Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄSTÄ

Pienempiä kertomuksia

Kirj.

KASIMIR LEINO

Werner Söderström, Porvoo, 1889.

SISÄLLYS:

Härmänmäkeläisten markkinareissu
Neron tähteet
Pehkos Jussi
Se oli kuitenkin minun ihanin unelmani
Laskiaislupa
"Vesi-ukko"

HÄRMÄNMÄKELÄISTEN MARKKINAREISSU.

Kuvaus kansan elämästä Itä-Pohjanmaalla.

I.

"Täytinenkö se on kirveen ottanut tuosta eteisen nurkasta?"

"Kukapa tuohon lie koskenut … en suinkaan minä ole häntä tarvinnut!…"

"No vaan eipä sen luulisi käsittäkään liikkuneen… Siihenhän tuon minä puirovalta palatessani nakkasin…"

"Jos hyvinkin sentään lie Matti tarvinnut vannenäreiden ha'ussa… Juokseppas, Lippa, kysymässä Matilta onko se tarvinnut isännän kirvestä… Matti on saunassa näreitä hautomassa!…"

Sepähän se oli ottanut! Niiltä ei ruottioilta mikään säily … ja jos otetaan, niin elähän että paikoilleen tuotaisiin! Sinne heitetään, mihin puuttuu, ett'eikö saattuisi ja uuden osto tulisi…

Härmänmäen isäntä reutasi äkeissään kirveen Lipan käsistä ja lähti kirves olalla ulkoisalle… Pirtin seinän kupeelta otti suksensa ja toisen sompasauvakon varassa hiihti riihentauspellon poikki koivumetsään päin sepipajua ja vitaksia noutamaan. Ei sitä toki Härmänmäessä tarvinnutkaan evään kanssa tarvispuita hakemaan lähteä … eikä polttopuitakaan, jaksoi niitä oikealla saada tuosta Isonpalon takaa … ja likinotkostakin niitä jo semmoisia kaluja sai kuin pajupuita ja vitaksia.

Pian palasi isäntä entistä latua myöten … ja olallaan sepipuun ja vitakset kantoi. Hämäräkin oli jo tullut ja pirtissä loimotti jo pärevalkea pihdin nenässä, kun isäntä taakkoineen sisään työntyi. Jo oli Mattikin vannenäreensä haudotuksi saanut … niitä nyt tuolla karsinaloukossa vuoleskeli ja kiuluihin asetteli ja mittaili. Eikä muka nähnyt muiden kanssa samalla valkealla tuommoista tärkkiä työtä tehdä … eri päre oli pitänyt nokkansa eteen saada seinänrakoon savuamaan…

Isäntä viiletti kirveen penkin alle ja olaltaan tarvispuut pirtin lattialle romautti. Kopisteli sitten oven suussa lunta jaloistaan ja varsiluudan tyngällä vielä loppuja hankasi.

"Eikö se iltanen ala joutua?… Eihän tuota luulisi yhtä puuroa tarvittavan koko iltaa keittää…"

"Vasta panin tulelle … eikähän tuo myöhäinen vielä olekkaan", vastasi emäntä, Annamari, pirtin perältä, jossa villoja karttasi ja toisella jalallaan pikku Junnun kätkyttä soudatti.

"Nälkäpä tuolla tuli…"

Isäntä riisui kinttaansa, solmi yhteen ja heitti leipäorren nenään.

"Käyppäs, Matti, se reslan pohja tuolta navetan kupeelta … siitä näkyy sepipaju katkenneen, mikä tuon lie käynyt katkomassa, eikä näy olevan paljo kainalovitsoistakaan taikaa…"

Matti oli ruodilla Härmänmäessä ja täytyihän sen lähteä kesken vanteenpanonkin; vaan pisteli hänelle vihaksi vähäisen, että kun ei itse saata rekeään noutaa tuonvertaisen matkan päästä. Vastustelematta hän kuitenkin lähti … laski alas reslan, joka oli pystyssä navetan seinää vasten, ja veti sitä perässään pirttiin päin.

Tiesi hän kyllä, mitä varten se isäntä reslaa korjaili … ja tuonottain Teeriojalla niittylatoa katsomassa kävi… Ymmärsihän sen heti siitä, kun isäntä palattuaan sanoi, että "piisaapa noita siksi, että maa sulaa, eivätkä tunnu kaikki menevänkään." Tätä se Ruoti-Matti ajatteli, kun reslaa perässään haalasi ja pirtin portaissa kolusi… Ei ovea heti löytänyt…

"Aukaskaa!"

"Ei se ole henkirahalla, jok'ei sisään pääse", sanoi Lippa ovea aukastessaan.

Matti riipasi reslan pohjan pirttiin ja entiseen työhönsä kävi. Siinä sitten telkkusivat kukin työssään. Matti näreitä vuoleskeli kiulunvanteiksi, isäntä vitsoja väänsi ja sepipajua lauvisti, emäntä villoja karttaili ja Lippa takan edessä puuroa hämmenteli.

Kauvan isäntä äänetönnä vitsoja nujersi … oikein hiki lakin alta tihkusi ja suu väärään venähti … mutta ei sitten kumminkaan jaksanut suutaan enemmän hallita.

"Tietääkö se Lippa, miksikä tätä reslaa laitellaan?" kysäsi ja emännälle silmää iski.

"Ettekö laittane markkinareissulle … sillähän tuota käviä mennäkin talvena…"

"Ei se ole tyhmän tekemä tuokaan Lippa, nään mä, … kyllä se asiat arvaavan näkyy… Jopa vain … markkinathan ne ovat tulossa tässä … nousevan viikon alussa … ja sitten me tästä lähdemme Matin kanssa ajella höllöttelemään … ja lähdemmekin oikein aisakellon läilättäissä … vai mitä, Matti, eikös lähdetäkin?…"

"Hääh?" sanoi Matti ja työstään ylös katsahti.

"Ett'eikös me lähdetä kohta tästä markkinoille, Matti, ja oikein herroiksi aisakellon kanssa?…"

"No saatetaanhan tuonne lähteä", tuumasi Matti verkalleen ja taas kaputtelemaan rupesi.

"Lippa kait se jääpi kotimieheksi lasta katsomaan… Me tuomme markkinaisia siitä hyvästä… Etkös jääkin, Lippa?…"

"Enkä jää, minun pitää kengäksetkin ostaa, kovin alkaa nämäkin jo hajota ja irvottaa…"

"Saatanhan minä Tervosta kengäkset noutaa … ei sun sentähden tarvitse…"

"Olenpa tässä tuumannut käydä lankojakin katsomassa, että jos sattuisi hiukan helpommalla saamaan, kuin tästä meidän pollarista [= porvari]…"

"Kyllä emäntä ne valitsee, kunhan vähä osviittaa annat, niin että ei sun siitä tarvitse huolehtia…"

"No, elkää koettakokaan, isäntä, en minä kuitenkaan jää, en …" kivahti Lippa, kourasi jauhoja vasemman kätensä täyteen ja niitä verkalleen solutellessaan oikealla kädellään hierintä pyöritti. "Hakekoon, Matti, rätterskan kotimieheksi siksi aikaa ja jaksan minä juuri hänen vaivansa maksaakin, jos niikseen tulee … vaikka oli siitä pestatessa puhettakin markkinoille pääsystä…"

Isäntä nauraa virnotteli partaansa ja oli toimessaan väännösvitsoja kiinnittämään. Kyllähän hän sen hyvin tiesi, ett'ei Lippa kotiin jäisi, vaikka se olkoon, mutta teki vain tyttö paralle kiusaa palasen.

"No kun lie ollut pestatessa puhe, niin päästä kait sun sitten pitää, eihän siinä mikä auta…, mutta kannaksilla sinä pysytellä saat, jos et Mattia hyvin puhutelle … ihan kannaksilla!… Vai otatko sinä, Matti, Lipan syliisi, kun tästä markkinoille lähdetään … ei kuulu jäävän kotimieheksi, vaikka peto olkoon!

"Hääh!" kysäsi Matti verkalleen ja ylös katsomatta.

"Niin, että otatko se sinä, Matti, tätä Lippaa sylissäsi pitääksesi, kun markkinoille lähdetään?…"

"No, olisikko tuo ottaa hypitelläkseen", meinasi Matti siristellen harmaita tihkusilmiään Lippaan päin.

"Kuulehhan Mattia vain!… Et sitä niinkään lankakeränä hypittele … ei se olekkaan niitä kaurapuurolla ruokittuja tuo meidän Lippa … kyllä taidat tehdä viisaammin, jos itse Lipan syliin istut, Matti! Vai mitä se siihen Lippa arvelee?"

"Arvelipa tuo mitä tahansa, vaan en minä vain teidän kannaksillanne ole seisomassa … enkä ole teidän hypiteltävänännekään, siihen minä voin teille vaikka kirjat antaa… Päästään tuonne juuri omin nokkinsakin, kun sukset otetaan, kosk'ei oikeata kyytiä ruveta antamaan", kivahteli Lippa kurkottaen orrelta päreen, jonka sytytti ja pankon nurkassa olevaan pihtiin työnsi.

"Katsohan herjaa vain, kun ylpeäksi röyhähti! Vai ei muka Matin syli vältäkkään mokomalle röökinälle!… Mutta kyllähän se tietään, kenen polvelle se mieli tekisi… Rantalan Kallen, Rantalan Kallen!… eikös se, Lippa, käynyt kuin naulan päähän?…" naureskeli mielissään isäntä.

"Lihjaanpa livahti, sanoi Sauna-Taavetti, kun kaivoon putosi! Pysyn minä vielä alempanakin kuin ihmisten polvilla", ärähti Lippa takan äärestä.

"Vai lihjaan, mitäs se Kalle täällä Maarian lauantain iltana hiihtoi sormusten ja kellon kanssa? Hääh? Tuollahan tuo käydä moksuttelee karsinaloukossa lasin poskessa, että tännekkin kuuluu", puuttui emäntäkin puheesen.

"Niin, niin elähän tee tyhjäksi totta asiaa, Lippa, kyllä ne niin on asiat tällä kertaa, että sieltä ne Rantalasta päin markkinaiset meidän Lipalle tuodaan!… Mut' elä sin' ole, Lippa, vielä oikein vissi Kallestakkaan … hyvinpä kuului sitä kotikylänsä Reetastiinaa riiailevan ja tokkopa tuo Reetakaan rekensä poikki tiestä kääntänee…"

"Pitäköönpä poikki tahi pitkin, se ei minua pilkitä", vakuutteli Lippa.

"Elähän ramaile, elähän ramaile… Se on se Kallekin semmoinen hulivilipoika ja näkyypä makeankin maistavan, sen minä näin tässä tuonottain tukkijoella ylimaassa käydessäni… Tiheäänpä sanoi Reetan Aleksi hänenkin pitävän rokulipäiviä savotan työssä…"

Yhä se vain olisi isäntä Lippaa kiusannut, hän näet olikin semmoinen irvihammas koko mies. Vaan Lippakaan ei enää ollut eilispäivän lapsia, kolmenkymmenen korvilla kun jo oli, niin ett'ei se ollut niinkään helppo kontita hänelle Rantalan Kallea. Siltä sijaltapa se paremminkin pani, että puhukootpa mitä puhuvat, kyllä se Kalle hänelle vältti … ja kun kerran oli puheet pidetty, niin ei se niin hevillä hänestä päässytkään… Olihan siinä vielä vähän muutakin … ja oli sitä ennenkin tämmöisissä asioissa käräjiä käyty…

Eikä hän isännän juoruista enemmän kuin muittenkaan puheista välittänyt, arvelipahan vain, että juomarinkin kanssa sitä aina pärjäypi, mutta tyhmän ja toimettoman kanssa ei täytinenkään…

"No pitäneekö tuo sitten ainakin ottaa rekeensä! Tulehan minun kanssani heinäkuorman päälle, niin Matti kyyditsee emäntää", ilveili tuo väsymätön Härmänmäen isäntä yhä Lipalle.

Ja sen sanottuaan hän re'en laidalle tupakkia panemaan istahti ja pitkään huokasi, että "heheei sentään". Liivinlakkaristaan hän lyhytvartisen piippunysänsä kaivoi ja sitä sepipajun nokkaan koputellessaan rakkokukkaronsa housuntaskusta veti; toimessaan hän sitten kopan kukkaron sisään upotti ja etusormellaan sen kessuja eli nurkantakaisia täyteen paineli.

"No jo tuon nyt kuitenkin pitäisi sen puuronkin olla syötävätä, vai eineeksikö tuo lie ollut ai'ekin", tuumasi hän tavottaessaan palavaa päreenpäätä seinänra'osta piippuansa sytyttääkseen.

"Eipä taida enää paljo parata hautumallakaan … nosta pois se jo, Lippa, ja ala ammentaa kuppiin. Käyn mä häntä aitasta muikkuja noutamassa, niin pääsette syömään…"

Niine puheineen sysäsi emäntä kehruunsa loukkoon ja kaapista kalapurtiloa ottamaan meni. Orrelta hän sitten pari pärettä kurkotti, rapsautti ne polveaan vasten poikki ja liedestä valkean niihin saatuaan aittaan lähti, purtilo toisessa ja päresoihtu toisessa kädessä.

Ulos tullessa otti tuuli tulen kanssa leikitelläkseen, pelmuutteli liekkiä sinne tänne ja syytelipä karstapalasiakin hyvän matkaa pitkin kinosten selkiä. Ei emäntä kuitenkaan tulen vaaraa näyttänyt pelkäävän, ja mitäpä hänestä pelkäsikään, palaahan se, kun lie palaakseen ja sallimuksen tahdon jälkeen, ei siinä auttanut varonta eikä muu!

Vähän ajan perästä palasi emäntä takaisin aitasta pirttiin ja piimänsintua porstuantauskamarista särpimeksi nouti.

"Täällä tätä nyt alkaisi olla! Matti, anna jo sinäkin olla sen kiulun vanteen ja tule puurolle!" kehotteli emäntä.

Matti ei puhunut mitään, koputteli vanteensa valmiiksi ja vei kiulun nurkemmaksi jaloista pois. Lakkinsa hän sitten syönnin ajaksi leipäorren nenään lupsautti ja hiallaan suun pieluksia pyyhkäsi ennenkuin pöydän ääreen istui. Ja siinäkin hän vielä etusormellaan muisti tupakkipurun vasemmasta poskestaan koukasta ja pöydän nurkalle asettaa ja sitten vasta lusikkaan tarttui.

Siinä istuivat nyt kaikki kuppinsa ääressä. Vihaisesti puuroa pistelivät, joka suupalan perästä selkäpuolen lusikkaa puhtaaksi nuolivat ja toopista sinukkata "laskumieheksi" särpäsivät ja särpäsivätkin oikein ryystämällä niinkuin velliäkin kupin laidasta syödessä, jonkun sanan vain syödessään vaihtoivat, huomispäivän askareista ja muista vakavista asioista, sillä "ruokarauha se on herroissakin". Sikäli kuin kukin kuppinsa tyhjensi, nousi hän pöydästä. Viimeisenä vain istua jumotti ruoti Matti, ei hätäillyt suuruksen äärestä, söi verkalleen ja tarkkaan, kaavihti laidatkin puhtaiksi ja joka puolelta lusikan nuoli ennen kuin kädestään laski.

Rännin Ville se oli tässä hirsi-kinkereillä oltaessa Matin syönnistä ottanut ilvehtiäkseenkin, että yhdet määrät kuuluvat antavan Härmänmäessä mustalle ja Matille, mutta ei se muka ota sittenkään lihoakseen tuo Matti! Mihinkä hänessä ruoka niin näkymättömäksi huvennee? oli Ville tuumannut. Ei ollut Matti silloin ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, mutta kun sitten miehissä käytiin sydänmaan luhtaniityiltä heinässä ja Villeltä oli sattunut muutamassa vierteessä häkki kaatumaan, niin että apua täytyi huutaa, niin silloinpa se oli hampaankolosta vanha känä esiin puhennut.

"Syö vasta, että jaksat, eläkä tule muiden syönnistä mahtailemaan…" oli Matti jälkeensä vain heinäkuormansa päältä huutanut eikä auttelemaan yritellytkään. Ja sinne olisi Villen kuormineen heittänyt telkkuamaan, vaan sattui toki Porolan renki siitä kautta rangolta palaamaan ja sehän sen sitten kaarteikosta auttoi.

Ja siitä pitäen olivat Matti ja Ville vihamiehiä. Jos vastatustenkin satuttiin, ei toisiaan oltu näkevinäänkään. Mutta tapansa Matti kuitenkin piti, söi mahansa täyteen niinkuin ennenkin ja niinkuin juuri äskenkin teki. Ja sen tehtyään hän päreestä puikon terotti, jolla hampaitansa kaiveli, ett'ei ruuan maku tupakin makua pilannut, ja sitten hän tuon mallinsa pöydän nurkalta taas vanhalle paikalleen korjasi.

Sillä välin oli isäntä jo penkille pitkäkseen heittäynyt ja emäntä lastansa illastamaan ruvennut. Lippa korjaili ruuan tähteet pois, nouti eteisestä olkikuvon ja sen peräloukkoon Matille vuoteisiksi hajotti. Muille näet oli toki sängyn rumilasta olevinaan.

Matilla isäntä vielä re'en aluksen ulos vietti ja jonkun liistakon päreitä kiskotti orsilla olevain lisäksi, itse hän vaan lyhyitä savuja peräpenkin päässä tuhutteli. Sitten kömpivät muut sänkyihinsä ja Matti riisui kenkänsä pankon laidalle ja sukat orrelle ripusti ja äänetönnä kahiseville olille köllähti. Vähitellen oli hiilloskin liedessä riittynyt, päre riippui pitkänä karstakiukerona pihdin nenästä ja hengen lähtöä teki, eikä koko pirtissä kohta kuulunut muuta kuin muutamain täysivatsaisten ihmisten raskas ja säännöllinen korsaus.

"No nyt ei muuta kuin monttumia täyteen", sanoi Härmänmäen isäntä markkinapäivän aaton aattona ja laski punaisenkirjavaksi maalatun eväsarkun emännän eteen. "Ja panekkin, muori, sillä mitalla kuin aikatalosta ruukataan, ett'ei kesken lopu ja Härmänmäkeä ketustaloksi haukuta…"

"Onpa nuo minun panemani ennenkin piisanneet…"

Emäntä lähti aittaan eväitä katselemaan ja saipa niitä pannakin hyvän määrän, kun piti kolmeksi päiväksi neljälle hengelle olla.

Pihalla seisoi jo navetan edessä täyteen ahdettu heinähäkki lähtöön valmiina. Sillä oli homma markkinarahat ottaa ja ostokset tehdä, eipähän näet lie kotoa pitäen kolikat muassa olleet. Isoja summia ei tuolla häkkäröiselläkään mahtanut saada, kun eivät edes olleet nurmikkaitakaan, ilman vain luhtaheiniä niittyrossien rantuvilta. Mutta jospahan hyvässä lykyssä toisellekaan kymmenelle meni, niin sillähän ne jo Härmänmäen ostokset tehtiinkin.

Kunhan sai Lipalle muutamia markkoja kengäksiksi ja langoiksi, Matille jonkun naulan "pitkiä lehtiä", emännälle kahvenaulan ja itselleen viinanassakan ja minkä mitäkin muuta rihkamaa, niin siinä sitä jo olikin.

"No jokos sitä sitten lähdettiin…" tuumasi isäntä, kun Annamari aitasta palasi. "Menen mä häntä jo ruunaa valjastelemaan, niin eiköpähän paraiksi käyne. Vaan missäs se on Matti?… Ei tuota kuulunut tallissakaan rymyäväksi…"

"Tuollapa tuo näkyy avannolla mustaa juottavan … eikö hommanne jo aisoihin hänkin…"

"Entäs Lippa?"

"Luhtiin pistäysi ryökkyjään muuttamaan…"

"No mitä sille sitten lie muuta kuin 'lähde matkaan'", sanoi Issin
Joopi.

Ja isäntä otti länget naulasta, kinttaat orren nenästä ja lähti ruunaa reslan eteen toimittamaan. Matin oli määrä huolestaa musta heinäkuorman aisoihin. Emännän ja Lipan kanssa arveli isäntä reslallaan etukynnessä pölyytellä ja Matti sai pysyä perässä, jos saattoi. Hyvä se oli sattunutkin keli tällä kertaa, niin ett'ei nyt häkkikään paljo ruunan perässä vastustellut. Eilisen päivän kun näet oli suvennut ja sitten yön aikana vähän kylmänyt ja siihen ylösnousun aikana vielä siitettäkin ropauttanut.

Paraiksi oli isäntä valjastaa kerennyt ja Matti mustan häkin eteen saanut, kun Lippa jo saali korvissa luhdista juosta hytkytteli ja emäntä pirtistä ilmausi läkkipeltisen viinalekkerin kanssa.

Rinnatusten isäntä akkaväen reen perään istutti, nosti eväsarkun seville, hyppäsi itse reslan laidalle ja näpsäytti ruunaa lautaselle, niin että tämä vihaisesti häntäänsä heilauttaen hölkkään kiskasi.

"Jouduppas jälkeen, Matti", huusi isäntä ennen kuin pirtin solan kautta saunan nurkan taakse katosi.

"Mihkäpä tuo lie semmoinen yty, ettei tässä oikikiireellä kerinne", arveli Matti vain itsekseen sotkeutuneita suitsiperiä selvitellessään. "Keh, vietäviä, sekö lie nuokin käynyt soinnuttelemassa, eipähän ollut silläkään sen tärkimpää tehtävää."

Eihän niihin kukaan ollut koskenutkaan koko suitsiin, aivan olivat Matin omilla jälillä, mutta sitäkös se Matti jouti muistelemaan! Repi ja nyhti, kunnes senverran sai selville, että ylettyivät ajettaviksi, nakkasi turkkireuhkansa kuorman päälle ja kömpi itse jälestä.

"Joutaapa noita matkalla selvittelemään! Soo, musta, eläpä jää ruunasta! No mitä se siinä jutamoipi, ke, ke!" Ja niin lähti mustakin juosta reputtelemaan saunantauspellon poikki toisten jälkeen, joita ei enää näkynytkään vesakkojen takaa.

Autioksi jäi Härmänmäki pariksi päiväksi. Pikku Junnukin oli kelkalla naapuriin siksi aikaa taljattu ruotiämmän hoidettavaksi, niin ett'ei koko taloon jäänyt muita kuin kotielukat, joita ämmä oli luvannut ruokkia markkinaisten luvasta.

II.

Yhtenä muurahaispesänä kuhisi levoton ihmislauma torilla ja sieltä katuja pitkin tungeskeli. Kolmasti vuodessa ne vain olivatkin näin ahtaat nämä Kajaanin kaupungin kivettömät kadut: kevät- ja syysmarkkinoiden aikana ja Perttulina. Mahtui niillä sillä välin useampikin rentona rinnatusten käymään … vaikka olisi vaunuparillakin ajanut, niin ei ihmiset tiellä olleet!…

Mutta markkinathan ne nyt olivatkin, kevätmarkkinat. Syysmarkkinat ne eivät milloinkaan keväisten veroiset olleet … eivät hetikään, ihmisillä kun näet on kelirikko ja muu syksyllä esteenä. Vaan tuli niitä kumminkin … ei ne rospuutastakaan huolineet, kun oikein mieli teki … Ja keliäpä se ei markkinoille lie mieli tehnyt … varsinkin nuoremmilla. Niiden sinne päästä piti, vaikka nelinkontin … ei auttanut, mutta harvoin sinne oikein asiata oli. Meni häntä, kun muutkin menivät, ja olihan tuo aina sitten lysti muistella, mitä oli nähnyt ja kuullut … ainahan siellä näkemistä ja kuulemista!

Siellä sitä paraasta päästä torin poikki menevällä kompotti-kujalla kuleskeltiin ja molemmin puolin tavaroita katsasteltiin, että jokohan mieluista sattuisi… Teerevänä siinä maalaispojat, punaletkaiset piiput suussa ja narisevissa anturasaappaissaan keputtelivat ja kaulahuivin kauppaa Oululaisten narikka-akkain kanssa hieroivat. Se oli semmoinen tapa valtaan päässyt, että kaulahuivi se nyt ainakin piti markkinoilta saada, tuommoinen punaisenkirjava kaulahuivi, jos ei muuta mitään … ja pulskaltahan se toki näyttikin, kun narusaappaissa ja punaletkapiippu suussa astella keikutteli ja uuden kaulahuivin päät vilkkuivat miehen kupeilta eli takin edustan alta…

Nähtiin siellä kaupunkilaisneitsykin saali hartioilla teputtelevan … ja näppäröiltä ne näyttävät kaupungin tytöt maalaisten silmissä. Ei se niin itse ihminen … samanahan se ihminen pysyy … mutta se käynnin tyyli ja vaatetus, se se erotuksen teki. Katsohan vain tuota kaularusettiakin, kuinka se täytinen on sen istumaan saanut … ja entäs rintaneulat ja muut … että oikein silmälautoja kutkutti…

Ei luulisi tuollakaan möhömahaisella patruunilla ostoksia olevan, koskahan niin kylmäverisenä torin poikki kulkee … mutta asiansa ne mahtaa olla hänelläkin … hevoskaupat eli muut … eipähän ilman tänne hänkään!… Ja hänen jälessään jo tulee tuo laiha herra lihavine rouvantylleröineen. Kultasepän kimaltelevain tavarain eteen pysähtyvät ja ruotsiksi tuumittelevat, että kyllähän siellä kotona olisi hopealusikkain tarvis … ja tuo vanha totikannukin se on jo niin tummaksi käynyt, etteihän tuota enää juhlatiloissa ilkeä näyttääkään… Ja siinä kun sitten ovat aikansa keskenään tuumitelleet, niin jopahan herra alkaa rahakukkaroaan kaivella … ja kaupat tehdäänkin!

Tuolta ajaa kuhauttivat tulliportista jo Härmänmäkeläisetkin, mutta pian täytyy vauhti pysähdyttää, poliisi näet kepillään eteen asettuu ja isännän pakottaa hevosta taluttamaan. Nyreänä isäntä suitset Annamarille jättää, eikä muu auta kuin hevosta turvasta taluttamaan ruveta tungeskelevan väkijoukon läpi. Taluttaessaan isäntä kuitenkin aina vähän väliä aisaa vatvauttaa, sitä, jossa kello on, jotta se äänessä pysyisi. Jo päästään torin keskelle, siitä pitäisi kääntyä vasemmalle Aatin Aatiin kortteeria kysymään.

Mutta vaikea oli pääsy. Ihan pakaten ovat kadut hevosta, tavaraa ja ihmisiä täynnä … ja tori, niin että pukkimalla täytyy kulkea. Tuossa patojen kauppias jalkojaan nostellen patojansa sauvallaan kumahuttelee: "ostakaapa muuripata, isäntä, ehy on ja kirkasääninen, kuin Paltamon kirkon kello."

"Täällä se sentään kirkasäänisempi on", sanoi kulkusten kauppias, joka kaulan ympäri olevan nuoran oli kulkusia täyteen ahtanut ja kävellessään myötäänsä helisteli. "No, isäntä, eikös tehdä kulkusen kauppa, sietäisippä se tuommoinen hevonen jo helyjäkin."

Mieli teki Härmänmäen isännän pysäyttämään ja katselemaan, mutta eihän siinä pysähtelemään ollut rupeamista.

"Pois tieltä, ukko, kun elää tahtonet!" kiljasi muudan humalainen, joka mielellään olisi toki torin poikki hölkällä laskenut.

"So, so vähemmällä siinä, ei tässä laukkuuttaa saakkaan, tiedäppäs se, poika!"

"Miks'ei kuin kyllä saapi!" (laulaa) "Ja hullusti kävi, sanoi Hallin
Janne, tuo viimeinen markkinareissu" — —

"Vaihda hevosia, Härmänmäkeläinen, saat tuosta ruunan, jok'on nöyrä ja noukela kuin evankeeliumi, ja hyvä juoksulleen kuin lintu lennolleen." — —

"Saattaapa hyvä olla, vaan ei se ole kehnoimpia mullakaan … kyllä sen perässä aura kulkee ja pian sillä taival katkiaa…"

"No vaihda sitten, Heikki, lempoako tässä … lyö puolisataa väliin, niin tuoss' on hevonen!…"

"No elähän nyt läkäytä, ensin pitää akkaväki kortteeriin viedä ja hintteilleen sija saada, vaan lähdeppäs tuonne Aatin Aatiin, niin tuumitellaan … jos hyvinkin sovittaisiin … mutta satua kai se se on, että sinä multa päällisiä tahdot … tuommoisella vasikalla!"

"Vai vasikalla! Jeekulikos täll' on vikana … jos rekeen istut ja minä vähän takaisille räppään, niin saat nähdä, että siltä kyllä jalat löytyy … et siinä istukkaan kuin eillistä päivää odottamassa.

"Eläkä joutavia siinä, Matti, vaan kun tahtonet, niin tule Aatiin tuumittelemaan…"

"Tulen kyllä… Ke, ke ruuna! Näethän sen, että sill' onkin vähän niin kuin irtanainen lähtö ja repäsevä meininki tuolla mun hevosellani…"

Ja perään käänsi mies hevosensa, antoi käydä Härmänmäkeläisten jälkeen. Mutta humalapäissään ei tullut ajatelleeksi kuuliko kukaan hänen puhettaan, vaan reen laidalla istuallaan huojahteli ja ääneensä yhä ruunaansa kiitteli.

"— — Niinhän se sanoi Tuovilankin Taavetti, ettei se käynnissä eelle päästä … ei ketään, vaikka juutas olkoon. Eihän se mitenkään tuommoisessa maalimattomassa ajossa … enempätänsä jaksa, mutta lähdetäänpäs kipperä-ajoon, niin siinä se hevonen nähdään — — — Olipahan täytynyt kuvernöörinkin tässä tuonoin kysyä siltavoudilta, että kenen syöttiläs se on tuo, joka kävellä helkyttelee, niin että sapso laulaa… Niin oli kysynyt kuvernööri … ja siltavouti oli sanonut, että sen se on Aholan Matin … ja mun se on, vaikka paikalla kankaalla lyön…"

* * * * *

Täynnä oli Aatin Aatin kartano. Hevonen hevosen vieressä seisoi siinä riisuttuna ja reestään heiniä narskutteli … ja miehiä ja akkoja ympäri pihaa, mikä rinkilän palanen suussa, mikä viinalekkeri kainalossa tai potelli kädessä. Portin korvassa kolme miestä kellon kauppaa hieroi ja sisuksia katseli … kovaa ääntä pitivät ja vuorotellen puteliin suusta ryyppäsivät. Härmänmäen Lippa siinä vieressä seisoi ja aina yhtä mukaansa kärttää koetti, vaan ei tahtonut onnistua.

"No, Kalle, tule nyt, niin lähdetään niitä lankoja ostamaan…", yritti
Lippa taas.

"Hääh? Mitä se siinä? Mene melkeesi lankojasi katselemaan … vietävääkös minä sun langoistasi…", äyväsi Kalle, Rantalan Kalle, vastaan. Hän se oli, jonka Lippa nyt oli yhyttänyt ja toisista erotella koetti, että saisi puhua vähän niistä yhteisistä asioista.

Mutta niistähän se Kalle juuri ei milläänkään ollut… Ei tahtonut Lipasta tietääkään, kunhan olisi sormuksensa pois saanut ja pintelikellonsa…

"Me lähdemme isosta Parkista jauhoja kysymään … mene sinä nyt, Kalle, morsiamesi kanssa."

Ja niin lähtivät miehet ja jättivät Kallen siihen, ihan Lipan kynsiin.

"Morsiamesi? Sinäkö mun morsiameni?…" kysäsi Kalle tuimasti Lippaan kääntyen.

"Ka, mikäpähän minä sitten lienen … pitäisipä tuo vain sinunkin tietää… Täss' on vielä sormessani sormuksesikin, jonka Maarian-lauantaina annoit … ja hyvinpähän silloin koreasti puhuit…

"Humalassa lien ollut…"

"Vai humalassa!… Selvempi toki olit kuin nyt, ihan selvä … sen voipi emäntäkin todistaa… Vai humalassa, katsohan ruojaa vain!…

"No humalassa minä silloin olen ollut, kun sinun lienen naida aikonut… Kyllä saat antaa sen sormuksen pois … ja kellon myös … ei siitä kuitenkaan mitään tule, ei…"

"Vai pois ottaisit nyt, sen mokoma!… Kun min' olen kellosepällekin korjuupalkkaa viisi markkaa maksanut, niin nyt pitäisi pois antaa… Et näppää kelloa, vaikka kössi olkoon, et … etkä saa sormustakaan niin hevillä… Vai nyt inttää humalassa olleensa, sen…"

Ja itkemään ratkesi Lippa rukka, niin kävi hänelle sydämmelle tuommoinen uskottomuus. Ei kyllä oikein ääneensä itkeä ilennyt, että muut olisivat kuulleet, mutta nyyhkytti hartaasti ja nuttansa hialla vesiä poskilta pyyhki.

"Eläkä tillitä siinä, kun ihmisiä joka paikassa ympärillä kuhisee… Ei se itkemällä parane kuitenkaan, ei… Kun minä kerran sanon, ett'ei siitä mitään tule, niin ei siitä tule, usko se yhdellä sanonnalla, Lippa!… Anna vain tänne se sormus … kun tahtonet kellon pitää niin pidä … no!" tiuvasi Kalle.

Vaan nytpä kerkesi jo Lippakin kauhtua. Hetkessä silmänsä kuivasi ja vihaisimman muotonsa päällensä otti. Ja nyt se olikin Kallen vuoro kuunnella ja pelon alla pysytellä.

"Vai sillä keinoin sinä tässä rupeat komentelemaan… Olisit ehkä hyvällä koettanut, niin ei tuota tiedä, mihin olisi taivuttu… Vaan luuletkohan minua niin iiriksesi narraavasi ja komentelevasi? Oeheei!… Saatetaan sitä juuri kävästä käräjätuvassakin, jos niikseen tulee … ja siellä se nähdään eikö enää lupauksella olekkaan mahtia mitään vai kaikenlainenko narruu passannee…"

ja Lippa puisteli äkisti heinän korret nuttansa päältä ja lähtemään valmistausi.

"Paikalla lähden lautamiehen luokse … täälläpä tuo näkyi olevan markkinoilla… Saat tämmingin jo ihan tänä päivänä ja kohtapa nuo ovat kevätkäräjätkin!… Sittenpähän lie ilmoinen kumma, jos ei oikeutta saatane…"

"Eipä sull' ole vieraitamiehiä, niin että kissallasikoon potkitat?…"

"Vai ei… Kaisa ja Ruoti-Matti!… Mutta kyllähän se sitten nähdään, kun nyletään, onko vettä nahkan alla… Ihan tältä sijaltani lähden Röntyyn lautamiehen puheille…"

Ja puheestaan Lippa yhä enemmän höynäysi ja kiivastui, niin että tuota pikaa Kallen jätti ja katua pitkin puittamaan lähti.

Ällistyneenä tirtotti Rantalan Kalle menevän perään muutaman piipunpanoajan enkuin hänelle asian laita selvesikään. Tovin mietti hän ja jo vähän ajan päästä korvallistaankin kynsäsi ja ajattelevaisena tupakkisylen sylkäsi…

"Ptui kehveli kuitenkin!… Kyllä se nyt piessa lautamiehen luokse puikasi, ei sillä herjalla ole aikaa … kun vielä noin tulin jyrkkään tiuvanneeksi. Oli se ikävä asia se, kun silloin tulin hupsunneeksi … eipä näkyisi pitävän, eipä näkyisi!… Mutta sitä kun oli jo ryypättykin … tuossa sen nyt edestään löytää…"

Ajatuksissaan astui Kalle portille päin.

"… ja kun lie hänellä vieraatmiehetkin vielä…"

Ylöspäin katua Lipan jälkeen asteli mietteissään yhä ja niin oli ärtyisäksi piltoutunut, että pitkäkseen oli töytätä Tuovilan Taavetin, kun tämä vastaan tullessaan olisi potellistaan ryypyille tarjonnut ja kellon vaihetukselle… "Ka, jopahan viimein Kallenkin tapaa, en ole nähnytkään koko päivänä! Terve, terve! No mitenkäs se on markkinaisten kanssa?"

Rantalan Kalle, joka syvissä mietteissä pakkausi ja pujottelihe ihmisjoukon läpi Röntyyn päin, heräsi äkkiä mietteistään.

Heidän kylän Reetastiina se oli, joka häntä niin ystävällisen tutusti puhutteli. Juuri sama tyttö, jonka vuoksi hän oli arvellut erkautua morsiamestaan. Olisi hän muuten hyvinkin ilahtunut yhtymisestä, mutta kovin oli nyt Härmänmäen Lipan uhkaus happameksi miehen mielen saattanut … ei välittänyt edes Reetastiinastakaan!

"Vai olisit sinä markkinaisia vailla? Mistähän hyvästä sulle niitä pitäisi mukamasti?…"

"Ka, enpähän nyt tiedä hyväänsäkään … kun et omasta hyvästä tahdostasi laittane", sanoi Reetastiina melkoisesti hämmästyneenä Kallen kummallisesti ärtyisästä vastauksesta.

"Mull' ei ole hyvää tahtoa nyt … niin pistelee vihakseni, että…"

"No, mikä sulla nyt on?… Olet tainnut tapata kellon kaupoissa?…"

"Enkä ole tapannut …"

"No mikä sull' on sitten hätänä?…"

"Onpahan… Lippahan se on markkinoilla…"

"Vai on … no miks' et sin' ole morsiamesi luona!" sanoi Reetastiina ivallisesti ja katsoi Kalleen niin tuimasti, että tällä jo alkoi tuntua tukalalta olo.

"Miksikäkö en ole?… Tiedät kait sen hyvin kyllä, ett'en minä välitä enää koko Lipasta … vanha ihminenhän se jo on…"

"Ka niin käy, nouda kihlas pois ja sano niin, että Lippa sinusta nähden saapi mennä mihin tahansa … ei suinkaan siin' ole sen enempää, kun teitä ei ole vielä kuulutettukaan …" toimitti Reetastiina tolkussaan.

"Kyllähän se, jos se niin passaisi … niin eihän siinä muuta olisi… Vaan, vaan siin' on pikkunen välipila tullut tehdyksi…" Kalle ei tahtonut suoraan sanoakaan eikä ilennyt Reetastiinaa silmiin katsoa … hypitteli vain piippuansa kämmenellään. "Se tuota … se tuntui meinaavan juutas … tämmyyttää käräihin…"

"Mitääh? Ei suinkaan se vain mahtane?… Ettäkö sin' olisit?… leikkiä tuo toki lienee…"

"Ei ole leikkiäkään…"

"Vaan onko sillä vieraatmiehetkin?"

"Sanoohan tuo olevan … peto hänen niin sentään tiennee, valeenko olis pannut ja ilmanko säikytellee…"

"Vieraatmiehet ja kaikki!… Ja sin' olet minulle sillä keinoin valehdellut, ett' olit vähällä jo saada uskomaan… Ett'et sinä häpeä, Kalle! Ruokkoa jo toinen riitelee ja vielä ilkeät sitten, sen retkale, tulla toisia narraamaan … ett'et jo häpeä…"

Reetastiina tunsi itsensä syvimmässä sydämmessään loukatuksi. Vieraatmiehet ja kaikki! Ei suinkaan siinä sitten auttanut muu, kuin maksa pois … ja kyllä kai sitä Kallenkin palkasta paljo maksetaan!… Ilkeää sitten vielä tulla muita tyttöjä … kun tietää, ett' on vieraatmiehet ja muut, sen hävitön!

"Ett'et todellakin häpeä, Kalle!…"

"Taitaisihan tuo sietää hävetäkkin … vaan kun se nyt on kerran tullut tehdyksi, niin…"

"Niin mene Lippas luokse ja pysy siellä, eläkä tule poikamiessä riiailemaan!…"

Niine puheineen lähti Reetastiina tiehensä ja siihen heitti Kallen Rönnyn portille seisomaan. Ei tuntuneet Rantalan Kallesta ollenkaan lystiltä nämä markkinat … nyt oli Reetastiinakin silmittömäksi suuttunut … ja Lippa äskettäin … ja siihen tämmäykset … ja ruokkoriidat tiedossa… Ei, kyllä tässä nyt pitäisi jotkut tuumat pitää … eipä sitä ruokkoakaan mielellään rupeisi maksamaan semmoisesta palkasta … ja siihenhän se kuitenkin päättyisi, kun se tuomarikin jo vanhastaan hänet tuntee. Mitähän jos ainakin olisi Lippa ottaa ja akottua ja oma mökki laittaa sinne pappilan takalomaille, josta se rouvasti jo lupaili maatilkkua. Ikäihminenkin se on Lippa, vaan ei tuo muudan vuosi taida haitata … ja kuuluuhan sillä olevan rahojakin jonkun verran … parisen sataa, kait se sanoi Härmänmäen isäntä, niin että jos olisi ainakin lyöttäytä yhdeksi!…

"Pitääpä käydä katsomassa onkohan se vielä täällä ja kysästä pirtistä, jos se on yhyttänyt lautamiehen!… Ka kehnoa, tuossahan se nyt on!…"

Lippa tuli juuri pirtistä eikä ensin huomannutkaan Kallea, vaan yritti sivu mennä.

"No tuota … taisit jo käydä lautamiehen puheilla…", sanoi Kalle, kun Lippa yritti sivuuttamaan.

"Ka sinäkö siin' olet, Kalle! Kävin kyllä ja saat jo huomenna manuun, niin että hurahtaa … vieraatmiehetkin ovat markkinoilla ja ne tämmyytän kanss'…"

"Kuulehan, Lippa … min' olen tässä vähän tuota tuumannut, että jos … niinkuin passaisi, niin sovittaisiin…"

"Enkä sovi, en … käräissä mun käydä pitää…"

"Niin vaan minä meinasin, että jospa minä kuitenkin … mitäpä se parannee riitelylläkään … ja ruokon maksuilla…"

"Mitä sinä sitten oikein tarkoitat, Kalle?"

Sydän jo Lipalla sykähti, kun luuli vähän ymmärtävänsä, minne päin tässä asiat kallistumaan rupesivat.

"Niin minä vähän arvelen, että jos siitä kerran ruokon maksu tullee, niin yhdenpä se silloin tekee, jos taloksikin ruvetaan…"

"Tottako se on sulla vai?…"

"Ka miksi tuon ottanet … totta se on olevinaan!…"

"No voi hyvä Jumala sentään … pussata mun pitää saada, kun tästä näin hyvällä selvittiin…"

Ja Lippa lähättäysi Kallelle kaulaan niin rakkaasti, kuin morsian ikään. Vaan siitä ei Kalle kovinkaan hyvästynyt.

"Ke, mitä tuossa joutavoipi, vanha ihminen … keskellä kartanoa … ihmisten ilmoissa … kah, eläkä siinä … pysyt kaiketi sinä omin varoisikin pystyssä…"

Kallea hävetti, kun keskellä kartanoa … markkinain aikana rupeaa kuvattelemaan, ikä-ihminen!

"Pitihän minun toki halata … niin tuntui lystiltä, kun hyvällä sovittiin…", sanoi Lippa, hänkin hiukan häpeissään tunteittensa kuohauksesta.

"Vaan se tämminkihän se pitäisi sun käydä peruuttamassa…"

"Ha, ha, haa!… ei siit' ole pelkoa … ilman minä vain valehtelin, enhän minä lautamiestä tavannutkaan pirtissä…", nauroi Lippa vastaan. "Elä sitä pelkää, vaan lähdetään ja käydään markkinoita katsomassa … kometiiassa, siellä oli Tuovilan Maijakin käynyt tanssata hölkäyttämässä semmoisen veivihanurin mukaan…"

Lippa tarttui Kallea kädestä ja niin lähtivät käymään.

"Vaan mull' ei ole kuin neljä markkaa rahaa … ja kengäkset täytyy ostaa", vastusteli Kalle.

"On mulla, vaikka käytäisiin panuraamaakin katsomassa … ja sitä miekan syöjää…"

Eikä auttanut vastustelu, mukaan piti lähteä Kallen ja pian katosivat molemmat ihmispyörteeseen. — —

* * * * *

"Mitäs se Lippa markkinoista tykkäsi?" huusi emäntä kotimatkalla
Lipalle, joka jälkireessä Matin kanssa ajoi.

"Olihan nuo … vaan tyyriinä pitivät pumpulilankoja…"

"Liusiako olisit ottanut?…"

"Niin arvelin vähäisen, vaan kun ei helpottanut, niin enpä huolinutkaan…"

"Elä sinä moiti, Lippa, markkinoitasi, hyvät sinä markkinat pidit, kun oikein ajattelet", nauroi Härmänmäen isäntä, joka oli saanut kuulla Lipan ja Kallen välisestä asiasta vähän.

"Enpä heitä pahoin moitikkaan!…" tuumasi Lippakin.

"Sitähän minäkin, ett'et sinä parempia ole pitänyt ennen koskaan!… Nyt saat laulaa sitä Ville Tolosen viisua, että 'Ensi kerran halasin paimentyttöä ja kontti oli hartioilla, Tilu rantantaa, Tilu rantantaa ja kontti oli hartioilla! Vaan nytpä minä tapasin oman kullan Kajaanin markkinoilla, Tilu rantantaa, Tilu rantantaa, Hei Kajaanin markkinoilla!…' Eikös niin Lippa?"

"No, jospahan niinkin…"

"Viisaspahan se oli Lippa, kun ei kotimieheksi jäänyt … ei sitä häjyä olisi uskonut… Noo, ruuna, koetetaanpas nyt tämän vaihdokkaan tapoja … tokko sulta jalat löytyy, poika … pysytteleppäs jälessä, Matti … ke, ke, mitä siinä mieluilet? No nyt tuo jo alkaa olla sinne päin … vielä vähän paremmasti … ka sillä lailla!… Eläpä varasta takasillas … rehti juoksu se olla pitää! Heeei, talon kohdalla!…"

Yhtenä sateena lenteli tierapaakut uuden ruunan kavioista ja sinne tänne rytkähteli reslareki vierulla ja kaltoksi ajetulla markkinatiellä, kun isäntä yhä vain hevostaan kiirehti ja aina vähän väliä pistokkaalla kylkeä pitkin ropsautti.

Koki Mattikin mustaa suitsista nyhtää … vuorotellen oikeaa ja vasenta, niin että Musta päätänsä kahtaalle nakkeli, mutta lujasuinenko lie ollut vai eikö lie jaksanut, pitemmäksi ja pitemmäksi kävi vain yhä välimatka, vaikka musta laukata pylkkäsi, että reki hytkyvän tuntui.

NERON TÄHTEET

Kuvaus pääkaupungista.

I.

Tuossa hän taas istua käyrötti "Kappeli esplanaatin" soittopaviljongin kupeella tavallisella paikallaan. Ilma ei juuri ollut suotuisimpia … hiljainen tihkusade vihmoi näet ehtimiseen taivaalta. Senpä tähden ei ihmisiäkään tänä iltana paljo näkynyt soittoa kuuntelemassa ja nekin, jotka tulivat, toimittausivat kiireen vilkkaan katon alle, tilasivat lasin lämmintä "tuutinkia", kuumennettua punssia tai muuta sellaista, että ollenkaan tarkenisivat. Eivätkä vielä siihenkään tyytyneet, vaan käskivät numerorintaisen viinurin tuoda jonkun noita tavallisia raanuja, joita Kappelissa istujat kolkolla säällä kääreivät sääriensä suojaksi.

Mutta tuo pitkään ja kuluneeseen mustaan päällysnuttuun kääreytynyt olento se vain istui hyypeyksissään kovalla ja märällä penkillänsä. Soiton mukaan huojui hänen hinterä ruumiinsa edestakaisin ja irvottaviin kengän rajoihin tukittu jalkansa löi tarkkaan ja säntilleen tahtia soiton mukaan.

Ja sikäli kuin kiihkeni sävelten kieli, sikäli kuin loitsivat torvet intoa ja tunteiden kuohahduksia kertoivat, sikäli vertyi tuo nyökkäävä ruumis ja elostuivat nuo laihat, kellertävät kasvot. Riipuksissa oleva pää kohosi vihdoin myöskin ja silloin vasta voi huomata hänen syvälle vaipuneet silmänsä.

Olisittepa nähneet, kuinka kiihkeinä ne kimmeltivät syytäen säteitä mustista kuopistaan noiden sydenkarvaisten kulmien alta! Ne antoivat syrjäisenkin aavistaa, mikä intohimojen ahjo ja pyörre tuossa laihassa ryysyisessä olennossa alkuaan oli mahtanut olla ja mikä tuli siellä vieläkin leimusi.

Vaan kun soitto taukosi, kyykähti hän taas entiseen asemaansa ikään kuin häveten äskeistä rohkeuttaan. Pää vaipui takaisin nuokuksiin ja sormet, jotka myöskin olivat äsken eloon virkistyneet, luihottivat taas pitkinä, laihoina, suonikkaina ja kuultavina kostuneella polvella. Ja kun hän toisinaan kätensä nosti ja sormillaan pitkää ja tuuhean mustaa tukkaansa harasi, näkyi röyhistyneen hian suusta laiha, suonikas ja karvainen käsivarsi.

Näin hän siinä kytrötti iltakauden tihkusateessa ja syysvilussa tuntematta kumpaistakaan, kuten näytti.

Ja kun soittajat illan tullen torvensa mustiin verhovaatteisiin peittivät, ja harmaita sarkaviittojansa tiivimpään kiinnittäen uneliaina lähtivät astumaan tiehensä ja iloitsivat loppuneesta päivätyöstä, silloin huokasi tuo yksinäinen, milt'eipä ainoa kuulija, niin syvään ja pitkään kuin olisi hän siten aikonut surunsa syys-illan sumuun kerrassaan puhaltaa.

Ja sitten hänkin takkinsa liepeitä paremmin ympärilleen kokoili, työnsi laihat kellertävät kätensä vastakkaisiin hian suihin ja selkä kumarassa pitkillä harppauksilla poistumaan lähti.

Kiireesti sivuutti hän vastaantulijoita ja kun puistokadun päähän pääsi, poikkesi siitä kaupungin laiteille vievälle poikkikadulle. Keskuskaupunkia hän oikein näytti pelkäävän, niin arasti ja pelokkaasti hän siellä liikkui, mutta mitä enemmän hän syrjään pääsi ja kaupungin laiteita läheni, sen kodistuneemmaksi hän näytti itsensä tuntevan ja varmistuvan olennossaan.

Käynti ei enää ollut niin kuumeentapaista eikä askeleet niin rientäviä.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän kulki ja niissä elävän näytti.

Rähinä ja viulun vingutus eräästä valaistusta huoneesta hänet äkkiä ulkomaailmaan palauttivat. Käyntinsä seisauttaen ja päänsä ikkunaan päin kallistaen hän tarkkaan kuunteli. Vaan hetkisen päästä jo päätänsä pudistellen kiiruhti matkaansa.

"Huono tahti, huono tahti … epäselvät äänet … ja kelvoton soittaja … ensikertalainen tai dilettantti … korvaa puuttuu … ja musikaalista tunnetta…"

Näin mutisi hän poiketessaan yhä likaisemmalle syrjäkadulle, jonka kivettömän ja mutaisen maaperän syksyinen sade oli liejuksi lioitellut ja liukkaaksi. Mutta siitä ei näkynyt huolivan miesparka, eteenpäin vain tarpoi, kunnes muutaman likaisen talon portista sisään pujahti.

Pimeä ja liejuinen oli piha … ihan hyllysi ja litisi jalkain alla. Ei olisi äkkinäinen täällä mihinkään osannutkaan, mutta kulkijalle näkyivät paikat olevan tuttuja. Suoraan hän tiensä matalalle ovelle ohjasi, jonka viereisestä ikkunasta valo punaisen verhon läpi himmeästi tunkeusi, ja ovelle kun pääsi, kolkutti pari kolme kertaa, että komahteli.

"Kuka siellä!" ärähdettiin sisältä.

"Onpahan muudan. Onko Matliinskalla viinaa pari ryyppyä ja joku leipäpala?" kysyi laiha mies sävyisästi.

"Aina tuota lie sen verran, että Lindströmi lämpimän saa … Vaan onko sitä rahaa?"

"On … on joku lantti … päästäkäähän sisään, Matliinska … minulla on kylmä, että hampaat lokattaa!" rukoili hän yhä.

Ovi avattiin.

"Päästänhän minä, kun rahaa lienee … ja Lindströmin varsinkin, mutta sitten pitääkin Lindströmin soittaa se myrskylaulu, jota miesvainajani aina lauloi…"

"Viuluni on siis vielä teidän hallussanne?…"

"Missäpäs se muualla lie … eihän tuo rema näy kellekään kelpaavan…"

"Hyvä se, hyvä se … ehkäpä kohta saankin niin paljo kokoon, että voin sen lunastaa", urahti viluinen miesparka ovesta livahtaessaan.

"Haha-haha!" nauroi vanha ämmä ilkeästi, "niinhän se on Lindströmi jo sanonut senkin seitsemänkymmentä kertaa … vaan ei noita vielä ole näkynyt … ja saatanhan tuon pitää minäkin että välistä aina saan sen myrskylaulun kuulla, jota miesvainajani oli tapa laulaa!"

Ovi narahti kiinni jälleen ja salpa solutettiin sisäpuolelta paikoilleen.

Eikä viipynyt kauan ennenkuin tuolta matalasta töllykästä alkoi kuulua virkeä viulun ääni, joka iloisia laulun nuottia tapaili. Ja noihin soinnukkaisiin viulun säveliin yhtyi vanhan ämmän särähtelevä ja kaiuton ääni kuin särkyneen padan räminä heleän torven luihkuun.

Lindströmi paran laihat ja viluiset sormet siellä jouhista rokaa hypähyttelivät … viinaryyppynsä ja leipäpalansa korvaukseksi hän siellä ämmälle sitä "miesvainajan myrskylaulua" veteli!…

* * * * *

Myöhään oli yö jo kulunut, ennenkuin viulun ääni töllissä taukosi. Taas siirrettiin syrjään telki, taas narahti ovi ja ulos tuli äskeinen kulkija, jonka perästä ovi entiseen tapaan sulettiin.

"Kuulkaahan, Matliinska!"

Lindströmi oli jo menossa, vaan vielä ovelle päin käännähti.

"Hääh! sanoiko se Lindströmi mitä?" kuului ämmä sisältä kysyvän.

"Niin, minä vain arvelin Matliinskalta pyytää, ettette möisi vielä sitä viulua … ehkäpä minä sen piankin tässä lunastan, kunhan tienestiä saan…"

"No noh, ei huolita myödä, kunhan Lindströmi aina käypi täällä sitä miesvainajani laulua soittamassa, niin…"

"Kyllä, kyllä … ja minä maksan siitä sitten enemmän kun muut,
Matliinska…"

"Hyvä, hyvä…"

Sisäovetkin kuuluivat kiinni tupsahtavan ja pian sammui valokin punaisen verhon takaa tehden tuon pienen likaisen pihan, jos mahdollista, vielä entistä pimeämmäksi. Senkö lie ollut syy vai sateesta yhä liettyneemmän maaperän taikka ehkä Matliinskan viinaryyppyjen, että Lindströmi nyt tuntui seisovan paljo epävakaisemmilla perusteilla kuin tänne tullessaan.

Pimeälle kadulle päästyään, jolta ainoakin lyhty jo oli sammutettu, kupsahti hän tuon tuostakin kämmeniensä varaan, vaikka hyvin koettikin seinän vieruksilla pysytellä ja seinuksista varailla.

Pitkä matka hänellä sentään ei ollut … muudan Antipoffin kuuluisia rakennuksia oli lähellä ja sinne päin hapuili tuo ryvettynyt miesparkakin kuin vaiston viemänä. Kotvasen kuitenkin sieti ponnistella ennenkuin talon avonaisen portin kohdalle pääsi, siitä ra'ollaan olevalle ovelle osausi ja vihdoin himmeästi valaistuun eteiseen katosi.

II.

Tämmöiseksi se oli Alvar Lindströmin elämä nyt käynyt. Jos joku noin pari kymmentä vuotta sitten olisi uskaltanut hänelle sanoa, että hän Antipoffissa vielä kerran yönsä viettää, niin olisi hän empimättä sanojaa vetänyt korvalle sillä mitalla, ett'ei vain olisi toista kertaa sitä uusimaan mieli tehnyt.

Mutta niin se kuitenkin oli käynyt.

Kun hän lapsena isänsä, kapellimestarin luona pianon ääressä istua näpötti ja pienillä, hennoilla sormillaan tangentteja näppäili ja toisen kappaleen toisensa perästä oppi, silloin ennustettiin hänestä suuria ja toivottiin mestaria. Ja ihmeellinen taipumus hänellä olikin soitantoon tuolla pienellä Alvarilla. Kun hän istui siinä soittokoneensa edessä hentona ja soitantoonsa vaipuneena, tumman tukkansa pitkät suortuvat vaaleille kasvoille valahtaneina ja suuret, miettiväiset silmät nuotteihin kiinnitettyinä, silloin katseli häntä todellakin kuin mitähän ihmelasta.

Ja mikäli vuosia vieri, edistyi nuori Alvarkin taiteessansa. Koulussa hänellä ei tahtonut mitenkään edistyä, läksyt olivat hänestä niin tuiki vastenmielisiä. Laskento varsinkin ja mittausoppi, ne ne aivan olisivat hänet itsemurhaan saattaneet, ell'ei aina välissä olisi saanut pianon ääreen istahtaa ja Haydnin, Gluckin, Beethowenin ja rakkaan Kjerulfin sävellyksillä noita ilkeitä numeroita ja mittausopillisia kiukeroita mielestään haihdutella.

Ja niin tarkoin ne silloin haihtuivatkin, että kun niihin taas piti käsiksi käydä, katsoa töllistelivät ne nuorta Alvaria niin oudostellen kuin eivät ikinä olisi yrittäneetkään tuttavuutta tekemään sen vähemmän vanhoja tuttuja olleet. Ja silloin se Alvar raukka itkemään puhkesi ja itki niin katkerasti, että äitikin itkemään heltyi ja isääkin arvelutti tokko hänestä ensinkään lukumieheksi oli.

Aikansa kun oli tätä nähty ja kärsitty, tuskausi vanha kapellimestari tuohon alituiseen ruikutukseen ja otti poikansa koulusta pois.

Ja nytkös ilon ja riemun päivät Alvarille koittivat! Sai istua pianon ääressä niin kau'an kuin tahtoi ja kun siihen kylläysi, sai isän kamarista hakea muutaman noita seinällä riippuvia sieviä viuluja ja isän opetuksella siihenkin harjoitella. Läksykirjansa hän paremmaksi vakuudeksi enimmäkseen vintille kantoi ja isoon arkkuun upotti, mutta laskentovihot ja mittausopin hän kaikessa hiljaisuudessa eräänä iltana vanhempain poissa ollessa kammarinsa uunissa poltti, ett'eivät suinkaan enää olisi ilkeillä tehtävillään häntä kiusaamassa!

Kun isä sitten sesonkiaikana soittajaisia antoi tai muitten antamissa kävi, sai Alvarkin aina seurata muassa, sillä nyt oli isä ainakin huomannut, mihin poika kykeni ja halusi, ja hänen taipumustaan ohjaamaan ruvennut. Ja kesäisinä aikoina taas, kun isä soittokuntaansa ulkoisalla johti, Kaivopuistossa, Kapellissa tai jossakin muualla, silloin istui hän aina jossakin läheisyydessä ja tarkkaavana kuunteli.

Näin hän kasvoi, kehittyi ja mieheksi varttui. Isänsä johtamassa soittokunnassa hän jo oli tehokkaana jäsenenä ja olipa itsekin jo säveltelemään yritellyt ja niistä useilta ihmettelyä ja kiitosta saanut.

Mutta tähän hän ei tyytynyt. Hän halusi pois syntymäkaupungistaan, jonnekin ulkomaan soitanto-opistoon, jossa kyky nähtäisiin ja nero tunnustettaisiin. Ja kun hän tapasi nuoria kotimaahan palaavia taiteilijoita, ja heiltä kuuli kertomuksia ulkomailta, Pietarin ja Leipzigin konservatorioista, Rubinsteinistä, Scharvenkasta y.m., silloin sädehtivät nuo mustat silmät tummain kulmien alta ja innostuksen tulta tupruivat. Isäänsä hän sitten kotiin tultuansa aina ahdisteli ja rukoilemalla rukoili, että päästää hänet jonnekin muualle oppimaan … kyllä hän näyttäisi ansaitsevansa isän luottamuksen … ja jonkun ajan kuluttua kuuluisana palaisi!

Isä, joka itse oli tuollainen nuorra ollut ja suurella riidalla taipumustaan saanut seurata, myöntyikin vihdoin Alvarin pyyntöön. Pietariin hän pääsisi, siellä näet oli isällä tuttavia, joille hän voi suosittaa poikaansa. Mutta kauan ja vakavasti hän tätä neuvoi ja varoitteli suuren kaupungin viettelyksistä, ennenkuin lähtemään laski. Nuorella ja hyvännäköisellä (tässä tunsi Alvar punastuvansa) ja intohimoisella taiteilijan alulla oli niin paljo vaaroja vältettävänä tuollaisessa oudossa maailmassa, että tarvitsi ponnistella kynsin hampain pystyssä pysyäkseen. Vaan ehkäpä hänen halunsa soittoon oli niin suuri, että se kaikki voitti.

Näin puheli tuo vanha kapellimestari poikaansa asemalle saattaessaan. Ja äiti seurasi mukana ja itkeä tihutteli tietämättä oikeastaan, minkä vuoksi. Sen hän vain tiesi, että erota täytyi rakkaasta pojastaan, ja siinä oli hänelle kylläksi. Ja kun asemakelloa kolmannesti soitettiin ja konduktööri alkoi katsastaa lähteviä olivatko jo junalla, silloin äiti parka oikein ääneen itkemään purskahti eikä pojastaan erota tahtonut. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt viimeisen kerran poikaansa syleillä saanut, sillä jos hän eläisikin, kun tämä palajaa, niin oli kai tuo iso maailma jo hänet vieroittanut ja toisellaiseksi tehnyt.

Kimakasti juna viimeisen kerran vinkasi … kolisten ja ratisten alkoivat rattaat eteenpäin pyöriä, ensin hiljempaa, sitten vinhemmin… Ihmiset koettivat ensin käytävää pitkin astellen seurata sitä ja vielä viimeisiä jäähyväissanoja vaihtaa, mutta kauan eivät sitäkään voineet tehdä … jälelle jäivät kuin jäivätkin … nenäliinojansa taskuistaan kaivoivat ja huiskuttaa alkoivat ja päällään nyökkäillä… Hetken sitäkin vain kesti … pian eteni juna … yhtenä rominana hietapenkerettä Töölön lahden poikki mennä huristi ja savua ilmaan tuprutti…

Ja niin oli kaikki poissa. Poissa äskeiset tutut kasvot, poissa sukulaiset ja ystävät … poissa kaikki. Juna katosi tuonne kalliohalkeaman ta'a ja sinne katosi Alvar Lindströmkin. Miettiväisenä ja surullisena asteli vanha kapellimestari nyyhkivän rouvansa kanssa kotiinsa päin.

* * * * *

"Kyllä pojalla on soitannollista taipumusta ja kykyä tarkka korva ja hieno musikaalinen tunne, mutta hänellä on liian paljo itseluottamusta, liian paljo, nähkääs…"

Näin kirjoitti Alvar Lindströmistä jonkun ajan perästä vanhan kapellimestarin hyvä tuttava Pietarissa, jossa hän jo muutamia vuosia oli tämän johdolla opiskellut.

"Ja sitä paitse", lisäsi hän vielä, "on hän peräti itsepäinen tuossa itseluottamuksessaan. Kun hänen tuonottain piti ensimmäisen kerran opettajiston edessä esiintyä, täytyi hänen välttämättä saada eräs vaikeimpia sonaatteja, sinä muistanet tuon Beethovenilaisen, jota silloinen opettajamme ei koskaan saanut mielikseen menemään … tuosta hienon hienosta, melkeinpä kuulumattomasta pianissimosta niin taiteellisesti etenevä forte ja fortissimo … se se nyt piti hänen saada muka. Ja tiesihän sen, ett'ei hän siinä niin onnistunut kuin monessa muussa hänelle sopivammassa kappaleessa olisi tehnyt. Tästä hän taas niin nyrpistyi, että uhkasi lähteä pois muihin opistoihin ja kaikellaista muuta joutavaa jaaritteli. Minä pelkään pojalta puuttuvan tarpeellista malttia … ja ehkäpä on hän piennä liiallisella kiitoksella pilattu!…

Vihdoin viimein on hän silmittömästi rakastunut erääsen laulajattareen täkäläisessä itaalialaisessa ooperassa, josta myöskään ei hyviä seuranne… Sanon näin sen vuoksi, että jo olen oppinut tuntemaan poikasi intohimoisen luonteen aivan tarkkaan… Hän antaupi niin täydelleen intohimonsa valtaan … elää siinä joka hetki, ja jos hän nyt esim. näkee pettyvänsä, niin en vastaa siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyy…"

Tällaista kirjoitteli vanha opettaja ja suurella huolella luettiin se kapellimestarin kotona ja pelolla odotettiin sattuisiko käymään niin kuin näissä ennusteltiin.

Eikä tarvinnut hyvinkään kauan odottaa ennen kuin jo tuli kirje itseltään Alvarilta. Pitkä se ei ollut, mutta harvat sanat puhuivat sen enemmän:

"Rakkaat vanhempani! Toiveissani, elämäni tarkoitusperässä ja rakkaudessani olen kurjasti pettynyt! Kaikki on mennyttä, kaikki, kaikki! Repaleisempaa miestä ei maa ole kantanut, henkisesti repaleisempaa … ja ehkäpä pian ruumiillisestikin. Hyvästi vanhempani, kiitän kaikesta! Elkää surko sitä, joka ei kauan surra aio!… Taikka surkaa niinkuin olisin kuollut kymmenen vuotta sitten pianon ääreen piennä Alvarinanne."

Ei odottanut vanha kapellimestari enää… Jo kauan hän oli aikonut matkustaa poikansa luo Pietariin, nyt hän sen päätti tehdä ja tekikin. Mutta myöhään oli se sittenkin. Poika oli kadonnut … viulunsa vain oli mukaansa ottanut, muut tavaransa myönyt … oli nähty humalapäisenä rehjastelevan … siivotonna ja uhkamielisenä … ja sitten ei missään … ei missään! Vanhalta tuttavaltaan hän sen vain kuuli, että hän taaskin, ensimmäistä kertaa julkisesti esiintyessään, oli erään vaikean, ainoastaan mestareita varten aiotun, Chopinin Nocturnen valinnut ja siitä noin keskinkertaisen kritiikin saanut, vaikka parasta toivoi. Tämä häneen jo syvästi koski ja kun samaan aikaan tuo laulajatar, hänen rakastettunsa, oli eräälle pohatalle naittunut, niin silloin oli malja täysi. Silloin oli hän opistolta kadonnut eikä hänestä sen enempää oltu kuultu ei nähty muuta kuin sittemmin joskus humalaisena kadulla rehjastelevan.

Kyllä kuulustelutti ja etsitti vanha kapellimestari kadonnutta poikaansa, mutta turhaan raukesivat yritykset kaikki. Toisinaan tosin kerrottiin jossakin huonomaineisessa kapakassa, tai vieläkin pahemmassa, sellaisen mustatukkaisen, kalvakan ja laihan nuoren miehen liikkuneen; viulua soitellen oli hän aina sen verran rahoja saanut, että viinaa sai ja ruokaa siksi, että hengissä pysyi. Mutta kun tapailemaan mentiin, oli hän ammon jo kadonnut eikä kukaan tiennyt sanoa, mistä hän oli tullut ja minne mennyt.

Pois täytyi heittää vihdoin kaikki hakuyritykset ja löydön toiveet. Surullisempana kuin koskaan istahti harmaapäinen kapellimestari Lindström Helsinkiin menevään junaan ja kyyneleet kiertyivät noista vakavista silmistä, kun hän poistuvan junan akkunasta hämärämmäksi ja epäselvemmäksi häipyvää laajaa talo-ryhmää, suurta mahtavaa Pietaria, silmäili.

III.

Ketteränä juoksentelee vahtimestari Yliopiston juhlasalin kaasulamppuja sytytellen … ensin alempaa ovien luota, sitten ympäri huonetta, kunnes vihdoin akkunalta akkunalle hypellen peräseinälläkin olevat akkunoiden väliset torvet sytyttää. Vestibyylissä paraatiovella seisoo jo tuo tuttu vanhanpuoleinen pilettien myöjä kymmenkunnan myömättä jääneen 6 markan piletin kanssa; kaikki muut ovat näet jo aamupäivällä loppuun myödyt.

Tuolla tulee jo konsertin antaja … nopsana issikan kasaanilaisesta reestä hypähtää, maksaa ja rappusia kiiresti ylös juoksee. Vahtimestareilta hän yhtä ja toista kyselee … saksansekaista ruotsia on puhuvinaan … ja hetkisen viivähdettyään jo kelloonsa katsahtaa ja rientävin askelin oikealle kiitää salin viereiseen huoneesen pulskaa majavannahkaista turkkiansa heittämään.

Ja sitten hän pianon ääreen juhlasaliin kiiruhtaa vielä kerran soittamaan vaikeampia ohjelmassa mainittuja kappaleita. Kirjavana sävelryhmänä helmeilee siinä Schumannin "Carneval" vuoroin leikkien vuoroin juhlallisesti leijaten … ja Liszt'in neapelilaisen "Tarantellan" keikkuvan sävelleikin perästä alkaa yht'äkkiä Schubert-Liszt'in ikimuistettava "Erlkönig". Jos lie Goethe tässä lapsen tuskan, luonnon jylhyyden ja matkan kiitävän nopeuden mestarillisesti sanoissa kuvannut, niin yhä sydäntä vihlovampi on tuon pelkäävän pienokaisen soitannollinen valitus, joka kiihkenee, kiihkenee, kunnes vihdoin nääntyvään vaikerrukseen tukehtuu.

Mutta jo rientää vahtimestari soitantoonsa vaipuneen taideniekan luo … ihmisiä alkaa jo tulla … ensimmäiset jo päällysvaatteitansa eteisholvissa puistelevat, ulkona on näet lunta ruvennut pyryämään. Näin toimittaa nokkela vahtimestari ja unelmistaan äkkiä toipuen katoaa nuori mustatukkainen mies äskeiseen viereishuoneesen.

Yhtenä helinänä kaikuu issikkain tiu'ut ja kulkuset, tuohon paraatioven rappusten eteen kun ajaa tuikasuttavat. Toinen toisensa perästä lennähtää siihen kuin pyssyn suusta ja niin vähitellen ja yksi kerrallaan hevosensa käännyttää ja astutellen poistuu. Turkkeihin ja kappoihin kääriytyneet ihmiset kiirehtivät niin pian kuin ehtivät katon alle … puistelevat vestibyylissä vaatteitansa, jotka sitten oikealle ja vasemmalle menevien korridoorien nauloihin ripustelevat … ja samassa touhussa saliin paraimpia paikkoja katselemaan rientävät.

Jo ovat viimeisetkin kalliit piletit kuin siivillä viedyt … jo täyttyvät salin lukuisat penkit ja lehteri-istuimet … nojatuolit ja muutamat alimmaiset penkit vain enää tyhjänä ovat… Ei puutu enää monta minuuttia puoli kahdeksasta, jolloin konsertin tulee alkaa … jännityksellä odottavat muutamat tuota sanomalehtein ylistämää nuorta neroa, sillä aikaa kuin toiset levollisina ja välinpitämättömän näköisinä teaatterikiikareilla ja lorgneteilla toisiansa tähystelevät.

Jo keskeytyy tähystely ja hiljainen kuiske … ovi aukeaa ja sisään astuu tuo äskeinen juhlapukuun puettu nuori taiteilija … nopein askelin pianon ääreen rientää … hätäisesti yleisölle kumartaa, ennenkuin sijalleen istahtaa. Yksinäisiä kätten taputuksia kuuluu sieltä täältä tervehdykseksi, mutta useimmat istuvat vain alallaan kylminä ja välinpitämättöminä kuin lautamiehet kihlakunnan oikeudessa — — —

Kovat äänet eteisovelta häiritsevät äkkiä Schumannin hienoa "Träumerei'tä" … oven luona seisova laiha, heikkohermoinen herra ei kärsi tuota enempää, vaan avaa oven ja hiljaa, mutta kiihkeästi ärähtää, että "mikä siellä?… eikö vahtimestari tee tehtävätään?…"

Tehtävätään siellä tuo kunnon mies juuri olikin tekemässä … takin kauluksesta ulos laahasi muuatta repaleista, viinalle haisevaa mustatukkaista miehen kutaletta, joka oli sisään koettanut pakkelehtaa.

"Ilman pilettiäkö se rehvana?"

"Ei olihan sillä muka piletti olevinaan … että kyllähän se sen puolesta, mutta eihän sitä mikä tuommoista hampuusia … humalaista … voi päästää häiritsemään…"

"Ei, potkikaa ulos se räihyämästä ja tietäkää olla hiljaa soiton kestäessä…"

Äreä herra sulki oven ja vahtimestari työnsi viinalta haisevan miehen portaille … tuuppasi häntä niskasta menemään ja eväiksi pari kertaa takalistolle potkasi, niin että mies raukka silmälleen lumeen tuikasi.

"Sen lurjukset kuin alkavat käydä rohkeiksi … eläpäs muuta kuin juo pääsi täyteen ja ala kontata ihmisten ristiksi konsertteihin… Ja mistä lie tuon piletinkin siepannut, mokoma, mutta annoin minä sille sentään siksi tuiman lähdön, ett'ei se taida heti ensi hetkessä takaisin pyrkiä…" puheli vahtimestari kumppalilleen ja mahtavana sekä hiukan läähättäen edes takaisin eteisholvissa käveli.

Sadatellen ja tuhisten kampi ulos tuupattu mies kinoksen laidasta, ensin käsiensä varaan nousi ja siitä vähitellen jaloilleen toimesi.

"Lemmon moukat ja sivistymättömät vietävät … eivät tarvitse muuta kuin lukemaan ja kirjoittaa töhrimään oppivat ja saavat vahtimestarin kalunat takkinsa pieluksiin … niin siitäkös kuin pörhistytään, ett'ei enää muut mitään… Lie tuota oltu ennenkin konserteissa ja sen verran tarkattu kuin muutkin … sen verran kuin muutkin niin…"

Miesparka lähti hoiperrellen astumaan Yliopiston portille, josta kartanolle livahti ja valaistuja konserttisalin akkunoita läheni.

"Mutta kuunnella minun sitä kuitenkin täytyy saada … nähnyt minä sen jo olen… On vähän minun näköiseni mies … eli semmoinen kuin minä kymmeninen vuotta sitten olin … samoin on hänelläkin pitkä musta tukka, laihat, kalvakot kasvot ja mustat silmät … joita Luigiana niin ihaili… Luigiana vainaja!… minua hän kuitenkin rakasti … ja kuinka hän hätkähti, kun Katariinan kirkon rappusilla minut repaleisena näki … aivan pyörtyä oli ja paikalle vaipua, Luigiana raukka!… raukka oli hänkin … jos minäkin!…"

Lunta sataa tihutteli hiljalleen … äänettömästi seinän viereen kyykähtäneen ja tarkasti kuuntelevan miehen harteille laskeusi ja lakkireuhkalle … ja vetenä niskaan tihkusi. Mutta ei mies mitään siitä pitänyt … lieneekö edes huomannutkaan, niin tarkkaavaisena hän kuunteli kartanollekin asti kuuluvaa soittoa.

"Nyt, nyt se juuri soittaa Scarlattin 'Capricciota', jota minäkin silloin Luigianalle … sujuvasti, sujuvasti menee ja tahdikkaasti … en kaikkea erota, mutta sormien heitosta jo taidon tuntee … se on kerrankin musiikkia!…"

Ja ikään kuin arvostelun paremmaksi vakuudeksi kuului silloin ankara käsien taputtaminen … pitkä ja harras mieltymyksen osoitus riemastuneen yleisön puolelta. Nuori taideniekka oli arvosteluhalukkaatkin voittanut… Ei enää istuttu kylminä tuomitsemassa … jo nautittiin … nautittiin, riemastuttiin ja ihastuttiin!

Mutta ulkona hiljaisessa lumisateessakin nautittiin ja ihastuttiin… Siellä seisoi tarkkaavana yhä äskeinen mies ja kun joku viehättävä paikka tuli, joka ulos kuului, silloin oikaisihe laiha mies ja yhä tiivimmin seinään päin painausi. Ja näin hän iltakauden jaksoi tuossa asemassaan olla … ei muistanut sadetta, ei mitään! Vasta kun viimeisen numeron, Liszt'in "Don-Juan-Fantasian" viehkeät, intohimoiset sävelet olivat haihtuneet ja yleisö vihdoinkin mieltymyksenosoituksissansa tyyntynyt ja poislähtöä tehdä alkanut, vasta sitten havausi miesparkakin elämään, ravisti enintä lunta päältänsä ja pitkin askelin poistui.

Portille päästyään hän repaleisen kauhtanansa tiivimpään laihan ruumiinsa ympärille kiersi ja lakki-reuhkansa alemmaksi silmille painoi. Ja niin mennä harppi ajatuksissansa, että kun kadun poikki lähti tulemaan, oli konsertista palaavien issikalla ajajien tielle kepertyä ja hevosten jalkoihin jäädä.

"Matliinskan luo minun nyt taas täytyy päästä … kovinpa alkoi vilustamaan tuossa lumisateessa, hyi!… Jos minulla vain pianiino olisi, niin pian minä tuon yhden kappaleen oppisin … se tunnustikin vähän tutulta… Mutta ehkäpä sen viulullakin sentään sinne päin saisi… Matliinskallahan se nyt on viulunikin … kunhan se kehno ei vain sitä muille myödä kerkeisi ennen kuin minä ehdin rahoja saada … piammiten kai minun täytyy saada kopioiduksi ne torvisoittokunnan nuotit … ja ehkäpä minä jo niillä rahoilla viuluni voinkin lunastaa. Matliinskan luo minun nyt kuitenkin täytyy … viinaryyppy nyt hyvää tekee … niinpä tuo vilustaakin, että…"

Merikadulle päin pyrki laiha mies ja pitkiä askelia kasoittuneissa lumikinoksissa harppaili. Tuolle valottomalle kadulle hän vihdoin poikkesikin ja pian Matliinskan pieneen pihaan hupeni ja sille ovelle kolkutti, jonka luona olevasta akkunasta valo tuon punaisen verhon läpi kuumotti.

"Kuka siellä taas?"

"Minähän se … sattuuko Matliinskalla joku ryyppy olemaan kotoisalla, kovin rupesi vilustamaan?…"

"Jasso Lindströmikö se siellä on … ainahan minulla toki Linströmille asti…" ja Matliinska avasi oven.

"Vieläkö se on minun viuluni täällä?…"

"Missäpähän muuallakaan … en tuota ole hyvin viitsinyt kaupoitellakaan ja tokkopa nuo tuosta huolisikaan. Ja kunhan Lindströmi aina käypi minulle sitä miesvainajani laulua soittamassa, niin saatanhan minä odottaa siksi, kunnes Lindströmi rahaa saapi…"

"Hyvä, hyvä … pian kai minä raittiusseuralta saankin … ja sitten minä sen lunastan…"

Vanha ämmä pärähti nauramaan.

"Raittiusseuraltako?… Onko se Lindströmi mennyt raittiusseuraan?…
Katsohan vain sitä vekkulia!… raittiusseuralta rahoja perii ja sitten
Matliinskan luona viinaan juopi … ei uskoisi sitä kälmiä!…"

"En minä itse seuraan vielä kuulu … vaikka tienestiä siltä olen saanut … mutta parasta kait se olisi … parasta olisi…" toimitti Alvar Lindström solahtaessaan ämmän lämpimään tölliin.