Produced by Tapio Riikonen
25 VUOTTA
Valikoima runoja
Kirj.
Kasimir Leino
Weilin & Göös, Helsinki, 1908.
Tämä valikoima sisältää runoelmiani lähes kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Muutamat aikaisimmat ovat näet sepitetyt jo v. 1883, vaikka julkaistut vasta Runokokeissani 1886. Aivan mieskohtainen ei valikoimani ole, sillä työssä ovat minua avustaneet runoilija Aarni Kouta ja olletikin veljeni Eino Leino. Kuitenkin voi lukijasta ehkä tuntua, että valikoimaan on otettu sellaisiakin runoja, joiden merkitys on enemmän persoonallista, kuin runollista laatua; tämän heikkouden myönnän omakseni, mutta perustuuhan lyyrillinen runous aina persoonalliseen tunteeseen, joka vetoaa antautuvan lukijan myötätuntoisuuteen. Niillä on ollut merkityksensä runoilijan sisällisissä taisteluissa, joiden kautta hänen kehityksensä on käynyt. Sen vuoksi ei esim. Schiller tämänlaatuisia runoja poistanut kokoelmastansa. Samasta syystä olen minäkin ne tähän valikoimaan ottanut. Lukija näkee niistä, ettei tekijän kehitys ole tapahtunut ilman sisällisiä taisteluja, eikä ilman sitä etsintää ja haparoimista, mikä meidät ihmisiksi tekee ja pakottaa ikäänkuin meitä vetoamaan muiden hengenheimolaisten myötätuntoon.
Helsingissä marraskuulla 1908.
Kasimir Leino.
SISÄLLYS:
Lukijalle
I. Kokoelmasta Runokokeita:
Lukijalle
Kaksi vaalia
Ämmäkoskella
Neidon mielet 1 & 2
Mik' onpi syynä
Ensi vuokko
Nainen
Kuutamolla
Sunnuntaina
Hää-ilta
Totuutta huudat
Hengen tasavalta
Neidon silmä
II. Kokoelmasta Ristiaallokko.
Ristiaallokossa
Kansanlapsi
Mieleiseni mies
Gladstonelle
Nukkuvalle tytölle vuoristossa
Memento mori
Huutolaistyttö kehdon ääressä
Myrskylintu
Mun isäni kallihin kuolema vei
Surutonna suolla sorsa
Mun vuodenaikani ei ole syys
Päivän laskiessa
Ulapalla I
" II
Ylinnä kaiken vapaus
Mi orjuutta, se kurjuutta
Parantumaton
Yksin ollessa
Lemmittyni muistoksi
Annettelle
Tuommoinen tyttö on mieleeni mun
Mustat silmät
Jos tohdit ja tahdot
Niin varmasti
Kaikki kaikessa
Daimooni
Elämän kokemusta
Valtion syöttiläälle
Eräälle kirjailijalle
Kallihin kansan vuoksi
"Kunnon mies"
Mahtava mies
III. Kokoelmasta Väljemmillä vesillä.
Väljemmillä vesillä
Elämän laulu I
" " II
" " II
" " IV
" " V
" " VI
"Yhteisvoimin yhteistyöhön"
Kansalleni
Juhlaruno
En jouda, en jouda I
" " II
Maisterikekkerit
Kuusi kalliolla
Vuoden vaihteella
Syksyinen mieliala
Niin herkkä kuin haavanlehti
Talvitunnelma
Väsyksissä
Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu
Onnensa kukkulalla
Niin uskollisna kuin taivaan tähdet
Hän
Vastaisen ajan vieno auerpilvi
Kuin leikki lämmin säde suvipäivän
Et lempesi haavoja lääkitä voi
Kuin kuolisi kuutamon kultainen vyö
Niinkuin merten myrskysäillä
Mä suutelin häntä ja itkin
Äitini silmät
Viattomuuden uni
Tunne itsesi
Eräälle kaunottarelle
Kevätkylmät
Vanhojen matkijalle
IV. Kokoelmasta Runoja:
Z. Topeliukselle Poëta laureatus Laulajan rukous Erakon unelma……….. 237 Etsijän palaus 1……… 242 " " 2 & 3 " " 4 " " 5 " " 6 " " 7 " " 8 & 9 " " 10 Satukuningas Kantelettaren synty Salamain keskellä Muistanpa ajan, jolloin lasna muinoin Miksi nään sun niinkuin ennen Sun omaks tahdon Kaksi ihannetta Ma lepään rannalla ruohistossa Pakanallinen uni
LUKIJALLE.
Luonnon kaiken tutkijalle ain' on yhden arvoinen, onko vuokko, onko kielo vaiko ruusu kaunoinen.
Kaikkea hän harrastaapi, tarkastellen, tutkien, että luonnon ilmaukset kerran sais hän selvillen.
Suur' on luonto, suuri taivas, monet kätkee ihmehet. Kuitenkin on heidän lainen ihmissy'än ja -tuntehet.
Ken, jos pyrkii ihmissielun tuntehia selvimään, ei se etsi lauleluja mainemiesten yksistään.
1886.
KAKSI VAALIA.
Näin mä kerran kau'an mietin: jos nyt vaali oisi mun, kumman silloin ottaisin mä, vapaudenko toivotun vai sen eestä taistelun?
Näin mä kerran toisen mietin: Vaali jos ois ehdoton, kumpi oisi mieluisampi: Totuus jalo, verraton, tai sen etsintäkö on?
Selville jo tuosta pääsin: Ennen, ennen ottaisin vapaudesta taistelun mä, totuutt' ennen etsisin, valmisna jos saisinkin.
Jalompi on vapautta taisto eestä vapauden. Parempi ja arvokkaampi, kuin sen pelkkä saaminen, etsintä on totuuden.
1885.
ÄMMÄKOSKELLA.
Yö usva-verhollansa jo kattaa kaiken maan ja taivahalle kuuhut jo käypi loistamaan. Ei kuulu ihmisääntä, ei laulu lintujen, ja unen helmaan kaikki jo vaipuu uupuen.
Mut uinu ei vaan Ämmä, mi pauhaa, hyrskyää, ja kallioita vasten noin ryntää, jyskyää — nuo vahto-lainekuohut ne kulkee kulkuaan, ei estää heitä talvi voi jäähyt-vaipallaan.
Taivaalle vesi pärskyy kuin helmikaste vain hohtoisan taivaankaaren helteellä heijastain, ja kuohut kehtohonsa ne käyvät laulaen, näin luulin kuunnellessa ma soivan sanat sen:
Pois olo orjan, pois sidekahleet!
Ämmä se tietänsä vyöryvi vain.
Kyllähän koittavat ihmiset ahneet
vangita aaltoja armahiain.
Vaan vapautta, ku koittavi sortaa, sen minä nielen, pirstaksi lyön! Estehet eestäni helppo on murtaa, kuohut ne riemulla toimivat työn.
Valppaana hyrskyen matkani kuljen, kunnes mä rauhan järvessä saan. Voimalla kuiluhun kuohuni suljen, nuo iki-uhkuvat lähtehet maan.
Oi, jospa kansani lauluni mielen, oi, jospa Suomeni sen tajuais, kohta se katkois kahlehet kielen — näinpä se vidoin kansaksi sais!
Silloinpa sointuis yhtehen soittoon laulelot Väinön syntymämaan, silloinpa miehissä työhön ja voittoon rientäisi nuoriso kilpailemaan.
Väinämön kantelo, jällehen uusi, raikkahin riemuin helkkyen sois! Hurmaten kuulisi kankahan kuusi, honka ja koivukin korvana ois:
Niin — joka koittaa kahlehin voittaa, kohta sä niele, pirstaksi lyö! Pauhulla Ämmäkin laulua soittaa, kilpesi olkohon: vapaus, työ!
Näin kuului Ämmän pauhu, näin soitto sorja sen ja sitä ijät kaiket se laulaa kansallen. Jos kansa joskus torkkuu, ei kuohus torkukaan, vaan yöt ja päivät laulaa vapauden lauluaan.
1884
NEIDON MIELET.
I.
Uljas on Pohjolan kankahan koivu, kaunis ja uljas on harjulla mänty, uljaampi näitä on korvessa kuusi. Kaikista uljain, kaunihin myöskin on minun mielessä lemmitty sulho.
II.
Lyhyt on Suomessa talvinen päivä, lyhempi Pohjolan kesäinen yöhyt, lyhytpä myöskin on nuoruuden aika. Lyhinpä sentään on immestä ilta, jonka hän sulhonsa sylissä viettää.
III.
Pitkä on syksyen tähdetön ilta, pitkä on talvisen päivyen puhde, pitempi Pohjolan kesäinen päivä. Kaikista näistäpä pisin on sentään sulhoa vuottavan impyen aika.
1883.
MIK' ONPI SYYNÄ.
Mik'onpi syynä, että vähittäisin tää rinta riutuu omaan raivohon? Mik'onpi syynä, että nuorra vallan, tää rinta raukka on niin toivoton?
Mik'onpi syynä, että silloin aina tää liekki kaksin kerroin leimahtaa, kun tuota sammutella pois mä koitan, kun tulta tunteen uneen laulahtaa?
On syynä näihin kaksi immen silmää, niin ihanaista, tumman siintävää, on syynä näihin kaksi immen huulta, niin ruusunpurppuraista, viehkeää.
On syynä vihdoin posken kainot ruusut, niin hienot, kuultavat ja lämpöiset, on syynä uhkuava immen rinta, — kun mulle hehku ei sen tuntehet!
ENSI VUOKKO.
Kasvoi laakson ensi nurmikolla valkovuokko, suven ensimmäinen. Raitis, puhdas oli vuokon tuoksu, suloinen ja hertas kukka itse.
Tuli immyt, nuori, ihanainen, vallatonna leikki kukkaisilla: vuokon taittoi, kantoi rinnoillansa, kunnes kuivunehen luotaan heitti.
* * *
Vihantana versoi taimi nuori immen sydämmessä ensimmäinen. Raitis, puhdas oli lemmen tunne, nuortea ja sorja impi itse.
Tuli poika, nuori, ihanainen, vallatonna leikki sydämmillä: taimen taittoi, helli rinnoillansa, kunnes — kyllästyi ja luotaan heitti.
NAINEN.
Enkeliksi taivahasta naista muudan kiittelee, pahan hengen heittiöksi toinen häntä väittelee. — En mä kiitä enkeliksi, heittiöksi hauku en, siinä kiitos, siinä moite: nainen onpi ihminen.
KUUTAMALLA.
Istuin kerran taivas-alla kuutamalla tarkastain, kuinka tähdet rauhaisasti, armahasti tuikki vain.
"Ei ne tunne ihmis-huolta, varjapuolta elon tään; ei ne tunne pettymystä, kärsimystä ensinkään!"
Näin mä mietin. Toivotellen, kaipaellen huudahdin: "Oi, jos oisin tähtö vainen, taivahainen miekkoisin!
Nautitsisin rauhaisuutta, murhetuutta aina vain, tunteheni tuudittaisin, sammuttaisin rinnassain."
Kaduin kohta mietelmääni: sydäntäni vaihda en. Sekä myrskyisätä että tyyntä vettä soutelen.
1885.
SUNNUNTAINA.
Kaunis, kirkas nyt on aamu, aamu armas sunnuntain, tuolla siintää kirkon haamu, kaikuu kellot kumahtain.
Venhot viiltää järven pintaa, kaikki kirkkoon kiirehtää. Valkovaate peittää rintaa, juhlahuivit välkähtää.
Minä kurja synnin lapsi, astun arkivaatteissain, paljas rinta, takkuhapsi, eikä pappi aatteissain.
Minä kuljen kukkulalle, jolla nurmi vihannoi. Istun sinne kuusten alle, kuulen kuinka kuuset soi.
Kuulen kuinka linnut laulaa, kuinka laine loiskuttaa, katson kuinka aallot kaulaa sulo saaren rantamaa.
Täällä istun yksin aivan, enkä veisaa, äännä en, näen yllä sinitaivaan, töitä luonnon katselen.
Avaruus mull' armahampi kirkon kolkkoutta on, luonnon hiljaus rakkahampi, kuin on laulut joukkion.
1885.
HÄÄILTA.
Syysillan synkkä varjo jo kattaa maiseman, ja paksu, pilvinen vyöhyt tulet kätkee taivahan; niin jylhänä kuohuu koski, aho, kangasmaa kumajaa, ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.
Kivenheiton päässäpä siitä niin uljas kartano on, sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton. Syysillan synkeät varjot jo loitoks siirrähtää, kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.
Siell' on niin ihmeen hauskaa, siellä nuoriso riemuitsee, elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee ja posket poikien hohtaa, povet paisuvi impysten, ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.
Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten, ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen: hääiltanahan toki sentään kai nuoriso riemuita voi ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!
Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan, lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan: "Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen", näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.
Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee. Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, nyt riemuitaan elämästä, nyt ovathan nuorten häät!
Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon siell' yksin seisoo nainen kivi-reunalla kallion. Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa, ja syksyinen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.
Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää, ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää — vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee.
Ja hehkuu posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, nyt riemuitaan elämästä, nyt ovathan nuorten häät. — Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää, povellansa hän hellivi lasta, repaleillaan lämmittää;
Kas, kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa: on tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa. Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu, ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeuu.
"Voi lapseni, kurja on äitis, vaan taattosi kurjemp' on, lupauksia äitisi uskoi vävyn uljaan moision; niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui: sun taattosi kurja petti ja neitihin armastui.
Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen, jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun, vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun@@@@
En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään —
Siis lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!"
Hän painaa raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen,
ja syksyn kalsea viima vie silmästä kyyneleen.
Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkään hohteen luo, ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo: yhä hohtavat posket, uhkuu nais-rinnat täyteläät, yhä riemuitaan elämästä, siell' ovathan nuorten häät.
Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa, niin hurjan säihkyvä katse yön selkään tuikahtaa: "Oi lapseni! kuolema meille on onneen suorin tie, ja tuskinpa helvetissä olo karvaampi, synkempi lie!
Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskeen kuohuavaan, niin eivät kirkko ja pappi suo silloin siunaustaan, ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden, ja mennyt on autuus sielun ja siunaus pappien.
— Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman, hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan, mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon ja pehmeän haudan siellä näin pienoiselleni luon, kuin näännytän kuoloon häntä; ja jos jäiskin hän elämään, ikipäiviksi kannettavakseen vain äityen sais häpeän."
Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa, sydän taukovi sykkimästä, povi synkästi huo'ahtaa, kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan, ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyyn vahtaavaan.
Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee, yhä hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, yhä riemuitaan elämästä, siell' ovathan nuorten häät!
1885.
TOTUUTTA HUUDAT.
"Totuutta huudat yhtenään, totuutta toimeen, elämään, totuutta uskoon, rakkauteen, totuutta käytökseen!
Vapautta työlle tietehen, vapautta puheen, aattehen, vapautta sanan, lausunnon, vapautta uskonnon!"
Sä näin nyt huudat innossas, oot mielestäsi oikeass', kun hengen, aatteen kahlehet sä murtaa aikonet.
Niin luulet, niinhän luulla vois, ett' meilläkin, kuin muilla, ois; vaan erhetys on suuri tää ja siksi vielä jää!
Ei meillä vapa olla saa, ei aattettansa paljastaa, ja oma uskon vakaumus on meillä kauhistus.
Totuutta myös ei elämään suvaita meillä mielellään, ja puhe suor' on — loukkaus ja seuran pahennus!
Sä tokko nyt jo ymmärrät, kuin turhaan huudat, ryntäjät? Totuus on meillä mahdoton ja vapaus uskonnon.
1885.
HENGEN TASAVALTA.
Kun yksi hallitsi kansoja, oli yksi kaikkien sortaja, hän ainoa puntari oikeuden oli holhooja ihmisten.
Tään yhden tahtoa tirannin, joka "luojan armosta" valtoihin oli päässyt kai, sitä seurattiin, sen tahtoa peljättiin.
Jopa vihdoin muudan viisastui, tään yhden tahtohon kiivastui: "ken valtahan tuommoisen hirviön on päästänyt, heittiön?"
Näin huusi yksi. Ja toisetki ne orjuudestahan virkosi: "Niin aivan! mistä hän oikeuden sai sorroksi toisillen?"
Ja vihdoin kansakin tulistui, ylivaltijas sortui, kukistui. Maat' itse kansa nyt hallitsee, muka onnesta nautitsee.
En huoli tuosta mä onnestaan; oli ennen sortaja yksi vaan, nyt joukkiot suuret, tuhannet, lyö vangiksi aattehet.
Jos yht' en tahdo mä valtijaa, satakuntaa en myöskään sortajaa: ken kerran joutuvi kahleihin, hän orja on kuitenkin.
Tasavaltaa hengen mä taistelen, yks'valtaa älyn minä intoilen: ain' olkoon yksilön vapaus oma lausua vakuutus.
NEIDON SILMÄ.
Impi, kurja sydämmesi oli ensin herttaisin: jopa säihkyn silmiesi päiväksi mä vertailin.
Mutta että silmäs palo, joka tunki rintahain, oli revontulten valo, kylmä kolkko tietää sain.
RISTIAALLOKOSSA.
On joenlahden rannalla loitolla Pohjolassa mun kotikenttä kultainen, mä jolla leikin lassa, ja metsälammen laineeton oli lahden sinipinta ja yhtä tyyni, puhtoinen ja kirkas oli mun rinta.
Ja täällä hetkeni herttaimmat mä leikin elämästä, en tiennyt tuhon tuulista, en myrskyn mylvinästä, mut salmen suusta aukeevan mä seljän aavan luulin ja kaukaa kumman kohinan mä houkuttavan kuulin.
"Tuo tuoll'on meri, lapseni, ja vaarallinen sulle, — näin lausui kerran lapsena mun äityeni mulle — jos lähdet joskus laineillen ja loitommaksi rantaa, niin katso, ett'ei venhoas saa virta tuonne kantaa.
Näät meri vain on miehillen, isoille, voimakkaille, on hauska heidän taistella ja soutaa muille maille; jo salmen suusta avautuu ulappa aava tuolla — siis pysy aina, lapseni, sä salmen tällä puolla!
Jo salmen suussa tuolla käy näät kummat ristituulet, ne valtahansa venhos saa jo ennen kuin sä luulet, kun sitten siinä heittelee sun purttas tuulten hyörre, niin seljemmäksi venhoas vie salmen virran pyörre.
Ja pyörre kerran aavallen kun purtes tuonne vienee, on varma vaara tarjonas, se hautasikin lienee — jos lemmit siis sä äitiäs, niin tottelet sä kyllä!" — Näin neuvons' äiti armahin nyt päätti syleilyllä.
Mä kotvan häntä tottelen; ja soutamaan jos lähden, niin salmen suusta palajan jo pois mä äidin tähden. Vaan ajan tullen kuntoni mä tunnen karttuvaksi, ja aava, uljas ulappa käy houkuttavammaksi.
Nään kuinka siellä aallot käy ja purjepurret kiitää, nään vihureissa vinhoissa kuin lokkilinnut liitää, nään siellä miehet voimakkaat ja heissä sankar'-innon ja tunnen jäntereissäni mä tuohon leikkiin kunnon.
Ja joka viikko varmistuu tuo tuuma uusi mulla: mä tahdon tuonne taisteluun ja miesten moiseks tulla, mä tahdon tarmon koitteluun vesille väljemmille, jos kuolo siellä kohtaakin, niin minkä voin mä sille.
Ja niin mä juoksen purtehen ja lasken valtaan tuulen, en kuule ääntä äitini, vain lainelaulut kuulen — saan tuosta salmen suuhun jo ja keskeen ristihyörteen ja joudun kohta valtaan sen ja vitkan virran pyörteen.
Käy tuuli milloin mistäkin, vie venhon tänne sinne, En tiedä vielä itsekään se vihdoin vie mun minne, vaan seljemmäksi sentään mun tuo virta vievän näyttää, kun tässä ristituulessa vain voisin melaa käyttää.
Mä luovin siihen luottaen, ett' virta voiton saapi ja vihdoin tuuli yhtäinen mun purjeet pullistaapi, kun salmi soukka laajeneis vedeksi väljemmäksi, vapauden virttä veisaten mä seilaan seljemmäksi.
Äl' itke armas äitini mun uppiniskaisuutta, mä lasken läpi aallokon viel' kohden maata uutta — on koti parhain lapselle, vaan ahdas työlle miesten, ei luonnon ääntä kuolettaa voi pyytäen, ei piesten.
Äl' itke armas äitini sun suurta lempilasta, jos ryöstäytyikin sulta hän ja kotilahdelmasta; kuin nuoret ensi lempeään, niin muistan aina teitä, kuin itkee vuosi kevättään, niin itken aina teitä!
KANSAN LAPSI.
Olen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut, olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut, olen nähnyt mä kurjan joukon vilutuiskussa värjöttävän, olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.
Oli paikkaiset ryysyt heillä, kädet karheat, sierauneet, ja maidonlaisina kasvoin ei hipiät kuultaneet — ei olleet ne ruusut hienot, kuin peittivät poskipään, vaan ahavan, sauhun syömät oli kasvot kansan tään.
Sydänmailla on elämä kurja ja kurja on kansa myös, se nääntyvi näljissänsä ja horjuvi hengen yöss', sydänmailla on halla käynyt ja tuhonnut tou'ot pois, sydänmailla nyt pettua syödään ja leipää tarvis ois!
Niin pettua syö tää kansa, hikipäisenä raataa vaan, tuho suurempi sentään uhkaa: verot kuinka ne maksetaan? ei rahoja näy, ei kuulu, pian saapuu jo kruununmies, myö konnut ja irtaimiston, maat mannutkin kenties.
Ja niin on mennyttä kaikki, mitä tehnyt ja toivonut on, on mennyttä vuosien vaivat, kotikulta kun mennyt on, pois maailmaan akanoina lapsjoukkokin viskautuu, joku huutaa rahasta yhden tai ruodillen joku muu.
Sydänmailla on elämä kurja ja raskas sen taakkakin, mut raskaampi elämä mieron ja kulkijan sauvakin, koti on koti sentään aina, jos köyhäkin kuinka lie, ja armas on synnyinpaikka ja pystyä orvon tie.
Jos taikuri tenhova öisin, joka kummia tehdä vois, pian niemet ja lahdenpohjat ne peltona, puistona ois, vaan tuota en taitoa saanut, vähävoimainen olen myös, sen ymmärrän minä sentään: sun onnesi, kansa, on — työs!
MIELEISENI MIES.
Into työhön, kunto siihen, luja tahto, sydän suora, avo silmä, vapa aate, lempi kansaan, isänmaahan — semmoiseksi soisin miehen mielen, kieleksensä vielä suomenkielen.
GLADSTONELLE.
Kun suurivaltain sorto taas jo uhkaa alaa voittaa, ja saksalaistaa Elsassin kun Bismarck ukko koittaa, kun pienten kansain vastaisuus niin synkeältä näyttää, sun äänes sulo-toivehin sydämmet silloin täyttää.
"Ei kansa luotu sortamaan, jos voimakkaammaks varttui, se suojaks toisten luotihin ja rauhan tuojaks karttui, on aika meidän karkoittaa jo nyrkkivalta raaka, ja tehtäväänsä asettaa jo herkkä oikeen vaaka!"
Näin julki lausut kansalles ja muistuttelet aina, kuin häpeäksi Englannin i'es Iiriläistä painaa; on aina muille Albion se pelastuksen tuonut, mut sentään toista veljeään kuin orjaa sortaa suonut.
"Nyt veljeskansa kohotkoon ja rinnallemme käyköön, ja lakiensa turvassa vapaasti kehittäyköön, näin Iiriläiset Englantiin sidomme lempeydellä, niin lujempaan se liittyykin kuin sorron sitehellä".
Oi, jospa vanha Albion sun ääntäs kuunteleisi, jos edes polvi nouseva sun aattees eespäin veisi! Näin kunnon vanhus valkopää, sä näytät nuoremmille: tuo tie se viepi onnehen, käy, nuori polvi, sille!
Vapaushan kansan kasvattaa, sen kyvyt kypsyttääpi, mut sorto mielen sorretun vihalla myrkyttääpi, jos valtahas se antaukin, sen tekee uhkamielin, jos nöyrtyneensä sanookin, sen sanoo valhekielin.
Mut säännöksillä oikeuden jos kansan toiseen liittää, niin voimakkaamman suojasta se vilpitönnä kiittää; sen sinä, Gladstone, oivalsit ja käytäntöön sen vaadit, näin "magna charta'n" peruksen sä Irlannille laadit.
Ken jätti moiset aartehet jälkeensä maailmalle, sen muisto konsaan murene ei ajan virran alle — vaan valon aika vastainen tuon kiitoksella kostaa ja kiitoksensa merkiksi se muistopatsaan nostaa.
Sen patsaan kerran nostakoot vain pienet kansat sulle, ei raskas lie se haudallas, se onhan siunatulle! Se patsas sitten kertokoon: jo poistui sorron taika ja valon tieltä väistymään sai nyrkkivallan aika.
NUKKUVALLE TYTÖLLE VUORISTOSSA.
Niin puhtaana tuossa sä uinahdat, kevät-nuortean vartalon oi'ennat ävärrikkaalla nurmikolla; on hengitys helppo ja hiljainen ja kasvosi ilme on rauhainen: lie huokea noin sun olla.
Tuoss' allasi nurmikko nuortea on, hete vieressä kirkas ja tahraton, kevät-taivonen päälläs päilyy. Ylä-ilmassa leivonen lauluksi lyö, on kaukana kaiho, loittona yö — kai täällä sun sielus säilyy.
Kai säilyvi myrskyltä maailman tuo kukkanen kentältä taivahan niin tuoksuvan tuores, hento. Elon synkeät synnit ja murheet sen urat uurtais otsahan impyen, joka noille on vieras vento.
Nuku lapsonen nurmella keväimen, puron varrella puhtahan lähtehen, nuku kukkain keskessä aina. Tähän vuorilta tuuloset vilppaat käy, kylän raition ruokottuus ei näy, kylän raskahat ilmat ei paina.
Kunis häipyvi surkea siivottuus, kunis koittavi puhdassa päivyt uus, sinis nukkuos piilossa täällä! Kera tuoksuvan kentän ja keväimen, kera kukkien, lähteen ja leivosten, sinut tapaaki vain maan päällä.
Sua onnessa tuossa en häiritseis, vaikk' katsees kylläkin murheeni veis — pyhän, puhtaan uinuthan unta. Mun ihailla kainoutta sentään suo, jota kertovi kasvosi kauniit nuo — sydän lie myös valkeempi lunta.
Ihasteltua hetkisen, kunnes sun on syöpynyt piirteesi mieleen mun, pois loittonen kiertäen kaarteen; taas tultua myrskyhyn, maailmaan, minä kummana kaikille kertoa saan, ylimaat min kätkevät aarteen.
Nuku, lapsonen, helmassa vuoriston, kevyt huokua syyttömän rinnan on — kevät-taivonen päälläs päilyy. Ylä-ilmassa leivonen lauluks lyö — on kaukana kaihon ja synnin yö — kai täällä sun sielus säilyy.
Harzin vuoristossa elok. 1889.
MEMENTO MORI!
(Veistokuvaryhmä Lontoon Kristallipalatsissa.)
Rintaan voimakkaasen nojauupi immyt hienon hento, ihanainen, silmissänsä autuus kuvastuupi — tällä hetkellä hän vain on nainen: murheet maailman hän unhottaapi, noin kuin uinahtaa hän tuossa saapi sulhon rintaa vasten. — Elo autuasten tunteen täysi valta yksin on.
Aatos vuoroon seisahtuvi heillä, vuoroon vallatonna kauas väikkyy, väikkyy tunteen tuottamilla teillä tai myös aallokossa lemmen läikkyy — sen he tuntee vain, ett' aina, aina sylitysten ois he autuaina. Maailmassa tässä ihmis-elämässä lemmen valta varmaan suurin on.
Vaan memento mori! kuolo uhkaa. — Lemmenkinpä voittaa kuolon valta ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa, pelkkä laina kaiken tuottajalta! Vaikka onnes itse autuus oiskin, vaikka hetket hempeimmät se soiskin, kaikk' on katoovaista — tästä luonnon laista lempikään ei poikkeusta tee.
Juur' kun rintaa vastaan rinta sykkii ja kun silmän katseen silmä kohtaa, juur' kun nautinnosta suonet tykkii, punahuulet suudelmista hohtaa, silloin juuri, lemmen autuudessa, ihmis-intohimon vallitessa, huutaa tuonen valta maasta turpeen alta: ihmislapsi, kuolla täytyy sun!
Lontoossa 12/6 1890.
HUUTOLAISTYTTÖ KEHDON ÄÄRESSÄ.
Tuuti lasta keinuhun, tuuti toisen lasta, orjaks täytyi tulla mun, vapa olin vasta.
Tuutilulla, hussa-aa! Et sä lapsi kulta itkullasi viedä saa muistojani multa.
Tuuti lasta, tuuti vain! Äsken vielä leikin tuolla kotipihallain kanssa veikko Heikin.
Tuuti lasta unelaan, nuku kiltti Kalle! — Vanhempani Tuonelaan saivat mullan alle.
Tuutilulla, hussa-aa, pientä lasta tuuti! Itku mun jo valtoaa — minut herra huuti.
Elä itke! Muuten on rouvan torat mulla, silloin oon mä onneton, tuuti, tuutilulla!
Tuutilulla, sydämein, nuku siki-unta, mistä saisin surullein unhotuksen lunta?
Hussalulla! — Aina vain mielessäni säilyy, kuinka kotilahdellain tyynnä vesi päilyy.
Tuuti, lapsi! — Siellä on äitikullan hauta — taas sä itket, onneton, lauluni ei auta.
Lapsi, miksi nuku et! Vaiko itket siksi, että laulut huomannet orvon kyyneliksi?
Taikka ei sun uni lie?
Nuku kaikitenkin!
Muuten mun jo paha vie,
— tuossa rouva onkin!
MYRSKYLINTU.
Kun myrsky mylvii ja laine laulaa ja vasten louhia loiskuaa, kun honka huojuu ja näre notkuu ja vahto pärskyen roiskuaa.
Mä silloin nautin ja riemurinnoin mä halki ilmojen kiitelen ja laulan luontoa, maailmoita ja elontaistoa ihmisten.
Kun viima vinkuu ja mastot laulaa ja laivan touvissa tuuli soi, kas, silloin kuoroon mä myöskin yhdyn, ja myrsky säistäen mellakoi.
Tuo myrsky poistavi mustat pilvet, ja taivon siintävän seijastaa, ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy ja meri rantoja heijastaa.
On muiden mielehen luonto tyyni, ja leivon laulu ja illansuu, mä nautin parhain, kun myrsky pauhaa, kas silloin nuortuu ja norjistuu.
Siis vello vahtoa, aallon Ahti, ja sävel soios sä myrskysään! — Mä lennän laulaen ilman halki ja kiidän kilvalla tuulispään!
Pariisi 29/3 1890.
MUN ISÄNI KALLIHIN KUOLEMA VEI.
Mun isäni kallihin kuolema vei, vei osan mun onnestainkin; hän luokseni koskaan palaja ei — mut palaapa sentään vainkin.
Tuoss' seisovan näen hänen sängyllään, hymy herttainen huulilla kiertää, mua neuvoo käymähän elämässäin sitä tietä, mi vaikeena viertää.
Oli reipas itse hän käynnilleen ja katseensa kirkas, suora, vapa myös oli aina hän aatteilleen ja oikeus ojennusnuora.
Oli tarmokas, sitkeä, ahkera, oli oikea Suomen miesi — isänmaata ja perhettä, kansoa, hän työllähän palvella tiesi.
Mut kuolema häntä jo huhuilee manan virran toisella puolla, hän tyynenä Tuonelle hymyilee: jalon helppoa aina on kuolla!
Hän katsoi katsehen viimeisen niin suruisin silmäyksin ja alkaa tutkimusretken sen, jonka tuntevi unelma yksin.
Mun isäni kallihin kuolema vei, hänet peittävi musta multa, ja luokseni koskaan palaa ei hän retkeltä aloitetulta.
Mut hautansa kummun kun tuonottain taas kukkaisilla mä täytin, soi isäni ääni mun korvissain: käy tietä sä, jonka mä näytin!
1890.
SURUTONNA SUOLLA SORSA.
Surutonna suolla sorsa, kaihotonna rannan kaisla, murehetta marja mäellä, tahratonna taivon tähti — minä yksin ihmislapsi, minä mustan murheellisna, mulla aattehet apeat, mielikaihot karvahimmat.
Itkemättä ilman impi, päivän paiste pääskysillä, kesä kedon kukkasilla, huoletonna pellon perho — minä yökkö yöllä itken, huudan huuhkaja surusta; miksi yökkö itkenenkin miksi huuhkaja huhatan?
Mitä itken, en mä tiedä, mut on mieleni muretta, sydän syttä synkeämpi — itkenenkö ihmisyyttä, ihmiselon ontevuutta, kun en tiedä tarkoitusta koko maailman menolla.
Vaiko itken itseäni, kohtaloni kolkkoutta, ett'en ole kentän kukka taikka kaisla kotirannan, kun en kurja kumminkana oloihini onnen tyydy, mutta turhia uneksin.
Oisin ehkä niinkuin tuossa kumppalini kunnokkaampi, joll'ei lahjoilta parempi: käypi tietä tarvottua, syöpi ennen syötettyä, hän on kullan kiltti lapsi, työhöns itse tyytyväinen.
Miks en liene moisten lainen, nuo on mieleen mahtimiesten, ikiriemuks isänmaalle; miksi kylvit kaiken luoja, kylvit sy'ämmehen säkenen, tuota tulta kalvavaista, jok' on kohtalon kirous?
Miksi annoit hengen hellän, vapautta vaativaisen, miksi turhat tiedot, taidot, miksi joutavat unelmat? Oisit antanut avuja täällä tärkeämpiäkin: mielen maltin, kovan luonnon, vanhan mielen, valhekielen.
MUN VUODENAIKANI EI OLE SYYS.
Sä ehtootaivoa ihailet, sen ruskoa, kultaisuutta, ja kylläykään sinä tuohon et, on aina se sulle — uutta.
Ja lempi-aikasi sun on syys, min vuoksi, en sitä tiedä. Ja hauskin, väität, on menneisyys, et nykyisyyttä sä siedä.
Tuon muinaisaikasi ehtoisan kuvituksesi voimalla kultaat ja aatteet tään nykymaailman vain hautahan kylmään multaat.
Trubaduurein lauluja laulellen unelmissas näät ritareita, elät seurassa henkien menneiden, jumalaskin lie joku — seita.
Tää aik' ei mun ole aikani myös, on velttoa, voimattuutta, mut tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss': ne tietävät aamua uutta.
Mua miellytä ei tää nykyisyys, ei muinais-aikojen taika, mun vuodenaikani ei ole syys, vaan tou'on ja toivojen aika.
Kevät raitis vuodenaikani on, vain sillä on voimaa luoda, säde yksin nousevan auringon voi huomenen uuden tuoda.
Siks nykyisyys sua siedän vaan, ett' toivon toukoa sulta, mut koito en nää sun toukoakaan, mun peittävi silloin multa.
Pariisi 20/3 1890.
PÄIVÄN LASKIESSA.
Nään taakseni taantuvan taantumistaan ajan lapsuus-onnen ja uskon, ja menneisyyteni taivaalla vaan näen kultaisen kauniin ruskon.
Olin onnellinen, kun luojassain näin taaton mä hellän ja rakkaan: hänen suojassaan kun lienen mä vain, heti vaikerruksista lakkaan.
Vaan nyt on lapsi jo viisastunut, tuon unelman maailma vienyt, ihannett' en usvaksi arvannut, en luojaani luonnoksi tiennyt.
Nyt etseissä taattoa taivaista — kuten tein minä ennen lassa — hetikohta on kohtalo vaivaista mua ilkkuen pilkkaamassa.
Ja turhaan lempeetä silmääs sun nyt etsivi huokaava henki, ijäisyyden mustaksi kuiluks kun on tiede jo muuttanut senki.
Voi kuinka se sentään raskast' on ero tehdä kaikesta siitä, mikä lassa on onnemme talveton — ja kun kenkään tuosta ei kiitä.
Omatunto mun sentään palkitsee ja siinäpä kyllin on mulle, vaikka maailma tuhma mun tuomitsee, kaikk' uhraan, totuus, mä sulle!
ULAPALLA.
I.
Ulapalla ollessa aavalla se toive on sentään varma, kun lasket aina sä yhtäänne, niin löytyvi mannermaata — mut aavassa aattehen piirissä vain mannermaata en löydä mä kuin kuolon ja haudan ja ikuisuuden.
Itämerellä 20/6 1890.
II.
Ulapalla ollessa aavalla perämieheen muu väki luottaa: läpi usvan ja myrskyn johdattaa hän rantahan purren varmaan, vaan ruorissas, oi kaikkius, sun, perämiest' ei keksi silmäni mun avaruudessa kiitää tuul'ajona pursi.
Itämerellä 21/6 1890.
YLINNÄ KAIKEN VAPAUS!
Jumala, autuus, taivahat, nuo ihmis-ihanteet vain kuvitusko luonut lie nää vanhat käsitteet?
Inehmok' epätoivossaan nää usvakuvat loi, ne näät kun hälle murheessaan suloisen lohdun soi?
Ja kuollessako henkeni myös hautaan lasketaan? Erooko kuollen äitikin ijäksi lapsestaan?
Eloko toinen, autuas, vain tuuma turha lie ja unhonk' yöhön ijäiseen avattu hauta vie?
Vihollinenko epäilys lie ihmisonnellen, lie järki surma unelmain ja loppu rauhallen?
Nää vaivaa mua miettehet, en niiltä rauhaa saa: vaan kuinka estää aattehet ja vapaus kuolettaa!
Ja onhan hengen vapaus mun aarre armaisin, niin kallis, että autuuden mä siihen vaihtaisin.
Lie turhaa taivas, maailma, ja ihmispuuhat nää, lie turhaa toivot, taistelut, lie turhaa kaikki tää.
Tuon kaiken vielä kestänen, jos joskus itkenkin; vaan vapauden jos vienette, niin tehkää hautakin!
MI ORJUUTTA, SE KURJUUTTA.
Mi orjuutta, se kurjuutta; mi sortoa, se valhetta, mut mikä meill' on vapautta, on totuutta, on rakkautta.
Mi lämpöä, se henkeä; mi taistoa, se eloa, — vapauden auringossa vaan, saa ihmishenki kukkimaan!
PARANTUMATON.
Mitä huolin valtikasta, mitä kunniasta, mitä joukon suosiosta taikka maailmasta? — Mikä on mun elon määrä, oikeako vaiko väärä tietoni on elämästä — tästä, tästä totuuden mä tahtoisin.
Totuuden mä lassa kyllä omaavani luulin; luulin sitä luojan laiksi, mitä muilta kuulin; elo näytti huokealta, varmalta ja valoisalta loisti vasten vastaisuutta — mutta, mutta rintaan syntyi epäilys.
Tuet vanhat maahan murtui, kaikki varmuus raukes, pohjatonna aatteen meri allani mun aukes. Kaikki suistui, minä yksin seisoin vielä epäilyksin tuijotellen ulapalle aukealle, kuss' on kaikki häilyvää.
Luulen maata häämöttävän vasten päivää tuolla, ko'etan päästä sinne, jotta saisin siellä kuolla; vaan kun saavun lähemmäksi, huomaan nä'yn mä pettäväksi — taas on kaikki häilyvätä, hyllyvätä, turhaan etsin rantamaa.
Halu vain on sielussani, halu kaikki viepä tiedon, toden, ihanuuden — — mutta toden tiepä onkin kummallisin siitä, ett'ei mitkään voimat riitä käydä päähän saakka: elon taakka murtaa ennen ihmisen.
Toinen seikka tuolla tiellä eksyttääpi meitä: kaikkialta kahtahalle lähtee haarateitä; käyvinään on kohti määrää, käykin harhatietä väärää; palaa siihen, lähdit mistä, entisistä etsi totuuden sä tie!
Näin mä tehnyt olen, tehnen kaiken ikäkullan, kunnes vievät heikkopäissä alle mustan mullan, vievät sinne surkutellen, surkutellen, säälitellen, ett'ei saanut ijässänsä järkeänsä — etsi hourettansa vaan.
YKSIN OLLESSA.
Maailman touhussa tuolla kun tuonoin kävelin, niin itseänipä, raukka, minä oikein häpesin.
Se vakaa katse, mä jonka loin ennen elämään, ihan ivaksi ilkamoitui, sai odan kärjekkään.
Pyörteessähän narrimaisten myös itse narriks saa, ja ulkonainen kuori sydämmet kuolettaa.
Se vakavuus, joka ennen eheyttä mieleen loi, nyt hajosi pois sekä särkyi ja toivottuutta toi.
Ja rintani, joka se tuonoin niin lämpimästi löi, kun köyhän mä lienen nähnyt, joka pettuleipää söi.
Nuo tunteet hennot ja hellät sai siellä tylsymään, kun elämä pintapuoli yhä kylvävi myrkkyään.
Vakaumus, henki hieno ja aatteet kalleimmat, ne pilkan myös esineiksi useinhan joutuivat.
Nuo tunteet nyt taas jälleen jos valtaan saada vois, tuon ivan jos ilkamoivan sais juuriltansa pois!
1889.
LEMMITTYNI MUISTOKSI.
Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka, voi ihanin ilmiö mun unelmain, voi eloni toivo ja toimeni määrä, miks riisti sun kohtalo rinnaltain?
Olin hukannut kaikki mä, toivon ja taivon halun nautintoon, elon iloni myös, sinä yksin, impeni, olit mun kaikki, sinä johdatustähteni synkässä yöss'.
Sinun kauttasi uskoin mä, uskoton heitto, taas voimaan hengen ja siveyden, sun tähtesi kannoin mä eloni taakan, sun katsoin mä tuojaksi autuuden.
Ja niin tuli kohtalo kylmä ja jäinen ja mursi mun toivoni ainoonkin: on poissa mun päiväni, onneni ainut, on poissa mun kukkani kultaisin.
Kuin neitonen nuori, mi vuosia viisi on vuottanut kaukoa sulhastaan, on vuottanut vuosia säästäen, toivoin, niin viestipä tuodaanki kuolostaan.
Kuin hellivä äiti, mi valvoen, soutain, on vaalinut armasta ainoistaan, on tuutinut turvoa, riemua äidin — niin seisookin hänen haudallaan.
Sua niin olen itkenyt, impeni hertas, itkenyt kaivaten päivät ja yöt, voi miksikä kohtalo, miksikä toiveen angervaiselta ainoan viet?
Nyt poissa on ponsi ja eloni tuoksu, hän poissa, mi elolle arvoa soi, mä varjona vaappuen muistoja uusin, en mennyttä loitsea eteeni voi.
Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka, voi ihanin ilmiö mun elämäin, voi toivoni toivo ja toimeni määrä, miks riisti sun kohtalo minulta näin?
ANNETTELLE.
Synkkyyden jos saisit syksyn yöltä, mustuutensa Hornan onkelolta, merten syvänteeltä pohjattuuden — näist' et konsaan synkkää pohjattuutta saisi Annetteni tumman silmän.
Kirkkauden jos lainaat kristallilta, lähteen silmäkkeeltä puhtautensa, itse auringolta lämmön voiman — näist' et lämpöö, kirkkautta saisi armaan Annetteni lemmenkatseen.
Lainaa pehmoisuus sä untuvalta, ota hienous päivän autereita, sametilta hento höyhen-nukka — saa et konsaan hellää hienoisuutta oman Annetteni poskipäiden.
Ota mettä suusta mehiläisen, kostontyydykkeeltä nautintonsa, viehkeytensä ensi suukkoselta — viehkeyttä hurmaavaa et saisi, mik' on Annetteni rusosuulla.
Nälkään nääntyvältä leipä riistä, viime toivo epätoivoiselta, armaat aartehensa saiturilta — sitä murhetta et heille saata, kuin jos multa Annetteni veisit.
TUOMMOINEN TYTTÖ ON MIELEENI MUN.
"Ton sein est le trône d'amour!" Chénier.
Kas, tuommoinen tyttö on mieleeni mun, jok' on intoa, tunnetta, tulta! Ja nuo sysimustat silmäsi sun ovat vieneet järkeni multa — tuo paisuva rintas se onnea tietää ja huulesi viehkeät suutelon sietää — kas, tuommoinen tyttö on mieleeni mun, jok'on intoa, tunnetta, tulta!
Mua lemmit sä, Annette, sen minä nään, elä peittele turhia multa — etelättäret kaikki ne lemmessään ovat pelkkää tunnetta, tulta — kai yhtehen luonto lie aikonut meitä, elä lempesi liekkiä, armaani, peitä! Kas, tuommoinen tyttö on mieleeni mun jok' on intoa, tunnetta, tulta!
Sinä viulunsoittaja, soittele vain, minä tanssin impeni kanssa, on leimuva lempi mun rinnassain, vaan olkohon ahjossansa, me kunnekka jäädään kahden illoin, voi autuutta onnen ja lemmen silloin! — kas, tuommoinen tyttö on mieleeni mun, jok' on intoa, tunnetta, tulta!
MUSTAT SILMÄT.
Tiesin kyllä ammoin, että silmät ovat sielun peili, tiesin, että niissä juuri hengen syvyys kuvastuupi — vaan en tiennyt ennen, että silmät on kuin viepä rimpi: niihin jos sä vaivut kerran, ijäks päiviks uppoot sinne.
JOS TOHDIT JA TAHDOT.
Jos tahtonet tyyntä ja rauhaa vaan ja mökkiä lahden pohjukkaan, kussa myrsky ei konsaan raivoo,
jos pelko sun valtaa, kun vain näät, että vinkuen rientävät tuulispäät, ja pilvet jo peittää taivoo;
jos säikkynet huolia rinnallain, ja itkenet vaaroja vaikertain, elämässä kun meitä ne kohtaa,
jos lietoa lempinet, hiljaisaa, ken ulapoillen ei konsaan saa, vaan rantoja purtensa johtaa;
jos huimaa päätäs jo ai'e tuo, ett' Alppein huippujen pyrkiä luo, kussa kukkaset Alppein tuoksuu,
ja eloas nuorta jos arkailet, ja maata jos siksi sä konttailet, ett'ei sua langeta juoksu;
jos niin on, impeni, tahtos sun, jos tohdi et käydä sä taisteluhun, eron teemme jo paikalla tässä.