupunkien ja kylien käsityöläisten välillä, taisteluihin, jotka vaikuttivat myöskin talonpoikassodan kulkuun.

Maaväestön lukuisasti virratessa kaupunkeihin ja niiden lukumäärän yhä kasvaessa, jotka antautuivat sälleiksi, tuli sälleille yhä vaikeammaksi päästä mestariksi ammattikunnassaan tai itsenäiseen asemaan ammattikunnan ulkopuolella. Yhä suuremmaksi kävi niiden joukko, joiden oli pakko olla koko elinaikansa käsityöläissälleinä. Sen sijaan, että sällinä olo ennen oli ollut ainoastaan väliaste oppiajan ja mestaruuden välillä, alkoi se tulla erityiseksi yhteiskunnalliseksi asemaksi, jolle lukuisat käsityöläiset jäivät ainaiseksi. Sälli tunsi itsensä pian paljon vähemmän tulevaksi mestariksi kuin sellaiseksi, jonka työtä mestari käytti siitä hyötyäkseen. Hänen etunsa joutuivat yhä selvemmin ristiriitaan mestarin etujen kanssa.

III. Taistelut sällien ja mestarien välillä.

Vastakohdat mestarien ja sällien välillä tulivat keskiajan lopulla yhä räikeämmiksi. Niinkauan kuin mestari itse oli päätyöntekijänä, joka ainoastaan aika ajoin piti luonaan apulaista, ei hänellä ollut mitään syytä ylenmäärin pidentää työaikaa — siitähän hän itse olisi kärsinyt eniten. Sälli söi samasta astiasta kuin mestarikin, ei kannattanut laittaa hänelle ruokaa erittäin. Jos mestarilla olo oli hyvä, oli sällilläkin, molempien edut olivat suuressa määrin samat. Sen ohella rahapalkka näytteli tavaratuotannon alussa aivan vähäpätöistä osaa. Sälli ja mestari jakoivat usein työvoiton keskenään.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi kyllä syntyä persoonallisia riitoja, mutta mitään luokkavastakohdasta johtuvia riitoja, tuskin tuli sellaisten olosuhteiden vallitessa kysymykseen.

Kaikki tämä muuttui niin pian kuin yhdessä liikkeessä palvelevien sällien määrä kasvoi. Valvoa neljän tai viiden työtä ei ollut yhtä yksinkertaista kuin pitää silmällä yhtä ainoata. Sen sijaan että mestari ennen oli ollut johtavana työntekijänä, tuli hänestä yhä enempi uhittaja, joka koki puristaa mahdollisimman paljon työtä sälleistä. Hänen oma työtaakkansa kävi kevyemmäksi samassa määrässä kuin näiden tuli raskaammaksi. Jos työssä oli sangen paljon sällejä, niin riitti näiden työ yksin sekä heidän ylläpitoonsa että antamaan vielä mestarille sievosen tulon. Toisinaan kävi mestarillekin liian työlääksi valvomistyö, ja hän pääsikin siitä vapaaksi panemalla käytäntöön kappalepalkan, joka 1300-luvun lopulta alkaen tulee yhä yleisemmäksi, erittäinkin kutoma-ammatissa. Jo 1400-luvulla tapaamme joskus kieltoja, ettei mestari saanut tehdä työtä.

Mitä enemmän mestari koki saada voittoa sällien työstä, sitä enemmän hän pyki pidentämään heidän työaikaansa. Työpäivän pituus näyttää tosin kyllä saneen olla entisellään, mutta sitä enemmän ruvettiin vaatimaan vapaamaanantain poistamista ja työntekoa lukuisina juhlapäivinä, vieläpä sunnuntaisinkin.

Saksin herttua Henrik antoi v. 1522 ankaran määräyksen, missä hän kielsi työn juhlapäivinä, mutta ilmotti sen sijaan, ettei sällillä ollut oikeutta pitää vapaamaanantaita. Kun Weselin räätälinsällit tekivät lakon v. 1503, selitti pormestari, että räätälinsällit olivat kyllä levottomia, mutta että myöskin mestareissa on paljon syytä, sillä he eivät tahdo antaa päivässä kolmea kunnollista ateriaa, jotka sälli sentään voi hyvin vaatia, ja vaativat liiaksi työtä. Hän uhkasi rangaista mestareita, jos nämä edelleenkin teettäisivät sälleillään työtä sunnuntaiaamuina tai tukistelisivat tai löisivät oppipoikiaan. Janssen mainitsee tämän pormestarin lausunnon, mutta hänen ammattikuntaihanteluihinsa se sopii huonosti.

Samalla kun lisättiin työtaakkaa sälleille, huononnettiin ravintoa ja pienennettiin palkkoja. Jos mestari piti viisi sälliä ja useita oppipoikia muassa, kannatti jo laittaa näille ruuan erittäin. Siten saattoi "säästää" heidän muassaan ilman, että mestarin perheen tarvitsi elää entistään vaatimattomammin. Janssenista ja hänen hengenheimolaisistaan näyttää niin tuttavalliselta ja hauskalta se, että sälli kuului mestarin perheeseen; nyt nähdään, että juuri tämä saattoi tulla keinoksi sällien nylkemisessä.

Palkkaa tuo "säästäväinen" mestari koki luonnollisesti alentaa. Taipumus palkan alentamiseen on muuten samallaisissa oloissa sitä suurempi, kuta suurempi liikkeessä työskentelevien palkkatyöläisten luku on. Jos on ainoastaan yksi työmies, merkitsee pari penniä päivää kohti vähän, jos työläisiä on sata, merkitsee se yhtä monta markkaa, ja vuoden kuluessa tulee siitä tuhansia markkoja. Pienemmässä määrässä tuli tämä taipumus esiin jo keskiajan lopulla. Oltiin tosin vielä kaukana siitä ajasta, jolloin yksi työnantaja saattoi pitää työssä sadottain työmiehiä, mutta joka tapauksessa oli jo pyrkimys palkkojen alentamiseen voimakkaampi kuin sinä aikana, jolloin käsityö ei vielä "kukoistanut" ja ainoastaan harvalla käsityöläisellä oli yhtäkään sälliä.

Toiselta puolen kasvoi yhä sällien pyrkimys palkkojaan korottamaan. Saksassa oli tämä vallankin seurauksena tavaroiden hinnoissa tapahtuneesta mullistuksesta, jonka vaikutti se, että hopea- ja kultakaivokset 1400-luvulla äkkiä rupesivat tuottamaan enempi kuin ennen — käyden se tuon vielä perinpohjaisemman hintamullistuksen edellä, jonka Amerikan metallirikkaudet 1500-luvun alussa saivat aikaan ja joka koski koko sivistynyttä Europaa. Myöskin kauppaseurojen yksinoikeudet vaikuttivat osaltaan siihen, että tavaroiden hinnat nousivat. Mutta samalla lisääntyivät myöskin ylellisyys ja tarpeet kaikissa säädyissä, myöskin käsityöläismestareille. Kuka saattaakaan ihmetellä sitä, että sällit, jotka elivät yhdessä heidän kanssaan ja joku aika sitten olivat olleet melkeinpä heidän vertaisiaan, samoin koettivat päästä parempaan asemaan?

Juuri palkkakysymyksessä tulivat 15:nnellä vuosisadalla ja 16:nnen alussa vastakohdat mestarien ja sällien välillä yhä räikeämmiksi. Tämä seikka ynnä ne monet muut vastakkaisuudet, joihin olemme viitanneet, johtivat siihen, että mestarien ja sällien väliset taistelut, jotka alkavat esiintyä jo 1300-luvulla, tulevat yhä lukuisammiksi ja sietämättömämmiksi lähestyessämme 1500-lukua.

Meidän romantilliset ammattikunta-aikojen ihailijamme asettavat mielellään ammattikunnallisen käsityön kapitalistisen teollisuuden edelle, siksi tuotantotavaksi, joka olisi työmiehille kultamaana ja jonka aikana luokkaviha oli tuntematon. Vasta pääoma tai niinkuin sitä kutsutaan "juutalaisuus" olisi muka karkottanut "siveelliset" näkökohdat taloudellisesta elämästä ja kylvänyt luokkavihan myrkkykylvön. Mutta jo 1300- ja 1400-luvun ammattikuntamestarit ja tilanomistajat osottavat olevansa hyvinkin kaukana tuosta muka ennen kapitalismia olleesta niin monen kiittämästä paratiisillisesta viattomuudesta, puhumattakaan seuraavista vuosisadoista, jolloin pääoman tuottaman syntiinlankeemuksen seuraukset alkoivat tulla täysin selviksi. Asia on niinkuin Schanz sanoo: "Saattaa tuskin epäilläkään sitä, että käsityöläismestarien hyvinvointi riippui suureksi osaksi huonosti palkattujen sällien hiestä ja vaivasta". Ammattikunnallisen käsityön "kukoistus" riippui jo palkkatyöläisten nylkemisestä ja synnytti mitä katkerimpia luokkataisteluja.

Niin mahtavia kuin ammattikunnat olivatkin ja niin ylpeitä kuin ne olivatkin itsehallinnostaan, eivät ne halveksineet "valtion apua", vaan vaativatkin sitä masentaakseen sällejä. Jo 1400-luvulla (Englannissa jo 1300-luvulla) tapaamme lukuisia palkkataksoja, joita kaupunkien neuvoskunnat tai maanruhtinas, jos kaupunki kuului sellaisen alueeseen, olivat antaneet. Tässä mainittakoon vain yksi, jonka johdanto on sangen kuvaava. Se on osa Saksin herttuoiden Ernstin ja Albertin "maa-asetuksesta" vuodelta 1482. Siinä sanotaan. "On saapunut pääpapeilta, herroilta, ritaristolta ja kaupungeilta useita valituksia siitä, kuinka meidän alammaisemme ovat rappiolla, turmioon joutumassa ja vähenemässä, jonka seikan selitetään johtuvan paljosta rahasta, kohtuuttomista palvelusväen ja käsityöläisten palkoista ja kaikissa säädyissä tavattavasta ylellisestä elämästä niin ruokaan, juomaan kuin vaatetukseenkin nähden… Tarkasti harkittuamme asiaa säädämme, että vähempiarvoinen vaihtoraha valmistettakoon ja käytettäköön palvelusväen ja käsityöläisten palkkoja maksettaessa.[12] Edelleen älköön kukaan tulevaisuudessa puettako palvelusväkeään muuhun kuin kotimaiseen pukuun, paitsi sukkiin, röijyihin ja rintalappuihin tarvittavaa kangasta, jota jokainen voi ostaa ja antaa niinkuin itse haluaa. Mutta ellei herra anna rengilleen kenkiä ja vaatteita, niin antakoon hän tottuneelle palvelijalle 5 kertaa 60 ja tallirengille 4 kertaa 60 uutta groshenia". Sitte seuraa palkkataksa maalaistyömiehille, sitte säädetään edelleen: "Käsityöläinen saakoon ruuan ohella 9 uutta groshenia viikossa, ilman ruokaa 16 uutta groshenia. Käsityöläisellä olkoon päivälliseksi ja illalliseksi ainoastaan neljää ruokalajia, lihapäivinä soppaa, kahta kalaruokaa ja kasvisruokaa; perjantaisin ja muina päivinä, jolloin ei syödä lihaa, soppaa, tuoretta tai kuivattua kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa; silloin kun täytyi paastota, viittä ruokalajia, soppaa, kahtalaista kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa ja lisäksi 18 groshenia, mutta tavalliselle väelle vain 14 groshenia viikossa".

Kenenkä työmiehen suuhun höyryn ja sähkön aikakaudella ei tule vesi, kun kuulee tällaisista pakollisista "paastopäivistä" tuolla "pimeällä" keski-ajalla! Sellaiset esivallan määräämät rajotukset palkoissa ja ruuissa kuuluvatkin sitte niihin tosi-asioihin, joista Janssen ja hänen kaltaisensa tekevät johtopäätöksiään siitä, kuinka onnellisia ja hyvinvoivia olivat työläiset ennen kapitalistista aikaa.

Mutta nämä määräykset ovat kerrassaan musertavia vapaamieliselle tarulle siitä, kuinka uudenajan sivistys tuottaa vain siunauksia köyhälistölle. Mutta ne eivät suinkaan osota, että sen ajan palkkatyömiehet olisivat olleet erityisesti tyytyväisiä. Jos tahtoo ymmärtää jonkin luokan asemaa, ei ole tarpeeksi tarkastella sitä itseään sellaisenaan, vaan täytyy verrata sitä toisten luokkien asemaan, ajan yleisiin tarpeisiin. Nykyään kiinnitetään yleensä vähemmän huomiota vaatteiden komeuteen, erittäinkin miehiin nähden, ja samoin syödään yleensä Vähemmän. Meistä näyttää sellainen päivällinen ja illallinen, jommoisesta yllä mainituissa säädöksissä puhutaan, mitä runsaimmalta. Mutta jos vertaa sitä niihin suunnattomiin määriin, joita siihen aikaan oli tapana syödä, huomaa sen kylläkin niukaksi.[13]

Mutta sellainen vertaava silmäyskään ei yksinään riitä. Yhteiskunnan luonnetta ei määrää niin paljon sen tila jonain määrättynä hetkenä kuin sen kehityksen suunta. Kurjuus itsessään ei tee niin suuressa määrin tyytymättömäksi kuin kurjuus, johon poljetaan tai johon on pakko jäädä, samalla kun näkee toisten nousevan hyvinvointiin. Ja mitä pikemmin kehitys tapahtuu, sitä selvemmin ilmenevät sen kehityssuunnat, sitä voimakkaammin nousevat vastaan ne harrastukset, joita se polkee, sitä kiivaammiksi tulevat yhteiskunnalliset taistelut. Ennen Ranskan vallankumousta oli kurjuus Saksassa suurempi kuin Ranskassa, ja sittenkin alkoi mullistus viimeksi mainitussa maassa, sillä taloudellinen kehitys kulki siellä nopeammin. Sitten vuoden 1870 on Saksa se Europan valtio, missä taloudellinen kehitys käy nopeimmin askelin eteenpäin. Siellä, eikä suinkaan Englannissa, on sosialidemokratisen liikkeen pääpaikka. Yhteiskunnalliset vastakohdat ovat kyllä paljon suuremmat Englannissa kuin Saksassa, mutta jonkun vuosikymmenen on niiden lisääntyminen ollut suhteellisesti hidasta. Se maa, missä taloudellinen kehitys nykyään kulkee yleensä nopeimmin, on Yhdysvallat. Ei ole mahdotonta, että yhden tai parin vuosikymmenen kuluttua sosialistisen liikkeen pääpaikka onkin siellä, vaikkapa työmiesten asema Amerikassa yleensä onkin parempi kuin muualla.

Kehityksestä saamme tavallisesti kuulla hyvin vähän sivistyshistorioitsijoiltamme. Vapaamieliset heidän joukossaan näyttävät työmiehille, kuinka suuri syy heillä onkaan olla onnellisia, kun he nyt, kiitos koneiden, voivat hankkia itselleen sellaisia ylellisyyksiä kuin sukkia ja nenäliinoja, jollaisia ei ennen edes mahtavin itsevaltias saanut. Vanhoilliset taasen esittävät meille muutamia ruokalistoja, palkkataksoja ja vaatetussääntöjä 1400- tai 1500-luvulta ja sanovat: noin onnellisia olivat talonpojat ja työmiehet vanhana hyvänä aikana, kun ammattikunnat kukoistivat ja kirkko hallitsi yhteiskuntaelämää.

Kokonaan toisen kuvan saisimme, jos molemmat tahtoisivat näyttää meille, mihin suuntaan kehitys nyt kulkee ja mihinkä se 400 vuotta sitten kulki. Silloin olisi heidän pakko sanoa, että yhtä hyvin silloin kuin nytkin riistäjäluokat kokivat painaa työtätekevää luokkaa yhä syvemmälle kurjuuteen. Totta kyllä saattoivat silloin niinkuin nytkin jotkut parempiosaiset ryhmät työtätekevää luokkaa joksikin aikaa sekä estää tilansa huononemasta että myöskin monesti taistelemalla saada aikaan parannuksia elin- ja työehdoissaan. Mutta joskin heidän elantotapansa parani, ei tämä tapahtunut läheskään siihen määrään kuin nylkevien luokkien: pappien, korkeampien aatelismiesten, kauppiaitten ja mestarien. Työmiesten osa heidän työnsä tuotteista ja sivistyksen tuloksista tuli yhä pienemmäksi.

Kaikista paisteista ja samettijakuista huolimatta emme tapaa heidän oloissaan tuota "kukoistavaa hyvinvointia" ja "tyytyväisyyttä", jota Janssen meille kuvailee, vaan suorastaan vastakohdan.

IV. Sälliyhdistykset.

Ei mitään suurempien joukkojen taistelua, ei siis myöskään luokkataistelua, voi käydä ilman järjestöä. Myöskin sällit tulivat pakotetuiksi luomaan itselleen sellaisen.

He tarvitsivat niitä sitä kipeämmin, kuta verisempiä ne taistelut olivat, joita heillä oli käytävänä. Ja ankaria taistelut kyllä olivat. Vieläpä v. 1385 leikattiin Danzigissa korvat pois lakon tehneeltä sälliltä. Sellaista ei Janssen kerro meille, sehän olisikin sopinut huonosti hänen kuvaukseensa. Ja se tapahtui kuitenkin aikana, jolloin kaikki ammattikunnat olivat hyviä katolilaisia ja jolloin niissä vallitsi "kristillisen veljesrakkauden" henki!

Alussa olivat sällien yhdistykset ainoastaan satunnaisia tarpeita varten syntyneitä ja hetkellisiä. Ensimäinen, minkä tunnemme Saksassa, syntyi v. 1329 Breslaussa, missä vaskenvalajasällit yhtyivät keskeyttääkseen kaiken työnteon vuoden ajaksi.

Mutta pian tapaamme lujempiakin yhdistyksiä.

Luonnollista on, että ne tilaisuudet, jotka johtivat samaan ammattiin kuuluvat sällit jossain kaupungissa toistensa yhteyteen, olivat myöskin aiheena heidän yhdistyksilleen, ja löivät leimansa niihin. Keski-ajalla tarjosivat kirkko ja kapakka sellaisia tilaisuuksia toistensa tapaamiseen, joskus myöskin sota. Useat sälliyhdistykset lienevät syntyneet sillä tavalla, että käsityöläismestarit vetäytyivät pois sotapalveluksesta ja sijalleen lähettivät sällejänsä, maksaen heille palkkaa ammattikunnan kassasta. Nämä sällit sitten sodankin jälkeen säilyttivät mielellään rauhankin aikana sotilaallisen järjestönsä.

Se muoto, jommoiseksi sällien järjestöt tavallisimmin tulivat on osaksi kirkollisien veljeskuntien, osaksi juomaseurojen muoto. Edelliset kokivat palvella etenkin avunantoyhdistyksinä, juomapaikat taasen olivat vastustus-hengen ahjoina mestareja ja esivaltaa vastaan. Eivät molemmat yhdistysmuodot kuitenkaan eronneet jyrkästi toisistaan; myöskin kirkolliset veljeskunnat tulivat usein vastarinnan pesäpaikoiksi.

Saksassa tapaamme ensimäiset sälliveljeskunnat kankurien joukossa alkupuolella 1400-lukua, kenties vähän aikasemminkin. Jo 1389 puhutaan esim. Speierin kankurisällien rahastonhoitajasta, joka edellyttää, että silloin avunantorahasto oli olemassa.

Kuvaavina otamme tähän muutamia otteita sellaisen veljeskunnan säännöistä. Ne koskivat Strassburgin liinakankureja, jotka saivat ne hyväksytyiksi v. 1479.

"Me Hans Gerbott, mestari, ja kankuriammatin viidennysmies Strassburgissa, teemme tiettäväksi kaikille niille, jotka näkevät tai kuulevat luettavan tämän kirjeen, että meidän luoksemme ovat tulleet kunnialliset Hans Blesing ja Martin Suutari Wisshornista, Strassburgin liinakankuri-sällien nykyiset rahastonhoitajat, ja vaatineet ja pyytäneet, että me suomme ja vahvistamme tässä allaolevat kohdat, kappaleet ja säädökset…

"Heillä olkoon veljeskuntansa ikuisesti Strassburgin suuressa sairashuoneessa eikä muualla. Joka puolen vuoden kuluttua he valitkoot kaksi rahastonhoitajaa, s.o. suuren joulupaaston ajaksi kaksi uutta ja suuren pääsiäspaaston ajaksi taasen kaksi uutta. Ja kun nämä rahastonhoitajat asetetaan virkaan, tulee heidän vannoa toimivansa meidän rakkaan kirstumme (yhdistyksen rahaston) hyväksi, estävänsä sille tapahtumasta mitään vahinkoa, mikäli se vaaraan joutumatta on mahdollista. Jos joku tulee valituksi rahastonhoitajaksi ja kieltäytyy, maksakoon hän rangaistukseksi puoli naulaa vahaa, ja vaali pysyy voimassa, vaikka hän kuinka ponnistelisikin vastaan, kuitenkin vain sillä ehdolla, että mestarikunta sen hyväksyy. Kun rahastonhoitajat joka 14:s päivä käyvät kokoomassa viikkorahaa, eivät he saa kuluttaa mitään kirstusta. Jos joku sälli on velkaa veljeskunnalle kaksi pfennigiä eikä maksa niitä, kun rahastonhoitajat niitä kiertomatkallaan vaativat, sakotetaan häntä kahdella pfennigillä rangaistukseksi. Ei myöskään saa lainata rahoja veljeskunnan kassasta, paitsi jos joku tulee sairaaksi, ja silloinkin ainoastaan mestarien luvalla ja panttia vastaan, joka on arvoltaan suurempi kuin ne rahat, jotka lainataan. Jokaisena suurena paastona antakoon kukin sälli yhden pfennigin veljeskunnan kassaan ja lahjottakoon myöskin hyvän strassburgilaisen pfennigin".

Seuraa sitte määräyksiä kirkossakäynnistä, vihityistä vahakynttilöistä y.m.s., jonka jälkeen säännöt jatkuvat näin: "Jos joku vieras sälli tulee tänne, eikä ole täällä koskaan ennen työskennellyt, niin hän tehköön työtä rauhassa kahdeksan tai neljätoista päivää. Mutta jos hän viipyy kauemman, suorittakoon hän kaksi pfennigiä sisäänpääsymaksuksi ja sitten palvelkoon veljeskuntaa, niinkuin kohtuullista on. Jos sällit tahtovat nostaa oikeusjutun mestareita vastaan, maksakoot he kulut omasta kukkarostaan eikä veljeskunnan kassasta".

Kassanhoitajat tehkööt tilin sälliyhdistykselle älköötkä valansa mukaan ottako enempää kuin yhden shillingin kassasta. Myöskin toimitettakoon messu jokaisena suurena paastona kaikille veljille ja sisarille ja rukoiltakoon heidän puolestaan, olkoot sitten kuolleita tai eläviä. Jos niin tapahtuisi, että joku veli sairastuisi, josta Jumala meitä kauan varjelkoon, ja joutuu sairashuoneeseen, niin hänelle annettakoon joka päivä yksi pfennigi veljeskunnan kassasta. Jos joku sälli kuolee, josta Jumala meitä kauan suojelkoon, ja loppuu mestarin talossa tai jossain muualla kaupungissa ja sairashuoneen ulkopuolella, niin rahastonhoitajat käskekööt kaikkia sällejä saattamaan häntä hautaan kahden pfenningin sakon uhalla.

"Vast'edes kuulukoot kaikki liinavaatekankurisällit veljeskuntaan".

Sellainen veljeskunta oli siis pääasiallisesti pakollinen sairaus- ja hautausrahasto.

Veljeskunnat olivat ammattikuntien ja kaupunkien esivallan silmätikkuina. Niitä ei voinut kieltääkään, niillä kun oli kirkollinen luonne. Ne tulivat myöskin yhä tarpeellisemmiksi, kuta enemmän sällien luku eneni ja heidän sairaus- ja hautausvakuutuksensa kasvoi merkityksessä. Tämä vakuutus, jos se olisi ollut ammattikuntien huolena, olisi tullut näille raskaaksi taakaksi. Taisteluja veljeskuntia vastaan käytiin sentähden tavallisesti siinä muodossa, että koetettiin pysyttää ne yksinomaan avunantorahastoina ja saada ne ammattikuntien ja vallanpitäjien silmälläpidon alaisiksi.

Veljeskuntien rinnalla kehittyivät kapakkaseurat. Jokaisella, ammattikunnalla oli oma kapakkansa. "Näistä juomaseuroista", kirjottaa Stahl, "lähtivät taistelut ammattikuntien ja patrisien välillä. Ne olivat kansanvaltaisen hengen liesinä". Alkuaan joivat sällit yhdessä mestarien kanssa. Mutta mitä enempi vastakohdat kummallekin puolelle kärjistyivät ja yleensä mestarien pöyhkeys sällejä kohtaan kasvoi, sitä enemmän nämäkin alkoivat eristyä, puoleksi vapaaehtoisesti, puoleksi pakosta, ja muodostivat omia juomaseurojaan. Samaa osaa, kuin ammattiseurat olivat kaupungeissa näytelleet taistelussa patriseja vastaan, alkoivat sällien seurat nyt näytellä taistelussa ammattikuntia vastaan. Ei silloin ihme, että keskiajan loppupuolella syttyi hyvinkin katkeria riitoja näiden seurojen tähden. Kaupunkien viranomaiset kokivat saada ne kokonaan maailmasta pois. Muutamin paikoin, missä vielä oli jäljellä vastakkaisuutta kaupunginneuvoston ja ammattikuntien välillä, kiellettiin myöskin käsityöläismestarien seurat. Toisinaan koski se ainoastaan niitä käsityöläisiä, jotka eivät olleet perustaneet mitään ammatillista järjestöä. Mutta sälliseurat olivat 1300- ja 1400-luvulla kaikkialla rangaistuksen uhalla kielletyt, ja kieltoja uudistettiin herkeämättä.

Tästä sotaretkestä sälliseuroja vastaan esitämme tässä muutamia esimerkkejä. Muutamin paikoin kiellettiin kokoontumasta muuten, paitsi kirkollisia tarkotuksia vasten ja toisissa kiellettiin kokoontuminen kokonaan. Tämän liikkeen huippukohtana on vuonna 1465 annettu Strassburgin sälliasetus, joka saatiin aikaan useampien kaupunkien sopimuksen kautta ja jonka tarkotuksena oli tehdä kerrassaan loppu levottomuuksista. Se oli 400 vuotta sitten "sosialisti-lakina", ja sen päämääräykset ansaitsevat hyvinkin tästä ottaa puheeksi.

"Ensiksi", niin siinä sanotaan, "eivät käsityöläismestarit eivätkä sällit saa koskaan enään yhtyä tai ruveta liittoon, tehdä mitään sopimuksia, eivät noudattaa keskenään mitään käskyjä eikä kieltoja ilman sen kaupungin mestarien ja neuvoston lupaa ja suostumusta, missä he asuvat.

"Sitten kaikki palveluksessa olevat rengit, palvelkoot joko ritareita, renkejä tai porvareita, sekä kaikki käsityöläissällit, jotka tekevät työtä kaupungissa, luvatkoot ja vannokoot tottelevansa kaupungin pormestareja ja neuvostoa, alistuvansa heidän tuomionsa alaiseksi eikä hakevansa oikeuttansa muualta.

"Älkööt vast'edes käsityöläiset kieltäkö mestaria pitämästä työssään sällejä tai juoko häviöön ketään sälliä".

Tämä viimeksi mainittu kohta merkitsisi nykyisessä kielessä sitä, että kielletään julistamasta ketään lakkotilaan ja merkitsemästä ketään lakkopetturiksi. Sama pykälä määrää vielä, että sälli ratkaiskoon riitansa mestarinsa tai muiden sällien kanssa kaupungin mestarikunnan edessä ja mukautukoon sen tuomioon. Jokainen mestari, joka ottaa uuden sällin työhönsä, ilmottakoon kahdeksan päivän kuluessa tästä ammattikunnan esimiehelle, niin että sälli voi vannoa tämän edessä valansa, jossa lupaa aina suostua mestarioikeuden tuomioon. Se mestari, joka jättää tämän tekemättä, saa sakkoa jokaiselta määräajan ylikuluneelta päivältä 5 shillingiä. Sehän on oikein kaunis alku sällien poliisimaiseen silmälläpitoon.

Seuraava pykälä määrää, etteivät käsityöläissällit saa pitää veistä mukanaan muulloin kuin matkalla.

"Ja sitä sälliä, joka vastustaa näitä mainittuja asetuksia, kohtia ja määräyksiä eikä tahdo elää niiden mukaan, häntä älköön kukaan piiriin kuuluva mestari ottako sällikseen tai pitäkö luonaan; se mestari, joka tätä vastaan rikkoo, vetäköön sakkoa neljä guldenia".

Mikään liittoutuneista kaupungeista ei saa muuttaa näitä määräyksiä muiden suostumatta.

Ei kukaan renki saa yöllä kaupungissamme kuljeskella salateitä. Pääsiäisestä Mikonpäivään eivät he saa olla kadulla klo 10, muuna vuoden aikana klo 9 jälkeen, paitsi isäntäväkensä tai mestarinsa asialla. Se, joka rikkoo tätä vastaan, saa sakkoa 30 shillingiä tai istua neljä viikkoa "tornissa" vedellä ja leivällä. He eivät myöskään saa näiden määräaikojen jälkeen yhtä suurien sakkojen uhalla kokoontua ravintoloihin eikä puutarhoihin. Isännät eivät saa sakon uhalla ottaa vastaan sällejä tämän ajan jälkeen. Tämä määräys ei koske kuitenkaan herrojen, ritarien renkejä, kauppiaita tai pyhiinvaeltajia, jotka ovat rehellisiä ja kunnollisia ihmisiä.

Lisäksi määrätään nimenomaan, ettei "käsityöläissälleillä eikä muilla palkollisilla saa olla yhteistä tupaa tai edeltäkäsin vuokrattua taloa tai puutarhaa tai seuraa, mihin he voivat kokoontua. Käsityöläissällien hautajaisia älköön pidettäkö arkipäivinä, vaan juhlapäivinä. Ei myöskään rankaisematta saa useampi kuin kolme käsityöläissälliä pitää samallaisia hattuja, takkeja, sukkia tai muita tuntomerkkejä".

Seurat ja kaikki muut sälliyhdistykset olivat siis ehdottomasti kiellettyjä. Mutta jo kahdeksan vuotta myöhemmin, v. 1473 on nämä viimeksimainitut kolme ankaraa määräystä poistettu, vaikka säädökset muuten ovatkin pysyneet samallaisina. Ja nuo toisetkin näyttäytyivät tehottomiksi.

Ja niin kävi kaikkialla. Kaikkialla huomattiin kiellot tehottomiksi. Kaikkialla tapaamme sällit kulkemassa eteenpäin. Toinen raja-aita, joita heidän tielleen pystytettiin, sortui toisensa jälkeen. He saavuttavat yhdistyksilleen tunnustuksen, näihin liittyminen tulee pakolliseksi, niistä tulee erityinen mahti. Vuosisadan lopulla pääsivät sällit kylläkin kunnioitettavampaan asemaan, ja heidän järjestönsä tuottivat melkoisia tuloksia.

Saadaan kuitenkin kokonaan toinen käsitys ammattiyhdistyksien luonteesta keski-ajan lopulla, kun tutkimme kuinka nämä voitot saavutettiin, sen sijaan että katselisimme sitä sellaisenaan, määrättynä tilana, joka olisi kehittynyt keski-ajan "hengestä" ja olisi sille ominaista koko aikakauden! Mutta siten tekevät useimmat sivistyshistorioitsijat. Mikä ajanjakson lopulla ilmenee pitkien ja katkerien taistelujen tuloksena, sitä he kuvaavat tilana, joka muka on kestänyt koko tämän aikakauden.

Se, että kaikki kokeet nujertaa sällien järjestöjä onnistuivat huonosti, riippui ennen kaikkea niiden välttämättömyydestä, niiden lisääntyvästä merkityksestä kaupunkien tuotantotavalle. Käsityöteollisuus oli useimmissa kaupungeissa tullut pääelinkeinoksi, ja kaupungin koko hyvinvointi riippui silloin yhä enempi käsityön palkkatyömiehistä. Jos nämä lakkauttivat työnsä tai menivät matkaansa, kärsi kaupunki siitä suuresti. Lisäksi tuli se, että ulkonaiset olosuhteet suuressa määrässä helpottivat sällien yhteenliittymistä. Kaupungit olivat vielä pieniä. Bücher laskee v. 1440 Frankfurtin väkiluvun 8,000:ksi ja Nürnbergin v. 1449 taasen 20,000:ksi hengeksi. Sällejä ei ollut enempää kuin tuskin kymmenen prosenttia väestöstä. Oli luonnollista, että kaupungin samaan ammattiin kuuluvat sällit tunsivat melkein kaikki personallisesti toisensa. Sällien keskinäistä tuttavuutta helpotti sekin, että ne, jotka harjottivat samaa ammattia, asettuivat tavallisesti asumaan saman kadun varrelle, joka usein sai nimensä ammatin mukaan ja onpa sen toisinaan säilyttänyt aina meidän päiviimme asti. Ei 1400- ja 1500-luvuilla myöskään vielä ollut käytännössä tuo varsin viehättävä tapa, että nimittäin vankilan tavoin suletaan työmiehet ulkomaailman yhteydestä ristikoilla varustettujen tai läpinäkymättömien akkunien avulla. Työtä tehtiin mielellään, kun vaan sää sen salli kadulla talon edessä tai ainakin pidettiin työpajan akkunat ja ovet auki. Ei tarvittu mitään kirjapainoa eikä kansankokouksia päästäkseen yksimielisyyteen toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Ja voi sitä, joka ei tahtonut olla solidarinen toisten kanssa! Hänellä ei juuri ollut odotettavissa mitään iloja elämältä. Yksityinen työmies oli aivan riippuvainen ammattiveljistään ei ainoastaan työssä, vaan myöskin toverillisiin suhteisiin nähden.

Sällien matkustukset tekivät heidät helposti liikkuviksi verrattuina kiinteästi asuviin mestareihin ja vaikuttivat, että niin vahvasti keskenään solidariset sällikunnat eri kaupungeissa tulivat sydämelliseen yhteyteen toistensa kanssa. Siihen aikaan ei tullut mitään lakkopettureja ulkoapäin! Schmoller valittaa, että se seikka, että sälliyhdistysten jäsenten enemmistö ei ollut paikalla asuvaa, vaikutti haitallisesti heidän yhdistyksiensä siveelliseen (!) käytökseen. Se lisäsi heidän kevytmielisyyttään, edesvastuuttomuuttaan, röyhkeyttään ja voimaansa mestareita vastaan. Nämä näet olivat kiinnitetyt määrättyyn paikkaan ja voivat vain vaivoin ja vitkaisesti päästä mielipiteiden vaihtoon muiden kaupunkien mestarien kanssa, kun taasen sälleillä oli tietoja kaikkialta, he eivät tunteneet itseänsä kansalaisiksi siinä kaupungissa, jossa työskentelivät. Riitojen sattuessa matkasivat he torvien ja rumpujen kaikuessa joukottain tiehensä, laiskottelivat naapurikaupungissa ja vaativat aina, että heidän juominkinsa piti siellä säännöllisesti maksettaman, jos tahdottiin rakentaa rauhaa heidän kanssaan. Paremman yhteenliittymisensä ja paljon voimakkaamman järjestöhenkensä avulla he estivät saamasta ulkopuolelta työvoimaa ja pääsivät sillä tavoin usein voittajiksi.

Tähän vaikutti vielä sekin, että heillä harvoin oli vaimoa ja lapsia huolehdittavina. Naineet sällit olivat poikkeuksia, eipä heitä ollut laisinkaan muutamissa ammateissa. Sällithän kuuluivat mestarien "perheeseen", ja tämä luuli voivansa pitää heidät paremmin "isällisessä" kurissa ja seuroista erillään ja voivansa paremmin heitä nylkeä, pysyttäessään heidät kotona talossaan ja kieltäen hänet naimisiin menemästä. Naineella sällillä oli myöskin liiaksi voimakas pyrkimys päästä itsenäiseksi, ellei laillisella tavalla ammattikuntamestariksi niin sitten laittomasti "nurkkamestariksi" johonkin esikaupunkiin tai kylään.

Mutta juuri naimattomuus antoi sälleille verrattoman vastustusvoiman. Se, etteivät he olleet naineita, lienee edistänyt paljon enemmän kuin matkustus niiden ominaisuuksien ja etuisuuksien esiintymistä, joita Schmoller luettelee vastamainitussa kuvauksessaan, heidän huolettomuuttaan, heidän niskotteluhaluaan, heidän itsetuntoaan.

Kuinka paljon vaikeampi onkaan taistelu köyhälistölle meidän päivinämme! Jokaisessa lakossa, jokaisessa vaalitilaisuudessa, kaikkialla, missä vaan on mieskohtaisesta astuttava esiin asiansa puolesta, saavat vaimo ja lapset mukana kantaa seuraukset miehen menettelystä. Pienissä kaupungeissa, missä työmiehet voivat helposti vaihtaa mielipiteitä ilman kirjapainoa ja kokouksiakin, taivuttavat perhesuhteet heidät tottelemaan isäntiään. Suurissa kaupungeissa sitävastoin eivät työmiehet tunne toisiaan. Siellä ei riitä keskinäiset puheet, siellä tarvitaan painoja, suuria kokouksia ja yhdistyksiä luomaan sitä yhteyttä ja yksimielisyyttä, joka vastustettaessa kehittynyttä, valtavaa pääomaa on aivan toisella tavoin välttämätöntä kuin taistelussa pientä käsityöläismestaria vastaan. Ei ihme silloin, että työmiesten taloudelliset taistelut meidän päivinämme saavat yhä enempi valtiollisen leiman! Heille on vapaus samaa kuin leipä. Se, joka anastaa heiltä heidän valtiolliset oikeutensa, ottaa myöskin leivän heidän suustaan. Kaikkialla pakottavat olosuhteet heitä laajentamaan taistelua korkeammasta palkasta ja lyhyemmästä työajasta taisteluksi valtiollisesta vallasta.

Käsityöläissälleillä keski-ajan lopulla ja vielä kauan uudella ajallakin ei sitävastoin ollut mitään huomattavia valtiollisia tarkotuksia. He keskittivät kaikki voimansa ammattiyhdistyksiinsä, joiden avulla he voittivatkin itselleen etuja ja saavuttivat sellaisen aseman, jommoista nyt ani harvat työväen järjestöt, huolimatta laajoistakin valtiollisista oikeuksistaan, onnistuvat saavuttaa suotuisissakin olosuhteissa, ja silloinkin vain muutamaksi aikaa. Luonnollisesti eivät sällit kaikissa ammateissa olleet yhtä suotuisassa asemassa. Oli olemassa heikompia ja voimakkaampia, vaikutuksettomia ja mahtavia järjestöjä, lukuisat köyhälistökerrokset, sellaiset, joita oli helppo korvata, eivät milloinkaan voineet järjestyä, vaan olivat alttiina nylkevien luokkien mielivallalle. Niissä ei ilmennyt tuota "yhteishenkeä", eikä "lähimmäisen rakkauden aatetta", jota joukko henkilöitä väittää kaikkialla vallinneen keski-ajalla.

Vieläpä tapahtui niinkin, että työmiehien, joiden 1200- tai 1300-luvuilla onnistui aikaansaada jonkinlainen järjestö, täytyi nähdä sen jälleen sortuvan. Tämä koski ennen kaikkea helppo-oppisissa ammateissa olevia työmiehiä, päiväläisiä, joiden järjestöt ulkopuolella ammattikuntia olevat maaseudulta saapuneet kilpailijat pyyhkivät olemasta. Asiaan vaikutti myöskin maanviljelyksen taantuminen kaupungeissa. Mutta myöskin muut kuin maanviljelystyöläiset joutuivat saman kohtalon alaisiksi. Niinpä tapaamme esim. Frankfurtissa v. 1387 rakennustyöläistenapurit, viininlaskijat ja tavarankantajat järjestyneinä ammattikunniksi. Mutta näiden ohella oli jo olemassa ulkopuolella ammattikuntia olevia työmiehiä. V. 1440 ei apureilla ollut ammattikuntaa, viininlaskijoiden kunta vietti kituvaa elämää, kun taasen tavarankantajat pysyttelivät koossa aina 1500-luvulle, mutta ulkopuolella ammattikuntia oleva aines kasvoi yhä enempi niiden rinnalla.

Tämä kaupunkien köyhälistö, joka ei joko milloinkaan onnistunut luomaan mitään järjestöjä tai sitten oli järjestönsä menettänyt, vaipui yhä syvemmälle, usein ehdottomasti, aina suhteellisesti, järjestyneisiin sälleihin verraten. Juopa näiden kahden aineksen välillä isoni isonemistaan.

V. Työmiesylimystö kaupungeissa.

Mitä suurempia voittoja järjestyneet käsityöläissällit saavuttivat, sitä enempi he tunsivat itsensä etuoikeuksia nauttivaksi luokaksi, ylimyksiksi, jotka täysin yhtä ylenkatseellisesti katselivat heidän alapuolellaan olevaa köyhälistöä, kuin mestarit heitä itseään. Jos joku sälli toi muassaan "kunniattomia henkilöitä" seuran tupaan, niin häntä rangaistiin. Ennen olemme nähneet, mitä kaikkea tällaisella nimityksellä tarkotettiin. Pian loukkasi järjestyneitten työmiesten itserakkautta sekin, että heitä kutsuttiin samalla nimellä kun muutakin köyhälistöä. Kaikkialla tapaammekin 1400-luvun loppupuoliskolla hyljeksittävän "renki" ("Knecht") ja koetettavan ottaa käytäntöön "sälli"-nimeä. Usein siinä mielellään nähdään huokuvan "kansanvaltaista henkeä", pyrkimystä päästä yhteiskunnallisesti samanarvoisiksi mestarien kanssa. Me puolestamme emme voi olla samaa mieltä. Juuri niin kauan kuin palkkatyömiehiä kutsuttiin "rengeiksi", olivat he mestareitansa paljon lähempänä kuin silloin, kun heitä nimitettiin "sälleiksi". He olivat silloin totta kyllä kohonneet yläpuolelle talonpoikia ja köyhälistöä, mutta eivät niin nopeasti kuin mestarit, joista oli tullut heidän riistäjiään ja herrojaan. Vielä 1300-luvulla joivat "rengit" mestariensa seurassa samassa kapakassa. Jo 1400-luvulla olivat mestarit liiaksi arvokkaita istumaan samassa pöydässä kuin sällit. Nämä karkotettiin mestarien kapakoista, ja heidän täytyi kauan taistella saadakseen itselleen sellaisia. Ja silloin he olisivat johtuneet tuntemaan itsensä enemmän yhdenvertaisiksi mestarien kanssa kuin ennen!

Ei, päinvastoin oli asianlaita sellainen, että he häpesivät tulla leimatuksi niiden toisten renkien kaltaisiksi, jotka eivät saaneet olla mukana yleisessä kohoamisessa, vaan sen sijaan useinkin vaipuivat alaspäin. Me tapaamme vielä joskus meidän päivinämmekin niissä ammateissa, joissa työmiehet järjestyneitten ammattikuntien avulla ovat saavuttaneet itselleen erityisiä etuja — erittäinkin erikoistöitä tekevät työmiehet, jotka eivät vielä ole suuremmassa määrin kärsineet kone- tai naistyön kilpailusta —, samallaisen pöyhkeyden piirteitä kuin sekin, joka vaikutti sen, etteivät sällit tahtoneet hyväksyä renkinimeä. Ei ole niinkään kauan aikaa siitä kuin esim. monet kirjaltajistamme pahastuivat siitä, että heitä kutsuttiin "työmiehiksi". He olivat "taitureita".

Kuta enemmän sälliyhdistykset eri ammateissa saivat toimeen parannuksia, sitä ahtaammaksi tuli siihen liittyneiden työläisten henkinen näköpiiri. Heidän ainoana päämääränään oli nähdä oman järjestönsä olevan kaikista voimakkaimman ja mahtavimman, ei ainoastaan mestareita vastustettaessa, vaan myöskin verraten toisien ammattien sälliyhdistyksiin. Heidän järjestönsä kehitti ei luokkatietoisuutta, vaan ahdashenkistä säätyhenkeä, täynnä kateutta ja pikkumaista turhamaisuutta.

Aluksi otettiin jonkin ammatin sälliyhdistykseen jäseniksi myöskin muita työmiehiä, vieläpä sellaisiakin, joilla ei ollut varsinaista ammattia, mutta jotka kumminkin sentään tunsivat jotain hengenheimolaisuutta sällien kanssa. Mutta tämä taukosi kokonaan ajan vieriessä.

Kateus eri sälliseurojen välillä antoi aihetta lukemattomiin riitoihin. Pianpa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin sällien "säädyn kunnia". Melkeinpä se oli yhtä tärkeä ja hauras kuin nykyään upseerien tai saksalaisen ylioppilasmiekkailijan. Tällä hienotunteisuudella ei ollut pohjanaan kehittynyttä kunniantuntoa, vaan ylen tarkka turhamaisuus.

Tunnettua on, että Leipzigin suutarinsällit v. 1471 lähettivät sikäläiselle yliopistolle julistuksen saadakseen loukatulle "säädyn kunnialle" hyvitystä. Yhtä itsetietoisia olivat maakreivi Jakob v. Badenin leipurit, jotka v. 1470 lähettivät Esslingenin ja Reutlingenin valtakaupungeille julistuksen. Työmiesten keskinäisiä riitoja tapaamme jo 14:nnellä vuosisadalla. Strassburgissa ryhtyivät v. 1350 kankurisällit tappeluun villakehruusällejä vastaan ja kymmenen vuotta myöhemmin liinankutojasällien kanssa. Kaikkein jäykkäniskaisempia olivat kumminkin Kolmarin leipurinsällit. Vuonna 1495 aikoivat he työlakon, sentähden että neuvosto oli sallinut muidenkin sällien, jotka olivat toimittaneet yhtä kalliita vahakyntteliä kuin hekin, käyvän heidän rinnallaan Pyhän ruumiin muistopäivänä pyhän sakramentin ääreen. He olivat 10 vuotta lakossa, kunnes he vihdoinkin saivat voiton kaupungista ja sällitovereistaan. Samallaisia tapauksia on lukemattomia.

Sellaisen typeryyden vuoksi eivät vastakkaisuudet mestarien ja sällien välillä sekä niistä syntyneet taistelut, olivatpa ne sitten kuinka lukuisia ja kiivaita tahansa, voineet kuitenkaan aikaansaada mitään kokonaista työväenliikettä, yhtä vähän kuin mitään pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseksi. Juuri voimakkaimmat ja vaikuttavimmat työväenjärjestöt kaipasivat yhteydentunnetta muihin työmiehiin nähden, luokkatietoisuutta. Päinvastoin ne tunsivat olevansa vastakkaisessa suhteessa sekä toisiin eteenpäin pyrkiviin järjestöihin, joiden voittoja ne karsain silmin katselivat, että yhä kasvavaan köyhälistöön, joka ei onnistunut luomaan mitään järjestöä ja joka vaipui yhä syvemmälle hätään ja kurjuuteen.

Vasta kapitalistinen teollisuus rikkoi sällien järjestöt huononsi ne itse yhteiskunnallisesti ja painoi muun köyhälistön tasalle. Vasta kapitalistinen tuotantotapa on siis luonut edellytykset koko työväestön yhtenäiselle luokkatietoisuudelle. Joskin voi tapahtua, että siellä täällä työmiesylimystöjä syntyy, ei se kestä milloinkaan kauan. Sen pyrintönä on saattaa koko työväestö samalle tasalle. Yksi suurimpia mullistuksia, joiden aikaansaamiseksi tuotantotapamme nykyään työskentelee, on tehdä tyhjäksi se ylimystö, jonka muodostavat ne, jotka tekevät työtä pään avulla, ja asettaa nämä yhteiskunnallisesti yhdenvertaisiksi niiden kanssa, jotka työskentelevät käsillään, tasotustyö, joka on niin ennenkuulumatonta ja perinpohjaista laatua, että se vielä tänä päivänä näyttää monesta viisaasta miehestä olevan pelkkä haave, vaikka se on alkanut jo hänen silmiensä edessä.

Keskiajan käsityömäisellä tuotannolla ei ollut niin vallankumouksellisia vaikutuksia. Järjestyneet sällit olivat levotonta, uhkaavaa joukkoa, joka oli harjaantunut aseitten käyttöön ja tarkkaan valvoi sekä hyviä oikeuksiaan että säätykunniaansa. He olivat paljon enemmän taipuvaisia kuin nykyajan työmiehet itse hankkimaan oikeutensa joko sitten lakkaamalla työstä, toimeenpanemalla levottomuuksia tai, jos niin tarvittiin, asevoimalla. Heidän esiintymisensä oli paljon "radikalisempaa" kuin nykyaikaisen köyhälistön. Useimmat meidän anarkisteistamme näyttävät vallan sävyisiltä verrattuina myöhemmän keskiajan huimapäisiin sälleihin. Mutta tällainen päätelmä koskee ainoastaan heidän ulkonaista esiintymistään. Heidän tarkotuksensa olivat hyvinkin vähäpätöisiä. "Vapaamaanantai" oli ehkä radikalisin vaatimus, joka heillä oli ohjelmassaan.

Minkätähden he olisivatkaan koettaneet järkyttää yhteiskuntaa, jossa he itsekin kuuluivat etuoikeuksia nauttiviin, jonka etuihin heilläkin oli osaa, joskaan ei samassa määrässä kuin mestareilla, puhumattakaan kauppiaista tai ruhtinaista? Totta kyllä tuli heidän osuutensa näihin etuihin suhteellisesti yhä pienemmäksi ja he kylläkin koettivat katkerien taistelujen avulla kartuttaa osaansa, mutta he eivät koskaan asettaneet kyseeseen itse yhteiskuntaa, jossa he elivät. Vallankumouksellisina aikoina saattoivat he kyllä käydä käsi kädessä toisten, pitemmälle menevien, vallankumouksellisten ainesten kanssa — sellaistahan tekivät ammattikuntamestaritkin, kun oli kysymys heidän eduistaan. Mutta kumpikin olivat ne yhtä epäluotettavia eikä heillä ollut laisinkaan kestävyyttä. Ensimäinen vastoinkäyminen, ensimäinen tappio saattoi riittää aiheeksi siihen, että he jättivät asian oman onnensa nojaan, kun sen tarkotusperä ei alkuaankaan ollut heille sydämenasiana ja he olisivat tahtoneet vain käyttää tilaisuutta hyväkseen edistääkseen omia hetkellisiä erikoisharrastuksiaan. Tämä oli yksi niitä syitä, jonka tähden vallankumouksellinen mullistus v. 1525 kutistui kokoon niin äkisti.

Uuden yhteiskunnan päämäärää, yhteiskunnallista ihannetta, sitä ei keskiajan sälliseuroilla ole koskaan ollut mielessään.

III LUKU. Pääoma ja työ vuoriviljelyksessä.

I. Kyläkunta ja vuorioikeus.

Muinoin olivat vuorityömiehet, niin kauas muinaisuuteen kuin voimme nähdä, olleet yksinomaan epävapaita, — orjia tai rangaistusvankeja. Keskiajalla he olivat vapaita miehiä. Aluksi olivat he myöskin kyläkuntatovereita, markkitovereita.

Olemme jo nähneet, että jokaisen kyläkunnan alue oli kahdenlaista: jaettua ja jakamaton kyläkuntamaata.

Kukin kyläkunnan perhe sai kappaleen maata erikoisomaisuudekseen. Siinä oli hänen talonsa, käsittäen asuinrakennukset, taloussuojat ja puutarhan. Sitäpaitsi erotettiin peltomaa yhteismaasta ja jaettiin perheille määrättyjen sääntöjen mukaan.

Niityt, metsät, vedet ja tiet jäivät yhteiseksi omaisuudeksi ja muodostivat jakamattoman markkimaan. Mutta tämäkin alue supistui aikaa voittaen, osaksi sen kautta, että väestö lisääntyi, joka johti tietysti siihen, että uusia kyliä perustettiin, osaksi sentähden, että metsästyksen ja karjanhoidon tunki tieltään maanviljelys, josta oli seurauksena jaetun yhteismaan kasvaminen jakamattoman kustannuksella.

Kuten kaikkien kyläkuntatoverien osuus jaetusta markkimaasta alkuaan oli yhtäläinen, oli heidän käyttöoikeutensa yhteismaahankin samallainen. Kyläkunta kokonaisuudessaan määräsi itse tavan, kuinka tätä tuli käyttää. Se määräsi niittymaista ja laitumista, tarve- ja polttopuiden otosta ja myöskin kivenlouhimisesta. Useimmissa kyläkunnissa oli kivenlouhiminen vähemmän arvoista, tilapäistä työtä. Kokonaan toisin oli asianlaita niissä seuduissa, missä suola-, rauta- ja kupari- tai vieläpä hopea- ja kultasuonia oli olemassa, tai missä maahantunkeneet germanit ottivat taasen käytäntöön kelttiläisten tai roomalaisten jo muinoin alkaman vuoriviljelyksen. Siellä täytyi piankin kivennäisaarteiden kaivamisen ja kallisarvoisen malmin louhimisen ja kulettamisen voittaa alaa. Mainittuja mineraleja tarvittiin ja etsittiin kaikkialla, mutta niitä oli ainoastaan harvoissa paikoissa. Ne kyläkunnat, joilla oli sellaisia vuorityölle kelpaavia aloja, alkoivat sentähden jo aikaiseen louhia näitä aarteita yli oman tarpeen, antaakseen naapureille ylijäämän näiden tuotteita vastaan. Nämä puheenaolevat mineralit ovat siis tavaratuotannon ja tavarakaupan ensimäisiä esineitä.

Vuorityötä harjotettiin enimmäkseen vuoriseuduilla, missä maanviljelys jo muutenkin oli vähemmän tärkeätä. Mitä enemmän vuoriviljelys kehittyi, sitä enemmän maanviljelys taantui verrattuna tähän. Ei tarvittu enään niin paljon peltomaata, kun voitiin saada elintarpeet vaihtamalla vuoriviljelyksen tuotteisiin. Kun kyläkunnan miehet antautuivat yhä suuremmassa määrässä vuoriviljelykseen, jäi yhä harvempia maanviljelyksen varalle. Omaa käyttöä varten harjotettu tuotanto saa luonnollisen rajansa omassa tarpeessa. Tavaratuotannon raja on markkinoiden tarpeissa, ja vuoriviljelyksen tuotteisiin nähden oli se käytännössä rajaton, kun ne harvat seudut, joissa suolaa ja metalleja oli olemassa ja joista niitä saatiin, eivät kyenneet tyydyttämään markkinoiden tarvetta, joka olikin paljon suurempi kuin luulisi. Kädestä käteen, kylästä kylään kulkivat kallisarvoiset ainekset suunnattomia matkoja. Varsinkin olivat metallit verraten helppoja kuljettaa, sitten kun ne oli jalostettu aseiksi, työkaluiksi tai koristuksiksi. Jo kivikaudella tapaamme laajan kaupan, jota käytiin aseilla, koristeilla ja muilla sellaisilla kapineilla. Sellaisesta kivilajista tehtyjä kirveitä, jommoista ei tähän asti ole tavattu Europasta, vaan joka on hyvin tavallinen Aasiassa, on löydetty Skandinaviasta, Saksasta, Sveitsistä, Ranskasta, Englannista ja Italiasta. Työaseita, jotka on valmistettu muutamasta piikivilajista, jota on olemassa eräässä paikassa Keski-Ranskaa, on levinnyt yli koko Ranskan ja Belgian.

Paljon vähemmän saattaa silloin herättää ihmettelyä se, että keskiajan vuoriviljelyksen tuotteet saivat osakseen laajan menekin. Tavaratuotannon alussa olivat rauta ja kupari, joskus suolakin, samassa arvossa kuin meidän päivinämme kulta, s.o. ne olivat tavaraa, joka jokaiselle kelpasi ja jota ei koskaan voinut saada liikaa. Vuoriviljelys tulikin sentähden kaikkialla, missä oli löydettävissä kivennäisrikkauksia, tärkeimmäksi toimeksi. Maanviljelys sen sijaan yhä taantui.

Alkuaan olivat vuorikaivokset aina yhteismaalla. Mutta kuinka kävi silloin, kun vuoriviljelys laajeni ja kun keksittiin malmia jo jaetusta peltomaastakin? Peltomaata oli jaettu vain maanviljelystä varten; jos maapalstaa ei viljelty, siirtyi sen omistusoikeus takaisin kyläkunnalle. Tämä tapahtui heti, kun siitä ruvettiin kaivamaan metalleja. Niin, jo se, että oli löydetty kivennäisrikkauksia jollekulle annetusta peltomaasta, riitti syyksi palauttamaan kysymyksenalaisen maapalstan taas yhteismaaksi. Arvokkaiden mineralien halu voi vihdoin lakkauttaa yksityisen omistusoikeuden taloonkin. Jokainen kyläkunnan jäsen sai oikeuden etsiä mistä tahansa kylän rajojen sisältä metallisuonia. Jos tästä oli toiselle vahinkoa, saattoi tämä saada siitä korvausta, mutta mitään esteitä ei hän saanut asettaa. "Sillä vuorioikeus on kova, ei kuningas, ei herttua eikä kreivi voi siihen mitään, jos tahdotaan kaivaa metalleja jonkun henkilön kaalimaasta tai vaikkapa hänen makuusuojansa alta", sanotaan eräässä vanhassa kirjassa.

Yleensä näkyy kyläkuntaoikeuden kehityksessä olevan taipumus, samassa määrässä kuin maanviljelys voitti alaa metsästyksen ja karjanhoidon kustannuksella, myöskin laajentaa yksityisomaisuutta yhteismaan kustannuksella. Vuorityöalueella tapaamme kokonaan vastakkaisen taipumuksen. Vuorioikeus supistaa yksityisomaisuuden oikeuksia ja palauttaa takaisin yhteisen omistuksen oikeudet.

Vuorenlouhimispaikat muuttuivat yhteismaaksi vain joutuakseen heti toisella tavalla yksityisiin käsiin. Ensimäiset vuorikaivokset olivat perin alkuperäistä laatua, ainoastaan tilapäisiä paikkoja, joista saatiin malmia. Sellaisessa kaivoksessa tarvittiin työssä vain joku henkilö; sitä ei voitu käyttää samalla tavalla yhteisesti kuin esim. kyläkunnan yhteistä niittymaata. Eri kaivospaikat täytyi jättää yksityisten haltuun, samoin kuin peltomaan eri osastot. Mutta kun eri kaivokset antoivat rikkauksiaan hyvinkin eroavassa suhteessa, ja kun niiden lukuakaan ei voinut mielin määrin lisätä, niinkuin saattoi tehdä maanviljelyksessä, järjestettiin yhteisien etujen vuoksi asia niin, että kaivoksia sai pitää hallussaan ainoastaan, jos luovutti kyläkunnalle määrätyn osan niiden tuotteista. Kyläkunta pidätti itselleen myöskin työn valvonnan ja johdon kaivostöissä, ja hylätty kaivos joutui takaisin kunnalle, aivan kuin sellainen peltomaakin, jota ei enään viljelty.

Ensimäinen oikeus saada kaivos haltuunsa oli luonnollisesti sillä, joka oli keksinyt malmisuonen, eikä suinkaan sillä, jonka yksityisellä maalla se mahdollisesti oli löydetty. Tällainen etuisuus löytäjälle on pysynyt voimassaan aina meidän päiviimme.

Vähempiarvoisiin kivennäisiin nähden pysyi vuoriviljelys kauan alkuperäisellä kannalla, vieläpä esim. rautamalmi- ja kivihiilikaivoksiin nähden aina meidän päiviimme saakka. Mutta kalliimpien metallien vuoriviljelys kohosi jo aikaisin korkeammalle tekniikan asteelle, kuten pian tulemme näkemään. Vuorikaivokset tulivat yhä suuremmiksi, monimutkaisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Ajan pitkään kävi yhä mahdottomammaksi, että kukin vuorityöntekijä pyrki eteenpäin omin voimin, kuten parhaiten taisi. Eri kaivokset tulivat yhä riippuvaisemmiksi toisistaan. Niin huolellisesti kuin yksityiset vuoritilalliset valvoivatkin, että heidän kaivososuutensa pysyi erillään ja kukin sai pitää oman osuutensa, tuli itse kaivosviljelys kumminkin teknillisistä syistä yhä enemmän yhteiseksi. Siitä kyläkunnan virkamiehestä, jolla aluksi oli tehtävänä vain valvoa kaivosviljelystä, vuorimestarista, tuli koko vuoriviljelyksen johtaja ja tarkotuksenmukaiseksi järjestäjä.

Mutta vuorikaivokset, joissa kehitys kävi niin pitkälle, olivat niin rikkaita, ettei vuoritilallisten tarvinnut itse tehdä työtä, vaan saivat työnteon jättää rengeilleen ja palvelijoilleen. Vuoritilallisista tuli vähitellen kapitalisteja.

Renkien lukumäärä rikkaissa kaivoksissa lisääntyi yhä. Lisäksi tulivat ne työläiset, jotka työskentelivät sulatoissa, joissa metalli erotettiin malmista. Näiden lisäksi suuntasi joukko käsityöläisiä sinne kulkunsa, ja kauppiaatkin saivat siellä runsasta ansiota, ja heidän lukumääränsä lisääntyi yhä. Näin syntyi vuorikaivoksen ympärille kaupunki, "vuorikaupunki", missä vanhat kyläkuntalaiset olivat vain vähemmistönä, ylimystönä.

Kuinka omituisesti nämä vuoriyhteisöt olivatkin muodostuneet, jäivät ne kuitenkin silloisiksi kyläkuntayhteisöiksi. Maanviljelys ja karjanhoito kadottivat merkitystään. Mutta kaivoksen rinnalla oli metsällä mitä suurin arvo, siitä kun saatiin polttoaineita sulattoon. Ne kaivokset, joille oli säilynyt vanha kyläkunnallinen järjestömuoto, esiintyvät senvuoksi nyt metsäyhteisöinä.

Gierke kuvailee havainnollisesti, miltä sellainen vanha vuorikunta näytti. Hän puhuu kuvauksessaan "Harzin suuresta vuorikunnasta, jolla Goslar on keskuksena", kirjottaen seuraavaa:

Kaupunkien hallintona oli vuori- ja sulattoherrojen yhdyskunta, kauppiaiden ja ammattikuntien välillä oleva seura. Se otti sellaisenaan osaa kaupungin hallintoon ja nautti kaupunkioikeuden mukaan eräitä etuoikeuksia. Mitä tulee Harzin metsiin, olivat vuorilaitokset jonkinlaisena erityisenä kuntana, joka vuosittain piti kolmet metsäkäräjät ja harjotti vuori- ja sulattoliikkeen ohella metsänhakkuuta, metsästystä ja kalastusta. Vuori- ja sulattolaitosta kokonaisuudessaan hallitsi suuri, itsenäinen vuoriyhdyskunta, joka aluksi oli vain valtakunnan voudin, sitten Goslarin kaupungin katsannon alaisena. Vuoritilalliset johtivat siis itse omien valitsemiensa mestarien kautta koko vuoriviljelystä, ja Goslarissa pitämässään yleisessä kokouksessa he vahvistivat vuorijärjestyksen, vuorirauhan ja vuorioikeuden sekä tuomitsivat korkeimpana oikeusasteena vuorimestarioikeudessa velka- ja varsinaisissa vuoriasioissa.

Mutta tämä vuorikuntahallinto ei missään pysynyt kauan sellaisenaan voimassa. Suurten kartanotiluskuntien syntyminen ahdisti niitä samoin kuin talonpoikiakin.

Noilla rikkailla vuoritilallisten yhdyskunnilla oli tosin aivan toisia apulähteitä käytettävänänsä kuin talonpojilla, puolustautuakseen ahdistajaa vastaan, emmekä olekaan nähneet ainoatakaan esimerkkiä siitä, että vuoritilallisia keskiajalla missään olisi vaipunut maaorjuuteen. Mutta juuri vuorikaivosten rikkaus houkutteli suuria herroja vaatimaan niistä veroja. He selittivät, että vuoriviljelys samoin kuin metsästyskin oli heidän etu-oikeutensa. Monessa Rheinin vasemman rannan vanhassa lakikokoelmassa asetetaan vuoriviljelys nimenomaan metsästyksen arvoiseksi ja pidätetään "Armolliselle herralle otuksen pyynti maan päällä ja maan sisässä ". Maan suurin maanomistaja oli kuningas. Jo aikaisin onnistui hänen saada haltuunsa joukko vuorikaivoksia, ja myöhemmin vaati hän haltuunsa myöskin niitä, joita aatelismiehet, luostarit tai piispat olivat ottaneet huostaansa. Lopuksi julistivat kuninkaat — Saksanmaalla keisarit —, ettei kukaan heidän luvattansa saanut harjottaa vuoriviljelystä. Vuoriviljelyksestä, etenkin siitä, joka tarkotti kullan, hopean ja suolan saantia, tuli n.s. regale, kuninkaallinen etuoikeus.

Saksan keisarivallan heikontuessa 1200-luvulla siirtyi tämä regale maaruhtinaiksi kohonneille suurille maanisännille, joiden onnistui saada se täydellisesti voimaan.

Suuremmissa vuorikaivoksissa oli keski-ajan loppupuolella kyläkunnallinen hallintotapa aivan tykkänään hajonnut. Vuoritilallisten vapaasti valitsemien luottamusmiesten sijaan oli tullut ruhtinaallisia virkamiehiä, jotka johtivat vuoriviljelystä kyläkuntalaisista ja vuoritilallisista riippumattomina, tuomitsivat riidoissa ja määräsivät keiden tuli saada eri kaivokset vuokralle. Vuoriviljelys vaati yhä suurempia joukkoja työväkeä ja niitä täytyi tuoda kaukaa; ja mitä kalliimmaksi koko vuoriviljelys tuli, sitä enemmän se kysyi suuria pääomia. Siitä johtui pyrkimys saattaa vuorikaivokset rikkaiden kaupunkilaisten kauppiaiden haltuunsa saataviksi. Koko kehitys kävi siihen suuntaan, että ruhtinaat kokivat lakkauttaa kyläläisten etuoikeuden harjottaa vuoriviljelystä. Vuorikaivokset erotettiin heidän yhteismaistaan ja vuoret julistettiin "vapaiksi" — s.o. jokainen sai niillä harjottaa vuoriviljelystä, kun hän vaan ensin oli hankkinut itselleen ruhtinaan luvan.

Kaikki vieraiden ainesten etenemistä estävät rajat olivat nyt poissa. Etenkin hopea- ja kultakaivosalueelle tulvasi kirjava joukko kauppiaita, koronkiskureita, seikkailijoita, työmiehiä ja kerjäläisiä etsimään sieltä onneansa. Vasta tämän kautta tuli suurten vuorikaivosten nopea kehitys mahdolliseksi.

Kaikki yhteys vuorikaivosten ja kyläkuntien välillä hävisi. Ei siis juuri sovi ihmetellä, että roomalaisen lain tuntijat lakimiehet, jotka muutenkaan eivät tietäneet mitään vanhasta germanilaisesta omistus- ja oikeusjärjestyksestä, eivät ollenkaan ymmärtäneet siitä johtunutta saksalaista vuorioikeutta. Vasta Maurerin tutkimukset ovat antaneet avaimen saksalaisen vuorioikeuden samoin kuin monen muunkin yhteiskunnallisen muodostuksen ymmärtämiseen.

II. Kapitalistinen suurteollisuus vuoriviljelyksessä.

Lakimiehestä, joka on tottunut roomalaisen oikeuden omistuskäsitteisiin, näytti saksalainen vuorikaivos 1500-luvun alussa varmaankin varsin merkilliseltä.

Sillä, jonka hallussa vuorikaivos oli, oli siihen ainoastaan käyttöoikeus, mutta ei täydellistä omistusoikeutta. Tämän antoi ruhtinaallinen virkamies, vuorimestari. Se, joka oli saanut käyttöoikeuden, muodosti nyt vuoriviljelystä varten yhtiön, jossa oli neljä ja myöhemmin useampia osuuksia eli "kuxeja" (tsekkiläisestä sanasta "kus", osa). Määrätty osa sellaisia kaivososuuksia kuului ruhtinaalle. Niitä voitiin myydä. Yhden taikka useamman osuuden omistaja oli "vuoritilallinen" ("Gewerke"). Vuoriviljelystä harjottivat niin muodoin osakeyhtiöt, mutta yksi osake oikeutti ainoastaan saamaan osan sen puhtaasta tulosta. Tämä jaettiin osakkeiden omistajille; samoin menotkin pantiin tasan heidän keskensä. Jos kulungit pitemmän aikaa olivat tuloja suuremmat eikä joku vuoritilallinen voinut osaansa suorittaa, menetti hän kaivososakkeensa, jonka hänen toverinsa silloin olivat oikeutetut antamaan jollekin toiselle. Jos työtä jossakin kaivoksessa lakattiin tekemästä, niin yhtiö kadotti kaiken oikeutensa siihen, ja ruhtinas saattoi vuokrata sen jollekin toiselle.

Mutta ei siinä kyllin, että oli olemassa tällaisia määräyksiä, jotka olivat niin erilaisia kuin roomalaisen oikeuden omistuskäsitteet. Vuoriviljelystä johtivat ruhtinaan virkamiehet, kun ruhtinas oli itselleen anastanut kyläyhteisön oikeudet, ja vuoritilallisilla itsellänsä oli asiassa varsin vähän sanomista. Siitä kuvauksesta, jonka "tohtori ja Kemnitzin vaaliruhtinaskaupungin pormestari" Yrjö Agricola on antanut Saksan vuoriviljelyksestä 1500-luvulla, käy selväksi, että hallinto- ja työkoneisto jo silloin oli täydellisesti järjestetty, että vuoritilallisilla siinä tuskin oli muuta tekemistä kuin maksaa silloin kun asiat kävivät huonosti ja ottaa vastaan rahoja milloin ne kävivät hyvin. Agricola tosin pitää tärkeänä sitä, että vuoritilallisten pitäisi asua vuorella eikä luottaa tarkastusmieheen. Mutta tämä varotus osottaa vain, että vuoritilalliset jo hänen aikanansa asuivat mielellään kaukana siitä seudusta, josta he saivat rikkautensa; he olivat tulleet tarpeettomiksi tuotannon menestymiselle, jonka johdon ruhtinaallinen virkavaltaisuus oli ottanut huostaansa.

Mutta samassa määrin kuin vuoritilalliset itse tulivat tarpeettomiksi vuoriviljelykselle, kasvoivat vaatimukset heidän pääomaansa nähden. Vuoriviljelyksen menestyksellä harjottaminen tuli pian suurkapitalistien etuoikeudeksi. Sitä saattoivat ainoastaan kaupunkien suuret kauppiaat ja pankkiirit harjottaa.

Vuoriteollisuuden tekniikka, työtavat, kehittyi keskiajan loppupuolella ja uudenajan alussa suuresti, etenkin Saksassa, joka silloin oli "Euroopan Peru" maanosamme kullasta ja hopeasta rikkain maa. Vuoriteollisuuden työtavoista saa lähempiä tietoja esim. Joakimsthalin pastorin Mathesiuksen "Sarepta"-nimisestä kirjasta, jossa hän kuvailee hopeakaivosten oloja.

Tiede oli jo otettu vuoriviljelyksen palvelukseen. Tietopuolista sivistystä saaneet insinöörit järjestivät ja johtivat työn vuorikaivoksissa. Tähän ei sivistymätön vuorityöntekijä enää kyennyt. "Sareptasta" käy kumminkin selville, että jo näidenkin täytyi osata käyttää kompassia, kaivokset kun jo olivat kehittyneet niin laajoiksi. Mutta etenkin oli tämä kapine apuna insinööreillä heidän trigonometrisissä mittauksissaan, kun oli määrättävä rajat eri kaivosalueiden välillä tai johdettava puhtaan ilman käytäviä alas kaivokseen j.n.e.

Jo tässä näemme kapitalistiselle suurteollisuudelle omituisen piirteen esiintyvän: työmiesten jakaantumisen kahteen luokkaan, sivistymättömiin ruumiillisen työn tekijöihin ja sivistyneisiin ajatustyön tekijöihin. Ja vaatimukset asetetaan niin korkealle kuin mahdollista sekä edellisten ruumiilliseen voimaan että jälkimäisten henkiseen kykyyn nähden.

Mitään "älyn ylituotantoa" ei kumminkaan vielä 1500-luvun alussa ollut, ei ainakaan teknillisellä alalla — pikemmin kenties uskonnollisella. Insinöörejä ei ollut vielä niin runsaasti kuin nyt ja heitä pidettiin senvuoksi suuressa arvossa. "Ruhtinaat ja herrat", sanoo Mathesius, "ymmärtävät myöskin pitää sellaisia taidollisia ihmisiä, joita Jumala ja luonto ovat muita paremmin suosineet, siinä arvossa minkä he ansaitsevat".

Tiedettä käytettiin vuoriviljelyksessä jo 16:nnella vuosisadalla tuotannon edistämiseen. Perinnäisen isien tavan sijasta, joka käsityössä näyttelee niin suurta osaa, tapaamme siis tässä järjestelmällisen, tieteellisen tutkimisen vallankumouksellisena tekijänä. Sen tarkotuksena on alituisesti muuttaa tuotantoa, keksiä yhä parempia apukeinoja, s.o. sellaisia, jotka vaativat yhä pienempiä kustannuksia ja säästävät yhä enemmän työtä. Kaikki nämä ovat sellaisia piirteitä, jotka ovat ominaisia uudenaikaiselle kapitalistiselle suurteollisuudelle.

Kuinka pitkälle koneiden käyttäminen siihen aikaan oli päässyt vuorityössä, näkee seuraavista Mathesiuksen kuvauksista:

"On suuri armo ja Jumalan lahja, että Jumala toki lieventää hyödyllisten työaseiden ja keinojen kautta sitä hikeä, joka on synnin tähden tullut ihmissuvun osaksi, ja panee hevosen valjaisiin ihmisen sijasta ja tekee mahdolliseksi veden, tuulen ja tulen kautta nostaa mukavalla tavalla vuorta ja vettä ylös syvyydestä, niin että kustannukset tulevat pienemmiksi ja salatut aarteet paljon paremmin kuin ennen julkisiksi.

"Seisoa rakkaan kelan ääressä kokonainen päivä ja tehdä monta otetta yhden pfennigen saamiseksi ja olla alttiina useinkin kelan tempomiselle vieläpä ruhjomisellekin, se on todellakin karvasta ravintoa. Mutta nyt on Jumala antanut taitoniekkoja, jotka ovat keksineet etuisuuksia ja auttajia, on näet kiinnitetty telarattaita ja vipuja kelaan siten, että työ käy helpommin ja tuottaa enemmän. Samoin, että on järjestetty ympyriäisiä pyöriä ja rattaita koneistoksi, niin että voi nostaa vuorta ja vettä ei ainoastaan käsivarsilla ja hartioilla, vaan jalkojen ja ruumiin avulla, sekin on kiitoksen arvoista. Niinpä on nostolaitoskin kaunis koneisto, siinä hevosien avulla kiskotaan ylös päivän valoon vuorta ja vettä ja siten voikin kaivosaukosta nostaa enemmän kerrallaan kuin ennen kahdellakymmenellä kelalla. Samoin on hevosten avulla jarruttaminenkin mainio taito.

"Tilava ja turvallinen kaivoskäytävä ojineen ja ilmanvaihtoineen on kumminkin kaunein keksintö vuorityössä, sillä sellaiset ottavat pois veden ja huonon ilman ja antavat sijaan raitista sekä helpottavat kuljetusta vaunuilla ja koirilla, jonka tähden kaivosväen tulee kiittää Jumalaa ja kernaasti, nopeasti ja uskollisesti antaa veronsa, neljännen rahan ja yhdeksännen. Mutta siellä, missä ei voida tehdä kaivoskäytäviä, ovat arvokkaita vesilaitokset, joilla vesi voidaan nostaa kaivoksesta.

"Kuttenbergissa voitiin huono ilma johtaa pois pitkien putkien, ikäänkuin savupiippujen kautta, sittenkun ensin oli viritetty valkea paikalle. Tällä tapaa voitiin johtaa raitista ilmaa aukon kautta aina 500 'lahterin' (noin kilometrin) syvyyteen ja vielä syvempäänkin".

Mathesius puhuu tässä vain vuoriviljelyksestä. Agricolalta voimme saada tietää, mitä suuria laitoksia jo silloin oli tehty malmin muokkaamista varten, survinmyllyjä, sulatusuuneja, koneita metallien erottamiseksi kuonasta ja n.k. "kovien nesteiden", kuten suolan, lasin y.m. valmistamiseksi. Yllä oleva riittänee osottamaan, että sillä vuoriviljelyksellä, joka tarkotti jalojen metallien saamista, ei enää 1500-luvulla ollut nimeksikään käsityöntapaista luonnetta. Siihen ei riittänyt enää yksinkertaiset käsitemput, joita vuorimies oppi oppiaikanaan, jonka loputtua hän tunsi perinpohjin koko vuorityötoiminnan. Vuorikaivos oli tullut suureksi, monimutkaiseksi elimistöksi, joka vaati laajoja ja taidokkaita, peräti kalliita laitoksia. Ainoastaan tieteellisesti sivistyneet miehet, "taitoniekat", niinkuin heitä kutsuttiin, osasivat valvoa ja johtaa kaivostyötä, ja ainoastaan voimat, mahtavammat kuin ihmisen, kykenivät pitämään koneistoa käynnissä. Vuorikaivos oli elimistö, joka vaatii pääomaa pysyäkseen pystyssä.

Köyhällä sellaisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään mahdollisuutta päästä hoitamaan sellaista vuorikaivosta omanaan. Eivätpä edes pienemmät rahamiehet voineet yksin suorittaa kunnollisen vuorikaivoslaitoksen kustannuksia.

Totta kyllä saattoivat useammat heistä lyöttäytyä yhteen ja muodostaa osakeyhtiön, ja sellaista usein tapahtuikin. Mutta tulos ei aina ollut suotuisa.

Geologia oli silloin vielä alullaan. Vuoriviljelys oli senvuoksi usein pelkän sattuman varassa. Kaivoksien tuotto vaihteli varsin uskomattomissa määrissä. Useita kaivoksia, suuria kaivospiirejäkin hylättiin silloin, joita sitte myöhemmin taasen on menestyksellä ruvettu käyttämään.

900-luvulla ruvettiin Harz-vuoristossa harjottamaan hopean kaivamista. Ensimäisen sadan vuoden kuluessa oli saalis tavattoman runsas, mutta emmepä sitten tuskin kuulekaan näistä kaivoksista mitään ennenkuin v. 1205, jolloin niissä taas ruvettiin työskentelemään, kaivosten oltua pitemmän aikaa varsin käyttämättöminä.

Saksin hopeakaivokset 1100-luvulla alkoivat toimintansa ja 1200-luvulla Böhmin kaivokset. Vuonna 1295 Böhmin hallitsija Wenzel II vakuutti vuorijärjestyksessään, että kaikki kulta- ja hopeakaivokset hänen maansa ulkopuolella ovat tyhjentyneet, vain Böhmin olisi tulvillaan kultaa ja hopeaa. Työ Goslarin kaivoksissa lakkautettiin 1300-luvulla ja pantiin taas käyntiin 1419. Meissenerin kaivokset olivat alinomaa työnalla. Mutta niiden tuotto vaihteli tavattomasti.

Marienbergin kaivokset antoivat 1520-luvun alussa vain muutamia satoja florinia, vuonna 1540 oli saalis päälle 270,384 florinia ja sitten laski se taasen niin, että se v. 1552 oli 22,749 florinia.

Schneebergissä toimivien kaivoksien antama puhdas tulo vuosina 1511-25 vaihteli 250 ja 59,340 Saksan markan välillä selvää hopeaa. Olipa eräissä kaivoksissa vuosia, jolloin monet kaivokset eivät antaneet tuskin mitään, vieläpä tuottivat tappiotakin.

Suurkapitalisti, joka saattoi kestää tällaista, ansaitsi kyllä keskimäärin sievoisia voittoja. Mutta pienen pääoman omistaja saattoi helposti köyhtyä keppikerjäläiseksi. Jos taasen hänen kaivoksensa tuottivat voittoa, oli kyllä olemassa keinoja katkeroittaa hänen onneaan käyttämällä sitä vaikutusvaltaa, joka suurilla rahamiehillä oli ruhtinoihin ja heidän virkamiehiinsä.

Agricola kertoo meille, että monet pitivät vuoriviljelyksen harjottamista epäsiveellisenä niiden menettelytapojen perustuksella, jotka siinä esiintyvät ja joita hän kuvailee seuraavasti: "Jos on toiveita saada metallia jostakin paikasta, niin tulee joko ruhtinas tai esivalta ja työntää kaivoksen haltijat heidän omalta omaisuudeltaan; tai tulee sitten joku ovela itsekäs naapuri ja nostaa oikeusjutun kaivoksen haltijoita vastaan saadakseen edes osan kaivoksesta. Sattuupa niinkin, että vuorityönvalvoja asettaa liikanaisia rasituksia kaivoksen haltijain kannettavaksi, niin että he joutuvat osuuksiltaan ja hän itse anastaa kaivoksen haltuunsa. Taikka myöskin kehuu kaivoksen tarkastaja väärin ja valheellisesti suonta, niin että hän voipi myydä osansa kaksi kertaa kalliimmasta kuin mitä sen arvo on, taikka myöskin moittii jotakin suonta saadakseen ostaa sen halvasta hinnasta".

Ei ihme näin ollen, että vuoriviljelys oli melkein yhtä huonossa maineessa kuin nykyään pörssit — mutta myöskin yhtä houkuttelevaa rahamiehille. Samoin kuin pörssit nyt, oli se aikanansa keino, jonka avulla pakkoluovutettiin suurkapitalistien hyväksi pikku omistajilta, jotka tahtoivat äkkiä rikastua. Suurkapitalisteja vastaan ei tietysti uskallettu käyttää sellaisia toimenpiteitä kuin äsken mainitut, ei esim. tuota kuuluisata Augsburgissa sijaitsevaa Fuggerien liikettä vastaan, joka oli ottanut vuokralle Schwazin kultakaivokset Tyrolissa ja kiskoi yksinänsä niistä vuosittain voittoa 200,000 florinia.

"Sillä, joka tahtoo vuoriviljelystä harjottaa", sanoo Mathesius, "täytyy olla rahoja taikka toimeliaat kädet ".

Toisin sanoen, ainoastaan suurkapitalistit ja köyhälistö voivat vielä menestyä vuoriviljelyksessä.

III. Vuorityöntekijät.

Samassa määrässä kuin vuorityötä tekevät kyläkuntalaiset muuttuivat kapitalistisiksi vuoritilallisiksi, tuli niistä rengeistä ja palvelijoista, joiden avulla he ennen olivat vuorityötänsä harjottaneet, palkkaköyhälistöä. He eivät enää tehneet työtä yhdessä isäntiensä kanssa, eivätkä enää asuneet heidän kanssansa heidän talossaan ja perheessään jakaen heidän kanssansa ilot ja surut. Vanha patriarkallinen suhde oli loppunut. Useinkin vuorityömiehet tuskin tunsivat personallisesti sitä kapitalistia, jonka hyväksi he raatoivat ja joka kenties oli jonkun kaukana olevan kaupungin rikas kauppias, jolla ei ollut aavistustakaan vuorityöstä.

Siellä, missä vuorialue oli erotettu yhteismaasta ja julistettu "vapaaksi", oli senkautta kyllä käynyt jokaiselle, köyhällekin, teoretisesti mahdolliseksi päästä osalliseksi jostain kaivoksesta. Mutta kun olot olivat sellaiset, kuin edellisessä luvussa näimme, oli tämä vaaranalaista jo vähemmän varakkaalle porvarillekin ja itseasiassa kerrassaan mahdotonta omaisuudettomalle. Korkeintaan saattoi siellä täällä joku vuorityön tarkastaja onnistua niin korkealle kiipeämään.

Nykyaikaisiin olosuhteisiin verraten eivät vuorityöntekijät kuitenkaan 1500-luvun alussa olleet niinkään huonossa asemassa. Heidän päivittäinen työaikansa oli Agricolan mukaan yleensä 7 tuntia. Ensimäinen vuoro alkoi klo 4 aamulla ja kesti klo 11:een päivällä, toinen teki työtä klo 12:sta klo 7:ään illalla. Yövuorojen käyttämistä, klo 8:sta illalla klo 3:een aamulla, sallittiin ainoastaan hätätilassa. Kukaan vuorityöntekijä ei saanut työskennellä kahta vuoroa perätysten, koska hän silloin saattoi nukkua työnsä ääreen, kun "hän on väsynyt niin suuresta ja kovasta työstä".

Ei ainoastaan sunnuntai- ja juhlapäivät, vaan lauantaitkin olivat vapaapäiviä. Lauantaina tuli vuorityömiehen ostaa elintarpeita viikon varalle. Työaika kutakin viikkoa kohden teki siis 35 tuntia, ja vielä vähemmän, jos viikolla sattui olemaan joku juhlapäivä, ja sellaisista ei siihen aikaan ollut puutetta. Joskus työvuorot olivat vieläkin lyhempiä; Kuttenbergissä ja Harzissa esim. käytettiin 6 tuntia kestäviä.

Vuorityöntekijäin palkoista emme meidän saatavinamme olevista lähteistä ole löytäneet mitään lähempiä tietoja. Mutta jos muistamme että työntekijäin yleinen tila 1500-luvun alussa oli aineelliseen hyvinvointiin nähden parempi kuin nykyaikainen sekä että vuorityömiehillä oli muun työväen rinnalla hyvä asema, voimme kyllä olettaa, että heidän palkkansa olivat suhteellisesti hyvät.

Mutta kaivostyömiesten, kuten yleensä palkkalaisten asema, näytti kuitenkin jo rupeavan huononemaan. Yllä olemme nähneet, että jo 1500-luvulla vuoriviljelyksessä ajatustyö ja ruumiillinen työ olivat erillään. Tämä tietysti vähensi sekä arvoa että tuloja niiltä, jotka tekivät yksinomaan jälkimäistä. Heidän sijaansa sai helposti toisia, heillä oli vähemmän opittavaa, heidän työvoimansa tuotantokustannukset olivat suhteellisesti pienemmät. Ja työnjako kehittyi yhä, josta taas oli seurauksena, että vuorikaivostyöntekijäin asema yhä huononi.

Jokainen voimakas mies saattoi helposti oppia jossakin määrin käsittelemään eri koneita. Malmin muokkaamisessa käytettiin usein jo naisia, vieläpä sen huuhdonnassa lapsiakin. Toimet tulivat yhä lukuisammiksi ja helpommiksi oppia. Teknillinen kehitys toteutti sen, mitä vuorialueen erottaminen yhteismaasta lainopillisesti valmisti: se antoi kaikille pääsyn vuorityöhön.

Ihmisiä, jotka tätä tilaisuutta käyttivät, ei puuttunut, häviöön joutuneita talonpoikia ja kaupunkien köyhälistöä, jotka yhtä mielellään, elleivät ruvenneet maankulkijoiksi tai palkkasotureiksi, menivät Saksin, Böhmin, Salzburgin ja Tirolin kulta- ja hopeakaivoksiin, kuin viime vuosisadan loppupuoliskolla häviölle joutuneet, riistetyt olennot Kaliforniaan. Suurin osa kaivosmiehistä ei ollenkaan ymmärrä vuoriviljelystä, valittaa Agricola. "Sillä tavallisesti ne, joilla on paljon velkoja eikä rahoja niiden maksuksi, menevät vuorikaivoksiin; taikka kauppiaat, jotka olivat lähteneet matkaansa; taikka sellaiset, jotka työn takia olivat juosseet pois auraltaan."

Lutherin isä, joka oli työmiehenä Mansfeldin vuorikaivoksissa, oli sellainen häviöön joutunut talonpoika.

Käytettäviksi tarjoutuvista työvoimista ei ollut puutetta. Ei siis ihme, että kaivostyömiesten palkat alenivat, taikka ainakaan eivät nousseet, huolimatta hintojen nopeasta kohoamisesta 1500-luvulla. Ja vuoritilalliset ja ruhtinaalliset virkamiehet koettivat auttaa tätä alenemispyrkimystä minkä voivat taikka vähentää palkkoja maksamalla ne ala-arvoisessa rahassa taikka tunnetun truckjärjestelmän kautta.

Jo usein mainitussa vuorijärjestyksessä, jonka August saksilainen laati v. 1574, pidettiin tarpeellisena erityisessä pykälässä määrätä, että työntekijäin palkat tuli suorittaa hyvässä rahassa. Lukemattomat määräykset truckjärjestelmää vastaan osottavat, miten tavallinen sekin oli. Etenkin kiellettiin tavaroita pakollisesti tarjoomasta puhtaan rahan asemasta. Mutta säännöllisesti näkyvät nämä määräykset jääneen paperille. Älkäämme unhottako, että ruhtinaallisilla virkamiehillä oli ehdoton vaikutusvalta palkkojen suuruuteen ja vuorityöläisten kohteluun, niin että näissä huononemista voi tapahtua vain heidän suostumuksellaan.

Työmiehet pitivätkin ruhtinaita ja heidän virkamiehiänsä aivan yhtä suurina vihollisinansa kuin vuoritilallisiakin. Pienempiin vuoritilallisiin oli heillä monta liittymäkohtaa. Kaivostyömiehen ihanteena lienee siihen aikaan ollut sellaiseksi pienemmäksi vuoritilalliseksi pääseminen. Mutta me olemme nähneet, miten ruhtinaat, heidän virkamiehensä ja suurkapitalistit nylkivät ja saattoivat häviöön pikkuvuoritilallisia ja vaikeuttivat tai tekivät mahdottomaksi heidän pääsynsä suurten kaivosten osallisuuteen.

Pienempien vuoriosuuksien omistajilla ja vuorityöntekijöillä oli yhteiset vastustajat, samalla tavalla kuin meidän päivinämme käsityöläisillä ja köyhälistöläisillä. Tästä oli seurauksena, että he joskus yhdistyneinä nousivat yhteisiä vihollisiaan, ruhtinaita ja suurkapitalisteja, vastaan. Etenkin Alppien vuorikaivoksissa tapaamme usein tällaista yhteenliittymistä.

Kaivosmiehet olivat ainoat työntekijät, jotka jo aikaisin työskentelivät joukottain yhdessä. Tässä, samoin kuin monessa muussakin suhteessa he muistuttavat uudenaikaisessa suurteollisuudessa työskenteleviä työmiehiä. Jo keskiajalla nousi työmiesten lukumäärä suuremmissa kaivoksissa tuhansiin.

Vastoin nykyaikaista työväkeä olivat kaivostyömiehet asekelpoisia. Vielä niinkin myöhään kuin v. 1530 otti Kaarle V:nnen Tyrolin Schwazissa vastaan 5,600 hyvin asestettua kaivosmiestä, jotka hänen edessään panivat toimeen leikkitaistelun. Mansfeldin kaivostyömiehistä, jotka näyttelivät erityistä osaa Thüringin kapinassa, kerrotaan, että Mansfeldin kreivi Gebhard v. 1519 tarkasti heidän varustuksiansa ja "havaitsi heidät hyvin varustetuiksi".

Näissä asekelpoisissa työmiespataljoonissa vallitsi uhkamielinen, rohkea henki, ja ne olivat aina valmiit vastustamaan väkivallalla jokaista vääryyttä, joka niitä kohtaan tehtiin. Ja tässä ne näyttävät aina voineen luottaa etenkin kaivostyökapineita valmistavien vuoriseppien voimakkaaseen apuun.

Mitä katkerammiksi vastakohdat tulivat heidän ja niiden kapitalistien ja ruhtinasten välillä, jotka olivat vuorialueen isäntiä, sitä useammin syntyi kapinoita. Tämänaikuisissa aikakauskirjoissa mainitaan varsinkin niiltä vuosikymmeniltä ja vuosilta, jotka olivat lähinnä ennen talonpoikaissodan puhkeamista, hyvin useita kaivostyömiesten kapinoita — joka seikka sekin on osotuksena siitä, kuinka jännitetty asema oli.

Esimerkkinä mainittakoon saksilaisten vuorikaivostyöläisten palkkataistelut.

Vuonna 1478 kirjottivat Saksin herttuat Ernst ja Albrecht Freibergin neuvostolle: "Olemme saaneet tietää, että työmiehet Schneebergissä ja kaikkialla meidän maissamme, joissa vuoriviljelystä harjotetaan, vaativat enemmän palkkaa kuin mitä heille tähän asti on tavallisesti annettu. Jos sellaista suvaittaisiin, voisi siitä Meille ja Meidän omaisillemme vastaisuudessa tulla suurta haittaa ja vahinkoa. Estääksemme sellaista tapahtumasta, me aiomme kutsua vuorityötä käsittävät henkilöt ruhtinaskuntamme kokoontumaan neuvottelemaan, jotta saataisiin voimaan ja käytäntöön yleinen säädös siitä, kuinka paljon kukin työmies ansionsa ja työnsä mukaan on saapa. Sen vuoksi pitäisi teidänkin lähettää tähän kokoukseen kaksi taikka kolme vuorityöhön perehtynyttä miestä… Annettu Dresdenissä maanantaina toisen paastosunnuntain jälkeen. Herran vuonna 1478."

Työntekijöitä ei näihin neuvotteluihin kutsuttu. Mitä tuloksia niistä oli, sitä emme tiedä, mutta varmaa on, että rauha ei kestänyt kauan. Jo vuonna 1496 sanotaan: Schneebergin kaivostyömiehet ajoivat vuonna 1496 tuomarin ja lautakunnan pakoon senvuoksi, että nämä tahtoivat vähentää groshenin heidän palkastaan. Osa heistä vetäytyi sitten pois vuorelta, osaksi Schlettauhun ja Lüssnitziin, osaksi Geyeriin, ja Planitzin silloisen päällysmiehen täytyi vallata Schneeberg kutsumalla sinne maakansaa. Kuitenkin palasi osa jo neljän päivän perästä takaisin täyttämään velvollisuuksiaan. Siitä huolimatta uudistui sama vastahakoisuus jo kahden vuoden perästä. He pakottivat kelaajat ja oppipojat seuraamaan itseänsä uhaten muuten hakata heidät palasiksi, ja päättivät lähteä zwickaulaisia ja plauilaisia vastaan, jotka oli kutsuttu kokoon heitä kukistamaan. Lopulta he kumminkin hyvällä puheella rauhottuivat.

Vuonna 1496 nousi myöskin Kuttenbergin kaivostyöväestö palkkariitojen takia kapinaan, läksi aseilla varustettuna liikkeelle ja asettui lippuineen leiriin eräälle läheiselle vuorelle. Heidän oli kuitenkin lopulta pakko myöntyä.

Joakimstalissa kerrotaan olleen yhtäläisiä vuorityöväenliikkeitä vähää ennen "talonpoikaismetelin" puhkeamista. Useita kertoja nousivat siellä vuorityöläiset taistelemaan asemansa parantamiseksi.

Kaikki nämä taistelut johtivat kuitenkin yhtä vähän kaivostyömiehiä kuin käsityöläissällejä mihinkään tarkotuksiltaan vallankumoukselliseen liikkeeseen.

Vuoriviljelys oli kyllä 1400- ja 1500-luvuilla teknillisessä ja taloudellisessa suhteessa paljon pitemmälle kehittynyt, kuin mikään muu sen ajan tuotannonhaara. Mutta vaikka se olikin kehittynyt lähimmäksi kapitalistista suurteollisuutta, ei sen työmiehistä sittenkään tullut köyhälistön johtajia ja esitaistelijoita. Syy tähän on meidän etsiminen vuoriviljelyksen luonteesta. Se erotti työmiehet toisistaan kaukaisiin vuoriseutuihin, jotka olivat etäällä suurista valtateistä ja kauppakeskuksien vaikutuksista. Se erotti vuorityöntekijät toisilla seuduilla olevista ammattitovereistaan, ja sorretuista kansankerroksista, se supisti heidän näköpiirinsä tai ainakin esti sen laajenemisen ja rajotti heidän harrastuksensa pieniin paikallisiin ja ammattiakoskeviin asioihin.

He olivat kyllä riistettyjä ja tyytymättömiä, eivätkä suinkaan epäilleet hankkia itselleen oikeutta ase kädessä, he kyllä osottivat olevansa taipuvaiset ryhtymään vallankumoukselliseen liikkeeseen, vieläpä asettumaan sen etunenäänkin, mutta ainoastaan silloin kun heidän omat rajotetut hetkelliset harrastuksensa olivat yhtäpitävät kokonaisliikkeen harrastusten kanssa. Arvelematta he jättivät tämän ja sen johtajat pulaan, niin pian kun heidän hetkelliset vaatimuksensa tyydytettiin, heti kun tyydytettiin heidän vaatimuksensa palkka- ja työsuhteisiinsa nähden.

Vuorityöntekijäin erillään oleva asema edisti heidän keskuudessaan melkein vielä voimakkaamman ammattikuntahengen syntymistä, kuin kaupunkien käsityöläissällien keskuudessa. He ovat sen kauimmin säilyttäneet, aina meidän päiviimme saakka.

IV LUKU.

Pääoma ja työ kutomateollisuudessa.

Vielä vähemmän kuin käsityöläissällit ja kaivostyöläiset, kykenivät luonnollisesti järjestymättömät köyhälistöjoukot kehittämään ja sitkeästi ja johdonmukaisesti noudattamaan todellista vallankumouksellista politikaa. He eivät tunteneet olevansa mikään uusi, eteenpäinpyrkivä luokka, vaan häviävien luokkien hajoamisen tuotteita. He pitivät yhtä näiden ja varsinkin talonpoikain kanssa, joiden jälkijoukossa heidät usein tapaamme. Hajaantuneina, pahoin kohdeltuina ja nöyryytettyinä he eivät voineet asettaa itselleen omia tarkotusperiä, olivat liian heikkoja pyrkiäkseen ominneuvoin joihinkin päämääriin. Epäilemättä heissä kuohui syvä tyytymättömyys oleviin oloihin, mutta meillä ei tästä ole muuta todistusta, kuin se taipuvaisuus, jolla he liittyivät jokaiseen vallankumoukselliseen liikkeeseen. He olivat aina kernaat yhtymään talonpoikiin, joita he olivat niin lähellä, heti kun nämä liikahtivat. Kommunistiseenkin liikkeeseen he ottivat osaa, jos sellainen jossakin ilmaantui. Mutta ei alkuunpanoa sellaiseen eikä yleensä mitään yhteiskunnallisen mullistuksen aatetta voinut heistä lähteä.

Eivät kaivostyömiehet, eivät käsityöläissällit eivätkä kaupunkien järjestymättömät köyhälistöläiset olleet kutsuttuja kannattamaan kommunistisen työväenliikkeen ensimäisiä yrityksiä. Oli olemassa ainoastansa yksi työväenkerros, jossa kommunistiset pyrkimykset siinä vallitsevien olojen nojalla löysivät vastakaikua ja jolle ne samalla antoivat tarpeellisen henkisen herätyksen luomaan näistä taipumuksista uuden yhteiskuntaihanteen, mutta jolle ne myöskin antoivat tarpeellista pontevuutta, säilyttää tätä ihannetta aikoina, jolloin näytti kerrassaan mahdottomalta sitä saavuttaa. Nämä työntekijät olivat kutomateollisuuden työntekijät, etenkin villakankurit.

Luonnollisesti se, mitä tässä on sanottu, on varovasti harkiten käsitettävä. Kun nykyänsä väitetään, ja täydellä syyllä, että teollinen köyhälistö on sosialidemokratisen liikkeen kannattaja, niin ei sillä tarkoteta, ett'eivät muihinkin luokkiin kuuluvat ihmiset, pikkuporvarit, kirjailijat, tehtailijat j.n.e., voisi ottaa siihen osaa, vieläpä usein varsin pontehikkaastikin. Monet niistä voivat astua liikkeen etunenäänkin. Eikä sillä myöskään tarkoteta, että jokainen teollisuudessa työskentelevä köyhälistöläinen olisi sosialidemokrati.

Yhtäläisesti rajotettuna on ymmärrettävä sekin väite, että kutomateollisuuden työntekijät ovat olleet kommunistisen työväenliikkeen ensimäisten yritysten kannattajina. Tulemme näkemään muidenkin ainesten siinä vaikuttavan; ja olisi järjetöntäkin väittää, että jokainen kankuri oli kommunisti. Mutta mikäli voimme seurata tätä liikettä taaksepäin ja mikäli meillä on siitä luotettavia tietoja, näemme aina kutojien siinä huomattavalla tavalla vaikuttavan, ottavan siihen osaa, mikä tuskin lienee mikään sattuma.

Meidän luullaksemme on tämä seikka verraten helposti selitettävissä, jos otetaan selkoa villateollisuuden kehityksen aluista.

Tässä emme ota huomioon muita kutomateollisuuden haaroja, pellava-, puuvilla-, ja silkkiteollisuutta, koska ne eivät keskiaikana kansainväliseen merkitykseen nähden läheskään voineet vetää vertoja villateollisuudelle. Milloin pellava- ja parkkumiteollisuus rupesivat tuottamaan ulkomaillevientiä varten, kuten Ulmissa ja Augsburgissa, osottivat ne pääasiassa samallaisia kapitalistisia omituisuuksia kuin villateollisuus, samoin italialainen silkkiteollisuus.

"Villateollisuus oli keskiaikana", sanoo Hildebrand, "Saksan porvariston voiman ja kukoistuksen kulmakivenä. Sen raaka-aineiden tuontiin ja sen tuotteiden vientiin perustui Hansakaupunkien merivalta ja Saksan muinainen maailmankauppa. Se hyvinvointi, jonka se sai aikaan, antoi Saksan valtakunnalle keskiajan viimeisillä vuosisadoilla suurimmaksi osaksi sen mahtavuuden ja sen aseman, joka sillä oli maailmassa… Saksan villateollisuuden kehityshistoria on senvuoksi suuremman merkityksinen kuin yhden ammattihaaran kehityksen historia; se on samalla Saksan taloudellisen sivistyksen historia. Niin, kuvastuupa siinä koko kansallisen elämämme juoksu".

Nämä sanat tuskin lienevät liioteltuja. Sen rajotuksen niiden suhteen kumminkin sietää tehdä, että Saksan asema maailmankaupassa ei perustunut yksinomaan sen villateollisuuteen, vaan myöskin sen vuoriviljelykseen, joka ajottain, ja etenkin 1500-luvun alussa, vaikutti Saksan taloudelliseen elämään vieläpä voimakkaammin kun villateollisuus.

Kaikessa tapauksessa on totta, että villatavarat olivat Saksan, vieläpä yleensä koko länsimaisen kristikunnan ensimäisiä vientitavaroita.

Nahan ja turkiksien ohella oli liina keski-ajalla vaatetusaineksena. Villa oli ylellisyystavaraa, jota aluksi ainoastaan ylhäisimmät voivat itselleen kustantaa. Palttinankudonta oli iki-vanhaa kotiteollisuutta. Talon naiset kehräsivät ja kutoivat sen palttinan, minkä talon asukkaat tarvitsivat. Villateosten valmistaminen sitävastoin ei kauemmin voinut olla kotiteollisuutena, kun taitavuus siinä kohden oli jossain määrin kehittynyt, sillä silloin vaati se suurempia laitoksia, värjäyshuoneita, vanutusmyllyjä j.n.e. Mutta sellaisia voivat laittaa ainoastaan suuremmat järjestöt, kuten luostarit, kaupungit taikka ammattikunnat.

Ensimäiset mieskankurit tapaamme luostareissa. Nämä ne lienevätkin enimmän edistäneet villakutomateollisuuden leviämistä Saksaan, niinkuin luostarit yleensä keskiajan vanhimpina aikoina olivat sen teknillisen kehityksen kannattajia, joka teollisuudessa ja maanviljelyksessä tapahtui. Ei mikään ole epätodenmukaisempaa kuin se "valistunut" katsantokanta, että munkit olisivat saavuttaneet valtansa rukouksia lukemalla ja evankeliumia kopioimalla.

Jo 800-luvulla mainitaan vanuttajia ja leikkaajia olleen Konstanzin luostarissa. Munkit opettivat Bodenjärven ympäristön asukkaita kutomaan villakangasta ja käyttämään verkaa puvukseen. 1100:nnellä vuosisadalla ei kutomateollisuutta erikoisesti mainita luostarien ohjesäännöissä. Mutta 12:nnella vuosisadalla on kutomateollisuus tullut luostareille niin tärkeäksi, että tämän vuosisadan luostarisäännöissä villan kauppa ja käyttö sekä villakankaan kudonta mainitaan luostariveljien säännöllisenä toimena, niin etenkin sistersiensiläiskunnan säännöissä, jotka ovat peräisin 12:nnelta vuosisadalta. Sistersiensiläiset ottivat itseasiassa veranvalmistuksen suorastaan erikoisalakseen.[14]

Käsityön tapaan harjotettu villakangasteollisuus kehittyi nopeasti, paitsi luostareissa, myöskin kaupungeissa. Ensin tapahtui tämä Alankomaissa, jossa se rupesi kukoistamaan jo 900-luvulla.

Tämä uusi teollisuus oli ylellisyysteollisuutta. Villakankaat olivat kauan aikaa ainoastansa varakkaampien saatavia. Kun 1400-luvulla käsityöläiset ja talonpojatkin rupesivat käyttämään villavaatteita, pidettiin tätä merkkinä siitä, kuinka pelottavasti ylellisyys rupesi leviämään alempiinkin säätyihin. Hienosta verasta maksettiin sangen paljon. Niin ollen kannatti sitä kulettaa kauaksi, ja tuli siitä siis vientitavara. Koko Europa oli sen markkinapaikkana. Ei siis sovi ihmetellä, että verkateollisuus helposti kehittyi vientiteollisuudeksi, kun kaikki tarpeelliset edellytykset sattuivat olemaan olemassa, kun siis oli runsaasti hyviä raaka-aineita ja samalla tekotavat kehittyneet tarpeeksi pitkälle.

Näin oli ensiksi asianlaita Flanderissa. Flanderin verkaa kiitettiin jo 1200-luvulla yli koko Europan.[15]

Monessa kaupungissa villateollisuus pysyi käsityönä, jota harjotettiin ainoastaan paikallismarkkinoita varten, kuten yleensä muitakin käsitöitä. Kumminkin tuli se sielläkin riippuvaiseksi maailmanmarkkinoista, sillä ulkoapäin tuleva kilpailu ulottui paikallismarkkinoillekin ja näistä tuli maailmanmarkkinoiden pieni osanen. Nämä tulivat sen vuoksi määrääväksi villateollisuudelle sielläkin, missä sen ei onnistunut poistaa paikallista luonnettaan, ja se tulee vientiteollisuudeksi. Sen vuoksi joutuivat noiden seutujen veranvalmistajat etuihinsa nähden kärsimään kauppiaista, jotka toivat verkaa maahan ja kilpailivat sitte myydessä heidän kanssaan. Tämä ei ollut sellaista väestön perinnäistä vihollisuutta kauppiaita kohtaan, jota he tunsivat kuluttajina, vaan aivan erikoista vastakkaisuutta tuottajien ja kauppiaitten välillä. Sensijaan, että väestöjoukot olivat kauppiaille sitä vihollismielisempiä, mitä enempi nämä korottivat hintojansa, kasvoi villakankaan valmistajien suuttumus sitä enempi mitä halvemmalla kauppiaat toivat verkaa ulkomailta heidän makkinoilleen.

Mutta tämä vastakkaisuus ei ollut ainoa, johon villakankaan valmistajat joutuivat kauppiaisiin nähden. He eivät olleet vastakkain ainoastaan siitä syystä, että olivat kilpailijoita, vaan myöskin syystä että toiset olivat sortajia, toiset sorretulta. Missä villakankaanvalmistus muuttui vientiteollisuudeksi, oli pääoma tarpeen sen harjottamiseen. Eihän enää myyty suorastaan ostajalle. Tavaran täytyi tehdä pitkiä matkoja, joskus vaeltaa markkinoilta toisille ennenkuin se tapasi ostajan, ja matkalla se oli alttiina monille vaaroille. Viipyi kauan, ennenkuin tavarain korvaus tuli kotiin.

Missä villateollisuus muuttui vientiteollisuudeksi, oli villa tuotava vähitellen yhä kaukaisemmista paikoista, koska lähimpänä olevan seudun tuotanto ei riittänyt tyydyttämään villatarvetta. Ja samassa määrin kuin teollisuus kehittyi ja kilpailu kasvoi, samassa määrin kuin vaatimukset veran hienouden ja hyvyyden suhteen kasvoivat, oli raaka-aineita valittava yhä huolellisemmin. Mutta nytpä ei ollutkaan olemassa monta seutua, joka olisi tuottanut tarpeeksi hyviä villoja; parhaat tulivat, kuten jo on huomattu, Englannista. Raaka-aineet tulivat yhä kalliimmiksi, kuta kauempaa niitä tuotiin, ja niitä täytyi koota yhä suurempia varastoja. Pääoma, joka oli käytettävä raaka-aineisiin, kasvoi samassa suhteessa kuin vienti laajeni ja samalla tuli sen kiertämisaika pitemmäksi. Itse veranvalmistajan täytyi niin muodoin tulla rahamieheksi taikka tuli hän riippuvaiseksi kauppiaasta, joka antoi hänelle tarpeelliset rahat etukäteen. Kumpaankin suuntaan on kehitys tapahtunut. Villateollisuustyöläinen sortui joko kotiteollisuuden harjottajaksi nykyaikaisessa mielessä, kotityöntekijäksi, jolla joko oli yksi sälli tai ei ensinkään, joka sai raaka-aineet kauppiaalta, ja jätti tälle suostutusta palkasta työnsä tuotteet, tai tuli veranvalmistajasta kapitalisti, jolla oli työssä useampia sällejä ja joka otti haltuunsa ei vain tuotannon, vaan myöskin kaupan. Ei se aina ollut kutojamestari, jonka onnistui kohottautua tähän asemaan, usein se oli joku muu käsityöläinen, joka vaikutti veranvalmistuksessa. Ne useat toimenpiteet, joiden alaisena villojen oli oltava, ennenkuin ne tulivat kauppaan hienona verkana, erosivat yhä enemmän itsenäisiksi käsitöiksi: villankehrääjien, vanuttajien, leikkaajien, värjärien ammateiksi.

Nämä ammatit olivat tekotavoilleen toisistansa riippuvaiset, ja kukin niistä koki saada muut taloudellisestikin itsestään riippuvaisiksi. Erittäinkin oli villankehrääjien ja kutojien välinen taistelu ankara. Paikottain onnistui kutojan tehdä kehrääjät itsestään riippuvaisiksi, mutta enimmäkseen kävi päinvastoin. Kehrääjistä sai alkunsa vlllakauppiasylimystö, nämä kun kehruuttivat villat köyhemmillä mestareilla tai sälleillä kotonaan, jonka jälkeen kudottivat langat joko sälleillä tai itsenäisillä kotiteollisuuden harjottajilla. Tässä esiintyy jo alku käsiteollisuusjärjestelmään, aikaisimmin luostareissa, jotka saman katon alle yhdistivät kaikki erikoistyöt, jotka veranvalmistamiseksi tarvittiin. Mutta käsityössäkin huomaamme 1400-luvusta alkaen siellä täällä kehrääjäsällien ohella kutojasällejäkin työssä verkatehtailijain kotona, ja sen ohella jyrkän työnjaon siinä muodossa, että kukin villakankuri kutoi erikoista kangaslajia. Toisenlaista työnjakoa syntyi villakehruuteollisuudessa, kun sen erilaisia perättäin seuraavia töitä annettiin eri työläisten tehtäviksi. Tästä oli seurauksena ammattikunnallisen villankehruun lakkaaminen, sen eri toimintojen antaminen ammattikuntiin kuulumattomille, osaksi oppimattomille, työläisille, maalaisille, naisille ja lapsille.

Lopuksi vastaa verkateollisuuden kapitalistista luonnetta sekin, että siinä kappalepalkkajärjestelmä aikaisin kehittyi. Sattuipa vielä niinkin, että tämä taas lakkautettiin sen vahingollisen vaikutuksen vuoksi, mikä sillä oli työn laatuun nähden. Niin kävi esim. Ulmissa neuvoston päätöksellä v. 1492 "koska kiirehtiminen on työn hyvyydelle vahingoksi". Tuo kaunis sakkojärjestelmä, jonka avulla uuden-ajan rahamies pakottaa tuottamaan parhainta laatua ylenmääräisesti joudutetustakin työstä, oli "pimeällä keskiajalla" vielä varsin vähän kehittynyt!

Päinvastoin kuin useimmat senaikuiset sällit, mutta samoin kuin uuden-ajan työmiehet, saivat kankurityöntekijät usein mennä naimisiin. Kankurisälli ei siinä tapauksessa enään kuulunut mestarin perheeseen.

Villateollisuus oli myöskin se kaupunkiteollisuus, jossa teknillinen kehitys nopeimmin tapahtui. Mitä enemmän työnjako lisääntyi ja vientitavaratuotanto, joukkotuotanto, kasvoi, sitä laajaperäisemmiksi kävivät ne teknilliset laitokset ja apuneuvot, joita kutomateollisuuteen vaadittiin. Muutamat näistä tarpeellisista laitoksista ja koneista olivat niin suuria ja kallishintaisia, että eivät yksityiset henkilöt olleenkaan voineet sellaisia hankkia. Niitä omistivat kaupungit taikka ammattikunnat. Yksityisten yrittäjäin kapitalistinen omistusoikeus työntekijäinsä työkaluihin ei vielä silloin ollut kehittynyt. Mutta jo alkoi edistyvän työnjaon vaikutuksesta keksimähenki herätä juuri villateollisuuden alalla. Laajojen laitosten käytäntöön ottaminen sai aikaan joukon teknillisiä vallankumouksia ja kiihotti jatkamiseen. Rukkia esim. ruvettiin käyttämään 1400-luvulla, ensinnä käsin käytettävää. V. 1530 keksi Wattenmühlistä kotoisin oleva Jürgens poljettavan rukin. Vanuttaminen tapahtui aluksi jalkojen avulla. Veden avulla käypien vanutusmyllyjen keksiminen (ehkä 12:nnelta vuosisadalta) teki vähitellen lopun jaloilla toimitetusta vanutuksesta.

Jokainen sellainen edistysaskel teki osan työvoimista tarpeettomaksi. Tämä nykyaikaisen teollisuuselämän puoli ei missään esiintynyt niin aikaisin kuin villateollisuustyöläisten keskuudessa.

Niin lähelle suurteollisuutta ja kapitalismia, kuin vuoriviljelys, ei villateollisuus tosin koskaan päässyt ennen uskonpuhdistusta. Mutta sensijaan että vuoriviljelystä harjotettiin erämaissa, ja vuorityöntekijät pysyivät erillään muiden ihmisten pyrinnöistä ja taisteluista, sai villateollisuus kapitalistisen luonteensa enimmäkseen kaupungeissa, joiden kautta maailmankaupan virta kulki eteenpäin ollen Europan edistyneimpien maiden, Italian, Alankomaiden, Ranskan ja Saksan kaikkien vaikutusten alaisena. Näissä kaupungeissa villateollisuus oli se ammatti, joka aikaisimmin ja selvimmin kehitti kapitalistisen luonteen — niinkuin myöhemmin kutomateollisuus 18:nnen vuosisadan lopulla Englannissa oli paneva alulle teollisen vallankumouksen. Mestarit koettivat päästä kauppiaiksi ja kapitalisteiksi, jotka enemmän kuin jonkun muun kaupunkikäsityön mestarit sortivat sällejänsä ja olivat syvän rotkon heistä erottamat. Missä tämä ei heille onnistunut, joutuivat he itse kauppiasten palkkaorjiksi, kotiteollisuuden harjottajiksi, jotka olivat sällejänsä lähempänä kuin minkään muun ammatin mestarit ja tunsivat olevansa heidän kanssansa etujen yhteydessä sortajia vastaan. Ja ammattikunnan ulkopuolella oleva köyhälistöläinen tuli työtoverina ja yhteiskunnallisesti samanarvoisena sällejä yhä lähemmäksi.

Ja samalla kun villatyöläisille typerä ammattiylpeys tuli yhä aiheettomammaksi, samaan aikaan heidän näköpiirinsä laajeni sen merkityksen kautta, jonka maailmanmarkkinat heihin nähden saavuttivat.

Muilla kansalaisilla oli, kuten Goethen "Faustissa" sanotaan, vain sunnuntaihuvitusta, "… kun hän ammattiveikolleen saa jutustaa sodasta ja sodanhälinästä, kun kaukana, Turkissa, kansat keskenään taistelevat". Mutta villateollisuudessa työskenteleville tämä sitävastoin oli vakavin asia maailmassa. Heidän raaka-aineidensa tuonti ja tavaroittensa menekki riippui siitä, oliko Englanti sodassa Ranskaa vastaan ja missä suhteessa Flander siihen nähden oli, oliko Hansaliitto hyvissä väleissä Tanskan kanssa, oliko tie Novgorodiin avoinna, tekisikö keisari rauhan Venetsian kanssa j.n.e. Se, joka tekee työtä maailmankauppaa varten, joutuu pian nurkkapolitikan kannalta, mutta menettää samalla myöskin sen huolettomuuden, varmuuden, mikä on käsityöläisellä, joka tekee työtä ainoastaan sukulaisille ja tuttaville. Villakankaankutojat eivät milloinkaan voineet päästä rauhaan, heidän ammattinsa oli alituisten mullistusten alaisena. He ottivat osaa sisällisiin riitoihin kaupungeissansa, näyttelivät niissä usein pääosaa. Heillä oli omat ammattiriitansa, joita mainitut yhteiskunnalliset ja teknilliset muutokset aiheuttivat. Ja tämän lisäksi tuli vielä vaikutteita muista maista ja kauppapuolista.

Villateollisuus oli vallankumouksellisin kaupungeissa keskiajan lopulla harjotetuista ammateista. Ja vallankumouksellisia olivat sen työläisetkin. Yhteiskunta ei heidän mielestään ollut mikään luja, muuttumaton: he saattoivat helpoimmin ruveta miettimään sen muuttamista. He ankarina tunsivat sorron, ja heillä oli suurimmat syyt vihata rikkaita.

Mutta villateollisuus oli myöskin voimakkain kaikista ammateista. Jokainen kaupunki muodosti oman yhteiskuntansa, mutta hyvinvoivissa kaupungeissa, niissä, jotka tekivät työtä länsimaisen teollisuuden maailmanmarkkinoita varten — ne ulottuivat Englannista Novgorodiin ja Konstantinopoliin saakka — oli villateollisuus taloudellisessa suhteessa tärkein ammatti. Kaupungin hyvinvointi riippui siitä, s.o. sen työmiehistä.

Mutta ei ainoastaan taloudellisen merkityksensä, vaan myöskin lukumääränsä kautta olivat villatyöläiset, etenkin kutojat, niissä kaupungeissa, missä tämä teollisuus kukoisti, voimana, joka meistä ehkä saattaa näyttää mitättömältä, mutta joka todellisuudessa oli varsin suuri sen ajan pienissä kaupungeissa. Tämä teollisuus saattoi siihen aikaan koota pääpaikkoihin, suhteellisesti katsoen, suunnattoman suuria ihmisjoukkoja.

Breslaussa marssivat kankurit v. 1333 900-miehen suuruisena aseilla varustettuna joukkona. Kölnistä ajettiin yksin yhden ainoan kukistetun kankurikapinan jälkeen 1,800 kankuria maanpakoon. Erittäin paljon oli heitä Alankomaissa. V. 1350 oli Lövenissä 4,000 kangaspuuta, Ypernissä yhtä monta ja Mechelnissä 3,200. V. 1326 karkotettiin Gentistä 3,000 kankuria sen vuoksi, että olivat osottautuneet taipuvaisiksi nousemaan kapinaan Flanderin kreivejä vastaan. 1300-luvun loppupuoliskolla seisoi siellä 18,000 veranvalmistustyötä harjottavaa miestä aseissa. Brüggessä eli käsityön kukoistuskaudella 50,000 ihmistä villakankaiden valmistamisella.

Tästä kasaantumisesta eri paikkoihin kasvoi kankureille mahtava vallankumouksellinen voima. Ei siis ihme, että apotti Trudo aikakirjassaan lausuu heistä, että he olivat ylpeämpiä ja julkeampia kuin mitkään muut ammattilaiset.

Jos kaiken tämän ottaa huomioon, silloin käsittää, että juuri villateollisuudesta tuli uskonpuhdistuksen ajan yhteiskuntavallankumouksellisten pyrintöjen ahjo. Ei hämmästytä se, että tavataan kankureja jokaisen taistelun etunenässä, joka kaupunki- ja valtiovaltaa vastaan käytiin, ei se, että heidän keskuudessaan helposti pääsi valtaan sellaisia virtauksia, jotka asettuivat sotakannalle koko valitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan, ei se, että kankurit säännöllisesti ovat sekaantuneet kaikkiin keskiajan loppupuolella ja uskonpuhdistuksen ajalla tapahtuneisiin kommunistisiin liikkeisiin, mikäli näissä yleensä köyhälistöläistä luokkaluonnetta on tavattavissa.

III osa.

Keskiajan ja uskonpuhdistuksenajan kommunismi.

I LUKU.

Luostarikommunismi.

Italia ja Etelä-Ranska olivat ne kristillis-germanilaisen sivistysalueen maat, joissa roomalaisen maailmanvallan sivistys oli syvimmälle juurtuneena. Siellä kansainvaellukset vähimmän hävittivät ja keskeyttivät tämän sivistyksen perintöä, ja yhteys Itämaiden verraten korkealla sivistyskannalla olevien maiden, Egyptin, Syyrian, Vähän-Aasian, ja Konstantinopolin kanssa säilyi siellä vilkkainna. Sen raakuuden tilan mustimpinakin aikoina, joka seurasi kansainvaellusta, ei siellä kaupunki-elämä milloinkaan kokonansa lakannut. Kaupungit saivat siellä ensimäisinä taas rikkautta ja valtaa, ja siellä esiintyivät ensi kerran keskiajalla ne yhteiskunnalliset vastakkaisuudet, joita tavaratuotanto luopi. Tai oikeammin sanoen, keskiaika peri ne suorastaan vanhalta ajalta.

Eikä köyhälistökään sieltä koskaan kokonaan kadonnut. Italian ja Etelä-Ranskan kaupungeissa se ensin tuli uudelleen yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekijäksi. Niin ollen on aivan luonnollista, että keskiajan ensimäiset kommunistiset pyrinnöt saivat alkunsa sen helmasta.

Mutta samoin kuin heimolaisuus Italian ja Etelä-Ranskan tämänaikuisten kaupunkien elämän ja sen elämän välillä, jota Rooman vanhoissa kaupungeissa oli eletty, oli selvästi huomattavissa, ja samoin kuin roomalaisajan perimätiedot ja -tavat ovat siellä säilyneet elävimmillään, samoin on myöskin proletarinen, köyhälistöläinen, kommunismi, joka siellä kehittyi, pitänyt kiinni niistä muodoista, joita se peri kuolevan Rooman valtakunnan ajoilla. Köyhälistön nousemisella porvari-yhteiskuntaa vastaan oli aluksi kokonaan munkkimainen luonne ja siitä se ei milloinkaan päässyt Italiassa eikä Etelä-Ranskassa — tietysti kaikkein viimeisintä aikaa lukuun ottamatta.

Voidaksemme munkkilaitosta oikein kuvata, täytyy meidän vielä kerran luoda silmäys kristinuskon ensimäisiin vuosisatoihin. Me näemme, etteivät vanhimman kristinopin kommunismin toteuttamista tarkotettavat pyrinnöt onnistuneet senaikuisessa yhteiskunnassa vallinneiden olojen vuoksi. Mutta näimme myöskin, että samat olosuhteet, jotka vielä silloin tekivät kommunismin yleisenä yhteiskuntatilana mahdottomaksi, kuitenkin alati synnyttivät uutta köyhälistöä ja siten myöskin yhä uudelleen kommunististen laitosten tarvetta.

Mitä enempi kristinoppi levisi, sitä selvemmin se lakkasi kommunismia yleisesti käytäntöön yrittämästä. Mutta samassa määrin ruvettiin myöskin yhä enemmän harrastamaan erityisten kommunististen yhdyskuntien perustamista kristikunnan piiriin.

Esikuvana näillä oli tuo ainoa kommunistinen laitos, josta silloin ainakin jäännökset oli jäljellä: perhe tai oikeammin sanottuna kotiyhteisö. Vanhimpina aikoina, vieläpä keisariajallakin oli jokainen talous itseensä sulkeutunut yksikkö, joka pääasiallisesti itse valmisti kaiken sen, mitä tarvitsi, ja myi ainoastaan sen, mitä liikaa oli, tavaroina. Aluksi nämä taloudet olivat yksinomaan kotiyhteisöjä, suurempia perheitä, joissa oli 40 à 50 henkeä, jotka täydellisesti elivät kommunismin periaatteiden mukaan ja yhteisesti omistivat ja käyttivät tuotanto- ja kulutustavaroita. Nämä kotiyhteisöt joutuivat syrjään orjatyölle perustettujen perhekuntien tieltä, niiden sijalle tuli talouksia, joissa sekä tuotanto, että kulutustavarat olivat yhden ainoan henkilön yksityisomaisuutta, jolle myöskin työläiset, orjat, kuuluivat. Mutta vielä kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla oli kotiyhteisö kyllin eloisa ollakseen yhteiskunnallisten uudistusten esikuvana.

Nämä uudistukset oli luostarit, jotka olivat jonkinlaisia teennäisiä kotiyhteisöjä, joissa yhdyssiteenä, yhteisiä etuja lukuunottamatta, ei ollut heimolaisuus, vaan eräät määrätyt, viisastellen keksityt säännöt ja lupaukset.

Samat väestökerrokset, joista ensimäiset kristityt saivat enimmät kannattajansa, antoivat myöskin useimmat jäsenet näihin uusiin kotiyhteisöihin, useimmat munkit ja nunnat. Toiselta puolen olivat ne rikkaita ihmisiä, jotka inhosivat rikkauttansa ja sitä seuraa, johon se heidät saattoi. Toiselta puolen olivat ne — ja nämä olivat lukuisimmat — köyhiä raukkoja, jotka luostareissa saivat sitä turvaa, jota "maallinen", s.o. porvarillinen yhteiskunta ei heille antanut. "Nykyänsä", niin valittaa pyhä Augustinus, "pyhittävät enimmäkseen orjat taikka vapautetut itsensä Jumalan palvelemiseen taikka ihmiset, jotka heidän herransa siinä tarkotuksessa ovat vapauttaneet, taikka talonpojat taikka käsityöläiset taikka muut alempisäätyiset henkilöt".

Perhe saattaa elättää itsensä mitä erilaisimmilla tavoilla: tekemällä työtä, kerjäämällä tai muita riistämällä. Niin oli laita luostareissakin. Muutamissa olivat vallalla ryysyköyhälistön, jonka joukosta heidän jäsenensä olivat, taipumukset — he rupesivat enimmäkseen kerjäämään. Toisten onnistui löytää rikkaita jäseniä tai suojelijoita, jotka lahjottivat heille rahoja ja maatiloja ja orjia, tai talonpoikia, joiden nylkemisellä nuo hurskaat miehet saattoivat elää. Mutta useimmat luostarit olivat sellaisten köyhien yhdistyksiä, jotka olivat liittyneet yhteen, tullakseen paremmin toimeen. Nämä näkivät, ainakin aluksi, parhaaksi turvautua jäsentensä ruumiilliseen työhön.

Ensimäisissä luostareissa, jotka tunnetaan 300-luvulta, vaadittiin ruumiillista työtä. Tämän ajan tärkeimmät luostarienperustajat vaativat sitä, niin Antonius, Pachonius ja Basilius neljännellä vuosisadalla, niin Benediktus Nursialainen, benediktiniläiskunnan perustaja kuudennen vuosisadan alussa.

Alkuaan saattoi jokainen jäsen mielensä mukaan erota kotiyhteisöstään. Eivätkä sen asukkaat millään erityisellä puvullakaan olleet erotetut muusta väestöstä.

Laatuunsa ja tarkotusperäänsä nähden voipi sangen hyvin verrata tämäntapaisia luostareja meidän aikanamme köyhälistön tuotantoyhdistyksiin. Molemmat koettavat rajotetetussa piirissä ratkaista aikansa "yhteiskunnallista kysymystä" jäsentensä omien voimien avulla.

Mutta heimolaisuuden ohella molemmat laitokset kuitenkin osottivat tärkeitä eroavaisuuksia, jotka vastaavat niitä eroavaisuuksia, joita on roomalaisen ja nykyisen yhteiskunnan välillä.

Kapitalistinen tuotantotapa on muuttanut melkein koko tuotannon tavaratuotannoksi. Senvuoksi täytyy myöskin työväestön tuotantoyhdistyksien valmistaa tavaroita. Ne eivät valmista tuotteitaan omiksi tarpeiksi, vaan markkinoita varten, niillä on taisteltavana kaikkia vaaroja ja turmelevia vaikutteita vastaan, joita vapaan kilpailun ja liikepulan järjestelmä tuo mukanaan.

Ennen kapitalistisen tuotantotavan kehittymistä oli tuotannon päätarkotuksena valmistaa tavaroita omiksi tarpeiksi. Jokainen talonpoikaistalo, jokainen herraskartano kuletutti markkinoille ainoastaan sen, mikä jäi yli oman tarpeen, ja luostarit tekivät samalla tavalla. Tämä ylijäämä, joka ne yhdisti markkinoiden, maailman kanssa, oli enimmäkseen suurena kiusauksena, jota seurasi syntiinlankeemus. Ylijäämän piti kuulua köyhille, mutta oli hyödykkäämpää myydä se.

Mutta tuotanto omia tarpeita varten pysyi luostareissa kauemmin kuin muualla pääasiana, luonnontalous vastusti niissä kauemmin kuin muualla kohoavaa pääomaa. Tämä taloudellinen järjestelmä antoi niille vanhoillisuuden leiman, mutta myöskin sitkeyttä ja vastustusvoimaa, jota turhaan etsii nyky-ajan tuotantoyhdistyksistä.

Toinen suuri eroavaisuus on siinä, että meidän aikamme tuotantoyhdistyksissä ovat yhteisiä ainoastaan tuotannon välikappaleet, vaan ei kulutusvälikappaleet. Luostareissa oli sitävastoin yhteinen elämä, yhteinen talous, pääasia ja yhteinen omistus tuotannonvälikappaleisiin sivuseikka, joka täytyi ottaa kaupan päälle, jotta olisi saatu kommunistinen talous pysyväiseksi. Sillä kokemus oli osottanut, että yhteinen talous olisi vastakkainen yksilön omistusoikeudelle tuotannonvälineisiin, ja että yhteinen talous ei missään säilynyt kauan, missä tämä yksityisomaisuus vain pysytettiin.

Ja vieläkin on tärkeä eroavaisuus nykyisten tuotantoyhdistyksien ja luostarien välillä. Edelliset eivät hävitä yksityisperhettä. Yhteinen omistus tuotannonvälikappaleisiin nähden sopii hyvinkin yhteen yksityisen perhe-elämän kanssa, mutta niin ei ole asian laita nautinnonvälikappaleiden yhteisyyden. Munkilla tai nunnalla ei voinut sentähden olla mitään perhettä ulkopuolella luostaritaloutta. Mutta luostarien täytyi mennä vielä pitemmälle. Alkuperäinen kotiyhteisö ei estänyt yksityisten jäsentensä yksityisiä avioliittoja. Mutta tämän yhteisön perustana olivat veren siteet, jotka tuhatvuotinen tottumus oli pyhittänyt, eivätkä hiljan keksityt teennäiset laitokset, ja se oli olemassa yhteiskunnassa, jossa ei vielä ollut yksityistä omaisuutta eikä perintöoikeutta ainakaan tärkeimpiin tuotannonvälineisiin nähden. Luostarit sen sijaan syntyivät aikana, jolloin tämä omistus- ja perintöoikeus oli täysin kehittyneitä. Aivan samoin kuin olemme nähneet tapahtuneen vanhimmassa kristillisessä kirkossa, olisi perhejärjestelmän siirtäminen luostariin välttämättömästi särkenyt tämän kommunistisen järjestyksen.

Luostareilla ei ollut muuta keinoa pitämään pystyssä kommunismiaan ja samalla itseänsä kuin avioliiton kieltäminen. Tavallinen vapaamielinen "valistus" näkee munkkien ja nunnien naimattomuudessa ainoastaan täydellisen heikkojärkisyyden ilmauksen. Mutta historiantutkija tekee viisaasti, jos hän, kun joku historiallinen joukko-ilmiö näyttää hänestä käsittämättömältä, hakee syitä tähän omista puuttuvista tiedoistaan asioiden todelliseen yhteyteen nähden ja koettaa mieluummin tutkia sitä kuin sättiä tyhmyyttä, vaikkakin tämä jälkimäinen keino on kaiketi mukavampi ja kirjottajaa kohottavampi. Luostariasukasten naimattomuus ei todista sitä, että ne, jotka perustivat luostareita, olisivat olleet mielipuolia, vaan ainoastaan sitä, että taloudelliset olosuhteet saattavat toisinaan vaikuttaa ratkaisevammin kuin itse luonnon lait.

Muuten, eihän yleensä naimattomuus ole välttämättömästi samaa kuin siveys. Sen voi, kuten jo olemme kerran maininneet, toteuttaa myöskin käyttäen avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Platon koetti tätä keinoa. Mutta roomalaisessa yhteiskunnassa oli avioliitto kuitenkin siksi lujalla pohjalla, ettei mitään sellaista voitu sallia, julkisesti luostareillekaan, ja ne olivat sitä taipuvaisempia siveyden vaatimukseen, kun ajan yleinen mielipide oli taipuisa asketismiin.

Meidän oletuksemme, että aviottomuus luostareissa on seurauksena niiden kommunismista nautinnonvälikappaleisiin nähden, se selviää parhaiten siitä tosiasiasta, että molemmat ilmiöt seuraavat aina toisiaan. Muinaisuudessa näimme tämän Platonista ja essealaisista. Mutta toinenkin vertaus osottaa samaa. Tarkotamme niitä yhdysvaltojen siirtoloita, jotka 18:nnen vuosisadan lopussa ja 19:nnen alussa kokivat toteuttaa jonkinlaista alkuperäistä kommunismia; — nämä siirtolat tulee tarkkaan erottaa myöhemmistä, joilla oli tarkotuksena toteuttaa uudempien utopistien Owenin, Fourierin tai Cabetin aatteita, henkilöiden, jotka jo tunsivat kapitalistisen tuotantotavan ja asettivat senvuoksi tuotannonvälineiden yhteisyyden kokeidensa pohjaksi.[16]

Yhdysvaltain uskonnolliskommunistisien siirtolain joukossa, joita Charles Nordhoff niitä koskevassa teoksessaan kuvailee, ei ole ainoatakaan, joka ei ole nurjamielinen avioliittoa kohtaan, ja siitä huolimatta ne ovat syntyneet mitä erilaisimmalla tavalla ja mitä erilaisimpien olosuhteiden vallitessa, ilman mitään keskinäistä yhteyttä. Sellainen yhtäläisyys ei ole suinkaan mikään sattuma.

Kaksi näistä lahkoista sallii kyllä avioliiton, mutta selittää naimattomuuden korkeammaksi ja enemmän ansiokkaaksi. Ne ovat Amana-seurakunta, joka perustettiin v. 1844, ja Zoarin lahkolaiset vuoden 1830 jälkeen. Mutta näiden viimeksimainittujen yhdeksännessä pääkappaleessa, joita heillä on kaksitoista periaatteita selittämässä, sanotaan: "Me pidämme jokaista sukupuolien välillä tapahtuvaa yhteyttä, joka ei ole välttämätöntä suvun lisääntymiselle, synnillisenä ja Jumalan käskyä vastaan sotivana. Täydellinen siveys on ansiokkaampaa kuin avioliitto".

Muut lahkot kieltävät suorastaan avioliiton. Vanhimmalla amerikalaisella kommunistilahkolla shakersilaisilla, on viisi perustotuutta, ensimäinen niistä on kommunismi, toinen aviottomuus. Rappistit v. 1807 jälkeen suosivat samoja käsitteitä. Vuonna 1832 erosi 250 rappistia, jotka olivat väsyneet naimattomuuskieltoon, pääseurakunnasta ja perustivat itselleen oman seurakunnan. Mutta tämä meni pian nurin, ja sen omaisuus jaettiin yksityisten perheiden kesken.

Ainoastaan yksi ainoa näistä lahkoista on uskaltanut olla pyrkimättä aviottomuuteen, jota sekin vaatii, avioliittokiellolla, vaan platonilaisella tavalla, joka vieläkin enemmän sotii uudenaikaista ajatus- ja tuntemistapaa vastaan kuin elinaikainen siveys. Se lahko on Oneidan perfektsionistit. Kristus on opettanut, sanovat he, ei ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin henkilöiden yhteyttä. Ei kellään ole oikeutta pakottaa toista yhteiselämään vastoin hänen tahtoaan, mutta he pitävät kahden henkilön "yksinomaista ja epäjumalista uskollisuutta" synnillisen itsekkyyden ilmauksena, ja missä sellaista näyttää syntyvän, kuoletetaan se "moitteen" ja muiden toimenpiteiden avulla. Samoin kuin Platonin valtiossakin, jättävät perfektsionistit lasten kasvatuksen yhteiskunnan huoleksi, jonka on siitä pidettävä huolta "tieteellisten periaatteiden" mukaan.

Huomattavaa on, että juuri nämä perfektsionistit ovat sekä taloudellisessa että tiedollisessa suhteessa korkeammalla kaikkia muita alkuperäiskommunistisia lahkoja. He ovat ainoat, joilla on ollut säännöllinen kirjanpito ja jotka ovat osottaneet taiteellisia ja kirjallisia harrastuksia.

Me saanemme siis väittää, että aviottomuus luostareissa ei ollut minkään käsittämättömän mielijohteen tai minkään itsekidutusta tarkottavan mielettömyyden tuote, vaan oli sillä juurensa niissä aineellisissa olosuhteissa, joiden vallitessa luostarit syntyivät.

Katsaus Amerikan kommunistisiin siirtoloihin näyttää meille vielä toisenkin seikan: kommunismi synnyttää erinomaisen ahkeruuden, erinomaisen työinnon. Ei mikään ole naurettavampaa kuin pelko, ettei kommunistisessa yhteiskunnassa muka tehtäisi työtä. Sen on kokemus jo kauan sitten näyttänyt turhaksi.

"Olen usein kysynyt", kertoo Nordhoff käynnistään Pohjois-Amerikan kommunistisissa siirtoloissa, "mitä te teette laiskureillanne? Mutta kommunistisessa seurakunnassa ei ole yhtään joutilasta. Minä senvuoksi otaksun, ett'eivät ihmiset ole luonnostaan laiskoja. Vieläpä n.k. talvi-shakersit, epävakaiset olennot, jotka silloin kun kylmempi vuodenaika lähestyy, turvautuvat shakerseihin ja muihin lahkoihin sanoen mielellään tahtovansa päästä seurakunnan jäseniksi, ja jotka tulevat talven saapuessa, niinkuin eräs shakersilaisvanhin sanoi minulle, 'tyhjin vatsoin ja tyhjin repuin ja menevät matkaansa molemmat hyvin täytettyinä, niin pian kuin ruusut alkavat kukkia' — vieläpä nämäkin rappiolle joutuneet yksilöt tottuvat säännöllisyyteen ja järjestykseen ja tekevät ilman vastaväitteitä työnsä, kunnes lämmin kevätaurinko taasen houkuttelee heidät vapauteen".

Me voimme siis kyllä otaksua, että sillä ruumiillisen työn vaatimuksella, jonka luostarien perustajat asettivat, oli tosi tarkotus, ja ett'ei myöskään kertomuksia munkkien ahkeruudesta ole yksinomaan pidettävä kehumisina, joskin tiedämme, että kirkollisen kaunopuheisuuden rinnalla kaikkina aikoina kaikki muu kaunopuheisuus, vieläpä asianajajienkin, on joutunut varjoon, silloin kun on tarvinnut liioitella ja panna omiansa.[17]

Vielä huomaamme yhden seikan Pohjois-Amerikan alkuperäisistä kommunistisista siirtoloista: huomaamme, mikä suuri taloudellinen etevämmyys tällä yhteiskunta-muodolla on verrattuna pikkutalollisten ja pikkuporvarien yhteiskuntamuotoon, joiden seasta se on kohonnut. Veisi liian pitkälle, jos tässä rupeisimme esittämään tämän ilmiön syitä. Kylläksi on, että asia on tosi, jota todistaa paraiten näiden seurakuntien varallisuuden nopea lisääntyminen.[18]

Tämä taloudellinen etevämmyys esiintyi vieläkin valtavampana kukistuvassa Rooman valtakunnassa, jossa ei ollut mitään kukostavaa talonpoikaissäätyä eikä kukoistavaa pikkuporvaristoa, kuten oli yhdysvalloissa 19:nnen vuosisadan alkupuoliskolla. Niiden sijalle oli tullut surkea pienvuokralaitos, kolonilaitos. Tähän verraten osottautuivat luostarien tuotantokunnat taloudellisesti sangen eteviksi. Ei sovi silloin ihmetellä sitä, että luostarilaitos nopeasti levisi kristittyyn maailmaan ja että siitä tuli roomalaisen teknikan ja yleensä roomalaisen sivistyksen tähteiden kannattaja.

Yhtä vähän voi herättää kummastustamme se, että kansainvaelluksen jälkeen germanilaiset ruhtinaat ja hoviherrat huomasivat luostarit erittäin sopiviksi tekemään heidän seuduillaan korkeamman tuotantotavan tutuksi. He suosivat luostarien perustamista vieläpä panivat ne itse alulle, melkein samalla tavalla kuin 18:nnella vuosisadalla europalaiset hallitsijat tukivat kapitalistista teollisuutta. Kun Alppien eteläpuolella luostarien päätehtävänä oli olla turvapaikkoina köyhälistöläisille ja vääryyttä kärsineille talonpojille, oli niiden päätoimena Alppien pohjoispuolella edistää maanviljelystä, teollisuutta ja liikennettä.

Juuri luostaritalouden taloudellinen etevyys verrattuna muihin ajan talousmuotoihin, vaikutti sen, että jokainen luostari, joka yleensä pysyi pystyssä näinä levottomina aikoina, kohosi rikkauteen ja valtaan vaikk'ei mikään rikas suojelija alkuaan olisikaan vaikuttanut tähän suuntaan. Mutta valta ja rikkaus merkitsee samalla toisten työn käyttämisoikeutta. Munkit ja nunnat herkesivät nyt tekemästä työtä, he saattoivat ruveta elämään toisten työstä, ja he käyttivät luonnollisesti tätä mahdollisuutta. Tuotantoyhteisöistä muuttuivat luostarit riistäjäyhteisöiksi.

Tällainen on se kohtalo, joka aina lopuksi kohtaa jokaista onnistunutta yritystä, jonka avulla pieni ryhmä koettaa panna toimeen kommunismia yhteiskunnassa, jossa muuten yksityisomaisuus ja sorto vallitsevat. Tämä koskee kommunismia tuotannonvälikappaleisiin nähden yhtä hyvin kuin kommunismia nautinnonvälikappaleisiin nähden tai sitten sellaista kommunismia, jossa molemmat lajit ovat yhdistyneet. Tuotantoyhdistyksien historiasta saamme lukuisia esimerkkejä edelliseen tapaukseen, Pohjois-Amerikan kommunistisista siirtoloista jälkimäisiin. Molemmat pitävät säännöllisesti parempana, kun alkavat kukoistaa ja laajentaa tuotantoaan, hankkia palkkatyömiehiä, sen sijaan että otettaisi uusia yhtäoikeutettuja jäseniä, joiden kanssa vanhempien olisi pakko jakaa voitto.

Käsityöstä vapautumisen ei välttämättömästi tarvitse olla samaa kuin kaiken työn jättäminen. Se tekee mahdolliseksi henkisen työn, ja tässäkin suhteessa on luostareilla ollut suuri merkitys.

Aluksi ne, totta kyllä, olivat vähemmän tärkeitä taiteille ja tieteille. Entisien talonpoikien, käsityöläisten, orjien ja ryysyläisköyhälistöläisten tuotantoyhdistykset, joita perustettiin, mikäli mahdollista, ulkopuolelle kaupunkeja kaukaisiin seutuihin, missä valtio ja porvarillinen yhteiskunta eivät voineet niitä rasittaa, eivät juuri olleet sopivimpia paikkoja taiteen ja tieteen harjottamiseen. Niillä oli Rooman vallan aikana ja kristikunnassa pesänsä kaupungeissa.

Mutta orjuuden lakatessa, joka oli tuottanut niin paljon liikaa tavaraa, lakkasi myöskin vähitellen ei vain ylellisyys, vaan myöskin tieteen, taiteen, käsityön harrastus, sivistys yleensä. Maanviljelys vajosi yhä enemmän raakojen kolonien alkeelliseksi vuokraviljelykseksi, joka tuotti vain vähän; paikottain joutui se kokonaan rappiolle. Maanviljelyksen riutumista seurasi kaupunkien riutuminen, jotka yhä enemmän vähenivät väestöön ja hyvinvointiin nähden. Kansainvaellus täydensi näiden häviön tai alensi ne merkityksettömiksi.

Nyt tulivat luostarit, jotka sillä välin olivat tulleet hyvinvoiviksi, miltei ainoiksi turvapaikoiksi tieteille ja taiteille. Kuudennesta vuosisadasta alkaen siirtyykin henkisen elämän keskus yhä enempi luostareihin, ja on niissä siksi kunnes kaupungit alkavat uudelleen kukoistaa.

On kuitenkin aina ollut niitäkin, jotka menivät luostareihin käyttääkseen siellä joutoajan taiteiden ja tieteiden harjottamiseen. Enemmistön mieli paloi kumminkin ainoastaan karkeimpiin nautinnoihin, ja niihin antoi hyvää tilaisuutta riistämisen tuottama hyvinvointi ja joutilaisuus. Munkkien laiskuus, irstaus ja juoppous onkin tullut puheenparreksi.

Käsi kädessä tämän kanssa kulki toinenkin kehitys. Siinä määrin kuin luostarien varallisuus karttui, tulivat ne rahvaalle yhä suljetummiksi, koska asemaa muuten ei voitu säilyttää; niiden kävi samoin kuin meidän aikanamme monen menestyneen siirtolayrityksen tai tuotantoyhdyskunnan. Köyhiä raukkoja, jotka tahtoivat päästä jäseniksi, kartettiin niin paljon kuin mahdollista, mutta halukkaasti otettiin sellaisia, joiden yhteiskunnallinen asema ja varallisuus näyttivät lupaavan luostarille etuja.

Samalla kertaa kun siis luostarit tuotantoyhteisöistä olivat muuttuneet nylkyriyhteisöiksi, taukosivat ne myöskin olemasta turvapaikkoina köyhille ja vääryyttä kärsineille. Niistä tuli aateliston nuorempien poikien ja naimattomien tyttärien eläkelaitoksia.

Mutta sekä tuotantoyhteisöjen että köyhien ja sorrettujen turvapaikkojen puute oli tuntuva läpi koko keskiajan, ja luostari oli ainoa laitos, joka oli tätä puutetta korvaamassa. Me tapaammekin koko tämän pitkän ajanjakson kuluessa paitsi alituisia valituksia siitä, että munkkien kuri ja tavat huononivat, alinomaa uudistuvia yrityksiä poistaa tuota pahaa, osaksi uudistamalla jo olevia luostareita tai munkkikuntia, osaksi perustamalla uusia.

Uudistustavat olivat monellaisia. Yksinkertaisin ja uudistajalle etuisin oli ottaa takavarikkoon kaikki luostarien liikavarallisuus. Erittäinkin kunnosti tässä suhteessa itseään Saksan keisari Henrik II (1002-24), mikä ei estänyt sitä, että tuo suuri luostaritilojen takavarikkoonottaja myöhemmin julistettiin pyhimykseksi. Kehotukseksi hurskaille katolilaisille.

Tällainen uudistus ei aina ottanut onnistuakseen, sillä sen ajan sotaisat munkit puolustivat omaisuuttaan usein perin pontehikkaastikin. Moni uudistusta harrastava apotti kaatui näissä taisteluissa tai toimitettiin toisinaan pois tieltä salamurhaajan käden kautta. Ja siellä, missä uudistus onnistuikin, ei sillä ollut suurtakaan merkitystä. Jonkun ajan kuluttua oli kaikki taasen entisellään.

Samalla tavalla kävi uusien veljeskuntienkin perustamisen. Tehdessään luostarin sääntöjä olivat munkkikuntien perustajat hyvinkin kekseliäitä saadakseen kaiken maailmallisuuden pois luostareista. Itsensä kidutus tuli yhä ankarammaksi, yhteys ulkomaailman kanssa yhä ankarammin rajotetuksi. Mutta kun ei menty eikä voitukaan mennä itse pahan juureen, vaan taisteltiin vain sen seurauksia vastaan, niin kaikki kidutus pysyi tehottomana ja sekin jäi onneksi enimmäkseen toimittamatta.

Eninten perustettiin uusia munkkikuntia 1100- ja 1200-luvuilla. Tähän aikaan Italian ja Etelä-Ranskan kaupungit rupesivat äkisti kukoistamaan. Tämä taloudellinen kukoistus merkitsi samalla myöskin köyhälistön lisääntymistä, työtätekevän, mutta erittäin myöskin ryysyläisköyhälistön, ja se tuli monin paikoin kyllin voimakkaaksi herättämään yhteiskunnallisia liikkeitä. Ne näkyivät ennen kaikkea siinä, että munkkikuntiin liittyminen eneni ja munkkilaitos sai taas köyhälistön leiman suuremmassa määrässä kuin sillä oli milloinkaan ollut menneen puolen vuosituhannen kuluessa.

Nämä munkilliset pyrinnöt eivät aina olleet ystävällisessä suhteessa hallitsevaan kirkkoon. Usein ne yhtyivät kirkon vihollisiin, kerettiläisiin pyrkimyksiin, joita tähän aikaan alkoi ilmestyä Italiassa ja Etelä-Ranskassa.

Mutta usein onnistui myöskin paavin saada näitä köyhälistöläisiä munkkiaineksia palvelemaan tarkotuksiansa. Erittäin tärkeiksi tulivat tämän kautta nuo suuret kerjäläismunkkikunnat, dominikanit ja fransiskanit. Lateranin kirkolliskokous oli v. 1215, ehkäistäkseen määrätöntä uusien munkkikuntien perustamista, kieltänyt kokonaan sellaisten muodostamisen. Mutta tuskin oli tämä kielto annettu, ennenkuin paavi sen kumosi mainittujen veljeskuntien eduksi, jotka silloin perustettiin.

Kuvaava on erittäinkin fransiskaniveljeskunnan alku. Sen perustaja, Assisista kotoisin oleva pyhä Fransiskus, syntyi v. 1182 ja oli erään rikkaan kauppiaan poika sekä vietti nuoruutensa iloisesti ja hauskasti. Hän rupesi katumaan elämäänsä, alkoi inhota rikkauttaan ja hänessä syntyi harras halu auttaa tarvitsevaisia. Myytyään omaisuutensa hän jakoi saamansa rahat köyhille ja päätti omistaa vastaisen elämänsä heitä palvellakseen. Samanmielisistä tovereista hän muodosti siinä tarkotuksessa veljeskunnan, jonka paavi Innosentius III vahvisti v. 1215.

Pyhä Fransiskus uskoi, että hänen onnistuisi estää munkkikuntaansa tulemasta sellaiseksi sortavaksi seuraksi, jommoisiksi sen edeltäjät olivat muuttuneet. Hän arveli saavuttavansa tarkotuksensa laajentamalla alinomaisen köyhyyden määräystä niin, että se koski koko veljeskuntaa, eikä niinkuin ennen ainoastaan yksityisiä luostarin jäseniä. Fransiskanimunkkikunta ei saanut hankkia mitään omaisuutta eikä harjottaa mitään muuta työtä, kuin mikä tulisi köyhien ja sairaiden hyväksi; sen tulisi tyytyä niihin almuihin, joita sille annettaisi.

Mutta juuri sentähden että tämä veljeskunta näyttäytyi niin hyödylliseksi kurjuuden ehkäisemisessä, ja sitten myöskin sen vuoksi että se tehoisalla avullaan voitti köyhempien luokkien luottamuksen, varjeli niitä vallankumouksellisista haluista ja piti kirkolle taipuisina, sai se vaan pian liiaksi sellaisia almuja. Vielä pyhän Fransiskuksen eläessä ilmeni hänen veljeskunnassaan taipumusta syrjäyttää määräystä, joka kielsi omaisuuden hankkimisen. "Kerjäläismunkkikunnan suuri perustaja lepäsi jo kullasta ja marmorista välkkyvässä tuomiokirkossa." Vajaan 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen olivat nämä pyrkimykset käyneet niin voimakkaiksi, että Innosentius IV jo v. 1245 muutti säännöt ja määräsi, että fransiskanit, vaikka eivät kyllä saaneet pitää mitään tavaraa omaisuutenaan, kumminkin saivat pitää sellaista nautinto-oikeudella hallussaan; omistusoikeus oli paavilla.

Siitä hetkestä sai fransiskaniveljeskunta (ja samoin dominikaniveljeskunta) osakseen saman kohtalon kuin sen edeltäjätkin. Siitä tuli nylkyriyhteisö.

Mutta tällä veljeskunnan sääntöihin tehdyllä lievennyksellä oli samalla toinenkin seuraus. Osa fransiskaneja otti tehtäväkseen olla toden teolla köyhälistön harrastusten edustajana. Näihin kuuluivat varsinkin n.k. tertsiarit, jotka saivat nimensä siitä, että pyhä Fransiskus oman veljeskuntansa ja nunnakunnan rinnalle, jonka oli perustanut eräs haaveileva tyttö, 18-vuotias Klara Sciffi, järjesti "kolmannen" joukon tertsiarit, joka toimitti veljeskunnan tehtäviä kieltäytymättä avioliitosta ja jokapäiväisistä toimista. Nämä tertsiarit olivat enimmäkseen käsityöläisiä tai muita henkilöitä rahvaan keskuudesta, ja heidän yhdistyksensä olivat tavallaan jonkinlaisia työväenyhdistyksiä. Nämä koettivat mitä pontehikkaimmin estää fransiskaniveljeskunnan muuttumista riistäjäseuraksi. Kiivaiksi ja pitkällisiksi tulivat riidat molempien puolueiden välillä, mutta mitä enempi paavi asettui riistäjähaluisen ryhmän puolelle, sitä selvemmin kääntyivät ankaramman suunnan kannattajat spiritualit ja fratisellit, paavia ja itse kirkkoa vastaan, sitä enemmän pyrkivät he liittymään kirkollisvastaisiin järjestöihin. Kun paavi Johan XXII lopuksi ulotti inkvisitsionin heihinkin (v. 1317 Etelä-Ranskassa) saadakseen heidät järkiinsä, niin tällä oli seurauksena vain se, että he täydellisesti erosivat kirkosta. Heidät luettiin sitten niihin kommunistisiin kerettiläislahkoihin, Beghardeihin, joiden joukossa tapaamme uudestikastajien edeltäjät.

Niinkuin huomaa, olivat ankarat fransiskanit välittävänä muotona munkkikommunismin, joka keskiajalla oli yksi yhteiskunnan perustuksia, ja tämän ajan köyhälistön kommunismin välillä, joka tahtoi kumota olevan yhteiskunnan.

Tähän aikaan esiintyi jo eräs kommunismin teoretikokin, tosin vain munkkikommunismin. Se on apotti Joakim Friorelainen Kalabriasta (Etelä-Italiassa) syntynyt noin v. 1145. Tehtyään nuoruudessaan pyhiinvaelluksen pyhään maahan, palasi hän kotiseudulleen ja rupesi munkiksi sekä pääsi myöhemmin apotiksi erääseen sistersiensiläisluostariin. Hän kuoli v. 1201 tai 1202.

Syvästi tuntien aikansa epäkohdat ja erittäinkin inhoten tuota hirvittävää riistämisjärjestelmää ja sitä turmelusta, joka vallitsi kirkossa, etsi hän pelastusta tästä tilasta ja luuli löytäneensä sellaisen siinä, että tehtäisi kommunismi yleiseksi, — luonnollisesti siinä muodossa, joka vastaisi puheena olevaa aikaa, luostarikommunismin muodossa. Hän näki vallankumouksen ja uuden yhteiskunnan syntyvän: tuhatvuotisen valtakunnan, josta Apokalypsi, Ilmestyskirja, puhuu.

Joakim jakaa historian kolmeen aikakauteen: "Ensin oli aika, jolloin ihmiset ovat palvelleet lihaa. Se alkaa Aatamista ja päättyy Kristukseen. Sitten tuli aika, jolloin he ovat palvelleet sekä lihaa että henkeä. Sitä kestää vieläkin. Mutta toinen ajanjakso tulee, jolloin eletään vain henkeä varten. Se sai alkunsa pyhän Benediktuksen päivinä." Tämä kolmas yhteiskuntatila on status monachorum, munkkilaisuuden aika. Luostarilaitos on käsittävä koko ihmiskunnan. "On välttämätöntä, että rupeamme todella elämään apostolien esimerkin mukaisesti, siinä suhteessa että ei pyritä maallisten tavarain omistamiseen, vaan pikemmin niistä luovutaan" j.n.e. Tämä yhteiskuntatila tulisi täydellisesti käytäntöön 22:nnessa miespolvessa pyhästä Benediktuksesta lukien, s.o. läheisimmässä tulevaisuudessa. Roomalainen kirkko sortuu kovien rangaistustuomioiden kautta, ja sen tähteistä syntyy uusi yhteiskunta, "vanhurskaitten veljeskunta", joka hylkää yksityisen omaisuuden. Siten alkaa täydellisen vapauden ja täydellisen tiedon aikakausi.

Joakimin opeilla oli suuri vaikutus. Erittäinkin fransiskanimunkkikunnan ankarampi suunta, fratisellit, piti itseään "vanhurskaitten veljeskuntana", jolla oli tehtävänä yhteiskunnan nuorentaminen. Heidän kauttaan levisi tämä oppi laajalti. Se vaikutti italialaiseen rahaseppään, Dolcinoon, eikä ollut tuntematon myöskään itse Münzerille.

Nämä Joakimin ennustukset kiinnittivät mieliä ei ainoastaan Italiassa, vaan vieläpä Saksassakin, ja ne vastasivat rahvaan kipeitä tarpeita siinä määrin, että kun tosiasiat osottivat ennustukset valeiksi, kansa mieluummin antoi niille toisen merkityksen, kuin kadotti uskonsa niihin. Joakim oli ennustanut, että yhteiskunnallinen mullistus tapahtuisi muka noin v. 1260. Juuri siihen aikaan raivosi kiivas riita paavin ja keisari Fredrik II:sen välillä. Joakimin kannattajat odottivat nyt varmoina, että keisarin onnistuisi voittaa paavi ja että hän sitte hänet kukistettuaan perustaisi uuden valtakunnan. Mutta kävikin kokonaan toisin.

Prutz kirjottaa: "Fredrikin kuolema, v. 1250, on ristiriidassa Joakim Fiorelaisen ennustuksien kanssa, sillä hänen mukaansa ei keisari menisi maailmasta suorittamatta loppuun työtään. Sentähden syntyi ensin näissä piireissä usko, ettei Fredrik II voisikaan olla kuollut, vaan piti itseään ainoastaan kätkössä palatakseen kerran takaisin ryhtyäkseen uudelleen keskeneräiseen työhönsä… Siten syntyi tuo omituinen kuvittelujen piiri, missä saksalainen keisaritaru liikkuu, jonka vasta myöhempien aikojen väärinkäsitys on tahtonut sovittaa keisari Fredrik I:seen Barbarossaan ja hänen odotettuun paluuseensa, jonka tarkotuksena oli valtakunnan kunnian uudistaminen."

Tällä "valtakunnan kunnialla" tarkotti kansa, kuten nähdään, kommunistista vallankumousta.

II LUKU.

Kerettiläiskommunismi. Sen yleinen luonne.

I. Paavinvalta kerettiläiskommunismin hyökkäysten keskipisteenä,

Fransiskaniveljeskunnan esimerkki näyttää meille, kuinka vähällä monet luostarikommunismin muodot olivat asettua vihamieliseen suhteeseen paaviuteen nähden. Itse asiassa merkitsee 11:nneltä vuosisadalta alkaen moni munkkilaitoksen piirissä tapahtunut parannuskoe ja uusien veljeskuntien perustaminen moitetta paavinvallalle, ja tämä moite pukeutui usein varsin tehokkaaseen asuun.

Oli melkein välttämätöntä, että ne, jotka harrastivat omaisuudettomien parasta, kääntyivät paavillista kirkkoa vastaan. Sillä tämä oli keskiajalla ensi rivissä varakkaitten luokkien joukossa, sillä oli suurimmat rikkaudet ja se hallitsi koko yhteiskunnallista elämää ei vain henkisesti, vaan myöskin taloudellisesti.

Kenties voisi verrata sen herruutta siihen, joka meidän vuosisadallamme on korkeamman rahamaailman, pörssin, tai jos hetkeksi tahtoo omaksua antisemitien ajatus- ja lausetavan, juutalaisten hallussa. Samoin kuin antisemitit meidän päivinämme väittävät, että yhteiskunta on juutalaisten vallassa, oli se keski-ajalla paavin hallussa. Paavi hallitsi henkistä elämää, melkein samoin kuin pörssi meidän päivinämme hallitsee sanomalehdistöä. Ja niinkuin pörssi määrää ministerien, jopa kuninkaidenkin kohtalon, samoin kuin se on perustanut ja hävittänyt valtakuntia, niin paaviuskin.

Mutta paavin herruus oli yhtä vähän kiistämätön kuin suurten raharuhtinoiden nykyjään. Näillä molemmilla on pikemmin myöskin se yhteistä, että ne tekevät kaikki muut yhteiskuntaluokat vihollisiksensa, ei ainoastaan riistettyjä, vaan myöskin riistäjät, sillä nämä saavat antaa niin suuren osan ryöstämästään kaikkien riistäjien ylimmille ja katsella kateina heidän rikkauksiaan. Ei mikään erehdys saata olla suurempi, kuin se usko, että keskiajan jälkimäisellä puoliskolla toteltiin paavia ilolla ja nöyrästi alistuen. Se oli enimmäkseen sellaista kuuliaisuutta, jolloin toteltiin hampaita purren, ja kaikkialla noustiin vastarintaan, missä vain voitiin. Suurempi osa keskiaikaa on täynnä lakkaamattomia taisteluja paavinvaltaa vastaan, joita panivat toimeen kaikki mahdolliset luokat ja kaikissa maissa. Mutta niin kauan kun ei ollut olemassa perustuksia uudelle yhteiskunta- ja valtiomuodolle, voitiin paaviutta voittaa yhtä vähän kuin me nykyaikana olemme kyenneet voittamaan raharuhtinaita. Ja jokaisella sellaisella taistelulla, vieläpä yleensä jokaisella yhteiskunnallisesti ratkaisevalla tapauksella, jokaisella sodalla, jokaisella rutolla, jokaisella nälänhädällä, jokaisella levottomuudella oli silloin samoin kuin nytkin ainoastaan se seurauksena, että riistäjäluokan riistäjien rikkaus ja valta kasvoi ja varmeni.

Tällainen asiain tila oli erittäin suotuisa kommunistisien aatteiden levenemiselle. Mutta toiselta puolen sitä epäsuotuisampi erikoisen omaisuudettomien luokkataistelun kehittymiselle.

Jatkaaksemme vertailua korkeampaan rahamaailmaan, sopinee sanoa, että keskiajalla olosuhteet olivat samallaisia kuin ne, mitkä Ranskassa vallitsivat "porvarikuninkaan" Ludvig Filipin aikana (1830-48). Rahallisen mahtinsa, kurjien äänioikeusolojen ja työväestön valtiollisen kysymättömyyden avulla hallitsi silloin rahamaailma parlamentin ja kuninkaan kautta melkeinpä itsevaltaisesti Ranskaa. Heitä vastustamaan rupesivat ei ainoastaan talonpojat ja palkkatyöläiset, vaan myöskin pikkuporvarit ja teollisuuden kapitalistit. Taistelu yhteistä vihollista vastaan yhdisti heidät toisiinsa ja hämmensi heidän välisensä luokkavastakkaisuudet melkoisessa määrässä. Seurauksena oli, että köyhälistö vaivoin tuli erikoisesti luokkatietoiseksi, sen suuri enemmistö alistui pikkuporvarien, vieläpä porvaristonkin valtiollisen johdon alle. Toiselta puolen oli taasen porvaristo taipuisa unohtamaan, että sen varallisuuden pohjana oli liittoveljien varattomuus. Surkuteltiin köyhiä ja sorrettuja, ja moni viekasteli vieläpä sosialismillakin. Sen ajan eninten luetut kaunokirjailijat Ranskassa olivat sosialisteja; muistelkaammepa vain Eugene Sue'ta ja George Sandia.

Silloin tuli vuoden 1848 vallankumous. Suurten rahamiesten kuninkuus sortui, heiltä riistettiin heidän valtiolliset etuoikeutensa. Valtiollinen valta siirtyi kansalle, s.o. teollisuutta harjottaville kapitalisteille, pikkuporvareille, talonpojille ja työmiehille. Tuskin oli yhteinen vihollinen kukistettu, kun erikoiset luokkaedut ja luokkavastakohdat esiintyivät enemmän tai vähemmän selvinä, joka tapauksessa tulivat tehoisasti tietoisuuteen. Mutta selvimmäksi ja jyrkimmäksi kehittyi porvariston ja köyhälistön välinen, vastakkaisuus. Vallankumous oli näyttänyt viimeksimainitun voiman ja samalla tehnyt selväksi, ettei sosialismi ole mikään haaveilevien kirjailijoiden unelma, että sillä oli juurensa vallankumouksellisessa luokassa, että se oli lakannut olemasta leikkikaluna ja uhkasi tulla kuolettavaksi aseeksi.

Tästä alkaen ryhtyi porvaristo koko voimallaan vastustamaan ei ainoastaan jokaista työväestön keskuudessa ilmestynyttä itsenäistä liikettä, vaan kaikkea, mikä sen herkässä mielikuvituksessa näytti sosialismilta. Sosialismi saatettiin huonoon huutoon porvariston piirissä. Sieltä lähteneitten sosialistein täytyi joko ainaiseksi luopua sosialismista tai tulla suletuiksi porvarillisesta yhteiskunnasta. Sen jälkeen oli sosialismi Ranskassa valtiollisesti ja kirjallisesti kuollut siksi, kunnes ylöspäin pyrkivä työväenluokka oli tullut kyllin vahvaksi omin voimin pakottaakseen porvarillisen yhteiskunnan kääntämään huomiota siihen ja itseensä.

Samallainen, mutta luonnollisesti paljon kauvemman aikaa kestävä, oli kehitys keskiajalla. Uskonpuhdistus näyttelee vuoden 1848 osaa. Voimme seurata tätä kehitystä Saksassa selvästi 15:nnellä vuosisadalla ja 16:nnen alussa.

Mikään varsinainen luokkatietoisuus ei tietysti voi tulla kysymykseen puhuttaessa työväestön liikkeistä keskiajan lopulla, siinäkään määrin kuin 19:nnen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla. Toiselta puolen huomaamme yksinpä ryysyköyhälistönkin keskuudessa pyrkimyksen liittyä yhteen ammattikunnittain ja hankkia itselleen erikoisia etuoikeuksia, toiselta puolen tapaamme työväen luokasta lähteneillä kommunisteilla, erittäinkin kankureilla, kaikkien luokkarajojen unohtamista. He työskentelevät koko ihmiskunnan hyödyksi. Tyytymättömyyden ilmeneminen köyhälistössä, mikäli eivät ole kysymyksessä vain ammatilliset riitaisuudet, sopii vielä täydellisesti yhteen toisten sorrettujen luokkien, niinkuin talonpoikien ja pikkukäsityöläisten, vallankumouksellisiin liikkeisiin. Sitävastoin versoivat keskiajalla kommunistiset taipumukset helpommin kaikissa yhteiskunnan kerroksissa kuin 19:nnen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla.

II. Rikkaan ja köyhän vastakkaisuus keskiajalla.

Erotus köyhän ja rikkaan välillä ei ollut keskiajalla eipä vielä uskonpuhdistuksen aikanakaan läheskään niin suuri kuin kehittyneessä kapitalistisessa yhteiskunnassa. Mutta se pisti selvemmin kaikkien silmiin ja ilmeni ärsyttävämpänä.

Meidän päivinämme tapaa suurimmat yhteiskunnalliset vastakohdat suurkaupungeissa, miljoonakaupungeissa, missä köyhien asumukset usein ovat etäällä rikkaiden kaupunginosista. Sinä aikana, josta nyt on puhe, olivat kaupungit pieniä — kaupunki, missä oli 10,000 tai 20,000 asukasta, oli jo suuri kaupunki — ja asutus oli taajaa. Lisäksi elettiin ennen paljon tuttavallisemmassa suhteessa kuin nyt. Kaikki luokat tunsivat toisensa työn ja seura-elämän, ilot ja murheet. Valtiollinen elämä ja juhlat tapahtuivat julkisilla paikoilla, toreilla ja kirkkomailla tai kirkoissa ja julkisissa rakennuksissa. Toreilla ostettiin ja myytiin, mutta myöskin ammattilaiset tekivät, mikäli suinkin mahdollista, työnsä kaduilla tai ainakin työpajan ovet avoinna.

Mutta ennen kaikkea on olemassa eräs tärkeä erokohta. Nykyaikaisen pääomanomistajan päätehtävänä on aina lisätä pääomaansa. Hän ei milloinkaan saa sitä kylliksi. Kernaasti hän tahtoisi käyttää kaikki tulonsa pääoman lisäämiseen, laajentaakseen liikkeitään, hankkiakseen uusia, kukistaakseen kilpailijoita j.n.e. Jos hänellä on vaikkapa miljardi, alkaa hän koota toista. Uudenajan kapitalisti, joka ei ole narri eikä heittiö, ei käytä milloinkaan kaikkia tulojansa omiin menoihinsa. Rikkainkin miljonääri voi elää yksinkertaisesti ilman, että tämä vähentää hänen arvoansa. Se loisto, jonka hän suo itselleen, ei ole rahvaan nähtävissä, jos hän tuhlailee, niin tapahtuu se vain yksityisissä kemuissa ja pidoissa, metsästyslinnoissa, pelipaikoissa ja muissa sellaisissa. Kadulla miljonääri esiintyy muitten ihmisten kaltaisena.

Aivan toisin oli asianlaita luonnontalouden ja yksinkertaisen tavaratuotannon aikakaudella. Rikas ei silloin voinut käyttää tulojansa osakkeiden tai valtion arvopapereitten ostoon, hän saattoi ne käyttää joko tuhlaamiseen tai sitten arvokkaiden ja kalliiden tavaroiden, jalojen metallien ja kalleuksien kokoamiseen. Mitä suuremmat tulot, sitä suurempi ylellisyys. Eivätkä maalliset ja hengelliset rikkaat voineet itse ajan pitkään tuhlata saalistaan. He käyttivät sitä lukuisan seurueen ja palvelusväen pitämiseen, kalliiden hevosien ja koirien ostoon, oman ja ympäristönsä komeaan vaatetukseen ja komeiden palatsien rakentamiseen, joiden sisustus oli mitä kallisarvoisinta. Pyrkimys aarteiden kokoamiseen edisti ylellisyyden lisääntymistä. Eivät keskiajan korkeat vallanpitäjät kaivaneet tavaroitaan maahan, eivätkä he myöskään pitäneet tarpeellisena, niinkuin tekevät meidän kapitalistimme, salata omaisuuttaan varkailta ja veronkantajilta. Heidän rikkautensa oli heidän valtansa merkkinä ja juurena, ja komeillen he asettivat sen koko maailman nähtäväksi. Heidän pukunsa, heidän huonekalunsa ja heidän asuntonsa loistivat kullasta ja hopeasta, helmistä ja jalokivistä. Se oli kultainen aika, taiteellekin.

Mutta samoin kuin varallisuus, oli kurjuuskin kaikkien nähtävänä. Köyhälistö oli vielä kapalossaan. Se oli jo kylliksi lukuisa antamaan aihetta syvämietteisimmille ja hienotunteisimmille ihmisille ajattelemaan, mitenkä hätä saataisi pois maailmasta, mutta se ei ollut vielä niin lukuisa, että sitä olisi voinut pitää valtiolle ja yhteiskunnalle vaarallisena. Se ajatustapa, jonka kristinusko oli omaksunut syntymisensä aikana, jolloin kerjäläisköyhälistö oli sen parhaimpana kannattajana, ettei köyhyys ole suinkaan mikään rikos, vaan päinvastoin Jumalalle erikoisen otollinen tila, lankesi silloin hedelmälliseen maahan. Köyhä oli muka evankeliumin mukaan Kristuksen edustaja, sillä "minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle". (Matt. 15: 40). Käytännössä ei köyhälistö sillä tosin päässyt pitkälle; Kristuksen edustajaa kohdeltiin toisinaan hyvinkin epäkristillisesti. Mutta oltiinpa toki vielä kaukana kaikista niistä hienoista keksinnöistä, joilla nykyaikainen poliisi koettaa poistaa hyvinvoivien, samoin kuin muidenkin tieltä yhteiskunnallista roskaa, ei köyhyyttä poistaakseen, vaan vain sitä salatakseen. Keskiajalla ei köyhiä suljettu vaivaistaloihin, ei työlaitoksiin eikä kuritushuoneisiin tai muihin sellaisiin, kerjäämiseen oli jokaisella hyvä oikeus, ja jumalanpalvelus, varsinkin tavallista juhlallisempi, kokosi ylellisen komeuden ja suurimman köyhyyden toistensa rinnalle samaan huoneeseen, kirkkoon.

Sillä samoin kuin nytkin saattoi yhteiskunnasta puhuessa käyttää Platonin sanoja yhteiskunnan kahdesta eri kansakunnasta. Mutta köyhien ja rikkaiden kansakunnat olivat vielä keskiajan lopulla kaksi naapurikansaa, jotka ymmärsivät ja tunsivat toisensa. Nyt nuo molemmat kansat ovat tulleet toisilleen kokonaan vieraiksi. Jos porvarillisen kansakunnan keskuudessa tahdotaan saada selvä jostakin, mikä koskee köyhälistön kansakuntaa, niin tarvitaan tähän vasituinen tutkimusretkikunta, aivan kuin olisi kysymyksessä Afrikan sisäosien tutkiminen. Mutta viimeksimainittu näyttää olevan porvaristolle tärkeämpi kuin edellinen. Afrikan tutkiminen lupaa uusia markkinapaikkoja ja voittoa; köyhälistön aseman tutkiminen sitävastoin on samaa kuin panna alulle kauheimpia syytöksiä vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan; siitä ei olisi hyötyä muille kuin sosialidemokratialle. Ei ihme, että Europan hallitsijatkin myöntävät satakertaa enemmän varoja Afrikan kuin yhteiskunnallisten olosuhteittemme tutkimisen hyväksi, — jos he viimeksimainittuun tarkotukseen yleensä mitään myöntävät — ja moni "sivistynyt" tietää paljon paremmin, miltä näyttää mustien maanosassa kuin köyhälistön asuinkortteleissa siinä kaupungissa, missä hän asuu. Vasta viime aikoina ovat asiat tässä kohdin alkaneet tulla vähän paremmiksi, kiitos siitä köyhälistön kasvavan voiman. Sikäli kun sitä pelätään, ruvetaan sitä tutkimaan.

Keskiajalla ei hallitsevien tarvinnut pelätä köyhälistöä, eikä myöskään varta vasten sitä tutkia tunteakseen sen tilaa. Kaikkialla huomasi kurjuuden vallitsevan, se kun oli kaikkien nähtävänä ja räikeänä vastakohtana ylelliselle ja loistavalle komeudelle. Ei ihme, että nämä vastakohdat suututtivat ei vain alemmat luokat vaan nostivat parempia luonteita korkeampienkin luokkien keskuudesta vallitsevaa tasa-arvon puutetta vastaan ja edistivät tasa-arvoon tähtääviä pyrintöjä.

III. Kristillisen perimätiedon vaikutus.

Yhteiskunnallisessa kehityksessä on niiden aatteiden periytymisen vaikutus, jotka ovat syntyneet vanhemmassa yhteiskunnassa, yhteiskunnallisen kehityksen vaikutin, jota ei saa arvioida liian vähäiseksi. Se vaikuttaa usein häiritsevästi ja ehkäisevästi, tekemällä ihmisille vaikeaksi uusien yhteiskunnallisten tarkotuksien ja niiden tarpeiden käsittäminen. Keskiajan lopulla oli vaikutus usein vastakkainen.

Kansainvaellusten myrskyjen ja sen barbarisuuden jälkeen, joka niitä seurasi, alkoi länsimainen kristikunta ristiretkistä alkaen päästä sille sivistysasteelle, joka huolimatta omituisesta laadustaan monessa suhteessa vastasi sitä astetta, mille attikalainen ja roomalainen yhteiskunta oli ehtinyt vähää ennen kukistumistaan. Se kirjallisuus ja se aateaarre, jotka nämä yhteiskunnat ovat jättäneet jälkeensä, vastasivat keskiajan loppukauden ylöspäin pyrkivien luokkien tarpeita. Antikisen kirjallisuuden ja tieteen herättäminen uudestaan henkiin edisti suuresti näiden luokkien itsetietoisuutta ja itsetuntemusta ja edisti täten voimakkaasti yhteiskunnallista kehitystä. Tratitsioni, perimätieto, joka muuten vaikuttaa vanhoilliseen suuntaan, entisiä oloja säilyttävästi, tuli tällaisten olosuhteiden vallitessa vallankumoukselliseksi tekijäksi.

Perimätiedon aarteista, jotka vanha maailma jätti nyt jälkeensä, omisti kukin luokka luonnollisesti sen, mikä sille oli sopivinta. Porvaristo ja ruhtinaat ottivat palvelukseensa roomalaisen oikeuden, joka sopikin niin erinomaisesti yksinkertaisen tavaratuotannon ja ehdottoman yksinvallan tarpeisiin. Heillä oli huvinsa vanhan ajan pakanallisesta kirjallisuudesta, kirjallisuudesta, joka oli täynnä elämänhalua, toisinaan rehevyyttäkin.

Köyhälistö sitävastoin ja sen ystävät eivät voineet mieltyä roomalaiseen oikeuteen eikä klassilliseen kirjallisuuteen. Sen, mitä halusivat, löysivät he toisessa roomalaisen yhteiskunnan tuotteessa, evankeliumissa. Alkukristillinen kommunismi vastasi aivan heidän tarpeitaan. Korkeammalle kommunistiselle tuotannolle ei vielä ollut olemassa edellytyksiä, eikä kommunismi voinut olla muuta kuin jonkinlaista tasottavaa kommunismia, rikkaiden ylellisyyden jakamista köyhille, joilla ei ollut välttämättömintäkään.

Evankeliumien ja Apostolien Tekojen kommunistiset opit eivät ole luoneet keskiajan kommunistisia pyrintöjä. Mutta ne ovat edistäneet ilmenemistä ja leviämistä samalla tavalla kuin roomalainen oikeus yksinvaltaisuuden ja porvariston kehitystä.

Kommunistisien pyrintöjen pohja oli siis uskonnollinen ja kristillinen. Siitä huolimatta joutuivat ne ehdottomasti ristiriitaan hallitsevan kirkon, tuon rikkaiden joukossa rikkaimman kanssa, joka jo aikoja sitten oli julistanut yleisen kommunismin vaatimuksen perkeleelliseksi harha-opiksi ja koki kaikellaisilla viisasteluilla vääristellä ja saattaa varjoon vanhimpien kristittyjen kirjotusten kommunistista sisällystä.

Joskin siis sellaiset pyrinnöt, joiden tarkotuksena oli järjestää yhteiskunta kommunistiseksi, välttämättömästi johtivat kerettiläisyyteen, ristiriitaan paavilaisen kirkon kanssa, niin edisti kerettiläisyys, s.o. taistelu tätä kirkkoa vastaan, vuorostaan kommunististen aatteiden ilmenemistä.

Se aika ei ollut vielä tullut, jolloin saattoi ajatella tultavan toimeen ilman minkäänlaista kirkkoa. Keskiajan lopulla kehittyi kyllä kaupungeissa sivistys, joka oli paljon etevämpi sitä, jota kirkko edusti. Kohoavat luokat — ruhtinaat hoviväkineen, kauppiaat, roomalaiset lakimiehet, kirjailijat, — olivatkin kaikkea muuta kuin kristillismielisiä, ja sitä vähemmän kristillisiä, mitä lähempänä olivat Roomaa. Kristikunnan pääkaupunki itse oli uskottomuudenkin pääkaupunki. Mutta toiselta puolen oli olemassa vasta ainoastaan heikkoja alkeita uudelle valtiomuodolle, maalliselle virkavallalle, joka olisi voinut korvata kirkollisen. Kirkko herruutta pitävänä järjestönä oli edelleenkin välttämätön hallitseville luokille, vaikka ne olivatkin kokonaan uskottomia. Vallankumouksellisten luokkien täytyikin keskiajan lopulla asettaa päämääräkseen ei suinkaan kirkon hävittämisen, vaan sen valtaamisen; vasta sen kautta ne sitten hallitsisivat ja etujensa mukaiseksi muovailisivat yhteiskuntaa, samoin kuin meidän päivinämme köyhälistön tehtävänä on vallottaa valtio ja tehdä se köyhälistön tarkotuksia palvelevaksi.

Mitä epäuskoisemmiksi korkeammat luokat tulivat, sitä suurempaa huolta ne pitivät alempien luokkien sielunhoidosta, sitä huolellisemmin ne valvoivat, ettei niihin minkäänlainen valistus pääsisi vaikuttamaan, joka olisi voinut laajentaa niiden näköpiiriä kristinuskon oppien ulkopuolelle. Heidän ei tarvinnutkaan varsin paljoa siinä suhteessa vaivaa nähdä, sillä eiväthän talonpojat, käsityöläiset ja köyhälistö olleet sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, että korkeampi sivistys olisi voinut tulla heidän osakseen. He jäivät siis kristillisten katsantotapojen lumouksen piiriin.

Itse asiassa voitti paavius tästä tavattoman vähän. Sillä tämä ei suinkaan estänyt suuria kansanliikkeitä syntymästä riistävää kirkkoa vastaan. Ainoa seuraus oli se, että nämä liikkeet esittivät etenkin uskonnollisia todistuksia pyrintöjensä puolustukseksi.

Alkukristillisyyden kirjalliset tuotteet tarjosivat kaikille, jotka — syistä tai toisista — tahtoivat anastaa kirkon omaisuuden, runsaan varaston aseita. Olivathan näiden kirjotuksien mukaan Jesus ja hänen oppilaansa olleet köyhiä ja seuraajiltaan vaatineet vapaaehtoista köyhyyttä. Kirkon omaisuus ei alussa ollut suinkaan papiston, vaan seurakunnan omaa.

Alkukristillisyyteen, evankeliumiin, palaaminen, "Jumalan puhtaan sanan" ottaminen taasen käytäntöön, — paavius kun oli väärentänyt ja kääntänyt sen aivan päinvastaisekseen — se oli kaikkien paaviudelle vihamielisten luokkien ja puolueiden yhteisenä pyrintönä. Totta kyllä, että kukin sellainen lahko selitti "Jumalan puhdasta sanaa" eri tavalla, aina omien harrastuksiensa mukaisesti. Yksimielisiä olivat kaikki ainoastaan siitä, että se vaati kirkollisen pappisvallan omaisuudettomuutta. Mutta vaatisiko se myöskin kansanvaltaista seurakuntajärjestystä tai ehkäpä vallan omaisuudenyhteyttä, siitä olivat mielipiteet hyvin erilaisia näissä paavinvaltaa vastustavissa — "protestanttisissa" — suunnissa. Mutta kun tosi asiallisesti sellainen kansanvaltainen järjestys ja omaisuudenyhteys oli ollut olemassa alkukristillisyyden aikoina, täytyi alkukristillisyyden kunnioittajan jo olla erittäin mieltynyt vastakkaiseen asioitten järjestykseen voidakseen "Jumalan puhtaasta sanasta" lukea jotain muuta. Jokainen hallitsevien luokkien jäsen, joka otti osaa kerettiläiseen liikkeeseen ja kykeni kohoamaan luokkansa harrastuksien ja ennakkoluulojen yläpuolelle, voitiin silloin verraten helposti voittaa kansanvaltaisen kommunismin kannattajaksi, varsinkin niin kauan kuin omistavat, paaviudelle vihamieliset luokat pitivät tätä ylivoimaisena vihollisena, mutta kommunismia sitä vastoin muutamien luottelevien haaveilijoiden leikittelynä, niin kauan kuin oli välttämätöntä saada kaikki voimat liittoon mahtavaa paavinvaltaa vastaan. Kerettiläiskommunismi osottautui aluksi vaaralliseksi vain paavilliselle riistämiselle. Sen vuoksi omistavien luokkien oli missä olivat kerettiläisiä, helppoa sitä sietää; senvuoksi oli mahdollista, että huuto palaamisesta alkukristillisyyteen synnytti monissa omistavienkin luokkien jäsenissä kommunistisia pyrkimyksiä.

Kun kaiken tämän ottaa huomioon, silloin näyttävät käsitettäviltä että kommunistiset aatteet paavinvaltaa vastustavien kerettiläisliikkeiden aikoina saattoivat saavuttaa sellaisen laajuuden ja voiman, jota ei mitenkään silloin vastannut köyhälistön voima, laajuus ja itsetietoisuus.

Mutta senvuoksi kerettiläiskommunistiset liikkeet säännöllisesti kukistuivatkin pian, jättämättä näennäisesti jälkeäkään itsestään, niin pian kuin ne kokivat kääntyä koko omistavien yhteiskuntaa vastaan, sen sijaan että olisivat omistavien luokkien kanssa suuntautuneet yksinomaan vastustamaan paavinvaltaa.

Kaikki nämä seikat: omaisuudettomien vaillinainen luokkatietoisuus, suhteellisesti suuri kommunistisien pyrintöjen harrastus varakkaiden (kauppiasten, aatelismiesten, hengellisten) puolelta, vanhemman aikakauden, alkukristillisyyden, kommunismin voimakas kirjallinen vaikutus — kaiken tämän täytyi saada aikaan se, että aina kommunistisien aatteiden elpymisestä 1100- ja 1200-luvuilla uskonpuhdistuksen aikoihin asti 1500-luvulla, kommunististen liikkeiden uskonnollinen verho salasi sen luokkaluonteen vielä suuremmassa määrässä kuin yleensä senaikuisissa kansanliikkeissä oli laita. Mutta kuitenkin jo silloin oli köyhälistö se, joka painoi leimansa kommunistisiin liikkeisiin. Keskiajan köyhälistö oli toisenlainen kuin sortuvan Roomanvallan aikuinen, mutta myöskin erilainen kuin uudenajan köyhälistö. Samoin on myöskin se kommunismi, jonka kannattajana se oli, erilainen kuin sekä alkukristillisyyden että meidän aikamme kommunismi. Se on väli-asteena näille molemmille.

Samoin kuin alkukristillinen kommunismi ja samoista syistä kuin tämäkin, on keskiajan kommunismi kulutusvälineiden eikä suinkaan tuotannonvälineiden kommunismia ja eroaa senvuoksi oleellisesti nykyaikaisesta; sitä ei meidän tarvinne jo sanotun jälkeen pitemmältä selittää.

Niinkuin alkukristillisyyden, niin on myöskin keskiajan ja uskonpuhdistuksenajan kommunismilla asketinen ja mystillinen piirre. Se terottaa kieltäymystä, se uskoo salaperäisten yli-inhimillisten voimien vaikutukseen. Myöskin tässä suhteessa on se aivan vastakkainen yhdeksännentoista vuosisadan kommunismille.

IV. Mystiki.

Tarkastakaamme ensin tuota viimeksimainittua kohtaa: mystillistä piirrettä.

Olemme jo kosketelleet muutamaa siihen vaikuttavaa syytä: suurten kansajoukkojen tietämättömyyttä. Mitä enemmän tavarantuotanto ja tavarakauppa kehittyivät, sitä enemmän kävivät yhteiskunnalliset voimat ihmisille ylivoimaisiksi. Yhä epäselvemmäksi ja salaperäisemmäksi kävi yhteys yhteiskunnallisten syitten ja vaikutuksien välillä, yhä peljättävämmiksi yhteiskunnalliset onnettomuudet, jotka kohtasivat ihmisiä. Nämä jäivät avuttomiksi ja neuvottomiksi niitä vastaan, avuttomimmiksi ja neuvottomimmiksi alemmat riistetyt kansanluokat.

Vallitsevat ja kohoavat luokat, etenkin kauppiaat ja ruhtinaat, selvisivät uusissa olosuhteissa muinaisen valtio-opin ja roomalaisen oikeuden avulla, joiden uudelleen virkoamista he edistivät. Alemmille luokille olivat nämä tieteet erittäin vaikeasti opittavissa — olihan tieteellä silloin omat kansankielestä eroavat kielensä, latina ja kreikka. Mutta tämä haitta ei ollut toki suurimpana syynä siihen, että ei tiede tunkeutunut alimpiin kansankerroksiin. Ratkaisevana syynä oli se, että nämä asettuivat vieraalle kannalle tieteeseen nähden, senvuoksi että tämäkin oli vastakkainen heidän tarpeilleen.

Tieteen kehitys, samoin kuin taiteenkin, riippuu yhteiskunnan kehityksestä. Jotta tiede menestyisi ja kukoistaisi, tarvitaan siihen ei ainoastaan määrättyjä edellytyksiä, jotka tekevät tieteellisen tutkimisen yleensä mahdolliseksi, vaan myöskin erityisiä tarpeita, jotka kiihottavat tieteelliseen tutkimiseen. Eivät suinkaan kaikki yhteiskunnat ja kaikki yhteiskuntaluokat kaipaa, vaikka tarpeellisia edellytyksiä olisikin, syvällisempää tutkimusta luonnon ja yhteiskunnan todellisista syysuhteista. Häviävä luokka tai yhteiskunta kokee aina peitellä todellisuutta. Se ei käytä älyään selittääkseen olevaista, vaan keksiäkseen syitä rauhottaakseen, lohduttaakseen ja pettääkseen itseään, puhumatta välttämättömyydestä pettää vastustajiaan voimaansa ja elinkykyynsä nähden.

Tiedettä eivät voi muut edistää kuin ylöspyrkivät yhteiskuntaluokat ja yhteiskunnat. Sillä, jolle tulevaisuus todella kuuluu, on harrastusta tutkia todellisuutta ja poistaa kaikki sen suhteen vallitseva epäselvyys.

Kun antikinen yhteiskunta hävisi, kävi sen tieteenkin samalla tavalla. Ihmiset pakenivat yhä enempi todellisuuden maailmasta, jonka surkeus heitä painoi, epätodellisen, haaveellisen, salaperäisen aloille, joita he voivat vapaasti muovailla tarpeittensa mukaan. Missä he epäilivät itseään, siinä yliluonnollisten olentojen voima heitä kyllä auttaisi. Kiliasmi rehotti tässä maaperässä, ihmeusko ja mystiki.

Kun germanit saivat roomalaisen maailmanvallan perinnön, perivät he myöskin kristinuskon opit, jotka olivat kasvaneet tästä ilmapiiristä; mutta he antoivat niille toisen sisällyksen. Nuo reippaat ja elämänhaluiset barbarit eivät voineet ymmärtää tuota synkkää, alakuloista todellisuudesta irtaantumista, tuota tuskallista mietiskelemistä ja oman sisimpänsä tutkimista, joka on huomattavana alkukristillisyyden mystikkojen piirteenä. He eivät kyenneet tieteellisesti voittamaan kristinuskoa; mutta käsittivät sen niin luonnollisen aistillisesti, että mystisismi lakkasi olemasta elävä voima ja hädin tuskin pysyi pystyssä muutamissa luostareissa.

Sitten kehittyivät tavaratuotanto ja tavarakauppa kristityssä germanisessa maailmassa ja mullistivat sen olosuhteet kokonaan. Taasen alkoivat aluksi kaupungeissa, nousevan sivistyksen tyyssijoissa, salaperäiset apokalyptiset opit ja mystilliset aatteet voittaa alaa. Ne vastasivat samojen yhteiskuntakerrosten tarpeita, joita alkukristillinen kommunismi oli tyydyttänyt. Toisen mukana kehittyi toinenkin.

Tulevaisuus ei tähän aikaan ollut suinkaan köyhien ja sorrettujen, vaan rikkaiden ja mahtavien, ruhtinoiden ja kapitalistien. Näillä olikin kaikki syy edistää tiedettä, joka palveli vallassaolevien etuja sitä enempi, mitä selvemmin se selitti todellisuutta. Mutta sielläkin, missä se ei ollut heidän palvelustyttönään, edisti se ruhtinas- ja kapitalistivaltaa.

Mutta sorretuille kansankerroksille näyttäytyi todellisuus lohduttomalta. Ihme ainoastaan saattoi kukistaa "pedon", heidän sortajansa ja riistäjänsä, ja tuoda kärsiville joukoille hyvinvoinnin ja vapauden. Mutta sellaista he pyysivät sydämensä pohjasta, heidän täytyi siihen uskoa, etteivät olisi joutuneet epätoivoon.

Niinpä he alkoivat vihata vastasyntynyttä tiedettä, tätä heidän sortajiensa palvelijaa, melkein yhtä paljon kuin kirkon oppia. He alkoivat kääntyä pois lohduttomasta todellisuudesta ja vajota mietiskellen tutkimaan sisimpäänsä, saadakseen siitä lohdutusta ja luottamusta. He asettivat tiedettä ja tosioloja vastaan sisimmän mielialansa, "Jumalan äänen", "ilmestyksen" tai "sisäisen valon", mikä todellisuudessa oli samaa kuin oman kaipuunsa, omat tarpeensa. Sitä voimakkaammin kaikuivat nämä sisäiset äänet, mitä enempi mietiskelijä itse erkaantui yhteiskunnasta, karkotti kaiken häiritsevän luotaan ja kiihotti mielikuvitustaan hurmauksen eri keinoilla, erittäinkin nälällä ja rukouksilla. Niinpä rupesivat nämä haaveksijat uskomaan ihmeitä, mikä usko vihdoin muuttui heissä niin lujaksi, että he ilmottivat siitä toisillekin, jotka samoista syistä tunsivat samoja tarpeita ja haluja.

Tämän suunnan luoteenomaisia esimerkkiä tapaamme esim. Thomas Münzerin, tuon ruhtinoiden ja suurporvarien uskonpuhdistuksen vastustajan, suuren saksalaisen talonpoikaissodan merkkimiehen, kirjotuksissa.

Selittäessään Danielin kirjan 2:sta lukua kuningas Nebukadnezarin unesta — tuosta jättiläiskuvasta, jolla oli savesta tehdyt jalat ja jonka sitten kivi särki, mikä on vallankumouksellisille selityksille varsin kiitollinen uni — sanoo Münzer kirjanoppineiden väittävän, ettei Jumala enään ilmesty rakkaille ystävilleen näkyväisesti eikä suullisesti, mutta senvuoksi täytyy jokaisen pysyä kiinni kirjotuksissa. He pilkkaavat niiden varotuksia, jotka ovat tekemisissä jumalallisen ilmestyksen kanssa, kuten juutalaiset pilkkasivat Jeremiasta, joka ennusti Babylonian vankeutta. Sellaisia kirjanoppineita olivat myöskin Nebukadnezarin viisaat merkkienselittäjät, jotka eivät osanneet selittää unta. "He olivat jumalattomia teeskentelijöitä ja imartelijoita, jotka puhuivat sitä, mitä herrat halusta tahtoivat kuunnella, samoin kuin meidän päivinämme tekevät kirjanoppineet, jotka mielellään elää letustelevat hoveissa. He olivat tuon väärän uskon sokaisemia, etteivät muka ilman pyhän hengen apua voisi erottaa hyvää pahasta. Mutta sana tulee Jumalasta suoraan sydämeen. Ja se ihminen, joka ei ole tätä havainnut Jumalan elävän todistuksen kautta, ei tiedä sanoa mitään perusteellista Jumalasta, vaikkapa hän olisikin lukea ahminut satatuhatta raamattua."

"Jos nyt ihmisen pitäisi huomata sanaa ja olla herkkätuntoinen, täytyy jumalan ottaa hänestä lihallinen himo, ja kun jumalallinen liikutus tulee sieluun, tulee hänen kuolettaa kaikki lihan himot, että se pääsisi vaikuttamaan. Sillä eläimellinen ihminen ei tajua, mitä jumala sielussa puhuu " (1 Kor. 2)… Jumalan ilmestystäkin varten pitää ihmisen erota kaikesta maallisesta ja vakavasti ikävöidä totuutta, ja täytyy hänen sellaista totuutta harjottaen erottaa pettämättömät näyt vääristä.

Muutamassa toisessa kirjotuksessa hän kuvaa sitä räikeää vastakohtaa, mikä on totisen kristityn, joka epäilyksen, huolien ja vapistuksen alaisena odottaa ilmestyksiä, ja itseensä tyytyväisen kirjanoppineen välillä, joka saarnaa penseyttä ja nauraa sieluntaisteluille. "Voi, minua raukkaa", valittelee edellinen, "mihin on minun ryhtyminen? Jumala koettelee omaatuntoani epäuskolla ja epäilyksellä, ja ulkoapäin uhkaavat minua sairaus, köyhyys, valitus ja kaikellainen hätä pahojen ihmisten puolelta j.n.e.!"

Tässä hädässä kääntyy epäilijä kirjanoppineen puoleen kysymään neuvoa. "Silloin sanoo tämä, joka jo ennakolta tuntuu lopen happamalta, sillä sellaisten yksikin sana maksaa jo monta kirkasta lanttia: 'Niin, hyvä mies, jos et tahdo uskoa, niin mene helvettiin!' — 'Oi, kaikkein oppinein tohtori, minä tahtoisin niin mielelläni uskoa, mutta epäusko painaa mieltäni'. — Silloin oppinut sanoo: 'Niin, hyvä mies, älä huolehdi sellaisista korkeista asioista. Usko vain yksinkertaisesti ja karkota pois ajatukset. Se on pelkkää mielikuvitusta. Mene ystäviesi luo ja ole iloinen, niin unohdat huolesi.' Katso, sellaista lohdutusta eikä mitään muuta on tarjottu kirkoissa. Sellainen lohdutus on häväissyt kaiken kristillisen vakavuuden… Pyhä Pietari sanoo sinulle, kutka ovat syöttöporsaita: niitä ovat kaikki uskottomat, väärät oppineet, olkootpa sitten mitä lahkoa tahansa. He juovat ja mässäävät, heidän koko halunsa on hyvinvoinnissa, ja he näyttävät teräviä hampaitaan kuin koirat, jos vaan sanankin sanoo heitä vastaan."

Münzer halveksii samalla tavalla oppineita ja maallisia iloja.

Uuden tulevan yhteiskunnan kuvittelee Münzer kiliastisella tavalla mitä ylenpalttisemmin varustetuksi maan päällä olevaksi paratiisiksi. "Niin", huudahti hän, "me lihalliset, maalliset ihmiset muutumme jumaliksi, senvuoksi että Kristus tuli ihmiseksi, ja siis hänen kanssaan olemme Jumalan oppilaita ja hänen itsensä opettamina tulemme jumaliksi. Tai pikemmin kokonaan muutumme häneksi, niin että maallinen elämä muuttuu ikäänkuin taivaassa tapahtuvaksi".

Tämä olkoon pienenä näytteenä apokalyptisestä mystikistä. Mutta sen kanssa saattaa varsin hyvin viihtyä mitä karkein realismi. Ellei jumala täyttänyt Münzerin toiveita ilmestyksien suhteen, niin lausui tämä sangen ylenkatseellisesti, varsinkin jos saamme luottaa Melanktoniin, joka kauhistuen asiasta kertoo: "Hän sanoo julkisesti, niin että on kerrassaan kauheata kuullakin sitä, että hän tahtoo antaa palttua Jumalalle, ellei Jumala tahdo puhella hänen kanssaan kuten Abrahamin ja muiden patriarkkain kanssa."

Tämä mystisismi, joka käy käsi kädessä askesin, itsensäkidutuksen, kanssa, on uuden ajan köyhälistölle vieras. Meidän päivinämme näkee jokainen, joka ei ole sokea huomaamaan ajan merkkejä, että tulevaisuus on köyhälistön ja että muut luokat tähän verraten yhä enempi kadottavat yhteiskunnallisen merkityksensä ja samalla myöskin valtiollisen valtansa, älykkyytensä ja siveellisen voimansa. Nykyään juuri todellisuus lupaa köyhälistölle voiton ja lupaa sen sitä varmemmin kuta paremmin todellisuutta tulkitaan ja mitä selvemmin nykyisen yhteiskunnallisen kehityksen tarkotukset astuvat päivän valoon. Tiede, joka on ottanut tehtäväkseen puolueettomasti etsiä totuutta, on nyt yksinään köyhälistön edun mukainen. Ainoastaan köyhälistöllä on harrastusta totuuden tutkimiseen.

Totta kyllä kukoistaa mystisismi, ylimaailmallisten voimien ikävöiminen, taasen meidän päivinämme. Mutta se ei enään ilmene köyhälistössä, ei enään kommunisteissa — heistä on tullut todellisuusfilosofeja, materialisteja, — vaan hallitsevien luokkien piirissä, jotka tuntevat, että heidän hetkensä ovat pian luetut.

Mutta näiltä puuttuu kumminkin uskon tulta, niitä ei pidä pystyssä sellainen innostus, joka keski-ajan kommunistisille mystikoille antoi voimaa kestämään kovimpiakin vainoja, vieläpä astumaan ilolla kuolemaankin. Meidän aikamme porvarillinen mystisismi ja taikausko ei enään kykene luomaan sankareita tai marttyyreitä; puolueeton henki hallitsee sitä yhtä vähän kuin porvariston tiedettäkin. Se lainaa mielellään tältä kaapun voidakseen esiintyä salongeissa ja taipuu yleensä ylhäisien mielen mukaan.

V. Askesi.

Paitsi mystillistä piirrettä, joka erottaa keski-ajan loppupuolen ja uskonpuhdistuksen ajan kommunismin uudenaikaisesta, on vielä mainittava toinenkin ero, sen asketinen luonne.

Keskiajalla, samoin kuin kukistuvan Roomanvallan aikana, ei tuotanto vielä ollut niin kehittynyt, että se olisi kyennyt hankkimaan kaikille hienostuneen elämännautinnon. Sen, joka vaati kaikkien tasa-arvoisuutta, täytyi silloin nähdä paha ei ainoastaan ylellisyydessä, vaan myöskin taiteessa ja tieteessä, jotka itse asiassa useinkin esiintyivät vain ylellisyyden palvelijoina. Mutta kommunistit menivät yleensä vielä pitemmälle. Tavattomaan kurjuuteen nähden näytti heistä useinkin ei ainoastaan vallattomuus ja kevytmielisyys, vaan yleensä kaikellainen ilo, kaikki nautinto, viattominkin, synnilliseltä. Esimerkkejä sellaisesta on meillä jo yllämainituissa kohdissa Münzerin kirjotuksista. Niitä voisi helposti mainita useampiakin. Melankton kääntyykin närkästyneenä häntä vastaan: "Hän opettaa, että jokaisen täytyy kiusata ja kiduttaa ruumistaan paastoomalla ja pitämällä huonoja vaatteita, puhua vähän, olla katkeran näköinen eikä ajella partaansa. Sellaista lapsellista kuria hän kutsuu lihan kuolettamiseksi ja ristiinnaulitsemiseksi, josta evankeliumissa kirjotettu on." Tämä synkkä puritanisuus saattoi kommunistit ristiriitaan ei ainoastaan hallitsevien luokkien, vaan monesti myöskin aikansa työtätekevien luokkien kanssa, jotka vielä olivat täynnä alkuperäistä elämäniloa ja ilomielisyyttä. Talonpoikien ja käsityöläisten seassa vihattiin kommunisteja usein, väittäin heidän olevan tekopyhiä. Vasta myöhemmin alkoi puritaninen henki voittaa alaa talonpoikien ja pikkuporvarien keskuudessa. Se tapahtui silloin kun uskonpuhdistus kehittyessään painoi nämä luokat rajattoman ruhtinasvallan alle, ja ennen kaikkea silloin kun kapitalistinen tuotantotapa teki tuloaan ja teki "säästäväisyyden" pikku riistäjän paraimmaksi hyveeksi, koskapa se tie oli ainoa, joka antoi hänelle toivon voida kohota suurien riistäjien joukkoon.

Mutta sama kapitalistinen tuotantotapa, joka istutti puritanisuuden talonpoikiin ja pikkuporvareihin, karkottaa sen sijaan sen köyhälistöstä. Köyhälistöön kuuluvan on selvästi toivotonta koettaa yksilöllisen ponnistelemisen kautta hankkia itselleen parempaa asemaa. Yksityisen henkilön on mahdotonta saavuttaa valoisampaa tulevaisuutta, onpa mieletöntä uhrata nykyhetkeä tulevaisuuden vuoksi. Carpe diem — pidä vaari ajasta, älä laiminlyö mitään tilaisuutta nautintoon, joka tarjoutuu, se tulee köyhälistöläisen mielilauseeksi. Hänen asemansa tekee hänet huolettomaksi — mikä ei suinkaan ole samaa kuin huolista vapaaksi — ja kevytmieliseksi, molemmat suurimpia kuolemansyntiä, mitä puritaninen poroporvari saattaa ajatellakaan.

Mutta samalla synnyttää kapitalistinen tuotantotapa myöskin toivoisaa mieltä proletarissa, köyhälistöläisessä: joskin köyhälistöön kuuluvan yksilöllinen tulevaisuus on toivoton, niin näyttää se hänelle koko luokan tulevaisuuden sitä valoisampana. Päivä päivältä kasvaa köyhälistöläisessä toiverikas voitonvarmuus. Yhä lähempänä näkee hän sen päivän, jolloin hän tulee kaikkien niiden aarteiden herraksi, jotka hän on tuottanut. Ja minkälaisia ovat nuo aarteet!

Se ei ole niin paljon rikkaiden ylellisyys, joka herättää nykyajan työmiehissä suuttumusta. Heitä suututtaa se tosiasia, että heidän täytyy kärsiä puutetta kaikkien tavaroiden keskellä ja juuri niiden yltäkylläisyyden johdosta. He tietävät, että ne tavattomat tuotantovoimat, joita nyt käytämme, voisivat hyvin hankkia kaikille yltä kyllin, mitä tarvitaan.

Jos siis kapitalistinen tuotantotapa saa aikaan huolettomuutta ja kevytmielisyyttä siinä köyhälistöläisessä, jolla on ainoastaan oma yksilöllinen kohtalonsa silmämääränä, niin synnyttää se korkeampia elämänilon ja ilomielisyyden muotoja niissä, jotka ottavat osaa luokkansa taisteluun ja jotka tuntevat ja ajattelevat luokkansa mukaan ja sen paraan puolesta.

Keski-ajan köyhälistöön kuuluvien täytyi ajatella ja tuntea toisin — mikäli he yleensä johtuivat itsenäisesti ajattelemaan ja tuntemaan. Mutta niin kovin kuin heidän puritanisuudellansa olikin kosketuskohta kristinuskon, ja erittäinkin ensimäisten vuosisatojen kristinuskon asketismiin, niin erosi se kumminkin tästä oleellisissa kohdin.

Ensimäisten kristittyjen itsensäkiduttaminen sai luonteensa pääasiallisesti heidän keskuudessaan olevasta ryysyläisköyhälistöstä. Ne piirteet, jotka siinä ovat enin huomattavia, ovat laiskuus, likaisuus ja tylsämielisyys — se, joka tahtoo saarnata siveyttä, sanokoon niitä vioiksi. Kristillinen askesi ei ollut pohjaltaan mitään muuta kuin keinokas menettelytapajärjestelmä, jonka avulla tahdottiin kehittää näitä ryysyläisköyhälistön ominaisuuksia täydellisyyden huippuun. Tässä on se indialaisen (sekä brahmalaisen että buddhalaisen) askesin kaltaista, joka on kehittynyt samallaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa.

Vuosikausia, jopa vuosikymmeniäkin nuo hurskaat miehet ja naiset elää nutustivat samalla paikalla, liikkumatta, välittämättä mistään ulkonaisesta vaikutuksesta, ei kuumuudesta eikä pakkasesta, ei sateesta eikä kuivuudesta, milloinkaan peseytymättä, leikkaamatta hiuksiaan ja kynsiään, huolimatta syöpäläisistä, jotka elivät heidän ruumiissaan. Monet näistä pyhistä katumuksentekijöistä — pyhiähän he kaikki olivat suuremmassa tai vähemmässä määrässä — olivat vieläpä liian laiskoja syömäänkin ja hurskaiden ihailijoiden täytyi heitä syötellä.

Keskiajan köyhälistö oli jo suureksi osaksi työtätekevää. He eivät eläneet toisten armahtavaisuudesta, s.o. toisten riistämisestä, vaan omalla työllään. Heidän täytyi liikkua ja huolia maailmasta, elleivät tahtoneet nääntyä nälkään. Ei tylsämielisyys eikä laiskuus saanut vallata heitä, jos tahtoivat pysyä hengissä, ja he olivat vielä siksi vähän sorretussa asemassa, olivat vielä liian lähellä hyvinvoipaa talonpoikais- ja käsityöläissäätyä, että olisivat voineet löytää erityistä tyydytystä likaisuudesta. Kaikkein vähimmin tuli tämä kysymykseen niiden suhteen, jotka olivat siksi korkealla kannalla, että kykenivät ottamaan vastaan kommunistisia aatteita. Kaikki kertojat ovat yksimielisiä siitä, että juuri tämän ajan kommunististen lahkojen jäsenet olivat ahkeruutensa, siisteytensä ja kunnollisuutensa puolesta ympäristönsä edellä. Tämän vuoksi heitä paikottain kerettiläisyydestään huolimatta mielelläänkin otettiin työhön.

Huvittavan esimerkin antavat tästä Mährin uudestikastajat. Keisari Maksimilian ehdotti v. 1567 valtiopäivillä, että, niinkuin oli ennenkin menetelty kerettiläisten suhteen, nämä uudestikastajat nyt jonkun määrätyn ajan kuluessa karkotettaisi maasta pois. Mutta silloin tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Aatelisto vastusti — saamatta pappien säädyn ja kaupunkien kannatusta — tätä esitystä sillä perustuksella että "uudestikastajat ovat sangen hyödyllisiä alamaisia, joita vielä vähemmän kuin juutalaisia saattoi karkottaa aikaansaamatta maalle suurta aineellista vahinkoa". He olivat todellakin, lisää asiasta kertoessaan Gindely, jolla ei ole minkäänlaista hengenheimolaisuutta heidän kanssaan, erinomaisen ahkeria, säästäväisiä ja kohtuullisia ja muuten taitavimpia työmiehiä koko Mährissä.

Mitään samallaista ei kukaan voine sanoa kristinuskon alkuajan apokalyptisistä haaveilijoista ja askesin harjottajista.

VI. Kansainvälisyys ja vallankumouksellinen henki.

Yhdessä oleellisessa kohdassa ovat ne kolme eri kommunismilajia, joita olemme tässä tarkastaneet, alkukristillinen, keskiajan ja uudenaikainen, kaikki samankaltaisia, ne ovat kansainvälisiä, kun taasen platonilainen on paikallinen, vain yksityistä kaupunkia ja sen ympäristöä tarkottava. Aina kristinuskon alusta alkaen vaikuttaa jokainen kommunisti koko ihmisyyden tai ainakin koko kansainvälisen sivistyspiirinsä hyväksi, missä hän itse elää. Platonilaisen kommunismin paikallinen rajottuvaisuus vastaa talonpoikais- ja käsityötuotannon erikoisuuksia, koska tämä tuotantotapakin on pääasiassa paikallista laatua. Vasta kapitalistit ja köyhälistöläiset voittavat tämän paikallisen rajottuvaisuuden. Kauppias ei elä vain paikallisen ostajapiirinsä nojalla, vaan etupäässä liikkeestä kotiseudun ja vieraiden seutujen kanssa. Kuta vilkkaampi ja helpompi tämä liike, sitä paremmin menestyy hän. Sen vuoksi on kauppias kansainvälisyyden, tai paremmin sanoen paikkainvälisyyden harrastaja. Missä hän voi voittaa, siellä hän on kotonaan.

Muista perusteista johtuu köyhälistön paikkainvälinen mieli. Se ei omista mitään, mikä sen kiinnittäisi paikalleen; sen kotiseutu ei tarjoa sille mitään, mitä hän ei muualtakin löytäisi, riistämistä ja sortoa. Pieninkin toive saada muualla paremman kohtalon riittää saattamaan hänet muuttamaan.

Mutta näissä kummassakin tapauksessa on kysymyksessä aivan erilainen paikkainvälisyys. Kauppiaan koko asema maan ulkopuolisiin markkinoihin riippuu oleellisesti sen kansan voimasta, johonka hän kuuluu. Hän tarvitsee voimakkaan valtion, jolla on vahva sotavoima. Hän onkin senvuoksi aina isänmaallinen, asukoonpa hän sitten kotona tai ulkomailla — jälkimäisessä tapauksessa usein vielä enempi kuin muuten. Aina keskiajasta alkaen huomaammekin kauppiaiden senvuoksi asettuvan hallitsijavallan ja kansalliskiihkon puolelle.

Köyhälistöön kuuluvan taasen täytyy katsella valtiovaltaa kokonaan toisilla silmillä. Tämähän on kaikkien niiden paras suojelija, jotka riistävät ja sortavat häntä. Aina Rooman tasavallan häviöstä 19:nteen vuosisataan saakka ei köyhälistöllä ollut mitään toiveita voida vallata valtiota haltuunsa. Valtio oli köyhälistön suurin vihollinen. Ei ihme, että tämä helposti johtui vetämään johtopäätökset tästä seikasta. Ei ainoastaan välinpitämättömyys, vaan suorastaan vastenmielisyys valtiota, politiikkaan tai maanpuolustukseen osanottoa vastaan on ollut ominaisena piirteenä kaikille kommunistisille lahkoille aina alkukristillisyyden ajoilta asti. Anarkismi on meidän päivinämme vielä tämän virtauksen jälkikaikua. Ainoastaan ajottain voitettiin tämä taipumus, vallankumouksellisina aikoina, kun näytti siltä, että vanha valtiovalta sortuisi, ja että proletariati kykenisi valtaamaan sen. Mutta sitä ratkaisevammin jätettiin kaikki politiikka sitten taasen taantumuksen aikoina. Niin kävi Böhmin veljien Taborin häviön jälkeen, niin oli laita uudestikastajien talonpoikaissodan perästä ja mennonitien Münsterin hävittämisen jälkeen, kuten edempänä tulemme näkemään.

Mutta aina ja kaikissa olosuhteissa kommunistit ovat alkukristillisyyden ajoilta asti terottaneet kansainvälisen tai paikkainvälisen yhteenkuuluvaisuuden velvollisuuksia.

Kauppias esiintyy ulkomailla kilpailijana kotimaisten vastustajana. Hän ei luota heidän hyväntahtoisuuteensa, vaan voimaansa tai valtionsa voimaan, joka häntä suojelee.

Köyhälistöön kuuluvalla on taasen ulkona taisteltava samallaista nylkemistä ja sortoa vastaan kuin kotimaassakin. Eikä hän siinä voi luottaa oman valtionsa apuun, vaan vain sen seudun köyhälistöön, jonne hän on muuttanut, joiden kanssa hän taistelee samallaista taistelua.

Mutta jos köyhälistöläinen esiintyy enempi työvoimansa myyjänä kuin taistelijana, niin voi kyllä sattua että hän vieraissa tovereissaan näkee enempi kilpailijoita kuin taistelutovereita ja silloin katsoo helposti kansainvälisen yhteenkuuluvaisuuden tunne.

Mutta näin ei ole milloinkaan laita kommunistien. Nämä ovatkin ensisijassa taistelijoita nylkemistä ja sortoa vastaan, tapaavat kaikkialla samoja vastustajia, kärsivät samaa vainoa. Se sitoo heidät lujasti yhteen. Aina alkukristillisyyden ajoista asti ovat myöskin kaikki kommunistien tutkijat huomanneet heidän erityiseksi erikoisuudekseen sen, että he kaikki muodostavat yhteensä ikäänkuin yhden suuren perheen, että vierasseutulainenkin toveri oli veli yhtä hyvin kuin kotoinenkin, että hän oli kuin kotonaan joka paikassa missä tapasi tovereja. Tämä ominaisuus ja kommunistien omaisuudettomuus — rikkaanhan, joka heihin liittyi, täytyi jakaa omaisuutensa köyhille — tekevät helpoksi heidän taisteilijoilleen ja kiillottajilleen matkustaa paikasta toiseen. Nämä ovatkin alituisesti matkoilla, ja he kulkevat kaikista vaikeuksista huolimatta matkoja, joita täytyy pitää kunnioitettavina rautateidenkin aikakaudella. Niinpä olivat esim. Böhmin valdolaiset alituisessa yhteydessä Etelä-Ranskassa olevien kanssa.

Senvuoksi heillä olikin aivan erikoinen merkitys aikansa kaikille alaluokkien vallankumouksille liikkeille. Näiden suurimpana esteenä oli talonpoikien ja pikkuporvarien ahdasnäköinen nurkkapolitikoiminen, joka oli heille suureksi haitaksi hyvin järjestyneisiin vastustajiin verraten. Kaikkialla, missä jossain määrin onnistuttiin poistaa tämä ahdasnäköisyys ja luoda jonkinlainen yhteys eri seutujen vallankumouksellisten liikkeiden välille, oli se varsinaisesti matkustavien kommunistisaarnaajien ansio. Ne menestykset, jotka talonpoikaiskapina Englannissa v. 1381 alussa saavutti ja samaten Böhmin taborilaisen liikkeen voitot täytyy suureksi osaksi lukea niiden kokoavan vaikutuksen ansioksi. Suuren saksalaisen talonpoikaissodan aikana v. 1525 olivat he vaikuttamassa samalla tavalla, erittäinkin on mainittava Thomas Münzer, mutta saksalainen Partikularismi[19] oli liiaksi suuri heidän sitä voittaakseen. Tämä kapina onnistuikin huonosti pää-asiallisesti juuri siinä ilmenneen eripuraisuuden vuoksi.

Tässä olemme joutuneet koskettelemaan toistakin tärkeätä piirrettä, joka on huomattava kerettiläiskommunismissa, piirrettä, joka sen erottaa jyrkästi alkukristillisyyden kommunismista, mutta osottaa sitä vastoin sen sukulaisuuden uudenaikaisen kanssa: sen vallankumouksellista henkeä.

Ryysyläisköyhälistöön kuuluva on arka ja nöyrämielinen. Hän vihaa rikkaita, vähintäin yhtä paljon kuin työtätekevä köyhälistö. Myöskin evankeliumissa tapaa jälkiä sellaisesta, esim. rikkaan miehen ja Lazaruksen vertauksesta (Luukkaan 16: 19-26).

Tässä vertauksessa ei suinkaan ole kysymys rikkaan ja köyhän siveellisistä ominaisuuksista. Lazarus joutuu Abrahamin helmaan, ei senvuoksi, että hän oli hyvä ihminen, vaan siksi että hänellä oli maan päällä huono oltava. Eikä rikkaasta miehestä sanota mitään pahaa, hänen rikkautensa on riittävänä syynä siihen, että hän joutuu kärsimään ikuisia helvetin tuskia, joita Abraham ei voi eikä nähtävästi tahdokaan lievittää. Jollei tämä ole vihaa rikasta kohtaan sen vuoksi että hän on rikas, peittämätöntä luokkavihaa, niin silloin ei ole mitään luokkavihaa maailmassa.

Mutta vertaus köyhästä Lazaruksesta osottaa myöskin miten ryysyköyhälistöläisen luokkaviha näyttäytyy: unelmissa. Hän keksii kauheimpia kärsimyksiä rikkaalle ja riemuitsee niitä nähdessään — mutta vain ajatuksissaan. Hän vihaa rikasta, mutta samalla hän tuntee, kuinka hän itse on liikaa yhteiskunnassa, että hän elää vain rikkaan armosta, ja niin liehakoi tätä sitä arempana mitä enempi hän häntä vihaa. Erittäin huomattavasti näkyi tämä Rooman keisari-aikana, yhteiskunnassa, jossa kaikki olivat kadottaneet tasavaltaiset kansalaishyveensä, jossa mikään luokka ei enään uskonut itseensä, ja pelkuruus sekä nöyrämielisyys olivat levinneet kaikkialle. Ei ihme, että tältä aikakaudelta peräisin olevat kristittyjenkin kirjotukset sisältävät siitä mitä selvimpiä jälkiä.

Yksinvallalle, jonka ensimäiset alut esiintyivät keskiajan lopulla, olivat senvuoksi, huolimatta sen omasta materialistisuudesta, Uuden Testamentin kirjotukset yhtä tervetulleena auttajana kuin roomalainen oikeus, joka on peräisin samalta ajalta. Siitä uskonnosta, ajattelevat he, täytyy meidän pitää huolta, että kansa pysyy alallaan.

Toisin ajattelivat sitävastoin sorretut luokat, talonpojat, pikkuporvarit ja köyhälistö. Nyt oli kansa toisellaista kuin se, joka oli elänyt Rooman yhteiskunnassa sen kukistuessa. Sen aseisiin tottuneissa ja uhkamielisissä aineksissa ei ollut suinkaan mitään ymmärrystä sellaista oppia kohtaan, joka määräsi, että jos joku löisi sinua korvalle, niin tulisi sinun kääntää hänelle toinen, tai ettei saisi turvautua omaan apuunsa, koska "kosto on minun, sanoo Herra", tai että "se joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu", joka selitti hiljaisen kärsimisen ja sietämisen kristityn velvollisuuksiksi. Niin pian kuin kansa yleensä alkoi itse tutustua raamattuunsa — katolinen papisto tiesi kyllä, miksi se tahtoi tehdä tätä tuntemista omaksi yksinoikeudekseen — otti se Uudesta Testamentista oppia, ei sen opetuksista nöyryyteen ja kuuliaisuuteen, vaan sen vihamielisyydestä rikkaita kohtaan. Eniten pidetyksi kirjotukseksi Uudessa Testamentissa tulikin kerettiläisten alaluokkien keskuudessa Apokalypsi, Ilmestyskirja, nämä yhden ensimäisen kristityn vallankumoukselliset ja veriset mielikuvitelmat, joissa hän riemuiten ennustelee vallitsevan yhteiskunnan perikatoa niin kamalalla tavalla, että siihen verrattuna tähän asti esiintynyt radikalisinkin anarkismi uhkauksineen ja toimineen näyttää varsin viattomalta. Mutta paitsi Ilmestyskirjaa viljelivät kerettiläiset alaluokat mielellään Vanhaa Testamenttia, joka on vielä täynnä jälkiä talonpoikaisesta kansanvallasta, eikä siinä opeteta ainoastaan vihamielisyyttä tyranneja, rikkaita ja mahtavia vastaan, vaan myöskin tarmokkaasti ja säälimättömästi taistelemaan heitä vastaan.[20]

Tämä ei jäänyt vaikuttamatta kommunististen lahkojen kannattajiin. He olivat tosin liian heikkoja, heidän olemassaolonsa riippui liiaksi rikkaiden ja mahtavien sietämisestä, niin ettei heissä rauhallisina aikoina voinut syntyä ajatustakaan vallitsevan yhteiskunnan väkivallalla kukistamisesta ja kommunistisen asettamisesta sen sijaan. Aina uskonpuhdistuksen aikaan saakka olivat kommunistit yleensä, joskaan ei liehakoivia ja matelevia kuin rappeutuneen Rooman ryysyläisköyhälistö, kuitenkin yleensä rauhaarakastavia. Heidän rauhallista ja maltillista mielialaansa mainitsevatkin kirjailijat järjestänsä samallaisena heidän luonteesensa kuuluvana ominaisuutena kuin heidän ahkeruuttaan ja siisteyttään.

Mutta kun vallankumoukselliset ajat tulivat, kun talonpojat ja käsityöläiset nousivat kapinaan heidän ympärillään, silloin kommunisteihinkin tarttui vallankumouksellinen innostus. Silloin heistä — tai ainakin osasta, sillä he olivat usein eri mieltä tässä kysymyksessä — näytti se aika tulleen, jolloin Jumala on heikoissa väkevä eikä mikään ihme näytä mahdottomalta. Silloin ryhtyvät he vallankumoukselliseen liikkeeseen ottaakseen sen kommunismin palvelukseen. Ja kun ei heihin nähden, jos he ovat kerran mukana, voi olla kysymystä mistään sovitteluista vallassaolijain kanssa, heidän mielestään kun ei saata ajatellakaan parantaa vallitsevaa yhteiskuntaa, saavat he pian voiton horjuvista ja epäröivistä aineksista. Heistä tulee helposti liikkeen johtajia, — niin käy esim. taborilaisten hussilaisten joukossa, niin Münzerin ja hänen puoluelaistensa Thüringin talonpoikaissodan kapinoitsijain joukossa. Täten saa itse liikekin kommunistisen värityksen, ja kommunismilla on näennäisesti sellainen voima, jommoista sillä itse asiassa ei vielä todellisuudessa ole ollut. Mutta juuri tästä vuorostaan seuraa, että kaikki omistavat ainekset yhtyvät sitä vastaan, ja tuskallisen raivon villitseminä musertavat he sen perinpohjin.

Tämä vallankumouksellinen henki, joka alempien kansanluokkien kommunistisilla liikkeillä on ollut aina keski-ajan myöhemmiltä ajoilta asti, onkin sellainen tuntomerkki, joka yleensä muista yhtäläisyyksistä huolimatta jyrkimmin erottaa nämä alkukristillisyyden kommunismista ja mitä selvimmin osottavat niiden sukulaisuuden köyhälistön nykyisien kommunistisien liikkeitten kanssa.

Alkukristillinen kommunismi ei ollut valtiollista, ja se oli toimetonta. Aina keski-ajasta asti on sitävastoin köyhälistöläisellä kommunismilla välttämättömyyden pakosta pyrkimys suotuisien seikkojen sattuessa tulla valtiolliseksi ja kapinalliseksi. Samoin kuin nykyaikainen sosialidemokratia, asettaa sekin päämääräkseen köyhälistön ylivaltiuden, pitäen sitä tehokkaimpana keinona kommunistisen yhteiskunnan aikaansaamiseksi.

III LUKU.

Italian ja Etelä-Ranskan kerettiläiskommunismi.

1. Brescian Arnold.

Me huomautimme jo tämän osan alussa, että keski-ajan kaupunkilaitos kehittyi ensin Italiassa ja Etelä-Ranskassa ja että näissä seuduissa tapaamme keski-aikaisen kommunismin varhaisimpia yrityksiä. Mutta myöskin ensimäiset kerettiläisyyden ilmaukset, ensimäiset uskonpuhdistukselliset liikkeet, huomaamme näissä maissa.

Saksalaiset tiedemiehet ovat esittäneet sen mauttoman väitteen, että ainoastaan germanisissa kansoissa on ollut vallalla sellainen sydämellisyys, sellainen totinen jumalanpelko, josta kirkkoa puhdistavat yritykset saattoivat lähteä. Mutta todenperäisesti esiintyi uskonpuhdistusliikkeitä Italiassa, ennenkuin Saksassa sellaista ajatellunkaan.

Sellaisia syntyi ensin itse Roomassa, kristikunnan pääkaupungissa. Rooma oli keski-ajalla "Europan sydän", samalla tavalla, mutta vielä paljon suuremmassa määrin, kuin Parisi suuresta vallankumouksesta vuosien 1870-71 sotaan saakka. Ei siinä kyllin, että kaikki kirkolliset asiat — ja ne täyttivät keski-ajalla koko elämän —, hoidettiin ja ratkaistiin Roomassa, tämä kaupunki oli myöskin taiteen ja tieteen pesäpaikka, ylin tuomari kaikissa, maallisissakin, riidoissa ja, sitä ei pidä unohtaa, keinokkaimpien ilojen ja nautintojen pääpaikka. Roomaan lähtivät kaikki ne, jotka katsoivat vääryyttä kärsineensä, kaikki, jotka tahtoivat päästä sen korkeamman viisauden ja kehittyneemmän taiteen pariin, sekä vihdoin ne, joille olo kotona kävi pitkäksi ja joilla oli liikaa rahaa. Rooma eli vieraista, se tuli niiden kustannuksella suureksi ja rikkaaksi, ja muukalaisliikenteen edistäminen tulikin paavien yhdeksi tärkeimmäksi toimeksi.

Maailmannäyttelyjä ei oltu vielä keksitty muukalaisten houkuttelemiseksi. Keski-ajan paavit keksivät toisen, ajallaan yhtä tehokkaan keinon: riemusynninpäästön eli pyhät vuodet. Jokainen, joka määrätyn vuoden kuluessa teki pyhiinvaelluksen Roomaan, sai täydellisen synninpäästön. Se naula veti. Aivan kuin ihmiset vuonna 1889 tuhansittain virtasivat Parisiin muka jotain nähdäkseen ja oppiakseen mutta itseasiassa huvitellakseen, samoin vaellettiin pyhien vuosien aikana Roomaan, missä ihmiset saivat perinpohjin nauttia kaikista silloin tunnetuista synneistä ja paheista ja kuitenkin palasivat kotiinsa synnittömämpänä kuin olivat lähteneet.

Ensimäiseksi riemuvuodeksi julisti paavi Bonifasius VIII vuoden 1300. Gibbon kertoo senaikuisten todistuksien mukaan, ettei Rooma nähnyt milloinkaan muuriensa sisällä tämän vuoden kuluessa vähempää kuin kaksisataatuhatta muukalaista, ja että koko väentulva laskettiin kahdeksi miljoonaksi. "Kun kukin antoi pienenkin lahjan, niin kokoontui siitä suunnattomia aarteita, ja kaksi pappia seisoi yötä ja päivää haravat kädessä ja kasasi, tietysti vallan laskematta talteen ne kulta- ja hopealäjät, jotka pyhiinvaeltajat panivat pyhän Paavalin alttarille. Onneksi vallitsi rauha ja hyvät ajat, ja vaikka kaikki oli kallista, olivat kuitenkin Bonifasiuksen toimekas politiikka ja roomalaisten voitonhimoinen vieraanvaraisuus hankkineet loppumattomia varastoja leipää, viiniä, lihaa ja kalaa."

Alkuaan piti ainoastaan joka sadannen vuoden olla "pyhä", mutta liike kävi siksi oivallisesti, että paavit ja roomalaiset tulivat kiusaukseen pitää niitä useammin. Väliajat toisesta riemuvuodesta toiseen kävivät yhä lyhyemmiksi, ne pienennettiin 50:ksi, 33:ksi ja vihdoin 25:ksi vuodeksi.

Tämä vain yhdeksi esimerkiksi niistä keinoista, joilla houkuteltiin muukalaisia ja heidän rahojaan Roomaan. Mutta jo kauan ennen riemuvuosien keksintöä oli Rooma päässyt nousemaan alennuksestaan ja aikaisemmin kuin mikään muu keski-ajan kaupunki kohosi se valtaan ja merkitykseen, ja samalla kasvoi senkin väestön itsetietoisuus ja itsenäisyydentunne. Roomalaiset kokivat, niinkuin kaupunkilaiset yleensä, päästä vapaiksi herroistaan, milloin paavista, milloin keisarista, milloin molemmista. Keski-ajan Rooma oli, samoin kuin Parisi vuodesta 1789 vuoteen 1871, myöskin vallankumouksien pääpaikka.

Katsotaanpas, kuinka Bernhard Clairvauxlainen 1100-luvulla kammoo Rooman levotonta väestöä. "Kukapa ei tunne", huudahtaa hän, "roomalaisten hävyttömyyttä ja vallattomuutta. Se on kansa, joka on kasvanut kapinoiden keskellä, joka villinä ja kesyttömänä halveksii kuuliaisuutta, paitsi silloin kun se on liiaksi heikko vastarintaan. Maan ja taivaan vihaamia, Jumalaa pilkkaavia, keskenään kapinoivia, naapureitaan kohtaan kateellisia kun ovat, ei heitä kukaan rakasta. He eivät tahdo alistua kenenkään hallittaviksi, mutta eivät osaa myöskään itse hallita, he ovat uskottomia ylempiään kohtaan, kiittämättömiä hyväntekijöilleen, ja yhtä hävyttömiä vaatimaan kuin kieltäytymään." Gibbon, joka lausunnosta kertoo, huomauttaa, että "tämä kuvaus ei ole juuri kristillisen rakkauden siveltimellä tehty". Luulisipa todellakin kuulevansa jonkun porvarin herjaavan parisilaisen kommunin päiviä!

Kun paavien valta kristikunnassa oli korkeimmillaan, olivat he voimattomia itse Roomassa. "Ei missään", sanoo Giesebreht, "ollut paavin valta pienempi kuin heidän omassa kaupungissaan. Pakolaisina ovat he saaneet useinkin kuleksia ylt'ympäri, kansansa kirousten saattamina." Paraiten, mutta ei suinkaan yksinään, todistaa tätä Gregorius VII:nnen historia.

Hänen, joka pakotti Saksan keisarin Henrik IV:nnen tulemaan Canossaan katumuksentekijänä, täytyi lähteä Roomasta, koska hän ei tuntenut olevansa siellä turvassa, ja kuoli vapaaehtoisessa maanpaossa Salernossa.

Vasta 1400-luvulla, kun ruhtinasten yksinvalta kaikkialla oli nousemassa, onnistui myöskin paavien päästä kapinoivien alamaistensa herraksi. Eugenius IV oli viimeinen paavi — Pius IX:nteen v. 1848 — jonka täytyi paeta roomalaisten kapinaa v. 1433.

Näin hillitön ja epäkirkollinen väestö johtui tietysti pian haluamaan palauttaa papiston takaisin evankeliseen köyhyyteen, s.o. omistaa itselleen kirkon riistetyt ja Roomaan kootut rikkaudet. Mutta yhtä käsitettävää on, että muutamat paavittomat vuodet riittivät sille osottamaan, missä heidän olemassaolonsa pysyväinen lähde oli.

Ei ihme, että Rooma oli se paikka, missä ilmaantui ensimäinen vakava yritys kirkollisen uudistuksen aikaansaamiseksi. Tätä yritti Brescian Arnold. Hän vastusti mitä kiivaimmin papiston maallista omaisuutta, vedoten, kuten kaikki myöhemmät uskonpuhdistajatkin, alkukristillisyyteen. Hän ei kumminkaan suinkaan ollut kommunisti. Kirkon omaisuutta ei pitänyt jakaa kansalle, vaan antaa maallisille vallanpitäjille.

Arnold, joka Parisissa oli ollut Abelardin oppilaana, ajettiin "kerettiläisyytensä" takia pois Ranskasta ja hän pakeni Sveitsiin. V. 1145 hän lähti Roomaan, sai suojaa silloin ilmikapinassa olevalta kansanvallalta ja ryhtyi sen palvelukseen.

Tuskin kymmenen vuoden kuluttua raukesi tämä liike. Roomalaiset huomasivat, että he eivät voineet liian kovakouraisesti käydä vastustamaan paavinvaltaa, se olisi ollut samaa kuin tappaa kana, joka muni heille kultamunia. Eiväthän Rooman suuruus ja rikkaus riippuneet sen teollisuudesta eikä kaupasta, vaan paaviuden harjottamasta koko kristikunnan nylkemisestä. Keskiajan roomalaiset elivät riistämällä maailmaa, niinkuin entisen tasavallankin roomalaiset. Menettelytavat vaan olivat muuttuneet toisiksi. Roomalaiset tekivät v. 1154 rauhan paavin kanssa ja karkottivat Brescian Arnoldin. Hän joutui kuuluisan Fredrik I Barbarossan käsiin. Tämä kiirehti luovuttamaan hänet paavin kätyreille, jotka muitta mutkitta polttivat tuon yleisen maineen saavuttaneen kerettiläisen.

II. Valdolaiset.

Syvemmät juuret sai kerettiläisyys Pohjois-Italian ja erittäinkin Etelä-Ranskan kaupungeissa. Jollemme ota huomioon Etelä-Italiaa, se kun keskiajalla itse asiassa oli lähempänä Itämaita kuin Länsi-Europaa ja sen sivistys oli pikemmin bysantilainen ja sarasenilainen kuin kristillisgermaninen, niin alkoivat Pohjois-Italiassa ja Etelä-Ranskassa kauppa ja kaupunkilaisteollisuus länsimaissa ensiksi kukoistaa, syntyi porvaristo, ensimäiset joukkoteollisuuden ja vientiteollisuuden alut näyttäytyivät ja niiden ohessa ensimäiset syyt kapitalistisesti riistetyn köyhälistön muodostumiseen.

Näiden kaupunkien rikkaus kiihotti aikaisin paavien ahneutta. Mutta juuri tämä rikkaus antoi niille myöskin pian kylliksi voimaa pyrkimään itsenäisyyteen, useinpa sen hankkimaankin ja heittämään paavilaisuuden ikeen hartioiltaan.

Kuitenkin vaikuttivat Pohjois-Italian kaupungeissa monet seikat siihen suuntaan, että ne asettuivat suosiollisiksi paaviutta kohtaan. Eivät ainoastaan paavit tahtoneet saada Italian kaupunkien rikkauksia omikseen, vaan myöskin näiden kilpailijat Italian nylkemisessä, Saksan keisarit. Kuta vähemmän nämä voivat saada taloudellisesti jälkeenjääneestä Saksasta, sitä enempi koettivat he hyötyä Italian rikkaista kaupungeista. Ja miten voimattomia he lievät Saksassa olleetkin, voivat he, kun oli kysymys ryöstöretkistä Italiaan — näistä "Rooman matkoista", joita saksalainen kansallinen historiankirjotus on kertoellut mitä kauneimmassa ihanteellisessa valossa — aina luottaa saavansa lukuisasti seuralaisia.

Pohjois-Italian kaupungit olivat, heikkoja kun olivat, siis tavallisesti siinä asemassa, että niiden tarvitsi tehdä liitto toisen sortajan kanssa kyetäkseen karkottamaan toisen kimpustaan. Kysymys oli vain siitä, kumpiko oli vaarallisempi, paaviko, jolla oli mitätön asevoima, mutta joka oli lähellä ja jolla aina kaupunkien papistossa oli vahva tuki, vai keisariko, jolla saattoi olla suuri sotavoima, mutta tavallisesti oli kaukana. Aina asianhaarain mukaan ratkaistiin tämä pulma, ja sama kaupunki liittoutui milloin keisariin, milloin paaviin, seuraavana päivänä hyökätäkseen hänen tai hänen ystäviensä kimppuun ja päinvastoin. Mutta joka kaupungissa oli myöskin keisarillinen, 1200-luvulta alkaen n.k. ghibelliläinen, puolue ja paavillinen n.k. guelfiläinen puolue. Luokka- ja puoluevastakkaisuudet Pohjois-Italian kaupungeissa supistuivat näennäisesti kaikki vastakohdaksi keisarillisten ja paavillisten välillä; ja jos toinen luokka tai puolue sai suojaa keisarilta, tai tämä sen voitti, voi olla varma siitä, että sille vihollinen puolue taipui paavilaisuuteen.

Ymmärtää helposti, että paavius tällaisissa oloissa saavutti myötätuntoisuutta Pohjois-Italian kaupungeissa, aika ajoin olikin sellaista olemassa aimo tavalla eikä se koskaan kokonaan kuollut. Lisäksi tuli se seikka, että pyhiinvaellustie Roomaan ja osaksi Jerusalemiinkin kulki Pohjois-Italian kautta, mikä suuresti edisti siellä olevien kaupunkien taloudellista kehitystä. Mutta molemmat riippuivat siitä, että paavilaisuus piti ylivaltansa kristikunnassa.

Mutta toisellakin tavalla kietoontuivat Pohjois-Italian kaupungit harrastamaan sitä, että paavilaisuus yhä edelleen sai nylkeä Europaa. Näissä kaupungeissa kehittyi alku pankki- ja vekseliliikkeeseen. Niiden kauppiaat tulivat paavien ensimäisiksi pankkiireiksi. Heille virtasivat kaikki ne summat, joita paavit kiskoivat, he hoitivat niitä paavin laskuun ja — omaksi edukseen. Heidän käsissään tulivat paavien aarteet koronkiskonta- ja kauppapääomaksi; niitä lainattiin ruhtinaille ja kaupungeille, herroille ja luostareille. Niin tuli paavin riistämisjärjestelmä yhdeksi Pohjois-Italian taloudellisen kukoistuksen perustaksi.

Samoin kuin Roomassa harrastettiin siis Pohjois-Italian kaupungeissakin sitä, että paavin ylivalta kristikunnassa pysyi voimassa. Samoin kuin roomalaiset, kapinoivat Pohjois-Italian kaupungitkin usein paavilaisuutta vastaan, koska he pitivät parempana saada nylkeä sitä, kuin itse olla sen nylettävinä, mutta, samoin kuin roomalaiset, varoivat hekin johtamasta kapinallisia pyrkimyksiään niin pitkälle, että itse paavillinen nylkemiskoneisto olisi saattanut joutua vaaralle alttiiksi. Me tapaammekin Pohjois-Italiassa, samoin kuin Roomassakin aikaisin kerettiläisliikkeitä, mutta ei suinkaan mitään perinpohjaista uskonpuhdistusta. Päästiin kyllä pian hengellisesti riippumattomiksi katolisen kirkon opeista, kauan ennen saksalaista uskonpuhdistusta, mutta taloudellisia edellytyksiä puuttui irrottautumiselle paavinvallasta.

Ensimäistä vakavampaa kapinaa ei ainoastaan yksityisiä sortotoimenpiteitä, vaan koko paavin ylivaltaa vastaan emme siis tapaa Pohjois-Italiassa, vaan Etelä-Ranskassa, joka taloudesti oli yhtä korkealle kehittynyt, mutta jolla ei ollut mitään etuja paaviuden mahti-asemasta.

"Tuossa kauniissa maassa Alppien ja Pyrenneitten välillä", kirjottaa Schlosser tunnetussa maailmanhistoriassaan, "oli säilynyt monia jätteitä roomalaisesta ja varsinkin kreikkalaisesta sivistyksestä, joka aina Marseillen perustamisesta asti oli kukoistanut siellä läpi koko Vanhan-ajan. Siellä kehittyivät ensiksi keski-ajalla tieteet, kauniit ja hyödylliset taiteet samoin kuin porvarillisen elämän laitokset ominaisella tavallaan. Siellä tuli roomalainen, latinalainen ja espanjalainen runous arabialaisen pariin, josta syntyi omituinen sekotus. Tunnettua on, että n.s. iloinen taide ja naisten tuomioistuimet rakkauden, laulun, jalomielisyyden ja kohteliaisuuden asioissa olivat oikeastaan tuosta maasta kotoisin. Runous oli, samoin kuin Kreikassa Homeron aikana, juhlien ja pitojen kanssa erottamattomassa yhteydessä. Urhouden ja rakkauden laulajia syntyi siellä, ja he etsivät aiheensa sieltä; Dante ja Petrarca joivat näistä lähteistä, ennenkuin he kohosivat kansansa keskitason yläpuolelle. Tieteistä kukoisti Etelä-Ranskassa, ja, jos ei ota lukuun Salernoa, vain siellä, varsinkin lääketiede. Sitä paitsi olivat juutalaiset perustaneet sinne useita oppineita laitoksia… Etelä-Ranskan kaupungit olivat jo aikaisin, iloinneet vapaudesta ja itsenäisyydestä, jommoista ei vielä tunnettu muissa Europan maissa. Vieläpä Toulousessa, mahtavan kreivin asuinpaikassa, johtivat hallintoa itsenäinen maistraatti ja vapaa porvarivaliokunta, ja Moissakissa ruhtinaan täytyi juhlallisesti valallaan vahvistaa kaupungin oikeudet, ennenkuin hän saattoi ajatellakaan uskollisuudenlupauksen ottamista. Näin ollen ei voi ihmetellä, että Etelä-Ranskassa ensin pääsi valtaan yleinen vastenmielisyys kristinuskon huonontumisen johdosta, että siellä jumalanpalveluksen uudistus, samoin kuin evankeliumin kääntäminen maan kielelle tulivat välttämättömän tarpeelliseksi sekä että tästä syttyi kirkon kanssa hirvittävä sota, joka vihdoin ei ainoastaan hävittänyt vapautta näistä seuduista, muuttanut Europan kukoistavinta maata erämaaksi pitkiksi ajoiksi ja levittänyt Ranskan kuninkaiden valtaa aina Välimereen asti, vaan sai vielä aikaan inkvisitsionin käytäntöön ottamisen länsimaissa".

1100-luvun alussa oli kerettiläisyys niin levinnyt Etelä-Ranskassa, että paavi Calixtus II v. 1119 huomasi tarpeelliseksi Toulousin kirkolliskokouksessa ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin sitä vastaan; mutta kerettiläisyys kasvoi koko vuosisadan kuluessa yhä enemmän ja juurtui yhä syvemmälle.

Niinkuin kaikkia suuria uskonpuhdistusliikkeitä, kannattivat tätäkin monet eri luokat erityisine harrastuksineen ja tarkotuksineen, ainoastaan yhteisen vihan, roomalaisen riistämisen vihaamisen, yhdistäminä. Mutta kaikki ne koettivat päästä päämääräänsä yhtä tietä: palaamalla alkukristillisyyteen. Tosin saattoivat ne kukin sillä tarkottaa aivan eri asioita. Ei ole ihmettelemistä, että on syntynyt erilaisia mielipiteitä siitä, mitä näillä etelä-ranskalaisilla kerettiläisillä — "katareilla"[21] niinkuin heitä kutsuttiin (siitä on tullut sama "kerettiläinen") — oli oikeastaan pyrkimyksenä. Lienee yhtä uhkarohkeata tehdä heistä kaikista kommunisteja, kuin kieltää yleensä mitenkään kommunistisien tarkotuksien ilmenemistä. Varsinkin valdolaisien opeissa on todistettavissa selviä jälkiä kommunismista.

Tämän lahkon perustajaksi mainitaan tavallisesti Pietari Valdusta, muutamaa rikasta Lyonin kauppiasta, joka nähdessään ympärillään vallitsevan suuren kurjuuden, häpesi rikkauttaan, jakoi omaisuutensa köyhille (noin v. 1170) ja kokosi ympärilleen samanmielisiä, jotka rupesivat palvelemaan köyhiä ja kurjuutta kärsiviä. Ellei hän olekaan perustanut tätä lahkoa, on hän ainakin tavattomassa määrässä vaikuttanut sen järjestymiseen ja leviämiseen. Useimmat tämän lahkon jäsenistä olivat käsityöläisiä, varsinkin kankureja, joita usein mainitaan kerettiläislahkolaisia. Heitä nimitettiin "humiliateiksi" (alhaisiksi) tai "Lyonin köyhiksi".

Aluksi ei lahkolla ollut huomattavissa mitään tarkotusta erota kirkosta. Kun Lyonin arkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, pyysivät he lupaa siihen paavilta; mutta heidän oppinsa näytti liiaksi vaaralliselta varsinkin kun he kieltäytyivät siitä, minkä myöhemmin fransiskanit ja dominikanit tekivät, nimittäin rupeamasta paavikunnan palvelukseen. Lusius III julisti heidät senvuoksi pannaan v. 1184. Siten oli heidän yhteytensä kirkon kanssa ainaiseksi rauennut.

Heidän kommunismillaan oli alkuaan täydellinen munkkiluonne. He vaativat kommunismia, mutta jokainen ei niin vaan voinut kohota omaisuuden yhteyden pyhälle asteelle, johon hekin yhdistivät vastahakoisuuden avioliittoon. "Täydelliset" ovat pakotettuja kommunismiin ja todennäköisesti aviottomuuteenkin; mutta "oppilaat" saavat sitävastoin olla naimisissa ja pitää omaisuutta, mutta heillä on sen sijaan velvollisuus elättää "täydellisiä", jotta näiden ei tarvitse huolehtia tämän maailman turhuudesta. Tämällainen kommunismi muistuttaa toiselta puolen elävästi platonilaista, mutta toiselta puolen myöskin kerjäläismunkkien kommunismia. Samoin kuin Platon, hekin opettivat naisten tasa-arvoisuutta miesten kanssa. Mutta heidän kerettiläisin oppinsa, jonka paavi kirosi, oli se, että naiset yhtähyvin kuin miehetkin saisivat saarnata. Miehet ja naiset kulkivat yhdessä ylt'ympäri ja saarnasivat, ja hurskaat sielut närkästyivät siitä, että silloin naimattomuus ei juuri ollut samaa kuin ikuinen siveys.

Huomattava on myöskin se, että valdolaiset kieltäytyivät suorittamasta sotapalvelusta ja vannomasta valaa, samoin kuin heidän intonsa edistää hyvää kansansivistystä. "Kaikki poikkeuksetta, miehet ja naiset, suuret ja pienet, opettavat ja oppivat lakkaamatta. Työmies, joka tekee päivät työtä, opettelee itsekseen tai opastaa toisin öisin; koska he tutkivat niin paljon, rukoilevat he vähän", sanotaan muutamassa senaikuisessa, heille vihamielisessä kirjotuksessa.

Jos valdolaiset olisivat tehneet rauhan paavikunnan kanssa ja muodostaneet etuoikeuksia nauttivan järjestön, niin he olisivat aristokratisista kommunisteista muuttuneet toisten työllä eläväksi tavalliseksi munkkikunnaksi. Kun he nyt jäävät vainotuksi lahkoksi, eivät ne sortamisen siemenet, jotka heidän kommunismissaan oli, päässeet milloinkaan oikein itämään. Ne olivat ristiriitaisia niiden alempien kansanluokkien kansanvaltaisille pyrkimyksille, joista lahkokunta sai voimansa. Heillä oli valittavana joko se, että heidän kommunisminsa tulisi kansanvaltaiseksi tai että se kokonaan häviäisi. Riippuen ajan oloista ja myöskin luokista, jotka oppia kannattivat, on käynyt toisin tai toisin. Missä porvarit ja talonpojat olivat vaikuttavampana osana, siellä valdolaiset muuttuivat porvarillisprotestanttiseksi lahkoksi. Missä taasen köyhälistöläinen aines oli enemmistönä, tuli heistä kommunistisia "hurmahenkiä".

Valdolaisuus levisi Etelä-Ranskasta muualle. Me tapaamme heidän seurakuntiaan Pohjois-Italian ja Ranskan eri seuduissa, sittemmin myöskin Saksassa ja Böhmissä. Ne olivat kaikki likeisessä yhteydessä toistensa kanssa, — piirre, jonka jo olemme maininneet olleen keskiajan kommunisteille ominaisen. "Samoin kuin apostolit, kulkivat vanhat valdolaiset papit ylt'ympäri taukoamatta, kävivät kaukaisimmissakin seurakunnissa ja etäisimpienkin ammattiveljien luona", kirjottaa Bender valdolaisten historiassaan. "He tunsivat uskonveljiensä asumukset ovissa ja katoissa olevista määrätyistä merkeistä. Usein ulotettiin nämä matkat niinkin etäisiin maihin kuin Saksaan ja Böhmiin. Viimeksimainitun maan valdolaiset olivat aina mitä likeisimmässä yhteydessä Ranskassa ja Piemontissa olevien uskonveljiensä kanssa, auttoivat heitä rahoilla ja lähettivät nuorukaisiaan Piemontin laaksoihin, jotta heitä siellä opetettaisi pyhään saarnavirkaan".

Kun etelä-ranskalainen kerettiläisyys tuli niin mahtavaksi, että se alkoi paavikunnasta näyttää uhkaavalta, kutsui paavi Pohjois-Ranskan ryöväriritariston ja kaikellaisen muun ryöväriväen apuun, järjesti ne n.k. ristiretkeksi rikkaita kerettiläiskaupunkeja ja maaseutuja vastaan. Koko Etelä-Ranskassa hävitettiin ja ryöstettiin mitä kauheimmalla tavalla näiden "albigenssisotien" aikana, jotka saivat nimensä Albi-nimisestä kaupungista, eräästä kerettiläisten pesäpaikasta ja jotka kestivät vuodesta 1208 aina 1230-luvulle asti. Se ei ollut suinkaan paavikunta, joka korjasi voiton hedelmät siitä, että valdolaiset lopullisesti voitettiin, vaan Ranskan kruunu, joka anasti hävitetyn maan ja laski siten perustuksen suuruudelleen. Mutta ranskalainen kuninkuus oli pian käyvä paaveille paljon epämieluisammaksi kuin albigenssilainen kerettiläisyys, sillä se voimistui niin, että teki paavit apureikseen, vieläpä vangeikseen.

Mutta jos siis paavit eivät voittaneetkaan albigenssisodasta, murtui kumminkin niiden kautta kerettiläisten päävoima. Kaupungeissa eivät sitten valdolaisetkaan uskaltaneet missään julkisesti esiintyä, ja liikkeen keskus siirtyi kaukaisiin alppilaaksoihin. Lahko sai siellä puhtaasti pikkutalonpoikaiskansanvaltaisen leiman ja on tässä muodossa säilynyt muutamissa Savoijin ja Piemontin laaksoissa aina meidän päiviimme asti.

III. Apostoliset veljet.

Samalla kuin kerettiläisyys yleensä, oli kukistettu myöskin kerettiläinen kommunismi. Näytti siltä kuin köyhälistöläiskommunistiset pyrkimykset voisivat esiintyä vain munkkilais-paaviystävällisessä muodossa. Mutta näimme jo fransiskaneista puhuttaessa, että kerjäläismunkkikunnissa oli aineksia, jotka helposti saattoivat joutua ristiriitaan rikkaan ja riistävän kirkon kanssa. Paavikunnan epäluulot ja sen vainot johtivat "hurmahenkien" köyhälistöläisystävälliset ainekset helposti vaihtoehtoon: kaikesta toiminnasta luopuminen tai kapina. Jos olosuhteet olivat suotuisat, voi viimeksi mainittu saada melkoisen laajuuden.

Siten syntyi Pohjois-Italiassa vahva kommunistinen kerettiläislahko, "apostoliset veljet" eli "patarenit."

Tämä viimeinen nimi johtuu sanasta "patari", joka merkitsee lumppujenkokoojaa, ja oli vanha nimitys alimpien kansankerroksien seassa tavattaville liikkeille. Jo v. 1058 esiintyi Milanossa "patareninen" liike, joka oli suunnattu tämän kaupungin rikasta papistoa ja aatelistoa vastaan. Valdolaisia ja muitakin kerettiläisiä kutsuttiin Italiassa usein 1100-luvulla patareneiksi, ja 1200-luvulla apostoliset veljet saivat saman nimen.

Tämän lahkon perustaja oli Gerardo Segarelli, joka oli kotoisin Alzanosta, muutamasta Pohjois-Italian kylästä läheltä Parmaa. Hän pyrki fransiskanien munkkikuntaan, mutta ei päässyt. Silloin hän jakoi omaisuutensa köyhille ja perusti noin v. 1260 omin päin uuden munkkikunnan, joka pian sai osakseen suurta suosiota varsinkin Lombardian alemman väestön keskuudessa. "He kutsuvat kaikki toisiaan", kirjottaa Mosheim kerettiläishistoriassaan, "siskoiksi ja veljiksi ensimäisten kristittyjen tapaan. He elivät ankarassa köyhyydessä, heillä ei saanut olla huonetta eikä varastoja seuraavaksi päiväksi eikä mitään, mikä kuului elämän mukavuuteen. Kun he olivat nälissään, pyysivät he ruokaa ensimäiseltä, jonka kohtasivat, ja söivät mitä annettiin." Avioliitto oli kielletty. "Niillä veljillä, jotka menivät ulos maailmaan saarnaamaan parannusta, oli oikeus, kuten apostoleillakin, kulettaa muassaan sisarta, mutta ei vaimona, vaan ainoastaan auttajana. He kutsuivat näitä ystävättäriään vain sisariksi Kristuksessa ja kielsivät aina elävänsä heidän kanssaan missään aviollisessa tai epäpuhtaassa suhteessa, vaikkapa makasivatkin samassa vuoteessa."

Uudet apostolit esiintyivät alussa hyvin varovaisesti. He varoivat julkisesti esiintymästä kirkon vastustajina. Salaisissa yöllisissä kokouksissa he opettivat pelastussanomaansa. Apostoleja lähetettiin kaikkiin maihin, Espanjaan, Ranskaan, Saksaan. Viimeksi mainitussa maassa tulivat he niin lukuisiksi, että v. 1287 muuan hengellisten kokous Würzburgissa huomasi olevan syytä lailla kieltää jokaista ottamasta heitä huoneeseensa, antamasta heille ruokaa ja juomaa.

Italiassa kirkko oli jo ennen kiinnittänyt huomiota kommunistisiin hurmahenkiin. Parman piispa oli saanut heistä tietoja, jotka johtivat siihen, että hän vangitutti v. 1280 Segarellin. Mutta se tutkintokunta, jonka paavi Honorius IV asetti, ei pitänyt niin perin vaarallisena apostolisia veljiä; heidän seurakuntaansa ei pidetty muuna kuin molempien etuoikeuksia nauttivien kerjäläismunkkikuntien, fransiskanien ja dominikanien, kilpailijana. Segarelli vapautettiin, mutta karkotettiin Parmasta; hänen munkkikuntansa olemassaolokin kiellettiin sitte v. 1286.

Tällä karkotuksella oli sama seuraus kuin monella muullakin, se vain lisäsi sitä pahaa, jota sen piti vastustaa. Segarelli harhaili ylt'ympäri koko Pohjois-Italiassa levittäen oppiaan. Apostoliset veljet eivät alistuneet paavin päätöksien alle, liitto ei hajonnut. Ja kun vainot nyt tulivat yhä ankarammiksi, vuodattivat ne uutta öljyä liekkeihin ja erkaannuttivat apostoliset veljet lopullisesti kirkosta.

Segarelli otettiin v. 1294 uudelleen kiinni ja poltettiin oltuaan vankeudessa muutamia vuosia. Mutta hänen tilalleen astui nyt rohkeampi ja päättäväisempi kiihottaja, muuan toiminnan mies, Dolcino. Tämä syntyi jälkimäisellä puoliskolla 1200-lukua Vercellin lähellä. Hänen isänsä pappi Julius, joka todennäköisesti kuului Navarran aateliin, oli elänyt erakkona, mutta ei yksinään, vaan yhdessä Dolcinon äidin kanssa. Hän ei hävennytkään poikaansa. Antoi tälle hyvän kasvatuksen ja poikaa piti valmistettaman Vercellissä hengelliseen säätyyn. Muuan tyhmä teko — hän otti näet muutamia kultarahoja opettajaltaan — oli syynä siihen, että nuorukainen pakeni ja lähti Trientiin, jossa meni oppilaaksi fransiskaniluostariin. Siellä ollessaan oppi hän tuntemaan apostolisten veljien opin, joka oli hyvin samallainen, kuin ne opit, joita fratisellit, kapinoivat fransiskanit, kannattivat, ja sai senvuoksi lukuisia kannattajia fransiskaniluostareista. Hän omaksui ne palavan sielunsa koko innolla ja hänestä tuli pian lahkon etevimpiä miehiä. Hän liittyi lahkoon todennäköisesti vuonna 1291.

Hän ei viihtynyt kauempaa luostarissa ja lähtikin sieltä pois, ennenkuin oli tehnyt munkkilupaukset. Pian senjälkeen hän tutustui Trenkistä kotoisin olevaan Margeritaan, joka silloin oli oppilaana muutamassa pyhän Katarinan luostarissa. Kaikki kertojat ylistävät sekä Margeritan että Dolcinon vaikuttavaa kauneutta, joka molemmista yhtyi suureen järkevyyteen, epäitsekkääseen innostukseen, rohkeuteen ja päättäväisyyteen. Ei ole siis ihme, että molemmat mieltyivät toisiinsa. Dolcino rupesi pyhän Katarinan luostarin rengiksi saadakseen olla häntä lähempänä, voitti hänet aarteittensa puolelle ja sai hänet vihdoin pakenemaan kanssaan. Aina kuolemaansa saakka taistelivat he sitte yhdessä asiansa puolesta, elivät, vastustajain väitteiden mukaan, aviollista elämää, vaikkeivät olleetkaan laillisesti vihittyjä, kun taasen Dolcino itse selitti, että he aina olivat olleet toisiinsa ainoastaan siinä suhteessa kuin veli ja sisar.

Pari pakeni Lombardiaan, missä Dolcino Segarellin kuoltua tuli liikkeen johtajaksi. Mutta vaino kävi pian niin ankaraksi, etteivät he voineet jäädä Italiaan. Ahdistettuna kaupungista kaupunkiin, hän vihdoin sai joksikin aikaa turvapaikan Dalmatiassa. Täältä hän lähetti useita kirjeitä Italiassa oleville uskonveljilleen, jotka niitä levittivät lentokirjasina.

Paitsi Segarellin opetuksia vaikuttivat Dolcinoon erikoisesti myöskin apotti Joakim Fiorelaisen opit, joista jo ennen olemme puhuneet. Mutta kun tämä kolmesta yhteiskuntatilastansa asetti yleisen munkkiuden tilan korkeimmaksi, meni Dolcino askeleen kauemmaksi. Hänen aikanaan oli jo kerjäläismunkkikunnista kylliksi kokemusta osottamaan, ettei tämä ollut oikea keino omaisuuden yhteyden toteuttamiseksi. Fransiskaneihin ja dominikaneihin oli jo tarttunut kirkon yleinen turmelus. Jos siis tätä tahtoi puhdistaa, niin täytyi poistaa koko munkkilaitos ja palata yleisesti ensimäisten apostolisien seurakuntien järjestykseen.

Mutta kuinka tämä tapahtuisi? Eihän siihen kommunistien omat voimat voineet riittää. Samoinkuin Joakimin oppilaat, toivoi Dolcinokin alussa jonkin kuninkaallissyntyisen Messiaksen ilmestymistä. Hän pani toivonsa Aragonian Fredrikiin ja ennusti, että tämä vielä valtaisi paavinistuimen, tappaisi paavin ja hänen kardinalinsa, pappinsa, munkkinsa ja nunnansa. Ainoastaan niitä säästettäisi, jotka liittyisivät apostolisten veljien seurakuntaan ja vain he pääsisivät tulevien ihanuuksien osallisuuteen.

Dolcino vetosi ennustuksissaan Vanhan Testamentin profeettoihin ja Apokalypsiin, mutta hän ei ollut suinkaan mikään järjetön hurmahenki, vaan teki tarkkoja havainnolta siitä, mitä näki ympärillään. Aragonia, joka oli Etelä-Ranskan rajalla, oli samoista syistä tullut paavinvallalle vihamieliseksi, rupesi julkisesti albigenssisodissa kerettiläisten puolelle ja jatkoi sitten taistelua paavia ja sittemmin paavia ja Ranskaa vastaan. Ranskalaiset ajettiin pois Etelä-Italiasta n.k. sisilialaisen iltamessun kautta, ja Sisilia alistui aragonialaisten ruhtinaitten hallittavaksi. Vuonna 1294 astui Fredrik II siellä valtaistuimelle. Mutta samaan aikaan pääsi paaviksi Bonifasius VIII, joka oli ilkeimpiä ja ahnaimpia, mutta myöskin tarmokkaampia paavia mitä milloinkaan on ollut. Näiden molempien kesken syttyi hurja taistelu, joka kesti lähes vuosikymmenen.

Dolcinon toiveet Fredrikin suhteen eivät siis suinkaan olleet haaveilevaa unelmaa. Hänen erehdyksensä oli vain siinä, että uskoi niihin suuriin sanoihin, joita molemminpuolin tässä taistelussa käytettiin, ja piti taistelua hetkellisten etujen puolesta periaatteellisena, taistelua ryöstösaaliin puolesta taisteluna riistämistä vastaan. Sama harhaluulo on ollut vielä Dolcinonkin jälkeen monella, hyvinkin valistuneella ajattelijalla.

Ensimäisessä kirjeessään, joka on vuodelta 1300, ennustaa Dolcino, että Fredrik v. 1303 voittaisi Bonifasiuksen. Tämäpä todella kuolikin sinä vuonna, mutta ei suinkaan Fredrikin toimesta, vaan mielipahasta, kun hänet otettiin vangiksi riitansa johdosta mahtavan roomalaisen aatelisperheen Colonnan ja Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen kanssa, joka oli hänen kilpailijansa saaliinhimossa, häijyydessä ja pontevuudessa. Mutta seurauksena ei ollut paavikunnan kukistaminen, vaan se, että valittiin sovinnollinen paavi, joka teki rauhan Filipin kanssa.

Kun odotettu käänne jäi tapahtumatta, tekasi Dolcino joulukuussa 1303 pari uutta kirjettä, joissa hän huomautti, kuinka hänen ennustuksensa mukaan "tuho oli kohdannut päivän kuningasta", Bonifasiusta, ja ennusti, että uutena vuotena uusi paavi ja hänen kardinalinsa sortuisivat Fredrikin toimesta, ja v. 1305 tulisi alemman papiston vuoro. Tämä ennustus kävi toteen vielä vähemmän kuin edellinen. Päinvastoin paavi teki v. 1304, sovittuaan Ranskan kanssa, rauhan myöskin Sisilian kuninkaan kanssa, jolta Dolcino ei siis enää saattanut toivoa mitään.

Pian senjälkeen tapaamme hänet uudelleen Italiassa. Hän oli jättänyt varman piilopaikkansa ja samonnut aseellisen joukon johtajana Piemontiin alkaakseen julkitaistelun kirkkoa, valtiota ja yhteiskuntaa vastaan — ensimäinen koe länsimaissa aseelliseen kommunistiseen kapinaan.

Avun odottaminen Fredrikiltä osottautui turhaksi. Mutta kommunistiset haaveksijat saivat apua talonpojilta, joiden voimalla onkin aivan toinen vallankumouksellinen arvo kuin ruhtinaalla, joka riitelee paavin kanssa. Talonpoikien avun ansio onkin se, että kapina kesti aina vuoteen 1307. Yrityksestä uudistaa yhteiskunta alkukristillisyyden hengessä sukeusi talonpoikaissota.

IV. Talonpoikaissotien taloudelliset juuret.

Talonpoikaissodat eivät keski-ajan loppupuolella olleet mikään harvinainen ilmiö. Kaikkialla oli tarpeeksi sytytysaineita koossa, ja tarvittiin vain kipinä niiden sytyttämiseksi.

Ymmärtääksemme sen, täytyy meidän luoda katsaus siihen muutokseen, minkä kaupunkien kehitys oli saanut aikaan talonpoikaisväestön asemassa.

Kaupunkien syntyminen loi markkinoita ei vain teollisuuden vaan myöskin maanviljelyksen tuotteille. Kaupunkilaiset — kauppiaat ja käsityöläiset — kykenivät kaupungin kasvaessa yhä vähemmän tuottamaan itse kaikkia elintarpeita ja raaka-aineita, joita tarvitsivat. He ostivat ympäristön pieniltä ja suurilta maanviljelijöiltä sen, mitä nämä tuottivat yli oman tarpeen, ja antoivat heille korvaukseksi itsetuottamiaan tai ulkoatuotuja teollisuustuotteita tai — rahaa. Talonpojat, jotka nyt saivat rahoja käsiinsä, pyrkivät luonnollisesti vaihtamaan luonnossa ja päivätöinä suorittamansa verot rahassa maksettaviksi, siten tullakseen vapaiksi miehiksi, jotka vapaasti hallitsivat omaisuuttaan. Ja maanomistajat, jotka myöskin alkoivat tarvita rahaa, halusivat usein itsekin sellaista muutosta.

Mutta vaikka sekä talonpojat että tilanomistajat harrastivatkin luonnontalouden muuttumista rahataloudeksi, ei tästä kuitenkaan koitunut rauhaa eikä sopusointua, kuten ehkä olisi saattanut luulla. Kaikkea muuta. Me olemme jo huomauttaneet, ettei koskaan varsin suuresti pyritty lisäilemään sellaisia veroja, joita suoritettiin luonnossa, kun sitävastoin tilanomistaja ei milloinkaan voi saada kylliksi rahaa. Huomaammekin senvuoksi, että tilanomistajat nyt entistä enemmän koettavat korottaa talonpoikien taakkaa. Talonpoikien ei ollut kovinkaan vaikea maksaa luonnontuotteidensa ylijäämästä, niin kauan kuin sitä ei voinut myydä. Mutta kun luonnontuotteet rupesivat tekemään kauppansa, merkitsi niiden tai niistä saadun rahan antaminen herroille, aina luopumista omista nautinnoista, jotka pian tulivat tarpeiksi.

Tämän vastakkaisuuden lisäksi tuli vielä toinen. Ennen kaupunkien kehittymistä ei talonpojilla ollut mitään turvapaikkaa, jonne olisivat voineet paeta liian kovasti nylkevää herraa. Nyt monet käyttivät hyväkseen sitä mahdollisuutta, jonka kaupungit tässä suhteessa tarjosivat. Paremmassa asemassa olevat talonpojat taas käyttivät hyväkseen herrojensa satunnaista rahapulaa ostaakseen maansa aivan vapaaksi. Nämä molemmat seikat vähensivät suuresti niiden talonpoikien lukumäärää, jotka suorittivat päivätöitä herraskartanoihin, ja hovien taloudenhoito kärsi tästä suuresti. Samaan aikaan siis kun talonpojissa kasvoi kaupunkien vaikutuksesta pyrkimys päästä helpommalle tai kokonaan rasituksistaan, kasvoi tilusherroissa pyrkimys kiinnittää heidät, mikäli mahdollista, vielä kiinteämmin hoviin ja lisätä heidän päivätöitään.

Lisäksi tuli vielä yksi vastakkaisuus. Kun maanviljelyksen tuotteet alkoivat saada arvonsa, sai myöskin maa arvon. Eikä ainoastaan jo viljelty maa. Kun kaupungit olivat kohonneet merkityksessä ja arvossa, olivat ne ajat olleet ja menneet, jolloin kaikki ne, jotka tahtoivat raivata uutta maata, olivat tervetulleita alustalaisiksi tai kyläkuntayhteisöön ja saivat haltuunsa maata niin paljon kuin halusivat. Asutus oli jo siksi taaja, että maanomistus alkoi tulla erikoisoikeudeksi ja varsin kallisarvoiseksi ja tärkeäksi oikeudeksi, josta käytiin kiivasta taistelua. Toiselta puolen tulivat kyläkunnat suljetummiksi ja julistivat kaiken maansa niiden perheiden — yhteiseksi — yksityisomaisuudeksi, jotka silloin kyläkuntaan kuuluivat. Samoin kuin kaupungeissa, syntyy nyt maaseudullakin väestöluokka, jolla on pienemmät oikeudet kuin muilla kunnan jäsenillä. Mutta toiselta puolen kokivat tilanomistajat muuttaa kyläkuntien omaisuutta omaksi yksityisomaisuudekseen jättämällä kaikkein armollisimmin kyläkuntalaisille joitain määrättyjä käyttöoikeuksia siihen.

Taloudellisen kehityksen kulkiessa eteenpäin tulivat kaikki nämä vastakohdat yhä jyrkemmiksi. Katkeruus herrojen ja talonpoikien välillä lisääntyi, se johti yhä helpommin yhteentörmäyksiin, joilla oli tavallisesti vain paikallinen luonne, mutta jotka toisinaan saattoivat levitä koko maakuntiin, kokonaisiin maihin, ja muuttua vasituisiksi sodiksi — "talonpoikaissodiksi".

Näitä sotia käytiin vaihtelevalla onnella. Mutta yleensä voipi sanoa, että talonpoikien tila 1200- ja 1300-luvuilla — Italiassa aikaisemminkin — oli tasaisesti paranemassa, huolimatta yksityisistä tappioista.[22]

Miksi siis talonpojat pääsivät kohoamaan, se selviää jo osaksi siitä, mitä on sanottu. Kaupungeista talonpojat saivat tuen, jota käyttivätkin. Saadakseen pitää tarvitsemansa työvoiman, täytyi tilanomistajan ymmärtää kohdella heitä paremmin, tehdä heidän olonsa siedettäväksi.

Samaan suuntaan vaikutti myöskin tilanomistajan taloudellinen ahdinkotila. Kristikunta oli 1100-luvulla tullut kyllin voimakkaaksi ei ainoastaan puolustamaan itseään vihollisia vastaan, vaan vieläpä asettumaan hyökkäyskannalle niitä vihollisia vastaan, joiden rikkaus ja korkeampi sivistys kiihottivat kristittyjen sotilasten ja pappien saaliinhimoa, nimittäin itämaisia vastaan. Ristiretket alkoivat, kaikkien maiden seikkailuhaluiset ja saaliinhimoiset läänitysherrat ottivat niihin mitä innokkaimmin osaa. Mutta ristiretkien kävi samoin kuin meidän päivinämme siirtomaapolitikan: ne alettiin suurin toivein ja loppuivat pettymykseen, niiden tulos ei mitenkään vastannut niitä uhreja, joita ne vaativat. Yhdessä kohdin ne sentään edukseen erosivat nykyisestä siirtomaapolitikasta. Kiitos "valtionperiaatteen" kehittymisen, on se meidän päivinämme valtio, s.o. veronmaksajat, väestön suuri joukko, joka saa antaa uhrit siirtomaapolitikalle. Voiton niistä korjaavat taas muutamat seikkailijat ja kauppiaat.

Niin ei ollut laita "synkkänä" keskiaikana. Silloin ei ollut mitään valtiovaltaa siinä merkityksessä kuin nykyään. Ne herrat, jotka lähtivät Itämaille rikastuakseen, tekivät tämän omalla kustannuksellaan, omalla vastuullaan; valtio ei joutunut kärsimään retken mahdollisesta epäonnistumisesta. Ristiretket rikastuttivat monia kaupunkeja, varsinkin Italiassa olevia, mutta hävittivät suuren osan Europan aatelistoa. Mutta jälelle jääneet olivat tottuneet korkeamman sivistyksen vaatimuksiin, ja näiden hankkimiseksi tarvittiin Europassa paljon rahaa. Aateliston rahantarve kasvoi nopeasti. Tämä saattoi johtaa siihen, että talonpoikia kiristettiin entistä enemmän, mutta antoi myöskin talonpojille tilaisuuden ostaa talonsa vapaiksi jollakin heti maksettavalla rahasummalla. Varsinkin alempi aatelisto kärsi tästä asioiden kehityksestä, ja kadotti melkein kokonaan itsenäisyytensä, joutuessaan pian rappiolle.

Vielä on eräs seikka huomioon otettava. Väestön kasvaessa johti kyläkuntayhteisöjen sulkeutuminen, samoinkuin niiden maiden joutuminen hoviherrojen käsiin siihen, että talonpoikien maansaanti uutisviljelystä varten kävi suuressa määrin vaikeaksi. Liika väestö oli sen vuoksi pakotettu hankkimaan toimeentulonsa muulla tavalla maanviljelyksen ulkopuolella, tämä tapahtui etenkin kaupunkilaisen käsityöammatin, tai sotapalveluksen muodossa. Sekä rahallisesti rappiolle joutunut alempi aatelisto että joukko maaseudun voimakasta nuorisoa ryhtyi palvelemaan palkkasotilaina herroilla, jotka maksoivat hyvin ja lupasivat runsaasti saalista, ruhtinailla tai kaupungeilla taikka myöskin yksityisillä onnellisilla sotapäälliköillä, jotka alkoivat harjottaa sodankäyntiä ammattina ja rupesivat väkineen enimmän tarjoovan palvelukseen. Sellaisia palkkasotajoukkoja oli Italiassa jo 1200-luvulla.

Feodalisen sotajoukon, ratsuväen, ritarijoukon, ohella esiintyy nyt värvättyjä armeijoja — jalkaväki saa taasen sodankäynnissä merkityksen. Mutta nämä värvätyt talonpojat eivät yleensä vielä ole köyhälistöön kuuluvia, vaan talonpoikien poikia, jotka päätettyään sotapalveluksensa, jos he ovat saaneet tarpeeksi rahaa ja tavaraa, lähtevät kotiinsa ottaakseen osaa perheen töihin tai perustaakseen oman kodin. Ja mukanaan tuovat he varustuksensa ja aseensa ja palvelleen sotilaan sotakuntoisuuden. Ritarit 1300- ja 1400-luvulla saivat kyllä usein kokea, ettei genualaisen ja englantilaisen jousen, sweitsiläisen keihään tai böhmiläisen piikkinuijan kanssa ollut leikittelemistä. Se seikka on varmasti vaikuttanut sen ajan talonpoikaisväestön tilan paranemiseen.

Italiassa, kuten tiedämme kehittyi kaupunkilaitos ensimäiseksi. Siellä myöskin ensin ilmenivät tässä kosketellut hoviherrojen ja talonpoikien väliset vastakkaisuudet. Mutta Italiassa kehittyi muuan erikoinenkin ilmiö, joka oli omiaan erikoisesti jyrkentämään näitä vastakohtia, se tapahtui tuon n.k. absentismin vaikutuksesta, jolla tarkotetaan sitä, että tilanomistaja eleli kaukana poissa kartanostaan.

Vanhalla-ajalla olivat Italian (samoin kuin Kreikankin) suurtilalliset eläneet enimmäkseen kaupungeissa. Keskiajan italialaiset kaupungit, jotka aina olivat säilyttäneet yhteytensä antikisen ajan perintöön, ottivat mielellään maalaisaatelistoa muuriensa sisäpuolelle, ja kun kaupunkien valta kasvoi, pakotettiin aatelisto muuttamaan niihin. Tällä politikalla oli melkein samat vaikuttavat syyt kuin Ranskan kuninkailla 1600- ja 1700-luvuilla, kun he pakottivat aateliston jättämään tilansa ja elämään hovissa. Hyöty oli kahdenkertainen: aateliston itsenäisyys hävisi, ja samalla hovin — tai kaupungin — loistoa lisättiin. Mutta Italian maalaisväestölle tulivat sen kautta olot monin paikoin samallaisiksi kuin Ranskan olot ennen vallankumousta.

Kun sortajat ja sorretut elävät yhdessä, ei sortaminen muuten samallaisissa oloissa yleensä esiinny niin hirveällä tavalla kuin jos sortaja asuu toisessa seudussa. Yhteiselämä tuottaa, paitsi jonkinlaista tuttavallista suhdetta, mukanaan myöskin etujen yhteisyyden, joka tasottaa monta vastakkaisuutta. Hoviherra, joka elää talonpoikiensa keskellä, ei ole välinpitämätön siitä, missä tilassa hänen ympäristönsä on, ilahuttaako se häntä vai surettaa, onko seutu pesäpaikkana taudeille, jotka uhkaavat häntä ja hänen perhettäänkin, vai kukoistavan terveyden pesäpaikka.

Jos taasen tilanomistaja elää kaukana kaupungissa, ei hän harrasta eikä ymmärrä talonpoikiensa tilaa. Ainoa, mikä silloin hänestä on jonkin arvoista, on se, mitä hänen tilansa antaa puhdasta tuloa, olkoon hänen maansa asumaton ja autio, se on hänestä ihan yhdentekevää, kunpa vain hänen tulonsa eivät pienene. Mihin tällainen järjestelmä johtaa, siitä todistavat puhuvimmin Rooman ympärillä olevat tasangot, n.k. Rooman Campagna. Vielä 1400-luvulla tämä oli hyvin viljeltyä seutua, jossa oli lukuisia kyliä. Nyt se on suoperäisenä erämaana, missä menestyvät ainoastaan puhvelihärät ja vilutaudin siemenet.

Absentismin tuottamiin epäkohtiin tuli keskiajan Italiassa vielä se, että kaupunkilaiselämä tartutti aatelistoon pian kapitalistisen tuntemis- ja ajattelemistavan. Ei ihme, että maanviljelyksestä tuli Italiassa aikaisemmin kuin muualla kapitalistinen laitos. Missä talonpoikien ei onnistunut saada tilojaan täysin vapaaksi omaisuudekseen, ja niin kävi vain harvoin, siellä tuli heistä maanvuokraajia ja päiväpalkkalaisia, joilla ei ollut mitään oikeutta viljelemäänsä maahan.

V. Dolcinon kapina.

Kun Dolcino samosi joukkoineen Italiaan, oli se kehitys, jota olemme yllä kuvanneet, jo alkanut, ja ne eri luokkien vastakohdat, joista huomautimme, olivat aivan ilmeiset. Silloin onkin helppo käsittää, että hän sai lukuisasti puoluelaisia, kun hän kohotti kapinan lipun.

Emme tiedä, oliko Dolcinolla ja hänen puoluelaisillaan aluksi aikomusta turvautua talonpoikiin vai pakottivatko olosuhteet ilman määrättyä tarkotusta heidät siten tekemään, niin pian kun he kerran olivat päättäneet luopua munkkimaisesta oppinsa levittämisestä ja ryhtyä aseelliseen toimintaan. Yksistään kommunistisiin intoilijoihin ei voitu turvautua valtavampaa vallankumousta yritettäessä, ja näiden rinnalla olivat juuri talonpojat väestön tyytymättömin ja kapinallisin osa.

Mutta apostoliset veljet kadottivat kokonaan varman pohjansa, niin pian kun he turvautuivat talonpoikiin. Heidän kohtalonsa on todellakin surullinen. Ajan olosuhteet, tuo kohtalo, johtivat heidät tielle, joka, ollen heille ainoana voitontakeena, kumminkin tuomitsi jo ennakolta hedelmättömiksi kaikki heidän menestyksensä ja teki heidän lopullisen perikatonsa välttämättömäksi.

Tämä saattaa aluksi näyttää salaperäiseltä, mutta muutama sana riittää selittämään asian.

Apostoliset veljet olivat kommunisteja ja tahtoivat vaikuttaa laajemmalta kuin muutamassa seurakunnassa. He uneksivat vallottavansa Rooman ja muodostavansa koko yhteiskunnan omien ihanteittensa mukaan. Talonpojat eivät olleet mitään kommunisteja, eivätkä varsinkaan apostolisten veljien hengenheimolaisia. He harrastivat kyllä niittyjen ja metsien yhteistä omistamista, mutta eivät suinkaan tahtoneet olla kommunisteja nautinnonvälikappaleisiin nähden eivätkä antaa kaikkea, mitä omasivat, yhteiskunnalle. Ja kun kommunistit eivät tahtoneet pysähtyä, ennenkuin olisivat kukistaneet koko yhteiskunnan, olivat talonpojat taasen valmiit rauhaan, kun vain saivat hoviherroilta muutamia pieniäkin myönnytyksiä — jonkun raskaan veron hartioiltaan tai omistusoikeutensa riidanalaiseen maapalstaan tunnustetuksi.

Ja vielä ratkaisevampaa oli se, että talonpoikien katsantokanta oli aina rajotettu mitä ahtaimpien paikallisetujen piiriin. Tämä on ilmennyt kaikissa senaikuisissa talonpoikaiskapinoissa, ellei kommunistien paikkainvälinen yhteys ollut tarpeeksi voimakas, voittaakseen tällaista nurkkapolitikaa, ja on ollut syynä moneen heidän tappioonsa. Kukin seutu teki kapinan ja taasen rauhan, kysymättä lainkaan toisten mieltä, ja luonnollisesti yksinään helposti sortui vastustajainsa keskittyneen voiman alle.

Dolcino näyttäytyi ensin Piemontin alppiseudussa. Sieltä hän tunkeutui tasangolle ja valtasi Gattinaran linnotuksen lähellä Bercelleä. Paitsi hänen omia uskonveljiään sekä seikkailijoita ja entisiä palkkasotureita virtasi varsinkin talonpoikia joukottain hänen joukkoonsa. Pian oli hänellä ympärillään 5,000 sotamiestä, siihen aikaan jo jotenkin mahtava armeija. Ei tullut ainoastaan miehiä, vaan tuli myöskin naisia, ja nämä taistelivat kuin leijonat Margeritan johdon alaisina.

Seudun sortajat unohtivat keskinäiset riitansa. Vercellin ja Novaran piispat sekä seudun kaupungit ja aatelisto varustivat sotajoukon kapinallisia vastaan. Mutta sortajat lyötiin perinpohjin, eivätkä he tunteneet itseänsä täysin turvatuiksi enään tuskin kaupunkien muurienkaan suojassa.

Nyt kasvoi Dolcinon voima vielä enemmän — mutta tämä tarmokas sotapäällikkö ei käytä hetkeä hyväkseen kapinan levittämiseksi, vaan pysähtyy Sesia-laaksoon, jossa kapina on alkanut ja tyytyy ryöstämään ja hävittämään vain muutamia luostareita, herraskartanoita ja pikkukaupunkeja.

Tämä ilmiö ei siihen aikaan ollut mitään tavatonta, se uudistuu kaikissa talonpoikaissodissa. Valsesian talonpojat eivät tahtoneet levittää kapinaa ja olisivat luultavasti suostuneet rauhaan muutamilla pienillä myönnytyksillä. Se lienee tapahtunutkin, sortajat olivat perinpohjin säikähdyksissään, mikä selviää siitä, että he kokivat houkutella Dolcinoa rauhaan lupaamalla yleisen anteeksi-annon ja hänelle itselleen Vercellin kondottierin viran (palkkajoukkojen päällikön toimen), jonka tarjouksen Dolcino kuitenkin ylenkatsoen hylkäsi.

Talonpojat lienevät sen jälkeen saaneet ne myönnytykset, joita he kapinallaan olivat pyrkineet saavuttamaan. Se ei ole todistettua, mutta siten olisi selitettävissä, miksi Dolcino jäi toimettomaksi ja talonpojat alkoivat luopua hänestä, samalla kun viholliset kokosivat joukkojaan.

Kommunistinen kapina pysyi paikallisena. Mutta sen vastustajat käsittivät kylläkin hyvin, että sillä oli yleinen merkitys. Tämän ajan suuri kansainvälinen voima, paavinvalta, huomasi olevansa pakotettu puuhaamaan ja järjestämään ristiretken kapinoitsijoita vastaan.

Tällä olikin näiden kohtalo ratkaistu. Kun he eivät kauemmin voineet pitää puoliaan tasangolla, vetäytyivät he takaisin vuoristoon ja kävivät sieltäkäsin sissisotaa ristiretkeläisiä vastaan. Dolcinon mainio sotapäällikkökyky ja hänen toveriensa rohkeus tekivät ihmeitä tässä taistelussa. Kerrankin esim. 30 dolcinolaista naista ajoi pakoon 200 miestä. Mutta ristiretkiläisten suurista tappioista huolimatta tuli hyökkääjäin rautamuuri yhä vahvemmaksi kommunistien ympärille, jotka yhä enemmän kadottivat kaiken maalaisväestön myötätuotoisuuden sen hävityksen tähden, jota sota seudulle tuotti. Aina vuoteen 1307 kestivät kuitenkin patarenit (joiksi apostolisia veljiä myöskin kutsuttiin), ja silloinkin he kukistuivat hädän ja puutteen ylenmäärin ahdistamina.

Ristiretkiläiset uuvuttivat heidät nälällä talvella 1306-1307. Kaikkien asukasten sen vuoren lähellä, jolle he olivat leirinsä varustaneet, täytyi jättää asuntonsa, jonka jälkeen piispa, joka johti sotatoimia, rakennutti viisi vahvaa varustusta niihin paikkoihin, joista kapinoitsijat helpoimmin olisivat voineet päästä tunkeutumaan piirittäjäketjun läpi. Myöskin kaikki pienet polut ja käytävät varustettiin ja vartioittiin niin tarkkaan, ettei ollut suinkaan mahdollista hankkia muonaa ja aseita tai mitään muuta vuorelle. Nyt vihdonkin nälkä ja pakkanen mursivat piiritettyjen voimat.

Siihen, että ristiretkiläiset saavuttivat voittonsa vain nälän ja puutteen avulla, viittaa myöskin Dante "Jumalaisessa komediassaan". Runoilija asettaa käyntinsä helvetissä vuodeksi 1300 ja hänen täytyi siis puhua patarenien kapinasta niinkuin jostain tulevasta tapahtumasta. Muutamassa helvetin syvimmässä sopessa, missä niitä vaivattiin, jotka olivat maan päällä aikaansaaneet levottomuutta ja eripuraisuutta, runoilija tapaa Muhammedin, joka huutaa hänelle:

Sä, jok' kenties kohta päivän näät, Dolcinolle virka, liekö hänen tahto niin, Ett' matka tänne jääpi toistaiseksi, Niin eväs myötä! ettei tuiskut, myrskysäät Novarralaisen hyödyks' käy, vie voittoihin Hänt', jolle voitto muuten kävis' vaikeaksi.[23]

Se oli todellakin tuisku — pakkanen ja elintarpeiden puute — joka tuotti piirittäjille voiton, "jonka saavuttaminen muuten olisi käynyt vaikeaksi ja vaaralliseksi". Piiritettyjen hätä kasvoi niin suureksi, että he söivät jo niiden lihaa, jotka olivat kuolleet puutteisiin tai tauteihin.

Heidän asiansa oli hukassa, mutta heidän vastarintansa kesti edelleen. Ja niin suuresti pelättiin näitä rohkeita taistelijoita, ettei piirittävä sotajoukko uskaltanut, huolimatta ylivoimastaan, käydä hyökkäykseen, ennenkuin, pari karkulaista oli ilmottanut, että piiritetyt heikkoudesta olivat kykenemättömiä käyttämään aseitaan.

Maaliskuun 23 p:nä v. 1307 tapahtui vihdoinkin hyökkäys. Se oli teurastusta, eikä suinkaan mitään taistelua. Piiritetyt kieltäytyivät ottamasta vastaan armoa ja kokivat tehdä vastarintaa aina viimeiseen asti. Melkein kaikki 1900, jotka olivat kestäneet loppuun saakka, hakattiin maahan, ani harvat pääsivät pakoon ja vain muutamia otettiin vangiksi, niiden joukossa Dolcino ja Margerita, joita piispa oli nimenomaan käskenyt säästää, koska pikainen sotakentällä kuoleminen näytti hänestä heille liian pieneltä rangaistukselta.

Suuri oli ilo paavinmielisillä siitä, että tuo vaarallinen tulipalo vihdoin saatiin sammutetuksi. Ulkonaisesti oli kapina ollut puhtaasti paikallinen, mutta paavilaiset ymmärsivät sen kansainvälisen merkityksen paremmin kuin Valsesian talonpojat. Piispa Raineri lähetti lähetystön ilotervehdykselle paavi Klemens V:nnen luokse, ja tämä piti voittoa niin tärkeänä, että hän heti lähetti tiedon siitä Ranskan kuninkaalle Filip kauniille, todennäköisesti muillekin ruhtinaille.

Mutta yhtä voittoa koki kirkko turhaan saavuttaa. Sen näet ei onnistunut, kuten muuten niin usein, kiduttamallakaan pakottaa kerettiläisiä peruuttamaan harha-oppiansa. "Lujina Dolcino ja Margerita kestivät julmimmatkin rääkkäykset", kirjottaa Krone, "ei tuskan ääntäkään päässyt tuon uskollisen naisen huulilta, ei valituksen sanaakaan hänen taipumattoman toverinsa suusta. Heidän suletuilta huuliltaan eivät mitkään kidutuspihdit, ei runtelemiset eikä pistämiset eikä jäsenten silpominen voineet pakottaa mitään peruutusta tai mitään rukousta".

Heidät tuomittiin kerettiläisten tavalliseen rangaistuksen, roviolla poltettaviksi. Dolcino kärsi kuolemanrangastuksensa 2 p:nä kesäkuuta 1307 Vercellissä. Margerita oli tuomittu katselemaan tuomion toimeenpanemista. Myöskin tänä kauheana hetkenä pysyi tuo urhea nainen lujana. Vielä kerran kehotettiin molempia, mutta yhtä turhaan kuin ennenkin, peruuttamaan harha-oppinsa, jonka jälkeen pyövelit, lisätäkseen onnettoman miehen sieluntuskia, tarttuivat kiinni Margeritaan, kiduttivat ja häväisivät häntä kaikilla mahdollisilla keinoilla vastapäätä Dolcinon roihuavaa roviota.

Margerita poltettiin kohta senjälkeen Biellassa. Niin innokas kuin alempi kansa olikin patarenien veriseen kukistamiseen, herätti kuitenkin tämän sen rohkean ja omaa parastaan katsomattoman esitaistelijain kauhea mestaaminen vakavaa paheksumista. Syntyi meteli, joka vasta asevoimin saatiin asetetuksi, ja muuan aatelisnuorukainen, joka uskalsi pilkata tuota onnetonta ja lyödä häntä vasten kasvoja matkalla roviolle, pääsi hädin tuskin pakoon vihamielisen joukon käsistä.

Niin loppui ensimäinen kommunistinen kapina keskiajan yhteiskunnassa. Se olikin jo ennakolta tuomittu perikatoon, sillä yhteiskunnallisen kehityksen virta kulki silloin aivan toiseen suuntaan. Mutta se kukistui kunnialla. Niin paljon kuin voittajat — joiden tiedonannot ovat ainoat, jotka meillä on jälellä tästä liikkeestä — ovatkin koettaneet väärennyksillä ja valeilla polkea voitettuja lokaan, on heille ollut mahdotonta täydellisesti hävittää heidän uhrautuvaisen sankariutensa muistoa. Se välkkyy sameimmastakin esityksestä ja pakotti liikkeen myöhempiä tutkijoita antamaan tunnustuksensa, vieläpä ihailunsakin, vaikka heidän, kuten esim. Kronen, täytyi valittaen panna merkille, että "mahdotonta on päästä siitä, että kommunismi, vieläpä naisyhteyskin ovat sisältyneet Dolcinon suunnituksiin".

Kansanlauluissa ja legendoissa eli vielä kauan sekä Piemontin laaksoissa että muualla Italiassa muisto tästä patarenien ja talonpoikien kapinasta kirkon ja aateliston sortoa vastaan. Vielä vuonna 1372 paavi Gregorius XI julkaisi bullan sitä kunnioitusta vastaan, jota Sisiliassa osotettiin dolcinolaisten ja fratisellien tuhalle ja luille, ikäänkuin ne olisivat olleet pyhimysten jäännöksiä. Ja itse lahkokaan ei hävinnyt täydellisesti. Etelä-Ranskassa säilyivät sen kannattajat niin lukuisina, että Latourin kirkolliskokous v. 1368 antoi nimenomaisen käskyn, että kaikkialla, missä heitä tavattaisi, tuli heidät ottaa kiinni ja jättää piispojen tutkittaviksi ja tuomittaviksi.

Mutta mitään merkitystä ei lahko sen jälkeen saavuttanut. Italiassa olivat ne ajat jo ohi, jolloinka kerettiläisliike saattoi siellä menestyä. 1300-luvusta alkaen olivat hallitsevien luokkien ja paavin harrastukset niin samallaisia, ja vallitsevien luokkien valtiovalta, ollen taipuisa kehittymään uusi-aikaiseksi poliisivaltioksi, oli jo niin varttunut, että saatiin helposti tukahutetuksi kommunistiset ja kerettiläiset liikkeet alimmissa, heikoimmissa kansankerroksissa. Ja Italian ulkopuolella apostoliset veljet sulautuivat vähitellen toisiin samankaltaisiin heitä lähellä oleviin lahkoihin, erittäinkin valdolaisiin ja beghardeihin.

IV LUKU.

Beghardit.

I. Beghardien alkuperä.

Se Alppien pohjoispuolella oleva maa, missä keski-ajalla tavaratuotanto ja tavarakauppa ensiksi kehittyivät ja siis yhteiskunnalliset kysymykset ensiksi esiintyivät, oli Alankomaat tai lähemmin sanoen Flanderi ja Brabant. Täällä joukko kauppateitä sattui yhteen. Ranskalaiset ja varsinkin italialaiset tulivat etelästä käsin, osaksi Rhein-virtaa pitkin, myöhemmin suureksi osaksi meritse, tuoden mukanaan itämaitten tavaroita sekä omia tuotteitaan; pian seurasivat heitä myöskin espanjalaiset ja portukalilaiset. Lännestä tulivat englantilaiset, pohjoisesta mahtavat saksalaiset hansakauppiaat, jotka välittivät Pohjois-Europan kauppa idän ja lännen välillä Lontoosta aina Novgorodiin asti ja tekivät Flanderin satamat, varsinkin Brüggen, kauppansa pääpaikoiksi. Kaupan rinnalla kukoisti teollisuus. Alankomaiset kankaat ja merenrantaiset lakeudet olivat sopivia lammashoidon ja samalla villateollisuuden kehittymiselle. Kauppaliikkeen vilkastuminen kiihotti laajentamaan tuotantoa yli oman paikkakunnan tarpeen. Kaupan kautta saatiin myöskin mainiota raaka-ainetta, englantilaista villaa, parasta mitä silloin tunnettiin. Kaikki nämä seikat vaikuttivat, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, sen, että jo aikaisin Flanderista alettiin viedä kankaita muualle. Mutta se merkitsi sitä, että siellä kankurit jo aikaisin joutuivat riippuvaisuuteen kapitalismista, että heidän teollisuutensa tuli kapitalistiseksi.

Ei siis ole mikään sattumus, että tapaamme jo varhain Alankomaissa huomattavan kommunistisen lahkon, n.k. beghardit.

Heidän alkuperänsä on kätketty hämäryyteen, samoin kuin heidän nimensäkin merkitys. Todenmukaista on kumminkin, että nimi on johtunut muinaissaksalaisesta sanasta "beg", kerjätä, beghardit olisi siis jotakuinkin samaa kuin kerjäläisveljet. Heitä kutsuttiin myöskin "lollhardeiksi", nimi, joka johtuu sanasta "lollen", laulaa, hyräillä. Molemmat nimet olivat pilkkanimiä, jotka kansa oli antanut; he itse kutsuivat itseään keskenään yksinkertaisesti "veljiksi".

Jo 1000-luvulla lienee Alankomaissa ollut hurskaiden naisten yhdistyksiä, n.s. beguinien tai beguttien seuroja. Niiden tarkotuksista ei lähemmin tiedetä mitään. Osaksi lienevät ne syntyneet ristiretkien aikana, jotka melkoisesti pienensivät miehistä väestöä, silloin tulivat nämä "naiskodit" pakopaikoiksi niille monille, joiden täytyi jäädä naimattomiksi. Luostarien rinnalla oli niillä se etu, että ne olivat vapaita yhdistyksiä, jotka jäsen saattoi jättääkin, jos hän niin tahtoi. Samallaisia yhdistyksiä rupesivat miehet perustamaan 12:nnen vuosisadan lopulla ja 13:nnen alussa Alankomaissa. Naimattomat käsityöläiset, enimmäkseen kankurit — muurareja oli myöskin osallisina tässä liikkeessä — yhtyivät veljeskunnaksi, joka asui omassa talossaan, pitäen yhteistä, kommunistista taloutta, pysyi pystyssä jäseniensä työllä ja sen ohessa harjotti rakkaudentöitä, varsinkin auttamalla köyhiä ja sairaita. Jäsenille oli jokaisessa senlaatuisessa yhteisössä aviottomuus pakollinen.

Muuan Damhouder kuvailee 1200-luvulla, kuinka Brüggen begharditalo syntyi. "Kolmekymmentä vuotta sitten", kertoo hän, "oli täällä kolmetoista kutojaa, naimattomia miehiä, maallikoita, jotka innokkaasti elämässään pyrkivät harrastamaan hurskautta ja veljeyttä. He vuokrasivat apotti Eckhutenilta läheltä kaupungin muuria maakappaleen, missä oli iso, mukava rakennus, maksaen vuotuisesti vuokraa 6 naulaa groshenia sekä määrätyn määrän vahaa ja pippuria. Siellä he alkoivat harjottaa kutomatyötään ja elää yhteistä elämää, jonka menot he peittivät yhteisen työnsä tuloilla. Heillä ei ollut mitään ankaria sääntöjä, eivätkä he olleet sidottuina mihinkään lupauksiin; he kaikki pitivät vain samallaista ruskeata pukua ja muodostivat kristillisessä vapaudessa ja veljeydessä hurskaan seuran". Heitä kutsuttiin "kankuriveljiksi". Vasta v. 1450 jättivät Brüggen beghardit kankuriammattinsa ja liittyivät fransiskaneihin, välttääkseen vainoja.

Muualla oli begharditalot järjestetty melkein samalla tavalla kuin Brüggessäkin. Jokaisen piirissä vallitsi yhteisomistusoikeus niin pitkälle kuin yhteisön hyvä vaati, mutta siitä huolimatta saattoi kukin jäsen pitää yksityisomaisuuttakin, jonka hän itse oli työllään hankkinut tai saanut perintönä tai lahjana. Hän käytti sitä vapaasti eläessään, mutta hänen kuoltuansa jäi se seuran hyväksi.

Sellainen kommunistinen yhteisö oli taloudellisesti paljon etevämpi yksityisiä käsityöläisiä. Kommunismi, kuten olemme nähneet, edisti kaikkea muuta enempi kuin joutilaisuutta, mutta sitä paitsi oli myöskin suuri talous taloudellisesti edullisempi kuin yksityisten käsityöläisten pikkutalous. Lisäksi tuli vielä beghardien naimattomuus ja perheettömyys. Ei ihme, että nämä työläisyhteisöt voivat kovinkin kilpailla ammattikuntien kankurimestarien kanssa ja että nämä eivät heistä kovinkaan pitäneet. Kaupunkien vallanpitäjien oli usein kankuriammattikunnan esityksestä pakko "panna esteitä beghardien ahkeruudelle". Mutta omaisuudettomien luokkien kanssa olivat beghardit varsin hyvässä sovussa, sillä sen, mitä jäi yli heidän suhteellisesti pienistä elintarpeistaan, käyttivät he köyhien ja sairaitten auttamiseksi ja suuremmoisen vieraanvaraisuuden harjottamiseen.

Samallaisia kommunistisia yhteisöjä muodostivat, kumminkin vasta 1300-luvun lopulla, samoin Alankomaissa "yhteisen elämän veljekset", joiden seuran perusti Deventerin Gerhard Groot. Seuran ensimäiset jäsenet eivät kuuluneet käsityöläispiiriin, vaan olivat korkeampien luokkien jäseniä, jotka tahtoivat auttaa kansaa. He hankkivatkin elintarpeensa enimmäkseen kirjojen kopioimisella. Beghardit kokivat lievittää kansan aineellista hätää, "yhteisen elämän veljekset" vaikuttivat taas etupäässä kansan sivistämiseksi, levittämällä kirjotuksia, joista ennen kirjapainotaidon keksimistä oli suuri puute, ja erittäinkin perustamalla kouluja. Tällä alalla he ovatkin saaneet paljon aikaan. "Toisinaan", kirjottaa Ullmann, "heidän veljeskuntansa saattoi kohottaa koko kaupungin sivistyskantaa. Amersfordissa esim. tuli täten latinankielen taito 1500-luvun keskipalkoilla niin yleiseksi, että yksinkertaisimmat käsityöläiset ymmärsivät ja puhuivat latinaa, sivistyneemmät kauppiaat osasivat kreikkaa, tytöt lauloivat latinalaisia lauluja, ja kaikkialla kaduilla kuuli puhuttavan kaunista latinaa".

Joskin tämä kuvaus voi olla liioteltu, osottaa se kumminkin, mihin suuntaan tämä veljeskunta vaikutti.

Sen järjestömuoto oli kommunistinen. Tavallisesti noin kaksikymmentä veljestä asui yhdessä talossa ja heillä oli yhteinen rahasto ja yhteiset ateriat. Ennenkuin yhteisöön otettiin joku uusi jäsen, täytyi hänen kestää ensin ankara koetusvuosi. Odotettiin, että jokainen tulokas lahjottaisi omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi. Veljesten toiminta oli tarkkaan jaettu eri henkilöille. Eri käsitöitä, joita yhteisö tarvitsi, harjottivat eri henkilöt. Weselin veljestalon lakien joukossa oli sääntöjä räätäleille, partureille, leipureille j.n.e. yhtä hyvin kuin opettajille, kirjureille, kirjastonhoitajille y.m. Kuitenkin oli täydellinen tasa-arvo työssä. Hengelliset ja oppineet veljet tekivät myöskin ruumiillista työtä — kyökissä esim. he kaikki puuhasivat kukin vuoronsa — ja palvelevat veljet toimittivat osaltaan sellaistakin, mikä varsinaisesti kuului hengellisille. Oleellinen yhdyskohta oli heillä kirjojen kopioiminen: määrätyt tunnit päivässä omistettiin aina sellaiseen työhön, ja erittäin oli määrätyt tunnit, joiden tulos lankesi köyhien hyväksi.

Ehkä oli heidän läheinen yhteytensä hallitseviin ja sivistyneisiin luokkiin syynä siihen, etteivät nämä "yhteisen elämän veljet" koskaan tulleet miksikään kommunistisen vastustusliikkeen ajajiksi. He pysyivät aina hyvin paavilaismielisinä, kunnes vihdoin uskonpuhdistuksen myrskyt 16:nnella vuosisadalla tekivät lopun heidän hiljaisesta vaikutuksestaan.

Toisin kävi beghardien. Hekin olivat kyllä aluksi mitä viattominta laatua, ja monet paavit lausuivat tyytyväisyytensä heihin, mutta vähitellen kehittyi heidän joukossaan vallankumouksellisia aineksia.

He eivät muodostaneet mitään etuoikeutettua luokkaa, kuten munkkikunnat, he pysyivät riippumattomina paavista. Sen sijaan he olivat mitä läheisimmässä yhteydessä omaisuudettoman väestön kanssa, jota edisti sekin, että he vapaasti voivat luopua yhteisöstä. Heidän riippumattomuutensa ja proletariset tarkotuksensa saattoivatkin heidät, vielä varmemmin kuin heidän läheiset hengenheimolaisensa, fransiskaneihin kuuluvat tertsiarit, ristiriitaan rikkaan ja riistämisluontoisen kirkon kanssa. Lisäksi tuli nopea leveneminen, jonka he saavuttivat 1200-luvulla Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Se kohotti heidän itsetuntoaan, mutta se myöskin synnytti eri suuntia heidän joukossaan.

Joskin osa beghardeja pysyi nöyrinä rukousveljinä, jotka kääntyivät kokonaan pois pahasta maailmasta, alkoi toisessa osassa ilmaantua reippaampia ajatuksia. He rupesivat ajattelemaan yhteiskunnan epäkohtien poistamista, ei vain itse niitä pakenemalla; tunkeuduttiin yhteiskuntaan ja saatettiin se poistamaan vääryydet. Begharditaloista lähti lukuisia kiihottajia, "apostoleja", jotka valdolaisten tavoin kulkivat paikasta paikkaan, julistaen alkukristillisyyden evankeliumia ja perustaen seurakuntia. Julkisesti vaikuttavien begharditalojen rinnalla alkoi kokonainen verkko salaseuroja radikalisempine pyrkimyksineen levitä ylt'ympäri Saksaa (johonka Alankomaat silloin vielä kuuluivat). Totta kyllä, ne eivät olleet mitään salaliittoja väkivaltaisen kapinan aikaansaamiseksi, vaan opinlevittämisseuroja, mutta sellaisinakaan ne eivät suinkaan olleet mieluisia hallitseville, varsinkaan ei paavilaiselle kirkolle, vaan koetettiin niitä saada ilmi ja vainottiin.

Bezièrin kirkolliskokous v. 1299 syytti jo heitä siitä, että he olivat muka herättäneet kansassa toiveita maailman, s.o. olevaisen yhteiskunnan läheisestä lopusta, ja Reinin seuduilla poltettiin samoihin aikoihin beghardeja kerettiläisinä. Nämä vainoomiset pelottivat kuitenkin vain maltillisempia ja pelokkaampia beghardeja, jotka alkoivat etsiä turvaa lähenemällä tai suoraan yhtymällä johonkin munkkikuntaan, tavallisesti fransiskaneihin.

Uusia begharditaloja perustettiin 13:nnen vuosisadan jälkeen enään vai harvoin.

Mutta tarmokkaamman osan beghardeja pakottivat vainot vielä suurempaan salaisuuteen ja jyrkempään vastarintaan. Tätä kehitystä edistivät vielä ranskalaiset ja italialaiset siirtolaiset, jotka aina albigenssisodista asti lähtivät mielellään Saksaan, missä valtiolla ei ollut samaa valtaa eikä samaa harrastusta kuin heidän kotimaassaan pitää pystyssä paavinvaltaa ja missä senvuoksi oli paljon helpompi saada suojaa kaupungissa tai jonkun hoviherran kartanossa, jolle uudet työläiset usein olivat sangen tervetulleita.

Etelä-Ranskasta ja Italiasta tuli valdolaisia ja apostolisia veljiä. Pohjois-Ranskasta tulivat "vapaan hengen veljet ja sisaret".

Veranvalmistus vientiteollisuutena oli Flanderista nopeasti levinnyt naapurimaihin, joiden kanssa se oli vilkkaassa kauppayhteydessä. Niinpä oli se levinnyt alisen Reinin seuduille ja Pohjois-Ranskaan, etenkin Champagnemaakuntaan, jossa se kukoisti 13:nnella vuosisadalla. 14:nnellä vuosisadalla taantui se kovin, vallankin ranskalais-englantilaisten sotien vaikutuksesta, jotka sulkivat kauppatiet ja estivät raaka-aineen tuonnin.

Me tapaammekin siellä aikaisin kutojaveljeskuntia kommunistisine pyrkimyksineen, nuo n.k. apostolikot — näitä ei saa sekottaa Italian apostolisiin veljiin — jotka asettivat päämääräkseen apostolisen elämistavan jälleen käytäntöön ottamisen. "He olivat käsityöläisiä, varsinkin kankureja, niinkuin saattaa huomata pyhän Bernhardin kirjotuksista, joka, vaikkakin hyvin kiivaasti hyökkää heidän kimppuunsa, antaa kumminkin heille tunnustuksen siitä, että he olivat ahkeria."

Kuitenkaan ei Pohjois-Ranskassa vielä 1100-luvulla ollut sellaisille lahkoille yhtä sopivaa maaperää kuin Etelä-Ranskassa ja Flanderissa. Apostolikot eivät milloinkaan ole saavuttaneet samaa merkitystä kuin valdolaiset tai beghardit. Tärkeämmiksi tulivat "vapaan hengen veljet ja sisaret", jotka esiintyivät 1200-luvulla.

Tämä lahkon perusti Benasta, ranskalaisesta Chartresin hiippakunnasta, kotoisin oleva Amalrik, joka oli noin v. 1200 tullut teologian maisteriksi Parisissa. Häntä syytettiin kerettiläisyydestä, kutsuttiin v. 1204 Roomaan ja Innosentius III pakotti hänet peruuttamaan oppinsa. Luultiin samalla tehdyn myöskin nuo vaaralliset opitkin vaarattomiksi. Mutta Amalrikin kuoleman jälkeen, hän kuoli 1206, huomattiin hänellä olevan lukuisia puoluelaisia. Etevin hänen oppilaistaan oli Dinantin David, (Dinant on Namurissa nykyisessä Belgiassa). Amalrikin opit kirottiin v. 1209 Parisin synodissa, ja ankara amalrikilaisten vaino alkoi.

Tämän ajan kommunistisista lahkoista olivat he rohkein ja radikalisin. He julistivat ei vain omaisuus-, vaan myöskin naisyhteyttä; he hylkäsivät kaiken eriarvoisuuden ja siis myöskin kaiken esivallan. He opettivat vihdoin, että Jumala oli kaikki ja kaikkialla, siis myöskin ihmisessä; mitä ihminen tahtoi, se oli myöskin Jumalan tahto; terve ihminen ei sen vuoksi saanut olla millään tavalla sidottu, jokaisella oli oikeus, vieläpä velvollisuuskin totella viettejään. Jos otamme pois salaperäisyyden hunnun tältä panteistiseltä, kaikki jumalaiselta, opilta, niin näyttää se olevan jonkunlaista kommunistista anarkismia, oppia, jolla täytyi olla suuri vetovoima pahoinkohdeltuun ja sorrettuun köyhälistöön.

Lahko levisikin nopeasti Parisista Itä-Ranskan kautta Saksaan. Suuri joukko beghardeja omaksui tämän opin. Se oli jo 1200-luvun lopussa niin levinnyt Reinin seutujen beghardien keskuuteen, että käsitteet "vapaan hengen veljet ja sisaret" ja "beghardit" olivat siellä melkein samaamerkitseviä.

Yleensä sai käsite "beghardit" vähitellen yhä laajemman merkityksen. Mitä enemmän se beghardien suunta pääsi valtaan, joka asetti etusijalle taistelun paavinvaltaa vastaan, sitä useampia yhdyskohtia sai se porvarillis- ja talonpoikaiskansanvaltaisen vastustuksen kanssa, joka myöskin suuntautui olevia oloja vastaan ja piti paavinvaltaa suurimpana ja vaarallisimpana vastustajanaan. Tukivathan lisäksi molemmat itseään samoilla alkukristillisyydestä lainatuilla todistuksilla, eikä lahkolaisten salaperäisyyteen pukeutuva oppiensa esittämistapakaan — jota he tahallaan käyttivät välttääkseen vainoja — suinkaan ollut omiaan edistämään periaatteellista selvyyttä. Niin tuli 1300-luvulla Saksassa "beghardi"-nimi merkitsemään yleensä kerettiläisiä. Englannissa, missä beghardeja kutsuttiin lollhardeiksl, kävi tämän nimen samoin.

Kun sen vuoksi kuulemme, että 14:nnen vuosisadan alussa Saksassa ja myöhemmin Englannissa oli tavattoman paljon beghardeja, ja lollhardeja ei meidän tarvitse otaksua, että kommunistinen liike oli niin voimakas, kuin näiden lahkojen leviäminen saattaisi otaksumaan. Missään tapauksessa ei se kumminkaan voinut olla mitättömän pienikään.

II. Ludvig baierilainen ja paavi.

Beghardeille samoin kuin kerettiläisille pyrinnöille yleensä, koetti Saksassa hyvä aika, kun syntyi riita keisari Ludvig IV:nnen baierilaisen (1314-47) ja paavin välille. Meidän täytyy koskea asiaan hiukan lähemmin.

Kansallisvapaamielinen saksalainen historiankirjotus esittää — vallankin kansantajuisissa kirjotuksissa — tavallisesti jokaista riitaisuutta keisarin ja paavin välillä, yhtä hyvin 900-luvulla kuin meidän aikanammekin, "kulturitaisteluksi" Saksan keisarikunnan korkeamman sivistyksen ja paaviuden pimeän raakalaisuuden välillä.

Itseasiassa ei edes keski-ajalla keisarin ja paavikunnan välisillä taisteluilla ollut aina samaa luonnetta. Olemme jo nähneet, että tämä taistelu varhemmin keskiajalla koski varsinaisesti sitä, kuka pääsisi kirkoksi nimitetyn valtalaitoksen herraksi ja riistäjäksi, ja kuka pääsisi Pohjois-Italian herraksi ja riistäjäksi. Viimeksi mainittu kiista päättyi niin että Pohjois-Italian kaupungit tekivät itsensä itsenäisiksi. Edellinen loppui siten, että korkeampi — Italian paavikunnan — sivistys sai voiton raakalaisuudesta, Saksan keisarikunnasta. Viimeksimainitun himo Italian rikkauksiin oli johtanut vain siihen, että se hajotti voimansa ja että, kun paavivalta oli saanut voiton keisarivallasta, myöskin Saksan pikkuruhtinaat voivat viettää vapautumisensa juhlaa. Tavaratuotannon ja tavarakaupan kehityksen seurauksena oli kaikkialla ruhtinasitsevallan kehitys; mutta Saksassa se ei johtanut keskusvallan vahvistamiseen, joka pikemmin Hohenstaufien kukistuttua silminnähtävästi yhä heikkeni, vaan valtakunnanruhtinaiden syntymiseen, jotka sitte tulivat yhä itsenäisemmiksi herroiksi, jotka tunnustivat keisarin vain jonkinlaiseksi liiton presidentiksi.

Ranskassa kävi toisin. Siellä kohosi kuninkuus, varsinkin kun albigenssisotien jälkeen hallitsijasuku oli saanut omakseen rikkaan Etelä-Ranskan, niin korkealle, että Ranskan kuninkaat onnistuivat todellakin siinä, mihin Saksan keisarit olivat turhaan pyrkineet: tekemään paavit aseikseen ja kirkon palvelijakseen. Bonifasius VIII, johon olemme tutustuneet Dolcinon historiassa, kukistui koettaessaan päästä vapaaksi Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen riippuvaisuudesta, ja tämä pakotti pian senjälkeen paavi Klemens V:nnen, joka oli ranskalainen mies, jättämään Rooman ja v. 1308 ottamaan asuntopaikakseen Etelä-Ranskassa olevan Avignonin, missä paavit sitten asuivat pari miespolvea.

Paavi oli nyt täydellisesti Ranskasta riippuvainen. Jo tullessaan valituksi, oli Klemensin täytynyt tehdä Filip IV:nnelle monia tärkeitä lupauksia, ja tämä piti huolta siitä, että ne täytettiin. Paavin täytyi pian luovuttaa kuninkaalle kymmenennen osan kaikista Ranskan kirkon tiloista. Mutta tärkeintä oli, että hänen täytyi kuninkaan eduksi lakkauttaa temppeliherrojen tavattoman rikas eteläranskalainen järjestö, jonka rikkauksia Filip jo kauan oli himonnut.

Tämä munkkikunta harjotti, yhtä vähän kuin monet muutkaan, yksinomaan hartausharjotuksia, vaan ajoi se suuressa määrin ja hyvällä menestyksellä liikeasioitakin. Se oli, sanoo Prutz, kieltämättä aikanaan sotilaallisen urhoollinen, mutta jo kauan oli soimattu temppeliherrojen itsekästä pohtikaa, jolla se suorastaan ajoi omaa etuaan, välittämättä koskaan koko kristikunnan edusta. Sillä olikin tavattomat rikkaudet hallussaan ja oli se lopulla jonkullainen rahallinen suurvalta. Kun loppurymäkkä tapahtui, arvioittiin munkkikunnan kiinteän omaisuuden arvo noin 25-62 miljoonaksi frangiksi ja sen vuotuiset tulot nousivat ainakin 2 miljoonaan, joka nykyisen rahanarvon mukaan vastasi vähintään 50 miljoonaa. Tämä kerrassaan kuninkaallinen rikkaus sopi huonosti siihen köyhyyteen, joka munkkikunnan sääntöjen mukaan piti olla "temppelin köyhien veljien" velvollisuutena. Tulot tulivat pääasiallisesti laiva- ja kauppaliikkeistä, temppeliherrat kuljettivat nopeakulkuisilla galerilaivoillaan vuosittain tuhansia pyhiinvaeltajia Palestiinaan ja sieltä takaisin, ja heidän etuoikeutensa saada tullitta kulettaa maahan itämaitten tavaroita omiksi tarpeikseen teki suuret voittoa tuottavat kauppakeinottelut mahdollisiksi. Sitäpaitsi munkkikunta oli suuressa määrin välittäjänä raha-asiatoimissa. Sen pääpaikka Parisissa, "temppeli", oli kerrassaan kansainvälinen pörssi, missä liikemiehet kaukaisiltakin mailta suorittivat maksunsa ja saivat saatavansa ja jota ruhtinaatkin käyttivät samaan tarkotukseen. Puhtaasta lähimmäisenrakkaudesta, katsomatta omaa voittoaan, eivät temppeliherrat luonnollisestikaan tehneet sellaisia "palveluksia". Lopulta ruhtinaatkin hakivat sen suosiota ja joutuivat sille velkaan. Juuri Filip IV:nnelläkin oli tällaisia kokemuksia. Kaikkien germanien kristillisimpien ritarien temppeli oli kauppapörssinä! Täytyy myöntää, että tämä meidän aikamme juutalaisvihollisista on katkeraa todellisuutta.

Kuninkaan pyrkiessä temppeliherrain rikkauksille oli Klemensin turha häntä vastustaa. Väänsipä ja käänsipä hän miten tahtoi, se ei hyödyttänyt mitään. Hänen täytyi niellä karvas pala ja julkean oikeusistuntoilveilyn perästä kirota ja lakkauttaa munkkikunta sen harhaoppisuuden ja siveettömyyden vuoksi. Mitä ruhtinaat muualla voivat saavuttaa vain erkanemalla paavikunnasta: rikkaiden kirkon tilusten joutumisen valtiolle, siitä piti Ranskassa huolta paavi itse. Ei ole ihme, että Ranskan kuninkaat pysyivät hyvinä katolilaisina ja ankarina paavilaisina, vainoten ankarasti kerettiläisiä.

Ulkopolitikassakin täytyi paavien menetellä Ranskan kuninkaiden mieliksi, jotka olivat ainaisessa riidassa Englannin kanssa ja pyrkivät lisäämään maataan Englannin kustannuksella. He pakottivat sen vuoksi paavit riitaan Englannin kuninkaiden ja Saksan keisarien kanssa.

Mutta siihen ei tarvitakaan kovin suurta pakkoa. Tultuaan Ranskan yliherruuden alle, kadottivat paavit paraat tulonsa Ranskasta. Mutta ollen poissa Italiasta tulivat kirkkovaltiostakin tulevat tulot yhä epävarmemmiksi, jäivätpä usein kokonaan tulemattakin. Samalla kasvoivat paavin hovissa, kuten kaikissa muissakin senaikuisissa hoveissa kaupan ja teollisuuden kehittyessä ylellisyys, tarpeet ja rahanhimo. Kuta vähemmän sitä saatiin Ranskasta ja Italiasta — ja pian myöskin Espanjasta — sitä enemmän täytyi koettaa nylkeä pohjoisista maista. Avignonin paavit ryhtyivätkin julkisesti erittäinkin Saksan kirkkoa kettämään, joka seikka lopuksi johti Saksan erkaantumiseen Roomasta, uskonpuhdistukseen. Saksaa kohtaan, jonka keskusvalta 1300-luvulla oli niin heikko, paavit uskalsivat menetellä miten vain tahtoivat. Yhä suuremmiksi kasvoivat ne vaatimukset, joita he kaikilla mahdollisilla tekosyillä tekivät Saksan piispoille ja luostareille, ja yhä julkeammaksi kävi suoranainenkin kiskominen, esim. aneita kauppaamalla ja pannaanpanon uhalla.

Prutz kuvailee historiassaan, kuinka Avignonin paavit kehittivät varsin viekkaasti järjestelmäänsä saadakseen rahaa jokaisesta laajalla kirkon virka-asteikolla tapahtuvasta muutoksesta. Maksoikin mahdottomasti ennenkuin pääsi apotiksi, piispaksi tai arkkipiispaksi, vaikkei otetakaan huomioon sitä, mitä jo muutenkin tarvittiin vaikuttavien henkilöiden "voitelemiseksi"; mutta pienempienkään virkamiesten verottamista ei unohdettu. Oli luonnollista, että näin virkaan päässeet henkilöt taasen vuorostaan käyttivät kaikkia keinoja nylkeäkseen taasen alempiaan.

Merkitsevää osaa paavin istuimen tuloissa näyttelivät n.k. konfirmatsionimaksut, jotka täytyi maksaa ennenkuin sai paavilta vahvistuksen korkeampaan kirkolliseen virkaan. Arkkipiispaksi pääseminen Mainziin, Trieriin tai Salzburgiin tuli maksamaan 10,000 kultaguldenia, Roueniin 12,000, Toulouseen ja Sevillaan 5,000 j.n.e. Pienissäkin hiippakunnissa oli melkoiset maksut. Lisäksi täytyi jokaisen uuden piispan jättää ensimäisen vuoden tulot paavin istuimelle. Jos kirkollinen virka oli avoinna, niin tulivat sen tulot suorastaan paaville, mikä olikin varsin arvokas rahallinen lisätulo, vallankin — jos vielä viivytettiin virantäyttämistä. Piispan kuoltua lankesi kaikki hänen irtain omaisuutensa paaville. Jos tähän lisäksi laskee — paitsi lukuisia muita riistämiskeinoja — ne ylimääräiset maksut, jotka tulivat oikeudesta saada yhdistää useampia virkoja yhteen sekä suunnaton aneiden ja kaikenmoisten vapautuksien kauppaaminen, kaikki korkeimman määrän mukaan, niin saa aavistuksen, minkä kuorman sellainen nylkeminen vihdoin vieritti askel askeleelta kansan pohjakerrosten kannettavaksi.

Jyrkästi katolilainen historiankirjottaja Ratzinger huomauttaa, kuinka useat Saksan hiippakunnat olivat tähän aikaan velassa Italian pankkiireille, jotka käyttivät paavin apua nylkeäkseen Saksan kirkkoa. Ellei piispa tahtonut täsmälleen suorittaa maksujaan, hankkivat nämä paavin määräyksen, jossa käskettiin piispan maksamaan, jos tahtoi välttää virastaerottamista ja pannaanpanoa.

Mutta se ei tyydyttänyt paaveja. Johan XXII, joka v. 1316 tuli paaviksi, julisti, että keisarin kuoleman jälkeen hänen valtansa siirtyisi paaville, että tämä, Ranskan orja, tulisi Saksan yliherraksi. Tuollaista ei kuitenkaan keisari, jos hän yleensä tahtoi olla keisari, voinut sallia määrättävän. Vasten tahtoaan ja epäröiden ryhtyi keisari taisteluun, joka siis nyt koski kokonaan toista asiaa kuin Hohenstaufien taistelu aikaisemmin keski-ajalla. Ei ollut enään kysymys Italian herruudesta ja riistämisestä, nyt tuli puolustaa Saksan itsenäisyyttä paavin vaatimuksia vastaan.

Tässä taistelussa asettuivat ruhtinaat ja korkeampi aatelisto enimmäkseen paavin puolelle heikontaakseen omaksi edukseen keisarin valtaa. Sitävastoin ne ainekset, joita uhkasi ruhtinasten kasvava yksinvalta, keräytyivät keisarin ympärille. Niin tekivät ennenkaikkea vapaat kaupungit, jotka koko ajan olivat keisarin voimakkaimpina ja luotettavimpina liittolaisina paavia vastaan. Korkeampi aatelisto sitä vastoin yleensä taipui paavin puolelle. Joskus oli tosin paavin julkeus niin suuri, että yksin ruhtinaatkin rupesivat tekemään sille vastarintaa. Mutta yleensä he kumminkin pitivät keisaria lähimpänä vastustajanaan ja auttoivat paavia hänen pyrkimyksissään keisarin vallan heikontamiseksi ja kukistamiseksi.

Hän julisti keisarin pannaan, mutta kaupungit nauroivat sellaista. "Maallikot halveksivat tähän aikaan suuresti pappeja, ja juutalaisiakin pidettiin näitä parempina", sanotaan muutamassa sen ajan kronikassa. Strassburgista karkotettiin ne papit, jotka paavin käskyä totellen keskeyttivät jumalanpalvelusten harjottamisen. Konstanzissa antoi maistraatti samallaisessa tapauksessa hengellisille ajatusaikaa, ja kun tämä oli kulunut, täytyi kaikkien, jotka eivät tahtoneet toimittaa virkaansa, jättää kaupunki. Reutlingenissä antoi kaupunginneuvosto julkisesti kuuluttaa, ettei kukaan 15 punnan sakon uhalla saanut pitää huoneessaan sellaista pappia, joka totteli paavia. Regensburgissa pakotettiin nälällä papit toimittamaan jumalanpalvelusta. Nürnbergissä, missä kaupungin ylimykset jonkun aikaa olivat olleet paavin puolella, joutuivat he lopulta ammattikuntien kanssa julkitaisteluun, joka päättyi vanhojen sukujen ja pappien kukistumisella, jonka jälkeen kaupunki liittyi pannaan julistettuun keisariin. Yleensä olivat kaikki Saksan kaupungit, joissa ylimykset eivät olleet vallassa, Rooman ehdottomia vastustajia ja Ludvigin uskollisia kannattajia.

Sellaisten olosuhteitten vallitessa beghardilainen kerettiläisyys luonnollisesti menestyi mainiosti. Kaikkialla Saksassa kaikui kehotuksia taisteluun paavia vastaan, ja porvarit ja keisarin puoluelaiset lausuivat jokaisen tervetulleeksi, joka vain yhtyi tähän huutoon.

"Keisari Ludvig", sanotaan muutamassa vanhassa fransiskanien aikakirjassa, "asetteli kerettiläisiä korkeimpiin kunniapaikkoihin, ja heidän rikostensa rankaisemattomuus lisäsi muittenkin kiukkua ja uhmaa, ja vähimmänkin tosi- tai tekosyyn nojalla luovuttiin paavista ja katoliselle asialle suureksi vahingoksi lisättiin 'veljien' (beghardien) lahkoa, niin että nämä häpeämättömästi uskalsivat tulla esiin piilopaikoistaan ja hyväksyä kaiken sen, mitä Ludvig ja Petrus Corbarius (jonka Ludvig oli nimittänyt vastapaaviksi Nikolaus V:nnen nimellä) tekivät".

Myöskin ulkomaiset kerettiläiset, jotka pakenivat Saksaan, saivat turvaa Ludvigilta. 1324 merkitsi Johan XXII keisarin eräässä bullassaan sellaisten ihmisten suojelijaksi ja suosijaksi, jotka oli todistettu kerettiläisiksi, vallankin lombardilaisten kerettiläisten, jolla nimellä kai tarkotetaan valdolaisia ja apostolisia veljiä.

Mutta keisari Ludvig otti kommunistisenkin aatteen palvelukseensa, ei kumminkaan beghardilaisessa, vaan vaarattomammassa fransiskanilaisessa muodossa. Olemme jo ennemmin viitanneet siihen taisteluun, joka fransiskanien kesken oli syntynyt kysymyksestä saako heidän munkkikuntansa hankkia omaisuutta vaiko ei. Sitten kun paavi Innosentius IV (1245) oli asettunut fransiskanien omaisuushalullisen ryhmän puolelle, asettui jyrkempi suunta yhä vihamielisempään suhteeseen paavinvaltaan. Riita jyrkempien fransiskanien, spiritualien tai fratisellien, välillä tuli äkkiluontoisemmaksi, kun Johan XXII, Ludvigin vastustaja, selitti heidän oppinsa, että Kristuksella ja hänen opetuslapsillaan olisi ollut omaisuutta, kerettiläiseksi, sitten kun v. 1317 inkvisitsioni jo oli alkanut tehdä työtänsä heidän keskuudessaan. Panipa paavi v. 1328 yksinpä munkkikunnan kenraalin viralta, kun tämä asettui jyrkimmän suunnan puolelle. Ankarammat fransiskanit asettuivat nyt kokonaan Ludvigin puolelle ja tulivat hänen innokkaimmiksi puoluelaisikseen. Vieläpä keisari v. 1328 valitutti heidän riveistään yllämainitun Petrus Corbariuksen vastapaaviksi Avignonin paaville, tosin vain jättääkseen hänet taas pian pulaan. Nikolaus nöyrtyi jo v. 1330 Avignonin paavin alle ja vannoi katuvaisena luopuvansa kaikesta "harhauskostaan".

Tämä keisarin juhdan kohtalo osotti jo, mikä loppu tulisi paavin ja keisarin väliselle riidalle. Jälkimäinen joutuisi tappiolle.

III. Katolinen reaktsioni Kaarle IV:nnen aikana.

Saksan keisarivallan heikkous oli syynä siihenkin, että valtakunnan rajamaat, kuten Sveitsi ja Alamaat, tähän aikaan tekivät itsensä itsenäisiksi. Myöskin Böhmi vapautui yhä enemmän Saksan valtakunnasta. Sen ruhtinaat hakivat turvansa valtakunnan valtaa vastaan Ranskan kuninkaista, joihin he sukulaisuutensa ja Ranskan hovissa saamansa kasvatuksen kautta olivat läheisessä suhteessa.

Böhmin ruhtinaasta, kuningas Johanin pojasta Kaarlesta, sai paavi Klemens VI sopivan ehdokkaan Saksan keisariksi. Hän vaati nyt saksalaisia valitsemaan uuden keisarin silloisen pannaan pannun Ludvigin sijaan, ja pappiensa ja täysinäisten rahakukkaroittensa avulla Kaarle saikin Saksasta puolelleen neljä vaaliruhtinasta, jotka hänet v. 1346 valitsivatkin keisariksi. Hänen voittonsa kävi sitäkin helpommaksi, kun Ludvig kuoli samana vuonna, ennenkuin taistelu oli ehtinyt oikein vakavasti alkaakaan.

Kaarle ei ollut mikään tunnepolikoitsija. Ranskassa ja Italiassa hän oli perusteellisesti oppinut uudemman valtiotaidon ja käsitti myöskin senvuoksi sangen hyvin, ettei hänen valtansa tukena ollut suinkaan keisarikruunu, vaan hänen omat perintömaansa. Ennen kaikkea huolehti hän Böhmistä. Keisarinkruunusta koetti hän saada mahdollisimman paljon voittoa, mutta hän varoi kuitenkin, sen vuoksi rupeamasta taisteluun, uhraamasta jotakin. Mutta se, mitä keisarillisesta arvosta vielä oli jälellä, näytti hänestä ehdottomasti riippuvan paavillisen kirkon arvosta! Keisari ja paavi olivat pakotettuja käymään käsi kädessä, minkä seikan Kaarlelle tekivät sangen helpoksi hänen personalliset taipumuksensa ja suhteensa.

Niin tuli Kaarlesta "pappikeisari", joksi italialaiset häntä kutsuivat, kaikkien sellaisten paavin vaatimusten innokas puolustaja, jotka eivät vain koskeneet hänen omaa valtaansa. Eniten saivat tästä luonnollisesti kärsiä kansanvaltaiset ja samalla myöskin kommunistiset kerettiläiset. Ludvigin hallitessa kaikki vainot beghardeja vastaan olivat Saksassa melkein vallan lakanneet tai ainakin käyneet tehottomiksi. Nyt koitti heille taasen veristen vainojen aika.

Jo v. 1348 alkoi vainoaminen, mutta vielä pahemmaksi se tuli vuosisadan viimeisellä kolmanneksella, kun kerettiläisyys leimahti ilmi Englannissa, kuten kohta saamme nähdä, ja saattoi roomalaisen kirkon vimmaan ja raivoon. Kaarle julkaisi säädöksen toisensa perästä beghardeja vastaan. Saksaan paavi lähetti v. 1367 kaksi inkvisitoria, mutta ne saivat pian liiaksi työtä. Keisari antoi heille v. 1369 erityisen Luccassa kesäkuun 10 p:nä 1369 allekirjotetun valtakirjan, joka antoi heille erikoisia valtuuksia. V. 1372 paavi lähetti heille avuksi vielä viisi miestä. Kaikkialla loimusivat nyt kerettiläisroviot, ja kerettiläisiä poltettiin sadottain.

Bonifasius IX kokosi v. 1394 kaikki paavin siihen asti antamat määräykset kerettiläisten hävittämiseksi erityiseen julistuskirjaan, ottaen samalla huomioon keisarin julkaisemat. Hän mainitsee tässä Saksan inkvisitorien kertomuksia kerettiläisistä, joita kansa nimitti beghardeiksi, lollhardeiksi ja svestrioneiksi ja jotka itse sanovat itseään "köyhiksi" ja "veljiksi". Hän valittelee, että tämä kerettiläisyys on pysynyt yli sata vuotta vallalla, ilman että sitä on voitu hävittää, vaikka ei oltu säästetty rovioitakaan. Mutta nyt vihdoinkin piti tehtämän loppu kerettiläisyydestä.

Seuraavana vuonna muuan inkvisitori sitte riemuiten ilmottaakin, että hänen oli onnistunut voittaa kerettiläisyys. Mutta jo v. 1399 huomasi Bonifasius olevansa pakotettu lisäämään inkvisitorien lukua kuudella.

Olosuhteet toivat beghardeille yhä uusia kannattajia, mutta verinen vainoominen painoi heidät täydellisesti merkityksettömiksi.

Julkinen esiintyminen, itsenäinen beghardilaisuus katosi täydellisesti. Olemme jo nähneet, että ensimäiset vainot 13:nnella vuosisadalla saattoivat suuren osan maltillisista beghardeista yhtymään kerjäläismunkkikuntiin. Nyt tämä kehitys suoriutui loppuun. Begharditalot osaksi muuttuivat luostareiksi, tavallisesti fransiskaniluostareiksi, osaksi säilyttivät vanhan nimensä, vaikka olivatkin täydellisesti asettuneet munkkiuden kannalle. Paavi Nikolaus V otti ne v. 1453 julkisesti kirkon helmaan ja antoi niille samat oikeudet kuin fransiskanien tertsiareillakin oli.

Salaisia seurakuntia ei voitu täydellisesti hävittää eikä saattaa alistumaan. Mutta koko heidän sankarimaisuutensa ja heidän uhrautuvaisuutensa ei kyennyt kokonaisena vuosisatana vaikuttamaan muuta kuin tuottamaan loppumattoman sarjan marttyyrejä.

Saksassa ei voinut yleensä mikään kerettiläinen, eikä siis myöskään mikään kommunistinen vastustusliike uudelleen kohottaa päätänsä ennenkuin aika oli synnyttänyt uuden suuren ristiriidan paavin ja maallisen vallan välille. Ja sellainen saattoi tulla kysymykseen vasta sitten, kun melkoinen osa Saksan ruhtinaita oli tullut kyllin vahvaksi ryhtymään taisteluun sekä keisaria että paavia vastaan.

Ludvig IV:nnen kuolemasta suureen saksalaiseen uskonpuhdistukseen oli kerettiläisyydellä Europassa vain kaksi turvapaikkaa: ensin Englanti ja sitten, ihmeellistä kyllä, Böhmi, juuri se maa, jonka hallitsijoista katolinen taantumus Saksassa oli lähtenyt.

V LUKU.

Englannin lollhardit.

I. Wiclifiläinen liike.

Lähinnä Saksaa oli Englanti se valtio, johonka Avignonin riistämishaluiset paavit etupäässä loivat himokkaat katseensa.

Oli ollut aika, jolloin ei mikään muu maa ollut pyhälle isälle nöyrempi ja hänen riistämiselleen tahdottomammin alttiina kuin Englanti. 13:nnen vuosisadan alussa oli Englannin kuningasvalta joutunut täydelliseen riippuvaisuuteen paavista. Englannin kuninkaan Johan Maattoman täytyi v. 1213 ottaa paavilta kruununsa lääniksi ja suostua maksamaan siitä paaville vuosittain 1,000 puntaa hopeata. Siitä alkaen oli Englannin riistäminen yhä kasvanut. Vielä Edvard III:nnen aikana, 1300-luvulla, valitteli parlamentti, että vuotuiset maksut paaville olivat viisi kertaa suuremmat kuin kuninkaalle menevät.

Siihen aikaan kohosi kumminkin jo Englannissa, samoin kuin muuallakin, valtion keskusvalta niin, että saattoi ei vain menestyksellä taistella paavinvaltaa vastaan, vaan myöskin ajatella jo kirkollisen herruus- ja riistämisjärjestön vallottamista käytettäväksi omiin tarkotuksiin. Sanomme tahallamme "valtion keskusvalta", emmekä yksinvalta, sillä kuninkuutta rajottavat jo kaikkialla feudalisessa Europassa säätyeduskunnat, valtiosäädyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Säätyjen ja kuninkuuden väliset voimasuhteet vaihtelivat suuresti, riippuen paikasta ja ajasta. Tapaamme valtiosäätyjä, jotka olivat pelkkiä myöntökoneistoja, ja kuninkaita, jotka olivat valtiosäätyjen tahdottomia aseita. Mutta millainen olikin suhde molempien keskusvaltojen välillä, kaikkialla alkoi silloin keskusvalta tulla voimakkaammaksi kuin valtakunnan eri perusosat, — kaikkialla paitsi Saksassa.

Neljännellätoista vuosisadalla olivat kuningas ja parlamentti Englannissa tulleet kyllin voimakkaiksi ryhtyäkseen vastustamaan paavin vaatimuksia. Mutta ne olivat juuri siihen aikaan huikeimmillaan. Riita kirkon ja valtion välillä tuli mahdottomaksi välttää.

Vastakohdat tulivat yhä suuremmiksi Ranskaa vastaan käydyn satavuotisen sodan aikana (1339-1456). Tämän sodan tekosyynä oli vallanperimystä koskeva kysymys. Mutta sen tosisyyt olivat syvemmät ja tekivät siitä kansallissodan, s.o. sellaisen, joka suuressa määrin koski kansan määräävien luokkien etuja.

Koko kristillisgermanilaisen aatelin alueella näemme sen ryöstönhimon kasvavan 13:nnella ja 14:nnella vuosisadalla. Tavaratuotannon ja tavarakaupan vilkastuessa kasvavat sen tarpeet, joita sen oma ja sen talonpoikien luonnontalous tyydytti yhä vähemmän. Aatelisto oli sen vuoksi yhä enemmän pakotettu käyttämään hyväkseen erikoisia taitojaan parantaakseen raha-asioitaan. Mutta nämä taidot koskivat vain tappelun alaa, ja hän voi saada niistä voittoa vain siten, että hän omin neuvoin tai muiden palveluksessa koetti auttaa voimakkaampaa oikeuksiinsa, se on saaliille.

Saksassa, jossa ei ollut mitään voimakasta keskusvaltaa, joka olisi käyttänyt ritariston ryöstöhalua ulkomaiseen sotaan, johti ristiretkien ja roomanretkien — jotka nekin kaiken kaikkiaan olivat olleet vain ryöstöretkiä — lakkaaminen siihen, että ritarit käänsivät aseensa oman maan kansalaisia ja talonpoikia vastaan ja, ellei se riittänyt, pyrkivät raatelemaan toisiaan kuin nälkäiset sudet. Porvariston ja aatelin välille syntyi mitä katkerin vastakkaisuus.

Toisin olivat asiat Englannissa. Siellä oli keskusvalta kyllin voimakas, voidakseen uskaltaa ryhtyä sotaan ranskalaista naapuriaan vastaan. Päinvastoin kuin Ranskassa, kävivät täällä porvariston ja aatelin edut yhteen. Molemmilla oli Englannissa silloin — ja myöhemminkin — paljon enempi yhteisiä etuja kuin esim. Saksassa.

Yhteiset edut koskivat vallankin kauppaa Alankomaiden kanssa. Sen kukoistava villateollisuus sai, kuten tiedämme, raaka-aineensa pääasiallisesti Englannista. Sen menestys koski sekä Englannin maanomistajia, joiden lampaat antoivat villaa, että kauppamiehiä, jotka välittivät kauppaa, ja kuningasta, jolla oli parhaat tulonsa villan vientitullista. Jo v. 1279 muutamat englantilaiset paroonit selittivät anomusesityksessään Edvard I:selle, että villa antoi heille puolet heidän maansa tuloista. Vanhin englantilainen vientitilasto on vuodelta 1354. Viennin koko arvo nousi silloin noin 5 miljoonaan markkaan, ja villan osalle tuli siitä lähes 90 %. Vientitullit tuottivat noin 1 7/8 miljoonaa, ja ne saatiin melkein yksinomaan villasta.

Rikkaat alamaalaiset kaupungit houkuttelivat Ranskan kuninkaan ja aateliston ryöstönhimoa, ja heikolta Saksan keisarilta ei ollut mitään tehokasta apua odotettavissa. Sellaisen saivat he sitä vastoin Englannista. Hyvin mielellään Englannin aatelisto, joka oli yhtä ryöstönhaluinen kuin ranskalainenkin, oli tähän suostuvainen, se kun tarjosi heille tilaisuuden rikkaan taloudellisesti Englantia edistyneemmän Ranskan ryöstämiseen. Raaempi maa koki siihen aikaan aina ryöstää toista, taloudellisesti edistyneempää maata, näin tekivät ranskalaiset alamaalaisille, englantilaiset ranskalaisille, skotlantilaiset englantilaisille.

Muuan englantilainen kronikankirjottaja kertoo, että Brecyn taistelun jälkeen Ranskan pohjoisia maakuntia ryöstettiin siinä määrin, että ryöstetyt rikkaudet muuttivat kokonaan englantilaisten elämänlaadun ja tavat.

Mutta aatelisto on aina osannut paremmin ryöstää kuin säilyttää saalistaan. Porvarit osasivat houkutella aarteet heiltä, ja heidän käsissään käytettiin ne teollisuuden ja kaupan edistämiseksi.

Vieläpä talonpojillekin, jotka pääasiallisesti saivatkin kantaa sodan rasitukset, oli siitä myöskin muutamia etuja. He saivat rauhassa kaupita villansa Alankomaihin, heidän sotilaiksi liikenevät poikansa toivat kotiin palkkansa ja rikkaan saaliin, eikä — mikä ei suinkaan ollut vähäinen asia — aatelisto voinut harjottaa väkivaltaa omassa maassa niinkuin Saksan ja vielä enemmän Ranskan aateli teki tappioittensa jälkeen, joita ulkomainen vihollinen oli sille tuottanut.

Ei ihme, että Englannissa sota Ranskaa vastaan tuli kansallisasiaksi, johon koko kansa mitä innokkaimmin otti osaa. Ja selvää on, että juuri Englannin 1300-luvulla täytyi joutua jyrkkään ristiriitaan paavinvallan kanssa. Paavi oli valtakunnan vihollisen ase ja liittolainen, paavin tukeminen oli maankavallusta, häntä vastaan taisteleminen ylevintä isänmaallisuutta.

Tämä mieliala johti parlamentin pienentämään niitä rahamaksuja, joita Englanti suoritti paaville — muun muassa lakkautettiin v. 1366. tuo ennen mainittu vero, 1,000 puntaa hopeata. Mutta moni tahtoi mennä pitemmälle ja poistaa kokonaan paavin ylivallan. Kerettiläisyys, joka oli murrettu Italiassa ja Ranskassa ja jota Saksassa kovasti vainottiin Kaarle IV:nnen noustua valtaistuimelle, menestyi 1300-luvun jälkimäisellä puoliskolla hauskasti Kanavan toisella puolella.

Vasta Englannissa tuli ensi kerran paavinvallan vastustaminen mahtavan valtakunnan kansalliskysymykseksi, johon porvarit ja talonpojat, kuninkuus ja ylempi ja alempi aatelisto sekä suuri osa pappeja olivat innostuneet. Niin tuli Englanti ensimäiseksi valtioksi, missä uskonpuhdistuksen aatteet saivat selvän, voipa sanoa tieteellisen muodon.

Tämän paavivihollisen suunnan etevin henkinen päämies oli John Wiclif, oppinut, ensin pappi, sittemmin Oxfordin yliopiston professori. Kuinka jyrkästi ja terävästi hän esiintyikin, varoi Wiclif kuitenkin menemästä niiden rajojen ylitse, joita hallitsevien luokkien edut asettivat hänen tielleen. Lähtien alkukristillisyydestä ihanteli Wiclif Kristuksen köyhyyttä ja asetti sen vastakohdaksi hänen seuraajiensa rikkauden, loiston ja ylimielisyyden. Hän vaati heiltä saamaa köyhyyttä, samallaista maallisen omaisuuden jakamista, jota Kristus oli vaatinut rikkaalta nuorukaiselta, joka tahtoi päästä hänen oppilaakseen. Mutta näillä Kristuksen seuraajilla hän ei tarkottanut koko kristikuntaa, vaan vain papiston jäseniä, ainoastaan pappien omaisuus piti pakkoluovutettaman. Tämä oppi sopi oivallisesti kuninkuuden ja suurien maaruhtinaiden etuihin, jotka kumpikin, jos niin kävisi, saisivat jakaa kirkon omaisuuden. Wiclifiläisen kerettiläisyyden tarkotuksena oli yksinkertaisesti saattaa kirkon riistämis- ja hallitsemiskeinot ulkomaisen, maalle vihollismielisen paavin käsistä oman maan kuninkaan ja ylimystön käsiin.

Wiclif saikin suojaa korkeamman aateliston etevimmiltä miehiltä, muiden muassa Northumberlandin kreiviltä Percyltä ja Lancasterin herttualta Johanilta, Richard II:sen sedältä, joka tämän (v. 1377) noustua 11-vuotiaana hallitusistuimelle mitä suurimmassa määrin vaikutti häneen.

II. Lollhardilaisuus.

Kerettiläisliike ei rajottunut hallitsevien luokkien piiriin. Taistelu paavinvaltaa vastaan saattoi ajan kaikki yhteiskunnalliset vastakohdat näkyviin. Yhteistä vihollista, ranskalaista paavia, vastaan käydyn kansallisen taistelun kestäessä ajoivat eri luokat kukin omia etujaan, joiden ennemmin tai myöhemmin täytyi joutua keskenään ristiriitaan. Katoliset kirjailijat viittaavat mielellään siihen ilmiöön, että kaikissa uskonpuhdistusliikkeissä on näyttäytynyt sellaista sisäistä hajaantumista, ilmennyt katkeria taisteluita; he pitävät tätä todistuksena siitä, että koko uskonpuhdistus on perkeleen työtä. Emmekä mekään usko, että Pyhä Henki on erityisesti tähän vaikuttanut.

Tällaisissa olosuhteissa menestyi beghardilaisuus tai, kuten englantilaiset tavallisesti sanovat, lollhardilaisuus. Olemme nähneet, että alankomaalaisen villateollisuuden kukoistus herätti Europan useimpien maiden kaupungeissa pyrkimyksen tämän teollisuudenhaaran kehittämiseen ja sai aikaan sen, että vlamilaisia kankureja tuotettiin mitä kaukaisimpiin seutuihin.

Lähinnä oli, että vlamilaista teollisuutta koetettiin saada kotoiseksi Alankomaiden naapurimaassa Englannissa, josta juuri Alankomaat saivat hienoja villoja teollisuudelleen.

1300-luvulla kutsuttiin flanderilaisia kutojia tähän maahan. Monet seurasivatkin näitä kehotuksia.

Näiden kutojien joukossa oli luultavasti myöskin beghardeja, koskapa säännöllisesti juuri köyhimmät muuttivat, ja kerettiläisyys oli juuri näiden keskuudessa voimakkaimmin esiintynyt.

Suurilla lupauksilla saivat Englannin kuninkaiden lähetit Flanderissa houkuteltua köyhät veranvalmistajat lähtemään kurjuudestaan muka Englannin onnellisiin oloihin.[24] Mutta niin ollen ei saa ihmetellä, että nämä köyhälistöläiset, jotka odotuksissaan luonnollisesti tavattomasti pettyivät, pysyivät sitä uskollisempina beghardilaisille aatteilleen. Ehkäpä juuri he panivat alulle Englannissa kommunistisen herätystyön; joka tapauksessa olivat he sen vankkana tukena. Norfolk, villateollisuuden keskus, tuli lollhardilaisuuden keskukseksi. Tämä kreivikunta lienee, kuten Thorold Rogers, jonka perinpohjaiset tutkimukset ovat luoneet niin paljon valoa Englannin työtätekevien luokkien historiaan, sanoo, yksin antanut useampia lollhardimarttyyrejä kuin koko muu Englanti.

Norfolkista lähtivät lollhardilaisagitatorit, "köyhät veljet", "köyhät papit", maan kaikkiin osiin ja saarnasivat kaikkialla alkukristillisen vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden evankeliumia. Heidän kiihotustyötään auttoi suuresti se, että oli niin helppoa matkustaa silloisessa Englannissa. Vielä oli vierasvaraisuuden hyve yleinen, varsinkin lukuisissa luostareissa; matkamies saattoi olla varma siitä, että hän kaikkialla saisi suojaa ja ravintoa. Turvallisuus teillä oli suuri. Vasta uskonpuhdistuksen ja taloudellisten muutoksien perästä — sellaisten kuin luostarien lakkautus, talonpoikien häätäminen tiloiltaan, irtolaisköyhälistön syntyminen, joka lisäsi tavattomasti kulkurien ja maantieryövärien lukua — tuli matkustaminen Englannissa vaivalloiseksi, kalliiksi ja vaaralliseksi ja pysyi sellaisena 18:nnelle vuosisadalle saakka.

Lollhardien mielilauseena saattaa tavallansa pitää seuraavia kansanlaulun säkeitä:

Kun Adam kynti, Eeva kehräs' Ei aatelista ollut tietoa.

Heidän etevin edustajansa oli John Ball, joka luultavasti oli ankaramman suunnan fransiskanimunkki, minkä suunnan jo ennen olemme huomanneet olleen beghardeja lähellä. Yleensä näyttävät nämä fransiskanit muodostaneen tärkeän aineksen lollhardilaisliikkeessä. Walsingham, muuan St. Albansin munkki, joka eli 14:nnellä vuosisadalla ja on kuvannut tuota aikaa, on hyvin katkerana noita kerjäläismunkkeja kohtaan, jotka yht'aikaan kiihottivat kansaa ja imartelivat hallitsevia luokkia, nylkeäkseen kumpaakin.

Kun on jotenkin vaikeata samalla imarrella ruhtinaita ja kansaa, saanemme kait otaksua, että Walsingham on tässä tarkottanut kerjäläismunkkien molempia suuntia, omaisuushaluista, joka imartelee rikkaita, ja omaisuusvihollista, joka "kiihottaa" kansaa.

Tosiasia on, että kerjäläismunkkeja, varsinkin fransiskaneja, sorretut luokat pitivät suuressa arvossa. Vuoden 1381 kapinan aikana, josta kohta puhumme, hävitettiin monta palatsia, mutta kerjäläismunkkien luostareita sitä vastoin säästettiin. Muuan kapinanjohtaja, Jack Straw, julisti nimenomaan että kerjäläismunkit olivat hengellisistä ainoat, joita piti säästää.

John Ball saarnasi enimmäkseen Essexissä ja Norfolkissa, vaikka hänen aikalaisensa Froissart kutsuu häntä "Kentin hulluksi papiksi". Hän alkoi kiihotuksensa noin v. 1356, ja veti pian puoleensa hengellisten ja maallisten viranomaisten huomion. Sekä Canterburyn arkkipiispa että Norwichin piispa julistivat hänet pannaan, ja kuningas Edvard III vangitutti hänet, mutta kun hän pääsi vapaaksi, alkoi hän uudelleen saarnata. Pannanalaisena ei hän enään voinut käyttää kirkkoja, vaan saarnasi toreilla ja kirkkomailla.

Froissart on julaissut yhden hänen puheistaan, jonka todenperäisyyttä tosin emme voi taata. Puhe on seuraava:

"Rakkaat ystävät, täällä Englannissa ei saada ennen parannusta aikaan, ennenkuin omaisuus tulee yhteiseksi eikä ole orjia eikä aatelismiehiä, ennen kuin me kaikki olemme tasa-arvoisia eikä herrat ole sen suuremmanarvoisia kuin mekään. Kuinka he meitä kohtelevat? Miksi pitävät he meitä orjuudessa? Me polveudumme kaikki samoista esivanhemmista Aatamista ja Eevasta. Millä voivat herrat todistaa, että he ovat parempia kuin me? Kenties sillä, että me teemme työtä ja kokoomme sen, minkä he hävittävät? He pitävät samettia, silkkiä ja turkiksia, me olemme puetut viheliäiseen liinaan. Heillä on viiniä, mausteita ja leivoksia, meillä on riisiä ja juomanamme paljas vesi. Heidän osanaan on vetelehtiminen ihanissa linnoissa, meidän taasen huoli ja työ, sade ja myrsky ulkona, ja kuitenkin he juuri meidän työstämme saavat loistonsa. Meitä sanotaan palvelijoiksi ja meitä lyödään, jos emme heti toimita kaikkea, mitä he käskevät, eikä meillä ole kuningasta, joka tahtoisi meitä kuulla ja auttaa meitä oikeuksiimme. Mutta meidän kuninkaamme on nuori, menkäämme hänen luokseen, esittäkäämme hänelle orjuutemme ja näyttäkäämme hänelle, että siitä täytyy tulla loppu, muuten on meidän pakko itse hankkia itsellemme apu. Jos me yhdistyneinä käymme hänen luokseen, niin kaikki, joita kutsutaan palvelijoiksi ja joita painaa orjuus, seuraavat meitä saavuttaakseen vapauden. Kun kuningas saa nähdä meidät, hän hyväntahtoisesti antaa meille jotakin, tai sitten autamme itseämme muulla tavalla."

"Niin puhui Ball", lisää Froissart, hovilainen. "Arkkipiispa panetti hänet salpojen taakse pariksi kuukaudeksi, mutta parempi olisi ollut, jos hän olisi hänet surmannut."

Tämä koeteltu keino olisi tuskin paljoakaan auttanut, sillä Ball oli vain yksi niitä monia kiihottajia, jotka toimivat samaan suuntaan, mutta joiden nimet eivät ole säilyneet meidän päiviimme saakka.

Voimakkaan sysäyksen lollhardilaisliikkeelle antoi Wiclifin esiintyminen noin v. 1360. Wiclif itse oli kaikkea muuta kuin kommunisti; hän turvautui etupäässä korkeampaan aatelistoon, joka oli vihamielinen alemmille kansanluokille. Mutta hän sodanjulistuksellansa sen ajan korkeinta auktoritetia vastaan ei olisi saavuttanut menestystä, ellei hän olisi saattanut koko kansaa liikkeesen ja tehnyt sitä helpommaksi uusien aatteiden saavuttaa. Ja jonkun aikaa ei liene varsin karsaasti katseltu sitä, että alemmat luokat auttoivat taistelussa Roomaa vastaan.

Mutta pian tuli tämä uusi liittolainen ei ainoastaan epämukavaksi vaan suorastaan mitä suurimmassa määrin vaaralliseksi. Lollhardiliike sai nimittäin valtavaa voimaa sulautumalla yhteen työtätekevien luokkien silloin taistelukuntoisimman ja voimakkaimman osan, talonpoikien, kanssa. Kävi samoin, kuin olemme nähneet tapahtuneen Dolcinon kapinassa, ja tulemme näkemään, kun ehdimme hussilaisiin ja Saksan talonpoikaissotaan.

III. Talonpoikaissota u. 1381.

Me olemme Dolcinon kapinasta puhuessamme huomauttaneet, että talonpoikien tila yleensä oli parantumassa 1200-luvulta 1400-luvulle.

Ranskassa tuo pitkä, onneton sota vaikutti sen, että asiat kääntyivät päinvastaiselle kannalle. Se antoi tämän maan talonpojat alttiiksi Englantilaisten ryöstöjoukkojen rosvoamiselle. Mutta samaan aikaan oli Ranskan tappiolle joutuneen aateliston ainoana keinona nylkeä entistä enemmän talonpoikiaan ja heikompia kaupunkeja.

Kurjuus nousi vihdoin niin korkealle, että epätoivo puhkesi ilmi toukokuussa 1358 Isle de Francen maakunnassa (Parisin ympäristössä). Ranskassa niin tavallisen talonpoikien haukkumanimen Jacques, Jaakko, mukaan kutsutaan tätä talonpoikaiskapinaa "jacquerie'ksi" (lue: shakörii).

Nälkäännääntyvien kapinan puhjetessa katosi kokonaan kansallinen riita englantilaisten ja ranskalaisten väliltä, samoin kuin lähes 200 vuotta jälkeenpäin Saksan talonpoikaissodan aikana hävisi katolilaisten ja luterilaisten välillä vallinnut uskonnollinen eripuraisuus. Molempien kansakuntien ritariston yhtyneet voimat tukahuttivat helposti kapinan hirvittävään verilöylyyn. Ratkaisu tapahtui Meaux-kaupungissa, joka silloin kuului englantilaisille, ja jonka asukkaat olivat päästäneet kaupunkiin 9,000 mieheen nousevan talonpoikaisjoukon. Kuusikymmentä (!) ritaria hyökkäsi aseettomien talonpoikien kimppuun ja teurasti heitä kuin lampaita. He tappoivat niin kauan, että he siihen kokonaan kyllästyivät, kertoo tuo yllämainittu Froissart. Hän selittää aivan tyytyväisenä, vaikeroittuaan tavattomasti sitä, että talonpojat olivat kostaneet muutamille aatelismiehille, että enemmän kuin seitsemän tuhatta talonpoikaa surmattiin tässä tilaisuudessa. Sitte ritarit lopettivat päivän polttamalla Meauxkaupungin ja kaikki sen asukkaat, koska nämä olivat pitäneet yhtä "jacquiersien" kanssa.

Tällä oli kapinan voima murrettu. Jälellä olevat talonpoikaisjoukot tuhottiin, missä vaan heitä tavattiin, ja tuloksena oli se, että Ranskan maalaisväestö joutui vielä kovempaan orjuuteen.

Samaan tapaan kuvataan yleensä Englannin talonpoikien kapinaa, joka oli kaksi vuosikymmentä jälkeenpäin. Mutta me uskomme, että on vakuuttavasti todistettu (Thorold Roggers jo ennen mainitussa teoksessaan), että Englannin talonpoikaissodan luonne oli kokonaan toinen.

Englantiin nähden sota vaikutti siten, että se vahvisti ajan yleistä pyrkimystä talonpoikien aseman parantamiseksi. Maaorjuus alkoi hävitä, ja päivätyö vaihdettiin rahaveroksi. Tästä johtui se, että suuret maanomistajat olivat pakotettuja hankkimaan maaorjien tilalle toista työvoimaa, palkkatyömiehiä. Mutta 1300-luvulla ei ollut vielä maalla mitään mainittavaa köyhälistöväestöä. Maanviljelyksen palkkatyöläiset olivat osaksi talonpoikia, jotka käyttivät joutoaikansa tehdäkseen ansiotyötä suurtilanomistajille, osaksi kuuluivat he itsenäiseen, verraten, ja itsessäänkin, vähälukuiseen varsinaisten palkkatyöläisten luokkaan. Nämä viimeksimainitutkin olivat itseasiassa itsenäisiä talonpoikia, sillä paitsi palkkaansa saivat he myöskin maata tupansa läheltä viljelykseen. Heillä oli myöskin, kuten varsinaisilla talonpojilla, nautinto-oikeus yhteismaahan, jolla heidän karjansa kävi laitumella ja josta he samalla saivat polttoainetta, puita, turvetta j.n.e. Tästä tilasta oli maanomistajalle (tai hänen taloutensa vuokraajalle) se epämiellyttävä seuraus, että hänen täytyi maksaa kovin korkeita palkkoja, mikä melkoisessa määrässä vähensi hänen maankorkoaan. Suurin osa alempaa aatelistoa joutui senvuoksi rahallisesti rappiolle.

Maanomistajien tila tuli vielä huonommaksi senjälkeen kun suuri rutto, jota kutsuttiin "mustaksi surmaksi", v. 1348 alkoi hävitysretkensä koko Europassa ja raivosi monin ottein pari vuosikymmentä surmaten koko maanosassamme kaikkiaan noin 25 miljoonaa ihmistä. Ranskassa lisäsi tämä rutto maalaisväestön kurjuutta, Englannissa tuli se sen vapautumisen keinoksi. Rutolla oli kyllä samallainen hyväävaikuttava ominaisuus, jollainen sellaisilla kulkutaudeilla on osottautunut olevan uusimpanakin aikana: se raivosi etupäässä köyhemmissä luokissa ja säästi rikkaita.[25] Mutta ikävä kyllä ei sivistys ollut vielä silloin ehtinyt niin pitkälle, että käyttämätöntä työvoimaa olisi ollut kaduilta saatavissa. Ruton jälkeen palkat korkenivat tavattomasti, ja valitus maanomistajien keskuudessa kävi varsin suureksi. Kuningas Edvard III riensi jo v. 1349 antamaan määräyksen, joka velvotti kunkin maanviljelystyömiehen ja rengin ottamaan vastaan sen työn, joka hänelle tarjottiin ja vissistä palkasta, jota ei saanut korottaa, ja määrätyksi työajaksi, jota ei saanut muuttaa — muuten tuli rangaistus sekä sille, joka antoi liian korkean palkan, että sille, joka otti sen vastaan.

Tämä maanomistajiensuojeluslaki, joka määräsi korkeimman palkan ja lyhimmän työajan, jäi kuitenkin tehottomaksi, samoin sen seuraajat vuosilta 1350 ja 1360, sillä ne eivät voineet hankkia köyhälistömäärää, joka olisi ollut tarpeen, muodostaakseen työvoiman hinnan hoviherrojen tarpeiden mukaiseksi.

Ranskan kanssa käyty sota, joka vei niin paljon työvoimaa palkkasotureiksi, ei suinkaan vaikuttanut helpottavasti hoviherrojen työväen kysymykseen. Mutta toiselta puolen oli juuri hoviherrojen "hätätila" heille kiihottimena peittämään vajauksen kassassaan hyväpalkkaisella sotapalveluksella ja Ranskaan tehdyillä uusilla ryöstöretkillä, ja se olikin pääsyynä siihen, että sota venyi loppumattomiin, ja pääsyynä siihen, että kun vihdoin mahtava kansallinen innostus, jonka "Orleansin neitsyt" sai aikaan, karkotti englantilaiset Ranskasta, Englannin aatelisto sekaantui kolmekymmentä vuotta kestäneeseen sisälliseen "valkosten ja punasten ruusujen sotaan".

Toiselta puolen täytyi tämän "hätätilan" tehdä hoviherrojen joukossa wiclifin uskonpuhdistuksen aatteet, se on itse asiassa sen vaatimuksen, että kirkon omaisuus olisi pakkoluovutettava heidän hyväkseen, mitä suurimmassa määrin suosituksi.

Kun Edvard III:nnen asetus ei auttanut, koki aatelisto monin paikoin ratkaista "työväenkysymystä" toisella tavalla, nimittäin suoran väkivallan avulla, palauttamalla maaorjuuden, asettaen talonpojat pakkotyöhön heidän tiloillaan.

Se katkeruus, jonka sellainen väkivaltaisuus sai aikaan, oli varsin sopiva maaperä lollhardilaiselle kiihotukselle. Talonpojilla oli kyllä aivan toisia harrastuksia kuin kaupunkien omaisuudettomilla luokilla, mutta heidän vastustajansa olivat samat ja heidän lähin päämääränsä sama: rikkaiden ja heidän valtiomiestensä oikeudenloukkausten lopettaminen. Mitään ei asiaan vaikuttanut se, että toiset rikkaista puhuessa pääasiassa tarkottivat hoviherroja, toiset etupäässä kauppiaita.

Sen kautta että talonpojat liittyivät kaupunkien alempiin luokkiin, kadotti lollhardilaisliike kumminkin varmuuttaan; se lakkasi olemasta puhtaasti kommunistinen liike ja muuttui kansanvaltaiseksi vastustusliikkeeksi, johon sisältyi sangen monenlaisia suuntia. Mutta se voitti tavattomasti voimakkuudessa.

Talonpojat alkoivat järjestyä vastarintaan, muodostivat yhdistyksiä ja kokosivat rahoja. Järjestäjinä olivat etenkin lollhardien "köyhät papit", jotka toivat liikkeeseen yksimielisyyttä ja yhteyttä.

Rikhard II:sen hallituksen alussa kärjistyi talonpoikien ja hoviherrojen välinen vastakkaisuus äärimmilleen. Edvard III:nnen viimeisinä vuosina oli englantilaisilta kadonnut sotaonni. Heidän täytyi v. 1374 tehdä epäedullinen aselepo. Aatelistolla ei ollut nyt mitään muuta keinoa kuin nylkeä talonpoikiaan. Mutta jos herrojen väkivalta kasvoi, niin täytyi sodan lakattua, kun näin monet palkkasoturit taas palasivat aurankurkeen ja lisäsivät sotakuntoisten talonpoikien lukua, myöskin talonpoikien uhkamielisyyden lisääntyä. Yhteentörmäys molempien vihamielisten luokkien välillä tuli pian välttämättömäksi. Talonpoikien täytyi suorastaan nousta kapinaan, sillä hallintovoimat alkoivat toimia kansanliikettä vastaan ja mitä ankarimmin vainota lollhardilaisia agitatoreja. John Ball vangittiin Canterburyn arkkipiispan käskystä. Vangittaessa hän lienee ilmottanut, että hänen 20,000 ystäväänsä pian vapauttaisivat hänet. Ja ennustus toteutui.

Tavallisen esityksen mukaan oli talonpoikaiskapinan puhkeamiseen syynä muuan aivan satunnainen seikka: eräs veronkokooja raiskasi väkisin erään tiilenlyöjän Wat Tylerin tyttären. Tämä kosti lyömällä virkamiehen kuoliaaksi ja kehotti kansaa ryhtymään väkivaltaa väkivallalla vastustamaan.

Mutta itseasiassa puhkesi meteli ilmi useissa paikoin samaan aikaan 10 p:nä kesäk. 1381. Tärkeimmäksi tuli Norfolkin, kutomateollisuuden pääpaikan, sekä Kentin kapina, missä maaorjuus jo oli kokonaan hävinnyt. Kentin kapinaa johtivat Wat Tyler, joka oli taistellut sodassa Ranskaa vastaan ja hyvin perehtynyt sotaan, sekä muuan pappi, Jack Straw. Kapinoitsijat marssivat Lontoota vastaan, vapauttivat tiellä John Ballin vankeudesta ja asettuivat leiriin Lontoon ulkopuolella olevalle Blackheathille, mustalle kankaalle. He kutsuivat kuningasta luokseen. Tämä tulikin laivalla Thems-jokea myöten, mutta ei uskaltanut nousta maalle, vaan palasi kotiin tyhjin toimin. Nyt talonpojat hyökkäsivät kesäk. 12 p:nä Lontooseen, jonka portit heidän kaupunkilaistoverinsa olivat heitä varten pitäneet avoinna. Pääkaupungin alemmat luokat yhtyivät heihin, ja kapinoitsijat kostivat sortajiensa palatseille, kun eivät voineet saada heitä itseään käsiinsä. Niin poltettiin Lancasterin herttuankin palatsi, sillä häntä vihattiin kaikkein eniten. Mutta he eivät ryöstäneet, "ja jos he tapasivat jonkun varastamasta, löivät he hänet heti kuoliaaksi, niinkuin ainakin henkilöt, jotka eivät vihaa mitään pahemmin kuin varkautta".

Nuori, vasta viisitoistavuotias kuningas oli neuvosherrojen, muutamien aatelismiesten ja Canterburyn arkkipiispan kanssa paennut Toweriin, Lontoon linnaan. Turhaan Lontoon lordmajori Walworth kehotti häntä ryhtymään hyökkäykseen kapinoitsijoita vastaan ja lupasi, että kaupungin rikkaat porvarit silloin yhtyisivät hänen joukkoihinsa. Salisburyn kreivi väitti, että kaikki olisi mennyttä, jos kuningas joutuisi tappiolle avoimessa taistelussa, ja tämä mielipide voitti, huolimatta siitä, että kuninkaalla oli käytettävänään 8,000 hyvin varustettua miestä. Pelko oli lamauttanut kokeneetkin soturit. Kapina pysyi täten sotilaallisesti voittamattomana, kuningas päätti ryhtyä keskusteluihin. Tässä on kokonaan toinen kuva nähtävänä kuin se, minkä Ranskan jacquerikapina tarjoo.

Richardilla olikin täysi syy olla myöntyväinen, sillä 14 p:nä kesäkuuta kapinoitsijat hyökkäsivät Toweriin ja surmasivat muun muassa arkkipiispan — saman miehen, joka oli vangituttanut John Ballin — sekä toisiakin hänen vainoojiaan, joita saivat käsiinsä.

Vähää ennen kuningas oli jättänyt tämän linnan ja ryhtyi Mile-Endissä keskustelemaan kapinoitsijain kanssa. He selittivät tahtovansa olla vapaita talonpoikia ja saada vapautensa kirjallisesti tunnustetuksi. Sen ohessa he vaativat aateliston metsästys- ja kalastusoikeuksien sekä muiden samallaisten etujen lakkauttamista. Kuningas myöntyi kaikkeen, mitä he pyysivät, ja selitti olevansa valmis antamaan heti tarpeelliset asiakirjat. Kolmekymmentä kirjuria asetettiin toimimaan sellaista tarkotusta varten.

Täten olivat talonpojat saavuttaneet sen, mitä tahtoivat. Suuri joukko heistä palasi taasen kotiin, johon seikkaan myöskin muonan puute lienee vaikuttanut. Heillä oli vain pieniä varastoja mukanaan ja Froissart kertoo, että jo ennen Lontoon vallonista, Blackheathilla neljäs osa talonpojista oli pakotettu ruuan puutteessa paastoamaan. Mutta suurempi joukko, jota Wat Tyler, Jack Straw ja John Ball johtivat, pysyi vielä paikallaan valvoakseen asiakirjojen valmistumista, ehkäpä myöskin tahtoakseen enempi myönnytyksiä.

Keskustelut uudistettiin seuraavana päivänä. Kapinalliset kohtasivat kuninkaan ja hänen ritarinsa Smithfieldissä. Richard kutsutti Wat Tylerin molempien sotajoukkojen välillä tapahtuvaan keskusteluun, ja tämä noudatti kutsua.

Kun keskustelua pidettiin, lähestyi heitä muuan ritari. Kun Wat Tyler paheksui sitä, käski Richard vangita hänet. Joukko sotamiehiä äskenmainitun lordmajori Wawlorthin johtamina hyökkäsi hänen kimppuunsa ja lukuisien miekkojen lävistämänä kaatui Wat Tyler maahan. Mutta Richard, joka nuoruudestaan huolimatta jo oli täysin perehtynyt kaikkeen siihen kavaluuteen ja teeskentelyyn, jota silloin kutsuttiin valtiotaidoksi, ratsasti hämmästyneitten kapinoitsijoiden luokse, syytti Wat Tylerin olleen petturin, joka oli tahtonut surmata hänet, ja ilmotti että hän itse, kuningas, tästä lähin tahtoisi olla talonpoikien johtaja. Tällaista puhetapaa käyttäen sai hän pysytettyä heidät niin kauaksi aikaa, että Lontoon porvarit ehtivät varustautua ja saapua paikalle. Mutta Richard ei edes silloinkaan uskaltanut väkineen ryhtyä julkitaisteluun. Tyydyttiin siihen, että erotettiin kapinalliset Lontoosta ja että tähän kaupunkiin palautettiin "järjestys". Talonpojat saivat kirjat siitä, että olivat vapaita, jonka jälkeen he niine hyvineen hajaantuivat.

Huonommin kävi kapinan Norfolkissa. Talonpojat vallottivat 11 p:nä kesäk. Norwich'in, mutta sen piispa, Henry Spencer, kokosi pian sotajoukon, hyökkäsi kapinallisten kimppuun ja löi heidät taistelussa, jossa hän omalla kädellään surmasi muutamia. Kaikki vangit hän mestautti, niitten joukossa myös kapinan johtajan, John Littlestreetin. Hurskaalla piispalla oli erityinen ilo personallisesti antaa kuolemaantuomituille uskonnon viimeinen lohdutus.

Pienemmät kapinanyritykset sammuivat suurimmaksi osaksi alkuunsa. Sittenkun talonpojat olivat rauhottuneet, alkoi Richard miettiä, kuinka hän sopivimmin voisi rikkoa "kuninkaan sanansa", jota hän ei koskaan ollut aikonutkaan pitää. Sellainen kuului silloin ajan tapaan.

Uudempi valtiotaito oli vielä kehdossaan, ja valhetta, petosta ja salamurhaa käytettiin silloin rohkeammasti kuin myöhemmin, jolloin kansan arvostelun vuoksi on pidetty tarpeellisena heittää siveellinen peite valtiotaidon konnuuksien ympärille. On tavallista puhua "kuninkaan sanasta" kuin jostakin erikoisen pyhästä ja rikkomattomasta. Mutta 1300-luvusta aina 1600-lukuun asti — vieläpä myöhemminkin — pidettiin sanansapitäväisyyttä ja rehellisyyttä yleensä heikkoutena, jollaiseen suuri hallitsija ei saanut tehdä itseänsä syypääksi.

Niin pian kuin kuningas oli koonnut ympärilleen 40,000 miehen suuruisen sotajoukon — "jommoista Englanti ei ennen milloinkaan ollut nähnyt", kuten muuan aikalainen sanoo — heitti hän naamarin kasvoiltaan ja asetti tuomioistuimia kapinallisten rankaisemiseksi. Essexin miehet lähettivät silloin lähettejä muistuttamaan häntä hänen lupauksistaan. Mutta kun tämä kuninkaallinen poikanen tiesi olevansa suuren sotajoukon ympäröimänä, oli hänen kukonharjansa niin paisunut, että hän vastasi: "Orjia olette olleet ja orjia olette. Te jäätte maaorjuuteenne, mutta ei sellaiseen, jossa tähän saakka olette olleet, vaan vielä tavattoman paljon pahempaan. Sillä niin kauan kun Me elämme ja Jumalan armosta hallitsemme tätä valtakuntaa, tulemme Me käyttämään järkemme, voimamme ja kykymme niin teitä sortaaksemme, että teidän orjuutenne tulee varottavaksi esimerkiksi jälkeläisillenne."

Tämä provakatsioni saavutti tarkotuksensa. Essexin talonpojat tarttuivat vielä kerran aseisiin, mutta täytyen turvautua vain omiin voimiinsa — sillä toiset kreivikunnat pysyivät alallaan —, he pian kukistuivat kuninkaan ylivoiman alle.

Näennäisesti oli "järjestyksen" asia päässyt voitolle. Mutta englantilaiset valtiomiehet eivät voineet salata sitä itseltään, etteivät he olleet kukistaneet pääkapinaa avoimessa taistelussa ja että heidän ainoastaan valheilla, salamurhalla ja arkamaisella hyökkäyksellä oli onnistunut torjua pahin. Kapina ei senvuoksi jäänyt hedelmättömäksi, huolimatta siitä, että se lopuksi näennäisesti kyllä onnistui huonosti. Suuret herrat varoivat niin käyttämästä voittoaan, että he olisivat saaneet koko talonpoikaisluokan uudestaan kapinaan. Englannin talonpoikien vapauttaminen maaorjuudesta jatkui keskeymättä ja ennen vuosisadan loppua se olikin kaiken kaikkiaan loppuun suoritettu.

Mutta talonpoikien ohella olivat Lontoossa ja Norwichissa myöskin kaupunkien alemmat luokat nousseet kapinaan. Nämä olivat turvattomampia kuin talonpojat ja voittajien kosto suuntautuikin etupäässä heitä kohtaan. Kun kuulemme, että kapinan loputtua sen johtajat joutuivat pelottavien verituomioiden uhreiksi ja että heistä 1,500 surmattiin, muitten muassa myöskin Jack Straw ja John Ball, niin saanemme otaksua, että tämä koski talonpoikia vähemmässä määrin kuin heidän kaupunkilaisia liittolaisiaan. Parlamentin asiakirjoissa löydämme vielä 289 kuolemaan tuomitun kapinanjohtajan nimet. Niistä oli 151 Lontoosta ja ainoastaan 138, ei siis puoletkaan, muista kaupungeista ja maaseudulta.

Mutta kapinan onneton loppu ei ehkäissyt talonpoikaisluokan vapautumista kuin hetkeksi. Sitä vastoin oli se melkein kuolemanisku lollhardilaisliikkeelle, vieläpä koko paavikunnan vastustukselle.

Kuninkaasta ja aatelistosta olikin kieltämättä liiaksi vaarallista niin kapinallinen väestö selkäpuolellaan ruveta vallankumoukselliseen liikkeeseen, sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta paavia kohtaan ja ottaa takavarikkoon kirkon omaisuus. Saatiinkin sitä helpommin sovinto aikaan paavikunnan kanssa, kun tämä juuri tähän aikaan lakkasi olemasta Ranskan politikan yksinomaisena aseena. Kirkossa oli v. 1378 alkanut suuri hajaannus, josta pian tulemme lähemmin puhumaan. Maailma oli saanut kaksi paavia, ranskalaisen Avignoniin ja ranskalaisvihollisen, roomalaisen, jota Saksa ja Englanti tukivat.

Jos uskonpuhdistus todellakin olisi ollut sen siveellisen mielipahan seurauksena, jonka paavikunnan rappeutuminen sai aikaan, kuten protestantismin ideologiset historiankirjottajat luulevat voivansa meille uskotella, niin olisi Wiclifin liikkeen pitänyt saada enempi vauhtia tämän suuren hajaannuksen aikana, sillä silloin paavikunta oli siveellisessä suhteessa syvimmälle vaipunut. Mutta historian kulun määräävät luokkaedut ja luokkienväliset taistelut, ja vuodesta 1381 alkaen Englannin hallitsevien luokkien edut olivat Wiclifin pyrkimyksille vastakkaiset.

Totta kyllä, ei hänellä eikä hänen suosijoillaan ollut vähintäkään yhteyttä talonpoikaiskapinan kanssa; päinvastoin oli, kuten olemme nähneet, hänen suojelijansa Lancasterin herttua, kapinallisten keskuudessa eninten vihattu mies. Mutta siitä huolimatta näyttäytyi hänen oppinsa olevan vallankumouksellisempi kuin mitä sopi Englannin vallitsevien luokkien etuihin. Jo v. 1382 muuan Lontoossa pidetty kirkolliskokous kirosi 24 hänen lausettaan kerettiläisinä, ja parlamentti käski samana vuonna erityisellä lailla maallisia oikeusistuimia tukemaan hengellisiä. Ei auttanut sekään, että Wiclif v. 1382 julkaisi kirjotuksen "De blasphemia" (herjaamisesta), missä hän lausui paheksumisensa talonpoikaiskapinan johdosta. Yksinpä hänen entinen suosijansa, Lancasterin herttua, hylkäsi hänet. Wiclif erotettiin Oxfordin yliopistosta ja kaikki korkeammat arvot riistettiin häneltä. Hänen täytyi vetäytyä kirkkoherranpaikkaansa Lutterworthiin, missä hän jo v. 1384 kuoli.

Pahemmin kävi lollhardien. Talonpoikaiskapinasta asti, johon lollhardilaiset kiihottajat olivat suuressa määrin vaikuttaneet, pidettiin jokaista lollhardia, joka saatiin ilmi, jo edeltäkäsin suurena kavaltajana, jonka oikea paikka oli polttoroviolla. Samallainen vainonaika, joka Saksassa oli Kaarle IV:nnen ajoista alkaen vallinnut, koitti nyt Englannin lollhardeille. Liikettä en voitu kokonaan tukahduttaa, mutta toiselta puolen ei myöskään lollhardien onnistunut milloinkaan saavuttaa sellaista merkitystä, kuin heillä oli ollut vuosina 1360-81. Samoin kuin Saksassakin eivät he Englannissakaan voineet tehdä muuta kuin tavattomassa määrässä joutua aatteensa marttyyreiksi.

Vuoden 1381 kapina vaikutti luonnollisesti myöskin ulkomaihin, ja saattoi kaikkialla vainot beghardeja ja valdolaisia vastaan uudelleen puhkeamaan. Vuosisadan lopulla ei heillä ollut enään ainoatakaan varmaa pakopaikkaa. Silloin koitti äkisti, suurimman hädän vallitessa, vainotuille ja sorretuille riemunaika, joka ihanasti todisti heille, kuinka "Herra on heikoissa väkevä". Hussilaissotien puhjetessa alkoi Böhmissä kommunistisille pyrinnöille sankari-aika, tuon Ranskan suuren vallankumouksen aikakauden vertainen, joka alkoi vuonna 1793.

VI LUKU.

Taborilaiset.

I. Suuri kirkollinen hajaannus.

Wiclifiläisen liikkeen syntyminen oli vakava varotus paavikunnalle. Jos paavit edelleenkin pysyisivät Ranskan aseina, niin he saattaisivat asemansa vaaraan koko muussa Europassa. He rupesivat senvuoksi toivomaan pois Avignonista, Ranskan vankeudesta, Roomaan, missä olivat vähemmän Ranskan vaikutukselle alttiina.

Wiclifiläinen liike osotti myöskin paaveille, miten vaarassa heidän asemansa kirkkoruhtinaina oli. Se kehotti heitä hakemaan varmaa turvaa maallisesta vallasta. Mitä enemmän Englannissa, Ranskassa ja Espanjan eräissä osissa kirkko vapautui paavin herruudesta ja riistämisestä ja joutui ruhtinasten alaisuuteen, sitä tärkeämmäksi kävi paaville hänen maallinen ruhtinaskuntansa, Kirkkovaltio. Myöskin tämän vuoksi oli paavien olo Roomassa välttämätön.

Jos paavilla oli kaikki syy toivoa pääsevänsä Roomaan, niin alkoivat puolestaan italialaiset ikävöidä paavia. "Babylonian vankeus", joksi he kutsuivat paavin Avignonissa asumista, oli heille selvästi osottanut, kuinka tärkeätä oli tälle maalle saada paavi Roomaan, miten suurta vahinkoa hänen poissaolonsa oli tuottanut. Varsinkin Rooma oli kovasti taantunut.

Tuo intohimoinen halu saada paavi palaamaan Roomaan sai suuremmoisen ilmauksen runoilija Petrarcassa. Runoissaan ja kirjeissään hän on loistavin värein kuvannut, kuinka aina siitä asti, kun pyhä istuin muutettiin, paavien palatsit ja pyhimysten alttarit olivat Roomassa vaipuneet köyhyyteen ja likaan, kuinka ikuinen kaupunki oli joutumassa rappiotilaan, niinkuin vaimo, jonka mies on hylännyt, mutta kuinka ne pilvet, jotka nyt peittävät seitsemän kukkulan kaupungin taivaan, sen oikean valtijaan läsnäolo kyllä haihduttaisi. Paavin ikuinen kunnia, Rooman onni ja Italian rauha olisivat seurauksena, jos joku paavi uskaltaisi lähteä Ranskan vankeudesta. Avignonissa täytyi paaviuden sitävastoin luonnonlain välttämättömyydellä vaipua paheisiin ja ylellisyyteen ja saada osakseen koko maailman halveksimisen.[26] Ei kukaan ole ruoskinut paaviutta terävämmin kuin Petrarca, mutta se ei tapahtunut suinkaan vihollisessa mielessä, vaan senvuoksi, että saataisi paavit takaisin Roomaan. Suurena vikana paavinistuimelle hänen mielestään ei ollut suinkaan se, että paavi mitä häpeämättömimmin riisti koko maailmaa, vaan se, että paavit kuluttivat riistämisen hedelmät ei Roomassa, vaan Avignonissa.

Eivät ainoastaan taloudelliset, vaan myöskin valtiolliset syyt kiinnittivät siihen aikaan italialaiset paaviuteen.

Kansallistunteen herääminen on mitä läheisimmästi riippuvainen tavaratuotannon kehityksestä. Kun tämä on saavuttanut sellaisen asteen, että se alkaa tulla kapitalistiseksi, niin sen edut, ja ennen kaikkea kapitalistien edut, vaativat kansallista, mahdollisimman keskittynyttä valtiota, joka voi turvata kapitalistien kotimaiset markkinat ja hankkia heille tarpeeksi tilaa ja liikuntavapautta maailmanmarkkinoilla. Täysin selvästi esiintyivät nämä tarkotukset vasta 1600-luvulla, mutta nykyaikaisen kansallistunnon alut esiintyivät jo 1300-luvulla, jolloin niitä huomaa kumminkin vain, jos erikoiset asianhaarat kansallistunnon herättivät, vaikka se vielä ei hetkiinkään saavuttanut itsestään selvän vaiston voimakkuutta.

Korkeasti kehittyneessä Italiassa sen edellytykset näkyivät ensinnä. 1300-luvulla huomattiin täällä kipeästi tarvittavan yhteenliittymistä, joka voisi lopettaa nuo ainaiset pikkuvaltioiden välillä vallinneet sodat ja luoda yhteiskunnallista hyvinvointia turvaamalla rauhan ja järjestyksen. Mutta ainoa valta, jonka luultiin kykenevän antamaan yhteyttä Italialle ja saavuttamaan ylivallan eri pikkuvaltiaiden yli, oli paavius. Myöskin kansalliselta näkökannalta katsottuna halusivat siis kaikki kaukonäköisemmät italialaiset isänmaanystävät paavien palaamista Avignonista.

Kaiken muun lisäksi tuli nyt vielä Ranskan kärsimä tappio Englannin kanssa käydyssä sodassa, joka vaikutti sen, että Ranska näytti yhä vähemmän pelottavalta vastustajilleen.

Paavillisissa piireissä alettiinkin wiclifiläisen liikkeen synnyttyä todenteolla harkita siirtymistä takaisin Roomaan. Ensimäisen kokeen paeta Avignonista teki Urban V. V. 1367 lähti hän kardinaleinensa Ranskan kuninkaan Kaarle V:nnen vastalauseista huolimatta Avignonista Marseillen ja Genuan kautta Roomaan, missä hänet otettiin ilolla vastaan. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin ranskalaiset kardinalit saivat taasen voiton. He viihtyivät paremmin Avignonissa — Gibbon väittää, että siihen oli pääasiassa syynä Burgundinviini, jota he eivät saaneet Italiassa — ja paavin hovi muutettiin taasen sinne. Uuden kokeen teki Gregorius XI v. 1376. Hän lähti Roomaan ja oli siellä kaksi vuotta, kuolemaansa saakka. Nyt roomalaiset pelkäsivät, että ranskalaiset kardinalit pääsisivät taasen voitolle paavinvaalissa. He nousivat aseihin, ympäröivät kardinalikollegiumin ja pakottivat kardinalit huutaen: "kuolema taikka italialainen paavi!" todellakin valitsemaan erään italialaisen, Urban VI:nnen. Mutta ranskalaismieliset kardinalit pakenivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Roomasta ja julistivat vaalin pakotuksen alaisena tehdyksi ja laittomaksi ja valitsivat uuden paavin, Klemens VII:nnen.

Tämä oli syynä kirkon suureen hajaannukseen, skismaan. Me olemme laajasti tehneet selkoa sen syistä, sillä niillä on suuri merkitys paaviuden ja sen vuoksi myöskin kerettiläislahkojen historiaan.

Kaksi samalla kertaa virassa olevaa paavia ei ollut suinkaan mitään tavatonta. Uutta oli sitävastoin se, että eri kansat kannattivat kumpaakin paavia. Ranska ja Espanja tukivat toista paavia ja toista, italialaista, Englanti ja Saksa. Myöhemmin ilmaantui näiden rinnalle vielä kolmaskin paavi, joka tunnustettiin melkeinpä vain Espanjassa. Tämä kirkon skisma oli jo siis enteenä katolisen kristikunnan hajaantumiselle kansankirkkoihin. Tässä ei siis ollut kysymys uskonlauselmista, eikä myöskään puhtaasti henkilöllisistä pyrinnöistä, vaan kansallisista, valtiollisista vastakohdista.

Syntyi hurja taistelu keskenäänkilpailevien paavien välille, eikä kukaan onnistunut saamaan ratkaisevaa voittoa. Koko kirkko huojui liitteissään, mutta myöskin yhteiskuntaa uhkasi samallainen tila, yhteiskuntaa, jota uhkasivat sellaiset räikeät vastakohdat, jotka tulivat samanaikaisesti näkyviin Ranskan jacqueriessä ja Englannin talonpoikaiskapinassa. Tuli siis tehdä loppu vallattomuudesta, järjestää kirkko uudestaan, tai, niinkuin silloin sanottiin, "puhdistaa kirkko päähän ja jäseniin nähden".

Paavius oli silloin aivan kykenemätön tätä tekemään. Toisten mahtien täytyi pitää siitä huoli. Pidettiin sarja kansainvälisiä kongresseja, niin sanottuja kirkolliskokouksia, mutta maallisten ruhtinasten lähettiläillä oli niissä yhtä paljon sanomista kuin kirkonkin eri järjestöjen edustajilla.[27]

Se paavius, joka lähti näistä kirkolliskokouksista, oli syvällä sen alapuolella, joka kerran oli voittanut Saksan hohenstaufilaiset keisarit. Paavit olivat tosin tästä alkaen vähemmän eri kansojen vaikutuksen alaisia kuin Avignonin paavit, mutta myöskin heidän vaikutuksensa eri kansoihin oli pienentynyt. Oli syntynyt kansalliskirkkoja, jotka olivat maan ruhtinaan alaisia, ja hänen kanssaan sai paavi jakaa ylivallan ja nylkemisoikeuden, ellei tahtonut niitä kokonaan menettää; hänen osansa niihin oli rajotettu ja erikoisilla sopimuksilla (konkordateilla tai pragmatisilla sanktsioneilla) tarkoin määrätty.

Niin oli laita Ranskassa, Espanjassa ja Englannissa. Italiassa roomalainen kirkko oli alusta alkaen kansalliskirkkona.

Vain Saksan valtakunta ei kyennyt näiden kirkolliskokousten aikana luomaan perustuksia millekään kansalliskirkolle. Saksa oli liiaksi hajanainen voidakseen järjestää tai rajottaa paavien harjottamaa Saksan kirkon hallitsemista ja riistämistä. Saksa tuli siitä alkaen paavillisen herruuden ja riistämisen pääesineeksi ja jäi sellaiseksi kokonaiseksi vuosisadaksi.

Oli kuitenkin Saksan valtakunnassa yksi valtio, joka tässä kohden teki poikkeuksen: Böhmin kuningaskunta.

II. Böhmin yhteiskunnalliset olosuhteet ennen hussilaissotaa.

Paitsi Englantia ei Europan missään muussa maassa ollut huomattavissa 1300-luvulla niin nopeaa taloudellista kehitystä kuin Böhmissä. Englannissa tämä johtui etupäässä villakaupasta ja noista Ranskaan tehdyistä onnistuneista ryöstöretkistä. Böhmissä sen vaikuttivat hopeakaivokset. Paras näistä oli Kuttenbergin kaivos, joka keksittiin v. 1237 ja oli aina siitä alkaen 1400-luvulle asti Europan ehdottomasti enin hopeaa tuottava kaivos. Sen vuotuinen tuotanto nousi 1300-luvun alussa noin 50,000 naulaan hopeaa (125,000 markkaan.) Myöskin kullanhuuhtomispaikkoja oli useissa Böhmin joissa, nim. Moldaussa ja Luznicissa, joessa, jonka varrella Tabor on.

Böhmin tämänaikuinen nopea voimistuminen oli, kuten sanottua, etenkin näistä vuorikaivoksista riippuvainen. Kun Böhmin kuningas Kaarle I v. 1346 huudettiin keisariksi (nimellä Kaarle IV), niin vaaliruhtinasten äänet ostettiin Kuttenbergin hopeakaivostuotteilla, ja samalla, siihen aikaan sangen tavallisella tavalla kävi silloinkin, kun hänen poikansa Wenzel v. 1376 valittiin. Trierin vaaliruhtinaan kuitti 40,000 guldenista on vielä tallella.

Vuorikaivosten ansio on, että Böhmissä kauppa ja teollisuus, taiteet ja tieteet kukoistivat. Prag tuli "kultaiseksi Pragiksi", joka oli täynnä loistavia rakennuksia, ja siellä syntyi Saksan valtakunta-alueen ensimäinen yliopistokin. Mutta ei kirkkokaan jäänyt osattomaksi. Sillä on aina ollut hyvä vatsa ja hieno nenä. Se tietää, mistä jotain voi saada, ja tietää myöskin, miten se on saatava. Luostarit ja kirkot tulivat Böhmissä erinomaisen rikkaiksi, varsinkin "pappikeisari" Kaarle IV:nnen aikana.

Pragin arkkipiispoilla "oli 17 suurta aluetta Böhmissä ja sen lisäksi useita sen ulkopuolella. Arkkipiispan hovikunta kilpaili usein loistossa keisarin hovin kanssa, ja kokonainen vasallijoukko oli aina valmiina hänen palvelukseensa". Yksistään St. Veitlin tuomiokapituli käsitti 300 hengellistä ja omisti enemmän kuin sata kylää. Eneas Sylvius, joka sittemmin tuli paaviksi Pius II:nnen nimellä, kirjottaa kirjassaan "Böhmin historia": "Minä luulen, ettei missään muussa Europan maassa ole niin monta, niin suuremmoista ja rikkaasti koristettua jumalanhuonetta kuin Böhmissä. Kirkot kohottivat huippujaan taivasta kohden, korkeat alttarit olivat täynnä kultaa ja hopeaa, pappien puvut koristettiin helmillä, koko koristelu oli runsasta, astiat mitä kallisarvoisimpia… Eikä ainoastaan kaupungeissa, vaan myöskin pikkukylissä voi ihailla samallaista loistoa."

Mutta mitä rikkaammaksi Böhmin kirkko tuli, sitä enemmän sitä paavi nylki.

Tavaratuotannon ja tavarakaupan kehittyessä täytyi niiden tavallisten seurausten tulla luonnollisesti myöskin Böhmissä esiin. Paavillisen kirkon ja väestön suuren joukon kesken vallitsevan vastakkaisuuden ohella esiintyi vastakkaisuuksia kauppiaiden ja kuluttajien, mestarien ja sällien, pääomanomistajien ja kotiteollisuuden harjottajien, maanomistajien ja heidän alustalaistensa välillä. Sen seikan kanssa ei ole ristiriidassa se tosiasia, että Böhmissäkin on havaittavissa ajan yleistä pyrkimystä, joka johti talonpoikien vapauttamiseen maaorjuudesta ja sen vaihtamiseen pelkäksi verovelvollisuudeksi, ilmiö, jonka syitä ja luonnetta jo usein ennen olemme selittäneet. 14:nnen ja 15:nnen vuosisadan vaihteessa oli maaorjuus Böhmissä tosiasiassa lakannut. Mutta aateliston puolelta koetettiin täällä kuten Englannissakin saattaa alustalaiset vanhaan riippuvaisuuteen ja elinorjuuteen. Ja heidän tätä tarkottavat pyrkimyksensä tulivat mahtavaksi yhteiskunnallisen tyytymättömyyden lähteeksi.

Jyrkimmin esiintyi tyytymättömyys alemmassa aatelistossa, jonka asema ei varsinaisesti ollut sen parempi kuin varakkaimpien talonpoikienkaan. Heillä ei ollut mitään keinoja sanottavasti lisätä tulojansa, ei sellaista voimaa kuin suurporvareilla, puristaakseen talonpojiltaan sanottavampaa. Mutta tavarakaupan ja tavaratuotannon kehittyessä kadottivat he pian entisen talonpoikaismaisen vaatimattomuutensa, ja rikkaat kauppiaat ja korkeampi aatelisto opettivat kyllä heille pian kokonaan toisia vaatimuksia "säätynsä mukaan" elämiseen. Tämä luokka hävisi pian 14:nnen vuosisadan loppupuolella. Kuninkaan valta oli jo kyllin suuri estääkseen ryöväriritaristoa syntymästä, vaikkei puuttunutkaan sangen pitkälle tähän suuntaan meneviä yrityksiä. Böhmin kuuluminen Saksan valtakuntaan teki mahdottomaksi kannattavan kansallisen sodan. Böhmin alemman aateliston ainoaksi keinoksi tulojensa enentämisessä tuli palkkasotureiksi rupeaminen.

Myöskin Böhmin talonpojat, kuten siihen aikaan useimpien muidenkin maiden, menivät myöskin joukottain palkkasoturipalvelukseen.

Böhmin hopeakaivokset eivät vain edistäneet tavaratuotannon ja tavarakaupan ja kaikkien niistä johtuvien yhteiskunnallisten vastakohtien ilmenemistä, vaan vuoriviljelyksellä oli lisäksi seurauksena se, että nämä vastakohdat kävivät tavallista jyrkemmiksi. Se sai nimittäin aikaan hintojen mullistuksen.

Tavaran hinta on se määrä jaloa metallia — kultaa tai hopeaa — johon sen voi vaihtaa. Muuten samallaisissa olosuhteissa on tämä määrä sitä suurempi, mitä pienempi metallin arvo on, s.o. mitä vähemmän työtä tarvitaan sen saamiseen. Böhmin rikkaitten hopeakaivosten täytyi siis tässä maassa saada aikaan kaikkien tavarahintojen kohoaminen, samoin kuin oli laita koko Europassa 1500-luvun keskivaiheilla, kun Amerikan kulta- ja hopea-aarteet joutuivat maailmanmarkkinoille.

Eri yhteiskuntaluokkiin koski tämä hintojen mullistus aivan eri tavalla, toisia vahingoitti, toisia hyödytti, toisiin se vain hiukan koski, toisten asemaa järkytti perin pohjin. Mutta selvää on, että kaikkialla, missä oli maksettava palkka rahassa, täytyy hintojen kohoamisen jyrkentää näiden luokkien välistä vastakkaisuutta. Enimmin kärsivät tästä luonnollisesti ne luokat, joilla oli rahatulot ja jotka eivät voineet lisätä tulojaan siinä määrin kuin rahanarvo aleni: alempi aatelisto maalla, palkkatyöväestön alemmat kerrokset kaupungeissa.

Mutta kaikkien näiden yhteiskunnallisten vastakohtien yläpuolella oli vielä suuri vastakohtaisuus, nimittäin kansallinen. Ja samoin kuin Englannissakin suli se yhdeksi kirkollisen kanssa.

Böhmi oli vielä 1200-luvulla taloudellisesti sangen takapajulla ja paljon jäljessä saksalaisia naapurimaitaan. Tuo teollisuuden ja kaupan, taiteen ja tieteen loistava edistyminen sen jälkeen, kun Kuttenbergin kaivokset oli keksitty, oli mahdollinen ainoastaan sen kautta, että saksalaisia siirtolaisia rupesi suuressa määrin tulemaan maahan. Juuri ne Böhmin ruhtinaat, joita tshekkiläiset isänmaanystävät eninten ylistävät, Ottokar II ja Kaarle I, panivat parhaansa saadakseen saksalaisia talonpoikia ja käsityöläisiä, kauppiaita, taiteilijoita ja tiedemiehiä muuttamaan Böhmiin. Etenkin oli Kuttenberg puhtaasti saksalainen kaupunki, samoin useimmat muut vuorikaupungit. Useimmissa kaupungeissa olivat saksalaiset voitolla neuvoskunnassa, ja sitä paremmin, kun he edustivat ylempää luokkaa kauppiaita ja suurempia käsityöläisiä. Pikkukäsityöläiset ja palkkatyöläisten sekä muun alemman kansan joukot kaupungeissa olivat maan tshekkiläistä alkuväestöä.

Myöskin Pragin yliopisto oli saksalaisten käsissä. Se oli kuten Parisinkin yliopisto jaettu neljään n.s. kansakuntaan, joilla kullakin oli yksi ääni sen johdossa. Mutta kun ranskalaisilla itseasiassa oli kolme ääntä Parisissa, oli böhmiläisilla Pragissa vain yksi. Tämä ei suinkaan ollut niinkään vähäinen asia. Yliopisto oli keskiajalla ensimäisen luokan tieteellinen ja valtiollinen mahti, jota melkein saattaa verrata siihen, mikä meidän päivinämme on sanomalehdistöllä ja yliopistolla yhteensä. Ulkonaisestikin olivat ne mahtavia laitoksia. Pragissa kuten Parissakin oli yliopistolla hallussaan erityinen kaupunginosa, jolla todennäköisesti oli omat muuritkin ympärillään. Pragin ylioppilasten luku kohosi 15:nnen vuosisadan alussa useihin tuhansiin. Varmasti voi otaksua, että se yliopiston kukoistuksen aikoina kohosi 10,000:nteen. Kun v. 1409 saksalaiset ylioppilaat jättivät sen, lähti heitä kaupungista yhtenä ainoana päivänä 2,000, ja muutamia päiviä myöhemmin, vielä 3,000, jotka perustivat Leipzigin yliopiston.

Yliopiston yhteydessä oli myöskin lukuisia laitoksia, tiloja ja rakennuksia, joita oli lahjotettu professorien ja köyhien ylioppilaiden käytettäviksi — valtio ei silloin vielä ottanut osaa palkkojen ja apurahojen suoritukseen: ja koko yliopiston rikkaus ja mahti oli saksalaisten käsissä. Tshekkiläiset maisterit valittivat katkerasti, että heidän täytyi kärsiä nälkää koulumestareina maalla, kun heidän saksalaiset kumppaninsa sen sijaan saivat kaikki lihavat paikat yliopistoissa ja sen ulkopuolella, ja jos tshekkiläisen kansakunnan edut olivat ristiriidassa saksalaisten kanssa, oli yliopisto aina jälkimäisten puolella. Kaiken lisäksi tuli, että kirkko samalla tavalla palveli sortolaitoksena saksalaisten etuja. Tshekkiläiset saivat laihat pitäjät, kun taasen rikkaat luostarit ja kirkollisen hierarkian parhaat paikat olivat saksalaisten käsissä. Pragin arkkipiispat esim., joista yllä olemme puhuneet, olivat saksalaisia.

Kansan laajat kerrokset — kaupunkien alemmat luokat, alempi papisto, koko maalaisväestö — piti siis kaikkialla saksalaisia sortajina tai sorrossakilpailijoina. Siten kirkon riistämisen vastustaminen ja kirkon omaisuuden haluaminen yhtyi taisteluun saksalaisten sortoa vastaan ja heidän rikkauksiensa himoitsemiseen.

Myöskin Böhmissä syntyi senvuoksi 1300-luvulla kansallinen virtaus, mutta, katsoen alkusyihinsä, täytyi sen siellä alussa kantaa erikoisen luokkavihan leimaa.

Kuulkaammepa esim. minkälainen henki kuvastuu muutamassa v. 1437 ilmestyneessä böhmiläisessä kirjotuksessa, jolla on nimenä. "Böhmin aikakirjojen lyhyt ote, kaikille uskollisille böhmiläisille varotukseksi". Siinä sanotaan muun muassa: "Saksalaiset ovat, kuten böhmiläiset asiakirjat osottavat, böhmiläisten ja slaavilaisten vaarallisimmat viholliset… Totta kyllä, keisari Kaarle IV on kohottanut Böhmiä, laajentanut Pragia, edistänyt tieteitä tai muuta sellaista toimittanut, mutta hän on myöskin kaikissa suosinut saksalaisia. Keitä ovat Böhmin kaikissa kaupungeissa pormestarit ja neuvosherrat? Saksalaisia. Keitä ovat tuomarit? Saksalaisia. Missä saarnataan saksalaisille? Suurimmissa kirkoissa. Missä taasen böhmiläisille? Kirkkomailla ja taloissa. Ja tämä on varma todistus siitä, että hän heimolaistensa saksalaisten kanssa tahtoo vallata Böhmin ja vähitellen hävittää böhmiläiset sukupuuttoon" j.n.e.

Tästä kaikesta ymmärtää helposti, että kansallisen vastakohtaisuuden täytyi yhtyä yhdeksi kirkollisen kanssa. Tshekkiläisillä oli täysi syy ruveta vastustamaan kirkkoa, ja sen riistämistä, samoin saksalaisilla täysi syy ryhtyä sitä puolustamaan. 13:nnen vuosisadan pyrinnöt puhdistaa kirkkoa saattoivat tuskin löytää paremmin muokattua maaperää kuin Böhmin tshekkiläisissä. Mutta sitä jyrkemmin täytyi saksalaisten niitä vastustaa.

Tästä ilmakehästä kasvoi se paavilais- ja saksalaisvihollinen liike, joka etevimmän kirjallisen päämiehensä, Johannes Hussin, mukaan, on saanut nimen hussilaisuus.

III. Hussilaisliikkeen alku.

Hussilaisuus otti alussaan wiclifiläisestä liikkeestä tärkeimmät kohdat perusteluihinsa ja vaatimuksiinsa. Heti kun englantilaisen uskonpuhdistajan mielipiteet tulivat Böhmiin, saavuttivat ne siellä innokkaita kannattajia, ja Huss itse nojautui läheisesti Wiclifiin. On kuitenkin mitä rohkeinta väittää, että Wiclifin opit olisivat saaneet aikaan hussilaisliikkeen. Se varusti tämän viimeksimainitun varsin sopivilla perusteluilla ja vaikutti sen asettamien vaatimusten sanamuotoihin, mutta liikkeen perustuksella, sen voimalla ja tarkotusperällä oli syvät juurensa olosuhteissa. Se ei ollut mikään vieras, maahan tuotu, vaan versoi kotimaisella pohjalla. Se ilmeni jo Kaarle IV:nnen hallitessa parinkin edustajan kirjotuksissa, ennenkuin Wiclifin kirjotuksia vielä oli tullut Böhmiin, mikä tapahtui vasta Lutterworthin kirkkoherran viimeisinä elinvuosina (noin 1380).

Kaarle IV:nnen poika Wenzel (1378-1419) koetti, niin paljon kuin mahdollista oli, tasotella vastakohtia. Hän ei suuresti välittänyt Saksan keisarikruunusta, olipa se hänen voimattomuutensa vuoksi hänelle miltei vastenmielinenkin, eikä hänen niin ollen tarvinnut isänsä tavoin olla pappiskeisari. Hän suosi tshekkiläisten pyrintöjä, mutta tahtoi tehdä sen vahingoittamatta saksalaisten harrastuksia. Sen kautta hänen koko politikansa horjui ja oli ristiriitaisuuksia täynnä, mutta hänen onnistui kumminkin melkeinpä aina kuolemaansa asti estää väkivaltaista yhteentörmäystä.

Räjähdys tapahtui vasta sitten kun ulkomaiset mahdit ryhtyivät Böhmin oloihin. Ne koettivat hallita "lujalla kädellä" ja tahtoivat tallata oikein perinpohjin palonalun sammuksiin. Seurauksena oli se, että koko rakennus oli pian ilmi liekissä.

Johannes Huss oli paavilais- ja saksalaisvihollisen liikkeen etevin kirjallinen edustaja. Hän tuli v. 1398 professoriksi Pragin yliopistoon ja neljä vuotta myöhemmin kirkkoherraksi Betlehemin kirkkoon. Kuningas Wenzel osotti hänelle niin suurta suosiota, että teki hänet kuningatar Sofian rippi-isäksi. Mutta yliopisto, joka oli saksalaisten käsissä, rupesi pian vastustamaan Hussia ja Wiclifiä, jonka oppeja Huss oli omaksunut; 45 Wiclifin lausetta kirottiin kerettiläisinä. Tämä yliopistoriita tuli yhä enemmän kansalliseksi. Vihdoin Wenzel rupesi tshekkiläisten puolelle ja antoi yliopiston böhmiläiselle osakunnalle yksistään kolme ääntä ja muille yhteensä vain yhden ainoan. Tämä tapahtui v. 1409 ja siitä seurasi välittömästi se, että useimmat saksalaiset professorit ja ylioppilaat lähtivät pois. Tämän jälkeen yliopisto selitti olevansa Hussin puolella ja valitsi hänet rehtoriksi.

Mutta nyt sai Huss mahtavampia vastustajia, Pragin arkkipiispan ja vihdoin itse paavin. Taistelu tuli yhä kiivaammaksi. Hussin ja kirkon välinen juopa isoni isonemistaan. Ristiriitaa lisäsi vielä se, että paavi Johan XXIII ryhtyi v. 1411 taasen harjottamaan suuressa määrin uutta anekauppaa, koska hän tarvitsi rahoja. Anekauppiaat tulivat v. 1412 Pragiin. Huss rupesi mitä kiivaimmin heitä vastustamaan eikä kammonut sanomasta tuota rahanahnetta paavia Antikristukseksi. Syntyikin katkeria yhteentörmäyksiä katolisten saksalaisten ja hussilaisten tshekkiläisten välillä, jotka polttivat paavin bullat ja uhkasivat pappeja.

Luultiin kaiken olevan kypsyneen julkiseen taisteluun, mutta vielä kerran sai Wenzel rauhan säilymään julkean puolueettomuutensa keinolla. Hän ajoi Hussin pois Pragista, mutta lähetti pian sen jälkeen neljä paavinmielistä teologia samaa tietä. Sen ohessa hän mursi saksalaisten ylivallan Pragissa määräämällä, että vast'edes neuvoskunnassa piti olla puoleksi tshekkiläisiä.

Vuonna 1414 kokoontui Konstanzin suuri kirkolliskokous saattamaan paavilliseen kirkkoon uudelleen yhteyttä ja järjestystä. Siihen kuului kolmen silloisen paavin erottaminen ja yhden uuden valitseminen. Mutta lisäksi vaadittiin, että kerettiläisyys Böhmissä piti lannistettaman. Sigismundilla, Wenzelin veljellä, joka v. 1410 oli tullut Saksan keisariksi, josta arvosta Wenzel kymmenen vuotta aikaisemmin oli erotettu, oli tässä omakin etu kysymyksessä, hän kun oli Wenzelin vallan perijä Böhmissä ja kerettiläisliikkeen luultiin uhkaavan irrottaa Böhmi ei ainoastaan paavinkirkosta, vaan vielä Saksan valtakunnasta.

Huss kutsuttiin kirkolliskokouksen eteen. Hän lähti matkalle Konstanziin vahvassa luottamuksessa (lokakuussa 1414). Hän ei uskonut ainoastaan Sigismundin suojeluslupaukseen, vaan ennen kaikkea oikeaan asiaansa. Kuten niin monet aatteenihantelijat häntä ennen ja hänen jälkeensä, näki hänkin vain erimielisyyksiä ja väärinkäsityksiä siinä, missä itse asiassa oli syviä, ylipääsemättömiä vastakkaisuuksia. Kunpa vain väärinkäsitykset tulisivat selvitetyiksi ja väärät mielipiteet kumotuiksi, niin kyllä hänen aatteensa, siitä hän oli varma, pääsisi voitolle.

Mutta hänen ei onnistunut saada hurskaita isiä vakuutetuiksi. Nämä eivät voineet käsittää, että Kristuksen seuraajien tuli elää apostolisessa köyhyydessä, eikä sitä, että hengellinen tai maallinen valta, vaikka olisi paavi tai kuningas kysymyksessä, lakkaisi olemasta oikeudenmukainen, jos tekisi itsensä kuolemansyntiin syypääksi.

Myöskin Sigismund tuli peräti levottomaksi tästä kansanvaltaisesta periaatteesta.

Se, että böhmiläiset, varsinkin aatelisto, osottivat olevansa Hussin puolella, oli kirkolliskokouksen mielestä vain todistus siitä, että mies oli vaarallinen. Hänet täytyi tehdä vaarattomaksi. Sittenkun oli turhaan koetettu pitkällisellä vankeudella ja uhkauksilla saada Huss peruuttamaan kerettiläiset mielipiteensä, kirosi kirkolliskokous hänet ja hänen oppinsa 6 p:nä heinäk. 1415 sekä jätti hänet maalliselle tuomarille. Sigismund oli kyllin miehuuton peruuttamaan sanansa ja salli, antamastaan suojeluslupauksesta huolimatta, Hussin joutua polttoroviolle.

Tällöin oli böhmiläisillä valittavana joko tehdä kapina tai alistua vanhaan sortoon. He valitsivat edellisen.

Jo Hussin käräjäkäynnin aikana olivat muutamat hänen uskaliaimmat kannattajansa sanoneet itsensä julkisesti irti kirkon yhteydestä. He vaativat, kuten mainitut pari Hussin edeltäjää jo olivat tehneet, että myöskin kansan, eikä vain pappien, piti saada ehtoollisessa molempia aineksia, leipää ja viiniä. Katolisessa kirkossa oli nimittäin tullut tavaksi antaa maallikoille ainoastaan leipää ja jättää kalkin nauttiminen pappien oikeudeksi. Sopikin täydellisesti oppiin, joka tahtoi poistaa papiston etuoikeudet, että se vastusti pappien etuisuuksien ulkonaisiakin merkkejä. Kalkki, maallikkokalkki, tuli tästä ajasta alkaen hussilaisten symboliksi. Yleinen perinnäinen helppotajuinen historiankuvaus tahtoo uskotella, ettei hussilaissodan koko valtava taistelu koskenutkaan pääasiallisesti mitään muuta kuin sitä, pitikö ehtoollisessa nautittaman molempia aineksia vaiko ainoastaan toista. Ja muutamat "valistuneet" eivät laiminlyö tässä yhteydessä mielihyvällä huomauttamasta, kuinka typeriä sen ajan ihmiset kuitenkin olivat meidän omiin vapaa-ajattelijoihimme verrattuina.

Mutta tämä esitys hussilaisliikkeestä on kuitenkin melkein yhtä viisas ja hyvin perusteltu kuin jos joku tulevan ajan historiankirjottaja selittäisi meidän vuosisatamme vallankumoustaisteluja siten, että 1800-luvulla ihmiset olivat vielä niin tietämättömiä, että antoivat määrätyille väreille taikauskoisen merkityksen, niin että silloin mitä verisimpiä sotia käytiin esim. siitä, oliko Ranskan väri yksistään valkea vaiko sini-valko-punainen tai ainoastaan punainen, että taasen Saksassa pitkän ajan kuluessa jokainen, joka kantoi mustanpuna-kultaista nauhaa, tuomittiin pitkälliseen vankeuteen j.n.e.

Mitä eri liput nykyaikana ovat eri kansoille ja puolueille, sitä oli kalkki hussilaisille. Kalkki oli heidän sotamerkkinsä, jonka ympärille he kokoontuivat, jonka puolesta he taistelivat viimeiseen asti, mutta siitä ei sotaa käyty.

Aivan sama oli niiden herranehtoollisen eri muotojen laita, jotka esiintyivät uskonpuhdistuksen aikana 1500-luvulla ja jotka silloin niin jyrkästi erottivat katolilaiset, luterilaiset ja reformeratut kolmeen eri leiriin.

Hussin mestauksen jälkeen tuli riita katolisen kirkon kanssa Böhmissä yleiseksi ja maallikkokalkki kaikkialla vapautumisen merkiksi. Jää oli murtunut, eikä pian enään vitkasteltu ryhtymästä erkaantumisen käytännöllisiä johtopäätöksiä toteuttamaan, jotka olivat äärimmäisinä syinä koko riitaan. Pragissa tapahtui ajottain metelejä, jotka eivät aina jääneet mielenosotuksiksi, vaan jotka useinkin päättyivät niin, että pappeja ja munkkeja karkotettiin ja kirkkoja ja luostareita ryöstettiin. Aatelisto käytti kuitenkin parhaiten asemaa hyväkseen. Aatelismiehet eivät turhan vuoksi muuttuneet innokkaimmiksi hussilaisiksi. Kostaakseen Hussin kuoleman lähettivät he — luonnollisesti pelkästä uskoninnosta — piispoille ja luostareille kiistakirjeitä ja anastivat kirkon omaisuutta aimo tavalla, missä vain voivat.

Wenzel pysyi voimattomana tämän myrskyn suhteen. Turhaan paavi ja Sigismund koettivat yllyttää häntä käyttämään voimakkaita keinoja kapinoitsijoita vastaan. Wenzel piti viisaimpana olla näkemättä mitään. Vihdoin tuli asia kuitenkin niin pitkälle, että Sigismund uhkasi veljeään sodalla, jos tämä edelleenkin pysyisi toimettomana hussilaisten vallattomuuden suhteen. Uhkaus auttoi. Wenzel kääntyi hussilaisia vastaan ja koetti saada Pragista karkotetut papit uudestaan virkoihinsa. Tästä syntyi Pragissa mellakka, joka päättyi niin, että Pragin alempi kansa vallotti kaupungin 30 p:nä heinäk. 1419. Heitä johti ensimäisenä voittoon muuan Johan Zizka.[28]

Kun Wenzel, joka oli paennut uhkaavaa myrskyä linnaansa Wenzelsteiniin, sai kuulla, mitä oli tapahtunut, tuli hän niin vimmoihinsa, että sai halpauksen. Muutamia päiviä senjälkeen hän kuoli.

Böhmi oli kuninkaattomana alttiina hussilaiselle kerettiläisyydelle.

IV. Hussilaisliikkeen eri puolueet.

Niinkauan kuin kerettiläisyys Böhmissä oli ollut sorrettuna, olivat vain sen kirkolliset ja kansalliset puolet tulleet esiin. Kansan eri luokilla oli ollut samat kansalliset ja kirkolliset viholliset. Heidät oli yhdistänyt yhteinen vihollinen.

Nyt oli yhteinen vihollinen työnnetty takaisin, "Jumalan puhdas sana" oli voitolla. Silloin näkyi, että vaikka tällä sanalla kaikille oli sama sisältö, käsittivät eri luokat sen kuitenkin hyvin erilaisesti, vieläpä kokonaan vastakkaisella tavalla, aina heidän omien harrastuksiensa mukaan.

Valtavimmin esiintyi kaksi eri suuntaa hussilaisliikkeessä. Kummallakin oli kaupunki keskuspaikkanaan, ja sama oli Böhmissä katolilaisuuden heikkojen jäännöksien laita. Nämä kolme kaupunkia olivat: Prag, Tabor ja Kuttenberg.

Saksalaisilla vuoriviljelyksenharjottajilla Kuttenbergissä, joka tähän aikaan oli Pragin jälkeen Böhmin suurin ja mahtavin kaupunki, oli täysi syy pysyä katolilaisina. Ei kellään ollut enempi kadotettavaa kuin heillä hussilaisten voittaessa. Katolilaisuus ei esiintynytkään siihen aikaan missään niin kiihkoisana kuin heidän joukossaan. He surmasivat jokaisen hussilaisen, joka joutui heidän valtaansa, ja niitä ei suinkaan ollut harvoja. Väittivätpä böhmiläiset, että Kuttenbergin asukkaat olivat määränneet tapporahan hussilaisista, ja että he maksoivat kuusikymmentä pragilaista groshenia tavallisesta kerettiläisestä ja viisi kuuttakymmentä groshenia kerettiläispapista.

Paitsi Kuttenbergissä, onnistui saksalaisten pysyttää valtansa muutamissa muissakin kaupungeissa, jotka siis pysyivät uskollisina katoliselle asialle. Hussilaissotien jatkuessa joutuivat kuitenkin useimmat näistä kaupungeista ja myöskin itse Kuttenberg hussilaisten käsiin ja tshekkiläistyivät. Sittenkun katolilaiset v. 1422 olivat kokonaan kadottaneet Kuttenbergin, tuli Pilsen katolisen puolueen pääpaikaksi.

Paitsi näitä paria kaupunkia pysyi myöskin pieni osa aatelistoa uskollisena vanhalle uskolle, osaksi niiden etujen vuoksi, joita kuninkaallinen hovi tarjosi, osaksi vastenmielisyydestä hussilaisliikkeen piirissä kehittyvää kansanvaltaista virtausta kohtaan.

Mutta useimmat aatelismiehet pysyivät lujasti hussilaisten puolella — he eivät voineetkaan tehdä toisin, kun olivat anastaneet niin paljon kirkon omaisuutta. Heidän, varsinkin korkeamman aateliston ihanteena oli ylimysvaltainen tasavalta, jonka etunenässä oli jonkullainen varjokuningas. Kun Sigismund ei siksi sopinut, hakivat he hänen sijaansa toista Puolasta ja Liettuasta, mutta kellään arvokkaammalla ruhtinaalla ei ollut halua lähteä tähän böhmiläiseen ampiaispesään.

Ylimysvaltaiseen puolueeseen liittyivät myöskin useimmat pragilaiset. Totta kyllä, että alemmat kansanluokat siellä monien kapinoiden kautta olivat saaneet vallan käsiinsä, karkotettuaan saksalaiset papit ja ylimyssuvut. Neuvoskunnan rinnalle tuli suuri kunnankokous, jossa oli äänioikeus kaikilla, jotka vain harjottivat kaupungissa itsenäistä ammattia. Tämä kokous todennäköisesti valitsi raatimiehetkin.

Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin uusi, korkeampi porvaristo muodostui Pragiin. Luonnollisesti tämä mahtava kaupunki oli yhtä hyvin kuin aatelistokin käyttänyt tilaisuutta kirkon omaisuuden anastamiseen. Ryöstö oli niin melkoinen, että se pitkiä aikoja oli suurien riitojen aiheena Pragin molempien seurakuntien, vanhan ja uuden kaupungin, välillä. Kun sellaista ryöstettyä omaisuutta myytiin, jaettiin tai haaskattiin, tarjoutui aina keinottelijoille mahdollisuus voittoon ja kohoamiseen. Kuttenbergin vallotuksen jälkeen joutui kaivoksen käyttäminen pragilaisten haltuun ja tuli heidän pääasiallisimmaksi tulolähteekseen. Sekin seikka teki olosuhteet suotuisiksi viekkaille keinottelijoille. Niin syntyi pian uusi tshekkiläinen ylimysluokka, joka pian taas joutui ystävälliseen suhteeseen aatelistoon ja varsin vastenmielisesti alistui "suuren kunnan" hallittavaksi.

Mutta myöskään käsityöläisten, vieläpä alimpienkaan kansan kerrosten seasta ei puuttunut ylimysvaltaista myötätuntoisuutta. Prag oli nimittäin ylellisyyskaupunki. Sen teollisuus ja kauppa kukoistivat siitä, että hovi ja korkeat herrat siellä tuhlasivat sen, mitä olivat koko maasta kiskoneet. Samasta syystä kuin roomalaisetkin yhä uudestaan toivoivat saavansa paavin takaisin, silloinkin kun itse olivat hänet karkottaneet, alkoivat pragilaiset pitää kuninkuutta ja riistävää aatelistoa mitä välttämättömimpinä yhteiskunnallisina tarpeina. Kansanvaltainen aines Böhmin pääkaupungissa tuli senvuoksi yhä heikommiksi, aristokratinen myötätuntoisuus sitä vastoin oli kasvamassa. Prag oli siis kansanvaltaisuuden epäluotettava liittolainen, ja kun vihamielinen mieliala pääsi valtaan, sen sangen selvä vihollinen. Viimeisten hussilaissotien aikana esiintyi se yksinomaan tänä viimeksimainittuna.

Pragilaiset ja hussilainen aatelisto, erittäinkin korkeampi aateli, muodostivat yhteensä "maltillisen" puolueen — luultavasti he ovat saaneet historiankirjottajilta sen nimen, koska he kaikkien enimmin ovat anastaneet kirkonomaisuutta. Heidän kirkollinen nimensä oli kalkkilaiset (lat. sanasta calix, kalkki) tai utrakvistit (kun he käyttivät ehtoollisessa molempia aineita; latinalainen sub utraque specie = molemmissa muodoissa.)

Heitä vastaan nousi toinen suunta, jota sekä sen yleisten tarkotusperien että niiden kansankerrosten perustuksella, jotka sitä kannattivat, saattaa sanoa kansanvaltaiseksi puolueeksi. Tällä oli päävoimansa maan ehdottomasti lukuisimmassa luokassa, talonpojissa.

Hussilainen vallankumous saattoi talonpoikien ja maanomistajien välisen vastakohtaisuuden ilmi liekkiin. Aatelistolla ei ollut mitään hyötyä anastamistaan kirkkotiloista, jollei sillä ollut talonpoikia, jotka olisivat tehneet päivätöitä ja maksaneet veroja. Talonpojat taas eivät puolestaan olleet nousseet kapinaan vain saadakseen uusia herroja, vielä vaativaisempia kuin vanhat; he tahtoivat olla vapaita talonpoikia, tilojensa vapaita omistajia. Ja kuten he, samoin muutkin. Ylhäältä toimeenpannun vallankumouksen, täytyi herättää alhaaltapäin toimeenpantu vallankumous. Kaikki ne raja-aidat olivat poissa, jotka jossakin määrin olivat ehkäisseet vihamielisten luokkien yhteentörmäystä. Vanha tapa lujine säädöksineen oli hävinnyt, kuninkuudella, joka oli hillinnyt aatelistoa, ei ollut mitään valtaa. Talonpojat tunsivat, että ellei heidän nyt onnistuisi tehdä mahdottomaksi aateliston valtaa, kokonaan murtaa sen mahtia, joutuisivat he sen rajattoman vallan alaisiksi. Heillä oli nyt valittavana joko täydellinen vapaus tai täydellinen maaorjuus.

Talonpoikien puolelle asettuivat pikkuporvarit ja köyhälistö, Pragissa, kuten jo olemme nähneet, osaksi, mutta pienemmissä kaupungeissa, joiden oli onnistunut täydellisesti murtaa saksalaisten ylimysten ja suurporvarien valta, kokonaan.

Alempi aatelisto, joka taloudellisessa suhteessa oli talonpoikien ja korkeamman aateliston keskivälillä, melkein samoin kuin meidän päivinämme pikkuporvarit ovat pääomanomistajien ja köyhälistön välillä, oli yhtä horjuvainen ja epäluotettava kuin nykyisessä luokkataistelussa pikkuporvarien joukko. Alemmalla aatelistolla, joka oli melkein vapaiden suurtalonpoikien asemassa, oli kummallakin puolella jotakin menetettävää, jotakin voitettavaa. Talonpoikien vapautus uhkasi heitä heidän tulojensa yhä suuremmalla pienenemisellä; mutta korkeamman aateliston kukistuminen vapauttaisi heidät vaarallisista kilpailijoista ja vastustajista, jotka heitä yhä enempi sortivat; korkeamman aateliston ryöstäminen oli ritareille yhtä haluttua kuin talonpojillekin. Osa alempaa aatelistoa liittyi ylimysvaltaiseen puolueeseen, toinen kansanvaltaiseen, mutta useimmat horjuivat puolelta toiselle ja kallistuivat sille puolelle, johonka voitto ja saalis sillä kertaa houkuttelivat.

Niiden ritarien joukossa, jotka pysyivät kansanvaltaiselle asialle horjumattoman uskollisina, kohoaa muiden yli tuo jo mainittu Troknowista kotoisin oleva Zizka. Hän oli ennen taistellut palkkasoturina puolalaisia ja turkkilaisia sekä Englannin palveluksessa ranskalaisia vastaan. Nyt hän antoi sotakokemuksensa kansanvaltaisten käytettäväksi ja tuli heidän tunnetuimmiksi ja pelätyimmäksi sotapäällikökseen. Mutta kuinka vankasti Zizka pysyikin kansanvaltaisten puolella, teki hän tämän kuitenkin vain sotamiehenä, siksi että heillä oli sotajoukko, jolla ei ollut vertaistaan — me tulemme pian puhumaan siitä asiasta — mutta ei suinkaan valtiomiehenä. Valtiollisesti hän asettui heidän ja kalkkilaisten välille, kuten useat muutkin ritarit ja suurin osa Pragin pikkuporvaristoa.

Hänen kuolemansa jälkeen hänen varsinaiset kannattajansa erkaantuivat kansanvaltaisista ja muodostivat oman välipuolueen, "orpojen" puolueen — kuten he itseään kutsuivat, koska olivat kadottaneet isänsä Zizkan.

Kansanvaltaisia sitävastoin kutsuttiin taborilaisiksi, sillä heillä oli valtiollisena ja sotaisena keskuksenansa kommunistinen Taborin kaupunki. Kommunistit tulivatkin kansanvaltaisen liikkeen esitaistelijoiksi.

V. Taborin kommunistit.

Kuten muissakin paikoissa, täytyi Böhmissäkin tavaratuotantoa ja tavarakauppaa seurata kommunistisien aatteiden ilmeneminen. Villakutomateollisuuden kukoistus 1300-luvulla lienee edistänyt näiden aatteiden syntymistä ja leviämistä suuressa määrin.

Näitä aatteita edistäviä ulkonaisia vaikutteitakaan ei puuttunut. Saksalaisten käsityöläisten maahanvirtaaminen, jota Böhmin kuninkaat edistivät, ei jäänyt vaikuttamatta beghardilaisuuden levittämiseksi.

Valdolaisia oli luultavasti jo ensimäisien vainojen aikana paennut Etelä-Ranskasta Böhmiin, ja saanut siellä turvapaikan, jossa pysyivät piilossa ja levittivät oppiaan.

Kun Böhmin ja paavillisen kirkon välinen vastakkaisuus tuli yhä kireämmäksi, kohotti myöskin kommunistinen kerettiläisyys tässä maassa päätänsä, ja vainotut kommunistit tulivat ympäriltä etsimään sieltä turvapaikkaa. Kommunismi menestyi sitä paremmin kun se todistuksiensa ja usein myöskin vaatimuksiensa puolesta liittyi läheisesti muihin kerettiläisiin suuntiin. Tahtoivathan nämä kaikki palata alkukristillisyyden kannalle ja asettaa uudestaan puhtaan opin käytäntöön. Sen selittämisestä ruvettiin vasta myöhemmin riitelemään.

Se sodanjulistus, jonka kirkko ja Saksan keisarikunta olivat antaneet böhmiläisille polttamalla Johan Hussin, johti kirkkotilojen anastamiseen ja ryöstämiseen ja siten vanhan omaisuusyhteiskuntajärjestyksen kukistumiseen. Nyt oli kommunistisille lahkoille otollinen aika. Julkisesti kohottivat he nyt päätään. Tähän asti ne olivat olleet pimeydessä ja salaisuudessa ja vain aika ajoin oli jonkin toverin ilmianto ilmottanut maailmalle heidän olemassaolostaan. Mutta nyt näkyi, minkä suhteellisesti suuren levenemisen he todellakin olivat saavuttaneet.

Pragissa olivat kommunistit tosin liian heikot, tai heidän vastustajansa liian vahvat, jotta he olisivat voineet vapaasti toimia. Mutta toisin oli laita pienimmissä kaupungeissa.

Kommunistiset saarnaajat julistivat, että nyt Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta oli tullut. Pragin, samoin kuin ennen muinoin Sodoman, hävittäisi taivaan tuli, mutta hurskaat saisivat suojan ja pelastuksen muissa kaupungeissa. Kristus tulisi kunniassaan ja perustaisi valtakunnan, jossa ei olisi herroja eikä orjia, ei syntiä eikä hätää eikä mitään muita lakeja kuin vapaan Hengen antamat. Silloin elävät tulisivat jälleen paradisillisen viattomiksi, he eivät kauemmin tuntisi mitään ruumiillisia kärsimyksiä tai puutteita eivätkä he myöskään tarvitsisi pelastuksekseen kirkollisia sakramentteja.

Useassa kaupungissa perustettiin kommunistisia järjestöjä. Sellaisten perustamisesta maaseudulle ei ole tietoja. Kaikki viittaa siihen, että vain kaupungeissa toteutettiin kommunistisia aatteita. Kaupungeista on mainittava erittäinkin Pisek, Wodnian ja Tabor. Viimeksimainitussa kaupungissa kommunistit saivat vallan kokonaan käsiinsä.

Tabor perustettiin tähän aikaan erään pikkukaupungin Austin läheisyyteen, tuon Lushnic-joen varrelle, jonka muistamme olleen kullanhuuhtomispaikoistaan kuuluisan. Kullanrikkaus lienee vaikuttanut kaupan ja teollisuuden ja sekä niiden aiheuttamien vastakkaisuuksien kehitykseen Austissa erikoisessa määrässä: varmaa on, että v. 1415 jälkeen kommunistiset saarnaajat saivat siellä turvaa ja suojaa, erittäinkin, niin kerrotaan, rikkaan verkatehtailijan ja kauppiaan Pytelin luona. Kaupungissa oli paljon kankureja, ja Taborin myöhempi kuvailija, Enas Sylvius, kertoo myös, että sen useimmat asukkaat olivat kankureja.

Wenzelin hallituksen aikana ilmenneen taantumusyrityksen aikana v. 1419 karkotettiin kiihottajat Austista. He asettuivat silloin eräälle Lushnic-jokeen pistäyvälle jyrkkärantaiselle niemekkeelle, jota ainoastaan kapea taipale yhdisti maahan. He valitsivat tämän vaikeasti vallotettavan paikan linnotuksekseen ja kutsuivat sitä " Taborin vuoreksi" Vanhan Testamentin mukaan, jonka kieltä he, kuten myöhemmät uudestikastajat ja puritanit, käyttivät erityisen mieluisasti.

Joka taholta tulvi kommunisteja sinne saadakseen siellä rauhassa pitää kokouksiaan. Muutamassa sellaisessa, jota pidettiin 22 p:nä heinäk. v. 1419, lienee ollut kokonaista 42,000 osanottajaa kaikkialta Böhmistä ja Mähristä. Tämä todistaa kommunistisien aatteiden melkoista levenemistä.

"Vastustajatkin kuvailevat koko tapausta", kirjottaa Palacky, "suureksi, henkeä ja sydäntä ylentäväksi, uskonnollisidylliseksi kansanjuhlaksi. Kaikki tapahtui mitä kauneimmassa rauhassa ja järjestyksessä. Pyhiinvaeltajajoukot kulkivat paikalle joka taholta juhlakulussa lippuineen ja kantaen pyhää sakramenttia edellään. Jo ennen saapuneet tulivat yhtä juhlallisesti tulokkaita vastaan, riemuiten heitä tervehtivät ja näyttivät heille paikat vuorella. Jokainen joka tuli, oli 'veli' ja 'sisar'; mitään säätyerotusta ei ollut. Hengelliset jakoivat työn keskenään, muutamat saarnasivat määrätyissä paikoissa, miehille ja naisille erikseen; toiset toimivat rippi-isinä ja toiset jakoivat ehtoollista leivän ja viinin muodossa. Näin kului aika puolipäivään. Silloin ryhdyttiin yhteisesti nauttimaan niitä ruokavaroja, joita vieraat olivat tuoneet mukanaan ja joita kaikille oli jaettu. Jos joku kärsi puutetta, sai hän toisen yltäkylläisyydestä. Yksityisomistusta eivät Taborivuoren veljet ja sisaret tunteneet. Kun koko joukon mieli oli uskonnollisen tunteen vallassa, ei ankaraa kuria ja puhtautta millään tavalla häiritty. Soittoa, tanssia ja leikkejä ei saanut ajatellakaan. Päivän loppupuoli kului keskustellen ja puheita pitäen ja kuunnellen, joissa kehotettiin toisiaan sopuun ja rakkauteen sekä uskollisuuteen 'pyhää' kalkkia kohtaan. Sellaisissa olosuhteissa ei luonnollisesti puuttunut valituksia ja syytöksiä vastapuoluetta kohtaan, ei ylikuohuvaa intoilua eikä suunnitelmia siitä, kuinka 'Jumalan sanan' vapaus maassa saataisi jälleen aikaan. Lopuksi erottiin kumminkin rauhassa, sittenkun yleisellä rahankeräyksellä oli runsaasti maksettu yksinpä maanomistajille niistä kentistä, jotka näinä päivinä oli tallattu."

Kahdeksan päivää tämän kokoontumisen jälkeen puhkesi Pragissa kapina, joka teki lopun katolisesta reaktsionista, tuotti kuningas Wenzelin kuoleman ja johti hussilaissotiin. Nyt ei tyydytty enään pelkkiin mielenosotuksiin eikä kommunistisiin kemuihin. Ruvettiin järjestämään kommunistisia seurakuntia.

Taborilaisten mielipiteet ovat yleissilmäyksellisesti nähtävissä muutamassa kirjotuksessa, jonka Pragin yliopisto on laatinut. Silloisen tavan mukaan piti pragilaisten ja taborilaisten välinen käsityksien ristiriita ratkaistaman väittelyssä. Tätä varten Pragin professorit asettivat julki kokonaista 76 kohtaa, joissa heidän mielestään taborilainen oppi oli kerettiläinen tai ainakin harhaanviepä. Useimmat näistä kohdista olivat luonnollisesti, ajan ajatustavan ja herrojen professorien maun mukaan, puhtaasti teologisia. Mutta onpa kaksi kohtaa, jotka sisältävät syytöksiä tasavaltalaisuudesta ja kommunismista. Taborilaiset opettivat nimittäin, sanotaan siinä:

"Silloin ei maan päällä ole oleva kuningasta eikä hallitsijaa, eikä myöskään ketään alammaista, ja kaikki maksut ja verot lakkaavat, eikä kukaan pakota toista mihinkään, sillä kaikki tulevat olemaan samallaisia veljiä ja sisaria.

"Kuten Taborin kaupungissa ei ole mitään kenenkään yksityistä omaisuutta, vaan kaikki on yhteistä, niin on kaikki aina oleva kaikille yhteistä eikä kellään saa olla erityistä omaisuutta, ja se, jolla sellaista on, on kuolemansyntiin syypää. Tästä he vetivät sen johtopäätöksen, ettei ollut soveliasta pitää kuningasta, vaan että Jumala itse tahtoi olla ihmisten kuninkaana ja antaa hallituksen kansalle; että kaikki herrat, aatelismiehet ja ritarit pitäisi hävitettämän kuin rikkaruohot, ettei mitään veroja ja maksuja tarvitsisi enää suorittaa, että kaikki ruhtinaalliset, maa- ja kaupunki-oikeudet pitäisi lakkautettaman, koska ne olivat muka vain ihmisten keksimiä eikä suinkaan Jumalan tahto j.n.e."

Puhtaasti kirkollisia kohtia oli m.m. vaatimus hävittää kaikki kirkot, kielto pyhimysten kuvien pitämisestä ja kiirastuliopin hylkääminen j.n.e. Myöskin kääntyivät taborilaiset muka oppineisuutta (tai, jos niin tahdotaan, tiedettä) vastaan: "Paitsi raamattua ei mitään muuta kirjaa, olkoonpa sitten pyhien tohtorien tai muitten maailman viisaitten tekemä, saa lukea eikä opettaa, sillä he ovat ihmisiä ja voivat joutua harhaan. Se, joka toimii seitsemän taidon parissa ja ottaa niissä maisteriarvon, matkii pakanoita, on turhamainen mies ja kuolemansyntiin vikapää."

Tällainen oli luonnollisesti varsin loukkaavaa herroista professoreista. Mistä se saattoi johtua, että kristillinen kommunismi asettui viholliselle kannalle tiedettä kohtaan ja mistä heidän asketisminsa johtui, sitä olemme käsitelleet ja sen selittäneet toisessa kohdin.

Toteutetuksi tuli kommunismi luonnollisesti niissä muodoissa, jotka alkukristillisyys oli jättänyt perinnöksi ja jotka vielä hyvin sopivat tuotannon silloiseen kantaan.

Kullakin seurakunnalla oli yhteinen rahasto, jota kutsuttiin "ammeeksi", johon jokainen antoi kaiken sen, mitä hän sanoi omakseen. Kolme sellaista rahastoa mainitaan olleen, nimittäin Taborissa, Pisekissä ja Wodnianissa, kussakin yksi. Veljet ja sisaret myivät kaiken omaisuutensa ja tavaransa ja panivat saadun hinnan ammeenhoitajien jalkain juureen.

Eräässä taborilaisvihollisessa kirjotuksessa vuodelta 1429 puhutaan näistä rahastoista "taborilaispappien shakkivetoina" ja väitetään, että nämä hävyttömästi nylkivät kansaa, mutta vain rikastuttivat ja lihottivat itseään. Palackyn, joka tämän lainaa, täytyy kuitenkin myöntää, että se oli kurjaa panettelua. Nähdään, että jo puoli vuosituhatta sitten suuret riistäjät ja heidän puolustajansa osasivat, niinkuin nytkin, levittää sorrettujen johtomiehistä tuota valhetta, että he muka "lihottivat itseään työmiesten rahoilla"; ja he, riistäjät, todellisesti lihotetut, osasivat silloin kuten nytkin kaikkein enimmin suuttua siitä, että lihottiin työväen penneillä.

Kuitenkin oli tämällainen kommunismi ajan pitkään mahdoton toteuttaa, vaikka rahastonhoitajat olisivat olleet kuinkakin rehellisiä ja omaa etuaan katsomattomia ihmisiä. Se saattoi onnistua vielä vähemmän taborilaisille kuin ensimäisille kristityille, sillä taborilaiset olivat suurimmalta osaltaan työmiehiä, eivätkä kerjäläisiä, kuten alkukristityt; he elivät omalla työllään, eivätkä niillä muruilla, jotka rikkaiden pöydiltä putoilivat. Mutta kaikki työnteko tuli silloin, käsityön ja pikkutalonpoikaismaanviljelyksen asteella, mahdottomaksi, jos kaikki myivät tuotannonvälikappaleensa ja panivat rahat yhteiseen rahastoon, jonka varoilla sitten piti ostettaman kulutustarpeita kaikille. Me emme usko, että tämä menettely milloinkaan oli yleinen kommunististen taborilaisten kesken. Joka tapauksessa luovuttiin siitä pian. Käytännössä Taborin kommunismi muodostui melkein samallaiseksi kuin ensimäisten kristittyjenkin: kukin perhe ansaitsi omaksi ylläpidokseen ja jätti vain ylijäämän yhteiseen rahastoon.

Tämä sai kumminkin aikaan ankaria vastaväitteitä innokkaimpien ja jyrkimpien kommunistien puolelta. Pelkkää kulutusvälikappaleiden yhteistä omistamista saattoi kumminkin silloin tuskin muussa muodossa toteuttaa. Senvuoksi ankarammat kommunistit vaativat perhe-elämän poistamista ja täydellisen kommunismin toteuttamista.

Perheen saattaa, kuten olemme ennen nähneet kristinuskosta ja munkkilaitoksesta puhuessamme, poistaa kahdella tavalla: naimattomuuskiellolla tai kiinteän yksi-avioisuuden lakkauttamisella, n.s. naistenyhteisyydellä. Äärimäisien taborilaisten täytyi sitä enemmän lähetä viimeksi mainittua kantaa, kun he jyrkästi vastustaessaan katolista kirkkoa ja munkkilaisuutta hylkäsivät myöskin pappien naimattomuuskiellon.

Tällaiset näiden ankarampien kommunistien pyrinnöt ilmenivät selvimmin ja voimakkaimmin tuossa ennen mainitussa lahkossa, jota kutsuttiin "vapaan hengen veljien ja sisarien" lahkoksi. Nämä olivat voittaneet jalansijaa myöskin Böhmissä, ja kun siellä puhutaan "pikardeista" ("beghardeista"), tarkotetaan melkein aina tätä lahkoa. Tämän opin päämies Böhmissä oli muuan talonpoika, nimeltä Niklas, ja hänen mukaansa kutsutaan heitä toisinaan nikolailaisiksi. Tutummat he ovat kumminkin aatamilaisten nimellä, koska he pitivät aatamilaista tilaa — eli "luonnontilaa", kuten 1700-luvulla sanottiin — synnittömän viattomuuden tilana. Väitetään heidän tulleen alastomina kokouksiinsa. Oliko todellakin näin laita, vai onko tämä vain juoruja taikka ilkeätä, panettelua, sitä emme voi ratkaista.

Aatamilaiset asuivat eräällä Lushnic-joen saarella, kertoo Eneas Sylvius. He kävivät alastomina — tekivätkö he näin aina vaiko vain erityisissä tilaisuuksissa, sitä hän ei, ikävä kyllä, sano. "Heidän keskuudessaan vallitsi naisyhteisyys, mutta oli kielletty ilman päämiehen, Aatamin, lupaa lähestymästä naista. Mutta jos mies himosi palavasti jotakin naista, otti hän häntä kädestä ja meni esimiehen luo ja sanoi tälle: 'Henkeni palaa rakkaudesta häneen.' Siihen päämies vastasi: 'Menkää, kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa!'"

Tämä avioliiton hylkääminen oli kuitenkin mitä suurimmassa ristiriidassa ajan koko silloisen katsantokannan kanssa. Yksiavioisuus ja siihen perustuva yksityisperhe ei ollut vain perinnäinen kansantietoisuuteen syvästi juurtunut laitos, vaan sitä vaativat myöskin mitä voimakkaimmin silloinen tuotantotapa ja koko vallitseva yhteiskuntajärjestys. Juuri se seikka, että avioliiton hylkääminen oli sen ajan kommunismin johdonmukainen seuraus, osotti myöskin, ettei tällä itselläkään ollut vielä mitään vankkaa jalansijaa silloisessa yhteiskunnassa, joka tarvitsi yksiavioisuutta; juuri se todisti, että tuon ajan kommunismi oli tuomittu jäämään rajottuneeksi pienien ryhmien eli seurakuntien keskuuteen. Suurin joukko taborilaisia rupesikin mitä kiivaimmin vastustamaan ankaramman kommunismin pyrintöjä.

Jo keväällä 1421 syntyi julkinen riita molempien suuntien välillä. Muuan ritari vangitsi näet tammikuun 29 p:nä pappi Martinek Hauskan, erään äärimäisen hurmahenkisyyden pääedustajan, mutta päästi hänet taasen vapaaksi useiden ystävien pyynnöstä. Hän saarnaili tämän jälkeen vielä suuremmalla innolla oppiaan, ja hänen kannattajakuntansa kävi niin uhkaavaksi, että taborilaisten piispa Niklas kääntyi pyytämään Pragista apua. Myöskin siellä oli kommunistinen kerettiläisyys voittanut alaa. Neuvoskunta ryhtyi heti ankariin toimenpiteisiin, ja Pragin kaksi porvariakin tuomittiin ajan viehättävän tavan mukaan kerettiläisyydestä kuolemaan ja poltettaviksi. Samaan aikaan leimahti taistelu Taborissa ilmi liekkiin. Ankarammat kommunistit, jotka olivat vähemmistössä, karkotettiin, ja he vetäytyivät, yhteensä noin 300 henkeä, Lushnic-joen varsilla kasvaviin metsiin.

Pappi Martinek rupesi katumaan ja peruutti "harhaoppinsa", mutta niin eivät tehneet hänen kannattajansa. Heitä vastaan lähti nyt Zizka: hänhän oli sielultaan ja sydämmeltään pragilaisten kantaa lähempänä; ja tämän "pikardilaisen kerettiläisyyden", jota jo taborilaisetkin vihasivat, täytyi olla hänestä jotain aivan kauhistuttavaa. Hän karkasi metsissä heidän kimppuunsa, otti heistä viisikymmentä vangiksi, ja kun he kieltäytyivät peruuttamasta vähääkään opistaan, poltatti hän heidät kaikki. He menivät ilolla kuolemaan.

Martinek, joka ei enään kai tuntenut olevansa oikein turvassa taborilaisten joukossa, päätti lähteä Mähriin. Mutta tiellä hänet kuitenkin otettiin vangiksi toverinsa Prokopin, "silmäpuolen", kanssa ja jätettiin Raudnitzin arkkipiispan haltuun. Zizka vaati nyt pragilaisilta, että nuo molemmat vaaralliset miehet olisi tuotava Pragiin ja siellä elävänä poltettava varottavaksi esimerkiksi muille. Mutta Pragin neuvosherrat pelkäsivät alempaa kansaa, jonka keskuudessa Martinekin suunnalla oli lukuisia kannattajia. He lähettivät sen sijaan pyövelin Raudnitziin, ja tämä kidutti molempia vankeja siksi, kunnes he ilmaisivat muutamien pragilaisten uskonveljiensä nimiä. Senjälkeen heidät pantiin suuriin tynnyreihin ja poltettiin 21 p:nä elok. 1421.

Mutta pikardilainen kerettiläisyys ei ollut kuitenkaan vielä kokonaan tuhottu. Joukko aatamilaisia oli asettunut lujaan asemaan eräälle Lushnicin lisäjoen pienelle saarelle. Zizka lähetti heitä vastaan 400 aseellista miestä, käskien tuhota heidät kaikki. Hyökkäyksen alaiset puolustivat itseään epätoivoisesti ja saattoivat vastustajilleen suuria tappioita, mutta kukistuivat vihdoin ylivoiman alle. Ne, jotka miekka oli säästänyt, tappoi tuli 21 p:nä lokak. 1421.

Täten kommunismin jyrkempi suunta oli täydellisesti muserrettu. Ne sotavoimat, jotka sen tuhosivat, osottavat, ettei se ollut varsin laajalti levinnyt. Itse asiassa ainoastaan harvat tavattoman rohkeat — tai tavattoman yksipuolisesti kommunismiin innostuneet saattoivat mennä niin pitkälle aikansa rajojen ulkopuolelle. He ovat mieltäkiinnittäviä kommunistisen ajatuksen historialle, mutta mitään historiallista merkitystä he eivät konsanaan ole saavuttaneet.

Aatamilaiset oli voitettu ja tuomittu voimattomuuteen, mutta Zizkan, joka erikoisesti vihaten heitä vainosi, ei ollut onnistunut hävittää heitä täydelliseen sukupuuttoon. Lahkon jäännökset viettivät riutuvaa elämää taborilaisten parissa. 15:nnen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä sukeltautuvat he taasen esiin ja yrittävät sulautua Böhmin veljiin, joista myöhemmin johdumme puhumaan.

Kun aatamilaiset oli lyöty, ei koetettu enään voimakkaammin toteuttaa kommunismia sen ankarammissa muodoissa. Lievempi muoto — joka kumminkin oli suuremmassa määrin tarkotukseen kuin todellisuuteen nähden kommunismia — pysyi sitä vastoin Taborissa lähes miespolven ajan.

Mutta mihinkä käytettiin yhteisen rahaston tulot tai oikeammin sanoen yhteisen varastohuoneen varat, sillä maksut rahastoon suoritettiin parhaasta päästä luonnontuotteissa?

Ensimäisissä kristillisissä seurakunnissa oli toisten liikoja varoja käytetty toisten puutteen poistamiseksi. Mitään sellaista ei tarvinnut Taborissa tehdä. Kaikki seurakunnan jäsenet olivat elämisen ehtojen puolesta yhdenarvoiset, varsinkin kun ensin kirkon ja sitten vihollisten kaupunkien ja aatelisherrojen omaisuuden ryöstäminen riitti täydellisesti tekemään kullekin toimeentulon mahdolliseksi.[29]

Vaivaishoitoon ei taborilaisten tarvinnut uhrata mitään, mutta heidän täytyi pitää yllä pappinsa. Heillä ei ollut mitään papillista ylimyskuntaa omine kirkkotiloineen, vaan seurakunta valitsi papiksi kenen henkilön vain tahtoi, ja nämä taasen vuorostaan toimittivat piispojen vaalin. Taloudellisesti he jäivät riippuvaisiksi seurakunnasta, joka heidät ylläpiti.

Näiden pappien tehtävänä oli, kuten keskiajan papiston yleensä, kaiken kaikkiaan ne toimet, jotka meidän päivinämme kuuluvat valtion ja kunnan virkamiehille sekä opettajille. He olivat tuomareita, hoitivat kunnallisia toimia ja välittivät kuntien keskinäistä yhteyttä ja niiden suhdetta ulkomaailmaan. Pääasia heidän toimessaan oli lasten opettaminen. Taborilaiset panivat tavattoman paljon arvoa yleiseen hyvään kansansivistykseen. Tämä oli ilmiö, joka heissä ilmenevänä herätti erikoista huomiota, eikä sellaista siihen aikaan tavata missään muussa kansakunnassa. Korkeintaan "yhteisen elämän veljiä" voi tässä kohden verrata heihin, mutta näiden katolilaiset munkkitaipumukset antoivat heidän vaikutukselleen kokonaan toisen leiman. Luonnollisesti täytyy taborilaisten sivistystä mitata aikansa mittapuulla — se oli pääasiassa jumaluusopillista laatua. Vanhaa ja uutta testamenttia he varsinaisesti lukivat, mutta ne tunsivatkin he, naisetkin, hyvin. Eneas Sylvius huomauttaa, että "tällä häijyllä sukukunnalla oli vain yksi hyvä puoli, sivistyksen harrastus".

Voi näyttää siltä, että tämä kansansivistyksen harrastaminen on ristiriidassa heidän vastenmielisyytensä kanssa tieteisiin, mikä m.m. esiintyy heidän vaatimuksessaan, että oppineitten henkilöiden, jotka heihin liittyivät, piti opetteleman jotain käsityötä. Tämä ristiriita on kuitenkin vain näennäinen. Taborilaiset vihasivat ainoastaan sitä tiedettä, joka oli erkaantunut alemmasta kansasta, asettunut tätä vastaan ja oli nyt sortajien aseena ja ylempien luokkien yksinoikeutena. Tuotannon silloisella kannalla ei tiede sopinutkaan yhdenvertaisuuden periaatteisiin. Pikkutalonpoikais- ja käsityöläismäinen tuotanto vaatii näet niin täydellisesti työskentelijöiden ajan ja voimat, että näiden on mahdotonta päästä mihinkään mainittavaan tulokseen tiedontiellä joutumatta pois luokastaan. Sitä vastoin juuri yhdenvertaisuus vaati, että kaikkien piti saada se osa sivistyksestä, joka vaan voitiin tehdä kaikkien saatavaksi.

Taborilaisten viha tiedettä kohtaan johtui heidän aikakautensa taloudellisessa suhteessa takapajulla olevasta kehityksestä. Heidän kansansivistämisintonsa johtui heidän kommunismistansa. Eikä suinkaan ole pelkkä sattuma, että uuden ajan koulukasvatusopin isä, tuo niin ylistetty Comenius, oli Böhmin veljien, taborilaisten jälkeläisten, piispa.

Mutta vielä tärkeämmäksi kuin koululaitos, tuli taborilaisille sotalaitos. Tämä pieni yhteiskunta, joka niin rohkeasti ryhtyi sotaan koko vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, saattoi pysyä pystyssä vain niinkauan, kuin pysyi sodassa voittamattomana, ja rauhaa ei ollut ajattelemistakaan, eipä edes aselepoa. Taborin yhteiskunta oli näet liiaksi vastakkainen hallitsevien voimien eduille. Mutta mitään ratkaisevaa voittoa eivät he myöskään voineet saavuttaa, sillä vihollisen voiman juuret olivat itse vallitsevissa tuotantosuhteissa. Taborilainen kommunismi oli näihin suhteisiin keinotekoisesti ympätty kasvi, se ei voinut tulla aikansa yleiseksi yhteiskuntamuodoksi.

Alituinen sota oli taborilaisten osana, se oli heidän kunniansa, mutta myöskin heidän onnettomuutensa.

Koko heidän järjestysmuotonsa täytyikin muodostaa sodan näkökohtia silmälläpitäen. He jakaantuivat kahdenlaisiin seurakuntiin, kenttä- (sota-) ja kotiseurakuntiin. Jälkimäiset pysyivät kotona ja tekivät työtä ylläpitääkseen itsensä ja sotaseurakunnat. Nämä sensijaan olivat yksinomaan sotatoimissa. He olivat aina aseissa ja samosivat vihollista vastaan, vaimot ja lapset mukanaan, kuten vanhat germanit, joiden kanssa he kilpailivat raakalaisessa villeydessä ja hillittömyydessä. Luultavasti eri seurakunnat vuorottelivat todennäköisesti aika ajoin toistensa kanssa, sodasta palaavat rupesivat käsityöhön, ja tähänastiset käsityöläiset rupesivat sotureiksi. Mutta tässäkään kohden ei meillä taasen ole taborilaisista tarkkoja tietoja. Yhtä tarkoin kuin tunnemme taborilaisten sotatyöt, yhtä vähän on meille säilynyt tietoja heidän sisäisistä laitoksistaan.

Sotahistorian kannalta nämä kenttäseurakunnat olivat suuriarvoiset. Tavallisesti sanotaan vakinaisten sotajoukkojen syntyneen vasta keskiajan lopulla Ranskan kuninkaan Kaarle VII:nnen toimesta, joka 15:nnen vuosisadan keskipaikkeilla loi 15:n palkkasoturikomppanian suuruisen seisovan sotilasvoiman. Mutta todellisesti oli taborilaisilla Europan ensimäinen vakinainen sotajoukko, joka lisäksi perustui yleiseen asevelvollisuuteen eikä vierasten palkkasoturien pestaamiseen. Tässä onkin syy taborilaisten suureen sotaiseen etevämmyyteen sen ajan vasallien ja palkkasoturien kokoonhaalittuihin joukkoihin verraten.

Taborin sotajoukko oli ensimäinen sitte vanhan Rooman-vallan päivien, joka muodosti kokonaisen elimistön eikä vain joukon, joka juoksi vihollista vastaan. Se oli jaettu eri aselajien mukaan, hyvin harjotettu kenttäliikkeisiin ja tekemään käännöksiä ja kaarroksia taistelun kestäessä, tarkotuksenmukaisesti yhden määrätyn keskusjohdon alainen, ja sen eri osat vaikuttivat kaikki yhtenä kokonaisuutena. Taborilaiset olivat ensimäiset, jotka ymmärsivät tarkotuksenmukaisesti käyttää hyväkseen kenttätykistöä, ja ensimäiset, jotka kehittivät marssimistaidon. Yksistään heidän pikamarssinsa antoivat heille monta voittoa vastustajistaan.

Kaikissa näissä kohdin he esiintyivät uudemman sotalaitoksen luojina.

Voi ehkä sanoa sotaisella kuten muillakin aloilla, että jokaisen suuren edistysaskeleen saa aikaan yhteiskunnallinen vallankumous ja että suurimmat sotapäälliköt viimeisen puolenvuosituhannen kuluessa ovat olleet ne, jotka ovat osanneet käyttää hyväkseen näitä uusia edistysaskeleita. Niin tekivät Zizka, Cromwell, Napoleon.

Taborilaisten sotaista kuntoa lisäsi vielä heidän intonsa ja kuolemanhalveksimisensa: heille ei ollut mahdollista sovittelu, eikä pysähtyminen aletulla tiellä. Heillä ei ollut muuta valittavana kuin voitto tai kuolema. Täten heistä tuli aikakautensa pelätyimpiä sotilaita. Heidän sotainen terrorisminsa pelasti hussilaisen vallankumouksen samalla tavalla kuin v. 1793 Ranskan sanskulotit pelastivat terrorismillaan vuoden 1789 porvarillisen vallankumouksen.

UI. Taborin häviö.

Wenzelin kuoltua ryhtyivät kalkkilaiset — hussilainen aatelisto ja pragilaiset — neuvotteluihin Sigismundin kanssa. Heidät lienee tehnyt levottomiksi ajatus, että pitäisi ryhtyä taisteluun keisaria ja paavia, itseasiassa koko Europaa vastaan. He olivat olleet sitä halukkaampia sovintoon, kun taborilaisuus oli kasvanut pelottavaksi voimaksi. Jos olisi ollut kysymys vain kalkin antamisesta maallikoille, olisi epäilemättä saatu sovinto aikaan. Mutta kysymys oli enemmästä, kysymys kirkon tiloista ja omaisuudesta, ja siinä kohden oli kirkko ja sen renki Sigismund yhtä taipumaton kuin taborilaiset. Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta, missä ne kirkkotilat, joita kalkkilaiset olivat anastaneet, pakottivat heidät, vaikka vastahakoisesti, asettumaan taborilaisten puolelle.

Tässä ei ole tarkotus kirjottaa hussilaissotien historiaa. Vain muutamia päätapauksia mainittakoon. Paavi kutsui 1 p:nä maaliskuuta v. 1420 koko kristikunnan ristiretkelle hussilaisia vastaan. Saaliinhimoinen ristisotajoukko toisensa jälkeen muodostui lyödäkseen maahan kerettiläisyyden. Viisi kertaa uudistui hyökkäys vuosien 1420 ja 1431 välillä, mutta yhtä monta kertaa joutui ristisotajoukko surkeasti tappiolle. Taborilaiset joukot saivat sellaisen voittamattoman maineen, että v. 1427 Miesin luona ja v. 1431 Taussissa kokonaiset suuret sotajoukot valtasi mieletön kauhu, kun saivat kuulla hussilaisten lähestyvän, ja hajaantuivat näkemättä edes vihollistaan. Ristiretkien väliaikoina taistelivat taborilaiset ja kalkkilaiset enemmän tai vähemmän kiivaasti keskenään, mutta siitäkään emme voi tässä ruveta pitemmältä puhumaan.

Taussin suuren päivän jälkeen näytti siltä, ettei olisi enään mitään vihollista, joka voisi vastustaa taborilaisia. Ulkoapäin ei mikään sotajoukko uskaltanut tulla heitä vastaan, ja kotimaassa oli heidän vastustajiensa, aateliston ja muutamien kaupunkien, voima yhä heikkenemässä. Taborilaisen terrorin jatkuminen uhkasi heitä täydellisellä häviöllä.

Mutta osottautui kumminkin, kuinka vähän sotaiset voitot merkitsevät, jos voittajien pyrinnöt ovat vastakkaiset yleisen taloudellisen kehityksen pyrkimyksille. Taborilaisten ratkaisevaa sotaista tappiota olisi luonnollisesti seurannut heidän sukupuuttoon hävittämisensä. Mutta voittokin kehitti taborilaisten keskuuteen aineksia, jotka saivat aikaan heidän häviönsä. Heidän suurinta voitonriemuaan seurasi heti heidän perikatonsa.

Kuta voitokkaampia taborilaiset olivat, sitä sietämättömämmäksi kävi luonnollisesti heidän böhmiläisten vastustajiensa, kalkkilaisten, asema — katolilaisista puhumattakaan. Aatelisto oli vaipunut merkityksettömäksi ja olisi jo aikoja tehnyt sovinnon kirkon kanssa, ellei se, kirkon omaisuuden ryöstäjänä, vaan olisi pelännyt kirkon ahnautta ja kostonhimoa.

Toiselta puolen olivat taborilaisten loistavat voitot tehneet paavin ja keisarin sekä heidän puolueensa nöyremmiksi. Taussin tappelun jälkeen sovittiin vihdoin siitä, ettei kirkkotilojen omistamista pidettäisi kirkonryöstönä, saatiinpa siihen vielä paavin hyväksyminen. Mutta kirkko meni vielä pitemmälle, se lähetti asiamiehiä rikkaine rahalahjoineen kalkkilaisten luo vahvistaakseen sen vastustusvoimaa taborilaisia vastaan. Aatelisto, joka "jo muutamia vuosia oli ollut ikäänkuin näyttämöltä kadonneena", kertoo Palasky, "saa nyt taasen, kun se tunsi takanaan olevan keisarin ja kirkon ja näiden rikkaudet, rohkeutta sotaan, kokousten pitoon ja järjestymiseen, vallottaakseen taasen kadonneen valtansa pragilaisten ja katolilaisten kirkollisten keinojen (sangen maallistenkin) avulla."

Asemaa kuvailee varsin selvästi Eneas Sylvius, joka kuitenkin antaa Prokopille, joka Zizkan kuoltua oli taborilaisten etevin johtaja, paljon suuremman merkityksen kuin hänellä todella oli; Eneaksemme näet kirjottaa: "Böhmiläiset paroonit kokoontuivat usein ja valittelivat sitä, että olivat nousseet kuningastaan vastaan ja nyt sen sijaan saivat kantaa Prokopin raskasta iestä. He sanoivat, että hän yksin oli herra, hallitsi ja asetteli kaikki mielensä mukaan, määräsi maksuja ja veroja, pestasi sotaväkeä, johti joukot, eikä kärsinyt mitään vastaväitteitä ja kohteli orjinaan, palvelijoinaan sekä ylhäisiä että alhaisia. He huomasivat, ettei ollut kansaa onnettomampaa kuin böhmiläiset, he kun saivat olla aina sodassa, asua telteissä kesät, talvet, maata kovalla maalla, olla koti- ja ulkomaisten sotien runtelemina ja aina taistella tai tuskaisina odottaa uusia taisteluja. He lisäsivät, että he kerran olivat heittäneet kauhean tyrannin ikeen päältään, että heitä ei pakotettaisi palvelemaan yhtä miestä, Prokopia. He senvuoksi kutsuivat kokoon yleiset valtiopäivät keskustelemaan siitä, kuinka maata piti hallittaman. Siellä heille esitteli herra Meinhard, kuinka onnellinen olisi se maa, missä kansa ei olisi laiskuuteen taipuvainen eikä sodan repimä. Mutta Böhmi, jolla ei ollut mitään lepoa, oli pian menehtyvä; maa oli autio ja kansa kuoli nälkään" j.n.e. — kaikki asioita, joihin herran mielestä olisi pelastus vain yhdestä, siitä että aatelisto saisi taas vallan käsiinsä.

Samalla kun taborilaisten eri vastustajat unohtivat keskinäiset etujenvastakkaisuudet yhteisen vihollisen, taborilaisuuden, rinnalla ja sulivat yhdeksi "taantumukselliseksi joukoksi" sitä vastaan, tapahtui itse taborilaisessa puolueessa muutoksia, jotka olivat vaarallisempia kuin kaikki vastustajien vehkeet.

Taborin kommunistit eivät milloinkaan muodostaneet kuin osan kansanvaltaista puoluetta, jota sanottiin taborilaiseksi. He olivat sen voimakkain, leppymättömin, joka suhteessa pisimmälle tähtäävä ja sotaisesti vahvin aines. Mutta suurin osa joukoista, jotka tähän puolueeseen kuuluivat, oli pikkuporvaria ja talonpoikia, joille kommunistinen ohjelma oli jotenkin yhdentekevä. Kuta kauemmin sota kesti, sitä enemmän kärsivät nämä ainekset siitä.

Vaikka böhmiläiset saivat loistavia voittoja, olivat he kuitenkin alussa liian heikot pysyttämään vihollista pois maastaan. He voittivat puolustussodassa. Vasta v. 1427 alkoivat he tehdä ulkomaisia hävitysretkiä, jotka kuuluivat sen ajan sotatapoihin — ryöstö ja hävitys muodostivat sodasta yhtä varsinaisen osan, kuin meidän päivinämme on laita, kun "sivistystä" levitetään Afrikaan. Mutta hyökkäyssotakaan ei turvannut böhmiläisiä vihollismielisten naapurien hävitysretkiltä. Sen ohella jatkuivat kansalaissodat yhtämittaa. Böhmi nääntyi vuosi vuodelta. Kaikkien elatuskeinojen täytyi ajan pitkään kärsiä sellaisesta tilasta, ja kaikissa yhteiskuntaluokissa harrastettiin yhä hartaammin rauhaa ja lepoa. Ja kuta selvemmin taipumattomat taborilaiset osottautuivat rauhan ainoaksi esteeksi, sitä enemmän täytyi kansan mielialan heitä vastaan tulla yhä vihamielisemmäksi, ja sitä ankarampiin keinoihin täytyi heidän vuorostaan ryhtyä säilyttääkseen asemaansa. Yhä jyrkemmäksi tuli vastakkaisuus heidän ja kansan muun osan välillä. Missä aatelisto nousi taborilaisia vastaan, sai se enimmäkseen kansan myötätuntoisuuden osakseen.

Mutta eivät myöskään itse taborilaiset olleet enään entisellään.

Taborin kohtalo on omiaan kiinnittämään meidän mieltämme mitä suurimmassa määrin. Se näyttää meille mikä olisi tullut Mülhausenissa ilmenneen Münzesiläisen suunnan ja Münsterin uudestikastajien kohtaloksi, ellei heitä olisi sotilasvoimalla voitettu.

Taborin kommunismin perustana olivat yksinomaan köyhien eikä tuotantotavan tarpeet. Nykyajan sosialidemokratia saa voitonvarmuutensa siitä, että tuotannon tarpeet ja köyhälistön tarpeet viittaavat samaan suuntaan; sen vuoksi on nykyisin köyhälistö historiallisen kehityksen kannattajana. Toisin oli asianlaita 15:nnellä vuosisadalla. Köyhien tarpeet synnyttivät pyrkimyksen kommunismiin, tuotannon tarpeet vaativat yksityisomaisuutta, eikä kommunismi voinut siis silloin tulla miksikään yleiseksi yhteiskuntamuodoksi. Ja myöskin köyhistä täytyi kommunin tarpeen hävitä, niin pian kuin kommunismi oli antanut heille sen, mitä tahtoivat, s.o. vapauttanut heidät köyhyydestä. Sen tarpeen tyydytettyä täytyi ennemmin tai myöhemmin itse kommunisminkin kadota, varsinkin kun ei tahdottu käyttää tuota ainoata keinoa, joka etenkin pienemmille ryhmille teki mahdolliseksi pitemmän päälle pysyttää tämän laatuista kommunismia, nimittäin yksityisperheen, yksiavioisuuden lakkauttamista. Siten olivat tehneet taborilaiset, kuten olemme nähneet, he olivat hävittäneet aatamilaiset kerrassaan sukupuuttoon ja siten taasen avanneet yksityisomaisuudelle tien heidän yhteisöönsä. Suunnaton saalis, jonka taborilaiset saivat onnellisilla sotaretkillään, toi hyvinvointia, vieläpä rikkauttakin heidän yhteiskuntaansa. Kommunismin veljelliset tunteet hävisivät häviämistään, yksityisomaisuuden seuralaiset, ahneus ja kateus, alkoivat saada yhä suurempaa alaa.

Tätä kehitystä edisti vielä vierasten ainesten liittyminen taborilaisiin, vanhoja kun sentään vainot ja kärsimykset olivat suurissa määrin kiinnittäneet oppeihin.

Alituisten sotien täytyi harventaa vanhojen taborilaisten rivejä. Sotilaallisesti ei tätä huomattu, sillä uudet tulokkaat täyttivät aukot. Tabor tuli todelliseksi Mekaksi kommunistisille hurmahengille. Ja varsin kirjavat olivat, kuten kansallisuudet, ne lahkotkin, jotka siellä olivat edustettuina. "He eivät ole kaikki yksimielisiä uskossaan", kirjottaa Eneas Sylvius käytyään Taborissa. "Taborissa jokainen voi uskoa, mitä itse tahtoo. Siellä on nikolailaisia, areiolaisia, manikeolaisia, armenianeja, berengarilaisia ja 'Lyonin köyhiä', mutta arvokkaimmat ovat valdolaiset, Rooman istuimen pääviholliset."

Vaarallisempi oli kuitenkin toinen virtaus. Taborin sotaonni houkutteli sinne kaikellaista seikkailunhaluista väkeä, joka ei vähintäkään välittänyt taborilaisista aatteista, vaan tahtoi saada vain saalista ja sotakunniaa. Puolasta ja Vähä-Venäjältä tulvi kansaa böhmiläisten leiriin, vieläpä Saksastakin tuli monta, jotka, kuten Palacky sanoo, "pitivät suuremmassa arvossa seikkailuja kuin uskonkappaleita". Ja hän lisää, että tämän kautta "sekä taborilaisten että 'orpojen' sotajoukot jo tähän aikaan kadottivat sen luonteen, josta Zizka oli pitänyt niin suurta huolta, kun hän tahtoi, että kaikki hänen sotilaansa olisivat 'Jumalan todellisia sotamiehiä', kokonaan ja vilpittömästi, eivätkä olisi uskossaan leväperäisiä eikä epäileväisiä."

Joskin innon ja vapaaehtoisen kurin alkeetkin tämän kautta hälvenivät, eivät taborilaisten sotajoukot kumminkaan vielä menettäneet sotakuntoaan. Huonompi oli luotettavaisuuden laita. Samoista syistä kuin nämä palkkasoturit, oli heidän palvelukseensa ruvennut vararikontehnyt aatelisto, hovienherrat olivat vain sen kautta jossain määrin voineet säilyä, että olivat ruvenneet jonkinlaisiksi taborilaisten vasalleiksi — muistettakoon siihen nähden böhmiläisten paroonien jo mainittuja valituksia Prokopin hirmuvallasta.

Kun aatelisto nousi vastarintaan ja pestasi miehiä katolisen kirkon kullalla, hiipi kavaluus joka taholta taborilaisiin joukkoihin.

Niin on käsitettävää, että kun taasen syntyi kansalaissota ja kalkkilaiset ja taborilaiset mittelivät voimiaan, nämä viimeksi mainitut yksinjäätyään ja joukkojensa osien pettäminä joutuivat tappiolle taistellessaan vihollisia vastaan, jotka olivat unohtaneet sisäiset riitansa ja liittyneet ylivoimaiseksi liitoksi noita kansanvaltaisen puolueen jäännöksiä vastaan, jotka vielä olivat jääneet uskollisiksi kommunistisen seurakunnan aatteelle.

Ratkaiseva ottelu tapahtui Böhmishbrodin läheisyydessä, Lipanin kylän luona 30 p:nä toukok. 1434. Aatelispuolueella oli ylivoima, 25,000 miestä 18,000 taborilaista vastaan. Kauan oli voitto epävarma, mutta lopuksi se alkoi kääntyä aatelisten puolelle, varsinkin sitten kun taborilaisen ratsuväen päällikkö Johan Tshapek parhaan taistelun riehuessa jätti tappotantereen, sen sijaan että olisi karannut vihollisen kimppuun. Kauhea murhaaminen alkoi; armoa ei annettu, ja 13,000 taborilaista lienee hakattu kuoliaaksi. Tämä pelottava tappio mursi ainaiseksi taborilaisten voiman.

Tabor lakkasi hallitsemasta Böhmiä. Kansanvalta oli tuhottu, ja aatelisto saattoi yhdessä Pragin "arvoisan porvariston" kanssa ruveta uudestaan maata riistämään. Pitkällisten kuninkaan ja hänen "uskollisten alamaistensa" välisten keskustelujen jälkeen, jolloin molemmat, ja hyvällä syyllä, pelkäsivät, että toinen vain miettisi petosta, tunnustettiin Sigismund vihdoin v. 1436 kuninkaaksi. Ehdot olivat: yleinen anteeksianto sekä jokaisen tilanomistajan ja kunnan oikeus päättää ryöstettyjen kirkkotilojen takaisinantamisesta.

Taborilaisten voima oli Lipanin taistelussa murrettu, mutta ei kokonaan tuhottu. He jatkoivat taistelua vielä kotvan aikaa, mutta yhä raukeammin ja yhä vähemmällä menestyksellä, ja v. 1436 olivat he iloisia, kun saivat Sigismundin kanssa aikaan sopimuksen, jossa tämä tunnusti ainakin heidän kaupunkinsa itsenäisyyden.

Asema pysyi tällaisena 1450-luvulle asti. Muutamat rivit Eneas Sylviuksen kertomuksesta vuodelta 1451 kuvaavat selvästi minkälainen sisäinen tila siellä silloin oli.

Kertomus on niitä harvoja silminnäkijäin tiedonantoja taborilaisten sisäisistä oloista, mitä meille on säilynyt. Muutamia sen kuvaavimpia kohtia mainittakoon tässä. Ne antavat sangen hyvän kuvan taborilaisyhteisöstä: Taborin talot, sanoo Eneas, ovat puusta tai savesta, ja ovat sikin sokin vailla kaikkea järjestystä. "Asukkaat omistavat kallisarvoisia huonekalustoja ja suuria rikkauksia, jotka oli saatu monelta kansalta. He tahtoivat ennen elää kaikessa suhteessa kirkon tapaan ja heillä oli kaikki yhteistä, kutsuivat toisiaan veljiksi, ja toinen sai toiselta, mitä häneltä itseltä puuttui. Mutta nyt elää kukin itsekseen, ja toinen näkee nälkää, kun taasen naapuri mässää ylellisyydessä. Pienipä oli heidän lähimmäisenrakkautensa tuli, lyhytaikainen (apostolisen seurakunnan) matkiminen… Kaikki, mitä taborilaiset olivat ryöstäneet, tuli yhteiseksi omaisuudeksi. Mutta he eivät voineet pitää sitä voimassa. Luonto sai voiton, ja nyt he kaikki ovat vaipuneet ahneuteen. Kun he eivät enää voi ryöstää niinkuin ennen, veltostuneita kun ovat ja pelkäävät naapureitaan, vaanivat he kauppavoittoja ja antautuivat alhaisempiin toimiin. Kaupungissa elää 4000 miestä, jotka voisivat käyttää aseita, mutta he ovat ruvenneet käsityöläisiksi, suurimmaksi osaksi villakankureiksi, niin että heitä pidetään sotaan kelpaamattomina."

Huomattavaa on, että siis useimmat taborilaiset olivat villakankureja.

Eneas Sylvius kävi Taborissa v. 1451. Tämän kuvauksen mukaan sekä Taborin sotaisa voima, että sen kommunismi olivat siis tähän aikaan kokonaan hävinneet. Mutta vieläpä sen vallankumouksellisen menneisyyden jätteetkin näyttivät vaarallisilta Böhmin vallanpitäjistä. Eneas Sylviuksen käynnin jälkeisenä vuonna Böhmin valtionhoitaja, Georg v. Podiebrad, lähti Taboria vastaan ja vaati, että kaikki taborilaispapit piti annettaman hänen käsiinsä. Ja jo kolmen päivän perästä kaupunki antautui ja luovutti pappinsa. Papit saivat valita joko "kääntymisen" tai elinkautisen vankeuden. Taborin tasavallan erikoisasema ja kaikki itsenäisyys olivat lopussa.

Näin surkean lopun sai tuo kerran niin mahtava kommunistinen yhteiskunta, jonka edessä puoli Europaa oli vapissut. Tuskinpa voi olla toivomatta, että Tabor edes olisi kukistunut, kuten Münster, kommunistisen nuoruutensa loistossa, sen sijaan että se nyt kuihtui porvarillisen vanhuudenheikkouden surkeuteen.

Taborin kukistuessa oli samalla voitettu kansanvallan viimeinen turvapaikka Böhmissä.

Taborilaisten kohtaloa saattaa monessa kohdassa verrata Ranskan vallankumouksen jakobinien vaiheisiin. Samoin kuin nämäkin, he pelastivat vallankumouksen uljaalla sankarimaisuudellaan, mutta eivät suinkaan omaksi edukseen, vaan niiden hyväksi, jotka osasivat sitten käyttää vallankumousta hyväkseen. Ranskassa suurkapitalistit ja keinottelijat saivat melkein rajattoman vallan valtiossa ja yhteiskunnassa, Böhmissä taas korkeampi aatelisto, joka sai valtiossa ja yhteiskunnassa melkein rajattoman vallan. Böhmin alempi aatelisto ei voittanut mitään hussilaissodissa, ne päinvastoin kiiruhtivat sen rappeutumista. Korkeampi aateli, jonka osaksi suurin osa kirkon tiloista oli tullut, rikastui myöskin alemman aateliston kustannuksella, jonka tiloja se osteli.

Mutta eniten kärsivät talonpojat ja pikkukaupunkilaiset sodan seurauksista. Yhä suuremmiksi tulivat ne taakat, joita voittajat asettivat alempien luokkien kannettaviksi, ja ne heikot kapinankokeet, joita sorretut tekivät, kukistettiin helposti. Mutta jos työvoima ei sittenkään tahtonut riittää, niin tilanomistajat käyttivät maanviljelyksen ohella uutta, vähemmän työvoimaa vaativaa ansiokeinoa, joka sai sellaisen vauhdin, että se siellä täällä vieläpä kokonaan tunki talonpojat tiloiltaan. He laittoivat kalalammikoita. Englannissa lampaanhoidon lisääntyminen suuressa määrin karkotti talonpojat heidän mailtaan ja edisti irtolaisväestön muodostumista. Böhmissä kalanviljelys näytteli, joskin ahtaammassa määrässä, samallaista osaa. Lampaat söivät Englannissa talonpojat, Böhmissä taas toutaimet, joita herrat kalalammikoissaan viljelivät.

Maa-orjuus oli 1400-luvun alussa ollut kokonaan hävinneenä Böhmistä. Saman vuosisadan loppupuolella oli se taasen tullut talonpoikien yleiseksi tilaksi.

On naurettavaa syyttää tästä hussilaissotia. Se suunta, jonka yhteiskunnallinen kehitys saa, ei riipu siitä, edistyykö se rauhallisesti vaiko ankarien taistelujen riehuessa. Sen määrää tuotantotavan muutoksien ja tarpeitten luonnonpakko. Jos raivoisien vallankumoussotien tulos ei vastaakaan vallankumouksellisten taistelijoiden tarkotuksia, niin ei tämä todista mitään muuta kuin että nämä tarkotukset olivat vastakkaisia tuotantotavan tarpeille.

Ankarat vallankumoustaistelut eivät milloinkaan voi määrätä yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa, ne voivat antaa tälle määrättyjen edellytyksien vallitessa vain nopeamman kulun. Mutta toiselta puolen on seurauksena se, että kärsimykset lisääntyvät niille, jotka sortuvat. Tämä vaikutus oli myöskin hussilaissodilla. Koko Europassa alkaa talonpoikaisluokan asema 1400-luvulla taasen huonontua, toisessa maassa aikaisemmin, toisessa myöhemmin. Sen, että Böhmi huolimatta taloudellisesta vanhoillisuudestaan, oli ensimäisiä maita, missä näin kävi ja jossa taantuminen tuli nopeimmaksi, voipi lukea hussilaissotien ansioksi, mutta ei mitään muuta. Ilman niitä olisi tämä käänne tapahtunut ehkä vasta vuosisataa myöhemmin, Saksan suuren talonpoikaissodan jälkeen.

VII LUKU.

Böhmin veljet.

Tabor oli kukistunut, mutta se ei hävinnyt jäljettömiin. Tämä kommunistinen sotilasvaltio oli näytellyt niin loistavaa osaa ja sen vaikutuksella oli kaikesta huolimatta ollut niin syvät juuret ajan yhteiskunnallisissa olosuhteissa, jotka sen kukistuttua eivät vain lakanneet vaan esiintyivät vielä räikeämpinä, että niiden aatteiden, joille se oli rakettu, täytyi edelleenkin elää, joskin uusissa muodoissa, muuttuneisiin olosuhteisiin soveltuneina.

Kahteen eri suuntaan, jotka molemmat kyllä lähtivät samasta juuresta mutta olivat keskenään sentään aivan erilaiset, kehittyi taborilaisia lahkoja ja järjestysmuotoja. Molempia kutsuttiin Böhmin veljiksi. Toinen näistä lahkoista oli sotainen, toinen kommunistinen.

Me olemme nähneet, kuinka Taborin voitot houkuttelivat sinne vieraita sotilaita, jotka tulivat sinne vain kunnian ja rikkaan saaliin toivossa. Toiselta puolen alituinen sota raaistutti kyllä myöskin taborilaisia itseään, ja monelle heistä tulivat saalis ja palkka ainoiksi tarkotuksiksi.

Taborin häviön jälkeen muodostui näistä aineksista joukkoja, jotka harjottivat sodankäyntiä ammattina ja rupesivat mielellään palvelukseen hyvästä palkasta. He vetäytyivät tavallisesti jonkun tunnetumman päällikön ympärille kokoontuneina Böhmistä Unkariin ja erittäinkin Puolaan, joissa tekivät itsensä varsin huomatuiksi. Taborin laitoksien mukaisesti olivat nämä "Böhmin veljesjoukot" järjestetyt kansanvaltaiselle pohjalle, eivätkä ne suinkaan olleet yksinvaltaisen johtajan vallassa, kuten muuten oli sen ajan palkkajoukkojen laita.

Väitetään myöskin, että kasakat, jotka 1500-luvun alussa ilmaantuivat Ukrainassa, olisivat järjestyneet saman mallin mukaan.

Suuremman merkityksen sai kumminkin toinen laji "Böhmin veljiä", joka jäi Böhmiin.

Me olemme jo ennen huomauttaneet, että keski-ajan kommunistit olivat yleensä rauhaarakastavia miehiä ja kammoivat väkivaltaa. Tämä on alempien kansankerrosten heikon aseman luonnollinen seuraus ja sopusoinnussa myöskin alkukristillisen perimätiedon kanssa. Kun hussilainen vallankumous puhkesi ilmi Böhmissä, vanhat auktoritetit syöstiin alas ja alemmat kansanluokat nousivat voitokkaaseen kapinaan, silloin joutui kommunistien suurin osa mukaan ja kun kerran olivat joutuneet väkivaltaiseen vallankumoukseen, ajoi tosiasiain logika heidät luonnonlain välttämättömyydellä kansanvaltaisen liikkeen johtoon, liikkeen, jonka pisimmälle menevän osan he muodostivat.

Mutta eipä edes silloin kun taborilaiset viettivät loistavimpia voittokulkujaan, rauhallisemman suunnan äänet kokonaan vaienneet, vaan tuomitsivat kaiken sodan, kaiken väkivallan, kaiken pakon. Tämän suunnan etevin johtaja oli Chelcicistä, läheltä Wodniaa, kotoisin oleva Pietari Chelcicky. Hän oli syntynyt noin v. 1390, ja oli nähtävästi köyhtynyt aatelismies. Hän kirjotti jo v. 1420 väkivallan käyttämistä vastaan uskonnollisissa asioissa, ja vallankumoussodat vahvistivat hänen mielipidettään. Hän sanoi sotaa kaikkein kamalimmaksi kaikesta pahasta ja sotamiehiä murhaajiksi ja pahantekijöiksi. "Ei kukaan kuningas eikä ruhtinas eikä edes köyhin aatelismieskään", kirjottaa hän, "käy sotaa omasta puolestaan yksinään, vaan kaikki he pakottavat talonpoikia väkisin siihen, johtaen täten kaiken kansan murhien ja rikoksien tekoon".

Chelcicky on tasa-arvonkommunisti alkukristillisessä mielessä. Mutta ei sodalla eikä valtion pakolla vaan valtion ja yhteiskunnan selän takana saataisi yhdenvertaisuus aikaan. Tosikristityllä ei saa olla valtiossa mitään osaa, sillä valtio on syntinen ja pakanallinen. Valtio luo yhteiskunnalliset eroavaisuudet, omaisuuden, säädyn ja arvon, ja ne voivat hävitä vain sen mukana. Mutta ainoana keinona valtion hävittämiseksi on se, ettei välitetä sen olemassaolosta. Tosiuskovainen kristitty ei senvuoksi saa ottaa vastaan mitään virkaa eikä myöskään pyytää valtiovallan apua. Poliiseja ja tuomioistuimia ei häntä varten saa olla olemassa. Tosikristitty pyrkii itsestään hyvään eikä hän saa pakottaa muita hyvään, koska Jumalakin vaatii vapaasta tahdosta tehtyä hyvää. Kaikkinainen pakko on pahasta.

Ainoa asema, jossa tosikristitty voi olla vallitsevassa valtiossa ja vallitsevassa yhteiskunnassa, on alimmissa kerroksissa, niiden joukossa, jotka vain tottelevat ja palvelevat, mutta eivät käske ja hallitse. Kaikkinainen hallitseminen, kaikkinainen luokkamuodostuminen on vastoin veljeyden ja tasa-arvoisuuden käskyä. Ja yhtä vähän kuin totinen kristitty saa olla hallitsija, yhtä vähän saa hän riistaakaan. Älköön hän myöskään harjottako kauppaa, sillä siihen yhdistyy välttämättömästi petosta. Kaupungit, kauppapaikat, ovat pahasta. Ne ovat Kainin keksintöä; hän muutti elämän alkuperäisen yksinkertaisuuden viekkaudeksi, keksimällä mitat ja painot, sensijaan että kansa aikaisemmin vaihtoi mittaamatta ja punnitsematta. Hyljättävintä ja kirotuinta on kuitenkin aateluus.

Mitä enemmän Böhmissä taborilainen järjestelmä menetti alempien luokkien suosion, sitä enemmän tämä anarkistinen mutta rauhaa rakastava kommunismi voitti alaa väestön keskuudessa.

Merkitsevimmäksi niistä kommunistisista lahkoista, joita syntyi Böhmissä Taborin kukistumisen jälkeen, osaksi hajonneista taborilaisista aineksista, tulivat Chelcickyn kannattajat, chelciciläisveljet.

Tunnetuimmaksi Pietarin oppilaista tuli veli Gregori. Hän oli köyhä aatelismies, jonka täytyi elää räätälinammatilla. Kunwaldin kylän taborilainen siirtola valitsi v. 1457 hänet johtajakseen ja järjestäjäkseen. Hänen ansionsa lienee pääasiassa se, että nämä siirtolaiset, "veljet", omaksuivat Chelcickyn opin ja kaikin tavoin elivät sen mukaisesti.

Ei olla varsin selvillä siitä, kuinka Böhmin veljet alkuaan oli järjestetty, sillä veljet myöhempinä aikoina häpesivät kommunistista alkuperäänsä ja koettivat parhaan kykynsä mukaan peittää tämän tosiasian. Sen avulla, mitä tiedetään heidän myöhemmistä järjestöistään ja heidän jälkeläisistään, herrnhutilaisista, voimme kuitenkin saada pääpiirteet selville.

Luonnollisesti oli kaikki sota- ja valtiopalvelukseen rupeaminen, kuten valtion laitoksiin vetoaminenkin, ankarasti kielletty. Täydellisen yhdenvertaisuuden piti vallita seurakunnassa, eikä minkäänlaista riistämistä saanut tapahtua. Jokaisen, jolla oli rikkautta tai säätyetuoikeuksia, täytyi luopua näistä, ennenkuin pääsi seurakunnan yhteyteen. Ei kukaan veljistä saanut harjottaa kauppaa eikä lainata rahoja korkoa vastaan, mutta kukin oli velvollinen auttamaan hädänalaista veljeä.

Yksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu suinkaan poistettu, vaan kommunismi näyttäytyi perheisiin nähden, varsinaisesti siinä, että terotettiin veljellisyyden käskyä ja pyrittiin ylläpitämään yhdenvertaisuutta, niin ettei kukaan kohonnut muita korkeammalle eikä taasen vaipunut toisten alapuolelle. Mutta tämä yksityisomaisuuden säilyttäminen oli mahdollista vain pitämällä mitä ankarinta kuria, joka ei karttanut ryhtymästä käsiksi perhe-elämän sydämellisimpiinkin suhteisiin.

Seurakunta valitsi papit ja vanhimmat, ja nämä käyttivät sellaista kurinpitovaltaa, joka nykyaikaisesta ihmisestä olisi sietämätöntä, mikä seikka oli merkillisessä ristiriidassa Pietarin anarkistisen teorian kanssa, joka hylkäsi kaikellaisen pakon epäkristillisenä ja pakanallisena! Ja tuo pakko oli sitä sietämättömämpää, kun Böhmin veljillä oli erikoisen selvänä tuo synkkä, tekopyhä piirre, jonka olemme jo huomauttaneet olleen yleisenä piirteenä keskiajan kommunisteilla; syynä siihen lienee ollut se sanomaton kurjuus ja puute, joka oli hussilaissotien seurauksena.

Kaikkinainen leikkiminen ja tanssiminen oli kiellettyä, koska perkele vietteli niiden kautta uskovaisia. Työnteko ja hiljainen alistuminen olivat ainoat, joita kristityltä täällä vaadittiin. Sunnuntaita viettivät he jo aivan puritanisesti.

Joskaan yksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu kielletty, niin pidettiin kuitenkin naimattomuutta korkeampana, pyhempänä. Papistolle oli omaisuudettomuus ja naimattomuus pakollista. Naimattomat ihmiset elivät, suvun mukaan erillään, veli- ja sisartaloissa, joissa he yhdessä työskentelivät ja elivät. Me saanemme kuvitella niitä jokseenkin beghardilaistalojen mallisiksi.

Niinkuin taborilaiset, vihasivat Böhmin veljetkin oppineita, joita pitivät etuoikeutettuna säätynä. Mutta he, samoin kuin taborilaisetkin, pitivät kovin tarkkaa huolta hyvistä kansakouluistaan. Kansanvaltaisen kirjapainotaidon omaksuivat he heti, kun se oli keksitty, erinomaisella innolla. Kirjotuksien lukumäärä, jotka he kaikkiaan koko vaikutusaikanaan julkaisivat puolustuksekseen, oli paljon suurempi kuin koko muu samanaikainen böhmiläinen kirjallisuus. He kerskasivat myöskin siitä, että he olivat olleet ensimäiset, jotka painattivat (Venedigissä) raamatun äidinkielellään, niin että Böhmi tässä suhteessa oli kaikkia muita kansoja edellä. Böhmissä oli 1500-luvun alussa viisi kirjapainoa, yksi katolilainen, yksi utrakvistinen ja kolme muuta, jotka kuuluivat Böhmin veljille. Eivätkä nämä kolmekaan aina riittäneet heille, vaan painattivat he ajottain kirjojaan Saksan puolella Nürnbergissä.

Omituinen, mutta heidän tarkan kurinsa mukainen, oli määräys siitä, ettei mitään sellaista saanut painaa, jota ei seurakunta ensin ollut hyväksynyt!

Ja siitä huolimatta tuollainen tavaton kirjallinen tuotanto!

Veljeslahkon rauhallisesta luonteesta ja heidän alistuvaisesta mielenlaadustaan huolimatta, pitivät sen ajan vallassaolijat näitä veljiä sekä epäiltävinä että vaarallisina. Jo v. 1461 rupesi sama Georg v. Podiebrad, jonka muistamme Taborin kukistajana ja joka sen jälkeen valittiin Böhmin kuninkaaksi, ankarasti heitä vainoomaan. Heidän johtajansa, m.m. veli Gregori, vangittiin, Kunvaldin seurakunta hajotettiin, sen jäsenet ajettiin maanpakoon ja kaikki kokoukset kiellettiin.

"Tällä ankaralla inkvisitsionilla", kirjottaa Covenius, "joka nyt kaikkialla pantiin toimeen veljiä vastaan, oli seurauksena, että heistä useimmat hajaantuivat metsiin ja vuorenrotkoihin ja asuivat luolissa. Eivätkä he edes siellä olleet turvassa. He uskalsivat tehdä tulen välttämättömimpien ruokien keittämistä varten ainoastaan yöllä, ettei siitä nouseva savu heitä kavaltaisi, ja siellä he istuivat kovassa pakkasessa tulen ympärillä ja kuluttivat aikaansa raamatun lukemisella ja hurskailla keskusteluilla. Ja jos heidän täytyi lähteä syvässä lumessa hankkimaan itselleen elintarpeita, astuivat kaikki samoihin jälkiin, jotka ensimäinen oli tehnyt, ja se, joka kulki viimeisenä, laahasi perässään männynoksaa niin että jäljet uudestaan täyttyivät ja näyttivät jonkun talonpoikaisnaisen tekemiltä, joka oli raastanut risukimppua metsästä. Sen vuoksi että heidän näin täytyi asua luolissa, heidän vihollisensa kutsuivat heitä pilkaten 'jamiseiksi', luola-asukkaiksi."

Tämä jamisi-nimi (tshekkiläisten sanasta jáma, luola) näyttää kuitenkin pikemmin vain sellaisten kansan antamien nimityksien käännökseltä, jommoisia jo aikaisemmin Saksassa tuli beghardien osaksi sen perustuksella, että heidän täytyi pitää kokouksiaan salassa. Se viittasi siis siihen, että beghardien perimätieto olisi vaikuttanut Böhmin veljien keskuudessa. Böhmin veljiä kutsuttiin ei vain jamiseiksi, vaan myöskin "pikardeiksi".

Ensimäinen vaino loppui vasta Podiebradin kuollessa v. 1471, ja sitä seurasi toisia. Nämä eivät heitä kuitenkaan paljon vahingoittaneet. Valtiovalta ei ollut varsin vahva Böhmissä, ja veljet saivat voimakasta suojaa yksityisiltä aatelismiehiltä ja kaupungeilta, sillä älykkäät henkilöt ymmärsivät jo aikaisin, kuinka viattomia tämän lahkon yhdenvertaisuuspyrinnöt ja valtiovihollisuus itse asiassa olivat, sekä toiselta puolen, minkä oivallisen sortamisaineksen heidän saarnansa ahkeruudesta, kieltäymyksestä ja kärsivällisyydestä olivat omiansa luomaan.

Tämä suojelus vaikutti sen, että vieläpä ensimäisten vaikeidenkin vainojen aikana veljien lukumäärä nopeasti kasvoi. Lisäksi tuli myöskin se, että he täydellisesti taborilaisten hengessä, mutta kokonaan ristiriidassa aikansa yleisten kirkollisten järjestysmuotojen hengen kanssa osottivat suurinta suvaitsevaisuutta uskonasioissa. Veljesseurakunta saattoi tehdä tämän aivan yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei se, kuten toiset, tahtonut olla mikään valtiojärjestö. Jo ensimäinen veljeskongressi, joka pidettiin v. 1464 Reichenaun läheisyydessä olevalla vuorella ja jossa oli edustajia sekä Böhmistä että Mähristä, julisti, että kysymykset, jotka koskivat yhteiskunnallista järjestymistä, olivat tärkeimmät ja uskon asiat vasta toisessa sijassa. Ja tässä periaatteessa pysyttiin aina. Täten joutuivat Böhmin veljet suurimpaan ristiriitaan myöhemmin esiintyvään luterilaiseen oppiin, että usko yksin tekee autuaaksi eikä työt.

Sitä ankarampia he olivat silloin, kun todellakin käytännöllisiä eroavaisuuksia esiintyi. Heidän toiseen kongressiinsa, joka pidettiin v. 1467 Lhotassa, joka lopullisesti loi heidän järjestysmuotonsa, sittenkun Reichenaussa oli muodostettu ohjelma, saapui muutamia aatamilaisien jäännösten edustajia tekemään yhdistymisehdotuksia. Mutta ne hylättiin. Aatamilainen kommunismi oli heistä liian pitkälle menevää.

Huonosti onnistuivat myöskin yhdistymiskeskustelut valdolaisten kanssa, jotka jo olivat liian porvarismielisiä. "Me puhuimme paljon valdolaisten pappien kanssa"; kertoo Gregori muutamassa kirjotuksessaan, "erittäinkin pappi Stefanin kanssa, joka ei milloinkaan alentunut pitämään jumalanpalveluksia roomalaiseen tapaan (niinkuin valdolaiset toisinaan tekivät välttääkseen vainoja). Tämä, joka myöhemmin poltettiin, tarjoutui parantamaan kaikkea, mitä saattoi pitää Kristuksen opin ja kristillisen elämän vastaisena, ja asettamaan kaikki niin, kuin muinoin oli ensimäisessä kirkossa. Mutta heillä oli ystäviä Rooman vihkimien pappien joukossa, ja nämä estivät asian".

Niin ei saatu aikaan sovintoa. Gregori jatkaa: "Osa valdolaisia myönsi, että he olivat poistuneet ensimäisten esi-isiensä teiltä. Myöskin oli heissä sellaista turmiollisuutta, että ottivat ihmisiltä rahoja, kokosivat rikkauksia eivätkä pitäneet huolta köyhistä,, vaikka onkin kristinuskon vastaista, että pappi kokoo aarteita, sen sijaan kun hänen tulisi käyttää oma, vanhemmilta perimänsä omaisuus almuihin ja köyhien hädän lieventämiseksi."

Mutta valdolaisten kohtalo oli pian tuleva Böhmin veljien osaksi.

Se puritanismi, millä he lausuivat vastalauseensa vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan ja mikä heidät tästä erotti, oli itse asiassa oivallinen keino päästä eteenpäin tässä yhteiskunnassa. Me olemme jo ennen viitanneet siihen, mikä tavaton ero ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta oli tämän puritanismin ja alkukristillisyyden askesin välillä. Joskin molemmat saarnaavat elämänilon ja kaiken nautinnon turhamaisuutta ja vieläpä vahingollisuuttakin, liittyi kumminkin alkukristillisyyden askesiin sen kannattajien tylsämielinen hitaus, uskonpuhdistuksen aikojen puritanismiin sitä vastoin sen kannattajien väsymätön ja tarkka työteliäisyys. Meidän aikanamme, sen kehittyneen suurteollisuudellisen kapitalismin vallitessa ei työteliäinkään puritanismi voisi turvata palkkatyömiesten, talonpoikien tai pikkuporvarien elämää. Mutta sinä aikana, jota me nyt käsittelemme, siirryttäessä luonnon taloudesta, johon oli jo sekottunut yksinkertaista tavaratuotantoa, yleiseen osittain jo kapitalistiseen tavaratuotantoon, oli sellainen puritanismi kumminkin oivallinen keino tekemään pikkuporvareista pääomanomistajia, ja sitä enempi kun väestön suurimmassa osassa vallitsi vielä tuo lapsellisen elämäniloinen katsantotapa, joka yleensä on liittynyt luonnontalouden tilaan, missä ei tuoteta myytäväksi, vaan itse käytettäväksi, ei koottavaksi kasaan, vaan nautittavaksi. Myöskin veljien hyvä yleinen koulusivistys on puritanismin ohella antanut vauhtia heidän taloudelliselle kohoamiselleen.

Taborilaisille oli sotasaalis tuottanut varallisuuden, joka teki lopun heidän kommunismistaan. Böhmin veljien varallisuus sen sijaan kasvoi pian heidän ahkeruutensa, tyytyväisyytensä ja säästäväisyytensä sekä älynsä seurauksena.

Hyvinvointi tuotti pian veljille lukuisia uusia kannattajia sangen maallisista syistä. Mutta kasvavan varallisuuden ohella rupesi vanha ankara kuri useista vanhemmistakin jäsenistä pian tuntumaan yhä painostavammalta. Moni piti sitä kovuutena, että häntä oli kielletty kartuttamasta varallisuuttaan joko kaupalla tai koronkiskomisella. Hyvinvoinnin kasvaessa karttuivat omaisuusasioista aiheutuneet selkkauksetkin, oikeudenkäynnit tulivat tarpeellisiksi, tarvittiin valtiovaltaa hankitun omaisuuden suojaksi.

Niinpä syntyi vähitellen veljien joukossa lievempi suunta. Ei uskallettu vielä vastustaa vanhoja säännöksiä, mutta niitä pyrittiin pitämään vain korkeamman pyhyyden ihanteena.

Eroavaisuus molempien suuntien välillä ilmeni vasta (1460-luvun loppupuolella), kun kaksi herraa ja useampia ritareja ilmottautui jäseniksi veljeskuntaan. Ankarampi suunta tahtoi ottaa heidät jäseniksi, vain jos he luopuisivat omaisuudestaan ja säädystään. Lievempi suunta tahtoi sallia heidän jättää se tekemättä. Mutta vielä voittivat edelliset ja vain ne otettiin veljeskunnan yhteyteen, jotka kaikessa alistuivat yhteisön vaatimuksiin.

Mutta jo v. 1480 sai lievempi suunta aikaan sen, että muuan oppinut, Luukas, otettiin seurakunnan yhteyteen. Pian tuli lisää, ja oppineet rupesivat vaikuttamaan lievemmän suunnan eduksi. Turhaan taistelivat ankarammat, kutoja Gregori päämiehenä, tätä paisuvaa velttoutta vastaan. Brandeisin kongressissa eli synoodissa, kuten sitä kutsuttiin, voittivat maltilliset. Päätettiin, että rikkaita ja korkeita henkilöitä saisi tästä alkaen ottaa seurakunnan yhteyteen, ilman että heidän tarvitsi luopua arvostaan tai varallisuudestaan; heitä piti vain muistutettaman siitä, mitä vaaroja tämä tuottaisi heidän sielunsa autuudelle. Täten oli yhdenvertaisuuden vaatimus, vaikkei sitä oltukaan vallan syrjäytetty, todellisesti siirtynyt hurskaitten toivomusten piiriin.

Samalla tavalla osasivat hurskaat veljet avata tien valtiovallan osallisuuteen. Ei pidä vapaasta tahdosta ruveta tuomarin virkaan eikä sotapalvelukseen tai muuhun valtiontoimeen, mutta jollei voinut päästä vapaaksi hartailla rukouksilla tai muulla tavoin, niin piti alistuman, sanottiin nyt. Eikä siinä kyllin että veljet saivat ottaa osaa valtion pakottamaan toimeen, heillä oli myöskin lupa itse käyttää tätä pakkovaltaa, saivatpa he harjottaa riistämistä, ravintolanpitoa ja kauppaa — luonnollisesti vain hätätilassa.

Ankarampi suunta oli vimmoissaan näistä päätöksistä ja heidän onnistui saada puolelleen myöskin piispa Mathias. Uusi synoodi peruutti Brandeisin päätökset. Mutta ilo oli varsin lyhyt. Uusi päätös oli vain äkillisen agitatsionin tulos. Jo v. 1494 maltillisemmat olivat taasen enemmistönä, ja ero tuli välttämättömäksi.

Ankarampi suunta oli pienempi luvultaan, siihen kuului vain sivistymättömiä talonpoikia ja käsityöläisiä, ja sen periaatteet olivat yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia vastaan. Se kutistui yhä enemmän kokoon. Muutamia sen jäseniä poltettiin v. 1527 Pragissa. Jyrkempi suunta näyttäytyi silloin viimeisen kerran julkisuudessa.

Maltillinen suunta taasen alkoi äkisti kukoistaa, vahvistunut kun oli rikkaiden ja mahtavien henkilöiden siihen liittymisestä ja vapaa käyttämään hyväkseen valtion apukeinoja ja kun sillä oli oivallinen järjestysmuoto, joka vastasi yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia. Heillä oli jo v. 1500 noin 200 kirkkoa, ja seuraavina aikoina he saivat tärkeän valtiollisen vaikutuksen Böhmissä. Kuinka suuresti aatelisto oli edustettuna heidän joukossaan, käy m.m. selville eräästä anomuskirjasta, jonka veljeskunnan aateliset jäsenet v. 1575 lähettivät keisarille. Sen oli allekirjottanut 17 vapaaherraa ja 141 aatelismiestä.

Sellaisten olosuhteitten vallitessa hävisivät kaikki laitokset, jotka saattoivat muistuttaa kommunistisesta alkuperästä, vieläpä heidän kirjallisuudestaan pyhittiin huolellisesti pois kaikki kommunistiset muistot. "Böhmin puritaneista", kirjottaa Gindely, "Böhmin haaveksijoista, jotka pitivät enempi Pietari Chelcickystä kuin Hussista, jotka Paavalin opin mukaisesti pitivät naimattomuutta parempana kuin avioliittoa, jotka eivät vannoneet, eivätkä hoitaneet mitään virkaa, eivät suvainneet mitään ylellisyyttä eikä rikkautta, eivät lainanneet mitään korkoa vastaan ja kammoivat sotaa, heistä oli tullut tavallisia hyvinvoipia kapitalisteja, vallan kunnioitettavia aviomiehiä, vallan taitavia ammattilaisia, tottuneita pormestareita ja tuomareita, kelpo kenraaleita ja valtiomiehiä."

Aina kolmenkymmenenvuotiseen sotaan asti kesti Böhmin veljien kukoistusaika. Valkeavuoren tappelu lähellä Pragia v. 1620 ratkaisi vihdoin Böhmin aateliston ja habsburgilaisten keisarien yksinvallan välisen taistelun. Böhmin aateliston täydellinen häviö ja sen omaisuuden ottaminen takavarikkoon vei myöskin mukanaan perikatoon Böhmin veljet. Ainoastaan muutamia hajanaisia jätteitä vietti siellä täällä vaivalloista elämää, kunnes he v. 1722 saivat turvapaikan pietistisen kreivin Zinzendorfin omistamalla Herrnhut-nimisellä tilalla.

Mutta herrnhutilaisissa ei ollut enään ankaramman suunnan kommunistista innostusta, eikä maltillisemman suunnan maailmanviisautta. He olivat köyhiä, surkastuneita talonpoikia tai käsityöläisiä, jotka olivat välttäneet vainot vain senkautta, että elivät kaukaisimmissa takapajulla olevissa kolkissa; ja veljesyhteisön olemuksesta ovat he osanneet säilyttää sangen vähän.

Böhmin veljet kadottivat 1500-luvulla kaiken merkityksen sosialismin historialle. 1600-luvulla hävisivät he myöskin yleisen historian näyttämöltä.

VIII LUKU.

Saksan uskonpuhdistus ja Tuomas Münzer.

I. Saksan uskonpuhdistus.

Tuo ennen monta kertaa mainittu Eneas Sylvius Piccolomini, joka oli ennen ollut kirkonuudistuksen kannattaja, oli tehnyt rauhan paavin kanssa ja sai v. 1456 palkakseen kardinalinhatun — muutamia vuosia myöhemmin tuli hänestä paavi nimeltä Pius II ja kirosi sitte paavina ollessaan omat vanhemmat kirjotuksensa kerettiläisiksi! Hänelle, tuolle vastaleivotulle kardinalille kirjotti Mainzin arkkipiispanistuimen kansleri Martin Mayer: "Rooman istuin on keksinyt tuhansia keinoja ryöstääkseen hienolla tavalla meiltä meidän kultamme, ikäänkuin me olisimme raakalaisia. Senvuoksi on meidän kansamme, joka kerran oli niin kuuluisa ja joka urhoudellaan ja verellään on vallannut Rooman valtakunnan, vaipunut köyhyyteen, veroihin, lokaan. Mutta nyt ovat ruhtinaamme heränneet unestaan ja alkaneet ajatella tämän onnettoman tilan poistamista, ovatpa päättäneet kokonaan poistaa ikeen niskoilta ja voittaa takaisin vanhan vapauden. Eikä olekaan varsin vähäinen tappio Rooman istuimelle, jos roomalaisen valtakunnan ruhtinaat todellakin tekevät sen, mitä heillä on mielessä."

Eneas Sylvius näki tarpeelliseksi, kumotakseen Mayerin väitteet, kirjottaa v. 1458 erityisen kirjan Saksanmaan asemasta. Siinä hän selittää, että "köyhä ymmärryksensä puolesta on se, joka väittää, että Saksa on köyhä". Hän koettaa tätä todistaa viittaamalla kaupan ja vuoriviljelyksen korkeaan kukoistukseen. Hän huudahtaa lopuksi: "Missä onkaan teillä majatalo, jossa ei juotaisi hopea-astioista. Kukapa nainen, yksin alempienkin kansanluokkien keskuudessa, ei loistaisi kullassa? Ja ritarien kaulakäädyt ja heidän hevostensa kultaiset päitset ja jalokivillä koristellut kannukset ja miekantupet ja kultaloistoiset pantsaripeitteet ja kypärät! Ja kuinka komeat ovatkaan kirkot kalliine astioineen, helmillä ja kullalla koristetuissa päällyksissä säilytettyine pyhäinjäännöksineen ja alttarikaunistuksineen, juhlapukuisine pappeineen!"

Saksanmaa voi siis, jatkaa Eneas, varsin hyvin maksaa veronsa Rooman istuimelle. Ja kuinka kävisi tämän jos Saksan apu lakkaisi? Se tulisi köyhäksi ja surkeaksi, kykenemättömäksi täyttämään suuria velvollisuuksiaan. Sillä kirkkovaltion pienet ja epävarmat tulot eivät riitä mihinkään. Ilman rikkautta ei kukaan voi olla älykäs eikä arvossa pidetty. Papit ovatkin kaikkien yhteiskuntajärjestelmien vallitessa olleet rikkaita, sanoo hän kirjasensa lopussa.

Ei voi ajatella suurempaa vastakkaisuutta kuin se, mikä on näiden kahden kirjotuksien välillä, ja kuitenkin ovat molemmat tavallaan oikeita, joskin liioiteltuja. Kumpikin erikseen antaisi vaillinaisen kuvan 1400-luvun jälkipuoliskon Saksasta. Mutta tuo sovittamaton ristiriita, missä ne ovat toisiinsa, kuvastaa selvästi silloisissa olosuhteissa vallinneen suuren vastakohtaisuuden, joka juuri sentähden että se oli sovittamaton, voitiin ratkaista vain yhteisellä ottelulla ja toisen voitolla.

Mayerin kirjeessä ja Eneas Sylviuksen vastauksessa ilmenee mitä selvimmin se ydinkohta, jota uskonpuhdistus pääasiassa koski. Niissä se ilmenee, ilman että sitä hämmentää jumaluusopillisen kinastuksen sekasotku predestinatsioniopista — ihmisen edeltäpäinmääräämisestä joko autuuteen tai kadotukseen —, herranehtoollisen eri käsityksistä y.m., joilla eri puolueitten kirkolliset uskonpuhdistajat ovat sen ytimen peittäneet.

Eneas Sylvius oli oikeassa: Saksanmaa oli 1400-luvulla rikas ja kukoistava, pääasiallisesti riippuen sen kaupasta ja vuoriviljelyksestä. Ja samalla oli hän oikeassa siinäkin, että Rooman istuin sai pääasialliset tulonsa Saksasta, sillä Europan muut sivistyskansat olivat tähän aikaan jo suuressa määrin vapautuneet paavin riistämisen alaisuudesta. Sitä enempi hyökkäsikin paavinistuin riistämiskykyjensä koko voimalla Saksan kansan kimppuun ja sitä itsepintaisemmin kieltäytyi tämä tekemästä pienintäkään myönnytystä. Saksalla ei senvuoksi ollut odotettavissa mitään lievitystä. Valittavana oli sillä vain joko mukaantuminen kaikkeen paavin riistämiseen tai täydellinen eriäminen Roomasta.

Ja viimeksimainittu ajatus sai yhä enemmän alaa, sillä Mayer oli puolestaan myöskin oikeassa. Niin kovin kuin Saksan rikkaus kasvoikin, tuotti paavin sorto sille kumminkin mitä raskaimman taakan ja esteen nopealle taloudelliselle vaurastumiselle; jo se seikka tuotti Saksalle haittaa, että sen täytyi kantaa kuormaa, josta toiset olivat vapaita.

Ranskassa, Englannissa ja Espanjassa nylki kirkko kyllä kansaa; mutta suurin osa siitä, mitä se riisti itselleen, jäi maahan, tuli maan omien hallitsevien luokkien osaksi, joilla oli kaikki paraat paikat hallussaan. Saksassa sitävastoin annettiin lihavat paikat ulkomaalaisille, paavin karjalle, eikä saksalaisille ylhäisille, ja kaikki tulokkaat kirkolliset virat olivat Saksassa kauppatavaraa, jota paavi myi enimmän tarjooville. Mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että myytiin sellaisten lihavien paikkojen myynti-oikeus suorastaan suurille kauppaliikkeille, esim. Fuggerin toiminimelle Augsburgissa. Ne myytiin sitte vielä kerran, ja ostaja ehkä taasen vielä kerran. Oli "hengellisiä herroja", joilla oli kaksikymmentäneljäkin paikkaa hallussaan, joista ei itse hoitanut yhtäkään. "Eipä ole juuri ketään, jolla on täällä jokin parempi paikka", kirjottaa Ulrich von Hütten, "ilman että hän olisi joko palvellut siitä Roomassa tai lähettänyt sinne paljon rahaa sen saamiseksi tai sitten suorastaan ostanut sen Fuggerien välityksellä". Tästä syystä olivat myöskin Fuggerit innokkaita katolilaisia, jotka eivät säästelleet rahaa vastustaakseen Lutheria. Tavattomia summia virtasi tämän vuoksi vuodesta vuoteen Roomaan ja joutui siten Saksan suurten riistäjien, sen ruhtinasten ja kauppaherrojen käsistä. Ja niin suuret kuin kaupan ja vuoriviljelyksen tuottamat voitot olivatkin, niin nopeasti kuin Saksan rikkaus kasvoikin, kasvoi riistäjien rahantarve ja rahanahneus vielä nopeammin.

15:nnellä vuosisadalla olivat tavaratuotanto ja tavarakauppa, siis niin sanottu rahatalous, saavuttaneet Saksassa jo melkoisen laajuuden. Luonnontalous, vieläpä maaseudullakin, näyttää alkavan taantua. Joka taholla alettiin tarvita rahaa, ja suurin oli rahantarve hallitsevien luokkien piirissä, kun ne tarpeet yhä kasvoivat, joita vain rahan avulla saattoi tyydyttää. Silloin esiintyvä ehdoton ruhtinasvalta tarvitsi myös paljon rahaa, m.m. sotamiestensä ja virkamiestensä palkkoihin. Koetettiin keksiä uusia veroja, nylkeä ja puristaa porvareita ja talonpoikia, miten suinkin osattiin. Mutta harvoin riittivät säännölliset tulot, ruhtinaat saivat lisäksi ottaa lainoja, joiden korot vaativat taas yhä enempi rahaa.

Asioitten sellaisella kannalla ollessa täytyi sekä ruhtinasten että alamaisten tuntea yhä köyhtyvänsä, huolimatta Saksan yhä kasvavasta rikastumisesta, ja yhä vaikeammaksi tuli nähdä, miten paavi, tekemättä edes kerrassaan mitään vastapalvelusta, kokosi kerman itselleen, jättäen maassa oleville pelkän silkan maidon.

Kuitenkaan ei ollut niin aivan yksinkertainen asia vapautua paavin sorrosta. Totta kyllä olivat sekä talonpojat ja porvarit että alempi aatelisto jo ennen Wiclifiä ja Hussia, Ludvig baierilaisen aikana, osottaneet halua nousta taisteluun Roomaa vastaan. Mutta korkeampi aateli, suuret kauppiaat ja ruhtinaat olivat myöskin sortajia, ja Englannin ja Böhmin esimerkki oli vastikään näyttänyt, kuinka vaarallista näille luokille voisi olla yhteiskunnan suurien auktoritetien merkityksen horjuttaminen.

Samoin kuin Ranskan vallankumoussodat 18:nnen vuosisadan lopulla ja 19:nnen alussa saivat aikaan taantumuskauden koko Europassa ja veivät kohoavalta porvaristolta pitkäksi aikaa kaiken halun ruveta yhdessä pikkuporvarien ja köyhälistön kanssa vallankumouksellista tietä vastustamaan ruhtinasten yksinvaltaa ja aateliston maanomistusta, synnyttivät myöskin hussilaissodat taantumiskauden ei ainoastaan Böhmissä, vaan Saksassakin, ja kesti kauan ennenkuin ajatus irtaantua Roomasta pääsi voitolle vallitsevissa luokissa.

Lisäksi tuli se, että keisarin ja paavin välinen liitto, joka, kuten muistamme, tehtiin Kaarlen, "pappikeisarin", hallitessa, jatkui vielä habsburgilaisten keisarien aikana. Liiton entisten syiden lisäksi tuli uusia. Turkkilaiset uhkasivat habsburgilaisia perintömaita, ja paavin apu oli välttämätön pysyttämään nuo uskottomat yleisien ristiretkien avulla vähän etäämmällä.

Unelias Fredrik III oli kirkkopolitikan tärkeimmissä kysymyksissä vain tuon viekkaan uskonluopion Eneas Sylviuksen ase. Maksimilian, "viimeinen ritari", valtaistuimelle joutunut turhantarkka romantiko, osottautui varsin epävakaiseksi ja horjuvaiseksi. Mutta miten läheisesti hänestä keisarin ja paavin edut näyttivät samoilta, voi huomata siitä, että hän voi ruveta pyrkimään keisarikruunun ja paavinhiipan saattamiseen saman pään kannettaviksi. Ja Kaarle V, joka ei kammonut antamasta sotilaittensa ryöstää Roomaa, kun paavi koki ehkäistä hänen suunnitelmiaan, esiintyi kumminkin Saksassa niin pontevasti kuin mahdollista paavin uhkaavan auktoritetin suojelijana.

Jos vielä kaiken tämän lisäksi ottaa huomioon Saksan auttamattoman hajaannustilan, joka vähensi keisarin vallan mahdollisimman vähiin, mutta myöskin vaikeutti yhteistä esiintymistä keisaria ja paavia vastaan, niin voi ymmärtää, että kesti sata vuotta hussilaissotien alusta, ennenkuin uskonpuhdistus Saksanmaalla saatiin aikaan.

Mutta tänä aikana oli kehitys kaikilla aloilla edistynyt varsin nopeasti. Kuinka olivatkaan hengellisen ja sotaisenkin taistelun keinot täydellisentyneet. Kirjapainotaito oli keksitty ja tuliaseitten käyttö oli kehittynyt. Keskusliikkeen, varsinkin meriliikkeen, välineet olivat kehittyneet korkealle. Vähää ennen uskonpuhdistusta olivat uskaliaat merenkulkijat ensi kerran ohjanneet laivansa suoraan Atlannin valtameren yli.[30]

Lähimmin vaikuttivat näihin löytöretkiin turkkilaisten ja muiden heihin yhdistyneitten keski-aasialaisten kansanheimojen hyökkäykset 1400-luvulla. Niiden kautta nimittäin Itämainen vanhat kauppatiet tulivat perin vaikeiksi käyttää. Mutta europalainen laivakulku oli jo saavuttanut sellaisen kehitysasteen, että se sen sijaan koetti etsiä uusia teitä Afrikan ympäri ja toiselta puolen suoraan valtameren yli Indiaan. Suurten löytöjen aikakausi alkoi, uudenaikainen siirtomaapolitika sai alkunsa.

On päivän selvää, että kaikki tämä äkkiä tavattomasti laajensi ihmiskunnan näköpiiriä ja sai aikaan täydellisen mullistuksen inhimillisen tiedon alalla. Mutta samalla johtui tästä myöskin taloudellinen mullistus. Europan taloudellisen elämän keskus siirtyi Välimeren maista Atlannin valtameren rannoille. Italia ja Itä-Europa pysähtyivät ja taantuivat kehityksessään, Länsi-Europa sitävastoin tunki valtavasti eteenpäin. Silloiset ristiriidat, sekä luokkien että valtioitten väliset, tulivat mitä jyrkimmiksi, ja uusia ilmaantui. Kaikki ne intohimot pääsivät valloilleen, jotka ovat ominaisia kapitalistiselle riistämiselle, jonka aikakausi nyt oli alkanut. Ja ne pääsivät valtaan koko sillä voimalla ja häikäilemättömyydellä, joka muistutti keskiaikaa, jonka raakuudesta töin tuskin oli päästy. Kaikki perinnäiset yhteiskunnalliset ja valtiolliset suhteet luhistuivat kokoon, kaikki perinnäinen siveysoppi osottautui pätemättömäksi.

Kokonaisen vuosisadan järkyttelivät Europaa tavattomat taistelut, joiden kestäessä ahneus, murhanhimo ja epätoivoinen raivo viettivät mitä hirmuisimpia hurjia huveja. Kukapa ei muistaisi Pärttylin yötä, kuka ei tietäisi, kuinka kolmenkymmenvuotisen sodan sankarit menettelivät Saksassa, Alba Alankomaissa ja Cromwell Irlannissa — puhumattakaan kaikista niistä julmuuksista, joita harjotettiin uusissa siirtomaissa!

Tämä tavaton mullistus, suurin mitä Europa oli nähnyt sitten kansainvaellusten päivien, päättyi jotensakin vasta (paitsi Englannissa) Westfalin rauhaan v. 1648. Se alkoi Saksan uskonpuhdistuksesta, joka saattoi koko Europan liikkeeseen ja antoi aina 1600-luvulle asti taisteleville tunnussanat ja todistelukeinot. Pintapuolinen tarkastaja uskoo sen vuoksi, että kaikissa näissä taisteluissa oli uskonto kysymyksessä. Niitä sanotaankin uskonsodiksi.

Kaikkeen tähän nähden ei ole ensinkään ihme, että Saksan uskonpuhdistus sai verrattomasti suuremman merkityksen maailmanhistoriassa kuin kaikki muut samallaiset edelliset liikkeet, että siitä tuli uskonpuhdistus yleensä, että saksalaiset, huolimatta siitä, että nousivat niin myöhään Europan muihin sivistyskansoihin nähden kapinoimaan Roomaa vastaan, tulivat kuitenkin henkisen vapauden valituksi kansaksi ja tuomaan sitä muillekin.

II. Martin Luther.

Se mies, joka oli heittävä kipinän ruutisäiliöön, niin että mahtava maailmanpalo syttyi, mies, joka näennäisesti oli kaikkien näiden mullistusten juurena ja alkuna, jota toiset jumaloivat, toiset taasen kiroovat, oli augustinilaismunkki, tohtori Martin Luther.

Ei etevämpi käsityskyky, eivätkä itsenäiset ja rohkeat ajatukset tehneet häntä liikkeen keskukseksi. Niissä suhteissa olivat monet hänen aikalaisensa häntä edellä. Ei vain Ranskassa ja Italiassa, vaan Saksassakin oli jo monta korkeampiinkin luokkiin kuuluvaa ehtinyt siihen, että he olivat kokonaan erinneet kirkollisesta ajatustavasta, vieläpä alkaneet sitä pilkkaillakin. Tämä oli uuden sivistyksen, n.k. humanismin, ansiota. Se esiintyi Italiassa jo 1300 luvulla, liittyen klassilliseen muinaisuuteen, jonka elpymistä (renessansia) se jossain määrin merkitsi. Saksasta on erityisesti mainittava nuoremmat Erfurtin humanistit, Mutian päämiehenä. Tämä asetti julkisesti tieteen kirkkoa vastaan ja kielsi Kristuksen jumaluuden. Kun Luther harjotti opinnoita Erfurtissa, joutui hän (1501) näiden humanistien piiriin. Näyttää kuitenkin siltä, että häntä olisi vetänyt siihen enempi heidän iloinen elämänsä kuin se henki, joka heidän joukossaan vallitsi. Ainakaan ei tästä viimeksi mainitusta näkynyt muita merkkejä, kuin se, että ilojen perästä tuli katumus, ja Martin päätti v. 1505 mennä luostariin.

Mutta myös niiden joukossa, jotka pysyivät kristinopille uskollisina, oli monta, jotka oleellisissa kohdin erisivät katolisesta käsityksestä. Tässä mainittakoon vain yksi, Johan Wesel, Erfurtin yliopiston professori, joka kuoli v. 1481, kaksi vuotta ennen Lutherin syntymää. Miten voimakkaasti esiintyikään tämä paavia, tuota "purpurassa käyvää apinaa" vastaan, aneidenmyynnin ja pyhienpalveluksen oppeja, rippejä, pyhää ehtoollista, viimeistä voitelua, paastoamista vastaan! "Jos pyhä Pietari olisi määrännyt paaston", sanoi hän kerran eräässä saarnassaan, "niin olisi hän kait tehnyt sen, saadakseen kaloille (paastonaikaiselle ruualle) paremman menekin."

Ullmann, jonka kirjotuksesta, "Uskonpuhdistuksen edelliset uskonpuhdistajat" ylläoleva kohta on lainattu, on laveasti käsitellyt Johan Weselin esiintymistä. Hän lausuu: "Varmasti ei voi ratkaista, oliko Weselin kirjotuksilla ja opilla synninpäästöstä vaikutusta Lutherin vakaumuksen kehitykseen. Mutta mahdollista, vieläpä todennäköistäkin on, että Luther Erfurtissa tutki Weselin kirjotuksia. Kaiken sen ohella meni Wesel kiistakirjotuksessaan anetta vastaan pitemmälle kuin Luther kuuluisissa väitteissään. Weselin kiistakirjotukset olivat selvempiä, itsetietoisempia ja laajempisisältöisiä; ne kävivät käsiksi koko laitokseen ja sen pohjaperusteihin, enempi kuin Lutherin joskin voimakas, syvällinen ja rohkea, niin kumminkin samalla tietoon nähden epävarmempi ja enempi hetkellisiä epäkohtia vastaan suuntautuva kynäkiista."

Luther tuli v. 1508 jumaluusopin professoriksi Wittenbergiin. Kun Tetzel v. 1517 harjotti anekauppaansa ylt'ympäri Saksissa petkuttaakseen yksinkertaiselta kansalta rahoja Leo X:nnen pohjattomiin raha-arkkuihin, suuttui Luther kuten monet muutkin tästä kovin ja päätti ruveta sitä vastustamaan. Se tapa, jonka hän valitsi vastalauseelleen, ei ollut mikään tavaton. Hän naulasi, kuten yliopiston professorien silloin oli tapana, 95 anetta koskevaa väitettä Wittenbergin linnankirkon oveen ja tarjoutui väittelemään niiden johdosta. Tämä tapahtui 31 p:nä lokak. 1517.

Näiden väitteiden sisällys oli yhtä vähän vallankumouksellinen kuin niiden esityksen muotokin. Ne koskettelivat vain kohtia, joissa kirkonpiireissäkin oli tähän asti vallinnut erimielisyyttä. Luther ei, kuten Wesel oli tehnyt, koskenut itse aneeseen. Niinpä esim. 71:nen väite kuului: "Se, joka vastustaa paavin aneen totuutta, hän olkoon kirottu ja kadotettu". Luther itse kertoi myöhemmin itsestään: "Kun minä nousin anetta vastaan, olin niin huumaantunut, niin innostunut paavin oppiin, että innoissani olisin ollut valmis, jos minulla olisi ollut valta, tappamaan tai ainakin olisin tyytyväisenä katsellut kaikkien niiden surmaamista, jotka eivät tahtoneet olla paaville kuuliaisia."

Lutherin ja Tetzelin välinen riita oli, kuten molempien aikalaiset aivan oikein huomauttavat, pelkkä tavallinen munkkikiista. Mutta tässä ei kumminkaan ollut kysymys pelkistä uskonlauseista, vaan rahasta, ja siinä kohdassa ei ollut leikittelemistä paavinistuimen kanssa. Ja kiista sattui sopimattomaan, levottomaan aikaan. Koko Saksa hehkui taistelunhalua paavia ja hänen kirkkoaan vastaan. Niistä "lurjuksia vastaan suunnatuista nuolista", kuten Hurten lausuu, "jotka Saksasta lähteneinä silloin suhahtelivat paavin korvissa", olivat tärkeimpiä ja tehokkaimpia "Vähäpätöisten miesten kirjeet", joita Mutianuksen ystävät, varsinkin Krotus Rubianus ja Hütten, julkaisivat vuosina 1515-17. Ne olivat pilkkarunoja ja irvikuvia, joissa esitettiin kirkollisen tieteen edustajat hölmöiksi ja heittiöiksi.

Anekauppa oli saanut aikaan kiivaita vastaväitteitä kaikkialla Saksassa; asiain niin ollen oli paavista kaksin kerroin harmittavampaa, että kirkon oma mies, jumaluusopin professori, alkoi riidan niin arassa asiassa. Ei viipynytkään kauan ennenkuin itse paavi ryhtyi asiaan saadakseen sovintoa aikaan, mutta seuraus olikin aivan vastakkainen, kuin oli tarkotettu. Osaksi se osotti, kuinka voimattomaksi paavinvalta jo oli tullut Saksassa, kun ei se saanut Lutherin hengellisiä: tai maallisia esimiehiä tukkimaan tämän suuta. Sitä vastoin sai paavin asiaansekaantuminen aikaan sen, että kaikki paaviuden vastustajat kiinnittivät huomionsa Lutheriin, kerääntyivät hänen ympärilleen ja tunkivat häntä yhä etenemään. Sen kautta että Lutherin ja Tetzelin kamppailu kehittyi Lutherin ja paavin väliseksi, laajeni se myöskin paavin ja Saksan kansan väliseksi otteluksi.

Ystävät ja viholliset johtivat siis Lutherin riitaan paavikunnan kanssa, hänen itsensä oikeastaan ensinkään sitä tahtomatta. Kun hän v. 1519 kirosi sen, mitä hän vuosi sitten oli hyväksynyt ja päinvastoin, ei tämä riippunut mistään Lutherin laajenneesta käsityskannasta, vaan aiheuttivat sen kokonaan ulkonaiset vaikutukset, joiden hän antoi viedä ja johtaa itseään.

Paavi pani v. 1520 Lutherin pannaan. Se oli täydellinen harhaisku. Se lisäsi Lutherin nauttimaa kansan suosiota ja tunki häntä edemmäksi alottamallaan tiellä.

Vuotta ennen valittu uusi keisari Kaarle V kutsui Lutherin Wormsin valtiopäiville v. 1521. Hän toivoi saavansa tuon sotaisan professorin äänettömäksi.

On verrattu. Lutherin esiintymistä Wormsissa Hussiin Konstanzissa. Mutta heidän asemansa oli kokonaan erilainen. Huss oli jättänyt isänmaansa mennäkseen vihollistensa kirkolliskokoukseen. Luther tuli saksalaisille valtiopäiville,, missä enemmistö oli suosiollinen hänelle. Epäilemättä esiintyi hän urhoollisesti, mutta hän olikin jo katkaissut itseltään kaiken peräytymisen mahdollisuuden. Hän ei voinut peräytyä tekemättä pelkurimaista ja kunniatonta työtä. Ehkä ne eivät olleet vain miehuullisuuden käskyjä, vaan myöskin viisauden vaatimuksia, joita Luther seurasi tuossa selityksessään: "Tässä olen enkä voi muuta, Jumala minua auttakoon, amen". Sillä jos hän olisi myöntynyt, ei tämä olisi lepyttänyt hänen vihollisiaan, mutta ystävät sitävastoin olisivat katkeroittuneet. Peräytyminen uhkasi tuottaa hänelle suurempia vaaroja kuin rohkea vastarinta. Hän saattoi olla varma siitä, etteivät ruhtinaat ja ritarit Wormsissa olisi suvainneet, että hiuskarvaakaan hänen päästään olisi turmeltu. Hän lähtikin valtiopäiviltä vahingoittumattomana.

Münzer pilkkailikin myöhemmin Lutheria, kun tämä ylvästeli rohkeuttaan Wormsissa. "Kiitä siitä", kirjottaa hän, "Saksan aatelistoa, jonka suuta olet sivellyt hunajalla; sillä se ei käsittänyt mitään muuta kuin että sinä saarnoillasi antaisit sille böhmiläisiä lahjoja, luostareita ja hiippakuntia, joita sinä nyt lupaat ruhtinaille. Jos sinä olisit horjunut Wormsissa, olisi aatelisto sinut ennemmin pistänyt kuoliaaksi kuin päästänyt vapaaksi, sen tietää jokainen".

Ei se ollut mikään erinomainen käsityskyky eikä mikään tavaton rohkeus, joka teki Lutheruksesta uskonpuhdistuksen keskipisteen. Hänen erinomaiset ominaisuutensa olivat kokonaan toisaalla. Hän ei ollut ajattelija eikä hänestä ollut marttyyriksi, mutta agitatoriksi oli hänellä sellaiset ominaisuudet, jotka vain harvoin yht'aikaa tulevat yhden miehen osaksi.

Hän oli jumaluusopin tohtori ja professori, mutta hän ei milloinkaan unohtanut, että hän oli talonpojan poika. Vaikka hän olikin oppinut, hän kumminkin tajusi, mitä alemmat kansankerrokset tarvitsivat, miten he ajattelivat ja tunsivat, ja hän osasi käyttää heidän kieltänsä, paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan, ja vain harvat hänen jälkeensä ovat vetäneet hänelle vertoja. Ollen mestari kiistakirjotuksissa, kuten Lessing, osasi hän, harvinaista kyllä, innostuttaa rahvaan ja samalla vaikuttaa hallitseviin luokkiin. Tässä suhteessa on hän Lassallen kaltainen, jota hän muuten ei paljon muistuta.

Tätä ei kukaan paavikunnan vastustaja Saksassa ennen häntä ollut ymmärtänyt. Jokainen heistä kääntyi todellisuudessa, joskaan ei aina tahallaan, vain yhden ainoan luokan puoleen. Muutamat puhuivat ainoastaan alemmille luokille, esim. "Keisari Sigismundin uskonpuhdistuksen" tekijä, jota kirjasta Bezold kutsuu "ensimäiseksi vallankumoukselliseksi kirjotukseksi Saksan kielellä". Näitä korkeammat säädyt, ja hyvällä syyllä, epäilivät taborilaisista pyrkimyksistä. Hallitsevat luokat eivät niistä vain loukkaantuneet, vaan johtuivat niitä suoranaisesti vainoamaankin. Mutta ne ylempien luokkien jäsenet, jotka kääntyivät paavinvaltaa vastaan eivät kirjottaneet rahvaalle. Sellaisia oli Gregori heimburgilainen, Nürnbergin kaupunginneuvos. Tämä "Lutheria aikaisempi porvarillinen Luther", kuten Ullmann häntä kutsuu, vastusti ankarasti paavikuntaa monessa yhtä oppineessa kuin terävässä riitakirjotuksessa. Hänet pantiin pannaan, nürnbergiläiset ja muut suojelijat jättivät hänet oman onnensa nojaan, ja hänen täytyi paeta Böhmiin Podiebradin luo. Tämän kuoleman jälkeen (1471) lähti hän Saksiin, jossa päätti vaiherikkaan elämänsä v. 1472.

Mutta niin urhoollinen ja taitava taistelija kuin hän olikin, jätti hän kuitenkin varsinaisen rahvaan kylmäksi, sillä sille ei hän kirjottanut.

Sama koskee Hütteniäkin. Hänkin kääntyi aluksi vain ylempien luokkien puoleen. Vieläpä silloinkin kun luterilainen liike jo oli ennättänyt levitä ylt'ympäri koko Saksan, syyskuulla 1520, hän kirjotti "Lähetyskirjeensä kalkensäätyisille saksalaisille" latinaksi. Hän viittasi siihen, että hän tähän asti on kirjottanut latinaksi, varottaakseen ikäänkuin kahden kesken kirkon päämiehiä ja ettei heti antaisi kaikkia rahvaan tiedoksi.

Mutta jo saman vuoden joulukuussa oli hänen pakko vedota "rahvaaseen", voittaakseen se puolelleen. Hänen seuraava kirjotuksensa oli "Valitus ja kehotus paavin ja epähengellisten epäkristillistä valtiovaltaa vastaan."

Hän sanoo tässä kirjotuksessa, jonka hän on pukenut runomuotoon:

Mä latinaakin muinoin kirjoitin Sit' joka mies ei tehnyt, totta vie; Sull' saksalainen isänmaani voin Omalla kielellä nyt huutaa noin: Me koston näistä saamme!

Mutta saksalaisena kirjailijana jäi Hütten Lutherin jälkeen. Tämä oli jo ennen häntä, varsinkin "Lähetyskirjeessään Saksan kansan kristilliselle aatelistolle", alkanut saksankielisen agitatsioninsa, ja tehnyt sen paljon tehokkaammin kuin Luther.

Luther osotti todellista, mukaansaviepää kansanomaisuutta. Mutta vaikutus tuli vieläkin voimakkaammaksi sen kautta, että hänellä oli muitakin ominaisuuksia, joita harvoin tapaa yhdessä. Hänellä oli hovimiehen notkeus ja luonteeton sopeutuvaisuus, mutta samalla oli hänessä talonpojan luonnonvoima, vieläpä karkeuskin, sekä kiihkoilijan hurja intohimo, joka joskus muuttui sokeaksi raivoksi.

Taistelun kuumuudessa joutui Luther äärimmäisyyksiin. Ilolla hän otti vastaan apua kaikilta vallankumouksellisilta, jotka riensivät hänen luokseen, ja yhtyi heidän ääneensä. Äsken mainitussa lähetyskirjeessään Saksan kansan kristilliselle aatelistolle hän suorastaan saarnasi vallankumousta. Hän rupeaa ritarien ja talonpoikien puolelle, häväisi riistäjiä, ei vain kirkkoruhtinaita vaan myöskin kauppiaita. Hän vaatii, että seurakunnan pitäisi saada kansanvaltainen järjestysmuoto.

Ja tämä mullistus piti saataman aikaan väkivaltaisella tavalla. Samaan aikaan kuin lähetyskirjeensäkin julkaisi Luther Sylvester Prieriaksen häntä vastaan tähtäämän kirjotuksen "Erehtymättömästä paavillisesta opettajanvirasta", varustaen sen reunamuistutuksilla. Sen loppulauseessa hän sanoo: "Jos Rooman kannattajien raivo edelleenkin jatkuu, niin en tiedä enään mitään muuta parannuskeinoa kuin että keisari, kuninkaat ja ruhtinaat tarttuvat aseisiin käydäkseen tämän maanpiirin ruton kimppuun ja ratkaistakseen asian, ei sanalla vaan raudalla. Jos rankaisemme varkaita köydellä, murhaajia miekalla ja kerettiläisiä polttoroviolla, miksi emme käy ennemmin kaikin asein näiden turmeluksen opettajien, näiden kardinalien, näiden paavien ja koko roomalaisen Sodoman ruttopaiseen kimppuun, joka herkeämättä pahentaa jumalan kirkkoa, ja pese käsiämme heidän veressään."

Myöskin ruhtinaiden kimppuun hän hyökkäsi, kun he eivät tahtoneet puhaltaa hänen torveensa, emmekä neuvoisi ketään meidän päivinämme lausumaan niin ajatuksiaan nykyään elävistä Saksan ruhtinaista kuin "tuo kallis jumalanmies" Luther aikoinaan teki. Keisaria kutsui hän julkisesti tyranniksi. Saksin herttuaa Yrjöä hän nimitti yksinkertaisesti "Dresdenin siaksi". Hän kirjottaa erään kerran: "Jos ruhtinaat edelleenkin kuuntelevat sitä, mitä Yrjöherttuan tyhmistä aivoista lähtee, niin pelkään kovin, että täällä syntyy kapina, joka koko Saksassa kukistaa ruhtinaat ja maistraatit ja kietoo samalla juttuun koko papiston. Siltä minusta nimittäin näyttää asioitten tila. Kansa on kaikkialla kuohuksissa, ja sillä on silmät, eikä se tahdo eikä se voi tulla kukistetuksi väkivallalla. Se on Herra, joka tämän tekee, ja hän salaa sen mikä uhkaa, ja ne vaarat, jotka ovat tulossa, ruhtinasten silmiltä. Heidän sokeutensa ja väkivaltaisuuksiensa kautta hän tekee sellaista, niin että minusta tuntuu siltä kuin näkisin Saksan uivan veressä". Luther ei suinkaan muka peljännyt sellaista meteliä. Perikato ei odottanut häntä vaan ruhtinaita.

Vielä v. 1523, kun Sickingen jo oli noussut kapinaan ruhtinaita vastaan, julkaisi Luther tammikuun 1 p:nä kirjotuksen "Maallisesta esivallasta, kuinka pitkälle on velvollisuus sitä totella". Tämä oli tähdätty katolisia ruhtinaita, ei ainoastaan maallisia vaan myöskin hengellisiä vastaan. Siinä, sanotaan: "Kaikkivaltias Jumala on tehnyt ruhtinaistamme hulluja, niin ettei heillä ole mitään muuta tarkotusta kuin saada menetellä alammaistensa kanssa, kuten itse tahtovat. Jumala on antanut heille nurjan mielen ja mielii tehdä heistä lopun, niinkuin hengellisistäkin herroista. He eivät osaa muuta kuin nylkeä ja kiskoa, määrätä tullin toinen toisensa jälkeen, asettaa toisen veron toista korkeammaksi, päästää täällä karhun irti, tuolla taasen suden, ja kaiken lisäksi ei heiltä saa oikeutta, uskollisuutta eikä totuutta ja he menettelevät niin, että se olisi liikaa jo ryöväreiltä ja lurjuksilta, ja heidän maallinen hallituksensa on vaipunut yhtä syvälle kuin hengellistenkin tyrannien". Ja Luther jatkaa vielä, tuumien, että aina maailman alusta alkaen viisas ruhtinas on ollut harvinainen lintu, ja vielä vaikeampaa on tavata hurskasta. "Tavallisesti he ovat suurimpia narreja ja pahimpia veijareita maan päällä". Hän lisää: "Ei saata, ei voi, ei tahdota kauemmin kärsiä teidän tyranniuttanne ja teidän pahoja aikeitanne. Rakkaat ruhtinaat ja herrat, tietäkää parantaa itsenne, sillä jumala ei tahdo enää sitä sietää. Maailma ei ole sellainen kuin entisinä aikoina, jolloin te väijyitte ja ajoitte kansaa kuin metsänpetoja."

Olemme jotenkin laajasti kertoneet nämä paikat. Se ei kuitenkaan tapahtunut vain Lutherin luonteenkuvauksen vuoksi. Juuri nyt, aikana, jolloin lutherilaisten kirkkojen johtomiehet joka paikassa mitä äänekkäimmin kirkuvat sosialistisen kiihotuksen määrätöntä räikeyttä ja raakuutta ja huutavat pakkolakia sosialisteille, näyttää meistä olevan paikallaan, viitata siihen, mitä kieltä se mies rankaisematta käytti, jonka oppi on nyt tullut yhteiskunnan tukipylvääksi. Täydellä syyllä tunnustaakin muuan vallan vanhoillinen, protestanttinen uskovainen kirjailija, Karl Jentsch, etteivät "Lutherin sanat eivätkä Lutherin työt olisi olleet mahdollisia missään nykyaikaisten tapaisessa suuressa poliisivaltiossa".

Mutta vaikka Luther käyttikin sellaista kieltä, varoi hän kuitenkin tarkkaan seuraamasta toiminnassa sanojaan. Huolimatta kaikista vallankumouksellisista puheistaan ei hän milloinkaan mennyt niin pitkälle, ettei olisi säilyttänyt herransa ja suojelijansa Saksin vaaliruhtinaan Fredrikin suosiota. Kun uskonpuhdistus oli edistynyt pitemmälle, kun Saksassa samoin kuin ennen Englannissa ja Böhmissä luokkien edut ja ristiriidat astuivat esiin Roomaa vastaan käydyn kansallisen taistelun vallitessa, kun oli tulemassa sisäinen sota, jossa oli kysymys lopullisesta voitosta toiselle tai toiselle puolelle — silloin Luther ei suinkaan osottautunut miksikään taipumattomaksi Katoksi. Niin kauan kuin mahdollista koetti hän suosia kumpaakin, mutta sitten hän liittyi voittajaan. Vuosina 1517-22 Luther otti vastaan apua kaikilta kansanvaltaisvallankumouksellisilta aineksilta ja viekasteli näitä kaikkia. Vuosina 1523-25, jätti hän heidät, toisen ryhmän toisensa jälkeen, oman onnensa nojaan, ensin aateliston, joka taisteli Sickingenin ja Hüttenin johdolla, ja senjälkeen talonpoikaispikkuporvarillisen vastustuspuolueen suuren talonpoikaissodan aikana.

On kuitenkin liikaa syyttää Lutheria siitä, että hän olisi kavalluksellaan saanut aikaan toisen tai toisen puolueen tappion. Ei kukaan yksityinen, olkoonpa hän sitten kuinkakin mahtava, voi mielensä mukaan muodostaa yhteiskuntaluokkien keskinäisiä valtasuhteita. Samallaiset ainekset, jotka kuuluivat kansanvaltaiseen puolueeseen, jotka Lutherin aikana joutuivat häviölle Saksassa, eivät olleet voineet sataa vuotta aikaisemmin, huolimatta kaikista sotaisista voitoistaan, pysyttää asemaansa Böhmissä. Ne olivat 1500-luvulla melkein kaikkialla Europassa häviämässä.

Luther ei saattanut ruhtinasten asiaa voittoon rupeamalla heidän puolelleen. Asian laita, on oikeammin niin, että kun hän astui voittavien ruhtinaitten puolelle, hän itse näytti voittajalta ja sai osakseen ja muistolleen kaikki ne palkinnot ja kunnianosotukset, jotka voitto tuottaa. Mutta sen kautta, että hän sitä ennen viiden vuoden aikana oli hehkuvin sanoin kutsunut kaikki vallankumoojat avukseen ja esittänyt asiansa heidän omakseen, voitti hän kaikkien riistettyjen rakkauden ja ihailun.

Se seikka, että Lutherissa näin yhtaikaa ilmeni vallankumouksellista intohimoa ja häikäilemättömyyttä sekä luonteetonta hyödyntavottelua, riippuu mielestämme siitä, että Luther sen valtavan myrskyn vallitessa, joka Saksassa riehui 16:nnella vuosisadalla, jonkun aikaa oli kansanomaisin ja samalla mahtavin mies, näennäisesti koko liikkeen luoja ja johtaja. Kuitenkaan eivät ne olleet vain hänen personalliset ominaisuutensa, jotka tekivät hänelle mahdolliseksi näytellä tätä osaa, vaan vaikuttivat siihen, ja ehkä vielä suuremmassa määrässä, sen maan olosuhteet, jonka ruhtinas häntä suojeli.

III. Saksin vuoriviljelys.

Me näimme taborilaisen liikkeen edellytyksiä kuvatessamme, minkä merkityksen hopeakaivokset saivat Böhmissä 1300-luvulla, kuinka yhteiskunnalliset ristiriidat sen kautta lisääntyivät; samalla kun maan ja sen haltijan valta kasvoi. Böhmiläiset vuorikaivokset taantuivat 1400-luvulla, mutta sen sijaan saksilaiset, varsinkin Meissenissä ja Thüringenissä olevat, kehittyivät nopeasti.

Freibergin hopearikkaudet tunnettiin jo vuodesta 1171 alkaen, Freibergin vuorioikeus on ollut perustana koko Saksan vuorioikeudelle. Mutta 15:nnen vuosisadan lopulla voitti sen merkityksessä Schneeberg, jossa v. 1471 keksittiin uusia malmisuonia, jotka joksikin aikaa tekivät siitä tuottavimman kaikista saksalaisista hopeakaivoksista. 1492 alettiin toiminta Schreckensteinillä ja 1496 laskettiin siellä Annabergin vuorikaupungin peruskivi. 1516 alkoi vilkas liike Joakimstalin puoliksi böhmiläisessä, puoliksi saksilaisessa vuorikaivoksessa, v. 1519 Marienbergissä.

Thüringenin kaivoksista oli merkitsevin Mansfeldin. Siinä oli liike alkanut jo 12:nnella vuosisadalla, ja saatiin sieltä kuparin ohella myöskin hopeata ja kultaa. Mansfeldiläistä kupariliuskakiveä kuletettiin aina Venetsiaan asti, jossa siitä osattiin erottaa kulta paremmin kuin Saksassa.

Jalojen metallien yhä kasvava runsaus edisti tavarakauppaa ja tavaratuotantoa. Erfurt tuli rikkaaksi ja mahtavaksi Venedigin kaupasta. Halle ja myöhemmin Leipzig olivat pohjoisen kaupan pääpaikkoja. Molempiin suuntiin kehittyi kauppa mitä eloisimmin. Kauppatie Saksista Italiaan kulki Nürnbergin ja Augsburgin kautta ja vaikutti suuresti sen mahtavan aseman synnyttämiseksi, joka näillä molemmilla kaupungeilla oli 14:nneltä vuosisadalta 16:nnelle.

Kaupan ohella kehittyi myöskin tuotanto. Taide ja käsityöt kehittyivät mainituissa kaupungeissa.

Mutta Saksin vuorikaivosten runsas anteliaisuus vaikutti muuhunkin kuin kaupunkielämään. Ehkä vielä syvällisempi oli sen vaikutus maaseudun oloihin.

Vuorikaivosten puuntarve oli melkoinen; osaksi tarvittiin rakennuspuita, kaivoskuilujen laitoksiin, puuteiden laittamiseen (kaivoksissa käytettiin puukiskoisia teitä, samantapaisia kuin nykyiset rautateiden kiskotiet) j.n.e., osaksi ja erittäinkin polttopuita malmien sulattamiseen. Alkuaan lienevät kyläkuntayhteisöjen metsät, joiden alueella vuorikaivos oli, kyenneet tyydyttämään kaivosten puun ja puuhiilen tarpeen. Mutta kuta suuremmiksi vuorikaivokset tulivat, sitä kauemmaksi kyläkunnan rajojen ulkopuolelle täytyi mennä tyydyttääkseen puuntarvetta, sitä enempi puita täytyi ostaa. Kaivoksen erottaminen yhteismaasta teki täysin välttämättömäksi säännöllisen puukaupan. Tämän näemmekin sitte Saksissa 16:nnen vuosisadan alussa olleen kehittyneen, olevan moninkertaisten kauppasopimusten esineenä.

Mutta kaivospiireissä tarvittiin vielä muitakin maalaistuotteita. Kaivosalueet olivat yleensä hedelmättömissä, korkeissa vuoriseuduissa, joissa kasvoi vähän viljaa, aivan liian vähän ravitakseen niitä ihmisjoukkoja, joita kokoontui suuremmalle kaivosalueelle. Vuorityöläiset eivät voineet, itse viljellä viljaansa, heidän täytyi ostaa se. Kuta enempi vuoriviljelys kehittyi, sitä enemmän joutui viljakauppa puukaupan rinnalla etualalle. Se oli esim. pääasiallisena tulolähteenä Zwickaulle, joka oli saksilaiselta "alangolta" "ylängölle" johtavan kulkutien varrella.

Talonpojista ja hoviherroista tuli siten useissa Saksin seuduissa aikaisin tavarantuottajia. Ja niin pian kuin he tuottivat myytäväksi, oli heistä samantekevää, mitä he tuottivat, kun vaan tuote oli kaupaksi menevää. Sen ei tarvinnut olla juuri viljaa. Viljan markkina-alue oli kumminkin rajotettu, paljon laajempi oli kauppakasvien markkina-alue. Missään Saksassa ei niitä viljelty niin paljon kuin Saksissa, varsinkin Thüringenissä. Tämän kaupan keskuksena oli Erfurt.

Erfurtissa ja sen ympärillä kukoisti vallankin morsinko-, väriohdake-, anis-, korianderi- ja vihannesviljelys. Morsinkoviljelys, morsinko oli silloin nykyisen indigon asemassa, oli siellä niin tärkeätä, että moni ympäristössä oleva kylä sadon ollessa suotuisa, myi morsinkoa nykyisen raha-arvon mukaan yli 100,000 taalarin arvosta.

Erfurtin kauppa hankki useimmille Saksan värjärilaitoksille morsingot ja väriohdakkeet. Gothallekin hankki sen rikkauden suureksi osaksi sen maataloustuotteiden, erittäinkin viljan, puitten ja morsingon kauppa.

Vielä 17:nnen vuosisadan alussa lienee yli 300 thüringeniläistä kylää viljellyt morsinkoa, vaikka silloin jo indigo tuotti sille sangen suuren kilpailun.

Niiden hoviherrojen ja talonpoikain välisten vastakohtaisuuksien, joita tavaratuotannon kehittäminen oli kehittänyt ja joista jo usein olemme edellä puhuneet, täytyi niin ollen uskonpuhdistuksen alussa olla Saksissa sangen pitkälle kehittyneitä; erittäinkin oli maan arvo noussut ja samalla kasvanut hoviherrojen maanhalu; erittäin pitkälle oli kehittynyt rahamaksujen järjestelmä ja ruhtinasten ja hoviherrojen rahanhimo; ja erittäin suuri oli talonpoikien riippuvaisuus kauppiaista ja koronkiskureista. Tämä luokka, pääoman omistajat, ruhtinaat ja hoviherrat, riistivät kokonaan taloudellisesta kehityksestä johtuvan voiton. Nopean rahanarvon nousemisen ja tuotantokustannusten alenemisen vuoksi nousivat silloin maataloustuotteiden hinnat tavattomasti. "Kaikki maanpallon ihmiset", sanotaan muutamassa keskiaikaisessa kronikassa, "huutavat ja valittavat, miksi viljan hinta niin tavattomasti ja päivä päivältä yhä enemmän kallistuu, ja kumminkin on kaikkialla kaupungeissa, markkinoilla ja kylissä kyllin talonpoikia." Saksissa, vuoriteollisuuden kehityksen keskuksessa, oli hinnannousu varmaan varsin suuri. Mutta se ei auttanut ensinkään talonpoikia. Mutta kaupungeissa sai se aikaan mitä ankarimpia palkkataisteluja.

Luokkavastakohdat olivat näin ollen Saksissa uskonpuhdistuksen alkaessa sangen kärjistyneet ja vähintäin yhtä suuret kuin sata vuotta ennen Böhmissä. Mutta Böhmissä olivat vuoriviljelyksen harjottajat vielä muodostaneet vanhoillisen vallan. Heidän köyhälistöön vajoamisensa oli vasta alullaan; he lukeutuivat etuoikeutettuihin luokkiin ja olivat saksalaisina Böhmin silloisissa oloissa ennakolta pakotettuja puolustamaan perinnäistä järjestystä, maaruhtinasta ja paavia. Sen jälkeen oli vuorityöläisten köyhälistöön vajoaminen ja heidän kapitalistinen riistämisensä kehittyneet tavattomasti. Ja Saksissa he eivät olleet muukalaisia, heillä ei ollut mitään etuoikeuksia, joita olevaisen järjestyksen mullistus olisi voinut uhata. He olivatkin, kuten olemme nähneet senvuoksi alituisesti valmiit liittymään vallankumoukselliseen liikkeeseen. Ja heidän lukumääränsä ja asekelpoisuutensa sekä heidän ammattinsa taloudellinen merkitys tuottivat heille sellaisen voiman, joka valtiomiesten oli kylläkin huomioon ottaminen.

Eniten hyötyi Saksin vuoriviljelyksen vaurastumisesta kuitenkin tuo silloin vallankumouksellisin, tuo kaikkien sen ajan yleisten kehitystaipumusten enin suosima yhteiskuntavalta — yksinvaltainen ruhtinasvalta.

Kullan ja hopean omistaminen antaa tavaratuotannon aikana aina erityisen vallan. Kaikkein selvimmin tämä ehkä tuli ilmi 1500-luvulla, jolloin ne voimalähteet olivat jo kovin ehtyneet, jotka johtuivat luonnontaloudesta, eikä luottojärjestelmän mahtikeinoja vielä ollut olemassa nimeksikään. Yleisessä kullan ja hopean tavottelussa oli niillä ruhtinailla, joilla oli kaivoksia alueellaan, tavattomat edut puolellaan.

Ilman mitään menettämisen vaaraa, ainakaan siellä, missä he itse eivät harjottaneet vuoriviljelystä, hankkivat he suuria rikkauksia; sillä vuorikaivosten käyttäjien täytyi maksaa vuorikaivosten käyttöoikeudesta kallis maksu, vallankin niistä kaivoksista, joista saatiin jaloja metalleja, joihin nähden vuorikymmenysten lisäksi tuli vielä lyöntimaksu. Lisäksi tuli usein vielä muita maksuja, kaivoskäytävä-yhdeksänneksiä, sulatusvero j.n.e. Kaivoksen haltijat tulivat niiden kautta usein köyhiksi, vallankin jos olivat pikkueläjiä, mutta ruhtinaat rikastuivat, kokosivat kassoihinsa puhdasta rahaa.

Paraiten täytetty raha-arkku Saksan ruhtinaista oli 15:nnen vuosisadan lopulla ja 16:nnen alussa Saksin herroilla. Sen jälkeen kun veljeksien Ernstin ja Albrechtin perinnönjako oli (1485) toimitettu, hajosi Saksin vaaliruhtinaskunta kahteen osaan: Ernst sai pääosan, Thüringenin, Albrecht Meissenin. Mutta Erzgebirgen hopeakaivoksia ei kuitenkaan vielä oltu jaettu. Ne jäivät yhteiseksi omaisuudeksi, vain tulos jaettiin. Näiden tulojen vuoksi olivatkin Saksin ruhtinaat 16:nnella vuosisadalla Saksan mahtavimpia miehiä, ensimäiset keisarin jälkeen.

Keisarivallan jäännös riippui silloin suurimmaksi osaksi enään vain Saksan ruhtinaiden, varsinkin vaaliruhtinaiden, rahantarpeesta ja ahneudesta. Vaaliruhtinaat näyttelivät 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla Saksassa samaa osaa kuin Rooman tasavallan loppupuolella sen pääkaupungin köyhälistö ja sitten palkkasoturiväki. Jokainen keisarivaali merkitsi heille hyvää kauppatilaisuutta. Vaaliruhtinaat ottivat lahjoja kaikilta pyrkijöiltä ja valitsivat sitten sen, joka oli eniten maksanut.

Hävyttömimmät olivat ehkä ne vaalikeinottelut, joita tapahtui vuosina 1516-19, jolloin molemmat suuret Europan ylivallasta kilpailevat hallitsijasuvut, ranskalainen Valois ja itävaltalais-espanjalainen Habsburg, riitelivät keisarinkruunusta. Melkein kaikki vaaliruhtinaat ottivat silloin lahjoja molemmilta puolilta, ranskalaiselta Frans I:ltä ja espanjalaiselta Kaarle I:ltä. Varsinkin pari Hohenzolleria osotti tässä tilaisuudessa ahneutta ja nylkemisintoa, jommoista jotkut isänmaalliset meidän päivinämme väittävät tapaavan vain pahimmilla juutalaisilla.

Ainoa vaaliruhtinaista, joka ei ottanut lahjoja, oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik. Toiset olivat tarjonneet hänelle itselleen keisarinkruunua, luonnollisesti toivoen sopivaa palkkiota Meissenin rikkaista hopeakaivoksista, mutta hän kieltäytyi ja ratkaisi vaalin habsburgilaisen Kaarle V:nnen eduksi, jota hän Kaarlen Tyrolissa olevista vuorikaivoksista, Habsburgien hallitsemaan Alankomaitten kukoistavasta kaupasta ja Espanjan koko voimasta huolimatta piti vähemmän vaarallisena Saksan ruhtinaitten itsenäisyydelle kuin Frans I:stä, jo silloin hyvin järjestyneen ja voimakkaan Ranskan hallitsijaa.

Mutta jos siten Saksin vaaliruhtinas mielensä mukaan asetti keisarin, teki hänen asemansa hänestä samalla ruhtinaspuolueen keskipisteen keisarin- ja paavinvallan vastustamisessa. Saksi näytteli uskonpuhdistuksen alussa Saksassa samallaista osaa kuin Preussi myöhemmin.

Fredrik perusti Wittenbergin yliopiston v. 1502, ja tämä yliopisto sai käsiinsä roomalaisvihollisen ja samalla ruhtinasystävällisen liikkeen johdon. Luther, joka oli täällä professorina, tuli vihdoin tämän yliopiston puolestapuhujaksi ja vaaliruhtinaan luottamusmieheksi ja turvatiksi. Ja keisari Kaarle V, hallitsija, jonka valtakunnassa aurinko ei milloinkaan laskenut, ei uskaltanut toden teolla antautua riitaan Fredrikin kanssa, vaan hänen täytyi antaa hänen ja hänen väkensä olla rauhassa.

Mutta Saksi ei tullut vain yksinvaltaisen, voitokkaan, vaan myöskin kansanvaltaisen, häviölle joutuvan Roomaa vastustavan liikkeen keskuspaikaksi. Thüringenissä oli vielä useiden pienehköjen kaupunkien onnistunut säilyttää välitön suhteensa valtakuntaan, s.o. vapautensa vaaliruhtinasherruudesta; sellaisia kaupunkeja olivat Mülhausen, Nordhausen y.m. Erfurt oli Mainzin arkkipiispan yliherruuden alainen; se osasi kumminkin mitä taitavimmin käyttää Saksin ruhtinaita arkkipiispaa vastaan. Koko 15:nnen vuosisadan kestivät Erfurtista syntyneet riidat Mainzin arkkipiispan ja Saksin ruhtinaskunnan välillä. Vain kaupunki itse hyötyi tästä molemminpuolisesta kinailusta; se vapautui arkkipiispan herruudenalaisuudesta, joutumatta Saksin vallanalaiseksi; se voi lukeutua valtakunnankaupunkeihin. Erfurt oli uskonpuhdistuksen alkuaikoina Keski-Saksan ensimäinen kauppakaupunki, jonka kumminkin pian täytyi luovuttaa paikkansa eteenpäinpyrkivälle Leipzigille, joka jo ennen oli päässyt Hallen vanhan kauppakaupungin edelle. Erfurtin yliopisto oli 15:nnellä vuosisadalla Saksan arvokkain. Siitä tuli pääpaikka nuoremmalle saksalaiselle humanismille, joka liittyi samannimiseen Italiassa ja Ranskassa syntyneeseen liikkeeseen ja koetti kilpailla niiden kanssa perinnäisen uskon nerokkaassa ja ylimielisessä pilkkaamisessa. Olemme jo maininneet tämän piirin, joka muodostui Mutianin ympärille ja johon kuuluivat Hütten ja jonkun aikaa Lutherikin ja joka puhtaasti henkisellä alalla merkitsi mitä jyrkintä irtisanoutumista perinnäisistä kirkollisista katsantokannoista.

Mutta ei vain oppinut ja porvarillinen vastustusliike kehittynyt erikoisesti saksilaisissa kaupungeissa vaan myöskin kommunistinen.

IV. Zwickaun hurmahenget.

Me jätimme kommunistisen liikkeen Saksassa "pappikeisari" Kaarle IV:nnen katolisen vastavaikutuksen aikaan. Verisimmät vainot eivät voineet täydellisesti hävittää kommunistisia pyrkimyksiä, sillä nämä saivat elinvoimansa köyhälistön yhä kasvavan joukon sisimmästä tarpeista. Mutta tämä luokka oli vielä liiaksi heikko, liian mitätön yhteiskunnallisessa elämässä ruvetakseen todenteolla toimimaan, niin kauan kuin vanhat vallat olivat lujina asemillaan eivätkä ryhtyneet keskinäisillä taisteluilla toistensa asemaa horjuttamaan.

Hussilaissodat vaikuttivat saksalaiseen liikkeeseen. Böhmi tuli vainottujen saksalaisten kommunistien turvapaikaksi, ja tshekkiläiset taborilaiset kannattivat innolla ulkomaista agitatsionia. "Veljien sotajoukoissa hussilaishenki kääntyi suuriin yrityksiin", kirjottaa Bezold. "Niissä ilmeni useamman kuin kerran tuo rohkea ajatus, että koko kristikunta täytyisi saada joko asevoimalla tai sitten rauhaisen opetuksen keinoilla käsittämään totuus. Noita n.s. kerettiläiskirjeitä, taborilaisten kansantajuisia julistuksia, joissa he kehottivat kaikkia kristityitä, kansaan ja säätyyn katsomatta, vapautumaan pappisvallasta ja peruuttamaan kirkkotilat, levitettiin aina Englantiin ja Espanjaan asti. Ranskalaisen Dauphine-maakunnan kansa lähetti raha-apua böhmiläisille ja alkoi oikein taborilaiseen tapaan surmata herrojaan. Ennen kaikkea tapaamme taborilaisia lähettejä Etelä-Saksassa. Kaksi tärkeätä seikkaa suosi täällä böhmiläisten kääntämistointa, osaksi lukuisat valdolaisseurakunnat, osaksi kaupunkilaisväestön alempien kerrosten keskuudessa vallitseva voimakas sosialistinen virtaus, joka oli suunnattu etenkin juutalaisia ja rikasta papistoa vastaan".

Tosin ei tämä böhmiläinen herätystyö voinut saada mitään muuta näkyvää aikaan kuin joukon marttyyrejä.

Luonnollisesti taborilainen virtaus vaikutti etupäässä Böhmin naapurimaihin, varsinkin taloudellisesti kehittyneimpiin, Frankeniin ja Saksiin. Jo v. 1425 poltettiin Wormsissa muuan "hussilainen lähetyssaarnaaja", saksilainen aatelismies nimeltä Johann v. Schlieben, jota myöskin kutsuttiin Drändorfiksi. Hän oli jo v. 1416, ennen hussilaissotien alkua, liittynyt kommunistiseen lahkoon ja jakanut omaisuutensa köyhille uskonveljilleen. Kun hän kauan oli vaikuttanut Saksissa, Rheinin varrella ja Frankenissa, otettiin hänet kiinni, kun hän koetti yllyttää kapinaan Heilbronnen ja Weinsbergin kaupunkeja, jotka olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Mutta erityisesti on mainittava Friedrich Reiser. Hän oli syntyisin eräästä shwabilaisesta valdolaisperheestä, sai sivistyksensä Nürnbergissä, jossa beghardilaisvaldolainen lahkolaisuus silloin oli sangen voimakkaana, ja kulki sitten kiertävänä kiihottajana ("apostolina") Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa sekä haki vihdoin turvapaikkaa Böhmistä. Pragissa hän antoi v. 1433 erään taborilaisen hengellisen vihkiä itsensä papiksi ja jatkoi sitten agitatsionimatkojaan Saksassa. Hän otti osaa v. 1447 erääseen kongressiin ("apostolien synodiin"), joka pidettiin Nürnbergin läheisyydessä, siellä valittiin hänet piispaksi, ja muutama vuosi myöhemmin tapaamme hänet valdolaisten kongressissa Taborissa; siellä seurakuntien järkytetty järjestö pantiin taasen pystyyn. Reiser, joka siellä sai Ylä-Saksan alueekseen, asettui asumaan Strassburgiin, mutta hänet annettiin siellä vuonna 1458 ilmi domikanimunkeille ja poltettiin, kärsittyään käräjäkäynnin aikana kovia rääkkäyksiä.

Reisenin elämä on kuvaava; se osottaa, kuinka kiinteät siteet oli joka tapauksessa tshekkiläisten taborilaisten ja saksalaisten "veljien" välillä, huolimatta kansallisesta taistelusta, jota silloin käytiin.

Taborin kukistumisenkaan jälkeen ei yhteys Böhmin kanssa kokonaan lakannut. Muistakaamme Böhmin veljesten ja valdolaisten välisiä neuvotteluja, joiden tarkotuksena oli molempien lahkojen yhtyminen, mutta jotka lopulta raukesivat tyhjiin.

Myöskin "Neklashausenin pillinsoittajan" esiintymistä voidaan selittää taborilaisen vaikutuksen jatkoksi. Vuonna 1476 ilmestyi tällä nimellä Niklashausenissa, eräässä itäranskalaisessa kylässä, muuan "nuorukainen nimeltä Johan, jota kutsuttiin Böhmeksi tai böhmiläiseksi luultavasti isänmaansa mukaan tai sitten mahdollisesti myöskin mielipiteittensä vuoksi", kuten Ullmann kirjottaa. Hän oli soittaja, kuten myöhemminkin böhmiläisiä kulki soittajina naapurimaissa, ja sai ammatistaan lisänimen rummuttaja tai pillittäjä. Mutta v. 1476 poltti hän soittokoneensa ja rupesi sen sijaan saarnaamaan tasa-arvoa ja vallankumousta, neitsyt Maarian käskystä, kuten hän itse sanoi, erään toisen kiihottamana, kuten vastustajat väittävät, joka "toinen" oli joko "Hussin oppilas" tai ankaramman suunnan fransiskani tai sitten vanhimpien tiedonantojen mukaan joku beghardi.

Muutamasta sen aikuisesta lähteestä päättäen olisi hän pitänyt tämänlaisen puheen: "Keisari on roisto, ja paavista ei ole mihinkään. Keisari antaa hengellisille ja maallisille ruhtinaille, kreiveille ja ritareille oikeuden rasittaa köyhää kansaa tulleilla ja veroilla."

"Hengellisillä on lihavia pitäjiä, se on vääryys; heillä ei pitäisi olla enempää kuin, että riittäisi päivästä toiseen. Heidät lyödään vielä kuoliaiksi, ja ennen pitkää päästään niin pitkälle, että papit halusta tahtoisivat salata paljaat päälakensa ettei heitä tunnettaisi. Ennen hän voisi saada juutalaisen paranemaan kuin papin ja kirjanoppineen.

"Kalojen vedessä ja eläinten metsässä pitää kuuluman kaikille. Jos hengellisillä ja maallisilla ruhtinailla, kreiveillä ja ritareilla ei olisi enempää kuin rahvaan miehelläkään, niin meillä kaikilla olisi kylliksi, ja siten tulee pian olemaan. Tulee pian aika, jolloin ruhtinaat ja herrat saavat tehdä työtä päiväpalkalla."

Tuolla rohkealla kiihottajalla oli suuri menestys, talonpoikia ja köyhälistöä virtasi hänen luokseen joukottain. Senaikuinen aikakirja kertoo, kuinka "sällit karkasivat työpaikoistaan, rengit auraltansa ja viljanleikkuutytöt leikkuupelloilta, kaikki ilman mestariensa ja herrojensa lupaa, ja kuinka he lähtivät sellaisina kuin olivat, kun tämä raivo heihin tarttui; ani harvoilla oli mukanaan jotain ravintoa, mutta ne, jotka ottivat heidät luokseen, antoivat heille ruokaa ja juomaa, eivätkä he keskenään milloinkaan nimittäneet toisiaan muuta kuin veljiksi ja sisariksi".

Kymmeniätuhansia kokoontui innokkaisiin kommunistisiin juhlallisuuksiin, jommoisia muistamme pidetyn ensi aikoina Taborissakin. Ei ole varma, ajateltiinko käydä pitemmälle ja valmistettiinko aseellista kapinaa. Joka tapauksessa Würzburgin piispa Rudolf näki tarpeelliseksi ryhtyä asiaan. Hänen ratsumiehensä karkasivat "pillittäjän" kimppuun tämän nukkuessa ja vangitsivat hänet ja hajottivat hänen kannattajansa, jotka koettivat häntä suojella. Tuo onneton joutui parin ystävänsä kanssa sen ajan tavallisen vääräksitodistamiskeinon, polttorovion, uhriksi.

Kaikkien näiden agitatorien toiminta, samoin kuin lukuisat muut tosiasiat, viittaa siihen että Franken tuli 1400-luvulla Saksan valdolaisbeghardilaisen liikkeen pääahjoksi, samoin kuin Rheininlaakso, tuo Italian ja Alamaitten välinen suuri liikennetie aikaisemmin oli ollut. Köln, Strassburg, Basel olivat 14:nnellä vuosisadalla olleet tämän liikkeen pääpaikkoja, niihin liittyi nyt Nürnberg.

Toinen pääliesi muodostui Saksiin. Böhmin ja Frankenin ohella kuului 15:nnellä vuosisadalla Meissen niihin seutuihin, joissa pidettiin "veljien" kongresseja — esim. yleinen synodi kolme vuotta taborilaisen jälkeen, josta yllä olemme puhuneet, Engelsdorfissa — mikä olisi ollut mahdotonta, ellei liike puheena olevassa seudussa olisi ollut melkoisesti levinnyt.

Luonnollisesti saattoivat kommunistiset lahkot olla olemassa ainoastaan salaisten yhdistyksien muodossa. "He kokoontuivat", kirjottaa muuan vihamielinen kronikoitsija heistä, "kaivoksiin ja piiloisiin luoliin yön aikaan. Täällä he harjottavat petojen lailla hävytöntä irstautta. Ja tämä ilkeä suku kasvaa ja lisääntyy päivä päivältä ihmeellisellä tavalla."

Kun paavi ja keisari olivat turhaan esiintyneet Lutheria vastaan, kun tämä oli polttanut paavin pannakirjan v. 1520, ja varsinkin Wormsin valtiopäivien jälkeen v. 1521, saivat kaikki kapinalliset suunnat rohkeutta astua julkisuuteen. Nämä valtiopäivät olivat lopulliseksi turmioksi keisarille ja paaville.

Yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla valloilla, jotka ovat kadottaneet aineellisen perustuksensa, on paras turvansa polvesta polveen kulkevassa arvossaan, maineessaan. Sen avulla ne voivat toisinaan pysyä pystyssä varsin kauan, vastustaa itseään voimakkaampaakin vihollista — mutta mitä pitemmän aikaa ne tähän pystyvät, sitä perinpohjaisemmaksi tulee myös kukistuminen, kun tämä arvo todellisessa voimankokeessa näyttäytyy pelkäksi harhanäyksi.

Keisarille ja paaville tuli tämä hetki vuosien 1520 ja 1521 tapauksien mukana. Tähän asti ei kukaan Saksassa ollut rankaisematta uhmannut näitä molempia yhdessä. Nyt astui halpa-arvoinen munkki heitä vastustamaan, eivätkä he uskaltaneet häntä tuhota. Paavin pannakirja ei vaikuttanut mitään, ja Luther saattoi riemuiten lähteä valtiopäiviltä, huolimatta valtakunnan kirouskirjeestä, joka lähetettiin hänen jälkeensä. Mitä vähemmän kansan alemmat kerrokset huomasivat, että ruhtinaat ja ritarit olivat tukeneet Lutheria Wormsissa, mitä yksinäisempänä hän kansan käsityksen mukaan oli siellä esiintynyt, sitä voimakkaammin valtiopäivien päätös vaikutti kansanjoukkoihin. Ja kun totuus näyttäytyi niin vahvaksi, että halpa munkki pelkäämättä ja rankaisematta saattoi vastustaa kristikunnan korkeinta päämiestä, silloin ei todellakaan kenenkään, joka soti hyvän asian puolesta, tarvinnut kauemmin pelätä astumasta julkisuuteen.

Saksissa alettiin ensin. Muutamia viikkoja sen jälkeen kun Luther ja hänen ystävänsä oli julistettu valtakunnan kiroukseen kesäkuussa 1521, nousi kansa Erfurtissa kapinaan ja teki lopun katolisesta kirkkohallituksesta. Myöskin Wittenbergissä syntyi levottomuuksia; mutta erikoisen tärkeitä meille ovat Zwickaussa tapahtuneet liikkeet, jotka alkoivat jo v. 1520.

Olemme jo yllä nähneet, että tällä kaupungilla oli merkityksensä saksilaisen alamaan ja vuoriseutujen viljakaupan välittäjänä. Kuta enempi vuoriviljelys kehittyi, sitä paremmin kukoistivat Zwickaun kauppa ja teollisuus. Varsinkin kun v. 1470 keksittiin läheisen Schneebergin hopea-aarteet, kasvoi Zwickaun rikkaus nopeasti. "Vasta Schneebergin vuorikaivosten tultua käytäntöön sai kaupunkimme vieläkin huomattavissa olevan komeuden leiman rakennuksiinsa nähden. Useat kansalaiset, vallankin eräät verkatehtailijat rikastuivat, ja muiden ravinto ja ansio tulivat paremman rahansaannin vuoksi paremmiksi", sanotaan eräässä zwickaulaisessa kronikassa.

Zwickaun rikkaimmat ihmiset olivat verkatehtailijoita. Edelläsanotussa kronikassa kerrotaan: "Ennen kolmenkymmenvuotista sotaa oli aina kaukaisimmista ajoista alkaen pääelinkeinona veranvalmistus. Jo v. 1348, jolloin saivat säännöt, muodostivat verankutojat yhdistyksen, paikkakunnan arvokkaimman ja todennäköisesti vahvimman, ja 15:nnen vuosisadan loppupuolella olivat Zwickaun verat maankuuluja,, vaikka eivät vetäneetkään vertoja kiitetyille Lontoon ja Alankomaiden tuotteille. V. 1540 oli Zwickaun talonomistajista 230 verkatehtailijaa, olipa muutaman vanhan, kai todenperäisen kertomuksen mukaan heidän lukunsa paraimpina aikoina noussut aina 600:an". Tämä "parain aika" oli juuri se, josta me tässä puhumme. Talonpoikaissodan vuosikymmenellä valmistettiin vuosittain noin 15-20,000 leiviskää villaa veraksi.

Verkatehtailijat olivat, paitsi taloudelliselle merkitykselleen, myöskin luvulleen kaupungin väestön tärkein osa. Kaupungissa oli tähän aikaan noin 1,000 taloa; niistä kuului verkakaupan kukoistusajalla neljännes, ehkäpä puoletkin verkatehtailijoille (joka tapauksessa enempi kuin 230, ehkäpä, likipitäen 600).

Veranvalmistus oli vientiteollisuutta, sitä harjottivat kapitalistisesi suuret kauppiaat. Siihen aikaan ei ollut mitään tavatonta, että rikkaat kauppiaat yhdistivät kuluttajien kaupalla, nylkemiseen työläisten nylkemisen noilla kahdella sen ajan suurella teollisuusalalla, kankuri- ja vuoriteollisuusalalla. Tunnetuimpana esimerkkinä siitä ovat Fuggerit, jotka saivat rikkautensa, paitsi käymällä kauppaa kaikella mahdollisella (kirkollisilla viroillakin, kuten olemme nähneet), myöskin Augsburgin kankurien ja Tyrolin kaivostyöläisten nylkemisellä. Jotakin samallaista tapahtui Zwickaussakin. Schneebergin kaivoksenomistajat olivat suureksi osaksi zwickaulaisia verkatehtailijoita ja verkakauppiaita, niiden joukossa mainittavin kauppias Martin Römer, saksilainen Fugger, joka kuoli v. 1483 jättäen jälkeensä suuren omaisuuden.

Mutta vuorityöläiset, joita Fugger riisti, olivat paikallisesti kaukana Augsburgin kankureista. Zwickaussa sitä vastoin olivat verkakankurit aivan lähellä samojen kapitalistien riistämiä vuorityöläisiä. Tämä oli aivan erikoinen asema. Vuorityöläisten, kapinallinen, uhmaisa mieli antoi väkisinkin kankureille rohkeutta. Näiden kommunistisen innostuksen taas täytyi tarttua kaivoslaisiin. Ei olekaan ihme, että juuri Zwickaussa ja sen ympäristöllä kommunistit ensiksi julkisesti nostivat päätään Saksan uskonpuhdistuksen aikana.

Jo v. 1520 tapaamme siellä järjestetyn seurakunnan johtajineen, joita kutsuttiin apostoleiksi. Kauan odotettu tuhatvuotinen valtakunta näytti nyt tulevan Jumalan verisen tuomion, valtavan vallankumouksen kautta. Useimmat kannattajansa he saivat kaupungin kankurisälleistä, mutta osa vuorityömiehiäkin seurasi mukana ja samoin monet sivistyneistä, luokista. Apostolina oli m.m. muuan entinen Wittenbergin ylioppilas, nimeltä Max Stübner. Heidän johtajanaan oli kutoja Nikolaus Storch.

Zwickaunkin ulkopuolella he alkoivat saada vaikutusvaltaa, vieläpä itse Wittenbergissä. Alempien kansanluokkien ohella yhtyi sielläkin heihin samoin sivistyneitä aatteenmiehiä. Silloin eivät vielä olleet esiintyneet luokkavastakkaisuudet uskonpuhdistusliikkeessä, vielä näytti se toisaalta kansalliselta, koko kansaa luokkaeroavaisuuksiin katsomatta samalla lailla koskevalta, ja toisaalta puhtaasti uskonnolliselta liikkeeltä kirkon puhdistamiseksi, evankelisen kristinuskoa palauttamiseksi.

Me olemme edellä esittäneet, kuinka helposti aatteenmiehet, jotka eivät suorastaan harrastaneet alempien luokkien sortamista, uskonpuhdistuksen tällä asteella ollessa saattoivat olla myötätuntoisia kommunistisille alkukristilliseen perimätietoon perustuville liikkeille. Yksinpä Melanchton, Lutherin ystävä ja auttaja, ei voinut välttää sitä syvää vaikutusta, minkä Zwickaun hurmahenget tekivät. Huomaa kyllä monista merkeistä, arveli hän, että heissä asui eräitä henkiä. Nikolaus Storchista hän kirjotti vaaliruhtinas Fredrikille: "Niin paljon olen hänestä huomannut, että hän raamatun mukaan on oikeassa uskon korkeimmissa ja etevimmissä kohdissa, vaikka hän käyttääkin merkillistä puhetapaa."

Fredrik itse tuskin tiesi, mitä hänen piti ajatteleman hurmahengistä. Melanchton ei tahtonut puuttua asiaan ja lykkäsi sen Lutherin ratkaistavaksi, mutta tämä asui Wartburgissa ja odotteli sen valtakunnankirouksen seurauksia, jonka alaiseksi hänet oli asetettu. Ei kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin Luther huomasi, mihin "veljet" tahtoivat päästä, ja silloin hän pontevasti esiintyi heitä vastaan.

Vielä enemmän kuin Melanchton, oli Lutherin ystävä ja virkaveli Karlstadt myötätuntoinen hurmahengille. Hänen intoisasta mielestään kulki lutherilainen liike aivan liian hitaasti. Hän ryhtyi jo paljon aikaisemmin kuin Luther vastustamaan pappien naimattomuutta ja latinalaista messua. Luther seurasi sitte vain epäröiden hänen jälkiään. Karlstadt taisteli innokkaasti myöskin pyhimysten kuvia ja paastoja vastaan, mutta hän meni pitemmällekin. Tuo oppinut professori tuomitsi näet kaikellaisen oppineisuuden, aivan taborilaisbeghardilaiseen tapaan. Käsityöläisten, eikä oppineitten, pitää saarnaaman evankeliumia, ja yliopistot täytyy sulkea, selitti hän.

Verrattomasti etevin Zwickaun apostolien kannattajista oli kumminkin Tuomas Münzer. Vuosina 1521-25 hän on Saksan koko kommunistisen liikkeen keskus. Hänen olentonsa kohoaa niin mahtavasti muiden yli, ja hänen historiansa liittyy niin läheisesti itse liikkeen historiaan, että meidänkin täytyy seurata yleistä esimerkkiä ja pitää Münzerin kohtaloiden historiaa ensimäisten uskonpuhdistusvuosien kommunistisen liikkeen historiana.

V. Münzerin elämäkerran kirjottajat.

Münzer jakaa monien häntä ennen ja hänen jälkeensä eläneitten vallankumouksellisten kanssa, joiden yritys on kukistunut, sen kohtalon, että hänestä on säilynyt sangen vähän tietoja jälkimaailmalle. Totta kyllä, ei puutu suorastaan tietoja, mutta ne ovat suurimmaksi osaksi vastustajien antamia, vihamielisiä ja muuten epäluotettavia.

Tunnetuimmat tiedot Münzeristä ovat peräisin Melanchtonilta hänen kirjottamassaan Tuomas Münzerin historiassa, joka luultavasti on laadittu samana vuonna kuin Thüringenin talonpoikaiskapina kukistettiin, v. 1525. Kuinka tasapuolisesti ruhtinaan palvelija siihen aikaan voi kirjottaa ruhtinaitten vaarallisimmasta vihollisesta, sitä ei tarvinne selitellä. Ja Melanchtonilla oli erikoinen syy vihamielisyyteen, sillä hän oli jonkunaikaa mielistellyt Münzerin suunnan miehiä, ja se rikos hänen täytyi luonnollisesti sovittaa kaksinkertaisella raivoamisella.

Näyttää siltä, että tuo "lempeä" Melanchton on yksinomaan koettanut vain maalata asiaa mustaksi, vähintäkään välittämättä todellisuudesta. Aivan vähäpätöisissäkin kohdissa hänen esityksensä on vallan epäluotettavaa ja halpamaista. Yksi ainoa esimerkki olkoon kylliksi. Melanchtonin mukaan olisi Münzer, sittenkun hän oli karkotettu Allstättistä, pysynyt piilossa puoli vuotta, senjälkeen lähtenyt Nürnbergiin ja sieltä Mülhauseniin, missä olisi oleskellut vuoden ajan, kunnes talonpoikaissota puhkesi. Todellisesti on asia niin, että Münzer vielä elokuussa 1524 oli Allstättissä ja talonpoikaissota syttyi huhtikuussa 1525. Tämä saattaa Melanchtonin aikatiedot naurettaviksi, ollenkaan puhumatta siitä, että koko tässä Münzerin eri oleskelupaikkojen kertomisessa ei ole sanaakaan totta.

Toiset kertojat ovat aivan yksinkertaisesti kopioineet Melanchtonin jutut. Vasta Ranskan vallankumous auttoi asettamaan Münzerin jossakin määrin oikeaan valoon. Pastori Strobell innostui silloin talonpoikaissodan ja erikoisesti Münzerin kapinan tutkimiseen, keksi pian puutteita ja ristiriitoja Melanchtonin esityksessä ja julkaisi v. 1795 ensimäisen tieteellisen erikoisesityksen Münzeristä.

Myöhemmät tutkimukset ovat säännöllisesti vääriä, melkein kaikista huomaa Melanchtonin teoksen vaikutuksen. Ainoa kuvaus, joka oikein esittää miehen historiallisen merkityksen ja hänen personallisuutensa, on se, minkä V. Zimmermann antaa teoksessaan: "Suuren talonpoikaissodan historia".[31]

Vain yhdessä, mutta sangen oleellisessa kohdassa emme voi ryhtyä Zimmermannin mielipiteisiin, kun hän nimittäin kirjottaa: "Münzer oli sekä valtiollisten että uskonnollisten mielipiteittensä puolesta kolme vuosisataa aikaansa edellä."

Zimmermann tulee tähän käsitykseen vertaamalla Münzerin ajatuksia niihin, joita on ollut myöhemmillä ajattelijoilla, kuten esim. Pennillä, Zinzendorffilla, Rousseaulla. Jos hän sen sijaan olisi verrannut niitä vanhempien kommunistisien lahkojen ajatuksiin, niin hän olisi huomannut, että Münzer täydellisesti liikkui heidän ajatuspiirissään. Meidän ei ole onnistunut löytää mitään sen uudempaa Münzerin ajatuksista.

Myöskin miehen merkitystä järjestäjänä ja aatteiden levittäjänä on mielestämme tähän asti luoteltu. Yhä jatkuvat valdolaisten ja beghardien vainoamiset osottavat selvästi, että sekä kommunistisia aatteita että järjestysmuotoja täytyi olla säilyneinä aina uskonpuhdistuksen aikaan asti. Meidän täytyy otaksua, että jo ennen ja samaan aikaan kuin Münzerkin lukuisat agitatorit vaikuttivat samaan suuntaan, ja että salaisia yhdistyksiä oli siellä täällä olemassa, joista he saivat turvaa.

Eivät suinkaan uudet filosofiset aatteet eikä erityinen järjestämistaito asettaneet Münzeriä niin paljon edelle hänen kommunistisia tovereitaan. Hänen voimansa oli hänen vallankumouksellisessa toimintakyvyssään ja ennen kaikkea hänen valtiomiehensilmässään. Keskiajan kommunistit olivat, kuten olemme usean kerran nähneet, yleensä rauhallisia. Vallankumouksellisina aikoina kansan mieliala kyllä tempasi heidät helposti mukaansa. Kun uskonpuhdistus saattoi koko Saksan valtavaan käymistilaan, eivät kommunistitkaan jääneet syrjään. Mutta useimmat epäilivät edelleenkin väkivaltaisen mullistuksen hyötyä. Varsinkin oli näin laita Etelä-Saksassa, missä sveitsiläiset uudestikastajat olivat vaikuttaneet. Nämä eivät tahtoneet tietää muusta kuin "taistelusta hengellisillä aseilla", niinkuin nyt tavallisesti sanomme, tahtoivat "ainoastaan jumalan sanan voimalla voittaa maailman", kuten uskonpuhdistuksen aikana lausuttiin.

Tämä rauhallinen mieliala oli Münzerille vallan vieras, intohimoinen toimintakyky oli hänen huomattava piirteensä, ja sen ohella hän ei ollut sekavapäinen eikä mikään ahdashenkinen lahkolainen. Hän tunsi valtion ja yhteiskunnan vallitsevat voimasuhteet ja toimi niiden mukaan kaikesta salaperäisestä innostelustaan huolimatta. Hän koki saada lahkolaisuudesta huolimatta ajan kaikkia vallankumouksellisia aineksia toimimaan asiansa hyväksi.

Se, että hän kumminkin onnistui huonosti, riippui olosuhteista, joita hän ei voinut muuttaa. Mutta mitä voitiin saada aikaan silloisilla keinoilla, sen hän teki. Ja kun v. 1525 Thüringenin aseettomien talonpoikien kapina todellakin jonkun aikaa vakavasti horjutti sorto-yhteiskunnan perustuksia, niin tulee tästä kunnia suuressa määrin Tuomas Münzerille, hänen ylenpalttiselle kommunistiselle hurmahenkisyydelleen ynnä hänen raudankovalle tahdonvoimalleen, intohimoiselle hillittömyydelleen ja valtiomiehentaidolleen.

VI. Münzerin ensimäinen esiintyminen.

Münzer syntyi Stolbergissa Harzin juurella v. 1490, tai toisten tietojen mukaan 1493. Hänen nuoruudestaan ja ensimäisistä opinnoistaan emme tiedä mitään muuta varmaa, kuin että hän antautui opin tielle ja saavutti tohtorinarvon. Hän rupesi hengelliseen säätyyn, mutta hänestä ei tullut mitään tavallista "mustaa santarmia". Hänen kapinallinen luonteensa ilmeni jo aikaisin. Hallessa, missä hän vaikutti opettajana, perusti hän korkeintaan 23 vuoden vanhana salaisen liiton Magdeburgin arkkipiispaa, Saksan korkeinta kirkkoruhtinasta Ernst II:sta vastaan. Parisen vuotta myöhemmin, v. 1515, tapaamme hänet rippi-isänä Ascherslebenin Frohsassa, luultavasti sikäläisessä nunnaluostarissa. Mutta siellä hän ei viipynyt kauan. Monien harharetkien perästä tapaamme hänet v. 1520 saarnaajana Zwickaussa, Lutherin liittolaisena, jonka puolelle Münzer nuoruuden innolla oli ruvennut. Zwickaussa olo tuli ratkaisevaksi hänen tulevalle kohtalolleen.

Aluksi hän oli saarnaajana Marian kirkossa, mutta sitten "tunki hän itsensä", kuten pastori Seideman kirjottaa, Katarinankirkkoon saarnaajaksi. Tälle muutolle ei ole juuri pantu huomiota, mutta meistä se on hyvin tärkeä, sillä Katarinankirkko oli tavallansa kankurisällien kokouspaikkana. Nämä olivat v. 1475 perustaneet sinne oman alttarin ja pitivät kokouksiaan kirkkotarhassa. Mariankirkko sitävastoin näyttää olleen oikein rahapösöjen kirkko. Vuonna 1473 se sai esim. Martti Römeriltä 10,000 rheiniläistä guldenia, jotka oli sijotettu neljän prosentin korkoa vastaan Nürnbergiin. Niiden edestä piti kirkossa joka päivä luettaman seitsemän sielumessua tuon rikkaan syntisen puolesta. Tämä sivumennen sanottuna esimerkiksi osottamaan, kuinka tuottavaksi kiirastuli-oppi oli tullut kirkolle.

Nykyisin ei enään voi ratkaista, saattoiko mieltymys kankureihin Münzerin haluamaan saarnaajan paikkaa heidän kirkossaan vai oliko läheneminen vasta seurauksena tästä askeleesta. Varmaa on, että Münzer saarnaajana tuli mitä lähimpään yhteyteen sällien kanssa ja oppi tuntemaan heidän katsantokantansa. Muuan kirjotus, joka v. 1523 julaistiin Zwickaussa, kertoo, että "maisteri Tuomas piti useampia hartauskokouksia kutojien kuin arvoisien pappien kanssa. Varsinkin hän ylisti erästä Nikolaus Storch nimistä miestä ja lausui hänestä, että henki oli opettanut hänelle enempi raamattua kuin monille papeille. Ja maisteri Tuomas kehuskeli myös itseään, sanoen tietävänsä, että hänessäkin oli pyhä henki. Tästä säädyttömyydestään oli seurauksena, että Storch uskalsi pitää nurkkasaarnoja Tuomaksen rinnalla, niinkuin on tapana beghardeilla, joiden keskuudessa räätäli tai suutari nousee saarnaamaan. Ja maisteri Tuomas hyväksyi julkisesti tällaisen menettelyn, että maallikot ovat meidän pappeinamme ja vetävät meidät uskosta tilille. Ja 'storchilainen lahko' lisääntyi niin, että julkisesti väitettiin heillä olleen kokonaista 12 apostolia ja 72 oppilasta."

Tämä kommunistien rohkea esiintyminen johti tietysti selkkaukseen. Niin kauan kuin Münzer oli pauhannut vain rikkaita pappeja vastaan, oli hänellä ollut neuvoskunta ja porvaristo puolellaan. Mutta nyt muuttui asia toiseksi.

Selkkaus ilmeni aluksi kahden kirkon, Pyhän Katarinan kankurikirkon ja Pyhän Marian rahapösöjenkirkon välisenä selkkauksena, tai niiden saarnaajien, Münzerin jälkimäisessä ja Johan Wildenaun edellisessä, välisenä selkkauksena. Jo v. 1520 oli tämä riita täydessä käynnissä. Joko sitten oli Wildenau, kuten hänen vastustajansa väittivät, sortunut henkilö, tai hän aivan yksinkertaisesti ei saanut tarpeellista kannatusta porvaristolta, kaikessa tapauksessa päättyi riita niin, että hänen täytyi väistyä Münzerin tieltä keväällä 1521.

Tämä voitto teki kankurisällit rohkeammiksi, mutta se pelotti myöskin neuvoskuntaa ja hyvinvoipaa porvaristoa ja teki ne taipuisiksi pakkokeinoja käyttämään. Tekosyy saatiin pian kankurien toimeenpanemasta katumetelistä, johon Münzer kuitenkin oli kokonaan osaton, kuten hän itse vielä v. 1523 kirjotti Lutherille. 55 kankurisälliä "pantiin torniin" ja Münzer karkotettiin. Myös Nikolaus Storch ja monet muut jättivät silloin tai pian senjälkeen Zwickaun, jonka maaperä oli käynyt heille liian polttavaksi. He lähtivät joulukuussa 1521 Wittenbergiin, missä joutuivat Melanchtonin ja Karlstadtin pariin, kuten olemme nähneet. Münzer sitä vastoin meni Pragiin. Taborilaisten maassa toivoi hän tapaavansa tovereja ja hedelmällisen maaperän toiminnalleen.

Mutta nyt oli toiset ajat. Böhmissä oli nyt taborilaisille opeille huonompi maaperä kuin Saksissa. Sotaisa kansanvalta oli kauan sitten sortunut ratkaisevassa taistelussa aatelisvaltaa vastaan, ja jäljelle jäänyt kansanvaltainen kommunismi, johon tutustuimme Böhmin veljistä puhuttaessa, oli saanut vallan entisestä eroavan muodon, senjälkeen kun porvarillinen suunta siinä oli tunkenut syrjään köyhälistöläisen.

Kaikkein vähimmän saattoi Prag olla oikea paikka sellaiselle miehelle kuin Münzer. Yksinpä silloinkin kun Tabor oli kunniansa kukkuloilla, oli Prag korkeintaan penseänä ystävättärenä sille, ja enimmäkseen sen jyrkkä vihollinen. Nyt kaupunki oli "suuren Hansan" luja tuki.

Münzer alkoi saarnata tshekkiläisille tulkin avulla, mutta heti kun päästiin hänestä selville, oli myöskin hänen saarnavapautensa lopussa. Hänet asetettiin poliisin silmälläpidon alaiseksi — hän sai heti neljä miestä vartijoikseen — ja pian sen jälkeen hänet karkotettiin. Tammikuun 25 p:nä 1522 oli hän jo jättänyt Pragin.

Zwickau — Prag: Böhmin ja Saksin nykyisellä poliisihallituksella on perustanaan kunnianarvoisa perimätieto. Sen ikä antaa sille pyhyyden arvon.

VII. Münzer Allstättissä.

Böhmistä Münzer lähti taasen Saksiin, aluksi Nordhauseniin, jonne jäi joksikin aikaa, sitte Allstättin kaupunkiin, joka samoin kuin Zwickaukin oli suurien vuorikaivosten, Mansfeldin kupari-, hopea- ja kultakaivosten läheisyydessä. Saanemme kait otaksua, että asekelpoinen ja uhkamielinen vuoristoväestö kaupungissa oli taipuisata kannattamaan köyhälistön yleisiä pyrkimyksiä, ja että se oli suotuisa edellytys Münzerin agitatsionille. Varmaa on, että tämä paikasta toiseen vainottu agitatori sai täällä rauhaisamman toimintapaikan. Hän tunsi pian itsensä saarnamiehenä niin kotiutuneeksi ja tulevaisuutensa niin varmaksi, että meni naimisiin erään nunnan, Ottilia von Gersenin kanssa, joka oli lähtenyt luostarista. Väärinkäsityksestä riippuu se tieto, että hän olisi nainut rovastin kyökkipiian, mikä muuten ei sekään olisi ollut mikään onnettomuus.

Mutta näistä omista asioistaan huolimatta ei Münzer kuitenkaan unohtanut sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä. Hän oli ensimäinen, joka jumalanpalveluksessa käytti kokonaan saksankieltä latinan sijasta, ja hän saarnasi ja luki seurakunnalle ei ainoastaan uutta testamenttia vaan kaikkia raamatun kirjoja. Tämä on kuvaavaa, sillä taborilaisten ajoista aina Englannin puritaneihin asti saattaa sanoa, että kansanvaltaiset lahkot olivat enempi mieltyneet tuohon usein paikoin tasavaltaiseen vanhaan testamenttiin kuin uuteen, joka onkin yksinvaltaisen yhteiskunnan tuote.

Tuo "ulkokullattu paavillinen rippi" poistettiin, ja ehtoollisessa jaettiin molempia aineksia. Koko seurakunta otti osaa jumalanpalvelukseen, papiston etuoikeutettu asema hävisi. Sen vuoksi myöskin, kuten Münzer itse kertoo, "meidän vastustajamme sanovat, että me opetamme tallirenkejä pitämään messuja ulkona pellolla".

Münzer julkaisi Allstättissä useita kirjotuksia sekä messujen ja psalmien käännöksiä. Paitsi näitä ansaitsee pari hänen tämänaikuista kirjettään erityisempää huomiota. Toisessa, joka on päivätty 18 p:nä heinäk. 1523, hän kehottaa Stolbergissä olevia veljiä kärsivällisyyteen. Vielä kansan on liian hyvä olla. Tilan täytyy huonontua, ennenkuin se paranee. "Jumala sallii senvuoksi yhä enempi tyrannien raivota, jotta valittuihin tulisi harras pyrkimys etsiä jumalaa. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet vastoin kaikkea uskoa, toivoneet vastoin kaikkea toivoa, vihanneet vastoin Jumalan rakkautta, he eivät tiedä, että Jumala itse sanoo ihmisille, mitä heille on välttämätöntä." Lopuksi moittii hän veljien sisällyksettömyyttä ja ylellistä elämää: "Niin kuulen minä, että te olette kerskailevaisia ettekä lue mitään. Kun juotte, olette te suurpuheisia, kun olette selviä, pelkäätte te kuin jänikset. Senvuoksi parantakaa, hyvät veljet, elämäänne; varokaa mässäystä, paetkaa himojanne, ruvetkaa reippaammiksi kuin olette olleet ja kirjottakaa minulle, mitenkä olette leiviskäänne kartuttaneet."

Näissä kirjotuksissa on jo kaikki Münzerin ajatusten oleelliset piirteet. Niissä esiintyy hänen mystisisminsä, hänen raamatun halveksimisensa, sikäli kuin kirjotettua sanaa ei tue sisäisen ilmestyksen ääni, jollaisen saapi vain kärsimisen, askesin kautta, vieläpä hänen ylenkatseensa oppineita kohtaan, hänen panteisminsa ja hänen uskonnollinen suvaitsevaisuutensa.

Ensimäisistä katsantokannoista olemme maininneet esimerkkejä jo tämän osan toisessa luvussa. Tässä mainittakoon vain vielä yksi kohta mainitusta kirjotuksesta: Raamatun nojalla yksin, sanoo Münzer, ei voi tietää, mikä on oikein, Jumalan täytyy herättää tieto siitä meidän sydämessämme. "Vaikka sinä jo olisitkin ahminut raamatut, ei se sinua auta, sinun täytyy kärsiä sen terävän auranvantaan leikkaamista, jolla jumala juurruttaa rikkaruohot sydämestäsi."

Selvänä todistuksena hänen panteistisistä taipumuksistaan on seuraava kohta: "Nimittäin, hänen (ihmisen) täytyy ja pitää tietää, että jumala on hänessä, että jumala ei hänen suhteensa määrää ja mieti, kuin hän olisi tuhannen penikulman päässä, vaan kuten taivas ja maa ovat täynnä, täynnä jumalaa ja kuten isä synnyttää lakkaamatta pojan meissä ja pyhä henki ristiinnaulitun meissä kirkastaa sydämen surun kautta."

Münzerin uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta vihdoin ovat todisteena seuraavat mietteet: Ketään älköön ihmetyttäkö, että me Allstättissä pidämme saksalaisia messuja. Eikä olekaan yksin meidän tapamme, pitää messuja toisella tavoin kuin roomalaiset, koska Milanossakin Lombardiassa pidetään messuja kovin toisella tavoin kuin Roomassa. Krabotit, böhmiläiset, armenialaiset j.n.e. pitävät messuja omalla kielellään, venäläisillä on "kovin erilaiset tavat eivätkä he silti ole mitään paholaisia. Oi, sokeita, tietämättömiä ihmisiä olisimme me, jos pitäisimme itseämme ainoina oikeina kristittyinä ulkonaisten tapojen perusteella ja kinastelemme niistä kuin hullut nautamaiset ihmiset." Pakanat ja turkkilaiset eivät ole huonompia kuin kristityt. Eikä hän "tahdo halveksia kavalia vitkaisia roomalaisia veljiäkään."

Ne ajatukset, jotka hän lausui, olivat hänen aikanaan varmasti suuria ja syviä, mutta ne eivät olleet hänelle ominaisia. Panteististä mystisismiä olemme huomanneet olleen jo vapaan hengen veljillä ja sisarilla.

Samoin oli Münzerin uskonnollisella suvaitsevaisuudellakin edeltäjänsä. Kuten tiedämme, herätti se taborilaisissa ilmenneenä jo Eneas Sylviuksen huomiota. Myöskin böhmiläiset veljet harrastivat sitä. Tämä uskonnollinen suvaitsevaisuus on kumminkin käsitettävä sangen rajotetussa mielessä. Se ei voinut ulottua uskonnon kaikkiin kysymyksiin aikana, jolloin kaikki suuret vastakohdat valtiossa ja yhteiskunnassa esiintyivät uskonnollisessa verhossa. Münzer vihasikin kaikkea suvaitsevaisuuden teeskentelyä, joka vaan sisälsi pelkuruutta ja luonteenheikkoutta.

Varsinaisesti uskonnollinen suvaitsevaisuus kohdistuu hänessä itse asiassa vain kansainvälisiin suhteisiin. Se on jonkinlainen kansanyksinvaltaisuuden tunnustamisen seuraus. Kukin kansa järjestäköön uskontonsa mielensä mukaan, meistä se on samantekevää. "Kavalat roomalaiset veljet lukekoot messujansa tapansa mukaan, turkkilaiset ja pakanat uskokoot, mitä itse tahtovat, mitä se meihin koskee?" Me emme tahdo mitään muuta kuin että meidän annetaan järjestää omat olosuhteemme omien tarpeidemme mukaan. Siis ei saa olla olemassa mitään vastustamista vieraita kansakuntia kohtaan. Mutta sitävastoin voipi varsin hyvin julistaa säälimättömästi sisäistä luokkataistelua.

Tämä julistus on kumminkin jo otettu eräästä myöhemmästä kirjotuksesta. Tähänastiset Münzerin kirjotukset ovat yleensä vielä suhteellisesti rauhallisia — niin maltillisesti kirjotettuja kuin sellainen tulinen luonne saattaa tehdä. Hänen kirjotuksensa koskivat etupäässä uskonnon ja kirkollisen järjestyksen kysymyksiä; niissä ei ollut vallankumouksellisia huudahduksia eikä uhkauksia. Vielä hän ei ollut mikään kapinoitsija, vielä hän ei ollut julkitaistelussa esivaltaa vastaan.

Sitävastoin oli hän jo riidassa Lutherin kanssa. Syynä tähän lienee ollut puhtaasti personallinen kilpaileminen.

Kuinka vähän uskonpuhdistus lähti Lutherin personallisesta vaikutuksesta, näkyy ehkä kaikkein selvemmin vuosina 1522-23. Ei siinä kyllin, että Luther antoi asianhaarojen johtaa itseään käsittämättä selvästi niiden sisäistä yhteyttä, vaan tapahtuipa vielä sitäkin, että toiset kerran aletulla tiellä menivät hänen sivutsensa. Sillä aikaa kun Luther istui hyvässä rauhassa Wartburgissa ja käänsi raamattua, rupesivat toimintakykyiset ainekset Wittenbergissä Karlstadtin johdolla ja Zwickausta lähteneitten hurmahenkien vaikutuksesta vetämään Roomanvastaisen taistelun käytännöllisiä johtopäätöksiä. He poistivat naimattomuuskiellon, munkkilupaukset, paastot, pyhimysten kuvien palvelemisen, yksityismessut j.n.e. Lutherilla ei ollut sitten enää muuta tehtävää kuin omaksua ja vahvistaa nämä jo aikaansaadut parannukset — mikäli hän niitä ei lakkauttanut.

Ja nyt, näiden Wittenbergin tapauksien jälkeisenä vuonna, näki Luther, joka jo piti itseään johtajana taistelussa "evankelisen totuuden" puolesta, Münzerin käyvän ohitsensa, tämä kun otti käytäntöön puhtaan saksalaisen jumalanpalveluksen! Sillä tällä Münzerin toimeenpanemalla yrityksellä Allstättissä oli sellainen menestys, että Lutherilla ei ollut muuta keinoa kuin seurata. Mutta maailman silmissä ei hän tahtonut näyttää matkijalta. Tämä kävikin yksinkertaisesti päinsä siten, että kansan ei sallittu saada tietoa Münzerin uutuuksista, ennenkuin ne olivat täydessä käytännössä sielläkin, missä Luther esiintyi alkajana. Münzer syyttikin Lutheria siitä, että tämä olisi "vihapäissä hankkinut ruhtinaalta luvan siihen, ettei minun 'Saksalaista Jumalanpalvelussääntöäni' saanut painattaa ". Ja tähän syytökseen on Luther jättänyt vastaamatta.

Molempien uskonpuhdistajien välinen kilpaileminen suurensi epäilemättä juopaa heidän välillään. Mutta pääsyy heidän väliseensä eripuraisuuteen oli joka tapauksessa syvemmällä.

Luther ei kyllä vielä tähän aikaan ollut asettunut millekään varmalle kannalle kansanvaltaisuuteen nähden. Hän ei vielä tiennyt, mille puolelle vallan vaaka painuisi. Mutta yksi seikka oli hänelle aivan selvänä: Hänen porvarillinen aistinsa oli liian kehittynyt hänen ollakseen huomaamatta, että missään tapauksessa ei saisi päästää kommunistisia lahkoja edistymään.

Tämä oli hänelle selvinnyt jo vuonna 1522, kun Zwickaun hurmahenget olivat alkaneet voittaa alaa myöskin Wittenbergissä. Kun ei Melanchton eikä vaaliruhtinas tahtoneet päättävästi heitä vastustaa, ei Luther viipynyt kauemmin Wartburgissa, vaan riensi keväällä v. 1522 Wittenbergiin ja hajotti tuon vaarallisen seuran. Storch lähti Etelä-Saksaan, missä hän hävisi. Luther koki tukkia Karlstadtin suun samaista menettelytapaa seuraamalla, jota hän käytti Münzeriä vastaan — hän näet antoi esivallan ottaa hänen kirjotuksensa takavarikkoon. Karlstadt meni nyt maalle Wittenbergin läheisyyteen ja aikoi elää siellä talonpoikana; talonpojat eivät saaneet kutsua häntä tohtoriksi, vaan "Antti-naapuriksi". Me tapaamme hänet kuitenkin taasen pian kiihottajana Orlamündassa, missä hän järjesti seurakuntalaitokset vallan kansanvaltaisiksi ja teki lopun kaikista vanhoista katolisista menoista.

Kun Münzer esiintyi Allstättissä, täytyi Lutherin, joka tunsi, missä yhteydessä hän oli zwickaulaisten kanssa, jo ennakolta katsella häntä epäluuloisin silmin. Tämä epäluuloisuus kasvoi samassa määrässä kuin Münzeriä ruvettiin pitämään arvossa. Kateuden okaan täytyi saattaa Luther vallan raivoihinsa. Mutta mieheen oli vaikea päästä käsiksi. Turhaan kutsui Luther häntä Wittenbergiin kuulustellakseen häntä. Münzer selitti, että hän saattoi tulla väin "vaarattoman seurakunnan" eteen.

Kun Münzer ei lähtenyt Wittenbergiin, tulivat Saksin ruhtinaat Fredrik ja hänen veljensä ja hallituskumppaninsa, herttua Johann, Allstättiin muutamien levottomuuksien johdosta, joita oli syntynyt tämän kaupungin läheisyydessä.

Joukko Allstättin asukkaita oli 24 p:nä maaliskuuta v. 1524 hävittänyt Melletbachin kappelin, jota käytettiin pyhiinvaelluspaikkana, tehdäkseen siten lopun "kuvain palveluksen epäjumalisuudesta",jota vastaan Münzer siihen aikaan saarnasi. Allstättin viranomaiset saivat nyt vaaliruhtinaalta käskyn rangaista niitä, jotka olivat harjottaneet tätä ilkityötä. Käskyn saaneet vitkastelivat kuitenkin pannessaan tätä määräystä toimeen, sillä he pelkäsivät kapinaa.

Kun he vihdoin, 13 p:nä kesäkuuta, aikoivat vangita epäluulonalaiset, tuli heidän aikeensa ilmi. "Ei vain miehet, vaan myöskin vaimot ja neitoset, joita Münzer oli kehottanut 'haarukoin ja tadikoin' varustautumaan vastarintaan, liittyivät yhteen. Hätäkellot soivat, Münzerin sanotaan itse alkaneen niitä soittaa." Ja seuraavana päivänä "saivat Allstättin asukkaat apua ulkoapäin Kaivosmiehet ja monet muut olivat, kuten sanoivat, tulleet katsomaan, oliko maisteri (Münzer) joutunut pulaan tai kärsikö kukaan vääryyttä evankeliumin tähden — paras todistus Münzerin vaikutuksesta ja hänen saavuttamastaan rakkaudesta." (Mert.)

Luonnollisesti eivät vaaliruhtinaan viranomaiset asioitten sillä kannalla ollessa voineet tehdä mitään. Pääsyyllisenä pidettiin Münzeriä.

Ja vielä vähemmän saattoivat nuo molemmat ruhtinaat, kun he itse tulivat Allstättiin saadakseen järjestystä aikaan, ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin Münzerin suhteen. Vieläpä he sallivat hänen pitää heille puheen niin rohkean, ettei ehkä milloinkaan ole voimakkaammin puhuttu hallitseville ruhtinaille. Tämän puheen yksinään pitäisi oleman kylliksi kumoomaan kaikellaiset jaaritukset Münzerin pelkurimaisuudesta, joita aina Melanchtonin kirjotuksista alkaen esiintyy kaikissa "hyväntahtoisissa" esityksissä, joissa kerrotaan Münzeriläisestä liikkeestä.

Münzer lähti puheessaan Danielin kirjan toisesta luvusta, Nebukadnezarin näystä ja Danielin siihen antamasta selityksestä. "Sellaisia ilmestyksiä tapahtuu vielä nykyäänkin", hän virkkoi. "Tosin kyllä kirjanoppineet väittävät, ettei Jumala tähän aikaan enää ilmesty rakkaille ystävilleen näkyväisesti ja suullisesti, täytyy pysyä kiinni kirjotuksissa. He pilkkailevat niiden varotuksia, jotka pitävät seuraa Jumalan kanssa, niinkuin juutalaisetkin nauroivat Jeremiakselle, kun hän ennusti Babylonian vankeutta." Luopumalla kaikista turhista ajanvietteistä ja kuolettamalla kaikellaiset lihalliset halut, voipi, jatkaa hän, vielä tänä päivänä saada sellaisia näkyjä. "Niin on, oikean apostolisen, patriarkallisen ja profetallisen hengen mukaista odottaa näitä näkyjä ja seurata niitä murretuin ja suruisin mielin, ja senvuoksi ei olekaan ihmeellistä, että veli Syöttösika ja veli Mukavaelämä (Luther) hylkääkin sellaisen… Mutta minä tiedän varmaan, että Jumalan henki on ilmestynyt monelle valitulle hurskaalle ihmiselle ja ennustanut, että oivallinen, voittamaton, tuleva uskonpuhdistus on tarpeen vaatima ja että se täytyy saada aikaan." Me elämme nyt, jatkaa hän edelleen, viidennen aikakauden valtakunnassa. "Huomaa kylläkin selvästi kuinka ankeriaat ja käärmeet harjottavat riettautta yhdessä kasassa. Papit ja kaikki väärät hengelliset ovat käärmeitä… ja maalliset herrat ja hallitsijat ovat ankeriaita. Oi, rakkaat herrat, ajatelkaapa miten Herra vielä takoo rautatangolla näitä vanhoja saviruukkuja." Evankelisten ruhtinasten on nyt karattava evankeliumin vihollisten kimppuun. "Jos te nyt tahdotte olla oikeita hallitsijoita, niin teidän täytyy kiskoa entinen järjestelmä juurineen pois. Epäjumalisuus täytyy hävittää. Miekka on jumalattomien hävittämisen välikappale. Jotta se nyt kävisi kunnollisella tavalla ja oikeudenmukaisesti, niin tulee kallisten isiemme tehdä se, ruhtinasten, jotka kanssamme tunnustavat Kristusta. Mutta jolleivät he sitä tee, niin miekka otetaan heiltä pois, sillä silloin he tunnustavat hänet sanoissaan, mutta kieltävät teoillaan." Senjälkeen kääntyi hän puhumaan teeskentelevää suvaitsevaisuutta vastaan ja lopettaa puheensa seuraavasti: "Olkaa nyt urheita? Se tahtoo itse hallita, jolle kaikki valta on annettu taivaassa ja maan päällä. Amen."

Münzer selitti siis tässä kumouksen tarpeelliseksi. Ruhtinasten pitää asettua liikettä johtamaan, muuten vihastunut kansa tulee itse toimimaan ruhtinaista välittämättä. Puhe ei todista mitään suurempaa luottamusta siihen, että hallitsijat seuraisivat kehotusta, mutta se todistaa kuitenkin, ettei hän pitänyt aivan mahdottomana voittaa ainakin vaaliruhtinasta puolelleen.

Luokkavastakohtaisuudet uskonpuhdistusliikkeessä eivät olleet vielä esiintyneet niin ilmeisinä ja sovittamattomina kuin vuotta myöhemmin oli laita. Eikä saa unohtaa, että rajaton ruhtinasvalta silloin vielä oli vallankumouksellinen mahti, niin että sen liittyminen toisiin vallankumouksellisiin ei suinkaan ollut itsestään mitään tavatonta. Ovatpa vielä viimeisen sadan vuoden kuluessa lailliset ruhtinaat liehakoinneet kapinoitsijoita, jos heidän omille eduilleen on ollut siitä hyötyä — muistakaamme vain Hohenzollereita ennen vuotta 1866. Mutta lisäksi tulee vielä se seikka, että vaaliruhtinas Fredrik oli vast'ikään suotta osottanut myötätuntoisuutta kansanliikkeelle, kuten olemme nähneet puhuttaessa Zwickaun hurmahengistä ja tulemme taas näkemään puhuessamme talonpoikaissodan alkamisesta.

Tämän seikan, ehkäpä myöskin sen ansioksi, että Münzeriä pidettiin Allstättissä suuressa arvossa, on mahdollisesti luettava se, että ruhtinas jätti Münzerin ahdistamatta.

Fredrikin veli, herttua Johann, oli paljon luokkatietoisempi. Hän karkotti Saksista sen kirjanpainajan, joka oli kyllin rohkea painamaan tämän Münzerin puheen. Turhia olivat Münzerin vastaväitteet. Vastaukseksi tuli vain kielto, ettei saanut painaa mitään ilman Saksin hallituksen lupaa.

Taipumaton Münzer vastasi puolestaan tähän uudella agitatsionikirjotuksella, joka julaistiin Mülhausenissa, missä juuri silloin kansassa oli liikettä. Sen otsikkona oli "Uskottoman maailman väärän uskon paljastaminen". Tekijä kutsuu itseään nimellä "Vasara-Münzer", viitaten sillä erääseen Jeremiaksen kirjan kohtaan, jossa puhutaan jumalan sanasta, joka on kuin kallioita musertava vasara. Mottona hänellä on kaksi tilaisuuteen sovitettua saman profetan lausetta: "Herra sanoi minulle: Katso, minä panen sanani sinun suuhusi. Katso, minä panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntien yli, repimään, särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan". Toinen kuului: "Katso, minä teen sinut vahvaksi vaskiseksi muuriksi koko maata vastaan, kuninkaita, ruhtinaita ja pappeja vastaan. He sotivat, ja voitto kääntyy ihmeellisellä tavalla voimakkaiden, jumalattomien tyrannien perikadoksi." Tämä johdanto osottaa jo koko kirjotuksen luonteen.

Se alkaa väittelemällä kirjanoppineita vastaan, jotka pettävät köyhää kansaa. Tämän täytyy erkaantua heistä. Joka rikkauteen ja kunniaan pyrkii, se ei voi palvella jumalaa. "No, miksikä veli Mukavaelämä ja veli Liehakoitsija (Luther) niin kiivastuu ja vieläpä haukkuukin? Niin, hän luultavasti tarkottaa, että hän voipi pitää loistonsa ja rikkautensa ja kuitenkin pysyä totisessa uskossa, jommoisesta menettelystä Jumalan Poika juuri selvin sanoin kirjanoppineita moittii… Te ette voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja rikkauksia. Sen, joka hankkii kunnia ja tavaraa, täytyy lopuksi ikuisesti erkaantua Jumalasta. Senvuoksi täytyy nämä itsepäiset, väkivaltaiset ihmiset kukistaa."

Münzer selittää edelleen, kuinka Jumala panee omilleen suuremman kuorman kuin he voivat kantaa. "Jumalattomien ja mielettömien ihmisten hallitus ja esivalta riehuu nyt kaikkein kovimmin Jumalaa ja hänen voideltujaan kohtaan, he rääkkäävät, kynivät, nylkevät ja kiusaavat kansaansa ja vieraita ja häpäisevät siten koko kristikunnan, niin ettei Jumala saata kauemmin nähdä valittujensa surkeutta".

Ruhtinaat ovat se ruoska, jolla Jumala vihassaan rankaisee maailmaa. "Sen vuoksi he eivät olekaan mitään muuta kuin pyöveleitä ja pyövelin apureita, siinä on heidän koko toimensa."

Heitä ei saa peljätä, vaan jumalaa. Mutta jumalan suhteen ei saa joutua epätoivoon. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, eipä edes kommunistisen vallankumouksen voittokaan. "Niin, tämä näyttää lukemattomista ihmisistä tavattoman suurelta haaveilemiselta. He eivät voi ajatella muuta kuin että on mahdotonta toimittaa ja aikaansaada sellaista sekä työntää jumalattomia tuomarinpaikaltaan ja korottaa alhaiset ja yksinkertaiset." Mutta mahdoton on tuleva mahdolliseksi. "Niin, se onkin usko, joka vielä saa aikaan paljon hyvää. Se muodostaa ylevän kansan, sellaisen kuin Platon, filosofi, oli miettinyt."

Jos vertaa tätä kirjotusta Münzerin edellisiin allstättiläisiin julkaisuihin, pistää suuri eroavaisuus silmään. Eikä hän nyt koeta vakuuttaa ja puhutella etäällä olevia, vaan innostaa ja yllyttää puoluelaisiaan. Eikä etualalla enään ole kirkollinen mullistus, vaan valtiollinen ja yhteiskunnallinen. Vielä puheessaan hän oli yrittänyt saada ruhtinasta vallankumouksen asian puolelle. Nyt ruhtinaat ovat päävihollisena eikä paavi, eikä ollut kysymyksessä häilyväinen "evankeliumi "-käsite, vaan suorastaan kommunismi, "sellainen kuin Platon, filosofi, oli miettinyt". Münzer tunsi siis tämän kirjottaman "Valtio"-kirjan.

Tämä muutos Münzerin agitatsionin sävyssä ja sisällössä oli epäilemättä seurauksena hänen ristiriidastaan ruhtinasvallan kanssa, joka hänelle selvästi todisti, että hänen aatteensa saattoi panna täytäntöön ainoastaan taistellen tätä vastaan. Mutta olipa olemassa syvempikin syy: koko asema oli muuttunut toiseksi. Juuri tähän aikaan leimahtivat talonpoikaissodan ensimäiset liekit. Ei ollut enään kysymys saarnaamisesta, vaan toimimisesta.

VIII. Suuren talonpoikaissodan juuret.

Me olemme jo useampia kertoja — puhuessamme Dolcinon kapinasta, englantilaisesta kapinasta v. 1381 ja taborilaisista — johtuneet puhumaan niistä yleisistä vastakkaisuuksista, jotka johtivat talonpoikaissotiin. Tässä meidän täytyy valaista vain niitä kohtia, joissa Saksan talonpoikien asema 16:nnen vuosisadan alkaessa eroaa heidän edeltäjiensä asemasta.

Äskenmainitut levottomuudet tapahtuivat kaikki aikana, jolloin talonpoikaisluokan asema yleensä oli paranemassa. Saksassa sitävastoin suuri talonpoikaiskapina syntyi vasta silloin kuin talonpoikien tila oli melkoisesti huonontumassa. Hussilaissotia voi yleensä pitää rajana, jolloin talonpoikaistossa heidän asemaansa huonontavat yhteiskunnalliset kehityspyrkimykset alkavat yleisemmin voittaa kohottavat pyrkimykset. Tämä johtui pääasiallisesti siitä, että pääoma (varsinkin kauppakapitaali) ja sen liittolaisena oleva rajaton ruhtinasvalta olivat suuresti voimistuneet.

Pääoman lisääntynyt voima oli luonnollisena seurauksena tavaratuotannon ja tavarakaupan kehittymisestä. Mutta pääoma, ja ennenkaikkea kauppapääoma, tarvitsee voimakkaan valtiovallan, joka voi turvata sille markkinat omassa maassa ja sen ulkopuolella. Pääomanomistajat edistävät sentähden kaikin tavoin ruhtinasten yksinvaltaa ja tämän molempia suuria aseita, virkavaltaisuutta ja palkkasotajoukkoja ja tukivat rahoillaan sen taistelua niskoittelevien luokkien, osaksi aatelin ja papiston, osaksi talonpoikien ja pikkuporvarien, entisien vapauksien ja oikeuksien riistämiseksi. Luonnollisesti ruhtinasvallalla oli tässä paljon hyötyä vanhojen säätyjen välisistä jyrkistä vastakkaisuuksista ja katkerista keskinäisistä kahakoista. Jokainen näistä luokista koki vierittää taakkaa muiden hartioille ja lopputulokseksi tuli se, että yhä useammat verot, sekä vanhat että uudet, moninverroin raskaampina painoivat alimpaa kansankerrosta, kaupunkien irtolaisväestöä ja varsinkin talonpoikia, kansan suurta enemmistöä. Hintamullistukset, joista jo olemme puhuneet, lisäsivät vielä tämän taakan painoa.

Mutta samalla kun alempia luokkia rasittava paino kasvoi, väheni samalla heidän vastustusvoimansa. Kun talonpoikien asema 13:nnella 14:nnellä vuosisadalla parani, oli siitä suuressa määrin kiittäminen kaupunkien, vallankin lukuisien pikkukaupunkien, kukoistamaan rupeamista, niissä kun talonpojat olivat saaneet turvaa yhteistä vihollista vastaan. Mutta 15:nnellä vuosisadalla joutuivat Saksassa kaupungit yhä suurempaan riippuvaisuuteen ruhtinaista. Useimmat saksalaiset kaupungit olivat 15:nnen vuosisadan loppuun mennen menettäneet itsenäisyytensä. Suhteellisesti harvalukuisemmat, jotka olivat osanneet säilyttää vapautensa, olivat enimmäkseen suuria kaupunkeja, joiden vallitsevilla luokilla itsellään oli mitä tärkeimpiä etuja valvottavana talonpoikien riistämisessä. Nämä kaupunkilaistasavallat — merkitsevin niistä lie ollut Nürnberg — kallistuvat ruhtinaita kannattamaan samoin kuin Böhmissä hussilaissotien aikana Prag oli ollut suurylimysten puolella. Kansanvallan selkärankana oli ollut pikkukaupunkien porvaristo. Samassa määrin kuin tämä menetti itsenäisyyttään, menettivät myöskin kansanvaltaiset pyrkimykset voimaansa.

Mutta toisellakin tavoin huononsi kaupunkilaisolojen kehitys 15:nnellä vuosisadalla talonpoikien tilaa. Aina 14:nnelle vuosisadalle olivat kaupungit olleet turvapaikkoina, jotka olivat olleet avoinna talonpojille. Tämä pakotti hoviherrat, elleivät tahtoneet menettää työläisiään, kiinnittämään itseensä talonpojat, jos mahdollista väkivallalla, mutta myöskin hyvällä kohtelulla.

Nyt tulivat asiat toiselle kannalle. Muistakaamme, mitä toisessa osassa olemme sanoneet ammattikuntalaitoksen kehityksestä. 15:nnellä vuosisadalla alkaa käsityöammattien sulkeminen liian suurta työläisten tulvaa vastaan jo saada suurempaa laajuutta. Se johtaa, paitsi järjestymättömän kaupunkilaisköyhälistön, myöskin talonpoikien aseman huononemisen. Niiltä sulkeutuu kaupungeissa tie hyvinvointiin. Kaupunkien pikkuporvariston ja talonpoikien välille kehittyy vastakohtaisuus, joka ei estä toisinaan tekemästä liittoa yhteistä vihollista — kirkkoa, aatelistoa, ruhtinaita, kapitalisteja — vastaan, mutta joka silloinkin tekee ystävyyden sangen laimeaksi.

Kuta enempi kaupungit lakkasivat olemasta talonpoikien turvapaikkoina, sitä vähemmän tarvitsi hoviherran heitä säästää. Hän voi nyt olla varma heistä, heillä ei ollut nyt enään kaupungissa mitään voitettavana, elleivät olleet aivan häviölle joutuneita. Mutta myöskin köyhälistölle sulkeutuivat kaupungit yhä enempi. Kaupunkilaisköyhälistön ohella syntyy maalaisköyhälistö, jota lisää läänitysaateliston seurueiden väheneminen ja hajaantuminen, joka oli luonnollinen seuraus tavaratuotannon kehittymisestä ja siitä riippuvasta rahantarpeesta maaseudulla. Olemme jo nähneet, että senkautta alkuperäinen vieraanvaraisuus yhä supistui. Mutta tämä kehitys johti myöskin yhä lisääntyvään seurueiden vähentämiseen. Ruhtinaat edistivät tätä kehitystä, missä vain voivat, vähentääkseen heille epämukavaa aateliston itsenäisyyttä.

Mutta tavaratuotannon kehitys antoi myöskin maaperälle arvon, pakotti toiselta puolen kyläkuntayhteisöt sulkeutumaan, toiselta puolen hoviherrat vaatimaan yhteisöjen yhteisomaisuutta omaksi yksityisomaisuudelleen ja anastamaan sen haltuunsa.

Jos ottaa huomioon kaiken tämän: kaupunkien ja maaseudun turvapaikkojen sulkemisen irtaimelta väestöltä, samalla kun luonnollisen väestölisäyksen ohella seurueiden hajoaminen sekä talonpoikien joutuminen yhä suurempaan valtioverojen, maanomistajien pakottamien rasituksien ja kiskurikorkojen alaisuuteen loivat yhä enemmän irtainta väestöä, silloin emme ihmettele, että maalaisköyhälistö nopeasti lisääntyi.

Ensinnä koski tämä ryysyköyhälistöä, sen keskuudesta ilmaantui kerjäläisiä ja varkaita, laillisia ja laittomia, rosvoja ja palkkasotureja.

Palkkajoukot olivat vielä 1300-luvulla suureksi osaksi nuoria talonpoikaispoikia, jotka muutamia vuosia seikkailujaan ja saalista koottuaan käänsivät sotapalvelukselle selkänsä ja rupesivat uudestaan talonpojiksi, omaksuivat talonpoikien luokkaharrastukset, eivät mielellään käyneet oman maan talonpoikia vastaan ja kotiinpalattuaan lisäsivät talonpoikien asekelpoisuutta. Sen sijaan 1400-luvulla pääsi irtolaisväestö voitolle palkkasoturien joukossa. Se oli hajanaista väkeä, jolla ei ollut enää mitään luokkaharrastuksia, vaan teki mitä tahansa heidän herransa käski — niin kauan kun hän maksoi hyvin.

Jo tämän täytyi vähentää talonpoikien sotaista vastustusvoimaa. Mutta vielä voimakkaammin vaikutti sotalaitoksen kehitys samaan suuntaan. Me muistamme, kuinka taborilaiset saivat aikaan mullistuksen tässä suhteessa. Heidän jälkeensä mentiin vielä pitemmälle samaan suuntaan. Edeltäkäsin suunniteltu yhdysvaikutus sotajoukon eri osien välillä tuli yhä välttämättömämmäksi voiton saamiselle. Tämä uusi menettelytapa oli tehnyt taborilaisten käsissä kansanvallan voittamattomaksi, nyt kallisti se sotaisen ylivoiman kansanvallan vastustajien puolelle. Mutta vain ammattisotamies kykeni kypsymään sellaiseen, sillä tuollaiseen sotaiseen kehittymiseen vaadittiin runsaasti aikaa. Suurin kysymys olikin siis se, kuka saattoi maksaa ammattisotilaille. Se ratkaisi voiton.

Ruudin enenevä käytäntö sodankäynnissä vaikutti samaan suuntaan. On sanottu ruudin keksimistä kansanvaltaiseksi keksinnöksi, koska se teki lopun ritarijoukoista. Me puolestamme emme voi nähdä paljon "kansanvaltaista" tämän keksinnön vaikutuksissa. Sen osallisuus alemman aateliston kukistamisessa on arvattu usein aivan liian suureksi, sillä tämä luokka oli jo ennen tehnyt taloudellisessa ja sotaisessa suhteessa vararikon. Eikä tämän lisäksi pidä unohtaa, että ruuti yhtä hyvin on ollut apuna murtamaan talonpoikaisjoukkojen vastustuskykyä kuin milloinkaan ratsumiesten. Tuliaseitten kehittyminen on viimeinen rengas siinä ketjussa, joka taottiin 1500-luvulla. Siitä alkaen vaadittiin sodankäyntiin ennenkaikkea rahaa, rahaa ja taaskin rahaa. Vain rikkaat vallanpitäjät, ruhtinaat ja suuret kaupungit kykenivät hankkimaan itselleen tuliaseita ja niitä tarkotuksen mukaisesti käyttämään. Niiden avulla kukistettiin aatelisvalta, mutta ei suinkaan talonpoikien ja pikkuporvarien hyväksi, vaan kapitalistisen ja ruhtinaallisen sortamisen eduksi.

Talonpojat saivat päinvastoin maksaa aateliston kukistamisen kustannukset. Kun aateliston täytyi luopua aikeestaan puolustaa itseänsä sekä ylhäältä- että alhaaltakäsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan ja lopulta alistua ruhtinaiden alaiseksi niin tämä sai velvollisuudekseen pitää talonpojat ohjissa. Aatelisto myi siis itsenäisyytensä saadakseen sen sijaan sortamisoikeutensa talonpoikiin sitä varmemmaksi.

Luonnollisesti ei tämä kehitys tapahtunut kaikkialla samaan tapaan eikä samaan aikaan. Pohjois-Saksassa tapahtui se myöhemmin, mutta Etelä- ja Keski-Saksassa talonpojat tunsivat jo 15:nnellä vuosisadalla sen painostavaa vaikutusta, ja sitä enemmän mitä enemmän 16:s vuosisata läheni. Heidän tilansa oli 1500-luvun alussa sen ajan vaatimusten mukaan kokonaan sietämätön, vaikkapa se kyllä monessa kohden oli suotuisampi kuin työtätekevien luokkien tila meidän päivinämme.

Tämä sortuminen, työ-, luonnontuote- ja rahaverojen lisääntyminen, suurempi riippuvaisuus hoviherroista, talonpoikien yhteisesti omistaman laidun- ja metsäomaisuuden anastus hoviherrojen hyväksi — talonpoikien yksityisomaisuuden anastus alkaa vasta myöhemmin — kaikki se luonnollisesti ei tapahtunut pontevatta vastarinnatta talonpoikien puolelta. 15:nnellä vuosisadalla seurasi Saksassa talonpoikaiskapinoita, ja ne tulivat sitä tavallisemmiksi ja katkerammiksi, kuta enempi vuosisata edistyi.

Tärkeimmät näistä suuren talonpoikaissodan edeltäjistä luettelee Zimmermann, tässä ei tila salli tehtävän niistä lähempää selkoa. Kaikki ne kukistettiin. Niistä on sanottava samaa kuin jo Dolcinon liikkeestä sanoimme: ne jäivät paikallisiksi liikkeiksi.

Silloin tuli uskonpuhdistusliike, järkytteli koko kansaa pohjia myöten ja yhdisti, ainakin hetkeksi, kaikki paikalliset luokkavastakohdat kansallisiksi, koko valtakuntaa tai ainakin sen suurinta osaa koskeviksi luokkavastakohdiksi. Nyt paikalliset talonpoikaisliikkeetkin yhdistyivät yhdeksi ainoaksi suureksi liikkeeksi, joka oli vuosisatojen ajaksi Europan mannermaan talonpoikien viimeinen suuri, valtavin voimanponnistus heitä painostavan ikeen poistamiseksi. Jollemme ota Englantia lukuun, tapaamme taasen vasta v. 1789 Ranskassa yhtä suuremmoisen talonpoikaisliikkeen. Mutta asema olikin silloin aivan toinen ja samalla myötäinen. Yhtä vastustamaton kuin v. 1789:n liike oli, yhtä hyvin kantoi v. 1525 talonpoikaiskapina jo alusta alkaen kuolemansiementä povessaan.

Mutta talonpoikien rinnalla kohoo toisiakin luokkia kapinaan. Yleensä porvarillinen yhteiskunta on kokoonpanoltaan liian monimutkainen, jotta tähän asti suuri vallankumouksellinen liike olisi voinut olla jonkun yksityisen luokan työ. Ja tulevaa vallankumousta ei myöskään suorittane loppuun mikään erityinen luokka, teollisuusköyhälistö, yksinään, vaan myöskin pikkuporvarit ja pikkutalonpojat. Mutta aina on sentään yksi luokka, jonka on ensimäisenä mentävä tuleen. Meidän päivinämme on tänä luokkana köyhälistö, v. 1789 olivat sinä pikkuporvarit, v. 1525 talonpojat.

Näiden viimeksimainittujen liittolaiset olemme jo oppineet tuntemaan 1525; taistelivat suureksi osaksi samat luokat yhdessä, jotka olivat kokoontuneet taborilaisten lipun ympärille. Osa häviöön joutunutta alempaa aatelistoa liittyy nytkin kapinoitsijoihin, ollen sitten sotilaallisina johtajina. Tässä asemassa heistä tuli joko uskollisia sankareita niinkuin Florian Geyeristä tai pettureita kuten Götz von Berlichingenistä. Myöskin suuri joukko kaupunkien, ja varsinkin pikkukaupunkien väestöä liittyy talonpoikiin, ensi sijassa köyhälistö. Mutta Saksan kaupungeilla oli 16:nnen vuosisadan alussa toinen luonne kuin Böhmin kaupungeilla sata vuotta ennen. Tiedollisessa suhteessa kaupungit ovat paljon edistyneempiä, mutta valtiollisesti ne ovat kadottaneet itsenäisyyttänsä. Ja ainoastaan kaupunkien köyhälistö on enään talonpoikien luotettava liittolainen, kun taas käsityöläismestarit, vieläpä sällitkin ovat heistä vieraantuneet. Taistelun taakka onkin sen vuoksi nyt paljon enempi talonpoikien hartioilla kuin oli laita hussilaissotien aikana. Vain sangen laimeasti ryhtyivät kaupungit asiaan eikä liike saa mitään sellaista tukikohtaa, jommoinen Tabor oli Böhmissä. Kaupunkien vaikutus näyttäytyykin enempi talonpoikien ohjelmassa kuin sotaisessa suhteessa.

Sitävastoin saivat vuoden 1525 kapinoitsijat liittolaisen, jollaista taborilaisilta puuttui: vuorikaivosten työmiehet. Nämä olivat, kuten jo olemme nähneet, asekuntoisia ja asuivat suurin joukoin yhdessä. He olivat tottuneet sotaisiin kehittelyihin ja kuriin. Sotilaallisesti olivat he paljon korkeammalla asteella kuin sen ajan työläisluokkien kaikki muut kerrokset. Missä he voimakkaasti ryhtyivät asiaan, onnistui heidän myöskin kallistaa voitto kapinallisten puolelle.

Se seikka, että täytyi syntyä väkivaltainen kapina, kävi vuoden 1524 kuluessa selväksi jokaiselle, joka lähemmin tunsi talonpoikia. Varsinkin miehen sellaisen kuin Münzer täytyi nähdä tämä. He olivat kaikki tehneet saman kokemuksen kuin hän itsekin. He olivat iloiten suostuneet Lutheriin, joka lisäsi kansanomaisuuttaan herättämällä toiveita kaikissa luokissa. Mutta kun yleinen vihollinen näytti voitetulta, kun paavi ja hänen suojelusherransa keisari olivat näyttäneet Wormsissa voimattomuutensa, kun vanhat auktoritetit olivat kukistuneet ja uusi asiaintila oli järjestettävä, ja luokkien väli kävi yhä kireämmäksi, kun oli ratkaistava kuka korjaisi kirkonpuhdistuksen hedelmät, yli- vaiko aliluokat, vaikeni Luther niin kauan kuin hän voi — vain kommunistisia hurmahenkiä vastaan hän esiintyi päättävästi — mutta hän alkoi vastustaa jokaista alaluokkien puolelta tehtyä yritystä, jonka tarkotuksena oli saada jotain käytännöllisiä etuja uskonpuhdistuksesta, samalla kun hän suosi kaikkea, johon ruhtinaat siinä suhteessa ryhtyivät. Heidän, eikä talonpoikien, piti saada kirkkotilat. "Meidän on vain temmattava kaikki sydämet luostareista", kirjotti hän heinäkuussa 1524, "mutta ei suinkaan hyökättävä luostarien kimppuun. Jos meidän sydämemme ovat poissa, niin että kirkot ja luostarit ovat autioina, niin annettakoon ruhtinaiden tehdä niille, mitä tahtovat."

Lutherilaiselta uskonpuhdistukselta ei siis alemmilla luokilla ollut mitään odotettavana, se kävi v. 1524 yhä selvemmäksi. Ainoastaan omalla voimallaan, aseellisessa kapinassa, saattoivat he vapautua ikeestä, joka heitä painoi.

IX. Münzerin kapinalliset valmistukset.

Niin pian kuin oli käynyt selväksi, ettei alaluokilla ollut mitään muuta keinoa kuin tarttua miekkaan noustakseen kaikkia sortajia, sekä vallankumouksellisia että taantumuksellisia, vastaan, ei kukaan ollut innokkaampi kuin Münzer valmistamaan kapinaa. Hänen toimekkuutensa, toimintakykynsä ja rohkeutensa tekivät hänestä Thüringenin sorrettujen luokkien vallankumouksellisen liikkeen keskuksen ja antoivat hänelle vaikutusvallan kauas tämän ulkopuolellekin.

Voi mitata hänen toimintaansa niiden valituksien perusteella, joita hänestä jätettiin Saksin ruhtinaille. Niinpä eräs valittaa, että hänen alustalaisensa Wendelsteinissä, Wollmerstadtissa ja Roslebenissä olivat lähettäneet lähettiläitä Münzerin luo kysymään, saisivatko he liittyä yhteen herraansa vastaan, joka esti heitä käymästä münzeriläisissä jumalanpalveluksissa. Münzer oli vastannut myöntävästi ja myöskin näyttänyt, miten heidän tuli järjestäytyä. Samoin hän järjesti vuorityömiehet Mansfeldin alueella ja kirjotti Sangershauseniin Saksin herttuan Yrjön, alammaisille kirjeen, jossa kehotti heitä seisomaan evankeliumin, se on kansanvallan asian puolella ja asettumaan evankeliumin vihollisia vastaan.

Myöskin kääntyi hän orlamündalaisten puoleen ja pyysi Karlstadtia, joka Orlamündassa oli samallaisessa asemassa kuin Münzer Allstättissä, ja hänen ystäviään liittoon. Mutta nämä vastasivat, etteivät he "tahdo varustautua veitsillä eikä keihäillä, vaan ainoastaan uskon haarniskalla. Jos liittyisimme teihin, emme enään olisi vapaita kristittyjä, vaan ihmisiin sidotuita. Tyrannit riemuitsisivat ja sanoisivat: Katso, nämä kerskaavat Jumalastaan eikä kuitenkaan heidän Jumalansa ole kyllin vahva taistelemaan heidän puolestaan". Tämä kirje ei kumminkaan hyödyttänyt Karlstadtia, Luther piti häntä Münzerin kaltaisena. Mutta Münzeriin nähden oli tämä kirje ilmiantoa.

Vielä vaarallisempaa tälle oli se, että muuan petturi ilmaisi ruhtinaille, että Münzer oli Allstättiin perustanut salaisen seuran, jonka tarkotuksena oli, kuten Melanchton lausuu, "rangaista jumalattomia ruhtinaita ja asettaa sijaan kristillinen hallinto." Liitolla oli kannattajia Allstättin ulkopuolellakin, niin Mansfeldin laaksossa, Sangershausenissa, vieläpä Zwickaussakin. Münzer itse ilmottaa myöhemmin "Tunnustuksessaan", että tarkotuksena oli ollut "yhdistyminen niitä vastaan, jotka vainoovat evankeliumia," ja pakotettuna kovin kysymällä tunnustamaan, mitä "evankeliumi" tässä kohden merkitsi, hän lausui: "Oli tarkotus toimia tähän suuntaan: omnia sunt communia (kaikki on yhteistä), ja piti jaettaman kullekin tarpeen ja tilaisuuden mukaan. Mutta siltä ruhtinaalta, kreiviltä tai herralta, joka vakavasti kehotettuna ei olisi tahtonut tähän suostua, olisi lyöty kaula poikki taikka olisi hänet hirtetty."

Miten laajalti saksilaiset ruhtinaat jo silloin tunsivat liiton tarkotusperät, sitä emme tunne. Mutta ilmiannot jo saattoivat Saksin ruhtinaat kutsumaan tuon vaarallisen miehen Weimariin tutkittavaksi, sitä suuremmalla syyllä kun myöskin "veli Mukavaelämä" (Luther) pani parhaansa yllyttääkseen heitä avoimessa kirjeessään Münzeriä vastaan. Hän kirjottaa siinä, kuinka hän on huomannut, ettei "tämä henki tahdo jättää asiaa sanoihin, vaan aikoo ajaa sitä nyrkkioikeudella ja tahtoo väkivaltaisesti asettua esivaltaa vastaan ja ruveta täydelliseen kapinaan. — Vaikka minä kyllä tiedän, että Teidän ruhtinaallinen Armonne tässä kohden osaa paremmin menetellä kuin minä voin neuvoa, niin vaatii kuitenkin minun alammainen intoni tekemään voitavani ja alammaisesti pyytämään ja kehottamaan Teidän ruhtinaallista Armoanne huomaamaan, että tässä on tosi kysymyksessä… sillä jumala tulee toden teolla vaatimaan tilille antamansa miekan veltosta käyttämisestä. Eikä sitä myöskään voisi ihmisille ja maailmalle selittää, että Teidän ruhtinaallinen Armonne suvaitsisi ja kärsisi kapinallista ja hävytöntä kättä."

Nämä paikat kirjeestä kuvaavat sekä Lutherin että silloisen tilan luonnetta. Kaikki muu on vain kiistakirjotusta Münzeriä vastaan ja melkoista itsensä kehumista. Vihdoin oli siinä, ehkä torjuakseen ilmiannon pahaa sivumakua, viittaus siihen, ettei hän muka vaadi allstättiläisen hengen vaan vain siellä valmistellun väkivallan tukahuttamista. Ellei Münzer ryhdy väkivallan töihin, annettakoon hänen rauhassa saarnata. Münzer itse on jo vastauksessaan tähän kirjeeseen, "Puolustuspuheessaan", viitannut siihen, minkälaista teeskentelyä nämä Lutherin kirjotelmat sisälsivät. Olihan joka tapauksessa Lutherin hartaana pyrkimyksenä tukkia Münzerin suu.

Münzer oli siksi rohkea, että kutsua noudattaen saapui elokuussa Weimariin. Herttua Johann tutki häntä ja huomasi, "että hän oli kehottanut kansaa yhtymään liittoon ja tekemään muuta sellaista sopimattomuutta," mutta hän tahtoi joka tapauksessa ensin neuvotella vaaliruhtinaan kanssa niistä toimenpiteistä, joihin hänen suhteensa ryhdyttäisi. Siihen asti tulisi Münzerin pysyä alallaan.

Mutta Münzer ei pitänyt viisaana odottaa vaaliruhtinaan päätöstä. Hänen asemansa Allstättissä oli käynyt epävarmaksi. Vaaliruhtinaan rankaiseminen uhkasi kaupunkia, ja neuvosto oli selittänyt olevansa häntä vastaan. Hän jätti kaupungin elokuun 8 päivän edellisenä yönä. Hän kertoo itse "Puolustuspuheessaan": "Kun tulin kotiin Weimarissa pidetystä kuulustelusta, aioin saarnata jumalan totista sanaa; silloin tulivat neuvosherrat ja tahtoivat jättää minut evankeliumin pahimpien vihollisten käsiin. Kun sain sen kuulla, päätin ainaiseksi lähteä kaupungista. Pudistin heidän tomunsa kengistäni, sillä näin näkevillä silmilläni, että he pitivät valaansa ja velvollisuuksiaan suuremmassa arvossa kuin jumalan sanaa."

Tuo heikko luopio Melanchton koetti tässäkin, kuten tavallista, kuvata Münzeriä pelkuriksi. "Tuomas unohti suuren henkensä ja piilotti itsensä puolen vuoden ajaksi," kirjottaa hän.

Kuinka vähän Münzer aikoi piileksiä, käy parhaiten selväksi siitä, että hän lähti Allstättistä suoraan uudelle sotanäyttämölle, Mülhauseniin, missä tapaamme hänet jo 15 p:nä elokuuta. Eikä tässä kohden voi olla puhettakaan mistään erehdyksestä Melanchtonin puolelta, vaan on kysymyksessä suorastaan tahallinen valhe, sillä Melanchtonin, joka tämän kirjotti v. 1525, oli mahdoton niin pian unohtaa, kuinka Luther ja hänen ystävänsä elokuussa 1524 kauhistuivat, kun heille kerrottiin, että Münzer oli mennyt Mülhauseniin.

Luther kirjotti heti sinne ja kehotti neuvoskuntaa karkottamaan Münzerin. Neuvoston pitäisi käskemän Münzer eteensä ja kysymän häneltä, kuka oli kutsunut hänet saarnaamaan. "Jos hän silloin vastaa, että jumala ja hänen henkensä oli hänet lähettänyt, niin pyytäkää häntä todistamaan tämä merkeillä ja ihmeillä; mutta kieltäkää hänet saarnaamasta, sillä missä jumala tahtoo muuttaa säännöllistä tapaa, tekee hän ihmemerkkejä."

Lutherilla olikin täysi syy ryhtyä pontevasti vastustamaan tuota kommunistista kiihottajaa. Uhkaavan kapinan merkit olivat lisääntymässä, ja Mülhausenissa oli Münzer vielä vaarallisempi kuin pienessä Allstättissä. Mülhausen oli suuri ja rikas kaupunki, jossa oli noin 6,000 asukasta. Siinä kukoistivat käsityöt ja kauppa, varsinkin kutomateollisuus ja verkakauppa. Mutta Mülhausen ei ollut ainoastaan rikas ja voimakas, se oli myöskin Saksin ruhtinaista riippumaton, yksi niitä harvoja vapaita valtakunnan kaupunkeita, joita Thüringenissä vielä oli säilynyt itsenäisinä. Jos sellainen kaupunki joutuisi kommunistisien hurmahenkien käsiin, voisi se tulla näiden hyvinkin arvokkaaksi tukipaikaksi.

Mülhausenin sisäiset olosuhteet olivat varsin suotuisat kansankapinoille. Villateollisuuden suuri laajeneminen vientiteollisuudeksi muokkasi pakostakin maaperän hedelmälliseksi kapinallisille ja kommunistisille virtauksille. Lisäksi tuli se seikka, että Mülhausenissa "vallitsi raskas ylimysvalta: tässä vapaassa valtakunnankaupungissa ei ollut enempää kuin yhdeksänkymmentäkuusi miestä, jotka todella olivat vapaita kansalaisia. Nuo vapaat olivat neuvoston herrat; neuvosto täydensi itse itsensä ja vain vanhojen sukujen piiristä ", kertoo Zimmermann.

Mülhausenissa olivat näin ollen, paitsi kaupunkilaisköyhälistöä, etukaupunkilaisia ja kaupungista riippuvien lähiseutujen talonpoikia, kapinallisia myöskin ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset, jotka muualla kuuluivat etuoikeutettuihin luokkiin. Ei ihme, että uskonpuhdistusliike johti Mülhausenissa useihin kiivaisiin porvariston kapinoihin ylimyskuntahallitusta vastaan. Kansan johtajana näissä taisteluissa oli Heinrich Pfeiffer, muuan munkki, joka kuten niin useat muutkin siihen aikaan, oli eronnut luostaristaan. Pfeiffer oli hyvinvoivan porvariston vastustushaluisen osan, ammattikuntiin kuuluvien käsityöläisten ja kauppiaiden, johtaja, mikäli nämä eivät kuuluneet ylimystöön. Mutta vanhat ylimyssuvut olivat Mülhausenissa niin voimakkaat, ettei Pfeiffer voinut jättää talonpoikia ja köyhälistöä huomioon ottamatta. Hän kääntyi heidänkin puoleensa ja kutsui heitä taisteluun kaupungin ylimystöä vastaan.

Ja vielä toisenkin liittolaisen sai Pfeiffer: Saksin ruhtinaat, jotka jo kauan olivat himoinneet tuota mahtavaa valtakunnankaupunkia valtansa alle ja joiden tarkotuksiin sen sisäiset levottomuudet osottautuivat mainiosti sopivan. Sama Saksin herttua Johan, joka myöhemmin, sitte kun Pfeiffer ei enään sovi hänen tarkotuksiinsa, mestauttaa hänet, suosi nyt tämän kapinahankkeita.

Huolimatta kaikista näistä vastustajista oli neuvoskunnalla ehdottomasti voimakas puolue kaupungissa, koskapa kansanvaltaisten ei onnistunut saavuttaa pysyväistä voittoa. V. 1523 saavutti Pfeiffer puolueineen ensi kerran voiton. Mutta saalis joutui kokonaan hyvinvoivalle porvaristolle; vain tämä sai osanoton-oikeuden kaupunginhallintoon. Köyhälistö ja etukaupunkien pikkukäsityöläiset ja ennenkaikkea talonpojat eivät saavuttaneet kerrassaan mitään.

Saiko tämä aikaan käänteen alempien luokkien mielialassa? Varmaa on, että neuvoskunnan pian onnistui karkottaa Pfeiffer, ja turhaan puhui Saksin herttua Johann hänen paluulupansa puolesta. Mutta sittenkin tapaamme hänet taasen pian Mülhausenissa kiivaassa taistelussa neuvoston kanssa, jolloin onni kallistui väliin puolelle, väliin toiselle. Kesken tätä taistelua saapui Münzer Mülhauseniin. Neuvosto oli silloin voimaton noudattamaan Lutherin vaatimusta, niin halukas kuin se siihen olisi ollutkin. "Kunnianarvoisa neuvosto on ollut yhtävähän tyytyväinen häneen kuin Pfeifferiinkin, mutta roskakansa on käyttänyt väkivaltaa häntä puolustaakseen. Hän on toverinsa Pfeifferin kera perustanut ja toiminut salaliiton toisensa jälkeen."

Juuri siihen aikaan kun Münzer saapui, tapahtui Pfeifferin puolueessa käänne vasemmalle, se teki vaatimuksia, jotka miellyttivät myös talonpoikia ja etukaupunkilaisia, ja 27 p:nä elokuuta 1524 saavutti hän voiton. Missä määrin Münzerillä oli näissä tapauksissa osaa, ei voi varmaan sanoa. Voitto ei nytkään kestänyt kauan. Voittajain piirissä ilmeni hajaannusta. Porvarillinen aines lienee alkanut pelätä talonpoikia ja köyhälistöä, jotka eivät suinkaan kadottaneet luottamustaan sen kautta, että Münzer oleskeli kaupungissa. Porvarit, käsityöläiset ja kauppiaat menivät neuvoskunnan puolelle, ja jo 25 p:nä syyskuuta voitettiin pfeiffer-münzeriläinen puolue ja molemmat johtajat karkotettiin.

Münzer lähti nyt Etelä-Saksaan, niinkuin monet muutkin Saksissa valtiollisesti vainotut, kuten esim. Karlstadt, jonka Luther oli ruhtinaallaan karkotuttanut, kun orlamündalaiset olivat kovin huonosti ottaneet hänet vastaan eräällä agitatsioonimatkalla, jonka hän oli tehnyt Karlstadtia vastaan. Mutta nytkään ei suinkaan merkinnyt pelkoa se, että hän vetäytyi jonkun aikaa kestävään lepoon liikkeestä. Hän etsi vain uutta toimialaa. Saksanmaa oli tähän aikaan peitettynä salaisten seurojen verkolla, ja kommunistisilla lahkoilla oli kaikkialla kuljeskelevia agitatoreja, jotka, kuten Englannissa John Ballin aikaan, nyt varsinkin Etelä- ja Keski-Saksassa pitivät yllä yhteyttä eri seurojen kesken. Tiedämme jo, että valdolaisten ensi ajoilta asti kommunistien "luottamushenkilöt", "apostolit", "köyhät papit", tai minkä nimellisiä lienevät olleetkin, yleensä olivat alituisesti matkoilla, korkeintaan lyhyiksi ajoiksi näitä keskeyttäen. Käsityöläissällien matkustamisen kehittyminen oli uutena keinona saattaa näiden kerrosten paikkainvälistä yhteyttä kiinteämmäksi kuin yhteiskunnan muiden kerrosten välinen yhteys oli. "Kaikista kulkevista käsityöläisistä, jotka kuuluivat seurakuntaan, sekä mestareista että sälleistä, tuli apostoleja."

Kun Münzer kääntyi Etelä-Saksaan, täytyi hänen siis hyvinkin tuntea sikäläiset olot, hänen täytyi tietää, että siellä kaikkialla uhkasi kapina, hän tiesi joka tapauksessa myöskin siitä, että (elokuun lopulla) Stühlingerin talonpojat tosiasiassa olivat jo nousseet kapinaan ja että kapinaliike nopeasti levisi Sveitsin rajalla. Siinä kylliksi syitä Münzerille kääntyä sinne, kun saksilaisissa maissa hänen toimintansa oli tehty niin kauaksi aikaa mahdottomaksi, kuin olevat olot kestivät.

Tiellä hän pysähtyi hetkeksi Nürnbergiin, köyhänä ja nälkäisenä. Useat uskovat että hän siellä koetti saada aikaan kapinaa. Mutta todellisesti viipyi hän siellä painattaakseen salaisesti erään uuden kirjotuksen. Kapinantekoon ei hetki näyttänyt hänestä suotuisalta. Neuvoskunta sai kuitenkin vihiä painamisesta, otti takavarikkoon koko painoksen ja panetti tyrmään sen sällin, joka oli painanut kirjotuksen mestarinsa tietämättä.

Luther ja hänen puolueensa ovat panneet parhaansa ollakseen sanallakaan mainitsematta tästä kirjotuksesta. He eivät ole maininneet siitä missään, vielä vähemmin siihen vastasivat, huolimatta siitä tai oikeammin juuri siksi, että se sisälsi kiivaimpia hyökkäyksiä ja syytöksiä Lutheria — Lutheria ja ruhtinaita vastaan. Tämä Münzerin viimeinen kirjotus on kaikista intohimoisin ja vallankumouksellisin.

Jos nürnbergiläiset ja Luther ajattelivat voittaneensa jotakin takavarikkoonotolla ja vaikenemisellaan, niin he erehtyivät, samoin kuin ne lukuisat valtiomiehet meidän päiviimme asti ovat erehtyneet ja erehtyvät, jotka noudattavat samallaista valtiotaitoa. Tuo Nürnbergin rikkiviisas neuvosto ei suinkaan saanut käsiinsä kaikkia kappaleita. Kirjaa levitettiinkin suuresti ennen talonpoikaissotaa, ja huolimatta tuosta hävityssodasta, jota sen jälkeen käytiin kaikkia kapinallisia kirjotuksia kohtaan, on muutamia kappaleita tästä takavarikkoon otetusta kirjasesta säilynyt aina meidän päiviimme asti. Kirjanen oli Münzerin "Varsin tarpeen vaatima puolustuspuhe". Sen täydellisenä nimenä oli: "Varsin tarpeen vaatima suojeluspuhe ja vastaus Wittenbergin hengettömälle, mukavasti elävälle lihalle, joka on väärin, pyhää raamattua varastamalla, niin katalasti sokaissut viheliäistä kristikuntaa".

Hienosti pilkaten orjamaisia lausetapoja, joita silloiset jumaluusoppineet käyttivät, hän omisti kirjansa "kaikkein korkeimmalle ja kaikkivaltiaalle Herralle Jeesukselle Kristukselle, kaikkien kuningasten hyvälle Kuninkaalle, kaikkien uskovaisten urhoolliselle Herttualle, armollisimmalle herralleni ja uskolliselle suojelijalleni sekä Hänen surevalle ainoalle Morsiamelleen, köyhälle kristikunnalle".

Kirjotus alkaa monenmoisilla hyökkäyksillä Lutheria ja kirjanoppineita vastaan ja kertoo sitten, kuinka Münzer oli Allstättissä todistanut raamatunpaikoilla ruhtinaille, että heidän velvollisuutensa on tarttua aseisiin evankeliumin puolesta. "Ja kuitenkin tuo hiipijäkummi tulee, voi sitä kesyä käkeä, ja sanoo, että minä tahdon saada kapinaa aikaan! Mutta hän salaa sen, kuinka minä selvästi näytin ruhtinaille, että miekka on annettu koko seurakunnalle, niin että ruhtinaat eivät ole miekan (julkisen vallan) herroja, vaan sen palvelijoita ". Ja hän jatkaa: "Ruhtinaat älkööt tehkö niinkuin heitä haluttaa (5 Mos. kirj. 17), he tehkööt oikein. Siksi, täytyykin vanhan hyvän tavan mukaan kansan olla mukana, ennenkuin oikeus on jumalan lain mukainen (4 Mos. kirj. 15). Ja minkä tähden? Siksi, että jos esivalta tahtoisi väärentää tuomion (Jesaias 10), niin niiden saapuvilla olevien kristittyjen tulee sanoa vastaan eikä sellaista kärsiä, sillä jumala vaatii tilille viattomasta verestä (Psalmi 78). Maan päällä on kamalin asia se, ettei kukaan tahdo välittää köyhien hädästä, vaan mahtavat tekevät niinkuin itse tahtovat. Katso tarkkaan ja sinä huomaat, että alkusyynä kalkkeen kiskomiseen, varastelemiseen ja ryöstelemiseen ovat meidän herramme ja ruhtinaamme; he ottavat kaiken omakseen, kalat vedessä, linnut ilmassa ja kasvit maassa, kaikkien täytyy olla heidän (Jesaias 5) ja sitte he terottavat jumalan käskyjä köyhille ja sanovat: 'Jumala on käskenyt: 'Älä varasta', mutta itse he eivät sitä noudata. He rasittavat nyt kaikkia ihmisiä, nylkevät ja pettävät köyhää peltomiestä ja käsityöläisiä ja kaikkia eläviä (Mika 3). Mutta jos tämä vähäkin rikkoo, niin hänet hirtetään. Ja siihen tri Valehtelija sanoo: amen. Herrat itse menettelevät niin, että köyhästä miehestä tulee heidän vihollisensa. Kapinan syytä he eivät tahdo poistaa, kuinka saattaakaan silloin ajan pitkään käydä hyvin? Ja siksi, että minä sanon tämän, minunkin pitää olla kapinallinen. No hyvä, olkoon niin!"

Münzer syyttää jatkossa Lutheria kateudesta, joka johtui siitä, että Münzer ennen Lutheria oli, ottanut käytäntöön saksalaisen jumalanpalveluksen — me olemme jo tästä puhuneet ennemmin — ja osottaa pilkaten, että "Martti neitsyt, tuo puhdas Babylonian nainen", ei häntä tuomitse, vaan antaa hänet ilmi. Hän ivaa Lutheria siitä, että tämä on tahtonut käydä marttyyristä, vaikka elää hyvinvoinnissa ja ruhtinaiden suosimana. Yhtä inhottavaa sanoo hän olevan Lutherin harjottaman kurjan imartelun ja viekastelemisen. "Köyhät munkit ja papit ja kauppiaat eivät voi itseään puolustaa, siksi sinä heitä kyllä manaat. Mutta jumalattomia hallitsijoita ei kukaan saa tuomita, vaikka he polkevat Kristuksen jalkojensa alle". Naurettavaa on Lutherin kerskuminen urhoudella. Ei Leipzigissä eikä Wormsissa hän ole asettanut mitään vaaralle alttiiksi. Kirjotus päättyy muutamin mehuisin pilkkalausein Lutherista, samaan tapaan, jota Luther itsekin mielellään käytti.

Sitten kun Münzer oli ampunut tämän nuolen vihollisiinsa, jätti hän Nürnbergin, vetäytyi Sveitsin rajalle ja vietti siellä talven. Hän näyttää olleen osallisena noiden kuuluisien "kahdentoista artikkelin" muodostamisessa, joissa kapinalliset talonpojat ovat esittäneet vaatimuksensa. Sitävastoin on liikaa tehdä hänestä niiden tekijää, samoin kuin lukea hänen syyksensä, että eteläsaksalainen kapina puhkesi. Toiselta puolen hän itse tunnustaa, että hän täällä kehotuksesta "saarnasi kansalle", tai kuten muuan hyvänsuopa historioitsija lausuu: "Münzer kylvi täällä talonpoikaiskapinan myrkyllistä kylvöään."

Täällä Sveitsin rajalla oli hänellä myöskin tilaisuus kohdata sveitsiläisten uudestikastajien johtajia. Seurataksemme kertomuksen kulkua jätämme kuitenkin kaiken tämän kuvaamisen seuraavaan lukuun.

X. Talonpoikaissota.

Alussa vuotta 1525, kenties jo tammikuussa, Münzer lähti etelästä takaisin Thüringeniin. Hän ei tullut umpimähkään. Hän tiesi, että melskeiden aika nyt oli tulossa.

Me muistamme talonpoikaiskapinan Englannissa v. 1381 alkaneen samana päivänä joka paikassa. Täällä oli myös sovittu määrätystä hetkestä, jonka piti oleman 2 päivä huhtikuuta, mutta osaksi talonpoikien malttamattomuudesta, osaksi olosuhteitten pakosta, puhkesi kapina ilmi monin paikoin ennemmin. Me emme saa siis epäillä sitä, että laaja salaliitto oli kapinan takana, järjesti sen ja johti sen ensimäisen syttymisen.

Meidän päivinämme ei salainen liitto, vaikkapa siihen kuuluisi miten harvoja jäseniä hyvänsä ja se pysyisi tuntemattomana väestön suurelle joukolle, johon sen pitäisi nojautuman, yleensä suinkaan pysy tuntemattomana hallitukselle. Nykyään ei olekaan vallankumouksellisten puolella yhtään ainoata vakavata valtiomiestä, joka uneksii saavansa aikaan suurta kapinaa, joka käsittäisi koko kansan, salaliiton avulla. Asema oli tässä kohden 1300- ja vielä 1500-luvullakin suotuisampi. Valtiollinen poliisi oli vielä vähän kehittynyt, varsinkin Alppien pohjoispuolella, eikä postilaitoskaan lisineen ollut vielä tullut valtioasiaksi. Kaikkea yhteyttä etäisempiin paikkoihin piti yllä erityinen sananviejä, ja vallankumouksellisten "sotaposti" työskenteli aivan yhtä ripeästi ja varmasti, toisinaan paremminkin kuin hallitsevien, josta kiitos tuli kuljeskeleville sälleille ja "apostoleille", joiden merkitykseen tässä suhteessa jo olemme viitanneet.

Münzer oli näin ollen esim. koko talonpoikaissodan ajan vilkkaassa yhteydessä Schwabenin kanssa. Bullinger kertoo uudestikastajista kirjottamassaan kirjassa: "Ja kun hän ei enään ollut täällä ylhäällä tässä seudussa, vaan oli siirtynyt taas Thüringeniin ja asui Mülhausenissa, kirjotti hän kumminkin etelään uskotuilleen kirjeitä, joilla hän aina innostutti levottomia ihmisiä ja kiihotti heitä herroja ja esivaltaa vastaan. Ja vähää ennen talonpoikaiskapinan syttymistä maakreivikunnassa ja sen seuduilla, lähetti hän lähetin mukana kirjeen ja paperiliuskoja, joihin hän oli piirrättänyt malleja ja mittakaavoja, joiden mukaan piti laitettaman kuulia tykkiin, joka kapinaa varten jo oli valettu Mülhausenissa: voimisti siten ja lohdutti noita levottomia."

Mutta hyödyllisin salaliiton menestymiselle sinä aikana, jota nyt tarkastelemme, oli se seikka, että jokainen alaluokan jäsen eli pienessä piirissä, josta hän oli yhteiskunnallisesti ja tavallisesti myöskin taloudellisesti mitä suurimmassa määrässä riippuvainen, joukossa, joka tunsi kaikki hänen tekonsa ja toimensa, ja johon hän oli sidottu mitä kiinteimmillä siteillä. Kyläkunta yhteisö, ammattikunta ja sällikunta, loivat kurin ja yhteyden, mutta samalla pitivät yllä eroa toisiin piireihin nähden, joka oli erinomaisen edullista salaisuuksien säilyttämiselle ja salaisten yhdistysten syntymiselle. Muistakaamme vain, että keskiajalla esim. ammattisalaisuudet saattoivat pysyä salassa vuosisatoja. Salaseurojen kesken levitettiin kerettiläisiä oppeja, mutta harjotettiin myöskin valtiollista agitatsionia.

Uskonpuhdistuksen aikakautena tuli vielä lisäksi se, että hallitsevat katselivat toisiaan tavattoman epäluuloisin silmin. Jo Saksan hajanaisuus vaikeutti eri paikkakuntien esivaltojen järjestelmällistä yhteistoimintaa. Mutta tämä vaikeus tuli vielä suuremmaksi uskonpuhdistuksen aikana, jolloin eivät ainoastaan alemmat luokat kapinoinneet, vaan ylemmätkin vehkeilivät vallankumouksissa etuja itselleen, jolloin hengelliset herrat eivät luottaneet kerrassaan ensinkään maallisiin, eivätkä katoliset evankelisiin ja päinvastoin. Tulvaveden täytyi nousta heidän kurkkuunsa asti, ennenkuin he yhtyivät yhdeksi "taantumukselliseksi joukoksi".

Tämä tila selittää sen, että kapina, kaikista edelläkäyneistä merkeistä huolimatta, saattoi kuitenkin yllättää hallitsevat luokat aivan äkkiarvaamatta, niin että kapinalliset aluksi melkein kaikkialla olivat edullisessa asemassa.

Münzer kohtasi jo tiellään pohjoiseen kapinallisten talonpoikien joukkoja. Olipa hänen kerran sellaisessa tilaisuudessa käydä hullustikin. Hänet vangittiin erään sellaisen joukon kanssa, mutta häntä ei tunnettu, ja hän pääsi taas vapaaksi. Me tapaamme hänet 12 p:nä maaliskuuta Mülhausenissa. Pfeiffer oli ollut siellä jo joulukuusta asti. Jo muutamia päiviä senjälkeen he pääsivät onnellisen kapinan avulla kaupungin herroiksi melkein samana päivänä, jolloin kansa v. 1848 Berlinissä ja v. 1871 Parisissa nousi voittoisaan kapinaan (17 p:nä maaliskuuta).

Eräs senaikuinen allstättiläinen veronkantaja kirjottaa ystävälleen Mülhausenin tapauksista muun muassa seuraavaa: "Minä tarvitsisin kokonaisen päivän kertoakseni teille siitä julmasta eripuraisuudesta ja kapinasta, jonka saarnaaja Pfeiffer sekä Münzer ovat saaneet aikaan Mülhausenissa. Lopputuloksena on että herra Omnes (Kaikki, Kansa) on ottanut hallinnon neuvoskunnalta haltuunsa; neuvoskunta ei saa enää vastoin heidän tahtoaan rangaista, hallita, kirjottaa eikä toimia. Sen jälkeen kun neuvosto karkotti Pfeifferin ynnä Münzerin ja heidän oltuaan Nürnbergissä ja tultuaan sieltä karkotetuiksi, on Pfeiffer palannut takaisin ja kuljeksinut ylt'ympäri kylissä kaupungin ulkopuolella, valittaen, että hänet karkotettiin väkivallalla totuuden tähden ja siksi että hän tahtoi saarnata vapaasti neuvostosta ja esivallasta välittämättä. Ja talonpojat kokoontuivat aseineen ja tunkeutuivat Mülhausenin esikaupunkiin, missä hän saarnasi. Kun neuvoskunta sai tämän tietää, kokosi se voimat yhteen karkottaakseen hänet uudelleen, mutta ilkeät porvarit, joiden piti pitää neuvoston puolta, kääntyivätkin silloin tätä vastaan ja käyttäytyivät niin petollisesti, ettei sitä saata sanoakaan. Ja kun heidän päällikkönsä näki, kuinka kansa luopui neuvostosta, ja suurella vaivalla sai heidän metelinsä rauhotetuksi, kumminkin niin, että Pfeiffer ja Münzer saivat jäädä saarnaajiksi, ja neuvoston täytyi suostua siihen, ettei se tekisi eikä ryhtyisi mihinkään ilman seurakunnan tietoa ja tahtoa. Siten on neuvostolta otettu miekka ja Mülhausenissa tapahtuu ihmeellisiä asioita."

Se onkin toden totta, sillä siellä perustettiin kommunistinen seurakunta.

"Tämä oli uuden kristillisen hallituksen alku", kirjottaa Melanchton. "He karkottivat munkit, ottivat luostarit ja hiippakunnan tilat haltuunsa. Siellä oli johanniteilla ollut talonsa ja suuret tulot; sen talon otti Tuomas nyt haltuunsa. Hän opetti myöskin, että kaikki omaisuus pitäisi olla yhteistä, niinkuin Apostolien Teoissa on kirjotettu, että he panivat omaisuutensa yhteen. Siten hän sai rahvaan niin vastahakoiseksi, ettei se enää tahtonut tehdä työtä, vaan jos joskus tarvitsi jyviä tai kangasta meni se rikkaan luo ja vaati niitä kristillisen oikeuden perustuksella. Sillä Kristus tahtoi, että piti jakaa puutteellisten kanssa. Jos rikas ei silloin antanut hyväntahtoisesti, niin otettiin väkisin. Niin tekivät myöskin ne, jotka Tuomaksen kanssa asuivat johannitien talossa."

Toinen vihamielinen tekijä valittaa, että "kansa jätti päivätyönsä tekemättä ja ajatteli, että kun he ovat ehtineet hävittää aatelismiesten, ruhtinasten ja herrojen, piispojen ja luostarien omaisuudet, niin jumala kyllä antaisi heille enemmän; he oppivat siis ryöstämään ja varastamaan; ja tällaista menoa piti Münzer monta kuukautta."

Nämä valitusvirret kommunismin vaikutuksista eivät ole kuitenkaan mitään muuta kuin vanhaa tavallista porvarillista ruikutusta eikä niillä ole mitään todellista perustusta. Se käy selväksi jo siitä tosiasiasta, että vallankumouksellinen kunta, kommuni, ei pysynyt pystyssä kauemmin kuin kaksi kuukautta (melkein yhtä kauan kuin Parisin kommuni v. 1871); Münzer itse jätti Mülhausenin jo toukokuun 12 p:nä. Näinä muutamana viikkona kommunismilla muka oli tuntuvia vaikutuksia tuotantoon, ja sitä sodan leimujen keskellä, joka kutsui kaikki asekuntoiset työmiehet taisteluun!

Melanchton tosin kertoo meille, että kommunismi Mülhausenissa olisi kestänyt kokonaisen vuoden! Tämä on samaa kuin ajattelisi jonkun nykyaikaisen kirjailijan syksyllä 1871 kuvailleen, että Parisin kommuni olisi pysynyt pystyssä vuoden ajan! Ei tiedä, mitä eniten ihmettelisi, tuon "lempeän ja ujon" Melanchtonin julkeata totuuden salaamista vaiko hänen lukijakuntansa ajatuksettomuutta.

Sellaisista "samanaikuisista lähteistä" on tähän asti säännöllisesti porvarillinen historiankirjotus hakenut tietonsa kommunistisista liikkeistä! Mutta nämä väärennykset huomaa helposti, jos on vähänkään huolellinen. Paljon sekottavammin on vaikuttanut sen osan kokonaan väärä esittäminen, joka Münzerillä Mülhausenissa oli. Monet, Luther ja Melanchtonkin, esittävät Münzeriä Mülhausenin diktatoriksi, vaikka hänen asemansa todellisuudessa oli siellä aivan epävarma. Hän oli voittanut, mutta ei suinkaan omien kannattajiensa avulla, vaan ryhtymällä sovitteluihin Pfeifferin porvarillisen suunnan kanssa. Hän ei päässyt milloinkaan kauemmas kuin yksinkertaiseksi saarnaajaksi. Kaikissa tärkeimmissä asioissa oli hänellä vastassaan Pfeiffer, jolla oli kansan enemmistö takanaan.

Mülhausen ei ollut mikään Tabor. Tätä kaupunkia voi pitää kommunistisena siirtolana. Se oli vasta perustettu ja kommunistit virtasivat sinne, muodostaakseen sen ainoan asutuksen. Vallan toisellaiset olivat olosuhteet sellaisessa vanhassa valtakunnankaupungissa kuin Mülhausen. Kommunisteilla oli siellä paras tukensa vain köyhälistössä ja sen lisäksi eräissä esikaupunkien pienten itsenäisten käsityöläisten ja ympäristön talonpoikien piireissä. Mutta nämä väestökerrokset olivat aivan liian heikot voidakseen pakottaa mielensä mukaan porvariston eri kerrokset. Suotuisien sattumien ja myöskin näiden viisaan käyttämisen ansio oli, että Mülhausenin kommunistit olivat voineet olla ratkaisevana tekijänä, vaa'an kielenä, molempien taistelevien puolueitten välillä. Mutta mitään enempää kuin suvaitsevaisuutta eivät he saattaneet pyytää siltä suunnalta, jonka he olivat auttaneet voittoon. Mülhausenia ei suinkaan järjestetty kommunistiseksi; "veljet" saivat vain tehdä salaisen järjestönsä julkiseksi ja muodostaa jonkinlaisen "kunnan" kaupunkikunnan piiriin, luultavasti johannitien taloon; mutta tässä olikin kaikki.

Kuinka vähän Münzerin kannattajia itse asiassa oli Mülhausenissa näkyy parhaiten siitä, että hän sai vain 300 miestä mukaansa, kun hän sieltä lähti talonpoikia auttamaan.

Melanchton lienee kyllä siinä oikeassa, että Münzerin kunta, "ne jotka asuivat Tuomaksen kanssa johannitien talossa", niinä harvoina viikkoina, jolloin se oli olemassa, ei elänyt vain jäseniensä työllä, vaan pääasiallisesti kirkoista, luostareista ja linnoista saadulla saaliilla. Näinä aikoina kirkon omaisuus oli res nullius, ei kenenkään omaa, ja sen otti haltuunsa, kuka vaan siihen kykeni. Tavallisesti joku ruhtinas. Mutta joskus myöskin joku köyhä raukka.

Olemme jo maininneet, että Münzer ja Pfeiffer olivat mielipiteiltään vastakkaiset. Mutta siitä johtui taktillisiakin ristiriitoja.

Pfeiffer piti itseään, kuten oikea esikapitalistisen ajan pikkuporvari ainakin, vain paikallisten etujen harrastajana. Münzer oli, kuten sen ajan kommunistit yleensä, paikkainvälisen yhteyden harrastaja. Pfeifferistä oli Mülhausenin kapina jotain sellaista, joka koski ainoastaan tätä kaupunkia. Münzeristä se oli sitävastoin vain rengas niiden vallankumouksellisten kapinain ketjussa, joiden yhteisvaikutus tekisi lopun kaikesta tyranniudesta ja kaikesta sorrosta. Mitä Tabor ennen oli ollut Böhmille, sitä piti Mülhausenin lujan kaupungin olla Thüringenille, koko kapinan tukipisteenä.

Sen sijaan että Pfeiffer — kun me tässä puhumme Pfeifferistä ja Münzeristä, emme tarkota vain molempia henkilöjä, vaan myöskin heidän edustamiaan suuntia — ei ryhtynyt mihinkään muuhun kuin toimimaan muutamia hävitysretkiä läheisiin katolisiin seutuihin, niin Münzer teki kaikkensa varustaakseen ja harjottaakseen aseitten käyttöön Thüringenin talonpoikia ja järjestääkseen heitä yhteisen johdon alle. Hän antoi valaa jykeviä tykkejä ja toimitti tästä käskyjä aina Schwabeniin asti. Ja joka taholle hän lähetti kirjeitä kehotukseksi ja rohkaisuksi, samalla hän kehotti malttavaisuuteen siksi, kunnes kaikki oli ehditty järjestää asianmukaiseen kuntoon.

Erityisesti hän luotti vuorityömiehiin, enemmän kuin epäluotettaviin Mülhausenin asukkaisiin ja vähän aseisiinharjaantuneisiin talonpoikiin. Vuorityömiehet olivat Saksin kansan asekelpoisin ja uhmamielisin osa, ja heihin kiintyikin heti Münzerin huomio. Hän rupesi yhteyteen Erzgebirgen vuorikaivoslaisten kanssa, ennen kaikkia pyrki hän nostamaan kapinaan häntä lähimmät, Mansfeldin kaivostyöläiset, joiden kesken hän olikin vielä Allstättin ajoilta hyvässä yhteydessä. Hän kirjotti näille Mansfeldin piiriin pääasiassa näin; "Ensin ja ennen kaikkea puhdas jumalanpelko. Rakkaat veljet, kuinka kauan te nukutte? Minä sanon Teille, että jollette Te tahdo kärsiä jumalan tähden, niin teistä tulee perkeleen marttyyrejä. Senvuoksi pitäkää varanne, älkää mairitelko kauemmin vääriä intoilijoita tai jumalattomia veijareita. Nouskaa ja taistelkaa Herran taistelua. Aika on tullut ja jumalan todistuksesta on vaari otettava. Koko Saksa, Ranska ja Italia ovat liikkeessä. Klettgaun, Hegaun ja Schwarzwaldin talonpojat ovat pystyssä, kolmekymmentä tuhatta miestä, ja heidän joukkonsa kasvaa yhä. Minä huolehdin sitä, että yksinkertaiset ihmiset suostuisivat johonkin väärään sovintoon, jonka vahinkoa he eivät vielä huomaa. Mutta jos Teidän joukoissanne on kolmekin, jotka etsivät jumalan nimeä ja kunniaa, niin teidän ei tarvitse peljätä satoja tuhansia. Rohkeasti eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Nyt on aika. Heittiöt ovat arkoja kuin koirat. Mutta älkää kuulko jumalattomien valitusta! He pyytäen ja itkien rukoilevat teitä kuin lapset. Mutta älköön sääli teihin tarttuko, niinkuin jumalakin on käskenyt Moseksen kautta (5 Mos. kirj. 7) Toimikaa kylissä ja kaupungeissa, mutta varsinkin vuorimiehet ja muut kunnon pojat! Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Älkää antako miekan jäädä kylmäksi veressä, lyökää Nimrodin torni maahan! Eteenpäin, eteenpäin, toisilla on ollut päivänsä, jumala käy teidän edellänne ja seuraa teitä. Ja jumala sanoo: Älkää peljätkö, älkää hämmästykö heidän suurta joukkoansa, sillä sota ei ole teidän sotanne vaan Herran. Annettu Mülhausenissa v. 1525. Münzer, jumalan palvelija jumalattomia vastaan."

Münzerin kirje otettiin hyvin vastaan, suuria joukkoja kokoontui ja syntyi levottomuuksia. Aina Meissenin vuorikaivospiirissä saakka tuntuivat mansfeldilaisessa annetun pysäyksen vaikutukset. "Ja ennenkuin mielettömät johtajat saivat aikaan Frankenhausenin verisen päivän," sanoo Hering Saksin ylämaitten historiassaan, "olivat useat Mansfeldin kreivikunnan kapinaannousseista vuorityöläisistä paenneet Saksin vuorille joko siksi että eivät toivoneet mitään hyvää kotona tulevan tai siksi että he uuden viisauden nojalla toivoivat näyttelevänsä tärkeätä osaa kaukaisessa seudussa."

Heidän onnistui saada vaikutusvaltaa ja edistää Zwickaun seudulla syntynyttä kapinayritystä, siellä kun hurmahenget jo ennen Storchin ja Münzerin johdolla olivat saaneet vaikutusvaltaa ja valmistaneet maaperää.

Huhtikuussa syntyikin todella Erzgebirgessä talonpoikien ja vuorityöläisten kapina. Vasta Frankenhausenin taistelun jälkeen taukosi liike siellä, kuten kaikkialla muuallakin Saksissa.

Mutta yleensä oli Münzerin pyrkimyksillä saada yhteistoimintaa aikaan Saksin eri seutujen vallankumouksellisten liikkeiden välille vain vähän menestystä.

Talonpoikien ja pikkukaupunkilaisten partikularismi oli edelleenkin vielä liian voimakas. Samallainen taloudellinen sorto, vanhojen olosuhteitten yleinen myllerrys, joka uskonpuhdistusta seurasi, sekä, eikä suinkaan vähimmässä määrässä, "kommunistisien apostolien" väsymätön eri paikkain yhteyttä välittävä toiminta olivat juuri riittäneet tekemään talonpoikaisliikkeen alussa kansalliseksi, kansakunnan suurinta osaa koskevaksi ja samanaikaiseksi. Mutta sen jatkuessa paikalliset pyyteet astuivat taasen yhä selvimmin esiin. Partikularismilla oli aivan, liian syvät juurensa olosuhteissa, niin ettei sitä voitu voittaa kuin lyhyeksi aikaa puutteellisestikaan.

Lisäksi tuli talonpoikien turmiollinen yksinkertaisuus. Nämä kokemattomat ihmiset luulivat, että ruhtinaan sanan täytyi kestää, jos ei enemmän, niin ainakin yhtä paljon kuin tavallisissa oloissa elävän rehellisen miehen sanankin. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että uudempi valtiotaito luki petollisuuden ja tunnottomuuden ruhtinaan tärkeimpien hyveitten joukkoon — sama valtiotaito, jota näimme Richardpoikasen toista sataa vuotta ennemmin niin taitavasti käyttäneen Englannin talonpoikien vahingoksi.

Sen sijaan että olisivat toimineet yhdessä, toimi kukin piirikunta ja kaupunki, joka oli liittynyt kapinallisiin, ominpäin, vain omaa etua silmällä pitäen, ja herrojen tekemät tyhjät lupaukset valituksen alaisien kohtien parantamisesta saattoivat tavallisesti varustetut joukot laskemaan aseensa ja lähtemään kotipaikoilleen. Siten ruhtinaat saivat aikaa joukkojen kokoamiseen ja yhdistymiseen, ja he voittivat sillä tavalla toisen talonpoikaisjoukon toisensa jälkeen. Talonpoikien puolella kasvoi yhä enemmän liikkeen umpimähkäisyys ja suunnittelemattomuus, kun sitävastoin vaara ruhtinaiden puolella yhä lisäsi koossapysyväisyyttä ja tarkotuksellista yhteisvaikutusta.

Aluksi ei ollut näyttänyt niinkään varmalta, kuka tulisi voittajaksi. Vielä 14 p:nä huhtikuuta oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik puhunut yhtä synkkänä kuin varovaisena kapinasta. Hän kirjotti pitkäperjantaina veljelleen Saksin herttua Johannille: "On todellakin suuri asia, että täytyy toimia väkivallalla. Kenties on näille ihmisraukoille annettu syytä sellaiseen kapinaan, erittäinkin kieltämällä jumalan sana. Niin rasittaa sekä hengellinen että maallinen esivalta köyhiä monella tavalla. Kääntäköön jumala vihansa meistä. Jos jumala tahtoo, voi tapahtua niin, että rahvaan mies pääsee hallitukseen ".

Samallainen käsitys näkyy myöskin ensimäisestä kirjotuksesta, jossa Luther koskettelee talonpoikaiskapinaa. Sen nimenä on: "Kehotus sopimaan Schwabenin talonpoikien kahdestatoista artikkelista". Tässä kirjotuksessa Luther ensiksi lausuu toivovansa, että kaikki muuttuisi hyväksi, jos talonpojat tarkottavat totta näillä artikkeleillaan eivätkä tahtoisi pyytää enempää. Hän hyväksyy siis ne sopimuksen pohjaksi.

Sitten kääntyy hän ruhtinasten ja herrojen puoleen: "Me emme saa sellaisista ilkitöistä ja kapinoista kiittää ketään muuta kuin teitä, ruhtinaat ja herrat, ja varsinkin teidän sokeita piispojanne ja hulluja pappejanne ja munkkejanne… Miekka on teidän kaulallanne; vielä te luulette istuvanne tanakasti satulassa, niin ettei teitä voitaisi siitä nostaa. Sellainen varmuus ja paatunut julkeus katkaisee teidän kaulanne, sen saatte nähdä… Niinpä, kun te olette syypäinä sellaiseen jumalan vihaan, kääntyy se epäilemättä teitä vastaan, ellette ajoissa paranna itseänne. Taivaan merkit ja täällä maanpäällä tapahtuvat ihmeet koskevat teitä, hyvät herrat, eivätkä ne ennusta teille hyvää… Sillä tietäkää, että jumala ohjaa asiat niin, ettei voida eikä tahdota ajan pitkään kärsiä teidän mellastustanne. Talonpojat eivät suinkaan, hyvät herrat, asetu teitä vastaan, vaan itse jumala, teidän elämöimisenne tähden."

Luther jatkaa kehottaen ruhtinaita oman hyötynsä vuoksi tekemään myönnytyksiä talonpojille. Noiden kahdentoista artikkelin perusteella voipi alkaa neuvottelut. Muutamat niistä ovat oikeutettuja ja kohtuullisia. Niinpä esim. ensimäinenkin, joka vaatii oikeutta saada kuulla evankeliumia ja valita papit. Ja toiset, joissa pyydetään suojelusta kaikellaisia kiskomisia vastaan, ovat myöskin kohtuulliset. "Sillä esivaltaa ei ole suinkaan asetettu valvomaan omaa etuaan vaan alamaistensa hyötyä ja parasta. Nykyään onkin aivan sietämätöntä sellainen verottaminen ja nylkeminen. Mitä auttaisi, vaikka talonpojan pelto kasvaisikin yhtä monta guldenia kuin siinä nyt on olkia ja tähkiä, kun esivalta ottaisi vaan sitä enempi ja lisäisi sillä yhä loistoansa ja tuhlaisi kaiken vaatteisiin, syöminkeihin, juominkeihin, rakennuksiin y.m., niinkuin ne olisivat akanoita. Täytyisi vähentää loistoa ja pienentää menoja, niin että köyhä mies saisi myöskin pitää jotakin."

Tämän jälkeen Luther kääntyy talonpoikien puoleen ja myöntää heille ruhtinasten ansainneen sen, "että jumala syöksisi heidät istuimiltaan". Mutta heidän pitäisi alkaman oikeasta päästä, "muuten he saisivat vahingon sieluilleen, vaikkapa täällä ajassa voittaisivatkin ja surmaisivat kaikki ruhtinaat". Hän kehottaa sentähden talonpoikia, "rakkaita herroja ja veljiä", luopumaan miekasta eikä kapinoimaan esivaltaa vastaan, sillä sellaiseen heillä olisi oikeus vain, jos jumala heitä siihen käskisi merkeillä ja ihmeillä. "Kärsiminen, kärsiminen, risti, risti, se on kristityn oikeus, se, eikä mikään muu".

Kirjotus päättyy molemminpuolisilla kehotuksilla. "Molemmat puolet ovat väärässä, he ovat käyttäytyneet pakanain tavoin eikä niinkuin kristittyjen sopisi. Molempia uhkaa jumalan tuomio. Heidän sielunsa joutuvat helvettiin ja Saksa joutuu perikatoon. Sentähden olisi nyt minun uskollinen neuvoni se, että valittaisi muutamia kreiviä ja herroja aatelistosta ja joitakuita neuvosherroja kaupungeista ja ratkaistaisi asia ystävällisesti, että te herrat luovutte jäykkyydestänne, joka Teidän kumminkin lopuksi täytyy tehdä joko vapaaehtoisesti tai muuten ja kartatte rahtusen tyranniuttanne ja sortoanne, niin että köyhäkin mies saisi ilmaa ja sijaa elääkseen. Talonpoikien taas pitää myöskin näyttäytymän kohtuullisiksi ja luopuman muutamista artikkeleista, joissa vaaditaan liian paljon, niin että asia, ellei siitä voi sopia kristillisellä tavalla, ainakin ratkaistaisiin ihmisellisen oikeuden mukaisesti… Nyt minä olen neuvonut Teitä kaikkia uskollisesti, kristillisesti ja veljellisesti. Jumala suokoon, että se auttaisi. Amen."

Jos ne olisivat oikeassa, jotka otaksuvat Lutherin valtavan personallisuuden saaneen uskonpuhdistuksen aikaan, niin olisi tämän kirjotuksen pitänyt antaman talonpoikaissodalle toisen käänteen. Todellisesti se nyt jäi aivan vaikutuksettomaksi. Ensimäisessä kokeessaan olla uimatta virran mukana, osottautui Luther voimattomaksi.

Mutta hän ei ollut sellainen mies, joka olisi puolustanut asiaa, joka ei näyttänyt onnistuvan. Eikä hänen tarvinnut ajatella kauan, mille puolelle hänen tulisi asettua. Hänen rauhaarakastava herransa, vaaliruhtinas Fredrik, kuoli 5 p:nä toukokuuta, ja seuraajaksi tuli hänen veljensä Johann, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta ja sovinnosta.

Ja kaikkialla varustautuivat ruhtinaat tukahuttaakseen kapinaliekin talonpoikien vereen. Huhtikuun viimeisellä viikolla oli talonpoikaisjoukot Schwabenissa tuhottu melkein kokonaan. Samaan aikaan oli maakreivi Filipin onnistunut Hessenissä päästä kapinallisista voitolle. Ja lukuisia sotataitoisia joukkoja kokoontui retketäkseen Frankenin ja Thüringenin kapinoitsijoita vastaan.

Lutherilla oli lisäksi personallinenkin syy kääntyä talonpoikia vastaan. Huhtikuun loppupuolella oli hän tehnyt agitatsionimatkan kautta Thüringenin, saattaakseen kansan rauhottumaan, mutta kaikkialla hän oli huomannut, että hän, joka piti itseään kansan epäjumalana, oli kadottanut kaiken vaikutuksensa siihen.

Tuon intohimoisen kiivauden, jonka alinomaa huomaa hänessä esiintyvän, suuntasi hän nyt kapinoitsijoita vastaan. Äsken hän oli kutsunut heitä "rakkaiksi herroiksi ja veljiksi", nyt he eivät olleet muuta kuin rosvoja, murhamiehiä ja hulluja koiria, jotka täytyi lyödä kuoliaaksi. Äsken hän oli puhunut siitä, kuinka sorto oli ollut niin sietämätöntä, että se oli pakottanut talonpojat kapinaan esivaltaa vastaan; nyt oli esivallalla kaikki oikeus puolellaan.

Toukokuun 6 p:nä, Fredrikin kuoleman jälkeisenä päivänä, ilmestyi Lutherin kirjotus "Ryösteleviä ja murhaavia talonpoikia vastaan". Siinä sanotaan: "Pelkkää perkeleen työtä he tekevät, varsinkin tuo pääpaholainen, joka hallitsee Mülhausenissa eikä toimita mitään muuta kuin ryöstöjä, murhia ja verenvuodatuksia, niinkuin Kristuskin, Joh. 8, sanoo hänestä, 'että hän on murhaaja alusta'." Tähän talonpoikien esiintymiseen katsoen hänen täytyi nyt kirjottaa toisella tavalla kuin 'edellisessä kirjasessaan'. Kapina on pahempaa kuin murha: "Jokainen muistakoon, ettei voi olla mitään myrkyllisempää, vahingollisempaa eikä pirullisempaa kuin kapinallinen ihminen. Hullu koira täytyy lyödä kuoliaaksi; ellet sinä sitä tapa, niin se tappaa sinut… Siksipä ei täällä saa nukkua. Eikä tässä tule kysymykseen kärsivällisyys eikä sääli, on miekan ja vainon aika, eikä armon". "Se joka kaatuu esivallan puolesta, on jumalan edessä oikea marttyyri… se, joka sortuu talonpoikien puolella, on ihminen helvetin syötti… Nyt on sellaiset ihmeelliset ajat, että ruhtinas saattaa paremmin ansaita taivaan verenvuodatuksella kuin muut rukouksilla. Pistä lyö ja kurista kuoliaaksi kaikki mitä voit. Kuole, mitään autuaampaa kuolemaa et milloinkaan saa. Sillä sinä kuolet totellessasi jumalan sanaa ja käskyä Room. 13, ja rakkauden palveluksessa (!!), pelastaessasi lähimmäistäsi helvetin ja perkeleen kahleista".

Samallaisia "rakkauden palveluksia" osotti Luther talonpojille tämänaikuisissa yksityisissäkin kirjeissänsä. Niinpä hän 30 p:nä toukok. kirjotti eräälle neuvosherralle, tri Rühlille: "Puhutaan sääliväisyydestä heitä kohtaan, mutta jos heidän joukossaan on syyttömiäkin, niin Jumala kyllä pelastaa ja varjelee heidät, kuten hän teki Lotille ja Jeremiakselle. Jos hän ei sitä tee, niin he eivät todellakaan liene viattomia… Viisas mies sanoo: aasi tarvitsee ruokaa, kuormaa ja piiskaa, talonpoika kauranolkia. Se, joka on nähnyt Münzerin, tietää sanoa, että hän on nähnyt perkeleen ihka elävänä suurimmassa vimmassa. Oi, Herra jumala, kun sellainen henki on myöskin talonpojissa, kuinka onkaan silloin tärkeätä, että heidät tapetaan niinkuin hullut koirat!" Kaikista Lutherin tämänaikuisista kirjotuksista näkee selvästi, että Münzer hänen mielestään oli vaarallisin kapinoitsijoista. Thüringenissä hän olikin sellainen.

Vielä myöhemmin Luther kehuu, että hän muka oli kapinassa lyönyt kaikki talonpojat, kun oli käskenyt surmata heidät kaikki; "kaikki heidän verensä on minun niskoillani". Suuruudenhulluudesta on hän kuitenkin ottanut kantaakseen suuremman verivelan, kuin todellisesti tuli hänen osalleen. Me olemme laajasti selittäneet hänen käytöstään talonpoikaissodan aikana, sillä se ei kuvaa ainoastaan Lutheria, vaan koko porvarillisen ja talonpoikaisköyhälistöläisen kerettiläisyyden välistä suhdetta. Mutta kapinan lopputulokseen ei Luther mitään vaikuttanut. Hänen kehotuksensa sovinnontekoon ei merkinnyt mitään, ja yhtä tarpeetonta oli se kiihotus, jolla hän yllytti ruhtinaita säälimättömään teurastukseen. He kyllä ilman kehotuksiakin huolehtivat murhaamisesta kaikella asiaankuuluvalla verenhimoisuudella, Lutherin vastustajat yhtähyvin kuin hänen kannattajansakin, ja molemmat osat veljellisessä sovussa. Sodassa sorretuita vastaan taukosivat keskinäiset taistelut saaliista — katoliset ja evankeliset liittyivät yhteen kukistaakseen köyhän kansan.

Toukokuun alussa yhtyivät Hessenin "evankelisen" maakreivin Filipin joukot kiihkokatolisen Saksin herttuan Yrjön ja muutamien pikkuvaltiaiden joukkoihin, ja heihin liittyi Saksin uusi vaaliruhtinas, tehdäkseen lopun Thüringenin kapinasta. Tämän keskuksena oli Frankenhausen, joka oli pieni kaupunki Mansfeldin kaivosten läheisyydessä. Enimmäkseen asui siinä sikäläisten suolakaivosten työmiehiä. Sen edustalle kokoontui kapinallisten päävoima, eikä tykeillä hyvin varustettuun Mülhauseniin tai johonkin eteläisempään paikkaan, esim. Erfurtiin tai Eisenachiin, jotka myöskin olivat kapinallisten hallussa ja joista käsin olisi ollut helpompi pitää yllä yhteyttä Frankenin kapinallisten kanssa.

Ruhtinaat käsittivät myöskin, että täällä oli päävoima. Hessenin Filip riensi rohkeasti sitä vastaan, kulkien hyvinvarustettujen ja kapinallisten hallussa olevien kaupunkien Mülhausenin ja Erfurtin välitse. Se, että hän saattoi tehdä tämän, ilman että häntä ahdistettiin, on yhtenä todistuksena siitä, mikä johdon- ja yhtenäisyyden puute vallitsi talonpoikien puolella.

Mutta Frankenhausenin merkityksen voimme selittää vain ottamalla huomioon Mansfeldin kaivosten läheisyyden, siellä kun oli paljon asekelpoisia vuorityöläisiä. Jos onnistui ulottaa kapina sinne saakka, silloin oli ruhtinaan joukoilla kova edessä.

Münzer ymmärsi sangen hyvin Frankenhausenin merkityksen ja teki kaikki, mitä hänen vallassaan oli, kootaksensa sinne kapinan kaikki voimat. Hän kirjotti erfurtilaisillekin, mutta he eivät liikkuneet paikaltaan, ja yksinpä mülhausenilaisetkin jättivät hänet oman onnensa nojaan. Vapaan valtakunnankaupungin pikkuporvarit huolivat vähän Frankenhausenin ulkopuolella olevista talonpojista. Münzer ei saanut mukaansa enempää kuin 300 miestä, ja hädin tuskin sai hän lainaksi kahdeksan tykkiä.

Paremmin ei hänen käynyt Mansfeldin kaivostyömiehiin nähden. Ikävä kyllä puuttuu meiltä Mansfeldin tapahtumista kaikki lähemmät tiedot. Spangenbergin Mansfeldilaisessa kronikassa on vain seuraava tieto, jonka Bieringen "Mansfeldin vuorikaivosten kuvauksessaan" julkaisee vielä lyhyempänä?: "Talonpojat nousivat Mansfeldin kreivikunnassakin kapinaan. Mansfeldin kreivi Albrecht ei säästänyt mitään vaivoja, yritti kaiken voitavansa ja antoi vuorityöläisille mitä makeimpia lupauksia, pysyttääkseen heidät kreivikunnassa, niin etteivät he lähtisi kapinallisten talonpoikien kera sotaretkelle."

Se näyttää hänelle onnistuneenkin. Se huoli, jonka Münzer on lausunut yllä mainitussa kirjeessään vuoristolaisille, että nimittäin "yksinkertaiset ihmiset" voisivat "suostua johonkin väärään sovintoon", ei ollut perusteeton. Vuorityöläisten suurin osa rauhottui, heti kun oli suostuttu heidän vaatimuksiinsa eikä välittänyt sen enempää kapinoivista talonpojista. Mutta erinäisten uusien tulokkaiden tai pienien joukkojen kimppuun hyökkäsivät kreivi Albrechtin ratsumiehet, jotka pitivät hallussaan kaikki tiet.

Yksi mahdollisuus oli vielä jälellä: ulottaa kapina itse Mansfeldin piiriin ja siten repäistä vuorityöläiset mukaan. Mutta tätäkään mahdollisuutta ei käytetty. Frankenhausenin ulkopuolella olevat talonpojat olivat kyllin yksinkertaisia, ruvetakseen kreivi Albrechtin kanssa neuvotteluihin, joita tuo viekas mies osasi lykätä päivästä toiseen, siksi kunnes ruhtinaiden sotajoukot olivat saapuneet Frankenhausenin edustalle.

Albrecht oli sopinut rupeavansa toukokuun 12 p:nä pitämään neuvottelua talonpoikien kanssa. Mutta hän ei tullutkaan, syytti tärkeitä asioita ja kehotti talonpoikia saapumaan neuvotteluihin seuraavana sunnuntaina, toukokuun 14 p:nä. "Mutta sillä välin suo jumala", kertoo Luther, "että Tuomas Münzer tulee Mülhausenista Frankenhauseniin". Tämä vaikutti sen, että kreivin kanssa pidetyt neuvottelut heti keskeytyivät, Münzer kun älysi kreivin kavalat tarkotukset, ja hän teki kaiken voitavansa yllyttääkseen taistelun käyntiin kreivin ja talonpoikien välillä, ennenkuin ruhtinaat tulisivat. Sellaisena yllytyksenä pidämme niitä tavattoman karkeita kirjeitä, joita hän silloin lähetti mansfeldilaisille, kirjeitä, joita vain yllytyksenä voi ymmärtää. Joku tutkija pitää niitä epätoivon tuotteina, joiden pyrkimyksenä on itsepetos, puolihulluuden ilmauksina. Mutta Münzerin järjestelyt ilmaisevat sangen selvää järkeä.

Albrechtille kirjottaa hän: "Pelko ja vavistus tulkoon jokaiselle, joka pahaa tekee. Room. 2: 9. Se, että sinä käytät Paavalin epistolaa niin väärin, säälittää minua. Sinä tahdot konnamaista esivaltaa vahvistaa kaikin tavoin, kuten paavi on tehnyt Pietarin ja Paavalin vanginvartijoiksi. Luuletko sinä, että Herra jumala ei voisi nostattaa ymmärtämätöntä kansaansa vihassaan kukistamaan tyrannit (Hosea 13 ja 8)? Eikö Kristuksen äiti pyhän hengen vaikutuksesta ole ennustaen sanonut sinusta ja kaltaisistasi (Luuk. 1): 'Väkivallantekijät on hän syössyt istuimelta ja alhaiset (joita sinä halveksit) korottanut.'

"Etkö sinä lutherilaisesta puurostasi ja wittenbergiläisistä velleistäsi ole voinut huomata, mitä Hesekiel 37:nnessä luvussaan ennustaa? Myöskään et sinä ole voinut maistaa martilaisesta loastasi, mitä profeetta edelleen sanoo 39:nnessä luvussaan. Havaitse, miten jumala kehottaa kaikkia taivaan lintuja syömään ruhtinasten lihan, ja järjettömät eläimet imevät suurien kerskuvien veren, kuten myöskin ennustettu on. Luuletko sinä, että jumalalle ei ole tärkeämpi hänen kansansa kuin te tyrannit? Sinä tahdot kristityn nimen varjolla olla pakana ja verhota itseäsi Paavalilla. Mutta sinulle osotetaan ura, silloin tiedä seurata sitä.

"Jos sinä tahdot tietää, Danielin 7:s, miten jumala on antanut vallan seurakunnalle, ja meidän luoksemme ilmestyä ja uskostasi luopua, tahdomme me mielellämme sen sinulle myöntää ja pitää sinua yhteisenä veljenä; mutta ellet niin tee, emme tahdo muuttua sinun rammoiksi, mauttomiksi irvikuviksesi vaan taistelemme sinua vastaan, koskapa silloin pidämme sinua kristinuskon päävihollisena. Tiedä siis toimia sen mukaisesti."

Annettu Frankenhausenissa perjantaina lokakuun 12 päivänä. Vuonna 1525.

Tuomas Münzer, jolla on Gideonin miekka.

Vielä "paljon karkeamman ja julkeamman kirjeen", kuten Strobel lausuu, kirjotti Münzer samana päivänä Mansfeldin kreivi Ernstille, jolla oli hallussaan Heldrungenin linna Frankenhausenin läheisyydessä. Tämä Mansfeldien vankka tuki piti ensin vallotettaman. Hän huudahtaa kreiville: "Sinä kurja, vajavainen madonruoka… Sinun täytyy ja sinun pitää luopua uskostasi, kuten 1 Piet. 3 käsketty on. Sinun pitää totisella tavalla saada hyvä varma turvasaatto, ilmaista uskosi, sen on sinulle koko seurakunta sanonut, ja sinun pitää myöskin puhdistautua ilmeiseen tyranniuteesi nähden, myöskin sanoa, kuka on saanut aikaan, että sinä kaikkien kristittyjen häpeäksi tahdot kristityn nimen varjolla olla sellainen pakanallinen konna. Jos sinä jäisit pois etkä tee mitä käsketty on, niin huudan minä koko maailmalle, että kaikki veljet lohdullisina uskaltavat verensä; silloin sinua vainotaan ja sinut kokonaan hävitetään. Ellet sinä nöyrry pienien edessä, niin sanon minä sinulle, että ijankaikkinen elävä jumala on käskenyt sysätä sinut istuimeltasi vallalla, joka meille annettu on; sillä sinusta ei ole kristikunnalle mitään hyötyä, sinä olet jumalan ystävien vahingollinen tomuhuiska. Jumala on sinuun ja kaltaisiisi nähden sanonut, että sinun pesäsi reväistään irti ja rikkirevitään. Me tahdomme, että vastaat vielä tänään, tai etsiskellä sinua sotajoukkojen jumalan nimessä. Me teemme vitkastelematta, mitä jumala on käskenyt; tee sinäkin parastasi, minä riennän edelleen."

Mutta Mansfeldit eivät suoneet Münzerille sitä iloa, että hän olisi saanut heidät yllytetyksi. Mutta Münzer tunsi olevansa liian heikko, tai olivat talonpojat liian vastahakoisia hyökkäykseen ryhtyäkseen.

Ja pian olikin myöhäistä. Toukokuun 12 p:nä oli Münzer saapunut Frankenhauseniin, 14 p:nä tulivat sinne Hessenin maakreivi Filip ja Braunschweigin herttua Heinrich, 15 p:nä Saksin herttua Yrjö joukkoineen.

Nyt oli Frankenhausenin ulkopuolella olevien kohtalo ratkaistu ja samalla myöskin Thüringenin talonpoikaiskapina lopussa. Toisella puolen oli 8,000 huonosti varustettua, kuriin tottumatonta talonpoikaa, melkein tykistöä vailla. Vastapuolella oli yhtä monta, mutta hyvin varustettua ja tottunutta sotilasta ja lukuisia tykkejä.

Tavallisesti Frankenhausenin tappelua kuvatessa seurataan Melanchtonin kertomusta. Münzer olisi muka ensin pitänyt kauniin puheen talonpojille, sitten maakreivi Filip vielä kauniimman joukoilleen. Sen jälkeen nämä jälkimäiset tekivät hyökkäyksen. "Mutta talonpoikaisraukat seisoivat paikallaan ja lauloivat rukouksia pyhälle hengelle, niinkuin mielipuolet, eivätkä valmistautuneet vastarintaan eikä pakoon, ja monet uskoivat Tuomaksen suuriin lupauksiin, että jumala antaisi avun taivaasta". Kun ei mitään ihmettä kuulunutkaan, vaan sotamiehet karkasivat kimppuun, niin hämmästyneet talonpojat lähtivät pakoon ja joutuivat joukottain surman suuhun. Kummallinen taistelu!

Onkohan nyt todella luultavaa, että Münzer ja talonpojat olivat sellaisia houkkioita? Jos ensiksi katsomme puheita, jotka Melanchton mainitsee, niin ne tekevät heti hyvin epäilyttävän vaikutuksen. Münzer puhuu ontolla mahtipontisuudella, joka on hänelle kokonaan vierasta, ja maakreivi — pitää vastapuheen vallan kuin hän ensin olisi kuunnellut Münzeriä! Niin kohta kohdalta kumoilee hän tämän puhetta. Kuta enempi molempia puheita katselee, sitä selvemmäksi käy, ettei niitä ole todellisuudessa pidetty, vaan että ne ovat oppineen koulumestarin keksintöä ja pidetty niiden valtiomiesten ja sotapäällikköjen puheiden esimerkin mukaan, joista meille kertovat vanhat roomalaiset kirjailijat. Ne ovat puhetaidollisia harjotuksia, jotka on keksitty määrättyjä tarkotuksia varten. Maakreivi esitelmöi tavasta ja oikeudesta, verojen välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä j.n.e. ja lopettaa liikuttavaan vakuutukseen, että kysymyksessä on taistelu vaimojen ja lasten turvallisuuden puolesta. On kerrassaan mahdotonta, että sellainen puhe olisi pidetty vallattomille, kaikista maista kokoonhaalituille keihäsmiehille, joihin se ei olisi tehnyt kerrassaan mitään vaikutusta. Tuo oppinut kirjatoukka Melanchton on aivan yksinkertaisesti koonnut nämä molemmat puheet määrätyssä tarkotuksessa. Maakreiviä piti esittämän hyvässä valossa sivistyneille porvareille, joille Melanchton kirjotti ja Münzeriä taasen piti halventaa panemalla naurettavia hullutuksia hänen suuhunsa.

Se, että tämä puhe on Melanchtonin rohkea sepustus, saa tukea siitäkin, että monet Münzerin aikaisemmat elämäkerrat ovat asian siinä valossa esittäneet. Todennäköisesti ei ollut edes aikaakaan puheitten pitoon taistelun edellä, jos kerran sen aikuisissa kertomuksissa taistelun menosta on perää. Muutamassa vielä samana vuonna kirjotetussa sanotaan, että ruhtinaat ennen taistelua antoivat talonpojille kolme tuntia ajatusaikaa. Mutta sillä välin he pian saivat Stolbergin kreivin ja muutamia muita aatelismiehiä luopumaan talonpoikien sotajoukosta ja karkasivat heti senjälkeen tämän kimppuun, ennenkuin aselepo oli loppunutkaan, ja hakkasivat hätääntyneet talonpojat joukottain kuoliaiksi.

Tämä ei nyt ole varsin kunniakasta, ja onkin helppo käsittää, että Melanchton koki löytää toisen käänteen. Sitävastoin vastikään kerrottu menettelytapa sopii hyvin ruhtinasten tavallisesti petolliseen ja kavalaan käytökseen, jota he harjottivat talonpoikia kohtaan. Se, mutta ei suinkaan talonpoikien tylsämielinen odottaminen, selittää myös tosiasian, että 5- à 6,000 talonpoikaa 8,000:sta sai surmansa, kun taasen ruhtinasten joukot kärsivät tuskin mitään mainittavaa mieshukkaa.

Voiton jälkeen joukot samosivat Frankenhauseniin. Maakreivi Filip itse kirjottaa seuraavana päivänä, että "kaikki miehenpuoli, mitä löydettiin, surmattiin ja kaupunki hävitettiin".

Münzer oli pakenevien talonpoikien mukana tullut kaupunkiin, ja kun vihollisen ratsumiehet olivat heidän kintereillään, riensi hän lähimpään taloon, sitoi päänsä ja meni sänkyyn ikäänkuin olisi ollut sairas. Mutta hänen viekkautensa ei onnistunut. Eräs keihäsmies huomasi, kuka hän oli, muutaman laukun sisällyksestä. Hänet otettiin heti kiinni ja vietiin Hessenin maakreivin ja Yrjö-herttuan eteen.

"Kun hän saapui ruhtinasten luo, niin he kysyivät, miksi hän niin oli johtanut harhaan nuo ihmisraukat. Hän vastasi uhmamielisesti, että hän oli tehnyt oikein siinä, mitä hän oli puuhannut ruhtinasten rankaisemiseksi ". Tosiaankin rohkea vastaus. Melanchton, joka asiasta kertoo, unohtaa hetkeksi, että hän muuten aina tahtoo kuvata Münzeriä pelkuriksi.

Ruhtinaat panettivat hänet heti piinapenkkiin ja nauttivat hänen tuskistaan ja lahjottivat hänet "vaihtorahana" Mansfeldin kreiville Ernstille. "Jos häntä ennen 'pahasti rääkättiin', niin häntä nyt sen sijaan muutaman päivän perästä 'hirmuisesti kohdeltiin' Heldrungenin tornissa", kertoo Zimmermann.

Silloin hänet pakotettiin tekemään ne tunnustukset, joiden pöytäkirjaa me jo monta kertaa olemme maininneet. Hän ei peruuttanut mitään eikä ilmaissut salaisesta seurastaan sellaista, joka olisi vahingoittanut jotakuta. Niistä jäsenistä, jotka hän nimitti, ei mainita ketään mestatuksi. Luultavasti hän antoi ilmi ainoastaan sellaisia, jotka jo olivat kaatuneet.

Frankenhausenin tappelu taittoi selkärangan thüringeniläiseltä liikkeeltä. Ruhtinailla oli enään vain verisesti kostettavana, ja sen he tekivätkin perinpohjaisesti.

Mansfeldin vuorimiehet jätettiin aluksi rauhaan. Oltiin iloisia, että he pysyivät rauhallisina. Vasta vuosi sen jälkeen ruvettiin "heitä kovasti painamaan työllä", ja kun he ryhtyivät vastustamaan, lähetettiin sotaväkeä sinne, joka "rauhotti" heidät. Heiltä riistettiin kaikki kokoontumis- ja puhevapaus. Pahemmin sai Mülhausen kärsiä siitä, että se ratkaisevassa hetkessä petti kapinan. Ruhtinaat riensivät Frankenhausenista suoraan Mülhausenia vastaan. Kaupunki pyysi turhaan Frankenin talonpojilta apua. Kaupungin kapinalliset pikkuporvarit alkoivat pelätä, kun piiritys alkoi 19 p:nä toukok. Jo 24 p:nä Pfeiffer huomasi, että kaikki oli mennyttä, ja pakeni kaupungista 400 miestä mukanaan koettaen päästä Frankeniin. Mutta ruhtinasten ratsumiehet saivat hänet kiinni, ja hänet otettiin vangiksi, samoin 92 hänen seuralaistaan.

Seuraavana päivänä Mülhausen antautui, saaden kirjallisen armovakuutuksen. Tätä noudatettiin siten, että joukko kaupunkilaisia mestattiin ja kaupunki pantiin pakkoverolle ja kadotti itsenäisyytensä. Saksin ruhtinaat voittivat sen, mitä Mülhausenin kapinasta toivoivatkin: kaupunki joutui heidän haltuunsa. Kapinoitsijat, jotka heidät tähän auttoivat, mestattiin, sekä Pfeiffer että Münzer, joka myöskin oli tuotu Mülhauseniin.

Pfeiffer kuoli uhkamielisenä ja katumattomana, siitä ovat kaikki kertojat yksimielisiä. Mitä taas Münzeriin tulee, niin Melanchton luonnollisesti väittää, että "hän oli hyvin pikkumainen samassa viimeisessä hädässä". Todistukseksi hän mainitsee sen, ettei Münzer voinut rukoilla tuskan tähden ääneensä, vaan Braunschweigin herttuan oli täytynyt lukea hänelle uskontunnustus. Ja heti sen jälkeen Melanchton antaa pelosta sanattoman Münzerin pitää yhden noita kauniita puheita, joita tuo klassillinen kaunopuheisuudessa oppinut koulumestari niin suuresti rakasti!

Toiset samanaikuiset kertojat eivät sitävastoin tiedä mitään tästä "pikkumaisuudesta". On olemassa vain yksi ainoa todistus, joka viittaa samaan suuntaan: muuan 17 päivänä toukokuuta Heldrungenin vankilasta Mülhausenin seurakunnalle lähetetty kirje. Siinä kehotetaan "luopumaan kapinasta ja rukoilemaan ruhtinailta armoa". Varmaa on, että tämä kirje on pelkurimainen. Mutta onko se myöskin oikea? Se ilmottaa olevansa vain saneltu eikä suinkaan Münzerin kirjottama. Ja kenelle oli hyötyä siitä, että tuollainen muka Münzerin sanelema kirje tuli Mülhauseniin? Ei kellekään muille kuin ruhtinaille. Kirje oli kirjotettu 17 p:nä, ja 19 p:nä alkoi Mülhausenin piiritys. Uskottavaa on, että kirje oli ruhtinasten puolelta sotajuoni saadakseen alakuloisuuden vallalle Mülhausenissa. Sellaiset sotajuonethan olivat siihen aikaan tavallisia.

Voinee siis sanoa, ettemme tiedä mitään varmaa Münzerin viimeisistä päivistä sekä että syytöksiä hänen arkuudestaan ei ole todistettu.

Lausuessamme ajatuksemme Münzeristä ja hänen asiastaan ei luonnollisesti merkitse mitään, olivatko hänen hermonsa voimissaan loppuun asti vai ei. Kysymyksellä on suurempi mielenkiinto vain siksi, että se kuvaa Münzerin vastustajia.

Fysillinen rohkeus todistaa yhtä vähän kuin fysillinen voima ja kauneus sen ihmisen siveellistä kuntoisuutta, jolla on nämä ominaisuudet, mutta me olemme nyt kuitenkin sellaisia, ettei arka, heikko eikä ruma meitä ilman muuta viehätä. On senvuoksi helppo ymmärtää, että Melanchton oli niin kärkäs heti taistelun jälkeen halventamaan vaarallista vastustajaansa syyttämällä häntä pelkuruudesta.

Mutta vielä tänäänkin toistetaan itsepintaisesti, vieläpä liioitellaankin, sama syytös, vaikka siltä puuttuu kaikki pohja.

Tämä on, niin ainakin meistä näyttää, hyvä merkki. Vuosisatoja on kulunut siitä, kun Tuomas Münzer uhrasi elämänsä asiansa eteen, mutta tämä asia, köyhälistön asia, se elää ja on pelätty, enemmän kuin Münzerin aikoina. Ne herjaukset, joita papit ja professorit vielä tänäänkin koettavat levittää tuosta ruhtinaallisen ja porvarillisen uskonpuhdistuksen suuresta vastustajasta, olisivat mielettömiä, jos ne kohdistettaisi vain kuolleeseen mieheen, mutta niillä tahdotaankin tavottaa elävää kommunistista liikettä.

Mutta juuri ne hurjat hyökkäykset, joita hallitsevien luokkien asianajajat aina Lutherista ja Melanchtonista alkaen meidän aikaamme asti ovat suunnanneet Münzeriä enemmän kuin ketään muuta hänen aikuistaan kommunistia ja vallankumouksellista vastaan. — Münsterin uudestikastajat tulevat vähän myöhemmin — juuri nämä hyökkäykset ovat mitä mahtavimmin vaikuttaneet siihen, että hänen muistonsa on säilynyt Saksan kansassa ja että kansan myötätuntoisuus on heikentymättömänä kohdistunut häneen.

Münzer oli ja on vielä tänä päivänä kansantajunnassa kapinallisen kerettiläiskommunismin loistavin edustaja.

IX LUKU.

Uudestikastajat.

I. Uudestikastajat ennen talonpoikaissotaa.

Saksan uskonpuhdistuksen aikana oli, kuten olemme nähneet, kommunistisen liikkeen yhtenä keskuksena Saksi. Toinen keskus oli Sveitsissä, tuossa talonpoikais- ja pikkukaupunkitasavaltojen omituisessa ryhmäkkeessä, jotka olivat liittyneet yhteen ylt'ympäri Alppeja suojellakseen itseään yhteisiltä vihollisilta.

Jo 1200-luvun lopussa olivat vuoriseudut Uri, Schwyz ja Unterwalden nousseet kapinaan herrojen kiskomista ja Habsburgsukuisten ruhtinasten sortoa vastaan. Heidän vapaudentaistelunsa päättyi hyvin, josta ansio tulee heidän asekuntoisuudelleen ja heidän alueittensa asemalle, niihin kun oli hyvin vaikea päästä. Läheiset kaupungit, joita kohoava ruhtinasvalta uhkasi, liittyivät vanhoihin kantoneihin ja ryhtyivät 1300-luvulla, samaan aikaan kuin eteläsaksalaiset ja rheiniläiset kaupungit, taisteluun ja 1400-luvulla olivat he kyllin voimakkaat käydäkseen hyökkäykseen itse perivihollisiaan Habsburgin ruhtinaita vastaan.

He pääsivät Saksan valtakunnasta kokonaan riippumattomiksi; mutta myöskin paavin kiskomisille osasivat he asettaa ehtoja.

Sveitsi ei kuitenkaan voinut tänä aikakautena vielä kehittyä yhtenäiseksi valtioksi. Heitä piti yhdessä tieto, että he tarvitsivat toisiaan väkevämpiä ruhtinaallisia naapureitaan vastaan, mutta oli myöskin olemassa suuria etujen vastakkaisuuksia taloudellisesti kehittymättömillä vanhoilla talonpoikaiskantoneilla ja rikkailla taloudellisesti kehittyneillä kaupunki-alueilla.

Tämä etujen vastakkaisuus tuli selvästi näkyviin uskonpuhdistuksen aikana. Vanhat kantonit eivät tätä suosineet. Paavin kiskominen ei paljon rasittanut näitä köyhiä seutuja. Sitävastoin oli niillä kaikki syy harrastaa sovintoa suurien katolisten valtojen, Ranskan, Milanon, Venetsian, paavin ja habsburgilaisten ruhtinaidenkin kanssa, saadakseen ainoan tavaran, jonka he tuottivat suurille markkinoille, nimittäin aseisiin tottuneet poikansa, "tekemään kauppansa". Palkkasotureina palveleminen oli Sveitsin maalaisväestön, vallankin vuoristokantonien, nuorukaisten pääasiallisimpana tulolähteenä. Liittyminen uskonpuhdistukseen merkitsi eroa katolisista valloista ja uhkasi rikkaiden rahalähteiden ehtymisellä. Niinmuodoin pysyivätkin yksinkertaisesti vuoristolaiset uskollisina isiensä uskolle.

Kokonaan toinen oli laita kaupunkien. Näitten porvareilla ei ollut mitään etuja palvelemisesta ulkolaisten palkkajoukoissa. Päinvastoin oli se heistä epämieluista, se kun vahvisti porvaristolle vihamielisen aateliston voimaa ja alempien luokkien asekelpoisuutta ja itsenäisyyttä, joka tietysti oli omiaan ehkäisemään riistämistä. Sillä Sveitsin palkkasoturit eivät olleet mitään kodittomia ryysyköyhälistöläisiä, vaan enimmäkseen talonpoikien poikia, jotka lopetettuaan sotapalveluksensa palasivat kotiin ja vahvistivat talonpoikien vastustusvoimaa.

Sitävastoin oli kaupunkien porvaristolla täysi syy pysyä vihamielisenä katoliselle asialle. Paavin sorto painoi heitä kovemmin ja habsburgilaiset ruhtinaat olivat alituisesti uhkaavana vaarana. Saksan uskonpuhdistus ei ollut kapinoimista ainoastaan paavia, vaan myöskin keisaria, s.o. Habsburgin sukua vastaan, ja sellaiseksi katsottiin se Sveitsissäkin.

Vanhemmille kantoneille oli Habsburgin suku jo aikoja lakannut olemasta "perivihollinen". Heidän asemansa oli jo niin vankka, ettei tämä ruhtinassuku enään voinut sitä uhata; ne eivät olisi sitä vastustamalla mitään voittaneet, mutta vain menettäneet palkkasoturipaikat ja lahjomisrahat. Aivan toisin oli Pohjois-Sveitsin kaupunkien laita, jotka olivat Habsburgien maiden rajalla ja näiden uhkaamina, niitä himoten, aina niitä vastustamassa. Erittäinkin oli Zürichin kaupunki harras taistelemaan Habsburgeja vastaan. Tämä kaupunki tulikin Sveitsin uskonpuhdistuksen esitaistelijaksi, kun taasen vanhat kantonit asettuivat katolisuuden puolelle. Wilhelm Tellin jälkeläiset kävivät tässä tarkotuksessa liittoon habsburgilaisen keisarin Ferdinandin kanssa!

Samoin kuin Saksassa, antoi uskonpuhdistus Sveitsissäkin aiheen kommunistisen virtauksen ilmenemiselle. Mutta edellytykset olivat kokonaan toiset, ja niin saikin Sveitsin kommunismi sangen paljon saksilaisesta eroavan luonteen.

Viimeksimainittu oli nuorempi, saanut oleellisia vaikutuksia taborilaisesta perimätiedosta. Sveitsiin olivat ne tuskin huomattavassa määrässä vaikuttaneet. Tosin oli se jo pitkiä aikoja ollut valdolaisten ja beghardien vaikutuksen alaisena; valdolaisten, jotka tulivat Etelä-Ranskasta ja Pohjois-Italiasta, ja beghardien, jotka levisivät Alankomaista Rheininlaaksoa pitkin, tulivat Kölnin ja Strassburgin kautta Baseliin.

Mutta jos taborilaisuus oli väkivaltainen, niin taipuivat valdolaiset ja beghardit alusta alkaen rauhallisuuteen. Jo tämän eron täytyi vaikuttaa siihen suuntaan, että Sveitsin kommunistit tunsivat, ajattelivat ja toimivat toisin kuin saksilaiset. Mutta vielä ratkaisevammin kuin muualta tuodut opit, vaikuttavat jonkin maan yhteiskunnallisen liikkeen luonteeseen sen ominaiset yhteiskunnalliset ja valtiolliset olosuhteet. Ja nämä olivat Sveitsissä monessa suhteessa toisenlaiset kuin Saksissa. Viimeksi mainitun maan huomattavimpana piirteenä oli vuoriviljelys, vallankin hopeakaivokset. Se edisti ruhtinasvallan syntymistä, mutta loi myöskin vuorityöläisistä voimakkaan, uhkamielisen, suurin joukoin samoilla paikoilla asuvan köyhälistön, edisti tavarantuotantoa maatalouden alalla, mutta samalla myöskin suurmaanomistajien maannälkää, ja kärjisti kaikki sen ajan yhteiskunnalliset vastakkaisuudet huippuunsa.

Aivan toisin oli asianlaita Sveitsissä. Siellä ei ollut mitään vuoriviljelystä, eikä siis myöskään mitään asekelpoista köyhälistöä. Maatalous on, ainakin vielä suurimmaksi osaksi, sangen alkuperäistä, maakommunismi vielä voimakkaana, yksinvaltaisesta ruhtinasvallasta ei jälkeäkään. Sensijaan tapaamme talonpoikaisia ja kaupunkilaistasavaltoja, talonpoikaisen ja porvarillisen kansanvallan, joka, niin kauan kuin se vielä tuntee itsensä heikoksi ja ulkoapäin uhatuksi, on suosiollinen kommunismille, jonka lähimmät viholliset ovat myöskin sen vihollisia.

Kaiken sen täytyi vaikuttaa edistävästi Sveitsin valdolaisuuden ja beghardilaisuuden rauhallisiin taipumuksiin. Mutta se vaikutti myöskin, kun luokkavastakkaisuudet eivät vielä olleet niin kärjistyneitä kuin Saksissa, sen, että liikkeestä tuli vähemmän köyhälistöläinen Sveitsissä kuin Saksissa. Ylemmistä luokista peräisin olevien kommunistien lukumäärä oli Saksissa Münzerin liikkeen aikaan mitätön. Se lienee ollut yhtenä syynä siihen, että Münzer niin tavattomassa määrässä kohosi yli nimettömän joukon, joka häntä kannatti ja teki hänet pelottavaksi, mutta joka ei kasvattanut ketään esitaistelijaa, joka olisi kyennyt kirjallisella toiminnallaan vakiinnuttamaan henkilöllisyytensä ja muistonsa.

Aivan toisin oli asian laita sveitsiläisten ja heidän vaikutuksensa alaisten kommunistien piirissä. Sveitsin liikkeessä ilmenee yhteiskunnallisesti huomattavia sivistyneitä miehiä joukottain. Niin suhteellisesti heikko ja historiallisesti vähä-arvoinen kuin liike Sveitsissä olikin, oli se kuitenkin kirjallisessa ja älyllisessä suhteessa korkeammalla kuin saksilainen.

Niin paljon sen yleiseksi kuvaukseksi.

Me tapaamme 1300- ja 1400-luvulla Sveitsissä lukuisien valdolaisten ja beghardien jälkiä — näitten lahkojen surmattujen jäsenien verijälkiä. Enimmäkseen kuuluivat nämä henkilöt alempiin luokkiin: käsityöläisiin, köyhälistöläisiin, talonpoikiin, jotka saarnasivat kommunismia salaoppina salaisissa kokouksissaan; mutta 1500-luvun alussa näyttää jonkinlainen salonkikommunismi kehittyneen proletarisen ohella Sveitsin humanistien piireissä.

Kommunismin pääpaikaksi maassa tuli Baselin kaupunki. Siellä oli v:sta 1513 alkaen kokoontunut muuan piiri vapaa-aatteisia tiedemiehiä ja taiteilijoita kuuluisan, Rotterdamista kotoisin olevan Erasmuksen ympärille, joka oli Englannin kuuluisan kommunistin Thomas Moren harras ystävä ja kuuluisin pohjoismaiden humanisteista. Tässä piirissä keskusteltiin mitä erilaisimmista uusista aatteista, todennäköisesti myöskin useista myöhempien uudestikastajien opeista. Muun muassa viittaa siihen muuan Oekolampadiuksen kirje. Tämä baselilainen oppinut oli jo v. 1524 tullut Münzerin kanssa tekemisiin Münzerin oleskellessa Sveitsin rajalla ja oli vaatinut häntä saarnaamaan kansalle. Myöhemmin varovainen professori tosin kielsi kaiken tuollaisen yhteyden tuon vaarallisen miehen kanssa. Hän oli muka tuskin tuntenut Münzeriä ja saanut tietää hänen nimensä vasta sitte, kun oli kutsunut Münzerin käymään luonansa. Mutta Oekolampadius oli seurustellut muidenkin vaarallisten miesten kanssa, esim. maisteri Hans Denckin kanssa, josta myöhemmin tuli uudestikastajien etevä teoretikko. Oekolampadius, joka oli kuunnellut Denckin luentoja, hankki hänelle v. 1523 rehtorinpaikan eräässä Nürnbergin koulussa. Mutta Denckin mielipiteet herättivät pahennusta, hän joutui riitaan esivallan kanssa ja hänen täytyi jättää Nürnberg, kuten vielä tulemme näkemään. Oekolampadiusta syytettiin siitä, että hän olisi elähyttänyt Denckiä hänen mielipiteissään. Sitä vastaan puolustautui baselilainen oppinut eräässä huhtikuun 25 p:nä 1525 eräälle nürnbergiläiselle ylimykselle, Willibald Pirkheimerille kirjottamassaan kirjeessä: "Denck ei ole saanut minulta mitään myrkkyä, jos hän yleensä on sellaista saanut… Mutta noin vuosikymmen takaperin (siis 1515) kuuluu eräässä oppineiden miesten piirissä puhutun paljon siitä (kerettiläisyydestä, jota Denck kannatti); heiltä on hän ehkä saanut oppinsa."

Niiden "oppineiden miesten" joukossa, joita silloin oli kokoontunut Baseliin, huomaamme useita uudestikastajien myöhäisempiä merkkimiehiä: 1521 ja 1522 oli siellä zürichiläinen ylimyksenpoika Konrad Grebel jo "evankeliumin mainiona suojelijana". Toht. Baltasar Hubmeter Waldshutista oleskeli siellä paljon; edelleen kuului tuohon piiriin vielä schwabilainen Wilhelm Reublin, Baselin St. Albanin kirkkoherra Ulrick Hugwald, baselilainen professori, joka Oekolampadiuksen ohella oli vaatinut Münzeriä agiteeraamaan. Siellä tapaamme Ludvig Härzerin, kirjakauppias Andreas auf der Stülzenin, Simon Stumpfin ja muita; pelkkiä uudestikastajien myöhempiä agitatoreja.

Siinä pitkässä luettelossa, jonka meille antaa uskonpuhdistuksen historiassaan Keller, jonka mukaan nämä nimet olemme maininneet, ovat meistä edelleen huomattavia muuan alamaalainen, Rode, joka myöhemmin vaikutti pohjoisessa ja voitti Jürgen Wullenweberin uudestikastajien puolelle, ja ritari de Coct, eteläranskalaisten "veljien" edustaja. Sekä etelän että pohjolan kanssa olivat baselilaiset mitä vilkkaimmassa vuorovaikutuksessa.

Paitsi näitä todisteita, joita Keller tuo esiin, voimme vielä esittää sen tosiasian, että Thomas Moren kommunistinen Utopia, josta vielä toisessa yhteydessä tulemme puhumaan, juuri Baselissa silloin sai suurimman huomion osakseen.

Latinaksi kirjotetun "Utopian" ensimäinen painos ilmestyi 1516 Löwenissä, Moren ystävän Erasmuksen huolehtimana, Erasmus kun tuona vuonna oli Löwenissä. V. 1518 kävi toinen painos tarpeelliseksi; se ilmestyi Baselissa mainion painajan Frobenin painosta. Eräästä Beatus Rhenanuksen Pirkheimerille kirjottamasta kirjeestä näemme, miten innokkaasti Baselissa tuohon aikaan keskusteltiin "Utopiasta".

Mutta v. 1525 ilmestyi ensimäinen saksalainen käännös, ja yleensä ensimäinen "Utopian" käännös, samoin Baselissa, Klaudius Kantiunkulan huolehtimana.

Sangen tärkeätä olisi, jos Kellerin otaksuma, jonka hän tekee usein mainitussa kirjassaan, osottautuisi oikeaksi, se otaksuma nimittäin, että Baselissa kirjanpainajat olivat valdolaisten ja beghardilaisten perimätietojen pääkannattajia ja välittivät niitä oppineille.

Juuri 16:nnen vuosisadan alussa oli Basel tullut saksalaisen kielialueen kirjanpainamiseen nähden tärkeimmäksi paikaksi. Paitsi maailmankuulua Frobenin kirjapainoa, jonka jo olemme maininneet, oli siellä useita muitakin. Kirjanpainajat näyttelivät Baselissa huomattavaa osaa. Ja he olivat mitä likeisimmässä yhteydessä tuon kaupungin taiteilijoiden ja oppineiden kanssa. Keller viittaa Lorckin lausuntoon (tämän "Kirjapainotaidon historian käsikirjassa"): "Harvoin ovat tiede, taide ja teknika toimineet veljellisemmin yhdessä kuin siellä". Mutta Keller on myöskin saanut selville joukon kirjanpainajien, vallankin baselilaisten, suhteita valdolaisiin ja beghardeihin. Vallankin on se tosiasia mainittava, että kaikki saksalaiset raamatunkäännökset, jotka ilmestyivät painosta ennen lutherilaista, ovat yhtäpitäviä. Ne ovat kaikki samallaisia kuin eräs 14:nnellä vuosisadalla toimitettu saksalainen käännös, joka on, kuten Keller vakuuttavasti on todistanut, valdolaista alkuperää. Samaa käännöstä käyttivät uudestikastajat ja heidän seuraajansa, mennonitit, aina 17:nnelle vuosisadalle saakka.

Mutta se seikka, että kirjanpainajat monistivat yksinomaan valdolaista käännöstä, johtaa siihen päätelmään, että valdolaiset perimätiedot olivat heidän keskuudessaan sangen levinneitä ja sangen eläviä.

Se onkin todennäköistä. Mutta tuon ajan kirjanpainajien erikoisesta luokka-asemasta emme voi saada selitystä tuolle heidän kommunistiselle myötätuntoisuudelleen, johon heidän valdolaiset taipumuksensa viittaavat. Vielä suuremmassa määrin kuin tavalliset käsityöläiset, muodostivat he, jotka olivat niin lähellä taiteilijoita ja oppineita, osaksi heidän riveistään tulleita, etuoikeutetun luokan, jolla ei ollut mitään yleisen kommunismin harrastusta. Korkeintaan voisi sanoa, että kirjanpainajat, ollen sivistyneitä palkkatyöläisiä, siis riistettyjä, voivat kehittää kommunistisia aatteenharrastajia pikemmin, kuin puheenaolevan ajan muut sivistyneet luokat, hengelliset, professorit, lainoppineet, joiden ammattitoiminta ja edut vaativat paljon kiinteämmin olevien luokkaerojen säilymistä. Mutta kirjanpainajien kommunistisen myötätuntoisuuden voi paljon helpommin selittää, jos seuraa päinvastaista tietä: paremmin kuin sillan kirjainpainamisesta kommunismiin löytää sillan kommunismista kirjanpainamiseen.

Olemme jo usein olleet tilaisuudessa viittaamaan siihen, mikä harrastus kommunisteilla oli hyvän kansansivistyksen edistämiseen. Valdolaisista alkaen voi tätä harrastusta seurata. Se johti siihen, että kommunistit innokkaasti ottivat käytäntöön uuden keinon kirjojen monistamiseksi ja joukottain levittämiseksi.

Tiedämme, kuinka yhteisen elämän veljet pääasiallisesti työskentelivät kirjojen kopioimiseksi ja levittämiseksi. Kirjapainotaidon keksittyä kuuluivat he ensimäisiin, jotka sen omaksuivat ja kirjapainoja perustivat; ensimäisen Rheingaussa olevan Geisenheimin läheiseen Marienthaliin (ehkä jo v. 1463, joka tapauksessa ennen vuotta 1474), jota seurasi useita muita. Muuan Parisin ensimäisistä mainioista kirjanpainajista, Jodocus Badius Ascensius, oli erään veljeskoulun oppilas.

Jo ennen olemme nähneet, miten innokkaasti Böhmin veljet harjottivat kirjanpainamista.

Münzer näyttää matkavuosinaan liittyneen "oppineena apulaisena kirjanpainajiinkin", kertoo Seidemann. Allstättissä oli hänellä oma kirjanpainaja ja Nürnbergin kirjanpainajasällien joukossa oli hänellä kannattajia.

Jo ennen mainittu oppinut uudestikastaja Hans Denck toimi innolla kirjapainoissa, ensin Baselissa Kratanderin liikkeessä ja sitte Kurion liikkeessä; 1525, tultuaan karkotetuksi Nürnbergistä, St. Gallenissa.

Ensinkään ei ole epäilystä siitä, että kommunistit mitä suurimmassa määrin harrastivat kirjanpainamista ja että heitä lukuisasti oli työssä kirjapainoissa. Me emme uskalla sanoa varmana asiasta enempää.

Lähemmät erikoisseikat, jotka koskevat uudestikastajien ja aikaisempien kommunistisien lahkojen välistä yhteyttä, ovat vielä hämärän peitossa. Ensi kerran ilmestyi uusi lahko Zürichissä Zwinglin uskonpuhdistuksen aikana.

Lutherilainen uskonpuhdistus alkoi siten, että ruvettiin vastustamaan anetta, joka oli tehokkain keino saada Saksan kulta Italiaan. Zwingli, joka vuosina 1506-19 oli maalaispappina Glaruksessa ja Einsiedelnissä ja vuodesta 1519 pastorina Zürichissä, ryhtyi taistelemaan sitä keinoa, palkkasoturiksi rupeamista, vastaan, joka toi paavin kullan Sveitsiin. Luther alkoi jumaluusoppineena, Zwingli taasen valtiomiehenä. Zwinglin ensimäiset hyökkäykset eivät koskeneet katolisia uskonlauseita, vaan naapurivaltioitten suuria katolisia hallitsijasukuja, Valois- ja Habsburg-sukuja. Zwingli oli vielä v. 1519 niin hyvässä paavinvallan suosiossa, että paavin lähettiläs lähetti hänen luokseen oman henkilääkärinsä, kun hän silloin sairastui ruttoon. Vasta sitten kun Saksan uskonpuhdistuksen aallot ehtivät Sveitsiin, muuttui katolisten suurvaltojen vastustaminen taisteluksi katolilaisuutta vastaan (1522). Mutta kun sveitsiläiset kerran olivat tälle tielle astuneet, kulkivat he nopeasti eteenpäin.

"Ilman suuria valmistuksia", lausuu Vögelin Zwinglijuhlassa v. 1884, "esittää Zwingli jo ensimäisen väittelytilaisuuden 'loppupuheessa', tammikuussa v. 1523, koko uskonpuhdistuksensa täydellisen ohjelman. Tässä hän onkin kokonaan erilainen kuin Luther, joka kuuluisissa 95 teesissään varsinaisesti vain 95 kertaa toistaa saman asian, että vanhurskaaksi tulee yksistään uskon kautta, joka hänellä siiloin oli ainoana sydämen asiana. Lutherin vei uskonpuhdistukseen askel askeleelta katolisen hierarkien vastarinta. Zwinglin selvälle hengelle oli uskonpuhdistuksen koko rakenne selvänä jo 1523 ja on esitetty tuossa hänen 'loppupuheessaan', joka ei ulkonaiseen vaikutukseen mutta kyllä tieteelliseen merkitykseen nähden on paljon Lutherin teesejä ansiokkaampi.

"Kolme seuraavaa vuotta osottaa myöskin joukon voittoja. Isku seurasi iskua: vanhoista kirkollisista siteistä irrottuminen, ensin Konstanzin ja sitten Rooman määräämistä, luostarien lakkauttaminen, hengellisen vallan alistaminen maallisen alle, messun poistaminen, kuvien hävittäminen[32] kirkoista. Kaikki tämä muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, ja voipi sanoa, että v. 1525 uskonpuhdistus oli voitokkaasti saatu aikaan Zürichissä." (Vögelin).

Mutta joskin Zwingli selvyydessä ja johdonmukaisuudessa oli Lutheria etevämpi, on kuitenkin se uudistusliike, joka kantaa hänen nimeään, yhdessä tärkeässä kohdassa samallainen kuin lutherilainen. Kuten tämä, turvautui sekin alussa kaikkien luokkien yhteisvaikutukseen, jotka olivat tyytymättömiä oleviin kirkollisiin oloihin. Mutta kummassakin tapahtui yhteisen taistelun perästä hajaannus. Jokainen suunta ja luokka koettaa käyttää voittoa hyväkseen omaksi edukseen. Liikkeen johtajan, uskonpuhdistajan, jota tähän saakka kaikki puolueet ovat kannattaneet, täytyy ruveta jonkun puolueen puolelle toisia vastaan, s.o. hänen täytyy kääntyä vastustamaan osaa entisistä auttajistaan. Tämä ilmiö on ominainen kaikille vallankumouksellisille liikkeille, jotka saadaan aikaan sellaisten eri luokkien yhteisvaikutuksen avulla, joilla on vastakkaiset harrastukset. Wiclifillä oli tässä kohden sama kohtalo kuin Lutherilla, ja Hussin olisi käynyt samalla tavalla, jos hän olisi elänyt vielä taborilaisuuden kehityttyä. Lutherille on ominaista vain se ripeys, jolla hän teki pyörähdyksensä, kaiken asiallisen perustelun puute sekä myöskin se vimma, jolla hän hyökkäsi eilisien "rakkaitten veljiensä" kimppuun.

Kun Zürichissä riita hallitsevan kirkon kanssa alkoi, eivät sikäläiset kommunistiset lahkolaiset pitäneet tarpeellisena säilyttää järjestönsä salaista luonnetta. Jo v. 1522 keksivät viranomaiset, että Zürichissä oli olemassa "kerettiläiskoulu", järjestö, jossa muuan kirjakauppias, Andreas auf der Stülzen, toimi opettajana; tämä oli kuulunut Baselin seuraan. Jäsenien joukossa tapaamme Zürichin porvarin Klaus Hottingerin sekä muita käsityöläisiä, jotka sittemmin kaikki esiintyvät uudestikastajien historiassa. Yhdistystä ei vielä v. 1522 vainottu, vaan päinvastoin Hottinger ja hänen ystävänsä olivat parhaassa sovussa Zwinglin kanssa.

Myöhään syksyllä v. 1522 tuli Konrad Grebel Baselista Zürichiin ja liittyi heti "kerettiläiskouluun". Hän oli opiskellut Wienissä ja Parisissa, mutta joutunut riitaan varakkaiden vanhempiensa kanssa mentyään salaisesti naimisiin vastoin heidän tahtoaan. Hänen aineellinen asemansa kärsi kovin siitä.

Palattuaan Zürichiin yhtyi hän innokkaana kirkolliseen liikkeeseen ja tuli "veljeksi", mutta oli samalla Zwinglin kanssa hyvässä sovussa.

Häntä seurasi Baselista lukuisia tovereita, jotka luulivat löytävänsä Zürichissä vapaamman tilaisuuden toiminnalleen.

Myöskin vanhoista zürichiläisistä sai seura lukuisia proselytejä. Huomattavin näistä oli Feliks Manz, kielitieteellisesti sivistynyt mies, joka Grebelin rinnalla pian tuli etummaiseen riviin "spiritualistien" joukossa, joiksi Zürichin "veljiä" aluksi kutsuttiin. Seura piti tavallisesti kokouksiaan Feliksin äidin luona tämän talossa.

Seura kasvoi ja alkoi tuntea voimansa. Zwingli mielisteli sitä. Nyt oli kysymyksessä saada hänet tekemään yhteiskunnallisia parannuksia. Tästä syntyi kuitenkin riita, joka vähitellen yhä kiihtyi.

Veljet vaativat kirkon korkojen, verojen ja kymmenyksien poistamista. Zwingli oli heille monta kertaa puhunut samaan suuntaan, mutta nyt hän alkoi peljätä näitä liittolaisia. Kesäkuussa v. 1523 suuri neuvoskunta kielsi jyrkästi koskemasta kirkon kymmenyksiin, ja uskonpuhdistaja ymmärsi viittauksen. Kolme päivää myöhemmin piti hän saarnan, jossa kokonaan asettui neuvoston puolelle. Tällä hän jo näytti, ettei aikoisi seurata veljiä pitemmälle.

Veljet eivät kumminkaan heittäneet taistelua sikseen. He kehottivat Zwingliä järjestämään kirkon valtiosta riippumattomaksi. Vastauksena oli valtiokirkon muodostaminen, jonka kautta päätösvalta kaikissa kirkollisissa asioissa joutui suurelle neuvoskunnalle, s.o. hallitseville luokille.

"Kokonaan maallisen vallan mukaisesti", lausuu tästä Vögelin, "perusti Zwingli valtiokirkon uskonpakon pohjalle, joka oli ankarampi ja painostavampi kuin katolisessa kirkossa vallitseva. Todellisesti saattoi 1500-luvun alussa jokainen uskoa tai olla uskomatta, miten itse tahtoi. Jos vain jotenkuten noudatti katolisia menoja ja maksoi papeille heidän tulonsa, niin ei kukaan kysynyt sisäistä vakaumusta. Reformeerattu kirkko terotti vastakkaista, tosin siveellisempää, mutta myöskin järjettömämpää periaatetta: sinulla täytyy olla sydämessäsi sama vakaumus kuin minulla."

Tämä valtiokirkon perustaminen oli "spiritualistien" törkeätä loukkaamista. He eivät olleet ryhtyneet taisteluun paavia vastaan saadakseen sijaan kirkon, joka oli hallitsevien luokkien tahdoton ase. Riita heidän ja Zwinglin välillä tuli nyt yhä katkerammaksi. Mutta sen sijaan että he taistelivat vain sanoilla, käytti Zwingli taistelussa häikäilemättä valtion koko voimaa. Jo lopulla v. 1523 "veljiä" vangittiin ja karkotettiin.

Mutta vainoaminen kohotti vain heidän intoansa ja lujensi heidän keskinäistä yhteyttään. Lahko kasvoi nopeasti sekä kaupungissa että maaseudulla. Karkotetut levittivät sen oppia naapurikantoneihin. Mutta samalla "veljet" alkoivat erkaantua muun väestön suuresta joukosta. Heidän erikoiseksi tunnusmerkikseen tuli yhä enemmän se, että he hylkäsivät lapsenkasteen.

Sellainen oli asema, kun vuosi 1525 alkoi.

II. Uudestikastajien opit.

Vuoden 1525 paikkeilla eivät uudestikastajien teoretikot olleet vielä lopullisesti puhuneet. Heidän esityksensä koskivat etupäässä heidän oppiensa teologista perustelua ja kehittelyä. Mutta opit esiintyivät pääpiirteissään riittävän selvinä jo talonpoikaissodan alkaessa. Meistä näyttää tässä olevan sopivin hetki niiden selvittelemiseen, ennenkuin alamme kertoa lahkon ulkonaisista vaiheista.

Mikä ennenkaikkea on herättänyt uudestikastajien tarkastajien huomiota, on se suuri mielipiteiden eroavaisuus, mikä heidän keskuudessaan vallitsi. Sebastian Franck, joka tunsi heidät tarkasti ja ymmärsi heitä hyvin, kun hän useissa kohdin oli heihin myötätuntoisessa, joskin epäileväisessä ja arassa suhteessa, sanoo kronikassaan, joka ilmestyi v. 1531, heistä: "Vaikka kaikki lahkot ovat hajonneina, ovat kastajat kuitenkin keskenään niin eripuraisia ja hajanaisia, että en osaa heistä kirjottaa mitään varmaa ja äärellistä."

Samoin sanoo myöskin Bullinger uudestikastajia vastaan kirjottamassaan kirjasessa, että "muutamat arvelevat olevan mahdotonta, että voisi kunnolla luetella kaikki uudestikastajien eroavaisuudet, vastakkaiset mielipiteet ja vahingolliset hirveät lahkot tai ryhmät: niinkuin totta onkin, että heistä tapaa harvoja, jotka olisivat yksimielisiä keskenään, niin ettei jokaisella olisi erikoista salaisuuttaan, s.o. mielikuvitelmaa". Sentähden hän ei tahdokaan kuvata kaikkia heidän lahkojaan, vaan erottaa vain heidän tärkeimmät suuntansa.

Hajanaisuus ja moninaisuus eivät ole mitään uudestikastajien erikoisia omituisuuksia. Me olemme sellaista tavanneet jo valdolaisissa, beghardeissa ja taborilaisissa. Osittain oli se uskonasioissa vallitsevan suuren suvaitsevaisuuden seuraus, joka teki mahdolliseksi sen, että esim. Taborissa varsin erilaiset lahkot saattoivat asua rauhassa keskenään, mutta osittain johtui se siitä, että nämä lahkot ainoastaan harvoin kehittyivät lujiksi, julkisiksi järjestöiksi. Sana "uudestikastaja" jäi niin ollen yhtä epämääräiseksi käsitteeksi kuin esim. meidän päivinämme Venäjällä sana "nihilisti". Siihen luettiin mitä erilaisimmat suunnat. Toiselta puolen on myöskin luonnollista, että vallankumouksellinen, siis kriitillinen liike arvostelee ei ainoastaan ulkonaista vaan myöskin sisäistä. Tämä vaikuttaa taasen sen, että liike, niin kauan kuin se vielä hapuilee ilman varmaa pohjaa, on taipuvainen hajaantumaan eri suuntiin. Mutta uudestikastajat eivät ainakaan Saksassa — päässeet milloinkaan tälle kehitysasteelle.

Bullinger kuvaa uudestikastajien eri suuntia laveammin, mutta myöskin vihamielisemmin kuin Franck. Seuraammekin tätä viimeksi mainittua ja otamme tähän kappaleita hänen selvittelyistään.

"Jotkut, sanoo hän, pitävät sunnuntaita, toiset eivät. Monilla on määrättyjä sääntöjä vaatetuksesta ja ruoasta, toiset elävät asianhaarain mukaan. Useat opettavat, etteivät he voi tehdä syntiä, mutta enemmistö saarnaa ristiä ja tekee 'kärsimisen epäjumalakseen'. Muutamat saarnaavat ja joutuvat senvuoksi rääkättäviksi, toiset arvelevat, että nyt on aika vaieta. Useat näkevät näkyjä ja unia, toiset eivät ensinkään. He vetoavat raamatun kirjaimeen. Muutamat eivät pane mitään arvoa saarnaamiseen yhtävähän kuin kirjoihinkaan.

"Muutamat säännöllisesti vaikenevat ja noudattavat paljoja säännöksiä ja ulkonaisia ohjeita… puvuissa, hiustenpalmikoimisessa, ruoassa, puheessa. Näitä kutsutaan 'vaikeneviksi veljiksi'. Toiset pitävät näitä kaikkia seikkoja vapaaehtoisina. Muutamat panevat paljon arvoa raamatulle, toiset vain jumalan välittömälle ilmotukselle. Viimeksimainitut otaksuvat, että voi ilman raamattuakin uskoa ja tulla autuaaksi. Melkein kaikki pitävät lapsia puhtaina ja viattomina eivätkä tunnusta perisyntiä miksikään tuomittavaksi synniksi, ei lapsissa eikä täysikasvuisissa.

"Muutamat eivät tee muuta kuin rukoilevat ja tahtovat torjua kaikellaiset onnettomuudet säännöllisellä rukoilemisella, ikäänkuin tekisivät sillä jonkin erikoisen palveluksen jumalalle, että yhä rukoilevat ja suutaan väsyttävät. He eivät myöskään tahdo vastustaa. pahaa muuten kuin rukouksella, eivätkä senvuoksi suvaitse kenenkään käyttävän minkäänlaisia aseita. Mutta melkein jokaisella on erityinen mielipiteensä, niin että tuskin koskaan kaksi täydellisesti on mielipiteiltään samallaista.

"Moni arvelee, että samallaisia ihmisiä pitäisi meidän pikemmin toivoman tai etsimän taivaasta kuin pitävän heitä täällä maan päällä, tai ehkä Platonin tasavallasta."

Useat heistä uskovat kiliastisiin kuvitelmiin. He otaksuvat, että "hurskaat, jotka ovat Kristuksessa nukkuneet, ylösnousevat rauhaisasti ja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta täällä maan päällä, muutamien mielestä ijankaikkisesti, ja uskovat, että Kristuksen valtakunta tulisi olemaan täällä maanpäällä, kuten profeetat kirjaimenmukaisesti ovat sanoneet ja juutalaisetkin vielä tänään uskovat". Useat ovat luulleet viimeisen päivän jo tulevan, ja siihen luottaen tuhlanneet tavaransa ja omaisuutensa. Muutamilla on kuvia, toiset käyvät itse kirkossa ja messua kuulemassa j.n.e.

Kaikki nämä eroavaisuudet ovat toisarvoista laatua, koskevat ulkonaisia seikkoja tai johtuvat vain mielenlaadun ja taipumusten, joihin luemme erilaisen suhtautumisen ilmestyksiin ja uniin, erilaisuudesta. Sen ohella tulee lisäksi vielä tähän asti luetelluihin kohtiin muutamia vähemmänarvoisia taktillisia eroavaisuuksia kysymykseen.

Mutta tärkeissä, periaatteellisissakaan kysymyksissä ei vallinnut täydellistä yksimielisyyttä uudestikastajien keskuudessa.

Niin ennenkaikkea peruskysymykseen, omaisuuskysymykseen, nähden.

"Muutamat", sanoo Franck, "pitävät itseään pyhinä ja puhtaina, heillä on, muista erillään, kaikki yhteistä, ei kukaan sano, että jokin olisi hänen, vaan kaikkea omaisuutta he pitävät syntinä.

"Toisilla on kaikki siten yhteistä, etteivät he anna kenenkään keskuudessaan kärsiä puutetta. Ei siten että toinen saisi toisen omaisuuden haltuunsa, vaan siten että tarpeen sattuessa toisen oma kuuluu myöskin toiselle, niin ettei kukaan kätke toiselta mitään, vaan pitävät kaikki saatavissa. Ja tulee auttajan olla myöntyisä ja valmis, mutta ottajan vastahakoinen, niin ettei, mikäli vain mahdollista, joudu rasitukseksi veljelleen.

"Muutamissa seuduissa, kuten esim. Austerlizissa Mährissä, on heillä taloudenhoitaja eli hankkija ja yhteinen keittovarasto, josta jokaiselle annetaan, mitä hän tarvitsee.

"Toiset kastajat taasen katsovat tämän yhteyden tarpeettomaksi ja pitävät sitä liiallisena, että toiset kutsuvat itseään täydellisiksi kristityiksi ja halveksivat toisia. Nämä työskentelevät kukin itseänsä varten, auttavat, kysyvät ja tarjoovat toisilleen kättänsä (minun mielestäni) hyvin viekastelevalla tavalla, josta minä en kuitenkaan tahdo moittia niitä, jotka pitävät sitä oikeana".

Me tapaamme siis kaksi suuntaa uudestikastajien keskuudessa, kuten taborilaisien ja Böhmin veljien sekä kristinuskon alkuaikoinakin. Toinen on jyrkempi ja tahtoo todenteolla täydellistä kommunismia, tahtoo kaiken yksityisomaisuuden poistettavaksi ja ruokkia kaikki yhteisesti. Tämän rinnalla on toinen, lievempi, joka myöntää yksityisomaisuuden, mutta vaatii, että kunkin pitäisi omistaa omaisuutensa, "niinkuin ei sitä omistaisikaan". Näiden molempien suuntien esiintyminen rinnakkain ei ole mikään satunnainen, vaan aivan oleellinen ilmiö, joka luonnonlain välttämättömyydellä esiintyy kommunistisessa liikkeessä, niin kauan kuin se ei voi astua alkukristillisen perustan ulkopuolelle.

Omaisuuskysymyksestä on avioliittokysymys hyvin läheisesti riippuvainen. Siinäkään uudestikastajat eivät olleet yksimielisiä yhtä vähän kuin heidän äskenmainitut edeltäjänsäkään.

Muutamat opettavat, sanoo Franck, ettei saa elää samassa perheessä toisinuskovaisten kanssa. Tämä hävitti monta perhettä. Monet heistä opettavat aivan vastakkaista.

Toiset ovat katsoneet velvollisuudekseen jättää kotinsa ja perheensä apostolien esimerkkiä seuraten.[33] Mutta tätäkin vastaan saarnaavat muutamat heidän joukostaan.

"Niinpä on heidän keskuudessaan syntynyt sellainenkin lahko, joka tahtoo pitää naisia yhteisinä kuten kaiken muunkin. Mutta pian saivat toiset veljet heidät vaikenemaan ja poistumaan muiden yhteydestä. Osa syytti Hutia ja Hätzeriä siitä, että he olisivat suosineet tätä lahkoa. Siinä kohden he ovatkin saaneet tuomionsa."

Thurgausta kotoisin ollut Ludvig Hätzer ei kuulunut vain avioliittokysymyksessä puolueensa rohkeimpiin ajattelijoihin. Hän kielsi Kristuksen jumaluuden ja tunnusti hänet ainoastaan opettajaksi ja esikuvaksi, mutta ei "epäjumalaksi". Vuonna 1529 hänet mestattiin Konstanzissa "aviorikoksesta". Ei ole tunnettua, missä määrin hänen oppinsa oli tähän syynä. "Hänelle oli Jumalan Henki antanut suuret lahjat", sanoo hänestä muuan mähriläinen uudestikastajien historioitsija.

Frankenissa syntynyt kirjojen kaupustelija Hans Hut oli oli ollut Münzerin innokas kannattaja ja liittyi Thüringenin talonpoikaiskapinan kukistuttua Etelä-Saksan uudestikastajiin.

Ne pyrinnöt, joista häntä ja Hätzeriä syytetään, muistuttavat elävästi Böhmin aatamilaisia sekä "vapaan hengen veljiä ja sisaria". Väitetäänpä uudestikastajien joukossa olleen erityinen "vapaitten veljien" lahkokin, joka ei vain nimelleen, vaan myöskin aatteilleen osottaa suurta sukulaisuutta vapaan hengen veljiin. Riippuuko tämä yhdellaisuus perimätiedosta vai ovatko tässä taasen samallaiset olosuhteet aivan itsenäisesti, ilman mitään yhteyttä edeltäjiin, synnyttäneet samallaisia ilmiöitä, sitä emme voi ratkaista.

"Vapaat veljet", sanoo Bullinger, "joita melkein kaikki muut kastajat nimittävät karkeiksi kolkoiksi veljiksi ja kiroavat heidät ja hylkäävät heidän oppinsa, ovat kastajien kahdeksantena lahkona. Heitä oli uudestikastajien alkuajoilta asti melkoisesti siellä ja täällä, varsinkin Zürichin ylämaassa. Kastajat käsittivät kristillisen vapauden lihallisesti. Kun Kristus oli tehnyt heidät vapaiksi, tahtoivat he olla vapaita kaikista laeista ja siteistä eikä maksaa veroa eikä kymmenyksiä eikä myöskään palvella tai olla maaorjina. Muutamat selittivät Kristuksen sanoja siten, että koska hänen sanojensa mukaan publikaanit ja huorintekijät pääsevät helpommin taivaanvaltakuntaan kuin jotkut hurskaat, niin kaikkien naisten pitäisi olla huorintekijöitä, silloin tulisivat he taivaanvaltakunnassa hurskaiden naisten edelle. Toiset ottivat asiat hienommalta kannalta. Kun he nimittäin vaativat kaikkea yhteiseksi, pitäisi muka naistenkin olla yhteisiä. Sitte väittivät muutamat, että kun heidät oli uudestikastettu, he olisivat uudestisyntyneitä eivätkä voisi tehdä syntiä; liha yksin saattoi olla syntinen. Joka tapauksessa kävi kaikki siten kuin jumala tahtoi. Paikottain syntyi n.s. hengellisiä avioliittoja. Sillä naisille vakuutettiin, että he tekevät suuren synnin ollessaan sellaisten miesten kanssa naimisissa, jotka eivät olleet uudestikastetut; mutta heidän, kastajien, kanssa seurustellessaan eivät he tekisi syntiä, heidän välillään kun oli hengellinen avioliitto."

Meidän ei ole onnistunut löytää muita samanaikuisia todisteita vapaista veljistä. Bullingerin riitakirjoitus ei ole mikään varma lähde, mutta todennäköisesti on kuvaus pääasiallisesti oikea, varsinkin siinä, mikä koskee vapaan hengen veljiä ja sisaria, nimittäin "vapaata rakkautta", "kommunistista anarkismia" ja synnittömyyttä, kun kaikki mitä he tekisivät olisi jumalan tahto.

Suhteessaan valtioonkaan, julkiseen valtaan, eivät uudestikastajat olleet aivan yksimielisiä. He kaikki kyllä toivoivat, että heillä olisi valtion kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. He eivät tahtoneet tietää siitä mitään, mutta eivät ajatelleet myöskään väkivaltaista kapinaa sitä vastaan, vaan käskivät saarnoissaan osottamaan sille kärsivän tottelevaisuuden velvollisuuksia.

He opettivat, kertoo Franck, että väkivaltaa pitäisi kärsiä eikä otettua vaatia takaisin. Kristitty ei saisi olla missään virassa, "hänellä ei saisi olla maaorjia eikä muita palvelijoita, hän ei myöskään saisi ottaa osaa sotaan eikä käyttää nyrkkiään toista vastaan". Jumalan olisi kosto.

Muutamat heistä vaativat, että ei saisi milloinkaan vannoa. "Myöskään ei kristitty saisi olla esivaltana, jolla on kuolemaantuomitsemisen oikeus ja joka käy sotaa". Muutamat hyväksyivät ainakin hätäpuolustuksen. "Kumminkin he kaikki yksimielisesti opettavat olemaan kuuliaisia esivallalle kaikissa sellaisissa asioissa, jotka eivät ole jumalan tahtoa vastaan, ja antamaan veroja ja korkoja. He sanovat olevansa valmiita kärsimään väkivaltaa ja tottelemaan tyranniakin… He ovat minulle vastanneet, niin usein kuin vaan olen ottanut asian puheeksi, että heidän asiansa on kärsiä kärsivällisesti Kristuksen tähden eikä taistella kärsimättömästi. Sillä evankeliumin mukaista ei ole puolustaa sitä nyrkeillä, kuten talonpojat mielivät, vaan kärsimällä ja kuolemalla… Senvuoksi ei minun mielestäni ole ensinkään niin suurta hätää siitä, että he nostaisivat kapinan. Perkele, joka mielellään näkee murhaa ja haluaa kylpeä veressä, tuottaa muutamiin hullun innon hirmuhallita tuollaisia ihmisraukkoja… Nyt, kun ei mitään kapinaa ole, ei pelkän epäluulon vuoksi pitäisi ketään heistä niin kiduttaa. En miltään kansalta pelkäisi vähemmän kapinaa, kuin tältä, jos olisin paavi, keisari tai itse turkkilainen."

Tässä oli ratkaiseva kohta, joka erotti Münzerin ja useimmat saksalaiset kommunistit zürichiläisistä, niin monessa kohdin kuin he muuten sopivatkin yhteen.

On olemassa vielä S:t Gallenin kansalaiskirjastossa muuan kirje, jonka Grebel, Manz, Andreas Stülzeniläinen y.m. 5 p:nä syyskuuta lähettivät Münzerille. He selittivät siinä, että he monessa kohden ovat samaa mieltä hänen kanssaan, "sekä että sinä ja Karlstadt olette meistä puhtaimman jumalallisen sanan selkeimpiä julistajia ja saarnaajia". Münzerin "pikkukarjat" olivat "ylenmäärin opettaneet ja vahvistaneet meitä hengellisesti köyhiä", mutta hän ei ole heistä kyllin jyrkkä opissaan, ja he kehottavat häntä, "että sinä toden teolla ahkeroitsisit vain jumalan sanan pelkäämätöntä saarnaamista, mutta hylkäisit, vihaisit ja kiroisit kaikkien ihmisten, myöskin sinun omat juonesi, tapasi ja mielitekosi". Münzerin messu on heistä liian vähän apostolisesti yksinkertainen. He moittivat häntä siitäkin, että hän on antanut panna tauluja (kuvia?) kirkkoihin, mutta ennen kaikkea he vastustavat hänen mielipiteitään väkivaltaisesta kumouksesta. "Sitä, joka ponnistelee Jumalan sanaa vastaan eikä tahdo uskoa, älköön tapettako, vaan pidettäköön pakanana ja publikaanina ja olkoon rauhassa. Ei myöskään saa evankeliumia ja sen tunnustajia suojella miekalla. Oikeat, uskovaiset kristityt ovat lampaita susien joukossa, teuraslampaita, heitä täytyy kastaa ja koetella tuskassa ja hädässä, kärsimyksissä ja kuolemassa. He eivät saa käyttää maallista miekkaa eikä käydä sotaa, sillä tappaminen heidän keskuudessaan on kokonaan kielletty."

Kirjeessä on jälkikirjotus, jossa mainitaan, että lähettäjät juuri olivat saaneet tutustua Lutherin "kirjeeseen ja hävyttömään kirjaseen", jossa hän kehottaa ystäviä tekemään lopun Münzerin agitatsionista. Münzeriä kehotetaan kuitenkin luopumaan saarnaamasta ruhtinaita vastaan, niin että hän tulisi kokonaan puhtaaksi, "sillä ei kukaan Saksassa eikä myöskään missään muussa maassa miellytä meitä kaikissa muissa asioissa (siis lukuunottamatta messua, 'tauluja' ja väkivaltaisia keinoja) niin paljon kuin sinä. Jos joudut Lutherin ja herttuaitten käsiin, niin suostu luopumaan noista kohdista, joista olemme kirjottaneet, mutta puolusta kaikkea muuta kuin sankari".

Saiko Münzer milloinkaan tätä kirjettä ja mitä hän siihen vastasi, sitä ei tunneta. Pian senjälkeen tapaamme hänet Sveitsin rajalla seurustelemassa Sveitsin uudestikastajien kanssa. Tämän seurustelun laadusta on vain arveluja olemassa. Joka tapauksessa käy selväksi siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, ettei päästy mihinkään yksimielisyyteen väkivaltaisten keinojen käyttämisestä.

Tämä väkivaltaisten keinojen kysymys oli ratkaiseva uudestikastajille, kuten ennemmin Böhmin veljillekin. Se selviää jo siitä, että he, huolimatta suuresta suvaitsevaisuudestaan eri suuntia kohtaan, aina väittivät vastaan, kun Münzer heihin luettiin. Myöskin Münzerin kannattajat pitivät he itsestään erillään. Franck kertoo: "Münzerillä lienee vielä (1531) Thüringenissä suuri joukko salaisia oppilaita, jotka eivät ole kastajia, hän ei itsekään ole uudestikastanut, kuten luotettavalta taholta olen kuullut."

Viimeksi mainittu seikka ei tosin itsessään olisi mikään todistus siitä, että Münzer ei olisi kuulunut uudestikastajiin. Samoin kuin nämä, on Münzerkin ollut lastenkastetta vastaan. Kerrankin hän kirjottaa: Apostolien aikana on valvottu siitä, että vihamies ei sekottaisi nisuun rikkaruohoja. "Sen vuoksi on vain täysikasvuisia pitkän opetuksen jälkeen otettu oppilaiksi… Voi, mitä sanoisin, ei ole milloinkaan eikä missään yhdelläkään (sanalla?) sanottu tai osotettu, missään kirkonopettajien kirjoissa niiden kirjottamisen alusta alkaen, mikä on oikea kaste. Pyydän kaikkia kirjaimellisesti oppineita osottamaan minulle, missä kohdin pyhässä sanassa on sanottu, että olisi Kristus tai hänen opetuslapsensa ovat kastaneet yhdenkään ainoan alaikäisen lapsukaisen."

Mutta käytännössä ovat zürichiläiset alkaneet uudestikastamisen vasta tammikuun lopulla tai helmikuun alussa v. 1525, aikana, jolloin Münzer jo todennäköisesti oli lähtenyt ottaakseen osaa suureen vallankumoustaisteluun ja jolloin tuollaisen lahkolaisen pikkuasian täytyi hänestä näyttää merkityksettömältä.

Uudestikastaminen eli täysikasvuisena kastaminen ei ollut suinkaan mitään uutta. Varhain esiintyi se jo valdolaisilla, ja varsin voimakkaana sitte myöhemmin Böhmin veljien alku-aikoina. Pietari Chelcicky arveli, että "olisi parempi kastaa vanhan kirkon tapaan vain täysikasvuisia, jotka kykenevät jo toimillaan todistamaan uskonsa". Hän ei ehdottomasti hylännyt lastenkastamista, mutta piti täysikasvuisena kastamista parempana. Kun Böhmin veljesseurakunta syntyi v. 1407, niin ensimäisenä tehtävänä oli kastaa kaikki läsnäolevat. Tapa kastaa vasta täysikasvuisena säilyi sitten Böhmin veljillä aina uudestikastajien aikaan saakka. He olivat silloin jo saaneet selvän porvarillisen karvan, eivätkä tahtoneet olla vaarallisten uudestikastajien kaltaisia, joilla oli sama luonne kuin Chelcickyn oppilailla alkuaan. Aikuisien kastaminen tuli nyt vaaralliseksi tunnusmerkiksi ja vuonna 1534 — samana vuonna, jolloin uudestikastajat tekivät kapinan Münsterin kaupungissa — Böhmin veljien synoodi luopui muodollisesti täysikasvuisien kastamisesta. Ei se siis ollut mikään uusi periaate, jonka noudattamisesta Zürichin veljet saivat nimensä. Lapsenkasteen hylkääminen oli johdonmukainen seuraus valtiokirkon vastustamisesta.

Niin kauan kuin katolinen kirkko kristityssä Länsi-Europassa oli todella "katolinen" (katholikos, kreikkalainen sana = yleinen), merkitsi kaste siellä yhteiskunnan yhteyteen ottamista yleensä. Vastasyntyneiden kastaminen ei siis ollut mitään vastenjärkistä. Mutta kokonaan toiseksi muuttui asia, kun alkoi syntyä vastustuspuolueita, kerettiläisiä lahkoja, jotka vastustivat kirkon vaatimusta, että se oli koko yhteiskunnan käsittävä! Kun toisia kirkollisia yhdyskuntia muodostui sen rinnalle, oli lähellä sellainen vaatimus, ettei yksilöä saisi tahdottomasti syntymän sattuman nojalla yhdistää toiseen tai toiseen kirkkoon, vaan että hän saisi vapaasti tästä päättää, sitten kun on tullut kykeneväksi ajattelemaan itsenäisesti.

Kaikki protestanttiset lahkot eivät kuitenkaan olleet vetäneet tätä johtopäätöstä. Hallitsevien luokkien protestanttisuus ei ollut mitään muuta kuin pyrkimystä saada kirkko herruutensa välikappaleeksi ja yhdistää se valtioon. Kirkko tuli valtion osaksi, valtiokirkoksi. Niissä maissa, missä uskonpuhdistus saatiin aikaan, valtiovalta määräsi, mihin kirkkoon, mihin "uskoon" kansalaisten piti kuuluman. Erittäin jyrkästi tämä ilmeni myöhemmin yksivaltaisessa Saksassa, missä peruslauseeksi tuli cujus regio, ejus religio (kenen on valta, se määrää uskonnon). Siellä täytyi väestön heti ja napisematta vaihtaa uskontoa, jos maanisä jostakin syystä teki sellaisen vaihdoksen tai jos maa perinnön, lahjotuksen tai kaupan kautta tai jollakin muulla tavalla joutui sellaiselle ruhtinaalle, jolla oli toinen uskonto.[34]

Kansanvaltaisissa protestantisissa yhteiskunnissa ei valtiokirkko sentään tuonut mukanaan niin tavattomia seurauksia kuin yksinvaltaisissa. Sitävastoin se pääsi aikaisemmin kukoistukseen ensin Zürichissä, missä Zwingli, kuten olemme nähneet, saattoi voimaan valtiokirkon v. 1523. Mutta valtiokirkko ja täysikasvuisten kastaminen eivät sopineet yhteen. Myöhäisemmällä ijällä toimitettu kaste kieltää valtion oikeuden määrätä kansalaisten uskontunnustus. Zwingli oli ihanteellisuuden aikanansa, vastustusmiehenä, ollut täysikasvuisena toimitettavan kastamisen puolella, sen on hän itse tunnustanut. Mutta Zürichin valtion johtajana ei hän mitenkään voinut pysyä tällä kannalla.

Toiselta puolen täytyi "veljien" olla yhä enemmän taipuvaisia hylkäämään lastenkaste mitättömänä ja pitämään lujasti kiinni täysikasvuisena kastamisesta, samassa määrin kuin he tunsivat olevansa vähemmistönä, jonka oli luopuminen ajatuksesta vallata yhteiskunta, ja pääsevän jotakin merkitsemään vain sen kautta, että järjestyivät "pyhien" ja "valittujen" seurakunnaksi, nimiä, jotka näyttävät epäilemättä pöyhkeiltä, mutta vain todistavat, että tämä erkaantuminen muista ihmisistä on vain merkkinä siitä, että heistä on kadonnut toivo päästä joskus enemmistöksi.

Siten astui kysymys myöhemmällä ijällä kastamisesta eli "uudestikastamisesta", kuten vastustajat sanoivat, yhä enemmän esiin. Luonnollista on, ettei siitä varsinaisesti kiistelty, yhtä vähän kuin hussilaiset olivat taistelleet saadakseen ehtoollisessa käyttää molempia aineksia. Tämän tunnustaa Zwinglikin kirjeessään vuodelta 1525, jossa hän sanoo taistelua "kastajia vastaan vaikeimmaksi, mitä hän milloinkaan on käynyt, mutta lisää, että hänen on täytynyt tehdä heille vastarintaa, sillä ei suinkaan ollut kysymyksessä kaste, vaan kapina ja esivallan halveksiminen".

Mutta asianhaarat olivat sellaisia, että kuten kalkki tuli sotamerkiksi, jonka ympärille hussilaiset kokoontuivat, niin tuli uudestikastajille kaste heidän tunnusmerkikseen, josta he tunsivat toisensa. Siitä ovat he myöskin saaneet nimen, joka heillä on historiassa — vaikka he itse vastustivat niin hyvin nimeä "uudestikastajat" kuin kreikkalaista nimeä "anabaptistit", jolla on sama merkitys. He selittivät, etteivät he kasta kahta kertaa, sillä lapsenkaste ei ollut mikään kaste, vaan ainoastaan pelkkää lapsen pesemistä.

III. Sveitsin uudestikastajien menestys ja häviö.

Vielä ennen kuin Saksan talonpoikaissota puhkesi, iskettiin Zürichissä ratkaiseva isku uudestikastajia vastaan.

Useat vanhemmat olivat heidän saarnaajiensa kehotuksesta kieltäneet kastamasta vastasyntyneitä lapsiaan. Papit ja neuvosherrat koettivat turhaan heitä taivuttaa. Silloin neuvoskunta 18 p:nä tammikuuta 1525 antoi lapsenkasteesta käskyn ja määräsi maanpaon rangaistukseksi jokaiselle, joka ei totellut tätä käskyä. Kolme päivää senjälkeen ruvettiin määräystä noudattamaan. Reublin, Hätzer ja Andreas Stülzeniläinen ja joitakuita muita saarnaajia karkotettiin.

Tähän iskuun vastattiin kerrassaan arvokkaasti ja rohkeasti. Jäljelle jääneet veljet kokoontuivat ja kokouksessa nousi puhumaan Jörgen Blaurock, joka oli ollut munkkina Churissa, ja pyysi Grebeliä antamaan hänelle oikean, kristillisen kasteen. Kun tämä oli tapahtunut, kastoi Blaurock kaikki läsnäolijat. Siitä alkaen oli uudestikastaminen eli aikuisena kastaminen veljesseuraan ottamisen kuvauksena. Samaan aikaan alettiin koettaa toteuttaa kommunismia käytännöllisesti.[35] Zürichin veljet olivat tunnustautuneet uudestikastamisen oppiin hyvin tietäen, mitä heillä oli odotettavana.

"Niin pian kuin Zwingli oli uudestaan ja vielä vaativaisempana kuin ennen antanut sotahuutonsa kajahtaa, kohosi hurmahenkien ihastuksen liekki korkeimmilleen, häikäisten ja pelottaen. Nähtiin kaikkialla läpi Zürichin katujen kulkevan henkilöitä, jotka olivat vyötetyt köydellä kuin matkaan valmiina. Toreille he pysähtyivät ja saarnasivat elämän parannusta ja mielenmuutosta ja kääntymystä puhtauteen, hurskauteen ja veljelliseen rakkauteen. Mutta välillä he soimasivat tuota vanhaa lohikäärmettä ja hänen päämiehiään, s.o. Zwingliä ja hänen virkatovereitaan, ja ennustivat kaupungin pikaista perikatoa, jollei se tahtoisi kuulla Herran ääntä. 'Voi, voi, Zürichiä!' niin kajahtelivat huudot, milloin valittaen, milloin uhaten, ikäänkuin toisesta maailmasta peräisin oleva kehotus, kaikkialla väkirikkaan pääkaupungin ahtailla kaduilla.

"Neuvosto vangitutti useita, m.m. Manzin ja Blaurockin. Sitten seurasi kieltoja, kuulusteluja ja rangaistuksia, ja jälleen vangitsemisia, tuomioita ja kovennettuja rankaisuja. Mutta näillä ihmisillä oli henki, joka oli pilkaksi Zwinglin teologialle, ja väkivaltaiset toimenpiteet levittivät heidän seurakuntansa maineen kauas, niinkuin tuuli tulipalon."

Heidän kylvönsä orasti pian jo koko saksalaisessa Sveitsissä, Zürichin pakolaisten kaikkialle levittämänä. Parhaiten se menestyi Saksan rajalla, Waldshutissa, Schaffhausenissa, St. Gallenissa.

Kuten Böhmissä, niin Sveitsissäkin pikkukaupungit olivat kansanvaltaisempia ja radikalisempia kuin suuremmat. Zürichin uskonpuhdistusliike oli kaikkialla niissä herättänyt harrasta vastakaikua, ja niissä esiintyi myöskin uudestikastajien tapaisia perinpohjaisempia uudistuksia harrastavia aineksia, ja liike voitti suurta alaa.

Joukkokarkotukset Zürichistä vuoden 1525 alussa toivat suurempaa vauhtia liikkeeseen. Grebel kääntyi Schaffhauseniin, Brödli alkoi saarnata Schaffhausenin Hallaussa. Reublin vihdoin lähti Waldshutiin. Vain vähitellen edistyi uusi oppi Schaffhausenissa. Mutta Hallau sitävastoin vallotettiin pian ja samoin Waldshut. Liikkeen johtajana siellä oli toht. Balthasar Hubmeier, joka oli seurustellut baselilaisen piirin kanssa.

Tätä miestä täytyy meidän tarkastaa vähän lähemmin. Syntyneenä v. 1480 Friedbergissä Augsburgin lähellä, oli hän kääntynyt oppineelle uralle ja oli tullut Ingolstadtin yliopiston professoriksi, ja v. 1515 tämän yliopiston vararehtoriksi. Seuraavana vuonna noudatti hän kutsua Regensburgin tuomiorovastiksi. Mainittavimmaksi tuli siellä hänen agitatsioninsa juutalaisia vastaan, joihin nähden käsityöläiset väittivät, että he olisivat syynä kaupungin ja käsityön taantumiseen. 1519 juutalaiset karkotettiin. Pian sen jälkeen, 1521, jätti Hubmeier itsekin Regensburgin. Mikä hänet sieltä ajoi, emme tiedä. Ehkä hänen osanottonsa uskonpuhdistusliikkeeseen. Hän lähti Waldshutiin, joka kaupunki silloin oli Habsburgien hallussa. Hubmeier saavutti siellä saarnaajana melkoisen vaikutuksen, vallankin rahvaan keskuudessa. Vaikutus kasvoi, kun Zürichin uskonpuhdistusliikkeen vaikutuksesta Waldshutissa syntyi kansanvaltainen habsburgilaisvastainen liike; tätä liikettä, joka vihdoin talonpoikaissodan aattona johti kaupungin irtaantumiseen Habsburgien herruudesta, johti Hubmeier, joka siellä näytteli samaa osaa kuin Zürichissä Zwingli, jonka kanssa hän oli mitä vilkkaimmassa yhteydessä.

Mutta, kuten jo huomautettu, tämän liikkeen ohella menestyivät Waldshutissakin "veljet".

Kun Zwingli ryhtyi taistelemaan näitä vastaan, täytyi Hubmeierinkin tehdä päätöksensä. Mutta Waldshutissa oli rahvas voimakkaampi kuin Zürichissä, ja Etelä-Saksan kapinalliset talonpojat olivat lähempänä. Hubmeier erosi Zürichistä ja liittyi seurakuntineen "kastajiin", joita kohtaan hän jo ennen oli tuntenut myötätuntoa ja joiden kanssa hän useissa kohdin oli ollut samaa mieltä.

Kun Reublin tuli Waldshutiin, antoi Hubmeier tämän kastaa itsensä, ja enemmän kuin 300 asukasta seurasi hänen esimerkkiään. Hubmeierin mukana oli koko kaupunki voitettu. Täten uudestikastajat olivat saaneet Waldshutista "lujan linnan, josta kiihotusta pantiin toimeen joka taholle."

Samaan aikaan St. Gallenin seurakunta kasvoi yli 800:ksi hengeksi, johon suuresti vaikutti myöskin se agitatsionimatka, jonka Grebel teki sinne Schaffhausenista.

Manz levitti kastajien oppia Graubündteniin, toiset taasen Baseliin ja Berniin, ja itse Zürichin kanttonissakaan eivät viranomaisten kiellot kyenneet estämään agitatsionityötä.

Huomaa selvästi, mitä karkotukset aina saavat aikaan, kun puolue, jota niiden pitäisi vahingoittaman, saa olevista olosuhteista elinvoimansa. Ja näinhän oli tässäkin laita. Karkotetut agitatorit eivät milloinkaan olisi saavuttaneet sellaisia tuloksia, jollei Saksan talonpoikaissota samaan aikaan olisi mitä suurimmassa määrin järkyttänyt Sveitsiäkin ja saanut sekä alemmat luokat että porvarilliset aatteenihailijat mitä suosiollisimmiksi uudestikastajien saarnoille. Mitä olikaan tuo verinen taistelu tasavallan rajoilla muuta kuin alku noihin peljättäviin tapauksiin, joista Apokalypsi puhuu, joiden kautta jumalattomat tuhottaisiin ja vain valitut jäisivät jälelle päästäkseen osallisiksi tuhatvuotisesta valtakunnasta?

Kun tuo suuri taistelu oli ohitse ja Saksan kapinallinen talonpoikaissääty oli maahan runneltu, vuotaen verta tuhansista haavoista, silloin muuttui myös kastajien asema Sveitsissä. Nämä rauhaarakastavat lahkolaiset, jotka kammosivat kapinaa, olivat voittaneet suurimmat voittonsa kapinan aikana ja juuri sen perustuksella. Kun se kukistettiin, kadottivat he lujan pohjansa, ainakin omassa kotiseudussaan. Alemmat luokat tulivat nyt pikkumaisiksi ja aroiksi, kun sen sijaan sortajien kukonharja nousi ja saksalaisten naapurien tavaton esimerkki kiihotti heidän verenhimoaan.

Vuoden 1525 jälkimäisellä puoliskolla tulivat uudestikastajien vainoamiset Sveitsissä yleisiksi. Ja ne tulivat sitä katkerammiksi ja julmemmiksi, kuta uhkaavampi kommunististen lahkojen kasvaminen talonpoikaissodan turvin oli ollut.

Jo kesäkuun alussa kielsi St. Gallenin neuvosto uudestikastamisen ja määräsi maanpakoon ajettavaksi jokaisen, joka ei tahtonut vannoa ehdottomasti tottelevansa sen määräyksiä. Heinäkuussa vangittiin Manz, elokuussa kiellettiin uudestikastaminen Schaffhausenissa, lokakuussa vangittiin Grebel ja Blaurock ja joulukuussa vihdoin joutui Waldshut, uudestikastajien vahvin turvapaikka, miekaniskutta Itävallan hallituksen käsiin. Hubmeier pakeni Zürichiin, jossa hänet vangittiin.

Tämä vuosi, jonka alkupuoli oli täynnä loistavia voittoja, päättyi siis uudestikastajien täydellisellä häviöllä ja joukkojen hajottamisella Sveitsissä.

Useimmat pakenivat Saksaan, kuten Reublin, Hätzer ja Blaurock. Toiset taasen peruuttivat harhaoppinsa. Tunnetuin näistä oli Hubmeier. Hänen ollessaan vankina Zürichissä, pakotettiin hänet väittelemään Zwinglin — vanginvartijansa kanssa, jolla oli käsissään hänen kohtalonsa! Hubmeier ei ollut omiaan antamaan arvokkaisuutta tälle ilkeälle ilveilylle. Hän sanoi ensin olevansa epätietoinen, ja kun se ei riittänyt, hän juhlallisesti peruutti "harha-oppinsa", pelastaakseen itsensä. Sitten hän sai vannoa, ettei hän milloinkaan tulisi takaisin Zürichiin, jonka jälkeen hänet laskettiin vapaaksi. Tämä tapahtui huhtikuussa v. 1526.

"Mutta", vaikeroi Bullinger, "vaikka tämä tohtori Balthasarin menettely sai järkiinsä monta ihmistä, oli kuitenkin useita uppiniskaisiakin kastajia, joita ei mitenkään saatu parannukseen."

Esivalta rankaisi heitä nyt yhä kovemmin. Zürichin neuvosto päätti maaliskuussa 1526, että jokainen, joka itsepintaisesti pysyisi kastajien opeissa, "pantaisiin uuteen torniin vedelle ja leivälle". Siellä "saisi hän kuolla ja mädäntyä". Samaa kohtaloa uhattiin vaimoille ja tytöillekin. Myöskin kiellettiin ankaran rangaistuksen uhalla pitämästä uudestikastajaa huoneessaan ja antamasta hänelle ruokaa. Vihdoin määrättiin kuolemarangaistus niille, jotka uudelleen liittyvät kastajien lahkoon. Ensimäinen, joka joutui uhriksi, oli Felix Manz, v. 1527. Hänet upotettiin veteen, ja hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon.

Totta kyllä, nämä vainot eivät voineet hävittää lahkoa Sveitsissä yhtävähän kuin mitään kommunistista lahkoa tähän asti on voitu kokonaan hävittää väkivallalla. Mutta olosuhteiden suosio ei ollut enään sen puolella. Se tungettiin pian takaisin samaan mitättömyyteen, joka sillä oli ennen uskonpuhdistusta, salaseuraisuudeksi, joka ei varsinaisesti häirinnyt hallitsevia luokkia ja jonka olemassaolo ilmeni enään vain tavantakaa uudistuvissa käräjöimisissä ja mestauksissa.

Sveitsin uudestikastajat hävisivät julkisuudesta.

Mutta juuri samaan aikaan alkoi uudestikastajien liikkeen kukoistus Saksassa.

IV. Etelä-Saksan uudestikastajat.

Voisi odottaa, että talonpoikaiskapinan kukistaminen, joka oli ollut masentava isku kaikille kansanliikkeille naapurimaissa, olisi sitä suuremmassa määrin tehnyt mahdottomaksi kaiken niiden ilmenemisen itse Saksassa. Mutta tämä ajatus, joka vastaisi nykyaikaisen keskitetyn valtion olosuhteita, ei pidä paikkaansa sellaiseen feudaliseen partikularismiin nähden, jollainen silloin vielä suuressa määrin oli vallalla Saksassa. Samalla kun tämä partikularismi vaikeutti kaikkien vallankumouksellisten (tai kapinallisten) voimien liittymistä yhdeksi yhtenäiseksi liikkeeksi, niin se samalla myöskin vähensi talonpoikaissodan kukistamisessa sattuneen iskun voimaa, niin ettei se kohdannut näitä kaikkia voimia yhtaikaa eikä samassa määrässä.

Talonpoikaisliikettä ei tosin talonpoikaissodan jälkeen ollut ajateltavissa. Talonpoikien ohella oli myöskin kukistettu useimmat pienemmistä heihin liittyneistä kaupungeista. Sitävastoin olivat useimmat suuremmista vapaista valtakaupungeista olleet aivan kylmiä talonpoikien vapautusyrityksille. Näin oli yksinpä näitten kaupunkien pikkuporvarien ja sällienkin laita. Talonpoikaissodan kukistumisessa sattunut isku ei ollut kohdannut heitä. Kansanvaltaisuus Etelä-Saksan vapaissa valtakaupungeissa olikin senvuoksi entisissä voimissaan. Mutta juuri tällöin saivat toiselta puolen taistelut sen ja kaupungin ylimystön välillä ja toiselta puolen kaupunkien koko väestön ja kaupunkien riistämiseen ja hallitsemiseen pyrkivän ruhtinasvallan välillä, taistelut, jotka noina vuosisatoina kyllä eivät koskaan kokonaan lakanneet, kiihkoisamman luonteen.

Näiden valtakunnankaupunkien väestö oli ilolla tervehtinyt ja kannattanut Lutherin kapinoimista paavinvaltaa vastaan. Mutta nämä tunteet Lutheria kohtaan kylmenivät sitä enemmän, mitä vihamielisemmäksi Luther tuli kansanvaltaisuudelle.

Samaan aikaan, jolloin Luther alkoi kääntää selkänsä kansanvaltaisuudelle, syntyi Zürichissä sellainen kirkonuudistus, joka täydellisesti vastasi niitä pyrkimyksiä mitä kaupunkien ammattikunnallisella kansanvallalla silloin oli. Se herätti pian Etelä-Saksan kaupunkien huomiota ja voitti siellä alaa, aluksi asettumatta vihamieliselle kannalle lutherilaisuutta vastaan. Sitävastoin täytyi molempien suuntien joutua ristiriitaan heti kun Luther ja hänen väkensä asettuivat ehdottomasti kansanvaltaisuutta vastaan. Niin oli juuri talonpoikaissodan aika se aika, jona alkoi Lutherin ja Zwinglin välinen suuri kiista. Näennäisesti riideltiin yhdestä sanasta, siitä, sanoiko Kristus: "Tämä (leipä) on minun ruumiini", kuten Luther väitti, vaiko: "Tämä merkitsee minun ruumistani", niinkuin Zwingli sanoi. Todellisuudessa koski riita sitä, pitikö uskonpuhdistuksen olla porvariskansanvaltainen vaiko ruhtinasmielinen. Kiisteltiin jumaluusopillisilla todistuksilla, mutta sangen maallisesta asiasta.

Tätä taistelua, joka täytti koko Saksanmaan vuoden 1525 jälkeen, käytiin innokkaimmin Etelä-Saksan valtakunnankaupungeissa, Strassburgissa, Ulmissa, Konstanzissa, Augsburgissa y.m. Kuten ennen, kun taistelu puhkesi ilmi Rooman paavia vastaan, kommunistit taistelussa olivat saaneet ilmaa ja valoa vapaalle kehitykselleen, niin kävi nytkin, kun hyökkäys koski Wittenbergin paavia. Etelä-Saksan zwingliläiset käyttivät uudestikastajia liittolaisinaan lutherilaisia vastaan ja suosivat siksi heitä ensimäisinä vuosina vuoden 1525:n jälkeen, kuten Zwingli itsekin vähää ennen vielä oli heitä suosinut.

Etelä-Saksa tuli turvapaikaksi lukuisille sveitsiläisille pakolaisille, jotka voittivat pian suurta kannatusta. Heidän rauhallinen mielenlaatunsa, heidän vastenmielisyytensä väkivaltaiseen kapinaan sopi vallan alempien luokkien keskuudessa talonpoikaiskapinan kukistamisen jälkeen vallitsevaan mielialaan. Myöskin Münzerin entiset kannattajat liittyivät nyt heihin, m.m. kirjakauppias Hans Hut ja pappi Melchior Rinck, joka oli ollut mukana Frankenhausenin taistelussa, mutta päässyt hengissä sieltä.

Niin nopeasti kasvoi nyt uudestikastajien liike Saksassa, että siellä monin paikoin luultiin, että se oli syntynyt vasta talonpoikaissodan aikana tai sen jälkeen. Sitä uskoa levittivät uudestikastajat itsekin, koska luulivat siten saavansa olla paremmassa rauhassa. Opin leviämisestä kirjottaa Sebastian Franck: "Heidän oppinsa levisi yli koko maan, ja he kastoivat monta tuhatta ja vetivät puoleensa useita hyviäkin sydämiä. Sillä he eivät opettaneet näennäisesti mitään muuta kuin rakkautta, uskoa ja ristiä, näyttäytyivät kärsivällisiksi ja nöyriksi kärsimyksissä, mursivat leipää keskenään yhteyden ja rakkauden merkiksi, auttoivat toisiaan uskollisesti lainoilla, almuilla ja lahjoilla, opettivat, että kaikki olisi yhteistä, ja kutsuivat toisiaan veljiksi. Mutta sitä, joka ei kuulunut lahkoon, he tuskin tervehtivät. He pysyivät niin koossa ja lisääntyivät niin nopeasti, että maailma pelkäsi kapinaa heidän puoleltaan, jollaiseen he kumminkin, kuten minä kuulen, kaikkialla ovat olleet syyttömiä."

Lahko näytti sitä vaarallisemmalta, kun se levisi suuriin kaupunkeihin. Kuvaavaa on, mitä tri Eck v. 1527 kirjotti Saksin herttualle Yrjölle uudestikastajista. Hän sanoo m.m.: "Minun armollinen herrani ja hänen ruhtinaallinen neuvostonsa punnitkoon, onko peljättävä heidän puoleltaan suurempaa vahinkoa, kuin viimeisestä talonpoikaiskapinasta: sillä tällä lahkolla on juurensa kaupungeissa. Jos syntyisi kapina, niin he nousisivat kaupungeissa kapinaan, heillä olisi tykkejä, ruutia ja haarniskoja ja sotaantottuneita palkkajoukkoja, ja maaseudun talonpoikaisväestö liittyisi heihin, ja kaikki he yhdessä kävisivät papistoa, ruhtinaita ja aatelistoa vastaan. Siksi on ruhtinasten ja aatelin pidettävä varansa".

Pääpaikoiksi eteläsaksalaiselle kastajaliikkeelle tulivat Augsburg ja Strassburg, molemmat kutojakaupunkeja, joissa jo beghardilaisuus oli esiintynyt hyvin voimakkaana. Toisena keskuksena oli Nürnberg. Tiedämme, että Münzerillä oli siellä lukuisia samanmielisiä tovereja. Mutta siellä olivat vanhat ylimyssuvut liian voimakkaita, niin ettei siellä voinut syntyä kansanomaista liikettä. Denck, joka oli siellä Sebalduskoulun rehtorina, ja hänen ystävänsä vangittiin v. 1524 kerettiläisinä ja karkotettiin. Mutta oleskeltuaan vähän aikaa St. Gallenissa palasi Denck takaisin Saksanmaalle, Augsburgiin. Siellä alkoi lutherilaisuuden ja zwingliläisyyden välinen vastakkaisuus ilmetä räikeimmin, siellä riehui noina vuosina molempien suuntien välinen taistelu voimakkaimmin, siellä oli kastajilla suotuisimman menestymisen mahdollisuudet.

Nopeasti kasvoi seurakunta, vuoden 1527:n paikkeilla oli siinä eräiden tietojen mukaan jo 1,100 henkeä. Se luettiin etupäässä Denckin toiminnan ansioksi, joka "kulkureineen", kulkevine agitatoreineen, "on meillekin tahtonut perustaa uuden kastekuntansa, ensin piileksinyt nurkissa ja salaa vuodattanut myrkkyään", kuten muutamassa Urbanus Rhegiuksen Denckiä vastaan suuntaamassa kirjasessa sanotaan.

Denckiä suosivat olosuhteet Augsburgissa suuressa määrin. Kumminkin saamme suuren osan hänen menestystään lukea hänen intonsa ja suuren älynsä ansioksi. Hubmeierin rinnalla astui hän ensi riviin veljien esitaistelijain joukossa. Joku aikalainen puhuu hänestä "uudestikastajien päänä", toinen nimittää häntä "paaviksi", kolmas "uudestikastajien Apolloksi."

Denck, etevä oppinut ja filosofi koetti varsinkin poistaa kastajien opeista niiden aineellisen, "lihallisen" luonteen ja "hengevöittää" niitä. Hänestä tulikin uudestikastajien lempeämmän, jos niin tahtoo sanoa, käytännöllisemmän ja sovinnollisemman suunnan pääedustaja, joka suunta koetti lieventää sekä jyrkempien käsitystä täydellisestä omaisuudenyhteydestä että heidän täydellistä toimettomuuttaan valtioon nähden. Saksassa ei tämä molempien suuntien välinen ristiriita päässyt milloinkaan täydelleen kehittymään. Vasta Mährissä sai seurakunta niin paljon voimaa, että siinä sisälliset riidat pääsivät syntymään. Mutta uudemman käytännöllisemmän suunnan alku näkyi varsin selvästi jo Augsburgissa, missä seurakunta menestyi ja myöskin useita henkilöitä korkeammista luokista yhtyi liikkeeseen, m.m. "Augsburgin huomatuimman suvun jäsen" Eitelhans Langenmantel. Kuten Böhmin veljienkin keskuudessa, olivat täälläkin etupäässä sivistyneet lievemmän suunnan puolella olevia. Paitsi Denckiä tapaamme siellä Hubmeierin, joka päästyään pois Zürichistä, kiiruhti taasen liittymään kastajiin.

Mutta olipa sivistyneitä ankarammankin suunnan puolella. Sellaisia oli äskenmainittu Eitelhans Langenmantel, jos hän vaan, kuten väitetään, on erään "Lyhyt puhe totisesta yhteisyydestä"-nimisen kirjotuksen kirjottaja. Hän kääntyy siinä niitä vastaan, jotka selittävät, että "jos vaan on rakkautta ja hurskasta tahtoa, voipi kyllä jokainen pitää omaisuutensa". Tästä käsitystavastaan sanoo Langenmantel: "Jumalan korkein käsky on rakkaus. Rakasta jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Tämä rakkaus tunnustetaan sillä, että ajalliset tavarat ovat yhteisiä. Ei kukaan saa sanoa: minun, minun, sillä se on myöskin veljen. Kukapa antaa veljelleen korkeampaa, tulevaista, hengellistä tavaraa, jos hän häneltä kieltää ajallisenkin? Ainoastaan se, joka pitää yllä yhteisyyttä, on Kristuksessa, toiset ovat hänen ja hänen yhteytensä ulkopuolella… Mutta jos nyt joku tahtoo sanoa, että, kun kaikki on yhteistä, täytyisi muka vallita naisyhteydenkin, niin en sano minä niin, vaan mitä jumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen saa muuttaa. Oikea yhteisyys on se, ettei kukaan kiellä, mitä toinen tarvitsee: mutta jokainen voipi ottaa naisen yksinään omakseen, se tapahtukoon Herrassa. Niin jaettakoon ajallisistakin tavaroista jokaiselle, mitä hän tarvitsee. Sellainen yhteisyys, jolloin toinen on rikas ja omaa paljon tavaraa, mutta toinen on köyhä ja kärsii puutetta, ei ole Kristuksesta."

Ankaramman suunnan etevimmäksi edustajaksi tuli kuitenkin kirjansitoja ja kirjakauppias Hans Hut, joka oli, kuten olemme nähneet, ollut Münzerin koulussa ja jota syytettiin naisyhteyden kannattajaksi. Jo veljien toisessa augsburgilaisessa kongressissa tapasivat Denck ja Hut toisensa.

Niin tärkeä oli Augsburg, että siellä pidettiin kastajien kaksi ensimäistä kongressia (synodia). Ensimäinen keväällä 1526. Siihen ottivat osaa Hans Denck, Hans Hut, Ludvig Hätzer, Jakob Gross Waldshutista, Kaspar Färber Innthalista ja Balthasar Hubmeier. Tämä synodi vahvisti uudestikastamisen käytäntöön ottamisen Saksassa, sitä kun tähän asti oli toimitettu vain Sveitsissä.

Tärkeämpi oli toinen synodi, joka pidettiin elokuussa 1527; siihen otti jo osaa enempi kuin 60 edustajaa Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä. Sen päätehtävänä oli agitatsionin järjestäminen, apostolien lähettäminen mitä erilaisimpiin seutuihin, mahdollisesti myöskin ohjelman, "tunnustuksen", laatiminen.

"Tämän kokouksen päätöksistä", sanoo Keller, jonka esitystä näihin kahteen kongressiin nähden seuraamme, "puuttuu ikävä kyllä pöytäkirjatietoja." Jokatapauksessa on ainakin niin paljo varmaa, että edustajat pitkien keskustelujen jälkeen, joissa ilmeni mielipiteiden eroavaisuus Denckin ja Hutin välillä, lopulta tekivät päätökset täydellisen yksimielisinä, ja että Denckin mielipiteet pääsivät kokouksessa voitolle.

Paitsi nykyiseltä Etelä-Saksan alueelta ja Sveitsistä saapuneita edustajia, oli näissä kokouksissa edustajia myöskin Itävallasta. Sinnekin olivat uudestikastajien opit tunkeutuneet. Ensi kädessä Sveitsin naapurina olevaan Tyroliin ja sen lähellä oleviin alppimaihin.

Tyrolilla oli silloin taloudellisesti ja valtiollisesti paljon suurempi merkitys kuin nykyään. Paitsi Saksia ja Böhmiä ei vuoriviljelys missään ollut niin korkealle kehittynyt kuin Tyrolissa ja itäisissä naapurialueissa. Paitsi rikkaita rauta- ja kuparimalmikaivoksia sekä mahtavia suolavarastoja oli siellä myöskin lukuisia kulta- ja hopeasuonia. Kuten ensimainituissa maissa, täytyi vuoririkkauksien Tyrolissakin edistää yhteiskunnallisten vastakkaisuuksien kärjistymistä. Kumminkin tapahtui tällaista alppimaissa pienemmässä määrässä kuin Saksissa. Pääsyynä tähän oli kait maan luoksepääsemättömyys ja eri laaksojen eristetty asema ja hedelmättömyys. Syrjälaaksojen asukkaihin eivät tuntuneet niiden muutamien kauppateiden vaikutukset, jotka kulkivat korkeiden alppisolien yli. Heidän tarpeensa pysyivät entisinä, eikä myöskään niiden tyydyttämisen tapa muuttunut. Mikään voitto ei houkutellut kauppiasta näihin tiettömiin erämaihin, talonpoika ei tuottanut mitään liikamäärää, jonka hän olisi voinut vaihtaa.

Rikkaudet, joita vuorelaiset, vallankin kulta- ja hopeakaivoksissa työskentelevät, tuottivat, käytettiin vain osaksi tavaratuotannon edistämiseen omassa maassa. Tyrolin kaivoksien pääomistajat eivät olleet tyrolilaisia, tärkeimmät heistä olivat augsburgilaiset Figgerit ja höchstättiläiset. Mutta olipa isäntinä yksinpä espanjalaisiakin. Ja sekin, mikä tuli maan herrojen, Habsburgien, osaksi, ei jäänyt maahan, vaan hajotettiin maailmalle heidän maailmanpolitikansa edistämiseksi; se vaelsi Sveitsistä, Alankomaista, Espanjasta kotoisin olevien palkkasoturien taskuihin, eri hoveissa lahjottavien valtiomiesten taskuihin, ja Saksan vaaliruhtinaiden ja heidän virkamiestensä taskuihin.

Tapaamme senvuoksi Tyrolissa taloudellisesti korkealle kehittyneiden seutujen ohella myöskin sangen takapajulla olevia. Vanhalla, kyläkuntajärjestyksellä oli yleensä vielä suuri voima ja talonpoikien riistäminen oli, ainakin Brennersolan pohjoispuolisissa osissa, pieni. Luokkavastakkaisuuksien kärjistyminen, jonka runsaat vuoritulot toivat mukanaan, ulottui melkein vain kaupunkeihin ja vuoriteollisuuspaikkoihin ja niiden lähimpään ympäristöön.

Kun vuoden 1525:n talonpoikaissodan aallot löivät Tyrolin ja Salzburgin alppimaihinkin ja saivat niiden väestön liikkeelle, silloin eivät ne olleet talonpojat vaan vuorityöläiset, jotka olivat kapinayritysten etunenässä.

Silloin näkyi, mikä sotilaallinen voima vuorityöläisillä oli ja miten vaaralliseksi Thüringenin kapina olisi tullut, jos sikäläiset vuorityöläiset ponnella olisivat ryhtyneet sitä kannattamaan. Pohjois-Tyrolin ja Salzburgin kapinat olivat v. 1525 ainoat, joita ei kukistettu aseiden voimalla. Niiden herraksi päästiin "henkisin asein", se on valheellisilla lupauksilla ja käyttämällä hyväkseen tyhmiä nurkkaharrastuksia, joita Tyrolin ja Salzburgin vuorityöläisillä oli yhtähyvin kuin mansfeldilaisillakin. Muutamat vaarallisimmista kapinoista kukistettiin poistamalla joitakuita vallan liian huutavista epäkohdista, saatiin sen kautta vapaat kädet muihin kapinoitsijoihin nähden, ja nämä kukistettua ja ehdittyä koota joukkoja, voitiin päästä sotilaallisesti voittamattomiksi jääneidenkin alueiden herroiksi. Nämä eivät voittaneet mitään pettämällä yleisen asian, työläisluokan yleinen sorron alle painuminen vuoden 1525 jälkeen kohtasi lopulta heitäkin.

Voitettuina ja sorrettuina, olematta sotilaallisesti voitettuja, olivat Tyrolin alemmat luokat talonpoikaissodan jälkeen yhtä tyytymättömiä kuin Etelä-Saksankin alemmat kansankerrokset, mutta eivät kumminkaan niin rohkeutensa menettäneitä.

Tässä mielentilassa löysivät heidät uudestikastajien saarnaajat, jotka Sveitsistä ja Baierista tulivat Tyroliin. Pian näkyi, miten hedelmällisen maaperän tämä maa tarjosi uudelle opille.

Etupäässä vuorityöseutuihin levisi uudestikastajien oppi. Jo ennen talonpoikaissotaa olivat ne omaksuneet mielellään Lutherin opin, jolla katolisten Habsburgien maissa oli puhtaasti vastustuksellinen, ehdottomasti ruhtinasvihollinen luonne. "Paitsi hengenmiehiä rupesi myöskin maallikoita, niinpä vuorityöläisiä, käräjäkirjuria, ylioppilaita y.m. saarnaamaan uutta evankeliumia… Kaikilla tahoilla liekehti innostusta uuteen oppiin. Vanhan kirkollisuuden vastustajien pääpesänä oli Schwarzin veljeskunta lukuisine vuorityömiehineen." (Loserth).

Vuonna 1525 alkoi Tyrolin kansanvaltaisten ainesten kääntyminen Lutherin opista, joka oli ilmaissut olevansa kansanvallan vihollinen. Nopeasti kääntyivät he uudestikastajien puoleen, heti kun olivat tulleet tuntemaan näiden oppeja.

Jo v. 1526 kerrotaan muutamista Innlaakson "veljistä", m.m. Rattenbergin vuorityöpaikasta kotoisin olevasta vuorituomarista Pilgram Marbeckista. 1527 mainitaan jo muitakin vuoriseutuja uudestikastajien tyyssijoiksi, niin Schwarz, Kitzbühel, Sterzing, Klausen y.m., ja mainitaan lahkon eninten juurtuneen "vuorityöläissukulaisiin". Sen ohella on meissä herättänyt huomiota kankurien lukumäärä Tyrolin uudestikastajien keskuudessa. Mutta puutetta ei ollut muidenkaan työläisluokkien kerrosten jäsenistä; liittyipä muutamia aatelisiakin lahkokuntaan.

Samoin kuin Etelä-Saksan kaupungeissa, lisääntyi Tyrolissakin ensimäisinä vuosina talonpoikaissodan jälkeen kastajien lukumäärä tavattoman nopeasti.

Kauan ei kuitenkaan saatu oppia esteettömästi levittää. Tuskin olivat he alkaneet saavuttaa huomattavampaa kannatusta, kun jo myöskin kaupunkien ja ruhtinaiden viranomaiset yhtyivät heitä vainoomaan. Totta kyllä täytyi itse vihollistenkin tunnustaa, että kastajat viettivät nöyrää ja rauhallista elämää ja pelkäsivät ajatellakin kapinaa. Mutta se ei auttanut. Heidän opeistaan johtui, niin sanottiin, kumminkin vallankumous. Eräässä julkisessa, heitä vastaan suunnatussa kirjotuksessa vuodelta 1528 esitetään heidän oppinsa tottelevaisuudesta esivaltaa kohtaan vain pelkäksi teeskentelyksi, "sillä he sitoutuvat keskenään olemaan jättämättä toisiaan pulaan mitenkään koettelemusten sattuessa, ja auttamaan toisiaan henkeen ja vereen asti, joten he siis pitävät sellaista lupausta ja velvollisuutta suuremmassa arvossa kuin velvollisuuksiaan Jumalan asettamaa esivaltaa kohtaan". Ja tekijä jatkaa: "Sillä, joka opettaa, että kaikki on yhteistä, ei ole mitään muuta mielessä kuin saada alamaiset kapinoimaan jumalan säätämää esivaltaa vastaan ja köyhä kansa tyytymättömäksi ja kapinaan niitä vastaan, jotka jotakin omistavat."

Sellaisen todistelemisen täytyi 1520-luvun lopussa, jolloin talonpoikaissota oli vielä aivan tuoreessa muistossa, olla täysin ymmärrettävä varsinkin vallanpitäjille. Muuten pidettiin uudestikastajia vaarallisina jo siksi, että he uhkasivat saada kaupunkeja haltuunsa eikä sovi unohtaa, että huolimatta heidän rauhallisesta mielenlaadustaan oli kieltämättä kapinallisuutta suuressa osassa uudestikastajia, erittäinkin köyhälistöläisessä Hutin suunnassa. Vaikka he selittivätkin aseellisen kapinan yrittämisenkin syntiseksi, olivat useat heistä kuitenkin vakuutettuja siitä, että vallitsevan yhteiskunnan loppu oli lähellä, he vaan eivät luottaneet sisäiseen kapinaan, vaan ulkomaisen sodan vaikutuksiin.

Turkkilaiset hävittävät valtakunnan, opetti Hut. Sillä aikaa ovat uskovaiset kätkeytyneinä metsiin, mutta tulevat taasen piilopaikoistaan esiin, kun turkkilaiset ovat tehneet työnsä, ja täydentävät työn. Hän ilmotti ajankin, jolloin tuhatvuotisen valtakunnan piti alkaman: helluntaina v. 1528.

Nämä Hutin ennustukset olivat yhtä vähän kuin Dolcinonkin pelkkiä harhakuvia. Turkkilaiset lähestyivät toden teolla, ja sulttaani Soliman II:nen tuli, tosin ei 1528 vaan 1529, ja hänen onnistui vallottaa Unkari, mutta ei tunkeutua Saksaan asti. Wienin edustalla hänen voittokulkunsa pysähtyi, josta suuresti pettyivät ei ainoastaan kiivaimmat uudestikastajat, vaan myöskin keisarin voimakkaimmat vastustajat Saksan ruhtinaista, varsinkin tuo suuresti ylistetty Hessenin maakreivi Filip.

Kommunistit eivät siis olleet ainoita "maankavaltajia".

Tämä erään uudestikastajien osan myötätuntoisuus turkkilaisia kohtaan ei tietysti tehnyt viranomaisia suosiollisemmiksi heitä kohtaan, ei varsinkaan keisarin maissa. Sanottiin erityisesti heidän tunnusmerkkiään virallisesti ilmotettaessa, että "jos turkkilaiset tulevat maahan, niin uudestikastajat tahtovat liittyä heihin, eikä auttaa esivaltaansa, ja lyödä kaikki ne kuoliaiksi, jotka eivät ole heidän uskoansa, keisariakaan säästämättä".

Kumminkaan ei tällä seikalla ollut suurta vaikutusta vainojen alkamiseen. Uudestikastajien vainoamiset pääsivät yhtä suureen vauhtiin niissäkin seuduissa, missä ei mitään turkkilaispelkoa ollut, kuten habsburgien itäisissä maakunnissa.

Turkkilaispelko ei riitä selittämään niitä julmia, raivoisia vainoja, joiden alaisiksi uudestikastajat joutuivat heti, kun olivat saaneet vaikutusvaltaa alempiin kansankerroksiin. Ne voi selittää vain talonpoikaissodan jälkivaikutuksina. Se oli, samassa määrin kuin se saattoi hallitsevat luokat pelonvaltaan, herättänyt heissä verenjanoa ja kostonhimoa. Siitä alkaen näkivät he jokaisessa, jolla oli myötätuntoisuutta alempia luokkia kohtaan, verivihollisen, jota ei kyllin katkerasti voinut vainota, ei kyllin julmasti rangaista.

Protestantit ja katolilaiset kilpailivat uudestikastajien vainoamisessa. "Enimmän verta vuoti katolisissa maissa", kirjottaa Cornelius. "Protestanttiset kaupungit Saksassa voittivat kovilla ja verisillä vainoillaan katolisetkin", lausuu Beck. Todellisesti olivat molemmat tässä suhteessa yhtä hyviä.

V. 1526 tapahtui Etelä-Saksassa vain yksityisiä vainoja. Mutta kun uudestikastajien luku kasvoi nopeasti, lisääntyivät vainotkin. Alussa vuotta 1528 julkaistiin keisarillinen käsky, joka määräsi kuolemanrangaistuksen uudestikastamisesta. Tätä säädöstä täydennettiin Speierin valtiopäivillä 1529 — samoilla valtiopäivillä, joilla evankeliset säädyt protesteerasivat kaikkinaista uskonpakkoa vastaan, josta he saivat nimen "protestantit".

Speierin valtiopäiväpäätöksen 6:nnessa §:ssä sanotaan: "Sitten kun joku aika takaperin uusi uudestikastajien lahko on syntynyt, joka yleisesti on kielletty ja monta sataa vaotta sitten kirottu, lahko… joka voittaa yhä enemmän alaa, niin on hänen majesteettinsa, estääkseen sellaista pahuutta ja pysyttääkseen rauhan ja sovun pyhässä valtakunnassa, määrännyt ja kaikkialla antanut kuuluttaa käskyn ja määräyksen, että jokainen uudestikastaja ja uudestikastettu täysi-ikäinen mies tai nainen, tuomitaan ja surmataan tulella, miekalla tai muulla tavalla, aina henkilöstä riippuen, ilman edelläkäypää hengellisen tuomarin toimittamaa inkvisitsionia."

Kuten metsän petoja sai heitä siis tappaa, niin pian kuin he olivat joutuneet kiinni, tuomarin tuomitsematta, oikeuden tutkimatta.

Eikä tämä valtiopäiväpäätös jäänytkään paperille, niinkuin monet muut. Pikemmin monella taholla sitä käytäntöön pantaessa tehtiin enempikin kuin oli määrätty.

"Muutamia venytettiin ja revittiin kappaleiksi kiristyspenkeissä", kirjottaa muuan uudestikastajien kronikoitsija, "toisia poltettiin tomuksi ja tuhaksi, useita paistettiin paaluissa, toisia revittiin hehkuvilla pihdeillä, toisia teljettiin huoneisiin, jotka sitten poltettiin, useita hirtettiin puihin, muutamia mestattiin miekalla, toisia hukutettiin veteen. Monelle pantiin kapula suuhun estääkseen heitä puhumasta, ja sitten vietiin kuolemaan.

"Kuten lampaita ja karitsoja heitä kuljetettiin joukottain teurastettaviksi. Monin paikoin kiellettiin ankarasti kaikki raamatulliset kirjat, toisissa seuduissa ne poltettiin. Muutamat saivat nääntyä nälkään tai mädäntyä pimeissä vankiloissa; useita rääkättiin kaikellaisilla kidutuskoneilla, ennenkuin heidät surmattiin. Useita, joita pidettiin liian nuorina kuolemaan, ruoskittiin. Myöskin on monia pantu vuosiksi vankiloihin. Monelle poltettiin reiät poskien läpi ja päästettiin sitten vapaiksi. Jäljellejääneitä, jotka olivat kaikesta tästä päässeet, ajettiin maasta maahan, paikasta toiseen. Niinkuin metsänpetojen, jotka eivät uskalla kuin öisin liikkua, täytyi heidän usein piilottautua rotkoihin ja jylhiin metsiin, kuoppiin ja maankoloihin. Heitä etsittiin koirien ja kätyrien avulla, heitä pyydystettiin kuten taivaan lintuja — ja tämä kaikki ilman mitään syytä, ilman että, he olivat tehneet mitään pahaa, he kun eivät tehneet eivätkä aikoneetkaan tehdä mitään häiriötä eikä vahinkoa."

Tämä valitus on vain suorasanainen muoto eräästä tämänaikuisesta laulusta, jonka sepitti Leonhard Siemer, muuan fransiskani, joka turhaan etsittyään luostarista, mitä hän oli toivonut, liittyi uudestikastajiin ja opetteli, vaikka olikin oppinut mies, räätälinammattia. Hän kuului kastajien jyrkemmän suunnan miehiin. Marraskuussa v. 1527 hän joutui Tyrolissa viranomaisten käsiin ja mestattiin 14 p:nä tammik. v. 1528. Hän todisti elämällään todeksi laulunsa, jossa hän m.m. lauloi:

Me hiivimme metsien kohdussa, Meit' hurtat ne ahdistaapi, Kuni teuraat kuljemme nuorassa, Kuin pyöveli halajaapi. Meit' kapina-henkinä näytellään. Pakanoina ja pettureina, Meist' valhetta kaikille syötellään.

Ovat hirtetyt puihin ne korkeisiin Tai värjyvät kidutuspuissa; Moni heitetty virran vaahtoihin On impikin. Surman suissa Toki riemulla totuutta todistavat, Ett' Jesus Kristus se tiemme on Ja totuus ja elämä kuolematon.

Viel' maailman meno se riehuupi, On hurjaksi, villiksi käynyt. Se valhetta päällemme syytääpi, On tulehen, miekkahan turvannut; Me sorrumme avutta Herran. Oi, auta, armias, kerran! Lyö ylpeys, Herra, sä auta Sun poikasi verten kautta.

Kuinka kiivas tämä ensimäinen suuri vaino oli, voi nähdä siitä, että melkein kaikki etevät kastajat kärsivät kuoleman sen aikana. Joku pelastui luonnollisen kuoleman kautta pyövelin käsistä, kuten Denck, joka vuoden 1527 lopulla kuoli ruttoon Baselissa. Kivulloinen Grebel oli kuollut jo vuotta ennen, niin ettei Zwingli saanutkaan kostaa tälle suurelle vihamiehelleen, jota hän kerran oli kutsunut "uudestikastajien johtajaksi". Sensijaan hän mestautti syksyllä samana vuonna Grebelin isän, joka oli sopinut poikansa kanssa; isää syytettiin maankavalluksesta, ja siitä hänet tuomittiin, vaikka vastustajatkin myöntävät, että syytä sellaiseen ei ollut.

Uudestikastajien ensimäinen marttyyri oli, kuten jo olemme maininneet, Felix Manz. Oppinut Mikael Sattler sai seurata häntä 21 p:nä toukokuuta 1527. Hänet otettiin vangiksi Rothenburgissa Neckarin varrella, kärvennettiin hehkuvilla pihdeillä ja senjälkeen hänet poltettiin, hänen kaikessa pysyessään lujana Herrassa. Hans Hut sai surmansa Augsburgissa koettaessaan karata vankilasta. Brödli ja Hubmeier kärsivät v. 1528 marttyyrikuoleman. 1529 surmattiin Langenmantel, Blaurock poltettiin Tyrolissa, Hätzer mestattiin Konstanzissa. Rinck joutui Hessenin maakreivin Filipin käsiin. Tällä ei ollut omaatuntoa tappaa rauhallisia ihmisiä ainoastaan heidän uskonsa tähden, Lutherin suureksi närkästykseksi, joka lempeän Melanchtonin kanssa turhaan koetti taivuttaa häntä säälimättömästi noudattamaan vuoden 1529:n valtiopäivien päätöstä. Mutta onnettomat, jotka joutuivat maakreivin käsiin, eivät voittaneet paljoa. Lempeä ruhtinas tuomitsi heidät elinkautiseen vankeuteen.

Kaikki menivät kuolemaan lujamielisinä ja rohkeina, myöskin Hubmeier, joka kuitenkin ensin taasen osotti arveluttavaa luonteenheikkoutta. Hän saatiin kiinni kesällä 1527 Mährenissä ja vietiin sitten Wieniin. Täällä hän kerettiläisvainooja Ferdinandille peruuttaa harhaoppinsa ja rupeaa hänen uskolliseksi palvelijakseen "neuvomalla vakavasti ja ahkerasti kansaa hartauteen, jumalanpelkoon ja tottelevaisuuteen, kuten aina olen tehnytkin".

Mutta kaikki lupaukset ja rukoukset olivat turhia. Hubmeier oli ollut Waldshutissa kapinan johtajana Habsburgsukua vastaan, ja sellaista eivät habsburgit ole koskaan antaneet anteeksi.

Kun Hubmeier huomasi, että hänen kohtalonsa oli ratkaistu, rohkasi hän itsensä, ja tässä tuki häntä hänen urhea vaimonsa Elsbeth, joka oli Reichenausta kotoisin oleva porvarintytär, jonka hän oli nainut Waldshutissa v. 1524. Hubmeier kuoli lujamielisenä roviolla Wienissä 10 p. maalisk. 1528. Hänen urhea vaimonsa upotettiin kolme päivää myöhemmin Donauvirtaan.

Sellainen heikkous, jota Hubmeier oli osottanut, oli varsin harvinaista uudestikastajissa. Yleensä ihmeteltiin heidän kestäväisyyttään ja sitä iloisuutta, jolla he menivät kuolemaan. Kastajat käyttivät marttyyrejansa asiansa pyhyyden ja ylevyyden todistajina, niinkuin kristittyjen kirjailijoidenkin on tapana alkukristillisyyden marttyyreihin nähden samallaisessa tarkotuksessa.

Kuten alkukristillisyyden marttyyrien, muodostui uudestikastajienkin marttyyrien ympärille pyhimystarusto, täynnä ihmeitä. Vain yksi, joka on kuvaava, mainittakoon tässä. Eräs böhmiläinen kronika vuodelta 1527 kertoo, että Leonard Kaiser, "joka oli ollut ennen pappi, oli Schärdingissä tuomittu roviolla poltettavaksi. Kun hänet vietiin kärryissä mestauspaikalle, ojensi hän kärryiltä kätensä ja taittoi kukan, otti sen ja sanoi tuomarille, joka ratsasti hänen vieressään: Jos tämä ja minä palamme, olkoon se merkkinä siitä, että minulle on käynyt oikein. Mutta jos kukka ja minä pysymme palamattomina, niin ajatelkaa, mitä olette tehneet! Sitten sytytettiin useita sylyyksiä puita hänen ympärilleen, mutta hän ei palanut. Nyt lisättiin kaksin kerroin puita, mutta ne eivät voineet häntä polttaa, ainoastaan hiukset kärventyivät ja käsien kynnet muuttuivat vähän ruskeiksi. Ja kukka pysyi yhä tuoreena hänen kädessään. Kun hänen ruumiinsa pyyhittiin puhtaaksi noesta, oli iho edelleenkin kauniin valkoinen." Ei ollut enää muuta keinoa kuin hakata tuo tulenkestävä pyhimys palasiksi ja heittää kappaleet Inn-jokeen.

Paljon liikuttavampia, kuin tämänlaiset mielikuvituksen tuotteet, ovat kuitenkin ne oikeiksi todistetut kertomukset, joita meillä on kastajista, esim. muutaman 16 vuotiaan tytön telotuksesta Salzburgissa. Häntä ei saatu mitenkään peruuttamaan oppiansa, mutta kuitenkin pyysivät kaikki, että häntä säästettäisi, "sillä kaikki tiesivät, että hän oli puhdas ja viaton kuin lapsi. Pyöveli otti tytön syliinsä ja kantoi hänet vesi-altaaseen, josta hevosia juotettiin. Siinä hän piti häntä niin kauan upoksissa, kunnes henki oli lähtenyt. Senjälkeen hän veti hengettömän ruumiin ylös ja jätti sen liekkien saaliiksi", kertoo Keller.

Mutta turvattomimpien ja heikoimpienkin osottama urhous kestäessään pyövelien tavatonta petomaisuutta ei liikuttanut ruhtinaita eikä heidän hengellisiä ja maallisia lakeijoitaan. Mikä ensimäisten kristittyjen marttyyreissa oli ollut jumaluuden työtä, se oli nyt paholaisen vaikutusta.

"Mistä johtuu se", kysyy Faber, "että uudestikastajat niin iloisesti ja rohkeasti kärsivät kuoleman kauhut? He tanssivat ja hyppivät tuleen, katselevat pelkäämättöminä välkkyvää miekkaa, puhuvat ja saarnaavat kansalle suu hymyssä, he laulavat psalmeja ja muita lauluja, kunnes henki lähtee, kuolevat riemuiten kuin olisivat vain iloisessa seurassa, pysyvät vahvoina, lohdullisina ja lujina aina kuolemaan asti". Tämä kaikki on helvetin lohikäärmeen työtä.

Myöskin Luther kutsuu uudestikastajien lujamielisyyttä "helvetilliseksi paatumukseksi, saatanan työksi". Hän kirjottaa: "Pyhät marttyyrit, sellaiset kuin meidän Leonard Kaiserimme, kuolevat osottaen nöyryyttä ja suurta lempeyttä vihollisilleen. Mutta nämä (uudestikastajat) käyvät kuolemaan vihan vimman rohkaisemina."

Tuolle totiselle jumalanmiehelle on kuitenkin hänen sokeassa raivossaan uudestikastajia vastaan sattunut onnettomuus. Hän ei huomannut, että tuo "pyhä marttyyri", jonka hän asetti uudestikastajille esikuvaksi, ei ollutkaan lutherilainen, niinkuin hän luulotteli, — vaan Schärdingin uudestikastajaseurakunnan johtaja, sama, jonka kansan tarun mukaan ei tulessa ollut käynyt "kuin lihan ja luun, vaan joka oli kestänyt kuin oikea merenvaha."

Kaikki kestäväisyys ja kaikki urhous vain tavattomasti lisäsi verituomioitten lukua. Jo v. 1530 nousi niiden luku aina 2,000:een.

Kuulee usein sanottavan, ettei väkivalta voi tukahduttaa aatteita. Tälle lauseelle on monta todistusta, ja se tuopi suurta lohtua kaikille vainotuille. Mutta niin ehdottomana kuin se on lausuttu, ei se ole oikea. Totta on kyllä, ettei väkivaltaisilla toimenpiteillä saata tappaa itse aatetta, mutta aate itsessään onkin vain voimaton ja tehoton varjo. Kuinka suuren voiman yhteiskunnallinen ihanne voipi saavuttaa — ja vain sellaisista aatteista on tässä kysymys — se riippuu niistä yksilöistä, jotka sitä kannattavat, heidän voimastaan yhteiskunnassa. Jos onnistutaan kukistamaan joku luokka, jota innostaa määrätty ihanne, niin samalla tuhotaan myöskin tämä ihanne.

16:s vuosisata oli valtiollisen yksinvallan aikaa. Myöskin harvoissa vapaissa kaupungeissa tuli valtiovalta alempiin luokkiin nähden yhä rajattomammaksi. Kun tämä yksinvaltius oli saanut voiton aateliston sekä talonpoikien ja pikkuporvarien vastustuksesta, oli sille pikku-asia hävittää kommunistiset pyrkimykset, joita ilmeni köyhälistön ja muutamien voimattomien porvarillisten aatteenharrastajien taholla.

Anabaptismi katosi Etelä-Saksasta yhtä nopeasti kuin se oli sinne tullutkin. Münsterin katastrofi v. 1535, johon kohta toisessa yhteydessä palaamme, pyyhki sen pois koko Saksasta, lukuunottamatta muutamia harvoja, voimattomia salaseuroja, jotka hajanaisina vielä jonkun aikaa viettivät riutuvaa elämää.

Verinen vainoaminen oli yksi ja tärkein syy kastajien nopeaan häviämiseen Saksasta. Mutta suurena syynä oli myöskin se seikka, että samaan aikaan, jolloin vainot alkoivat, kastajille ilmestyi Saksan ulkopuolella turvapaikka, jonne he nyt joukottain muuttivat. Tämä turvapaikka, 16:nnen vuosisadan Amerika, oli Mähri.

V. Mährin uudestikastajat.

Mährissä oli hyvin suotuisat olosuhteet kastajien lahkolle. Böhmiin yhdistettynä saman hallitsijan alaisena oli Mähri jakanut tämän maan kohtalot hussilaissotien aikana ja niiden jälkeen. Taistelut, jotka uskonpuhdistuksen vuosisatoina repelivät Saksaa, oli jo aikoja sitten taisteltu Böhmin kruununmaissa. Ne olivat loppuneet vanhan ja uuden uskon väliseen sopimukseen, joka totutti uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen. Katolisten ja utraquistien rinnalle oli siellä syntynyt Böhmin veljien lahko, vallan rauhassa valtiolta ja yhteiskunnalta ja suurimmaksi hyödyksi herroille, joiden alueilla lahkolaiset asuivat.

Tullakseen siedetyksi, ei uuden lahkon tarvinnut Böhmissä ja Mährissä voittaa valtiovallan suojaa. Maan ruhtinas oli siellä hussilaissotien ajoilta asti voimaton. Korkeampi aatelisto oli melkein täydellisen riippumaton. Jos joku lahko oli voittanut jonkun aatelisherran suosion, voi se rauhassa asettua hänen tiloilleen uutisasukkaiksi, ajattelipa ruhtinas siitä mitä tahansa. Asiat eivät muuttuneet, kun Böhmi ja Mähri v. 1526 joutuivat katolisten habsburgien vallan alaisiksi.

Huolimatta näistä suotuisista olosuhteista eivät uudestikastajat ole milloinkaan saaneet Böhmissä vakavaa jalansijaa. Siihen saanee selityksen Böhmin kansallisista olosuhteista. Uudestikastajat olivat saksalaisia siirtolaisia. Mutta vielä 16:nnella vuosisadalla oli edellisellä vuosisadalla niin räikeänä ilmennyt kansallinen vastakkaisuus vielä sangen voimakas. Saksalaiset eivät olleet siellä tshekkiläisen väestön keskuudessa oikein tyytyväisiä. Mährissä sitävastoin eivät kansalliset vastakkaisuudet olleet milloinkaan olleet niin jyrkkiä, ja saksalaiset voivat sieltä helpommin löytää kodin.

Jo syksyllä 1526 lähti Hubmeier Augsburgista Mähriin "paljo kansaa mukanaan", ja hänet otti Nikolsburgissa vierasvaraisesti vastaan Leonard von Lichtenstein, joka kastatti itsensä. Seurakunta järjestettiin ja — mikä on varsin kuvaavaa — heti perustettiin kirjapaino, jossa Hubmeierin kirjotukset painettiin. Kirjanpainajana oli Simprecht Sorg Zürichistä.

Maine tästä uudesta "Emauksesta" levisi nopeasti talonpoikien keskuuteen, ja monet pakenivat vainoja välttääkseen sinne. Mutta vapaus ja menestyminen edistivät jo olevaa hajanaisuutta. Ilmeni selvästi uudestikastajien ankaramman ja lievemmän suunnan välinen ristiriita, joka oli ilmennyt jo Saksassa, mutta jonka vainot siellä olivat saattaneet taka-alalle. Molempien suuntien johtajat olivat Hubmeier ja Hut, joka pian oli seurannut Hubmeieriä Mähriin.

Lähestyvä turkkilainen vaara teki mielialan kiihkeäksi. Määrättiin vero uskottomia vastaan käytävää sotaa varten, ja silloin nousi kysymys, pitikö kastajien maksaa vaiko ei. He hylkäsivät kaikkinaisen sodan, ja Hutin suunnituksiin ei laisinkaan sopinut auttaa keisarillisia turkkilaisten vahingoksi, joiden voittokulun hän juuri toivoi kääntyvän kastajien eduksi. Tästä seikasta kiisteltiin monin ottein Nikolsburgissa ja sen ympäristöllä. "Kun huuto kuului", kertovat uudestikastajien aikakirjat, "v. 1527, että turkkilainen ryntäisi Itävallan Wieniin, kokoontuivat Nikolsburgin läheisen Pergenin seurakunnan veljet ja vanhimmat pappilaan — — — neuvottelemaan mainituista asioista, mutta eivät ole voineet päästä yksimielisyyteen". Ja toisessa paikassa: "Hans Hut ja muut kokoontuivat kaikki Nikolsburgin (Lichtensteinin) linnaan neuvottelemaan miekasta, pitäisikö sitä käyttää ja kantaa vaiko ei; myöskin siitä, pitääkö maksaa sotaveroa, ja muistakin säädöksistä, joista asioista he eivät kuitenkaan voineet sopia. He erosivat siis pääsemättä yksimielisyyteen. Mutta kun Hans Hut ei voinut eikä tahtonut yhdessä herra Leonard von Lichtensteinin kanssa äänestää miekan puolesta, on häntä vasten tahtoaan pidetty Nikolsburgin linnassa. Mutta muuan, joka tahtoi hyvää Hutille ja huolehti hänen kohtalostaan, on laskenut hänet yöllä jäniksenverkossa akkunasta muurin ylitse. Seuraavana päivänä nousi kaupungin kansan keskuudessa suuri nurina ja valitus herra Leonardia ja hänen kannattajiansa vastaan siitä, että he olivat väkisin pitäneet Hutia linnassa. Sen vuoksi oli Balthasar Hubmeierin pakko julkisesti selittää suhteensa miekkaan ja sotaveroon."

Näyttää siis silloin rauhallisten veljien keskuudessa olleen koko kuumaa kiistaa.

Hut ei viipynyt kauan Mährissä, vaan lähti v. 1527 Augsburgiin, missä hän, kuten ennen olemme kertoneet, kärsi marttyyrikuoleman.

Mutta Hubmeier jatkoi kiistaansa ankaramman suunnan kanssa. Hänen kirjasensa "Miekasta" on omistettu yksinomaan polemikille veljiä vastaan. Muutamia kuvaavia kohtia siitä lainattakoon. Aluksi Hubmeier viittaa siihen, että veljien pitää ottaa olevaiset, todelliset olosuhteet huomioon eikä elää unelmien maailmassa. Hän alkaa Kristuksen sanoilla: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta" ja selittää niiden merkitsevän: "Meidän valtakuntamme ei pitäisi oleman tästä maailmasta. Mutta, jumala paratkoon, se on tästä maailmasta… me olemme maailman, synnin, kuoleman ja helvetin valtakunnassa. Mutta isä, auta sinä meitä tästä valtakunnasta, me olemme siinä korviamme myöden emmekä voi siitä vapautua."

Samalla tavalla selvittää Hubmeier ne viisitoista muuta kohtaa, jotka ankarampi suunta oli esittänyt mielipiteilleen tueksi. Luonnollisesti ei hänen ole vaikea löytää Uudesta testamentista lauseita, jotka terottavat velvollisuuksia esivaltaa kohtaan. Mutta tämä tottelevaisuus ei kuitenkaan saa olla sokeata, huomauttaa Hubmeier. "Jos esivalta on lapsellinen tai mieletön tai ehkä vallan kykenemätön hallitsemaan ja jos voipi kohtuudenmukaisesti siitä luopua ja ottaa toisen, on se hyvä,[36] mutta ellei se voi kohtuudenmukaisesti ja rauhassa tapahtua, tai suuretta vahingotta ja meteleittä, niin kärsittäköön sitä."

Samaan aikaan Hubmeier julkaisi riitakirjotuksia Zwingliä ja tämän ystäviä vastaan, ja niistä käy selväksi, että hänen kommunisminsakin oli sangen lievää. Kirjasessaan "Keskustelua Ulrich Zwinglin lasten kastetta koskevan kirjasen johdosta" vastaa hän syytteeseen "yhteisyydestä", kommunismista: "Olen aina ja kaikkialla puhunut tavarain yhteisyydestä sitä tarkottaen, että jokaisen pitää sääliä toista, ruokkia nälkäisiä, antaa juomaa janoisille, vaatettaa alastomia, sillä mehän emme ole tavaramme herroja, vaan vain isännöitsijöitä ja jakajia. Tiettävästi ei ole ketään, joka sanoisi, että pitää ottaa toiselta hänen omansa ja tehdä se yhteiseksi, vaan pikemmin antaa takkinsa viitaksi". Ylentävää ei ole, että Hubmeier, kun hänet vangittiin, koetti päästä kuningas Ferdinandin armoihin muun, muassa sillä, että selitti, miten jyrkkä vastakkaisuus oli ollut hänen ja Hans Hutin välillä. Hän kirjottaa kirjasessaan "viimeisestä päivästä", mikä sen ajan puhetavan mukaan ei merkitse muuta kuin kapinaa: "Vaikka Kristus on antanut meille monta merkkiä meidän tietääksemme, miten lähellä hänen tulemisensa päivä on ovella, niin ei tätä päivää tiedä kukaan muu kuin jumala yksin. Olenkin sen vuoksi ollut melkein kova Johannes Hutia ja hänen kannattajiaan kohtaan, koska he väittävät tietävänsä, että viimeinen päivä olisi ensi helluntaina, ja ovat saarnanneet kansalle sellaista ja saaneet sen tämän kautta myymään talonsa ja tavaransa, jättämään vaimonsa ja lapsensa, ja taivuttaneet yksinkertaiset jättämään työnsä ja juoksemaan hänen perässään. Erehdys, joka on johtunut tavattomasta raamatunkäsittämättömyydestä". Danielin kolmesta ja puolesta vuodesta on Hut muka tehnyt neljä tavallista vuotta, mikä on suuri erehdys. Hubmeierin laskujen mukaan olisi Danielin vuoden yksi päivä yhtä pitkä kuin tavallinen vuosi, sen vuoksi merkitsevät nämä puoli neljättä vuotta 1277:ää vuotta, jotka puuttuvat Hutin laskuista. "Minkä olen hänen nenänsä alle julkisesti ja vakavasti sysännyt ja osottanut hänelle olevan rikollista puhua niin kansa paralle ja johtaa sitä harhaan, kuten voin todistaa sillä loppupuheella, jonka olen pitänyt häntä vastaan". Vallankumouksellinen, joka odotti vallankumousta vasta 1277 vuoden kuluttua, ei tosiaankaan ollut kovin vaarallinen.

Kirjasensa "Tilinteko" toisessakin kohdassa pauhaa Hubmeier Hutia vastaan: "Kasteeseen ja sakramenttiin (ehtoolliseen), sellaisena kuin Johan Hut seuralaisineen niitä opettaa, olen melkein suuttunut, tahdon myöskin opetuksella ja kirjotuksilla taistella sellaisia käsityksiä vastaan, mikäli jumala elämäni varrella minulle voimaa antaa… Minun opettamani kaste ja Hutin kaste ovat niin kaukana toisistaan kuin taivas ja helvetti. Myöskin ehtoolliseen nähden turvaan jumalaan."

Molempien suurten vastustajien kuoleman jälkeen ei taistelu molempien suuntien välillä ensinkään lakannut, joskin se joksikin aikaa hiljeni, kun kastajien vainoaminen (toistaiseksi) ulottui Mähriin asti ja samalla turkkilaisten hyökkäys veti yleisen huomion puoleensa.

Saksasta vaelsi silloin paljon veljiä Mähriin. Muuan joukko asettui Gabriel Ascherhamin johdolla asumaan Rossitziin ja tunnetaan he sittemmin gabrielilaisten nimellä. Kun siellä kävi liian ahtaaksi, kulki osa, enimmäkseen pfalzilaisia, Filip Plenerin johdolla — sen vuoksi filippiläisiksi kutsuttuja — Auspitziin. Molemmat "kansat" kuuluivat lievemmän suunnan kannattajiin, mutta olivat taasen keskenään mielipiteiltään erilaisia. Nikolsburgilaisten keskuudessa jatkui taistelu molempien suuntien kesken, joista ankarampi nyt sai lisänimen "yhteisomistajat" tai "sauvalaiset", toinen nimen "miekkalaiset".

Viimeksimainittujen puolella oli Leonard von Lichtenstein. Kun hänestä kiista kävi liian ankaraksi, pakotti hän jyrkemmät kommunistit, 200 täysikasvuista henkeä, muuttamaan pois hänen tiluksiltaan (1528). Ensimäinen tehtävä näillä, sittenkun he olivat kääntäneet vanhalle seurakunnalleen selkänsä, oli kommunisminsa julistaminen. "Miehet levittivät vaippansa kansan eteen ja jokainen antoi sen, mitä omasi, vapaasta tahdosta, ilman pakkoa, tarvitsevaisten ylläpidoksi, profeetojen ja apostolien opin mukaan."

He menivät Austerlitziin, Kaunitzin herrojen tilalle, ja nämä ottivat heidät mielellään vastaan. "Pikardit" olivat jo ennen, vuonna 1511, sinne asettuneet. Pian seurasi siirtolaisia sinne ja lukuisia muita tovereja, niin että Austerlitz tuli Mährin kastajien pääpaikaksi.

Mutta myöskin Austerlitzin seurakunnassa syntyi pian riitaisuuksia. Reublin, joka sieltä karkotettiin ja perusti Auspitziin oman seurakunnan, kertoo kirjeessään eräälle ystävälleen, kuinka jäljelle jääneet antoivat rikkaille omat pienet talot, niin että Franz ja hänen vaimonsa elivät aatelisten tapaan. "Aterioidessa vanhimmat ja heidän vaimonsa saivat paistia, kalaa, lintua ja hyvää viiniä, ja useita vaimoja en ole edes nähnytkään yhteisen pöydän ääressä. Tavalliset veljet sensijaan saivat yleensä tyytyä herneisiin ja kaaliin. Toisilla ei saanut olla kenkiä eikä paitaa, mutta heillä itsellään oli yltäkyllin housuja, takkeja ja turkkeja."

Pian huomattiin, että Reublin itse oli "petollinen ja uskoton Ananias", ja hänet erotettiin veljeskunnasta. Hän oli pitänyt omanaan 40 guldenia, jotka hän oli tuonut mukanaan Saksasta, eikä ollut antanut niitä seurakunnalle.

Noin v. 1531 oli hämmennys Mährin kastajien keskuudessa saavuttanut suurimman määränsä. Mutta mikä näytti hajaannukselta, olikin itse asiassa vain kehittymisaikaa, joka tuotti kirkastuneen ja kestävän tuloksen.

Kaikkien näiden taistelujen lopputuloksena oli kommunistinen järjestö, joka oli olemassa lähes vuosisadan ja kukistettiin vasta ulkonaisella väkivallalla.

Pääansio kastajien lopullisesta järjestämisestä tulee Tyrolista tulleille siirtolaisille, joita vuoden 1529 jälkeen sadottain tuli Mähriin ja antoi siellä sikäläiselle liikkeelle leimansa. Heidän johtajanaan mainitaan etukädessä hatuntekijä Jakob, jota ammattinsa mukaan kutsuttiin Huteriksi (häntä usein sekotetaan Hans Hutiin). Hänestä Mährin uudestikastajat saivat nimen "huterinveljet". Missä määrin Huterin nero oli osallisena uudestijärjestymiseen, missä määrin hän oli vain takanaan olevan joukon tahdon toteuttaja, on nykyisin vaikea ratkaista.

Syksyllä 1529 tulivat Jakob Huter ja Sigismund Schützinger useiden toverien mukana Tyrolista Austerlitziin ja liittyivät sikäläiseen seurakuntaan. He huomasivat, että Mährissä oli hyvä asua. Jakob palasi Tyroliin, lähettääkseen joukon toisensa jälkeen Mähriin. Nämä uudet tulokkaat toivat mukanaan innostusta, uhrautuvaisuutta ja kuria ja muodostivat kommunistiselle seurakunnalle ytimen, joka pian saattoi toisetkin ainekset rauhalliseen ja uutteraan yhteiselämään.

Elokuussa 1533 tuli Huter itse takaisin lukuisain kannattajien seuraamana, sillä Tyrolissa "oli hirmuvalta päässyt sellaiseen mittaan", kuten veljet selittivät, "että pyhien ei enään auttanut jäädä maahan". Ja nyt alkoi varsinainen uudestijärjestelytyö. Sitä lienee tehty erittäin tarmokkaasti ja tarkotuksenmukaisesti, sillä kastajaseurakunnan lopulliset perusteet olivat jo valmiina, kun kastajien kapina Münsterissä (1534), joka kiihotti mitä ankarimpaan uudestikastajien vainoon, pelästytti joksikin aikaa osan Mährinkin aatelistoa. Ensimäinen suuri kastajien vaino Mährissä alkoi. Seurakunnat hajotettiin ja niiden jäsenet karkotettiin, joukko aatelismiehiä, joiden tiloilla he olivat eläneet, kielsi heiltä suojeluksensa Arveltiin tähän aikaan kastajia olleen Mährissä 3-4,000.

Myöskin Huterin täytyi paeta. Hän lähetti kuitenkin 1 p:nä toukok. 1535 rohkean vastalauseen vainoa vastaan Mährin maaherralle. "Voi, voi", hän kirjottaa siinä, "ja vielä kerran voi teitä, Mährin herrat, jotka olette suostuneet ja hyväksyneet tuon julman tyrannin Ferdinandin, tämän jumalallisen totuuden vihollisen käskyn karkottaa hurskaat ja jumalaapelkääväiset ihmiset maastanne ja pelkäätte enemmän kuolevaista hyödytöntä ihmistä kun kaikkivaltiasta Herraa Jumalaa!"

Tämä vastalause sai aikaan vain sen, että kaksinkertaisella innolla vainottiin Huteria. Hän lähti takaisin Tyroliin, mutta ei ollut suuremmassa turvassa siellä kuin Mährissäkään. Marraskuun 30 p:nä 1535 otettiin hänet vangiksi Klausenissa. Veljet kertoivat hänen osakseen tulleesta kohtelusta: "He panivat hänet jääkylmään veteen ja veivät sitte kuumaan huoneeseen ja ruoskivat häntä. He myöskin haavottivat hänen ruumistaan ja kaatoivat paloviinaa haavoihin sekä sytyttivät sen sitte palamaan". Aikaisin aamulla maaliskuun 3 p:nä 1536 hänet kaikessa hiljaisuudessa poltettiin, sillä peljättiin kansaa.

Johtaja oli kaatunut, mutta seurakunnalla oli kyllin sisäistä voimaa voittaa sekä tämä että toinenkin isku. Jo 1536 voivat kastajat Mährissä taasen kokoontua. Herrat, joiden tiloilla he ennen olivat asuneet, olivat vainon aikana oppineet arvostamaan näiden ahkerien ja taitavien työmiesten taloudellista arvoa. He kutsuivat heidät takaisin, ja kaikista piilopaikoista he tulivatkin esiin. Pian oli, ei ainoastaan vanhat vauriot korjattu, vaan voitiinpa ruveta perustamaan uusia seurakuntiakin.

Vaino pikemmin vahvisti kastajia, sillä se puhdisti heidät kaikista epäilyttävistä aineksista. Vuoden 1536 jälkeen oli yksimielisyys paljon suurempi kuin ennen, ja edistyi siitä alkaen nopeasti. Kaikki muut suunnat sulautuivat lopulta huterilaiseen.

Mährin kastajien uuden järjestön perustana oli mitä ankarin kommunismi. Pidettiin syntisenä vähäpätöisimmänkin yksityisomaisuuden omistamista. Hans Schmidt, tuomittuna kuolemaan, lähettää "Magdaleenalleen kauhansa muistoksi, edellyttäen, ettei veljillä ole mitään sitä vastaan. Hän kuolee yhteisön opin puolesta. Se on hänestä korkein aarre, kaunein asia maan päällä…"

"Sen, joka liittyi seurakuntaan, täytyi luopua kaikesta, mitä hänellä oli, ja antaa se seurakunnanjohtajille. Kumminkin liittyi lahkoon nyt enimmäkseen köyhää kansaa, työntekijöitä ja käsityöläisiä, mutta Tyrolin oikeuden pöytäkirjat osottavat kuitenkin, että sekä yksityisiä aatelismiehiä että hyvinvoipia talonpoikia yhtyi siihen." (Loserth).

Se, mitä seurakunnalle annettiin, kuului sille, eikä ollut minkäänmoinen osakemaksu eikä sentapainen. Yksinpä silloinkaan, kun jäsen erosi tai erotettiin, ei hän saanut seurakunnalle antamaansa summaa takaisin.

Ankarampi suunta voitti siinäkin kohden, mille kannalle oli asetuttava valtion ja sotapalveluksen suhteen. Kaikissa kohtuullisissa asioissa piti mukautua esivallan määräyksiin, mutta aina totella enempi Jumalaa kuin ihmisiä, s.o. kastajat pidättivät itselleen oikeuden päättää itse, milloin tuli totella. Osanotto valtiovaltaan kiellettiin samoin kuin sodankäyntikin jopa sotaveronkin maksaminen.

Kehitys kulki siis kastajilla toiseen suuntaan kuin Böhmin veljillä, joiden keskuudessa, kuten olemme nähneet, maltillisempi puolue pääsi voitolle.

Syyt siihen ovat niiden olosuhteiden erilaisuudessa, joiden vallitessa kumpikin lahko syntyi.

Böhmin veljesyhteisö vaikutti oman kansansa keskuudessa. Niin pian kuin sen muodostama yhteiskunta alkoi menestyä ja levitä, syntyi veljien silmissä mahdollisuus ja mielessä halu, voittaa koko kansakunta puolelleen. Mutta jokaisen tätä tarkottavan käytännöllisen toiminnan kokeen täytyi silloin kehittymässä olevan tavaratuotannon ja sen seurausilmiöiden piirissä johtaa kommunististen pyrkimysten heikkenemiseen.

Kastajat Mährissä olivat ja pysyivät saksalaisina tshekkiläisen väestön keskuudessa, pienenä "valittujen" lahkona "pakanoiden" seassa. Heillä oli vain muutamia kosketuskohtia ympäristöönsä, eivätkä he tunteneet tämän vetävän heitä puoleensa, vaan pikemmin he yhä enemmän joutuivat toimimaan vain omassa keskuudessaan.

Lisäksi ne sivistyneitten luokkien miehet, jotka liittyivät Böhmin veljiin, kuuluivat järjestään maltillisempaan suuntaan, riippuipa he sitten siitä että heidän katsantokantansa oli laajempi tai siitä että he eninten kärsivät veljeskunnan joutuessa kokonaan erilleen ympäröivästä yhteiskunnasta. Myöskin useimmat uudestikastajiin liittyneet oppineet olivat maltillisemman suunnan kannattajia. Mutta ensimäinen suuri vaino uudestikastajia vastaan sitävastoin pyyhki pois nämä sivistyneet ainekset, eikä niitä sitten enää milloinkaan tullut uusia. Melkein kaikki heidän etevimmät miehensä olivat sittemmin oppimattomia käsityöläisiä. Viha taidetta ja tiedettä kohtaan, joka esiintyi useimmissa kommunistisissa lahkoissa keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikana, saattoi esteettömästi kehittyä nyt heidän keskuudessaan. Ja suuressa määrin sitä heidän keskuudessaan sittemmin ilmenikin.

Se, ettei tämän suuren vainon jälkeen keitään sivistyneitä aatteenmiehiä liittynyt kastajiin riippui suureksi osaksi niistä olosuhteista, jotka nämä vainot loivat. Vuodesta 1527 alkaen oli jokainen, joka yhtyi kastajiin, porvarillisen yhteiskunnan kirouksen alainen. Hänen oli joko salattava kerettiläiset mielipiteensä tai mukaannuttava elämään talonpoikana talonpoikien parissa vapaaehtoisessa maanpaossa kaukana sivistyneen maailman rajoilla — turkkilaisethan tähän aikaan tunkivat aina Mähriin asti.

Ja kastajille tai köyhälistölle myötätuntoisien oppineiden täytyi vuoden 1525 jälkeen olla peräti harvinaisia. Sillä talonpoikaiskapinan kukistuessa musertui Saksassa samalla sekä yhteiskunnallinen vapaus että tieteenkin itsenäisyys. Tieteestä tuli, kuten kirkostakin, ainoastaan valtion palvelija. Professoreista tuli ruhtinaallisia palvelijoita, samallaisia kuin pastoritkin. Se rohkeus ja itsenäisyys, mikä saksalaisella tieteellä oli vuoden 1525 edellisinä vuosikymmeninä, oli nyt hävinnyt. Mistä olisikaan tullut tiedemiehiä, joilla oli vallankumouksellisia mielipiteitä?

Ankaramman suunnan voittamiseen vaikutti suuresti sekin, että sama vaino, joka hävitti oppineet kastajaliikkeestä, toi suuren määrän tyrolilaisia talonpoikia Mähriin, ja ne olivat osaksi kankureja, joilla, kuten olemme nähneet, kommunistinen innostus aina oli ollut varsin voimakas, osaksi Tyrolista tulleita vuorimiehiä, jotka olivat käyneet kapitalistisen sortamisen koulussa ja suurteollisuudessa oppineet kuriin ja tuumaperäiseen johtoon.

Ankaramman suunnan kommunismin perustuksena oli, kuten kaikkien kommunismin muotojen, joita tähän saakka olemme tarkastaneet, yhteisyys kulutuksessa, kulutusvälineiden yhteisomistus. Tästä johtui välttämättömästi yksiavioisen perheen poistaminen. Mährin kastajat eivät sitävastoin ruvenneet poistamaan yksiavioisuutta. Naimattomuuskieltoakaan eivät he voineet ottaa noudattaakseen vastakkaisuutensa vuoksi paavinkirkkoon; se olisi saattanut heidät munkkien asteelle joita he vihasivat enempi kuin mitään muita paaviuden puolustajia, ne kun olivat silloisen sorron ja riistämisen pahimpien muotojen puolustajia. Ja vapaa sukupuolirakkaus oli vielä jyrkemmässä ristiriidassa pikkuporvarillis- ja pikkutalonpoikaispiirien käsityksien ja vaatimuksien kanssa, joiden piirien aatteet sen ajan köyhälistölläkin suuressa määrin oli.

Suurempi vapaus rakkaudessa ja avioliitossa oli itse asiassa vaatimus, joka oli paljon lähempänä kumouksellisia yläluokkia, 1500-luvun ruhtinaita, kauppiaita ja humanistisia oppineita, kuin niitä aineksia, joista kastajat saivat jäsenensä. Kohoavissa korkeammissa luokissa saattoi olla olemassa elämäniloa, tietoisuutta omasta personallisuudesta, jonka voimakkaan kehittymisen ja toiminnan kaikki edellykset niissä piireissä olivat olemassa, "individualismia" ja kaikkinaisen pakon vihaamista. Sorrettujen alempien luokkien piiristä lähteneet kommunistit eivät voineet ajatella pysyvänsä pystyssä muuten kuin että sulausivat personallisuuksineen suureen yhteisöön. Näille aineksille, jotka harrastivat synkkää kieltäymystä, olivat sukupuolielämän ilot, kuten kaikki muukin ilo, jotain halpamaista ja synnillistä, ja niiden täytyi olla heistä sitä hyljättävämpiä, kun ne näyttivät kuuluvan ylempien luokkien ylellisyyteen ja ylimielisyyteen. Koko nykyaikainen yksilöllinen sukupuolirakkaus oli vielä kehdossaan, ja sen edellytykset ilmenivät enempi yläluokassa kuin kansan syvissä riveissä.

Siten esiintyivätkin juuri uskonpuhdistuksen ajan ruhtinaanpalvelijat helpompien avioeronehtojen puoltajina; Luther ja Melanchton selittivät vieläpä moniavioisuudenkin luvalliseksi! Ja Luther selitti yksinpä avioliiton ulkopuolisenkin sukupuolielämän ansiokkaammaksi kuin sukupuolipuhtauden. "Kaikki munkit ja nunnat, joilla ei ole uskoa ja jotka luottavat puhtauteensa ja munkkikuntaansa, eivät ole arvokkaita tuutimaan kastettua lasta, olkoonpa se sitten vaikka aviotonkin. Syy: sillä heidän munkkikuntansa ja heidän elämänsä eivät ole Jumalan sanan mukaisia, eivätkä he myöskään voine kehua, että Jumala mielistyy kaikkeen, mitä he tekevät, kuten nainen voipi tehdä, vaikkapa hän kantaisi aviotontakin lasta ".

Tämän ajan kommunistit olivat sitävastoin melkein poikkeuksetta peräti ankaria avioliittokysymyksissä. Aviorikos oli vaikea rikos, ja avioliitto oli rikkomaton. "Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät ihmiset saa erottaa", sanoivat kastajat. Avioliittorikoksen tapahtuessa rangaistiin ei ainoastaan syyllinen sulkemalla hänet seurakunnan yhteydestä määrätyksi ajaksi, vaan myöskin syytön puoliso sai osansa ja kiellettiin kastajien ankarimman rangaistuksen, seurakunnasta sulkemisen, uhalla pitämästä yhteyttä puolisonsa kanssa, ennenkuin tämä oli kokonaan taasen saanut armon.

Naisyhteisyydestä ei heillä siis ollut jälkeäkään. Kastajat olivat avioliiton asioissa ankarampia kuin "pakanat". Mutta toiselta puolen ei heillä ollut juuri mitään muuta jäljellä avioliitosta kuin itse paritteleminen. "Vanhimmat" järjestelivät enimmäkseen avioliitot, melkein kuin Platonin valtiossa tai Oneidan "täydellisten" keskuudessa.

Yksiavion oleelliset toimet, lukuunottamatta parittelua, suoritettiin pitämällä yhteistä taloutta ja kasvattamalla lapset yhdessä.

Seurakunta jakaantui useampiin talouskuntiin, joita oli siellä täällä ympäri koko Mähriä. Sen suurimman kukoistuksen aikana oli näitä 70, ja jokaisessa oli 4 à 600 henkeä, suuremmissa vieläpä 2,000:kin. Heillä kaikilla oli yksi kyökki, yksi leipomohuone, yksi juomakeittiö, yksi koulu, yksi huone lapsivuoteessa olevia naisia varten, yksi huone, missä äidit olivat pikkulastensa kanssa, j.n.e.

Jokaisessa sellaisessa huonekunnassa oli yksi taloudenhoitaja, joka osti kaiken viljan, viinin, villan, hampun, suolan, eläimet y.m. tarpeet niillä rahoilla, jotka saatiin käsityöstä ja muista tuloista, ja tarpeen mukaan sitten jaettiin jokaiselle. Niin tuotiin ruokaa koululapsille, naisille, jotka olivat äsken nousseet lapsivuoteesta, ja kaikelle muulle kansalle yhteen huoneeseen, ruokahuoneeseen. Sairaille on asetettu sisaria, jotka tuovat heille ruokaa ja juomaa ja palvelevat heitä.

"Hyvin vanhat asetetaan erikseen ja heille annetaan vähän enemmän kuin nuorille ja terveille ja kaikille kohtuuden ja varojen mukaan." (Loserth).

Minkälainen ruoka oli näissä yhteisissä aterioissa, käy selväksi muutamasta kirjeestä vuodelta 1642, kun seurakunta oli karkotettu Mähristä ja vietti Unkarissa puutteenalaista elämää. Siinä sanotaan: "Lihaa meillä on kaikkina päivinä illalliseksi, ja yksi, kaksi, kolme tai neljä kertaa viikossa aamiaiseksi, sen mukaan kuin ajatkin ovat. Muissa aterioissa me käytämme hyväksemme vihanneksia. Kaikkina päivinä on kahden aterian ohella myöskin sopiva mitallinen viiniä, mutta muuten ei milloinkaan, paitsi silloin kun menemme iltarukoukseen, silloin saamme myöskin mitallisen viiniä, toisinaan on oluttakin. Leipää, joka meillä on yhteisessä kodissa, syömme me mielellämme, mutta tuoretta ei ole varsin usein — paitsi erityisissä tapauksissa, niinkuin Herran muistopäivänä, pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna."

Sisarusten ruoka — kastajat kutsuivat toisiaan sisaruksiksi — oli siis yksinkertainen, mutta samalla jotenkin runsas. Ruuassa ei oltu kaavamaisia, vaan, kuten olemme nähneet, "kaikille annettiin kohtuuden ja varojen mukaan". Kuinka tässä meneteltiin, se selviää muutamasta ruokaohjeesta nälkävuodelta 1569; siinä määrätään ravinto ijän, sukupuolen, toimen, terveydentilan j.n.e. mukaan. Yksin tämä niin raaka ja alkuperäinen yhteiskuntamuoto on siis paljon etevämpi niitä "valtion keittiöitä", joissa jokaiselle poikkeuksetta annetaan sama ja yhtä suuri ruoka-annos, joita Eugen Richterin mielikuvitus näkee 1900-luvun sosialidemokratisessa "tulevaisuusvaltiossa!"

Paitsi kastajien yhteistä taloutta ansaitsee heidän yhteinen lastenkasvatuksensa erityisesti huomiota. Beck puhuu heidän lastensa " spartalaisesta kasvatuksesta" ja kuvailee, kuinka "lapset äidinrinnoilta joutuivat yhteisiin lastenkamareihin, missä he saivat kasvaa vanhemmilleen ja lapsellisille tunteille vieraina". Hän olisi voinut ehkä vielä paremmin puhua "platonilaisesta" lastenkasvatuksesta, sillä uudestikastajien kasvatusjärjestelmä muistutti useissa kohdin Platonin tasavaltaa samoin kuin useissa kohdin Moren "Utopiaa". Ei ole mahdotonta, että tämä voipi osaksi riippua suoranaisesta aatteiden siirtymisestä. Platon ei ollut tuntematon uskonpuhdistuksen ajan kommunisteille. Tuomas Münzer viittaa useasti hänen "Valtio"-kirjaansa. Baselin humanistit, joiden läheisistä piireistä useat ensimäiset sivistyneet kastajat lähtivät, keskustelivat ja väittelivät innokkaasti Moren "Utopiasta". Mutta yhdenmukaisuuden saattaa myöskin selvittää aivan yksinkertaisesti sillä tavoin, että olosuhteiden oma johdonmukaisuus johti Mährin sivistymättömän köyhälistön samalle tielle, jolle kreikkalainen maailmanviisas ja englantilainen humanisti joutuivat vetäessään johtopäätöksiä aatteistaan.

Niin pitkälle kuin Platon, eivät huterilaiset menneet — he eivät vaatineet, että lapsi olisi otettava äidiltä niin varhain, ettei tämä enään sitä tuntisi. Lapsi pysyi äitinsä luona usein kahdenkin vuoden ikään, mutta silloin hän joutui yleiseen kasvatuslaitokseen, kouluun.

Tämä oli yksi kohta, joka herätti paljon pahennusta kastajien vastustajissa. "Nuo väärät uudestikastajat toimivat luontoa vastaan", kirjottaa Fischer v. 1607 ja kuvaa, kuinka säälimätöntä oli ottaa lapset oikeilta vanhemmiltaan ja antaa ne ensiksi erityisten sisarien ja sitten äkäisten kasvattajien ja koulumestarien haltuun. Mutta sama Fischer kumoo itse itsensä, kun hän valittaa, että Mährin varakkaat mieluimmin ottivat imettäjät ja hoitajat lapsilleen uudestikastajien joukosta "niinkuin nämä yksin ymmärtäisivät näitä asioita". Loistavampia todistuksia ei voi antaa kommunistisen kasvatuksen etevämmyydestä kuin sellaiset katkeran vihollisen lausumat sanat.

Uudestikastajien koulutkin olivat niin suuressa maineessa, että toisuskoisetkin mielellään lähettivät lapsensa niihin. Heidän koululaitoksensa ja kasvatusopilliset sääntönsä ansaitsevat huomiota vielä nykyäänkin, ja 1500-luvulla olivat ne suuremmoisia.

Sen ajan tavallisten opetusmenettelyjen valaisemiseksi mainittakoon seuraava tapaus, jonka Erasmus rotterdamilainen kertoo ja joka on aikaa kuvaava. Muutamalla koulumestarilla oli tapana aina aterian jälkeen, jota hän söi yhdessä oppilaittensa kanssa, kutsua jonkun oppilaista esiin ja antaa hänet raa'an rangaistusmestarin kuritettavaksi. Kun kerran eräs heikko poika sai osansa, hakattiin häntä siksi kunnes hän makasi puolikuolleena piiskurin jalkain juuressa ja piiskuri oli hiestä märkänä. Mutta opettaja kääntyi rauhallisesti toisten oppilaiden puoleen ja sanoi: "Hän ei kyllä ollut tehnyt mitään, mutta häntä täytyy nöyryyttää". Tämä oli kommunismin vastustajien kasvatusoppia.

Kastajat taas selittivät: " Kovilla iskuilla ei paljon saada aikaan. Täytyy opilla vaikuttaa lapsiin".

Kastajien kouluissa oli lukuisa opettajisto. Opettajien oli pidettävä huolta paitsi lapsen henkisestä, hänen ruumiillisestakin hyvinvoinnistaan, vieläpä pantiin tälle pääpainokin. "Kun lapsi viedään kouluun", sanotaan vuoden 1568 koulujärjestyksessä, "täytyy sen terveydentilaa mitä huolellisimmin tutkia. Jos hänessä on joku vaarallinen tauti, kuten luumärkä, sukupuolitauti tai sellainen, niin häntä pidettäköön nukkumassa, syömässä ja pesuissa erillään muista lapsista".

Kun "koulunäiti" on puhdistanut jonkun lapsen sairaan suun, niin ei hän saa pesemättömin käsin tarkastaa terveitten lasten suita. Myöskin on hänen neuvottava "sisarille", kuinka lapsen suu puhdistetaan. Yleensä pannaan suuri arvo ankaraan puhtauteen. "Sisarien" on valvottava pikkulasten nukkumista, peitettävä ne, jos ne potkivat peiton päältään. Lapsia ei saa lyödä, jos nämä alkavat nukkuessaan kirkua.

Lapsille ei saanut olla tarpeettoman ankara. Jos lapsi tekee virheen kehruussa, niin on siinä kylliksi, että se ilmotetaan "koulunäidille". Hän kurittaa suurempia tyttöjä ja koulumestari suuria poikia. Kun olisi rangaistava varkaudesta, valheesta ja muista synneistä, täytyy aina kysyä joltakin veljeltä neuvoa. Kaikellainen lyöminen päähän tai suuhun ja muullainen liian ankara kuritus on ankarasti kielletty.

Kasvatuksen tulee olla yksilöllistä. "Lasten kurittamisessa tarvitaan suurta huomaavaisuutta ja oikeata erilaisuutta. Yksi taipuu ystävyyttä käyttämällä, toinen voitetaan lahjoilla, kolmas vaatii ankarampaa kuria."

Mitä aineita kastajien kouluissa luettiin sitä emme lähemmin tunne; etukädessä harjotettiin niissä luonnollisesti sisälukua ja kirjotusta, joita molempia melkein kaikki kastajat osasivat. Hyödyllinen työnteko näyttää käyneen käsi kädessä henkisen kehityksen kanssa; varsinkin totutettiin tytöt varhain kehräämään.

Mihin ikävuoteen asti lapset olivat koulussa, emme tiedä. Koulusta joutuivat he teollisuuden, maanviljelyksen tai talouden töihin. Teollisuus ja maanviljelys tarkottivat ennen kaikkea seurakunnan tarpeitten tyydyttämistä. Ennenkuin tämä oli tehty, ei kukaan saanut työskennellä toisille.

Mutta kastajat olivat oivallisia ja ahkeria työmiehiä, ja heidän työnsä tuotti melkoisesti yli tarpeen. Varsinkin kunnostivat he itseään hevosenhoitajina, mylläreinä, oluenpanijoina sekä veitsien ja ennen kaikkea veran valmistamisessa, joka oli heidän pääammattinsa. Tässäkin tapaamme taas villakutomisen mitä likeisimmässä kommunismin yhteydessä.

Se mitä yli oman tarpeen tuotettiin näillä ja muilla tuotannon aloilla, sai tavaratuotannon yhteiskunnassa luonnollisesti tavarain muodon. He myivät suuren osan tuotteitaan, mikä heille taasen teki mahdolliseksi laajentaa määrättyjen tuotteiden valmistusta jatkuvasti paljon yli omien tarpeiden. Niin joutuivat he monella tuotannon alalla teollisuuden suurtuotantoon.

Kotitalouden ja tuotannon muodot ovat aina olleet likeisessä suhteessa toisiinsa. Ennen oli näin laita vielä suuremmassa määrässä kuin nyt. Kapitalistinen tuotanto on höllentänyt tätä suhdetta, erottamalla työpajan kotitalouden piiristä; molempien suhde ei enään ole välitön. Mutta vanhalla ja keskiajalla olivat molemmat mitä läheisimmässä yhteydessä toistensa kanssa, tuotannon laajuus määräsi perheen laajuuden.

Mutta päinvastoin ei myöskään perheen laajentuminen jäänyt vaikuttamatta tuotannon laajentumiseen.

Yhteinen kotitalous, esim. luostareissa tai beghardilaistaloissa esiintyvä, edistikin aina pyrkimystä suurliikkeiden muodostumiseen. Kun 20:kin kankuria eli yhteistä taloutta pitäen, oli lähellä se, että he ostivat myöskin raaka-aineen yhteisesti ja työskentelivät yhteisessä huoneustossa. Mutta nämä pyrkimykset ovat toteutuneet vain vähässä määrin; toisissa — luostareissa — ehkäisi niitä se, että nämä järjestöt säännöllisesti ennenpitkää lakkasivat olemasta työjärjestöjä ja muuttuivat riistämisjärjestöiksi, toisissa begharditaloissa ja sentapaisissa laitoksissa estivät vainot työn yhteisyyttä pääsemästä kehittymään, ottamasta syvää juurta ja vaikuttamasta tuotantotapaan.

Ja luostarit samoin kuin begharditalot menestyivät työlaitoksina aikana, jolloin ei ollut yhteiskunnallisia eikä tekotavallisia edellytyksiä suurtuotannolle.

Toisin oli laita Mährin uudestikastajien. Heidän järjestönsä olivat varmempia kuin useimmat beghardilaistalot olivat olleet; mutta ollen vieraita, joita vain siedettiin ja joita hallitsijoidensa viha aina uhkasi, eivät he voineet kehittää talouksiaan riistämislaitoksiksi, kuten luostarit. Vihdoin esiintyivät he aikana, jolloin yhteiskunnalliselle tuotannolle jo oli lukuisia edellytyksiä. Vuorityötä ja malmienjalostusta harjotettiin jo kapitalistisesti. Mutta käsityökin pyrki silloin jo usein laajentumaan käsiteollisuudeksi ja rikkomaan liikkeen ammatillisen rajottamisen puitteet, jotka estivät käyttämästä muuta kuin muutamia sällejä. Kun sitten muodostui 1,000-2,000 hengen yhteisiä kotitalouksia, täytyi niissä olevien suurliikkeiden laittamista ja kehittämistä tarkottavien pyrkimysten löytää suotuisa maaperä.

Uudestikastajien kesken "kävi kaikki suurliikkeen tapaan ja eri käsityöläiset valmistivat tuotteita toistensa tarpeiksi. Oli mitä jyrkimmin kielletty ottamasta raaka-ainetta muualta kuin uudestikastajien itsensä parista, kun vaan sellaista sieltä oli saatavissa. Niin saivat nahkurit valmistettavat vuodat teurastajilta ja jättivät ne valmistettuina satulasepille ja suutareille. Samallainen oli puuvillakehrääjien ja kankurien, kankurien ja räätälien suhde j.n.e. Vain muutamia raaka-aineita, kuten rautaa, hienompia öljyjä ja muutamia muita tuotiin ulkoa. Ja eri ammatteja harjotettiin suuressa mittakaavassa, sillä tuotteilleen: puukoille, sirpeille, kankaille, kengille j.n.e. saivat he hyvän menekin, paitsi veljien, myöskin muitten naapurien parissa."

Niistä raaka-aineista, joita he ostivat, olisi Loserthin, joka tämän kuvauksen on antanut, täytynyt vielä mainita yksi, joka oli sangen tärkeä, villa. Heidän kangasteollisuutensa menestyi niin suuressa määrin, ettei mähriläinen villa enään riittänyt, vaan täytyi villaa tuottaa ulkoa, todennäköisesti Unkarista.

Jokaisessa ammatissa oli aineenostajansa, jakajansa ja päällysmiehensä. Ensinmainitut ostivat, jos tarvittiin, raaka-aineen suurissa määrin, toiset jakoivat sen eri työmiehille ja valvoivat heidän yhteistyötään. Näiden asioiden ja yleensä tuotannon järjestämisessä oli veljillä paljon puuhaa. Tämä käy selväksi m.m. niistä lukuisista järjestyssäännöistä, joita he ovat työskentelyn järjestämiseksi tehneet. Valitettavasti ei näitä ole monta tallella, eipä edes veranvalmistusta koskevia, jota he harjottivat suuressa määrin ja menestyksellä. Emme näin ollen tiedä, miten pitkälle työnjako ja järjestelmällinen yhteistyö eri teollisuusaloilla meni. Varmaa on, että he sen ajan ammattikunnalliseen käsityöhön verraten olivat ottaneet aimo askeleen käsiteollisuutta kohti. He huolehtivat myöskin sitä, että he olisivat teknillisessä suhteessa aikansa tasalla. Niinpä he esim. aika ajoin lähettivät mylläreitä Sveitsiin tutkimaan sikäläisiä ammattiin kuuluvia laitoksia.

Vielä enempi he olivat luonnollisesti kaupantekoon nähden käsityöastetta etevämmällä kannalla, he kun osaksi ostivat raaka-aineet suurissa määrin ja vain osaksi saivat itse valmistamalla. He saattoivat myöskin helpommin kuin yksityiset valmistajat voittaa kauppapulat, joskaan ei liikatuotantoa toisinaan kokonaan voitu välttää. Mutta silloin autettiin asia panemalla liiat käsivarret maanviljelykseen, jolla alalla työtä ei koskaan puuttunut.

Kaikkien näiden etujen lisäksi, joita kommunistisella suurtuotannolla oli käsityöläisten yksilölliseen valmistamistapaan verrattuna tuli luonnollisesti vielä se, että jokaisen yksilön ylläpito tietysti tuli paljon huokeammaksi suuressa yhteisessä taloudessa kuin käsityöläismestarien pienissä talouksissa. Eivätkä milloinkaan lakanneetkaan valitukset siitä turmiollisesta kilpailusta, jonka kommunistit tuottivat ammattikuntien käsityöläismestareille. Uudestikastajat väittivät, etteivät he tehneet mitään muuta kuin ahkeroivat kaikessa rehellisessä työnteossa. He selittivät, etteivät he suinkaan saata huonontaa työtään siksi, että yksi ja toinen heitä aiheettomasti moitti.

Kastajien laitosten etevämmyys vastustajien laitoksien rinnalla tuotantotapaan samoin kuin koululaitokseenkin nähden, käy paraiten selville juuri vastustajien valituksista. Me neuvomme kaikkia niitä, jotka väittävät, että kommunismin täytyy kaikissa olosuhteissa olla epätaloudellinen, ajattelemaan tätä seikkaa. Mährin uudestikastajien kokemukset vahvistavat sitä sääntöä, jonka huomasimme verratessamme luostareita sekä Amerikan uskonnollisia kommunistisiirtoloita toisiinsa.

Samat syyt, jotka tekivät kaupunkien käsityöläisistä huterilaisten vastustajia, saivat sensijaan suuret maanomistajat, joiden tiloilla he elivät ja joille he maksoivat veronsa, heille suosiolliseksi. Uudestikastajat lisäsivät aateliston rikkautta ja hyvinvointia. Kastajat tulivat Mährin aatelille taloudellisesti välttämättömiksi.

Mutta kastajilla ei ollut taloudellista merkitystä vain tuotteittensa perustuksella, vaan myös niiden palkkatyömiesten tähden, joita heistä saatiin. Useat veljet ja sisaret olivat nimittäin yksityisten palveluksessa. Me olemme jo nähneet, kuinka heidän naisensa olivat haluttuja imettäjiksi ja kasvattajiksi, mutta kastajia käytettiin muissakin toimissa, kuten esim. mylläreinä ja varsinkin liikkeiden johtajina, mikä saa selityksensä siitä, että heidän suuren taloutensa hoitaminen luonnollisesti kehitti järjestämis- ja hallintakykyä heissä.

Eivätkä suinkaan vain erityiset yksilöt olleet sellaisessa yksityisessä palveluksessa, vaan kokonainen kastajaseurakunta. Yksityiset olivat ainoastaan seurakunnan asettamia siihen toimeen, jossa he olivat. He olivat edelleenkin seurakunnan kurinpidon alaisia ja heidän täytyi antaa kaikki tulonsa tälle, ei vain palkkansa, vaan myöskin juomarahansa ja lahjansa, olivatpa nämä sitte rahassa tai luonnossa annetuita.

Näyttää siltä että nämä määräykset pantiin toimeen ilman sanottavia vaikeuksia. Vain yksi ammatti teki tässä poikkeuksen, nimittäin lääkärit. Huolimatta siitä että kastajat halveksivat tiedettä ja oppineisuutta, pitivät he paljon lääkintötaidosta ja vesilääkityksestä. Heidän kylpynsä eivät tosin kai suurestikaan olleet tieteellisellä pohjalla, mutta he lienevät silti käytännössä olleet sangen taitavia, sillä heidän apuaan tässä asiassa haettiin koko maassa, vieläpä kutsuttiin kastajia sitä varten keisarilliseen hoviinkin, joka muuten ei kärsinyt nähdäkään kommunisteja.

Huomattava on heidän kylvettäjiä varten antamansa säännöt vuodelta 1654. Siinä asetetaan kylvettäjille m.m. seuraavia velvotuksia:

4. Tulee lukea ahkerasti ja harrastaa pyhää raamattua ja lääkekirjoja;

8. Yrttejä ja rohdosjuuria kootessa ei saa mennä viinille ja tulla kotiin ilman juuria ja yrttejä;

16. Eivät saa olla poissa työstä, ikäänkuin olisivat liian hyviä sellaiseen eivätkä luodut työtä tekemään;

17. Älköön myöskään pidettäkö omia lääkkeitä omaksi voitoksi ja hyödyksi;

19. Kaikki rahat, olkootpa sitten lahjotettuja tai juomarahoja, sekä kaikki ansio tulee rehellisesti antaa esimiehelle.

Kylvettäjien oli vaikeinta mukaantua kommunistiseen järjestykseen, ehkäpä sentähden, että he olivat erikoisasemassa, sivistyksensä ja arvonsa puolesta muiden veljien yläpuolella.

Veljien yhteiskuntamuoto oli kansanvaltainen. Yhteisön johdossa olivat osaksi hengelliset, osaksi maalliset virkamiehet. Edelliset, "sananpalvelijat", olivat osaksi apostoleja, jotka kulkivat maailmalla hankkimassa uusia tovereita, osaksi saarnaajia, jotka toimivat kotona Mährissä. Maalliset virkamiehet, "tarpeen palvelijat", olivat raaka-aineitten ostajia, esimiehiä, taloudenhoitajia ja työnjohtajia. Korkein valta oli seurakunnalla. Mutta ettei tämän mieltä tarvinnut kysyä tavan takaa, oli olemassa vanhimpien neuvosto, joka seurakunnan palvelijoiden kanssa ratkaisi vähemmän tärkeitä kysymyksiä. Koko yhteisön johtajana oli piispa. Virkamiehiä ei kuitenkaan valittu, vaan he määrättiin arvalla, "Herran sormen avulla", niistä, jotka näyttivät olevan kelvollisia. Mutta seurakunnan tuli jälkeenpäin antaa vahvistuksensa Jumalan tahdolle ja hyväksyä valittu virkaan, ennenkuin tämä saattoi lopullisesti ottaa sen vastaan.

Lähes kokonaisen vuosisadan pysyi tämä omituinen yhteiskunta, jota tässä olemme kuvanneet täysissä voimissaan. Se ei kukistunut sisäisen rappeutumisen tähden, vaan ulkonaisen väkivallan uhrina.

Sitten kun Böhmi ja Mähri olivat joutuneet habsburgeille, olivat nämä olleet alituisessa, joskin enimmäkseen verettömässä sodassa näitten maiden mahtavan aateliston kanssa. Vihdoin syntyi suuri, ratkaiseva taistelu, joka johti kolmenkymmenvuotiseen sotaan ja päättyi aateliston täydellisellä kukistumisella Valkeavuoren tappelussa (1620). Aatelisto melkein tuhottiin. Aateliston mukana kukistuivat sen turvatitkin, Böhmin veljet ja Mährin huterilaiset seurakunnat.

Kardinali Dietrichstein kuulutti 22 p:nä syysk. 1622 keisari Ferdinandin käskystä, että "kaikkia, jotka olivat liittyneet Huterin veljeskuntaan, olkootpa sitten mies- tai naishenkilöitä, käsketään poistumaan neljän viikon kuluessa kuulutuspäivästä alkaen ankaran ruumiin- ja kuolemanrangaistuksen uhalla Mährin rajojen sisältä."

Sillä kertaa ei karkotusmääräys jäänyt paperille. Nyt tuli loppu Mährin uudestikastajien järjestöstä. Monet liittyivät katolilaisuuteen, vaikka salaisesti pysyivät uskollisina vanhalle uskolleen, toiset menehtyivät, kun he talvella pakolaisina harhailivat ympäri metsissä, pienen osan onnistui jättämällä kaikki omaisuutensa, mitä heillä oli, päästä Unkariin, jossa heillä aina vuodesta 1546 alkaen oli ollut muutamia uutistaloja. Unkarilaiset vallanpitäjät tarvitsivat siirtolaisia ja ottivat tulokkaita mielellään vastaan. Pakolaiset järjestyivät uudella kotiseudulla vanhaan tapaan, mutta seurakunta ei voinut milloinkaan tointua tämän ankaran iskun jälkeen eikä saavuttaa entistä merkitystään. Olosuhteet silloisessa Unkarissa, missä turkkilaisten maahankarkaukset ja omien kansalaisten keskinäiset sodat saivat aikaan hajaannusta, eivät olleet juuri omiansa edistämään köyhän uutisasukassiirtolan pääsemistä hyvinvointiin. Se rappeutui ja hävisi ja sen mukana hävisi olemasta sen kommunismikin.

Olisiko uudestikastajien kommunismi voinut pysyä pystyssä, jos seurakunta olisi Mährissä saanut häiritsemättä kehittyä, ei ole niinkään helposti ratkaistavissa. Mutta varsin todennäköistä ei kuitenkaan ole, että kastajien olisi onnistunut pysyttää kommunismiansa voimassa keskellä kapitalista yhteiskuntaa, jonka kanssa he tavaratuotannon ja palkkatyön kautta olivat läheisessä yhteydessä ja jolla silloin vielä oli tulevaisuus edessään.

Mutta joka tapauksessa on Huterin lahkolla Mährissä mitä suurin merkitys sosialismin historialle. Siitä tuli kerettiläiskommunismin kypsin hedelmä ja se näyttää meille selvimmin uudestikastajien pyrkimykset. Sen pääpiirteet ovat vielä samat kuin munkkilaitoksenkin; talous on tavallansa vain jonkunlainen luostari. Mutta se on kuitenkin jo kehittyneempi tätä ja lähempänä uudenaikaista sosialismia, se kun sovittaa avioliiton luostarikommunismiin ja kehittää suurteollisuutta tavalla, joka näyttää, että tämä ei enää ole vain kommunismin sivu-ilmaus, vaan alkaa tulla sen perustukseksi.

Mutta merkityksestään ja omituisuudestaan huolimatta ovat uudestikastajien mähriläiset järjestöt kuitenkin pitkän aikaa olleet unohduksissa. "On kummallista", kirjotti 1858 muuan böhmiläinen historioitsija, "että Mährin uudestikastajien muisto on niin kokonaan hävinnyt kansasta ja että tieteellinen tutkiminen vasta nykyään on hiukan tuonut valoa heidän oloihinsa". Sittemmin on tri Josef Beck väsymättömällä innolla toimien saanut koolle tarpeellisia lähteitä, joita sitte m.m. Loserth on taitavasti osannut käyttää. Mutta erikoistutkijoita lukuunottamatta tiedetään vielä nykyäänkin Mährin uudestikastajista varsin vähän, ja vanhemman sosialismin porvarilliset historiankirjottajat ovat jättäneet heidät kerrassaan huomioonottamatta.

Tämä ei saa meitä ihmetyttää. Nämä herrat eivät yleensä pyri sosialismia ymmärtämään, vaan vain kokoamaan aineksia, jotka näyttävät olevan hyviä sitä tuomitessa. Mutta siihen tarkotukseen sopivat Mährin uudestikastajat huonosti. Paljon sopivampi sellaiseen oli Münsterin uudestikastajien kapina, Ja sitäpä perinnäinen historiankirjotus esittääkin uudestikastajien kuvaavana ilmauksena. Siihen viitataan mielellään, kun tahdotaan osottaa mitä kamaluuksia kommunismi välttämättömästi tuo mukanaan.

Joka kuulee puhuttavan uudestikastajista, ajattelee tavallisesti heti Münsterin kapinaa, ja joka tästä puhuu, tarkottaa sillä hirmuista mieletöntä irstailevaa remuilua.

Katsokaammepa, missä määrin tämä on oikeutettua.

VI. Münsterin levottomuudet.

Myöhemmin kuin Etelä-Saksassa alkoi Pohjois-Saksassa uskonpuhdistusliike varttua ja ajan luokkavastakohdat astua esiin.

Suureksi osaksi on tähän syy haettava Pohjois-Saksan taloudellisesta takapajullaolosta; mutta niissä luoteisissa osissa, jotka olivat korkeammalle kehittyneitä, esti uskonpuhdistusliikettä habsburgilaisten Alankomaiden läheisyys. Talonpojat pohjoisessa eivät yleensä joutuneet mihinkään yleiseen liikkeeseen. Osaksi oli heillä vielä parempi asema kuin veljillään etelässä, osaksi olivat he vielä enempi erillään toisistaan kuin taajemmin asutussa Etelä-Saksassa.

Vain kaksi uskonpuhdistusliikkeen puolta tapaamme Ala-Saksassa: ruhtinaitten ja kaupunkien edustamat. Mitä taasen viimeksimainittuun tulee, ilmeni siinäkin osaksi jyrkkä kaupunkien porvariston ja sen vapautta uhkaavan ruhtinasvallan välinen vastakohta, osaksi ammattikuntien ja vanhojen ylimysperheiden välinen vastakohtaisuus. Ja aivan kuin etelässäkin liittyivät täälläkin, ennenkuin taistelu oikein voi alkaa, kaupunkien alimmat kansankerrokset näihin liikkeisiin ja alkoivat siellä, missä olosuhteet olivat suotuisat, ajaa itsenäistä politiikkaa.

Pohjois-Saksan kaupungeista kuuluisin ja mahtavin, jolla on ollut osaa uskonpuhdistusliikkeeseen, oli vanha hansakaupunki Lübeck.

Lübeckin ylimysmielinen neuvoskunta asettui vallitsevan auktoritetin, katolisen kirkon, puolelle; kansanvaltaisuus sensijaan otti "evankeliumin" asian omakseen. Se sai v. 1530 kapinan avulla voiton, hallitusmuotoa muutettiin kansanvaltaiseen suuntaan, ja kirkon omaisuus otettiin kaupungille. Mutta tämä voitto saatiin vain ammattikuntien ja rahvaan yhteisvaikutuksella. Tämän liiton etevin edustaja ja sen johtaja oli Jürg Wullenweber, joka v. 1533 tuli Lübeckin pormestariksi. Sen seikan nojalla, että hän oli saavuttanut voiton rahvaan avulla, on ymmärrettävää, että hän oli myötätuntoinen uudestikastajille, että Saksassa yleisesti sanottiin, että Lübeck hänen tullessaan tähän virkaan oli joutunut kastajien käsiin. Missä määrin Wullenweber todella hyväksyi uudestikastajien aatteet ei enään voi sanoa. Mitään käytännöllisiä tuloksia eivät uudestikastajat Lübeckissä saavuttaneet ja yhtä vähän missään muussa Pohjois-Saksan kaupungissa, joissa heitä oli lukuisasti.

Vain yhdessä kaupungissa saavuttivat he hetkiseksi menestystä omituisen olosuhteiden yhteensattuman vuoksi, — Münsterissä.

Luoteis-Saksassa oli erikoisen lukuisasti hengellisiä ruhtinaskuntia: Köln, Münster, Paderborn, Osnabrück, Minden j.n.e. Näistä valtioista olivat Kölnin arkkipiispakunta ja Münsterin piispakunta muita paljon merkitsevämmät.

Yhteiskunnalliset ja valtiolliset vastakkaisuudet saivat hengellisissä ruhtinaskunnissa omituisen värityksen. Niiden valtiaalla oli samoissa käsissä kirkon ja valtion mahtikeinot. Mutta hän oli kaikkea muuta kuin yksinvaltainen ruhtinas. Ollen riippuvaisempi keisarista ja paavista kuin maallinen ruhtinas, oli hän samalla myöskin suuremmassa määrin välikappale kuin alueellansa olevan aateliston ja hengellisten hallitsija. Piispojen vaalin olivat kaikkialla tuomiokapitulit ottaneet oikeudekseen, ja niiden virkojen täyttäminen taas, samoinkuin yleensä korkeampien ja merkitsevämpien kirkollisten virkojen täyttäminen, oli aateliston yksinoikeutena (Münsterissä vuodesta 1392 alkaen). Aatelistoa ja hengellisiä liitti siis toisiinsa kiinteä etujen yhteisyys, ja he olivat valitsemansa ruhtinaan rinnalla mahtavampia kuin maallisissa piireissä. Aatelilla ja hengellisillä oli hengellisissä ruhtinaskunnissa enemmän sananvaltaa kuin muissa, ja sitä enempi jota yksimielisempiä olivat. Kaupungit joutuivat aina alakynteen, ja pienempiä sorrettiin, suuret saivat turvautua omaan apuunsa.

Aatelistolla ja korkeammilla hengellisillä oli asiain näin ollen eninten kadotettavaa, he olivat senvuoksi lujia vanhan uskon puolustajia; paljon mieluummin jakoivat he tavattomat rikkaudet, joita kirkko oli koonnut hengellisissä ruhtinaskunnissa, Rooman paavi-istuimen kanssa kuin luopuivat kokonaan niistä.

Epävarmempia olivat sitävastoin piispat. Aivan liian helposti joutuivat he kiusaukseen, jonka heille tarjosi maallisten naapurien esimerkki. Kääntyminen lutherilaisuuteen lupasi heille riippumattomuuden paavista, joka rasitti heitä suurilla veroilla, vapaamman vallan kirkkotilojen ja aatelin yli. Ei sen vuoksi ole ensinkään ihmeellistä, että Münsterin piispat, kuten heidän virkaveljensäkin, vain puolin sydämin vastustivat evankelista oppia, vieläpä salaa sitä suosivatkin.

Kun Bernt Rothmann v. 1531 alkoi pitää Münsterin etukaupungissa St. Mauritzissa lutherilaismielisiä saarnoja, silloin kääntyi tuomiokapituli turhaan piispa Fredrikin puoleen, pyytäen, että hän estäisi tämän vallattomuuden. Piispa kielsi kyllä Rothmanin saarnaamasta, mutta ei tehnyt kerrassaan mitään antaakseen pontta kiellolle, ja Rothman saarnasi huoletta edelleen. Vasta keisarin käsky sai piispan karkottamaan Rothmanin (tammikuussa 1532). Rothman jätti St. Mauritzin, mutta ei lähteäkseen maasta, vaan hyökätäkseen münsteriläisen kirkon kimppuun sen keskuksessa: hän siirtyi saarnaamaan itse Münsteriin.

Münster oli rikas ja vahvasti varustettu suuri kaupunki, ei vain piispakunnan, vaan koko Westfalin pääkaupunki. Kansanvalta osottautui siellä erittäin voimakkaaksi. Alkuaan oli neuvoskunta, kuten jokaisessa keskiaikaisessa kaupungissa, yksinomaan kyläkuntayhteistöläisten, vanhojen sukujen, hallussa, joita Münsterissä nimitettiin perintömiehiksi. Mutta kun kauppa ja ammattityöt alkoivat kukoistaa ja ammattikunnat saavuttivat valtaa ja arvoa, silloin hankkivat he lopulta itselleen myöskin pääsyn neuvoskuntaan. Tämän valitsi vuotuisesti kymmenen valitsijaa, joita koko porvaristo oli valitsemassa. Vain puolet kahdestakymmenestäneljästä neuvosherrasta täytyi olla vanhojen sukujen jäseniä. Mutta kaupungin asioiden hoito vaati jo enemmän aikaa ja tietoja, kuin kansanmiehellä yleensä voi siihen aikaan olla. Nuo kaksitoista tavallisen porvariston osalle myönnettyä neuvosherrapaikkaa joutui sen vuoksi yhä uudelleen muutamien harvojen hyvinvoivien perheiden jäsenille, joista perheistä vähitellen kehittyi toinen kaupunkilainen ylimystö, vähemmän ylhäinen kuin perintömiehet, mutta yhteisten etujen siihen liittämä.

Niin muodostui neuvoskunta vähitellen taasen yksinomaan kaupunkien ylimystön eduskunnaksi, ylimystön, joka osaksi eli koroistaan, maansa vuokrasta, osaksi myöskin kaupalla. Mutta neuvoston rinnalle kehittyi ammattikuntien valta. Münsterissä oli seitsemäntoista ammattikuntaa. Jokaisella niistä oli oma ammattikuntatalonsa, ja jokainen hoiti asioitaan omien sääntöjensä mukaan. Sitäpaitsi oli kaikilla yhteinen keskustalo. Paastonaikana, vähän neuvostovaalien jälkeen, kokoontuivat sinne kaupungin kolmekymmentäneljä ammattikuntamestaria ja valitsivat kaksi ammattivanhinta. "Nämä", sanoo muuan senaikuinen münsteriläinen historioitsija, "ovat koko alemman porvariston päitä ja johtajia, ja heitä pidetään niin suuressa arvossa, että he, yhdessä ammattikuntamestarien kanssa, voivat kumota neuvoston päätökset, jos tahtovat. Sen vuoksi ei maistraatti voi tärkeissä ja yhteisön hyvää koskevissa asioissa päättää juuri mitään, elleivät sitä hyväksy nuo mainitut kansan johtomiehet."

Rauhallisina aikoina tosin annettiin neuvoston yleensä päättää asiat mielensä mukaan. Mutta jos syntyi riita kunnan ja neuvoston tai hengellisten välille, silloin katosi neuvoston arvo pian. Se oli, kuten jo aikaisemminkin, näkynyt varsin selvästi v. 1525. Mahtava taistelu Etelä-Saksassa ei jäänyt vaikutuksitta Pohjois-Saksassakaan. Kaikkialla ilmeni kaupungeissa alemman kansan liikkeitä; samoin kuin Kölnissä, syntyi Münsterissäkin papistonvastainen liike, joka muuttui ilmikapinaksi, kun neuvoskunta koki sitä ehkäistä. Kansa nousi kapinaan ja asetti 40-miehisen valiokunnan, joka teki sen vaatimuksista 36 artikkelia. Nämä eivät koske uskonnollisia, vaan taloudellisia kysymyksiä ja näyttivät, että ammattikunnat johtivat liikettä.

Liikkeen luonteen kuvaamiseksi mainittakoon tässä muutamia artikkeleita:

"5. Ei kukaan hengellinen, kuulukoon hän mihin munkkikuntaan tahansa, ei pappi eikä munkki eikä nunna saa harjottaa kauppaa eikä mitään maallista ammattia, olkoonpa se sitten vaikka härkien ruokkimista tai palttinan kutomista tai jyvien kuivaamista. Heidän pitää senvuoksi heti vapaaehtoisesti luopuman sellaisiin toimiin tarvittavista työkaluista, joita on luostareissa tai papiston kodeissa, tai sitten valmistautuman siihen, että kansa tulee ja ottaa ne.

"6. Älköön kukaan hengellinen olko tämän päivän jälkeen vapaa yleisistä kaupungin ulosteoista.

"7. Niin hyvin hengellinen kuin maallinenkin esivalta kieltäköön alamaisiaan kylissä, vähemmän kuin kahden penikulman etäisyydellä kaupungista, harjottamasta mitään ammattia tai porvarien vahingoksi keittämästä olutta ja leipomasta leipää" j.n.e.

Tämä kapina ei siis tarkottanut kaikkien erikoisoikeuksien poistamista, vaan sitä, että ammattikuntien etuoikeudet olisi asetettu pappien etuoikeuksien sijaan.

Neuvoskunta hyväksyi artikkelit, mutta niitä ei milloinkaan pantu kokonaan käytäntöön. Etelä-Saksan kapinan kukistuttua, kukistuivat Pohjois-Saksalaisetkin liikkeet. V. 1526 saatiin aikaan piispan ja samalla tuomiokapitulin sekä kaupungin välillä sopimus, joka suurimmaksi osaksi palautti papiston oikeudet.

Sillä oli rauha palautettu, mutta kaupungin kansanvaltaisten ainesten vastustus rikasta ja sortavaa papistoa vastaan ei ollut suinkaan sillä poistettu. Suuri talonpoikaissota oli saanut mielet kuohuksiin, ja rahvas, joka oli ennen ollut koko Pohjois-Saksassa uskonpuhdistukselle aivan välinpitämätön, omisti nyt ilolla evankeliumin asian. Entiset hengelliset rupesivat liikettä johtamaan, ja liike, jolla alkuaan oli puhtaasti taloudellinen luonne, pukeutui yhä enemmän uskonnolliseen verhoon ja tuli näennäisesti puhtaasti uskonnolliseksi liikkeeksi.

Tämä ilmiö kohtaa meitä usein uskonpuhdistuksen aikakautena ja sillä on vastaavaisuutensa nykyaikaisissa porvarillisissa ja köyhälistöläisissä liikkeissä. Syy siihen on helposti havaittavissa. Niin kauan kuin yhteiskunnallisessa liikkeessä on kysymys yksityisistä hetkenvaatimuksista, on sen taloudellinen luonne selvä. Mutta mitä enemmän se syventyy ja laajenee ja mitä enempi se pyrkii koko yhteiskuntamuodon mullistamiseen, sitä enemmän tuntuu tarvittavan henkistä yhdyssidettä kaikkien ohjelman eri kohtien välille, sitä enemmän on kaikkien ajattelevien pakko tehdä itselleen selväksi sen liikkeen päämäärä, jonka ensimäisinä askeleina ovat nuo hetkenvaatimukset, sekä selittämään näitä vaatimuksia jonkun korkeamman yleisen periaatteen johtopäätöksiksi. Kuta pienempi ajan taloudellinen tieto on ja kuta pitemmälle liike tähtää, sitä salaperäisemmän leiman saavat yleensä todistukset ja teoriat, sitä pikemmin unohtavat liikkeen kannattajat agitatsioninsa taloudellisen pohjan. Jos jossakin liikkeessä vain on kysymys esim. kauppavapaudesta ja pienemmistä veroista tai lyhemmästä työajasta ja korkeammasta palkasta, silloin lyhytnäköisellekin on selvänä sen taloudellinen ydin. Mutta jos liike laajenee joko porvariston tai köyhälistön yleiseksi luokkataisteluksi vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, niin taloudellinen ydin katoo huomattavista melkein kokonaan, ellei ole tarpeeksi teoretista ymmärrystä sen huomaamiseen. Silloin esiintyy kaikki kysymyksinä luonnollisen oikeuden, järkevyyden j.n.e. käskystä. Uskonpuhdistuksen aikakautena ei puettu ajatuksia lainopillisiin muotoihin, vaan jumaluusopillisiin. Yhteiskunnallinen liike esiintyi sentähden ulkonaisesti sitä jumaluusopillisempana, sitä enempi käyttäen jumalansanaa ja Kristuksen käskyjä, mitä jyrkemmin kumouksellinen se oli.

Vuonna 1529 sai Pohjois-Saksan kansanvaltainen protestanttinen liike suuremman vauhdin. Silloin oli katovuosi ja nälänhätä, jotka kestivät useampia vuosia. Rukiin hinta kohosi moninkertaiseksi, ja tuhoisa kulkutauti, "englantilainen hiki" raivosi lisäksi maassa. Lisäksi hyökkäsivät turkkilaiset maahan, ja se koski Pohjois-Saksaankin siinä muodossa, että näille seuduille määrättiin erityinen sotavero, joka nousi aina 10 prosenttiin asti kaikista tuloista. Ja kuta vähemmän maata itseään turkkilaisvaara näytti uhkaavan, sitä raskaampana tuntui tämä suuri sotavero, vallankin kun maassa muutenkin nyt vallitsi hätä.

Kaiken sen täytyi tavattomasti jyrkentää olevia luokkavastakohtia, vallankin vastakkaisuutta kansanvallan ja rikkaan papiston välillä, papisto kun aivan liian helposti osasi päästä sotaveroja suorittamasta, ja sen ahnaaseen mieleen ei johtunut antaa mitään vapaaehtoisia lahjoja.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa saivat jo mainitun Rothmanin saarnat luonnollisesti hedelmällisen maaperän. Vuonna 1531 tuli hän itse Münsteriin, missä kansanvaltaiset ottivat hänet avosylin vastaan ja antoivat hänelle tarpeellista suojaa. Etevin mies kansanvaltaisessa puolueessa oli siihen aikaan rikas verkakauppias Bernhard Knipperdollinck, "komea, vielä nuori mies, jolla oli kauniit hiukset ja parta, urhea, reipas ja voimakas näöltään, liikkeiltään ja toimiltaan, taitava puhumaan ja nopea töissään", kuten häntä kuvataan, ja lisäksi itsepäinen ja toiminnanhaluinen, haaveellisuuteen taipuvainen.

Münsterin kohoamaan pyrkivälle kansanvallalle sopi hyvin, että juuri tähän aikaan, jolloin sen täytyi suorittaa ensimäinen kokeensa puolustaessaan Rothmania, papilliset vallanpitäjät olivat kiintyneet sisäisiin asioihin. Nämä kuvaavat erittäin hyvin ajan kirkollisia olosuhteita.

Piispa Fredrik, mukava herra, ei viihtynyt virassaan näinä levottomina aikoina, vaan katseli sopivaa henkilöä, joka kelpo hinnasta olisi tahtonut ostaa piispantoimen häneltä. Hän tapasikin vihdoin sellaisen Paderbornin ja Osnabrückin piispassa Eerikissä, joka oli yhtä vallanhimoinen kuin rikaskin ja halusta laajensi alueitaan vielä kolmannella. Kölnin katolinen arkkipiispa ja Saksin lutherilainen vaaliruhtinas olivat välittäjinä tässä kirkollisessa kaupassa, — saivatko he toimestaan välittäjäpalkkion, sitä ei tiedetä. Myyntihinta määrättiin kuitenkin 40,000 guldeniksi, ja törkeän petoksen avulla saivat nuo yhtä hurskaat kuin korkeatkin herrat tuomiokapitulin suostumuksen, — tehtiin tätä varten väärä välikirja, jossa kauppasumma ilmotettiin puoleksi siitä, mitä se todellisuudessa oli. Sellaisia olivat ne yhteiskunta-ainekset, jotka sitte myöhemmin esiintyivät uskonnon, siveyden ja omaisuuden suojelijoina uudestikastajia vastaan!

Joulukuussa 1531 valittiin Eerik väliaikaiseksi piispaksi. Kun hän oli maksanut kauppasumman, luopui Fredrik maaliskuussa 1532 piispallisesta arvostaan.

Tällä väliajalla lisääntyi kerettiläisyys Münsterissä huomattavasti. Mutta uuden piispan tulokaan ei muuttanut paljon asiaa. Hän tunsi olevansa paljon enempi maallinen ruhtinas kuin kirkollinen virkamies, lutherilaisen opin levittäminen oli hänelle vielä vähemmän vastenmielistä kuin hänen edeltäjälleen. Hän oli etevimpien protestantisten ruhtinasten, sekä Saksin vaaliruhtinaan että Hessenin maakreivin, läheinen ystävä. Vieläpä oli hän, vaikka olikin kolmenkertainen katolinen piispa, todistajana Teklenburgin kreivin ja erään luostarista paenneen nunnan vihkiäisissä!

Sellaisen piispan valitseminen vahvisti suuressa määrin protestantisuuden asiaa Münsterissä, mutta sai samalla aikaan hajaannuksen protestanttien keskuudessa. Piispa olisi sallinut vain ylhäältäpäin, vallanpitäjien puolelta, toimitetun, uskonpuhdistuksen, mutta ei kansanvaltaista. Piispa ja neuvoskunta olivat kaupungissa "maltillisena" puolueena, joka viekasteli lutherilaisuutta. Kaupunkien kansanvalta oli käyttänyt lutherilaisuutta tuekseen niin kauan kuin kaikki sen vastustajat olivat katolilaisia. Nyt uhkasi lutherilaisuus muuttua kansanvallan aseesta kansanvallan vaarallisimpain vastustajien, piispan ja ylimystön, aseeksi. Samassa määrin hävisi kansanvaltaisuudesta mieltymys lutherilaisuuteen. Yhä enempi alempi kansankerros kallistui zwingliläisyyteen, joka paraiten vastasi heidän tarpeitaan.

Huhtikuussa 1532 ryhtyivät piispa ja neuvoskunta taisteluun kansanvaltaisuutta vastaan, jonka kukistaminen näytti heistä kaikkein tärkeimmältä. Rothmania käskettiin lopettamaan saarnaamisensa, mutta seurakunta selitti aikovansa joka tapauksessa pitää hänet pastorinaan.

Ja onni suosi tällä kertaa taaskin kansanvaltaisuuden asiaa. "Tämä oikeudellinen piispa", kirjottaa muuan piispanmielinen kirjailija, "olisi oman mahtinsa ja ystäviensä kautta voinut vaikuttaa paljon tähän asiaan, jollei hänen ennenaikainen kuolemansa olisi tullut väliin. Sillä kun hän vietti tavallista hauskempia päiviä linnassaan Fürstenaussa, lienee hän sairastunut, tai toisten tietojen mukaan kuollut äkkiä tyhjennettyään mahdottoman suuren viinipikarin".

Piispan kuolema oli kapinanmerkkinä kaikissa kolmessa hiippakunnassa, joita tuo viiniin autuaasti nukkunut oli elinaikanaan nylkenyt ja sortanut. Kansa nousi kapinaan, karkotti katoliset papit ja asetti protestantisia mielensä mukaan niiden sijaan. Osnabrückissä saatiin aikaan sovinto, ja Paderbornin kukisti väkivallalla Kölnin arkkipiispa lokakuussa 1532, mutta Münsterissä onnistui kapinallisten pitää asemansa.

Tuomiokapituli oli heti valinnut Eerikin seuraajaksi Frans Waldeckilaisen ja ylimyssuvut selittivät olevansa valmiita vannomaan hänelle kuuliaisuutta. Mutta ammattikuntien kokous päätti sen sijaan 1 p:nä heinäk. muodostaa liiton evankeliumin suojelemiseksi ja asetti 36-miehisen vallankumouksellisen valiokunnan, joka niin pelotti neuvoskuntaa, että se myöntyi kaikkeen, mitä seurakunta pyysi. 36-miehinen valiokunta järjesti nyt kirkon uudelleen ja rupesi samalla liittoon m.m. Hessenin maakreivi Filipin kanssa. Kun piispa Frans syksyllä alkoi hengellisen ja maallisen ylimystön avulla varustautua kukistaakseen kaupungin väkivallalla, pakotti valiokunta. Münsterin neuvoston ryhtymään vastavarustuksiin.

Syntyi mitättömiä kahakoita, mutta piispa ei uskaltanut ruveta ratkaisevaan hyökkäykseen tuota vahvaa kaupunkia vastaa, vaan ryhtyi sen sijaan keskustelemaan neuvoston kanssa.

Neuvosto oli luonnollisesti taipuvainen sovintoon, mutta kansa ei tahtonut tietää mitään myönnytyksistä. "Ei askeltakaan takaisin! Mieluummin teurastakaamme ja syökäämme omat lapsemme", huudahti Knipperdollinck, ja rahvas oli samaa mieltä. Salaa suunniteltiin hyökkäystä pienen Telgtkaupungin kimppuun, jonne piispa oli kutsunut omat miehensä ja Münsterin neuvosherroja. Siihen ryhdyttiin yöllä joulukuun 26 päivää vastaan, ja se onnistui. Piispa itse oli lähtenyt sattumalta pari päivää aikaisemmin kaupungista, mutta joukko hengellisiä ja maallisia ylimyksiä, katolisen asian etevimmät edustajat maaseudulta ja Münsteristä, otettiin vangiksi.

Tämä ratkaisi asian. Hessenin maakreivi Filipin välityksellä saatiin aikaan sopimus, jossa pääasiallisesti vahvistettiin, mitä kapinan kautta oli saatu aikaan.

Münster tunnustettiin evankeliseksi kaupungiksi.

VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat.

Ammattikunnallinen kansanvaltaisuus oli voittanut Münsterissä, mutta vain järjestymättömän väestön, pääasiassa siis omaisuudettomien, köyhälistön, avulla. Eikä se tällä kertaa voinut, kuten sekä ennen että jälkeenpäin niin usein on tapahtunut, heittää asettaan syrjään sitä käytettyään. Sillä voitto oli vain onnellisen hyökkäyksen hedelmä eikä saavutettu ratkaisevasti voittamalla vastustaja avoimessa taistelussa. Uusia vaikeita taisteluja oli edessä ja niiden uhka piti porvarilliskansanvaltaisia köyhälistöläisten yhteydessä. Mutta köyhälistöläisen kansanvallan kuvaavimpana ilmauksena oli uudestikastajien lahko. Se huomattava asema, jonka köyhälistö Münsterissä oli saanut, teki senvuoksi pian tämän kaupungin uudestikastamisliikkeen keskukseksi Pohjois-Saksassa.

Ne molemmat ahjot, joista näitä oppeja sinne tuotiin, olivat Strassburg ja Alankomaat.

Strassburgissa, joka on läheisessä taloudellisessa ja valtiollisessa yhteydessä Pohjois-Sveitsin suurien kaupunkien kanssa, oli v. 1525 zwingliläinen valtiokirkollisuus voittanut. Mutta tämän taistellessa katolisuutta ja lutherilaisuutta vastaan nousi siellä, kuten muissakin Etelä-Saksan kaupungeissa, kastajien lahko kukoistukseen, niin että Strassburg tuli paraaksi pakopaikaksi kaikille niille veljille, jotka eivät lähteneet Mähriin. Me tapaammekin siellä 1520-luvun lopulla toinen toisensa jälkeen melkein kaikki huomattavat eteläsaksalaiset kastajat, m.m. Tyrolista tulleen Pilgram Marbeckin, joka strassburgilaisten hyödyksi toimitti nerokkaalla tavalla joen siihen kuntoon, että sen kautta saatiin Schwarzwaldin metsistä puita tähän puutavarasta köyhään kaupunkiin.

Tärkeimmäksi kaikista tuli Strassburgissa tuo paljon matkustanut turkkurinsälli Melkior Hofmann Schwabenista. Tämä oli jo v. 1523 saarnannut Liivinmaalla evankelisessa hengessä, tuli sitten Tukholman saksalaisen seurakunnan saarnaajaksi; sieltä karkotettuna saihan Tanskan kuninkaalta Fredrikiltä luvan saarnata ja oleskella Holsteinissa. Mutta kun hän kääntyi lutherilaisuudesta Zwinglin oppiin, karkotettiin hänet maasta v. 1529. Hän tuli silloin Strassburgiin Saksan zwingliläisyyden pääpaikkaan. Täällä hän kuitenkin liittyi kastajiin ja oli jo v. 1530 näiden huomatuin mies, kun kaikki vanhat johtajat olivat kaatuneet tai karkotetut.

Hurmahenkinen ja haaveileva intoilija kun oli, veti hän taas esille Hans Hutin opit tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka nyt voitti etelä-saksalaisten talonpoikien keskuudessa sitä suurempaa alaa, kuta ankarampi vaino oli. Mutta turkkilaisilta ei ollut enää mitään odotettavissa. Hofmann julisti Strassburgin taivaalliseksi Jerusalemiksi ja ennusti että kastajat pääsisivät siellä valtaan, vieläpä aivan pian, jo v. 1533.

Vallan mieletön ei tämä ennustus ollutkaan. Kastajat olivat Strassburgissa jo jommoinenkin mahti, eikä kauan enää voinut viipyä, ennenkuin ratkaisun täytyi tapahtua. On luonnollista, että Hofmann luotti voittoon. Vain se, joka uskoo asiaansa, saattaa menestyksellä sen eduksi toimia.

Tärkeässä kohdassa jäi Hofmann kuitenkin kastajien yleisen perinnäisen katsantotavan kannalle; hän julisti väkivallan käyttämisen, kapinoimisen, syntiseksi. Hän luotti yksinomaan lähetystyöhön. Jumala antaisi voiton.

Aluksi kohtasi Hofmann seurakunnassa ankaraa vastustusta, mutta hänen suuntansa tuli kumminkin lopulta vallitsevaksi, johon ei suinkaan vähän vaikuttanut hänen menestyksensä Alankomaissa, jonne hän jo v. 1530 oli lähtenyt agitatsionimatkalle.

Alankomaat olivat, kuten olemme nähneet, olleet kerettiläiskommunismin päämaana Alppien pohjoispuolella. Mutta sama nopea taloudellinen kehitys, joka tämän kerettiläiskommunismin synnytti, antoi myöskin varhain voimia sen vaarallisimmalle viholliselle, vahvalle valtiovallalle.

Ruhtinasvalta oli 1500-luvun alussa Alankomaissa paljon mahtavampi ja itsenäisempi kuin Saksassa.

Habsburgit nousivat v. 1504 myöskin Alankomaiden silloisen päämaan Espanjan valta-istuimelle ja heillä oli kirkossa ja inkvisitsionissa tottelevaiset aseet, jotka pitivät kaikki niskottelevat ainekset ohjissa. Vuonna 1516 yhdisti Kaarle V kaikkiin muihin alueihinsa Alankomaitten 17 maakuntaa. Hänellä oli nyt hirmuiset aseet käytettävänä kukistaakseen kaiken vastustuksen perintömaissaan. Alankomaissa hän voi esiintyä protestantisia liikkeitä vastaan paljon pontevammin kuin Saksassa. Hän perusti ja pani toimeen kaikkialla, missä ne näytti tarpeelliselta, yksinvaltaisen hallitusmuodon, joka sitten hänen poikansa Filip II:sen aikana sai niin hirvittävän muodon ja joka vasta 80-vuotisen taistelun jälkeen, ja sittenkin Alankomaissa vain osaksi, saattoi murtua. Vapaamielinen historiankirjotus on tästä huolimatta kohdistanut kaiken siveellisen mielipahansa Filip II:en, mutta aina kohdellut Kaarle V:ttä kovin sääliväisesti. Syynä siihen on varsin yksinkertaisesti ollut se, että Alankomaitten korkeammat luokat, aatelismiehet ja kauppiaat, jaksoivat hyvin Kaarle V:nnen yksinvallan vallitessa. Sillä tämä, joka oli Alankomaissa syntynyt ja kasvanut, suosi heitä kaikin tavoin, piti heitä espanjalaisten arvoisina vieläpä näitä parempinakin niin selvästi, että Espanjan kaupungit rupesivat v. 1522 kapinoimaan.

Tämä muuttui kokonaan toiseksi, kun Filip II, joka oli kasvatettu espanjalaiseksi, nousi valtaistuimelle. Nyt pidätettiin kaikki paremmat paikat armeijassa, hallituksessa ja siirtomaissa alankomaalaisilta ja annettiin espanjalaisille, tai tarkemmin sanoen kastilialaisille. Se johti Alankomaat kapinaan.

Kaarle V:nnen aikana pidettiin alemmat luokat Alankomaissa ohjissa aivan yhtä raudankovalla ankaruudella kuin hänen seuraajansakin hallitessa, eivätkä he voineet aikaansaada mitään, niin kauan kuin hallitsevat luokat olivat sovussa keskenään. Se selittää, että kerettiläiskommunismin kotimaassa, jossa vallitsi pitkälle edistynyt taloudellinen kehitys ja missä oli lukuisa köyhälistö ja kaikki beghardien toiminnan muistot, Saksan uskonpuhdistuksen ensimäisen vuosikymmenen kuluessa oli näennäisesti niin huono maaperä kommunistisille opeille. Kuitenkaan ei puuttunut kommunistisien pyrkimysten ilmauksia, huolimatta valtiovallan hirmuisesta sorrosta. 15:nnen vuosisadan lopulla puhutaan "waldolaisten" salaisista seuroista, joilla oli nimenä "turlupins" tai "pifles", myöskin, mikä on huomattavaa, "tisserands" (kankurit).

Kastajien käännytystyön sanotaan alkaneen jo v. 1524. Vuodelta 1527 mainitaan jo kolme marttyyria "veljien" asialle Hollannissa. Hofmannin merkitys ei ollut siinä, että hän olisi sinne vienyt kastajien mielipiteitä, vaan siinä, että hän ennustuksillaan tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka piti alkaa v. 1533, antoi kastajille rohkeutta tuoda julkisuuteen mielipiteitään.

Huomattava on, että uusi lahko, melkiorilaiset — kuten heitä Melkior Hofmannin mukaan kutsuttiin — ei voinut oikein menestyä taloudellisesti ja valtiollisesti pisimmälle kehittyneissä maakunnissa, Flanderissa ja Brabantissa. Valtiovalta oli siellä jo liian vahva ja keskitetty. Liikkeen keskus oli pohjoisten maakuntien kaupungeissa, missä vielä oli jälkiä kaupunkien vanhasta itsenäisyydestä, Hollannissa, Seelannissa ja Frieslannissa, samoissa maakunnissa, joiden myöhemmin onnistui vapautua Espanjan ikeestä. Pääseurakunta muodostettiin Amsterdamiin. Se ei pelästynyt siitä, että keisari Kaarlen nimenomaisesta käskystä sen johtaja, Jan Volkerts, ja kahdeksan hänen aatetoveriaan mestattiin Haagissa joulukuun 5 p:nä 1531 ja päät vietiin Amsterdamiin, "missä ne asetettiin riukuihin ympyrään, niin että näkyivät kauaksi laivoille, jotka tulivat ja menivät, ja saarnaaja keskelle korkealle toisten yläpuolelle". Kaupungin viranomaiset ummistivat silmänsä lahkolaisiin nähden. Amsterdam pysyi liikkeen keskuksena Alankomaissa.

Tuskin alkoivat melkiorilaiset saavuttaa kannatusta, kun kaksi suuntaa muodostui heidän keskuuteensa. Kaikki uskoivat luonnollisesti uuden Jerusalemin, uuden yhteiskunnan pikaiseen tuloon, mutta käytännöllisemmät arvelivat, ettei se kuitenkaan muodostuisi itsestään, ihmeen kautta, vaan että — puhuaksemme nykyajan kieltä — köyhälistön täytyisi itse vapauttaa itsensä. Kansan täytyy, sanoivat he, taistella sortajiaan vastaan samoilla keinoilla, joita nämäkin käyttävät, aseilla. Miekka, jonka jumalattomat ovat vetäneet tupesta jumalan kansaa vastaa vastaan, täytyy kääntyä heitä itseään vastaan.

Niin opetti Jan Mathys, harlemilainen leipuri, joka ensimäisenä melkiorilaisten keskuudessa esiintyi puolustamaan väkivaltaista menettelytapaa. Mathyksen oppi oli mitä jyrkimmässä ristiriidassa erään kaikkien kastajien tähänastisen ohjelman tärkeimmän kohdan kanssa. Mutta se oli luonnollinen seuraus niistä kiliastisista toiveista, joille vainot valmistivat sopivaa maa-alaa. Älköön se ihmetelkö, joka saattaa jonkun kansankerroksen epätoivoon, jos tämä lopuksi rupesi puolustukseen. Mathysin opit menestyivät Alankomaissa vielä senkin vuoksi, että luokkavastakohdat ovat siellä jo paljon jyrkempiä, kuin uudestikastajien opin kotimaassa Sveitsissä. Alankomaissa ei uudestikastajien joukossa tavata juuri ensinkään korkeampien luokkien jäseniä. Liike oli puhtaasti köyhälistöläinen, sellaisten ainesten liike, joilla ei ollut muuta kadotettavana kuin kahleensa. Sen seikan täytyi lisätä heidän vastustuskykyään ja vastustushaluaan.

Mathysin onnistui saada Amsterdamin seurakunnassa vakavaa jalansijaa. Lähettien avustuksella saavutti hän tämän seurakunnan ulkopuolellakin pian lukuisia kannattajia. Heidän lukunsa kasvoi samassa määrässä kuin melkiorilaiset lisääntyivät. Heistä oli yksi toisia paljon etevämpi, nimittäin leydeniläinen Johann Bockelson. Hänen äitinsä, Münsterin tienoilta kotoisin oleva maaorja, oli palvellut Bockel-voudilla Leydenin läheisyydessä ja saanut hänen kanssaan v. 1509 pojan Johanneksen. Myöhemmin hän osti itsensä vapaaksi ja meni Bockelin kanssa naimisiin. Johann opetteli Leydenissä räätälin ammattia ja sai puutteellisen henkisen sivistyksen, jota kuitenkin erinomaiset luonnonlahjat korvasivat. Jo varhain hän otti innokkaasti osaa kysymyksiin, jotka siihen aikaan mieliä liikuttivat, ja varsinkin hän innostui hurmahenkiseen kommunismiin, johon hän tutustui Münzerin kirjotuksia lueskelemalla. Laajat matkustelut avasivat hänen katsettaan. Räätälinsällinä hän kuljeskeli Englannissa ja Flanderissa, mutta palattuaan kotiin hän nai laivurin lesken ja rupesi kauppiaaksi. Sellaisena kävi hän Lübeckissä ja Lissabonissa. Mutta joko hänellä oli huono onni tai puuttui häneltä liikemiehen lahjoja, joka tapauksessa joutui hän vararikkoon juuri samaan aikaan kuin kastajien lahko alkoi levitä Alankomaihin. Hän omisti nuoruutensa innolla sen opit. Sillä vaikka hän oli jo nähnyt ja kokenut paljon, ei hän kuitenkaan vielä ollut 25 vuoden vanha, kun hän liittyi Mathysiin (marraskuussa 1533).

Kaunis, vilkas, innokas ja erinomaisen kaunopuheinen kun oli, voitti Johann helposti sydämet puolelleen. Erittäinkin herättää hänessä huomiota se, että hän oli elämänhaluinen ja kaunista ihaileva, mikä jyrkästi erotti hänet hänen useimmista uskonveljistään, jotka suosivat synkkää puritanismia. Varhaisesta nuoruudestaan asti oli hänessä ilmennyt taipumusta runouteen. "Hän kirjotti myöskin kaikellaisia teatterikappaleita, joita hän, kuten siellä on tapana, antoi esittää näyttämöllä kaikellaiselle kansalle saadakseen rahoja", kertoo Kerssenbroick. Myöskin Münsterissä hän osotti, että hänellä oli teatterillisia taipumuksia ja että hän ymmärsi näytelmällistä vaikutusta.

Kerssenbroickilla on kuitenkin vähän syytä pilkata Johann Leydeniläistä "räätäliksi" ja "teatterikuninkaaksi". Ne vallanpitäjät, joiden nöyränä renkinä Kerssenbroick oli, ovat vapisseet räätälin ja teatterikuninkaan edessä, sillä Münsterin diktatorilla olivat nämä ominaisuudet yhdistyneet raudankovaan tahdonvoimaan ja tarkkanäköiseen älyyn, mikä teki hänestä varsin vaarallisen vastustajan.

Jo ennenkuin Bockelson liittyi Mathysiin, oli tästä tullut alankomaalaisten melkiorilaisten johtaja, sillä Hofmann lähti maasta pois vuoden 1533 alussa palatakseen Strassburgiin, kun uuden Jerusalemin nyt piti alkaman. Hänelle oli ennustettu, että hänet pantaisi kiinni ja että hän saisi istua vankina puolen vuoden ajan, mutta sitten tulisi pelastaja. Edellinen osa tästä ennustuksesta toteutui pian. Jo toukokuussa panetti neuvoskunta Hofmannin kiinni. Veljet odottivat nyt mitä jännitetyimpinä. Mutta pelastusta ei tahtonut tulla.

Vuosi kului loppuun, neuvosto kovensi yhä enemmän toimenpiteitään kastajia kohtaan. Kaikki horjuvat ainekset luopuivat, heidän asiansa taantui siitä alkaen Strassburgissa. Hofmann itse ei enään päässyt milloinkaan vapauteen. Mutta juuri tähän aikaan sai veljien hurmahenkinen innostus uuden sysäyksen. "Yltympäri Alankomaissa kulki melkiorilaisten seurakuntien keskuudessa miehestä mieheen puhe, että Herra oli hyljännyt Strassburgin sen uskottomuuden tähden ja valinnut sen sijaan Münsterin uudeksi Jerusalemiksi". (Cornelius).

VIII. Münsterin vallotus.

Jo vuonna 1532 ilmeni Münsterissä huomattavasti uudestikastajien ja muiden samallaisten ainesten vaikutusta. Seuraavan vuoden kuluessa, 14 p:nä helmikuuta tehdyn sopimuksen jälkeen, lisääntyi nopeasti heidän päättäväisyytensä, voimansa ja lukumääränsä.

Neuvostossa oli hajaannus vallalla, sillä viimeisessä vaalissa oli siihen päässyt kansanvaltaisia aineksia. Näihin kuului vielä toinen pormestarikin, Hermann Tilbeck, syntyperältään ylimys, mutta hyvä kansanvaltainen mielipiteiltään, mies, joka sitten seurasi mukana, kun porvarillisten kansanvaltaisten jyrkin osa liittyi kastajien leiriin.

Yhtä hajaantuneita ja horjuvia kuin neuvostokin olivat ammattikunnat. He tiesivät, että piispa ja papisto odottivat vain sopivaa tilaisuutta saadakseen entiset riistettävänsä taasen herruutensa alaisiksi. Mutta osa ammattikuntien porvareista alkoi pelätä omaisuudettomia, jotka eivät tahtoneet myöntää mitään etuoikeuksia eikä tunnustaa mitään omaisuutta, ammattikunnallistakaan. Oli kysymyksessä, kumpi oli vaarallisempi, rahvasko vai ylimystö. Ne porvarillisen kansanvallan osat, jotka eninten pelkäsivät pappis- ja ylimysvaltaa, pysyivät uskollisesti liitossa köyhälistöläisten ainesten kanssa; toisia liittyi lutherilaisiin, vieläpä kaupungin katolilaisiinkin, ammattikunnallisten ainesten suurin osa horjui ryhdittöminä sinne tänne, vain pyrkien estämään mitään muuta puoluetta pääsemästä ylivoimaiseksi.

Nämä olosuhteet olivat alkuaikoina kastajille sangen suureksi eduksi, ne estivät neuvostoa toimimasta pontevasti heitä vastaan. Ja kastajat käyttivät uutterasti tätä asiain tilaa hyväkseen. He harjottivat ylen innokkaasti herätystyötä, mutta vielä enemmän kasvoi heidän lukumääränsä, kun siirtolaisia alkoi virrata Münsteriin. Näitä tuli ensin lähempää, mutta sitte kauempaakin, etenkin Alankomaista. Pakolaisia tuli osaksi sen tähden, että vainot olivat karkottaneet heidät kodeistaan, mutta myöskin senvuoksi, että Münster näytti heistä tarjoovan paraita toiveita veljien asialle. Nämä siirtolaiset kuuluivat puolueen rohkeimpiin ja toimintakykyisimpiin aineksiin ja olivat sikäläisten kastajien sekä siveellisenä että sotaisena tukena ja on heillä mitä tärkein merkitys Münsterin seuraaville tapahtumille. Muuan silminnäkijä sanoo kastajien voittoa juuri heidän ansiokseen ja kutsuukin alati äärimäisiä uudestikastajia "hollantilaisiksi ja frieseiksi".

"Järjestyspuolueet" sitävastoin, kuten voimme lyhyimmin kutsua kaikkia kastajien vastustajia, huomasivat rivinsä yhä harvenevan. Jokainen uusi kansanvaltaisuuden menestys karkotti muutamia heistä pakoon.

Muuan katolinen runo vuodelta 1534 kuvaa selvästi tätä asioitten menoa. Siinä sanotaan m.m.:

"Hengellisiä Münsteriss' maallikot vihasivat, Siksipä varhain sielt' osa prelaatteja lähti. Ammattikunnat eivät herroja kärsiä voineet, Siksipä ajoiss' sielt' herrat ovat karkkouneet. Köyhät rikkaita porvareit' kovast' vainosivat, Siksipä herroja porvarit pian seurasivat. Jos toinen toistaan tukenut oisi, Kurjuus sellainen ei tullut oisi."

Runoilija saarnasi tässä selkeätä totuutta. Aivan varmaan olisi kaikki itsenäinen köyhälistön liike ollut mahdotonta Münsterissäkin — kuten se olisi vielä tänäkin päivänä useimmissa maissa — jos omistavat luokat olisivat pysyneet yhdessä. Mutta köyhälistön onneksi kuuluvat hallitsevat eri luokkiin, joilla on hyvinkin erilaiset, usein vastakkaisetkin harrastukset, nämä hallitsevien keskinäiset luokkataistelut ovat aina tärkeitä köyhälistön kehityshistorialle. Totta kyllä, kun köyhälistö on alkanut tulla vaaralliseksi, osottavat vallitsevatkin luokat taipumusta yhtyä "yhdeksi taantumukselliseksi joukoksi". Mutta kuitenkin koettaa kukin luokka hankkia itselleen erityisiä etuja muiden liittolaisten kustannuksella, ja epäluuloa on aina vallalla, sillä kuten jokainen liittolainen tahtoisi muita pettää, pelkää myöskin jokainen petosta muiden puolelta. Vielä kun Münster jo oli kastajien käsissä, oli korkeampien luokkien vaikea unohtaa keskinäiset riitansa ja liittyä yhteen.

Jyrkimmät porvarilliskansanvaltaiset ainekset, Rothmann ja Knipperdollinck johtajina, huomasivat olevansa pakotettuja yhä likeisemmin liittymään köyhälistöläiseen suuntaan. He kääntyivät hyväksymään uudestikastajien oppia. Vielä v. 1532 oli Rothmann zwingliläinen ja uudestikastamisopin vastustaja. Toukokuussa 1533 hän jo tunnusti olevansa lastenkasteen vastustaja.

Neuvoskunta koetti ensin vastustaa uudestikastajia "hengellisillä aseilla". Sen kehotuksesta Melanchton kirjotti Rothmannille kirjeen palauttaakseen hänet totiseen uskoon. Tämä ja muut samantapaiset kirjeet eivät saaneet mitään aikaan, ja yhtä vähän hyödytti se väittely, joka tapahtui elokuussa 1533. Se pikemmin rohkaisi kastajia.

Neuvosto ryhtyi nyt tehoisampiin keinoihin. Joukko Münsterin saarnaajia oli liittynyt kastajiin ja kieltäytynyt toimittamasta lastenkastetta. Neuvoskunta uhkasi heitä erottamisella ja maanpaolla, mutta sai vastaukseksi, että enempi tulee totella jumalaa kuin ihmisiä. Silloin erotettiin Rothmann Lambertus-kirkon saarnaajanvirasta. Mutta seurakunnan käytös oli niin uhkaava, että neuvoston jo lokakuussa täytyi antaa hänelle toinen kirkko käytettäväkseen. Kastajat olivat saaneet ensimäisen voittonsa.

Marraskuussa tapahtui uusi voimankoetus. Neuvosto koki nyt muodostaa "yhtä taantumuksellista joukkoa". Se neuvotteli ammattikuntamestarien ja katolisten ylimysten kanssa siitä, kuinka saataisi kastajat kukistettua. Sovittiin siitä, että jo seuraavana päivänä ryhdyttäisi aseelliseen hyökkäykseen heitä vastaan.

Järjestysainekset kokoontuivat asestettuina ja koettivat aluksi ottaa kiinni kastajien saarnaajia. Mutta nyt muutamat äärimäiset taantumukselliset vaativat, että neuvoston kansanvaltaiset jäsenet, ennen kaikkia pormestari Tilbeck, karkotettaisiin. Siitä ei ollut puhetta edellisenä päivänä, ja tämä vaatimus teki välipuolueen epäileväiseksi. Kastajat kokoontuivat sillä välin ja varustautuivat Lambertus-kirkon pihamaalle, ja sinne ei uskallettu hyökätä. Neuvosto rupesi keskusteluihin, ja tuo aiottu kastajien seurakunnan hajottaminen kutistuikin siihen, että vain osaksi rajotettiin heidän julkista lähetystyötänsä. Rothmann esim. ei saanut enään saarnata julkisesti. Mutta kastajat itse täytyi suvaita kaupungissa. He olivat kestäneet tässä toisessakin, ensimäistä paljon vaarallisemmassa kokeessa. "Rothmannkaan ei lakannut saarnaamasta, mutta hän saarnasi salaisesti yöllä, ja jonkun ajan kuluttua, kun taasen tultiin rohkeammiksi, myöskin päivällä yksityisten kastajien taloissa. Saarnan aika ilmotettiin pyssynlaukauksella, eikä sisään päästetty muita kuin niitä, jotka olivat uudestikastamisopin tartuttamat", kirjottaa Kerssenbroick.

Paitsi suullisesti, levitettiin oppia vielä painattamalla lentokirjoja. Rothmannin taloon perustettiin salainen kirjapaino, jonka viranomaiset myöhemmin keksivät.

Myöskin kommunismia ruvettiin jo toteuttamaan. Rikkaat "veljet", kertoo Kerssenbroick, "panivat kaikki rahansa Rothmannin jalkain juureen, polttivat kaikki velkakirjat, mitä heillä oli ja antoivat anteeksi kaikki velat; niin eivät tehneet ainoastaan miehet, vaan naisetkin, joiden muuten ei ole tapana hukata mitään. Sillä Brandsteinin vaimo, Knipperdollinckin anoppi, hyvin rikas rouva, tuli niin jumalan hengen innostamaksi, että hän lähetti kaikille velallisilleen heidän velkakirjansa sekä jo kantamansa korot".

Sellainen epäitsekäs innostus sai rahvaan, voimakkaaseen liikkeeseen. Pian olivat kastajat kyllin vahvoja julkisestikin esiintymään. Joulukuun 8 p:nä alkoi sepänsälli Johan Schröder julkisesti saarnata kastajien oppia. Neuvosto panetti hänet pian kiinni, mutta seppien ammattikunta kokoontui, kulki neuvoshuoneelle ja pakotti viranomaiset päästämään hänet vapaaksi. Mutta 15 p:nä tammik. karkotti neuvosto muutamia saarnaajia. Kaupunginpalvelijat veivät heidät ulos kaupungista, mutta heidän uskonveljensä toivat heidät takaisin toisen portin kautta, eikä neuvoskunta uskaltanut sitä estää. Kastajat olivat todellisuudessa jo kaupungin herroina.

Ei ihme, että "veljet" kaikkialla alkoivat uskoa, että Münsteristä syntyisi todellinen uusi Sion. Pohjois-Saksan liikkeen keskusjohto — puoluejohto kuten me nykyään sanoisimme — muutettiin sinne Amsterdamista. Johann Mathys, Hofmannin seuraaja melkiorilaisten profeettana ja johtajana, lähetti tammikuussa 1534 sinne joukon lähettejä muun muassa Johann Bockelson Leydeniläisen. Helmikuussa tuli Mathys itsekin Münsteriin.

Järjestyspuolue oli kokonaan epätoivoissaan ja keksi vain yhden ainoan keinon yhä kasvavaa kommunistien virtausta vastaan, nimittäin sen, että heittäytyi piispan turviin ja kavalsi hänelle kaupungin, mikä silloin oli melkein samaa kuin nykyään maankavaltaminen.

Piispa Frans oli alusta alkaen pitänyt juhlallista sopimustaan kaupungin kanssa täydellisestä uskonvapaudesta vain arvottomana paperinlappuna ja varustautui hyökkäämään Münsteriä vastaan. Siksipä järjestyspuolueen kavallus oli hänelle varsin tervetullut. Hän sopi neuvoston ja muutamien porvarien kanssa siitä, että hänelle avattaisi kaksi porttia. Siten hän sai kaupunkiin parituhatta aseellista talonpoikaa ja joukon ratsumiehiä. Tämä tapahtui helmikuun 10 p:nä. Piispan joukkoihin liittyivät "hyväntahtoiset porvarit", jotka olivat heitä odottaneet ja kantaneet haarniskoja vaatteittensa alla. He olivat myöskin sopimuksen mukaan ripustaneet olkiseppeleitä talojensa eteen, merkiksi siitä, että niitä säästettäisi, kun omaisuuden puolustajat ryhtyisivät kaupunkia ryöstämään.

Liittoutuneilla oli alussa onni puolellaan. He saivat käsiinsä Knipperdollinckin ja muutamia muita uudestikastajia ja panivat heidät tyrmään.

Mutta pian kokoontuivat yllätetyt kastajat ja näyttivät, että heissä ei ole Johann Mathysin sotaisan suunnan henki. Katutaistelu kallistui heidän edukseen, piispan joukot peräytyivät ja alkoivat poistua kaupungista. Petos oli kääntynyt itse pettäjiä vastaan ja tehnyt kastajat Münsterin herroiksi. He eivät vallottaneet Münsteriä hyökkäävän kapinan kautta, vaan puolustaessaan itseään.

Helmikuun 10 p:n taistelulla oli kaksi seurausta. Kaupungin ja piispan välillä jatkui edelleenkin sotatila. Frans lähti helmikuun 23 päivänä liikkeelle joukkoineen alkaakseen piirityksen. Samana päivänä oli Münsterissä laillisesti määrätyt maistraatinvaalit toimitettava. Ilman että vaalijärjestystä laisinkaan muutettiin, pääsivät kastajat voitolle. Knipperdollinck ja muuan verankutoja Kippenbroick tulivat Münsterin pormestareiksi. "Liikkeen johtajat olivat täten kohonneet laillista tietä korkeimpaan valtaan, ja Westfalin pääkaupunki oli uusien profeettojen käsissä". (Keller.)

IX. Uusi Jerusalem.

a) Tietolähteet.

Porvarillisen historiankirjotuksen mukaan olisi nyt muka alkanut mieletön hekumoitseminen ja verenhimoisuuden tyydyttäminen. Niin on sanottu aina Münsterin "kommunin" päivistä meidän aikaamme asti. Piispa Frans vaikeroitsi sitä, kuinka uudestikastajat "polkivat lokaan kaiken jumalallisen ja kristillisen järjestyksen ja oikeuden, hävittivät kaiken hengellisen ja maallisen hallituksen ja poliisin ja asettivat sijaan eläimellisen elämän ". Vieläpä viimeisimmissäkin riitakirjotuksissa sosialidemokratiaa vastaan levitellään tietoja siitä, kuinka Münster tuli "alhaisimman irstauden ja verisimpien joukkomurhien näyttämöksi", kuten kirjasen 'Schlaraffia politican' nimetön tekijä kertoo. Hän puhuu "verisen raakuuden ja alhaisimman nautinnonhimon inhottavimmasta ilmenemisestä sekä nerolaisista irstailemisista ja julmuuksista, joita Johann Leydeniläinen ja hänen toverinsa harjottivat". Mutta hän lisää, että "uudestikastajat kuitenkin uskoivat jumalaan ja kuolemattomuuteen, mutta meidän päiviemme kommunistit ovat vaipuneet törkeimpään materialismiin; jos he saisivat toteuttaa haaveilunsa, niin joutuisivat Münsterin tapahtumat epäilemättä kokonaan varjoon ".

Tähän tapaan käyvät kaikki porvarilliset esitykset Münsterin "kommunismista."

Sellaisen ilmiön puolueeton arvosteleminen on porvarilliselle historiankirjotukselle kokonaan mahdotonta; sille ei ole silloin pääasiana tieteellinen tutkiminen, vaan verivihollisen vastustaminen.

Tieteellisen sosialismin kannalta sitävastoin voipi varsin puolueettomasti tutkia tapauksia Münsterissä. Ei siinä kyllin että uudestikastajien kommunismi on pohjaltaan vallan erilainen kuin kommunismin nykyiset muodot, lisäksi tiedämme, ettei uusi Jerusalem Münsterissä vastaa edes uudestikastajien aatteita, saatikka sitte yleensä kommunismia. Siellä, missä nämä saivat rauhassa kehittyä, ei näkynyt jälkeäkään julmuudesta eikä irstailusta.

Kommunistiset virtaukset, joita ennen olemme tarkastaneet, ovat toki tavallisesti saaneet jonkun tutkijan, joka on puolueettomasti koettanut kuvata ja ymmärtää niitä. Mutta ne olivatkin joko kokonaan vaarattomia ja rauhallisia, kuten esim. Mährin veljet, tai esiintyivät ne porvarillisen kansanvaltaisuuden liittolaisina, kuten oli Tuomas Münzerin laita, joka sai voimansa ja vaikutuksensa etupäässä ruhtinasvallan vastustamisesta. Kommunistina ei hän saanut paljonkaan aikaan, kuten Mülhausenin tapahtumat osottavat. Sitävastoin esiintyi kommunismi Münsterissä ensimäisen kerran historiassa itsenäisenä, hallitsevana, vallankumouksellisena valtana.

Münster oli kastajien voiton, helmikuun 10 päivän, jälkeen erotettu ulkomaailmasta, ja kun sitten kaupunki kukistui, surmattiin melkein koko väestö. Ei säästynyt verisaunasta kastajien mielipiteille yhtään edustajaa, joka olisi kyennyt antamaan kirjallisen kuvauksen siitä, mitä kaupungissa oli tapahtunut piirityksen kestäessä. Kaikki esitykset siitä ovat vastustajien kirjottamia. Nyt tarvitsee vain muistella, kuinka hävyttömästi on valehdeltu Parisin kommunista, jonka miehillä oli keinoja paljastaa valheet, jos ajattelee kuinka joka päivä valehdellaan sosialidemokratiasta, jolla kuitenkin on laajalle levinnyt sanomalehdistö ja edustajat valtiopäivillä, joka kykenee torjumaan herjaukset, niin voipi ajatella, minkä arvon voittajien kertomukset Münsterin "kapinasta" ansaitsevat.

On olemassa varsinaisesti kolme päälähdettä tiedoille. Heti Münsterin kukistumisen jälkeen ilmestyi Henrik Dorpius Münsteriläisen kirjottama "Todenperäinen historia siitä, kuinka evankeliumi Münsterissä oli alkanut ja kuinka sen uudestikastajat hävittivät ja näiden lurjusten kaikki työt". Tämä on kuitenkin, kuten Cornelius on todistanut, ainoastaan wittenbergiläinen puoluekirjotus, joka on tarkotettu siveellisesti tuhoamaan vastustajat. Itse nimessäkin on petosta, sillä tekijä itse ei ole Münsteristä, vaikka hän sanookin silminnäkijänä kertovansa sen, mitä hän vain on kuullut.

Paljon tärkeämpi on Kerssenbroickin teos, josta jo olemme lainanneet lauseita. Hän syntyi v. 1520, kävi koulua Münsterissä vuoteen 1534 ja oli sitten rehtorina samassa oppilaitoksessa 1550-75. Silloin hän kirjotti historiansa, joka sisältää lukuisia todistuksia. Mutta hän ei arvostele lähteitään ja ilmottaa sitäpaitsi, mikä tarkotus hänellä on, kunhan esipuheessa lausuu kirjottavansa siinä tarkotuksessa, "ettei unohdettaisi niitä loistavia tekoja, joita Kristuksessa kunnia-arvoisin kreivi ja herra Frans, tämä Münsterin kirkon hurskas piispa ja vanhan kreivillisen Waldeck-suvun jäsen, on toimittanut julmimman ja häpeällisimmän kerettiläisyyden hävittämiseksi… Edelleen kirjotan tämän historian, jotta kaikki oikeamieliset voisivat välttää ja tietäisivät inhota uudestikastajien kamalaa ja häpeällistä raivoa ". Hän siis suoraan myöntää kirjottavansa kirjan piispan ylistämiseksi ja uudestikastajien häväisemiseksi.

Yksi esimerkki valaiskoon sitä, kuinka Kerssenbroick kokoo historiansa. Hän kertoo: "Tähän aikaan (helmikuun alussa) kutsui profeetta Johann Mathys, varsin hekumallinen mies, kaikki kastetut, molempaa sukupuolta, kokoon yöllä Knipperdollinckin taloon. Siellä hän asettui heidän keskelleen kuparisen kynttilänjalan ääreen, jossa kolme vahakynttilää paloi, opetti heitä ja sai profeetallisella hengellään monen sydämessä kiiluvan tulen täyteen liekkiin. Sitte hän puhui ensimäisen Moseksen kirjan ensimäisen luvun johdolla, ja kun hän oli lukenut värsyn: 'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää', sammutettiin kynttilät. Mitä hävyttömyyksiä sitten seurasi, voipi ymmärtää siitä, että huomattiin kerrankin profeetan makaavan erään tytön sylissä siveettömällä tavalla. Tätä kokousta he kutsuivat tulikasteeksi. Eikä tämä ole keksittyä sillä " — nyt tulee todistus!— "sillä kun sellaisesta kulki huhuja kaupungissa, mutta ei kukaan tiennyt, siitä mitään lähempää, niin tarjoutui minun isännälleni muuan nainen varsin pientä lahjaa vastaan ottamaan selkoa asiasta. Tämä nainen hankki uudestikastajien tunnussanat tietoonsa, hiipi sisään, näki kaikki omin silmin ja kertoi sen meille." Kaunis todistus! Joku nainen kertoo, saadakseen juomarahoja, tutkimattoman kertomuksen sen talon isännälle, jossa Kerssenbroick oleskeli. Miehenä tämä kirjottaa historian muististaan ja vaatii sitten, että me uskoisimme sellaisen "todistuksen" perustuksella uudestikastajien viettäneen hillittömintä porttoelämää, vaikkapa uudestikastajat itse erityisessä kirjotuksessa selittivät kaikki sellaiset puheet hävyttömäksi valheeksi. Ja sellaisia akkojen juoruja kertaavat sitten meidän tunnokkaat historioitsijamme, sillä siten saa "tieteellisesti kumottua kommunismin!"

Ja kaiken lisäksi Kerssenbroick itse toisessa kohdin ylistää uudestikastajien ankaria tapoja. "Sitten kun Rothmann oli liittynyt kastajiin", kertoo hän, "käyttäytyi hän toisin ja osotti paljon suurempaa hyvyyttä ja jumalanpelkoa kuin ennen. Hän luopui kaikista kemuista, kaikesta aistillisesta seurustelusta toisen sukupuolen kanssa, sanalla sanoen kaikesta, jonka vuoksi häntä voisi epäillä kevytmielisyydestä… Ja kaikissa saarnoissaan hän opetti, että piti elämän kohtuullisesti, yhteisesti käyttämän ne tavarat, jotka oli saatu kokoon j.n.e". Tällainen on uudestikastajan ja yleensä kerettiläiskommunistin oikea kuva, jonka olemme jo niin monta kertaa oppineet tuntemaan.

Verrattomasti tärkein tietolähde, joka meillä on uudestikastajien valtakunnasta, on Gresbeckin kertomus, josta myöskin jo olemme lainanneet lauseita. Tämä oli münsteriläinen puuseppä ja tuli helmikuussa 1534 takaisin kotikaupunkiinsa, jonka oli jättänyt 1530, liittyi kastajiin ja oli Münsterissä aina toukokuun 23 päivään asti 1535. Hän kirjotti kertomuksensa kuitenkin vasta kahdeksan tai ehkäpä yhdeksänkin vuotta sen jälkeen ja yksinomaan muistin mukaan. Senvuoksi hän sekottaa yhteen joukon asioita. Ja hänen muistojensa puhtautta hämmentää muuan tärkeä seikka: juuri hän petti Münsterin ja päästi piispan sotamiehet kaupunkiin. Luonnollisesti omistaa hän pettämilleen entisille uskonveljille luopion ja petturin koko vihan, ja kuvatakseen itsensä syyttömäksi, jonka oli pakko niin kauan oleskella kastajien joukossa, värittää hän mitä rohkeimmalla tavalla kaikkien tapahtumien kertomuksen.

Sellaiset ovat ne tiedonannot, jotka ovat olleet lähteinä historiankirjotukselle, joka jo edeltäkäsin piti selvänä sitä, mitä nämä lähteet tahtoivat todistaa: että kommunismin täytyi synnyttää mielettömyyttä ja kurjuutta. Ei ole ihmeellistä, että uudestikastajien valtakunnassa Münsterissä näyttää tämän historiankirjotuksen mukaan vallinneen mielettömän hirmuisuuden ja alhaisuuden sekasotku.

Ja kuitenkin on mahdollista vieläpä näistäkin tiedonannoista, arvostellen käsiteltyinä, ymmärtää Münsterin tapauksia, jos vaan vertaa niitä toisiin samanaikaisiin todistuksiin ja sitäpaitsi pitää silmällä sekä kerettiläiskommunismin yleistä luonnetta että niitä erikoisia olosuhteita, jotka Münsterissä vallitsivat.

b) Hirmuhallinto.

Ennen kaikkea ei saa unohtaa, että Münsterissä vallitsi sotatila, sen jälkeen kun piispa helmikuun 10 p:nä oli hyökännyt kaupungin kimppuun. Mutta sellaisia asioita eivät porvarilliset historioitsijat milloinkaan ota huomioon, kun on puhe kommunistisesta yhteisöstä, Münsteriin nähden yhtä vähän kuin Parisin kommuniinkaan eipä edes Ranskan suuren vallankumouksen aikana vallinneeseen hirmuhallintoon nähden.

Mutta jos tahdotaan Münsterin oloja ymmärtää, ei niitä saa mitata rauhanaikojen mittapuulla, vaan tulee ottaa huomioon että kaupunki oli piiritettynä, vieläpä erittäin vaikeiden olosuhteiden vallitessa. Siihen nähden eivät olleet voimassa tavalliset sotalait; kunniallinen antautuminen oli sille mahdotonta. Sen asukkailla oli valittavana vain joko voitto tai tuskallinen kuolema. Kapinoitsijoille eivät mitkään rangaistukset olleet kyllin julmia, ne olivatkin, kuten Luther sanoi, "rakkaudenpalveluksia", joita ruhtinaat osottivat kapinallisille. Mutta jos kapinoitsijat uskaltavat joskus seurata ruhtinaallisen verenhimoisuuden esimerkkiä, niin silloin he näyttävät selvästi — siten opettavat meille "tieteen valot" — mihin kamaluuksiin vapaus ja yhdenvertaisuus johtavat!

Paitsi tätä erikoista asemaa, joka johti veritöihin, on otettava huomioon tämän, ehkä historian verenjanoisimman, ajan luonne. Olemme jo maininneet monta esimerkkiä siitä; mainittakoon tässä vielä pari lisäksi. Talonpoikien tappion jälkeen Frankenhausenin luona antoivat maakreivi Filip ja Yrjö-herttua muutamien vangittujen naisten hakata kuoliaaksi erään vangitun saarnaajan ja hänen kappalaisensa sillä ehdolla, että vain siten saisivat vangitut miehensä elävinä takaisin. Ja naiset "hakkasivat heitä kalikoilla, kunnes päät olivat kuten keitetyt kaalinkuvut, ja aivojen kappaleet tarttuivat kalikoihin; ruhtinaat itse katselivat sitä". Tämä tapahtui Thüringenissä, ja samaan aikaan Frankenin järjestyksen puolustajat huvittelivat samalla tavalla. "Illalla sidottiin Jakob Rohrbach rautakahleella puuhun ja tuli tehtiin ympärille, samoin kuin oli tapahtunut Pfeifferille, niin että hänen, kun hän vähitellen paistui, täytyi kestää kauhea kuolonkamppaus liekkien keskellä, rumpujen ja pillien soidessa. Lapset katselivat sotamiesten hartioilla tätä näytelmää ja aateliset seisoivat ympärillä, kunnes uhrin ääni vaikeni ja hän kaatui muodottomana maahan."

Erityisesti ovat uudestikastajat saaneet koettaa, mitä viranomaisten vaino tähän aikaan merkitsi. Vaikkapa he olivatkin rauhallisimpia ihmisiä maailmassa, oli heitä härnätty kuin metsän petoja ja olivat he joutuneet mitä hirmuisimpien kidutuksien alaisiksi. Lopuksi syntyi heidän keskuudessaan suunta, joka oli saanut kyllikseen hiljasesta kärsivällisyydestä ja tahtoi asettaa väkivallan väkivaltaa vastaan. On vaan ihmeellistä, ettei tämä tapahtunut ennemmin ja ettei tähän suuntaan kuulunut milloinkaan muuta kuin osa vainottuja.

Nyt oli onnellisten seikkojen vallitessa luja kaupunki joutunut niin hirmuisesti vainottujen käsiin. Mutta jo uhkasi sitä ulkoapäin täydellinen hävitys.

Kuinka he menettelivät näissä olosuhteissa?

"Helmikuun 27 p:nä", kertoo Janssen tarpeellisesti inhon sokaisemana, "alkoi hirmuhallitus määräyksellä, että kaikkien asukasten täytyi joko kastattaa itsensä tai lähteä kaupungista". Ja hän lainaa hurskaan piispan Fransin lauseen, "ettei edes turkkilaisten ja pakanoiden keskuudessa ollut esiintynyt mitään niin kuulumatonta ja sydämetöntä."

Mutta katolinen Janssen unohtaa, että juuri tämä hellätunteinen piispa piiritti siihen aikaan Münsteriä ja jo ennen oli julkaissut käskyn, missä hän määrää kuolemanrangaistuksen "kaikille tottelemattomille kapinoitsijoille". Ja tämä määräys ei ollut mikään tyhjä uhkaus. Kerssenbroick kertoo mielihyvällä, kuinka "uudestikastajia rangaistiin ankarasti. Wollbeckissa upotettiin viisi naista ja yksi mies, Bewergenissä tuomittiin neljä naista upotettavaksi ja kaksi miestä poltettavaksi. Ja monet, jotka Rothmann oli salaisesti kastanut, saivat hyvin ansaitun kuolemanrangaistuksensa ". Kaikesta siitä ei Janssen puhu mitään, yhtävähän kuin sopimuksesta avata 10 p:nä helmik. piispalle kaupungin portit. Nyt kun piiritys oli alkanut uudelleen, ei noita senaikuisia salaliittolaisia suinkaan surmattu, mikä olisi vastannut sotaoikeutta ja piispan hyvää esimerkkiä, vaan heidät käskettiin lähtemään kaupungista! Ja sitä nimitetään "hirmuhallinnoksi"! Mitä kurjaa ivaa!

Piirityksen jatkuessa tuli ankara hallitus kaupungissa välttämättömäksi. Joukko mestauksia tapahtui. Jos tarkastaa niitä tapauksia, joissa näin tehtiin, niin oli aina kysymyksessä rikos kaupungin turvallisuutta vastaan: sopimus vihollisen kanssa, rikos kuria vastaan, pakenemiskoe tai yritys lannistaa väestön rohkeutta. Epäilemättä on surmaaminen aina julmaa, mutta ei julmempaa kuin sotakaan. Ja tätä eivät kastajat suinkaan olleet tahtoneet. Heidät oli siihen pakotettu, ja he ilmaisivat kaikissa tilaisuuksissa haluavansa "pitää yllä rauhaa ja osottaa veljenrakkautta Kristuksessa kaikille ihmisille", kuten eräässä heidän lentokirjasessaan sanotaan.

"Hirmuvalta" ei vallinnut ainoastaan Münsterissä, vaan piispankin valta-alueella, ja näitä toisiinsa verrattaessa ei viimeksimainittu suinkaan ole parempi edellistä.

Piispa oli hyökkääjä ja hän surmasi hyötyäkseen, kastajat taas suojellakseen henkeänsä. Ja piispan väki surmasi mielellään ne, jotka sai käsiinsä, hirmuisella tavalla, upottamalla tai polttamalla. Münsterissä ei tuomittuja kidutettu; oli vain kaksi mestaustapaa, kaulankatkaiseminen ja ampuminen, eikä sen pitemmälle ole ehtinyt edes inhimillinen 19:s vuosisata.

Onpa nähty siinä erityistä verenhimoisuutta, että kaupungin päälliköt, "kuningas" Johann Leydeniläinen ja hänen käskynhaltijansa Knipperdollinck itse toimivat pyöveleinä. Siinä ilmenee törkeätä tietämättömyyttä ajan koko ajattelemis- ja tuntemistavasta. Ei suinkaan ihmisyys estänyt korkeita herroja, joilla tänä aikana oli elämä ja kuolema vallassaan, itse surmaamasta kuolemaantuomittujaan; he pitivät varsin yksinkertaisesti pyövelin inhottavaa ja likaista työtä liian yksinkertaisena. Pyöveliä, jonka oli surmattava rikoksentekijät, ihmiset kaikkialla suuresti halveksivat, ja kaikki häntä karttoivat Kun liikkeen johtajat Münsterissä itse toimivat telottajina, niin he sillä osottivat verratonta alentuvaisuutta. He eivät tehneet sitä julmuudesta, vaan heitä kehotti siihen kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden tunne.

Eikä tämä ole "mitään keksittyä", puhuaksemme Kerssenbroickin tapaan, sen vakuuttaa tämä arvon mies itsekin, kun hän kertoo, kuinka profeetta ja jumalanmies Johann Bockelson pahantekijöiden kauhuksi antoi miekan Knipperdollinckille ja koko seurakunnan edessä nimitti hänet miekankäyttäjäksi. Sillä " koska kaikki korkea oli alennettava ja Knipperdollinck oli tähän asti ollut kaupungin pormestarina ja päänä, niin oli isän tahto, että hän nyt toimittaisi pyövelin halpa-arvoista virkaa."

Selvemmin ei juuri enää voi lausua. Ne mestaukset, joita "kuningas" omakätisesti toimitti, johtuivat samasta periaatteesta, joka saattoi hänet ja "kuningattaren" palvelemaan väestöä julkisissa aterioissa.

Meidän nykyisen tuntemistapamme mukaan on sangen vastenmielistä, että "kuningas" ja hänen käskynhaltijansa harjottavat pyövelin ammattia, mutta nykyisillä kuolemanrangaistuksen puolustajilla ei ole mitään syytä sellaisesta nypristää nenäänsä.

Ja mihinkä jää uudestikastajien "neromainen julmuus". Se häviää mitättömyyteen, kun lähemmin tarkastaa asioita, ja selviää päinvastoin, että Münsterin kastajat aikaansa ja siihen poikkeusasemaan katsoen, jossa he elivät, olivat tavattoman lempeitä. Koko heidän julmuutensa oli siinä, etteivät he sallineet itseään teurastaa kuten lampaat ilman vastarintaa — mutta se on anteeksiantamaton rikos "hyväntahtoisien" silmissä.

Paitsi julmuudesta, syytetään uudestikastajia myöskin tyranniudesta. Münster näyttää meille, niin sanotaan, mihin kommunismin vapaus ja yhdenvertaisuus johtavat.

Me olemme nähneet, että Münsterin kastajat saivat kokonaan laillisella tavalla, neuvoston vaalien kautta, vallan käsiinsä. Mutta vaali oli tapahtunut vanhan järjestyksen mukaan, köyhälistö ja ne lukuisat siirtolaiset, jotka olivat kokoontuneet Münsteriin, eivät olleet edustettuina neuvoskunnassa. Toiselta puolen oli koko porvarillinen järjestömuoto rauhaa varten säädetty. Piiritystila on aina tuonut mukanaan sotilasviranomaisten yksinvallan ja lakkauttanut tavalliset yhteiskunnalliset etuisuudet ja oikeudet. Vielä ei kommunismi ikävä kyllä ole keksinyt sellaista ihmekeinoa, joka poistaisi nämä piiritystilan seuraukset. Se ei siis Münsterissäkään voinut estää sitä, että piiritys johti sotilasylivaltaan. Jos siitä ei voi selvästi nähdä kommunismin ja kommunistien turmiollisuutta, niin on auttamattomasti soaistu!

Neuvoskunnan rinnalle muodostivat saarnaajat jonkunlaisen kansaneduskunnan. Sen valitsivat eri seurakunnat, ja siihen valittaessa oli myöskin ammattikuntiin järjestymättömällä väestöllä äänivalta. Saarnaajat ehdottivat Mathysin kuoleman jälkeen, että asetettaisiin jonkunlainen "yhteishyvänvaliokunta" jonka jäsenet se itse määräisi — seurakunnan suostumuksella.

"Profeetat ja saarnaajat", kertoo Gresbeck "hollantilaiset ja friesit, roistot ja oikeat uudestikastajat tahtoivat olla yksin herroja eivätkä suvainneet kaupungissa mitään esivaltaa. He asettivat viisaimpien joukosta kaksitoista vanhinta, joiden piti olla hyviä kristittyjä ja hallita kansaa sekä vallita kaupunkia. Niin ovat he panneet viralta pormestarit ja neuvoston, jotka ovat asettaneet, ja kaikki ammattikunnat, niin ettei näiden enään pitänyt olla minään esivaltana."

Kun uudestikastajilta puuttui klassillista sivistystä ja he, kuten kaikki kerettiläiskommunistit ja kerettiläiskansanvaltaiset, ottivat kirjalliseksi perustukseksensa vanhan testamentin, eivät he kutsuneet tämän valiokunnan jäseniä senaattoreiksi eikä diktaattoreiksi tai muuksi sellaiseksi, vaan "Israelin kahdentoista sukukunnan vanhimmiksi." Nämä saivat rajattoman tuomitsemis-, lainlaadinta- ja hallintovallan.

Mutta piirityksestä oli seurauksena, että todellinen ylivalta kaupungissa tuli linnotuksen päällikölle. Siinä virassa oli ensin profeetta Johann Mathys. Mutta 5 p:nä huhtik. hän kaatui hyökkäyksessä, taistellen loistavan urhoollisesti. Johann Leydeniläinen astui nyt hänen sijaansa.

Kaupunginpäällikkönä ja sotavoiman komentajana oli hän kaupungin yksinvaltias herra. Kiivaasti ammuttuaan ryhtyi vihollinen 31 p:nä elok. väkirynnäkköön. Mutta tämä torjuttiin onnellisesti. Siitä oli seurauksena, että etevimpien kastajien kehotuksesta kaikki vanhimmat julkisesti seurakunnan edessä siirsivät kaupungin onnelliselle puolustajalle sen vallan, joka hänellä todellisesti jo oli ollut. Se, että kastajat eivät osanneet antaa kaupunkinsa päällikölle sopivampaa nimeä kuin Israelin kuningas, riippui heidän yksipuolisesta raamatullisesta sivistyksestään, josta jo olemme huomauttaneet. Hurskasmielisten pitäisi oleman viimeisiä heitä tästä moittimassa, ja kuningasmielisille historiankirjottajille pitäisi näiden kommunistien, jotka valitsivat itselleen kuninkaan, olla erikoisen myötätuntoa herättäviä. Uudestikastajien elämästä, jotka saivat elää levossa ja rauhassa, kuten esim. Mährissä, eivät he voi keksiä pienintäkään jälkeä yksinvaltaisista taipumuksista.

Ollen hyvä päällikkö, piti Johann Leydeniläinen huolta ei ainoastaan joukkojensa varustuksista ja harjotuksista, vaan myöskin väestön hyvästä mielentilasta. Poistaakseen heistä lamauttavaa toimettomuutta ja tuskastumista, pyrki hän hankkimaan heille puuhaa ja huvia. Hän antoi heidän puuhata varustuksien parantamisessa, tarpeettomien kirkkojen ja muiden rakennuksien repimisessä j.n.e. "niin ettei niillä olisi ollut aikaa ajatella kapinoimista kuningasta vastaan", letkauttaa Kerssenbroick. Mutta hän huolehti myöskin huvituksista. Paitsi sota- ja voimisteluharjotuksia toimitti hän yhteisiä aterioita, leikkejä ja tansseja, juhlakulkueita ja näytäntöjä. Nykyaikaiseen tarkastelijaan tekee hänen esiintymisensä näissä kansanhuvituksissa helposti teatterimaisen vaikutuksen. Mutta eipä saa tarkastaa Johann Leydeniläistä uudenaikaisilla silmillä. Juhlakulkueet ovat niin teatterimaisia siksi, että emme tunne niitä muuten kuin näyttämöltä. Keskiajan lopulla olivat ne sitävastoin, kuten olemme esittäneet, yhteiskunnallisen elämän elimillisenä osana, ja kirkko, ruhtinaat ja aatelisto kilpailivat silloin loistokkaassa esiintymisessä. Uudestikastajat, kuten kaikki muutkin kerettiläiskommunistit, eivät hyväksyneet tätä loistoa, joka oli kiskomisien hedelmä. Itse he pitivät varsin yksinkertaisia pukuja, vieläpä räätälit (Mährissäkin) kieltäytyivät valmistamasta komeita vaatteita toisillekaan. Mutta myöskin tässä tapauksessa olivat olosuhteet Münsterissä tavattomat. Se komeus y.m., joka esiintyi Johan Leydeniläisen ja hänen väkensä puvuissa, ei riippunut riistämisestä. Tämän loiston olivat he löytäneet valmiina, heitä varten ei sitä oltu luotu. "Kuninkaan" tavarat olivat ennen kuuluneet rikkaille, jotka olivat kääntäneet Münsterille selkänsä. Kerssenbroick kertoo, että "he ottivat kullan ja hopean, kuuluipa se sitte porvareille tai kaupungille, samoin kuin pyhät, silkillä ja purppuralla koristetut kapineet, joita oli käytetty jumalanpalveluksessa; samoin olivat he ottaneet omikseen kaiken muunkin, mikä kuului kaupungille ja porvareille. Niillä komeilivat he sitte mielensä mukaan."

Münsterin uudestikastajien loisto oli siis kaupungissa jo ennestään. Erotus oli siinä, että loistokapineet olivat vaihtaneet omistajia, joutuneet sortajilta sorrettujen käsiin, jotka ne olivat luoneet. Tässä vaihteessa oli kuitenkin koko komeus saanut kaikkien "hyväntahtoisien" kertojien silmissä mitä kamalimpia ominaisuuksia.

Apokalypsi kuvauksineen uuden Jerusalemin loistosta ja komeudesta lienee myöskin vaikuttanut siihen että kastajat Münsterissä koettivat todistaa, että kaupunki todella oli kauan ikävöity uusi Jerusalem!.

Yleensä ei muuten pidä kuvitella, että Münsterin loisto oli niinkään suuremmoista, kuten yleensä tehdään. Niitä tavattomia kulta- ja hopeamääriä, joita Gresbeck kuvittelee olleen, oli piispan sotamiehien, kun he lopuksi vallottivat kaupungin, mahdoton löytää. Niiden viiden, kuuden kultatynnörin sijaan, joita oli odotettu löydettävän, saatiin tuskin puoltakaan tynnöriä, eikä sekään tuottanut enempää, että vihan vimmassa mestattiin eräs karkuri, joka oli lörpötellyt "kuninkaan suuresta aarteesta".

Kuvaavia olivat ne näytelmäkappaleet, joita Johann antoi näytellä. Gresbeck kuvailee yhtä niistä; se oli tendensikappale. "Kuningas", kirjottaa hän, "on antanut rahvaan kokoontua tuomiokirkkoon, miehet ja naiset, kaikki, jotka eivät vartioineet valleilla, katsomaan suurta ihmettä, jonka piti tapahtua. Hän oli teettänyt kuoriin, missä pääalttari sijaitsee, näyttämön ja siellä esitettiin 'Näytelmä rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta'. Nämä näyttelivät ja vaihtoivat sanoja keskenään, ja kun rikas mies oli antanut Lazarukselle lopullisen vastauksen, soitti kolme soittajaa, jotka seisoivat näyttämön jalustan luona, kolmiäänisen kappaleen. Sitte alkoi virkamies taasen puhua, jonka jälkeen soittajat taas soittivat. Niin jatkui kappale aina loppuun asti, mutta vihdoin tuli pahojahenkiä, ne ottivat rikkaan miehen ruumiineen ja sieluineen ja veivät hänet näyttämöä ympäröivän uutimen taakse. Silloin oli riemua tuomiokirkossa."

Yhtä viattomia olivat muutkin kansanhuvit, joista Gresbeck kertoo. Hän puhuu kylläkin ilkeästi ja myrtyneesti näistä iloista, mutta hän ei sanallakaan mainitse mistään "jumalattomasta elämästä."

Pahinta, mitä hän osaa kertoa, on se, että kuningas kerran kutsui kaikki päälliköt ja neuvosherrat sekä heidän rouvansa luoksensa, jolloin "he söivät, joivat ja huvittelivat, ja syötyään tanssivat, kukin rouvansa kanssa ". Tämän lainaa muuan nykyaikainen historiankirjottaja Keller, mutta käyttäen sanoja: "Kuningas valmisti suuren juhlan kaikille etevimmille miehilleen ja heidän rouvilleen ja mässäsi heidän kanssaan komeasti ja ylellisesti ".

Niin kirjotetaan historiaa! Koko kertomuksesta käy selväksi, ettei Gresbeck ajatellutkaan ylellisyyttä, vaan että hän tahtoi hyökätä Johann Leydeniläisen kimppuun siksi, että tällä oli muka yllinkyllin ruokavaroja, kun sen sijaan kansa näki nälkää. Se onkin Gresbeckin raskain syytös Johann Leydeniläistä vastaan.

Mutta Gresbeckillä, joka ei kuulunut kuninkaan ympäristöön, on kuitenkin vain kulkupuheita tukemassa tätä raskasta syytöstä. On aivan luonnollista, että useat tyytymättömät moittivat linnotuksen päällikköä, kun muona rupesi vähenemään, ja käsitettävää, että kaikenlaisia kulkupuheitakin liikkui; mutta huomattava on, että mitä kauempana oltiin tapauksien keskuksesta, sitä varmempia huhuja kulki kuninkaan hyvinvoinnista. Gresbeck itsekin erehtyy kerran, ja viittaa siihen, että Johannkin kärsi samaa puutetta kuin muutkin, ja kumoo siten omat herjaavat väitteensä. Hän ei nähtävästi vielä ymmärtänyt "yhtenäisen historiankirjotuksen" taitoa.

c) Kommunismi.

Omaisuudenyhteys oli perustuksena koko kastajaliikkeelle. Sitä koski tuo suuri taistelu Münsteristä. Mutta ei kuitenkaan siitä johtuvat seuraukset, vaan varsinkin piiritys antoi leimansa Münsterin kastajavaltakunnalle. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena sotaleirinä, vapaus ja yhdenvertaisuus saattoivat päästä voimaan vain siinä määrin kuin sotilasdiktaturi salli.

Tuskin oli Münster helmik. 10 p:nä joutunut kastajien käsiin, kun he lähettivät joka taholle kirjeitä, kehottaen uskolaisiaan tulemaan Münsteriin. Eräässä kirjeessä, joka on säilynyt, sanotaan: "Täällä saatte kaikkea tarpeen mukaan. Meidän keskuudessamme köyhimmät, jotka ennen olivat halveksittuja kuin kerjäläiset, käyvät yhtä hyvin puettuina kuin ylhäisimmillä ja korkeimmilla on tapana meidän tai teidän keskuudessamme. Ja köyhät ovat jumalan armosta tulleet yhtä rikkaiksi kuin kaupungin pormestarit ja rikkaimmat."

Mutta tämän kommunismin toteuttaminen jäi keskeneräiseksi. Ainoastaan yksityinen omistusoikeus kultaan ja hopeaan, raha, poistettiin kokonaan. "Profeetat, saarnaajat ja neuvosto ovat päättäneet, että kaikki on oleva yhteistä, että jokaisen tulee luopua rahastaan, kullastaan ja hopeastaan, joka myöskin lopuksi tapahtui", kertoo Gresbeck. Näitä varoja käytettiin etupäässä agitatsionikustannuksiin ja sotamiesten värväykseen.

Mutta yksityinen talous säilytettiin edelleenkin, ja yksityinen omistusoikeus tuotannon- ja nautinnonvälikappaleisiin poistettiin vain siinä määrin kuin sodan tarpeet sitä vaativat.

Perintö-oikeus oli edelleenkin voimassa, yksinpä sotasaaliistakin saattoi osa jäädä yksityisomaisuudeksi.

Rahan tultua poistetuksi oli tuotteiden vaihtaminen tullut välttämättömäksi, kun kerran oli säilytetty yksityisomaisuus tuotannonvälineisiin ja tuotteisiin, ja Johann Leydeniläinen kielsi erityisesti niissä artikkelissa, jotka hän julkaisi tammikuun 2 p:nä 1535, kristittyjä m.m. harjottamasta viekkautta ja petosta vaihtokaupassa". Miten suuressa määrin yksityisomaisuutta säilytettiin, käy ilmi m.m. eräästä kohtauksesta, jonka Gresbeck kertoo: Knipperdollinck tuli erään rihkamakauppiaan luo, jolla vielä oli jäljellä varastonsa. Silloin Knipperdollinck sanoi hänelle: Sinä tahtoisit kai myöskin olla pyhä, mutta rihkamastasi et tahdo luopua. Sinä istut ja mietit, että sinä voit ehkä saada siitä voittoa. Rihkamasi on sinun Jumalasi. Siitä sinun täytyy luopua, jos tahdot olla pyhä". Rihkamakauppaa ei siis pidetty suorastaan minään kunniallisena ammattina, mutta "kommunistinen hirmuhallitus" ei ajatellutkaan hävittää sitä väkivallalla.

Yhteisiä aterioita tapaamme kyllä Münsterissä, mutta ne olivat osaksi satunnaisia juhlallisia kansan kokouksia, osaksi sotatoimenpiteitä. Jokaisen portin luona oli kokoushuone, jonne vahdit ja ne, jotka työskentelivät valleilla, menivät syömään, ja missä myöskin saarnattiin. Diakonit ja seurakunnan asettamat isännät hoitivat taloutta. Päivällisen aikana luettiin ruokailijoille, kertoo Gresbeck, luku vanhasta testamentista tai profeetoista. Aterian jälkeen laulettiin jokin saksalainen virsi. Sitte nousivat syöjät ylös ja menivät taasen vartiotoimeensa.

Myöskin naiset, jotka olivat mukana puolustuksessa, ottivat osaa näihin aterioihin. Kerssenbroick kertoo, kuinka oli määrätty, että veljet ja sisaret istuisivat eri pöydissä, ja kohtuullisen siivosti, eivätkä pyytäisi muuta ruokaa kuin mitä tuodaan. Syödessä ei puhuttu sanaakaan, vaan kuunneltiin lukijaa.

Kaikki tämä muistuttaa paljon enemmän pietistien kokousta kuin juominkeja. Mutta juuri sellaista oli kerettiläiskommunismi.

Kustannukset näistä yhteisistä aterioista saivat katolinen kirkko ja siirtolaiset maksaa. Heidän taloistaan ja luostareista ottivat diakonit ne ruokavarat, joita tarvittiin.

Kussakin seurakunnassa oli kolme diakonia, joiden huolena oli myöskin köyhäinhoito. Pitemmälle ei kristillinen kommunismi ole käytännöllisesti ajanpitkään päässyt missään, missä se on säilyttänyt yksityistalouden.

Samat diakonit ottivat myöskin selvää yksityisten ruokavaroista, mutta tämä onkin tarpeellinen toimenpide piiritetyssä kaupungissa ja osottaa, muuten että yksityinen taloudenpito jatkui. Vasta myöhemmin annettiin hädän pakottamina määräyksiä, että jokaisen tuli luopua niistä liioista vaatteista ja kaikista ruokavaroista, jotka hänellä oli, mutta diakonit sen sijaan antaisivat kullekin perheelle päivittäin leipää ja lihaa, niin kauan kuin sitä oli. Puutarhatkin jaettiin eri perheiden kesken. Yksityisomaisuusjärjestelmä pysytettiin siinäkin suhteessa.

Yksityisen talouden ohella säilyi edelleenkin taloudenhoitajan kurinpitovalta lapsiin ja palvelusväkeen nähden; ja keskiaikaiset perheet olivat säännöllisesti suuria, kuten muistamme, niihin kuului senvuoksi paljon palvelijoitakin, jotka olivat perheen pään valtiuden alaisina. Kummankin velvollisuuksia toisia kohtaan terotettiin vanhusten julistuksissa.

Jotkut käsityöläiset määrättiin tekemään työtä kaupungin tai väestön tarpeiksi, — sekään ei ollut sosialistinen vaan sotatilan vaatima toimenpide. Nämä käsityöläiset pääsivät nimittäin sen sijaan vartiotoimesta.

Tavallisten historiankirjottajien kertomukset Münsterin pitkälle menneestä kommunismista ovat kokonaan aiheettomia. Syy siihen, että niin vähän tähän suuntaan saatiin aikaan, on sama kuin v. 1871 Parisin kommunin toimettomuuteen yhteiskunnallisella alalla. Piiritys työnsi kaiken muun syrjään. Sota ei ole vielä koskaan osottautunut oikeaksi hetkeksi järjestää yhteiskuntaa kokonaan uudelle kannalle.

Eipä edes kirkollisessa suhteessa pantu toimeen mitään jumalanpalvelusmuotojen perusteellistakaan uudistusta. Osittain lienee tämä riippunut sodasta, mutta osaksi vaikutti tähän se seikka, ettei uudestikastajia, samoin kuin esim. Böhmin veljiä ja Tuomas Münzeriä, ole tämänlaiset kysymykset milloinkaan varsin suuresti huvittaneet.

Täydellisessä sopusoinnussa kerettiläiskommunismin yleisen luonteen kanssa on heidän mieltymyksensä vanhaan testamenttiin sekä oppineisuuden halveksiminen, jonka he ilmaisivat polttamalla Münsterin kirkkopihalla kaikki kirjat ja kirjeet, joita kaupungissa tavattiin, raamattua lukuunottamatta. He todistavat samalla oikeaksi sen säännön, että he samalla kun halveksivat oppineisuutta, pitivät hyvää huolta kansakoulusta. Piirityksestä huolimatta he perustivat viisi tai kuusi uutta koulua, missä lasten, nuorukaisten ja tyttöjen täytyi oppia saksalaisia virsiä, kirjottamaan ja lukemaan. Myöskin mystisen piirteen huomaa selvästi Münsterin kastajissa. Kaikista heidän etevistä miehistään kerrotaan suorastaan sairaalloisen haltioissaolon piirteitä.

Mutta niin paljon kuin he näissä suhteissa ovatkin rauhallisten mähriläisten veljiensä ja muiden edeltäjiensä kaltaisia, eroavat he eri kertojien mukaan muka eräässä kohdin vallan tykkänään näistä, nimittäin hillittömyytensä kautta. Olemme jo usein olleet tilaisuudessa koskettelemaan tätä kohtaa. Nyt tarkastamme sitä lähemmin.

d) Monivaimoisuus.

Uudestikastajat ovat ristiriidassa nykyisen käsityksen kanssa ei hillittömyyden, vaan päinvastoin ankaruutensa, puritanisminsa puolesta. Piiritys, joka vaati puolustajilta kovaa kuria, ei tietysti ollut omiaan ainakaan heikontamaan tätä uudestikastajien yleistä taipumusta. Kun lähemmin tarkastaa, näkyy ettei niin ollutkaan laita.

Säädyllisyyttä ja kuria pidettiin ankarasti yllä. Mainitkaamme todisteeksi muutamia niistä 28 artikkelista, jotka julkaistiin 2 p:nä tammikuuta 1535. Niissä sanotaan m.m.:

"6. Ei kukaan, joka taistelee oikeuden puolesta, saa vaipua häpeälliseen ja rumaan juoppouspaheeseen, eläimelliseen hävyttömyyteen, peliin, joka ilmaisee rahanhimon ja joka usein saa aikaan vihaa ja eripuraisuutta, eikä huoruuteen eikä aviorikoksiin, sillä sellaiset paheet eivät jää rankaisematta jumalan kansan keskuudessa.

"20. Ei kukaan kristitty (s.o. uudestikastaja) saa vastustaa eikä vahingoittaa pakanallista (s.o. sellaista, joka ei ole uudestikastajista kokoonpantu) esivaltaa, jollei tämä pakota ketään uskottomuuteen ja jumalattomuuteen; sitävastoin on kaikilla mahdollisilla tavoilla masennettava sitä babylonilaista tyranniutta, jota papit ja munkit kannattajineen harjottavat, sillä väkivallallaan ja vääryydellään he pimittävät jumalan vanhurskauden.

"21. Jos pakana tekee itsensä rikokseen syypääksi ja pakenee kristityn seurakunnan turviin päästäkseen rankaistuksesta vapaaksi, niin kristityt eivät saa ottaa häntä vastaan, vaan on heidän jätettävä hänet asianomaisten rankaistavaksi, jotta kristitty seurakunta ei tule vallattomuuden ja paheiden turvapaikaksi ".

He kehottivat siis, rauhaarakastavia kun olivat, tottelevaisuuteen niin kauan kuin tämä oli mahdollista, varoivat pitämästä keskuudessaan tavallisia lainrikkojia ja rankaisivat mitä ankarimmin juoppoudesta, pelaamisesta ja kaikellaisesta sukupuoliyhteydestä avioliiton ulkopuolella.

Gresbeck kertoo kuvaavan esimerkin siitä, kuinka ankara kurinpito oli. Kymmenen tai parikymmentä sotamiestä oli istunut ravintolassa ja ollut iloisia. Kun isäntä ja emäntä eivät tahtoneet tarjoilla heille enempää, alkoivat he uhkailla ja käyttää rumia sanoja. Isäntä ja emäntä valittivat tästä kahdelletoista vanhimmalle, jotka panivat sotilaat torniin, ja seuraavana päivänä pidettiin tutkimus Tuomiokirkontorilla. Kansleri Krechting oli yleinen syyttäjä. Sotamiehet pyysivät armoa, ja lopuksi armon ovi sitte hiukan aukenikin, osa sai armon, mutta kuuden täytyi kuolla.

Näin ankaran kurin vallitessa oli luonnollisesti juoppous harvinaista Münsterin puolustajien keskuudessa, ja useita voittoja saatiin siksi että he tässä kohden olivat vastustajiaan parempia. Itse Gresbeckin täytyi ylistää heidän "viisauttaan, sukkeluuttaan ja raitista mieltänsä."

Tämä on Münsterin uudestikastajien "eläimellistä hillittömyyttä" ja "mielettömyyttä", jonka on kertonut kaikkea muuta kuin kaunisteleva silminnäkijä!

Mutta kuinka on heidän epäsiveellisyytensä, heidän moniavioisuutensa laita? Ainakin tällä alalla voi toki puhua eläimellisestä hillittömyydestä?

Meillä on edessämme vaikein ja epäselvin kohta Münsterin uudestikastajavaltakunnan historiasta. Moniavioisuus sotii siinä määrin uudestikastajien ja yleensä kerettiläiskommunistien koko henkeä vastaan, että me aluksi olimme taipuvaisia uskomaan, että tässä lienee tapahtunut sekaannus. Eihän mikään ole tutkijalle vaikeampaa kuin oikein ja ennakkoluuloista vapaana käsittää sukupuolisuhteita, jotka eivät ole totuttujen tapaisia. Ei missään tunnu epäluvallinen niin helposti kuin sukupuolikysymyksissä vastenmieliseltä ja inhottavalta. Tästä riippunee sekin, että vasta myöhempinä vuosikymmeninä yleensä on käynyt mahdolliseksi esihistoriallisen ajan ja villien sukupuolisuhteiden tieteellinen, ennakkoluuloton tutkiminen.

Se, joka on nähnyt, mitä mahdottomuuksia esim. lähetyssaarnaajat ovat levittäneet Etelämeren saarilla asuvien raakalaisheimojen sukupuolisuhteista, joita he ovat katselleet, ymmärtää, että voipi epäillä että Münsterin moniavioisuus riippuisi siitä, että on sekotettu asioihin esim. aatamilaisten tapaista "naisyhteisyyttä", jolla oli jonkunlaista sukulaisuutta eräiden nautinnonvälineiden yhteisyyden muotojen kanssa. Mutta tämä otaksuminen ei pidä paikkaansa. Münsterissä ei ollut puhettakaan mistään naisyhteydestä.

Se julistus, jonka kaksitoista vanhinta antoivat ottaessaan vallan käsiinsä, sääsi kuolemanrankaistuksen avioliittorikoksesta ja neidon viettelemisestä. Ja melkein samanaikainen lienee Münsterin seurakunnan puolustuskirja. Siinä sanotaan "avioliittoa" koskevassa luvussa:

"Me sanomme ja selitämme raamatun mukaisesti, että avioliitto on miehen ja naisen yhdistys ja velvotus Herrassa… Alussa Jumala loi ihmisen, mieheksi ja vaimoksi hän loi heidät, molemmat hän yhdisti pyhään aviosäätyyn, niin että he olisivat kaksi sielua ja yksi liha. Älköön siis kukaan ihminen erottako sellaista liittoa.

"Mutta me teemme erotuksen tämän ja pakanoiden avioliiton välillä. Sillä näiden avioliitto on syntiä ja saastainen, eikä ole Herran edessä muuta kuin huoruutta ja aviorikosta. Sillä, kuten näemme, naivat he vain ystävien ja sukulaisten, rahan ja tavaran, lihan ja koreuden vuoksi.

"Mutta koska avioliitto siis on kunniallinen ja ihana sääty, niin ei kenenkään pidä menemän siihen kevytmielisesti, vaan puhtain ja hurskain sydämin, niin ettei koeta etsiä siinä mitään muuta kuin Jumalan kunniaa ja tahtoa…

"Me kuulemme, että meitä soimataan myöskin monista muista rumista asioista, että me muka platonilaisella tai nikolailaisella (aatamilaisella) tavalla pitäisimme naisemme yhteisinä, sekä monesta siveettömästä seikasta, niinkuin siitäkin, ettemme pitäisi väliä sukulaisuudesta. Mutta tämä on, kuten kaikki muutkin häpeälliset rumat asiat, joita pahansuovat keksivät meidän syyksemme, kaikissa suhteissa liettävää valhetta. Me tiedämme, että Kristus on sanonut: vanhoille on sanottu: ei sinun pidä huorin tekemän, mutta minä sanon teille: se joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa. Jos nyt meidän keskuudessamme, josta Jumala varjelkoon, olisi sellainen, niin emme häntä laisinkaan sietäisi, vaan panisimme hänet pannaan ja antaisimme hänet perkeleen haltuun."

Huomaamme, että uudestikastajien "neromainen hekumallisuus" selitti pelkän neidon mielistelemisenkin syntiseksi. Ja nämä mielipiteet ovat mitä täydellisimmässä sopusoinnussa useimpien muitten uudestikastajien sukupuolisen ankaruuden kanssa. Johann Leydeniläinen oli samalla kannalla, kun hän yllämainituissa 28 artikkelissa tammikuun 2 päivänä 1535 määräsi rankaistuksen avioliittorikoksista ja huoruudesta, jolla sanalla siihen aikaan tarkotettiin kaikkea sukupuoliyhteyttä avioliiton ulkopuolella. Ja tähän aikaan oli kuitenkin moniavioisuutta jo käytännössä.

Mutta kuinka on tämä selitettävissä? Se selitys, että se oli kommunistien synnynnäisen irstaisuuden ja kohtuuttomuuden tulos, on tosin sangen mukava ja lohduttava porvarillisille mielille, mutta siltä puuttuu vaan varmaa tukea. Se selitys nojautuu ainoastaan ja yksinomaan siihen, mitä pitäisi selitettämän. Kaikki muu puhuu sitä vastaan. Me olemme juuri nähneet, että raittius ja itsensähillitseminen olivat kastajien huomattavia luonnepiirteitä.

Selitystä ei voida myöskään saada kastajakommunismin olemuksesta. Se on siis etsittävä yksinomaan niistä erikoisista sukupuolien suhteista, jotka vallitsivat piirityksen aikana. Ja nämä olivat itse asiassa niin harvinaisenlaatuisia, että tarvitaan uskomattoman paljon sokeutta ja hyvän tahdon puutetta, ennenkuin voipi olla niitä näkemättä.

Muistakaamme, että hyvämieliset porvarit joukottain matkustivat pois Münsteristä. Miehet lähtivät, mutta jättivät jäljelle vaimonsa ja naispalvelijansa. Siten kasvoi suuresti naisten lukumäärä miehiin verraten, Gresbeckin mukaan varsin tavattomasti; hän mainitsee olleen 2,000 miestä, mutta kahdeksan, yhdeksän tuhatta naista. Asemaa sekotti vielä sekin, että ainakin puolet miehistä olivat naimattomia. Niin oli lukuisien siirtolaisten ja luonnollisesti myöskin niiden sotamiesten laita, jotka liittyivät kastajiin.

Katsoen kastajien ankaruuteen sukupuolisuhteissa, täytyi näiden seikkojen tulla piirityksen kestäessä kokonaan sietämättömiksi miehisen väestön enemmistölle. Juuri tämä ankaruus, joka määräsi kovat rangaistukset avioliiton ulkopuolisesta sukupuolielämästä teki vihdoin avioliittosuhteiden mullistuksen välttämättömäksi.

Samat henkilöt, jotka eivät voi kyllin kauhistua Münsterissä vallinnutta monivaimoisuutta, pitävät prostitutsionia itsestään selvänä. Luonnollisesti oli prostitutsionia vallinnut Münsterissä "säädyllisyydenkin" vallitessa. Muutamassa niistä artikkeleista, jotka kapinalliset v. 1525 julkaisivat, vaadittiin, että "kaikki haureelliset naishenkilöt sekä pappien jalkavaimot oli määrätyillä tuntomerkeillä erotettava kunniallisista naisista."

Kastajat, nämä "irstaat hekumoitsijat", tekivät lopun prostitutsionista. Prostitutsioni ja kommunismi ovat suorastaan kaksi käsitettä, jotka eivät sovi yhteen. Kommunismin eri muodot sopivat yhteen mitä erilaisimpien sukupuolielämän muotojen kanssa, yhden kanssa vaan eivät: ostettavan rakkauden. Missä ei ole mitään tavaratuotantoa, missä ei osteta eikä myydä mitään, siellä lakkaa naisen ruumis samoinkuin työvoimakin olemasta kauppatavaraa. Miten puutteellisesti ikinä kommunismi pantiinkin toimeen Münsterissä, ei siellä kastajien aikana hätä pakottanut ketään tyttöä myymään itseänsä. Ja portot, jotka olivat saaneet tapansa vanhan yhteiskunnan ajalla, eivät saaneet ostajia Münsteristä, jossa ei kellään yksityisellä ollut rahoja. Sellaisia täytyi heidän etsiä kurin ja järjestyksen puolesta taistelevien leiristä, sotamiesten, kunnianarvoisien porvarien keskuudesta, maallisen ja hengellisen ylimysvallan piiristä. Sieltä he löysivät vanhat kauppatuttunsa.

Kommunismin luonnollista vaikutusta tähän suuntaan lisäsi Münsterissä vielä kastajien sukupuolielämää koskeva ankaruus. Mutta ajateltakoon, että yli tuhannen naimatonta miestä eli monia kuukausia meidän oloihimme katsoen pienessä kaupungissa yhdessä useampien tuhansien naimattomien naisten kanssa, ilman että oli olemassa prostitutsionia. Ankarimmatkaan rangaistukset eivät voineet estää aviorikoksia ja avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Oli olemassa vain yksi ainoa tehokas keino uhkaavan sukupuolienvälisen sekaannuksen vastustamiseksi: avioliittosuhteiden uudestaan järjestäminen. Kauan ponnisteltuaan vastaan, ryhtyivät vanhimmat ja saarnaajat asiaan piirityksen viidennellä kuukaudella.

Tehtävä oli vaikea, melkein mahdoton ratkaista. Oli valmistettava avioliitto-oikeus, joka olisi sopusoinnussa uudestikastajien ankaran avioliittosiveyden kanssa ja samalla vastaisi Münsterin omituisia sukupuolisia olosuhteita. Uusi avioliitto-oikeus ei astunutkaan voimaan määrättynä, valmiina lakina, vaan moninaisina, toisiaan täydentävinä, osittain ristiriitaisinakin määräyksinä. Münsterin uudestikastajat eivät tässä päässeet milloinkaan hapuilevalta, etsivältä kannalta, siksi säännöttömiä olivat ne olosuhteet, joissa he elivät.

Gresbeckin sekaisista tiedonannoista ei ole helppo saada selvää kuvaa näistä seikoista, joskin hänen kuvauksensa onkin parempi kuin Kerssenbroickin mieletön selonteko.[37]

Voipi kumminkin huomata Gresbeckin selonteossa kaksi pääkohtaa. Osaksi pyrittiin tekemään avioliitto vapaaksi yhdistykseksi. Sitte julistettiin ennen uudestikastamista solmitut avioliitot pätemättömiksi, muutenhan poislähteneitten vaimot olisivat olleet estetyt kerrassaan solmimasta mitään avioliittoja. Tämä pätemättömyysjulistus oli kastajien sitä helpompi tehdä, kun he kyllä pitivät omat avioliittonsa erottamattomina, mutta eivät tunnustaneet "pakanoitten" naimiskauppoja todellisiksi avioliitoiksi. Myöskin vanhojen pariskuntien täytyi nyt uudistaa liittonsa.

Toiselta puolen täytyi pyrkiä myöskin siihen, että olisi saatu kaikki naiset morsiamiksi. Kuitenkin lähinnä vain taloudellisessa eikä ruumiillisessa suhteessa.

Jotta ymmärtäisimme Münsterissä vallinnutta "monivaimoisuutta", täytyy meidän pitää mielessä, että siellä ei milloinkaan luovuttu yksityisestä taloudenpidosta. Kuitenkin oli olemassa, siksi että niin monet olivat jättäneet kaupungin, lukuisia perheitä, joissa ei ollut miestä, vieläpä sellaisiakin, joissa ei ollut perheenemäntää. Tämä synnytti monta sietämätöntä asiaintilaa piiritetyssä kaupungissa, jossa oli lukuisa naimaton sotaväki. Senvuoksi määrättiin, että jokaisella naisella täytyy olla mies suojana ja mies — silmälläpitäjänä. Sillä uudestikastajat Münsterissä, jossa yksityisperhe pysyi olemassa, olivat yhtä vähän naisen kuin lihankin vapauttamisen kannattajia.

Erittäin selvästi näkyy tämä eräästä agitatsionikirjasesta jonka Rothmann kirjotti lokakuussa 1534; siinä muun muassa sanotaan: "Mies siis käyttäköön miehisin mielin jalouttansa (herruuttansa) naista kohtaan ja pitäköön avioliiton puhtaana. Naisilla on melkein kaikkialla valta ja he johtavat miehiä kuten ohjataan karhuja… On varsin tarpeellista, että naiset, joilla nyt melkein kaikilla on housut, taipuvat oikeaan ja sopivaan tottelevaisuuteen. Sillä sellainen on Jumalalle mieluista, että kukin on paikallaan, mies Kristuksen ja vaimo miehen alamaisena."

Ne naiset, joilla ei ollut miehistä päämiestä, saivat nyt käskyn liittyä perheisiin, joissa on mies, ei kuitenkaan kotiorjattariksi, palvelustytöiksi, vaan vaimojen tovereiksi.

Luonnollisesti ei tätä määräystä perusteltu viittaamalla niihin todellisiin olosuhteisiin, jotka sen olivat saaneet aikaan, niin materialistisesti ei siihen aikaan ajateltu, vaan raamattuun. Mutta siinä oli vain yksi esikuva, joka jotenkin sopi, nimittäin vanhojen juutalaisten ja erittäinkin patriarkkojen monivaimoisuus. Tämä otettiin perustaksi sitä mieluummin kun patriarkat kieltämättä olivat olleet varsin hurskaita miehiä, joita jumala itse oli kunnioittanut persoonallisesti seurustelemalla heidän kanssansa ja lähettämällä enkelinsä heidän luoksensa. Sellaisten kristikunnan esikuvien tekoja oli mahdotonta sanoa syntisiksi. Ja näin ajatellessaan saattoivat kastajat nojautua eteviin evankelisiin kirkollisiin "valoihin". Olihan Melanchton 27 p:nä elok. 1531 neuvonut Englannin kuningasta ottamaan itselleen toisen vaimon ensimäisen rinnalle ja selittänyt ettei "moniavioisuutta jumalallinen oikeus kieltänyt."

Vieläpä sittenkin, kun moniavioisuuden toimeenpano Münsterissä oli herättänyt suurta hälinää ja se yleensä oli tuomittu, selittivät Luther ja Melanchton 10 p:nä marraskuuta 1539 Hessenin maakreivi Filipille, että "mitä Moseksen laki avioasiassa oli myöntänyt, sitä ei ole evankeliumissa kielletty", s.o. hän saattoi rauhallisesti ottaa lisäksi yhden vaimon. Ei siis moniavioisuus sellaisenaan aiheuttanut hurskaitten sielujen raivoa kastajia kohtaan, vaan näiden hävyttömyys tahtoessaan panna toimeen moniavioisuutta rahvaan keskuudessa eikä säilyttää sitä ruhtinaallisena etuoikeutena.

Se uskonnollinen verho, jossa Münsterin "monivaimoisuus" esiintyi, on suuressa määrin himmentänyt sen todellista luonnetta. Vihaiset vääristelyt ja vihollisten valheet ovat lisäksi vaikeuttaneet oikean käsityksen saamista. Mutta muutamat tiedot, jotka ovat säilyneet, näyttävät joka tapauksessa riittävästi, että kastajilla Münsterissä, kun he panivat toimeen n.k. "monivaimoisuutensa", oli tarkotuksena liittää useita naisia vain samaan perheeseen eikä suinkaan samaan aviovuoteeseen, vaikka luonnollisesti ei tahdota väittää, ettei edellinen olisi edistänyt tätä jälkimäistä.

Ennen kaikkea meidän täytyy viitata siihen, että jokainen nainen määrättiin hakemaan itselleen mies, myöskin ijäkkäät ja ne jotka eivät vielä olleet naimaijässä. Ei kukaan voine toden teolla väittää, kuten Gresbeck, että tämän viimeksimainitun määräyksen tarkotuksena olisi ollut pakottaa nuoret tytöt antamaan itsensä alttiiksi.

Mutta tämä ei suinkaan ole meidän käsityksemme ainoana tukena. Kuulkaammepa mitä Kerssenbroick sanoo: "Lokakuun alussa Butendick syytti julkisesti oikeata vaimoaan Barbaraa siitä, että tämä oli häntä häväissyt solvaavin sanoin ja sanonut että hän ei henkisesti vaan lihallisesti eli yhdessä muitten vaimojensa ja kanssasisartensa kanssa ja usein lihallisesti sekausi heihin." Hänet huomattiin syypääksi ja tuomittiin kuolemaan, mutta sai armon, kun pyysi mieheltään anteeksi.

Tehtiin siis ero oikean puolison ja tämän kanssasisarien välillä. Jokainen perheen naisjäsen ei ollut huonekunnan päämiehen aviovaimo, vaikka häntä sanotuinkin hänen vaimoksensa.

Toiselta puolen saattoi sattua, että niin likeisessä yhdyselämässä tapahtui vielä helpommin, mitä muutenkin usein tapahtuu, että mies ei tyytynyt aviovaimoonsa. Näin sitä enemmän siksi, että uudestikastajien ankara siveysoppi kielsi oikeittenkin puolisojen välisen yhteyden, kun vaimo oli hedelmätön taikka raskaana. Rothmann esim. johti tämän ohjeen käskystä: "lisääntykää"; ainoastaan siksi, eikä huviksi saa mies ja vaimo käyttää jumalan siunausta. Mutta tästä seuraa myöskin Rothmannin mukaan, että "jos Jumala on siunannut miestä enemmän kuin on tarpeellista yhden vaimon hedelmöittämiseen, niin ei hän saa käyttää väärin sellaista siunausta, vaan on hänellä vapaus, vieläpä hänen pitääkin ottaa useampia hedelmällisiä naisia avioiksi, sillä sukupuolisuhteissa oleminen avioliiton ulkopuolella on aviorikos ja huoruutta."

Mutta täytyy aina tarkkaan erottaa tällainen sukupuolinen moniavioisuus taloudellisesta. Edellisessä valitsi mies itselleen vaimot, jälkimäisessä naiset valitsivat jonkun miehen, jonka he tahtoivat tunnustaa suojelusherrakseen. Edellinen oli sallittu määrättyjen olosuhteiden vallitessa — ja olosuhteiden vuoksi olisi nähtävästi ollut mahdotonta kokonaan päästä niin tekemästä. Münsterin lainsäätäjät kokivat pysyttää sitä säännöllisen avioliiton rajain sisäpuolella. Se monivaimoisuus, joka jonkun aikaa oli pakollinen, oli sitävastoin taloudellinen, useampien naisten yhdistyminen samaan perheeseen saman miehen suojan ja silmälläpidon alaisiksi. Vain tämän viimeksi mainitun, mutta ei edellisen laatuisen monivaimoisuuden alaisuuteen oli vaimo münsteriläisen avio-oikeuden mukaan velvotettu. Mutta tämäkin pakko lakkasi pian ja muuttui velvollisuudesta vain naisten oikeudeksi. Kuulkaammepa niitä Johann Leydeniläisen 28:sta artikkelista, jotka käsittelevät avioliittoa, ne ovat mitä kuvaavimpia münsteriläisen avio-oikeuden hengelle:

"24. Ei ketään saa pakottaa vasten tahtoaan naimisiin; sillä avioliitto on vapaa yhdistys, enemmän sidottu luonnon ja rakkauden siteillä kuin paljailla sanoilla ja ulkonaisilla menoilla.

"25. Jos jotakuta vaivaisi kaatuvatauti, sukupuoli- tai jokin muu tauti, niin ei hän saa laisinkaan mennä naimisiin, missään tapauksessa ei ennen kuin toisella on tieto taudista.

"26. Älköön kukaan, joka ei enään ole neito, antako itseään sellaisena ja pettäkö veljeänsä; sellainen petos rankaistakoon vakavasti.

"27. Jokaisella naimattomalla naisella, tai vaimolla, jolla ei ole oikeata miestään, olkoon oikeus valita itselleen holhooja tai suojelija Kristuksen seurakunnasta."

Loppuna on ennustus: "Elävän Jumalan ääni on opettanut minulle, että tämä on kaikkein Korkeimman käsky: Miehet vaatikoot uskontunnustuksen niin hyvin laillisilta vaimoiltaan kuin niiltäkin, joille he ovat holhoojina ja suojana. Mutta ei tuota tavallista: Minä uskon Isään Jumalaan j.n.e., vaan tunnustuksen uskovansa uuteen kuningaskuntaan, avioliittoon, johon he ovat kastetut. Kaiken tämän he näyttäkööt ja ilmaiskoot miehilleen."

Sellaiselta näyttää Münsterin uudestikastajien avioliitto-oikeus viimeisimmässä muodossaan. Taitavimmankin ja tunnottomimmankin sosialistivihollisen on vaikea keksiä hillittömän hekuman jälkiä sen raittiista ja yksinkertaisista määräyksistä. Sitä ei voi, kuviteltakoonpa se millaiseksi hyvänsä, verrata itämaiseen haaremiin. Naiset eivät Münsterissä olleet orjattaria, vaan valitsivat vapaasti miehensä, suojelijansa ja holhoojansa. Ja kuinka vähän heitä painoi tämä avioliittosuhteiden uudelleen järjestäminen, se käy selväksi siitä, että useimmat heistä kuuluivat uuden valtakunnan innokkaimpiin puolustajiin.

Luonnollisesti oli heidänkin joukossaan tyytymättömiä, mutta yleensä olivat naiset innostuneita uuteen järjestykseen. Esimerkin tästä antaa Mollenheckin kapina, joka tapahtui 30 p:nä heinäkuuta. Bezold sanoo sitä kapinaksi, joka sai alkunsa "sikäläisten veljien paremmasta tunteesta, mutta joka kuitenkin verisesti kukistettiin!" Gresbeck kuvaa oikein tapausta, kun hän kertoo, että Mollenheck, entinen ammattikunnan esimies, kokosi ympärilleen "joukon porvareita ja hurskasta kansaa ja sotilaita", ei vain uuden avioliittojärjestyksen kumoamiseksi, vaan jotta "kukin saisi omaisuutensa takaisin, ja pormestarit ja neuvosto uudelleen asetettaisi, ja kaikki olisi niinkuin ennenkin." Karanneet sotamiehet kuuluivat siis pääasiallisesti tähän teeskenneltyyn siveysliikkeeseen, joka itse asiassa koetti kukistaa vallankumousta. He menestyivät aluksi ja saivat Johann Leydeniläisen ja Knipperdollinckin vangiksi. Jos he olisivat nyt heti avanneet kaupunginportin, niin piispan väki olisi jo silloin saanut kaupungin haltuunsa, kirjottaa Gresbeck. "Mutta he ajattelivat enemmän rahoja kuin portin avaamista ja täyttivät avarat hihansa rahoilla ja istuivat koko yön viinin ääressä ja joivat, kunnes juopuivat. Siksi heidät lyötiin, ja friesit ja hollantilaiset saivat taasen voiton."

Miten innokkaasti Münsterin naiset taistelivat valleilla ryntäyksen torjumiseksi, siitä kertovat sekä Kerssenbroick että Gresbeck lukuisia esimerkkejä. Mutta hyökkäyksiinkin he olivat valmiita. Johann Leydeniläinen piti eräänä päivänä sitä varten vapaaehtoisten katselmusta. Niiden joukossa oli kolmesataa naista, "toinen tuli tappara, toinen keihäs olallaan. Mutta kuningas ei tahtonut ottaa kaikkia, vaan valitsi 51, ja heidän nimensä kirjotettiin muistoon". Seuraavana päivänä käski hän kaikkien niiden, jotka tahtoivat jäädä kaupunkiin tulla koolle. Heidät jaettiin sitte yhtämoneen osastoon kuin oli portteja, ja kukin joukko sai vartioida porttiansa miesten kanssa yhdessä. Kaikki kulkivat portilleen laulaen Saksan uskonpuhdistuksen marseljeesia: "Jumala ompi linnamme."

Siten Münsterin naiset puolustautuivat "häpeäänsä" vastaan.

Sanottu olkoon kylliksi "naiskysymyksestä" Münterissä. Joskin vielä paljon on epäselvää, käynee tästä kuitenkin riittävästi selville, että asioitten uusi järjestys, joka siellä pantiin toimeen, on täydellisesti käsitettävissä, ja useista vajavaisuuksista, lapsellisuuksista, vieläpä raakuuksistakin huolimatta se kuitenkin monessa suhteessa miellyttää. Kaikkein vähimmin on nykyisen yhteiskunnan puolustajilla aihetta moittia Münsterin uudestikastajien "häpeällistä irstautta". Sillä juuri heidän yhteiskuntansa paraimpina tukipylväinä on sukupuolielämän hävyttömin ja alentavaisin muoto, joka käyttää nuorien tyttöjen hätää ja taitamattomuutta alentaakseen heidät miehisten tarpeitten tahdottomiksi uhreiksi, kaikille himoille alttiiksi. Kuinkapa ilman tätä ihanaa laitosta kävisi meidän teollisuutemme suuren osan "kukoistuksen", kuinka porvarillisten yhteiskuntakerrosten vaimojen ja nuorien tyttöjen hyveen ja siveyden?

Se onkin nykyajan kuva, jonka meidän porvarilliset historioitsijamme ovat esittäneet, kun he ovat kuvanneet Münsterissä muka vallinnutta hillittömyyttä. He ovat luoneet kuvan, jonka toden teolla näkee jokaisessa kaupungissa, jossa nykyinen sivistys hallitsee. Ja viisauden viimeinen loppu yhteiskunnassamme on näiden irstailujen järjestäminen.

X. Münsterin kukistuminen.

Münsterin "kommunin" luonteen käsitteleminen on tässä tullut sekä laajaksi että kiistakirjotuksen tapaiseksi, mutta vähemmällä ei häviä se vääristelyjen vuori, joka peittää sen oikeat piirteet, ja on mahdotonta pysyä tieteellisen välinpitämättömänä, kun huomaa, kuinka järjestelmällisesti alkuaan rauhallinen ja rauhaarakastava lahko leimataan verenhimoisien, eläimellisien roistojen liitoksi, vain siksi, että se kerran nousi voimakkaaseen vastarintaan, ei kärsinyt, vaan taisteli vakaumuksensa puolesta ja osotti sotaista sankariutta.

Kevein sydämin rupesi piispa Frans piirittämään kaupunkia, sittekun hänen kavala hyökkäyksensä helmikuun 10 p:nä oli torjuttu. Hän luuli kai piankin suoriutuvansa tuosta nälkäänäkevien ja kaupunkiin kokoontuneiden maankiertäjien joukosta, joksi hän uudestikastajien joukkoa kuvitteli. Hänellä oli käytettävänä useampia tuhansia sotaan harjaantuneita miehiä, joilla oli lukuisa tykistö ja kokeneita päälliköitä, — jo ennen helluntaita oli hänellä 8,000 keihäsmiestä. Mutta vaikka kastajia ei milloinkaan ollut enempää kuin 1,500 miestä ja nekin sotaantottumattomia, oli heillä luja linnoitus tukenansa, mutta ennen kaikkea teki heidän etevämpi sotakurinsa, uhrautuvaisuutensa ja innostuksensa heidät vastustajiaan etevämmiksi.

Toukokuun 21 p:nä alkoi ensimäinen kaupungin ampuminen, ja 25 p:nä ryhtyivät piirittäjät hyökkäykseen. Mutta osa piispan sotilaita oli juovuksissa, he ryntäsivät liian aikaisin ja saattoivat, kun heidät ajettiin takaisin, toverinsa epäjärjestykseen. Hyökkääjät pääsivät kuitenkin tikapuineen aina valleille asti, mutta siellä kohtasivat he niin voimakkaan vastarinnan, että he täysin hajallaan peräytyivät.

Pian senjälkeen tekivät piiritetyt hyökkäyksen erästä ulkovarustusta vastaan, yllättivät sotamiehet korttien ja maljojen äärestä, karkottivat heidät pakoon, naulasivat umpeen tykit ja tekivät sotajoukon päävoimaan, kun se kokoontui rohkeita häiritsijöitä vastustamaan, sellaisen vaikutuksen, että he saivat rauhassa palata kaupunkiin.

Paremmin ei käynyt toisen hyökkäyksen, johon kolmipäiväisen kiivaan ampumisen jälkeen ryhdyttiin elokuun 31 p:nä. Hurja taistelu päättyi hyökkääjäin perinpohjaisella tappiolla. Heidän mieshukkansa oli suunnaton — muutaman sen ajan kansanlaulun mukaan 3.000 miestä ja 48 päällikköä. Sen iskun jälkeen kadotti piispa toivonsa saada Münsterin väkivallalla haltuunsa ja tyytyi uuvuttamaan kaupunkia nälällä.

Ja lopuksi oli kuitenkin koko Saksan valtakunta käymässä sotaa tämän yhden ainoan kaupungin kanssa. Aluksi oli tämän "yhden taantumuksellisen joukon" ollut vaikea päästä yksimielisyyteen. Pian oli kyllä selvillä, että piispan voimat eivät riittäneet kaupungin valtaukseen. Hän haki liittolaisia ja sekä katoliselta että evankeliselta taholta. Mutta riita siitä, miten karhun nahka jaettaisi, ehkäisi arveluttavassa määrässä taistelua tätä vielä varsin elävää karhua vastaan. Mutta kaikesta huolimatta piirittäjien luku ja voimakeinot kumminkin yhä lisääntyivät, ja kun Saksan valtiopäivät huhtikuun 4 p:nä 1535 kokoontuivat Wormsiin, tuli Münsterin piiritys valtakunnan asiaksi, ja vero määrättiin tähän tarkotukseen. Frankfurtin ja Nürnbergin pormestarit lähetettiin Münsteriin vaatimaan sen puolustajia valtakunnan nimessä antautumaan, mutta nämä karkottivat ajatuksenkin sellaisesta.

Asema oli kuitenkin siihen aikaan jo toivoton. Alusta alkaen oli Münsterin kastajien täytynyt käsittää, että heillä, kun koko valtakunnan hallitsevat luokat olivat heidän katkerina vihamiehinään, ei ollut muuta keinoa kuin koettaa saada liike paikallisesti yleisemmäksi. Ei se näyttänytkään toivottomalta. Heillä oli vahvaa kannatusta kaikissa Pohjois-Saksan kaupungeissa, olipa Lübeckissä heitä lähellä oleva suunta enemmistönä. He lähettivät kiihottajiaan joka taholle, samoin kuin lentokirjasiaankin. Niistä ansaitsee mainita erittäinkin Rothmannin kirjottama "Entiselleenasettamlnen", josta jo useita kertoja olemme lainanneet otteita. Se oli kastajien oppien ja laitoksien puolustuskirjotus, joka puolusti miekan käyttämistä "jumalattomia" vastaan, kommunismia ja moniavioisuutta. Kirjotuksella, joka ilmestyi lokakuussa 1534 ja kuljetettiin salaa Münsteristä kaikkialle, oli hyvä menekki. Ennen pitkää otettiin siitä toinen painos.

Joulukuussa ilmestyi sitte: "Kirja kostosta, varsin lohtua tuottava kertomus babylonialaisen pedon hylkäämisestä ja rankaistuksesta, julkaistu Münsterissä Kristuksen seurakunnan toimesta kaikille hajalla oleville totisille israelilaisille ja Kristuksen liittolaisille". Kosto tulee, sanotaan siinä, nyt mahtaville, ja kun se on täytetty, tulee jumalan kansalle uusi taivas ja uusi maa. Kirjanen loppuu kehotuksella kapinaan: "Nyt, rakkaat veljet, on koston hetki tullut, jumala on herättänyt luvatun Davidin kostamaan ja rankaisemaan Babylonia ja sen kansaa. Siksipä, rakkaat veljet, varustautukaa taisteluun, ei vain apostolien nöyrän kärsimisen aseilla vaan myöskin Davidin ihanalla kostonhaarniskalla. Kaikkea viisautta, kaikkia juonia täytyy meidän käyttää heikontaaksemme jumalan vihollisia ja vahvistaaksemme jumalan sotalippua. Muistakaa, mitä he ovat tehneet teille; se täytyy meidän tehdä heille, ja samalla mitalla, millä he ovat teille mitanneet, tulee heille itselle takaisin mitata. Lähtekää sen vuoksi, rakkaat veljet, niin lukuisasti kuin mahdollista tänne päästäksenne jumalan lipun alle. Jumala, sotajoukkojen herra, joka tämän on maailman alusta päättänyt ja profeettainsa kautta julistanut, varustakoon teitä ja koko Israelia, tahtonsa mukaan, ylistyksekseen ja valtakuntansa lisäämiseksi. Amen."

Kun tämä kiihkeä kehotus julkaistiin, oli kuitenkin jo kaikki kastajaliikkeet Saksan kaupungeissa kukistettu, ja Lübeckin kansanvalta oli joutunut sotaan Tanskan kanssa eikä voinut Münsterin hyväksi tehdä mitään, kuten alkuaan oli ollut aikomus, ja lopuksi kääntyi sota kansanvallalle vallan tuhoisaksi.

Saksasta ei siis ollut apua odotettavissa. Mutta yksi toivo oli vielä jälellä: Alankomaat, joka jo oli antanut heille niin paljon voimia.

Vuodesta 1534 alkaen, jolloin Münster joutui kastajien käsiin, kasvoi liike voimakkaasti kaikkialla Alankomaissakin. Amsterdam oli edelleen heidän pääpaikkansa, mutta monessa muussakin paikassa oli heillä valtavaa kannatusta. "Me olemme suuresti huolissamme näissä maakunnissa", kirjotti Antwerpenistä muuan Erasmus Rotterdamilaisen ystävä, "uudesti — kastamisen kapinallisen liekin vuoksi. Se loimuaa ilmiliekissä. Tuskinpa on sellaista kylää tai kaupunkia, missä kapinaliekki ei salaisesti hehkuisi. Kun he saarnaavat omaisuudenyhteyttä, virtaavat kaikki varattomat heidän puolelleen."

Mutta näillä vallankumouksellisilla joukoilla ei ollut, kuten Münsterin veljillä, tekemistä hajaantuneitten vastustajien kanssa. Vahva keskittynyt valtiovalta käytti heti kaiken voimansa uhkaavan kapinan tukahuttamiseksi. Me emme saata luetella niitä lukuisia mestauksia, joita nyt seurasi, ne ovat yhtä ja samaa julmuutta. Mutta siitä huolimatta ei voitu estää aseellisia joukkoja muodostumasta, ne kokoontuivat Vollenhoween Zuiderseen rannalla, lähteäkseen sieltä Münsterin avuksi.

Maaliskuun 22 p:nä saapui Vollenhoween 30 laivaa Amsterdamista tuoden aseellisia kastajia, ja pari päivää myöhemmin tuli 3,000 miestä 21 laivalla, paitsi kaikkia niitä, jotka samaan aikaan tulivat sinne jalkaisin tai kärryillä. Mutta Alankomaitten viranomaiset olivat saaneet vihiä asiasta ja hajottivat joukot sitä myöten kuin ne saapuivat.

Piiritettyjen suuret voitot toukok. 25 p:nä ja elokuun 31 p:nä elvyttivät kumminkin uudelleen liikettä. Sitä edistivät myöskin Münsteristä tulleet lähettiläät. Nälänhädän vuoksi, joka talvella 1534-35 uhkasi kaupunkia, suunnitteli Johann Leydeniläinen rohkean yrityksen: alankomaalaisten toverien piti nousta kapinaan, hänen itsensä piti erään joukkojen osan kanssa tunkeutuman piiritysarmeijan läpi, yhtyä sitten kapinallisiin alankomaalaisiin ja näiden kanssa levittää kapinaa ja tulla Münsterin avuksi. Hän katsasti ja harjotti myöskin, kuten olemme nähneet, vapaaehtoisia tähän epätoivoiseen yritykseen ja teetti sitä varten erityisen vaunulinnan.

Mutta niin pitkälle ei päästy. Muuan Johannin lähettämä "apostoli" Johann Grass, entinen koulumestari, ilmaisi suunnitelman. Hänen piti kokooman veljet Deventeriin ja sieltä kulkeman Münsteriä kohden. Sen sijaan hän lähti suoraan piispa Fransin luo, ilmotti hänelle suunnitelman, etevimpien puolueystävien nimet Ala-Reinin varrelta sekä heidän yhtymäpaikkansa. Sillä oli tämä auttamisyritys tehty mahdottomaksi.

Mutta vielä kerran teki Johann Leydeniläinen yrityksen suunnitelmansa toteuttamiseksi. Pääsiäisenä piti sen tapahtuman. Keller kertoo siitä: "Kastajat aikoivat sovitulla hetkellä pystyttää neljä lippua, yhden Eschenbruchin luo Jülichin maassa, yhden Hollantiin, kolmannen Mastrichin ja Aachenin välille ja neljännen Frieslandiin. Siksi piti veljien varustauman aseilla ja rahoilla, ja niin pian kuin käsky kävisi, lähtisi jokainen lähimmän lipun luoksi tullakseen Münsteriin.

"Tämä suunnitelma osittain toteutetuinkin. Ensimäisenä pääsiäispäivänä valtasivat kastajat n.k. Oldenluostarin länsi-Frieslandissa ja varustivat sen nelinkertaisilla valleilla ja haudoilla. Keisarillinen maaherra koki turhaan vallottaa paikkaa äkillisellä hyökkäyksellä. Hänen täytyi tuottaa järeätä tykistöä ja ryhtyä säännölliseen piiritykseen. Ampumisen jälkeen hän ryhtyi hyökkäykseen. Neljä kertaa täytyi hänen viedä sotamiehet tuleen, voittamatta enempää kuin osan etuvarustusta. Ampuminen sai jonkun päivän kuluttua alkaa uudestaan, ja kun tykit olivat tehneet muuriin neljä aukkoa, vallattiin vihdoin koko asema pitkän ja vaikean taistelun jälkeen. Kahdeksan tai ehkäpä yhdeksänsataa kuollutta jäi tappelutantereelle."

Toinen joukko kulki meritse Dewenteriä kohden, mutta sen hajotti Geldernin herttua. Vaarallisemmaksi kävi kapina Amsterdamissa, sinne oli lähetetty Johann Geeliläinen, joka oli Münsterin paraimpia päälliköitä. Hän pääsi onnellisesti perille ja sai veljet nousemaan kapinaan.

Toukokuun 11:nnen päivän illalla 500 aseellista kastajaa miehitti neuvoshuoneen, toinen pormestari surmattiin ja talo laitettiin puolustuskuntoon. Kapinalliset eivät kuitenkaan olleet kyllin vahvoja voidakseen karata koko suuren kaupungin kimppuun. Ensi menestyksen jälkeen kohtasi Johann Geeliläinen sellaisen vastarinnan, että hän ei liene sellaista odottanut. Porvaristo tarttui yksimielisesti aseisiin, ja verinen taistelu syntyi, joka kesti koko yön ja päättyi kastajien perinpohjaisella häviöllä. Voittajien viha sai aikaan hirmuisia julmuuksia. Johann Campenilaiselta, jonka Johann Leydeniläinen oli asettanut kastajien piispaksi Amsterdamiin, kiskottiin kieli suusta ja käsi hakattiin poikki; niin silvottuna pantiin hänet seisomaan häpeäpaaluun, päässä peltinen piispan hiippa, jossa oli kaupunginvaakuna. Vasta sitte hänet mestattiin. Toisilta vangeilta reväistiin sydän ruumiista, vaikka he elivät. Millaisia petoja olivatkaan — uudestikastajat!

Amsterdamin kapinan kukistaminen mursi voiman viimeisiltä kastajilta Münsterin ulkopuolella, jotka olisivat voineet toimittaa jotakin tämän kaupungin auttamiseksi.

Ja piiritettyjen keskuudessa vallitsi jo nälänhätä. "Ensin syötiin hevoset", kirjottaa Gresbeck, "päineen ja jalkoineen, maksoineen ja keuhkoineen. Sitten tuli kissojen, koirien, rottien, suurien simpukoiden ja sammakoitten vuoro, ja leipää leivottiin sammalista. Niin kauan kuin oli suolaa, oli se rasvana. Sitte syötiin härännahkojakin, ja vanhat jalkineet pehmitettiin ja syötiin. Lapset kuolivat nälkään, vanhat kuolivat nälkään, toinen kuoli toisen jälkeen."

Kun hätä tuli sietämättömäksi, julistutti Johann, että se, joka ei enää tahtonut ottaa osaa taisteluun ja tahtoi jättää kaupungin, sai ilmottautua neuvoshuoneessa; neljän päivän kuluessa saisi jokainen, joka tahtoi, lähteä kaupungista. Useat käyttivät hyväkseen tätä tilaisuutta, naiset, ukot ja lapset, mutta myöskin asekelpoiset miehet. Osan tuhosi heti piispan väki, toiset heitettiin vankeuteen; sotamiehet ottivat haltuunsa nuoret naiset ja harjottivat heidän kanssansa — monimiehisyyttä, luultavasti vapauttaakseen heidät sen kautta siitä häpeästä, jonka kastajien monivaimoisuus Münsterissä oli heille tuottanut.

Useimmat jäljellejääneistä olivat päättäneet pitää puoliansa viimeisimpään hengenvetoon asti ja mieluummin kuolevansa palavan Münsterin raunioihin. Piispan leirissä tiedettiin, kuinka epätoivoinen kaupungin tila oli, että siellä oli vain varsin vähän ruutia ja että sotahaluisten lukumäärä väheni hirmuisesti. "Johann tarkasti toukok. 24 p:nä, kuinka paljon asekuntoista väkeä oli kaupungissa, ja oli sitä noin kaksisataa miestä, kuten vangitut meille ovat ilmottaneet. Muut ovat sairaita, makaavat tai hapuilevat ympäri, kaikki ovat pöhöttyneitä, heikkoja, eivätkä jaksa kulkea kauaksi ovensa edestä, niin etteivät he voi päästä pakoon sotamiehiltämme", kirjotti Frankfurtin pormestari tähän aikaan piispan leiristä.

Siitä huolimatta ei piispan väki uskaltanut tehdä hyökkäystä. Se muisti hyvin, että se taistellessaan kastajien pientä joukkoa vastaan oli menettänyt jo 6,000 miestä, ja vielä kesäkuun 8 p:nä kirjotti yllämainittu pormestari, että ellei petos tule avuksi, emme saane kaupunkia tänä kesänä valtaamme. Aivan kuin aikanaan Dolcinon joukot, olivat nyt Johann Leydeniläisen miehet niin pelättyjä, ettei kukaan uskaltanut avoimessa taistelussa karata heidän kimppuunsa, niin kauan kuin heissä oli hiukkakin vastustusvoimaa.

Kun pormestari kirjotti mainitun kirjeen, oli kuitenkin pettäjä ilmaantunut, tuo meille hyvin tuttu Gresbeck. Toukokuun 23 p:nä hän pakeni kaupungista, otettiin vangiksi ja tarjoutui silloin viemään piirittäjät sellaiselle muurin kohdalle, jota ei vartioittu, kastajilla ei ollut näet enää tarpeeksi väkeä vartiotoimeen. Gresbeckin tiedonannon vahvisti toinenkin karkulainen, Hans Eck, todeksi, mutta varovaiset piirittäjät eivät kuitenkaan uskaltaneet ryhtyä hyökkäykseen, ennenkuin kesäkuun 25 p:nä, kun kaikki sen varalta oli mitä huolellisimmin varustettu. Hyökkäys tehtiin yönaikana, hirmuisen rajuilman turvissa.

Cresbeckin johdolla tuli sotamiesten etujoukko, 200 miestä, onnellisesti vallille, lähimmät vartiat surmattiin ja portti aukaistiin. Nyt viisi- kuusisataa miestä ryntäsi sisään, ja Münster näytti vallotetulta. Mutta vielä kerran piti omaisuudenpuolustajien joutuman ahdinkoon raa'an ryöstönhimonsa vuoksi.

Sisäänrynnänneet riensivät voiton hurmaamina ryöstämään ja jättivät portin miehittämättä. Sillaikaa riensi kastajien lähin vartiojoukko paikalle, miehitti portin, ennenkuin piispan päävoima oli ehtinyt sisään, ja katkaisi yhteyden kaupunkiin tulleiden sotamiesten ja pääjoukon väliltä. Ja sen sijaan, että olisi ryhdytty yleiseen hyökkäykseen ulkoapäin, käski piispan sotajoukon ylipäällikkö, kreivi Wirich von Dhaun, säikähtynyt kun oli, peräytymään niin pian kun hän huomasi, että kastajat olivat jälleen miehittäneet portin! Puolustajien, miesten ja naisten, pilkkanauru ja pistopuheet valleilta seurasivat peräytyviä sotamiehiä. Koko kaupungin kastajat nousivat. Kaukana siitä, että olisivat tehneet lopun "hirmuvallasta", riensivät sitävastoin kaikki, jotka vielä kykenivät aseita käyttämään, kaupunkiin tulleita sotamiehiä vastaan. Nämä tapasivatkin 200 asestetun miehen sijasta 800, ja 3-aikaan aamulla oli kaupunkiin rynnänneiden asema sellainen, että he lähettivät lähettilään Johann Leydeniläisen luo. Muutamien sotilaitten onnistui kuitenkin päästä sellaiseen paikkaan kaupungin muurilla, jota ei vartioitu, ja sieltä heidät huomasivat heidän ulkopuolella olevat toverinsa. Nyt tekivät vihdoin hyökkääjät sen, mitä jo kauan sitte olisi pitänyt tapahtua: heidän päävoimansa teki hyökkäyksen ja otti haltuunsa heikosti miehitetyn vallin. "Kaupunki vallotettiin siis jumalan erityisestä armosta eikä suinkaan sotaväen taitavuuden vuoksi", kirjottaa ennen mainittu pormestari.

Nyt alkoi hirmuinen katutaistelu. Kastajat rakensivat katusulkuja, mihin vain voivat, vielä klo 8 aamulla piti heidän sotavoimansa valiojoukko, noin 200 miestä, lujasti puoliansa katusulkujen suojaamalla torilla. Piispan päälliköiden sotaneuvosto huomasi peräti vaaralliseksi tai joka tapauksessa liian suuria uhrauksia vaativaksi, koettaa väkivallalla karkottaa heitä heidän viimeisestä asemastaan. Heille myönnettiin senvuoksi vapaa lähtö ja varma suojeluslupaus, jos luopuisivat aseistaan.

Nämä ehdot hyväksyttiin, kastajilla kun ei enää ollut mitään toivoa. Tuskin olivat sitte aseettomat jättäneet varustuksensa, ennenkuin heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin. Kunniattomuus enemmän tai vähemmän, se ei painanut ruhtinaallisten rosvojen mieltä.

Itse vallotuspäivänä surmattiin 450 kastajaa, mutta myös seuraavinakin päivinä tapettiin useita, joiden oli onnistunut piilottautua. Raivoisat sotamiehet murhasivat suuren joukon naisiakin, jotka olivat ottaneet innokkaasti osaa taisteluun. Jäljellejääneet kutsutti piispa eteensä ja lupasi heille armon, jos he tahtoisivat kirota uudestikastamisen. Mutta vain ani harvat siihen suostuivat, he pysyivät lujina. Etevimmät heistä mestattiin, ja muut karkotettiin kaupungista. Useimmat heistä lienevät lähteneet Englantiin.

Johtajien keskuudesta oli suuri osa kaatunut, m.m. Tilbeck ja Kippenbroick, luultavasti myöskin Rothmann. Vain ani harvojen onnistui päästä pakoon, kuten esim. Heinrich Krechtinckin. Tämän veli Bernt, samoinkuin Knipperdollinck ja Johann Leydeniläinen, joutuivat elävinä voittajien käsiin ja heitä säästettiin erityistä, harkittua kostoa varten. Kerssenbroick kertoo meille, että Johann Leydeniläinen oli paennut taistelusta, sillä ajan tapana oli syyttää arkuudesta juuri niitä, jotka eniten olivat herättäneet pelkoa. Ei hänen esiintymisensä ennen eikä jälkeen vallotuksen todista kuitenkaan pelkuruutta. Kun kaupunki oli vallotettu kutsutti piispa hänet luoksensa, "ja minun armollinen herrani sanoi: Oletko sinä kuningas? ja silloin kuuluu kuningas vastanneen: Oletko sinä piispa?" Tämä vastaus suinkaan ei osota arkamaisuutta.

Se kohtelu, joka tuli vankien osaksi, oli tavallinen sorrettujen luokkien voitetuille puolustajille siihen aikaan — vieläpä muinakin aikoina.

Johannille, Knipperdollinckille ja Krechtinckille taottiin kaularauta, ja niissä heitä kuljetettiin ympäri maata. Heidän kärsimyksistään ei näyttänyt tulevan loppua. Vasta tammikuun 22 p:nä 1536 mestattiin heidät Münsterissä kaiken kansan edessä ja itse piispankin läsnäollessa. Kerssenbroick kertoo tästä: Ja pyövelit ottivat ensin kuninkaan (Johann Leydeniläisen), takoivat kiinni kaularaudan ja sitoivat hänet paaluun, jonka jälkeen he tarttuivat tulisiin pihteihin ja rupesivat niillä nipistelemään kaikkia hänen ruumiinsa lihasia ja muita osia, niin että liekki näkyi joka paikasta, johon pihdit koskivat, ja tuli semmoinen katku, että melkein kaikki, jotka seisoivat torilla, eivät voineet sietää sellaista hajua. Sama rankaistus tuli muidenkin osaksi, mutta he eivät kestäneet tätä rääkkäystä yhtä kärsivällisesti ja lujamielisesti kuin kuningas ja ilmaisivat tuskansa kovasti vaikeroiden ja huutaen. Mutta kun Knipperdollinck tuskastui nähdessään sellaisia hirmuisia kidutuksia, rupesi hän riippumaan kaularaudassa, jolla hänet oli sidottu paaluun, ja koetti sillä leikata kurkkunsa poikki ja siten jouduttaa kuolemaansa. Mutta pyövelit huomasivat tämän, nostivat hänet taas pystyyn, tempasivat auki hänen suunsa, vetivät köyden hampaitten välistä ja sitoivat hänet paaluun niin lujasti, ettei hän voinut päästä alemmaksi eikä leikata kurkkuaan poikki eikä tukehduttaa itseänsä, kun kurkku oli kokonaan auki. Kun heitä oli tarpeeksi rääkätty ja he vielä elivät, kiskastiin heiltä lopuksi tulisilla pihdillä kieli pois suusta ja samalla voimakkaasti työnnettiin tikari sydämeen. Ruumiit ripustettiin rautahäkkeihin Lambertuskirkkoon. Ja Kerssenbroick kertoo — näissä suhteissa ei meillä ole syytä epäillä hänen kertomustaan — että "ne pihdit, joilla heitä oli kidutettu, voipi vielä nähdä torilla eräässä neuvoshuoneen pylväässä, jossa ne ovat kaikkien oikeata esivaltaa vastaan kapinoivien varotuksena ja kauhistuksena."

Muuan nykyaikainen saksalainen historioitsija, Keller, kutsuu tätä "rangaistukseksi, jonka heidän pahat tekonsa ansaitsivat". Näyttäköönpä toki sellainen "tieteen" jalo herra edes yhden ainoankin esimerkin siitä, että Münsterin sivistymätön, raaka köyhälistö olisi piirityksen kauhujen keskellä harjottanut jollekin viholliselleen edes sadannen osan niistä petomaisuuksista, joita hänen korkea-arvoisuutensa piispa puolen vuoden ajan voittonsa jälkeen antoi pyöveliensä harjottaa omien silmiensä edessä! Ja kuitenkin iloitsee tämä yhteiskunta, joka kerskuu korkeasta siveysopistaan, papillisen verikoiran voitosta ja tahraa hänen uhrinsa lokaan, ikäänkuin ne olisivat kurjia lainrikkojia.

* * * * *

Uudestikastaminen, köyhälistön asia, vieläpä koko kansanvaltaisuuden asia oli lopullisesti kukistettu Saksassa. Ja myöskin Saksan ulkopuolella oli kastajien asekykyinen, sotainen suunta kadottanut kaiken voimansa.

Elokuussa 1536 hajosivat Alankomaiden kastajat Bockholtin kongressissa kahteen ryhmään. Sotainen suunta hävisi sen jälkeen olemasta, rauhallinen sitävastoin pysyi pystyssä jonkun aikaa. Heidän johtajanaan oli David Joris. Mutta tärkeimmäksi tuli Menno Simonsin suunta, jonka kannattajia johtajansa mukaan nimitettiin mennoniteiksi. He opettivat, että täällä alhaalla ei ollut mitään muuta tilaa odotettavana, kuin nykyinen, jossa täytyy tulla toimeen. Menno syntyi 1492 friesiläisessä kylässä, tuli katoliseksi papiksi, mutta joutui 1531 kastajien yhteyteen, ja jo 1533 tapaamme hänet Johann Mathysin vastustajana ja alistuvaisen suunnan kannattajana. Hänellä oli veli, joka kuului sotaiseen suuntaan ja liittyi niihin joukkoihin, jotka pääsiäisenä 1535 muodostuivat lähteäkseen Münsterin avuksi. Veli kaatui urhoollisena taistelijana, Menno taas ei kammonut hyökkäämästä Münsterin ankarasti vainottujen uskonveljien kimppuun takaapäin, vaan alkoi kiihotuksen heitä vastaan.

Menno kuten Joriskin kuolivat rauhassa, yleisesti kunnioitettuina ja varakkaina. Tämä kuvaa sitä luonnetta, jonka kastajalahko nyt sai. Viimeksimainittu huomasi sopivaksi asettautua Baseliin väärän nimen turvissa nauttimaan kokoomastaan rikkaudesta. Vasta hänen kuolemansa jälkeen huomattiin, kuka hän oli ollut, ja hänen ruumiinsa poltettiin neuvoskunnan käskystä. Menno taas, joka kuoli 1559, eli viimeiset vuotensa Holsteinissa erään aatelismiehen tilalla, joka oli oppinut tuntemaan näiden kastajien ahkeruuden ja antoi heille hyvin edullisen turvapaikan.

Pian tulivat itse Alankomaatkin sellaiseksi turvapaikaksi vainotuille kastajille. Habsburgien ikeen murruttua julistettiin eräänlainen uskon vapaus. 16:nnen vuosisadan lopulla siedettiin mennolaisia Alankomaissa, v. 1626 saivat he virallisen uskonvapauden. Kuten herrnhutilaisia, Böhmin veljien jälkeläisiä, on heitä säilynyt aina meidän päiviimme asti. Mutta aikoja sitten eivät he ole olleet muuta kuin hyvinvoipia pikkuporvareita, merkityksettömiä köyhälistön vapaustaistelulle ja sosialistisen ajatuksen kehitykselle.

Alankomaista, jotka jo beghardien aikana olivat olleet Englannin kanssa läheisessä yhteydessä, tulivat kastajien aatteet sinnekin ja Englannin vallankumouksen aikana 1600-luvulla tulivat ne etualallekin. Mutta joskin määrätyt kansanvaltais-sosialistiset suunnat sen ajan independentien keskuudessa voivat näyttää kastajaliikkeen jatkolta, ovat ne kuitenkin oleellisesti kokonaan erilaisia.

Todellisena yhteiskunnan elämän liikevoimana ei kristillinen sosialismi esiinny 16:nnen vuosisadan jälkeen. Se vuosisata synnytti nykyaikaisen tuotantotavan, nykyaikaisen valtion, nykyaikaisen köyhälistön, mutta myöskin nykyaikaisen sosialismin.

Uusi ajanjakso alkaa ihmiskunnalle.

Viiteselitykset:

[1] "Tasa-arvokommunismiksi" kutsuu Engels sitä kommunismia, "joka yksinomaisesti tai etukädessä nojaa tasa-arvovaatimukselle". Meistä näyttää tämä sana oikealta merkitsemään yleensä alkuperäistä köyhälistön kommunismia. Siinä merkityksessä käytetään sanaa tässä.

[2] Tuomioistuimet Atenassa olivat vala-oikeuksia; jokainen oli kokoonpantu viidestäsadasta valamiehestä.

[3] Erittäin vaikutti häneen pytagoralaisten opit ja matematiset opinnot. Pytagorasta (noin 600-510 e.a.a.) tavallisesti nimitettiin kommunistiksi, kommunistisen liiton perustajaksi, tätä väitettä tukee ainoastaan muuan taru. Missään tapauksessa ei Platonin kommunismi ole siitä johtunut.

[4] "Valtio" on, niinkuin Platonin useimmat teokset, kirjotettu vuoropuheen muotoon, ja siinä enimmäkseen Sokrates keskustelee muutamain oppilaittensa kanssa.

[5] Väärin on siis syyttää pääomaa siitä, että avioliitto on muuttunut raha-asiaksi. Laillisesti suojeltu yksiavioisuus, yksityisomaisuuden ja perintöoikeuden lapsi, on aina ollut sellainen. Kapitalistinen tuotantotapa on päinvastoin luonut olosuhteet, joissa yksilöllinen sukupuolirakkaus — intohimoinen pyrkimys kuulua jollekin määrätylle toista sukupuolta olevalle henkilölle eikä kellekään muulle ja tälle ainaiseksi — on saattanut tulla tunnustetuksi vaikuttimeksi yhteiskunnallisessa elämässä. Nykyisen yhteiskunnan moralille on sen tähden avioliitto, joka on yksinomaan raha-asia, tullut epäsiveelliseksi suhteeksi. Mutta kun pääoma pysyttää entisellään avioliiton taloudelliset juuret, vieläpä vahvistaakin niitä, niin ei tällä siveellisellä käsityksellä ole suinkaan seurauksena, että avioliitto lakkaa olemasta raha-asia, vaan vain se, että koetetaan salata tätä siten, että niiden, jotka menevät naimisiin, on ollut pakko käyttäytyä niin, jotta se todellakin näyttäisi olevan rakkaus, joka oli syynä heidän yhtymiseensä. Pakanallisen avosydämisyyden sijaan olemme saaneet kristillisen ulkokultaisuuden. Luonnollisesti pitää tämä paikkansa etupäässä omistavien avioliittoihin nähden.

[6] Marx muistuttaa teoksessaan "Das Kapital", puhuessaan orjatyöstä, ettei orja, niinkuin roomalaiset sanat merkitsevät, ollut mitään muuta kuin instrumentum vocale (puhuva työkalu), samalla kun vetojuhta oli instrumentum semivocale (puoleksi puhelahjainen työkalu) ja hengettömät työaseet instrumentum mutum (mykkä työkalu). "Mutta", jatkaa Marx, "orja antaa eläinten ja työaseitten tuntea, ettei hän kuitenkaan ole niiden vertainen, vaan ihminen. Hän hankkii oman arvonsa tuntoa erottaakseen itsensä niistä, rääkkäämällä ja tuhoomalla niitä mielinmäärin. Siinä tuotannossa, joka käyttää orjatyötä, on sentähden taloudellisena periaatteena, että tulee käyttää ainoastaan karkeimpia ja kömpelöimpiä, mutta sen ohessa myöskin vaikeasti rikkuvia työaseita".

Verrattakoon tähän, mitä Sismondi sanoo, kun hän kirjottaa: "Orjat ovat meidän päivinämme kykenemättömiä kaikkeen sellaiseen työhön, joka vaatii älyä, makua ja tarkkuutta. Luultavaa on, että roomalaisen muinaisuuden kauniit työt ovat suorittaneet henkilöt, jotka ovat vapaina saavuttaneet taitavuutensa ja vasta jonkun sodan kautta joutuneet orjuuteen. Sillä niin pian kuin roomalaiset vihdoinkin olivat kukistaneet kaikki teollisuuskansat, niin että he saattoivat ottaa uusia orjia ainoastaan raakalaisten joukosta, joutui kaikki taide ja teollisuus tavattoman nopeasti rappiolle, ja he itse vaipuivat raakuuteen. Yleensä orjuus ei vahingoita ainoastaan orjia, vaan myöskin vapaita, sillä se saattaa halveksimaan teollista työtä, joka seikka yhä enempi estää köyhiä vapaita ryhtymästä siihen. Se tila, johon Rooman tasavallan köyhälistö vaipui, kun se oli erotettu kaiken työn yhteydestä, osaksi koska se tätä halveksi, osaksi orjakilpailun kautta, on sattuva ja liikuttava esimerkki siitä, kuinka orjuus syöksee alennukseen ja kurjuuteen sen osan kansasta, joka ei kuulu vallitseviin eikä orjiin".

[7] Kreikankielinen christos-sana merkitsee voideltua.

[8] "Chilias" kreikankielessä = tuhat.

[9] Latinalaisesta sanasta caelebs = naimaton.

[10] Kreikkalaisesta sanasta laos = kansa.

[11] Ruotsissa niinkuin Suomessakin välittivät, kuten tunnettua, Saksalaiset keski-ajalla kauppaa.

[12] Tämä maanisän yksinkertainen toimenpide sopivan vähennyksen aikaansaamiseksi työpalkoissa herättänee kateutta ja ihailua monessa uuden ajan kaksinaisen rahakannan harrastajassa.

[13] Koko keski-ajalla syötiin ja juotiin hyvin ja runsaasti. Ainoastaan muutamia esimerkkejä lukemattomien joukosta. Kun Böhmin prinsessa Kunigunda v. 1246 vietti häitään Unkarin prinssin Belan kanssa Tonavan varrella lähellä Wieniä, niin "hankittiin Itävallasta, Steiermarkista ja Mähristä kaikellaisia tavaroita uskomattoman paljon. Viisi rehusuojaa rakennettiin, suuria kuin isoin kirkko; kaikenlaisia suurempia ja pienempiä syöttöraavaita oli Tonavan saarella ja läheisellä tasangolla, metsänriistaa ja siipikarjaa oli, voi sanoa, lukemattomin määrin; leipää varten oli 1,000 mittaa vehnää, ja viiniä niin paljon, että se olisi riittänyt parinkin maan väestölle useammaksi päiväksi". Tämä Palacky'n "Böhmin historiasta" otettu kuvaus tuntuu uskomattomalta. Vilhelm Oranialaisen häissä v. 1561 kulutettiin 2,000 hl. vehnää, 4,000 hl. ruista, 7,000 hl. kauroja, 3,600 aarnia viiniä ja 1,600 tynnyriä olutta. Albrecht Baierilaisen suurissa hautajaisissa v. 1509 tarjottiin kokonasta 23 ruokalajia. Vuonna 1569 kääntyi muuan läheltä Helmstädt'iä kotoisin oleva apotti protestanttiseen oppiin ja meni naimisiin, jolloin syötyä vihkiäisateriaa sanotaan erityisesti vaatimattomaksi, ja kuitenkin 110 henkeä söi silloin 2 härkää, 3 sikaa, 10 vasikkaa, 10 karitsaa, 60 kanaa, 120 toutainta, 10 haukea, tynnörillisen pientä kalaa, neljänneksen tynnöriä voita, 600 munaa ja 2 suurta juustoa. Esimerkkejä olisi loppumattomasti ja kaikista maista.

[14] Että kirkko muutenkin pyrki levittämään hyödyllistä maallista tietoa, sitä todistaa se kysymys, jonka pyhä Bonifasius teki yhtä pyhälle Isälle Roomassa, tahtoen tietää miten silava olisi soveliaimmin nautittava. Paavi, Sakarias nimeltään, vastasi, että hän kirkko-isien kirjoista ei löydä mitään neuvoa tässä syntisen ihmiskunnan menestykselle niin tärkeässä kysymyksessä. Hänen mielestään pitäisi silavaa nauttia vain, kun se on kunnollisesti paistettua tai savustettua. Mutta jos tahdottaisi nauttia sitä raakana, silloin tapahtukoon se vasta pääsiäisen jälkeen.

[15] Täällä oli sekä runsaasti kotimaista villaa että sen ohella suuria määriä tätä tavaraa vastapäätä olevasta Englannista, jonka villa oli silloin tunnetuista parasta ja joka vasta myöhään kehitti oman villakangasteollisuutensa.

[16] Näillä vanhemmilla kommunistisilla siirtoloilla oli kaikilla uskonnollinen luonne — jo se osottaa niiden vanhoillisuutta. Niille kommunistisille siirtoloille, joita tässä tarkotamme, ei uskonto ollut yksityisasiana, vaan ne olivat vielä sillä kannalla, jolloin yhteiskunnalliset aatteet puetaan uskonnolliseen asuun. Siirtolaan yhtymisellä oli edellytyksenä määrättyjen uskonkappaleiden tunnustaminen.

[17] Mitään tavatonta työtaakkaa eivät munkit tosin ole koskaan itselleen asettaneet, yhtä vähän kuin vapaat työmiehetkään ennen kapitalistisen tuotannon syntyä. Benediktiläisluostareissa oli normalityöpäivä, pyhän Benediktus Nursialaisen omien sääntöjen mukaan, seitsemän tuntia. Me suositamme tätä normalityöpäivää hurskaalle kristikunnalle huomioon otettavaksi.

[18] Näitä yksinkertaisien talonpoikien ja käsityöläisten siirtoloita, joiden on kommunisminsa avulla onnistunut taloudellisesti kohota luokkansa tavallisen pinnan yli, ei saa, sanomme sen vielä kerran, sekottaa niihin kommunistisiin siirtoloihin, joita ovat perustaneet sivistyneet kaupunkilaisasukkaat, ollen tarkotuksena luoda yhteiskuntamuoto, joka voittaisi ei ainoastaan talonpoikais- ja pikkuporvariyhteiskunnan, vaan vieläpä kapitalistisenkin, sen kehittyneimmässäkin muodossa. Nämä kokeet onnistuivat tavallisesti huonosti heti alusta alkaen, sillä kaupunkilainen on kun onkin huono sivistyksen tienraivaaja maaseudulla, ennen kaikkea erämaassa. Mutta silloinkin kun koe näennäisesti onnistui, ei se kuitenkaan saavuttanut päämääräänsä. Yksinäinen kommunistinen, itsestään huolta pitävä kunta on nimittäin aina, vaikka se olisi kuinka täydellisesti järjestynyt tahansa, taloudelliselta kannalta katsoen alempana kapitalistista yhteiskuntaa, joka hallitsee kokonaisen kansakunnan markkinoita ja lisäksi osan maailmanmarkkinoita. Kommunistinen siirtola saattaa pysyä nykyisessä yhteiskunnassa pystyssä ainoastaan sen kautta, että sen jäsenet muuttuvat talonpojiksi ja luopuvat kaikista niistä sivistyksen hedelmistä, joita kapitalistinen yhteiskunta on kehittänyt. Tästä voi päättää, mikä arvo on esim. Hertzkan afrikalaisilla asutussuunnitelmilla. Joskin ne menestyisivät, joka kumminkaan ei ole luultavaa — kuten on tunnettu, ne ovatkin sen jälkeen kuin tämä kirjotettiin menneet kumoon — niin tuloksena ei olisi suinkaan korkeamman yhteiskunnan, vaan joidenkuiden talonpoikaiskylien perustaminen, jotka kaikin puolin olisivat meidän sivistyksemme rajojen ulkopuolella.

[19] Latinal. sanasta partikula, pikku-osa. Partikularismi = taipumus hajaantua pieniin osiin.

[20] Ansaitsee huomauttaa, että vastakohta Vanhan Testamentin usein talonpoikaismielisien ja Uuden Testamentin ruhtinasmielisien ajatusten välillä ei suinkaan jäänyt huomaamatta sinä aikakautena, jossa nyt liikumme. Luther kirjottaa esim. lentokirjasessaan "ryösteleviä ja murhailevia talonpoikia" vastaan m.m.: "Ei suinkaan se auta talonpoikiakaan, jos he väittävätkin, että 1 Mooseksen kirjan 1 ja 2 luvun mukaan kaikki esineet luotiin vapaiksi ja yhteisiksi ja että me kaikki olemme samallaisia kasteen kautta. Sillä Uudessa Testamentissa ei määrää Mooses, vaan siellä on mestarimme Jesus Kristus ja hän asettaa meidät, sekä henkemme että omaisuutemme, keisarin ja maallisen oikeuden alaisiksi," j.n.e.

[21] Mahdollisesti on sana johtunut kreikkalaisesta sanasta "katharos" = puhdas, katarit merkitsisivät: puhtaat. Viekkaimpia selittäjistä ovat teologit, niinpä kaksi "oppinutta" jesuiittaa on johtanut tämän sanan saksalaisesta sanasta "katze" tai "kater", kissa, koska nämä uskottomat pitivät kokouksiaan öisin, kuten kissat. Toinen "tiedemies" selittää heidän saaneen nimensä siitä, että palvelivat paholaista kissan muodossa, jonka peräpuolia he suutelevat.

[22] Tämä on oivallinen esimerkki siitä, kuinka sorrettu luokka voi päästä parempaan asemaan ja sen sekä riistävänluokan vastakohtaisuus kumminkin käydä jyrkemmäksi. Ei mikään saata senvuoksi olla naurettavampaa kuin ne kokeet, joita nykyisen porvarillisen kansallistaloustieteen asianajajat tekevät, koettaessaan todistaa työmiehille, että heidän asemansa on parempi kuin ennen ja että tällä perusteella koko sosialistinen työväenliike on aivan epäoikeutettu ja väärinkäsityksestä riippuva. Vaikkapa kaikki heidän selityksensä "köyhälistön kohoavasta luokkaliikkeestä" olisivatkin oikeita, niin eivät ne kuitenkaan todistaisi mitään. Herrat voisivat toki jo tietää, mitä Marx ja Engels ovat keksineet puoli vuosisataa sitten, ettei sosialidemokratinen (kommunistinen) liike ole kurjuuden, vaan luokkavastakohtien ja luokkataistelun tuote. Ja että luokkavastakohdat ovat tasottumassa, että luokkataistelut vähenevät, sitä eivät toki väittäneet ruusuhohteisimmissa väreissä asioita kuvailevat Wolf tai Brentanokaan.

[23] Näytteeksi siitä, millainen "sivistyneen" yläluokan historiankirjotus aliluokkien liikkeestä on, lainattakoon tähän N. Lovenin toimittamasta ruotsalaisesta "Jumalaisen komedian" käännöksestä muuan Dolcinoa koskeva huomautus. "Selitykseksi" sanotaan siinä seuraavaa, jonka puolueellinen väritys pistää väkisinkin silmään:

"Vuonna 1305 onnistui muutaman Dolcino-nimisen munkin, joka ei kuulunut mihinkään hengelliseen munkkikuntaan, koota ympärilleen joukko alhaisempaa väkeä Novarrassa Lombardiassa, sanoen olevansa Kristuksen tosi-apostoli. Sitä lahkoa, jonka johtajaksi hän tuli, kutsuttiin 'apostolisiksi veljiksi'. Hän muun muassa opetti, että kaikki omaisuus pitäisi olla yhteistä ja kaikki vaimot yhteisiä, että väärät valat olivat joskus luvallisia y.m. Hän parjasi paavia, kardinaleja ja papistoa, ja vakuutti olevansa ainoa oikea paavi, joka saattaisi palauttaa kirkon apostoliseen puhtauteen. Häntä seurasi enemmän kuin kolmetuhatta miestä ja naista, jotka elivät vuorilla yhteydessä keskenään metsänpetojen tavoin, ja kun he tarvitsivat elintarpeita, niin he hankkivat niitä ryöstö- ja hävitysretkien kautta. Tätä jatkui pari vuotta, kunnes useat, jotka saivat omantunnontuskia moisesta surkeasta elämästä, hylkäsivät hänen lahkonsa. Vihdoin hänen oli pakko, yritettyään pysyä hengissä perin nälkiintyneine joukkoineen Novarran vuorella, antautua suuren lumimyrskyn satuttua Novarran väelle. Hänet poltettiin roviolla vaimoineen, samoin monet miehet ja naiset, jotka kannattivat hänen kanssaan samoja erehdyksiä".

[24] Fuller kirkkohistoriassaan kertoilee, kuinka alamaalaisia kutojia houkuteltiin Englantiin. "Kuninkaamme lähetti Flanderiin henkilöitä, jotka pyrkivät sellaisten alamaalaisten täydelliseen suosioon, jotka olivat täysin taitavia ammatissaan, mutt'eivät olleet itsenäisiä mestareita, vaan sällejä ja palkkalaisia. He surkuttelivat näitä sälliraukkoja, joilla muka oli orjuudessaan niin paha olla ja joita kohdeltiin pikemmin pakanallisesti kuin kristillisesti. Aikaisin ylös ja myöhään maata, kaiken päivää kovaa työtä ja huonoa ruokaa — pari silliä ja kuivaa juustoa — ja kaikki tämä rikastuttaakseen vain mestareita, samalla kun heille itselleen ei ollut siitä pienintäkään hyötyä! Kuinka onnellisia he sitä vastoin olisivatkaan, jos tahtoisivat tulla Englantiin ja tuoda mukanaan ammattitaitonsa, kaikkialla olisi heille ovet avoinna! Silloin he saisivat syödä härän- ja lampaanlihaa niin paljon kuin vaan jaksaisivat, vaikka haljetakseen… Ja onnellinen se maanomistaja, jonka taloon sellainen alamaalainen menisi työkykyineen rikkautta tuomaan. Muukalaisena hän sinne tulisi, mutta sulhasena ja vävypoikana hän sieltä palaisi…"

[25] Tiedonannot sen tuhotöistä eri paikoissa ovat todellakin kauhistuttavia. Venedigissä sanotaan kuolleen 100,000 henkeä, Lübeckissä 90,000, Strassburgissa 16,000. Wienissä laskettiin yhtenä päivänä kuolleen yli 900 henkeä. Monessa seudussa kuoli noin yhdeksän kymmenesosaa koko väestöstä.

[26] Petrarca tunsi Avignonin ja paavien paheissa viettämän elämän varsin hyvin, sillä hän oli oleskellut Avignonissa kaikkiaan 15 vuotta. Muutamassa sonetissaan hän kutsuu ukkosen salamaa tähän kaupunkiin, "petturien pesään", missä juomingit ja alhaisimmat nautinnot olivat vallassa. "Saleissasi riehuu vanhojen ja nuorien hurja noitatanssi, missä Belzebub on päämiehenä. Taivaaseen se kuuluu, Jumala sinut tuomitkoon!", huudahtaa runoilija.

[27] Konstanzin kirkolliskokouksessa v. 1417 valittiin paavi Martti V, jolloin kirkon skisma loppui; tämän vaalin toimitti, paitsi 23 kardinalia, 30 viiden kristityn kansan edustajaa, italialaisia, saksalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia ja englantilaisia.

[28] Lausutaan Shishka.

[29] Yksinpä aristokratisesta Pragistakin on säilynyt kertomuksia siitä, että suuri kunta, siis kansankokous, otti takavarikkoon vastustajien taloja, viinitarhoja ja muuta omaisuutta ja luovutti hyvän asian kannattajille. "Kunnianarvoisa" neuvosto otti ne tosin useimmiten taas takaisin.

[30] Johan Kabot purjehti v. 1497 Bristolista Labradoriin, v. 1498 Kolumbus Paloksesta Länsi-Intiaan. Norrmannit, jotka noin v. 1000 löysivät Amerikan, valitsivat Islannin ja Grönlannin kautta kulkevan tien.

[31] Tätä kirjaa käyttäen on Friedrich Engels ryhtynyt samaa ainetta itsenäisesti tutkimaan, ja tulos julkaistiin ensi kerran v. 1850. Siinä hän käyttää jo materialistisen historian käsityksen menettelytapaa ja saa sen kautta selville joukon tärkeitä näkökohtia, jotka ovat olleet meille seuraavassa suureksi hyödyksi.

[32] Tässä tilaisuudessa hävitettiin Zürichissä, niinkuin myöhemmin Baselissa, joukko taideteoksia, vandalismia (hillitöntä hävityshalua), josta parjaajat nykyisin sosialidemokratiaa syyttävät, harjottivat silloin porvarilliset uudistajat, ilman että edes Erasmus ryhtyi moittimaan. Päinvastoin hän kirjotti tästä leikkiä laskien. Kun Baselin asukkaat polttivat pyhimysten kuvat kahdessatoista suuressa roviossa, niin Erasmus ilmaisi hämmästyksensä siitä, että parrakkaat pyhimykset suvaitsivat rauhallisina kärsiä sellaista. Mutta mitä sitävastoin neitsyt Mariaan tulisi, niin hän ei ensinkään ihmetellyt, että hän sitä sieti, olihan hän lempeydestään tunnettu.

Tämä kuvainraasto ei muuten ollut ainoastaan tekijäinsä mielenlaadun ilmaus, vaan se oli mitä suurimmassa määrin taloudellisesti edullinen porvarivallalle. Yhdestä ainoasta Zürichin kirkosta otti neuvosto m.m. 4 Zürichin marttyyrien hopeista rintakuvaa, 4 kallisarvoista ristiä, 4 raskasta, arvokasta ehtoollisastiaa, 60 naulan painoisen, puhtaasta kullasta tehdyn Mariankuvan j.n.e. Kaikkiaan painoivat anastetut kultaiset taideteokset toista sentneriä (sentneri = sata naulaa) ja hopeatavarat useita sentnereitä. Kaikki rikottiin ja lyötiin tuhaksi. Aarteet kuvaavat muuten mainiosti katolisen kirkon riistoa, joka kykeni tekemään mahdolliseksi sellaisten aarteiden keräämisen, vaikka kirkko tavattomasti niitä kuluttikin päiväntarpeisiinsa.

[33] Vert. Luuk. 18: 28-30.

[34] Suomalaistenkin täytyi Kustaa Vaasan hallitessa muuttua katolilaisista lutherilaisiksi, Juhana III:nnen aikana ruveta suosimaan liturgiaa, Sigismundin hallitessa tulla taasen katolilaisiksi ja Kaarle IX:nnen ja Kustaa II Adolfin aikoina jälleen ankariksi lutherilaisiksi — ei ole mikään ihme, että monen oli vaikeata seurata mukana kaikissa näissä käänteissä.

[35] "Oltiin", kertoo muuan aikalainen, "sitä mieltä, että kaiken tavaran pitäisi olla yhteistä ja kaikki tuotaman yhdelle koolle, ja jokainen saisi siitä sitte ottaa mitä häneltä puuttuisi ja niin paljon kuin tarvitsisi. Ja he olivat sitäkin mieltä että mielellään olisivat ottaneet rikkaita ihmisiä ja suuria sukuja keskuuteensa."

[36] "Niin, niin, koettakaapa sitä", sanotaan sen kappaleen reunamuistutuksessa, joka on Mährin maa-arkistossa.

[37] Tämä kertoo kuinka Johann Leydeniläinen tavattiin matkalla Knipperdollinckin palvelustytön luo ja oli hän muka silloin välttääkseen huonoa mainetta aivan yksinkertaisesti houkutellut Rothmann ja toiset saarnaajat — säätämään moniavioisuuden!