Produced by Tapio Riikonen

PROSPER MÉRIMÉE

Elämäkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta

Yliopistollinen väitöskirja

Kirjoittanut

KASIMIR LÖNNBOHM [LEINO], filos. maist.

Päivälehden Kirjapaino, Helsinki, 1895.

ESIPUHE.

Valitessani väitöskirjani esineeksi Prosper Mériméen, en suinkaan salannut itseltäni niitä moninaisia vaikeuksia, joita meikäläisissä oloissa työskentelevällä tutkijalla helposti käsitettävistä syistä on edessään, jos tahtoo saada aikaan edes osapuillekaan tyydyttävää monografiiaa hänestä. Tiesin kyllä, ettei hänestä ainakaan minun työhön ryhtyessäni vielä löytynyt minkäänlaista tarkempaa kirjallishistoriallista tutkimusta, vaikka kyllä sellaiset miehet kuin Taine, Sainte-Beuve, Georg Brandes, Emile Faguet, Jules Lemaître, Saintsbury y.m. olivat hänestä lyhempiä joko puhtaasti esteettisiä tai psykoloogisia esseitä julkaisseet. Perehdyttyäni näihin aloinkin jo eperoida koko yritystä, sillä oli ehkä turhaa minun ruveta heidän jälkiänsä parsimaan.

Kun sitten Suomen Yliopiston varoista sain matkarahan kirjallisia opinnoita varten etupäässä Pariisissa, ja tulin täten tilaisuuteen pitemmän ajan v. 1890 työskentelemään sikäläisessä, runsaasti varustetussa Kansalliskirjastossa, selvesi minulle sentään ennen pitkää, että jollen voisikaan tutkimuksellani vaikuttaa minkäänlaista uutta muutosta yllämainittujen miesten antamaan yleiskuvaukseen tämän etevimmän ranskalaisen novellistin kirjallisesta toiminnasta ja kirjailijaluonteesta, niin voin minä ehkä kuitenkin käyttämättömistä lähteistä ammentamillani tiedoilla ja näennäisesti vähempiarvoisilla, vaikka kylläkin tärkeillä seikoilla tieteellisesti tukea heidän ylimalkaisempia lausuntojaan ja osaksi myöskin näyttää tutkimukseni esineessä uusia, huomaamatta jääneitä puolia. Tällaisia käyttämättömiä lähteitä oli m.m. Ranskan sanomalehdistö, jonka näin sisältävän useita valaisevia asianhaaroja, ja niinikään eräs Mériméen laajahko kirjeenvaihto (luonnontieteilijä Requien'in kanssa,) joka enimmäkseen oli julkaisematta ja säilytettiin Avignon'issa Calvet'n museon arkistossa.

Jälkimäinen, josta toivoin saavani vallan uusia asioita tutkimukseeni, osottausi kuitenkin sangen niukkaperäiseksi tietolähteeksi. Kysymykseeni olivatko nämä kirjeet kopioitavissa, sain nimittäin mainitun museon esimieheltä ystävällisen kirjeen, joka on päivätty 23 p. toukokuuta 1890 ja jossa hän ilmaisi minulle, että hra Requien oli jättänyt kokoelmansa mainitulle laitokselle "sous certaines conditions", joihin m.m. kuului "de les tenir sous clef et de ne les communiquer qu'après un très long laps de temps". Tosin ilmoitti hän voivansa antaa niistä muutamia nähtäväksi, mutta nämä muutamat, joista itselleni kopiat toimitin, olivat jo osaksi hra Tourneux'n julkaisemia (teoksessa "Prosper Mérimée, ses portraits, ses dessins, sa bibliothèque") osaksi sisälsivät ne vallan yksityisiä asioita sellaisessa muodossa, ettei niitä voinut julkaista.

Se toivo raukesi siis jotenkin mitättömiin. Tähän eivät vastoinkäymiseni kuitenkaan päättyneet. Ollen monilta muilta toimilta estettynä tarpeellisella tarmolla tutkimustani kiirehtimästä sain vielä kestettäväkseni senkin kolauksen, että eräs ranskalainen kirjailija Augustin Filon, joka persoonallisesti oli tuntenut Mériméen ja saanut useilta hänen ystäviltään lukuisan joukon kirjeitä ja tiedonantoja käytettäväkseen, m.m. Mériméen varsin sisältörikkaat kirjeenvaihdot Albert Stapferin (vuosilta 1825-1870) ja — leskikeisarinna Eugénien kautta — kreivitär Montijon kanssa, joka oli mitä parhaimmissa ystävyyssuhteissa kirjailijamme kanssa aina vuodesta 1839 kuolemaansa saakka, että tämä samainen Filon, Napoleon III:n pojan kotiopettaja, keväällä 1893 julkaisi Revue des deux Mondes'ssa laajaperäisen esseen väitöskirjani esineestä ilmoittaen samalla, että se oli ainoastaan lyhennysote suuremmasta teoksesta.

Tutkimukseni oli silloin jo ehtinyt niin pitkälle, että noin toinen puoli (8 painoarkkia) oli jo valmiiksi painettuna ja käsikirjoitus niinikään melkein kokonaisuudessaan viimeisteltynä. Arvelin kuitenkin olevan turhaa jatkaa työtä, jonka toinen kaikin puolin suotuisemmissa oloissa työskentelevä ja kykenevämpi mies oli ottanut sellaisen perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi. Ainakin katsoin täytyväni odottaa siksi, kunnes tuo luvassa oleva teos oli ehtinyt julkisuuteen nähdäkseni oliko minulla sen jälkeen enää mitään uutta esitettävänä. Viime vuonna se sitten ilmestyi nimellä "Mérimée et ses amis" käsittäen yhteensä lähes 400 sivua siihen luettuna kreivi Spoelberch de Lovenjoulin tekemä erittäin tarkka luettelo Mériméen julkaisemista kirjoituksista ja teoksista. Mielihyväkseni kuitenkin huomasin, ettei teos suinkaan ollut tyhjentänyt ainetta yhtä vähän kuin se oli tieteelliseksikään aiottu. Tosin oli siinä minulle uusiakin tietoja, varsinkin Filonin julkaisemien arvokkaiden kirjeenvaihtojen kautta, mutta toisaalta keksin siinä myöskin vajavaisuuksia, todistamattomia väitteitä, jopa virheellisyyksiäkin. Sikäli kuin tutkimukseni jälkiosassa olen tarvinnut, olen hänen kirjaansa myöskin hyväkseni käyttänyt. Mitä jo valmiiksi painettuun alkuosaan taas tulee, on mielestäni riittävää, että erityisenä lisänä julkaisen Filonin kirjasta y.m. saamani uudet tiedot Mériméen elämäkerran alkupuoliskoon samoin kuin ne oikaisutkin, joihin olen nähnyt syytä olevan.

Kummastuksekseni huomasin muuten, että Filon on suunnitellut elämäkertansa Mériméestä jotenkin samaan tapaan kuin minä. Hänkin on tahtonut kuvata hänet lapsuudesta hautaan saakka ympäristöineen ja taustoineen, vaikka minä, esittäessäni häntä suomalaiselle yleisölle, luonnollisista syistä olen käsittänyt velvollisuudekseni vetää nuo kehysviivat hiukan leveämmiksi kuin hän. Myöskin olen minä koettanut pysyä tieteellisemmällä pohjalla siinä, että olen kaikille väitteilleni etsinyt todistuksia hänen kirjeistään, kirjoituksistaan tai teoksistaan ollen tietääkseni ainoa, joka todella on yrittänyt etsimään hänen mielipiteitään ja näkökohtiaan niistä varsin hauskoista ja sisältörikkaista kirjekokoelmista, jotka Mériméeltä on hänen kuolemansa jälkeen julkaistu. Kaikille näille aineksille en kuitenkaan ole väitöskirjan ahtaihin rajoihin sijaa saanut ja mitä edemmäs työni edistyi, sen varmemmaksi kävi minulla käsitys siitä, että tarkempi selonteko hänen estetiikastansa teosten analyysin pohjalla ynnä esitys hänen mielipiteistänsä kirjallisissa sekä taiteellisissa kysymyksissä täytyi minun täksi kertaa jättää ja tyytyä pelkkään elämäkerran kuvaamiseen. Ehkäpä piankin saan tilaisuutta julkaista jo kokoomani muistoonpanot jatkona tälle tutkimukselleni, jossa teokset ovat ainostaan kirjallishistoriallisesti kronoloogisessa järjestyksessä kosketellut ja jossa vain olen tahtonut muun ohessa näyttää, miten hänen aikalaisensa kirjailijaamme ja hänen kynänsä tuotteita tuomitsivat.

Esitykseni romanttisen koulun synnystä tuntuu ehkä laveahkolta ensi silmäyksellä, mutta tahallani olen tässä käyttänyt ensi käden lähteitä enkä tyytynyt kirjallishistoriallisten käsikirjojen ylimalkaisiin esityksiin, tutustuakseni näin itse paremmin tähän aikaan ja saadakseni luotettavan pohjan kuvattavanani olevan henkilön omituiselle ja aikalaisistaan niin selvästi eroavalle kirjailijaluonteelle. Mitä taas tulee kirjassani löytyviin historiallisiin taustoihin, ja jälkipuoliskossa oleviin selontekoihin kirjailijamme suhteesta valtiollisiin tapauksiin Ranskassa, niin olivat ne minusta välttämättömiä osaksi sen vuoksi, että tärkeämmät valtiolliset mullistukset aina tuottivat jonkunlaisen uuden käänteen hänen elämässään osaksi myöskin siksi, että arvelin lukijoitani huvittavan nähdä, millä kannalla hän tällaisten suurten asiain suhteen oli ja miten hän niitä arvosteli. Sillä kuten luulen tutkimuksestani selville käyvän, Mérimée oli todellakin sekä arvostelu-älyltään ja historialliselta käsitykseltään sellainen henkilö, että hänen lausunnoilleen ja tuomioilleen on arvo annettava, hän kun oli puolueeton päältäkatsoja ja sitä paitse tilaisuudessa seuraamaan esim. toisen keisarikauden vaiheita lähempää kuin kukaan muu.

Mitään täydellistä monografiiaa en luonnollisesti ole voinut ajatellakaan. Myöskin olen ensimmäinen tunnustamaan siinä löytyvän epätasaisuuksia, joihin ainakin osaksi työni keskeytys pariksi vuodeksi on ollut syynä, samoin kuin vajavaisuuksiakin, joita jo pelkästään riittämätön lähdekirjallisuuskin osaltaan selittää. Mutta jos kaikista näistä puutteellisuuksista huolimatta onnistuisin kääntämään edes muutamain lukijaini huomion tähän Ranskan puhtaimpaan klassilliseen novellistiin, jonka kirjailija-persoonallisuus ja yksityinen sielunelämä ovat mitä intressantimpia, hienoimpia ja valistuneimpia, niin olisin jo tällä kertaa tyytyväinen. Ja jos sitä paitse mahdollisesti olen voinut tuoda hänen elämänvaiheittensa sekä luonteensa valaisemiseksi edes jotakin uutta, joka tulevilta kirjallisuushistorioitsijoilta sentään jo pelkän esityskielenkin vuoksi jäänee huomioon ottamatta, on kaikissa tapauksissa tieto tästä oleva minulle enemmän kuin mitä olen toivoa rohjennut.

Helsingissä 14 p. huhtikuuta 1895.

Tekijä.

ELÄMÄKERTA

(1803-1870)

I.

Mériméen suvun alkuperää ei kovin pitkälle tunneta, vaikka onkin tämä nimi jo ehtinyt niin mainehikkaan kaiun saada. Sen mukaan kuin on selville saatu, polveutuu suku Normandian maakunnasta; Prosperin isoisä, nimen ensimmäinen tunnettu kantaja, vaikutti aluksi parlamenttiadvokaattina Rouen'issa ja oli myöhemmin viimeisen Broglie'n marsalkan sukulinnan intendenttinä. Täällä Broglie'ssa, Eure'n maakunnassa, syntyi 17 p. syyskuuta v. 1757 Prosperin isä Jean François Léonor Mérimée, joka tämän nimen suuremmalle yleisölle niin tutuksi ehti tehdä, että sen perijällä jo oli synnynnäinenkin oikeus huomattuun asemaan yhteiskunnassa.[1]

Léonor Mériméen lapsuudesta ei tiedetä paljo minkäänlaisia yksityisseikkoja enkä niitä ainettani varten tarvitsekaan. Tiedämme vain, että hän ylipäänsä sai hyvän kotikasvatuksen ja että hänessä jo tuiki nuorena huomattiin halua ja lahjoja taiteihin, erittäinkin piirustukseen. Nämä taipumukset eivät kuitenkaan millään tavoin estäneet nuorukaista menestyksellä harjoittamasta tieteellisiä opinnoita kielentutkimuksen sekä kreikkalais-roomalaisen kaunokirjallisuuden alalla. Yksistään humanistisiin opintoihin ei Léonorin tiedonhalu sentään nuorenakaan rajoittunut. Paul Lacroix kertoo nimittäin, ja sitä samaahan todistaa hänen myöhempi toimintansakin, että nuorukainen aika ajoittain jätti kaikki muut lukupuuhat ja antausi tutkimaan kemiaa, joka vanhemmiten kävikin hänen lempiaineekseen.

Maalaamista ja piirustusta harjoitteli hän kuitenkin enimmän, eivätkä näy vanhemmatkaan häntä estelleen taipumustansa seuraamasta. Ilman suurempia vaikeuksia joutuu hän oppilaaksi Gabriel François Doyen'in atelieriin, jossa, kuten tietty, aikansa ehkä kuuluisin mestari, Louis Davidkin oli sileää sivellintään käyttämään opetellut. Alkuopinnot täällä suoritettuaan pääsi hän ennen pitkää David'n suosittamana tuon aikoinaan hyvinkin tunnetun Fr. André Vincentin oppilaaksi, kertoo ylempänä mainitsemani kirjallisuuden tutkija Lacroix. Todenmukaisempi tuntuu meistä kuitenkin olevan Maurice Tourneux'n väite, jonka mukaan Louis David itse on ollut Léonorin ensimmäinen ohjaaja, sillä hänpähän se kuitenkin tätä Vincent'ille suositti. Miten lieneekin, mutta etevimmäksi oppilaaksi nuori Léonor täällä Vincent'in atelierissä piankin osottausi eikä viipynyt kauan ennen kuin hänelle myönnettiin pääsy kuninkaalliseen maalausakatemiaan (Académie royale de peinture), joka siihen aikaan oli korkein oppilaitos tällä alalla.

V. 1788 uskalsi Léonor Mérimée jo kilpailla tunnetusta Rooman matkarahasta, mutta yritykseksi se silloin vielä kuitenkin jäi. V:sta 1791 alkaen tapaamme sitten hänen teoksiaan salongissa, mutta jo sitä edellisenä vuonna oli hän lähtenyt sille tutkimusmatkalle Hollantiin, Saksaan ja Itaaliaan, jonka tulokset hän vasta 40 vuotta myöhemmin julkaisi tunnetuksi tulleessa teoksessaan "De la peinture à l'huile depuis Hubert et van Eyck, jusqu'à nos jours". Vasta Roomaan hän vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi ja siirtyi sieltä myöhemmin Firenzeen, mistä useimmat etevät taulunsa (Les chasseurs dans une forêt, l'Innocence nourissant un serpent, Daphnis et Chloë y.m.) Pariisin salonkiin lähetteli. Kuuluisana miehenä palasi Mérimée direktoriumin aikana kotimaahansa ja vastaanotti v. 1801 Lucien Bonaparten ehdotuksesta opettajapaikan Pariisin polyteknillisessä opistossa. Ja jo seuraavana vuonna kutsuttiin hän jäseneksi "Yhdistykseen kansallisen taideteollisuuden kohottamista varten", jonka vaikuttavimpia jäseniä hän kuolemaansa saakka oli. Niinikään valittiin hän samana vuonna toimeenpannun näyttelyn arvostelulautakuntaan ja tuli täten tutuksi Ranskan kuuluisimpien miesten kanssa. "École des Beaux-Arts" nimisen taidekoulun elinkautisena sihteerinä, joksi hän v. 1807 valittiin, oli hän tilaisuudessa osottamaan arvostelu- ja kirjailijakykyään niissä useissa rapporteissa, joita hän virkansa puolesta oli velkapää hallitukselle tekemään. Tuntuupa melkein siltä kuin olisi näissä erinomaisen sujuvasti ja klassillisen selvästi toimitetuissa, hienoa ja kehittynyttä taideaistia sekä laajaperäisiä tietoja todistavissa kirjelmissä jo sitä samaa mestarillista tyyliä, joka pojasta on tehnyt voittamattoman ja mallikelpoisen mestarin novellikirjallisuuden alalla.

Ja tuskinpa kovin paljo erehtyykään, jos otaksuu pojan jo kotoaan perineen mainiot tyylilliset taipumuksensa ja ne esteetilliset periaatteet, joita hän kirjallisessa tuotannossaan aina on seurannut. Tosin en tunne lähemmin Léonor Mériméen esteetillisiä mielipiteitä kaunokirjallisuudesta, mutta tiedänpä sen sijaan ne perustukset, joista hän kaunotaiteet johti. Teoksessaan "Traité de la peinture à l'huile", jonka lähempään käsittelyyn ryhtyminen veisi ulkopuolelle ainettani, todistelee hän sitä perusajatustaan, että "piirustus on se yhteinen lähde, josta saavat alkunsa nuo kolme taidehaaraa: maalaus-, veisto- ja rakennustaide". Piirustus on hänestä pääasia maalauksessakin; väritys tulee vasta toisessa sijassa. Samat periaatteet siis kuin hänen opettajallaan David'lla ja aikalaisellaan Ingres'llä, joitten mukaan taide oli palautettava yksinkertaisimpaan ja tärkeimpään ilmenemismuotoonsa piirustukseen. Niinikään oli kokonaisuuden sopusuhtaista taiteellisuutta etupäässä koetettava säilyttää. "Yksityisseikat ovat olevinaan tärkeitä pikku herroja, jotka ovat paikoilleen ohjattavat; muoto on kaiken ehto ja perustus: mitä yksinkertaisimmat muotoviivat, sitä suurempi niiden voima ja kauneus". Mutta esitystavan pitää olla laajanäköisen; todellisuudesta on ihanteellisuus etsittävä ja sen luonteenomaisimmat ääriviivat sopusointuisena kokonaisuutena kuvattavat leveällä, mutta säntillisellä tavalla, kas siinäpä juuri taiteen tehtävä.[2]

Tämä oli Ingres'n oppi ja samoin ajatteli myöskin Mérimée vanhempi. Antiikia hän tutki ja rakasti suuresti, sillä siellä löysi hän sen muodon kauneuden, joka hänestä oli kaiken taiteen elinehto. Eikä ainoastaan taidetta, vaan myöskin kirjallisuutta koskevissa kysymyksissä näyttää Léonor Mériméellä olleen kehittynyt ja varma aisti. Ainakin kertoo hänestä eräs hänen lähimpiä ystäviänsä seuraavaa "Mériméellä oli kirjallisissa asioissa sama selvä ja puhdas aisti, jota hän taiteellisissakin kysymyksissä osotti; Horationsa hän osasi ulkoa; innottelua, liioittelua ja kaikkea jokapäiväistä hän kammosi (il avait en horreur le pathos, l'exagération et le commun); ihmisellisen älyn kaikissa plastillisissa ilmestymismuodoissa hän etsi totuuden ihannetta vielä enemmän kuin kauneuden; kirjallisuudessa samoin kuin taiteissakin kuului hän valikoivaan kouluun; mutta filosofiiassa oli hänellä mitä ylevimmät näkökannat, alkuperäisimmät aatteet ja järkähtämättömimmät vakaumukset."[3]

Sellaiseksi kuvataan Prosperin isä. Tämä lahjakas maalaaja antoi opetustunteja eräässä yksityisessä tyttökoulussa, jota piti rva Moreau, lääkärin leski ja kahdeksan lapsen äiti. Täällä oppi Léonor Mérimée tuntemaan tulevan vaimonsa, talon nuorimman tyttären Anna Moreaun. Nuorella Anna neidilläkin oli huomattava taipumus piirustukseen ja maalaustaiteeseen, kuten hänen siveltimestänsä lähteneet taulut kyllin selvästi osottavat. Salongissa ei häneltä tiettävästi ole ollut koskaan mitään näytteillä. Mutta siitä huolimatta oli hänen kykynsä yleisesti tunnettu. Hänen ehkä etevimmän muotokuvamaalauksensa — muotokuvain maalaajatar hän nimittäin oli — kehutaan sattuvasti esittäneen Prosperin hyvää ystävää ja lahjakasta, vaikka aikaisin poistemmattua kasvientutkijaa Victor Jacquemont'ia, jonka elämäkerran Prosper Mérimée on niin kauniisti kirjoittanut.

Olen jo maininnut kuinka Léonor Mériméetä kehuttiin hyväksi kynäniekaksi. Nyt on minun lisääminen, että myöskin Prosperin äidillä vakuutetaan olleen mitä kauneimmat kertoilijan lahjat, joita hän käytti suurella menestyksellä viihdyttäissään maalattavia vallattomia pienokaisia kaikellaisilla saduilla ja omatekoisilla jutuilla.[4] Yleisesti tunnettu on Goethen lause synnynnäisistä taipumuksistaan:

"Vom Vater hab' ich die Statur
Des Lebens ernstes Führen;
Vom Mütterchen die Frohnatur
Und Lust zu fabuliren".

Samaa voisi tavallaan Mériméekin sanoa itsestään. Ainakin oli tämä "kertoilemisen halu" jo aikoja ollut hänen äitinsä suvun ominaisuuksia. Hänen isoäitinsä rva Leprince de Beaumont oli näet Ranskan suosituimpia kirjailijoita lasten kirjallisuuden alalla, ja on hänen satukokoelmansa "Magasin des Enfants" vieläkin aarreaitta palleroisille. Arvattavasti on nuori Prosperkin äitinsä jutelmia silloinkin kuunnellut, kun hän v. 1808 viisivuotiaana lapsukaisena istui emonsa maalattavana. Pitkät, olkapäille ylettyvät kultaiset kiharat, pyöreä muoto, korkea otsa, suuret, kirkkaat ja sielukkaat silmät, isonlainen nenä ja hienopiirteinen, vaikka suurehko hymy-suu — sellaiseksi on nuori äiti ainoan lapsensa kuvannut.[5]

Täydellisesti voimme kai nyt yhtyä siihen, mitä eräs Prosper Mériméen biograafi, Eugène Mirecourt, kirjailijamme syntymästä lausuu: "Kas tässä onnellinen ihminen, jolle oli suotu etuoikeus syntyä niin sanoakseni taidejumalattarien siipien suojassa".[6] Onnellinen oli kaikesta päättäen tämä avioliitto ennestäänkin eikä varmaankaan vähimmän sen jälkeen kuin Prosper, "kauan toivottuna lapsena", syyskuun 28 p. v. 1803 ensi kerran näki päivän valon.[7] Raihnainen ja kivulloinen lapsi hän oli ja joka hetki pelkäsi nuori äiti rakkaan ja ainoan perillisen kadottamista. Ja senpä vuoksi istuikin hän myötäänsä pienokaistansa vaalimassa ja usein sanotaan isänkin esikoisensa kehdolle työstään kiiruhtaneen. Kivulloinen oli nuori Prosper jo varhaisimman lapsuutensa päivinä ja kuten tulemme näkemään kärsi hän melkein koko ikänsä terveytensä heikkoudesta. Lapsen alkuopetus jäi melkein kerrassaan äidin huoleksi. "Hän (äiti) hoiteli lastansa mitä hellimmällä ja väsymättömimmällä huolella. Hän se myöskin oli, joka lapsen alkuopetuksen tehtäväkseen otti, ja epäilemättä on kirjailija juuri äidiltään perinyt sen hienoaistisuuden, joka muodostaa paremman osan hänen kyvystänsä" (— — cette sensibilité délicate qui fait meilleure partie de son talent).[8]

Muuten lienee Anna Moreaulla myöskin ollut englantilaista verta suonissaan; ainakin tietää Prosperin englantilainen biograafi George Saintsbury kertoa meille, että "Mérimée had English blood in his veins on the mother's side".[9] Kuinka läheistä tämä sukulaisuus englantilaisten kanssa sitten oli, siitä ei meille ole kukaan tarkempia tietoja antanut. Tiedämme vain, että Prosper jo nuorena ylioppilaana seurusteli englantilaisissa perheissä, että hän jo lapsuudestaan osasi englannin kieltä, tutki hartaasti englantilaista kirjallisuutta ja ulkoasussaankin jäljitteli Albionin asukkaita sillä menestyksellä, että hänestä voitiin sanoa "he was always considered, at least in France, to look and behave more like an Englishman than a Frenchman".

Anna Mérimée, Prosperin äiti, on erään ominsilmin näkijän (kreivi d'Haussonvillen) mielestä ollut "une femme plus intelligente que raffinée".[10] Silloisen taantumisajan vanhoilliset mielipiteet uskonnon ja kirkon alalla eivät tähän vapaamieliseen ja älykkääseen naiseen olleet tehneet minkäänlaista vaikutusta. Päinvastoin pysyi hän vastenmielisenä kaikille uskontunnustuksille, kuten Prosperin uusin biograafi kreivi d'Haussonville selvästi lausuu: "Madame Mérimée témoignait, en effet, contre toute croyance réligieuse une aversion décidée" lisäten vielä, että kun hänen poikansa hyväksyi periaatteekseen seuraavat, nimileimasimeensakin kaiverretut kreikkalaiset tunnussanat: Memnaebo apibtein (muista epäillä!), niin seurasi hän ainoastaan äitinsä opetusta. Kuinka kauas vapaamielisyys ja kirkollisen uskonnon vastustushalu tässä muutoin kyllä tunteellisessa naisessa oli kehittynyt, sitä osottaa parhaiten se seikka, ettei hän antanut ensinkään kastaa poikaansa, jonka "pakanallisuus" myöhemmin usein oli keskustelujen aineena niin hyvin yksityisissä seuroissa kuin julkisuudessakin.

Saatuaan kotona hyvät alkutiedot etupäässä äidiltään, siirtyi nuori Prosper Henri IV:n lyseoon ulko-oppilaana.[11] Kivulloisuus, taiteilijataipumukset vaiko kaunokirjalliset opinnot lienevät olleet syynä siihen, etteivät koulutodistukset erittäin loistavia olleet. Ainakin tietää Loménie kertoa meille, että "Mérimée fit des études classiques assez médiocres" ja Mirecourt puolestaan lausuu, että vaikka oppilas vuoden lopussa palasikin siksi hyvillä todistuksilla, että äiti niistä voi ylpeillä, niin eivät ne kuitenkaan olleet kyllin hyviä "pour mériter le titre de héros du thème grec". Koulussa ei Prosper Mérimée näytäkään vielä saavuttaneen niitä perinpohjaisia tietoja klassillisissa kielissä, joilla hän vanhempana niin usein tuttaviansakin hämmästytti. Ne hankki hän vasta ylioppilaaksi ja itsenäiseksi tultuaan. "Vasta koulusta päästyään — sanoo Loménie — antausi nuori Mérimée ominpäin hankkimaan niitä hyviä ja perinpohjaisia tietoja, jotka hänen kyvylleen antavat sellaisen voiman kaikilla aloilla liikkuessa. Olen kuullut puhuttavan, että hän jo nuorena oli innolla tutkinut Kreikan kaunista kieltä, jonka hän tosin oli laiminlyönyt koulussa, mutta jota hän sittemmin uudelleen innostui lukemaan erään kreikkalaisen johdolla".

Näyttää melkein siltä kuin olisivat maalauspuuhat jo silloin Prosperia suuremmassa määrässä huvittaneet. V. 1821, jolloin hän oli 18 vuotias, näemme nimittäin vanhan Mériméen eräässä kirjeessä puhuvan pojastansa seuraavalla ylpeilevällä tavalla:

"Minulla on 18 vuotias pitkä poika, josta minä mielelläni tahtoisin lakimiehen. Hänellä on muuten sellaiset taipumukset maalaustaiteeseen, että hän, vaikka ei olekaan koskaan jäljennöksiä maalaillut, jo tekee luonnoksia kuin mikähän nuori maalaajan oppilas; mutta tarkalleen ei hän osaa piirtää silmääkään. Käytös ja sivistys pitäisi hänellä olla hyvä, kotona näet kun aina on kasvatettu".[12]

Tällainen oli hän siis, kun hän 17 vuotiaana Henri IV:n lyseosta yliopistoon laskettiin tullakseen isänsä tahdon mukaan sisäänkirjoitetuksi "École de Droit" nimiseen lakitieteelliseen osastoon, johon useimmat varakkaampien pariisilaisten pojat siihen aikaan kuuluivat. Lahjakas, monipuolinen ja hyvin kasvatettu hän oli ja paljo hänestä vanhemmat toivoivat. Kooltaan oli hän pitkä ja hoikka nuorukainen, jonka älykkäät, vilkkaat silmät, rohkea katsanto ja ulkoneva nenä osotti lujaluontoisen miehen alkua. Ja jo silloin huomattiin hänellä tuo aristokraattinen ilme kasvoissa ja pilkallinen hymy huulilla, jonka hän siitä saakka luonteenomaisimpana piirteenään säilytti kuolinpäiväänsä saakka. Niin kertoo kuitenkin muudan Mériméen läheinen sukulainen, joka on ollut tilaisuudessa näkemään rva Mériméen tekemän muotokuvan, mikä esitti Prosperia 15 vuotiaana nuorukaisena.[13]

Ennen kuin häntä seuraamme siihen laajempaan seurapiiriin ja vilkkaaseen kirjalliseen elämään, johon hän ylioppilaaksi tultuaan joutui, tahdomme muutamin lyhyvin piirtein luonnostella Ranskan valtiollista ja yhteiskunnallista tilaa tähän aikaan antaaksemme kuvauksillemme tarpeellisen historiallisen taustan.

II.

Ensin pari sanaa ajan valtiollisesta taka-alasta. Kovin äkkiä oli vapautta rakastava ja pikaluontoinen Ranskan kansa vallankumouksen kautta kahleensa katkaissut, katkaissut ne ennen kuin se ehti henkisesti kypsyä voitettua valtaansa järkiperäisesti käyttämään. Epävarmana se tietänsä eteenpäin haparoi ja tarmokasta johtoa kaipasi. Jotenkin vapaaehtoisesti se sen vuoksi alistuikin sen raskauttavan, joskin kunniakkaan ikeen alle, jonka Napoleon I ennen pitkää Gallian kansan kannettavaksi laski. Olihan toki valtakunnan ruorissa taas mies, joka tiesi mitä tahtoi, niin että ehkäpä hänen kanssaan turvallisempi aika oli koittava, mietittiin.

Näissä toivomuksissa petyttiin kyllä täydellisesti, mutta seisoipa sen sijaan kunnian ja maineen seppelöimänä vanhan Ranskan sota-lippu, ja siinähän oli tarpeeksi korvausta kaikille. Isänmaansa kunniaksi on näet Ranskan kansa aina ollut valmis uhraamaan kaikki. Ja niin kauan kuin se laakereita leikkasi, seurasi se nurkumatta ajan suurinta sankaria, seurasi häntä halki koko Euroopan, kunnes luonnonvoimat ja vihollisten paljous sen vihdoin lannisti. Venäjän lakeudet ne muodostuivat Ranskan laskeutuvan kunnian haudaksi. Pian astuivat liittolaisten voittoisat joukot itse Pariisin muurien sisäpuolelle ja kohtalonsa kovuutta sai Elban saarella miettiä äskeinen valtaistuinten järisyttäjä.

Vielä kerran yritti hän sitten aikansa ruoriin tarttua, mutta me tiedämme hänen onnettoman kohtalonsa. Waterloon musertava tappio teki lopun kaikesta ja "saaressa merellisessä" istui taas rauhan panttina kukistunut sankari.

Ja niin palasi Belgiaan paennut Louis XVIII taas Pariisiin ja hänen kanssansa ahdashenkinen taantumisvalta. Eduskunta hajoitettiin, tasavaltalaiset ja bonapartelaiset karkoitettiin maanpakoon ja monarkkisen kirkollisvaltion perustuksia ruvettiin entisyyden raunioille rakentamaan "pyhän liiton" turvallisessa suojassa. Jokainen vapaa aate oli tukahdutettava, jokainen tasavaltaiselta hajahtava laitos kukistettava ja Louis XIV:n aikuinen itsevaltius kokonaisuudessaan palautettava. Paremmaksi vakuudeksi otettiin taas jesuiitatkin armoihin ja pian näemme näiden veljellisessä sovussa hallituksen kanssa työskentelevän keskiaikaisen hallitusmuodon ylläpitämiseksi.

Näin tumma on se valtiollinen tausta, johonka vuosisatamme mahtavin kirjallinen liike niin loistavan ja valoisan vastakohdan muodostaa. Ja tämä nouseva kirjailijapolvi se vihdoin tiranniudenkin kukistaa samoin kuin tekivät aikoinaan negatiivisemmalla tavalla 18:n vuosisadan filosoofit ja kaunokirjailijat Louis XIV:n absolutismille. Tämä vuosisatojen vaihtumassa syntynyt sukupolvi se oli perinyt Rousseaun uskon ja luottamuksen, innostunut onnettoman André Chénier'n ylevämielisistä ja tuntehikkaista lauluista, laajentanut näköalojansa tutkimalla M:me de Staël'in hauskoja kirjoituksia Saksan suurista kirjailijoista, itkenyt Wertherin kanssa rakkauden autuasta surkeutta ja raivonnut "Räuberein" ja Byronin kanssa yhteiskuntalaitoksia vastaan. Se oli myöskin kuunnellut Schlegelin luentoja Saksan nuorentuneesta kirjallisuudesta, nähnyt näyteltävän Shakespearen mestaridraamoja ranskalaisessa käännöksessä ja ihastuksella lukenut Walter Scottin epookintekeviä ja historiallisia tapahtumia ihan uudelta kannalta käsitteleviä romaaneja.

Kummako siis, etteivät Aristoteleen aikuiset ja Boileaun yhä varmistamat ranskalaiset runomuodot enää heitä tyydyttäneet? Kummako jos tyhjiltä ja sisällyksettömiltä tuntuivat heistä Arnault'n, Jouy'n, Lemercier'n ja Baour-Lormian'in sileän kylmät ja tunteettomat sepustukset Shakespearen ja Byronin, Goethen ja Schillerin ikuisten luomien rinnalla? Se ei voinut enää entisellä ahdashenkisen isänmaallisuutensa naiivilla vakaumuksella kerskailla puolijumalista klassikoista eikä orjamaisesti alistua "suuren" Nicolas Boileaun, tuon yksinvaltiaan tuomarin, varmoja runo-opillisia lakeja noudattamaan. Tämä nuoriso oli näette vähitellen oppinut omin silmin ja vapaasti luontoa ja oloja katselemaan, oivaltanut Racinen esitystavan sekä kylmäksi että yksipuoliseksi ja nähnyt, että klassikkojen kuvaaman maailman ulkopuolella oli olemassa vaiherikas ja pulppuava elämä inhimillisine heikkouksineen ja tapoineen.

Sisällisen vaistonsa pakosta asettui se siis sotakannalle, ja samaa tekivät myöskin "vanhat" (Auger, Jouy, Parceval de Grandemaison, Baour-Lormian, Raynouard y.m.), jotka yhtä itsepintaisesti tahtoivat puolustaa olevia taidekäsitteitä. Mutta nuorisolla oli innostus ja sisällinen voima puolellaan ja ehtimistään kehittyi tästä liikkeestä mahtava kirjallinen vallankumous, joka uusia taidesuuntia ja voimakkaita neroja ilmoille loihtii, klassillisuuden tiranniuden kukistaa ja voitollisen taistelunsa ijäti pysyväksi muistomerkiksi kauniit runotuotteensa jättää. Kuta ahtaammalle kirkollinen hallitus yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan rajoittaa, sitä suuremmalla voimalla kääntyy nuorison mieli taiteeseen ja kirjallisuuteen, joissa se koettaa etsiä vapauteen pyrkivälle hengellensä tyydytystä. Kun se ei löydä sitä vanhoista eikä uudemmista klassikoista, hakee se sitä keskiajalta, jolla oli tarpeeksi tunnetta, innostusta ja ihanteita. Ja noissa kaukaisen ajan unelmissa se viihtyy, niitä unelmoidessaan se hetkeksi kurjan ja runottoman nykyisyytensä unhottaa. Samoista syistä käyvät kaukaiset ulkomaiset olot ja tapakuvaukset mieluisaksi nautinnoksi ja kun kerran vanha "kiinalainen muuri" Ranskan ja muun Euroopan väliltä on murrettu, puhaltavat raittiit tuulet pian vapaasti kaikilta tahoilta, Reinin, kanaalin, alppein ja Pyreneitten poikki.

Turhaan ponnistelee tätä uutta pohjavirtaa vastaan sekä Napoleon että hänen jälkeläisensä, turhaan säädetään lakeja ja asetuksia henkisen uudistumisen ehkäisemiseksi. Keskellä kaikkea taantumista, keskellä koko yhteiskunnallista seisausta näemme pienen joukon nuorukaisia, jotka ovat ottaneet vaaliakseen vastaiseksi valoksi liehdottavaa kipunaa. Shakespearen, Goethen, Byronin, Scottin, Danten, Calderonin y.m. maailmannerojen ikuiset henget ovat auttamassa liehtomista.[14] Ja kyllä sitä tarvitaankin, sillä 250 vuotta vanhat ovat ne sitkeät juuret, joilla klassillisuus yhäkin niin ylpeänä pystyssä pysytteleikse.

Mutta sellaisten miesten kuin Villemain'in ja Cousin'in iskuista alkoivat ne vihdoinkin katkeilla. Tuomalla historian kirjallisuudenarvosteluun osoitti edellinen taiteellisen arvon olevan relatiivista, ajasta ja oloista riippuvaista; Victor Cousin taas joutui nuorison ihanteeksi heti kohta kun hän (v. 1815) yliopiston kateederille astui.[15] — Jo ensi päivänä kertyi nimittäin hänen ympärilleen nuoria, innostuneita, jopa fanaatillisiakin ihailijoita, jotka isoovina nielivät jokaisen sanan, mikä mestarin suusta tuli.

Yleisen innostuksen vallassa joutuivat yhteiseen virtaan taipumuksiltaan mitä erilaisimmat luonteet. Kukin antoi tunnussanalle, "romantismille", mieleisensä merkityksen ja liittyi taistelemaan yhteistä vihollista, klassillisuutta, vastaan. Ja näin tapahtui, että mukaan tempausi sellaisiakin, jotka luonteeltaan olivat melkoisesti toista kuin mitä nykyään sanalla "romanttiko" tarkoitetaan.

Näitä oli varmaan myöskin Prosper Mérimée, joka nyt oli yliopistolliset opintonsa alkanut. Isä tahtoi, kuten sanottu, pojastansa lakimiestä ja tutkintoansa vartenhan hän hiljalleen lueskelikin; mutta suurin osa ajasta meni kielten, kaunokirjallisuuden ja fisosofiian tutkimiseen. Hänkin oli nimittäin yksi noita Cousin'in kuuntelijoita "qui font de la philosophie et du romantisme". Nuoren johtajansa ympärille kokoutuneina näemme siellä, paitsi Mériméetä, myöskin joukon hänen lähimpiä ystäviänsä. Siellä istuu tuo aina uskollinen toveri, sittemmin tunnettu tutkimusretkeilijä J. J. Ampère, siellä orientalisti Fulgence Fresnel, valtiollinen puhuja Alex. de Jussieu, tuleva ministeri Jules Bastide sekä ystävät Sautelet, Morel, Frank, Alb. Stapfer y.m.[16]

Näiden mieluisampien luentojen ja seuraelämän huvitusten tieltä saivat lainopilliset opinnot väistyä. "Mériméetä nähtiin harvoin luennoilla" tietää Mirecourt kertoa; "hän näet harjoitti lukujaan kuten useimmat varakkaiden pariisilaisten pojat s.o. hän huvittelihe paljo, lueskeli kaunokirjallisuutta ja otti osaa salonkielämän iloihin". Espanjan ja Englannin kirjallisuutta hän etupäässä harrasti; hiukan myöhemmin antautui hän kuten jo olen maininnut erään kreikkalaisen johdolla myöskin opiskelemaan uutta kreikkaa,[17] joka olikin hänelle sanomattomaksi hyödyksi sillä matkalla, minkä hän v. 1842 teki Kreikkaan ja Vähä-Aasiaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren kanssa.

Sangen varhain joutui nuori ja nerokas ylioppilas jo salonkielämänkin hauskutuksia nauttimaan eikä se kummaakaan ollut, sillä olihan hän huomatusta ja varakkaasta pariisilaisesta perheestä. Noin 19-vuotiaana tapaamme hänet jo nuoren ja ihanan laulajattaren Giudetta Pastan (synt. 1798) luona Pariisissa, missä tämä siihen aikaan (vv. 1822-30) suurella menestyksellä esiytyi itaalialaisella näyttämöllä. Täällä Giudetta Pastan salongissa kohtaa nuori lakitieteen oppilas ensi kerran Henri Beylen, joka Napoleonin kanssa ympäri Eurooppaa retkeiltyään oli asunut enimmäkseen Itaaliassa ja muutamia vuosia sitten (1817) julkaissut ensimmäisen teoksensa "Histoire de la peinture en Italie". Poliisin ahdistaessa oli tämä omituinen ja nerokas mies ollut pakotettuna jättämään rakkaan Itaaliansa — hänen epäiltiin kuuluvan kuuluisain Carbonarein leiriin — ja etsimään entisiä ystäviänsä Pariisissa.

Suuresta merkityksestä oli tämä uusi tuttavuus Prosper Mériméelle. Vaikka Beyle näet olikin 20 vuotta häntä vanhempi, syntyi heidän välillään kuitenkin mitä kestävin ja rakkain ystävyyden liitto, jonka vaikutus Mériméen mielipiteihin ja kirjalliseen toimintaan on arvattava suuremmaksi kuin kenenkään muun. Mérimée olikin silloin juuri siinä ijässä, jolloin ulkonaisille vaikutuksille ollaan enimmän alttiita ja varmaankin on siitä Beylen ansioksi osa luettava, että hän niin varhain romanttikoista erkausi. Itse kirjoittaa Mérimée tuttavuudestansa Beylen kanssa seuraavasti:

"Opin tuntemaan Beylen noin v. 1820; siitä lähtein aina hänen kuolemaansa saakka on meidän välimme ikäerotuksesta huolimatta, aina ollut mitä ystävällisin. Harvat ihmiset ovat minua enemmän miellyttäneet, enkä tiedä ketään, jonka ystävyys olisi ollut minulle kalliimpi."[18]

En tahdo tässä yhteydessä ruveta tekemään tarkkaa ja seikkaperäistä selkoa yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista molempain luonteiden, käsitysten ja esitystavan välillä. Paljo niitä kuitenkin näkyy olleen olemassa, jos saamme luottaa Mériméen omiin sanoihin:

"Muutamia kirjallisia vastenmielisyyksiä ja mielihaluja lukuunottamatta ei meillä ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ja ani vähä löytyi asioita, joista olisimme samaa mieltä olleet. Aika kului meiltä keskinäisessä avomielisessä väittelyssä, jossa kumpikin epäili toistaan hassutuksista ja paradokseista. Vaan aina me kuitenkin erityisellä mielihyvällä uudestaan väittelymme alotimme".[19]

Mutta jättäkäämme muut vertailut toistaiseksi ja seuratkaamme vielä Mériméetä hänen salonkiretkillään. Paitsi rva Pastan luona kävi Mérimée myöskin Mmes Récamier'n ja Lebrun'in, parooni Gérard'in ja etenkin englantilaisen Mrs Clarken salongissa. Kuuluisan rva Récamier'n luo saattoi hänet J. J. Ampère, joka ikäkautensa pysyi talon uskollisimpana ystävänä. Täällä oli Mérimée tilaisuudessa tapaamaan Ranskan useimmat suuret miehet (Chateaubriand, Ballanche, Tocqueville y.m.), Lebrun'in salongissa joukon tiedemiehiä ja parooni Gérard'in luona kaikki maan etevimmät taidemaalaajat.[20]

Romanttisen koulun oikeihin pääpesiin joutui Mérimée vasta muutamia vuosia myöhemmin s.o. esikoisensa "Théâtre de Clara Gazul'in" ilmestyttyä. Rva Clarken valtiollisessa ja kirjallisessakin suhteessa jotenkin puolueettomassa ja värittömässä salongissa näkyy hän sitä vastoin alkaneen käydä jo heti koulusta päästyään. Nämä matineat ja iltamat olivat muuten maan kuulut ja niissä kokoutui "ei ainoastaan kaikki, mitä Pariisissa oli huomattavinta, vaan myöskin koko Euroopan kuuluisimmat henkilöt".[21] Jo v. 1822 kerrotaan Mériméen usein käyneen siellä "harjoitellaksensa itseään englanninkielessä, jota hän innolla tutki", ja lisää sama kertoja, että "rva Clarke autteli häntä, huomauttaen kielivirheitä, joita Mary tavallisesti ivaili".[22] Täällä hän siis yhä kehitti sitä englanninkielen taitoa, jolla hän myöhemmin Albion'in asukkaitakin petti, ja täällä hän myöskin aikojen kuluessa tapasi miehiä sellaisia kuin Cousin, Thiers, Barthélemy Saint-Hilair, Mignet, W. Müller, Ranke, Helmholtz, Raumer, Turgenjew y.m., jotka talossa kävijöinä mainitaan.

Tällä välin oli oppositsiooni vallalla olevaa klassillista kirjallisuussuuntaa vastaan alkanut käydä yhä kiivaammaksi ja joutua vähitellen innokkaan julkisen keskustelun alaiseksi. Suurta huomiota oli varsinkin herättänyt Stendhal'in (Beyle) julkaisema riitakirjoitus "Racine et Shakespeare", jossa tekijä erinomaisen sattuvalla ivalla ja pirteällä hienoudella osotti, mikä suuri erotus näiden molempain kirjailijain välillä oli.[23] Stendhal ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka koetti kääntää huomiota Englannin suurimpaan kirjailijaan. Jo aikoja sitten oli näet Mercier julkaissut kyhäyksensä Tableau de Paris, jossa hän m.m. lausui:

"Nuoret kirjailijat, tahdotteko te tutustua tositaiteeseen, tahdotteko te vapauttaa sen siitä lapsuuden aituuksesta, johon se nyt on suljettu? Luopukaa klassikoista ja heidän mädänneistä säännöistään, lukekaa Shakespearea, elkää häntä jäljitelläksenne vaan oppiaksenne häneltä tuon laajan ja rehevän, yksinkertaisen ja luonnollisen, voimakkaan ja puhuvan esitystavan; tutkikaa häntä, luonnon uskollista tulkkia, ja te tulette pian huomaamaan, että kaikki nuo kuristetut, kaavamaiset ja sekä totuutta että elämää vailla olevat pienet murhenäytelmät eivät tarjoa teille muuta kuin kuivaa ja hirmuisen laihaa ravintoa".

Uutta ei siis vetoominen Shakespeareen, "luonnon uskolliseen tulkkiin", suinkaan ollut. Mutta nyt oli otollinen aika tullut ja mielet kypsyneet, jotenka siis tällainen nerokas lentokirja herätti tavatonta melua. Sanat klassillinen ja romanttinen — tätä jälkimäistä sanaa lienee ensiksi Mme de Staël, sittemmin Chateaubriand käyttänyt — olivat jo kaikkein huulilla. Olipa jo v. 1820 eräs akatemiakin [l'Académie des Jeux Floraux] vastattavaksi palkintokysymykseksi asettanut seuraavan: mitkä ovat sen kirjallisuuden erikoisominaisuudet, jolle on annettu nimeksi romantismi ja mitä nuorentavia lisiä voi tämä suunta klassillisuudelle tuottaa?[24]

Noilla sanoilla käsitettiinkin ylipäänsä kovin erilaisia ominaisuuksia. Järkevimmät ymmärsivät romanttisuudella alkuperäisen ja voimallisen ihmisneron luontaista oikeutta vapautua entisten nerojen jo jähmettyneistä mielipiteistä. He taistelivat siis ihmishengen vapauttamiseksi. Niin tekivät ainakin ne etevät miehet, jotka v. 1824 yhtyivät perustamaan uutta kirjallista sanomalehteä samaan tapaan kuin itaalialainen "Il Concigliatore". Tällä lehdellä, joka kosmopoliittisen värityksensä merkiksi sai nimekseen le Globe, on Ranskan kirjallisuudessa suuri merkityksensä jo senkin kautta, että sen toimittajain joukossa huomattiin nimet: Guizot, Rémusat, Vitet, Barante, Sainte-Beuve, J. J. Ampère, Dubois, T. Jouffroy, Charles Magnin, Sautelet, Duvergier de Hauranne fils j.n.e.[25] Sitä paitse voimme huoletta otaksua, että ilman Globen tarmokasta apua ja suosiollista arvostelua olisivat romanttisen koulun sankarit saaneet ilman menestystä vielä kauan, kauan asiansa puolesta taistella.

Periaatteellinen puoli alkoi sentään vähitellen saavuttaa kaikua suuressa yleisössä. Mutta käytäntöä, tuotteita vaativat ivaillen vastapuoluelaiset, jotka sanomalehdissä ja ivarunoissa pilkkasivat nuoria "suun pieksäjöitä".[26] Näillä oli kyllä käytettävänään kokonainen liuta pienempiä lehtiä [Muse, Étoile, Drapeau, Aristarque, Nain y.m.], mutta elossa olevia kaunokirjailijoita, joilla he olisivat voineet ylpeillä Légouvén, Lemercier'n, Étiennen, Auger'n, Arnault'n, Jouy'n y.m. rinnalla ei heillä ollut muita kuin Chateaubriand ja Nodier.

Jonkunlaisella häpeän tunteella he siis taivaan rantaa tähystelivät, eikö alkaisi heidän miehiään jo ilmestyä. Ja vilpittömällä ilolla otettiin jokainen vastaan, ken vähänkään huomattavampaa tuotti: Lamartine mietelmä-runojensa (1820), Hugo Oodiensa ja ballaadiensa (1822) ja de Vigny runosikermiensä johdosta. Näissä ilmaantuvaa tunnetta, lämpöä, luonnollisuutta ja intohimoa oli Globe heti kohta valmis pitkissä kirjoituksissa huomauttamaan, mutta sen samoin kuin hurjimpienkin romanttikojen täytyi myöntää, että draama ja romaani oikeastaan olivat nykyajan runomuotoja ja että heidän näillä aloilla ei ollut onnistunut mitään uutta luoda. Muukalaisiin kyllä voitiin viitata, mutta omat miehet eivät vain näyttäneet uskaltavan käydä tämän klassillisuuden vahvimman linnoituksen kimppuun, linnanvartijoilla kun näet, paitse taitoa ja kokemusta, oli turvanaan traditsioonein vankka rintasuojus.

Saksalaisilla oli näytelmän alalla jo Schiller, Goethe, H. v. Kleist ja Z. Werner, englantilaisilla Byron ja Shelley, itaalialaisilla Manzoni[27] ja Niccolini, mutta ranskalaisilla romanttikoilla ei ketään. Tosin oli jo Didérot runousopissaan (Poétique du drame) uneksinut jonkunlaista uutta näytelmälajia lausuessaan, että "noiden molempain äärimmäisyyksien välille, joista toinen koettaa saattaa meitä itkemään, toinen nauramaan, on jonkunlaiseksi välitykseksi luotava uusi näytelmälaji, joka ei koeta itkettää eikä naurattaa, vaan joka antaa meille todenmukaisen kuvan elämästämme pysytteleimällä yhtä kaukana molemmista äärimmäisyyksistä". Tahto oli siis oikea ja hyvä, mutta kykyä toteuttaa periaatettaan ei hänellä ollut. Hänen tragédie bourgeoisensa — Le fils naturel, Le père de famille etc. — oli kovin laihaa ja pehmeää laatua.

Lähemmäksi romanttikoja oli näytelmätaiteen periaatteita määritellessään jo tullut Sébastian Mercier, joka selitti, että "koska teaatteri luonteeltaan on valetta, niin pitää sitä koettaa saada niin uskottavaksi ja todenmukaiseksi kuin mahdollista"; ja koska näytelmätaiteen hänen mielestään pitää antaa "laajaperäinen ja todenmukainen kuva ihmiskunnasta", niin pitää sen etupäässä esittää nykyajan ihmisiä ja elämää.[28] Periaatteittensa käytäntöönpanossa oli sentään Mercierkin aivan saamaton. Hiukan tuotteliaampi ja huomattavampi häntä oli kreivi Gain-Montaignac, joka v. 1820 julkaisi kokoelman näytelmiä varustaen teoksensa esipuheella, missä puolusti ylempänä huomautettua näytelmäkirjallista uudistusta.[29]

Pieniä edeltäviä yrityksiä teaatterin uudistamiseksi oli siis tehty, mutta ilman toivottua menestystä. Joko ei aika vielä ollut kypsynyt taikka oli vika tuotteissa. Pian täytyi kuitenkin jonkun ottaa ratkaiseva askel, sen tunsivat kaikki. Mutta kuka oli tämä uskalias oleva?

III.

Hänen nimensä oli Prosper Mérimée.

Klassikkojen ja romanttikojen välisiin periaatteellisiin riitakysymyksiin ei hän ainakaan julkisuudessa ollut sekautunut. Eikä hän ole sitä tehnyt koskaan jälestäkään päin. Hänen mielestään oli etevä kirjallinen tuote uudistavaan suuntaan paljoa pätevämpi todistus tämän suunnan kelvollisuudesta kuin kaikki nuo pitkät programmi-väittelyt yhteensä. Jos hän ylipäänsä oli muodostanut itselleen varsinaista mietittyä käsitettä noista riidanalaisista nimityksistä, niin oli hän niiden suhteen arvatenkin samaa mielipidettä kuin Globen miehet, nimittäin että taideluomassa paikallisväritystä (couleur locale) ja todennäköisyyttä täytyy olla sekä että näytelmää sommitellessa kernaasti voi hyljätä ajan ja paikan yhtäjaksoisuuden toiminnan yhtenäisyyden hyväksi. Eikä Mériméellä varmaankaan olisi ollut kovin paljoa muistuttamista sitä mielipidettä vastaan, joka Goethellä oli tämän kuuluisan kirjallisen sodankäynnin suhteen. "Es ist alles gut und gleich — sanoo hän — Classisches wie Romantisches, es kommt nur darauf an, dass man sich dieser Formen mit Verstand zu bedienen und darin vortrefflich zu sein vermöge. So kann man auch in beiden absurd sein und dann taugt das eine so wenig wie das andere".[30]

Kirjallisen kaunoaistinsa oli Mérimée muodostanut kotoa saadun opetuksen ja monipuolisten lukujensa perustuksella. Shakespeare, Goethe, Scott, Lope de Vega ja Byron olivat varsinkin hänen lempikirjailijoitaan ja näiden vaikutusta huomaakin hänen varhaisemmissa tuotteissaan. Historiallisen romaanin ja draaman suhteen on hän näet tavallaan omaksunut Scottin ja Goethen mielipiteet semmoisina kuin ne käytäntöön pantuna ilmestyvät esim. Waverley-novelleissa ja Goetz v. Berlichingen'issä. Epäilemättä tunsikin Mérimée samoin kuin Vitetkin nämä teokset jo ensimmäisiä tuotteitaan valmistellessa. Scott oli nimittäin äkkiä joutunut muotikirjailijaksi ja Goetheä olivat useat aikakauskirjat, varsinkin Globe-lehti, pitkissä ja ylistelevissä kirjoituksissa käsitelleet. Sitä paitse ilmestyi juuri niinä vuosina etevät käännökset hänen draamallisista teoksistaan,[31] niin että Mérimée aivan hyvin niidenkin kautta voi tulla Goethen historiallisen esitystavan vaikutuksen alaiseksi.

Goethe, jolle tämä kunnioitus "nuoren Ranskan" puolelta oli erittäin mieluinen,[32] näkyy muuten olleen kovinkin itsetietoinen niistä ansioista, joita hänellä mahdollisesti oli Ranskan romanttisen liikkeen suhteen ylipäänsä ja sen historiallisiin näytelmiin nähden erittäin. Eckermannille sanoo hän näet kerran suoraan: "Der Keim der historischen Stücke, die bei den Franzosen jetzt etwas Neues sind, findet sich schon seit einem halben Jahrhundert in meinem Goetz".[33] Epäilemättä tarkoittaa Goethe tällä enemmän Louis Vitet'ä, kuin Mériméetä, sillä jälkimäistä piti hän aina omatakeisena ja voimakkaana kykynä, joka kulki omia teitään. Saksalainen kirjallisuushistorioitsija Süpfle koettaa kyllä ulottaa Goethen sanat Mériméen esikoiseenkin Théâtre de Clara Gazul'iin,[34] joka ilmestyi Pariisissa keväällä 1825 A. Sautelet'n kustannuksella. Mahdollista onkin että "siemen" on sieltäpäin saatu. Mutta omatakeisen ja itsenäisen sisällyksen ja muodon on se Mériméen käsissä saanut, se täytyy jokaisen myöntää, joka näitä teoksia ottaa toisiinsa verratakseen. Samaa todistavat myöskin Goethen omat sanat. Kun Eckermann kysyy hänen ajatustaan Béranger'sta ja Mériméestä, sanoo hän: "Das sind grosse Talente, die ein Fundament in sich selber haben und sich von der Gesinnttngsweise des Tages frei erhalten". Ja "Théâtre de Clara Gazul'ista", antaa hän erittäin mitä kauneimman tunnustuksen: "Allein in Deutschland soll einer es wol bleiben lassen, so jung wie Mérimée, etwas so Reifes hervorzubringen als er in den Stücken seiner 'Kara Gazul' gethan".[35]

Béranger ja Mérimée näyttävät nuorista romanttikoista enin Goetheä huvittaneen. Kun Ampère, joka oli Globessa julkaissut eteviä arvosteluja Goethestä ja hänen teoksistaan, v. 1827 kävi runoilija-ruhtinaan luona Weimarissa, oli tämä erittäin utelias kuulemaan yksityisseikkoja Béranger'sta ja nuoresta Mériméestä.[36] Ja kun kreivi Reinhard v. 1829 Pariisista palasi, täytyi hänen niinikään kertoa Goethelle, mitä hän vain Clara Gazul'in tekijästä tiesi. Arvatenkin sai tämä ystävänsä Ampèren kautta tietää olevansa hyvässä suosiossa Weimarin kirjailijahovissa ja senpä vuoksi suostui hän mielellään istumaan modellina David d'Angers'ille, joka Weimarissa käydessään oli luvannut toimittaa Goethelle Ranskan etevimpäin kirjailijain teokset ja kuvat. V. 1830 lähetti David hänelle kokoelman basreliefejä ja medaljonkikuvia, m.m. myöskin Mériméestä, ja oli Faustin runoilija suvainnut erityisellä huomiolla tarkastaa juuri nuoren Mériméen piirteitä, joissa hän oli ollut keksivinään "jotakin humoristista".[37]

Mutta palatkaamme takaisin Mériméen esikoiseen Clara Gazul'iin, joka 22-vuotiaasta tekijästään oli yht'äkkiä niin merkillisen ja huomattavan henkilön tehnyt. Jo Goethen sanoista on lukija huomannut teoksen käsittäneen sarjan näytelmäkappaleita, joiden aiheet ainakin osaksi olivat historiallisia. Niin olikin; teos sisälsi kuusi espanjalaisten näytelmäin tapaan kirjoitettua saynète'ä, jotka kaikki olivat luontevia käsittelyltään, pirteitä vuoropuhelultaan, vapaita sommittelultaan (tarkoitan, ettei tekijä ollut noudattanut Boileaun ja Laharpen määräyksiä kolmesta yhtäjaksoisuudesta), tosia paikallisväritykseltään tai sanalla sanoen niillä oli luomisvoimaisen alkuperäisyyden ja uutuuden tuoksu.

Nimeänsä ei tekijä ollut paljastanut,[38] vaan olivat nuo näytelmät olevinaan espanjalaisen naiskirjailijan Clara Gazul'in kirjoittamia ja erään Joseph L'Estrange nimisen ranskalaisen kääntämiä. Saadakseen anonyymisyytensä vielä varmemmaksi ja koko yrityksensä todennäköisemmäksi varusti Mérimée teoksensa tekijättären muotokuvalla[39] ja seikkaperäisellä elämäkerralla, mikä kaikki luonnollisesti oli omiansa pettämään espanjalaiseen kirjallisuuteen vähemmän perehtyneitä. Ja kun kokoelman kansilehdellä sitä paitse luettiin niihin aikoihin juuri ilmestyvää käännössarjaa muistuttava nimi, "Collection des théâres étrangers", niin oli todellakin ymmärrettävää, että moni tietämättömämpi pettyi.[40]

Kirjallisuuden tuntijat alkoivat kuitenkin jo lukiessaan asianlaitaa epäillä ja vakautuivat ennen pitkää siinä mielipiteessä, ettei teos ainakaan ollut espanjalaisen kirjoittama. Kaikki olivat he sentään yksimielisiä siitä, että tässä oltiin tekemisissä todellisen ja elinvoimaisen kyvyn kanssa ja että teos oli jotakin uutta ja etevää. Pian oli se joutunut vilkkaiden väittelyjen esineeksi Pariisin sivistyneissä piireissä ja tuokiossa oli sen tekijästä tullut päivän sankari.

Mutta kuka oli hän? Mériméetä eivät hänen lähimmät ystävänsäkään tienneet epäillä, niin hyvin oli hän kirjailijalahjansa salannut.[41] Että hän oli etevä kielimies, tunsi kirjallisuutta ja taidetta, piirusteli, maalaili, harjoitti lainopillisia opintoja ja — last not least — rakasti seuraelämän monipuolisia huvituksia, tämä kaikki hänestä kyllä tiedettiin; mutta että hänessä piili yksi Ranskan etevimpiä kirjailijoita, se oli kaikille uutinen, joka vaikutti heihin melkein kuin salama pilvettömältä taivaalta.

Romanttisen liikkeen miehet ne tietysti häntä suurimmalla riemulla tervehtivät. Nuorten etevin äänenkannattaja Globe, jonka, Hugota ja hänen oodejansa kiittäessä, oli täytynyt valittaa kotimaisen romanttisen näytelmäkirjallisuuden olemattomuutta, riensi heti paikalla esittämään uutta tulokasta yleisölleen mitä lämpimimmällä tavalla. Arvostelija, Mériméen hyvä ystävä J. J. Ampère, ennusti häntä m.m. "Ranskan näytelmätaiteen uudistajaksi" ja vakuutti hänen toteuttaneen täydellisesti romanttisen suunnan periaatteet draamasta. "Clara Gazul'in tekijä on osoittanut päivän selvästi, että voidaan olla tosia, hienoja ja huvittavia kuvauksissaan ilman että jäljitellään Molièreä tai muistetaan Duval'ia", sanoo hän. Ei hänkään muuten näy olleen hetkeäkään siinä luulossa, että Clara Gazul'ia todella löytyisi; sen huomaamme seuraavasta lauseesta: … "Uskomme mieluummin muita huhuja, joitten mukaan tekijä on nuori ranskalainen, joka ensimmäisenä on uskaltanut pystyttää itsenäisen lipun näytelmäkirjallisuutemme vainiolle… Näillä huvinäytelmillä — jatkaa hän edelleen — on eräs suuri ansio, joka on jotenkin harvinainen nykyaikoina, ne ovat nimittäin sommittelultaan naiiveja; ne huvittavat meitä, sillä me tunnemme, että tekijä on itse nauttinut niitä kirjoittaessaan, tunnemme, ettei hän työssään ole ajatellut mitään koulua tai järjestelmää, vaan ainoastaan sitä, mikä on luonnollista ja totta. Hän ei näet ole asettanutkaan itselleen muuta päämäärää kuin kuvata olot ja asiat sellaisina kuin ne elämässä ovat. Löytyy taide, usein hyvinkin hieno taide, joka ilmaikse luonteenkehitysten kuvaamisessa, kohtausten ryhmittelemisessä ja vuoropuhelujen laatimisessa, mutta tämä taide on päinvastainen sille väärälle taiteelle, joka vain etsii häikäisevää vaikuttavaisuutta ja tutkii vastakkaisuuksia, tämä tarkoittamamme taide ilmestyy yksinkertaisessa, kepeässä ja pirteässä (spirituel) esitystavassa". Tosin ovat tapahtumat teoksen pisimmässä kappaleessa "Les espagnols en Danemarck, comédie en trois journées" hiukan rohkeasti valittuja ja romanttisia, mutta tapahtuuhan sellaisia todellisuudessakin, arvelee hän. Sitä paitse on niissä intohimoa, jolla aina on vakuuttava voima. Tosiespanjalaisia ovat hänestä "Une femme est un diable" ja "Le ciel et l'Enfer", joissa "la fidelité aux couleurs locales est poussée si loin, la différence de costume si bien observée, et, nous osons le dire, notre clergé ressemble jusqu'à présent si peu à celui là qu'on ne sera pas tenté de lui faire l'outrage de le reconnaître dans un tableau où on n'a pas voulu le placer". Kaksiosainen romanttinen näytelmä "Inès Mendo" on arvostelijasta aiheeltaan ja sommittelultaau heikoin, vaikka kyllä esitys onkin tehty "avec une sobriété sévère".[42]

Tämä oli globelaisten mielipide Mériméen kirjallisesta esikoisesta ja siihen yhtyivät muutkin samansuuntaiset. Eikä ollut klassikoillakaan sitä vastaan paljo muistuttamista. Jotkut kyllä koettivat yhä mitata sitä entisten kaavojensa mukaan, mutta heidänkin täytyi myöntää, että tällainen uuden suunnan toteuttaminen oli ihan toista kuin mitä he olivat peljänneet. Journal des Savans, joka jo pitkät ajat oli edustanut tieteitä varsinkin akateemikkojen kesken ja karttanut sekautumista kaunokirjallisiin riitoihin, tyytyi puolestaan seuraavaan objektiiviseen ilmoitukseen Clara Gazul'ista: "Les six comédies sont offertes au public comme des essais du nouveau genre appellé romantique".[43]

Kaikissa tapauksissa oli Mériméestä nyt tullut mies, jota Lebrun'in, rva Pastan ja mrs Clarken salongeissa jo jonkunlaisella huomaavaisuudella kohdeltiin. Romanttisesta leiristä oli hän tähän asti kuitenkin pysynyt poissa. Tätä erillään-oloa ei kuitenkaan voinut kauan kestää, sillä romanttikot tahtoivat tietysti kaikki mielellään seuraansa Clara Gazul'in tekijän.

Kirjallinen taistelu oli muuten yhä laajentunut ja kiihtynyt. Louis XVIII oli vuosi sitten (1824) kuollut ja hänen jäykkä ja synkkämielinen veljensä Artois'n kreivi astunut juhlallisesti voideltuna hallitusistuimelle. Jesuiitoilla ja papistolla alkoi olla Ranskassa suurin sananvalta ja kummallinen keskiajan henki laskeusi yli koko valtakunnan. Ja merkillistä kyllä näytti uusi kirjallinen liike, jonka piti vapautta valloittaman, antauvan selvästi tämän taantumishallituksen kätyriksi. Se sai nimittäin ilmeisesti uskonnollisen ja monarkistisen leiman, ansio, josta kunnia lienee annettava etupäässä Chateaubriandin uskonnollisille ja monarkistisille kirjoituksille, Lamartinen kristillismielisille ja haaveksivan tunteelliselle "Mietelmille" (méditations poétiques) sekä Bonaldin ynnä de Maistren paavillista ylivaltaa puolustaville filosoofisille järjestelmille.

Kukaan näistä ei sentään uskaltanut eikä luultavasti halunnutkaan asettua taisteluintoisen nuorisojoukon etunenään. Chateaubriand oli liian vanha, Lamartine liian mietiskelevä ja Mérimée taas, josta globelaiset alussa toivoivat uudistuksen johtajaa, oli liiaksi passiivinen luonne ruvetakseen rynnäkön etunenään; eikä hän arvattavasti jaksanut edes innostuakaan kaikista romanttisen koulun uudistuspuuhista. Pianpa löytyikin mies, joka tähän toimeen sekä halusi että kykeni, sillä hänellä oli intoa, lahjoja ja tällaisissa otteluissa tarvittava määrä — yksipuolisuutta.

Tarkoitan Victor Hugota.

Parissa kymmenissä ollessaan julkaisi hän ensimmäisen osan kauniita ja muodoltaankin sangen kypsyneitä oodejansa, joilla hän yleisön suosion täydellisesti voitti. Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä pari vähempiarvoista romaania (Han d'Islande, Bug Jargal) sekä toinen osa oodeja ja ballaadeja (1826). Näillä teoksillaan saavutti hän jo etevimmän sijan nuorten keskuudessa ja itsestään alkoi hänen ympärilleen kertyä yhä taajeneva liuta alkavia kirjailijoita. Hänen vaatimaton kotinsa — hän oli jo v. 1823 mennyt naimisiin lapsuudenystävänsä neiti Foucher'n kanssa — tuli vähitellen yhtymäpaikaksi seuralle, jolle taide ja runous oli rakkainta maan päällä ja joka ihanteensa eteen oli valmis uhraamaan mitä sillä parhainta lie ollut.

Tämä seurapiiri se sitten muodostui siksi Cénacle-liitoksi, josta samoin kuin tuonoin Medan-iltamista[44] pilkkalehdet paljo leikkiä laskivat; asianomaisille olivat nämä kokousillat juhlahetkiä.[45] Siihen aikaan kun vielä kokouttiin Hugon luona, kävivät siellä m.m. Sainte-Beuve, Eug. Delacroix, Béranger, G. Planche, A. ja E. Deschamps, Louis Boulanger, Paul Foucher, Janin, Bertin vanh., Mérimée ja hiukan myöhemmin Alfred de Musset. Kun seurue sitten laajeni, sai Cénaclen nimen ja muutti kokouspaikkansa Boulevard du Crimen varrelle olivat muutamat ylläolevista jo lakanneet näissä yhteisissä kokouksissa käymästä ja heidän sijaansa astui parvi vielä nuorempia yltiöpäitä, joista mainittakoon: Gautier, G. de Nerval, Petrus Borel, Céléstin Nanteuil, Aug. Maquet, Bouchardy, J. Wabre, Jehan du Seigneur, Daniel Jovard, Th. Dondey j.n.e.[46] Kuten näkyy, olivat kirjailijat, maalaajat, kuvanveistäjät ja taide-arvostelijat miehissä yhtyneet jouduttamaan sitä kirjallista vallankumousta, joka heidän kaikkien mielestä oli välttämätön.

Mérimée ei tähän seurapiiriin kuulunut kuin vähän aikaa enkä luule hänen Boulevard de Crimen varrella pidetyissä kokouksissa enää olleenkaan läsnä. Milloin hän muihin romanttikoihin oikeastaan tutustui, on vaikea täsmälleen sanoa, mutta todennäköisimmin tapahtui se jotenkin pian Clara Gazul'in ilmestymisen jälkeen. Sainte-Beuve ja Delacroix nähtiin aika usein rva Clarken salongissa, missä Mérimée oli jokapäiväinen vieras, ja arvatenkin joutui tämä juuri heidän kauttansa Hugon ja muitten romanttikojen pariin.[47] Jos on lukenut, mitä Hugo vuosia myöhemmin kirjoitti Mériméestä[48] ja mitä tämä Hugosta,[49] niin on kovin vaikeaa ajatella, että nämä luonteeltaan vastakkaiset ja valtiollisessakin suhteessa eri puolueihin kuuluvat kirjailijat aikoinaan olivat parhaimpia ystävyksiä.

Niin asianlaita kuitenkin oli. Tuon tuostakin nähtiin Mériméen puheina olevaan aikaan suuntaavan askeleensa Place Royal'ille päin, jonka varrella "oodien ja ballaadien" runoilija asui. Kun hän kerrankin istui nuoren perheen luona päivällisillä, sattui niin hullusti, että kyökkipiika kerrassaan turmeli erään makaroonilajin, josta Mérimée ylipäänsä paljo piti. Onnettomuutta päiviteltäessä koetteli tämä lohdutella isäntäväkeä sillä, että lupasi itse mennä kyökkiin ja näyttää, miten mainittu ruokalaji oli valmistettava. Tuumalle naurettiin eikä siitä sillä kertaa tullutkaan mitään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli hän lupaustaan täyttämään, riisui pois pitkän englantilaisen redingotensa, meni kyökkiin ja valmisti maccaroni à l'italienne'n, "jolla oli yhtä hyvä menekki kuin hänen kirjoillaankin".[50]

Hugolla oli muuten siihen aikaan korkea ajatus Mériméen lahjoista sekä kirjailijana että arvostelijana.[51] Samaa mieltä olivat muutkin ja Globe-lehden arvostelija hänestä sanoikin, että "M. Mérimée est jusqu'à ce jour le chef le plus brillant et le plus heureux qui ait paru à l'avant-garde romantique: c'est le Mazeppa d'une armée dont Victor Hugo est le chef."[52] Näissä Hugon luona pidetyissä kokouksissa oli elämä muuten sangen vilkasta ja keskustelut liikkuivat kaikilla taiteen ja kirjallisuuden aloilla.

Viime aikoina oli halu tutustua vieraiden kansojen tapoihin ja oloihin suuressa määrin kasvanut. Matkakertomuksia ilmestyi tuon tuostakin ja lukuisat käännökset ulkomaisesta kansanrunoudesta saavuttivat mitä suurinta suosiota romanttikojen leirissä.[53] Innokkaimman ihailijan saivat ne kuitenkin J. J. Ampèressä, Mériméen hyvässä ystävässä. Usein istuivat ystävykset yhdessä puhellen kaukaisista matkoista, runonkeräyksistä y.m. ja tekivät mitä kummallisimpia suunnitelmia näitä retkiänsä varten. Niinpä olivat he jo sopineet reitistä Florens-Rooma-Neapeli-Venedig-Trieste ja Ragusa, eikä puuttunut muuta kuin — rahoja, jotta tuuma olisi toteutettu. Miettiessä keinoja kustannusten ansaitsemiseksi oli heissä m.m. syntynyt sekin ajatus, että ennakolta kirjoittaisivat matkakertomuksen, josta saaduilla rahoilla sitten matkustaisivat ottamaan selkoa olivatko he kertomuksissaan erehtyneet.

Mérimée olikin jo saanut tehtäväkseen kerätä illyyriläisten alkuperäiset kansanrunot; sitä tarkoitusta varten oli hän jo myöskin ehtinyt ryhtyä valmistaviin puuhiin. Ihastuneena tällaiseen villiin runouteen, luki hän paitsi Fauriel'in laulu-kokoelmaa, jossa juuri vampyyreistä y.m. kamaloista asioista laulettiin, abbé Fortis'n vasta ilmestyneen matkakertomuksen "Voyage en Dalmatie" sekä muutamia maantieteellisiä ja tilastollisia teoksia.[54] Dalmatsian ja Montenegron kielten oppiminen olisi kuitenkin vienyt kovin paljo aikaa ja siihenkin nähden lienee Mérimée katsonut paremmaksi keksiä itse illyyriläisiä runoja kuin koota ja kääntää niitä.

Parissa viikossa oli hänellä niitä jo kokonainen kokoelma valmiina, ja suurimmassa salaperäisyydessä painettiin se Strasburgissa, missä se ilmestyi v. 1827 nimellä "La guzla ou choix de poésies illyriques recueillies dans la Dalmatie, la Bosnie, la Croatie et l'Herzégovine". Samoin kuin Clara Gazul'in oli tekijä varustanut tämänkin kokoelmansa sekä erityisellä esipuheella että oletetun illyyriläisen laulajan ja guzlan soittajan, Hyacinthe Maglanovitsh'in, elämäkerralla.[55]

Edellisessä selittää hän, kuka hän on ja miten hän on tullut keränneeksi nämä runoelmat. Syntymältään on hän muka itaalialainen, vaan asui nuorena Illyyriassa ja puhuikin silloin illyyrian kieltä, hänen äitinsä näet kun oli Dalmatsiasta. Sittemmin muutti hän Ranskaan, missä hän nyt jo kauan on asunut tottuen vähitellen pitämään tätä maata isänmaanansa. Kun hän aina on rakastanut matkustuksia, päätti hän kerran käväistä katsomassa syntymäseutujaankin. Ja kun vieraiden, etenkin alkuperäisten kansojen laulut siihen aikaan olivat niin suuressa suosiossa, kirjoitti hän muistikirjaansa kaikki runot, jotka sattui kuulemaan samotessaan Dalmatsiassa, Bosniassa, Kroatsiassa ja Herzegovinassa. Käännöksissä taas oli hän muka etupäässä pitänyt silmällä sananmukaisuutta ja tarkkuutta, jonka vuoksi niissä ranskankieli ehkä oli kankeaa(!).

Seuraa sitten kuusi sivua pitkä ja pienimpiinkin yksityiskohtiin ulottuva Hyacinthe Maglanovitsh'in elämäkerta, joka juuri pikku seikkoihin menemällä saavuttaa todennäköisyyden. Itse kokoelma sisälsi 34 slaavilaisten kansanlaulujen henkeen laadittua suorasanaista runoa, joissa laulettiin verikostoista, daimooneista, kummallisista aaveista ja nä'yistä, murhista, aviorikoksista, naisten raiskaamisista, lemmen seikkailuista, taikatempuista ja n.k. "pahasta silmästä" [joka tuottaa onnettomuutta, jopa kuolemaakin], veren-imijistä vampyyreistä y.m. julmista kohtauksista.

Tähän aikaan olivat tuollaiset julmat ja tärisyttävät kertomukset ja runoelmat naapurikansojen luona niin sanoakseni muodissa. Kansanlauluissa ne ensin olivat päässeet levenemään ja sittemmin olivat muutamat sivistyneetkin kirjailijat ruvenneet noita kauheita aiheita käyttämään.[56] Ranskassa ei tämä suunta kuitenkaan vielä ollut saavuttanut suurempaa suosiota. Milt'ei ainoat ilmiöt tällä alalla olivat Fauriel'in vasta ilmestyneet "Chants populaires de la Grèce moderne" sekä Mme Belloc'in "Poésies serviennes". Senpä vuoksi ei aineellinen voitto Guzlasta ollutkaan suuri, sitä näet meni jotenkin vähän kaupaksi. Mutta kunniaa tuotti se tekijälleen sitä enemmän, sillä arvostelut siitä olivat erittäin ylistäviä; parhaimmatkin sen aikuiset folkloren tuntijat erehtyivät näet ihan samalla tapaa kuin aikoinaan englantilaiset tiedemiehet Macpherson'in muka gääliläisistä Ossian-lauluista. Mérimée kertoo itse menestyksestään seuraavat hauskat jutut:

"Kaksi kuukautta Guzlan ilmestymisen jälkeen kirjoitti minulle Bowring, erään slaavilaisen antologiian tekijä, pyytäen minulta alkutekstiä runoihin, jotka minä niin hyvin muka olin kääntänyt. — Niinikään lähetti T:ri Gerhart, joka on professorina jossakin Saksanmaalla, kaksi paksua nidosta saksankielelle käännettyjä slaavilaisia lauluja sekä runomittaisen käännöksen Guzlasta, jota muka oli ollut helppo kääntää, hän kun näet suoranaisen käännöksen takaa oli keksinyt alkuperäiset illyyriläiset runomuodot. Saksalaiset ne, kuten tietty, keksivät paljo asioita, ja tämä herra hän vielä pyysi minulta ballaadeja saadakseen kolmannen nidoksensa täydelliseksi. — Lopuksi on vielä Pushkin kääntänyt venäjän kielelle muutamia kertovista runoelmistani, seikka, joka muistuttaa Gil Blas'in espanjalaisesta ja 'Lettres d'une religieuse portugaise'n' portugaalilaisista 'käännöksistä'."[57]

Näin Mérimée itse. Ja ettei hän tässä liioittele, sitä todistavat kaikki hänen aikalaisensa samoin kuin silloisten aikakauskirjain arvostelutkin. Niinpä erehtyi esim. itse tieteellisyyden ijäkäs edustaja Ranskassa, Journal des Savans, niin perinpohjaisesti, että se vielä helmikuussa 1829 — siis 18 kuukautta teosta tutkittuaan — antaa siitä seuraavan arvostelun: "Les romances illyriques et celle de quelques autres Slaves ne sont pas dépourvues de tout intérêt; elles paraissent traduites avec soin; mais l'importance excessive qu'on attacherait à de pareilles productions ne contribuerait point à la meilleure direction des études littéraires".[58]

Ja tälläkin kertaa jaksoi Mérimée säilyttää salaisuutensa niin hyvin, etteivät sitä tienneet hänen ystävänsä globelaisetkaan. Globen arvostelu on läpeensä ylistelevä: "Il semble que la Guzla des Slaves sera bientôt aussi célèbre que la harpe d'Ossian… Tandis que M:me Belloc nous traduit les poésies serviennes, voici qu'un Italien pour qui la France est devenue une seconde patrie nous donne quelques échantillons des chants illyriens; — — et ce recueil est en éffet fort précieux et fort remarquable", etc.[59]

Ensimmäinen, joka julkisesti esiytyi asian oikeaa laitaa paljastamaan, ei ollut sen vähäpätöisempi henkilö kuin — Goethe. Hän kirjoitti Weimarin sanomiin artikkelin, jossa hän ensinnäkin huomautti, että Guzla on anagrammi Gazul'ista; sitten kertoi hän tehneensä tutkimuksia Maglanovitsh'ista ja vakuutti niiden nojalla voivansa väittää Gazul'in tekijää vain kuvitelluksi illyyriläiseksi laulajaksi. Tietysti ihmettelivät saksalaiset lukijat runoruhtinaansa terävää silmää. Mutta olisivatkohan niin tehneet, jos olisivat tienneet, että Goethe sai tietonsa juuri Mériméeltä itseltään. Kun näet eräs ystävä yllämainitun paljastuskyhäyksen Mériméelle lähetti, vastasi tämä ivallisesti: "Goethen ansioita Guzlan tekijän keksimisessä vähentää kuitenkin se seikka, että minä itse lähetin hänelle kirjan, nimikirjoituksellani ja selityksellä varustettuna, erään Weimariin poikkeavan venäläisen muassa. Goethe on tahtonut esiytyä keksijänä voidakseen olla sitä ivallisempi".[60] Goethe ei muuten ollut mikään vampyrismin ja kaikellaisia muita julmuuksia käsittelevän ultraromanttisen kirjallisuuden ihailija, vaan piti hän koko suuntaa sairalloisen mielikuvituksen tuotteena. Ylevältä kannaltaan ymmärsi hän kuitenkin äärimmäisyyksilläkin voivan kirjallisuudessa olla arvonsa. Oikeastaan oli ranskalaisten tarkoitus vain laajentaa runomuotoja, mutta muodon mukana luopuivat he entisestä sisällyksestäkin, hän sanoi. Kirjallisuudelle kokonaisuudessaan voi siitä ollakin hyötyä, mutta yksityisille kirjailijoille on tällainen suunta vahingoksi. Äärimmäisyydet näet aina vähitellen tasautuvat ja lopullinen seuraus on se, että vapaampien muotojen mukana on runouden sisällys laajentunut, niin ettei mitään elämässä pidetä epärunollisena. Kirjailija taas tulee kauhistavia ja vaikuttavia aiheita etsiessään kerrassaan laiminlyöneeksi kaiken syvemmän elämän tutkimuksen jotenka hänen kykynsä ei sisällisesti kehity siinä määrässä kuin sen pitäisi.[61]

Tämä näyttää ylipäänsä olleen Goethen ajatus tuosta suunnasta, jota ranskalaiset usein nimittävät "genre hoffmannesque". Mutta "lempilapsensa" Mériméen suhteen teki runoilijavanhus kuitenkin jyrkän poikkeuksen, kuten näemme seuraavasta keskustelusta Goethen ja Eckermannin välillä.

"Minua kummastuttaa", huomautin minä (Eckermann), "että Mériméekin, joka kuitenkin on teidän lempilapsianne, Guzlansa kauhistuttavien aiheiden kautta on astunut tuolle ultraromanttiselle alalle".

"Mérimée", vastasi Goethe, "on käsitellyt näitä asioita vallan toisella tapaa kuin hänen kirjailijaveljensä. Näiltä runoilta ei kyllä puutu hirvittäviä aiheita, sellaisia kuin ovat kirkkomaat, yölliset tienhaarat, aaveet ja vampyyrit; mutta kaikki nämä ilettävät hirmuisuudet eivät vaikuta mitään runoin sisälliseen olemukseen, vaan käsittelee hän niitä vissin matkan päästä objektiivisesti ja samalla myöskin ivallisesti. Hän tekee tämän kuin taiteilija ainakin, jota huvittaa koettaa joskus tuollaistakin. Oman sisällisen elämänsä on hän, kuten sanottu, kerrassaan peittänyt ja vieläpä koko ranskalaisuutensakin siinä määrässä, että näitä Guzlan runoelmia alussa todellakin pidettiin illyyriläisinä kansanlauluina eikä siis paljoa puuttunut, että hänen salaperäinen yrityksensä täydelleen olisi onnistunut".[62]

Kuten ylempänä olen osottanut, onnistuikin se itse teossa täydellisesti ja tuotti tekijälleen yhä enenevää mainetta. Saavutettuaan näin huomatun aseman nuorten kirjailijain joukossa jo ensimmäisillä teoksillaan siirtyi Mérimée nyt, Scottin ja Goethen esimerkkiä seuraten, kotimaansa historiaa tutkimaan etsiäkseen sieltä uusia lähteitä kaunokirjalliselle tuotannolleen. Mutta ennen kuin käyn tekemään selkoa näistä hänen historiallisista teoksistansa, on minun muutamilla sanoilla huomauttaminen niistä samansuuntaisista romanttisista tuotteista, jotka hiukkasta ennen olivat ilmestyneet.

Aikaisemmin olen maininnut niistä vaivaisista yrityksistä näytelmätaiteen uudistamiseksi, joita olivat tehneet Didérot ja Lemercier; parempaa älyä oli sitävastoin jo osoittanut Mme Staël, ja todellisella nerolla ja sukkeluudella oli romanttisen draaman asiaa ajanut Stendhal pamfletissaan "Racine et Shakespeare". Niinikään olen huomauttanut Shakespearen, Byronin, Goethen, Schillerin, Calderonin, Lope de Vegan y.m. ulkomaisten runoilijain ranskalaisista käännöksistä. Näihin aikoihin (v. 1825) käänsi ranskankielelle usein mainitsemani Fauriel myöskin nerokkaan itaalialaisen romanttikon Alessandro Manzonin etevät kappaleet Il Conte di Carmagnola ja Adelehi, joihin kääntäjä esipuheeksi liitti Manzonin tunnetun kirjoituksen Aristoteleen kolmiyhteydestä draamassa. Kun vielä otamme lukuun ne tiheät artikkelit samasta asiasta, joita Globe tähän aikaan sisälsi etupäässä Louis Vitet'n innokkaasta kynästä, niin alamme käsittää, että romanttisen draaman periaatteet jo alkoivat ruveta selvenemään. Yhdeksi kokonaisuudeksi ja johdonmukaiseksi järjestelmäksi ne kuitenkin kokosi vasta (v. 1827) Victor Hugo "Cromwell" nimisen, laajaperäisen historiallisen näytelmänsä pitkässä ja filosoofisessa esipuheessa, joka lienee kaikille Ranskan kirjallisuutta lukeneille tuttu.[63]

Tie oli siis tiedossa ja viitat selvät. Meistä suomalaisista, jotka emme tiedä paljo traditsioonein painosta, homines novi kun olemme vanhain sivistyskansain rinnalla, tuntuvat Hugon vaatimukset huvi- ja murhenäytelmäin yhtymisestä draamaksi (Schauspiel) peräti kohtuullisilta ja luonnollisilta. Mutta niin eivät ajatelleet Racinen, Boileaun ja Laharpen teoksiin tottuneet pariisilaiset akateemikot. Kynsin hampain, ivaa ja manausta aseinaan käyttäen he uutta evankeliumia vastustivat kuin ainakin taiteen surmaa. Eikä ollut puhettakaan, että sellaisia kappaleita kuin "Cromwell" olisi hyväksytty esitettäväksi. Kummallista se oikeastaan ei ollut, sillä tuskinpa uskalsi Hugo itsekään pitää kappalettaan muuna kuin lukudraamana. Eikä Globekaan hyväksynyt kaikkia hänen periaatteitaan: se myönsi kyllä, että teos hyödytti taidetta, (parce que c'est à la fois une expérience hardie, et l'exposition d'une nouvelle poétique du drame) ja että ajatus groteskimaisuuden tehtävästä nykyaikaisessa draamassa on Hugon omatakeinen keksintö; mutta kuitenkin oli siinä muka paljo vanhaa,[64] paljo tehtyä ja epäjohdonmukaista sovittelua. Ja erittäin huomautettiin häntä runomitan käytännöstä nykyaikaisessa draamassa, vaikka muuten myönnettiin oikeaksi hänen tuumansa erotuksista "entre la réalité selon la nature et la réalité selon l'art".[65] — Samaan suuntaan kirjoitti Charles Rémusat hiukan myöhemmin samassa lehdessä huomauttaen "de ce qui se rencontre de bizarre dans ses inventions, de faux dans ses vues et d'affecté, dans son style". Että hänellä, Hugolla, on lahjoja myönnetään kyllä, mutta samalla sanotaan, että Hugo on niitä luonteita, joita ei tarvitse hellien arvostella, sillä hän kyllä sittenkin tiensä raivaa. Lopuksi sanotaan, että Hugon suurin ansio on kuitenkin siinä että hän yrityksensä uskalsi tehdä antaen siten uutta vauhtia ranskalaiselle näytelmätaiteelle, ja että vaikka "Cromwell" ei olisikaan hyvä taideteos, niin on se kuitenkin mainio harjoitelma.[66]

Muitakin oli jo taistelukentälle uskaltanut. Vitet julkaisi etevät historialliset näytelmänsä "Les Barricades" ja "Les états de Blois", Dumas draamansa "Henri III" ja sitä paitse esitettiin Odéonissa, jopa itse Théâtre française'ssakin (Talman ja neitien Rachel'in sekä Duchesnoir'in avulla) käännöksiä Goethen, Schillerin ja Shakespearen kappaleista, jotka tavallisesti kuitenkin ilkeästi typisteltiin. Uutta virkeyttä teaatterielämään aikaansai tavallaan eräs englantilainen näyttelijäseura, joka tällä kertaa (1827) jo saavutti vallan toisellaisia tuloksia kuin Pariisissa käydessään v. 1822. Että Scottin historiallinen suunta Ranskassakin joutui n.s. muotiasiaksi, siihen vaikutti hiukkasen ehkä sekin seikka, että Scott juuri näinä aikoina (1826) kävi vierailemassa Pariisissa, missä häntä innostuksella ja juhlilla tervehdittiin. Sitä paitse on muistaminen, että J. Froissart'in historialliset kertomukset 14:ltä vuosisadalta juuri muutamia vuosia ennen ilmestyivät uudessa painoksessa ja suurella menestyksellä.[67]

Edellytyksittä ei siis ollut Mériméen uusi historiallinen näytelmä "La Jacquerie, scènes féodales, suivie de la Famille Carvajal, drame", joka keväällä 1828 ilmestyi 430 siv. käsittävänä kirjana "par l'auteur du Théâtre de Clara Gazul." Samoin kuin Hugokin oli tehnyt Cromwellinsa suhteen, oli Mériméekin ennen julkaisua lukenut teoksensa pienelle ystäväpiirille, joka yksimielisesti oli kehottanut häntä julkaisemaan sen.[68]

Ja niin hän suostui. Mutta Mérimée ei olisi ollut se, mikä hän oli, ellei hän jollakin tavoin olisi esiytymistään ikäänkuin anteeksi pyydellyt esipuheissaan. Ei hän ainakaan tahtonut astua julkisuuteen minkäänlaisilla kaunokirjailijan vaatimuksilla; hän oli Jacquerie'ssaan omien sanojensa mukaan vain "koettanut antaa jonkunlaisen käsityksen 14:n vuosisadan julmista tavoista". Kuten tunnettu, tarkoitetaan tällä nimellä sitä kapinaa, jonka talonpojat Beauvais'n paroonikunnissa mainitulla vuosisadalla tekivät läänitysherrojansa vastaan.[69] Froissart on kronikoissaan ainoastaan muutamin piirtein tätä tapausta käsitellyt eikä siitä ylipäänsä varmuudella tiedetäkään mitään. Mérimée, joka oli tarkkaan näitä aikoja tutkinut, tahtoi tietojensa perustuksella ja mielikuvituksensa avulla antaa mahdollisimmasti todennäköisen kuvauksen tästä merkillisestä kapinasta. Vaikeaksi kävi tämä tavallaan sen vuoksi, ettei mitään lähteitä löytynyt; mutta olipa sillä se hyväkin puoli, että mielikuvitus sai työskennellä täydessä vapaudessaan. Murhia, ryöväyksiä, naisten raiskauksia y.m.s. julmuuksia oikein vilisee tämä elävästi kirjoitettu kappale.

Mutta vielä julmempi on teoksen toinen näytelmä, jossa raaka ja intohimoinen isä rakastuu omaan tyttäreensä ja koettaa väkisellä raiskata häntä, vaan saakin surmaniskun oman lapsensa kädestä. Aiheen tähän 16-sataluvulla liikkuvaan espanjalaiseen näytelmäänsä ilmoittaa Mérimée saaneensa eräästä pienestä jutusta, jonka Ustariz kertoo teoksessaan "Uudesta Granadasta". Mutta ei hän kuitenkaan olisi kynään tarttunut, sanoo hän, ellei hän olisi saanut paria kehoituskirjettä, joista toinen muka oli eräältä meriväen kapteenilta, toinen 15-vuotiaalta nuorukaiselta. Kirjeet ovat tietysti Mériméen omaa keksintöä ja käytti hän niitä vain — kuten proloogia Clara Gazul'issa[70] — saadakseen siten tilaisuuden sopivalla tavalla sanoa ajatuksensa vanhoista romaaneista ja näytelmistä, joista hän turhaan oli etsinyt todellisia ihmisiä ja tunteita. Kapteenin kirjeessä näet luetaan niistä m.m.:

"Personnages, sentiments, aventures, tout nous y paraissait faux. Ce n'étaient que princes soi-disant amoureux fous, qui n'osent toucher seulement le bout du doigt de leurs princesses, lorsqu'ils les tiennent à longueur de gaffe. Cette conduite et leurs propos d'amour nous étonnaient, nous autres marins accoutumés à mener rondement les affaires de galanterie. Pour moi tous ces héros de tragédie ne sont que des philosophes flegmatiques sans passions, qui n'ont que du jus de navet au lieu de sang dans les veines, de ces gens enfin à qui la tête tournerait en serrant un hunier".[71]

Omaa nimeään ei Mérimée nytkään julkaissut, vaan ilmestyi teos edelleen "par l'auteur du Théâtre de Clara Gazul". Samallaista menestystä kuin mainittu näytelmäkokoelma ei "La Jacquerie" saavuttanut, sillä toiminta on tässä oivallisista tapakuvauksista ja erityiskohtauksista huolimatta, hajanainen ja n.s. kovin levenevä.[72] Mutta erittäin ystävällisen arvostelun se globelaisten puolelta kuitenkin sai. Arvostelun kirjoittaja oli tunnettu kirjailija ja valtiomies kreivi Charles Rémusat, joka tietääkseni ei muuten ole Globessa näytelmätuotteita koskaan käsitellyt.

Kuten kaikki luonnolliset kyvyt, sanoo hän, oli Mériméekin alkanut kirjoitella ei hyödyttääksensä kirjallisuutta, vaan tyydyttääkseen mielihaluaan ja huvitellakseen mieluisella tavalla. Ei koskaan voi huomata, että hän olisi ajatellut julkaisemista ennen kuin teos oli valmis. Tuntemattomain nimimerkkien takana hän esiytyi etsien totuutta, vapaita muotoja, luonnollista esitystä. Mérimée on romanttiseen kouluun tuonut jotain, jota sillä ennestään ei ollut, nimittäin "la grâce, sensibilité, l'art des combinaisons et des développements dramatiques, la poésie des caractères, l'éloquence du langage, la finesse, la vérité d'observation, dialogue piquant, la force des situations, l'énergie des sentiments". Mérimée ei esityksessään mukaile ketään. Tarkkojen historiallisten tietojen puutteessa on tekijän täytynyt turvautua mielikuvitukseensa. Ja myöntää täytyykin, että ne elävät edessämme nuo vapaudestaan taistelevat talonpojat. Mutta vaikeaa, ehkäpä mahdotonta, on järjestää tuollaisia tapahtumia johdonmukaiseksi, jännittäväksi draamaksi. Sentähden on sommittelu hiukan tavoitteleva, vaikka kyllä Shakespearellekin sellaista voi tapahtua. Yleinen paikallisväritys on oikea, mutta yksityiskohdat eivät aina ole kyllin vaikuttavia. Muuten muistuttaa kappale sekä aiheeltaan että sisällykseltään Goethen Götz v. Berlichingen'istä, arvelee kirjoittaja. — Paremmin sommiteltu kuin "la Jacquerie" on hänestä "La famille Carvajal". Siinä ovat tapaukset keskittyneesti ryhmitetyt ja kokonaisuus on siten saatu eheämmäksi. Aiheeltaan on se kuitenkin kovin luonnottomasti julma ja kauhistuttava.

Olkoonpa vain, että Beyle oli tavallaan oikeassa kirjoittaessaan ystävällensä Mériméelle, että "je crois que vous seriez plus grand, mais un peu moins connu, si vous n'aviez pas publié la Jacquerie et la Guzla, fort inférieures à Clara Gazul".[73] Mutta senhän osottaa ylläoleva Rémusat'n arvostelukin, ettei Jacquerie'kaan ollut mikään ala-arvoinen tuote, vaikka se tosin ei täyttänytkään niitä toiveita, joita Clara Gazul oli herättänyt.

Mérimée käsitti sen hyvin itsekin. Hän käsitti myöskin, että hän historiallisen draaman alalla oli saanut kovin vaarallisia kilpailijoita Hugossa, Vitet'ssä ja Dumassa. Sitä vastoin houkutteli Scottin suuri menestys antautumaan historiallisen romaanin alalle, joka nyt oli muotiin tullut. Että hänellä oli erityinen taipumus entisaikain olojen ja tapojen tutkiskeluun, sen me jo tiedämme. Niinikään oli hän molemmissa teoksissaan osottanut oivaa kykyä asettumaan entisajan ihmisten kannalle ja tarkasti kuvaamaan heidän sielunelämäänsä.

Hänen objektiivinen esitystapansa soveltui myöskin erittäin hyvin historiallisten aiheiden käsittelyyn. Tosin oli Jacquerie'ta moitittu sommittelultaan hajanaiseksi; mutta se mikä on hajanaista draamaksi, voi olla jännittävää romaanissa.

Ja koska kaikki näytti kehottavan häntä antaumaan historiallisen romaanin alalle, niin päätti hän tulevalla kerralla todellakin tehdä sentapaisen koetuksen.

IV.

Historiaa ja historian tutkimusta ajan henki muuten näytti vaativankin. Ja tietysti kääntyi huomio ensi sijassa kotimaan entisyyteen. Mutta nyt ei haluttu enää pelkkiä kuivia tosiasioita sodista ja kuninkaista, vaan eläviä kuvauksia menneistä ihmisistä ja tavoista. "Aikamme kaipaa historioitsijoita, jotka esittävät meille eri aikojen yhteiskunta-oloja, tapoja ja ihmisiä. Voltaire on luonut filosoofillisen historiantutkimuksen, ja siitä olemme hänelle aina kiitollisia, mutta me haluaisimme Herodoton ja Titus Livion kaltaisia kertojia, jotka osaisivat antaa elävän kuvan oloista ja ihmisistä. Meillä ei ole kuin kuivia kertomuksia, ikäviä kronikoita; Kreikan ja Rooman historiat me kyllä tunnemme, mutta Ranskan vanhemmista oloista me emme paljo mitään tiedä", valittaa eräs kirjoittaja v. 1825 Globessa. Ilmestyivät sitten, kuten jo olen maininnut, Froissart'in kronikat uudessa painoksessa ja herättivät suurinta mieltymystä. "Mahdotonta on kenenkään — sanoo Constitutionnel — paremmin kuvata tuollaisen kansallisen liikkeen luonnetta ja kuohahtamista, joka oman kurjuutensa kautta itsensä tuhoaa. Froissart loihtii elämää henkilöihinsä, ne ilmestyvät eteemme aikansa puvuissa tapoineen, ennakkoluuloineen, taikauskoineen ja intohimoineen j.n.e." Mutta keskellä ylistyksen tulvaa muistuu kirjoittajalle mieleen kotimaisen historiantutkimuksen rappiotila tähän aikaan, jonka vuoksi hän näkee hyväksi vaikeroiden huudahtaa: — — "Ei ole toista maata, joka olisi niin välinpitämätön historiallisten muistojensa suhteen kuin Ranska. Tai olisiko nyt vihdoinkin tämä kylmyys katoamassa?"[74] Ja siltä se näytti. Niihin aikoihin julkaisi näet m.m. Desmichels keskiajan historiansa ja B. de Barante aikoinaan hyvinkin suositun teoksensa "Histoire des ducs de Bourgogne de la maison de Valois" (1824-27). Näissä kertomuksissaan oli hän koettanut olla ihan objektiivinen, ja kirjansa mottolauseeksi oli hän valinnut: Scribitur ad narrandum, non ad probandum.

Niin juuri tahtoi Mériméekin kirjoittaa. Hän tiesi voivansa pysyä objektiivisena päältäkatsojana ja uskaltavansa hyvällä syyllä kilpailla Alfred de Vigny'n kanssa, jonka v. 1826 ilmestynyttä etevää, "Cinq Mars" nimistä historiallista kertomusta oli mielitty moitiskelemaan yksipuolisuudesta. Laajaperäisten ja monipuolisten historiallisten tutkimusten jälkeen kävi hän romaaninsa kirjoittamiseen käsiksi. Eikä ollut vielä Jacquerien ilmestymisestä vuottakaan umpeen kulunut, kun hän jo voi työnsä tulokset yleisön arvosteltaviksi tarjota.

Maaliskuussa v. 1829 ilmestyi näet "Clara Gazul'in tekijältä" taas uusi teos, tällä kertaa romaani nimeltä "Chronique du temps de Charles IX", jossa hän käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä.[75] Alkulause oli tietysti taas jonkunlaisesta vaatimattomuudesta huomattava. Hän oli muka tullut lukeneeksi joukon muistoonpanoja ja lentokirjoja, jotka koskivat 16:ta vuosisataa, ja näistä luvuistaan oli hän tehnyt kaunokirjallisen otteen. Mitä hänen käsitykseensä historiasta tuli, selitti hän rakastavansa ainoastaan juttuja eli anekdootteja, etenkin sellaisia, joissa jonkun ajan tavat ja luonteet todenmukaisesti esiytyivät. Tämä taipumus ei kyllä ollut jalo, mutta häpeäkseen hän tunnusti mielellään antavansa Thukydideen historialliset teokset, jos vaan saisi Aspasian tai jonkun Perikleen orjan omakätiset muistelmat. Sillä tällaiset välittömät kertoelmat juuri antoivat sellaisen kuvan ihmisestä kuin hän halusi. Kun esim. vanhat aikakauskirjat kertovat, että eräs kuningas Henri III:n hovinaisista, joka naimisiin mentyään huomasi miehensä haureelliseksi, tappoi tämän miehuullisesti ja "omilla käsillään", niin voi hänen mielestään tällaisten todenperäisten juttujen perustuksella muodostaa oikean kuvan sen aikuisista hovinaisista. Lähteinä oli hän käyttänyt etupäässä Montluc'in, Brantômen, d'Aubigné'n, Tavannes'n, La Noue'n y.m. teoksia. Merkittyään tosiasiaksi, että nykyaikana on huomattavissa jonkunlainen "décadence des passions énergiques au profit de la tranquillité et peut-être du bonheur", osoittaa tekijä meille, kuinka relatiiviset oikeus- ja siveyskäsitteetkin ovat. Mikä on rikos nykyaikana voi olla hyve ennen vanhaan. Sen tähden ei esim. keskiaikaisten ihmisten tekojakaan saa tuomita nykyajan oikeus-käsitysten mukaan. Verilöyly 16:lla vuosisadalla ei ole samallainen rikos kuin 19:llä. Ja jos kokonainen kansa tekee itsensä sellaiseen syypääksi, niin voi olettaa sen toimivan tekoansa rikokseksi käsittämättä. Mériméen mielestä oli Perttuliyön verilöyly v. 1572 uskonvihan äkkipikainen purkaus, johon aika erehdyttävine, fanaattisine käsityksineen oli pääasiallisena syynä; kuningas hovineen oli vain välillisesti antanut aihetta tällaiseen mielten kiihoitukseen.

Tällä kertaa oli Mérimée todellakin taas rikastuttanut Ranskan kaunokirjallisuutta yhdellä mestariteoksella ja näyttänyt, mitä hän voi, kun hän oikein tahtoi ja omalle alalleen osausi. On kyllä tehty muistutuksia hänen käsitystään vastaan historiasta ylipäänsä ja Perttulinyöstä erittäin, mutta taiteellisena, kaunokirjallisena tuotteena pidettiin sitä silloin samoin kuin on pidetty aina jälestäkin päin mallikelpoisena. Mitä siitä siihen aikaan ajateltiin, sen osottavat Globen, Débats'n, Constitutionnel'in, Journal des Savans'in y.m. lehtien ja aikakauskirjain arvostelut kyllin selvään.

Tavallisella reserveeratulla tavallaan lausuu siitä Journal des Savans m.m.: "Tämä historiallinen romaani näyttää olevan luonteeltaan alkuperäisempi kuin useimmat samansuuntaiset tuotteet".[76] Globe lehti sisälsi teoksesta kaksi kirjoitusta ja painatti siitä näytteeksi kokonaisen luvun palstoihinsa. Nimimerkki C. M. (= Charles Magnin), joka oli arvostellut Mériméen edellisiäkin teoksia, lausuu tästä suunnille seuraavasti:

"Kuten kaikki tämän nuoren tekijän kynästä lähteneet teokset on 'Chronique du temps de Charles IX' täynnä pirteyttä, voimaa ja tuoreutta. On todellakin oikein hauskaa tänä velttouden aikakautena saada käsiinsä noin elävä, alkuperäinen ja innostava teos. Mitä siitä, jos emme hyväksyisikään tekijän rakkautta anekdootteihin ja muistelmiin, mitä siitä, jos hänen kirjassaan kuvataankin enemmän Maria de Médicin kuin Charles IX:n aikuisia tapoja ja jos hän, vastoin esipuhettaan, keskittää toiminnan Louvreen ja antaa melkeinpä kaiken tapahtua Charles IX:n tahdosta; romaani sisältää kuitenkin sarjan niin elävästi, älykkäästi ja taiteellisen aistikkaasti kyhättyjä tapahtumakohtauksia, että se asettaa tekijänsä ensimmäisten kirjailijaimme joukkoon."[77] — Seuraavassa numerossa jatkaa sama mies arvosteluaan. "Mérimée on nuorimpain kirjailijaimme joukossa se, joka ehkä enimmän on voittanut alaa uusille aatteille ja vähimmän ne moittijoille alttiiksi saattanut. Uudistus käy näet hänellä aina espriitin kanssa käsikädessä niin että hän aina näyttää luonnolliselta ja säännöistä vapaalta. Hänen aatteensa ovat tavallisesti niin raittiita, hänen esityksensä niin vilkasta ja piirteensä niin sattuvia, että kummankin leirin miehet rientävät häntä kaikin lukemaan. Kertomuksen kepeä ja luonteva kulku ilman katastroofeja ja myöskin ilman pitkäveteisyyksiä, ei anna paljo mitään takertumisen aihetta sellaisille ilkeä- ja ahdasmielisille arvostelijoille, jotka mieluummin saivartelevat sanoja kuin antautuvat todellisen tunteen tai uuden aatteen valtaan. — —[78] Erään kolmannen lehden arvostelija mainitsi siitä, että se hyvän romaanin ominaisuuksiin yhdistää oppineitten tutkimuksien tärkeät tulokset, joten se tässäkin suhteessa on de Vignyn 'Cinq Mars' nimisen romaanin veroinen j.n.e."

Tarpeetonta on minun muuten tehdä selkoa kaikista niistä kirjoituksista, joihin tämä Mériméen romaani antoi aihetta ja joissa sitä arvosteltiin. Että niitä todellakin oli kosolta, sen näemme eräästä Beylen kirjeestäkin, jossa hän m.m. sanoo: "Je ne vois que vous en littérature", ja lisää, että "suivant moi, les grands hommes du Globe sont jaloux à vous".[79]

Tosiasia se muuten olikin, että Mérimée jo tähän aikaan alkoi olla sivistyneen yleisön lempikirjailija ja Pariisin salonkein mieluisimpia vieraita. Eikä hän seuraelämän huvituksia suinkaan tällä välin karttanutkaan. Hänellä näytti aina olevan aikaa yllin kyllin eivätkä toveritkaan tienneet, milloin hän ehti lukea niin paljo ja kirjoittaa. Kuin leikintekona ilmestyi häneltä toinen kirja toisensa perästä, joissa lukeneisuus, hienostunut äly ja taiteellinen aisti huomiota herättivät itse Goethe-vanhuksessakin.[80]

Kotonansa olikin Prosper aina tilaisuudessa näkemään ja seuraamaan taidetta sekä keskustelemaan sitä koskevista kysymyksistä. Itse hän jouto-aikoinaan myöskin innolla piirusteli ja maalaili milloin omaa mielikuvitustansa seuraten milloin taas tunnettujen mestarien tauluja mukaillen tai kopioiden.[81] Toverinsakin hän mieluummin haki taiteilijain, tiedemiesten y.m.s. joukosta kuin kaunokirjailijain keskuudesta; hän näet ei tahtonut harjoittaa runoutta ja taiteita ammattinaan, vaan huvituksenaan. Niinpä seurusteli hän, paitse ennemmin mainituissa perheissä, myöskin varakkaan taiteilijan J. R. Auguste'n salongissa ja että Auguste todellakin pani arvoa Mériméen harrastuksille, sitä osoittaa m.m. eräs kirje v:lta 1829, jossa hän pyytää tältä lainaksi erästä Géricault'n mukaan tehtyä harjoitelmaa. Rva Clarken luona oli hän tutustunut romanttisen koulun johtajaan maalaustaiteessa, Eugène Delacroix'han ja solminut hänen kanssaan ystävyyden liiton, joka vanhemmilla päivillä kuitenkin kylmeni. Tähän aikaan olivat he sentään erittäin hyviä ystäviä ja usein tapaamme me heidät yhdessä. Milloin on kysymys yhteisistä herkullisista päivällisistä parooni Maresten, kreivi de Viel-Castel'in, tri Koref'in (Beylen ja Heinen henkilääkärin) ja tunnetun englantilaisen lakimiehen Sutton Sharpen kanssa, milloin istuvat he Delacroix'n atelierissa keskustellen taidetta koskevista kysymyksistä, milloin taas yhteisen tuttavansa Hugon luona kuuntelemassa, kun tämä suuremmalle ystäväjoukolle lukee innostavia teoksiansa.[82]

Nämä puuhat eivät häntä kuitenkaan estäneet hoitamasta leipäopintojaan. Jo muutamia vuosia sitten — todennäköisintä on, että se tapahtui v. 1827 — oli hän suorittanut lakitieteellisen tutkintonsa licencié-arvon saavuttamiseksi, niin että hän asianajajana jo olisi kyennyt ammattimieheksi. Varakkaan miehen poikana ollen ei hän kuitenkaan pitänyt kiirettä viran hakemisessa, vaan täydenteli ja laajensi vain tietojaan kirjoitellen yksin ajoin kertomuksia.

Näihin aikoihin tehtiin hänelle myöskin mitä imartelevin tarjous, jonka hän kuitenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi katsoi parhaaksi hylätä. Seikka oli seuraava. Lahjoillaan ja hienolla käytöksellään oli hän voittanut kauneudestaan kuuluisan ja vaikutukseltaan mahtavan rva Récamier'n suosion.[83] Ampèren kanssa hän aika ajoin Récamier'n luona kävi tavaten siellä vastaanottoiltoina sekä vanhat ystävänsä rue de Bac'in varrelta (rva ja neiti Clarken) että melkoisen parven Pariisin sivistyneintä valiojoukkoa.[84] Sattui sitten syksyllä v. 1829 avonaiseksi sihteerin virka Ranskan lähettiläsvirastossa Lontoossa ja kun Mérimée oli tunnettu teräväksi ja lahjakkaaksi mieheksi ja sitä paitse osasi oivallisesti englannin kieltä, niin juolahti rva Récamier'lle mieleen koettaa tehdä hänestä valtiomies. Kun hän itse ei kuitenkaan katsonut voivansa kääntyä suorastaan Mériméen puoleen, puhui hän asiasta hyvälle ystävälleen Ampèrelle antaen tälle toimeksi kuulustella Mériméen mielipidettä. Ampère kirjoittikin asiasta entiselle koulutoverilleen,[85] mutta tämä hylkäsi tarjouksen valtiollisista syistä, kuten hänen kohtelias, mutta päättäväinen vastauksensa rva Récamier'lle osoittaa. Mielipiteiltään vapaamieliseen vastustuspuolueeseen kuuluvana, ei hän katsonut voivansa suostua — niin mieluinen kuin tuo tarjous muuten olikin — sellaisen vanhoillisen hallituksen ja ministeristön palvelukseen, joka nyt Polignac'in turvissa oli valtaan päässyt ja vasten kaikkia ajan vaatimuksia asettunut. Ja siihen se asia sitten raukesi.[86]

Ettei rva Récamier kuitenkaan pahastunut Mériméen hylkäävästä vastauksesta ja että he edelleen ystävällisesti seurustelivat keskenään, sen näemme eräästä Mériméen kirjeestä, jossa tämä hänelle tiedustelee Hugolta pilettiä Hernanin kuuluisaan ensi näytäntöön.[87]

Valtiollista menestystään ei Mérimée näihin aikoihin sen enempää ajatellut. "Chronique du temps de Charles IX" oli hänestä tehnyt muotikirjailijan ja hän tahtoi nyt tämän aseman toistaiseksi säilyttää jatkamalla ahkerasti kaunokirjallista tuotantoaan. Mutta turmelemaan mainettaan jollakin pitemmällä ja mahdollisesti epäonnistuneella tuotteella oli hän liian viisas. Novellin alalla olikin sitä vastoin aina helpompi pysyä aineensa täydellisenä herrana ja säilyttää se taiteellinen sopusuhtaisuus, joka läpi vuosisatojen on ollut kaikkien tositaiteellisten kirjailijain päämääränä. Romanttikojen heikot puolet alkoivat jo vähitellen pistää silmiin heidän hölläperäisissä ja muodottomissa tuotteissaan. Mérimée oli jo aikoja sitten sen huomannut, eikä hän lyhyen kirjallisen toimintansa ajalla ollut paljo koskaan heidän synteihinsä siinä suhteessa langennut. Koko hänen luonteensa ja taidekäsityksensä sotikin kaikkea muodotonta ja epäsuhtaista vastaan. Senpä vuoksi näemmekin hänen vähitellen heittävän pois viimeisetkin tähteet romanttisen suunnan vaikutuksesta ja keskittävän kertomuksensa lyhyiksi, sopusointuisiksi ja jännittäviksi novelleiksi. Keskellä kiivainta ottelua pysyy hän näin sivistyneen yleisön suosikkina ja pian ovat akateemikot valmiita mainitsemaan häntä esimerkkinä oikeasta kirjailijasta.

Kun Pariisissa v. 1829 perustettiin eräs uusi vapaamielinen aikakauskirja nimeltä Revue de Paris, kääntyi sen toimitus melkeinpä ensimmäiseksi Mériméen puoleen saadakseen tämän suositun salonkikirjailijan avunantajoihinsa liitetyksi. Mérimée suostuikin ehtoihin ja kirjoitti aikakauskirjaa varten Mateo Falcone'nsa, joka on vain parikymmentä sivua pitkä, mutta joka arvelematta on luettava maailmankirjallisuuden parhaimpiin tuotteihin novellin alalla. Samoin kuin Carvajal'issa oli Mérimée tässä pientä anekdoottia hyväkseen käyttänyt ja luonut siitä mestarillisen luonne- ja tapakuvauksen, jossa noiden harvapuheisten, vaan päättäväisten korsikalaisten näemme toimivan niin selvästi kuin kristallin läpi heitä katselisimme.

Mérimée oli parhaimmalla kertomuksellaan alkanut. Kokonainen sarja novelleja ilmestyi häneltä nimittäin kyllä samaisessa revue'ssä vielä samana vuonna, mutta ainoastaan yksi niistä — L'enlèvement de la redoute — voi taiteellisessa ja voimakkaan selvässä objektiivisessa esityksessä kilpailla Mateo Falcone'n kanssa. Toiset sitä vastoin — Vision de Charles XI,[88] Tamango,[89] La perle de Tolède — ovat kyllä nekin tavallaan hyviä novelleja, mutta kuitenkin ala-arvoisempia. Tavattoman tuottelias Mérimée muuten näinä aikoina oli. Kuuluisan vallankumousvuoden alkupuoliskolla julkaisi hän näet Revue de Paris'ssa etevät novellinsa La partie de trictrac ja Le vase étrusque, jotka kumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä osotaksen täydelliseksi realistiksi käsitellen tavallisia aiheita nykyaikaisesta elämästä. Viimeksi mainitun novellin kautta, jossa hienolla sielutieteilijän kynällä ja aistilla on analyseerattu turhanpäiväisesti mustasukkaisen rakastajan tunne-elämää, joutuivat Mériméen kertomukset, jotka muuten eivät juuri ole lapsia ja tyttäriä varten, Pariisin hienoimpienkin ylimystönaisten budoaaripöydille.

Mutta tähän novellisarjaan ei hänen senaikuinen tuotteliaisuutensa vielä suinkaan rajoittunut. Milt'eipä yksin ajoin yllämainittujen kertomusten kanssa ilmestyi häneltä nimittäin hauska ivanäytelmä Les mécontents, jossa hän purevalla satiirillaan ivaili pelkurimaisia valtiollisia vehkeilijöitä, sekä nuo pirteät espanjalaiset pikkukappaleet L'Occasion ja Le Carrosse du S:t Sacrement, jotka löydämme Clara Gazul'in toisessa painoksessa vuodelta 1830.[90]

Olot olivat muuten tällä välin käyneet uhkaaviksi ja hallitus kärsimättömän vanhoilliseksi. Théâtre français'n ei sallittu näytellä Hugon kappaletta Marion de Lorme, jossa kuningas vainusi hyökkäyksiä häntä itseään vastaan; tavallaan vapaamielinen Martignac'in ministeristö sai väistyä Polignac'in ja de la Bourdonnaye'n tieltä, kamarit hajoitettiin jo heti istuntoaikakauden alussa j.n.e. Tietysti ei tämä tukehduttava pimentolaispolitiikka vaikuttanut muuta kuin herätti kaikissa vapaamielisissä mitä suurinta paheksumista. Nuorisokin, jota romanttinen suunta oli taivuttanut keskiajan ja kuningasvallan ihailemiseen, alkoi sentään jo nuorten vapaamielisten valtiomiesten, etupäässä globelaisten, yllytyksistä herätä ja huomata, että vapaus oli todellakin vaarassa. Tuli sitten lisäksi Hugon näytelmä Hernani, joka jonakuna muuna aikana varmaankin olisi mennyt ohi vähäisemmällä rymyllä, vaan joka näinä levottomuuden päivinä suuresti enensi mielten kiihoitusta. En tahdo syrjäytyä tekemään selkoa tästä nuorten romanttikojen ratkaisevasta voitosta — itse Théâtre français oli näet täten antautunut heidän palvelukseensa — ja Hugon suuresta triumfista, jonka sitä paitse voinee olettaakin tunnetuksi.[91] Useat käsittivät joko tahallaan tai bona fide tämän näytäntöillan valtiolliseksi tapahtumaksi, ja vakaisimmatkin sanomalehdet (esim. Débats ja Globe) käyttivät tilaisuutta purkaakseen sappeansa Polignac'ia ja de la Bourdonnaye'tä vastaan. La Quotidienne, ministeriläinen lehti, koettaa kyllä luulotella itselleen ja lukijakunnalleen, että "olkoonpa Hernanin esitys mistä merkityksestä tahansa kaunokirjallisuuden tasavallalle, Ranskan monarkkiaa se ei kuitenkaan voi häiritä". Epäilemättä ei sillä mitään ratkaisevaa valtiollista vaikutusta ollutkaan, mutta mieliä se kaikissa tapauksissa vallankumousta varten aika lailla kypsytti ja kiihoitti.

Uhkaavista enteistä huolimatta julkaistiin 26 p. heinäkuuta v. 1830 nuo kuuluisat asetukset painovapauden lakkauttamisesta, eduskunnan hajoittamisesta ja vaalijärjestyksen mielivaltaisesta muutoksesta. Varomattomampaa toimenpidettä ei juuri voinut ajatella: revolutsiooni puhkesi ilmiliekkiin jo 28 päivänä ja kolmipäiväisen kiivaan ottelun perästä oli kuningas Kaarle X:n hallituskausi loppunut. Eduskunta ja äkkiä muodostettu väliaikainen hallitus muutteli perustuslakia vapaamieliseen suuntaan ja valitsi kuninkaaksi Orleans'in herttuan, "kansalaisen" Louis Philippen, joka ainakin alussa seurasi vapaamielisempiä periaatteita.

Heinäkuun vallankumouksen hirmutöitä ja katutappeluja ei Mérimée kuitenkaan ollut näkemässä. Toukokuussa v. 1830 oli hän nimittäin jo jättänyt rakkaan Pariisinsa matkustaakseen Espanjaan, joka samoin kuin Kreikkakin jo varhaisen nuoruuden päivinä oli kangastanut hänen silmissään kuin joku ihana toivojen maa. Espanjalaisten kirjallisuutta oli hän milt'eipä enin rakastanut, Calderonit, Lope de Vegat ja Cervantesit alkukielellä lukenut, espanjalaisia näytelmiä ja oloja oli hän ensimmäisessä teoksessaan käsitellyt ja Espanjan kansassa näki hän parhaiten toteutuneena ihanteensa miehuullisesta, kuolemaa halveksuvasta ja hienokäytöksisestä miehestä sekä tulisen intohimoisesta ja sulavasta naisesta.

Nyt kun hänen unelmansa vihdoinkin toteutui, ei hänellä kuitenkaan Sevillan mustasilmäiset kaunottaret mielessä pyörineet. Juuri oli nimittäin äkisti päättynyt eräs monivuotinen rakkaudensuhde, joka Mériméelle oli monta onnellista hetkeä tuottanut. Jo nuorena oli hän kovasti rakastunut erääseen häntä itseänsä hiukan vanhempaan, mutta vielä sangen ihanaan rouvaan, jonka hän usein tapasi muutaman protestanttisen pankkiirin salongissa. Pian olivat rakastavaiset kirjeenvaihdossa. Mutta sattumalta sai rouvan puoliso käsiinsä yhden kirjeistä, ja seuraus oli kaksintaistelu Mériméen ja hänen välillä.[92] Siitä huolimatta jatkui luvatonta suhdetta vielä vuosikausia, kunnes se yht'äkkiä ratkesi. "Profonde fut la blessure que lui causa cette brusque rupture", tietää kreivi d'Haussonville tästä kertoa. Hän sanoo myöskin puhutelleensa henkilöä, joka oli nähnyt muutamia Mériméen rakkaudenkirjeitä tältä ajalta, ja oli tämä vakuuttanut "qu'elles contenaient l'expression d'une tristesse réelle". Miten koko jutun laita oikeastaan oli ja mistä syistä ero tapahtui, siitä ei minulla tarkempaa tietoa ole. Ehkä oli kysymys naimisista tai jostakin sellaisesta. Siihen luuloon antaa nimittäin aihetta seuraava kohta eräästä Mériméen kirjeestä myöhäisemmiltä ajoilta, joka mielestäni ei voi muuta tarkoittaa kuin tätä samaista lemmen suhdetta:

"J'allais être amoureux quand je suis parti pour l'Espagne. La personne qui a causé mon voyage n'en a jamais rien su. Si j'étais resté, j'aurais peut-être fait une grande sottise, celle d'offrir à une femme digne de tout le bonheur dont on peut jouir sur terre, de lui offrir, dis je, en échange de la perte de toutes les choses qui lui étaient chères, une tendresse que je sentais moi-même très inférieure au sacrifice qu'elle aurait peut-être fait".[93]

Kaikissa tapauksissa on minusta jotenkin selvää, että Mérimée lähti matkalleen haihduttaakseen surujaan ja entisiä muistojaan. Samaa vakuuttaa d'Haussonvillekin: "Pour secouer la tristesse que lui avait laissée cette aventure, Mérimée entreprit un voyage en Espagne etc."[94] Ehkä oli hänen matkallaan sentään joku muukin käytännöllinen tarkoitus. Sitä osottaisivat tavallaan seuraavat lauseet eräästä vanhemman Mériméen kirjeestä: "Mon fils vient de faire un voyage de cinq mois en Espagne. Je l'avais chargé de prendre quelques notes sur les plus anciens traités de peinture…"[95]

Niinkuin jo tästäkin näemme viipyi Mérimée ulkomaanmatkallaan noin viisi kuukautta. Kun heinäkuun vallankumous tapahtui, oleskeli hän par'aikaa Madridissa, mistä hän suurella riemastuksella ja runsailla toiveilla tervehti vapaamman ajan koittoa. Ylipäänsä ei hän kuitenkaan malta olla mistään pientä pilaa laskematta, ja niinpä kirjoittaa hän eräässä kirjeessä tästäkin verisestä tapauksesta tavalliseen leikilliseen tapaansa: "J'ai passé à Madrid quinze jours de plus que je n'en avais l'intention, à cause de farces que vous avez jouées là-bas. Je voulais revenir aux premières nouvelles, mais les lettres de mes parents m'ont appris que tout était tranquille. Je ne me console pas d'avoir manqué un spectacle qui ne se donne que tous les mille ans. Voilà deux représentations que je manque: la première pour être né un peu trop tard (tarkoittaa vallankumousta 1789) et l'autre [représentation extraordinaire, à notre bénéfice] pour ce malheureux voyage d'Espagne. Si je restais plus longtemps dans ce pays-là, peut-être verrais-je l'équivalent du spectacle dont vous avez joui".[96]

Tämä toivo ei hänelle tosin toteutunut. Mutta espanjalaisissa härkätaistelijoissa sai hän kuitenkin ihailla niitä ominaisuuksia, jotka aina ovat kuuluneet hänen miesihanteeseensa, nimittäin uljuutta, intohimoa ja — kylmäverisyyttä. Todellisella nautinnolla hän kuvaakin noita kuuluisia härkätaisteluja pelkäämättömine toreadooreineen ja verenhimoisine katsojineen vilkkaissa kirjeissä Revue de Paris-lehteen, jossa ne syksyllä v. 1830 julkaistiin nimellä "Lettres adressées d'Espagne au Directeur de la Revue de Paris". Näissä kirjeissä, joissa kirjoitustapa muuten on selvä, luonteva ja levollinen niinkuin Mériméen novelleissakin, käsittelee hän pelkästään pöyristyttäviä asioita kertoen milloin härkätaisteluista, milloin ryöväreistä, milloin hirttämisistä tai noita-akoista. Alussa pelotti häntä, sanoo hän itse, ettei hän tyynesti ja kylmäverisesti voisi nähdä verivirtoja vuotavan ja että hän täten joutuisi sikäläisten karaistujen tuttaviensa naurunalaiseksi. Vaan pian hän tähän veriseen leikkiin sentään tottui ja ennen pitkää oli hän jo härkätaistelujen väsymättömimpiä katselijoita. Seikkaperäisesti ja jännittävästi kuvaa hän ranskalaisille lukijoilleen tämän hengenvaarallisen huvituksen antaen omasta puolestaan seuraavan kauniin tunnustuksen:

"Ei mikään murhenäytelmä maailmassa ole mieltäni näin kiinnittänyt. Espanjassa ollessani en ole ainoatakaan härkätaistelua laiminlyönyt ja punastuen on minun tunnustaminen, että pidän enemmän taisteluista, joissa jompikumpi — jää kuoliaana paikalle, kuin sellaisista, joissa härkiä vain ärsytetään".[97]

Lievempiä asioita eivät hänen kaksi seuraavaakaan kirjettänsä käsittele. Toisessa on hän tahtonut asettaa "hermostonsa koetteelle" ja mennyt katsomaan erään rikoksentekijän hirttämistä, josta hän antaa mitä vilkkaimman kuvauksen väittäen tuon raukan todelliseksi marttiiraksi; toisessa taas juttelee hän hauskalla novellistin kynällä Andalusian ryöväreistä, joista tehdään mitä viehättävimmät ja romanttisimmat ilmiöt. "Melkein häpeällä" tunnustaa hän kuitenkin, ettei hän ole heistä ainoaakaan kohdannut. Mutta kuullut on hän heistä paljo, ja varsinkin kuvataan kuuluisa ryöväripäällikkö José Maria kaikkialla sivistyneeksi, uljaaksi ja jalomieliseksi. Eikä ryövärin ammatti hänestä ollutkaan halveksittava Espanjassa, sillä siellä "c'est faire l'opposition, c'est protester contre des lois tyranniques".

Tietysti on suuri osa kaikesta tästä julmuuden halusta pelkkää koketteriiaa Mériméen puolelta. Mutta yhdenmukaista hänen muun kirjallisen aistinsa kanssa on se kaikissa tapauksissa ja epäilemättä on siinä joku määrä omituista hänen koko luonteellensakin,

Espanjassa olonsa koetti hän muuten tehdä niin monipuolisesti hyödylliseksi kuin mahdollista. Yksi hänen pääpyrintöjään oli edistyminen espanjankielessä, jota hän kyllä jo ennestäänkin tavallisen hyvästi osasi. Ennen pitkää oli hän matkoillaan Kastiliassa ja Andalusiassa oppinut näiden maakuntain murteetkin niin hyvin, että hän ilman vaikeuksia voi keskustella talonpoikain kanssa heidän elämästään ja tavoistaan. Kieliopintojensa ohessa koetti hän laajentaa taiteellisiakin tietojansa niin paljo kuin mahdollista tutkien milloin Madridin rikkaita taidekokoelmia, milloin taas Alhambran, Sevillan tai Granadan historiallisia muistomerkkejä.

Useita hauskoja ja tulevaisuudellensa merkillisiä tuttavuuksia hän tällä matkallaan niinikään solmi. Tärkein näistä oli epäilemättä hänen tutustumisessa kreivi Montijon perheeseen. Mutta ei hän silloin voinut edes aavistaakaan, että se 4-vuotias pikku Eugénie, jota hän Montijon luona Granadassa polvillaan hypitteli, parin kymmenen vuoden päästä istuisi Ranskan hallitsijan rinnalla keisarinnan kruunua kantaen. Kaikissa tapauksissa oli täten alku ja perustus laskettu sille uskolliselle ja lujalle ystävyydelle, jonka Mérimée hamaan kuolemaansa saakka säilytti Montijon perhettä ja erittäinkin "pikku Eugénietä" kohtaan. Miten tämä puolestaan hänen ystävyytensä palkitsi, sen saamme myöhemmin nähdä.

Kun hän syksyllä — luultavasti marraskuun lopulla — palasi takaisin Pariisiin, olivat valtiolliset olot siellä suuresti muuttuneet ja hänen ystävänsä globelaiset istuivat määräävinä henkilöinä hallituksessa. Mikä luonnollisempaa kuin että nämä heti häntäkin muistivat; eikä hän vielä ehtinytkään tointua ihanista matkamuistelmistaan ennen kuin hän jo oli määrätty kabinettipäällikön virkaan kreivi d'Argout'n johtamassa meriasiainministeristössä. Entiset kirjailijan ja salonkiherran vapaat päivät olivat siis lopussa ja nuori (27-vuotias) Mérimée joutuu nyt uusiin oloihin ja erilaisiin suhteihin, joissa hänen olentonsa puheessa ja käytöksessä ennen pitkää saa tuon hänen miehuutensa päiville niin omituisen tyynen, kylmän ja iroonisen englantilaisen diplomaatin leiman.

V.

Niinä muutamina vallankumouksen jälkeisinä päivinä, joina "kansalaiskuningas" Louis Philippe vielä kantoi sijaishallitsijan vaatimattomampaa nimeä, nähtiin useissa keskuskaupungin nurkissa Pariisissa pienenlainen ilmoitus, jossa eräs "ancien auditeur au conseil d'état" kehoitti kansaa tarjoamaan Ranskan kruunua "Orleansin herttualle ja hänen kuoltuaan hänen vanhimmalle pojalleen, jos tämä kelpaavaksi katsotaan". Huomasivatko asianomaiset koko kehoitusta, sitä en tiedä, mutta kahdeksan päivää myöhemmin (9 p. syyskuuta 1830) luettiin kaikkialla väliaikaisen hallituksen julistus, jonka mukaan "kansalainen Louis Philippe oli kansan tahdosta Ranskan kuninkaaksi valittu".

Se "entinen valtioneuvoston auditööri", joka näin pian näki toiveensa toteutuvan, ei ollut kukaan muu kuin Rouge et Noir'in tekijä Henri Beyle. Hän oli nyt muutamia vuosia elättänyt itseänsä Pariisissa kirjoittelemalla sanomalehtikyhäyksiä ja vastamainittua sielutieteellistä romaaniansa kärsien ainakin parina viime vuonna mitä suurinta puutetta.[98] Nyt näytti sentään hänelle samoin kuin Mériméellekin suosiollisempi aika koittavan, kiitos olkoon uudelle sisäasiainministerille Guizot'lle ja finanssiministerin apulaiselle Thiers'ille. Melkein yksin ajoin nimitettiin molemmat ystävykset valtion virkoihin, Beyle konsuliksi ensin Triest'iin, sittemmin Civita-Vechiaan ja Mérimée meriasiainministerin, kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi.[99]

Mitään suoranaista valtiollista merkitystä ei tällä toimella tietysti ollut, sillä olihan hän ainoastaan hallituksen toimitusmiehiä. Mutta että tunnettu vapaamielinen, joka vasta ikään oli kieltäynyt lähetystösihteerin virasta Lontoossa, nimitettiin tällaiseen virkaan, oli kuitenkin jonkunlaisena todistuksena siitä väristä, johon heinäkuun hallitus ainakin alussa tunnustausi. Sangen vähätöinen, vaikka sentään hyväpalkkainen, tämä virka muuten oli, johon Mérimée nyt ilman pienintäkään omaa ponnistusta oli päässyt.[100] Taiteen, kirjallisuuden ja tieteen viljelemistä varten jäi hänelle aikaa yllinkyllin niin hyvin meriasiain kuin kaupan ja sisäasiain ministeristöissä, joihin molempiin hän kreivi d'Argout'a seurasi, tullen nimitetyksi edelliseen 13 p. maaliskuuta v. 1831 ja jälkimmäiseen 30 p. joulukuuta 1832.

Sen verran vaikutti aseman muutos kuitenkin Mériméen ulkonaisiin suhteisiin, että hänen entinen seurustelupiirinsä jossakin määrin muuttui ja laajeni. Cénaclen iltamat kävivät ikäänkuin itsestään yhä harvinaisemmiksi ja vaikka hän kyllä toisinaan ilmestyikin nuorten taiteilijain ja kirjailijain yhteiseen kokouspaikkaan Café de Paris-ravintolaan, niin kylmeni hänen välinsä useihin cenaclelaisiin melkeinpä huomaamatta.

Muutamien kanssa heistä hän kuitenkin yhä edelleen ylläpiti virkeää seurustelua. Sellaisia olivat varsinkin Sainte-Beuve, jonka kanssa Mérimée aina on pysynyt mitä ystävällisimmissä väleissä, Hugo, Delacroix, Alfred de Musset, Devérian veljekset ja Béranger. Kun ministeri d'Argout v. 1832, jolloin "Le roi s'amuse" oli jätetty Théâtre français'n johtajalle kreivi Taylor'ille, pyysi saada ennakolta silmäillä tätä "vaarallista" näytelmää ja persoonallisesti puhutella sen hurjapäistä tekijää, oli se Mérimée, joka hänelle Victor Hugon esitti, samoin kuin hän joku aika sitten oli hänet Beylellekin esittänyt. Eräänä iltana (1830) oli hän nimittäin tahallaan kutsunut luokseen Sainte-Beuve'n, kreivi de Viel-Castel'in, Hugon ja — Beylen, joka ei koskaan ole voinut kärsiä Hugon retoriikkaa. Vuosisatamme suurin romanttiko ja ensimmäinen, todellinen realisti, jotka yleisen innostuksen vallassa kuitenkin olivat rinnakkain yhteistä vihollista vastaan sotineet, tapasivat täällä toisensa ensi kerran. Sainte-Beuve kertoo tästä yhtymästä eräässä kirjeessään m.m. seuraavaa: "Quelle singulière soirée! Hugo et Stendhal, chacun comme deux chats sauvages, de deux gouttières opposées, sur la défensive, le poils hérissés et ne se faisant la patte de velours qu'avec de précautions infinies: Hugo plus franc, plus large, ne craignant rien, sachant qu'il avait affaire dans Stendhal à un ennemi des vers et de l'idéal et du lyrique; Stendhal plus pointu, plus gêné et (vous le dirai-je) moins grand nature en cela. Mérimée qui avait ménagé le rendez-vous, ne la rendait peut-être plus facile et n'aidait pas à rompre la glace; elle ne fut jamais brisée ce soir-là".[101] Ja tuskinpa heidän välinsä vastaisuudessakaan lie parannut.

Nyt se muuten alkoikin jo selvään osoittautua, kuinka tuiki eriluontoiset käsitteet oli sekoitettu tuohon yleisesti käytettyyn nimitykseen romanttiika. Yhteistä ei näet oikeastaan ollut koskaan ollutkaan muu kuin halu vastustaa kangistunutta klassillisuutta ja sotia sovinnaisuuden sääntöjä vastaan, kuten Villemain jo v. 1825 oli lausunut: "Le romantisme pratique est une coalition animée d'intérêts divers, mais qui a un bout commun, la guerre aux règles, aux règles de conventions".[102] Minne päin Mériméen kehitys oli käyvä, sen voi arvata, kun tiesi missä määrin Beyle oli häneen vaikuttanut. Sitä paitse osottivat sellaiset kertomukset kuin "L'enlèvement de la redoute", "La partie de trictrac" ja varsinkin "Le vase étrusque" ihan selvää vierautumista niistä periaatteista, joita n.k. romanttisen koulun vasemmistolaiset ovat te'elmissään seuranneet. Näissä novelleissaan osotaksen Mérimée nimittäin jotenkin puhdaskarvaiseksi realistiksi. Ainakin voimme täydellä syyllä sanoa, että hänen taiteessaan v:n 1830 vaiheilla tapahtuu huomattava käänne realismiin päin. Tällä en tarkoita, että hän ennenkään olisi tehnyt itseänsä syypääksi liian höysteisen ja retoorillisen kielen käytäntöön, tarkoitan vain, että hän aineitansa valitessa nyt mieluummin liikkuu todellisuuden ja nykyisyyden perustuksella.

Beyle oli kuitenkin nyt muuttanut pois Pariisista, ja vietti ikäviä päiviä syrjäisessä Civita-Vechiassa, mistä hän vasta 1836 palasi sinne kolmeksi vuodeksi takaisin. Erään toisen hyvän ystävän oli Mérimée menettänyt ijäksi. Keskellä vuotta 1828 oli nuori ja etevä kasvientutkija Victor Jacquemont matkustanut tutkimusmatkalleen Intiaan ja joulukuussa 1832 hän jo kuoli Bombayssa 31 vuoden vanhana.

Vaikka Mériméen ja Delacroix'n esteetilliset käsitykset ainakin käytännöstä päättäen olivat kovin erilaiset ja vaikka hän usein moittiikin lahjakasta maalaajaa huolimattomasta piirustuksesta ja epävarmoista ääriviivoista, pysyivät he kuitenkin kau'an parhaina ystävinä. Mérimée tunnusti nimittäin aina kernaasti hänen "grandes qualités de verve et d'imagination", joitten hän luuli parhaiten soveltuvan monumenttaaliseen maalaukseen.[103] Koko Delacroix'n myöhempi tuotanto[104] osottaakin kuinka oikeassa Mérimée oli häntä näin arvostellessaan. Että Delacroix muuten pani suurta arvoa Mériméen mielipiteille taidetta koskevissa kysymyksissä, sitä todistavat m.m. eräät Ph. Burtyn hallussa olevat paperit, jotka sisältävät hänen muistoonpanojaan näitä ajoilta. Kaikin puolin hyväksyvällä tavalla mainitsee hän tässä nimittäin Mériméen määrittelyn taiteesta ylipäänsä ["l'art s'est l'exagération à propos">[ ja useista erityisistä kysymyksistä taiteen alalla.[105] Yhteistä oli näillä ystävyksillä myöskin se, että kumpikin olivat hienoja salonkiherroja ja peittivät kaikki tunteensa ja liikutuksensa "hinter der kühlen Haltung und den abgeschliffenen Manieren des Weltmannes", kuten taidehistorioitsija Meyer Delacroix'sta sanoo.[106]

Mériméen mieleisimpiä miehiä oli myöskin Ranskan ehkä hienoin ja taiteellisin lyyrikko Alfred de Musset, joka näinä aikoina vasta oli muutamia vuosia yli kahdenkymmenen vanha. Mielipiteiltään oli hän kuitenkin jo kypsä kuin täysi mies, käytökseltään ja tavoiltaan täydellinen ylimys ja salonkimainen gentleman, joka yhtä vähän kuin Mérimée tahtoi olla tekemisissä takkutukkaisten boheemikirjailijain ja runoilijain kanssa. "Il ne fallait pas l'humilier en lui rappelant qu'il était un grand poète, ce mondain irréprochable. Il n'aimait pas les gens de lettres, sinon ceux de la coeur dont il se croyait quelque peu par ses façons cavalières et hautaines. Il avait horreur du débraillé dans sa personne comme dans son oeuvre et il n'y avait pas de visage plus calme que celui de Musset", kirjoittaa hänestä eräs hänen aikalaisistaan.[107] Ja ellemme ota lukuun sitä seikkaa, että Musset kirjoitti useimmat teoksensa runomitalla, Mérimée taas jokaisen rivin suorasanaisessa muodossa, ovatkin heidän luonteensa useissa suhteissa sukulaisia. Molemmilla sama hieno taiteellinen aisti, sama sattuva, kuvaava ja yksinkertainen kieli, sama epäilijän maailmankatsanto ja totuuden halu. Musset olikin "Théâtre de Clara Gazul'in" suuri ihailija, sitä osottavat kyllin hänen esikoisensa "Contes d'Espagne" samoin kuin hänen tunnetut kauniit säkeensä Mériméen kunniaksi.[108] Ja kun "La coupe et les lèvres" sekä "A quoi rêvent les jeunes filles" valmistuivat, oli tietysti Mériméekin siinä pienessä seurueessa, jolle runoilija nämä julkaisemattomat te'elmänsä v. 1832 luki. Seurue oli ylipäänsä sama, joka oli ollut kuuntelemassa Musset'n "espanjalaisia kertomuksiakin". Tällä kertaa olivat useimmat jotenkin kylmiä. Mérimée oli ainoa, joka lähestyi runoilijaa ja kuiskasi hänelle hiljaa; "Tehän olette edistynyt tavattomasti; tuo pieni huvinäytelmä minua varsinkin äärettömästi miellyttää".[109] Nähtävästi on heidän hyvä välinsä säilynyt siihen saakka, kunnes tuoni nuoren, tunteellisen runoilijan korjasi (k. 1857), sillä ainakin olivat he vielä kuusi vuotta sitä ennen vilpittömiä ystävyksiä. Klassikkoja peljäten eperoi näet Musset silloin asettua ehdokkaaksi Akatemiaan, mutta taipui siihen kuitenkin Mériméen kehoituksesta; kuten tunnettu, ei hänen tarvinnutkaan sitä katua.[110]

Yhtä usein kuin Delacroix'n luona nähtiin Mérimée istuvan veljesten Achille ja Eug. Devérian atelieerissa arvostelemassa heidän taulujaan ja keskustelemassa kirjallisuudesta ja taiteesta. Mielellään häntä veljekset kuuntelivatkin, varsinkin kun hän innostui oikein puhumaan lempikansastaan espanjalaisista, heidän tavoistaan ja kauneista kaupungeistaan.

"L'Espagne vient de nous rendre Mérimée qui, l'ayant parcourue seul et en tous sens, ne voit qu' Espagne, Alhambra, Grenade, Burgos et combats de taureaux; il est admirable à entendre conter les moeurs de ces gens là", kirjoittaa Achille Devéria helmikuussa v. 1832 ystävälleen taidemaalaaja Claude L. Zieglerille.[111]

Epäilemättä on meidän kiittäminen juuri näitä iltamia siitä onnistuneesta kuvasta, jossa A. Devéria esittää meille miehuutensa parhaimmassa ijässä (29 v.) olevan Mériméen istuvassa asennossa, yllään pitkä englantilainen redingote à la Goethe, ja kaulassa ajanmukainen "fadermördare", siihen kuuluvine kaulahuivineen. Tukka on hänellä tässä, kuten kaikissa muissakin muotokuvissa, joita olen nähnyt, pitkä, suortuvainen ja jotenkin tuuhea, kasvot sileiksi ajetut, suu hienossa ivahymyssä ja katse terävä ja tutkiva. Mielestäni on hän tässä Tourneux'n toimesta litografieeratussa kuvassa juuri sellainen, joksi hänet kuvailee, kun on lukenut hänen espanjalaiset kirjeensä ja kertomuksensa. Tällaisena näyttääkin häneen täydellisesti sopivan se arvostelu, jonka kuuluisa kuvanveistäjä David d'Angers hänestä antaa. Taiteilijan suhteesta Mériméehen olen ylempänä jo puhunut. Pierre Lebrun'in salongissa tutustuivat he toisiinsa. Nähtävästi teki Mérimée kuuluisaan taiteilijaan syvän vaikutuksen, koskapahan tämän päiväkirjassa tapaamme seuraavan lausunnon hänestä:

"Mérimée parle peu. Il joue avec un album, insoucieux de tout ce qu'il dit, affectant les manières d'un sceptique et d'un homme blasé, mais observant néanmoins les détails avec une extrême finesse. Une certaine timidité, une retenue qui perce toujours à travers l'aplomb que lui fait prendre son excessive confiance dans son mérite, forment le fond de son caractère. Mérimée examinait les traits de Lebrun, et l'on pouvait deviner qu'il analysait les lignes froides d'un visage trop régulier pour que la passion poétique ait passé par là".[112]

Samaan suuntaan käy sekin arvostelu, jonka hänestä antaa aikoinaan hyvinkin tunnettu kirjailijatar rva Ancelot, "Marie on Trois époques" y.m. huvinäytelmäin ja romaanein tekijä. Rva Récamier'n ja varsinkin "taiteilijakuninkaan", parooni Gérardin luona oli rva Ancelot usein tilaisuudessa tapaamaan sekä Beylen että Mériméen, jotka molemmat näyttävät olleen kertojan lemmikkejä. Annan sananvuoron nyt hetkeksi hänelle:

"Heti sinne (Gérardille) tultuani ympäröivät he minut ja vaikka usein istuttiinkin seuraavan päivän aamuun — aina viivyttiin nimittäin yli puoliyön — pysyi keskustelu sentään koko ajan vilkkaana ja hauskana pienessä piirissämme. Mutta olikin siellä miellyttäviä seurakumppalia! 1:o) hra Mérimée, jonka kekseliäille, alkuperäisille ja luonteville mielipiteille sattuva arvostelukyky, yksinkertainen ja sievä esitystapa sekä syvä totuuden tunne soi niin vakuuttavan voiman; sitten 2:o) Eugène Delacroix, jonka lempeä ja hieno keskustelu ilmaisi niin paljo herttaisuutta ja hillittyä malttia kuin hänen taiteilijaneronsa lentoa, tulta ja innostusta; 3:o) tuo erittäin miellyttävä ja hurmaava (charmant) parooni de Mareste, jonka leikilliset ja hyväntahtoiset sukkeluudet aina säilyttivät vanhan hyvän aistin paremmilta ajoilta, — — — — sekä lopuksi Beyle eli Stendhal, jonka lystikkäästä pirteydestä ei kellään voi aavistusta olla. Kas siinä tämän erinomaisen hauskan keskustelun pääasialliset ylläpitäjät. Mérimée ja Beyle ottelivat usein ja nämä keskustelut ne olivat — jatkaa rva Ancelot — inimitables par l'originalité tout à fait opposée de leur caractère et de leur intelligence, qui faisait valoir l'un par l'autre et élevait par la contradiction, à leur plus grande puissance, des esprits d'une si haute portée! — Beyle innostui kaikesta ja tuhannet tunteet vaihtelivat hänessä muutamien minuuttien kuluessa. Ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta ja välinpitämättömäksi; mutta surunsa peitti hän usein leikillisyyden ta'a eikä hän koskaan ollut iloisempi kuin sellaisina päivinä, joina hänellä oli ollut pahoja vastuksia. Mériméen huolettoman kylmä ja kepeä iva häntä sentään toisinaan häiritsi ja sai hänet ymmälle; mutta kun hän siitä taas selvisi, pulppusivat hänen sukkeluutensa yhä alkuperäisempinä ja voimakkaampina."[113]

Olen tahallani painattanut tämän pitkän otteen, koska rva Ancelot tunnetulla sujuvalla kynällään tässä kuvailee juuri niitä miehiä, joiden kanssa Mérimée ehkä eniten seurusteli näinä aikoina. Tuttavia tällä kyllä oli hyvinkin paljo, mutta vähä sellaisia, jotka todella olisivat voineet kehua olevansa hänen lähempiä ystäviään. Ystävyydestä onkin Mériméellä aina ollut sangen korkea ajatus, sitä osottavat sekä hänen kirjeensä että myöskin n.k. Librin juttu, josta edempänä tulen selkoa tekemään. Mutta näiden uskottujensa arvostelusta hän olikin arka, ainoastaan näille oli hän avonainen ja sydämmellinen;[114] maailman edessä esiytyi hän sitä vastoin jo näihin aikoihin suljettuna, kylmänä ja ivallisena, jonka vuoksi häntä yleisesti pidettiinkin tunteettomana ja itsekkäänä.[115]

Paitse muutamia pienempiä novelleja ja arvosteluja eri sanomalehdissä[116] ilmestyi Mériméeltä juuri näihin aikoihin uusia ja korjattuja painoksia entisistä teoksista. Niinpä Jacqueriesta (ynnä Carvajal'ista) toinen painos v. 1829 ja kolmas v. 1832, Clara Gazul'ista v. 1830 ja Chronique de Charles IX:stä v. 1832.

Kaikkien näitten teosten kansilehdillä oli tekijänä mainittu "l'auteur du Théâtre de Clara Gazul". Mutta kun v. 1832 Fournier'n kustannuksella ilmestyi kokoelma ennen julkaistuja novelleja nimeltä "Mosaïque recueil de contes et de nouvelles", niin seisoi nimilehdellä "Prosper Mérimée auteur du Théâtre de Clara Gazul et de la Chronique de Charles IX", joten siis viimeinenkin hitunen hänen julkisen salaisuutensa verhosta nyt kerrassaan poistui. Huolimatta siitä, ettei tämä kokoelma sisältänyt yhtään uutta kertomusta, saavutti se kuitenkin laajan lukijakunnan. Varsinkin näyttävät kertomukset korsikalaisesta Mateo Falconesta, jonka synkkä ja järkähtämätön kunniantunto oikein puistattaa lukijaa, sekä turhanpäiväisesti mustasukkaisesta Saint-Clair'istä eniten miellyttäneen Pariisin yleisöä.

"Vasta v. 1829, useita kuukausia sen jälkeen kuin hän oli julkaissut romaaninsa (Chronique de Charles IX), — kirjoittaa hänestä tunnettu arvostelija Gust. Planche — tuli Mériméen nimi yleisesti tunnetuksi Mateo Falconen kautta, joka todella onkin mestariteos… Huolimatta näiden kolmen kertomuksen (Tamango, La partie de trictrac ja Mateo) suuresta arvosta kävi yleisön ihastus Prosper Mériméehen oikein selväksi, huomattavaksi ja todelliseksi taudiksi vasta 'Le vase étrusque'n' jälkeen".[117] Kokoelma sisälsi paitse novelleja myöskin huvinäytelmän Les Mécontents sekä nuo kolme hauskaa kirjettä Espanjasta, joista jo ylempänä on ollut puhe.

Espanjan matkallaan oli Mérimée muuten ollut tilaisuudessa vertaamaan Clara Gazul'in espanjalaisia kuvauksia todellisuuteen ja sanotaan tämän vertailun vaikuttaneen hänen totuudentuntoonsa niin ankarasti, että hän epätoivoisena jo päätti lopettaa koko kaunokirjallisen tuotantonsa. Hän näet rakasti totuutta, luonteiden, tapojen ja koko paikallisvärityksen todellisuutta niin arkatuntoisesti, että hän kykyänsä epäillen arveli parhaaksi luopua kaikista jälittely-yrityksistä. Taipumuksiaan ei sentään niin vähällä tukahduteta. Ja olihan hän tilaisuudessa pienimpiin yksityiskohtiinsa tutkimaan Pariisin elämää ja oloja, ihmisiä ja luonteita ympärillään. Ehkä onnistuisi hän tässä saamaan esille totuuden niin tunnollisesti kuin hän halusi ja toivoi. Ja olikinhan "Le vase étrusque", jossa hän käsitteli nykyaikaista pariisilaista aihetta, saavuttanut mitä suurinta suosiota ja tunnustettu "palaseksi elämästä". Miksi ei hän siis, yhä tarkempaan elämää ympärillään tutkittuansa, voisi edelleenkin onnistua Pariisin elämän kuvaamisessa? Sopihan vielä kerran koettaa.

Eivätkä ehtineet "Mosaïque'n" lukijat vielä unohtaa ainoatakaan näistä kertomuksista, kun Mériméeltä seuraelämän huvitusten ja virkatöitten lomassa jo oli valmistunut uusi romaani. Novellissaan "Le vase étrusque" oli hän kuvannut mustasukkaista, rakastunutta nuorukaista, joka intohimonsa seurauksista vihdoin kaatuu kaksintaistelussa. Uudessa romaanissaan "La double méprise" esittää hän meille 1:o miehen, joka on täydellinen egoisti ja rakastaa naisia ainoastaan huvikseen (Darcy); 2:o naisen, joka raakamaista miestään halveksiessaan ja ulkonaisen käytöksen hienoutta ihaillessaan tulee antautuneeksi miehelle, jota hän ei rakastanut eikä oikeastaan edes ollut tuntenutkaan kuin muutamia tunteja (Julie de Chaverny).

La double méprise joka ilmestyi Revue de Paris'ssa syksyllä v. 1833 ja heti sen jälkeen erityisenä kirjana, on niin hienon taiteilijan älyllä kirjoitettu ja niin taitavan sielutieteilijän aistilla sommiteltu teos, että sitä vielä kau'an tullaan lukemaan todellisella nautinnolla.

Kun se (elokuussa) alkoi ilmestyä mainitussa aikakauskirjassa, kirjoitti sen päätoimittaja Amadée Pichot Mériméestä niin kauniin esipuheen, etten malta olla siitä lyhyitä otteita antamatta. "Ei kellään meidän nuorista kirjailijoistamme ole minun mielestäni enemmän lahjoja ja mielikuvitusta kuin Pr. Mériméellä; mutta ei kukaan heistä myöskään voi paremmin niitä hallita kuin hän. Ei kukaan heistä tiedä paremmin, mitä hän milloinkin tahtoo, kuhun kulloinkin pysähtyy. Aina on hän varma itsestään, aina tunteittensa herra… Mikä minua erittäinkin miellyttää tässä lempikirjailijassani on se, että hän, vaikka taitaakin englannin, espanjan, saksan ja itaalian kieliä, aina pysyy ranskalaisena, tapahtukootpa hänen kuvaamansa tapaukset sitten missä tahansa. Esitystavaltaan ja aatteiltaan ranskalaisena ollen, on Pr. Mérimée asettunut suorastaan vastustamaan tuota lavertelevaa metafyysillistä koulua, jota jonkun aikaa nyt on koetettu istuttaa tänne Saksasta, koulua, joka muka on filosofiiaa, vaikka onkin vain uskovaisuutta (illuminisme), mikä muutamissa on 'un dérangement des organes cérébraux' ja toisissa 'tout bonnement un dérangement des organes biliaires'."[118]

Samassa aikakauskirjassa kirjoittaa syyskuun vihossa H. C. Saint-Michel milt'ei yhtä lämpimän arvostelun Double méprise'stä. "Kertomus Darcystä ja rva de Chavernystä on pieni mestariteos. Se on tapakuvaus, samalla luonnollisen yksinkertainen ja hieno, ja havainnot sekä luonteista että sydämmen sisimmistä tunteista ovat kaikki perin tosia ja täydelliseen maailman kokemukseen perustuvia. Esitystavassa on niin paljo siroutta (grâce) ja niin tuiki vähän maneeria. — — Ja erittäinkin olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut kuvata ylimysnaisen heikkouden niin suurella hienotuntoisuudella, sanoisinpa melkein puhtaudella (chasteté). — — Tämä yksinkertainen juoni, tämä etsimätön päätös muodostaa kuitenkin täydellisen draaman, jota eivät häiritse joutavat pikkuseikat ja syrjähypyt, jotka nykyajan melodramaattisissa kertoelmissa lukijaa väsyttävät".

Yksimielisesti sitä muutkin arvostelijat kiittivät. Gustave Planche kirjoitti siitä Revue des deux Mondes'en erityisen artikkelin, jossa hän sielutieteellisesti selitteli Mériméen esittämät rakkauden tyypit: a) raaka ja aistillinen, b) hienosteleva, mutta itserakas sekä c) vaarallisin kaikista "l'amour de la tête". Tämän viimeisen oli kirjailija ottanut kuvatakseen ja nuo kolme päähenkilöä ovatkin "tracés de main de maître".[119] Samaan suuntaan kävi André Delrieu'nkin arvostelu Le Temps'issa jossa kuitenkin löytyy eräitä pieniä muistutuksia, mitkä Mériméestä epäilemättä tuntuivat kiitokselta:

"Ainsi les personnages de la Double Méprise — sanotaan siinä — nous les connaissons tous; nous ne les avons pas rêvés, mais nous les avons vus, aimés haïs; nous les avons heurtés sur le Boulevard, lorgnés au spectacle. — — Je regarde Julie comme le plus heureux type de femme parce que toutes les femmes lui ressemblent. — — Darcy représente la galantérie sèche et posée de l'homme d'esprit. — — — Les qualités du conteur y sont toujours exubérantes, les fantaisies du poète un peu négligées; plus de justesse que d'imagination, une désespérante sobriété".[120]

Tarpeetonta on tuoda esille otteita useammista senaikuisista arvosteluista, jotka, pieniä eroavaisuuksia lukuunottamatta, kaikki olisivatkin samanlaatuisia. Mériméen kylmän objektiivinen, sattuva ja ytimekäs esitystapa olikin nyt jo todellisen realistin käsialaa. Järkähtämätön totuuden jälittely on käynyt hänen ihanteeksensa taiteessa, kirjoitettiin hänestä kaikkialla, mikä sen sitten sanoi kiitokseksi, mikä moitteeksi. Ikäänkuin ivatakseen kumpaisiakin — yleisön hämmästyttäminen ja nenästä vetäminen oli nyt kerran hänen mielihalujaan — kääntyi Mérimée äkkiä taas tarumaisiin aiheisiin. Vai olisiko hänessä nyt todellakin vakaumukseksi kypsynyt Goethen mielipide, jonka mukaan melkeinpä kaikki aiheet olivat hyviä, kunhan ne tositaiteellisella tavalla esitetään?

Miten lieneekin; vanhan espanjalaisen legendan Don Juan'in elämästä hän nyt käsitelläkseen ottaa ja nimi — Les âmes du purgatoire (Kiirastulen sielut) — on yhtä kummallinen kuin sen sisällyskin.[121] Kaksintaisteluja, murhia, naisten viettelyjä, uskonnonpilkkaa y.m. on kirja täynnä ja tuhansiin siveellisyysrikoksiin tekevät itsensä syypääksi päähenkilöt Don Juan de Marana ja hänen jumalaton neuvonantajansa Don Garcia. Mutta kaikki nuo uskomattomat seikkailut ovat kuitenkin kerrotut niin tarkasti ja luonnollisesti, niin taiteellisesti ja jännittävästi, että sitä henkeänsä pidättäen lukee. Tekijä itse säilyttää kuitenkin aina kylmäverisyytensä eikä koskaan ainoalla sanallakaan asiain menoon sekaudu.

Tämä kylmyyspä se juuri arvostelijoitakin suututti. "Mérimée est l'auteur le plus froid et le plus sec de notre époque", kirjoittaa hänestä Philarète Chasles. "Ne dirait-on pas que le génie français actuel est un génie technique et architectural, plongé dans la science des archivoltes et des pilastres, mesurant les ogives, respectueux pour le passé et plein de vénération pour l'antiquité féodale? Le ton pédant de M. Mérimée est tout bonnement la prétention d'un écrivain qui après avoir sculpté quelques romans à la manière de Scott et quelques drames dans le style misanthropique et acerbe de lord Byron, se constitue aujourd'hui l'imitateur artistique de Goethe. Faute de véritable enthousiasme pour l'art, il se met en frais de technologie inutile et de science apprêtée".[122]

Mérimée olikin aina rakastanut muinaistieteitä ja historiaa. Viime aikoina varsinkin olivat nämä aineet käyneet hänelle melkeinpä ainoaksi työskentelyksi, sillä virastossaan hän ei viipynyt muuta kuin sen verran, mikä oli välttämätöntä. Kuitenkin lienee hän hoitanut nekin toimensa kyllin tyydyttävästi, koskapahan hän koko ajan pysyi kreivi d'Argout'n suosiossa ja muutti hänen muassaan ministeristöstä toiseen. Kun ministeristön asema ylipäänsä ja sisäasiain ministerin tila varsinkin Guizot'n ja Thiers'in välisten eripuraisuuksien ynnä sisällisten rettelöjen vuoksi vähitellen kävi uhkaavaksi ja kun eduskunta sitä paitse ankarasti ahdisteli asianomaisia hallituksen jäseniä, näki kreivi d'Argout, silloinen sisäasiain ministeri, itsensä pakoitetuksi eroamaan huhtikuussa v. 1834. Uusi ministeri halusi kabinettinsa päälliköksi omia miehiään ja niin joutui Mériméekin virattomaksi. Teostensa ja lukuisain tuttavuussuhteittensa kautta oli hän kuitenkin jo ehtinyt tulla niin huomatuksi, että hänelle heti toimitettiin toinen ja parempi toimi. Ministeriksi tultuaan oli Guizot v. 1831 ystäväänsä Ludovic Vitet'ä varten perustanut uuden viran, nimittäin valtioarkeoloogin eli "historiallisten muistomerkkien ylitarkastajan". Kun Vitet, entinen globelainen ja "aide-toi, le ciel t'aidera"-seuran jäsen keväällä v. 1834 sitten nimitettiin kauppaministeri Duchâtel'in ylisihteeriksi, tarjottiin avoimeksi jäänyt arkeoloogin virka Prosper Mériméelle, joka sen mielellään vastaanottikin.

Nyt oli Mérimée saanut toimen, joka häntä jo kau'an oli miellyttänyt. Ja työteliään luonteensa koko voimalla hän antausikin uuteen ammattiinsa. Kuinka perusteelliset hänen tietonsa Ranskan muinaisuudesta ja taideolojen asteittaisesta kehityksestä ennen pitkää olivat, sitä osottavat parhaiten ne lukuisat kirjoitukset Ranskan historiallisista muistomerkeistä, kirkkomaalauksista y.m., joita hän seuraavina vuosina julkaisi.[123] Ja kuinka tunnollisesti hän tehtävänsä käsitti, siitä lienevät todistuksina m.m. ne matkat, jotka hän vv. 1834-39 teki ympäri Ranskanmaata aina Korsikan saarelle saakka. Kustakin tällaisesta virkamatkasta kirjoitti Mérimée sisäasiain ministerille erityiset seikkaperäiset kertomukset. Näin ilmestyivät v. 1835 Notes d'un voyage dans le Midi de la France, seuraavana vuonna Notes d'un voyage dans l'Ouest de la France, v. 1838 Notes d'un voyage en Auvergne[124] ja kaksi vuotta myöhemmin tämän sarjan viimeinen osa Notes d'un voyage en Corse. Kaikki nämä olivat esitystavaltaan peräti asiallisia ja — kuivia. Mériméetä näytti ikäänkuin huvittavan vetää nenästä yleisöä, joka luonnollisesti odotti tunnetun novellikirjailijan antamissa matkakertomuksissa löytävänsä hauskoja ja jännittäviä sivukohtauksia. Tietysti ei tällaisessa kaunokirjailijan elämäkerrallisessa tutkimuksessa voi ruveta näiden tieteellisten teosten sisällyksestä selkoa tekemään. Niiden tuhansiin kohoova sivuluku osottaa jo osaltansa tekijänsä uutteruutta;[125] mitä taas hänen tiedonantojensa tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen tulee, ovat tiedemiehet niiden suhteen aina olleet sitä mieltä, että jokainen piirre ja tieto on hänellä varma kuin kallio.

Paitse näitä matkakertomuksia ilmestyi Mériméeltä tuon tuostakin suurempia tai pienempiä tutkimuksia muinaistieteiden, taiteiden tai historian alalta.[126] V. 1835 julkaisi hän m.m. Henri de Guisen elämäkerran, ja pari vuotta senjälkeen perinpohjaisiin tutkimuksiin perustuvan ansiokkaan kirjasensa "Essay sur l'architecture réligieuse du moyen âge, particulièrement en France",[127] missä hän teki selkoa keskiaikana tehtyjen kirkkojen rakennustavasta varsinkin Ranskassa.

Jo pitkät ajat oli Mériméetä muinaisten roomalaisten historia suuresti huvittanut ja on hän tämän erikoistaipumuksensa viime hetkeensä säilyttänyt. Näinä puheina olevina aikoina hän erityisesti tutki tunnetun sisällisen sodan vaiheita ja sankareita voidakseen osottaa, miten olot vähitellen kävivät niin sotkuisiksi ja rauhattomiksi, että Caesarin lainen voimakas mies saattoi yhteisen turvallisuuden nimessä vallan anastaa. Marraskuussa v. 1840 hän sitten tutkimustensa tulokset julkaisi nimellä Essay sur la guerre sociiale (IV + 403 siv.)[128] Teos on tavallaan historian psykologiaa, vaikka tapahtumat kerrotaan jotenkin alastomina ja henkilöt kuvataan vain reliefissä. Esitystapaa ovat monet moittineet ikävän kuivaksi ja mehuttomaksi. Mitään kuvarikasta kieltä ei se tietysti olekaan, ja se sotisikin vastoin Mériméen koko luonnetta. Mutta voimakkaasti ja elävästi on tekijä noita muinaisia oloja ja henkilöitä kuvannut eivätkä kaikki suinkaan ole samaa mieltä esityksen kuivuudestakaan. Niinpä sanoo siitä esim. Loménie, että "hänen tyylinsä säilyttää tässä kaikki kauniit ominaisuutensa" ja että vaikka tekijä ei lisäilekään paljo omia arveluja, niin hän kuitenkin "tire souvent un excellent parti de telle phrase courte, recueillie chez Appien, Paterculus ou Florus, pour donner à une situation ou à un incident une tournure animée et intéressante".[129] Ja Sainte-Beuve huomauttaa arvostelussaan erittäin, että "on voit que M. Mérimée, dans ce nouveau cadre de l'histoire critique, ne s'est pas interdit son parfait talent de raconter".[130] Yhtä kiittävä on se tapa, millä eräs Ranskan suurimpia historioitsijoita, Thiers, samaisesta teoksesta puhuu: "Mon cher Mérimée", kirjoittaa hän tälle sen johdosta, "j'aime l'histoire romaine par dessus toutes les autres et je vous envie votre sujet et votre manière de rendre les choses".[131] Ja Béranger, tuo rakastettava runoilija, jonka kanssa Mérimée aina pysyi mitä ystävällisimmissä väleissä, hän lausuu herttaisella tavallaan siitä eräässä kirjeessä näin: "Rakas Prosper! …. Se on todellakin kovin oppinutta minulle ja minä ihmettelen oppisi syvyyttä ja maltillista arvosteluasi. Eikä esityskään tunnu turhantarkalta, vaikka aine onkin raskasta luonteeltaan …. Tiedätkös, että minua oikein pelottaa, kun näen sinut noin oppineena? Entäpä jos sinä kaiken tämän tieteellisen työsi keskellä unohdat Clara Gazul'it ja kronikat, romaanit ja novellit? Elä tee itseäsi syypääksi sellaiseen hulluuteen ja ole muuten vakuutettu, että aina olen ystäväsi Béranger".[132]

Niin hyväntahtoinen ja parasta tarkoittava kuin tämä Béranger'n loppumuistutus onkin, ei siihen sentään olisi näinä aikoina luullut olevan tarpeeksi syytä. Sillä olihan Mérimée samoihin aikoihin esiytynyt menestyksellä kaunokirjailijanakin. Tosin käytti hän mielellään tieteellisiä tai kvaasitieteellisiä aiheita novellejansa varten, mutta hän teki sen sellaisella taiteilijan aistilla, ettei aine sen vuoksi käynyt hiukkastakaan kuivemmaksi; päinvastoin sai se tästä jonkunlaisen sopivan alustan. Niin oli laita esim. La Vénus d'Ille nimisen kertomuksen, jossa tekijä mitä huolellisimmin oli kuvaavinaan erästä muinaislöytöä (Venusta) Illen kaupungin läheistössä kietoen siihen mitä hurjimman hoffmannilaisen rakkausjutun.[133] Muinaislöytö kuvattiin niin tarkasti ja seikkaperäisesti, että moniaat tiedemiehet taaskin pettyivät luullen Mériméen todellista löytöä kuvanneen. Novellinsa synnystä kirjoittaa hän itse v. 1847 seuraavasti:

"Ille'n Venusta ei ole koskaan ollut olemassa ja ovat nuo tieteelliset kantakirjoituksetkin tehdyt secundum artem Muratori'n ja Orelli'n avulla. Aatteen tähän kertoelmaan sain lukiessani Freher'issä erään keskiaikaisen legendan. Lainasin myöskin muutamia piirteitä Lucianus'elta, joka puhuu ihmisiä kurittavasta kuvapatsaasta. Mukaelmani höystelin sitten kaikellaisilla pienillä viittauksilla ja leikillisyyksillä, jotka varmaankin käsittää se tuttavaryhmä, jonka keskuudessa tätä novellia kirjoittaessani elin …. Olen muuten kovin ylpeä siitä, että sellainen tiedemies kuin te olette (kirje on osotettu eräälle taidehistorioitsijalle) on vaikkapa hetkenkin pitänyt täytenä totena pientä juttuani".[134]

Tämä viimeinen lause osottaa kyllin selvään, että Mérimée yhä säilyttää saman poikamaisen halun vetää yleisöä nenästä ja että tuon tiedemiehen pettymys oli todellinen nautinto hänelle.

"La Vénus d'Ille" käsittelee ihan keksittyä ja romanttista aihetta, joka Mériméetä nähtävästi on suuresti huvittanut. Romanttikoihin ei hän siltä enää itseään lue ja kovinpa erehtyisikin se, joka sen tehdä tahtoisi. Olen ennemmin huomauttanut, ettei Mérimée 30-luvun alkupuolelta enää mihinkään suuntaan kuulu, vaan käy hän siitä lähtein jo omia teitään antaen yleisölle milloin romanttisen, milloin realistisen jutelman, jotka kuitenkin aina ovat esitystavaltaan klassillisen yksinkertaisia ja selviä. Mutta aina hakee hän jännittäviä aiheita, joita ei voi välinpitämättömyydellä lukea. Nyt kun hän juuri oli julkaissut kertomuksen romanttiseen henkeen, niin oli sangen luultavaa, että seuraava tulisi ikäänkuin tälle vastapainoksi olemaan realistinen, sillä Mérimée suorastaan halusi säilyttää itsenäisen asemansa Ranskan kirjallisuushistoriassa.

Kesäkuussa v. 1840 ilmestyikin Revue des deux Mondes'ssa kirjailijamme etevin kaunokirjallinen tuote "Colomba".

VI.

Ranskan kaunokirjallisuus oli vähitellen melkolailla rappeutunut ja useilta tahoilta kuultiinkin 30-luvun loppupuolella valituksia siitä. Romanttikojen puutteet ja virheet alkoivat noiden tunnettujen nerojen jälkeläisissä käydä kovin ilmeisiksi ja heidän pilventakaisiin fraaseihinsa ja deklamoiviin kappaleihinsa oltiin jo kyllästytty. Todellista elämää kaipasi yleisö taas vähitellen niin hyvin romaaneissa kuin näyttämöllä. Tai ainakin haluttiin taas taiteellista järjestystä ja varmempia muotoja. Kuinka kipeästi muutamat siitä sekasortoisesta tilasta kärsivät, jossa kaunokirjallisuus näihin aikoihin oli, sitä osottaa m.m. seuraava haikea valitus Chaudes-Aïgues'n kynästä. "Ranskan kirjallisuus — kirjoittaa hän — tarjoaa tätä nykyä surkeimman näytelmän, mitä ajatella voi, nimittäin sellaisen anarkiian, että täydellinen loppu (dissolution) olisi parempi. Ellemme ota lukuun kolmea, neljää etevää kirjailijaa, jotka huomattavasta voipumuksestaan huolimatta koettavat kantaa lippua voimakkaalla kädellä eteenpäin, niin missä ovat ne uuden taiteen ylpeät edustajat, joiden itsetunto muutamia vuosia sitten sellaisella melulla ja rohkeudella ilmausi".[135]

Tähän kysymykseen olikin kyllin syytä, sillä monet tuonoisista rähisijöistä olivat todellakin teille tietämättömille kadonneet. Ketkä nuo hänen mainitsemansa "kolme neljä etevää kirjailijaa" ovat, sitä ei hän meille ilmoita, mutta epäilemättä luki hän niihin myöskin Victor Hugon. Ja kuitenkin alettiin tätä yhä useammalta taholta syyttää seisauksesta kehityksessä, varsinkin draamallisessa. Marion de Lorme oli jo saanut osakseen paljo kylmemmän vastaanoton kuin Hernani ja vaikka Le roi s'amuse ja Lucrèce Borgia taas saivatkin yleisön vähän lämpenemään, niin jähtyi tämä myötätuntoisuus sangen pian, eikä Ruy Blas (v. 1838) enää kyennytkään yleisön välinpitämättömyyttä karkoittamaan. Ja että Les Burgraves muutamia vuosia myöhemmin jo kärsi täydellisen tappion, sen tiedämme kaikki.

Huolimatta siitä, että Hugo juuri oli taistellut itsensä Ranskan akatemian jäseneksi, oli hänen maineensa ja vaikutuksensa siis kuitenkin alenemassa. Ne, jotka rakastivat intohimoa, lämpöä ja tunnetta taideluomissa ja tyylissä, löysivät nämä ominaisuudet eräässä uudessa tulokkaassa, joka nyt alkoi käydä päivän sankarittareksi kaunokirjallisuuden alalla.

Tarkoitan tietysti rva Aurore Dudevant'ia, joka George Sand'in nimellä oli julkaissut huomiota herättävät yhteiskunnalliset romaaninsa (Indiana, Valentin, Lélie, Jacques, André etc.), joissa hän Rousseaun innolla ja Hugon lahjoilla kuvasi naisten sortotilaa ja yleistä yhteiskunnallista mädännystä. Parannusta, totuutta tunteissa ja tavoissa hän vaati ja outona kummallisena saarnaajana häntä kuunneltiin. George Sand'illa oli myöskin eräs miespuolinen kilpailija yhteiskunnallisen romaanin alalla, nimittäin Balzac. Tuotantokyvyssä ja esityksen kypsyydessä oli hän kilpailijansa vertainen ja kaltainen, mutta taiteellisilta periaatteiltaan olivat he vastakohtia. George Sand on itse Balzac'ille kerran sanonut: "te kuvaatte olot ja ihmiset sellaisina kuin ne ovat, minä taas sellaisina kuin niiden tulisi olla".

Itse asiassa onkin tämä ihan oikein sanottu. Balzac on näet todellakin vuosisatamme suurin sydänten analyseeraaja ja yhteiskunnallisen elämän fysioloogi, joka ottaa aina todelliset olot perustuksekseen. Hän on realisti. Mutta hän ei jaksa säilyttää luomissaan taiteellista muotoa ja hänen voimakas mielikuvituksensa suurentaa usein alkuperäiset luonteet ja olot. Sainte-Beuve onkin sanonut hänestä sen vuoksi, että "Balzac n'est pas vrai… C'est un homme de génie, mais c'est un monstre. Tout chez lui est de l'imagination, de l'invention".[136]

Sekä George Sand että Balzac olivat muuten ammattikirjailijoita ja työskentelivät käsittämättömän nopeasti. Koska he kumpikin sentään olivat todellisia runoilijoita ja voimmepa sanoa neroja, säilyttivät heidän tuotteensa kuitenkin aina runollisuuden ja taiteellisuuden tuoksun. Mutta kun keskinkertaiset kyvyt alkavat samalla vauhdilla työskennellä, käy kirjallisuus pian tusinatavaraksi ja menettää myöskin taiteellisen arvonsa. Näin alkoi juuri näihin aikoihin Ranskassa käydä. Romanttinen suunta oli joutunut kaikellaisten rahan-ahnaiden hutilusten käsiin ja muodostui ennen pitkää huokeahintaiseksi kauppatavaraksi, joka ihmeellisistä aiheista ja seikkailuista kyhätyillä jutuillaan tuotti tekijöillensä suuria rikkauksia. Sanomalehdet nielivät tavattomia novellimääriä ja maksoivat hyvästi. Eikä tarvinnut tuotteiden erinomaisia ollakaan, keskinkertainen ja -tekoinen meni täydestä, kunhan sitä tuli usein ja tarpeeksi. Sama oli laita näytelmäkirjallisuudenkin. Pariisissa oli syntynyt teaatteri toisensa perästä ja kaikki ne halusivat uusia näytelmiä houkutellakseen yleisöä. Mitään mestariteoksia ei vaadittu, kunhan kappale vain illan kesti ja yleisöä huvitti joko juonellaan tai sukkeluuksillaan. Näin syntyi erityinen romaani- ja näytelmäkirjallisuus suurta yleisöä varten ja sen jokapäiväiseksi ravinnoksi. Kun yksityiset kirjailijat eivät jaksaneet yksin tuottaa niin paljo kuin heiltä pyydettiin, ottivat he apulaisia ja ennen pitkää näemme syntyvän erityisiä kaunokirjallisuustehtaita, joiden tavaroille isännät nimensä leimaavat. Sellaisia kirjallisuuden tehtailijoita olivat Dumas vanhempi, Eug. Scribe, Janin y.m. Turhaan koettivat taidetemppelin ovenvartijat, arvostelijat, taistella tätä tusinatavaran tulvaa vastaan. La littérature à la vapeur (höyrykirjallisuus) levisi yhä laajemmalle ja laajemmalle kaikista Nisard'in, Asselinen, Chaudes-Aïgues'n vaikerruksista huolimatta.

Epäilemättä on Alfred de Vignykin juuri vastapainoksi näille "tehtailijoille" pannut seuraavat sanat lordmaijorin suuhun Stellossa: "J'ai retenu ceci de Ben Jonson et je vous le donne comme certain: savoir que la plus belle Muse du monde ne peut suffire à nourrir son homne et qu'il faut avoir ces demoiselles pour maîtresse, mais jamais pour femme".[137]

Prosper Mérimée oli tässä suhteessa aina ollut lordmaijorin mielipidettä ja sitä myöskin seurannut. Ainoastaan silloin kuin hänellä todellakin oli jotain arvokasta sanomista ja antamista tarttui hän kynään. Ja moneen kertaan hän silloin jo oli aineensa läpi miettinyt, monet tutkimukset sitä varten tehnyt. Mutta kun hän sitten työnsä tuloksen käsistään laski, olikin se mestariteos, johon ei moite pystynyt ja joka varmaankin säilyttää arvonsa ja asemansa halki vuosisatojen. Käsittelipä hän romanttisia tai realistisia aiheita, aina oli hän sama voittamaton mestari esityksen objektiivisuudessa ja taiteellisuudessa. Ja siksi tunnustivat hänet aikalaisensakin, kuten jo olemme nähneet ja yhä edelleen tulemme näkemään.

V. 1839 oli Mérimée, niinkuin ylempänä olen maininnut, valtioarkeoloogina tehnyt matkansa Korsikan saarelle ja ihastunut tavattomasti sen asukkaiden alkuperäisiin ja villeihin tapoihin. En tosin ole saanut käsiini hänen antamaansa virallista matkakertomusta enkä siis varmuudella voi sanoa kuvastuiko siinä jollakin tavalla tämä hänen ihastuksensa. Mutta jos hänen muista matkakertomuksistaan saa päättää, niin pysyi Mérimée näistäkin oloista kertoessaan asiallisena ja kuivana. Ja kuitenkin oli tämän saaren hurja kansa päättäväisine, miehuullisine tapoineen, intohimoineen, seikkailuineen, verikostoineen, pelkäämättömyyksineen ja vapaudenhaluineen ijäksi syöpynyt hänen mieleensä. Virallista matkakertomusta suunnitellessa oli hänelle oikein selvinnyt korsikalaisten näkökanta ja luonne, ja samalla oli hän myöskin pakoitettu yksityiskohtiinsa tutustumaan saaren maantieteellisiin suhteisiin ja historiallisiin muistoihin. Perustusta hänellä siis kyllä oli, kun hän alkupuolella vuotta 1840 ryhtyi kirjoittamaan etevintä romaaniansa, jolla hän on ikuisen muistomerkin itselleen pystyttänyt.

Colomba ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'n kesäkuun vihossa ja muutamia kuukausia myöhemmin erityisenä kirjana "Les âmes du Purgatoire" ja "Vénus d'Ille" kertomusten kanssa. Se on oikeastaan mestarillinen tapakuvaus, josta korsikalaisten villeys ikäänkuin uhoaa vastaamme joka piirteestä.[138] Päähenkilönä on siinä nuori tyttö, nimeltä Colomba, joka koettaa ja jonka onnistuukin yllyttää Ranskan sotapalveluksesta palaavaa veljeänsä verikostoon isänsä murhaajaa vastaan.

Tarpeetonta lienee mainita, että koko sanomalehdistö tämän kirjan ilmestymistä yhteisellä riemastuksella tervehti. Niinpä kirjoittaa siitä Sainte-Beuve mitä kauniimmalla tavalla Revue des deux Mondes'ssa, puhuen ensin lyhyesti Mériméen ensimmäisestä esiytymisestä ja varhaisemmista vaiheista ja siirtyen sitten Colombaan, joka hänen mielestään heti osottaa, että "bien qu'il se prodigue peu, M. Mérimée n'a pas épuisé ses plus beaux contes". Sisällyksestä ei arvostelija viitsi ruveta selkoa tekemään, "koska jokainen on sen lukenut", ja tarpeetonta on hänestä sitä edes kritikoidakaan sen "täydellisen menestyksen" jälkeen, jonka se on saavuttanut. "Tällä tavoin voi siis todellinen kyky odottamattomia teitä päästä samoihin tuloksiin kuin vanhat mestarimme… Colomba on mitä klassillisin tuote sanan parhaimmassa merkityksessä, kas siinä minun johtopäätökseni!" lopettaa Sainte-Beuve arvostelunsa.

Aug. Desplages siitä taas kirjoittaa m.m. että, "M. Mérimée, qui n'élève point assez souvent, au gré du public, une voix toujours applaudie, a cette année enrichi son écrin littéraire d'un fin joyau. Tous ceux qui ont lu Colomba n'ont pu trop admirer le sagesse de cette docte manière et les contours précis de ce beau style". — Revue de Paris'n arvostelija F. Bonnaire ei niinikään voi olla lausumatta ihailuaan Mériméen uudesta mestariteoksesta:

"Colomban menestys on jo niin tunnettu kaikille, ettei minun ole tarvis ruveta luettelemaan niitä etevyyksiä, jotka kaikki tämän jännittävän kertomuksen ymmärtäväiset lukijat itsestäänkin huomaavat. Hra Mérimée ei vielä ole koskaan kohonnut niin liikuttavaan ja täydelliseen todellisuuteen kuin tässä eikä hän koskaan ennen ole henkisen kykynsä ja kirjallisen tyylinsä kallisarvoisia avuja suuremmalla menestyksellä käyttänyt. Tiedämme myös jo vanhastaan kuinka mestarillisesti hän on käsitellyt Les Ames du Purgatoire'n seikkailurikasta ja La Vénus d'Ille'n fantastillista aihetta". — —[139]

Ivallisen leikillisellä tavalla arvostelee Mériméen uutta teosta eräs kolmas aikakauskirja. "M. Mérimée comprend à merveille la Corse, et cette Colomba est justement une histoire de vendetta, très correctement racontée. On y met le doigt dans les trous de balles qui percent la chair. L'auteur a quelque chose du talent d'un procureur impérial. Il semble qu'il vous fasse avaler du vinaigre à la glace. Son style est froid comme un serpent. Sa phrase est taillée en biseau et accusée par méplats comme les traits du sardonique romancier lui-même à qui l'on trouve quelque ressemblance avec le Méphistophélès de Goethe".[140]

Pystytettyään itselleen Colombansa kautta ikuisen muistomerkin, heitti Mérimée kaunokirjalliset hommansa pois muutamiksi vuosiksi antautuen sen sijaan tieteitä ja taiteita viljelemään. Olen ennen jo usein maininnut, että hän osasi sekä piirustaa että maalailla akvarelleja. Nämä avut olivatkin hänelle vallan tarpeeseen, hänen muinaistieteellisillä matkoillaan, kun hän halusi saada jonkun muinaismuiston paperille. Näillä virkamatkoilla tehtyjä rakennuspiirustuksia y.m.s. onkin säilynyt lukemattomia. Sitä paitse oli hän, ennen kuin lähti ensimmäiselle matkalleen, opetellut savimuovailua, taito, josta hänelle monta kertaa oli suuri hyöty.[141]

Taiteihin ja taiteen historiaan oli hän muitten toimiensa ohessa täten niin tutustunut, että itse Revue des deux Mondes katsoi hänet kelvolliseksi arvostelemaan vuoden 1839 salonkia. Omalla nimellään ei Mérimée tietysti kuitenkaan tätä arvosteluaan julkaissut. Peittäytyen nimettömyyden läpäisemättömän verhon taakse koettaa hän tällä kertaa vetää yleisöä nenästä antaen toimituksen ilmoittaa itsestään, että hän muka on englantilainen maalaaja, joka useiden Pariisin matkojensa kautta on perehtynyt ranskankieleen. Toimitus ei sano ottavansa vastatakseen arvostelujen oikeudesta, tuo vieras taiteilija kun näet on käynyt ulkomaista koulua; mutta sen se kuitenkin lausuu voivansa vakuuttaa, että kirjoittaja on puolueeton ja kaikesta ammattikateudesta vapaa. Tehtyään sitten joukon ehdotuksia uudistuksia varten näyttelyjen toimeenpanemisessa käy Mérimée arvostelemaan eri taiteilijoiden teoksia samalla selvitellen omia esteetillisiä periaatteitaan. Niin hauskaa kuin olisikin ruveta näistä tässä laveammin selkoa tekemään, jätän sen kuitenkin toistaiseksi voidakseni sitten samassa yhteydessä osottaa, mikäli Mérimée kertomuksiansa kyhätessään on taiteellisia periaatteitaan seurannut. Huomautettuaan kuinka uusi suunta maalaustaiteessa on saanut draamallisen leiman ja siten poikennut suurten mestarien viittomalta tieltä, kehoittaa Mérimée heitä omin silmin ja tarkasti tutkimaan, vaan ei kopioimaan luontoa, sillä totuus yksin ei riitä taiteelle: se vaatii todennäköisyyttä.[142] — Mitä taiteilijat tästä hänen kirjoituksestaan lienevät arvelleet, en tiedä, mutta jokaisesta esteetikosta pitäisi sen näyttämän hyväksyttävältä. — — —

Kuinka ihastunut Mérimée oli Espanjaan ja kuinka innostuneena hän sieltä palasi, sen jo tiedämme. Helleeniläisyyttä, kreikkalaisten taidetta, kieltä ja kirjallisuutta oli hän myöskin aina ihaillut ja rakastanut. Suunniteltu, vaikka tekemättä jäänyt matka Illyyriaan, Dalmatsiaan ja Peloponneson niemimaalle ennen Guzlan ilmestymistä todistaa, että hän jo nuoruutensa päivinä oli uneksinut vaelluksista Platon'in ja Sofokleen, Leonidaan ja Temistokleen syntymämaassa. Ja jos hän silloin olisi haluansa saanut noudattaa olisi meillä häneltä epäilemättä innokkaita ja vapautta ylistäviä kirjeitä tallella todistamassa hänen silloista innostustansa.

Espanjaan ja Kreikkaan hänen mielensä yhäkin halasi. Ja molempiin hän myöskin ennen pitkää pääsi, kuten tulemme näkemään. Mutta aikaisemmin olisi hänen pitänyt saada omin silmin nähdä Hellaan kuuluisa kansa, joka maansa, kunniansa ja vapautensa edestä oli kaikki koittanut. Nyt oli lähes parikymmentä vuotta kulunut Guzlan ajoista ja tällä välin oli hän ehtinyt paljon muuttua. Entinen innostus oli laimennut ja usko ihmiskunnan ihanteihin ei ainoastaan horjunut, vaan syöpynytpä ajan pitkään poiskin jättäen sijaa kylmyydelle, epäilykselle ja surumielisyydelle. Tosin ei hänellä oikeastaan ollut syitä pessimismiin, sillä helppoahan oli pääasiassa hänen tähän astinen kulkunsa ollut. Mutta onnenkin keskelle löytää repostelevan järjen ja ankaran kritiikin synnyttämä epäilys tiensä. Ja vaikk'ei hänellä itsekohtaisia suruja ollutkaan, oli häntä kuitenkin muutamia vuosia sitten (v. 1836) kova onni kohdannut tempaamalla hänen rinnaltaan vanhan isä Mériméen, joka aina oli ollut poikansa hyvä ystävä ja tarvittaissa neuvonantaja.[143] Tosin oli tämä kuollessaan jo siinä ijässä (79 vuotias), jolloin kuolema jo vähitellen on välttämätöntä, mutta Prosperin pohjaltaan tunteelliseen luonteeseen vaikutti tämä tapaus sentään paljo. Ehkä suri hän senkin vuoksi, että hänen äitinsä suri, sillä äitiänsä rakasti hän hellemmin ja syvemmin kuin ketään muuta ihmistä maailmassa. Äiti hänelle kuitenkin vielä jäi eloon ja se tieto haihdutti surun isän kuolemasta vähitellen pois. Tähän vaikutti epäilemättä myöskin se harvinaisen eriskummallinen ja romantillinen suhde erääseen nuoreen, älykkääseen ja sivistyneeseen englantilaiseen tyttöön, joka juuri siihen aikaan sai alkunsa ja jonka todistuksena meillä on tuo tunnettu kokoelma Mériméen jälkeenjääneitä kirjeitä "Lettres à une Inconnue".[144] Koska tämä henkinen ystävyyssuhde on sangen omituinen ja intressantti ja sitä paitsi tarjoaa rikkaan alan sielutieteellisille havainnoille Mériméen luonteesta, tulen sitä myöhemmin laveammin käsittelemään; vasta mainittua kirjekokoelmaa ai'on kuitenkin pitkin matkaa käyttää Mériméen elämäkerrallisia vaiheita kertoessani.

Todellisimman tyydytyksensä oli kirjailijamme kuitenkin aina tottunut etsimään työstä. Ja työssä hän sen nytkin toivoi löytävänsä — ja matkustuksissa. Näihin yhdisti hän nimittäin tavallisesti jonkun tieteellisen tarkoitusperänkin. Ensistäänkin virkamatkoihinsa kotimaassa, sitten niihin molempiin ulkomaamatkoihin, jotka hän melkein peräkkäin teki ihailemiinsa maihin, Espanjaan ja Kreikkaan.

Syksyllä v. 1840 hän toiselle Espanjan matkalleen lähti verestääkseen muistojansa härkätaisteluista, uljaista toreadooreista, vahtoavista taisteluhevosista ja koko tuosta hurmeisesta näytelmästä, joka yhä vain näkyy häntä viehättäneen. Espanjan rohkein ja taitavin härkätaisteilija oli edelleen sama Francisco Sevilla, josta hän jo v. 1830 oli sellaisella ihastuksella "espanjalaisissa kirjeissään" puhunut. "Minä näin hänet jälleen v. 1840 Madridissa — kirjoittaa hän pari vuotta myöhemmin Sevillan kuoleman johdosta jälkimaineeksi noiden kirjeiden uuteen painokseen — näin hänet yhtä urhoollisena, yhtä uhkarohkeana kuin siihen aikaan, jolloin kirjoitin ylläolevan kirjeeni.[145] Näin hänen taas yli parikymmentä kertaa pehtaroivan tomussa kuoliaaksi pusketun hevosensa alla, näin hänen katkovan poikki useita keihäitä ja tekevän voimakkaita rynnäkköjä Gaviran hirmuisia härkiä vastaan".

Mutta pelkkään näkemiseen ei hän tyytynyt, hän tahtoi myöskin persoonallisesti tutustua heihin ja heidän näkökantaansa, kuulla heidän puhetapaansa ja kieltänsä. "Ystäväni valmistivat minulle tilaisuuden syödä päivällistä Sevillan kanssa; hän söi ja joi kuin mikähän Homeeron sankari, ja oli muuten mitä iloisin seurakumppali. Hänen andalusialaisella käyttäytymistavallaan, leikkisän tasaisella luonteellaan ja pirteitä vertauskuvia uhkuvalla murteellaan oli erityinen viehätyksensä, varsinkin kun edessään näki tuon jättiläisen, jonka luonto näytti aikoneen ainoastaan kaiken hävittäjäksi". Vielä enemmän kuin Sevillaa ihailee hän tämän nuorempaa kilpailijaa tauromachian jalossa taidossa, Montesta. Tämä muka yhdistää mitä kauniimpaan sopusointuun miehuuden, sirouden, kylmäverisyyden ja ihmeteltävän taidon. "Montès a la tournure d'un homme comme il faut. Il vit noblement, et se consacre à sa famille, dont il a par son talent assuré l'avenir. Ses manières aristocratiques déplaisent à quelques toréadors qui le jalousent. Je me souviens qu'il refusa de dîner avec nous lorsque nous engageâmes Sevilla. — — Sevilla est le Marius de la tauromachie, Montès en est le Cesar".[146]

Marraskuussa Pariisiin takaisin palattuaan painatti Mérimée ylempänä mainitseman teoksensa "Essay sur la guerre sociale", jota tiettävästi ei kirjakauppoihin ensinkään jaettu. Tässä puuhassa kului talvi. Kesän tullen halusi hän taaskin ulos maailmaan ja tällä kertaa sattuikin niin onnellisesti, että hänelle tarjoutui tilaisuus hauskassa ja oppineessa seurassa matkustaa kauan uneksimallensa Hellaan niemimaalla, jopa Vähään-Aasiaankin. Empimättä haki ja sai Mérimée virkavapautta muutamiksi kuukausiksi ja liittyi tähän pieneen matkaseurueeseen, johon häntä paitse kuului seuraavat kolme tiedemiestä:

1:o) hänen vanha, hyvä kumppalinsa kouluajoilta J. J. Ampère, joka samoiltuaan Euroopan halki aina Skandinaaviaa myöten nyt halusi omin silmin nähdä laulujen ja tarujen ihannoitseman Kreikan ja Itämaat.

2:o) Charles Lenormant, Mériméen ystävä ja kuuluisa hellenisti, joka jo kerran ennen (v. 1824) oli tieteellisiä tutkimuksiansa varten käynyt Kreikan mainehikkaita muistomerkkiä tarkastelemassa.

3:o) parooni Jean Antoine de Witte, nuori belgialainen tiedemies, joka muinaistieteilijänä, savimaalausten (ceramografian) ja rahojen (numismatian) tuntijana, myöhemmin teki itsensä laajoissa tieteellisissä piireissä tunnetuksi.

Mitään seikkaperäistä kertomusta tältä matkalta ei Mérimée ole koskaan kirjoittanut. Eikä ole minunkaan aikomukseni ruveta siitä tässä yksityiskohtiin käypää selkoa tekemään, vaikka Ampèren julkaisemat kirjoitukset siihen antaisivatkin kyllin tarkkaa johtoa.[147] Tahdon vain muutamilla otteilla Mériméen kirjeistä ja kirjoituksista osottaa, kuinka ihastunut hän matkaansa oli ja kuinka täysin henkäyksin hän siitä nautti.

"Viime kesänä", kirjoittaa hän maaliskuussa v. 1842 'tuntemattomalle', "sattui minulla olemaan hiukan liikoja rahoja. Ministeriltäni sain virkavapautta kolmeksi kuukaudeksi, mutta viisi kuukautta minä kuitenkin viivyin matkallani Ranskasta Maltaan, Ateenaan, Eefesoon ja Konstantinoopelin. Näiden viiden kuukauden kuluessa en tuntenut ikävää edes viiden minuutinkaan vertaa. Mitähän olisitte arvelleet minusta te, joka jo ennenkin minua niin pelkäsitte, jos olisitte nähneet minut matkoillani Aasiassa pistoolit vyöllä, sapelit sivulla ja — tokko voitte sitä uskoakaan — korviin asti ulottuvat viikset viuhottamassa! Uljainkin oopperaryöväri olisi minua epäilemättä peljännyt, vaikka itse sitä sanonkin. Konstantinoopelissa näin minä sulttaanin kerran lankkisaappaissa ja mustassa redingotessa, toisella kertaa taas Baïram'in kulkueessa timanteilla tähitettynä. Eräältä sikäläiseltä kaunottarelta, jonka tohvelille huomaamattomuudessani satuin astumaan, sain oikein aika korvapuustin ja liika nimekseni giauri. Muita suhteita turkkilaisiin kaunottariin ei minulla ollut. Ateenassa ja Aasiassa näin minä muistomerkkiä ja maisemia niin ihania kuin maailmassa vain olla voi. — — Syöpäläisiä siellä oli myös, kirppuja ja leivosen kokoisia sääskiä, joilta en saanut hetkeäkään nukkua. Näiden kaikkien rasitusten keskellä olen minä käynyt jotenkin vanhannäköiseksi. Suosituskirjeessäni sanotaan minulla olevan kuherruskyyhkyn suortuvat; se on kaunis itämainen vertaus rumasta todellisuudesta. Teidän on nimittäin kuviteltava minut aivan harmaahapsiseksi".[148]

On oikein hauska nähdä, että Mérimée, niin surumielinen ja pessimistinen kuin hän jo aikoja sitten olikin, kuitenkin vielä liki 40-vuotijaana voi tulla vallan liikutetuksi vaeltaessaan Kreikan historiallisista tapahtumista kuuluisilla kentillä ja vainioilla. Hänen hyvän ystävänsä Lenormantin ihastus se näyttää hänenkin vaikuttaneen innostavasti. "Nähdä Kreikanmaa hänen (Lenormantin) seurassaan", kirjoittaa Mérimée kuvatessaan ystävävainajansa (k. 1859) elämänvaiheita, "oli melkein sama kuin jos olisi saanut haudastaan nousseen Pausaniaan oppaakseen. Me vietimme päivämme alituisessa ihailemisessa. Ei majatalojen epämukavuus eikä teitten harmittava kehnous voinut Kreikalta riistää sitä runoutta, mikä tunnustaa siellä kaikkialta vastaan huokuvan; ei kukaan ole voinut liikutuksetta koskettaa tuota pyhää maata, jonka ahtaalle alueelle niin paljo suuria muistoja on kertynyt.[149] Joka silmänräpäyksessä tuntee matkustaja astuvansa sankarin jälkiä. Tuolla selvään kallioon hakatulla puhelavalla ei ole kuin muutamia neliskulmaisia jalkoja; mutta siltä on aikoinaan Demostenes puhunut. Haaratiellä (route fourchue), jolla Oidipus Laïus'en kohtasi, voi nyt tuskin kahdella hevosella rinnakkain matkustaa; kukkula tahi oikeammin louhikko, missä viimeiset 300 sparttalaista kaatuivat Leonidaan ruumiin ympärille, ei ole Herodoton ajoilta muotoaan muuttanut. Kuinka tarkka kuvauksissaan hän olikin Herodotos! Termopyleen läpi kulkiessamme kuulimme, kuinka maahan varisseet tammenlehdet jalkojemme alla ritisivät; tästä ritinästä, sanoo Herodotos, kuulivat kreikkalaiset, että Xerxeen kuolemattomat, jotka kiersivät vuorisolaa, olivat lähenemässä".[150]

Mérimée rakasti todellakin kreikkalaisia sydämmensä pohjasta. Miksi? Ainoastaanko heidän historiallisten muistojensa ja sankaritöittensä vuoksi? Eipäs, vaan koska tämä kansa vielä uskoi ihanteihin ja koska "kaikkialla, missä kreikankieltä puhutaan, ilmaikse sama rakkaus kauniiseen ja suureen, sama luonteisen kyky edistykseen, sama itsetieto jonkunlaisesta tehtävästä valistuksen levittäjänä".[151] Ja ell'ei tämä riitä todistamaan kuinka Hellaan muistorikkaat tanteret ja sen ihana taivas todellakin pehmitti "kylmän" runoilijan sydäntä ja herätti hänessä jaloimmat ja hennoimmat tunteet valveille, niin tuetkoot mielipidettäni m.m. seuraavat kerrassaan tunteelliset rivit. "Koska te niin hyvin säilytätte, mitä teille antaa — kirjoittaa hän v. 1842 'tuntemattomalle' — niin voinpa tässä Kreikasta puhuessani lähettää teille tämän heinänkorren. Sen olen poiminut Ateenan kummulta Termopyleen solassa, siltä paikalta, missä nuo viimeiset kolme sataa kaatuivat. Mahdollisesti on tämän pienen kasvin rakennesoluissa hitunen Leonidasvainajan atoomeja. Muistanpa muuten kuinka juuri samalla paikalla erään maissikuvon päällä loikoillen — edessämme oli santarmein vahtipaikka, mikä häväistys! — puhelin ystävälleni Ampèrelle nuoruudestani. Niistä hellistä muistelmista, jotka minulla elämäni ajalta on tallella, sanoin minä hänelle, löytyy ainoastaan yksi, johon mitään katkeruutta ei ole sekoittunut. Minä tarkoitin meidän ihanaa nuoruuttamme. Pray keep my foolish flower".[152]

Vaan olkoon jo kylläksi tästä Mériméelle niin nautintorikkaasta Kreikanmatkasta. Hän sanoo itse tällä matkalla vanhenneensa ruumiinsa puolesta; luultavasti on se enimmäkseen leikkiä, ja varmaa on ainakin, että hän siellä henkisesti nuortui.

Tammikuussa vuonna 1842 palasi Mérimée takaisin matkaltaan ja ryhtyi taas entisiin virkatoimiinsa. Samoihin aikoihin tapahtui Victor Hugo'n vaali akatemiaan, johon hän, kuten ylempänä jo mainittiin, juhlallisesti vastaanotettiin 3 p. kesäkuuta. Jo joku vuosi sitten olivat eräät Mériméen ystävät kehoitelleet tätä asettumaan samaa tarkoitusta varten kandidaatiksi, mutta silloin ei Mérimée sitä ottanut korviinsakaan. Mutta kun Hugo tuli valituksi, näyttää hän muuttaneen mielipidettä. Toukokuussa hän näet jo kirjoittaa "tuntemattomalle": "Oi niin, onhan minulla teille suuri uutinen! Niin pian kuin ensimmäinen noista neljästäkymmenestä manalle muuttaa, on siitä se seuraus, että minä teen 39 vieraskäyntiä; tietysti käy se minulta niin tuhmasti, että minä vain saan 39 uutta vihamiestä. Kävisi kovin pitkäksi selittää teille, mistä tämä itsetunnon kohtaus on alkuaan". Hiukan myöhemmin, kesäkuussa, taas samasta asiasta: "Koska teidän toivomuksenne toteutuvat, niin pyydän minä teitä nöyrimmästi toivomaan minusta akateemikkoa. Se minua suuresti ilahduttaisi sillä edellytyksellä tietysti, ett'ette tulisi vastaanottajaisiin. Muuten on teillä aikaa kyllitellen toivoaksenne. Ruton näet täytyy päästä raivoamaan noiden herrasmiesten keskuudessa, jotta merkit suosiollisiksi kävisivät; ja varsinkin pitäisi minun samaa tarkoitusta varten lainata teiltä jonkun verran tuota tekopyhyyttä, johon te nykyään näytte lyöpyneen".[153]

Odotellessaan oli Mérimée, virkaan kuuluvien toimiensa ja matkustustensa ohessa eri osissa Ranskanmaata, jopa muutamia kertoja Englannissakin, kustantajansa toimesta ryhtynyt tarkastelemaan entisiä teoksiansa julkaistakseen niistä uusia painoksia. Niinpä ilmestyikin v. 1842 Charpentier'n kustannuksella "Théâtre de Clara Gazul suivi de la Jacquerie et de la Famille Carvajal" sekä muutamia kuukausia myöhemmin "Colomba suivi de la Mosaïque". Kaikki jälkimäisen kokoelman kertomukset oli tekijä uudestaan "tarkastanut ja korjaillut" poistellen m.m. sieltä täältä joitakuita ehkä vähän turhanpäiväisesti rohkeita lauseparsia ja sanoja.

Taivuttiko häntä tähän halu miellyttää akateemikkoja vai oliko ehkä hänen näkökohtansa hiukan muuttunut tässä suhteessa, en varmasti voi sanoa. Mutta jos edellinen olettaminen olisikin oikea, niin ei hän sillä juuri paljoa voittanut. Sillä olihan hän kirjoittanut La double méprise'n ja siinä oli syntiä tarpeeksi.[154] Jäseneksi siihen L'institut de France'n osastoon, joka kantaa nimeä "Académie des inscriptions et belles lettres", valittiin Mérimée kuitenkin 18 p. marraskuuta v. 1843 markkiisi de Fortia d'Urban-vainajan jälkeen 25:llä äänellä 35:stä;[155] loput jakautuivat nimittäin toisten ehdokasten, herrojen Fernau-Compans'in, M. de la Grange'n ja Onésyme Leroy'n kesken, joka viimeksi mainittu vanhempana miehenä, ahkerana kaunokirjailijana sekä historioitsijana näytti olevan vaarallinen kilpailija.

Tämä uusi kunnianosotus oli Mériméelle samasta merkityksestä kuin on piirittäjälle jonkun etukaupungin ja rintasuojuksen valloitus; sen jälkeen oli näet pääsy Ranskan akatemiaan paljo helpompi. Mutta tämä ei tapahdu niinkään ilman vaivatta. Vanha tapa näet vaatii, että kunkin ehdokkaan täytyy käydä kaikkien akateemikkojen luona "kumartamassa". Ja kun Mérimée kerran oli leikin alkanut, täytyi hänen se myöskin lopettaa. Vaan kovasti näkyy hän siitä kärsineen. Maaliskuussa v. 1843 kirjoittaa hän tästä "tuntemattomalle": "Odotellessani teen tavanmukaisia visiittejä hyvin omantunnon mukaisesti. Olen tavannut sangen kohteliaita miehiä, jotka näyttävät hyvin tottuneen tehtäväänsä ja ottavan sen totiselta kannalta; minä koetan parastani pysyäkseni yhtä totisena tehtäväni suhteen, vaan vaikeaksipa se tahtoo käydä. Eikös se teistäkin tuntuisi hassulta, kun täytyisi sanoa jollekulle: 'hyvä herrani, minä pidän itseäni yhtenä Ranskan 40:stä älykkäimmistä miehistä ja katson olevani teidän arvoisenne', y.m. hullutuksia. Tämä on tietysti puettava sopivaan ja vaihtelevaan muotoon aina eri henkilöiden mukaan. Semmoinen on se ammatti, jota minä nyt harjoitan ja joka minua ajan pitkään kovin väsyttäisi."[156]

Jo "Académie des inscriptions"-osastoa varten oli Mériméen täytynyt tehdä noita ijankaikkisia vieraskäyntejä akateemikkojen luona. Ilmoittauduttuaan ehdokkaaksi Ranskan akatemiaan oli sama tehtävä taas edessä. Tiukalle se hänellä silloin näyttää ottaneen, sillä kovin kärtyisiä ovat hänen kirjeensä tältä ajalta. Hänestä on se "vilain métier", "le métier le plus bas et le plus ennyeux". Omasta tahdostaan hän ei muka ollut ryhtynytkään koko puuhaan, puolustelee hän nyt itseänsä. "C'est un peu à l'aveugle que je me suis embarqué ou plutôt qu'on m'a embarqué dans cette affaire" sanoo hän eräässä kirjeessään [n:o XCVII] "tuntemattomalle". "Oletteko koskaan nähnyt koiran yrittävän piikkisian kompottiin? Jos sillä on vähänkään kokemusta, näyttää se hirmuisen surkealta sinne mennessään ja usein palaa se sieltä pikemmin kuin se meni, piikkisika näet on ilkeä elukka isännäksi. Tarttuessani jonkun akateemikon kellonnauhaan ajattelen minä aina piikkisikaa ja olen in the mind's eye juuri tuollainen koiranpenikka. Tähän asti ei minua kuitenkaan vielä ole purtu. Mutta hauskoja kohtauksia on minulla ollut". Usein näet sattuivat kilpailijat vastakkain rappusissa eivätkä juuri lempein silmin toisiaan katselleet.

"Nyt on rohkeuteni ja kärsivällisyyteni jo jotenkin lopussa", kirjoittaa hän "tuntemattomalle" 12 p. maaliskuuta 1844. "Mutta kaikeksi onneksi päättyy tämä kurjuus jo ensi torstaina. Torstaina k:lo 1 p. olen jälleen tavallinen ihminen". Torstaina (14 p.) tapahtuikin vaali Tuonelan tuville muuttaneen Charles Nodier'n sijalle; suurella enemmistöllä päättyi se Mériméen eduksi. Samalla kertaa valittiin Sainte-Beuve Casimir Delavignen paikalle. Kolme kertaa (vv. 1836, 1839 ja 1840) oli Hugo kärsinyt tappion ennenkuin vihdoinkin neljännellä yrityksellä (v. 1841) akatemiaan pääsi. Mériméelle onnistui se ensi kerralla, vaikka kilpailijoina olivat m.m. Alfred de Vigny, Emile Deschamps, Onésyme Leroy, Casimir Bonjour, Aimé Martin ja Vatout, joka nyt 8:n tappionsa perästä raivoisana peräysi Neuillyynsä. Vaali oli muuten ollut myrskyisä, jos tätä sanaa voi näistä "kuolemattomista" käyttää; muutamat koettivat nimittäin ylempänä mainituista syistä kynsin hampain estää Mériméen valitsemista. Vaikka hän tämän hyvinkin tiesi, kävi hän vaalin jälkeen kuitenkin tavan mukaan persoonallisesti kaikkia kiittämässä.[157]

"Se on minua suuresti ilahduttanut", kirjoittaa hän vaalinsa johdosta "tuntemattomalle" (kirje n:o LXXXIX) "varsinkin kun minä varmasti odotin tappiota". Mériméen samoin kuin Sainte-Beuvenkin vaali näkyy herättäneen muuten yleistä tyytyväisyyttä päättäen sanomalehdistöjen arvosteluista.

"Enfin l'Académie française a eu raison hier, contre ses habitudes", luetaan m.m. Artiste'ssa (15 p. maalisk. 1844). "M. Sainte-Beuve a été élu immortel par 21 autres. M. Sainte-Beuve va consoler l'Académie de la perte de Charles Nodier dont il prendra la place sans prendre le fauteuil. M. Prosper Mérimée a été élu ensuite; il a obtenu, comme M. S.-Beuve, la voix de tous les académiciens sérieux. La brèche est décidément ouverte aux esprits généreux et ardents qui luttent avec éclat depuis quinze ans pour les destinées de la littérature. M. S.-Beuve et M. Mérimée ne donneront jamais leur voix à ceux qu'on pourrait appeler les parasites de l'Académie".[158]

Kuten tästä näkyy koettivat romanttikot yhä lukea Mériméen leiriinsä. Omituisinta asiassa on se, että klassikoilla oli samallainen taipumus pitää häntä kuuluvana heidän joukkoonsa. Itse teossa voinee hänestä sanoa samoin kuin eräs akateemikko sanoi Arsène Houssayelle jalosta André Chénier'stä: "Chénier ei kuulu teihin eikä meihin; kaikkien nerokasten miesten tavoin kantaa hän oman itsenäisen lippunsa".

Mériméen oli pidettävä juhlaesitelmä Nodier'sta. Erittäin ihastunut ei hän näy olleen tähän tehtäväänsä. Paul Stapfer julkaisee häneltä kirjeen alulta vuotta 1845, jossa m.m. luetaan seuraavat rivit: "Meidän kolmen vastaanottoesitelmät ovat valmiit. Minusta on tämä työ ollut kovasti ikävää. On näet täytynyt lukea läpi kaikki Nodier'n teokset, yksin Jean Sbogar'kin. Nodier oli vanha velikulta (un gaillard très taré), joka oli olevinaan hyväluontoinen ja jolla aina oli kyynel silmässä. Minun täytyy jo puheeni alussa sanoa, että hän oli hävytön valehtelija. Tämän ajatuksen esittäminen akatemiallisella tavalla on minulle ollut sangen vaikeaa".[159]

Tarkalla ja hienolla sielutieteilijän kynällä kuvasi Mérimée Nodier'n luonteen ja teokset kertoen samalla hänen elämänsä vaiheista. Koska toisessa paikassa aion ottaa puheeksi Mériméen kaunokirjalliset ja kriitilliset kirjoitukset, en rupea niistä tässä nyt tarkemmin selkoa tekemään. Mainitsen vaan sen kohdan hänen esitelmästään, joka silloin suurinta huomiota herätti. Mérimée uskalsi näet 40:n kuolemattoman keskellä ja akatemian pyhien muurien sisäpuolella tutkittavana mestarina mainita Rabelais'n, jolta Nodier hänen mielestään oli oppinut "l'ingénieux mécanisme de son style". Käyttäen tilaisuutta hyväkseen antoi hän mitä kauneimman tunnustuksen tälle etevälle, vaikka ehkä liian vähän salonkimaiselle ja hiukan karkeakieliselle kirjailijalle.[160] Muutamissa läsnäolevissa se herätti pahennusta ja olivatpa jotkut sanomalehdetkin, jotka muutenkaan eivät häntä lempein silmin katsoneet hänen ateististen mielipiteittensä vuoksi, tässä löytävinään kyllin aihetta vakaviin muistutuksiin.

Päästäkseen akatemian jäseneksi oli Mérimée, ylempänä kerrottujen jalkavaivojen ohessa, koettanut ahkerasti puuhata kirjailijana, varsinkin tiedemiesnä. Paitse jo mainittuja teoksia oli hän nimittäin hiukkasta ennen vaalia julkaissut erään etevän novellin ja historiallisia tutkimuksia Rooman menneisyydestä.[161]

Novelli, nimeltään Arsène Guillot, ilmestyi Revue des deux Mondes'ssa 15 p. maaliskuuta 1844. Mériméen entisestä esitystavasta melkoisesti poikkeavilla tavalla, nimittäin sydämmellisen lämpimästi ja myötätuntoisesti, kertoo hän tässä liikuttavan yksinkertaisen jutun köyhyyteen ja kurjuuteen joutuneesta grisettiraukasta, joka rakastajansa ylläpidon ja vanhan äitinsä menetettyään joutuu epätoivoon, heittäytyy akkunasta kiviselle kadulle ja saamiensa vammojen johdosta vihdoin kuolee, huolimatta erään "hyväätekeväisen" ylimysnaisen hoidosta. Mérimée ei ole tässä etsinyt mitään kummallista eikä tekeynyt objektiivisen kylmäksi, kuten tavallisesti; päinvastoin osottaa se kaunis ja runollinen tapa, millä tämän onnettoman tyttöraukan kuolema kuvataan erityistä myötätuntoisuutta. Todennäköisyyden, paikallisvärityksen ja henkilöiden yhteiskunnallisen aseman- ja sivistyksen-mukaisen puhetavan on hän sentään aina säilyttänyt. Sitä paitse on tämä kertomus Saintsburyn sattuvain sanojen mukaan "a singular satire full of sarcastic pathos on popular morality and religion".

Luulisi melkein, että Mérimée tällä kertaa poikkesi tavallisesta kylmän objektiivisesta tyylistään vain osottaakseen — näin ennen vaalia — ettei hän suinkaan ollut sellainen hirviö, miksi häntä kuvailtiin. Näin ei kuitenkaan ollut laita, vaan oli hän todellakin tähän aikaan jostakin tuntemattomasta syystä käynyt "ihmisellisemmäksi", kuten hän itse sanoo. Sitä todistaa m.m. seuraava kohta eräästä kirjeestä "tuntemattomalle": "Autrefois, les ridicules des autres m'amusaient; maintenant, je voudrais les épargner à presque tout le monde. Je suis aussi devenu plus humain, et, lorsque j'ai revu des courses de taureaux, à Madrid, (1840) je n'ai pas retrouvé mes émotions de plaisir de dix ans plutôt; et puis j'ai horreur de toutes les souffrances et je crois aux souffrances morales depuis quelque temps. Enfin je tâche d'oublier mon moi le plus possible".[162] Oliko tähän katuvaisuuteen syynä huonontunut terveys vaiko julkisten hyökkäysten vaikutus, sitä en tiedä. Kovasti hän kuitenkin erehtyi, jos luuli tällä novellillaan voivansa tukkia suun moittijoiltaan, n.k. siveellisiltä. Päinvastoin herätti hän sillä yhä suurempaa pahennusta ja melua. Hän näkyy kärsineenkin siitä aika lailla, koskapahan hän pari päivää kertomuksensa ilmestymisen jälkeen kirjoittaa ystävättärelleen:

"Je suis excédé, éreinté, démoralisé et complètement out of my wits. Puis Arsène Guillot fait un fiasco éclatant et soulève contre moi l'indignation de tous les gens soidisant vertueux, et particulièrement des femmes à la mode qui dansent la polka et suivent les sermons du P. Ravignan; tant il y a que l'on dit que je fais comme les singes, qui grimpent au haut des arbres et qui, arrivés sur la plus haute branche, font des grimaces au mondes. Je crois avoir perdu des voix (tarkoittaa vaalia akatemiaan) par cette scandaleuse histoire; d'un autre côté, j'en gagne. Il se trouve des gens qui m'ont blackboulé sept fois et qui me disent qu'ils ont été mes plus chauds partisans. Ne trouvez vous pas que cela vaut bien la peine de faire ainsi le péché de mensonge, surtout pour le gré que j'en sais aux gens".[163]

Ellei Arsène Guillot juuri avustanut Mériméetä akatemian vaalissa, niin teki sitä sen sijaan hänen ansiokas ja syvällinen tutkimuksensa "Étude sur l'histoire romaine",[164] joka tavallaan on jatkoa hänen edelliseen historialliseen teokseensa "Essay sur la guerre sociale" ja käsittelee etupäässä Catilinan vehkeitä. Mériméen rakkaimpia tuumia oli saada valmiiksi Caesarin elämäkerta, jota hän jo oli vuosikausia tutkinut ja josta hän toivoi pääteostansa. Nuo hänen molemmat nyt ilmestyneet tutkimuksensa olivat vain edeltäviä valmistuksia tälle ja tahtoi hän näistä perustella mielipidettä, jonka hän myöhemmin oli esittävä ja jonka mukaan Caesar hänestä oli silloisten yhteiskunnallisten olojen ja koko ilmakehän johdonmukainen tulos ja välttämätön järjestyksen palauttaja. Jo v. 1840 oli hän suurella innolla antaunut sankarinsa elämänvaiheita tutkimaan ja näyttääpä melkein siltä kuin olisi hänellä jo seuraavana vuonna ollut siitä osa valmiinakin. "Je suis très occupé d'un volume que je voudrais imprimer et qui comprendrait les premières années politiques de César", kirjoittaa hän nimittäin 18 p. heinäk. v. 1841 eräälle ystävälleen.[165] Varmaa onkin, että Mériméellä aikojen kuluessa todellakin valmistui 2-osainen Caesarin elämäkerta, joka kuitenkaan ei ole koskaan painosta ilmestynyt. Syyt tähän lienevät olleet moninaiset, mutta etupäässä kuitenkin kirjailijamme hienotunteisuus Napoleon III:ta kohtaan, joka niinikään puuhasi tutkimusta samaisesta sankarista.[166]

"Étude sur l'histoire romaine" oli kirjoitettu etupäässä akatemiaa varten, sen tunnustaa Mérimée aivan avonaisesti eräässä kirjeessä (v. 1841) ystävällensä de Saulcy'lle. "Je vous dirais tout net — sanoo hän siinä — que je voudrais me faire des titres à l'Académie, mais cepandant je tâche de faire mon livre excessivement compréhensible pour le public ignorant. Peut-être entre l'Académie et le public resterai-je cul à terre. O heureux temps où j'écrivai de contes à dormir debout!…" lisää hän lopuksi hänelle omituisella ivallisuudella.

Onnistuiko hänen saada teoksensa sellaiseksi kuin hän halusi? Luontevalta ja helppotajuiselta se todellakin tuntuu lukiessa. Mitä sen tieteelliseen arvoon ja kuvausten todellisuuteen tulee, näkyvät siitä tiedemiehet olleen vähän erimielisiä. Sainte-Beuven mielestä ei tekijä ole oikein onnistunut kuvatessaan Catilinan luonnetta, ja arvelee hän syyksi sen, että tämän luonne oli Mériméelle niin vieras.[167] Ehkä onkin tässä väitteessä jonkun verran perää. Tahtomatta ryhtyä ratkaisemaan tällaista varsinaisille historiantutkijoille kuuluvaa asiaa pyydän kuitenkin saada Sainte-Beuven lausunnolle vastapainoksi siteerata otteita Charles Lenormantin arvostelusta. "On peut remarquer en lui", kirjoittaa hän m.m., "une juste mesure entre le respect de la tradition scientifique qu'on ne saurait mépriser impunément, et ce degré de nouveauté dans l'appréciation des faits qui permet échapper à la routine des impressions scolaires. M. Mérimée qui a revise ses matériaux avec autant de sagacité que de jugement, a produit un livre, selon moi, bien supérieur à ce que nous possédons en français sur aucune partie de l'histoire romaine, et je ne connais, dans aucune langue, de meilleure préparation à l'étude de Ciceron et de Salluste que la narration si ferme et si vraie de la conjuration de Catilina".[168]

Miten tämän kaiken laita lieneekin, mutta tarkoituksensa Mérimée sillä kaikissa tapauksissa voitti. Hän näet vastaanotettiin 7 p. heinäkuuta 1845 Ranskan akatemian jäseneksi ja saavutti täten korkeimman kunnianosotuksen, minkä kaunokirjailija ja tiedemies voi Ranskassa saavuttaa.[169]

VII.

Mériméessä yhtyy harvinaisella tavalla tiedemies ja kaunokirjailija, sen osottaa koko hänen kirjallinen toimintansa. Yhtä tunnokas kuin hän on tutkiessaan ja punnitessaan tapahtumia ja oloja tieteilijänä, yhtä taitava ja selvä on hän näitä samoja asioita kaunokirjallisesti esittäessään. Ja kun hän matkustelee vaikkapa tieteellisiäkin tarkoituksia varten, on hänessä sentään aina taiteilija valveilla, niin että hän uusia, jännittävämpiä oloja nähtyään heti voi ne romaanijuoneksi ryhmittää.

Senkin vuoksi rakastaa hän siis matkustuksia, että ne antavat hänelle uusia aiheita, uusia aatteita kaunokirjalliseen tuotantoon. "Voir, c'est avoir, dit le bohémien de Béranger. Tout voyage excite dans l'âme d'un artiste des émotions qui se gravent dans ses souvenirs et qui deviennent la source d'inspirations fécondes. Sans doute celui qui ne vise qu' à rendre une nature triviale et dont l'ambition ne s'élève pas plus haut qu'un certain mérite d'exécution, celui-là peut rester dans son pays; mais quiconque se croit une mission plus élevée voudra courir le monde, voir et comparer".[170]

Nähdä ja toisiinsa verrata eri kansoja, maita ja oloja, kas se se häntä ihmisenä ja filosoofina miellytti, sillä siten laajentui hänen näköpiirissä ja vakautui hänen katsantokantansa. Samaan suuntaan käyvät hänen sanansa erään toisenkin kerran, nimittäin "tuntemattomalle" kirjoittaessaan, että "vous savez que tout ce qui rapporte à l'histoire de l'humanité est plein d'intérêt pour moi".[171]

Omaa filosofiiaansa, omia mietteitään ei hän kaunokirjallisissa teoksissaan sentään ole koskaan esittänyt, ei ainakaan millään suoranaisella tavalla. Aina on hän kylmä, objektiivinen kertoja, joka lahjomattoman kynänsä täydellä terävyydellä tosiasiat esittää jättäen kaikki johtopäätökset kunkin yksityisen vedettäväksi. Tämän esitystapansa on hän parhaiten juuri Colombassaan toteuttanut.

Ilman Mériméeen Korsika-matkaa eivät ranskalaiset varmaankaan voisi ylpeillä sellaisesta mestariteoksesta, jommoinen vastamainittu tapa- ja luonnekuvaus epäilemättä on. Tekisipä melkein mieli sanoa samalla, että jollei Mérimée olisi tehnyt matkustuksiansa Espanjassa, puuttuisi maailman kirjallisuudelta eräs toinenkin helmi, nimittäin "Carmen", tuo mainio kuvaus espanjalaisen mustalaistytön itsenäisyyden ja vapauden halusta ja hänen intohimoisesta, itsekkäästä ja oikullisesta rakkaudestaan. Sillä ainoastaan se, ken itse on Espanjan oloihin perehtynyt, itse on seurustellut härkätaistelijain ja mustalaistyttöjen kanssa, voi antaa heistä sellaisen tosikuvan kuin Mérimée tässä kirjassaan on antanut.

Viimeisen matkansa Espanjaan oli hän tehnyt v. 1840 ja arvatenkin kypsyi hänessä sen jälkeen tuuma kuvata Carmen ja hänen lempijänsä José Maria.[172] Milloin se hänellä käsikirjoituksena valmistui, en tiedä, mutta julkisuuteen ilmestyi se lokakuussa v. 1845 Revue des deux Mondes'sa ja herätti tämän arvoisan aikakauskirjan taajassa lukijakunnassa suurta ja ansaittua huomiota. Ja kun se sitten — luullakseni se tapahtui toukokuussa 1847 — eri kirjana painosta ilmestyi ja suuremman yleisön sekä arvostelun käsiin joutui, sai se taaskin saman hyvän menestyksen osakseen.

Niinpä kirjoittaa siitä esim. tunnettu arvostelija de Pontmartin, jonka uskonnolliset tunteet muuten olivat niin vastakkaisia Carmenin tekijän käsitteille, seuraavalla ylistelevällä tavalla:

"Ce que je ne me lasse pas d'admirer chez M. Mérimée, c'est cet art, à la fois si caché et si réel, du premier coup, qui caractérise si bien un personnage, qu'il n'y a plus à y revenir, et que les développemens qui suivent paraissent la conséquence inévitable de ce premier trait. Carmen n'est pas encore nommée, elle est à peine entrée en scène, qu'elle existe déjà, et qu'on sent respirer en elle cette séduction bizarre, cette fascination mystérieuse, principal élément du récit. Les premières pages sont d'une fraîcheur délicieuse, l'ensemble est d'une netteté magistrale. Pas une omission, pas une surcharge; un trait fin, sobre, complet, ménageant les clairs et les ombres, et graduant, avec une incomparable sûreté de main, la valeur relative de chaque figure et de chaque objet. Heureux le critique, lorsqu' après avoir distribué de son mieux le blâme et l'éloge, il rencontre une de ces oeuvres, comme Carmen, qui lui permettent d'achever la leçon par un exemple!"[173]

Samaan suuntaan käyvät muidenkin arvostelijain lausunnot. Mikä kehuskelee, että "Carmen on kappale ihmissydäntä — — ja kuvataan siinä meille espanjalainen manola, jossa yhtyy juutalainen kaksikielisyys, maurilainen luonteen villiys ja andalusialainen kuvaus;" mikä taas vakuuttaa, että "Carmenin luonne on kokonaisuudessaan kuin pronssiin valettu" j.n.e.[174]

Mériméen muista tämän aikuisista kaunokirjallisista tuotteista mainittakoon kertomukset "L'abbé Aubain", joka ilmestyi yhdessä Carmenin ja Arsène Guillot'n kanssa v. 1847, ja "Il viccolo di madama Lucrezia", joka tekijän oman ilmoituksen mukaan valmistui jo huhtikuussa (27 p.) v. 1846, vaikka en ole saanut selville, missä ja jos se ylipäänsä tuli julkaistuksi ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen. Edellinen on tapakuvaus kirjeiden muodossa ja kerrotaan siinä, kuinka eräs köyhtynyt pariisilainen ylimysperhe joutuu syrjäiseen maaseutukylään, missä pääkaupungin huvituksia ikävöivä rouva tulee vain huvin vuoksi antauneeksi pieneen rakkausseikkailuun seurakunnan nuoren papin kanssa, jolle hän vihdoin hankkii hyvän paikan. Älykkäällä ja todenmukaisella tavalla on Mérimée jälitellyt pariisilaisen rouvan ja nuoren papin eri ajatus- ja kirjoitustapoja, hienoa satiirillista aistia osottaa hän näyttäessään kuinka nämä rakastavaiset kumpikin luulottelevat leikittelevänsä toisensa kanssa ja seuraavat kumpikin vain omia itsekkäitä tarkoituksiaan. Jälkimäinen taas on samantapainen, kaikellaisia kummitus- ja taikajuttuja sisältävä hoffmannilainen juttu kuin esim. Vénus d'Ille, ja annetaan kertomuksen lopussa, kaikkien pöyristävien tarinoiden jälkeen, vallan yksinkertainen, vaikka vähän romanttinen selitys noille arvoituksille. Kertomus on taidolla kyhätty ja kehitetty, mutta kuitenkin niin tehty, että sen ansio on melkein yksinomattain jännittäväisyydessä.

Taiteen jumalattaria lepohetkinä palvellessaan ei Mérimée suinkaan unohtanut, mitä hän oli velkapää jo virkansakin puolesta tieteen alttarille uhraamaan. Paitse lyhempiä virkaraportteja y.m. sellaisia kirjoituksia ilmestyi häneltä v. 1845 laaja ja kallisarvoinen muinaistieteellis-esteetillinen kuvateos "Les peintures de l'église de Saint-Savin", joka julkaistiin kokoelmassa "Collection de documents inédits sur l'histoire de France". Sama tietojen laajuus ja syvyys, sama tarkka ja asiallinen tosiasiain esitys, jonka tunnemme Mériméen muista tieteellisistä teoksista, on tässäkin selvästi nähtävissä, vaikka kirjoitustapa niinikään pysyy vallan entisellään, yhtä koristelemattomana, yhtä — kuivahkona.

Sujuvampi ja lämpimämpi on hänen esitystapansa kuitenkin siinä perinpohjaisessa historiallisessa tutkimuksessa, jota hän useilla Espanjan matkoillaan oli arkistoissa valmistellut ja täydennellyt, nimittäin teoksessa "Histoire de don Pèdre I, roi de Castille" (in 8:o, Charpentier), joka painettiin v. 1848.

Kirja, joka on omistettu Mériméen vanhalle ystävättärelle Montijon kreivinnalle, saavutti asiantuntijain puolelta ylipäänsä suurta tunnustusta, vaikka jotkut, yleisön kannalta, mielivät moitiskelemaan sitä. Loménie torjuu taitavasti tämän moitteen ainakin mikäli se koskee Don Pèdroa. "La critique à reproché à Mérimée d'être un historien froid: il ne l'est pas toujours dans Don Pèdre, par fois même on le voit s'élever jusqu'au ton de la poésie".[175] Esimerkkinä siitä mainitsee hän sitten sen kohdan, missä tekijä kuvaa lähestyvän du Guesclin'in sotajoukon vaikutusta Kastiilian ja Aragoonian riiteleviin pikku ruhtinoihin.[176] Historia don Pedrosta, Kastiilian kuninkaasta on hänen mielestään hauskin kaikista Mériméen historiallisista teoksista, sillä me tapaamme siinä tarkan tutkimuksen Espanjan yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta tilasta aikoina, jolloin rappeutuneen läänityslaitoksen anarkkiia rasitti kansoja Pyreneeain molemmilla puolin, tapaamme omantunnon mukaisen kertomuksen sotaisista tapahtumista ja diplomaattisista keskusteluista sekä useimmiten sangen vilkasvärisen kuvan tämän yhteiskunnan omituisista tavoista, joka ehkä oli alkuperäisempi kuin roomalainen.

Tehtiinpä sentään asiallisiakin muistutuksia don Pedroa vastaan, siitä olkoon osotuksena seuraava ote Charles Lenormant'in arvostelusta: "Parti d'un paradoxe de réhabilitation, M. Mérimée, malgré la sévérité consciencieuse de ses recherches, ne pouvait arriver à une conclusion irréprochable. D'ailleurs il prenait l'Espagne à un temps de crise qui ne devait montrer le moyen âge que sous son aspect le plus défavorable et il lui manquait, pour dominer son sujet et en faire valoire les parties intéressantes cette connaissance intime et domestique de l'histoire de l'église, sans la quelle les annales de l'Europe moderne ne présentent qu'une succession de troubles, presque toujours misérables dans leurs causes et bornés dans leurs conséquences. Néanmoins l'histoire de don Pèdre I:er révélait, chez l'écrivain, cette connaissance des lieux et de la langue sans laquelle il ne sera plus guère permit d'écrire l'histoire".[177]

Alkuperäiset omituiset olot ja voimakkaat luonteet ovat Mériméetä aina huvittaneet. Se taipumus näkyy selvästi varsinkin hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan ja tieteellistenkin tutkimustensa esineet valitsee hän mieluummin sellaisista kansoista ja sellaisilta ajoilta, jotka voivat tuommoisia oloja ja luonteita kuvattavaksi tarjota. Colomba ja Carmen, Caesar ja Don Pedro todistavat parhaiten, minkälaiset aineet häntä parhaiten miellyttivät. Ja kun sen lisäksi muistamme hänen lauseensa, että kaikki ihmiskunnan historiaa koskevat asiat huvittavat häntä, niin ei ole ihmettelemistä, että hänen huomionsa ennen pitkää kääntyi Euroopan itäisimpään suurvaltaan, jonka alkuperäiset olot ja omituiset tavat vasta näinä aikoina Turgenjevin, Gogolin ja Pushkinin kuvausten kautta alkoivat länsikansojen huomiota herättää.

Milloin Mérimée oikeastaan alkoi tutkia venäjänkieltä, en varmasti tiedä sanoa, mutta jo heinäkuussa 1849 näemme hänen Revue des deux Mondes'ssa julkaisevan käännöksen Pushkinin novellista "Pikovaja dama" nimellä La dame de pique.[178] Toimitus liitti siihen omasta puolestaan alkulauseen, jossa valitetaan, että Venäjän suuret kirjailijat ovat Ranskassa niin tuntemattomia ja annetaan kääntäjälle mitä kaunein tunnustus hänen kirjallisista ansioistaan ja venäjänkielen taidosta. Tätä paitse käänsi Mérimée näinä aikoina Pushkinilta vielä pari muuta kuvausta (Les Bohémiens ja Le hussard), jotka v. 1852 ilmestyivät samassa nidoksessa Carmenin kanssa.

Myöskin arvosteluilla koetti hän Venäjän kirjallisuutta kansalaisilleen tutuksi tehdä. Yllämainitun revue'n marraskuun numerossa v. 1857 löydämme häneltä pitemmän kirjoituksen "La littérature en Russie", jossa hän "Kuolleiden sielujen", "Reviisorin" ja erään novellikokoelman perustuksella arvostelee Gogolin kirjailijaluonnetta ja merkitystä kirjallishistoriassa. Gogol on hänestä asetettava englantilaisten humoristien rinnalle, sillä hänenkin erikoisominaisuutensa on samanlaatuinen iva. Puutteina huomauttaa hän Gogolissa sommittelun hajanaisuutta ja varsinkin kuvausten epätodennäköisyyttä, jota vastoin hänen avuinaan mainitaan pikku seikkoihin ulottuva havaintokyky, tarkka silmä kaikelle naurettavalle ja tarpeellinen rohkeus tehtyjen havaintojen esittämisessä.[179]

"Je suis de ceux qui goûtent fort les bandits, non que j'aime à les rencontrer sur mon chemin; mais malgré moi, l'énergie de ces hommes en lutte contre la société tout entière m'arrache une admiration dont j'ai honte"[180] kirjoittaa Mérimée m.m. tässä arvostelussaan perustellen itse sitä taipumusta, josta äskettäin juuri huomautin. Venäjänkin historiaa tutkiessa huvittivat häntä enin juuri tuollaiset yhteiskuntaa vastaan sotivat henkilöt, jotka luonteensa lujuudella, uhkarohkeudella ja tarmolla koko valtakunnan mullistivat. N.k. väärät Demetriukset tulivat siis luonnollisesti ensi sijassa hänen ihailunsa esineiksi ja näiden elämänvaiheita hän nyt syventyikin oikein perinpohjin tutkimaan. Alulla vuotta 1852 ilmestyi sitten näiden tutkimusten tuloksena teos nimeltä Les faux Démétrius, jossa tekijä tavallisella tarkkuudellaan punnitsee eri historioitsijain mielipiteitä ja tahtoo myönnettäväksi, että tämä rohkea vallananastaja — eräs Ukrainin kosakki — oli aikansa ja kansansa synnyttämä ilmiö taikka, kuten Sainte-Beuve sanoo: se oli vapauttajaansa etsivän kansallishengen personoituminen. Verraten Mériméetä roomalaiseen historioitsijaan Lucianukseen arvostelee hän muuten ystävätään seuraavalla tavalla: "La manière, dont M. Mérimée écrit l'histoire est saine, simple, pleine de concision et de fermeté; il y porte un esprit et un tour qui n'est qu' à lui entre les historiens modernes, et que je n'ai soin de définir, d'autant plus que cette forme n'a pas encore acquis tout son développement. De nos jours on a fort abusé des idées et des considérations générales; — — — M. Mérimée qui n'aime que ce qui est sûr s'en abstient strictement".[181]

Charles Lenormant kiittää teosta niinikään, mutta tekee sitä vastaan sentään seuraavan muistutuksen:

"Il y a peut-être dans Les faux Démétrius vingt lignes regrettables, en ce qu'elles montrent chez M. Mérimée un préjugé qui éloigne de la vérité catholique; mais ces lignes sont la garantie du jugement impartial que l'historien a dû porter de la conduite des catholiques en général, et des jésuites en particulier, dans l'entreprise qui remit un moment la Russie aux mains d'un imposteur éclairé entre le règne de deux assassins".[182] — Täydentääkseni selontekoani silloisten arvostelijain mielipiteistä, liitän tähän vielä otteita Journal des Débats'nkin arvostelusta: "M. Mérimée, il ne s'amuse pas aux divagations; il n'abuse pas de la philosophie dans l'histoire, pas plus qu'il n'exagère la sentimentalité dans le roman. Quand on croit qu'il imagine, il raconte ce qu'il a observé; quand on croit qu'il écrit l'histoire, il met simplement dans un certain ordre des matériaux excellents, qu'il a bien choisis. Il juge peu, il ne disserte pas du tout, il se passionne encore moins. — — — Plus conteur que philosophe, et plus vrai que passionné, c'est sa manière".[183]

Jo monta kertaa ennen oli Mérimée ihmeteltävällä tavalla osottanut osaavansa käsitellä samoja historiallisia aiheita yhtä hyvin tieteellisellä tarkkuudella kuin kaunokirjailijan mielikuvituksella. Tästä kyvystään antoi hän taaskin pätevän todistuksen julkaistessaan v. 1852 Revue des deux Mondes'ssa vastamainitusta historiallisesta teoksestaan muodostelemansa näytelmän (7:ssä kuvaelmassa) nimeltä Les débuts d'un aventurier, jossa vapaalla ja jännittävällä tavalla oli käytetty kaikellaisia taruperäisiä ja puolihistoriallisia lähteitä ja kuvattu, miten Demetrius tuli rohkeaan yritykseensä antauneeksi kaikellaisten ennustusten ja suosiollisten viittausten houkutuksesta.[184] Ukrainin uljaat kosakit, joiden varhaisimmat vaiheet muuten lienevät jotenkin hämäräperäisiä, näkyvät Mériméetä vielä myöhemminkin kovasti huvittaneen, koskapahan hän yhä vain jatkoi tutkimuksiansa heidän historiansa alalla julkaisten v. 1855 asiallisen kirjoituksensa Les cosaques de l'Ukraine et leurs derniers atamans sekä kymmenen vuotta sen jälkeen (v. 1865) yhä laajemman ja perinpohjaisemman tutkimuksen nimeltä Les cosaques d'autrefois, jonka eräs arvostelija kehui olevan "dix mille plus poétique que le Corsaire de lord Byron".[185]

Venäjän historiallista kirjallisuutta ja harvinaisten lähteiden kopioimista toimitti hänelle m.m. eräs ranskalainen tiedemies, jonka ansiot suomalaisen kansanrunouden levittämisen suhteen aina säilyvät kiitollisessa muistossa täällä Suomessa. Lukija arvaa minun tarkoittavan tunnettua Suomen ystävää ja Kalevalan kääntäjää Louis Antoine Léouzon-Leduc'ia, joka on välillisenä syynä siihen, että Mérimée pari kertaa tuli käsittelemään Suomeakin koskevia asioita. Suomen ja Venäjän oloja koskevilla kirjoituksillaan[186] oli tämä nuori tiedemies (synt. 1815) vetänyt hallituksen huomion puoleensa ja saanut valtioapuakin tieteellisten tutkimuksiensa jatkamista varten. Tämä ei sentään näy riittäneen hänelle kauvaksi aikaa, koskapahan hän jo lopulla vuotta 1849 pyysi Académie des Inscriptions et belles lettres-seuran puoltolausetta uuden matkarahan saamista varten. Tässä pyyntökirjassaan tekee hän selkoa suunnitelmastansa ja sitoutuu "tutkimaan ja kopioimaan Ranskan historiaa koskevia asiakirjoja Pietarissa sekä jatkamaan aloitettuja tutkimuksiaan Suomesta". Akatemia asetti asiaa harkitsemaan komitean, johon kuuluivat Mérimée, Ampère, Mohl ja Jules Berger de Xivrey. Komitea ehdottaakin, että suostuttaisiin Leduc'in pyyntöön ja pitää varsinkin noiden historiallisten asiakirjain kopioimista sangen tärkeänä. Leduc'in aikomuksesta tutkia Suomen historiaa ja oloja lausuu komitea:

"Quant à la partie de la demande de M. Léouzon-Leduc qui concerne les antiquités finnoises la commission pense que ce voyageur pourrait profiter de son séjour en Russie pour recueillir des documents imprimés ou manuscrits relatifs à l'ancienne histoire et aux traditions de la Finlande, qui sont, depuis quelque temps, l'objet de travaux importants de la part des savants du pays, et qui sont demeurées jusqu'à présent imparfaitement connues en France".[187] Leduc saikin valtiolta matkarahan ja oleskeli yhä edelleen Pietarissa, ehkä kuitenkin enimmiten täällä Suomessa.

Valtion stipendiaattina ollen katsoi hän velvollisuudekseen tuon tuostakin antaa Ranskan opetusasiain ministerille tietoja tutkimustensa tuloksista. Niinpä oli hän esim. keväällä v. 1851 tälle kirjallisesti esittänyt mielipiteensä n.k. Tsuudeista, jonka johdosta opetusministeri taas kääntyi Académie des inscriptions-seuran puoleen pyytäen sen lausuntoa puheina olevasta kysymyksestä. Sen komitean puolesta, jonka akatemia tätä varten asetti ja johon kuuluivat Mérimée, Reinaud, Stanislas Julien, Guignaud ja de Wailly, vastasi Mérimée tavalla, joka samalla kuin se osottaa, mitä laatua Leduc'in arvelut olivat, myöskin todistaa Mériméenn ankaraa velvollisuuden tuntoa. Hän näet siinä peittelemättä moittii Leduc'ia itsenäisyyden ja alkuperäisyyden puutteesta muistuttaen samalla, että matkaraha on hänelle annettu etupäässä historiallisten käsikirjoitusten kopioimista varten.

"La lettre adressée par M. Léouzon-Leduc au ministre de l'instruction publique contient quelques conjectures sur le territoire anciennement occupé par le peuple que les Russes appellent Tchoud, et que M. Léouzon-Leduc, avec la plupart des historiens, identifie avec les Finnois. Il ne nous a pas semblé que les recherches auxquelles M. Léouzon-Leduc s'est livré jetassent un nouveau jour sur cette question ni même qu'elles lui appartissent exclusivement. Il eût été à désirer qu'au lieu de suivre plusieurs auteurs allemands ou russes dans leurs systèmes plus ou moins fondés, il se fût appliqué à recueillir des documents inédits. C'est ce qui parait manquer surtout à son travail. M. Léouzon-Leduc annonce, qu'il s'occupe à traduire quelques morceaux de poésie finnoise faisant partie du poème, intitulé le Kalevala, et dont il a déjà donné des extraits. Ce travail est intéressant sans doute, mais M. Léouzon-Leduc ne devrait pas perdre de vue les recherches concernent l'histoire de France qu'il a été chargé de faire dans la bibliothèque de l'Hermitage, et qui ont été le but principal de sa mission".[188]

Tästä komitean hiukan moittivasta lausunnosta huolimatta jatkoi Léouzon-Leduc innokasta käännöstyötänsä, jonka tuloksena on Kalevala ranskalaisessa asussa. Me suomalaiset olemme hänelle siitä tietysti kiitollisuuden velassa samoin kuin useista muistakin Suomen maata ja kansaa koskevista kirjoituksista, joita hän tuon tuostakin on julkaissut aina kuolemaansa saakka (k. 1890).

Yhteydessä Mériméen muun kirjallisen toimen ja tuotannon kanssa lienee myöskin mainittava hänen esiytymisensä Théâtre français'n näyttämöllä. Kuten tunnettu, ei hän Clara Gazul'in espanjalaisia pikkunäytelmiä ollut esitettäväksi ajatellutkaan, mutta kun Th. Gautier eräässä arvostelussaan huomautti teaatterin johtajaa Mériméen pikku kappaleista, päätti Arsène Houssaye, Théâtre français'n silloinen tirehtööri, muodostella näyttämöä varten Clara Gazul'in 2:ssa painoksessa olleen näytelmän "Le carrosse du Saint Sacrement".

Mérimée suostui niinikään mielellään tuumaan sillä ehdolla, että neiti Brohan, laitoksen etevimpiä naisjäseniä, saisi näytellä kappaleen tärkeintä naisosaa, Péricholea. Hänen vaatimustaan noudatettiin, Mérimée kävi itse harjoituksissa ja odotti jännityksellä ensi näytäntöä. Tämä tulikin ja saattoi tekijälle — täydellisen fiaskon! Turhaan koetti etevä näyttelijätär taitoansa, osa yleisöä oli tullut teaatteriin tarkoituksessa viheltää ulos koko kappale, joka heistä oli sisällykseltään säädytön, siinä näet kun ensi kerran näyttämöllä esitettiin, miten katoolilainen piispa seurusteli kevytmielisen naisen kanssa. Sitä paitse vaikuttivat tähän tappioon muutkin suhteet. Oli näet siihen aikaan riidelty kiivaasti teaatterin johtajasta, joksi yleisö tahtoi Houssayeta, mutta sisäasiain ministeri Baroche suosikkiansa hra Mazères'a. Teaatterin jäsenistön, kirjailijain ja yleisön yksimieliset vaatimukset pakottivat hra Barochen kuitenkin nimittämään johtajaksi Houssayen, josta toivottiin Théâtre français'n uudistajaa. Uusi tirehtööri taas halusi mielellään aloittaa romanttisilla kappaleilla, näytteli Musset'n "Le chandelier" ja luuli tekevänsä yleisön mieliksi valitessaan ohjelmaan yhden Mériméen näytelmistä. Mutta ministeri Baroche ja hänen suosikkinsa Mazères päättivät panna toimeen mielenosotuksen Houssayetä vastaan ja hänpä se myöskin oli, joka premieeri-iltana [14 p. maaliskuuta 1850] aloitti vihellyksen. Parhaaseen kahakkaan saapui silloin juuri Mérimée "tuntemattoman" ja parin muun naisen kanssa eikä ollut uskoa korviaan, kun hänelle selitettiin, että siellä salissa vihellettiin hänen näytelmälleen. Suuttuneena poistui hän teaatterista eikä sen illan jälkeen "hyvää päivää" Houssayelle tehnyt, sillä hänen mielestään olisi tämän pitänyt ymmärtää, mitä siihen aikaan sopi esittää, mitä ei.[189]

Sanomalehtien teaatteriarvostelijat jakausivat eri ryhmiin; mikä moitti johtajan ymmärtämättömyyttä, mikä yleisön ulkokullattua ahdasmielisyyttä, mikä mitäkin. Itse selonteot kappaleen menestyksestäkin ovat peräti eriäviä. Gautier tietysti kiittää kappaletta ja sen esitystä, vaan moittii yleisöä seuraavaan tapaan:

"A propos de l'évêque, disons au public français qui s'est un peu ému à l'aspect de la simarre violette et de la présence d'un évêque dans une comédie, que les espagnols aussi bons catholiques que nous pour le moins, ne verraient là rien choquant; nous n'avons pas comme eux l'habitude de vivre familièrement avec notre religion, et dès que nous voyons quelque chose qui nous rappelle notre culte nous éprouvons une espèce de gène inconnu aux catholiques méridionaux."[190]

Samaan suuntaan kirjoittaa myöskin Pierre Malilourne:

"Le Carrosse du Th. de Clara Gazul a eu un plein succès jusqu'à la dernière scène, où l'on voit un évêque donner la main à une comédienne. Cette scène est tout simplement un chef d'oeuvre, puisqu'elle exprime avec une haute éloquence un des plus beaux sentiments du christianisme. Le public a été choqué avant d'avoir compris. Quand il a compris, il a été touché, mais la mauvaise impression s'était déjà manifesté. A la seconde représentation, le succès a été tout à fait brillant".[191]

Päinvastaista mielipidettä olivat Le Constitutionnel'in arvostelija (nimimerkki R.) ja Journal des Débats'n pirteäkynäinen kriitikko Janin. Molemmat huomauttivat, että kappale oli hyvä luettavaksi, vaan ei näyteltäväksi. "Dans les oeuvres de M. Mérimée c'est toujours sans doute un charmant carrosse", kirjoittaa hra R. Constitutionnel'issa 18 p. maaliskuuta, "sur le théâtre, il s'est attiré cette apostrophe: Que vient faire ici cette citadine? — — Ce qui va au livre ne va pas au théâtre. Et nous ne sommes ni assez corrompus ni assez superstitieux pour nous accommoder à voir un évêque auprès d'une cocotte".[192]

Jules Janin kiittelee, tosin hiukan ivallisesti, Le Carrosse'a aika tavalla, sanoen sitä jo 20 vuotta pidetyn "comme un de ces glorieux chefs-d'oeuvre de la langue française aux quels il était impossible de toucher, même de loin". Tämä kappale se muka oli "liitonarkki entisyyden ja tulevaisuuden näytelmätaiteen välillä". Nähtiinpä muka aikoinaan muutamien niinkin innostuvan siihen, että he suinpäin matkustivat Espanjaan saadakseen nähdä edes varjonkaan tuosta kuuluisasta Clara Gazul'ista, joka muka oli tämän Carrosse'n tekijä. Ja nyt se on nähty näyttämöllä, jolla se on kerrassaan epäonnistunut. Kun piispa Péricholelle käsivartensa tarjosi "vous eussiez vu les hommes et les femmes se lever d'un commun accord, non comme on se fâche au théâtre, mais comme on se fâcherait dans un salon de gens bien élevés qui ne veulent pas devenir les complices de l'incartade de quelque poète malencontreux. En un clin d'oeil, la salle a été déserte. Lisez cette comédie c'est votre droit, — le livre imprimé a des droits que n'a pas la comédie parlée. — Et ce qui est sûr c'est que cette saynette n'a pas été faite pour être jouée en public dans un jour de deuil, dans une ville encore toute couverte du sang de son archevêque, et qui se demande par quels moyens soutenir l'univers croulant au malice. A coup sûr, ce ne sera pas par ces moyens là".[193] — Kuten kaikesta näkyy ei aika ollut otollinen tämän kappaleen esittämiselle ja oli Mériméellä siis syytäkin olla äreissään Houssayelle.

Monta kertaa valittelee Mérimée näihin aikoihin hermostumista, huonontunutta terveyttä ja kuolettavaa ikävää. Näinä vuosina kohtasikin häntä useat vastoinkäymiset ja ikävyydet, joilla epäilemättä oli vaikutuksensa hänen ruumiilliseenkin tilaansa.

Yksi näistä, eikä suinkaan vähäisin, oli hänen rakkaan äitinsä kuolema, joka tapahtui 1 p. toukokuuta 1850. Lapsesta asti oli hän elänyt äitinsä kanssa yhdessä, nuoruutensa huvitusten aikoina muisti hän aina määrättyyn aikaan palata hänen luoksensa ja vielä vanhana miehenä oli hän kaikissa taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä tottunut luottamaan hänen huolenpitoonsa, niin ettei hän enää luullut voivansa tulla toimeenkaan ilman äidin apua. "Tuntemattoman" kirjeessä, joka on kirjoitettu heti tapahtuman jälkeen, mainitsee Mérimée asiasta merkillisen lyhyesti: "Ma bonne mère est morte; j'espère qu'elle n'a pas trop souffert. Elle avait les traits calmes et l'air doux qui lui était ordinaire. Je vous remercie de tout l'intérêt que vous lui avez témoigné".[194]

Pian selvisi hänelle kuitenkin, mitä hän äitinsä kadottaessaan oli menettänyt ja todellisinta kaihoa ja surua ilmaisevat hänen myöhemmät kirjeensä. "J'ai vécu si longtemps par le dévouement de ma mère que je crois être tous les jours comme un enfant le jour de son entrée au collège", kirjoitti hän silloin eräälle ystävälleen. Eräälle toiselle valittaa hän: "Vous avez connu ma mère, et vous savez tout ce que j'ai perdu. Je suis encore dans l'étourdissement. Mais je sais que chaque jour me montrera davantage l'étendue de la perte que je viens de faire". Oikeassa hän tässä olikin, sillä vielä 18 vuotta myöhemmin muistelee hän äitinsä kuolemaa katkerimpana surunaan eräässä kirjeessä Emil Augier'lle, joka niinikään oli äitinsä menettänyt. "Je reçois un billet qui m'annonce la perte que vous venez de faire. Il n'y a pas de plus grande. J'ai passé par cette cruelle épreuve et j'y pense encore sans cesse. Je vous souhaite du courage et de la résignation. Travaillez si vous pouvez; voyagez si vous ne pouvez travailler. Je vous serre le main et vous plains de toute mon âme."

Kaikki Mériméen ystävät vakuuttavatkin, että rakkaampaa suhdetta kuin hänen ja hänen äitivainajansa välillä ei juuri ajatella voinut. Yhtä uskollinen oli tämä kylmännäköinen mies ystävyydessäänkin, kun hän kerran johonkuhun pääsi kiintymään. Eikä hän vaarojakaan väistynyt, jos oli kysymys ystävän puolustamisesta asiassa, jonka oikeudesta hän oli vakuutuksensa muodostanut. Mutta ystävän silmä ei useinkaan näe eikä tahdo nähdä mitä muut puolueettomat näkevät ja siten voi joutua puolustamaan asioita ja henkilöitä, jotka yleinen mielipide ja polkeeton tuomioistuin tuomitsee rikoksellisiksi.

Niin kävi Mériméellekin n.k. Librin jutussa, kun hän otti puhdistaaksensa käsikirjoitusten ja kirjain varkaudesta syytettyä ystäväänsä kreivi Libri-Carrucci d'Alla Sommajaa, jonka syyllisyys myöhemmin täydellisesti toteen näytettiin ja joka kesäkuun 22 p. 1850 sen johdosta tuomittiin menettämään virkansa ja arvonimensä sekä istumaan 10 vuotta vankeudessa.[195]

Koska tämä kuuluisa oikeusjuttu aikoinaan oli koko sivistyneen maailman huomion esineenä ja koska sen lopullinen päätös oli omituinen tapaus Mériméen elämässä, katson olevan kyllin syytä sitä hiukan tarkemmin käsitellä.

Alkuperäisen syytöksen, että kreivi Libri vuosina 1842-47 oli Ranskan kirjastoista varastanut käsikirjoituksia ja kirjoja 112 miljoonan frangin arvosta, teki yleinen syyttäjä (Boucly) jo helmikuussa v. 1848, mutta Mériméen esiytyminen jutussa alkaa vasta sen jälkeen kuin tuomio oli julistettu. Yksityisesti olivat kyllä useat Librin ystävistä (P. Lacroix, G. Brunet ja A. Jubinel) lausuneet moitteita yleisen syyttäjän menettelystä huomauttaen, että syytetyn asema ja ansiot puhuivat mokomaa halpamaisuutta vastaan ja että useita kadonneita teoksia jo oli löydetty mikä mistäkin. Mutta julkisesti ei heistä kukaan ollut esiytynyt. Librin vanhana ystävänä ei Mérimée voinut oikeuden ankaraa tuomiota välinpitämättömänä lukea, semminkin kun häntä itseään v. 1836 oli eräässä maaseutukaupungissa yritetty ihan aiheettomasti syyttämään samanlaisesta teosta. Eräs oppilas "École des chartes" opistossa se silloin oli syytöksen häntä vastaan tehnyt ja kolme saman opiston miestä (Bordier, Bourquelot ja Lalanne) oli nytkin antanut sen lausunnon, jonka nojalla Librin tuomio langetettiin. Hänellä oli siis tarpeeksi syytä epäillä lausunnon pätevyyttä, etenkin kun hän Lontooseen paenneelta Libriltä ja muutamilta muilta asiantuntijoilta oli saanut todistuksia useiden syytöskohtain perättömyydestä. Kuinka täysin vakuutettu hän ainakin silloin oli puolustettavansa syyttömyydestä, osottaa seuraava ote hänen kirjeestään "tuntemattomalle". "Le fond de question, c'est qu'à force de voir des pièces justificatives sur l'affaire de Libre, j'ai eu la démonstration la plus complète de son innocence, et je suis à faire une grande tartine dans la Revue au sujet de son procès et de toutes les petites infamies qui s'y rattachent. Plaignez-moi; il n'y a que des coups à gagner à ce métier-là; mais quelquefois on se sent si révolté par l'injustice qu'on devient bête".[196]

Kuukauden päivät työskenteli Mérimée tätä varten ja julkaisi tutkimustensa tulokset Revue des deux Mondes'ssa 15 p. huhtikuuta 31 sivua käsittävän kirjeen muodossa mainitun aikakauskirjan päätoimittajalle Buloz'lle. Nerokas, pureva ja sukkela on tämä Mériméen kirjoitus ja syystä ovat jotkut sitä verranneet P. L. Courier'n ja Beaumarchais'n kuuluisiin ivakirjoituksiin. Mérimée tahtoi osottaa, että Libri oli joutunut vihamiestensä koston uhriksi ja että koko École des chartes oli polkeenalainen toimittamaan minkäänlaista tutkimusta tässä asiassa. Kirjoitustapa on kuitenkin kovin kiivasta. Hän todistaa kyllä, että ainakin puoli tusinaa niistä kirjoista, jotka on väitetty kadonneen akatemian kirjastosta, ovat ilmoisen ikänsä olleet hyllyllään samaisessa kirjastossa ja että tutkijat ovat monessa kohdin erehtyneet nimistä ja vuosiluvuista. "Luulisipa melkein — sanoo hän m.m. — syytöskirjoja nykyään valmistettavan samojen periaatteiden mukaan kuin romaaneja tai draamoja, joissa taide, eikä totuus, on pääasiana. Ja koska näin on asian laita, niin lienee minullakin oikeus arvostella Libriä vastaan tehtyä syytöstä; olenhan näet ennen tehnyt romaaneja enkä tarvitse poiketa alaltani ryhtyessäni nyt arvostelemaan mielikuvituksen avulla syntynyttä kyhäystä".[197]

Ainoa pätevä seikka Libriä vastaan on, Mériméen mielestä se, ettei tämä saapunut oikeuden eteen, kun asia otettiin esille. Mutta Librillä oli tuores esimerkki samallaisesta tapauksesta Itaaliassa, muistuttaa hän siihen. Kreivi Albertia oli v. 1838 syytetty Tasson käsikirjoitusten väärentämisestä ja väärennysten kauppaamisesta; tuomioistuin tuomitsi hänet vangittavaksi. Kreivi kielsi yhä kiven kovaan ja vaati uusia tutkijoita. Kolmetoista vuotta tutkivat nämät asiaa ennenkuin julistivat kreivin — syyttömäksi! Onko kummaa siis, jos Libri mieluummin pysyttelihe turvassa Englannissa, kysyy Mérimée lopuksi.

Kuten myöhempikin tutkimus on osottanut, oli Libri todellakin syyllinen ainakin muutamiin varkauksiin. Häntä kerrassaan puhdistaa ja pelastaa oli siis mahdotonta. Mutta jonkun aikaa oli kuitenkin, Mériméen kirjoituksen johdosta, melkeinpä koko Pariisi vakuutettu Librin syyttömyydestä. Tutkijat, jotka tähän saakka eivät olleet viitsineet vastata heitä kohtaan tehtyihin syytöksiin, olivat nyt pakoitetut esiytymään oman arvonsa puolustukseksi. Eivätkä he sitä aivan huonosti tehneetkään, vaikka heiltä kyllä puuttui Mériméen nerokas ja ivallinen kynä. Mutta samalla oli asianomainen tuomari uhannut saattaa Mériméen haasteenalaiseksi, tuomioistuimen halventamisesta ja solvaamisesta. Ja siitä näkyy Mérimée melkolailla säikähtyneen. Eräässä kirjeessä hra Buloz'lle, joka sen aikakauskirjassaan myöskin julkaisi, koettaa hän selittää, ettei hän suinkaan ole tahtonut millään tavoin oikeutta loukata. "On a cru voir dans mon article des attaques, contre la justice et la magistrature. Vous savez, monsieur, que telle n'a jamais été mon intention". Ensimmäistä kirjoitusta paljo laimeampi oli sekin vastaus herroille Lalanne, Bordier ja Bourquelot, joka kirjettä seurasi. Hän muka on vain tahtonut kiinnittää välinpitämättömän yleisön huomion onnettoman miehen puoleen, joka neljä vuotta oli turhaan hakenut lehteä ja kynää puolustukseen. Mutta siitä huolimatta pysyi hän kuitenkin alkuperäisessä mielipiteessään, "qu'on l'a cru coupable avant de l'avoir entendu".

Tämän uudistetun syytöksen johdosta haastoivat asianomaiset tuomarit Mériméen oikeuteen. Mutta mielipidettään tuomareista ei hän sen vuoksi suinkaan muuttanut, sen todistaa m.m. seuraava ote "tuntemattomalle" osotetusta kirjeestä: "Je ne sais si l'on veut me pendre ou non, et l'on me dit à ce sujet tantôt blanc, tantôt noir. Ce qui me rend très fidgetty c'est la pensée d'une cérémonie publique (kuulustelu) devant la fleur de la canaille et trois imbéciles en robe noire, roides comme les piquets et persuadés qu'ils sont quelque chose, auxquels on ne peut songer à dire le profond mépris qu'on a pour leur robe, leur personne et leur esprit".[198]

Nämä viimeiset sanat osottavat jotenkin selvään, ettei ylempänä painattamaani lausetta: "telle n'a jamais été mon intention" ole otettava ihan sanojen mukaisesti. Aivan turhaa ei Mériméen pelko ollutkaan. Huolimatta advokaatti Nogent-Saint-Laurens'in oivallisesta puolustuspuheesta, josta Mérimée itse tunnustaa, että se oli tosihyvä, tuomitsi hänet Pariisin kuudes raastuvanosasto (26 p. toukokuuta 1852) 1,000 frangin sakkoihin ja 15:n päivän vankeuteen, jota paitse Revue'n ulosantaja hra de Mars sai 200 fr. sakkoja, ja kulut kuitattiin syyllisten kesken.[199]

Sillä kertaa ei Mérimée näy välittäneen paljo mitään koko jutusta. Ehkä pyöri hänellä juuri mielessä eräs hauska kohtaus, joka hänelle tapahtui oikeussalista poistuttaessa. Eräs korsikalainen mies, joka oli uskollisesti istunut oikeussalissa asiain käsittelyä kuuntelemassa, astui nimittäin kadulla hänen luokseen ja selitti tavanneensa hänet Korsikassa 12 vuotta sitten, lukeneensa Colomban ja ihastuneensa niin sen tekijään, ettei hän voinut kärsiä häntä näin syyttömästi rangaistavan: hän tarjousi tekemään vendetta'a (verikostoa) oikeuden puheenjohtajaa taikka asianomaista ministeriä kohtaan. Mérimée, joka mielellään ja nähtävällä tyytyväisyydellä myöhemminkin kertoi tästä ystävilleen, kirjoittaa sen johdosta: "Cela m'a jeté dans une grande confusion; mais j'ai résolu de ne l'employer que si le procureur de la République en appelle à minimâ".

Hän näyttää saaneenkin kostoa toisella ja kaikin puolin sopivammalla tavalla, kuten eräs kirje 27 p:ltä toukokuuta v. 1852 osottaa. "Minun kostoni on jo alkanut. Ystäväni Saulcy oli eilen ollut seurassa, jossa puhuttiin minun vankeudestani; oikeuden mielipidettä kuulustelematta alkoi oiva tykkimieheni taitavasti käytetyllä aseellaan pommittaa tuomareita heidän typeryyksistään, lapsellisuuksistaan, halpamaisesta itserakkaudestaan y.m. ja vetoaa erääseen mustiin puettuun herraan, jonka hän tunsi näöltä, vaikk'ei tiennyt hänen ammattiansa. Vaan tämäpä sattuikin olemaan hra M——, yksi minun tuomareistani, joka varmaankin olisi halunnut olla jossain muualla sillä kertaa. Kuvitelkaa, miltä näyttivät talon emäntä, läsnäolevat vieraat ja itse Saulcy, joka liian myöhään huomasi asianlaidan ja heittäysi täyttä kurkkua nauraen sohvalle ja huudahti: 'Vaan minä en, pahuus olkoon, peruuta sanaakaan'."[200]

Kirjoitettuaan tuomareitansa vastaan erään purevan ivakyhäyksen, jonka eräs sanomalehti heti riensi julkaisemaan, astui Mérimée Pariisin vankilaan heinäkuun alkupäivinä. Senrakumppalikseen sai hän ystävänsä Henri Edouard Bocher'n, joka, niin Assemblée législativen jäsen ja eduskunnan etevä puhuja kuin hän olikin, oli tuomittu kuukaudeksi vankeuteen Orleansin prinssien julkaiseman protestin levittämisestä.

Mikään ikävä ei ystävyksillä vankilan muurein sisäpuolella näy olleen. Pääasiallisena työnä oli Mériméellä juuri sen Demetrius-tutkimuksen valmisteleminen, josta ylempänä olen puhunut. Eivätkä he ruokalajiensakaan suhteen näytä erittäin suuria supistuksia tehneen, kuten eräät hänen kirjeensä osottavat.[201] Aikahan olikin muuten niin lyhyt, että koko vankeuden merkitys luonnollisesti oli pelkästään henkistä laatua. Mutta vaikka Mérimée ylipäänsä laski siitä mielellään leikkiä toverein seurassa, jäi hänen mieleensä kuitenkin huomattava katkeruus Ranskan tuomareita ja oikeuslaitosta kohtaan.

Tähän päättyi sillä kertaa Librin juttu, jossa Mérimée niin loistavalla tavalla oli ystävyytensä lujuutta osottanut.[202] Mitään muutosta ei hänen esiytymisensä sentään voinut puolustettavansa tuomioon tuottaa, vaan sai Libri ikänsä kaiken pysytellä maanpakolaisuudessa. Enimmäkseen oleskeli hän Lontoossa, missä Mérimée kävi häntä usein tervehtimässä. Olipa hän muuten samoihin aikoihin saanut siellä hyvän ystävän eräässä toisessakin itaalialaisessa, nimittäin Antonio Panizzissa, joka vuodesta 1831 oli ollut British Museum'in varakirjastonhoitajana.[203] Tämä tuttavuus on merkillinen sen vuoksi, että se antoi aihetta 20 vuotta kestäneeseen, rikassisällyksiseen kirjeenvaihtoon ystävysten välillä, josta sentään ainoastaan Mériméen kirjeet ovat jälkimaailmalle säilyneet Louis Fagan'in v. 1881 julkaisemana kokoelmana: Lettres à M. Panizzi, 1850-70, I-II ja sisältävät nämä kirjeet mitä hauskimpia kuvauksia toisen keisarikauden tavoista ja tapahtumista.

Olen tahallani ollut tässä luvussa koskettelematta näiden vuosien suuria valtiollisia tapauksia voidakseni seuraavassa antaa niistä ja Mériméen kannasta vallankumoukseen sitä yhtenäisemmän selonteon. Siirrymme siis nyt ensin vallankumousta muutamin piirtein luonnostelemaan.

VIII.

Heinäkuun hallituksen doktrinäärinen politiikka Louis Philippen aikana alkoi kyllä hyvillä vapaamielisyyden periaatteilla, mutta, kuten historiasta tiedämme, poikkesi se vähitellen ahtaammille vesille. Uusi vaalilaki ja päärilaitos eivät vastanneet alkuperäisiä tarkoituksiaan ja kuninkaan ahnas rahanhimo kävi niin ilmeiseksi, että niin hyvin hän itse kuin koko ministeristö joutuivat julkisen pilkan esineiksi. Alempi käsityöläisluokka ja työkansa alkoi nurista liiallisia rasituksia ja tuon tuostakin tehtiin murhayrityksiä voideltua päätä kohtaan. Turhaan kiristettiin kansalaisten kokoutumisoikeutta ja painovapautta; se enensi vain tyytymättömyyttä ja auttoi yhteiskunnan vaarallisinta vihollista, joka uuden kommunistisen opin muodossa aivan hiljaisesti levisi köyhälistön keskuudessa.

Huomattuaan tämän uhkaavan vaaran koetti hallitus valloitussotien kautta kääntää kansan huomiota toisaalle. Mutta Pellissier'n ja Bugeaud'n harjoittamat julmuudet Algeriassa herättivät vain uutta vihaa, Ranskan sekaantuminen Egyptin ja Tahitin asioihin osotti hallituksen tarmottomuutta ja tunnettu Sonderbundin juttu saattoi Guizot'n melkein naurunalaiseksi. Tähän tarmottomuuteen olivat suurena syynä Guizot'n ja Thiers'in persoonalliset eripuraisuudet, joiden johdosta viimemainittu vihdoin väistyikin näyttämöltä. Mutta v. 1845 palasi hän takaisin ja asettui nyt vasemmistolaisen vastustuspuolueen etunenään alkaen taitavan sodankäyntinsä Guizot'n ministeristöä vastaan. Hänen puolueensa kasvoi päivä päivältä, yhä useammin kuului ääniä "à bas le Guizot!" ja ympäri maata pidettiin kokouksia, joissa vaadittiin uutta vaalilakia. Vallankumouksen oireita liikkui taas ilmassa, vaikka ainoastaan tarkimmat huomiontekijät sen vielä vainusivat.

Näitä tarkkanäköisiä oli Mérimée, joka Guizot'n ja varsinkin Thiers'in persoonallisena ystävänä oli tilaisuudessa vallan läheltä seuraamaan valtiollisia tapahtumia ja olojen kehitystä. Thiers'iä hän ihaili mainiona valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän toisinaan uskalsi kehottaa häntä parempaan varovaisuuteen. Hän huomasi johtajista, etteivät puheet vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta olleet muita kuin kauniita syöttilauseita ja että hallitus suorastaan manasi esille vallankumousta. Jo alussa vuotta 1847 osottavat Mériméen kirjeet kreivinna Montijolle, jonka kanssa hän muuten jo oli ollut useampia vuosia kirjeenvaihdossa, että hän alkoi aavistaa pahaa. Köyhyys maaseuduilla oli suuri ja Pariisissa tapahtui jo kaikellaisia anarkismin enteitä.[204]

Seuraavan vuoden alussa — tammikuussa — kirjoittaa Mérimée, että koko kaupunki on surullinen ja että "Pariisi samoin kuin koko Ranska vaistomaisesti pelkää vallankumousta; — — te voitte arvata, mistä päin myrsky on tuleva", lisää hän. Helmikuun 5 p. ennustetaan jo suoranaista kapinanyritystä, vallankumouksen henki leviää kaikkialle ja kuninkaat (Neaapelin ja Tanskan) rientävät toimittamaan perustuslakeja nuriseville kansoilleen. Pari viikkoa myöhemmin ilmoittaa hän odotettavan jotain tapahtuvaksi ja omasta puolestaan ei hän epäile, että kommunistit, tasavaltaiset ja ammattikapinalliset pian käyttävät hyväkseen tilaisuuden otollisuutta. "Helmikuussa on ennen jo tapahtunut neljä vallankumousta; ken tietää ennakolta mitä vielä on tapahtuva?" sanoo hän fatalistin tavoin. Hän laskee tosin tapansa mukaan hiukan leikkiä, mutta helppo on huomata, että hän todellakin on levoton.

Ja syytä hänellä olikin. Kolme päivää myöhemmin puhkesi näet yleinen tyytymättömyys ilmikapinaksi, jota kesti kaksi kokonaista päivää. Ei auttanut enää Guizot'n erottaminen ja vapaamielisen Molén pääministeriksi nimittäminen; kansa oli jo ehtinyt raivostua eikä totellut enää johtajiansa Odilon Barrot'a ja Thiers'iä, vaan vaati täydellistä tasavaltaa. Kaikkien ivaamana jättikin Louis Philippe 24 p. helmikuuta pääkaupungin valiten turvapaikakseen Englannin.[205] Näin oli siis bourbonilaisen kuningassuvun orleansilainen haara 18:n vuotisen hallituskauden jälkeen Ranskan valtaistuimelta syösty ja väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla otti ohjakset toistaiseksi käteensä.

Samana päivänä kuin kuningas, jonka kutsuissa muuten Mériméekin oli silloin tällöin ollut, jätti isiensä maan, oli viimeksi mainittu kansalliskaartin univormussa pelastamassa muutamia ylhäisiä naisia valloitetusta Tuileries'n palatsista. Seuraavana päivänä kirjoittaa hän jo kreivinna Montijolle ilmaisten ilonsa siitä, että kaikkialla sentään vallitsee hyvä järjestys ja että kansa, rehellisesti kyllä, tuo ryöstämänsä 100,000 frangin arvoiset taideteokset takaisin. Samaa osottaa eräs kirje "tuntemattomallekin", jolle hän erityisistä syistä kirjoittaa englannin kielellä. Tässä ilmoittaa hän jo alkavansa tottua asiain menoon, koska voittajat käyttäytyvät gentlemannin tavoin ja ylläpitävät järjestystä. "If it continues, I shall turn a staunch republican" lausuu hän lopuksi tavallisella puolileikillään.[206]

Viikkoa myöhemmin ihmettelee hän yhä, että kaikki "kävi niin helposti, että ainoastaan muutamia kymmeniä heitti tappelussa henkensä ja että alhaiso käyttäytyi niin rehellisesti ja ylläpiti järjestystä. Heinäkuun hallitus kaatui melkein itsestään. Niin on meillä nyt siis tasavalta, joka ei meitä juuri innostuta, vaan johon me sentään kaikki turvaudumme, sillä se on enää ainoa pelastuksen mahdollisuus". Muuten on hän äreissään kuninkaalle ja prinsseille, etteivät nämä näytä ollenkaan älyävän historian antamia opetuksia tällaisista tapauksista. "A quoi diable sert l'histoire puisque personne n'en profite."[207] Viisi päivää sen jälkeen antaa Mérimée espanjalaiselle ystävättärelleen lyhyissä piirteissä täydellisen selityksen helmikuun vallankumouksesta. Siinä huomautetaan hallituksen tarmottomuutta, Orleansin herttuattaren uljuutta ja lausutaan lopuksi, että koko revolutsiooni on muutamain satojen toimeenpanema ja että näistä useimmat eivät tienneet itsekään mitä he tekivät ja tahtoivat. Kaikissa tapauksissa "maintenant tout est accompli". "Tuntemattomalle" hän samaan aikaan niinikään vakuuttaa, ettei Pariisissa luultavasti enää synny minkäänlaisia katukahakoita; siihen ei ole syytä, voima ja uljuus on samalla puolen ja ylipäänsä ollaan liian velttoja ja pelkureita muka. "Jos todellakin kansallissota alkaa, niin syttyy se luultavasti maaseuduilla, missä jo ollaan sangen tyytymättömiä pääkaupungin yksinvaltiuteen (contre la dictature de la capitale)". Mutta ei hän luule sitäkään mahdolliseksi "tässä pelkurein maassa".

Tällä välin oli väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla koettanut tehdä, mitä se ikinä voi työväen ja työttömäin hyväksi, niin että tyytyväisyys näytti todellakin palautuvan. Guizot'n hyväksymää periaatetta omnia pro populo, nihil per populum ei myöskään enää noudatettu, vaan otettiin hallitukseen jäseniä työväenkin keskuudesta. Sosialismin uhkaava vaara oli nyt käynyt ilmeiseksi ja sen vuoksi liittyi joukko Ranskan etevimpiä kynäniekkoja ulosantamaan yhteisvoimin viikkolehteä, jonka tarkoituksena oli "työskennellä erehdysten välttämiseksi, tiedottomuuden poistamiseksi, kurjuuden lieventämiseksi, yleisen äänivallan järjestämiseksi, vihamielisyyksien tukahuttamiseksi ja puolueiden yhdistämiseksi". Lehti, jonka nimeksi tuli "Le Messaqer de la semaine, journal du Comité pour la propagande antisocialiste et pour l'amélioration du sort des populations laborieuses", sai toimittajikseen hrat Thiers, Casimir-Périer, Molé, d'Haussonville ja Balzac; apuansa olivat luvanneet m.m. Vitet, Mignet, Mérimée ja J. Janin.[208]

Omasta asemastaan uuden hallitusmuodon voimaan astuttua näkyy Mérimée muuten olleen aika levoton. Vallankumouksen jälkimäisenä päivänä hän jo kirjoittaa Montijon kreivinnalle: "Näin suuren tapauksen aikana tuskin muistaakaan omia asioitaan; alanpa sentään jo olla levoton tietääkseni, miten elänen vast'edes itse ja millä elätän vanhan äitiparkani". Maaliskuun alussa hän taaskin sivumennen mainitsee, ettei hän tiedä mitään tulevaisesta asemastaan eikä odota mitään hyvää itselleen, hän näet kun kuului kuningasvallan entisiin ystäviin. Montijon kreivinna näkyy kehottaneen häntä tulemaan luoksensa Espanjaan, koskapa hän myöhemmin samassa kuussa kiittelee ystävättärensä jalomielisestä tarjouksesta lisäten kuitenkin, ettei, Jumalan kiitos, vielä ole niin pitkälle tultu. Tosin on hän väsynyt tähän jatkuvaan levottomuuteen tulevaisuudesta, josta ainoastaan profeetat jotain tiennevät, mutta, sanoo hän, "j'ai des devoirs ici et je saurai les remplir".[209] Vielä kuukautta myöhemmin on hän sangen epätietoinen tulevaisuudestaan. "Tahtoisin olla nuori ja alkaa elämäni uudestaan voidakseni olla vapaa kaikkialla. Kysyn itseltäni lakkaamatta, mihin minä kelpaisin ja miten minä tästä pälkähästä suoriutuisin, vaan mitään vastausta en vain keksi. Olen kuin entinen suutari, joka oli keksinyt viedä — Intiaan laivanlastin anturakenkiä. Minä en tosin ole lähtenyt matkustelemaan anturoitani kaupalle, mutta ilmanala on vaihtunut ja silloinhan on seikka sama."[210]

Väliaikainen hallitus alkoi muuten asiain kehittyessä jo käydä erimieliseksi ja kansa, joka ei nähnytkään kaikkien toiveittensa toteutuvan, rupesi taas osottamaan levottomuuden oireita. Toisten sanoo Mérimée nähtävästi tahtovan tasavaltaa Yhdysvaltain malliin; toiset taas arvelevat, ettei Ranskassa voi syntyä tasavaltaa ilman että vuoden 1793 muistot ja tavat jälleen eloon virkoavat. Mérimée puolestaan, joka oikeastaan oli perustuslaillisen monarkkiian miehiä ja muuten tosielämässä rakasti järjestystä ja rauhaa, huomasi tasavallan täydellisesti pettäneen hänen toiveensa, alituiset levottomuudet kun näet pitivät mieliä yhtenäisessä jännityksessä. Sellainen tarkka huomioiden tekijä ja historian tutkija kuin Mérimée ei tietysti voinut olla vertaamatta silloisia oloja entisiin samallaisiin. Mitä hän niiden nojalla toivoo, käy selville jo eräästä maaliskuun 25 p. päivätystä kirjeestä, jossa hän m.m. lausuu: "Kaikkialla etsitään jotain nimeä etunenään asetettavaksi. Tiedättehän ranskalaisten mieluummin liittyvän yksityiseen mieheen kuin johonkin aatteeseen. Mutta missä piilee tämä mies?" kysyy hän lopuksi.