Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KYLÄTOHTORI

Kirj.

Karolina Svietla

Suomentanut Lyyli W.

Werner Söderström, Porvoo, 1895.

Enefa Podhaisky, se se vasta osasi ommella! Hänen pisteensä olivat niin pienet ja tasaiset, että oikein ihmetytti. Jos hän ompeli kukan kaulahuivin nurkkaan tai esiliinaan, näytti se aivan vasta puutarhasta poimitulta; ihanpa täytyi pitää ajatukset koossa ollakseen kumartamatta alas ja haistelematta sitä aivan kuin elävää kasvia. Hänen päärmeensä ja ompeleensa näyttivät aivan nyöriin pujotetuilta helmiltä. Hoskoviun räätäli ompeli koneella (hän oli ostanut sen Liberecistä ja maksanut siitä enemmän kuin lypsylehmän hinnan), mutta sittenkään hän ei voinut näyttää kauniimpaa työtä kuin Enefa. Olisipahan tiedusteltu mistä suuresta kaupungista tahansa, niin kuitenkin on varmaa, ettei olisi löydetty ainoatakaan taitavampaa ompelijatarta kuin Enefa. Sitä paitsi hänellä oli niin paljon työtä, että hän tuskin ennättikään kaikkia. Pöydällä hänen edessään oli alituiseen sellaisia pinkkoja karttuunia ja kovokekangasta, että kun tupaan tuli, tuskin näkyikään tyttöä kaikkien vaatekappalten takaa. Joulun alusviikoilla hän ei nukkunut öilläkään, niin kiire hänellä silloin oli.

Kului tuskin ainoatakaan päivää, ettei Enefan isoisä ihmetellyt, että Enefalla "oli niin paljon touhua noiden ompeluksien tähden". Oikeastaan hän ei ollutkaan hänen isoisänsä, vaan hänen isoisänsä isä, mutta lyhyyden vuoksi sanoivat Enefa ja Jenik häntä paljaaksi isoisäksi, useimmiten ainoastaan ukkovaariksi. Hänen nuoruudessaan ei ollut vielä tavallista, että naiset ompelevat, ja vähän oli niitäkin, jotka edes ymmärsivät pitää neulaa näpissään. Jos he eivät olleet pelloilla ja niityillä tahi jos heillä ei ollut muita askareita, istuivat he, sekä vaimot että tytöt, kehräten rukin ääressä. Syksyllä, kun perunat olivat hyvästi korjuussa, tuli joka taloon räätäli, joka ompeli sekä suurille että pienille kaikki, mitä he tarvitsivat, hameet, puserot ja nutut, pyhä- ja arkivaatteet. Mestarin tekemien vaatteiden täytyi kestää vuoden aika. Jos ne menivätkin sillä aikaa hajalleen, niin saivat ne olla sillään, kunnes melkein putosivat ruumista peittämästä. Ei kukaan hävennyt vähääkään repaleissa käymistä; päinvastoin olisi pidetty röyhkeytenä, jos kuka olisi ruvennut niitä paikkailemaan.

"Ihanhan minun päätäni rupeaa huimaamaan, kun näen sinut", oli isoisällä usein tapana sanoa Enefalle. Hänellä oli paikkansa kamarin takan vieressä, josta hän voi hyvin tarkkaan nähdä Enefan ja tämän ahkerat sormet; itse hän kiskoi päreitä, niin hienoja ja ohuita kuin paperilehdet. Ei juolahtanut mieleenkään, että Jenik olisi voinut ottaa tämän työn omalle osalleen, niin paljon kuin hän laiskottelikin. "Ei auta", lisäsi isoisä, "minun täytyy paneutua hiukan pitkäkseni, jotta vähää virkistyisin."

Ja hän muuttihe vielä lähemmäksi uunia, levitti vanhan lammasnahkaturkkinsa päälleen ja torkahti hetkeksi. Hän oli jo vanha mies, tuo isäukko, hyvästikin 90 vuotta. Mutta perin, ihmeellistä oli, miten hyvästi hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut ennen muinoin maailmassa; kun hän alkoi kertoa, täytyi ihan tarttua kiinni tuoliinsa, jos ei tahtonut vierähtää lattialle kauhistuksesta. Parasta siinä oli se, että voi uskoa kaikki, mitä hän sanoi; isäukko ei koskaan valehdellut. Hän oli sellainen ihminen, joka ei olisi koskaan oman etunsa tai maallisen kunnian tähden tahtonut pahoittaa Herramme mieltä. Sentapaista väkeä ei enää synny maailmaan. Enefa oli aivan isoisäänsä; hänkään ei olisi millään ehdoin tahtonut suututtaa Isää Jumalaa ja olla hänen vihansa esineenä. Isoisän nuoruudessa oli vielä kummituksia, ja Jeshtshed oli täynnä peikkoja, hiisiä, noitia ynnä muita haltijoita. Hulluhan se olisi ollut, joka olisi siihen aikaan pistänyt ulos päänsä sen jälkeen, kun pyhäkelloja oli soitettu lauantai-iltana. Ihmiset, jotka nyt saivat kuulla puhuttavan muinoisista ihmeistä ja ajattelivat niitä, eivät melkein tainneet hengittääkään pelkästä kauhistuksesta ja pelosta — ja miltä olikaan tuntunut niistä, jotka itse olivat kokeneet kaikkea tuota! Jos isoisä vaan olisi kertonut aamusta iltaan ja illasta aamuun, kertonut koko vuoden ajan, ei hän olisi sittenkään voinut puhua kaikesta, mitä hän oli kuullut, nähnyt ja kokenut tässä maailmassa. Eipä varmaankaan ollut ainoatakaan, joka ei olisi halulla kuunnellut häntä, kun hän alkoi kertoa. Kernaimmin kaikista kuunteli häntä kuitenkin Mrakot muori, rikas talonemäntä kylän toisesta päästä. Hän ei sanonut oppivansa kymmenestä kirjasta niin paljon kuin siitä että kuunteli isoisää puolen tuntia. Häntä ei ollenkaan ihmetyttänyt, että Enefa, joskin nuori, oli niin viisas ja ymmärtäväinen tyttö; olihan hän aina ukkovaarin seurassa. Vaikka luonnosta ei olisikaan enemmän järkeä kuin hiirellä, täytyi kuitenkin, tahtoipa sitten tai ei, saada sitä, ukon kanssa yhdessä ollessa.

Jokainen tietää, mikä vaiva ja harmi äideillä on lapsista, kun ne vielä ovat pieniä; mitä huolia ja vastuksia ne saattavatkaan aikaan. Milloin tuo siunattu kakara liikuttaa, mitä se ei saisi liikuttaa, milloin se repii jotain palasiksi, milloin särkee jotain, milloin itse vierähtää alas jostain ja saa kuhmuja otsaansa; koko pitkä Jumalan päivä menee huutamiseen ja torumiseen ja torumiseen ja huutamiseen. Jos tahtoo siltä silmänräpäyksen rauhan, niin ei ole muuta neuvoa kuin tarjota hänelle siirappihanhea tai teljetä hänet puuvajaan. Mutta sellaisia huolia ei Enefan äidillä ollut koskaan ollut tyttärestään. Siitä lähtien kun hän oli ollut niin pieni, että osasi tuskin kävelläkään, hän ei ollut koskaan välittänyt muusta kuin vaatetilkuista ja silmäneuloista; kun hän vaan sai ne, oli häneltä rauhassa. Hän käänteli ja väänteli niitä pienissä käsissään, pisteli neulalla sekä ristiin että rastiin, hankki silloin tällöin solmun rihmaan — ja sitä hän teki keskeyttämättä koko päivän, äänettömänä kuin pikku rotta. Niin kauan kuin rihmaa kesti, ei äidin tarvinnut pelätä Enefan tekevän mitään tyhmyyksiä.

Pienokaisessa oli herättänyt halun ompeluun varmaankin se, että hän aina näki isänsä ompelevan. Yhtä hyvin kuin tytär, osasi isäkin pidellä neulaa. Hän oli täysin oppinut räätäli, mutta ei ommellut muuta kuin lakkeja; näillä hän ansaitsi enemmän kuin olisi ansainnut vaatteiden ompelemisella. Hänen vaimonsa vei lakit markkinoille, eikä koskaan vielä ollut tapahtunut, että hän olisi tuonut ainoatakaan takaisin. Se joka tuli hänen kojulleen, se ostikin aina häneltä, eikä sitten enää tahtonut nähdäkään muita lakkeja. Sen, jonka hän ensiksi pani päähänsä, sen hän pitikin päässään. Pojat sanoivat, ettei heillä ollut koskaan muulloin sellainen onni tyttöjen joukossa, kuin silloin kun heillä oli Podhaiskyn lakki päässään, ja ukot tuumivat, että ne tuntuivat aivan untuvatyynyltä päälaella. Podhaisky ymmärsi tehdä jokaisen mielen mukaan.

Räätälille oli se suuri ilo, että hänen tyttärensä näytti niin suurta halua ompelemiseen. Hän selitti, että Enefasta se kerran tulee sellainen ompelijatar, jonka maine leviää Jeshtshedinkin ulkopuolelle, ja siinä hän ei pettynytkään. Innoissaan hän ei voinut odottaa edes siksi kuin Enefa oli käynyt koulunsa läpi, vaan pani hänet jo pienenä tyttönä oppiin Palouski mestarin luo, jolla siihen aikaan oli suuri luottamus seudun naisten keskuudessa. Jos he tahtoivat saada pyhävaatteita tai morsiuspuvun, eivät he koskaan kääntyneet muiden kuin hänen puoleensa. Kun Enefa varhain aamulla meni työhönsä Palouskille, huusivat aina pojat hänelle: "katsokaa oppipoikaa! Katsokaa oppipoikaa!" ja kun niin sattui, vetäsivät he saksista, joka hänellä samoin kuin kaikilla kunnollisilla ompelijattarilla oli riippumassa nauhassa kupeellaan. Mutta Enefa oli järkevä tyttö; hän antoi heidän huutaa mielensä mukaan ja ajatteli samalla: "Mitä minä välitän teistä kirkujoista; minä edes opin jotain, mutta teistä ei ole tietoa." Oli päätetty, että Enefa on opissa kolme vuotta. Mutta hyvä Jumala, tyttöriepuhan osasi jo vuoden perästä yhtä paljon kuin opettajansakin! Hän leikkasi ja ompeli hameita äidilleen, jotka olivat kuin valetut ruumista myöten. Jos joku naapuriemännistä tapasi Podhaiskyn muorin puettuna sellaiseen hameeseen, niin hän ei osannut muuta kuin tuijottaa siihen, ja hänen ensimäinen kysymyksensä oli, kuka sen oli ommellut. Jos äiti silloin vastasi, että Enefa, niin ei kukaan tahtonut uskoa sitä. Kysyjä ajatteli hiljalleen sydämmessään, että muori sanoi sen vaan kehuakseen.

Kauan eivät kuitenkaan vanhemmat saaneet iloita kätevästä, näppärästä tytöstään: molemmat he muuttivat ijäisyyteen sinä vuonna, jona niin paljon ihmisiä kuoli lavantautiin. Enefa oli silloin viidennellätoista.

Podhaisky ja hänen vaimonsa olivat olleet, hyviä, rehellisiä ihmisiä, ja koko kylä suri heitä molempain orpolasten ja vanhan isoisän kanssa, joka Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta oli saanut saattaa kaikki lapsensa ja lastensa lapset hautaan. Enefa ja Jenik olivat hänen viimeiset jälkeläisensä.

Puolisot olivat kuolleet samaan aikaan, ja heidät haudattiin samana päivänä; heidät pantiin samaan arkkuun ja samaan hautaan. Kaukaa tuli kansaa saattamaan heitä — viimeiseen lepopaikkaansa. Hauta, johon heidät laskettiin, oli aivan kuin pieni puutarha, sillä haudankaivaja oli peittänyt sen kokonaan havuilla. Hän selitti kaivaneensa satoja hautoja ja samalla aina katsoneensa mitä oli tehnyt; mutta tällä kerralla hän ei nähnyt mitään kyyneleiltä, joita taukoamatta virtasi hänen silmistään.

Se joka kuuli Enefan valituksen ja nyyhkytykset hautajaisissa, ei ole koskaan unohtava niitä eläissään. Kirkossa hän heittäytyi arkun päälle, ja väkipakolla täytyi viedä hänet sen luota. Mutta hän ei voinut pysyä poissa; hän riuhtasi itsensä irti ja juoksi ruumissaaton jälestä hautausmaalle. Siellä puhkesi hänen epätoivonsa oikein irralleen. Ei kukaan, ei edes pastorikaan olisi uskaltanut heittää lapiollistakaan multaa arkulle. Jokainen ymmärsi, että tyttö olisi tullut siitä suunniltaan. Koko yön hän makasi polvillaan haudan vieressä, käänteli käsiään ja repi tukkaansa; oli ihme, ettei hän itse heittäytynyt sinne. Aamupuoleen hän vaipui viimeinkin maahan väsyneenä ja viluissaan ja nukkui multakasalle, joka oli luotu haudan vierelle. Herättyään hän antoi isoisän viedä itsensä kotiin. Vanhus oli koko yön valvonut hänen vierellään.

"Koeta olla levollinen, tyttöseni", kehoitti isoisä, kun Enefa synkkään, autioon tupaan tultuaan alkoi väännellä käsiään. "Muista, että kaikki tapahtuu Herramme tahdosta, ja ettei ihminen voi muuttaa sitä, yhtä vähän kuin hänellä on oikeutta sitä nurkua; tosi kristityn täytyy tyytyä Herran päätökseen nöyryydellä. Kun kerta Jumala antaakin meille, niin on hänellä oikeus ottaa meiltä poiskin. Milloin sinulle luvattiin maallista onnea? Päinvastoinhan Jumala sanoi, että ihmisen, joka on tomusta syntynyt, on kostutettava kyyneleillään leipänsä, niin kauan kun tämä maa kantaa häntä; nythän meille käy vaan hänen sanansa jälkeen. Taivaallinen puutarhuri on hajoittanut minun puutarhani, hän on hakannut poikki kaikki minun vihannat puuni ja sinut ja veljesi jättänyt minulle ainoastaan kahdeksi hennoksi vesaksi — mutta katso, sittenkin minä kunnioitan ja ylistän häntä aina heräämisestäni maata menoon saakka. Hän, lapseni, on Herra, et sinä, enkä minä eikä kukaan muu meidän joukostamme. Hän tietää mitä me tarvitsemme, emmekä me. Taivaalliselta valtaistuimeltaan hän näkee koko maailman ja johtaa sitä viisaudellaan ja hyvyydellään, että kaikki, kuin hän luonut on, pelastuisi ijankaikkiselle elämälle. Siitä syystä ei ole oikein, että huudamme: oo Herra, sinä joka johdat meitä, jätä meille ne, joihin meidän sydämmemme on kiintynyt! Tiedämmekö me, eikö sille, jolle me rukoilemme elämää, ole paljoa parempi saada jättää tämä maailma? Tiedämmekö me, mistä syystä Herra kutsuu hänet luokseen, koska me niin ymmärtämättömästi tahdomme pitää häntä täällä?"

Nämä sanat saattoivat Enefan vaikenemaan. Isoisä oli asettanut hänelle vanhempain poismenon aivan toiseen valoon. Hänen murtunut sydämmensä tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen, että Jumala oli ottanut pois häneltä hänen isänsä ja äitinsä, koska hän tarvitsi heitä korkeampiin tarkoituksiinsa. Hänen epätoivonsa sijaan tuli hiljainen suru; hän taukosi itkemästä, ja valittamasta ja päätti sen sijaan koettaa toimia siten, että tuotti heille kunniaa haudassa ja iloa taivaassa. Mutta hänen ruumiinsa oli heikompi kuin hänen sielunsa. Kohta hautajaisten jälkeen hän sairastui, ja isoisä, joka pää kumarassa istui hellittynsä vuoteen vieressä, ajatteli itsekseen, etteivät vanhemmat tahtoneet jättää lastaan tänne alas, vaan aikoivat ottaa sen luokseen taivaaseen. Mutta ei käynytkään niinkuin hän luuli; Enefa jäi hänen luokseen ja ennen pitkää nousi sairasvuoteeltaan. Vanhempain kuolema oli kuitenkin koskenut hänen nuoreen sydämmeensä niin syvästi, että siitä saakka oli kaikki puna kadonnut hänen kasvoiltaan, eikä hänen vartalonsa saanut sen jälkeen koskaan nuortevaa täyteläisyyttä.

"Varpuseni, näytäthän aivan siltä kuin tuuli voisi viedä sinut mukanaan", sanoi isoisä, tarkastellessaan huolestuneena hänen pitkää, hinteloa vartaloansa ja kalpeita kasvojaan. Tämä ei kuitenkaan rumentanut häntä; valkea, läpikuultava iho sopi päinvastoin mainiosti sysimustaan tukkaan ja tummiin silmiin, ja kaikki kylän tytöt kadehtivat hänen hoikkaa vartaloaan.

Ukkovaari ja hänen molemmat lapsensa lapset asuivat pienessä tuvassa, joka oli kauniin puutarhan keskellä, juuri sillä paikalla, jossa leveä puro tulee näkyviin. He olivat siellä aivan yksinään. Kylään, joka sijaitsi alempana, oli heillä vähintäin neljännestunnin matka, ja siitä oli isoisä hyvin tyytyväinen. Nyt eivät voineet kaikki, joista aika tuntui siellä pitkältä, tulla hänen luokseen kuluttamaan sitä, niinkuin olisi epäilemättä käynyt, jos hän olisi asunut keskempänä kylää. Kuitenkin oli aikoja, jolloin ihmiset päivät päästään laukkasivat Podhaiskylla. Niin oli laita erittäinkin kylvö- ja elonkorjuuaikoina. Naapurit tulivat silloin neuvottelemaan isoisän kanssa, oliko juuri nyt soveliasta korjata elot ja oliko juuri nyt kylvettävä, saadakseen tietää tuliko sää vakavaksi vai eikö, ja isoisä oli aina valmis ja aulis neuvomaan heitä. Hän osasi sanoa edeltäkäsin ilman, kun vaan kurkisti ulos ikkunasta tai kuulosti tuulta; jos hän ei ollut varma asiastaan, meni hän ylös ullakkokamariin katsomaan omaa kirjoittamaansa kalenteria, jota ei ymmärtänyt kukaan muu kuin hän itse. Mutta ukkovaari ei ollut ainoastaan vaan ilmojen ymmärtäjä; hän osasi povata tähdistä ja taisi sitä paitsi paljon muita hyviä asioita. Jos suuriin tai pieniin tuli joku tauti, jos jotkut naapurit joutuivat epäsopuun ja kinastuksiin — kenen puoleen käännyttiin silloin saamaan apua ja neuvoa, ellei ukkovaarin? Pitkät ajat oli Podhaiskyn suku "hyvistä lahjoistaan tunnettu"; se ymmärsi ja oli aina ymmärtänyt loitsuilla ja lääkkeillä poistaa ulkonaisia ja sisällisiä tautia, ennustaa ilmaa ja yksinpä tuleviakin asioita. Vaikka sen jäsenillä ei ollutkaan, ei tiloja eikä kultia eikä mitään ylhäisiä toimia, ei kenenkään mieleen olisi kuitenkaan juolahtanut lukea heitä kylän alhaisimpain joukkoon. He olivat poikkeusasemassa ja aivan erityisen kunnioituksen esineinä, kunnioituksen, jota he eivät ansainneet ainoastaan tiedoillaan, vaan myöskin esimerkiksi kelpaavalla käytöksellään, joka sekin oli harvinaista.

Naapurit harmittelivat sitä, että ukkovaari asui noin itsekseen. He olisivat kernaasti nähneet häntä joukossaan ja maksaneet hänen edestään ravintolassa, kunhan hän vaan olisi tahtonut syödä ja juoda heidän kanssaan ja kertoa heille taruja muinaisuudesta. Mutta ukkovaari ei juuri välittänyt ihmisten ystävyydestä. Kaikki, koko nykyinen sukupolvi tuntui hänestä nurinpuoleiselta ja mitättömältä, siinä ei ollut vähäistäkään rehellisyyttä eikä ollenkaan hyviä puolia. Enin kaikesta harmitti häntä kuitenkin sen rahanhimo ja sen tylyys ja ylimielisyys huonompiosaisia kohtaan. Surulla huomasi hän, miten sitä, jolla ei ole täydet ladot ja arkut, halveksitaan ja ylenkatsotaan. Se ei auttanut, että häntä itseään kohdeltiin suuremmalla kunnioituksella.

"Jos he eivät joka hetki tarvitsisi minua, ja jos he eivät tietäisi, etten minä puolestani tahdo mitään heiltä, kohtelisivat he minuakin kuin tavallista ruotivaivaista", sanoi hän usein ja lisäsi neuvoen, lapsiinsa kääntyneenä: "Usko parasta kaikesta ja kaikista ja palvele mielelläsi kaikkia, mutta puhu tutunomaisesti ainoastaan omiesi ja oman sielusi kanssa; muutoin sinä äkin palat pahasti. Nykyään myö ystävä ystävänsä huokeammalla kuin Juudas Iskariot Herransa. Siitä syystä on parasta olla luottamatta muihin kuin itseensä."

Jenikiin eivät nämä opetukset paljoa tehonneet. Ne menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä ne millään tavoin pidättäneet häntä tekemästä tuttavuutta ja ystävyyttä kylän joka ainoan pojan kanssa. Sitä suurempi vaikutus oli niillä Enefaan. Hän ei koskaan mennyt maiden luo, vaan teki työtä; jos tahtoi saada jotain tehdyksi, sai itse viedä hänen luokseen vaatteet. Hän ei koskaan näyttäytynyt tyytymättömänä eikä koskaan olisi kukaan voinut syyttää häntä tunkeilemisesta. Siitä syystä ei kukaan uskaltanut kohdella häntä samoin kuin muita tyttöjä, joiden täytyi elää kättensä työstä. Kylän rikkaimmat talonemännät tervehtivät häntä jo kaukaa ja ottivat loukkautuakseen, jos hän ei pistäytynyt heillä, kun hänellä oli asiaa heille päin. Jos häntä kuitenkin pyydettiin jonkun luo määräämään lääkkeitä tai muuten parantelemaan, tuli hän heti mielellään ja kävi talossa niin kauan kun hän luuli siellä voivansa olla hyödyksi. Tämä oli ainoastaan palvelus hänen puoleltaan, sillä Podhaiskyt olivat aina auttaneet muita ilmaiseksi sekä rakkaudesta lähimmäiseensä että kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, siitä että tämä oli antanut heille niin suuren ja tarpeellisen lahjan. He olivat sitä mieltä, että jos he vaan kerrankaan olisivat ottaneet maksun, he eivät sen jälkeen olisi voineet enemmän kuin tavallinen tohtori, jolla on vähäiset tietonsa kirjoista eikä Jumalalta.

Niin kauan kun ukkovaari vielä oli tervennä, Merteli hän ja paranteli ja autteli; mutta sittenkun vanhuksen näkö ja kuulo alkoivat heikontua, sai Enefa mennä hänen sijastaan. Kohta ylistelivätkin ihmiset häntä yhtä paljon kuin ukkovaariakin. Hän paransi sairaita ainoastaan katsomalla heihin ja tiesi aina mitä luki päästäkseen pahasta erilleen. Avonaisille haavoille hän silitti rasvaa ja rakkoja hän voiteli öljyllä, niin että kolmen päivän kuluttua painuivat alas eikä niistä sen koommin näkynyt enää jälkeäkään. Hän meni metsään keräämään yrttejä auringon noustessa kasteen vielä maassa ollessa, täyden kuun aikaan ja väliin — ankarain myrskyjen jälkeen — puoliyön aikaan. Muutamat kasvit täytyi nim. poimia määrättynä aikana, ei neljännestuntiakaan aikaisemmin tai myöhemmin, jotta sen kiertotähden teho, jonka vaikutuksen alaisia ne ovat, pysyisi voimassaan ihmisruumiin suhteen.

"Kumma, ettei sua pelota!" oli talonpojilla tapana sanoa, päivän koittaessa kun nousivat vuorille mennessään Saksaan asioilleen ja tapasivat Enefan tulemassa Jeshtshedistä aivan läpimärkänä sateesta, jota oli kuin kaatanut koko yön.

"Mikäs minua pelottaisi, kun minä teen kaikki kolmiyhteisen Jumalan nimessä enkä ole tehnyt liittoa minkään pahan voiman kanssa?" vastasi Enefa levollisesti ja ylpeästi sellaisiin kysymyksiin.

"Kuulkaas koulumestaria, miten viisas hän on", murahdettiin hampaiden välistä.

Keskenään eivät näet ihmiset nimittäneet Enefa Podhaiskya koskaan muuksi kuin koulumestariksi, sen tähden että hänen vastauksensa olivat niin lyhyitä ja sattuvia, ryhtinsä arvokas ja käytöksensä vakava. He kostivat siten sen, että heidän täytyi tunnustaa hänen suuret ansionsa. Toistensa vioille ummistavat ihmiset mielellään silmänsä ja joka asialla on aina jokin puolustava puolensa. Mutta jos joku tahtoo olla muita parempi ja näyttää myöskin olevansa parempi, niin ainahan se vähän harmittaa.

Enefan kunnianimi taas oli kylätohtori, ja vaikkei se päässyt niin suuresti käytäntöön, niin se saa ainakin olla kirjan nimilehdellä.

Podhaiskylla oli kaunista, kauniimpaa kuin kellään muulla vuoristossa. Tupaa ympäröitsi tuuhea, tuoksuva puutarha, jossa oli kaikenlajisia hedelmäpuita. Sanokaa, minkä hedelmän tahdotte, ja ruvetkaa sitten hyviin väliin ukkovaarin kanssa — sillä hän se voi tarjota niitä! Kukkiakin siellä oli aika lailla, ja varsinkin iltasin ne tuoksuivat niin väkevälle, että Enefan päätä alkoi ihan kivistää, kun hän istui avonaisen ikkunan vieressä ommellen. Tuntui kuin joku olisi heilutellut kamarissa suitsutusastiaa.

Elkääkä luulkokaan, että vanhan tuvan tarvitsi hävetä itseään, vaikka olikin satavuotias ja vanhempikin. Enefan isävainaja oli lomahetkillään maalaillut ja siistinyt sitä, niin että se näytti aivan uudelta. Olisi tietysti tuntunut suloiselta saada hiukan oikaista jäseniään päivän istumatyön jälkeen, mutta joka ilta oli räätäli ruvennut veistämään ja maalaamaan ja siistimään ja puhdistamaan, niin että sai ihmeitä aikaan.

Tuparakennuksessa oli kaikkiaan neljä huonetta. Alakerrassa oli kaksi: yksi suuri, jossa isoisä ja Jenik makasivat, sekä yksi pienempi. Suuressa oli tulisija ja oli siinä äärettömän suuri, viheriäksi maalattu uuni toisessa nurkassa; pienemmässä makasi Enefa. Ulkopuolella oli kuisti, ja rakennuksen vierellä olivat navetta ja ulkohuoneet. Yläkerran huoneista oli toinen ruokasuoja; toisessa säilytettiin "Betlehemiä". Tämä Betlehem oli, Jumala ties, miten vanha; isoisä oli tehnyt sen nuoruudessaan ja järjestänyt sen rihmoilla, niin että kaikki — sekä ihmiset että eläimet — liikkuivat. Neitsyt Maaria keijutteli pientä Jeesuslasta, ja pyhä Jooseppi oli hänen apunaan, paimenet makasivat ja heiluttelivat polviaan seimen edessä, enkeli liiteli heidän yläpuolellaan kullatuilla siivillään, aasi ja härkä vierekkäin pilttuussa kääntelivät päätään, ja vähän matkan päässä seisoi metsästäjä, joka tähtäsi hirveen, kutoja istui kangaspuittensa ääressä ja kutoi, tahkooja tahkosi, talonpoikaisvaimo kirnusi voitaan, kaksi vuohta puski toisiaan ja kauimpana näkyi Jerusalem, jossa Herodeksen sotamiehet murhasivat hirveimmällä tavalla pieniä vasta syntyneitä poikalapsia.

Sanokaas, eikö se ollut ihmeellistä!

Ei ainoastaan kylän nuoret, vaan vanhatkin pitivät Betlehemiä oikeana ihmeenä. Jouluaatosta kynttilänpäivään saakka ei isoisä saanut tehdä muuta kuin viedä lapsia kamariin, jossa se oli, vedellä nauhoja ja selittää heille kaikkea. Niin kauan kun Otik Mrakot oli kotona, oli Betlehemistä oikea vastus isoisälle. Poika tuli hänen luokseen pari kertaa päivässä eikä koskaan voinut katsoa kyllikseen yläkerrassa olevia suloisuuksia; yhtenänsä täytyi isoisän näyttää ja selittää. Ennen muinoin olivat kaikki vuoristolaiset vaeltaneet Podhaiskylle joulunpyhinä nähdäkseen Betlehemin. Bilystä ja Bystrystä saakka oli tullut kansaa ajaen reissään. Mutta aikaa myöten oli alettu kääntää ajatuksia muualle. Kaikki muuttuu vanhaksi tässä maailmassa ja väistyy uuden tieltä.

Podhaiskyn lähin naapuri oli rikas talonomistaja Mrakot, oikein kelpo vanhankansan nainen. Hän oli lämpimästi kiintynyt heihin, varsinkin Enefaan, ja hän huokasi usein ajatellessaan, että näiden kunnon ihmisten täytyi olla niin köyhiä, kun sitä vastoin joukko tyhjäntoimittajia elää rikkaudessa ja ylellisyydessä. Itse hän ei koskaan voinut käsittää, miten voi tuntea itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, jos ei omistanut monta tynnörinalaa maata ja kokonaista karjalaumaa. Mutta hän ei surkutellut heitä ainoastaan huulilla, kuten rikkaat joskus tekevät, vaan koetti myöskin kaikin tavoin auttaa heitä. Jenik sai alituisesti käydä työssä hänen kartanossaan, ja hän oli luvannut tehdä hänet aikuiseksi tultua työnjohtajakseenkin. Muori huomasi, että pojasta kyllä mies koituu, vaikka hän tätä nykyä tekikin mieluummin vihellyspilliä, kesytti oravia ja harakoita ja laittoi ansoja linnuille, kuin kassaroi koivuja lampaiden ruuaksi ja vartioi hanhia ja lehmiä.

Paitsi Podhaiskyja ei Mrakot muori seurustellut kenenkään muun kylän asukkaan kanssa. Ukkovaarin luo hän meni saamaan neuvoja; Jenik ratostutti häntä päähänpistoillaan ja Enefa oli hänen lohdutuksensa ja tukensa. Mrakot muorilla oli syvä sydänhaava. Hän oli kärsinyt yhtä suuren ja korvaamattoman tappion kuin Enefakin ja se lähensi heitä toisiinsa. Molemmilla heillä oli taipuva mieli ja tunnokas sydän, ja siitä syystä he ymmärsivät toisiaan niin hyvästi Ainoa erotus oli se, että Enefa oli korkeampi-, ylevämpisieluinen. Mrakot muori taipui hänen tahtoonsa ja käyttäytyi ikäänkuin nuorempi ystävä vanhempaa kohtaan. "Se tyttö vasta osaa saattaa vaivaisen sielun autuaitten asunnoille", sanoi hän silmät kyyneleissä, sen jälkeen kun he olivat keskustelleet muutamia tuntia ja hän oli valitellut surujaan tytölle.

Ainoastaan kolme vuotta oli Mrakot muori elänyt yhdessä miehensä kanssa, ja sillä aikaa hän ei ollut nauttinut paljoa onnea. He eivät olleet ottaneet toisiaan rakkaudesta; molemmat he olivat antaneet pois sydämmensä, mutta vanhemmat yhdistivät heidät, ja mitä he eivät tahtoneet, sitä täytyi heidän tahtoa, ja mitä he tahtoivat, sitä he eivät saaneet tahtoa. He menivät käsi kädessä alttarin luo, mutta heidän rahansa olivat ainoat liiton tekijät. Tyttö todellisena ja rehellisenä vaimona unohti kuitenkin pian miehensä tähden komean, kelpo nuorukaisen, joka oli ollut hänen ensimmäinen rakkautensa; mies sitä vastoin ei antanut vaimolleen koskaan anteeksi sitä, että hänet oli pakotettu ottamaan tyttö vaimokseen ja ettei hän ollut saanut sitä, jota oli tahtonut. Hän käyttäytyi edelleenkin kylmästi ja vieraasti eikä sanonut vaimolleen koskaan ainoatakaan ystävällistä sanaa, vaikka tämä olikin sekä kaunis että komea ja hyvä ja vilpitön sydämmeltään. Luultavasti johtui hänen vastenmielisyytensä siitä, että hänen ensimmäinen morsiamensa oli heittänyt kourallisen hautausmaan multaa heidän väliinsä, juuri silloin kun he vihkimisen jälkeen tulivat ulos kirkosta. Muoria kiusasi, kun hän muisti miehensä kylmyyden ja vihaisuuden, vielä tämän kuoleman jälkeenkin, ja vaikka mies nyt olikin maannut haudassa kolmattakymmentä vuotta, kärsi hän siitä yhä vieläkin.

Heillä oli yksi ainoa lapsi, poika, joka oli isäänsä kuin marja. Hänelle edes hän olisi tahtonut omistaa rakkautensa, mutta vainaja oli pannut tähän esteitä eikä poikakaan näyttänyt olevan erittäin kiintynyt äitiin. Mrakotilla oli Pragissa veli, joka oli asianajaja, ja tämän hän teki pojan holhoojaksi, ja määräsi, että koska kylässä ei ollut mitään korkeampaa koulua, Otik kasvatettaisiin sedän kodissa: jos hän näytti halua lukemiseen, sai hän jatkaa lukujaan ja tulla tohtoriksi samoin kuin setä. Mitä voikaan Mrakot muori tehdä? Aikoja myöten täytyi hänen kuitenkin jättää poika langolleen. Hän toivoi kuitenkin, että Otik ikävöisi kotiin hänen luoksensa ja että hän jonakuna kauniina päivänä aivan odottamatta ilmestyisi kotikartanolle; sillä pakottaa häntä lukemaan ei ollut kuitenkaan ollut isän tarkoitus.

Mutta setä osasi laittaa asiat niin, että Otik ei tuntenut vähintäkään halua jättää Pragia; päinvastoin miellytti häntä kaupunki ja kaupunkilaiselämä niin suuresti, ettei hän koko opintoajallansa kertaakaan tullut kodissa käymään. Loma-ajat hän vietti setänsä kanssa matkoilla ja niin ihmeellisesti osui aina, etteivät he koskaan palanneet Pragiin ennen kun viimeisenä päivänä, jolloin luonnollisesti ei ollut enää aikaa matkustaa Jeshtshediin. Holhooja pelkäsi nimittäin, että äiti ottaisi pojan luokseen ja kehoittaisi häntä jättämään luvut mielestään, ja se olisi vähentänyt suuresti asianajajan tuloja, sillä veli oli määrännyt suuren summan pojan ylläpidoksi. Jos Mrakot muori tahtoi tavata poikaansa, täytyi hänen matkustaa Pragiin, ja siellä osasi holhooja aina asettaa niin viisaasti, ettei hän koskaan jäänyt kahden kesken pojan kanssa niin kauaksi, että olisi ennättänyt keskustella vakavasti hänen kanssaan. Hän palasi aina kotiin raskaalla sydämmellä, vaikka Otik luki ahkerasti ja edistyi pian, eikä äiti koskaan kuullut hänestä mitään moitteita.

Mutta Mrakot muori oli vaatimaton ja suora. Hänestä tuntui siltä kuin se, mitä Pragissa opetettiin, ei mitenkään olisi voinut olla Jumalalle mieluista; se oli liiaksi maailmallista ja väänneltyä hänen mielestään. Oikean viisauden hän luuli löytävänsä Podhaisky ukon luota, ja hyödyllisintä ja parhainta oli hänen mielestään maanviljelijän rauhallinen elämä. Hänestä tuntui myöskin siltä kuin ei poika olisi ollut oikealla tiellä, mutta se tuli kenties vaan siitä, että hän oli mielessään tyytymätön poikaan. Hän ei voinut antaa pojalle anteeksi, että tämä antoi vieraan miehen asettua niin kokonaan heidän välilleen. Pojan kummallinen välinpitämättömyys kotiseutua kohtaan ja hänen kasvatuksensa suunta olivat okana muorin sydämmessä ja naulana hänen ruumisarkussaan.

Näitä huolia hän purki Enefalle; näiden tähden muori tuli hänen luokseen lohdutettavaksi. Ja usein täytyi Enefan panna ihan viimeiset voimansa liikkeelle saadakseen hänen raskasmielisyytensä poistetuksi. Leski näki edessään yksinäisen, hylätyn vanhuuden, surua ja kaipausta hautaan saakka. Voihan hän tosin myödä talonsa tai edes vuokrata sen jollekin ja muuttaa pojan luo Pragiin; mutta hän ei sietänyt ajatellakaan, että joku toinen johtaisi ja määräilisi tilalla, jossa heidän esi-isänsä olivat ahkeroineet ja työskennelleet jälkeläistensä hyväksi, jossa he olivat otsa hiessä muokanneet heille maata. Hänen mielestään se olisi ollut syntiä. Sitä paitsi hän ei voinut sietää kaupunkia. Hänestä tuntui aina siltä kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan sakeassa ilmassa, kapeilla kaduilla ja pimeissä huoneissa, eikä hän aivan suorastaan tahtonut puhua, mikä kiusa oli käydä puettuna pitkiin, kahiseviin hameisiin ja tunkeilla tuntemattomain ihmisten joukossa! Kaikki, jotka hän näki, olivat hänen mielestään linnunpelättiä, ja kaikki, jotka näkivät hänet, nauroivat ja tekivät hänestä pilkkaa. Kun hän oli ollut kaupungissa neljännestunnin ajan, alkoi kaikki pyöriä hänen päässään, eikä sekään auttanut, että hän veti valkean päähineensä silmilleen ollakseen näkemättä mitään. Hän ei mitenkään voinut käsittää, miten Otik, joka oli kuitenkin hänen lihaansa ja vertansa, voi viihtyä niin hyvin kaikessa tässä korvia särkevässä melussa ja hälinässä; ja tämän nuhteen hän vielä teki pojalleen loukkaantuneessa, valittavassa äidinsydämmessään.

* * * * *

Siinä laskiaisen tienoilla on Jeshtshedissämme Jumala paratkoon aina paha ilma, mutta tänä vuonna se vasta oli päin mäntyyn. Lunta tuli yhtenään, ja tuuli vaan vinkui ja ulvoi. Pahinta kuitenkin oli laskiaislauantaina. Vuorilla raivoili, ikäänkuin kaikki metsät olisivat joutuneet epäsopuun ja ruvenneet tappelemaan, ja aina väliin kuului rusketta ja jyrinää, samanlaista kuin silloin kun myrskytuuli nousee kaukaa ja tulla viuhahtaa vastaan. Silloin tällöin kuului muutakin ryskettä: puut ruskivat myrskypuuskien heitellessä niitä kumoon. Jos ei metsä olisi ollut suojelemassa Podhaiskyn tupaa, olisi heille varmaankin käynyt onnettomasti, mutta nyt ei tuuli onneksi voinut siihen tarttua sellaisella voimalla kuin se veijari olisi tietysti tahtonut. Siitä syystä se kosti tästä toisaalla ja tempasi kylässä maahan kaikki katot, joita ei oltu nidottu kahleilla, toivossa, ettei se kuitenkaan nousisi niin pahaksi. Sanalla sanoen oli oikea tuomiopäivä.

"Kunpa vaan Mrakot muori ei vilustuisi Pragissa ja saisi takaisin leiniä sormiinsa, jota minun oli niin vaikea parantaa keväällä", sanoi Enefa, kun tuuli kerran painalsi entistään kovemmin. Hänellä oli nähtävästi suuri huoli vanhuksesta.

Noin viikko takaperin oli Mrakot muori saanut äkkiarvaamatta kirjeen pojalta, joka oli ihastuksissaan ilmoittanut tulevansa näinä päivinä vihityksi tohtoriksi. Äidin täytyi pakostakin tulla Pragiin ollakseen läsnä juhlallisuuksissa, jatkoi hän, muutoin olisi juhla hänestä aivan pilalla. Mitä voikaan Mrakot muori muuta kuin totella sellaista rukousta! Hän antoi valjastaa vaunujensa eteen ja läksi matkalle talvesta ja rajuilmasta välittämättä.

"Pragissa ei mahtane olla tällainen ilma; olen kuullut kerrottavan, että kaikki tuulet lentävät Pragin yli", rauhoitti ukko vaari poikansa tytärtä. Hän istui Enefan vierellä ja kyni höyheniä pöydällä tuikkavan talikynttilän ääressä. Vanhain tapaan hän ei suonut itselleen hetkenkään lepoa; olisipa hyvä, jos nuoret edes osaksi tahtoisivat olla heidän kaltaisiaan.

"Sillä siellä ei ole ollenkaan niinkuin meillä", jatkoi isoisä, Enefan ahkerasti ommellessa, "täällä on vanhastaan kaikilla talvikummituksilla pesäpaikkansa. Me saamme taistella tuulta ja pakkasta ja pyryjä vastaan, samalla kun ihmisillä toisessa paikassa maata on päiväpaistetta ja leutoa säätä. Jos ei ole ollut täällä lapsuudesta asti, niin ei tätä kestä, mutta meidän mielestämme on kaikki niinkuin pitääkin olla, emmekä me välitä paljoa nurkkiemme ulkopuolella olevista rauhattomuuksista. Mrakot muorista et tarvitse olla huolissasi; hän ei sitä paitsi liiku paljon ulkona."

"Ei, se on totta. Mitäpä hän tekisi ulkona? Juhlallisuudet pidetään tietystikin jossain lämpimässä ja hauskassa huoneessa, jossa ei tiedetä talvesta eikä tuulesta. Voi, miten olisi hauskaa saada joskus nähdä sentapaista! Tai kunpa edes Mrakot muori muistaisi, mitä on nähnyt! Mutta hän ei välitä sellaisesta eikä ole edes iloinen poikansa menestyksestä. Ajatelkaas, miten erilaisia ihmiset voivat olla! Minun mielestäni ei voisi äidillä olla onnellisempaa hetkeä kuin silloin kun hänen poikansa tulee tunnustetuksi opintonsa päättäneeksi. Sillä sitä kai tohtorin arvo tarkoittaa? Minä olen aina ajatellut, että se on samanlaista kuin se kun miehiä tehtiin ennen muinoin ritareiksi. Eikö niin, isoisä?",

"Mahtaa olla", nyökäytti ukko, "mutta sen saamme kohta kuulla. Mrakot muori ei kaikessa tapauksessa matkustanut niin iloisena, kuin olisi luullut. Sinua se ihmetyttää, mutta ei minua. Muori tahtoisi mieluummin pitää ainoaa poikaansa kotonaan kuin maailmassa vieraiden ihmisten luona. Hänen mielestään voi ihminen olla yhtä arvokas ja toimittaa yhtä paljon, vaikka hänellä ei olekaan mitään korkeaa paikkaa tai arvoa. Pojan sydän on muorille suurempiarvoinen kuin hänen oppinsa, ja minä ajattelisin samalla tavalla, jos olisin muorin sijassa. — Mutta kuules! Eikö tuo kuulunut mielestäsi karalta? Saatpas nähdä, että shtvaanit [koirapari, jolla on tuliset jalat ja tuliset silmät] ovat ulkona tänä iltana."

Enefa käänsi arasti päätään, kuulosti hetken myrskyn raivoisaa riehuntaa ja teki ristinmerkin. Itse asiassa hän kuuli miten shtvaanit haukkuivat ja ulvoivat kaukana etäisyydessä.

"Katso niin vähän kuin voit ikkunaan päin", varoitti isoisä ja kumartui itse lähemmäksi työtään, "on aina parasta olla välittämättä sellaisesta niin paljon kuin suinkin. 'Anna lentävän lentää, anna makaavan maata, sule sinä silmäsi', sanoo sananlasku. Kerran tällaisena myrsky-yönä kuulivat Macanovilla shtvaania; koko talonväki sattui olemaan sisällä. Nuoret rengit ivasivat shtvaania ja matkivat sitä ja huusivat 'hau, hau, hau', vaikka vanha isäntä kielteli heitä vähä väliä. Mutta kuta enemmän hän kielsi, sitä pahemmaksi he tulivat, aivan niinkuin nuorten on tapana. Yhtäkkiä menee ikkuna rikki kauhealla räminällä, ja lampaan puolisko viskataan huoneeseen! 'Siinä on teille palkinto siitä, että autoitte meitä haukkumaan!' huutaa ääni. Kaikki kaatuivat maahan kauhistuksissaan, monet menivät pyörryksiin ja vanha Macanov sai siitä kuolemansa. Minä olin hänen hautajaisissaan."

Enefaa värisytti ja hän jatkoi ahkerasti ompelemistaan. Mutta miten lie ollutkaan, hän vaan ei voinut olla kuuntelematta mitä ulkona tapahtui.

Yhtäkkiä hän päästi ompelun käsistään. "Ei se ole ainoastaan shtvaani, jonka ääni kuuluu, isoisä, se on joku muukin. Shtvaanit ovat tähän aikaan Jeshtshedin puolella, mutta Melusina on aivan meidän vierellämme. Kuulkaas vaan, miten hän itkee ja valittelee ikkunojemme ulkopuolella! Voi, antakaa minun antaa hänelle jotain. Minä avaan ja sulen ikkunan niin pian, ettei minulle voi tapahtua mitään, vaikka ulkopuolella olisikin jokin väijymässä. Minä en voi sietää kuulla hänen valittavan tuolla tavalla".

Isoisä suostui, vaikka vastenmielisesti.

"Mutta tee, mitä aijot, pian", kehoitti hän.

Enefa nousi kiireesti ylös, meni viereiseen huoneeseen ja pisti kätensä ruukkuun, joka oli seinäkaapissa. Sen jälkeen hän avasi ikkunan, heitti kourallisen leivänmuruja korkealle ilmaan ja huusi niin kovasti kuin taisi:

"Siinä saat, jumalaton, siinä saat illallista lapsillesi!"

"Tässä minä nyt olen eheänä, ja Melusina on saanut, mitä hän on pyytänyt niin hartaasti", sanoi hän hymyillen isoisälle, asettuen taas istumaan tämän vierelle.

Samassa hän sattui hiukan työkkäämään pöytää, niin että hänen saksensa putosivat lattialle.

"Sakset tietävät vieraita", sanoi hän kummastuneena, ja otti ne lattialta, "kukapa voisi tulla meille tänään tällaisessa ilmassa ja vieläpä näin myöhään. Mutta eikö sinun mielestäsi ole vähän hiljempaa ulkona, sitten kun annoin Melusinalle leipää?"

"Päivällisistä asti olen minä tietänyt, että joku tulee meille", sanoi ukkovaari, välittämättä kysymyksestä. "Jenik lakasi tänään uunia, ja se vetää aina ihmisiä taloon, ja sitten putosi ulos hehkuva hiili, ja se tietää, että pyydetään joku ruualle. Sitä paitsi on kissa maannut ja nuollut itseään koko iltapäivän, ja kärpänen on surissut minun korvani juuressa. Joku tulee meille, ja tuopa hän vielä uutisiakin tullessaan."

Enefa ravisti vakavana päätään.

"Tänään ainakaan eivät merkit pidä paikkaansa", sanoi hän epäillen, "katsos kelloa, se käy kahdeksatta. Tuuli ei ulvo nyt niin kovaa, mutta lunta tulee pistävää kuin nuppineulat. Se, jolla ei ole pakkoa, se ei pistä päätään ovesta ulos tänään. Ainoa mahdollisuus on, jos joku olisi äkkiä sairastunut ja laittaisi hakemaan minua. Mutta vierasta ei tule, ei ihan varmaan."

"Voi kyllä sattua, etteivät merkit pidä paikkaansa", myönsi isoisä. "Kun ihminen niin usein pilkkaa Jumalaa, tahtoo Jumalakin joskus näyttää ihmiselle, mikä vaikea asia se on, ja niin sattuu, että mikä on aina ennen käynyt toteen, ei enää toteudukaan, ja ihmiset ovat noloina sanoistaan. Minä petyin kerran pahasti, mutta siitä minä olen iloinen, sillä se oli paraiksi."

"Milloin se oli?"

"Se oli silloin, kun sinut oli kastettava. Sinut piti viedä kirkkoon heti päivällisen jälkeen. Kaikki oli järjestyksessä: leipä, juusto, voi ja ruukullinen olutta oli pöydällä. Sinä, olit käärittynä punaseen kapaloon, ettei kukaan tulisi sinua panettelemaan; äitikummit seisoivat valmiina ja odottivat, mutta kummi-isä ei tullut. Pimeni, eikä sittenkään vielä näkynyt ketään. Kummi-isäsi oli mennyt markkinoille kaupunkiin; siellä hän joi itsensä humalaan eikä päässyt lähtemään kotiin, vaan jäi istumaan kapakkaan; ristiäiset ja kummina olonsa ja kaikki hän oli unohtanut tykkönään. Minä ajattelin tietysti, ettei ristimisestä tulisi mitään, ja menin metsään hakemaan vähän havuja, jotka olivat siellä valmiiksi sidottuina. Mutta sinun kummi-isäsi vaimo oli lähtenyt etsimään ukkoansa, tapasikin hänet onnekseen, pisti hänen päänsä puroon ja toi hänet mukanaan tänne. Kun tulin tänne takaisin, sain kuulla, että he juuri olivat lähteneet viemään sinua kirkkoon. Sillä kertaa minä en ollut hyvilläni äidillesi. 'Mitä sinä, ymmärtämätön vaimo, ajattelit', toruin minä häntä, 'kun laitoit lapsen ristittäväksi tähän aikaan päivästä? Katso nyt ulos, siellähän on pimeä kuin haudassa. Nyt saat nähdä, että tyttösi tulee yhtä mustaksi kuin se tunti, jolloin hänet ristittiin.' Äitisi otti tuon hyvin sydämmelleen ja tarkasteli joka päivä huolestuneesti, rupeaisitko sinä mustumaan. Mutta hän ei saanut vähintäkään syytä suremiseen. Tukkasi ja silmäsi vaan tulivat yhtä mustiksi kuin se ilta; se ei lyönyt ihoon… Mutta miten se olikaan? Sanoithan ruuan olevan valmista? Jenik, Jenik!"

"Kyllä", kuului Jenikin ääni ylisiltä, jossa hän varmaankin oli syöttämässä vasta pyydystämäänsä oravaa.

Samassa kuului kova koputus tuvan ovelle. "Siellä se vieras kuitenkin on!" virkahtivat isoisä ja Enefa yhdellä aikaa. Viimeksi mainittu tarttui kiireesti kynttilään ja jaoksi avaamaan.

"Elä aukaise, ennenkun kuulet, kuka siellä on", huusi isoisä hänen jälkeensä, "jotta emme saa tapaan sellaista, joka ei tänne kuulu." Enefa totteli neuvoa.

"Kuka siellä?" kysyi hän, mutta kuultuaan ainoastaan äännähdyksen vastaajalta, päästi hän huudahduksen ja heitti oven selkoselälleen myöhäiselle, mutta nähtävästi tervetulleelle vieraalle.

"Tekö muori, ja teidän lankonne? Ennen minä nyt muita, en tiedä ketä, odotin kuin teitä!" lausui hän iloisesti. Samalla kuului tuleva puistelevan vaatteitaan ja koputtavan lunta jaloistaan etehisessä.

"Ei kai ole vielä neljännestuntiakaan siitä, kun isoisä ja minä istuimme ja puhelimme että te, muori, kenties vilustuisitte Pragissa, ja silloinhan te jo olitte kotona lämpimässä", jatkoi Enefa. "Mutta mikä on syynä, että tulette näin myöhäiseen ja tällaisessa ilmassa? Ajatelkaas, jos olisitte kastunut tulomatkalla ja saisitte kuumeen ruumiiseenne! Minkä tähden ette ennemmin lähettänyt minua noutamaan? Mutta tupamme ei ole niin hieno, että tarvitsette pelätä sisään astumista. Tehkää hyvin, tehkää hyvin! Sillä tavalla niin. Jumala siunatkoon ja tervetuloa kotiin Pragista, muori!"

"Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon ja tervetuloa kotiin!" huusivat sekä ukko vaari että Jenik. He olivat Enefan puheesta ymmärtäneet, kuka tulija oli, ja kiiruhtivat ovelle juuri parhaiksi tavatakseen vanhanpuoleisen, lihavahkon talonpoikaisvaimon, jolla oli pyöreät, hyvänsuovan näköiset kasvot. Hänen jälessään tuli vielä toinen vanhahko vaimolyllerö, jolla myöskin oli pulleat, hyväntahtoiset kasvot — oikea jäljennös emännästään, jota hän alituiseen seurasi katseillaan ja koetti matkia hänen pienimpiäkin liikkeitään. Hänellä oli suuri paketti kainalossaan.

"Kiitän teitä ystävällisestä vastaanotostanne ja siitä, että olette ajatelleet minua", vastasi Mrakot muori, sydämmellisesti ojentaen jokaiselle kättään. Hänestä voi huomata, että hän tuli yhtä mielellään kuin oli nähtykin täällä, ja että hän tunsi olevansa täällä kuin kotonaan. Anka seurasi uskollisesti hänen esimerkkiään: ojensi kaikille kätensä ja hymyillä virnisteli samalla jokaiselle ystävällisesti.

"Sinä arvasit oikein, Enefa, samoin kuin aina teetkin", jatkoi Mrakot muori. "Minä vilustuin todellakin Pragissa, mutta niin pahasti kuin sinä luulet, ei kuitenkaan käynyt, enkä minä tule nyt sinun luoksesi parannettavaksi.

"Mutta anna tuon tuolin olla paikoillaan, ukkovaari, eläkä sinä, Jenik, vaivaa itseäsi; en minä eikä Anka aijo istuutua. Me lähdemme tiehemme, heti kun olemme saaneet asiamme toimitetuksi."

"Aijotteko ottaa minulta kermaa, koska ette tahdo istuutua?" nuhteli heitä Enefa.

"Ei, ei, se on totta, kuules Anka, me saamme luvan istuutua hetkeksi. Anna Enefalle pakettisi. Minulla on siinä kappale vaatetta. Katso sitä, tyttöriepu, ja sano minulle pidätkö siitä. Sinun pitää ommella minulle siitä tusina paitoja, niin hienoja kuin ne olisivat kuninkaan pojalle. No, miltäs näyttää? Ei kiitoksia, isoisä, kyllä minä rupesin istumaan, mutta näin myöhään minä en syö. Elä tuijota minuun, Anka, vaan leikkaa itsellesi palanen leipää, ettei poikasi juoksisi sinulta tiehensä."

"Ettei poikani juokse minulta tiehensä", jutteli vanhapiika, leikaten itselleen palasen isoisän tarjoomasta leipäkakkarasta.

Talonväki tarttui myöskin yksinkertaiseen ateriaan käsiksi.

"Ettäkö minun, on ommeltava paitoja tästä ihan kuin kuninkaan pojalle?" sanoi Enefa, tarkastaessaan tutkivasti vaatetta, joka loisti kuin puhtain hopea.

"Niin, mutta elä pelkää, siitä tulee vaan minun kuninkaan pojalleni."

"Otikille!" huusi Enefa. "Miten hauskaa on saada ommella hänelle!
Olkaa varma, että minä olen koettava parastani."

"Mitäs sanot siitä, että minä odotan tuota vastaleivottua tohtoria tänne vuoristoon heti kun ilma muuttuu kauniiksi?"

"Onko se mahdollista?" huudahti Enefa ja löi kätensä yhteen iloisessa hämmästyksessä. "Siinä on nyt se uutisen, jota kärpänen surisi tänään isoisän korvaan. Ja minä kun en sitä uskonut! Ajatelkaas, että hän lopultakin tahtoo näyttäytyä meille! Onnittelen teitä, muori, onnittelen ihan sydämmeni pohjasta!"

Ja Enefa puristi lämpimästi kunnon eukon kättä.

"Odota siksi, kunnes saat nähdä, tuottaako se minulle todellakin iloa", huokasi Mrakot muori. "Enhän minä tunne häntä ollenkaan enkä tiedä yhtään, mitä hänessä on, paitsi tuota viisautta. Mutta käyköönpä ilon kanssa miten tahansa, minä otan hänet kuitenkin vastaan rakkaana lapsenani, ja teen kaikki mitä voin saadakseni hänet viihtymään ja pysymään täällä äitinsä luona esi-isiensä talossa edes muutamia viikkoja. Minä koetan unohtaa, että hän on niin kauan välittänyt enemmän setäheittiöstään kuin minusta, ja koetan antaa hänelle anteeksi sen, että hän on ollut minua kohtaan niin välinpitämätön. Sen olen tekevä. Mutta ennen kaikkea tahdon, että hänen tullessaan kotona on kaikki hienosti ja hauskasti, ja niin aijon myös hämmästyttää häntä kauniilla liinavaatevarastolla. Paitojen jälkeen minä annan sinulle pyheliinoja ja pöytäliinoja ommeltavaksi. Pidä kiirettä minkä voit, jotta kaikki olisi hänen tullessaan valmiina piirongin laatikoissa. Ennätin tuskin kavuta reestä ja lämmitelläitä hiukkasen, ennenkun juoksin tänne, jotta saisit panna työt alulle ja jottei kukaan muu tulisi minun tielleni. Tahtoisin saada edes jotain oikein kunnollista aikaan; puuttuu vielä niin paljon, ja tuskin tiedänkään, millä alkaa. Yläkerran kamari täytyy minun maalauttaa uudelleen keskellä tätä pakkasta ja laitattaa sinne uusi lattia; monta sohvaa täytyy päällystää ja moneen polsteriin saada uudet höyhenet — niin, minun täytyy tehdä ihan parastani, että hänelle tulee vähän kaupunkimaista ja ettei hän säikähdä täältä pois."

"Mutta elkää vaan olko liiaksi levoton, te saatte kuin tanssilla kaikki tuon valmiiksi kevääseen. Tänä vuonna saamme varmaankin odottaa kauan ensimäistä pääskystä, ja ennemmin kai ei teidän poikanne tulekaan", rauhoitti Enefa innostunutta äitiä. "Minun työstäni ei teidän tarvitse olla levoton. Minä alan ihan huomisesta päivästä, niin sunnuntai kuin onkin ja vaikka sanotaankin, että sen, joka tekee työtä sunnuntaina, sen sormet palavat pois kiirastulessa."

"Minä rukoilen Herraamme, ettei hän laskisi sitä niin suureksi synniksi, koska teet sen valmistaaksesi köyhälle leskelle iloa. Mutta sehän on totta! Nythän on laskiainen, ja sinä tahdot varmaankin olla mukana tanssiseurassa?"

"Minä en aijo panna jalkaani tuvan ovea ulommaksi."

"No, mutta silloin he tulevat luoksesi 'uusi kesä' mukanaan?"

"Vaikka he hakisivat neljällä hevosella, niin he eivät saa minua mihinkään ravintolaan."

"Sinä olet tyttö, jonka vertaista ei löydy koko maailmasta, sen minä olen aina sanonut. Kun tuot minulle paidat, niin minä kerron sinulle kaikki, missä minä olen ollut mukana. Se on varmaan huvittava sinua. Mutta niin paljoa minun kuitenkin täytyy sanoa sinulle nyt, että minä olen vielä aivan pyörällä päästä kaikesta, mitä minä olen nähnyt ja kuullut. Teitä, ukkovaari, minä erittäinkin muistin kaikissa noissa juhlallisuuksissa; teidän olisi pitänyt olla siellä kuulemassa, miten Otik rupatteli kaikkien noiden herrain kanssa. Nyt minä käsitin ensi kerran, että poika on kuitenkin mahtanut oppia siellä jotain. Voitteko ajatella, hän teki heidät kaikki sanattomiksi ja lasketteli milloin latinaa, milloin tshekkiä. Muutamat noista, jotka saivat myöntää hänen olevan oikeassa, olivat yhtä vanhoja kuin te, ja monella oli rinta täynnä pieniä tähtiä ja se merkitsee, että he ovat kuuluisia ihmisiä. Ja kaikkein, jotka olivat salissa, täytyi myöntää hänen olevan oikeassa ja tunnustaa hänet yhtä viisaaksi ja järkeväksi kuin he olivat itse. Mutta minä olen varma siitä, ettei se ollut heidän mieleensä, että sellaista poikaa pidettiin tasa-arvoisena heidän kanssaan ja että sellaiselle osotettiin niin paljon kunniaa. Sitten he panivat hänen sormeensa kultasormuksen, joka oli niin paksu, etten osaa sanoa, ja ripustivat koreat vitjat hänen kaulaansa, ja sitten rumputettiin ja soitettiin sen kunniaksi, että hän oli voittanut heidät, ja sitten suuteli häntä jokainen noista herroista poskelle, ja sitten lie ottivat hänet mukaansa erääseen lähellä olevaan kappeliin, jossa pidettiin messu. Se se oli, joka ilahutti minua kaikista enimmin; minä olin ajatellut, että ihmisillä, jotka ovat lukeneet niin paljon, ei olisi aikaa välittää Jumalasta, ja usein minä en maannut öillä pelkästä pelosta, että he viekottelisivat Otikin jumalattomille teilleen. Nyt minä edes tiedän, ettei hänen sielunsa ole hukassa. Mutta mitä te sanotte siitä, että he rumputtivat ja soittivat minullekin, kun minä langon kanssa laskeusin reestä tuon suuren linnan edessä, jossa se pidettiin? Luulin ihan kuolevani häpeästä. En tiedä, mitenhän lienen tullut saliin, mutta siellä he istuttivat minut ensimäiseen penkkiin; en tiennyt minne kääntyä häpeästä. Mutta kun sitten Otik astui esiin ja kiitti minua kaikkein ihmisten kuullen siitä, että olin antanut hänen lukea, silloin minä unohdin kaikki ja itkin ihan sydämmeni pohjasta. Hän ei tiedä hän eikä tule koskaan tietämään, miltä minun sydämmessäni tuntui, silloin kun minun täytyi repiä hänet rinnastani ja antaa hänet toiselle, aivan kuin hän ei olisi ollutkaan minun. Isä hänen oli kunnon mies, mutta lempeä aviomies — se hän vaan ei ollut. Sitten me olimme hienoilla päivällisillä langon luona, mutta elkää luulkokaan, että hän itse maksoi sen. Eihän toki! Minä istuin Otikin vieressä, ja sillä aikaa kun muut joivat, käytin minä tilaisuutta puhella hänen kanssaan, niinkuin on luonnollista, että äidin on puhuttava lapsensa kanssa. Minä sanoin hänelle, miten minä ikävöin häntä, ja hän lupasi ettei mikään eikä kukaan pidättäisi häntä tulemasta minua tervehtimään. Mutta arvelkaas, minä sain selville, että vaikka hän on tohtori, ei hän kuitenkaan ollenkaan käsitä parantaa sairaita; sen sijaan hän osaa kaikki lait, mitkä on kirjoitettu maan päällä, ja kun hän vaan tahtoo, pääsee hän keisarin neuvoskuntaan ja tulevaisuudessa hän kenties pääsee auttamaan keisaria maan johtamisessa. Se ei merkitsekään aivan vähän."

Enefa kuunteli kädet ristissä, täynnä ihmettelyä ja kunnioitusta.

"Enkö minä ole aina sanonut teille, ettei oppi ole ainoastaan kaunista ja kunniakasta, vaan myöskin hyödyllistä, eikä ollenkaan ainoastaan laiskureille, jotka eivät tahdo tehdä työtä?" puhkesi hän sanomaan. "Teidän Otikinne — mutta nyt kai minä en rohkene enää sanoa häntä siksi; miksikä ihmiset kaupungissa sanovat häntä — herra tohtoriksi kenties?"

"Niin, niin ne sanovat kaikki", vastasi Mrakot muori jonkunlaisella itsetunnolla, "mutta sinä voit kernaasti sanoa vanhaan tapaan. Tehän olette samalta paikkakunnalta."

"Niin, luonnollisesti, mutta ei sellainen vaikuta asiaan. Minun täytyy totuttautua sanomaan häntä tohtoriksi. Jos minä joskus tulisin hänen kanssaan puheekkain ja hairahtuisin tuolla tavalla, saisin minä hävetä. Mutta tahtoisinpa tietää, voisinko minä puhua hänen kanssaan? Mitä hän sanoo? Voiko häntä ymmärtää tai puhuuko hän niin oppineesta, että vaan oppineet käsittävät häntä? Mutta sehän on totta, koska te, muori, ymmärrätte häntä, niin voin kai minäkin tehdä sen. Minä muistan Otikin, tohtorin sanoakseni, aivan kuin unessa. Kerran kun minä leikin pihallamme muiden lasten kanssa, tuli hän meille, katsoi leikkiä vähän aikaa ja opetti meitä sanomaan:

"Puron vartta reunustaa
Suurta, pientä katajaa,
Ken nyt sanan arvaa vaan,
Piiristä se mennä saa.

"Mahtaneekohan hän enää muistaa sitä? Kyllä kai hän on unohtanut sen."

"Se on selvää; miten voit luullakaan muuta? Hänen on kyllä pidettävä päässään muita asioita kuin sellaisia tuhmuuksia. Kaikki neljä seinää hänen huoneessaan ovat täynnä hyllyjä, jotka ylettyvät lattiasta kattoon, ja ne ovat niin sullotut täyteen kirjoja, ettei voisi saada nuppineulaakaan niiden väliin. Ja kaikki läpeensä hän on lukenut! Miten sinun juolahtaa mieleesikään, että hän sellaisella päällä muistaisi tuollaisia lörpötyksiä?"

"Onko hänellä niin paljon kirjoja?" ihmetteli Enefa. "Ja kaikki lehdet ovat kirjoitetut täyteen? Mitähän ne mahtanevatkaan sisältää?"

"Ne ovat kaikenlaisia opettavaisia kirjoja, ei ainoakaan ole huvin vuoksi. Tehdäkseni hänet iloiseksi, kysyin minä, mitä ne sisältävät. Toisissa kerrotaan kaikista maailman kansoista, miten heille on käynyt ja käy ja tulee käymään. Toisiin on kuvattu kaikki maailman linnut ja kalat ja matelijat ja nelijalkaiset eläimet. Eräässä kirjassa oli kuvia siitä, millaista oli ennen, ennenkun Jumala loi maan ja pani ihmisen siihen asumaan. Se vasta oli ihmeellistä: siinä oli vaan tulta ja merta ja jos jonkinlaisia petoja, jotka matelivat vedessä; sinä et voi kiivaillakaan mielessäsi kaikkea; minä näin niistä unta yöllä."

"Silloin tietää Otik varmaan minkänäkönen on Herra Jumala ja neitsyt
Maaria", kysyi Enefa leimuavin silmin.

"Niinkuin hän ei tietäisi sitä, kun hän tietää niin paljon muutakin? Jos vaan muistaisin, niin totta totisesti kysyisin häneltä. Voi, miten sinä kuitenkin ajattelet paljon, jota ei koskaan juolahtaisikaan minun päähäni! Minä kysyn sitä häneltä ihan ensimäiseksi asiaksi; mutta ei, parempi on, että ukkovaari kysyy, hän on viisain meistä, ja se sopii parhaiten, että hän tekee sen."

"Minä en kyllä tule olemaan yksissä teidän poikanne kanssa", vastasi ukkovaari. Hän oli tähän asti kuunnellut äänettömänä naisten puhetta ja silloin tällöin vaan rykäissyt, aivan kuin jotain olisi takertunut hänen kurkkuunsa.

"Sepä vasta olisi kaunista, että te ette tulisi tutuksi minun poikani kanssa!"

"Hän on aivan liiaksi nuori minun ukkorähjän ymmärrettäväksi, ja niinä olen aivan liiaksi halpa voidakseni häntä huvittaa", vastasi isoisä harvinaisen terävällä äänellä.

"Mutta ajatelkaa, että hän on oppinut mies!" puuttui Enefa hänen puheeseensa, "sellaiset kuin hän eivät käännä ihmisille selkäänsä siitä syystä, että he ovat köyhiä; sen tekevät vaan sivistymättömät."

"Siinä sinä olet oikeassa", vakuutti Mrakot muori; "minä en tahdo kiittää häntä enemmän kuin hän ansaitsee, ja sen te tiedätte, etten ole koskaan tehnyt sitä; usein olen päinvastoin sanonut, että hänestä huomaa kyllä, ettei hänen äitinsä ole saanut häntä kasvattaa. Mutta siksi minä kuitenkin olen nähnyt, että tyhmää ylpeyttä hänessä vaan ei ole. Viime kerralla hän kysyi minulta vähän teistä, vaari; Enefaa hän ei muista. Paljoa hän ei muista meidän vuoristamme, hän oli vaan kymmenvuotias täältä otettaessa. Mutta teidän Bethleheminne, sen hän näkee vielä edessään niin selvästi, kuin hän olisi nähnyt sen viimeksi eilen. Hän sanoi minulle kerran olleensa maailman kaikissa teaattereissa, mutta ettei hänellä ole ollut missään niin hauska kuin teidän kamarissanne."

"Minäkin muistan hänet yhtä selvästi kuin olisimme eronneet eilen. Hän oli kaunis poika, jonka tukka oli kuin kultaa ja silmät kuin ruiskukkaset", vastasi isoisä, yhä vielä kylmällä ja väkinäisellä äänellä, vaikka Bethlehemin ylistys nähtävästi oli hänelle mieliksi.

"Hän on vielä sellainen, joksi muistatte hänet, vaikka hän on vasta rumentanut kasvojaan."

"Rumentanut?" huudahti Enefa. "Miten niin? Mitä hänelle on tullut?"

"Se on hänen oma syynsä, hän on antanut kasvaa parran koko kasvoille. Tiennevätkö Herran enkelitkään, mikä pojan päähän pisti, kun hän laittoi itsensä sennäköiseksi. Ei kai hän lie vaivainenkaan, kun hän tahtoo salata rehellisiä kasvojaan."

Enefa rupesi taas tohtorin puolelle.

"Mutta Herralla Jesuksellahan myös oli parta ja pyhillä apostoleilla samaten. Katsokaa vaan pyhimyksiä kirkossa; ei ainoakaan ole parratta."

"Se on kyllä totta, mutta se onkin aivan toista. Tavalliselle ihmiselle se ei käy päinsä."

"Mutta teidän Otikinne ei ole mikään tavallinen ihminen", puolusti häntä Enefa innokkaasti, ja isoisä rykäisi taas.

"Sinun kanssasi on vaikea kiistellä", tuumaili Mrakot muori, "varsinkin kun Otik on kysymyksessä; hän ei tiedä, mikä puolustaja hänellä on sinussa. Mutta minä, jonka piti kiiruhtaa kotiin! Täällä minä seison ja rupattelen rupattelemistani ja estän teitä menemästä levolle. Hyvää yötä teille koko joukolle, Enefa, pidä kauniisti mitä olet luvannut! Tule, Anka! Isoisä, minulla on siunattu rukousnauha mukanani, jottei meille tapahtuisi tiellä mitään pahaa."

Isoisä vakuutti hänelle, ettei hänelle sellaisen turvan matkassa ollessa tapahdu mitään pahaa, ja Enefa saattoi heidät etehiseen ja sulki huolellisesti oven heidän jälessään.

Palattuaan tupaan ei hän pannut maata, vaan jäi liikkumattomana seisomaan ikkunan viereen, haaveilevat silmät kiinni sen jääkukissa. Yhdessä astiassa ikkunalaudalla oli muutamia persiljan varsia, ja hän taittoi yhden oksan ja kiinnitti sen hiuksiinsa tullakseen iloisemmille mietteille. Näytti siltä kuin keino olisi auttanut, ainakin kasvoille kohosi vähitellen tummempi puna, ja hänen silmänsä loistivat yhä salaperäisempää loistoa.

Ukkovaari istui kauan äänettömänä ja tarkasti häntä nurkastaan uunin vieressä. Lopulta hän rykäisi kerran.

"Mitä sinä seisot ja tuumit?" kysyi hän lyhyesti.

"Tuumin vierasta, jonka me kohta saamme. Kuka olisi voinut aavistaa, että Otik Mrakot kuitenkin lopulta tulisi tervehtimään vuoristoamme! Voin tuskin uskoa sitä oikein todeksi. Kyllä sellainen ihminen kuitenkin on suuri ja merkillinen, joka on etevämpi monia, monia tuhansia tiedoissa; hänen vierellään mahtavat toiset näyttää kuin myyrät hirven, metsän kuninkaan rinnalla. Tulee hauskaksi nähdä, häntä; tähän saakka minä en ole nähnyt ketään oppinutta miestä, ottamatta lukuun kunnianarvoista pastoriamme, mutta hänen kanssaan onkin aivan toista."

"Minä en ole vieraasta ollenkaan iloissani. Toivon äidille siitä kaikkea mahdollista iloa, mutta meidät toivon hänen jättävän rauhaan."

"Miksi niin? Sinähän, ukkovaari, tahdot tavallisesti olla kernaasti viisaiden ihmisten seurassa!"

"Jokainen pysyköön alallaan. Hän on oppinut herra, ja me olemme oppimattomia ihmisiä; ne eivät sovi yhteen. Meidän viisautemme on toista kuin hänen, siitä voit olla varma. Meidän on oltava varovaisia, muutoin saat nähdä, että hän alkaa ivailla meitä ja nauraa meille."

Enefa tuli niin hehkuvan punaseksi, kuin ukkovaari olisi sanonut jotain loukkaavaa hänestä suoranaisesti. Häntä sekä ihmetytti että loukkasi, että isoisällä oli niin huonot ajatukset juuri tohtorista, jota hän niin suuresti kunnioitti. Mutta hän ei sanonut mitään, vakuutettu kun oli, että tohtori oli tultuaan saattava isoisän paremmille ajatuksille. Hän meni äänettömänä kamariinsa, ettei olisi pitentänyt epämiellyttävää puhelua.

Enefa ei aavistanut, että isoisä, joka tunsi hänen luontonsa, tahtoi pelottaa häntä, kun hän näki hänen mieltymyksensä tohtoriin.

Sillä, katsokaas, ukkovaari, hän oli se, jolla oli enemmän ymmärrystä kuin teillä ja minulla ja monella muulla yhteensä.

* * * * *

Laskiaissunnuntaina menevät ihmiset suoraa päätä kirkosta tanssiin. Enefa ainoa kaikista tytöistä läksi kotiin, ja sydän hänellä sykki iloa. Hän ajatteli työtä, joka odotti häntä.

Lupauksensa mukaan hän istuutui heti päivällisen jälkeen leikkaamaan tohtorin paitoja, ja se meni sellaisella vauhdilla, että hän itsekin ihmetteli sitä. Hän oli tuskin tarttunut työhön kiinnikään, ennenkun se jo oli valmiina. Oli kuin yöllä olisi kasvanut siivet neulalle; se lenteli ylös ja alas hänen hyppysissään. Isoisä, joka istui nurkassaan uunin vieressä ja katseli tätä, tuli päästään pyörälle enemmän kuin koskaan ennen, ryki aina vähän väliä nähdessään Enefan ahkeruuden ja kömpi lopulta uunille torkkumaan.

Maanantaina lähtee kansa ravintolaan heti aamiaisen syötyä; Enefa ei noussut tuoliltaan, jolla hän istui. Tiistaina menee kylän vanhinkin eukko tanssiseuraan: Enefa vaan istui kotona ja ompeli ompelemistaan. Niin kauniita ajatuksia, kuin nyt tuli hänen mieleensä, ei hänellä ollut vielä koskaan ollut. Usein hän myös kuunteli isoisän viisauspuheita, mutta eihän vanhus jaksanut yhtenään puhua.

Ei koskaan, ei koskaan hän ollut ommellut niin merkilliselle miehelle; joka pisteellä, joka leikkauksella oli hänelle erityinen juhlallinen merkitys. Hyvästikin sata kertaa kysyi hän itseltään ommellessaan, saisiko hän todellakin nähdä tohtoria, missä he mahtaisivat tavata toisiaan ensi kerran, ymmärtäisikö hän heti, että se oli hän, sanoisiko tohtori hänelle jotain j.n.e.

Ei edes tiistainakaan, kun pojat tulivat Podhaiskylle "uusi kesä" mukanaan, Enefa hievahtanut paikaltaan ikkunan vierestä. Yksi heistä kantoi "kesää", joka on tehty kahdeksasta vitsasta ja niiden jokaisen latvaan on sidottu omena; alapäästä ne ovat sidotut yhteen, jotta niitä voisi kantaa kuin vastaa. Toinen oli puettu naiseksi ja rukoili niin liikuttavasti, että hänelle annettaisiin, vähän ruokaa lapsille vietäväksi. Kolmas esitti nuohoojaa ja lakasi kaikki nurkat katsoakseen eikö siellä ollut mitään suuhun saatavaa. Muutamia muita omituisiin pukuihin pukeutuneita sekä joukko soittajoita oli heidän mukanansa. Minne vaan pojat tulevat "uusi kesä" mukanaan, täytyy tyttöjen antaa heille rahaa; hopealantit he pistävät omenain sisään, kuparilantit poikien taskuihin, ja sitten tanssitaan toistensa kanssa. Vanhan tai nuoren, kunhan on naisihminen, täytyy vaan tanssia ympäri pojan kanssa, ja kuta korkeampia hyppyjä he ottavat, sitä parempi. Sitten lähtään yhtä matkaa ravintolaan, jossa tanssitaan puoliyöhön asti.

Hyvän aikaa kiusasivat pojat Enefaa, että hänkin tanssisi kierroksen ja lähtisi sitten ravintolaan. Mutta siitä ei ollut apua. Enefa syytti kiireellisiä töitään, ja päästäkseen heistä erilleen antoi hän heille neljä kuusikreutzistä kahden sijasta. Luonnollisesti hän sai sen jälkeen kantaa koulumestarin nimeä entistä enemmän. Mutta niinpä hänen työnsä joutuikin valmiiksi kauan ennenkun Mrakot muori oli odottanutkaan.

Hän läksi matkalle kartanoon työnsä kera, ja kun Mrakot muori oli uteliaasti avannut valmiiksi ommellut paidat, voi hän tuskin pidättää ihmettelyn huudahdusta. Nähtävästi oli Enefa tällä kerralla tehnyt parastaan. Ja totta totisesti, niitä paitoja ei olisi mikään kuninkaan poika tarvinnut hävetä käyttää! Rinnustalle hän oli ommellut kukan kukan viereen: muutamiin lemmikkiä, muutamiin apilaan lehtiä, muutamiin taas ruusuja j.n.e. Olisi ollut vaikeaa sanoa, mikä niistä oli kauniin kaikista; oli ilo katsoa kaikkiin niihin.

"Niin kauniita paitoja ei Otikilla ole ollut koskaan. Ei ainoakaan niistä, joita minä näin hänellä Pragissa, vedä näille lähimainkaan vertoja", vakuutti Mrakot muori ja huusi Ankalle, että tämä laittaisi kahvipannun tulelle.

"Sillä aikaa kuin odotamme kahvia, voit sinä tulla ylös katsomaan, mitä minä olen tehnyt. Toivoisin, että sinä tulisit yhtä tyytyväiseksi minuun kuin minä olen sinuun."

Näin sanoen hän vei Enefan yläkertaan, jonka ainoan kamarin hän oli laittanut pojalle.

Ja Enefalle kävi samoin kuin aikaisemmin Mrakot muorille: hän päästi hämmästyksen huudon. Kamarissa oli sellainen komeus ja loisto, jollaista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan. Hän ei voinut ihmetellä kyllikseen vanhaa ystäväänsä, jolla oli ollut silmät niin auki ja joka oli ymmärtänyt tehdä sen mukaan kuin oli nähnyt Pragissa. Ikkunoissa riippuivat hienot, valkeat uutimet, keveät ja läpikuultavat kuin hämähäkin verkko. Lattialle oli levitetty matto, joka oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi astunut mullassa. Piirongilla, joka oli kiiltävä, kuin peili, seisoi suuri, kullattu kello.

"Täällähän on kuin paratiisissa; täällä täytyy jokaisen viihtyä", huusi Enefa, tarkastellessaan ympäristöään hurmaantunein katsein.

"Suokoon Jumala, että Otik voisi rauhoittua täällä edes lyhyen ajan", huokasi leski, pyyhkiessään pois muutamia pölyhiukkasia piirongin päällykseltä. "Vedä auki ylimäinen laatikko, sinne Enefa, ja pane itse paitasi; sinä osaat tehdä sen paremmin kuin minä… Mutta sehän on totta, unohdin, ettei laatikko ole tyhjä! Minä panin siihen kaikki tavarat, jotka Otik antoi minulle Pragissa ollessani. Totta puhuen, minä en tiedä, mitä niillä teen; minulle eukkopahalle ne ovat aivan liiaksi hienot, minä en voi niitä käyttää — sääli vaan rahoja, joita ne ovat maksaneet! Minun täytyy raivata ne johonkin arkkuun, täällä ne eivät tietysti voi olla, kun hän tulee. Mutta pane ne nyt tuolille niin kauaksi — — Jumaliste, joko ne nyt taas ovat riidassa pihalla? Herra ties, mikä väelle on tullut viime aikoina; niin pian kuin minä käännän selkäni, ovat he tukkanuottasilla. Minun täytyy todellakin mennä alas erottamaan heitä, muutoin he eivät lopeta koko yönä."

Mrakot muori meni, ja Enefa oli yksin huoneessa. Hän alkoi tyhjentää huonetta hiukan epäillen, mutta samalla juhlallisella liikutuksen tunteella, joka yltyi joka kerta kun hän tarttui uuteen esineeseen. Tulihan kaikki tohtorilta, kaikkia hän oli mahtanut pidellä kädessään ennen äidille antamista. Ensimäinen, jonka hän otti ylös, oli kaunis valokuvakirja, joka sisälsi näköaloja Pragista. "Kyllä ne Pragilaiset sentään mahtanevat olla hurskaita ihmisiä", ajatteli hän ja katseli valokuvia. "Heillähän on niin monta, monta kirkkoa." Sitten tuli paljon saippuoita erivärisiä ja -muotoisia, ja taas täytyi Enefan ihmetellä, sillä siellä oli saippuoita omenain, kirsikkojen, koirien ja lammasten muotoisia. Sen jälkeen sattui hänen käteensä rasia erilaisia hajuvesiä, ja jokainen pullo lemusi yhtä väkevästi kuin puutarhallinen kukkia. Lopuksi sai hän käteensä samettisen kotelon.

"Tämä mahtaa olla jotain eriskummallista", ajatteli hän mielessään ja raoitti kantta, mutta hiukkasen, hiukkasen vaan — saadakseen edes käsityksen siitä, mikä se eriskummallinen oli. Ennenkun hän edes itse tiesi, miten se tapahtui, oli jo kansi aivan auki ja hän itse innokkaasti tarkastamassa kotelon sisustaa.

Siinä oli erään herran valokuva, jonka hän nimikirjoituksesta, mutta enin parrasta, tunsi — herra tohtoriksi. Hänen kasvonsa muuttuivat hehkuvan punaisiksi, kohdatessaan noin äkkiarvaamatta hänen katseensa ja hänen hymyilynsä, joka näytti sanovan: 'No, miltäs minä näytän sinusta, utelias Eevan tytär?' Häpeissään hän aikoi painaa kannen kiinni yhtä pian kuin oli sen avannutkin, mutta samassa muisti hän käyttäytyvänsä kuitenkin hyvin lapsellisesti: tohtorihan se nyt olisi aavistanut, siellä kaukana Pragissa, kuka katsoi hänen valokuvaansa Jeshtshedissä! Hän tutki siis kuvaa vielä kerran rohkein, tutkivin katsein, mutta ei voinut estää sydäntään tykyttämästä paljoa, paljoa rajummin kuin sen olisi tarvinnut. Tuntui aivan siltä, kuin tohtori olisi seisonut ilmielävänä hänen edessään. Ja juuri sellaiselta hän näytti, joksi isoisä muisti hänet: hänen kasvonsa olivat kuin ruusu ja hänen tukkansa kuin kulta ja hänen silmänsä kuin ruiskukat, oikeat ruiskukat. Minkä ihmeen tähden ei Mrakot muori pitänyt hänen parrastaan? Ilman sitä hän ei olisi näyttänyt puoltakaan niin oppineelta. Ensi silmäyksellä näki, että hän oli ylempi kaikkia muita — paljoa viisaampi ja oppineempi ja parempi.

Viipyi kauan, ennenkun Enefa laski valokuvan kädestään, hänestä oli niin vaikeaa saada sitä tehdyksi. Hitaasti ja vastenmielisesti hän sulki vihdoinkin kotelon ja valmistautui välinpitämättömästi poimimaan laatikosta, mitä siellä vielä oli jälellä. Siellä oli enää yksi esine — punakantinen kirja, jonka nimi oli painettu kullatuilla kirjaimilla. Sininen silkkinauha riippui siitä alas. Vielä aivan ajatuksissaan valokuvasta veti hän hajamielisesti nauhaa; kirja avautui, ja hienolla, sileällä paperilla hän näki runon, jonka alkukirjain oli haudan muotonen; sen vieressä makasi itkevä tyttö polvillaan, aikomuksessa kiinnittää seppele ristiin.

"Se mahtanee olla kaunis kertomus tytöstä", ajatteli Enefa hyvin huvitettuna ja hänen mieleensä muistui isän ja äidin hauta. Hän luki nimikirjoituksen saadakseen tietää, oliko tyttö orpo samoin kuin hänkin; se kuului: 'Oikeutta ikävöivä. Kirjoitti Jeshtshedsky.' Viereen oli kirjoitettu punasella liidulla 's.o. äidin Otik'. Eli siis ollut epäilemistäkään: Otik oli antanut äidilleen tämän kirjan, koska se sisälsi runoelman, jonka hän itse oli kirjoittanut.

Enefan sydän jyskytti nyt niin ankarasti, että hänen täytyi hetkeksi nojautua seinää vastaan; tämä löytö oli paljoa huvittavampi kuin valokuva. Hänen silmissään hämärsi, kun hän palavalla innolla alkoi lukea sitä.

Otik kertoi tässä runossa kaikesta mitä hänen sielunsa ikävöi, ja todellakin, ylevämpiä toiveita voi tuskin kellään muulla olla. Oliko runo myös muodoltaan täydellinen, oliko se kirjoitettu oikealla todellisella tunteella, ja oliko siinä mitään runollista sujuvuutta, sitä ei Enefa voinut arvostella, eikä hän siitä paljon välittänytkään. Hänen mielestään oli sisältö pääasia, ja se sai kuumia kyyneleitä hänen silmistään. Ensimäisessä säkeessä toivoi runoilija, että riita ja eripuraisuus katoaisi maailmasta; toisessa, että ihmiset pitäisivät toisiaan veljinä; kolmannessa, että ihmiskunta tulisi kuin suureksi perheeksi; neljännessä, että totuuden valo loistaisi kirkkaasti kaikille; viidennessä, että hänen sallittaisiin näyttää, miten hartaasti hän toivoi ihmiskunnan parasta; kuudennessa, että se hetki tulisi, jolloin hän saisi vetää miekkansa esiin taistellakseen näitten toiveitten toteuttamiseksi; seitsemännessä hän tahtoi kuolla niiden puolesta taistelutantereella; kahdeksannessa hän ei pyytänyt niistä mitään muuta palkintoa, kuin että joku vuodattaisi kyyneleen hänen haudallaan; yhdeksännessä hän toivoi, että tämä joku olisi joku tyttö…

"Herran nimessä, mikä sinua vaivaa?" huudahti Mrakot muori tultuaan pihalta, jossa hän oli menestyksellä toimittanut rauhanrakentajan virkaa. Enefa nojausi piironkiin ja itki aivan pakahtuakseen.

Kesti kauan, ennenkun hän voi vastata nyyhkytyksiltä. Lopulta hän änkytti:

"Minä luin tästä kirjasta… runon, jonka O…" tässä tukehuttivat kyyneleet hänen äänensä, ja hän voi ainoastaan viitata avonaiseen kirjaan.

Mrakot muori tuijotti siihen kummastuneena.

"Jaha, kyllä tiedän", sanoi hän vihdoin; "tuo kirja minulla on ollut kauan, ja tässä muutamana päivänä panin minä sen yhteen toisten Pragista tulleiden tavarain kanssa. Poikani lähetti sen minulle kerran monta vuotta takaperin, siitä syystä että siinä oli pätkä, jonka hän itse oli kirjoittanut. Mutta enpä totta totisesti tiennyt siinä olevan itkemistä. Minä en ole koskaan suvainnut mitään maallisia lauluja, en edes nuoruudessanikaan, ja nyt kun olen tullut vanhaksi, en minä lue koskaan riviäkään sellaista. En luule katsahtaneeni tuotakaan koskaan."

"Jos ei tämä laulu ole pyhempi kuin kaikki mitä on rukouskirjoissa, silloin minä en tiedä, mitkä olisivat pyhempiä sanoja ja pyhiä ajatuksia", huudahti Enefa, ja hänen silmänsä salamoivat harmista. "Sellaisia tunteita ja sellaisia ajatuksia, joita tässä on, saa lukea ainoastaan profeettain kirjoituksista, sillä sen on Herra Kristus itse opettanut meille… Voi, onnellinen se, joka saa istua hänen jalkojensa juuressa ja kuunnella hänen puhettaan kuten toinen Maria, tai saa palvella häntä kuin Martta…"

Enefa vaikeni liikutettuna. Isoisä olisi varmaankin rykinyt hyvin arveluttavasti, jos olisi kuullut hänen innostumisensa; Mrakot muori katsoi häneen kauan tutkivasti, ja omituinen hymyily levisi hänen kasvoilleen. Lopulta hän sanoi paljoa ystävällisemmällä äänellä kuin tavallisesti:

"Jos sinä todellakin olet löytänyt jotain tuosta kirjasta, josta pidät, niin vie se kaikella muotoa kotiisi ja pidä se. Tiedän kyllä, ettet sinä ota kernaasti vastaan lahjoja, mutta tällä kerralla täytyy sinun tehdä poikkeus. Kirja ei ole maksanut minulle ainoatakaan kreutzeriä, ja suututpa sitten tai et, mutta minä en rupea ikipäivinäni lukemaan siitä ainoatakaan riviä. Minulle ei kelpaa mikään muu kuin rukouskirja."

"Pyhä neitsyt!" huudahti Enefa, painaen kirjaa rintaansa vastaan. "Voiko todellakin tahtoa erota tällaisesta aarteesta?"

"Sitä en tiedä, liekö se mikään aarre; sellaista minä en ymmärrä, mutta minä toivoisin, että Otik olisi sellainen, jollainen sinä luulet hänen olevan. Hän ei tunnu minusta aivan sellaiselta, jollaisen hurskas ja tunnollinen äiti toivoisi hänen olevan. Mutta me toivomme, että hyvä vaimo tulee ja ottaa hänet huostaansa ja tekee hänet sellaiseksi kuin hänen pitäisi olla. On ihan häpeä, miten paljon rahoja hän tarvitsee Pragissa."

"No niin, mutta kyllähän hänellä onkin, mistä ottaa; minkä tähden hän säästelisi ja nutustaisi, kun on niin paljon, että sekä riittää että jää yli?" puolusti Enefa uutta maailmanpelastajaa. "Sitä paitsi olen minä varma siitä, ettei hän käytä rahoja itselleen; hän antaa kyllä köyhien saada niistä suuren osan."

"Voi sinua pikku lammasta", ja Mrakot muori pudisti päätään. "Minä en tahdo sanoa, ettei hänellä ole sydäntä köyhille; mutta kyllä hän herkuttelee suurimman osan toveriensa kanssa."

Enefa puuttui hänen puheeseensa melkeinpä kiivastuneena:

"Ja vaikka hän ei teekään täsmälleen sillä tavalla, kuin te, muori, tahdotte — mitä sitten? Sellaista ihmistä, kuin hän on, ei saa tuomita samalla tavalla kuin meitä muita. Me teemme kyllä oikein käännellessämme ja väännellessämme jokaikistä kreutzeriä, ennenkun annamme sen pois; mutta hän, hän jolla on koko maailma sydämmessään ja joka tuntee sille ja ajattelee sen hyväksi…"

Ja taas täytyi Enefan vaieta. Tällä kerralla hän itki sitä, ettei ainoastaan ukkovaarin, joka ei itse asiassa tuntenut tohtoria, vaan hänen oman äitinsäkin piti olla niin oikeudeton häntä kohtaan. Oi, hän tiesi kyllä, mistä syystä hän ikävöi tytön kyyneliä! Kuka mun voisikaan ymmärtää ja pitää häntä arvossa kuin tyttö, jolle tämän maailman turhuus oli ollut tähän saakka ainoastaan tyhjää ääntä!

Mrakot muori tiesi tuskin mitä ajatella sellaisesta mielenliikutuksesta.

"Kas niin, kas niin… rauhoitu kaikella muotoa! En tiedä nähneeni sinua noin kummallisena ainoatakaan kertaa siitä saakka, kun tulimme tutuiksi", sanoi hän puoleksi toruen. "Jos ei tämä aine miellytä sinua, niin puhutaan jostain toisesta. Sitä paitsi on kahvikin valmista, tunnen hajun tänne saakka. Ja nyt huutaa Anka meitä! Mennään alas ja ole järkevä. Mutta sano minulle ensin, mikä sinua oikeastaan on?"

"Ah, ei mikään… ei kerrassaan mikään… mutta sitä, mitä minä olen saanut oppia tänään… ja mitä minä olen kokenut… sitä minä en unohda vaikka eläisin… sata vuotta."

"Hyvä, hyvä, mutta tule nyt heti mukanani alas; olethan aivan kalpea, ja kätesi vapisevat. Tarvitset kyllä kupin kahvia — ja vieläpä lisätilkankin."

"Minä tulen, mutta jättäkää minut ensin, vähäksi aikaa yksikseni, jotta saan vähän tointua… Menkää edellä… elkää olko levoton… minä tulen heti teidän jälessänne… ja oven sulen kunnollisesti."

Mrakot muori totteli nuorta ystäväänsä ja meni edellä; Enefa tuli verkalleen jälessä, luotuaan ensin huoneeseen lämpimän, pitkän katseen. Hän heitti hartaat jäähyväiset sille pyhälle paikalle, johon oli tuleva asumaan yksi ihmiskunnan sankaria.

Kun Enefa tuli kotiin aarteineen ja ukkovaari sai nähdä sen, kysyi hän heti, mikä kirja se oli.

Enefa oli odottanut kysymystä, ja hän istuutui ukon viereen ja alkoi lukea väräjävällä äänellä Otikin "oikeutta ikävöivää".

Isoisä ryki.

"Ne ovat kyllä kauniita sanoja", tuumi hän, "mutta oletko varma, että hän tekee yhtä kauniisti? Paperi on kärsivällistä, se antaa kirjoittaa itseensä, mitä vaan tahtoo, mutta ei siltä ole sanottu, että kaikki, mitä siihen kirjoitetaan, on totta."

Enefa paiskasi kiireesti kirjan kiinni ja teki itselleen pyhän lupauksen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän oli puhunut tohtorista ukko vaarille.

Isoisä ei ollutkaan niin oikeudentuntonen kuin Enefa aina oli luullut hänen olevan; syyttömästi, siksi vaan että hänen juolahti mieleensä, näytti ukko alkaneen tuntea vastenmielisyyttä tohtori Mrakotia kohtaan.

* * * * *

Podhaiskyn puutarha oli taas kukalla, ja sen viheriällä nurmikolla,
puhkeavain omenapuiden alla, käyskentelivät kevään ensi kottaraiset.
Ja miten ne lintuset raksattivat ilosta kun saivat taas olla
Jeshtshedissä!

Mrakot muorinkin luona oli ilo ja riemu, sillä sinnekin oli lentänyt muuttolintu; eikä se ollut pienempi kuin itse talon oma poika.

Otik tohtori käveli ja katseli ympärilleen puoleksi unohtuneessa vanhassa kodissa yhtä iloisena ja uteliaana kuin kottaraiset. Hän oli tullut varhain muutamana sunnuntaiaamuna, monta päivää ennen määrättyä aikaa. Onneksi oli kuitenkin kaikki valmiina hänen tullessaan; ainoa, mikä puuttui oli lämmin kakku aamiaiseksi, mutta se sai tulla sen sijaan päivälliseksi, koetti Mrakot muori lohduttaa itseään — vaikka ei se onnistunut oikein!

Nuori tohtori tervehti jokaista esinettä kuin vanhaa tuttua ikään; kaikki tuntui hänestä niin omituiselta ja harvinaiselta, mutta samalla kuitenkin niin rakkaalta ja tutulta. Hän ei ollut koko lukuaikanaan ollut täällä kertaakaan eikä ylipäänsä ollenkaan maalla; hänen setänsä ja hän olivat matkoillaan käyneet ainoastaan suurissa kaupungeissa. Siitä syystä tekikin kaikki häneen sitä suuremman vaikutuksen, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän nyt vasta olisi saanut nähdä todellisuuden siitä, mikä tähän asti oli näyttäinnyt ikäänkuin lapsuuden unelma. — Hän kapusi tikapuita myöten uunille ja hyppäsi alas uunin nurkkaan, aivan samoin kuin hän oli tehnyt nuorena poikana ollessa, kun äiti oli ajanut häntä sieltä luudalla; hän peilailihe suuressa kuparikattilassa, joka seisoi liedellä, ja juoksi tupaan katsomaan, oliko kaunis arkku, jossa äiti oli tuonut myötäjäisensä, vielä jälellä. Oli, aivan oikein, ja äidin nimi ja naimavuosiluku loistivat vielä yhtä kirkkaasti maalattujen lintujen ja kukkien välistä. Se arkku oli ollut Otikin ensimäinen lukupöytä, jonka ääressä hän oli opetellut aakkoset.

Sen jälkeen hän veti kellon, jotta kukko tulisi esille; tarkasteli kaikki seinät nähdäkseen, oliko vielä merkkejä puukosta, jonka hän oli saanut markkinalahjaksi äidiltä; hätisti pois hautovan kanan ja kananpojat ja porsastallukan tuvasta, mutta otti pienen vuonan syliinsä ja kuletteli ja hyssytteli sitä kuin ihmislasta. Sanalla sanoen, hän ilveili yhtä paljon kuin Jenik Podhaisky tai mikä muu poikanulikka tahansa. Ei kukaan ihminen olisi luullut hänen olevan tohtorin Pragista, kaikista vähin Anka. Tämä seisoi keittiön ovella ja tuijotti häneen suu selällään, aivan kuin kivettyneenä, ja ensi kerran hänen elämässään tapahtui niin, että hän oli eri mieltä kuin emäntänsä.

Mrakot muori seurasi poikansa vehkeitä salaisesti tyytyväisenä ja ajatteli mielessään: "Enkö minä sanonut ukkovaarille, ettei hänessä ole mitään tyhmää ylpeyttä, vaikka hän ei olekaan kaikessa sellainen kuin hän olisi ollut, jos hänen äitinsä olisi saanut kasvattaa häntä."

Lopulta hänen kuitenkin täytyi muistuttaa poikaa, että tämä menisi katsomaan huonettakin, jonka hän oli laittanut hänelle järjestykseen. Tohtori läksi sinne ja osotti velvollista ihailua ja kiitollisuutta jokaisesta erityisestä asiasta, mutta ei pysynyt kauan ylhäällä. Hänen mielestään siellä oli vähän synkkää ja yksinäistä; alhaalla tuvassahan hänellä oli sitä vastoin vanha äitinsä, jota hän oli tullut tervehtimään, ja heillä oli niin hauskaa yhdessä! Ja äidin täytyi taas laskea alas pahankurinen poikansa, joka tietysti heti paikalla oli valmis alottamaan uudelleen vallattomuutensa.

Nyt hän avasi kaikki ikkunat selälleen; hän ei voinut koskaan saada kyllikseen raitista ilmaa eikä voinut katsoa kyllikseen vuoria, jotka loistivat kuin hopea ja kulta aamuauringon paisteessa. Jeshtshedin puoleisen ikkunan ääreen hän pysähtyi kauimmaksi aikaa. Hyvästikin kymmenen kertaa sai äiti huutaa häntä, ennenkun hän vihdoinkin asettui aamiaispöytään. Siinä ei tosin ollut mitään lämmintä kakkua, mutta sen sijaan paljon muita hyviä herkkuja, ettei ollut sijaa hitusellekaan enää, vaikka pöytä oli sekä pitkä että leveä ja otti tuvan koko nurkan alan.

"Mikä tuo pieni mökki on, joka on tuolla metsän rajalla aivan Jeshtshedin — vierellä?" kysyi Otik, joka katsoi kääntymättä ulos ikkunasta. "Se on vasta suloinen! Se on samannäköinen kuin mökit vanhoissa, hyvissä saduissa; oikeinpa tulee hyvälle tuulelle sitä katsellessa."

"Etkö tunne sitä enää? Siellähän se on se Bethlehem, jota sinä vielä tänäänkin muistelet sellaisella ihastuksella."

"Arvasinhan, että se kätkee jotain ihmeellistä, jonka vertaista ei ainoallakaan muulla mökillä ole! Enpä totta totisesti ole nähnyt Sveitsissäkään kauniimpaa!… Jos vaan olisin tiennyt, että tulisin pitämään niin paljon vuoristanne täällä ylhäällä nurkassa, olisin varmastikin edes jonkun kerran koettanut pujahtaa tänne, välittämättä sedästä. Hän arvasi kyllä, hän, mitkä seuraukset täällä käynnillä olisi ollut, koska hän tässä ainoassa kohdassa piti minua niin lujasti ohjaksissa. Minun täytyi luvata hänelle, etten tulisi tänne ennenkun olin tullut vihityksi — tullut tohtoriksi. Hän pelkäsi, etten enää tulisikaan takaisin, siitä olen nyt varma."

"Olisi tietysti ollut suuri onnettomuus, jos sinä olisit tullut tänne ja jäänyt tänne, vai mitä?" ehätti Mrakot muori katkerasti, ja hänen tähän saakka iloiset kasvonsa muuttuivat synkäksi.

"Ei se olisi ollut mikään onnettomuus, mutta vahinko", vastasi Otik, ja hänen alahuulensa muodostui ynseälle mutkalle. "Pragissa minusta tuli jotain, täällä minusta ei olisi voinut tulla mitään."

Toisessa tilaisuudessa ei äiti olisi antanut tämän selityksen mennä ilman vastausta korviensa ohi. Heillä ei ollut ensi kertaa tällaista keskustelua, joka päättyi tavallisesti harmittavaan kiistaan, sillä molemmat pitivät itsepäisesti kiinni sanastaan. Mutta tänään hän käänsi vaan kärsimättömästi päätään ikäänkuin katsoakseen, mitä pihalla tapahtui. Poika sai pitää viimeisen sanan.

"Miten se kuitenkin näyttää komealta ja turvalliselta tuo vanha Jeshtshed harmaine päälakineen ja kultasine pilvineen", alkoi Otik uudelleen ihailevalla äänellä, nolona äidin äänettömyydestä. "Kyllä kai minä kuitenkin muistin sitä vähän, kun panin sen nimen kilveksi uudelle maailmanparannusrunolle, jonka kirjoitin aikaisimmassa, viattomassa nuoruudessani."

Viimeisen hän sanoi enemmän itselleen, ja äiti ymmärsi hänen sanoistaan ainoastaan sen, että hän ylisti Jeshtshediä ja oli muistellut sitä Pragissa.

"Niin, se on tosi", vastasi muori, "Jeshtshedin sen näkee sekä läheltä että kaukaa, ja meillä täällä on sekä silmät että ajatukset aina siellä. Se lähettää meille sateet, usvat ja, rajuilmat, aivan kuin meri olisi sen sisässä. Jumala tietää, mistä se vuori saa kaiken vetensä! Anka ja minä puhumme väliin siitä, ja meistä se on ihan ihmeellistä. Ensin alkaa sitä tippua hiljalleen, sitten, vähän ajan päästä ei näe mitään usvalta, ja sitten ei kestä tuntiakaan, ennenkun vesi alkaa juosta siitä virtanaan, ihan kuin joku seisoisi ja kaataisi suurista korvoista sieltä ylhäältä."

Otik hymähti äidilleen, joka näytti luulevan Jeshtshediä jonkinlaiseksi vesisäiliöksi ja että sen sisässä kätkeytyi meri. Muori ei sitä kuitenkaan huomannut, sillä hänen katseensa oli kiintynyt Otikin matkalaukkuihin, jotka vielä olivat purkamatta keskellä tuvan lattiaa.

"Missä sinulla on avain tavaroihisi?" kysyi hän. "Syö sinä rauhassa ja anna ne minulle, niin minä puran ne kaikki tyyni sinulle; ei ole hyvä vaatteille, että ne ovat niin kauan pakattuina. — Oh Herra Jumala, poika, miten paljon sinulla on vaatteita! Milloin sinä ennätät kuluttaa nuo kaikki? Nämähän kestävät koko sinun elämäsi ajan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi takkia. Ja liivejä minä en osaakaan laskea, ja sitten vielä kaksi kappaletta päällystakkeja! Laupias taivas, sellaista jumalatonta ylellisyyttä! Jos minä olisin sinun sijassasi, niin minä häpeäisin noin paljoja vaatteita."

"Mutta äiti", puhkesi Otik harmistuneena sanomaan, "alotatteko te nyt taas! Toivoin teidän käyttäytyvän täällä järkevämmin kuin Pragissa käydessänne. Miten te voitte vaatia, että minä käyttäisin vaatteitani siksi kuin ne menevät hajalleen! Onhan nuori lukumies Pragissa kuitenkin jotain toista kuin lehmäukko täällä vuoristossa, joka hautauttaa itsensä sulhastakissa, ellei hänellä ole poikaa, joka saa sen periä. Ja nyt minä sanon teille erään asian, joka on viimeinen ja ensimäkien: te olette aina ollut ja olette vieläkin sekä oikeudeton että kohtuuton minun suhteeni; minä olen kuitenkin ollut parempi kuin useimmat muut, eikä usea minun tovereistani ole ottanut tohtorintutkintoa 25 vuoden ijässä. Olenko minä koskaan saattanut teille mitään huolia? Oletteko te esimerkiksi koskaan tarvinnut maksaa minun velkojani, jota niin monet äidit saavat tehdä?"

"Se vielä puuttuisi, että tekisit velkojakin, kun sinulla on vuodessa enemmän kuin mitä koko meidän kylä kuluttaa."

"No, sen minä olen kuullut ennen ja sen me jätämme. Mutta enkö minä ole aina lukenut ahkerasti ja mennyt kunnialla kaikkien oppi tutkintojen läpi?"

"Sinä et saa unohtaa, miten monta kertaa vuodessa minä tulin Pragiin koko vaunut täynnä voita, siipikarjaa, vihantakasvia ja paljon muuta, jotka jaoin professorien keittiöihin. Niin että kyllä minä aina olen maksanut kalliisti sinun kauniit todistuksesi."

"Teille, äiti, ei todellakaan kannata tuhlata sanoja; teidän silmissänne ei minulla ole ainoatakaan hyvää ominaisuutta tai ansiota. Te kuvailette minut niin mustaksi, että minä ihan säikähtäisin itseäni, jos en tietäisi, että se nyt kerta on teidän tapanne. Te luulette tietysti, että tekisitte suuren synnin, jos sanoisitte minusta ainoankaan kehuvan sanan; teidän mielipiteenne mukaan on hyvien äitien ainoastaan toruttava ja rangaistava. — Elkää viekö tuota takkia ylös muiden kanssa; minä otan sen päälleni, aijon mennä kävelemään kierroksen. On niin lämmin ja päiväpaisteista, minä näytän tuoneen oikean kevään mukanani teille… Mutta minne täällä oikeastaan voi mennä? Pragissa minä kävelin aina tuttavineni Prsjikopilla [Pragin suurin katu] sunnuntaisin tähän aikaan."

"Sunnuntaisin?" toisti äiti, levittäessään huolellisesti takkia tuolinselustalle. "Onko siellä jok'ikinen sunnuntai juhlat?"

"On, jokikisenä sunnuntaina ja pyhäpäivänä on Pragissa kauniiden tyttöjen juhlat", nauroi Otik, näyttäen helmivalkeita hampaitaan ja siveli kiharaista päätään. "Herrat ja naiset kävelevät siellä ja katsovat toisiinsa ja sen, joka sattuu herran mieleen, valitsee hän naisekseen ja päinvastoin."

"Kyllä te käyttäydytte Herran pyhänä päivänä!" huudahti Mrakot muori ja teki ristinmerkin. "Silläkö tavalla te pidätte jumalanpalvelusta? Ja sitten ollaan kummissaan siitä, että Jumala lähettää meille katovuosia ja sotia ja pyrstötähtiä ja koleraa! Mutta ei kai ne voi olla mitään kunniallisia tyttöjä?"

"Olivatpa tai ei, mutta mitä siitä?" vastasi Otik, joka ei voinut seista kiusausta vastaan härnätä hiukkasen äitiä. "Sitä me emme kysy, kunhan ne vaan ovat nuoria ja kauniita ja luovat meihin helliä silmäyksiä."

Mrakot muori muuttui tumman punaseksi harmista.

"Kuuleppas sinä, hyvä herra", sanoi hän painolla, "sinä nuhtelit minua taannoin siitä, etten minä osota sinulle kyllin suurta kunnioitusta, mutta minusta näyttää, kuin et sinä kunnioittaisi suuresti itseäsikään, koska voit kuluttaa Herran pyhän päivän sillä tavoin. Minä totta totisesti pitäisin paljoa suurempana häpeänä kuin kunniana, jos tuollainen lutka loisi minuun silmäyksiään ja koettaisi näyttää siltä kuin hän ja minä olisimme vertaisia. Tytölle, jolla on silmäyksiä joka miehelle, en ainakaan minä pane suurta arvoa. Mutta sellaisia te Pragin herrat olette. Teille voi sanoa tuskin ainoatakaan sanaa, jota te kärsitte; mutta te kärsitte, että mikä tyttölutka tahansa…"

"Elkää vaan unohtako, että hänen täytyy olla kaunis ja nuori", ärsytti Otik julmistunutta äitiä.

"Ja ajattelevatko kaikki Pragin miehet samoin kuin sinä?"

"Kaikki, sillä erotuksella vaan, että minä olen pyhimys toisten rinnalla. Olenhan minä aina sanonut, että te ette tiedä, mikä mallikelpoisen poika teillä on; toinen kenties opettaisi teille, mitä oikeilla huolilla tarkoitetaan."

"Kyllähän! Etkä sinä koskaan koeta kääntää ystäviäsi heidän jumalattomilta teiltään?"

"Jokainen saa pitää huolta itsestään, se on minun sääntöni, äiti!"

"Tuollaisten tunnustusten jälkeen kai sinä et voi kummeksia sitä, että minä en mielelläni laske sinua tiehesi? En minä nyt tiennyt, minkälaista siellä suuressa maailmassa oli, mutta kyllä minä aavistin, ettei siellä ollut niinkuin olisi pitänyt olla — että te ostitte opin autuudella. Te ette käyttäydy kuin kunnialliset miehet ettekä etsikään itsellenne kunniallisia vaimoja. Kun poika täällä vuoristossa aikoo mennä naimisiin, valitsee hän itselleen ymmärtäväisen ja ahkeran tytön…"

"Tuhat tulimaista. Kuka puhuu naimisiin menosta? Sitä ei aijo meistä ainoakaan."

"Mitä te sitten löyhöttelette tyttöjen kanssa?" kysyi Mrakot muori kiivaasti. "Aivanko te sitten ilman tarkoitusta panette niiden päät pyörälle?"

"Me tahdomme huvitellaita. Siinä teillä on kaikki meidän syntimme yhdistetyt yhdeksi sanaksi. Mitä varten me olemme maailmassa, jos emme huvittelemista varten? Ja mitä tyttöihin tulee, niin huvittaa liehitteleminen tietysti heitäkin. Tuhmiahan ne olisivat, ellei meidän kohteliaisuutemme miellyttäisi heitä. Sitä paitsi he saavat itse katsoa, ettei se mene liian pitkälle." "Otik, sinä puhut kuin pakana."

"Mutta se minä en ole, minä olen vaan nuori ja tahdon nauttia elämästä. Suo minulle muutamia hauskoja vuosia; ne pakenevat kuitenkin tiehensä liika kiireesti. Sen minä näen muista. Kunhan vaan 30 vuotta on tullut hartioille, niin on jo ärtyinen vanhapoika, joka murisee kaikesta ja kaikista. Teidän pitäisi paremminkin kiittää minua kuin toraa, etten minä vielä aijo naida ja että minä vaan leikin tyttöjen kanssa. Jos minä menisin naimisiin, niin saisitte te uusia huolia hartioillenne ja saisitte lähettää minulle rahaa vielä enemmän kuin ennen. Kaikki minun tuttavani ovat tehneet suurempia tai pienempiä tyhmyyksiä tyttöjen tähden, ainoastaan minä olen aina ollut järkevä siinä suhteessa, ja sellaisena minä olen aina pysyvä. Minä en ole koskaan ajatellut kauniimpia tyttöjä sen kauemman kuin olen tanssinut heidän kanssaan, puhellut heidän kanssaan tai kuullut heistä puhuttavan. Jos minä olen käynyt jotakuta tervehtimässä, niin en ole koskaan tehnyt sitä siitä syystä, että olisin ollut rakastunut häneen, vaan ainoastaan vaan huvitellakseni hiukan. Ja onnellisesti minä aina olen päässyt leikistä enkä ole koskaan polttanut siipiäni, vaikka minulla olisikin ollut syytä siihen. Ajatelkaas, äiti, Otikinne, josta te olette niin vähän ylpeä, ja jota te muistutatte jok'ikisestä asiasta — hänestä uneksivat kaikki Pragin kauniit tytöt!… Nyt te tiedätte asian laidan, ja nyt voitte minun mielestäni olla levollinen minusta ja Prsjikopin tytöistä."

"Ettet häpeä kerskailla tuolla tavalla omalle äidillesi! Kyllä te mahdatte olla koko kauniissa työssä siellä Pragissa; miten kauan sinä olet tutkinut noita aineita? Saatteko te diploomin tai mikä sen nimi on, kun te olette täysioppineet sellaisessakin? Mutta minä pyydän sinua kerrassaan, päästä edes minut kuulemasta oppiasi sillä alalla…" ja Mrakot muori kaappasi kiukuissaan kokoon pojan vaatteet ja katosi yläkerran ovesta.

"Siinä sitä nyt ollaan!" mutisi Otik. "Ja tämä tulee tietysti olemaan jokapäiväistä leipää. Jos ottaa kaikki leikilliseltä puolelta, niin se ei ole hyvä, ja jos sanoo mitä todella tarkoittaa ja mikä on puhdas totuus, niin se on tuhat kertaa pahempi. Kaikki naiset tahtovat, että heille valehdeltaisiin."

Tohtori meni peilin luo ja järjesteli pukuaan ja hiuksiaan niin huolellisesti, kuin olisi ollut menossa vasta kertomilleen kävelyille pääkaupungissa. Hänen kasvonsa ilmaisivat tätä tehdessä hänellä olevan itsestään aivan toisen käsityksen kuin äidillä.

"Ja sitten hän uskaltaa moittia minua, etten koskaan tullut häntä tervehtimään", murahti hän hampaittensa lomasta, "ja itki ja itkee yhä vielä minun välinpitämättömyyttäni! Mutta kyllä minä tiesin, mikä minua täällä odotti, ja olenpa iloinen, että minulla oli setä, jota sain syyttää. En ole ollut täällä vielä tuntiakaan, ja taivas, miten hän jo on lasketellut minulle! En todellakaan ihmettele, ettei isä koskaan rakastanut häntä niin kuin hänen monet hyvät ominaisuutensa kieltämättä kuitenkin olisivat ansainneet. Sellainen ahdasmielisten ennakkoluulojen näytetilkku — hyi!"

Ja tohtori otti hattunsa ja keppinsä ja läksi ulos tullakseen taas hyvälle tuulelle. Hän ei kaualle aikaa ollut tuntenut itseään niin kiukustuneeksi ja loukatuksi; ajatellessaan äidin vääryyttä nousi hänen mielensä ihan raivoon. Hänellä ei ollutkaan mitään syytä osottaa kunnioitusta vanhan eukon piintyneelle käsitykselle tai väärinkäsitykselle asioista ja oloista; hän oli nuori, terve, kaunis, rikas ja lahjakas, oikea onnen ja luonnon suosikki. Ei ainoastaan tytöt, jota hän oli syyllä sanonut, vaan myöskin kaikki muut koettivat voittaa hänen suosiotaan ja kunnioittivat häntä. Miten hän siis olisi voinut muuta kuin suuttua äitiin, joka yksinään moitti ja arvosteli, silloin kun muut vaan ihailivat ja kiittivät? Eikö aivan yksinkertaisesti olisi ollut hänen velvollisuutensa pitää poikaansa täydellisyytenä, kun kaikki muut selittivät hänet rakastettavimmaksi ja lahjakkaimmaksi ihmiseksi, mitä maa on koskaan kantanut?

Mutta Otik ei voinut koskaan olla kauan alakuloinen ja suutuksissaan; jokainen piirre hänen terveissä, nuorekkaissa kasvoissaan oli sitä vastaan. Tultuaan ulos raittiiseen ilmaan kohautti hän vielä kerran hartioitaan äidin vanhanaikaisuudelle ja karkoitti sitten koko asian mielestään. Siten hän oli tähän asti aina tehnyt kaikille epämiellyttäville, vakaville ajatuksille; kauan ne eivät koskaan saaneet kiusata häntä. Sillä ei hän ollut maailmassa sitä varten, että riiputtaisi päätään, vaan nauttiakseen elämästä, nuoruudesta ja rikkaudesta, ja sen hän oli sanonut äidilleen; pääasiallisesti hän huvitteli itseään; siihen antoi hänen hyvä päänsä tilaisuutta, eikä lukujen silti tarvinnut käydä hullusti. Ja minkä tähden sallima olisi lahjoittanut hänelle niin monta hyvää lahjaa, ja minkä tähden veri virtaisi niin nopeasti hänen suonissaan, ellei nauti! — olisi ollut tarkoituksena? Muiden hän antoi olla viisaita ja miettiä ajatuksia niin pitkiä kuin Saharan aavikko ja yhtä hedelmättömiä kuin se; itse hän oli viisas omalla tavallaan ja tähän saakka se tapa oli ollut mainio. Kerran maailmassa oli tietysti hänelläkin ollut hulluuden aika ja hänkin oli hautonut mielettömiä haaveita ja vaivannut aivojaan muiden parantamispuuhilla — itsensä hän oli kuitenkin aina onneksi kernaasti jättänyt rauhaan. Mutta nyt hän oli täydellisesti parantunut sellaisista houreista, ainakin hän toivoi sitä. Ei mitään pyrintöjä enää, kuului ohjelma! Päämäärä — tohtorinarvo — oli saavutettu, elatustaan hänen ei tarvinnut hankkia, mikään muu kunnianhimo ei häntä Jumalan kiitos vaivannut. Nyt oli vaan tehtävä hauska pyöräys elämän kaikkien nautintojen kanssa. Nauttia siellä Pragissa viinirypäleen mehusta ja lemmen yllytyksestä ja jännityksestä, ystävien ihailusta ja naisten suitsu-uhreista — mutta luonnollisesti ei koskaan raa'alla, kohtuuttomalla tavalla — ja nauttia täälläkin pari viikkoa ilman puhtaudesta ja vuorten mahtavuudesta, kukkulain runollisuudesta ja laihon aaltoilemisesta, talonpoikaistyttöjen epäilemättä hyvin karkeasta kauneudesta ja lapsuuden muistojen unentapaisesta lennosta yli vuorten ja kukkulain ja aavikkojen…

Ja tohtori katseli tyytyväisenä ympärilleen — hymyillen heränneille runollisille haaveilleen — kulkiessaan notkuvin liikkein ketojen poikki. Joka askeleelta juohtuivat nämä lapsuuden muistot yhä selvemmin hänen mieleensä — toiset liikuttavia ja vakavia, toiset hauskoja ja hullunkurisia. Että kaupungin elämän hyörinä ja hälinä kuitenkin oli voinut niin täydellisesti ja moneksi vuodeksi karkoittaa lapsuuden herttaiset muistot hänen mielestään!

Hän tunsi kukkulan, jolla hänen oli ollut talvisin tapana laskea mäkeä muiden poikain kanssa, lammen, jonka jäällä hän oli luistellut ja saanut niin monta kuperkeikkaa, niityn, jossa he olivat leikkineet haukkaa ja kyyhkystä, haan, joka oli täyttänyt heidän tarpeensa piiskojen, keppien ja vihellyspillien suhteen, ja sitten kauimpana, mustan kallion juurella mäntyjen siimeksessä ristin, jonka luo hän ja äiti olivat menneet rukoilemaan sinä iltana, jolloin isä teki kuolemaa. Hän oli silloin aivan pieni, mutta hän muisti kuitenkin niin selvään, miten hän tuona pimeänä, pitkänä iltahetkenä oli maannut puristettuna äidin rinnalle ristin edessä ja tuntenut hänen kyyneleensä putoavan päänsä päälle. Hän oli tuntenut, että jotain kauheaa oli tapahtumassa eikä ollut liikahtanut paikaltaan, oli vaan painautunut yhä likemmäksi äidin huohottavaa rintaa. Hänen silmänsä kostuivat näitä muistellessa. "Isä raukka", ajatteli hän, "kenties sinä olisit iloinnut pojastasi, jos olisit saanut elää tänä päivänä!"

Mutta silmänräpäystä myöhemmin oli hän taas iloinen ja reipas. Kylä sekä kototalo, maat levisivät hänen katseensa eteen vuoren varjossa. Jokaista taloa ympäröi puutarha, jonka puiden oksat notkuivat kukkien painosta. Pelloilla ja niityillä vallitsi syvin sunnuntaihiljaisuus eikä näkynyt ainoatakaan ihmistä. Mutta sitä äänekkäämpää oli tien viereisissä pensaissa. Jokaiselta oksalta kuului lintujen ääntä — laulua ja viserrystä, vihellystä ja houkutusta. Puron varrella juosta keikuttelivat västäräkit, auran vaoissa istui rääkittäviä kottaraisparvia, ilmassa leijaili laumoittain leivoja, pääskyset kiertelivät rakennuksia, kyyhkyset kujertelivat katoilla, viljakortten välistä pistivät ruisrääkät esille terhakoita päitään ja jänikset pitkiä, kuuntelevia korviaan. Ellei savupiipuista olisi noussut hieno, kiemuroiva savu, ja elleivät kirkonkellot olisi soineet Svietlassa, olisi tohtori voinut luulla, ettei lähiseuduilla asunut muita kuin nämä siivekkäät, nopsajalkaiset joukot, jotka parveilivat hänen ympärillään.

"Minäpä menen Svietlan kirkkoon!" päätti hän yht'äkkiä, kuunneltuaan hetkisen kelloin soittoa, joka kaikui puhtaan ilman läpi. Ne olivat hänelle tuttuja ääniä, nämä säveleet — hän oli aina ennen kotoa lähtöään toimittanut kuoripojan virkaa Svietlassa. Niin hiljaa kuin hän ei ollut kukaan muu tovereista voinut liikkua alttarin ympärillä, ei kukaan ollut lukenut tunnustusta niin sujuvasti ja hyvästi kuin hän, ei kukaan ollut ymmärtänyt heiluttaa suitsuastiaa niin tasaisesti, eikä kukaan ollut osannut kohottaa messukirjaa ilmaan sellaisella arvokkaisuudella. Hän ei ollut kertaakaan pudottanut sitä lattialle tai tehnyt mitään muita tyhmyyksiä eikä häntä oltu sitten koskaan kutsuttu sakastiin kärsimään sellaista ankaraa tutkintoa ja tuomiota, joka rikokselliselle tavallisesti maksoi niin paljon kyyneleitä.

"Niin, minä menen kirkkoon", ajatteli tohtori; "jos en voi katsella tyttöjä Pragin Prsjikopilla tänään, niin katson edes talonpoikaishempukoita Jeshtshedin liejuisilla maanteillä. Sanonko terveisiä sinulta, rakas äiti?"

Ja naureskellen hän poikkesi polulle, jonka muisteli olevan suorimman ja parhaan tien Svietlaan.

Tämä tie kiersi ensin erään mäen ympäri, jota reunusti viidakko, ja sitten vielä toisen ympäri, ja yht'äkkiä seisoi Otik aukealla paikalla, josta hän näki koko Svietlan. Mutta — voi suurta surkeutta! — kirkon ja hänen välillään levisi suuri, leveä suo, jota niityt ja pellot ympäröivät, kirkonkellot soivat yhä kovemmin ja, kuten hänestä kuului, hiukan ilkkuvalla äänellä — aivan kuin ne olisivat arvanneet, ettei pääkaupunkilainen kiillotetuissa kengissä uskaltanut lähteä vähäisen suon yli, vaikka sinne oli asetettu monta suurta kiveä ylimenon helpottamiseksi. Ja kirkonkellot arvasivat oikein, ja kun ne huomasivat sen, alkoivat ne ihan räkyttää nauramisesta: pium paum ha ha, pium paum ha ha! Otik kääntyi ympäri kantapäillään ja lohdutteli itseään, ettei häneltä varmaankaan jäänyt paljon näkemättä: muutamia teirentäpläisiä, huivipäisiä talonpoikaistyllyköitä, joilla oli virsikirjat punaisissa nyrkeissään. — — Ei, niin vähästä hän ei tahtonut joutua likoon!

Hän käänsi siis suolle ja ilkkuville kelloille selkänsä, ja muutteen vuoksi läksi kotimatkalle sen mäen yli, jonka rinnettä hän oli aikaisemmin kulkenut. Hän aikoi juuri painautua vesakkoon, joka ulettui kotitalolle asti, kun hän äkkiä säpsähtäen hiljensi askeleitaan. Metsän siimestä vastaan kuvastui vaalea, loistava olento — nuori talonpoikaistyttö, joka piteli kädessään paksua, vanhaa, varmaankin isoäidiltä perittyä virsikirjaa. Hän oli puettu ruskeaan röijyyn ja päässä oli hänellä punanen pumpuliliina. Mutta minkälaiset kasvonpiirteet pistivät esiin tästä karkeasta verhotuksesta! Suorastansa täydellinen vastakohta tohtorin hetkeä aikaisemmin ajattelemalle nuorten kotiseuransa naisten perikuvalle! Hän näki hienot, kalpeat ja soikeat kasvot, joiden hipiä oli kuin samettia, suoran, hyvin muodostuneen nenän, huulet kuin ruusunen ja silmäparin, joiden katse oli, ellei kuin kokonainen kirja, niin kuitenkin kuin hurmaavin ja herttaisin runo.

Tohtori repäsi silmänsä auki. Sellaisia kasvoja, sellaista katsetta, sellaista ryhtiä ei hän ollut koskaan, ei koskaan ennen nähnyt. Se mahtoi olla joku valepukuun puettu satuprinsessa! Ei kellään muulla kuin sadun ylpeillä neitosilla voinut olla niin ruhtinaallista vartaloa, niin hienoja liikkeitä ja niin keveää, liitelevää käyntiä!

Tyttö myös säpsähti nähtävästi hänen katsettaan. Nähtyään Otikin hiljentävän askeleitaan, näytti hän luulevan, että tämä aikoi poiketa kapealle polulle, ja väistyi kainosti sivulle, jotta Otik olisi voinut esteettä kulkea ohi. Samassa hän nosti tähän nöyrän ja kunnioittavan katseen ja painaen käden sydämmelleen kumarsi niin syvään, kuin olisi aikonut langeta polvilleen Otikin eteen kukkien joukkoon. Joita puhkeili hänen jalkojensa juuressa. Otikin käsi lensi nuolen nopeudella hattuun, ja hän aikoi kiittää tyttöä siitä, että tämä oli väistynyt sivulle hänen tieltään — tämä olisi ollutkin hänen velvollisuutensa — mutta hän hapuili turhaan sanoja; selittämätön kuume oli vallannut hänet. Jos tyttö näytti hänestä valepukuun pukeutuneelta prinsessalta, voi hän itse yhtä hyvällä syyllä näyttää tytöstä prinssiksi pukeutuneelta talonpojalta; niin tyhmästi ja moukkamaisesti kuin hän oli tervehtinyt tyttöä, ei hän varmasti ollut koskaan ennen tervehtinyt ketään muuta.

Yhä vielä yhtä pyörällä astui hän muutaman askeleen eteenpäin; sitten hän kääntyi puoleksi vasten tahtoaan katsomaan, oliko ilmestys todellakin lihaa ja verta eikä ainoastaan kaunis näköhäiriö. Niin, siinä seisoi vielä tyttö polun vierellä ja seurasi häntä samalla nöyrällä ja hehkuvalla katseella, samalla salaperäisellä ja onnellisella hymyilyllä, jolla hän oli äskenkin katsonut häneen.

"Mikä jumalatar tuo mahtoi olla talonpoikaisvaatteissa?" puhkesi Otik sanomaan, tultuaan taas tajuihinsa, joka ei tapahtunut, ennenkun hän seisoi kotinsa pihalla. Hän oli tullut sinne, hän ei tiennyt oikein millä tavalla, hän oli vielä aivan tiedottomana tuosta odottamattomasta, harvinaisesta tapaamisesta. "Mitä ovat kaikki tähän asti näkemäni kaunottaret hänen rinnallaan? Kuka ainoakaan heistä on niin pyhästi tenhoava, niin tietämättänsä ylevä, niin nöyrän ylpeä? Oi Jeshtshed, sinä kunnia-arvonen vanhus, ainoasta kukasta, joka on puhjennut kallioisi juurella, ansaitsee sinun, nimesi kaikua koko maapallon yli! Mutta mikä oli syynä siihen, että hän tervehti minua noin — en tiedä miten sanoisin? Minähän olin hänelle aivan vieras. — — Ei, ei, tuohon ei ollut syynä minun tavallinen onneni naisten joukossa; hänen silmänsä ja hymyilynsä sisälsivät jotain enemmän kuin tavallista naisten ihailua — jotain pyhempää. Hullunkurinen sana käyttää, kun on kysymys naisista! Hän ei tervehtinyt minua siliä tavoin kuin tyttö tervehtii nuorta, tuntematonta, kaunista herraa, jonka hän huomaa kuuluvan ylhäisempiin piireihin — ei, näytti siltä, kuin hän olisi luullut minun olevan jonkun suuren, mainehikkaan miehen. Kenties hän luuli minua satuprinssiksi, samoin kuin minä luulin häntä satuprinsessaksi!"

Se oli tietysti Enefa, jonka tohtori oli sattumalta tavannut kirkkoon menossa. Enefa oli heti tuntenut hänet valokuvan yhdennäköisyydestä ja oli tervehtinyt häntä sydän täynnä iloa. Miten kohtalo oli hänelle suosiollinen! Tekemättä itse mitään, ainoastaan pelkästä sattumasta, oli hän tavannut hänet ja saanut katsoa uuden maailmanpelastajan silmiin. Yksinään, ilman seuraa, kuleskeli hän metsissä ja pelloilla, ja Enefa parka vertasi häntä kokemattomassa, innokkaassa sydämmessään pyhään Johannes kastajaan, kun tämä vaelsi korvessa, valmistaen itseään korkeaan tehtäväänsä. Hän olisi tahtonut tietää, mitä suuria, yleviä ajatuksia risteili nuoren miehen päässä juuri sillä hetkellä, kun tämä oli katsonut häneen, ja heti hän oli valmis nuhtelemaan itseään siitä että tapasi tohtorin. Kenties hän oli häirinnyt häntä hänen tieteellisissä mietteissään tai hänen ylevissä kauniissa ajatuksissaan ihmiskunnan hyväksi! Hän seisoi kauan ja katsoi hänen jälkeensä, ja hänestä näytti siltä kuin olisi nähnyt kultasia säteitä ilmassa, siinä jossa Otik oli kulkenut — jälkiä hänen ajatuksistaan.

Tänä sunnuntaina ei Enefa avannut rukouskirjaansa kirkossa ainoatakaan kertaa, hän ei muistanut rukoilla elävien, ei kuolleitten, ystäväin ei vihamiesten puolesta — mutta hänen jokainen ajatuksensa oli rukous.

Päivällisillä loistivat Mrakot muorin kasvot taas kirkkaina ilosta; lämmin kakku, jolla hän oli aikonut viettää pojan kotiintuloa, oli onnistunut niin odottamattoman hyvin, että hän oli unohtanut tykkönään monet oikeutetut syynsä tyytymättömyyteen. Tohtori rupesi kertomaan, miten oli viettänyt aamupäivänsä. Hän kuvaili kävelyään Svietlaan päin, ja miten hän oli kääntynyt takaisin, tultuaan ilkeälle suolle. Aivan sivumennen mainitsi hän tavanneensa mäkeä noustessaan ruskeatakkisen, punahuivisen tytön, jolla oli kädessään iso, vanha virsikirja. Kukahan liekään ollut?

"Se oli tietysti koulumestari", vastasi äiti. Heti kun Otik oli alkanut kertoa tytöstä, oli muori tullut tarkkaavaiseksi, ja hänen silmiinsä oli levinnyt niin lempeä ja hyväntahtoinen hymyily, jollaista poika ei ollut koskaan nähnyt hänen ankaroilla kasvoillaan. "Minä tunnen hänet takista ja virsikirjasta. Kaikilla on täällä nykyään pienet virsikirjat; hän vaan käyttää sellaista vanhaa suurta, siitä syystä että heillä on ollut se ja että he ovat käyttäneet sitä suvussa, en tiedä miten kauan."

"Koulumestari?" toisti Otik yhtä välinpitämättömällä äänellä kuin aikaisemminkin. "Tarkoitatteko, että hän on naimisissa koulumestarin kanssa tai sen tytär?"

"En kumpaistakaan. Ihmiset vaan sanovat häntä siksi, koska hän käsittää kaikki paremmin kuin muut ja taitaa niin paljon ihmeellisiä asioita, jota he eivät osaa. Se on heidän kostonsa, ymmärrätkös. Hänen nimensä on Enefa Podhaisky ja on hän Betlehemin omistajan pojanpojan tytär."

"Hän asuu siis Jeshtshedin alapuolella olevassa kauniissa pikku tuvassa?" kysyi tohtori, vaikka hän oli jo ajatuksissaan päättänyt, ettei hän voinut asua muualla kuin siellä. Tuo vuorten välinen sopukka oli ainoa arvokas kehys hänen kauneudelleen.

"Niin, hän asuu siellä ukkovaarin ja nuoremman veljensä kanssa; hänellä ei ole ketään muita maailmassa kuin heidät; hän on orpo raukka. Hänen veljensä, joka on sukkela poika, käy täällä kartanolla joka päivä ja auttaa vähäsen, missä voi. Hän saa ottaa ja harjata sinun vaatteesi ja kenkäsi, sillä sen hän tekee paremmin kuin Anka. Tultuaan täysikasvuiseksi, olen luvannut hänelle, että hän saa tulla minulle rengiksi. Niin viisas ja ihmeellinen kuin sisar ei hän tietysti vielä ole eikä mahtane siksi tullakaan, mutta sitä ei voikaan kukaan ihminen vaatia. Enefalla on erilainen ymmärrys, ja sen hän on perinyt ukkovaarilta. Hän on jo aivan yhtä taitava ja tietävä kuin ukkokin."

"Mutta mitä hän sitten osaa, kun te puhutte siitä yhtenään?"

"Hän osaa paljon, se sinä tiedä! Hänen ompelemisestaan en tahdo puhua; sen taidonhan osaa niin moni muukin, vaikka löisin vetoa siitä, ettei Pragissa ole ainoatakaan ompelijatarta, joka vetäisi vertoja hänelle. Katso paitojasi, jotka sait, vähän paremmin kuin mitä teit aamulla. Hän on ommellut jok'ikisen…"

"Hänkö?" huudahti Otik, ylen ymmästyneenä hämmästyksestä.

Se jo oli tehnyt häneen epämiellyttävän vaikutuksen, että tämän jumalattaren veli harjaisi hänen vaatteitaan, ja nyt hän sai lisäksi tietää, että tämä jumalatar itse oli ommellut hänelle paitoja — ja tietysti maksua vastaan! 'Maailmanpelastaja' tunsi olevansa melkeinpä hiukan häpeissään, että oli pitänyt niin suurta lukua kyläompelijattaresta, kenkäinsä kiillottajan veljestä. Vastoin tapaansahan hän oli ajatellut häntä silloinkin, kun ei nähnyt häntä!

Kenties hän ei olisi enää kysynyt kyläompelijattaresta sen enempää, ellei äiti olisi pyytämättä jatkanut:

"Niin, hän juuri on ne ommellut; mutta, kuten sanoin, hänen ompelemistaan en laske miksikään verraten kaikkeen muuhun, mitä hän taitaa ja tietää; hän osaa koko joukon asioita, joista ei kellään muulla ole aavistustakaan; hän osaa parantaa ulkonaisia ja sisällisiä tauteja lukemisilla ja lääkkeillä. Se on lahjoistaan tunnettu se heidän suku."

Enefa osasi siis tehdä taikoja! Tohtorin sammuva tiedon halu leimahti uuteen eloon. Se oli kaikessa tapauksessa jotain uutta ja huvittavaa, jotain kerrottavaa Pragin ystäville, jotka tulivat varmaan kaikki kadehtimaan sitä hänen tuttavuuttaan! Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän alkoi nauraa ja pitää lystiä noitanaisen virsikirjasta ja hameniekka tohtorista. Mutta hän teki sitä pelkästään sen tähden, että äiti jatkaisi puhettaan koulumestarista, jonka hän oli äsken ajatuksissaan kohottanut jumalattaren arvoon.

"Elä naura kovin, se ei totta totisesti ole mikään naurun asia", sanoi Mrakot muori suuttuneena. "Sen minä sanon sinulle, että Enefa taitaa tuhat kertaa enemmän kuin mikään oppinut tohtori. Sillä kaupungin tohtorien käsissä on kuollut jo koko joukko ihmisiä, mutta Enefan käsissä ei edes ainoata kuukauden vanhaa lastakaan. Minut hän on parantanut leinistä, ruususta, vesirokosta, paiseista ja monesta muusta kivusta, mitä minulla on ollut ruumiissani. Hänen ei tarvitse muuta kuin laskea kätensä minun päälleni ja lukea vähän minun ylitseni, niin olen heti virkeä kuin mikähän. Ja sama se on Ankankin laita. Hänellä oli talvella yhteen aikaan niin kova päänkivistys, niin että oli ihan ihme, ettei järki lähtenyt. Me koetimme jos mitä, mutta ei mikään auttanut. Mutta niin pian kuin Enefa huomasi, että se oli amputautia, ja luki hänelle lukuja, oli kaikki pakotus kuin poispuhallettu."

Tohtori oli tuskin ennättänyt kuulla, että Enefa paransi sellaisella menestyksellä päänkivistystä, ennenkun hän yhtäkkiä vaipui syviin mietteihin. Hänen huuliensa ympärille ilmaantui ilkeä hymyily. Koko päivällisen ajan hän oli sitten äänetön ja harvapuheinen, ja aterian päätyttyä hän käveli huoneessa edes ja takaisin kuin levoton sielu ja hänen terveet, kukoistavat kasvonsa ilmaisivat suurta kärsimistä.

Kun äiti tuli hämärissä kamariin, oltuaan pihalla antamassa määräyksiä seuraavan päivän tehtävistä, sai hän nähdä Otikin puoleksi makaavan sohvalla, nojaten kyynärpäätään sen reunaan ja otsa käden peitossa. Levottomuus valtasi hänen äidillisen sydämmensä.

"Minkä tähden sinä istut tuolla tavoin, Otik?"

"En minkään tähden."

"Elä kiellä, sinulla on jotain; sen minä olen sitä paitsi huomannut jo koko päivän."

"Voi, ei se ole mitään, josta kannattaisi puhua. Ei muuta kuin, että päässä paukuttaa ja tikuttaa niin kummallisesti. Ei se merkitse mitään, minä vaan en ymmärrä, mistä minä olen saanut sen."

"Ensi kerranko sinä tunnet sitä?" kysyi äiti yltyvällä pelolla. Ja hän meni poikansa luo ja laski kätensä tämän otsalle. Se oli ainoastaan tavallisen lämmin, ja veri kiersi hiljaa ja säännöllisesti, mutta huolestuneen Mrakot muorin mielestä se oli polttavan kuuma ja valtasuoni löi aivan kuin kuumetautisella.

"Kyllä sitä tuntuu useinkin", valehteli Otik rohkeasti, "mutta ei se ole ollut koskaan näin vaikeaa. Luulen, että se yhä pahenee ja pahenee. Aamupäivällä se meni kuitenkin mukiin."

"Sinä olet varmaankin vilustunut matkalla. Sinä pistit varmaankin alituisesti pääsi ulos vaunusta, jotta tuuli pääsi puhaltamaan päällesi. Sellaisen kuin sinä, on tietysti nähtävä kaikki, jonka ohi kuletaan. Sillä tavalla sinä olet saanut itsesi vilustetuksi, sen minä takaan."

"Ohimoissa paukuttaa ihan kuin joku iskisi vasaralla."

"Kaiken lisäksi saat nähdä, että sinäkin olet saanut amputaudin. Anka valitteli aina kaikista enin tuota ohimoissa jyskyttämistä."

"Kunhan minun vaan ei tarvitsisi paneutua vuoteelle."

"Vielä mitä, niin pahaksi se nyt ei kuitenkaan mahda tulla, kunhan vaan hoidat oikein itseäsi. Mutta ihme miten punaiseksi sinä olet muuttunut, sinulla on varmaankin oikea kuume?"

Ja äiti otti pojan pään molempiin käsiinsä ja tarkasteli häntä huolestuneena. Otik huokasi syvään.

"Ei ole mitään muuta apua, poikani: jos tahdot tulla terveeksi, niin täytyy sinun antaa lukea ylitsesi. Silloin sinä saat nähdä, että kivistys hellittää siinä paikassa."

"Kyllähän, silloin vasta ihmiset saisivat nauraa minulle!"

"Nauraa sinulle? Mikäs ihminen nauraisi sellaisille, sinä pöllö'?"

"Kyllä kai niitä olisi enemmän kuin yksi. Ja siitä ei heitä voisikaan moittia."

"Toivoisinpa, ettei ihmisillä olisi koskaan sanottavaa sinusta sen pahempaa kuin että sinä haet parannusta, kun olet sairas! Elä ole itsepäinen, Otik, tee minulle mieliksi edes tämän yhden ainoan kerran."

"Mutta te saatte nähdä, että se menee heti ohi, äiti."

"Silloin se menee vaan vähäksi aikaa."

"Ei, minä vakuutan: tunnen olevani nyt parempi."

"Se menee vaan vähäksi aikaa, sanon minä sinulle; illalla tai huomesaamuna se on melkein yhtä pahana. Ole järkevä, Otik, lukeminen on toimitettu viidessä minuutissa, eikä siitä ole vähääkään vaivaa; sinun ei tarvitse muuta kuin maata liikkumattomana. Kysy Ankalta, jos et usko minua."

"Mutta sehän on vaan kujetta."

"Kujetta? — Lukeminen kujetta?!… Saapas nähdä sanotko sinä samaa, kun olet koetellutkin sitä! Niin paljosta sinä ainakin voit olla varma, että ellei se auta, niin ei se vahingoitakaan. Kaikessa tapauksessa lähetän minä nyt hakemaan Enefaa, tahtonetpa sitten tai et."

Otik teki liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi ollut hyvin harmissaan, mutta sydämmessään hän oli niin mielissään kujeensa onnistumisesta, että olisi voinut kaapata muorin syliinsä.

"Elä nyt ole vihoissasi, poikani", rauhoitti häntä Mrakot muori, joka ei aavistanut poikansa ilveilevän hänen kustannuksellaan. "Sinä et usko, miten kelpo tyttö se on tuo koulumestari, vaikka hän ei kuulukaan kaikista kauniimpiin. Mutta eihän kaikki voi olla pyyleviä ja punaposkisiakaan. Ja niin hurskas ja kunniallinen, kuin hän, ei toki ole ainoakaan tyttö koko maailmassa, siitä sinä voit olla ihan varma. Hän on jo kahdellakymmenellä, mutta hän ei ole vielä koskaan puhellut kenenkään pojan kanssa enemmän kuin mitä hän juuri tarvitsee. Hän on niin hieno ja ylpeä luonnostaan kuin oikea, herrasneiti — usko minua, kun minä sanon sen, sillä ei kukaan ole niin tuttu hänen kanssaan kuin minä. Eikä sinun tarvitse pelätäkään jos annat hänen hoitaa itseäsi. Jos hän ei parannakaan sinun tautiasi, niin ei hän hanki sinulle uuttakaan; hänen suvussaan ne vaan auttavat. Hän alkaa ja lopettaa kaikki Herramme nimeen."

Otik tunsi melkein olevansa halukas antamaan anteeksi äidille tämän moittivaisuuden häntä itseään kohtaan, siitä syystä vaan että hän niin innokkaasti ylisteli koulumestaria. Hän tunsi harvinaista iloa siitä, että tämä ei ollut ainoastaan ahkera ja viisas tyttö, vaan myöskin ylpeä ja siveä kuin kukaan koko maailmassa. Ja kuitenkin oli hän itse samana aamuna selittänyt ettei sellaiset hyveet olleet minkäänarvoisia, — nuoruus ja kauneus oli kaikki, mitä tarvittiin! Mutta sellaisia me nyt kerran olemme, me ihmiset, toisena hetkenä me ajattelemme sitä, toisena jo päinvastoin. Se riippuu vain siitä miten läheinen asia meille itsellemme on.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin juoksi Anka läähättäen Jeshtshediin. Hänellä oli tärkeitä terveisiä Podhaiskylle emännältään, joka pyysi Enefaa tulemaan jos mahdollista heti paikalla kartanoon lukemaan Pragin tohtorille. Tohtori oli saanut matkalla tänne amputaudin, ja emäntä oli saattanut hänet ylös hänen huoneeseensa, ja siellä hän makasi sohvallaan, se raukka, ja näytti niin kurjalta, että Herra armahda!

* * * * *

Tohtori tahtoi hiukan huvitellaita kauniin tytön kustannuksella, joka oli saavuttanut suuren armon hänen silmissään; se olikin paras ajan kuluke täällä maahiljaisuudessa. Totta ei leikkiin voinut tulla luonnollisesti koskaan, kun oli kysymys ainoastaan köyhästä talonpoikaistyttösestä.

Ja kuitenkaan hän ei ollut ainoatakaan kertaa elämässään tuntenut olevansa niin omituisella mielellä, kuin niinä minuutteina, joina hän makasi sohvalla huoneessaan, odottaen koulumestarin tuloa. Ei edes silloinkaan kun hän oli ottanut vaikeimmat tutkintonsa tai kun hänet oli vihitty tohtoriksi tai silloin kun hän oli astunut tanssisaleihin ja sadat kauniit tytöt olivat antaneet hänelle salaisia silmäyksiään ja neuvoneet häntä toisilleen tanssiaisten sankariksi, — ei, ei ainoassakaan näistä tilaisuuksista hänen sydämmensä ollut sykkinyt kymmenettäkään osaa niin rajusti kuin nyt.

"Onpa soma nähdä, minkä näköinen hän on saadessaan nähdä, ettei se, jota hän edeltä puolisen tervehti niin kunnioittavasti, olekaan mikään satuprinssi, vaan tavallinen, vaivainen ihminen", ajatteli hän kuultuaan äkkiä etehisestä kiiruhtavia, keveitä askeleita ja lukon hiljaista kiertämistä.

Se oli todellakin koulumestari.

Enefa astui hiljaa huoneeseen kiinnittämättä katsettaan tohtoriin tai mihinkään muutun huoneessa olevaan. Hän jäi seisomaan kynnykselle kädet ristissä ja silmät alas luotuina, aivan kuin olisi tahtonut koota kaikki ajatuksensa ja suunnata ne yhteen ainoaan kohtaan. Ellei Otik olisi nähnyt hänen hymyilevän edeltä puolisen, olisi hän voinut vakuuttaa, etteivät nämä kasvot tienneet, mitä hymyily tarkoittikaan, niin vakavilta, jopa ankaroiltakin ne näyttivät. Mutta miten kauniit ne olivat nytkin — kalpeat, värähtämättömät ja niin miettiväiset ja jalot!

Näki, että hän oli lähtenyt kotoaan suurimmassa kiireessä, aivan sillään kuin oli ollut, sillä hänellä ei ollut päällystakkia eikä kaulaliinaa, vaan ainoastaan viheriäiset nyörättävät kansallisliivit eikä mitään päässä. Mustat palmikot olivat kierretyt päälaen ympäri ikäänkuin seppele, ja nähdessään tämän lisäkoristeen, jonka luonto oli lahjoittanut hänelle, muistui Otikin mieleen muinaisten slaavilaisten papittaret: pyhäin lehmusten lehdillä seppelöityinä paransivat nekin sairaita, toimittivat salaperäisiä, hurskaita manaamisiaan ja ennustivat tulevia aikoja. Siltä hekin olivat mahtaneet näyttää ja siten käyttäytyä.

Hiljaa ja harvoilla askelilla lähestyi Enefa sohvaa, jolla tohtori makasi niin äänetönnä ja liikkumattomana, aivan kuin olisi muuttunut marmorikuvaksi. Tohtori ei tohtinut keskeyttää hiljaisuutta tervehdyksellä eikä kiittämällä Enefaa tulosta, sillä äiti, joka hänkin seisoi äänettömänä hänen vierellään, pani sormen suulleen hiljaisuuden merkiksi. Äsken oli Enefa hiljaa ja salaperäisesti asettanut vesimaljan sohvan viereiselle tuolille ja maljan vasemmalle puolelle kourallisen kauran jyviä. Hän oli kylliksi vanha ja viisas tietääkseen, mitä lukeva tarvitsee ja miten sairasta kohtaan on käyttäydyttävä — että on tarpeetonta jopa vahingollistakin tervehtiä häntä ja puhua hänelle ja ettei millään muotoa saa pyytää vastatervehdystä tai vastausta.

Kaikki tämä oli tykkönään toisenlaista, kuin mitä Otik oli odottanut; hän oli luullut rupeavansa nauramaan aivan peittelemättä lukemisen kestäessä, ja saavansa mielensä mukaan laskea leikkiä kauniin alilääkärin kanssa, joka oli antanut hänelle niin paljon merkitsevän katseen aamulla. Mutta — kuka olisi uskonut! — nyt hän oli itse yhtä äänetön ja vakava kuin molemmat naiset.

Kun Enefa lopulta pysähtyi sohvan viereen, vallitsi huoneessa sellainen hiljaisuus, että olisi kuullut kärpäsenkin surinan. Tehtyään ristinmerkin omaansa sekä sairaan otsaan työnsi hän keveästi sairaan pään lähemmäksi maljaa; tohtori makasi yhä yhtä äänetönnä ja hiljaa. Mitähän ne olisivatkaan sanoneet Pragissa, jos olisivat nähneet hänet? Mutta hän välitti viis koko Pragista tällä hetkellä; Enefan keveän kosketuksen jälkeen pyöri kaikki ihan sekaisin hänen päässään.

Sillä aikaa oli Enefa kerännyt huolellisesti kaikki kauran jyvät käteensä ja antoi nyt toisen niistä toisensa jälkeen solahtaa sairaan otsaa myöten alas veteen. Tätä tehdessään hän kertoi kolmesti peräkkäin äänellä, joka oli niin sointuva ja juhlallinen, että se tunkeutui tohtorin sydämmeen yhtä syvälle kuin aikaisemmin katse:

"Minä manaan teidät, kaikki lentävät ja suhahtavat nuolet! Jos tulette ihmisistä, niin palatkaa jouseen, jos tulette ilmasta, niin menkää metsään, jos tulette paholaisista, niin kadotkaa tuleen, jos tulette vedestä, niin hukkukaa mereen! Siellä pistäkää, repikää, raastakaa, lävistäkää, mutta tämä pää jättäkää rauhaan kuoleman päivään saakka. Siihen auttakoon minua Isä Jumala, Poika ja Pyhä Henki."

Päätettyään siirsi hän varovasti sairaan pään tyynylle ja loi katseen maljaan.

"Katsokaa, muori!" lausui hän, ja hänen äänensä melkein vapisi ilosta, "kaikki kauran jyvät ovat jääneet veden pinnalle, ja se on hyvän merkki. Jos ne uppoaisivat, niin ei meillä olisi: paljoa toivoa pikaisesta paranemisesta, mutta näin ollen paranee herra tohtori kyllä pian taudistaan."

Ja punastuen kuin ruusu hän loi Otikiin aran katseen, ja hänen kasvoilleen levisi sama säteilevä, onnellinen ilme, joka niissä oli ollut aamulla mäelläkin. Otik tunsi äkkiä olevansa vakuutettu, ettei hän ollut lukenut hänelle ainoastaan huulilla, vaan myöskin sydämmellä.

Luonnollisesti hänen velvollisuutensa olisi ollut vastata jotain Enefan sanoihin, mutta niin mielellään kuin hän tahtoikin, oli hänen kuitenkin mahdotonta keksiä mitään. Niin kömpelö ja saamaton kuin Enefan läheisyydessä, ei hän ollut tuntenut olleensa koko elämässään. Aamulla kun hän oli tavannut hänet, oli hän turhaan etsinyt sanoja, ja nyt oli melkein sama juttu. Pojan siinä maatessa ja miettiessä ja tuskaellessa, ennätti Mrakot muori kutsua Ankan, joka sai käskyn peittää maljan esiliinallaan ja mennä heti kaatamaan sen sisällön puroon, jotta amputauti lähtisi pois veden mukana.

"Jos olisin tiennyt, että se, jonka tapasin aamulla, oli 'tietäjä-ämmä'", änkytti vihdoin Otik, koettaen väkinäisesti tuntua leikilliseltä, "olisin toki paremmin väistynyt sinun tieltäsi." Sillä siitä oli jo pitkät ajat, jolloin tohtori oli haaveillut kaikkien ihmisten tasa-arvoisuutta; hänelle ei olisi koskaan juolahtanutkaan muuta mieleen kuin sinutella talonpoikaistyttöä. Eikä se ihmetyttänyt Enefaakaan; päinvastoin olisi se varmaankin tuntunut hänestä kummalliselta, jos tohtori olisi käyttänyt muuta puhuttelusanaa kuin sinä, mikä on tavallista maalla.

Hänen silmänsä salamoivat veitikkamaisesti, kun tohtori sanoi häntä "tietäjä-ämmäksi", ja hymyillen, niin että hänen valkeat hampaansa näkyivät, hän vastasi reippaasti: