PROSPER MÉRIMÉE

Elämäkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta

Yliopistollinen väitöskirja

Kirjoittanut

KASIMIR LÖNNBOHM [LEINO], filos. maist.

Päivälehden Kirjapaino, Helsinki, 1895.

ESIPUHE.

Valitessani väitöskirjani esineeksi Prosper Mériméen, en suinkaan salannut itseltäni niitä moninaisia vaikeuksia, joita meikäläisissä oloissa työskentelevällä tutkijalla helposti käsitettävistä syistä on edessään, jos tahtoo saada aikaan edes osapuillekaan tyydyttävää monografiiaa hänestä. Tiesin kyllä, ettei hänestä ainakaan minun työhön ryhtyessäni vielä löytynyt minkäänlaista tarkempaa kirjallishistoriallista tutkimusta, vaikka kyllä sellaiset miehet kuin Taine, Sainte-Beuve, Georg Brandes, Emile Faguet, Jules Lemaître, Saintsbury y.m. olivat hänestä lyhempiä joko puhtaasti esteettisiä tai psykoloogisia esseitä julkaisseet. Perehdyttyäni näihin aloinkin jo eperoida koko yritystä, sillä oli ehkä turhaa minun ruveta heidän jälkiänsä parsimaan.

Kun sitten Suomen Yliopiston varoista sain matkarahan kirjallisia opinnoita varten etupäässä Pariisissa, ja tulin täten tilaisuuteen pitemmän ajan v. 1890 työskentelemään sikäläisessä, runsaasti varustetussa Kansalliskirjastossa, selvesi minulle sentään ennen pitkää, että jollen voisikaan tutkimuksellani vaikuttaa minkäänlaista uutta muutosta yllämainittujen miesten antamaan yleiskuvaukseen tämän etevimmän ranskalaisen novellistin kirjallisesta toiminnasta ja kirjailijaluonteesta, niin voin minä ehkä kuitenkin käyttämättömistä lähteistä ammentamillani tiedoilla ja näennäisesti vähempiarvoisilla, vaikka kylläkin tärkeillä seikoilla tieteellisesti tukea heidän ylimalkaisempia lausuntojaan ja osaksi myöskin näyttää tutkimukseni esineessä uusia, huomaamatta jääneitä puolia. Tällaisia käyttämättömiä lähteitä oli m.m. Ranskan sanomalehdistö, jonka näin sisältävän useita valaisevia asianhaaroja, ja niinikään eräs Mériméen laajahko kirjeenvaihto (luonnontieteilijä Requien'in kanssa,) joka enimmäkseen oli julkaisematta ja säilytettiin Avignon'issa Calvet'n museon arkistossa.

Jälkimäinen, josta toivoin saavani vallan uusia asioita tutkimukseeni, osottausi kuitenkin sangen niukkaperäiseksi tietolähteeksi. Kysymykseeni olivatko nämä kirjeet kopioitavissa, sain nimittäin mainitun museon esimieheltä ystävällisen kirjeen, joka on päivätty 23 p. toukokuuta 1890 ja jossa hän ilmaisi minulle, että hra Requien oli jättänyt kokoelmansa mainitulle laitokselle "sous certaines conditions", joihin m.m. kuului "de les tenir sous clef et de ne les communiquer qu'après un très long laps de temps". Tosin ilmoitti hän voivansa antaa niistä muutamia nähtäväksi, mutta nämä muutamat, joista itselleni kopiat toimitin, olivat jo osaksi hra Tourneux'n julkaisemia (teoksessa "Prosper Mérimée, ses portraits, ses dessins, sa bibliothèque") osaksi sisälsivät ne vallan yksityisiä asioita sellaisessa muodossa, ettei niitä voinut julkaista.

Se toivo raukesi siis jotenkin mitättömiin. Tähän eivät vastoinkäymiseni kuitenkaan päättyneet. Ollen monilta muilta toimilta estettynä tarpeellisella tarmolla tutkimustani kiirehtimästä sain vielä kestettäväkseni senkin kolauksen, että eräs ranskalainen kirjailija Augustin Filon, joka persoonallisesti oli tuntenut Mériméen ja saanut useilta hänen ystäviltään lukuisan joukon kirjeitä ja tiedonantoja käytettäväkseen, m.m. Mériméen varsin sisältörikkaat kirjeenvaihdot Albert Stapferin (vuosilta 1825-1870) ja — leskikeisarinna Eugénien kautta — kreivitär Montijon kanssa, joka oli mitä parhaimmissa ystävyyssuhteissa kirjailijamme kanssa aina vuodesta 1839 kuolemaansa saakka, että tämä samainen Filon, Napoleon III:n pojan kotiopettaja, keväällä 1893 julkaisi Revue des deux Mondes'ssa laajaperäisen esseen väitöskirjani esineestä ilmoittaen samalla, että se oli ainoastaan lyhennysote suuremmasta teoksesta.

Tutkimukseni oli silloin jo ehtinyt niin pitkälle, että noin toinen puoli (8 painoarkkia) oli jo valmiiksi painettuna ja käsikirjoitus niinikään melkein kokonaisuudessaan viimeisteltynä. Arvelin kuitenkin olevan turhaa jatkaa työtä, jonka toinen kaikin puolin suotuisemmissa oloissa työskentelevä ja kykenevämpi mies oli ottanut sellaisen perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi. Ainakin katsoin täytyväni odottaa siksi, kunnes tuo luvassa oleva teos oli ehtinyt julkisuuteen nähdäkseni oliko minulla sen jälkeen enää mitään uutta esitettävänä. Viime vuonna se sitten ilmestyi nimellä "Mérimée et ses amis" käsittäen yhteensä lähes 400 sivua siihen luettuna kreivi Spoelberch de Lovenjoulin tekemä erittäin tarkka luettelo Mériméen julkaisemista kirjoituksista ja teoksista. Mielihyväkseni kuitenkin huomasin, ettei teos suinkaan ollut tyhjentänyt ainetta yhtä vähän kuin se oli tieteelliseksikään aiottu. Tosin oli siinä minulle uusiakin tietoja, varsinkin Filonin julkaisemien arvokkaiden kirjeenvaihtojen kautta, mutta toisaalta keksin siinä myöskin vajavaisuuksia, todistamattomia väitteitä, jopa virheellisyyksiäkin. Sikäli kuin tutkimukseni jälkiosassa olen tarvinnut, olen hänen kirjaansa myöskin hyväkseni käyttänyt. Mitä jo valmiiksi painettuun alkuosaan taas tulee, on mielestäni riittävää, että erityisenä lisänä julkaisen Filonin kirjasta y.m. saamani uudet tiedot Mériméen elämäkerran alkupuoliskoon samoin kuin ne oikaisutkin, joihin olen nähnyt syytä olevan.

Kummastuksekseni huomasin muuten, että Filon on suunnitellut elämäkertansa Mériméestä jotenkin samaan tapaan kuin minä. Hänkin on tahtonut kuvata hänet lapsuudesta hautaan saakka ympäristöineen ja taustoineen, vaikka minä, esittäessäni häntä suomalaiselle yleisölle, luonnollisista syistä olen käsittänyt velvollisuudekseni vetää nuo kehysviivat hiukan leveämmiksi kuin hän. Myöskin olen minä koettanut pysyä tieteellisemmällä pohjalla siinä, että olen kaikille väitteilleni etsinyt todistuksia hänen kirjeistään, kirjoituksistaan tai teoksistaan ollen tietääkseni ainoa, joka todella on yrittänyt etsimään hänen mielipiteitään ja näkökohtiaan niistä varsin hauskoista ja sisältörikkaista kirjekokoelmista, jotka Mériméeltä on hänen kuolemansa jälkeen julkaistu. Kaikille näille aineksille en kuitenkaan ole väitöskirjan ahtaihin rajoihin sijaa saanut ja mitä edemmäs työni edistyi, sen varmemmaksi kävi minulla käsitys siitä, että tarkempi selonteko hänen estetiikastansa teosten analyysin pohjalla ynnä esitys hänen mielipiteistänsä kirjallisissa sekä taiteellisissa kysymyksissä täytyi minun täksi kertaa jättää ja tyytyä pelkkään elämäkerran kuvaamiseen. Ehkäpä piankin saan tilaisuutta julkaista jo kokoomani muistoonpanot jatkona tälle tutkimukselleni, jossa teokset ovat ainostaan kirjallishistoriallisesti kronoloogisessa järjestyksessä kosketellut ja jossa vain olen tahtonut muun ohessa näyttää, miten hänen aikalaisensa kirjailijaamme ja hänen kynänsä tuotteita tuomitsivat.

Esitykseni romanttisen koulun synnystä tuntuu ehkä laveahkolta ensi silmäyksellä, mutta tahallani olen tässä käyttänyt ensi käden lähteitä enkä tyytynyt kirjallishistoriallisten käsikirjojen ylimalkaisiin esityksiin, tutustuakseni näin itse paremmin tähän aikaan ja saadakseni luotettavan pohjan kuvattavanani olevan henkilön omituiselle ja aikalaisistaan niin selvästi eroavalle kirjailijaluonteelle. Mitä taas tulee kirjassani löytyviin historiallisiin taustoihin, ja jälkipuoliskossa oleviin selontekoihin kirjailijamme suhteesta valtiollisiin tapauksiin Ranskassa, niin olivat ne minusta välttämättömiä osaksi sen vuoksi, että tärkeämmät valtiolliset mullistukset aina tuottivat jonkunlaisen uuden käänteen hänen elämässään osaksi myöskin siksi, että arvelin lukijoitani huvittavan nähdä, millä kannalla hän tällaisten suurten asiain suhteen oli ja miten hän niitä arvosteli. Sillä kuten luulen tutkimuksestani selville käyvän, Mérimée oli todellakin sekä arvostelu-älyltään ja historialliselta käsitykseltään sellainen henkilö, että hänen lausunnoilleen ja tuomioilleen on arvo annettava, hän kun oli puolueeton päältäkatsoja ja sitä paitse tilaisuudessa seuraamaan esim. toisen keisarikauden vaiheita lähempää kuin kukaan muu.

Mitään täydellistä monografiiaa en luonnollisesti ole voinut ajatellakaan. Myöskin olen ensimmäinen tunnustamaan siinä löytyvän epätasaisuuksia, joihin ainakin osaksi työni keskeytys pariksi vuodeksi on ollut syynä, samoin kuin vajavaisuuksiakin, joita jo pelkästään riittämätön lähdekirjallisuuskin osaltaan selittää. Mutta jos kaikista näistä puutteellisuuksista huolimatta onnistuisin kääntämään edes muutamain lukijaini huomion tähän Ranskan puhtaimpaan klassilliseen novellistiin, jonka kirjailija-persoonallisuus ja yksityinen sielunelämä ovat mitä intressantimpia, hienoimpia ja valistuneimpia, niin olisin jo tällä kertaa tyytyväinen. Ja jos sitä paitse mahdollisesti olen voinut tuoda hänen elämänvaiheittensa sekä luonteensa valaisemiseksi edes jotakin uutta, joka tulevilta kirjallisuushistorioitsijoilta sentään jo pelkän esityskielenkin vuoksi jäänee huomioon ottamatta, on kaikissa tapauksissa tieto tästä oleva minulle enemmän kuin mitä olen toivoa rohjennut.

Helsingissä 14 p. huhtikuuta 1895.

Tekijä.

ELÄMÄKERTA

(1803-1870)

I.

Mériméen suvun alkuperää ei kovin pitkälle tunneta, vaikka onkin tämä nimi jo ehtinyt niin mainehikkaan kaiun saada. Sen mukaan kuin on selville saatu, polveutuu suku Normandian maakunnasta; Prosperin isoisä, nimen ensimmäinen tunnettu kantaja, vaikutti aluksi parlamenttiadvokaattina Rouen'issa ja oli myöhemmin viimeisen Broglie'n marsalkan sukulinnan intendenttinä. Täällä Broglie'ssa, Eure'n maakunnassa, syntyi 17 p. syyskuuta v. 1757 Prosperin isä Jean François Léonor Mérimée, joka tämän nimen suuremmalle yleisölle niin tutuksi ehti tehdä, että sen perijällä jo oli synnynnäinenkin oikeus huomattuun asemaan yhteiskunnassa.[1]

Léonor Mériméen lapsuudesta ei tiedetä paljo minkäänlaisia yksityisseikkoja enkä niitä ainettani varten tarvitsekaan. Tiedämme vain, että hän ylipäänsä sai hyvän kotikasvatuksen ja että hänessä jo tuiki nuorena huomattiin halua ja lahjoja taiteihin, erittäinkin piirustukseen. Nämä taipumukset eivät kuitenkaan millään tavoin estäneet nuorukaista menestyksellä harjoittamasta tieteellisiä opinnoita kielentutkimuksen sekä kreikkalais-roomalaisen kaunokirjallisuuden alalla. Yksistään humanistisiin opintoihin ei Léonorin tiedonhalu sentään nuorenakaan rajoittunut. Paul Lacroix kertoo nimittäin, ja sitä samaahan todistaa hänen myöhempi toimintansakin, että nuorukainen aika ajoittain jätti kaikki muut lukupuuhat ja antausi tutkimaan kemiaa, joka vanhemmiten kävikin hänen lempiaineekseen.

Maalaamista ja piirustusta harjoitteli hän kuitenkin enimmän, eivätkä näy vanhemmatkaan häntä estelleen taipumustansa seuraamasta. Ilman suurempia vaikeuksia joutuu hän oppilaaksi Gabriel François Doyen'in atelieriin, jossa, kuten tietty, aikansa ehkä kuuluisin mestari, Louis Davidkin oli sileää sivellintään käyttämään opetellut. Alkuopinnot täällä suoritettuaan pääsi hän ennen pitkää David'n suosittamana tuon aikoinaan hyvinkin tunnetun Fr. André Vincentin oppilaaksi, kertoo ylempänä mainitsemani kirjallisuuden tutkija Lacroix. Todenmukaisempi tuntuu meistä kuitenkin olevan Maurice Tourneux'n väite, jonka mukaan Louis David itse on ollut Léonorin ensimmäinen ohjaaja, sillä hänpähän se kuitenkin tätä Vincent'ille suositti. Miten lieneekin, mutta etevimmäksi oppilaaksi nuori Léonor täällä Vincent'in atelierissä piankin osottausi eikä viipynyt kauan ennen kuin hänelle myönnettiin pääsy kuninkaalliseen maalausakatemiaan (Académie royale de peinture), joka siihen aikaan oli korkein oppilaitos tällä alalla.

V. 1788 uskalsi Léonor Mérimée jo kilpailla tunnetusta Rooman matkarahasta, mutta yritykseksi se silloin vielä kuitenkin jäi. V:sta 1791 alkaen tapaamme sitten hänen teoksiaan salongissa, mutta jo sitä edellisenä vuonna oli hän lähtenyt sille tutkimusmatkalle Hollantiin, Saksaan ja Itaaliaan, jonka tulokset hän vasta 40 vuotta myöhemmin julkaisi tunnetuksi tulleessa teoksessaan "De la peinture à l'huile depuis Hubert et van Eyck, jusqu'à nos jours". Vasta Roomaan hän vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi ja siirtyi sieltä myöhemmin Firenzeen, mistä useimmat etevät taulunsa (Les chasseurs dans une forêt, l'Innocence nourissant un serpent, Daphnis et Chloë y.m.) Pariisin salonkiin lähetteli. Kuuluisana miehenä palasi Mérimée direktoriumin aikana kotimaahansa ja vastaanotti v. 1801 Lucien Bonaparten ehdotuksesta opettajapaikan Pariisin polyteknillisessä opistossa. Ja jo seuraavana vuonna kutsuttiin hän jäseneksi "Yhdistykseen kansallisen taideteollisuuden kohottamista varten", jonka vaikuttavimpia jäseniä hän kuolemaansa saakka oli. Niinikään valittiin hän samana vuonna toimeenpannun näyttelyn arvostelulautakuntaan ja tuli täten tutuksi Ranskan kuuluisimpien miesten kanssa. "École des Beaux-Arts" nimisen taidekoulun elinkautisena sihteerinä, joksi hän v. 1807 valittiin, oli hän tilaisuudessa osottamaan arvostelu- ja kirjailijakykyään niissä useissa rapporteissa, joita hän virkansa puolesta oli velkapää hallitukselle tekemään. Tuntuupa melkein siltä kuin olisi näissä erinomaisen sujuvasti ja klassillisen selvästi toimitetuissa, hienoa ja kehittynyttä taideaistia sekä laajaperäisiä tietoja todistavissa kirjelmissä jo sitä samaa mestarillista tyyliä, joka pojasta on tehnyt voittamattoman ja mallikelpoisen mestarin novellikirjallisuuden alalla.

Ja tuskinpa kovin paljo erehtyykään, jos otaksuu pojan jo kotoaan perineen mainiot tyylilliset taipumuksensa ja ne esteetilliset periaatteet, joita hän kirjallisessa tuotannossaan aina on seurannut. Tosin en tunne lähemmin Léonor Mériméen esteetillisiä mielipiteitä kaunokirjallisuudesta, mutta tiedänpä sen sijaan ne perustukset, joista hän kaunotaiteet johti. Teoksessaan "Traité de la peinture à l'huile", jonka lähempään käsittelyyn ryhtyminen veisi ulkopuolelle ainettani, todistelee hän sitä perusajatustaan, että "piirustus on se yhteinen lähde, josta saavat alkunsa nuo kolme taidehaaraa: maalaus-, veisto- ja rakennustaide". Piirustus on hänestä pääasia maalauksessakin; väritys tulee vasta toisessa sijassa. Samat periaatteet siis kuin hänen opettajallaan David'lla ja aikalaisellaan Ingres'llä, joitten mukaan taide oli palautettava yksinkertaisimpaan ja tärkeimpään ilmenemismuotoonsa piirustukseen. Niinikään oli kokonaisuuden sopusuhtaista taiteellisuutta etupäässä koetettava säilyttää. "Yksityisseikat ovat olevinaan tärkeitä pikku herroja, jotka ovat paikoilleen ohjattavat; muoto on kaiken ehto ja perustus: mitä yksinkertaisimmat muotoviivat, sitä suurempi niiden voima ja kauneus". Mutta esitystavan pitää olla laajanäköisen; todellisuudesta on ihanteellisuus etsittävä ja sen luonteenomaisimmat ääriviivat sopusointuisena kokonaisuutena kuvattavat leveällä, mutta säntillisellä tavalla, kas siinäpä juuri taiteen tehtävä.[2]

Tämä oli Ingres'n oppi ja samoin ajatteli myöskin Mérimée vanhempi. Antiikia hän tutki ja rakasti suuresti, sillä siellä löysi hän sen muodon kauneuden, joka hänestä oli kaiken taiteen elinehto. Eikä ainoastaan taidetta, vaan myöskin kirjallisuutta koskevissa kysymyksissä näyttää Léonor Mériméellä olleen kehittynyt ja varma aisti. Ainakin kertoo hänestä eräs hänen lähimpiä ystäviänsä seuraavaa "Mériméellä oli kirjallisissa asioissa sama selvä ja puhdas aisti, jota hän taiteellisissakin kysymyksissä osotti; Horationsa hän osasi ulkoa; innottelua, liioittelua ja kaikkea jokapäiväistä hän kammosi (il avait en horreur le pathos, l'exagération et le commun); ihmisellisen älyn kaikissa plastillisissa ilmestymismuodoissa hän etsi totuuden ihannetta vielä enemmän kuin kauneuden; kirjallisuudessa samoin kuin taiteissakin kuului hän valikoivaan kouluun; mutta filosofiiassa oli hänellä mitä ylevimmät näkökannat, alkuperäisimmät aatteet ja järkähtämättömimmät vakaumukset."[3]

Sellaiseksi kuvataan Prosperin isä. Tämä lahjakas maalaaja antoi opetustunteja eräässä yksityisessä tyttökoulussa, jota piti rva Moreau, lääkärin leski ja kahdeksan lapsen äiti. Täällä oppi Léonor Mérimée tuntemaan tulevan vaimonsa, talon nuorimman tyttären Anna Moreaun. Nuorella Anna neidilläkin oli huomattava taipumus piirustukseen ja maalaustaiteeseen, kuten hänen siveltimestänsä lähteneet taulut kyllin selvästi osottavat. Salongissa ei häneltä tiettävästi ole ollut koskaan mitään näytteillä. Mutta siitä huolimatta oli hänen kykynsä yleisesti tunnettu. Hänen ehkä etevimmän muotokuvamaalauksensa — muotokuvain maalaajatar hän nimittäin oli — kehutaan sattuvasti esittäneen Prosperin hyvää ystävää ja lahjakasta, vaikka aikaisin poistemmattua kasvientutkijaa Victor Jacquemont'ia, jonka elämäkerran Prosper Mérimée on niin kauniisti kirjoittanut.

Olen jo maininnut kuinka Léonor Mériméetä kehuttiin hyväksi kynäniekaksi. Nyt on minun lisääminen, että myöskin Prosperin äidillä vakuutetaan olleen mitä kauneimmat kertoilijan lahjat, joita hän käytti suurella menestyksellä viihdyttäissään maalattavia vallattomia pienokaisia kaikellaisilla saduilla ja omatekoisilla jutuilla.[4] Yleisesti tunnettu on Goethen lause synnynnäisistä taipumuksistaan:

"Vom Vater hab' ich die Statur Des Lebens ernstes Führen; Vom Mütterchen die Frohnatur Und Lust zu fabuliren".

Samaa voisi tavallaan Mériméekin sanoa itsestään. Ainakin oli tämä "kertoilemisen halu" jo aikoja ollut hänen äitinsä suvun ominaisuuksia. Hänen isoäitinsä rva Leprince de Beaumont oli näet Ranskan suosituimpia kirjailijoita lasten kirjallisuuden alalla, ja on hänen satukokoelmansa "Magasin des Enfants" vieläkin aarreaitta palleroisille. Arvattavasti on nuori Prosperkin äitinsä jutelmia silloinkin kuunnellut, kun hän v. 1808 viisivuotiaana lapsukaisena istui emonsa maalattavana. Pitkät, olkapäille ylettyvät kultaiset kiharat, pyöreä muoto, korkea otsa, suuret, kirkkaat ja sielukkaat silmät, isonlainen nenä ja hienopiirteinen, vaikka suurehko hymy-suu — sellaiseksi on nuori äiti ainoan lapsensa kuvannut.[5]

Täydellisesti voimme kai nyt yhtyä siihen, mitä eräs Prosper Mériméen biograafi, Eugène Mirecourt, kirjailijamme syntymästä lausuu: "Kas tässä onnellinen ihminen, jolle oli suotu etuoikeus syntyä niin sanoakseni taidejumalattarien siipien suojassa".[6] Onnellinen oli kaikesta päättäen tämä avioliitto ennestäänkin eikä varmaankaan vähimmän sen jälkeen kuin Prosper, "kauan toivottuna lapsena", syyskuun 28 p. v. 1803 ensi kerran näki päivän valon.[7] Raihnainen ja kivulloinen lapsi hän oli ja joka hetki pelkäsi nuori äiti rakkaan ja ainoan perillisen kadottamista. Ja senpä vuoksi istuikin hän myötäänsä pienokaistansa vaalimassa ja usein sanotaan isänkin esikoisensa kehdolle työstään kiiruhtaneen. Kivulloinen oli nuori Prosper jo varhaisimman lapsuutensa päivinä ja kuten tulemme näkemään kärsi hän melkein koko ikänsä terveytensä heikkoudesta. Lapsen alkuopetus jäi melkein kerrassaan äidin huoleksi. "Hän (äiti) hoiteli lastansa mitä hellimmällä ja väsymättömimmällä huolella. Hän se myöskin oli, joka lapsen alkuopetuksen tehtäväkseen otti, ja epäilemättä on kirjailija juuri äidiltään perinyt sen hienoaistisuuden, joka muodostaa paremman osan hänen kyvystänsä" (— — cette sensibilité délicate qui fait meilleure partie de son talent).[8]

Muuten lienee Anna Moreaulla myöskin ollut englantilaista verta suonissaan; ainakin tietää Prosperin englantilainen biograafi George Saintsbury kertoa meille, että "Mérimée had English blood in his veins on the mother's side".[9] Kuinka läheistä tämä sukulaisuus englantilaisten kanssa sitten oli, siitä ei meille ole kukaan tarkempia tietoja antanut. Tiedämme vain, että Prosper jo nuorena ylioppilaana seurusteli englantilaisissa perheissä, että hän jo lapsuudestaan osasi englannin kieltä, tutki hartaasti englantilaista kirjallisuutta ja ulkoasussaankin jäljitteli Albionin asukkaita sillä menestyksellä, että hänestä voitiin sanoa "he was always considered, at least in France, to look and behave more like an Englishman than a Frenchman".

Anna Mérimée, Prosperin äiti, on erään ominsilmin näkijän (kreivi d'Haussonvillen) mielestä ollut "une femme plus intelligente que raffinée".[10] Silloisen taantumisajan vanhoilliset mielipiteet uskonnon ja kirkon alalla eivät tähän vapaamieliseen ja älykkääseen naiseen olleet tehneet minkäänlaista vaikutusta. Päinvastoin pysyi hän vastenmielisenä kaikille uskontunnustuksille, kuten Prosperin uusin biograafi kreivi d'Haussonville selvästi lausuu: "Madame Mérimée témoignait, en effet, contre toute croyance réligieuse une aversion décidée" lisäten vielä, että kun hänen poikansa hyväksyi periaatteekseen seuraavat, nimileimasimeensakin kaiverretut kreikkalaiset tunnussanat: Memnaebo apibtein (muista epäillä!), niin seurasi hän ainoastaan äitinsä opetusta. Kuinka kauas vapaamielisyys ja kirkollisen uskonnon vastustushalu tässä muutoin kyllä tunteellisessa naisessa oli kehittynyt, sitä osottaa parhaiten se seikka, ettei hän antanut ensinkään kastaa poikaansa, jonka "pakanallisuus" myöhemmin usein oli keskustelujen aineena niin hyvin yksityisissä seuroissa kuin julkisuudessakin.

Saatuaan kotona hyvät alkutiedot etupäässä äidiltään, siirtyi nuori Prosper Henri IV:n lyseoon ulko-oppilaana.[11] Kivulloisuus, taiteilijataipumukset vaiko kaunokirjalliset opinnot lienevät olleet syynä siihen, etteivät koulutodistukset erittäin loistavia olleet. Ainakin tietää Loménie kertoa meille, että "Mérimée fit des études classiques assez médiocres" ja Mirecourt puolestaan lausuu, että vaikka oppilas vuoden lopussa palasikin siksi hyvillä todistuksilla, että äiti niistä voi ylpeillä, niin eivät ne kuitenkaan olleet kyllin hyviä "pour mériter le titre de héros du thème grec". Koulussa ei Prosper Mérimée näytäkään vielä saavuttaneen niitä perinpohjaisia tietoja klassillisissa kielissä, joilla hän vanhempana niin usein tuttaviansakin hämmästytti. Ne hankki hän vasta ylioppilaaksi ja itsenäiseksi tultuaan. "Vasta koulusta päästyään — sanoo Loménie — antausi nuori Mérimée ominpäin hankkimaan niitä hyviä ja perinpohjaisia tietoja, jotka hänen kyvylleen antavat sellaisen voiman kaikilla aloilla liikkuessa. Olen kuullut puhuttavan, että hän jo nuorena oli innolla tutkinut Kreikan kaunista kieltä, jonka hän tosin oli laiminlyönyt koulussa, mutta jota hän sittemmin uudelleen innostui lukemaan erään kreikkalaisen johdolla".

Näyttää melkein siltä kuin olisivat maalauspuuhat jo silloin Prosperia suuremmassa määrässä huvittaneet. V. 1821, jolloin hän oli 18 vuotias, näemme nimittäin vanhan Mériméen eräässä kirjeessä puhuvan pojastansa seuraavalla ylpeilevällä tavalla:

"Minulla on 18 vuotias pitkä poika, josta minä mielelläni tahtoisin lakimiehen. Hänellä on muuten sellaiset taipumukset maalaustaiteeseen, että hän, vaikka ei olekaan koskaan jäljennöksiä maalaillut, jo tekee luonnoksia kuin mikähän nuori maalaajan oppilas; mutta tarkalleen ei hän osaa piirtää silmääkään. Käytös ja sivistys pitäisi hänellä olla hyvä, kotona näet kun aina on kasvatettu".[12]

Tällainen oli hän siis, kun hän 17 vuotiaana Henri IV:n lyseosta yliopistoon laskettiin tullakseen isänsä tahdon mukaan sisäänkirjoitetuksi "École de Droit" nimiseen lakitieteelliseen osastoon, johon useimmat varakkaampien pariisilaisten pojat siihen aikaan kuuluivat. Lahjakas, monipuolinen ja hyvin kasvatettu hän oli ja paljo hänestä vanhemmat toivoivat. Kooltaan oli hän pitkä ja hoikka nuorukainen, jonka älykkäät, vilkkaat silmät, rohkea katsanto ja ulkoneva nenä osotti lujaluontoisen miehen alkua. Ja jo silloin huomattiin hänellä tuo aristokraattinen ilme kasvoissa ja pilkallinen hymy huulilla, jonka hän siitä saakka luonteenomaisimpana piirteenään säilytti kuolinpäiväänsä saakka. Niin kertoo kuitenkin muudan Mériméen läheinen sukulainen, joka on ollut tilaisuudessa näkemään rva Mériméen tekemän muotokuvan, mikä esitti Prosperia 15 vuotiaana nuorukaisena.[13]

Ennen kuin häntä seuraamme siihen laajempaan seurapiiriin ja vilkkaaseen kirjalliseen elämään, johon hän ylioppilaaksi tultuaan joutui, tahdomme muutamin lyhyvin piirtein luonnostella Ranskan valtiollista ja yhteiskunnallista tilaa tähän aikaan antaaksemme kuvauksillemme tarpeellisen historiallisen taustan.

II.

Ensin pari sanaa ajan valtiollisesta taka-alasta. Kovin äkkiä oli vapautta rakastava ja pikaluontoinen Ranskan kansa vallankumouksen kautta kahleensa katkaissut, katkaissut ne ennen kuin se ehti henkisesti kypsyä voitettua valtaansa järkiperäisesti käyttämään. Epävarmana se tietänsä eteenpäin haparoi ja tarmokasta johtoa kaipasi. Jotenkin vapaaehtoisesti se sen vuoksi alistuikin sen raskauttavan, joskin kunniakkaan ikeen alle, jonka Napoleon I ennen pitkää Gallian kansan kannettavaksi laski. Olihan toki valtakunnan ruorissa taas mies, joka tiesi mitä tahtoi, niin että ehkäpä hänen kanssaan turvallisempi aika oli koittava, mietittiin.

Näissä toivomuksissa petyttiin kyllä täydellisesti, mutta seisoipa sen sijaan kunnian ja maineen seppelöimänä vanhan Ranskan sota-lippu, ja siinähän oli tarpeeksi korvausta kaikille. Isänmaansa kunniaksi on näet Ranskan kansa aina ollut valmis uhraamaan kaikki. Ja niin kauan kuin se laakereita leikkasi, seurasi se nurkumatta ajan suurinta sankaria, seurasi häntä halki koko Euroopan, kunnes luonnonvoimat ja vihollisten paljous sen vihdoin lannisti. Venäjän lakeudet ne muodostuivat Ranskan laskeutuvan kunnian haudaksi. Pian astuivat liittolaisten voittoisat joukot itse Pariisin muurien sisäpuolelle ja kohtalonsa kovuutta sai Elban saarella miettiä äskeinen valtaistuinten järisyttäjä.

Vielä kerran yritti hän sitten aikansa ruoriin tarttua, mutta me tiedämme hänen onnettoman kohtalonsa. Waterloon musertava tappio teki lopun kaikesta ja "saaressa merellisessä" istui taas rauhan panttina kukistunut sankari.

Ja niin palasi Belgiaan paennut Louis XVIII taas Pariisiin ja hänen kanssansa ahdashenkinen taantumisvalta. Eduskunta hajoitettiin, tasavaltalaiset ja bonapartelaiset karkoitettiin maanpakoon ja monarkkisen kirkollisvaltion perustuksia ruvettiin entisyyden raunioille rakentamaan "pyhän liiton" turvallisessa suojassa. Jokainen vapaa aate oli tukahdutettava, jokainen tasavaltaiselta hajahtava laitos kukistettava ja Louis XIV:n aikuinen itsevaltius kokonaisuudessaan palautettava. Paremmaksi vakuudeksi otettiin taas jesuiitatkin armoihin ja pian näemme näiden veljellisessä sovussa hallituksen kanssa työskentelevän keskiaikaisen hallitusmuodon ylläpitämiseksi.

Näin tumma on se valtiollinen tausta, johonka vuosisatamme mahtavin kirjallinen liike niin loistavan ja valoisan vastakohdan muodostaa. Ja tämä nouseva kirjailijapolvi se vihdoin tiranniudenkin kukistaa samoin kuin tekivät aikoinaan negatiivisemmalla tavalla 18:n vuosisadan filosoofit ja kaunokirjailijat Louis XIV:n absolutismille. Tämä vuosisatojen vaihtumassa syntynyt sukupolvi se oli perinyt Rousseaun uskon ja luottamuksen, innostunut onnettoman André Chénier'n ylevämielisistä ja tuntehikkaista lauluista, laajentanut näköalojansa tutkimalla M:me de Staël'in hauskoja kirjoituksia Saksan suurista kirjailijoista, itkenyt Wertherin kanssa rakkauden autuasta surkeutta ja raivonnut "Räuberein" ja Byronin kanssa yhteiskuntalaitoksia vastaan. Se oli myöskin kuunnellut Schlegelin luentoja Saksan nuorentuneesta kirjallisuudesta, nähnyt näyteltävän Shakespearen mestaridraamoja ranskalaisessa käännöksessä ja ihastuksella lukenut Walter Scottin epookintekeviä ja historiallisia tapahtumia ihan uudelta kannalta käsitteleviä romaaneja.

Kummako siis, etteivät Aristoteleen aikuiset ja Boileaun yhä varmistamat ranskalaiset runomuodot enää heitä tyydyttäneet? Kummako jos tyhjiltä ja sisällyksettömiltä tuntuivat heistä Arnault'n, Jouy'n, Lemercier'n ja Baour-Lormian'in sileän kylmät ja tunteettomat sepustukset Shakespearen ja Byronin, Goethen ja Schillerin ikuisten luomien rinnalla? Se ei voinut enää entisellä ahdashenkisen isänmaallisuutensa naiivilla vakaumuksella kerskailla puolijumalista klassikoista eikä orjamaisesti alistua "suuren" Nicolas Boileaun, tuon yksinvaltiaan tuomarin, varmoja runo-opillisia lakeja noudattamaan. Tämä nuoriso oli näette vähitellen oppinut omin silmin ja vapaasti luontoa ja oloja katselemaan, oivaltanut Racinen esitystavan sekä kylmäksi että yksipuoliseksi ja nähnyt, että klassikkojen kuvaaman maailman ulkopuolella oli olemassa vaiherikas ja pulppuava elämä inhimillisine heikkouksineen ja tapoineen.

Sisällisen vaistonsa pakosta asettui se siis sotakannalle, ja samaa tekivät myöskin "vanhat" (Auger, Jouy, Parceval de Grandemaison, Baour-Lormian, Raynouard y.m.), jotka yhtä itsepintaisesti tahtoivat puolustaa olevia taidekäsitteitä. Mutta nuorisolla oli innostus ja sisällinen voima puolellaan ja ehtimistään kehittyi tästä liikkeestä mahtava kirjallinen vallankumous, joka uusia taidesuuntia ja voimakkaita neroja ilmoille loihtii, klassillisuuden tiranniuden kukistaa ja voitollisen taistelunsa ijäti pysyväksi muistomerkiksi kauniit runotuotteensa jättää. Kuta ahtaammalle kirkollinen hallitus yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan rajoittaa, sitä suuremmalla voimalla kääntyy nuorison mieli taiteeseen ja kirjallisuuteen, joissa se koettaa etsiä vapauteen pyrkivälle hengellensä tyydytystä. Kun se ei löydä sitä vanhoista eikä uudemmista klassikoista, hakee se sitä keskiajalta, jolla oli tarpeeksi tunnetta, innostusta ja ihanteita. Ja noissa kaukaisen ajan unelmissa se viihtyy, niitä unelmoidessaan se hetkeksi kurjan ja runottoman nykyisyytensä unhottaa. Samoista syistä käyvät kaukaiset ulkomaiset olot ja tapakuvaukset mieluisaksi nautinnoksi ja kun kerran vanha "kiinalainen muuri" Ranskan ja muun Euroopan väliltä on murrettu, puhaltavat raittiit tuulet pian vapaasti kaikilta tahoilta, Reinin, kanaalin, alppein ja Pyreneitten poikki.

Turhaan ponnistelee tätä uutta pohjavirtaa vastaan sekä Napoleon että hänen jälkeläisensä, turhaan säädetään lakeja ja asetuksia henkisen uudistumisen ehkäisemiseksi. Keskellä kaikkea taantumista, keskellä koko yhteiskunnallista seisausta näemme pienen joukon nuorukaisia, jotka ovat ottaneet vaaliakseen vastaiseksi valoksi liehdottavaa kipunaa. Shakespearen, Goethen, Byronin, Scottin, Danten, Calderonin y.m. maailmannerojen ikuiset henget ovat auttamassa liehtomista.[14] Ja kyllä sitä tarvitaankin, sillä 250 vuotta vanhat ovat ne sitkeät juuret, joilla klassillisuus yhäkin niin ylpeänä pystyssä pysytteleikse.

Mutta sellaisten miesten kuin Villemain'in ja Cousin'in iskuista alkoivat ne vihdoinkin katkeilla. Tuomalla historian kirjallisuudenarvosteluun osoitti edellinen taiteellisen arvon olevan relatiivista, ajasta ja oloista riippuvaista; Victor Cousin taas joutui nuorison ihanteeksi heti kohta kun hän (v. 1815) yliopiston kateederille astui.[15] — Jo ensi päivänä kertyi nimittäin hänen ympärilleen nuoria, innostuneita, jopa fanaatillisiakin ihailijoita, jotka isoovina nielivät jokaisen sanan, mikä mestarin suusta tuli.

Yleisen innostuksen vallassa joutuivat yhteiseen virtaan taipumuksiltaan mitä erilaisimmat luonteet. Kukin antoi tunnussanalle, "romantismille", mieleisensä merkityksen ja liittyi taistelemaan yhteistä vihollista, klassillisuutta, vastaan. Ja näin tapahtui, että mukaan tempausi sellaisiakin, jotka luonteeltaan olivat melkoisesti toista kuin mitä nykyään sanalla "romanttiko" tarkoitetaan.

Näitä oli varmaan myöskin Prosper Mérimée, joka nyt oli yliopistolliset opintonsa alkanut. Isä tahtoi, kuten sanottu, pojastansa lakimiestä ja tutkintoansa vartenhan hän hiljalleen lueskelikin; mutta suurin osa ajasta meni kielten, kaunokirjallisuuden ja fisosofiian tutkimiseen. Hänkin oli nimittäin yksi noita Cousin'in kuuntelijoita "qui font de la philosophie et du romantisme". Nuoren johtajansa ympärille kokoutuneina näemme siellä, paitsi Mériméetä, myöskin joukon hänen lähimpiä ystäviänsä. Siellä istuu tuo aina uskollinen toveri, sittemmin tunnettu tutkimusretkeilijä J. J. Ampère, siellä orientalisti Fulgence Fresnel, valtiollinen puhuja Alex. de Jussieu, tuleva ministeri Jules Bastide sekä ystävät Sautelet, Morel, Frank, Alb. Stapfer y.m.[16]

Näiden mieluisampien luentojen ja seuraelämän huvitusten tieltä saivat lainopilliset opinnot väistyä. "Mériméetä nähtiin harvoin luennoilla" tietää Mirecourt kertoa; "hän näet harjoitti lukujaan kuten useimmat varakkaiden pariisilaisten pojat s.o. hän huvittelihe paljo, lueskeli kaunokirjallisuutta ja otti osaa salonkielämän iloihin". Espanjan ja Englannin kirjallisuutta hän etupäässä harrasti; hiukan myöhemmin antautui hän kuten jo olen maininnut erään kreikkalaisen johdolla myöskin opiskelemaan uutta kreikkaa,[17] joka olikin hänelle sanomattomaksi hyödyksi sillä matkalla, minkä hän v. 1842 teki Kreikkaan ja Vähä-Aasiaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren kanssa.

Sangen varhain joutui nuori ja nerokas ylioppilas jo salonkielämänkin hauskutuksia nauttimaan eikä se kummaakaan ollut, sillä olihan hän huomatusta ja varakkaasta pariisilaisesta perheestä. Noin 19-vuotiaana tapaamme hänet jo nuoren ja ihanan laulajattaren Giudetta Pastan (synt. 1798) luona Pariisissa, missä tämä siihen aikaan (vv. 1822-30) suurella menestyksellä esiytyi itaalialaisella näyttämöllä. Täällä Giudetta Pastan salongissa kohtaa nuori lakitieteen oppilas ensi kerran Henri Beylen, joka Napoleonin kanssa ympäri Eurooppaa retkeiltyään oli asunut enimmäkseen Itaaliassa ja muutamia vuosia sitten (1817) julkaissut ensimmäisen teoksensa "Histoire de la peinture en Italie". Poliisin ahdistaessa oli tämä omituinen ja nerokas mies ollut pakotettuna jättämään rakkaan Itaaliansa — hänen epäiltiin kuuluvan kuuluisain Carbonarein leiriin — ja etsimään entisiä ystäviänsä Pariisissa.

Suuresta merkityksestä oli tämä uusi tuttavuus Prosper Mériméelle. Vaikka Beyle näet olikin 20 vuotta häntä vanhempi, syntyi heidän välillään kuitenkin mitä kestävin ja rakkain ystävyyden liitto, jonka vaikutus Mériméen mielipiteihin ja kirjalliseen toimintaan on arvattava suuremmaksi kuin kenenkään muun. Mérimée olikin silloin juuri siinä ijässä, jolloin ulkonaisille vaikutuksille ollaan enimmän alttiita ja varmaankin on siitä Beylen ansioksi osa luettava, että hän niin varhain romanttikoista erkausi. Itse kirjoittaa Mérimée tuttavuudestansa Beylen kanssa seuraavasti:

"Opin tuntemaan Beylen noin v. 1820; siitä lähtein aina hänen kuolemaansa saakka on meidän välimme ikäerotuksesta huolimatta, aina ollut mitä ystävällisin. Harvat ihmiset ovat minua enemmän miellyttäneet, enkä tiedä ketään, jonka ystävyys olisi ollut minulle kalliimpi."[18]

En tahdo tässä yhteydessä ruveta tekemään tarkkaa ja seikkaperäistä selkoa yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista molempain luonteiden, käsitysten ja esitystavan välillä. Paljo niitä kuitenkin näkyy olleen olemassa, jos saamme luottaa Mériméen omiin sanoihin:

"Muutamia kirjallisia vastenmielisyyksiä ja mielihaluja lukuunottamatta ei meillä ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ja ani vähä löytyi asioita, joista olisimme samaa mieltä olleet. Aika kului meiltä keskinäisessä avomielisessä väittelyssä, jossa kumpikin epäili toistaan hassutuksista ja paradokseista. Vaan aina me kuitenkin erityisellä mielihyvällä uudestaan väittelymme alotimme".[19]

Mutta jättäkäämme muut vertailut toistaiseksi ja seuratkaamme vielä Mériméetä hänen salonkiretkillään. Paitsi rva Pastan luona kävi Mérimée myöskin Mmes Récamier'n ja Lebrun'in, parooni Gérard'in ja etenkin englantilaisen Mrs Clarken salongissa. Kuuluisan rva Récamier'n luo saattoi hänet J. J. Ampère, joka ikäkautensa pysyi talon uskollisimpana ystävänä. Täällä oli Mérimée tilaisuudessa tapaamaan Ranskan useimmat suuret miehet (Chateaubriand, Ballanche, Tocqueville y.m.), Lebrun'in salongissa joukon tiedemiehiä ja parooni Gérard'in luona kaikki maan etevimmät taidemaalaajat.[20]

Romanttisen koulun oikeihin pääpesiin joutui Mérimée vasta muutamia vuosia myöhemmin s.o. esikoisensa "Théâtre de Clara Gazul'in" ilmestyttyä. Rva Clarken valtiollisessa ja kirjallisessakin suhteessa jotenkin puolueettomassa ja värittömässä salongissa näkyy hän sitä vastoin alkaneen käydä jo heti koulusta päästyään. Nämä matineat ja iltamat olivat muuten maan kuulut ja niissä kokoutui "ei ainoastaan kaikki, mitä Pariisissa oli huomattavinta, vaan myöskin koko Euroopan kuuluisimmat henkilöt".[21] Jo v. 1822 kerrotaan Mériméen usein käyneen siellä "harjoitellaksensa itseään englanninkielessä, jota hän innolla tutki", ja lisää sama kertoja, että "rva Clarke autteli häntä, huomauttaen kielivirheitä, joita Mary tavallisesti ivaili".[22] Täällä hän siis yhä kehitti sitä englanninkielen taitoa, jolla hän myöhemmin Albion'in asukkaitakin petti, ja täällä hän myöskin aikojen kuluessa tapasi miehiä sellaisia kuin Cousin, Thiers, Barthélemy Saint-Hilair, Mignet, W. Müller, Ranke, Helmholtz, Raumer, Turgenjew y.m., jotka talossa kävijöinä mainitaan.

Tällä välin oli oppositsiooni vallalla olevaa klassillista kirjallisuussuuntaa vastaan alkanut käydä yhä kiivaammaksi ja joutua vähitellen innokkaan julkisen keskustelun alaiseksi. Suurta huomiota oli varsinkin herättänyt Stendhal'in (Beyle) julkaisema riitakirjoitus "Racine et Shakespeare", jossa tekijä erinomaisen sattuvalla ivalla ja pirteällä hienoudella osotti, mikä suuri erotus näiden molempain kirjailijain välillä oli.[23] Stendhal ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka koetti kääntää huomiota Englannin suurimpaan kirjailijaan. Jo aikoja sitten oli näet Mercier julkaissut kyhäyksensä Tableau de Paris, jossa hän m.m. lausui:

"Nuoret kirjailijat, tahdotteko te tutustua tositaiteeseen, tahdotteko te vapauttaa sen siitä lapsuuden aituuksesta, johon se nyt on suljettu? Luopukaa klassikoista ja heidän mädänneistä säännöistään, lukekaa Shakespearea, elkää häntä jäljitelläksenne vaan oppiaksenne häneltä tuon laajan ja rehevän, yksinkertaisen ja luonnollisen, voimakkaan ja puhuvan esitystavan; tutkikaa häntä, luonnon uskollista tulkkia, ja te tulette pian huomaamaan, että kaikki nuo kuristetut, kaavamaiset ja sekä totuutta että elämää vailla olevat pienet murhenäytelmät eivät tarjoa teille muuta kuin kuivaa ja hirmuisen laihaa ravintoa".

Uutta ei siis vetoominen Shakespeareen, "luonnon uskolliseen tulkkiin", suinkaan ollut. Mutta nyt oli otollinen aika tullut ja mielet kypsyneet, jotenka siis tällainen nerokas lentokirja herätti tavatonta melua. Sanat klassillinen ja romanttinen — tätä jälkimäistä sanaa lienee ensiksi Mme de Staël, sittemmin Chateaubriand käyttänyt — olivat jo kaikkein huulilla. Olipa jo v. 1820 eräs akatemiakin [l'Académie des Jeux Floraux] vastattavaksi palkintokysymykseksi asettanut seuraavan: mitkä ovat sen kirjallisuuden erikoisominaisuudet, jolle on annettu nimeksi romantismi ja mitä nuorentavia lisiä voi tämä suunta klassillisuudelle tuottaa?[24]

Noilla sanoilla käsitettiinkin ylipäänsä kovin erilaisia ominaisuuksia. Järkevimmät ymmärsivät romanttisuudella alkuperäisen ja voimallisen ihmisneron luontaista oikeutta vapautua entisten nerojen jo jähmettyneistä mielipiteistä. He taistelivat siis ihmishengen vapauttamiseksi. Niin tekivät ainakin ne etevät miehet, jotka v. 1824 yhtyivät perustamaan uutta kirjallista sanomalehteä samaan tapaan kuin itaalialainen "Il Concigliatore". Tällä lehdellä, joka kosmopoliittisen värityksensä merkiksi sai nimekseen le Globe, on Ranskan kirjallisuudessa suuri merkityksensä jo senkin kautta, että sen toimittajain joukossa huomattiin nimet: Guizot, Rémusat, Vitet, Barante, Sainte-Beuve, J. J. Ampère, Dubois, T. Jouffroy, Charles Magnin, Sautelet, Duvergier de Hauranne fils j.n.e.[25] Sitä paitse voimme huoletta otaksua, että ilman Globen tarmokasta apua ja suosiollista arvostelua olisivat romanttisen koulun sankarit saaneet ilman menestystä vielä kauan, kauan asiansa puolesta taistella.

Periaatteellinen puoli alkoi sentään vähitellen saavuttaa kaikua suuressa yleisössä. Mutta käytäntöä, tuotteita vaativat ivaillen vastapuoluelaiset, jotka sanomalehdissä ja ivarunoissa pilkkasivat nuoria "suun pieksäjöitä".[26] Näillä oli kyllä käytettävänään kokonainen liuta pienempiä lehtiä [Muse, Étoile, Drapeau, Aristarque, Nain y.m.], mutta elossa olevia kaunokirjailijoita, joilla he olisivat voineet ylpeillä Légouvén, Lemercier'n, Étiennen, Auger'n, Arnault'n, Jouy'n y.m. rinnalla ei heillä ollut muita kuin Chateaubriand ja Nodier.

Jonkunlaisella häpeän tunteella he siis taivaan rantaa tähystelivät, eikö alkaisi heidän miehiään jo ilmestyä. Ja vilpittömällä ilolla otettiin jokainen vastaan, ken vähänkään huomattavampaa tuotti: Lamartine mietelmä-runojensa (1820), Hugo Oodiensa ja ballaadiensa (1822) ja de Vigny runosikermiensä johdosta. Näissä ilmaantuvaa tunnetta, lämpöä, luonnollisuutta ja intohimoa oli Globe heti kohta valmis pitkissä kirjoituksissa huomauttamaan, mutta sen samoin kuin hurjimpienkin romanttikojen täytyi myöntää, että draama ja romaani oikeastaan olivat nykyajan runomuotoja ja että heidän näillä aloilla ei ollut onnistunut mitään uutta luoda. Muukalaisiin kyllä voitiin viitata, mutta omat miehet eivät vain näyttäneet uskaltavan käydä tämän klassillisuuden vahvimman linnoituksen kimppuun, linnanvartijoilla kun näet, paitse taitoa ja kokemusta, oli turvanaan traditsioonein vankka rintasuojus.

Saksalaisilla oli näytelmän alalla jo Schiller, Goethe, H. v. Kleist ja Z. Werner, englantilaisilla Byron ja Shelley, itaalialaisilla Manzoni[27] ja Niccolini, mutta ranskalaisilla romanttikoilla ei ketään. Tosin oli jo Didérot runousopissaan (Poétique du drame) uneksinut jonkunlaista uutta näytelmälajia lausuessaan, että "noiden molempain äärimmäisyyksien välille, joista toinen koettaa saattaa meitä itkemään, toinen nauramaan, on jonkunlaiseksi välitykseksi luotava uusi näytelmälaji, joka ei koeta itkettää eikä naurattaa, vaan joka antaa meille todenmukaisen kuvan elämästämme pysytteleimällä yhtä kaukana molemmista äärimmäisyyksistä". Tahto oli siis oikea ja hyvä, mutta kykyä toteuttaa periaatettaan ei hänellä ollut. Hänen tragédie bourgeoisensa — Le fils naturel, Le père de famille etc. — oli kovin laihaa ja pehmeää laatua.

Lähemmäksi romanttikoja oli näytelmätaiteen periaatteita määritellessään jo tullut Sébastian Mercier, joka selitti, että "koska teaatteri luonteeltaan on valetta, niin pitää sitä koettaa saada niin uskottavaksi ja todenmukaiseksi kuin mahdollista"; ja koska näytelmätaiteen hänen mielestään pitää antaa "laajaperäinen ja todenmukainen kuva ihmiskunnasta", niin pitää sen etupäässä esittää nykyajan ihmisiä ja elämää.[28] Periaatteittensa käytäntöönpanossa oli sentään Mercierkin aivan saamaton. Hiukan tuotteliaampi ja huomattavampi häntä oli kreivi Gain-Montaignac, joka v. 1820 julkaisi kokoelman näytelmiä varustaen teoksensa esipuheella, missä puolusti ylempänä huomautettua näytelmäkirjallista uudistusta.[29]

Pieniä edeltäviä yrityksiä teaatterin uudistamiseksi oli siis tehty, mutta ilman toivottua menestystä. Joko ei aika vielä ollut kypsynyt taikka oli vika tuotteissa. Pian täytyi kuitenkin jonkun ottaa ratkaiseva askel, sen tunsivat kaikki. Mutta kuka oli tämä uskalias oleva?

III.

Hänen nimensä oli Prosper Mérimée.

Klassikkojen ja romanttikojen välisiin periaatteellisiin riitakysymyksiin ei hän ainakaan julkisuudessa ollut sekautunut. Eikä hän ole sitä tehnyt koskaan jälestäkään päin. Hänen mielestään oli etevä kirjallinen tuote uudistavaan suuntaan paljoa pätevämpi todistus tämän suunnan kelvollisuudesta kuin kaikki nuo pitkät programmi-väittelyt yhteensä. Jos hän ylipäänsä oli muodostanut itselleen varsinaista mietittyä käsitettä noista riidanalaisista nimityksistä, niin oli hän niiden suhteen arvatenkin samaa mielipidettä kuin Globen miehet, nimittäin että taideluomassa paikallisväritystä (couleur locale) ja todennäköisyyttä täytyy olla sekä että näytelmää sommitellessa kernaasti voi hyljätä ajan ja paikan yhtäjaksoisuuden toiminnan yhtenäisyyden hyväksi. Eikä Mériméellä varmaankaan olisi ollut kovin paljoa muistuttamista sitä mielipidettä vastaan, joka Goethellä oli tämän kuuluisan kirjallisen sodankäynnin suhteen. "Es ist alles gut und gleich — sanoo hän — Classisches wie Romantisches, es kommt nur darauf an, dass man sich dieser Formen mit Verstand zu bedienen und darin vortrefflich zu sein vermöge. So kann man auch in beiden absurd sein und dann taugt das eine so wenig wie das andere".[30]

Kirjallisen kaunoaistinsa oli Mérimée muodostanut kotoa saadun opetuksen ja monipuolisten lukujensa perustuksella. Shakespeare, Goethe, Scott, Lope de Vega ja Byron olivat varsinkin hänen lempikirjailijoitaan ja näiden vaikutusta huomaakin hänen varhaisemmissa tuotteissaan. Historiallisen romaanin ja draaman suhteen on hän näet tavallaan omaksunut Scottin ja Goethen mielipiteet semmoisina kuin ne käytäntöön pantuna ilmestyvät esim. Waverley-novelleissa ja Goetz v. Berlichingen'issä. Epäilemättä tunsikin Mérimée samoin kuin Vitetkin nämä teokset jo ensimmäisiä tuotteitaan valmistellessa. Scott oli nimittäin äkkiä joutunut muotikirjailijaksi ja Goetheä olivat useat aikakauskirjat, varsinkin Globe-lehti, pitkissä ja ylistelevissä kirjoituksissa käsitelleet. Sitä paitse ilmestyi juuri niinä vuosina etevät käännökset hänen draamallisista teoksistaan,[31] niin että Mérimée aivan hyvin niidenkin kautta voi tulla Goethen historiallisen esitystavan vaikutuksen alaiseksi.

Goethe, jolle tämä kunnioitus "nuoren Ranskan" puolelta oli erittäin mieluinen,[32] näkyy muuten olleen kovinkin itsetietoinen niistä ansioista, joita hänellä mahdollisesti oli Ranskan romanttisen liikkeen suhteen ylipäänsä ja sen historiallisiin näytelmiin nähden erittäin. Eckermannille sanoo hän näet kerran suoraan: "Der Keim der historischen Stücke, die bei den Franzosen jetzt etwas Neues sind, findet sich schon seit einem halben Jahrhundert in meinem Goetz".[33] Epäilemättä tarkoittaa Goethe tällä enemmän Louis Vitet'ä, kuin Mériméetä, sillä jälkimäistä piti hän aina omatakeisena ja voimakkaana kykynä, joka kulki omia teitään. Saksalainen kirjallisuushistorioitsija Süpfle koettaa kyllä ulottaa Goethen sanat Mériméen esikoiseenkin Théâtre de Clara Gazul'iin,[34] joka ilmestyi Pariisissa keväällä 1825 A. Sautelet'n kustannuksella. Mahdollista onkin että "siemen" on sieltäpäin saatu. Mutta omatakeisen ja itsenäisen sisällyksen ja muodon on se Mériméen käsissä saanut, se täytyy jokaisen myöntää, joka näitä teoksia ottaa toisiinsa verratakseen. Samaa todistavat myöskin Goethen omat sanat. Kun Eckermann kysyy hänen ajatustaan Béranger'sta ja Mériméestä, sanoo hän: "Das sind grosse Talente, die ein Fundament in sich selber haben und sich von der Gesinnttngsweise des Tages frei erhalten". Ja "Théâtre de Clara Gazul'ista", antaa hän erittäin mitä kauneimman tunnustuksen: "Allein in Deutschland soll einer es wol bleiben lassen, so jung wie Mérimée, etwas so Reifes hervorzubringen als er in den Stücken seiner 'Kara Gazul' gethan".[35]

Béranger ja Mérimée näyttävät nuorista romanttikoista enin Goetheä huvittaneen. Kun Ampère, joka oli Globessa julkaissut eteviä arvosteluja Goethestä ja hänen teoksistaan, v. 1827 kävi runoilija-ruhtinaan luona Weimarissa, oli tämä erittäin utelias kuulemaan yksityisseikkoja Béranger'sta ja nuoresta Mériméestä.[36] Ja kun kreivi Reinhard v. 1829 Pariisista palasi, täytyi hänen niinikään kertoa Goethelle, mitä hän vain Clara Gazul'in tekijästä tiesi. Arvatenkin sai tämä ystävänsä Ampèren kautta tietää olevansa hyvässä suosiossa Weimarin kirjailijahovissa ja senpä vuoksi suostui hän mielellään istumaan modellina David d'Angers'ille, joka Weimarissa käydessään oli luvannut toimittaa Goethelle Ranskan etevimpäin kirjailijain teokset ja kuvat. V. 1830 lähetti David hänelle kokoelman basreliefejä ja medaljonkikuvia, m.m. myöskin Mériméestä, ja oli Faustin runoilija suvainnut erityisellä huomiolla tarkastaa juuri nuoren Mériméen piirteitä, joissa hän oli ollut keksivinään "jotakin humoristista".[37]

Mutta palatkaamme takaisin Mériméen esikoiseen Clara Gazul'iin, joka 22-vuotiaasta tekijästään oli yht'äkkiä niin merkillisen ja huomattavan henkilön tehnyt. Jo Goethen sanoista on lukija huomannut teoksen käsittäneen sarjan näytelmäkappaleita, joiden aiheet ainakin osaksi olivat historiallisia. Niin olikin; teos sisälsi kuusi espanjalaisten näytelmäin tapaan kirjoitettua saynète'ä, jotka kaikki olivat luontevia käsittelyltään, pirteitä vuoropuhelultaan, vapaita sommittelultaan (tarkoitan, ettei tekijä ollut noudattanut Boileaun ja Laharpen määräyksiä kolmesta yhtäjaksoisuudesta), tosia paikallisväritykseltään tai sanalla sanoen niillä oli luomisvoimaisen alkuperäisyyden ja uutuuden tuoksu.

Nimeänsä ei tekijä ollut paljastanut,[38] vaan olivat nuo näytelmät olevinaan espanjalaisen naiskirjailijan Clara Gazul'in kirjoittamia ja erään Joseph L'Estrange nimisen ranskalaisen kääntämiä. Saadakseen anonyymisyytensä vielä varmemmaksi ja koko yrityksensä todennäköisemmäksi varusti Mérimée teoksensa tekijättären muotokuvalla[39] ja seikkaperäisellä elämäkerralla, mikä kaikki luonnollisesti oli omiansa pettämään espanjalaiseen kirjallisuuteen vähemmän perehtyneitä. Ja kun kokoelman kansilehdellä sitä paitse luettiin niihin aikoihin juuri ilmestyvää käännössarjaa muistuttava nimi, "Collection des théâres étrangers", niin oli todellakin ymmärrettävää, että moni tietämättömämpi pettyi.[40]

Kirjallisuuden tuntijat alkoivat kuitenkin jo lukiessaan asianlaitaa epäillä ja vakautuivat ennen pitkää siinä mielipiteessä, ettei teos ainakaan ollut espanjalaisen kirjoittama. Kaikki olivat he sentään yksimielisiä siitä, että tässä oltiin tekemisissä todellisen ja elinvoimaisen kyvyn kanssa ja että teos oli jotakin uutta ja etevää. Pian oli se joutunut vilkkaiden väittelyjen esineeksi Pariisin sivistyneissä piireissä ja tuokiossa oli sen tekijästä tullut päivän sankari.

Mutta kuka oli hän? Mériméetä eivät hänen lähimmät ystävänsäkään tienneet epäillä, niin hyvin oli hän kirjailijalahjansa salannut.[41] Että hän oli etevä kielimies, tunsi kirjallisuutta ja taidetta, piirusteli, maalaili, harjoitti lainopillisia opintoja ja — last not least — rakasti seuraelämän monipuolisia huvituksia, tämä kaikki hänestä kyllä tiedettiin; mutta että hänessä piili yksi Ranskan etevimpiä kirjailijoita, se oli kaikille uutinen, joka vaikutti heihin melkein kuin salama pilvettömältä taivaalta.

Romanttisen liikkeen miehet ne tietysti häntä suurimmalla riemulla tervehtivät. Nuorten etevin äänenkannattaja Globe, jonka, Hugota ja hänen oodejansa kiittäessä, oli täytynyt valittaa kotimaisen romanttisen näytelmäkirjallisuuden olemattomuutta, riensi heti paikalla esittämään uutta tulokasta yleisölleen mitä lämpimimmällä tavalla. Arvostelija, Mériméen hyvä ystävä J. J. Ampère, ennusti häntä m.m. "Ranskan näytelmätaiteen uudistajaksi" ja vakuutti hänen toteuttaneen täydellisesti romanttisen suunnan periaatteet draamasta. "Clara Gazul'in tekijä on osoittanut päivän selvästi, että voidaan olla tosia, hienoja ja huvittavia kuvauksissaan ilman että jäljitellään Molièreä tai muistetaan Duval'ia", sanoo hän. Ei hänkään muuten näy olleen hetkeäkään siinä luulossa, että Clara Gazul'ia todella löytyisi; sen huomaamme seuraavasta lauseesta: … "Uskomme mieluummin muita huhuja, joitten mukaan tekijä on nuori ranskalainen, joka ensimmäisenä on uskaltanut pystyttää itsenäisen lipun näytelmäkirjallisuutemme vainiolle… Näillä huvinäytelmillä — jatkaa hän edelleen — on eräs suuri ansio, joka on jotenkin harvinainen nykyaikoina, ne ovat nimittäin sommittelultaan naiiveja; ne huvittavat meitä, sillä me tunnemme, että tekijä on itse nauttinut niitä kirjoittaessaan, tunnemme, ettei hän työssään ole ajatellut mitään koulua tai järjestelmää, vaan ainoastaan sitä, mikä on luonnollista ja totta. Hän ei näet ole asettanutkaan itselleen muuta päämäärää kuin kuvata olot ja asiat sellaisina kuin ne elämässä ovat. Löytyy taide, usein hyvinkin hieno taide, joka ilmaikse luonteenkehitysten kuvaamisessa, kohtausten ryhmittelemisessä ja vuoropuhelujen laatimisessa, mutta tämä taide on päinvastainen sille väärälle taiteelle, joka vain etsii häikäisevää vaikuttavaisuutta ja tutkii vastakkaisuuksia, tämä tarkoittamamme taide ilmestyy yksinkertaisessa, kepeässä ja pirteässä (spirituel) esitystavassa". Tosin ovat tapahtumat teoksen pisimmässä kappaleessa "Les espagnols en Danemarck, comédie en trois journées" hiukan rohkeasti valittuja ja romanttisia, mutta tapahtuuhan sellaisia todellisuudessakin, arvelee hän. Sitä paitse on niissä intohimoa, jolla aina on vakuuttava voima. Tosiespanjalaisia ovat hänestä "Une femme est un diable" ja "Le ciel et l'Enfer", joissa "la fidelité aux couleurs locales est poussée si loin, la différence de costume si bien observée, et, nous osons le dire, notre clergé ressemble jusqu'à présent si peu à celui là qu'on ne sera pas tenté de lui faire l'outrage de le reconnaître dans un tableau où on n'a pas voulu le placer". Kaksiosainen romanttinen näytelmä "Inès Mendo" on arvostelijasta aiheeltaan ja sommittelultaau heikoin, vaikka kyllä esitys onkin tehty "avec une sobriété sévère".[42]

Tämä oli globelaisten mielipide Mériméen kirjallisesta esikoisesta ja siihen yhtyivät muutkin samansuuntaiset. Eikä ollut klassikoillakaan sitä vastaan paljo muistuttamista. Jotkut kyllä koettivat yhä mitata sitä entisten kaavojensa mukaan, mutta heidänkin täytyi myöntää, että tällainen uuden suunnan toteuttaminen oli ihan toista kuin mitä he olivat peljänneet. Journal des Savans, joka jo pitkät ajat oli edustanut tieteitä varsinkin akateemikkojen kesken ja karttanut sekautumista kaunokirjallisiin riitoihin, tyytyi puolestaan seuraavaan objektiiviseen ilmoitukseen Clara Gazul'ista: "Les six comédies sont offertes au public comme des essais du nouveau genre appellé romantique".[43]

Kaikissa tapauksissa oli Mériméestä nyt tullut mies, jota Lebrun'in, rva Pastan ja mrs Clarken salongeissa jo jonkunlaisella huomaavaisuudella kohdeltiin. Romanttisesta leiristä oli hän tähän asti kuitenkin pysynyt poissa. Tätä erillään-oloa ei kuitenkaan voinut kauan kestää, sillä romanttikot tahtoivat tietysti kaikki mielellään seuraansa Clara Gazul'in tekijän.

Kirjallinen taistelu oli muuten yhä laajentunut ja kiihtynyt. Louis XVIII oli vuosi sitten (1824) kuollut ja hänen jäykkä ja synkkämielinen veljensä Artois'n kreivi astunut juhlallisesti voideltuna hallitusistuimelle. Jesuiitoilla ja papistolla alkoi olla Ranskassa suurin sananvalta ja kummallinen keskiajan henki laskeusi yli koko valtakunnan. Ja merkillistä kyllä näytti uusi kirjallinen liike, jonka piti vapautta valloittaman, antauvan selvästi tämän taantumishallituksen kätyriksi. Se sai nimittäin ilmeisesti uskonnollisen ja monarkistisen leiman, ansio, josta kunnia lienee annettava etupäässä Chateaubriandin uskonnollisille ja monarkistisille kirjoituksille, Lamartinen kristillismielisille ja haaveksivan tunteelliselle "Mietelmille" (méditations poétiques) sekä Bonaldin ynnä de Maistren paavillista ylivaltaa puolustaville filosoofisille järjestelmille.

Kukaan näistä ei sentään uskaltanut eikä luultavasti halunnutkaan asettua taisteluintoisen nuorisojoukon etunenään. Chateaubriand oli liian vanha, Lamartine liian mietiskelevä ja Mérimée taas, josta globelaiset alussa toivoivat uudistuksen johtajaa, oli liiaksi passiivinen luonne ruvetakseen rynnäkön etunenään; eikä hän arvattavasti jaksanut edes innostuakaan kaikista romanttisen koulun uudistuspuuhista. Pianpa löytyikin mies, joka tähän toimeen sekä halusi että kykeni, sillä hänellä oli intoa, lahjoja ja tällaisissa otteluissa tarvittava määrä — yksipuolisuutta.

Tarkoitan Victor Hugota.

Parissa kymmenissä ollessaan julkaisi hän ensimmäisen osan kauniita ja muodoltaankin sangen kypsyneitä oodejansa, joilla hän yleisön suosion täydellisesti voitti. Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä pari vähempiarvoista romaania (Han d'Islande, Bug Jargal) sekä toinen osa oodeja ja ballaadeja (1826). Näillä teoksillaan saavutti hän jo etevimmän sijan nuorten keskuudessa ja itsestään alkoi hänen ympärilleen kertyä yhä taajeneva liuta alkavia kirjailijoita. Hänen vaatimaton kotinsa — hän oli jo v. 1823 mennyt naimisiin lapsuudenystävänsä neiti Foucher'n kanssa — tuli vähitellen yhtymäpaikaksi seuralle, jolle taide ja runous oli rakkainta maan päällä ja joka ihanteensa eteen oli valmis uhraamaan mitä sillä parhainta lie ollut.

Tämä seurapiiri se sitten muodostui siksi Cénacle-liitoksi, josta samoin kuin tuonoin Medan-iltamista[44] pilkkalehdet paljo leikkiä laskivat; asianomaisille olivat nämä kokousillat juhlahetkiä.[45] Siihen aikaan kun vielä kokouttiin Hugon luona, kävivät siellä m.m. Sainte-Beuve, Eug. Delacroix, Béranger, G. Planche, A. ja E. Deschamps, Louis Boulanger, Paul Foucher, Janin, Bertin vanh., Mérimée ja hiukan myöhemmin Alfred de Musset. Kun seurue sitten laajeni, sai Cénaclen nimen ja muutti kokouspaikkansa Boulevard du Crimen varrelle olivat muutamat ylläolevista jo lakanneet näissä yhteisissä kokouksissa käymästä ja heidän sijaansa astui parvi vielä nuorempia yltiöpäitä, joista mainittakoon: Gautier, G. de Nerval, Petrus Borel, Céléstin Nanteuil, Aug. Maquet, Bouchardy, J. Wabre, Jehan du Seigneur, Daniel Jovard, Th. Dondey j.n.e.[46] Kuten näkyy, olivat kirjailijat, maalaajat, kuvanveistäjät ja taide-arvostelijat miehissä yhtyneet jouduttamaan sitä kirjallista vallankumousta, joka heidän kaikkien mielestä oli välttämätön.

Mérimée ei tähän seurapiiriin kuulunut kuin vähän aikaa enkä luule hänen Boulevard de Crimen varrella pidetyissä kokouksissa enää olleenkaan läsnä. Milloin hän muihin romanttikoihin oikeastaan tutustui, on vaikea täsmälleen sanoa, mutta todennäköisimmin tapahtui se jotenkin pian Clara Gazul'in ilmestymisen jälkeen. Sainte-Beuve ja Delacroix nähtiin aika usein rva Clarken salongissa, missä Mérimée oli jokapäiväinen vieras, ja arvatenkin joutui tämä juuri heidän kauttansa Hugon ja muitten romanttikojen pariin.[47] Jos on lukenut, mitä Hugo vuosia myöhemmin kirjoitti Mériméestä[48] ja mitä tämä Hugosta,[49] niin on kovin vaikeaa ajatella, että nämä luonteeltaan vastakkaiset ja valtiollisessakin suhteessa eri puolueihin kuuluvat kirjailijat aikoinaan olivat parhaimpia ystävyksiä.

Niin asianlaita kuitenkin oli. Tuon tuostakin nähtiin Mériméen puheina olevaan aikaan suuntaavan askeleensa Place Royal'ille päin, jonka varrella "oodien ja ballaadien" runoilija asui. Kun hän kerrankin istui nuoren perheen luona päivällisillä, sattui niin hullusti, että kyökkipiika kerrassaan turmeli erään makaroonilajin, josta Mérimée ylipäänsä paljo piti. Onnettomuutta päiviteltäessä koetteli tämä lohdutella isäntäväkeä sillä, että lupasi itse mennä kyökkiin ja näyttää, miten mainittu ruokalaji oli valmistettava. Tuumalle naurettiin eikä siitä sillä kertaa tullutkaan mitään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli hän lupaustaan täyttämään, riisui pois pitkän englantilaisen redingotensa, meni kyökkiin ja valmisti maccaroni à l'italienne'n, "jolla oli yhtä hyvä menekki kuin hänen kirjoillaankin".[50]

Hugolla oli muuten siihen aikaan korkea ajatus Mériméen lahjoista sekä kirjailijana että arvostelijana.[51] Samaa mieltä olivat muutkin ja Globe-lehden arvostelija hänestä sanoikin, että "M. Mérimée est jusqu'à ce jour le chef le plus brillant et le plus heureux qui ait paru à l'avant-garde romantique: c'est le Mazeppa d'une armée dont Victor Hugo est le chef."[52] Näissä Hugon luona pidetyissä kokouksissa oli elämä muuten sangen vilkasta ja keskustelut liikkuivat kaikilla taiteen ja kirjallisuuden aloilla.

Viime aikoina oli halu tutustua vieraiden kansojen tapoihin ja oloihin suuressa määrin kasvanut. Matkakertomuksia ilmestyi tuon tuostakin ja lukuisat käännökset ulkomaisesta kansanrunoudesta saavuttivat mitä suurinta suosiota romanttikojen leirissä.[53] Innokkaimman ihailijan saivat ne kuitenkin J. J. Ampèressä, Mériméen hyvässä ystävässä. Usein istuivat ystävykset yhdessä puhellen kaukaisista matkoista, runonkeräyksistä y.m. ja tekivät mitä kummallisimpia suunnitelmia näitä retkiänsä varten. Niinpä olivat he jo sopineet reitistä Florens-Rooma-Neapeli-Venedig-Trieste ja Ragusa, eikä puuttunut muuta kuin — rahoja, jotta tuuma olisi toteutettu. Miettiessä keinoja kustannusten ansaitsemiseksi oli heissä m.m. syntynyt sekin ajatus, että ennakolta kirjoittaisivat matkakertomuksen, josta saaduilla rahoilla sitten matkustaisivat ottamaan selkoa olivatko he kertomuksissaan erehtyneet.

Mérimée olikin jo saanut tehtäväkseen kerätä illyyriläisten alkuperäiset kansanrunot; sitä tarkoitusta varten oli hän jo myöskin ehtinyt ryhtyä valmistaviin puuhiin. Ihastuneena tällaiseen villiin runouteen, luki hän paitsi Fauriel'in laulu-kokoelmaa, jossa juuri vampyyreistä y.m. kamaloista asioista laulettiin, abbé Fortis'n vasta ilmestyneen matkakertomuksen "Voyage en Dalmatie" sekä muutamia maantieteellisiä ja tilastollisia teoksia.[54] Dalmatsian ja Montenegron kielten oppiminen olisi kuitenkin vienyt kovin paljo aikaa ja siihenkin nähden lienee Mérimée katsonut paremmaksi keksiä itse illyyriläisiä runoja kuin koota ja kääntää niitä.

Parissa viikossa oli hänellä niitä jo kokonainen kokoelma valmiina, ja suurimmassa salaperäisyydessä painettiin se Strasburgissa, missä se ilmestyi v. 1827 nimellä " La guzla ou choix de poésies illyriques recueillies dans la Dalmatie, la Bosnie, la Croatie et l'Herzégovine". Samoin kuin Clara Gazul'in oli tekijä varustanut tämänkin kokoelmansa sekä erityisellä esipuheella että oletetun illyyriläisen laulajan ja guzlan soittajan, Hyacinthe Maglanovitsh'in, elämäkerralla.[55]

Edellisessä selittää hän, kuka hän on ja miten hän on tullut keränneeksi nämä runoelmat. Syntymältään on hän muka itaalialainen, vaan asui nuorena Illyyriassa ja puhuikin silloin illyyrian kieltä, hänen äitinsä näet kun oli Dalmatsiasta. Sittemmin muutti hän Ranskaan, missä hän nyt jo kauan on asunut tottuen vähitellen pitämään tätä maata isänmaanansa. Kun hän aina on rakastanut matkustuksia, päätti hän kerran käväistä katsomassa syntymäseutujaankin. Ja kun vieraiden, etenkin alkuperäisten kansojen laulut siihen aikaan olivat niin suuressa suosiossa, kirjoitti hän muistikirjaansa kaikki runot, jotka sattui kuulemaan samotessaan Dalmatsiassa, Bosniassa, Kroatsiassa ja Herzegovinassa. Käännöksissä taas oli hän muka etupäässä pitänyt silmällä sananmukaisuutta ja tarkkuutta, jonka vuoksi niissä ranskankieli ehkä oli kankeaa(!).

Seuraa sitten kuusi sivua pitkä ja pienimpiinkin yksityiskohtiin ulottuva Hyacinthe Maglanovitsh'in elämäkerta, joka juuri pikku seikkoihin menemällä saavuttaa todennäköisyyden. Itse kokoelma sisälsi 34 slaavilaisten kansanlaulujen henkeen laadittua suorasanaista runoa, joissa laulettiin verikostoista, daimooneista, kummallisista aaveista ja nä'yistä, murhista, aviorikoksista, naisten raiskaamisista, lemmen seikkailuista, taikatempuista ja n.k. "pahasta silmästä" [joka tuottaa onnettomuutta, jopa kuolemaakin], veren-imijistä vampyyreistä y.m. julmista kohtauksista.

Tähän aikaan olivat tuollaiset julmat ja tärisyttävät kertomukset ja runoelmat naapurikansojen luona niin sanoakseni muodissa. Kansanlauluissa ne ensin olivat päässeet levenemään ja sittemmin olivat muutamat sivistyneetkin kirjailijat ruvenneet noita kauheita aiheita käyttämään.[56] Ranskassa ei tämä suunta kuitenkaan vielä ollut saavuttanut suurempaa suosiota. Milt'ei ainoat ilmiöt tällä alalla olivat Fauriel'in vasta ilmestyneet "Chants populaires de la Grèce moderne" sekä Mme Belloc'in "Poésies serviennes". Senpä vuoksi ei aineellinen voitto Guzlasta ollutkaan suuri, sitä näet meni jotenkin vähän kaupaksi. Mutta kunniaa tuotti se tekijälleen sitä enemmän, sillä arvostelut siitä olivat erittäin ylistäviä; parhaimmatkin sen aikuiset folkloren tuntijat erehtyivät näet ihan samalla tapaa kuin aikoinaan englantilaiset tiedemiehet Macpherson'in muka gääliläisistä Ossian-lauluista. Mérimée kertoo itse menestyksestään seuraavat hauskat jutut:

"Kaksi kuukautta Guzlan ilmestymisen jälkeen kirjoitti minulle Bowring, erään slaavilaisen antologiian tekijä, pyytäen minulta alkutekstiä runoihin, jotka minä niin hyvin muka olin kääntänyt. — Niinikään lähetti T:ri Gerhart, joka on professorina jossakin Saksanmaalla, kaksi paksua nidosta saksankielelle käännettyjä slaavilaisia lauluja sekä runomittaisen käännöksen Guzlasta, jota muka oli ollut helppo kääntää, hän kun näet suoranaisen käännöksen takaa oli keksinyt alkuperäiset illyyriläiset runomuodot. Saksalaiset ne, kuten tietty, keksivät paljo asioita, ja tämä herra hän vielä pyysi minulta ballaadeja saadakseen kolmannen nidoksensa täydelliseksi. — Lopuksi on vielä Pushkin kääntänyt venäjän kielelle muutamia kertovista runoelmistani, seikka, joka muistuttaa Gil Blas'in espanjalaisesta ja 'Lettres d'une religieuse portugaise'n' portugaalilaisista 'käännöksistä'."[57]

Näin Mérimée itse. Ja ettei hän tässä liioittele, sitä todistavat kaikki hänen aikalaisensa samoin kuin silloisten aikakauskirjain arvostelutkin. Niinpä erehtyi esim. itse tieteellisyyden ijäkäs edustaja Ranskassa, Journal des Savans, niin perinpohjaisesti, että se vielä helmikuussa 1829 — siis 18 kuukautta teosta tutkittuaan — antaa siitä seuraavan arvostelun: "Les romances illyriques et celle de quelques autres Slaves ne sont pas dépourvues de tout intérêt; elles paraissent traduites avec soin; mais l'importance excessive qu'on attacherait à de pareilles productions ne contribuerait point à la meilleure direction des études littéraires".[58]

Ja tälläkin kertaa jaksoi Mérimée säilyttää salaisuutensa niin hyvin, etteivät sitä tienneet hänen ystävänsä globelaisetkaan. Globen arvostelu on läpeensä ylistelevä: "Il semble que la Guzla des Slaves sera bientôt aussi célèbre que la harpe d'Ossian… Tandis que M:me Belloc nous traduit les poésies serviennes, voici qu'un Italien pour qui la France est devenue une seconde patrie nous donne quelques échantillons des chants illyriens; — — et ce recueil est en éffet fort précieux et fort remarquable", etc.[59]

Ensimmäinen, joka julkisesti esiytyi asian oikeaa laitaa paljastamaan, ei ollut sen vähäpätöisempi henkilö kuin — Goethe. Hän kirjoitti Weimarin sanomiin artikkelin, jossa hän ensinnäkin huomautti, että Guzla on anagrammi Gazul'ista; sitten kertoi hän tehneensä tutkimuksia Maglanovitsh'ista ja vakuutti niiden nojalla voivansa väittää Gazul'in tekijää vain kuvitelluksi illyyriläiseksi laulajaksi. Tietysti ihmettelivät saksalaiset lukijat runoruhtinaansa terävää silmää. Mutta olisivatkohan niin tehneet, jos olisivat tienneet, että Goethe sai tietonsa juuri Mériméeltä itseltään. Kun näet eräs ystävä yllämainitun paljastuskyhäyksen Mériméelle lähetti, vastasi tämä ivallisesti: "Goethen ansioita Guzlan tekijän keksimisessä vähentää kuitenkin se seikka, että minä itse lähetin hänelle kirjan, nimikirjoituksellani ja selityksellä varustettuna, erään Weimariin poikkeavan venäläisen muassa. Goethe on tahtonut esiytyä keksijänä voidakseen olla sitä ivallisempi".[60] Goethe ei muuten ollut mikään vampyrismin ja kaikellaisia muita julmuuksia käsittelevän ultraromanttisen kirjallisuuden ihailija, vaan piti hän koko suuntaa sairalloisen mielikuvituksen tuotteena. Ylevältä kannaltaan ymmärsi hän kuitenkin äärimmäisyyksilläkin voivan kirjallisuudessa olla arvonsa. Oikeastaan oli ranskalaisten tarkoitus vain laajentaa runomuotoja, mutta muodon mukana luopuivat he entisestä sisällyksestäkin, hän sanoi. Kirjallisuudelle kokonaisuudessaan voi siitä ollakin hyötyä, mutta yksityisille kirjailijoille on tällainen suunta vahingoksi. Äärimmäisyydet näet aina vähitellen tasautuvat ja lopullinen seuraus on se, että vapaampien muotojen mukana on runouden sisällys laajentunut, niin ettei mitään elämässä pidetä epärunollisena. Kirjailija taas tulee kauhistavia ja vaikuttavia aiheita etsiessään kerrassaan laiminlyöneeksi kaiken syvemmän elämän tutkimuksen jotenka hänen kykynsä ei sisällisesti kehity siinä määrässä kuin sen pitäisi.[61]

Tämä näyttää ylipäänsä olleen Goethen ajatus tuosta suunnasta, jota ranskalaiset usein nimittävät "genre hoffmannesque". Mutta "lempilapsensa" Mériméen suhteen teki runoilijavanhus kuitenkin jyrkän poikkeuksen, kuten näemme seuraavasta keskustelusta Goethen ja Eckermannin välillä.

"Minua kummastuttaa", huomautin minä (Eckermann), "että Mériméekin, joka kuitenkin on teidän lempilapsianne, Guzlansa kauhistuttavien aiheiden kautta on astunut tuolle ultraromanttiselle alalle".

"Mérimée", vastasi Goethe, "on käsitellyt näitä asioita vallan toisella tapaa kuin hänen kirjailijaveljensä. Näiltä runoilta ei kyllä puutu hirvittäviä aiheita, sellaisia kuin ovat kirkkomaat, yölliset tienhaarat, aaveet ja vampyyrit; mutta kaikki nämä ilettävät hirmuisuudet eivät vaikuta mitään runoin sisälliseen olemukseen, vaan käsittelee hän niitä vissin matkan päästä objektiivisesti ja samalla myöskin ivallisesti. Hän tekee tämän kuin taiteilija ainakin, jota huvittaa koettaa joskus tuollaistakin. Oman sisällisen elämänsä on hän, kuten sanottu, kerrassaan peittänyt ja vieläpä koko ranskalaisuutensakin siinä määrässä, että näitä Guzlan runoelmia alussa todellakin pidettiin illyyriläisinä kansanlauluina eikä siis paljoa puuttunut, että hänen salaperäinen yrityksensä täydelleen olisi onnistunut".[62]

Kuten ylempänä olen osottanut, onnistuikin se itse teossa täydellisesti ja tuotti tekijälleen yhä enenevää mainetta. Saavutettuaan näin huomatun aseman nuorten kirjailijain joukossa jo ensimmäisillä teoksillaan siirtyi Mérimée nyt, Scottin ja Goethen esimerkkiä seuraten, kotimaansa historiaa tutkimaan etsiäkseen sieltä uusia lähteitä kaunokirjalliselle tuotannolleen. Mutta ennen kuin käyn tekemään selkoa näistä hänen historiallisista teoksistansa, on minun muutamilla sanoilla huomauttaminen niistä samansuuntaisista romanttisista tuotteista, jotka hiukkasta ennen olivat ilmestyneet.

Aikaisemmin olen maininnut niistä vaivaisista yrityksistä näytelmätaiteen uudistamiseksi, joita olivat tehneet Didérot ja Lemercier; parempaa älyä oli sitävastoin jo osoittanut Mme Staël, ja todellisella nerolla ja sukkeluudella oli romanttisen draaman asiaa ajanut Stendhal pamfletissaan "Racine et Shakespeare". Niinikään olen huomauttanut Shakespearen, Byronin, Goethen, Schillerin, Calderonin, Lope de Vegan y.m. ulkomaisten runoilijain ranskalaisista käännöksistä. Näihin aikoihin (v. 1825) käänsi ranskankielelle usein mainitsemani Fauriel myöskin nerokkaan itaalialaisen romanttikon Alessandro Manzonin etevät kappaleet Il Conte di Carmagnola ja Adelehi, joihin kääntäjä esipuheeksi liitti Manzonin tunnetun kirjoituksen Aristoteleen kolmiyhteydestä draamassa. Kun vielä otamme lukuun ne tiheät artikkelit samasta asiasta, joita Globe tähän aikaan sisälsi etupäässä Louis Vitet'n innokkaasta kynästä, niin alamme käsittää, että romanttisen draaman periaatteet jo alkoivat ruveta selvenemään. Yhdeksi kokonaisuudeksi ja johdonmukaiseksi järjestelmäksi ne kuitenkin kokosi vasta (v. 1827) Victor Hugo "Cromwell" nimisen, laajaperäisen historiallisen näytelmänsä pitkässä ja filosoofisessa esipuheessa, joka lienee kaikille Ranskan kirjallisuutta lukeneille tuttu.[63]

Tie oli siis tiedossa ja viitat selvät. Meistä suomalaisista, jotka emme tiedä paljo traditsioonein painosta, homines novi kun olemme vanhain sivistyskansain rinnalla, tuntuvat Hugon vaatimukset huvi- ja murhenäytelmäin yhtymisestä draamaksi (Schauspiel) peräti kohtuullisilta ja luonnollisilta. Mutta niin eivät ajatelleet Racinen, Boileaun ja Laharpen teoksiin tottuneet pariisilaiset akateemikot. Kynsin hampain, ivaa ja manausta aseinaan käyttäen he uutta evankeliumia vastustivat kuin ainakin taiteen surmaa. Eikä ollut puhettakaan, että sellaisia kappaleita kuin "Cromwell" olisi hyväksytty esitettäväksi. Kummallista se oikeastaan ei ollut, sillä tuskinpa uskalsi Hugo itsekään pitää kappalettaan muuna kuin lukudraamana. Eikä Globekaan hyväksynyt kaikkia hänen periaatteitaan: se myönsi kyllä, että teos hyödytti taidetta, (parce que c'est à la fois une expérience hardie, et l'exposition d'une nouvelle poétique du drame) ja että ajatus groteskimaisuuden tehtävästä nykyaikaisessa draamassa on Hugon omatakeinen keksintö; mutta kuitenkin oli siinä muka paljo vanhaa,[64] paljo tehtyä ja epäjohdonmukaista sovittelua. Ja erittäin huomautettiin häntä runomitan käytännöstä nykyaikaisessa draamassa, vaikka muuten myönnettiin oikeaksi hänen tuumansa erotuksista "entre la réalité selon la nature et la réalité selon l'art".[65] — Samaan suuntaan kirjoitti Charles Rémusat hiukan myöhemmin samassa lehdessä huomauttaen "de ce qui se rencontre de bizarre dans ses inventions, de faux dans ses vues et d'affecté, dans son style". Että hänellä, Hugolla, on lahjoja myönnetään kyllä, mutta samalla sanotaan, että Hugo on niitä luonteita, joita ei tarvitse hellien arvostella, sillä hän kyllä sittenkin tiensä raivaa. Lopuksi sanotaan, että Hugon suurin ansio on kuitenkin siinä että hän yrityksensä uskalsi tehdä antaen siten uutta vauhtia ranskalaiselle näytelmätaiteelle, ja että vaikka "Cromwell" ei olisikaan hyvä taideteos, niin on se kuitenkin mainio harjoitelma.[66]

Muitakin oli jo taistelukentälle uskaltanut. Vitet julkaisi etevät historialliset näytelmänsä "Les Barricades" ja "Les états de Blois", Dumas draamansa "Henri III" ja sitä paitse esitettiin Odéonissa, jopa itse Théâtre française'ssakin (Talman ja neitien Rachel'in sekä Duchesnoir'in avulla) käännöksiä Goethen, Schillerin ja Shakespearen kappaleista, jotka tavallisesti kuitenkin ilkeästi typisteltiin. Uutta virkeyttä teaatterielämään aikaansai tavallaan eräs englantilainen näyttelijäseura, joka tällä kertaa (1827) jo saavutti vallan toisellaisia tuloksia kuin Pariisissa käydessään v. 1822. Että Scottin historiallinen suunta Ranskassakin joutui n.s. muotiasiaksi, siihen vaikutti hiukkasen ehkä sekin seikka, että Scott juuri näinä aikoina (1826) kävi vierailemassa Pariisissa, missä häntä innostuksella ja juhlilla tervehdittiin. Sitä paitse on muistaminen, että J. Froissart'in historialliset kertomukset 14:ltä vuosisadalta juuri muutamia vuosia ennen ilmestyivät uudessa painoksessa ja suurella menestyksellä.[67]

Edellytyksittä ei siis ollut Mériméen uusi historiallinen näytelmä "La Jacquerie, scènes féodales, suivie de la Famille Carvajal, drame", joka keväällä 1828 ilmestyi 430 siv. käsittävänä kirjana "par l'auteur du Théâtre de Clara Gazul." Samoin kuin Hugokin oli tehnyt Cromwellinsa suhteen, oli Mériméekin ennen julkaisua lukenut teoksensa pienelle ystäväpiirille, joka yksimielisesti oli kehottanut häntä julkaisemaan sen.[68]

Ja niin hän suostui. Mutta Mérimée ei olisi ollut se, mikä hän oli, ellei hän jollakin tavoin olisi esiytymistään ikäänkuin anteeksi pyydellyt esipuheissaan. Ei hän ainakaan tahtonut astua julkisuuteen minkäänlaisilla kaunokirjailijan vaatimuksilla; hän oli Jacquerie'ssaan omien sanojensa mukaan vain "koettanut antaa jonkunlaisen käsityksen 14:n vuosisadan julmista tavoista". Kuten tunnettu, tarkoitetaan tällä nimellä sitä kapinaa, jonka talonpojat Beauvais'n paroonikunnissa mainitulla vuosisadalla tekivät läänitysherrojansa vastaan.[69] Froissart on kronikoissaan ainoastaan muutamin piirtein tätä tapausta käsitellyt eikä siitä ylipäänsä varmuudella tiedetäkään mitään. Mérimée, joka oli tarkkaan näitä aikoja tutkinut, tahtoi tietojensa perustuksella ja mielikuvituksensa avulla antaa mahdollisimmasti todennäköisen kuvauksen tästä merkillisestä kapinasta. Vaikeaksi kävi tämä tavallaan sen vuoksi, ettei mitään lähteitä löytynyt; mutta olipa sillä se hyväkin puoli, että mielikuvitus sai työskennellä täydessä vapaudessaan. Murhia, ryöväyksiä, naisten raiskauksia y.m.s. julmuuksia oikein vilisee tämä elävästi kirjoitettu kappale.

Mutta vielä julmempi on teoksen toinen näytelmä, jossa raaka ja intohimoinen isä rakastuu omaan tyttäreensä ja koettaa väkisellä raiskata häntä, vaan saakin surmaniskun oman lapsensa kädestä. Aiheen tähän 16-sataluvulla liikkuvaan espanjalaiseen näytelmäänsä ilmoittaa Mérimée saaneensa eräästä pienestä jutusta, jonka Ustariz kertoo teoksessaan "Uudesta Granadasta". Mutta ei hän kuitenkaan olisi kynään tarttunut, sanoo hän, ellei hän olisi saanut paria kehoituskirjettä, joista toinen muka oli eräältä meriväen kapteenilta, toinen 15-vuotiaalta nuorukaiselta. Kirjeet ovat tietysti Mériméen omaa keksintöä ja käytti hän niitä vain — kuten proloogia Clara Gazul'issa[70] — saadakseen siten tilaisuuden sopivalla tavalla sanoa ajatuksensa vanhoista romaaneista ja näytelmistä, joista hän turhaan oli etsinyt todellisia ihmisiä ja tunteita. Kapteenin kirjeessä näet luetaan niistä m.m.:

"Personnages, sentiments, aventures, tout nous y paraissait faux. Ce n'étaient que princes soi-disant amoureux fous, qui n'osent toucher seulement le bout du doigt de leurs princesses, lorsqu'ils les tiennent à longueur de gaffe. Cette conduite et leurs propos d'amour nous étonnaient, nous autres marins accoutumés à mener rondement les affaires de galanterie. Pour moi tous ces héros de tragédie ne sont que des philosophes flegmatiques sans passions, qui n'ont que du jus de navet au lieu de sang dans les veines, de ces gens enfin à qui la tête tournerait en serrant un hunier".[71]

Omaa nimeään ei Mérimée nytkään julkaissut, vaan ilmestyi teos edelleen "par l'auteur du Théâtre de Clara Gazul". Samallaista menestystä kuin mainittu näytelmäkokoelma ei "La Jacquerie" saavuttanut, sillä toiminta on tässä oivallisista tapakuvauksista ja erityiskohtauksista huolimatta, hajanainen ja n.s. kovin levenevä.[72] Mutta erittäin ystävällisen arvostelun se globelaisten puolelta kuitenkin sai. Arvostelun kirjoittaja oli tunnettu kirjailija ja valtiomies kreivi Charles Rémusat, joka tietääkseni ei muuten ole Globessa näytelmätuotteita koskaan käsitellyt.

Kuten kaikki luonnolliset kyvyt, sanoo hän, oli Mériméekin alkanut kirjoitella ei hyödyttääksensä kirjallisuutta, vaan tyydyttääkseen mielihaluaan ja huvitellakseen mieluisella tavalla. Ei koskaan voi huomata, että hän olisi ajatellut julkaisemista ennen kuin teos oli valmis. Tuntemattomain nimimerkkien takana hän esiytyi etsien totuutta, vapaita muotoja, luonnollista esitystä. Mérimée on romanttiseen kouluun tuonut jotain, jota sillä ennestään ei ollut, nimittäin "la grâce, sensibilité, l'art des combinaisons et des développements dramatiques, la poésie des caractères, l'éloquence du langage, la finesse, la vérité d'observation, dialogue piquant, la force des situations, l'énergie des sentiments". Mérimée ei esityksessään mukaile ketään. Tarkkojen historiallisten tietojen puutteessa on tekijän täytynyt turvautua mielikuvitukseensa. Ja myöntää täytyykin, että ne elävät edessämme nuo vapaudestaan taistelevat talonpojat. Mutta vaikeaa, ehkäpä mahdotonta, on järjestää tuollaisia tapahtumia johdonmukaiseksi, jännittäväksi draamaksi. Sentähden on sommittelu hiukan tavoitteleva, vaikka kyllä Shakespearellekin sellaista voi tapahtua. Yleinen paikallisväritys on oikea, mutta yksityiskohdat eivät aina ole kyllin vaikuttavia. Muuten muistuttaa kappale sekä aiheeltaan että sisällykseltään Goethen Götz v. Berlichingen'istä, arvelee kirjoittaja. — Paremmin sommiteltu kuin "la Jacquerie" on hänestä "La famille Carvajal". Siinä ovat tapaukset keskittyneesti ryhmitetyt ja kokonaisuus on siten saatu eheämmäksi. Aiheeltaan on se kuitenkin kovin luonnottomasti julma ja kauhistuttava.

Olkoonpa vain, että Beyle oli tavallaan oikeassa kirjoittaessaan ystävällensä Mériméelle, että "je crois que vous seriez plus grand, mais un peu moins connu, si vous n'aviez pas publié la Jacquerie et la Guzla, fort inférieures à Clara Gazul".[73] Mutta senhän osottaa ylläoleva Rémusat'n arvostelukin, ettei Jacquerie'kaan ollut mikään ala-arvoinen tuote, vaikka se tosin ei täyttänytkään niitä toiveita, joita Clara Gazul oli herättänyt.

Mérimée käsitti sen hyvin itsekin. Hän käsitti myöskin, että hän historiallisen draaman alalla oli saanut kovin vaarallisia kilpailijoita Hugossa, Vitet'ssä ja Dumassa. Sitä vastoin houkutteli Scottin suuri menestys antautumaan historiallisen romaanin alalle, joka nyt oli muotiin tullut. Että hänellä oli erityinen taipumus entisaikain olojen ja tapojen tutkiskeluun, sen me jo tiedämme. Niinikään oli hän molemmissa teoksissaan osottanut oivaa kykyä asettumaan entisajan ihmisten kannalle ja tarkasti kuvaamaan heidän sielunelämäänsä.

Hänen objektiivinen esitystapansa soveltui myöskin erittäin hyvin historiallisten aiheiden käsittelyyn. Tosin oli Jacquerie'ta moitittu sommittelultaan hajanaiseksi; mutta se mikä on hajanaista draamaksi, voi olla jännittävää romaanissa.

Ja koska kaikki näytti kehottavan häntä antaumaan historiallisen romaanin alalle, niin päätti hän tulevalla kerralla todellakin tehdä sentapaisen koetuksen.

IV.

Historiaa ja historian tutkimusta ajan henki muuten näytti vaativankin. Ja tietysti kääntyi huomio ensi sijassa kotimaan entisyyteen. Mutta nyt ei haluttu enää pelkkiä kuivia tosiasioita sodista ja kuninkaista, vaan eläviä kuvauksia menneistä ihmisistä ja tavoista. "Aikamme kaipaa historioitsijoita, jotka esittävät meille eri aikojen yhteiskunta-oloja, tapoja ja ihmisiä. Voltaire on luonut filosoofillisen historiantutkimuksen, ja siitä olemme hänelle aina kiitollisia, mutta me haluaisimme Herodoton ja Titus Livion kaltaisia kertojia, jotka osaisivat antaa elävän kuvan oloista ja ihmisistä. Meillä ei ole kuin kuivia kertomuksia, ikäviä kronikoita; Kreikan ja Rooman historiat me kyllä tunnemme, mutta Ranskan vanhemmista oloista me emme paljo mitään tiedä", valittaa eräs kirjoittaja v. 1825 Globessa. Ilmestyivät sitten, kuten jo olen maininnut, Froissart'in kronikat uudessa painoksessa ja herättivät suurinta mieltymystä. "Mahdotonta on kenenkään — sanoo Constitutionnel — paremmin kuvata tuollaisen kansallisen liikkeen luonnetta ja kuohahtamista, joka oman kurjuutensa kautta itsensä tuhoaa. Froissart loihtii elämää henkilöihinsä, ne ilmestyvät eteemme aikansa puvuissa tapoineen, ennakkoluuloineen, taikauskoineen ja intohimoineen j.n.e." Mutta keskellä ylistyksen tulvaa muistuu kirjoittajalle mieleen kotimaisen historiantutkimuksen rappiotila tähän aikaan, jonka vuoksi hän näkee hyväksi vaikeroiden huudahtaa: — — "Ei ole toista maata, joka olisi niin välinpitämätön historiallisten muistojensa suhteen kuin Ranska. Tai olisiko nyt vihdoinkin tämä kylmyys katoamassa?"[74] Ja siltä se näytti. Niihin aikoihin julkaisi näet m.m. Desmichels keskiajan historiansa ja B. de Barante aikoinaan hyvinkin suositun teoksensa "Histoire des ducs de Bourgogne de la maison de Valois" (1824-27). Näissä kertomuksissaan oli hän koettanut olla ihan objektiivinen, ja kirjansa mottolauseeksi oli hän valinnut: Scribitur ad narrandum, non ad probandum.

Niin juuri tahtoi Mériméekin kirjoittaa. Hän tiesi voivansa pysyä objektiivisena päältäkatsojana ja uskaltavansa hyvällä syyllä kilpailla Alfred de Vigny'n kanssa, jonka v. 1826 ilmestynyttä etevää, "Cinq Mars" nimistä historiallista kertomusta oli mielitty moitiskelemaan yksipuolisuudesta. Laajaperäisten ja monipuolisten historiallisten tutkimusten jälkeen kävi hän romaaninsa kirjoittamiseen käsiksi. Eikä ollut vielä Jacquerien ilmestymisestä vuottakaan umpeen kulunut, kun hän jo voi työnsä tulokset yleisön arvosteltaviksi tarjota.

Maaliskuussa v. 1829 ilmestyi näet "Clara Gazul'in tekijältä" taas uusi teos, tällä kertaa romaani nimeltä "Chronique du temps de Charles IX", jossa hän käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä.[75] Alkulause oli tietysti taas jonkunlaisesta vaatimattomuudesta huomattava. Hän oli muka tullut lukeneeksi joukon muistoonpanoja ja lentokirjoja, jotka koskivat 16:ta vuosisataa, ja näistä luvuistaan oli hän tehnyt kaunokirjallisen otteen. Mitä hänen käsitykseensä historiasta tuli, selitti hän rakastavansa ainoastaan juttuja eli anekdootteja, etenkin sellaisia, joissa jonkun ajan tavat ja luonteet todenmukaisesti esiytyivät. Tämä taipumus ei kyllä ollut jalo, mutta häpeäkseen hän tunnusti mielellään antavansa Thukydideen historialliset teokset, jos vaan saisi Aspasian tai jonkun Perikleen orjan omakätiset muistelmat. Sillä tällaiset välittömät kertoelmat juuri antoivat sellaisen kuvan ihmisestä kuin hän halusi. Kun esim. vanhat aikakauskirjat kertovat, että eräs kuningas Henri III:n hovinaisista, joka naimisiin mentyään huomasi miehensä haureelliseksi, tappoi tämän miehuullisesti ja "omilla käsillään", niin voi hänen mielestään tällaisten todenperäisten juttujen perustuksella muodostaa oikean kuvan sen aikuisista hovinaisista. Lähteinä oli hän käyttänyt etupäässä Montluc'in, Brantômen, d'Aubigné'n, Tavannes'n, La Noue'n y.m. teoksia. Merkittyään tosiasiaksi, että nykyaikana on huomattavissa jonkunlainen "décadence des passions énergiques au profit de la tranquillité et peut-être du bonheur", osoittaa tekijä meille, kuinka relatiiviset oikeus- ja siveyskäsitteetkin ovat. Mikä on rikos nykyaikana voi olla hyve ennen vanhaan. Sen tähden ei esim. keskiaikaisten ihmisten tekojakaan saa tuomita nykyajan oikeus-käsitysten mukaan. Verilöyly 16:lla vuosisadalla ei ole samallainen rikos kuin 19:llä. Ja jos kokonainen kansa tekee itsensä sellaiseen syypääksi, niin voi olettaa sen toimivan tekoansa rikokseksi käsittämättä. Mériméen mielestä oli Perttuliyön verilöyly v. 1572 uskonvihan äkkipikainen purkaus, johon aika erehdyttävine, fanaattisine käsityksineen oli pääasiallisena syynä; kuningas hovineen oli vain välillisesti antanut aihetta tällaiseen mielten kiihoitukseen.

Tällä kertaa oli Mérimée todellakin taas rikastuttanut Ranskan kaunokirjallisuutta yhdellä mestariteoksella ja näyttänyt, mitä hän voi, kun hän oikein tahtoi ja omalle alalleen osausi. On kyllä tehty muistutuksia hänen käsitystään vastaan historiasta ylipäänsä ja Perttulinyöstä erittäin, mutta taiteellisena, kaunokirjallisena tuotteena pidettiin sitä silloin samoin kuin on pidetty aina jälestäkin päin mallikelpoisena. Mitä siitä siihen aikaan ajateltiin, sen osottavat Globen, Débats'n, Constitutionnel'in, Journal des Savans'in y.m. lehtien ja aikakauskirjain arvostelut kyllin selvään.

Tavallisella reserveeratulla tavallaan lausuu siitä Journal des Savans m.m.: "Tämä historiallinen romaani näyttää olevan luonteeltaan alkuperäisempi kuin useimmat samansuuntaiset tuotteet".[76] Globe lehti sisälsi teoksesta kaksi kirjoitusta ja painatti siitä näytteeksi kokonaisen luvun palstoihinsa. Nimimerkki C. M. (= Charles Magnin), joka oli arvostellut Mériméen edellisiäkin teoksia, lausuu tästä suunnille seuraavasti:

"Kuten kaikki tämän nuoren tekijän kynästä lähteneet teokset on 'Chronique du temps de Charles IX' täynnä pirteyttä, voimaa ja tuoreutta. On todellakin oikein hauskaa tänä velttouden aikakautena saada käsiinsä noin elävä, alkuperäinen ja innostava teos. Mitä siitä, jos emme hyväksyisikään tekijän rakkautta anekdootteihin ja muistelmiin, mitä siitä, jos hänen kirjassaan kuvataankin enemmän Maria de Médicin kuin Charles IX:n aikuisia tapoja ja jos hän, vastoin esipuhettaan, keskittää toiminnan Louvreen ja antaa melkeinpä kaiken tapahtua Charles IX:n tahdosta; romaani sisältää kuitenkin sarjan niin elävästi, älykkäästi ja taiteellisen aistikkaasti kyhättyjä tapahtumakohtauksia, että se asettaa tekijänsä ensimmäisten kirjailijaimme joukkoon."[77] — Seuraavassa numerossa jatkaa sama mies arvosteluaan. "Mérimée on nuorimpain kirjailijaimme joukossa se, joka ehkä enimmän on voittanut alaa uusille aatteille ja vähimmän ne moittijoille alttiiksi saattanut. Uudistus käy näet hänellä aina espriitin kanssa käsikädessä niin että hän aina näyttää luonnolliselta ja säännöistä vapaalta. Hänen aatteensa ovat tavallisesti niin raittiita, hänen esityksensä niin vilkasta ja piirteensä niin sattuvia, että kummankin leirin miehet rientävät häntä kaikin lukemaan. Kertomuksen kepeä ja luonteva kulku ilman katastroofeja ja myöskin ilman pitkäveteisyyksiä, ei anna paljo mitään takertumisen aihetta sellaisille ilkeä- ja ahdasmielisille arvostelijoille, jotka mieluummin saivartelevat sanoja kuin antautuvat todellisen tunteen tai uuden aatteen valtaan. — —[78] Erään kolmannen lehden arvostelija mainitsi siitä, että se hyvän romaanin ominaisuuksiin yhdistää oppineitten tutkimuksien tärkeät tulokset, joten se tässäkin suhteessa on de Vignyn 'Cinq Mars' nimisen romaanin veroinen j.n.e."

Tarpeetonta on minun muuten tehdä selkoa kaikista niistä kirjoituksista, joihin tämä Mériméen romaani antoi aihetta ja joissa sitä arvosteltiin. Että niitä todellakin oli kosolta, sen näemme eräästä Beylen kirjeestäkin, jossa hän m.m. sanoo: "Je ne vois que vous en littérature", ja lisää, että "suivant moi, les grands hommes du Globe sont jaloux à vous".[79]

Tosiasia se muuten olikin, että Mérimée jo tähän aikaan alkoi olla sivistyneen yleisön lempikirjailija ja Pariisin salonkein mieluisimpia vieraita. Eikä hän seuraelämän huvituksia suinkaan tällä välin karttanutkaan. Hänellä näytti aina olevan aikaa yllin kyllin eivätkä toveritkaan tienneet, milloin hän ehti lukea niin paljo ja kirjoittaa. Kuin leikintekona ilmestyi häneltä toinen kirja toisensa perästä, joissa lukeneisuus, hienostunut äly ja taiteellinen aisti huomiota herättivät itse Goethe-vanhuksessakin.[80]

Kotonansa olikin Prosper aina tilaisuudessa näkemään ja seuraamaan taidetta sekä keskustelemaan sitä koskevista kysymyksistä. Itse hän jouto-aikoinaan myöskin innolla piirusteli ja maalaili milloin omaa mielikuvitustansa seuraten milloin taas tunnettujen mestarien tauluja mukaillen tai kopioiden.[81] Toverinsakin hän mieluummin haki taiteilijain, tiedemiesten y.m.s. joukosta kuin kaunokirjailijain keskuudesta; hän näet ei tahtonut harjoittaa runoutta ja taiteita ammattinaan, vaan huvituksenaan. Niinpä seurusteli hän, paitse ennemmin mainituissa perheissä, myöskin varakkaan taiteilijan J. R. Auguste'n salongissa ja että Auguste todellakin pani arvoa Mériméen harrastuksille, sitä osoittaa m.m. eräs kirje v:lta 1829, jossa hän pyytää tältä lainaksi erästä Géricault'n mukaan tehtyä harjoitelmaa. Rva Clarken luona oli hän tutustunut romanttisen koulun johtajaan maalaustaiteessa, Eugène Delacroix'han ja solminut hänen kanssaan ystävyyden liiton, joka vanhemmilla päivillä kuitenkin kylmeni. Tähän aikaan olivat he sentään erittäin hyviä ystäviä ja usein tapaamme me heidät yhdessä. Milloin on kysymys yhteisistä herkullisista päivällisistä parooni Maresten, kreivi de Viel-Castel'in, tri Koref'in (Beylen ja Heinen henkilääkärin) ja tunnetun englantilaisen lakimiehen Sutton Sharpen kanssa, milloin istuvat he Delacroix'n atelierissa keskustellen taidetta koskevista kysymyksistä, milloin taas yhteisen tuttavansa Hugon luona kuuntelemassa, kun tämä suuremmalle ystäväjoukolle lukee innostavia teoksiansa.[82]

Nämä puuhat eivät häntä kuitenkaan estäneet hoitamasta leipäopintojaan. Jo muutamia vuosia sitten — todennäköisintä on, että se tapahtui v. 1827 — oli hän suorittanut lakitieteellisen tutkintonsa licencié-arvon saavuttamiseksi, niin että hän asianajajana jo olisi kyennyt ammattimieheksi. Varakkaan miehen poikana ollen ei hän kuitenkaan pitänyt kiirettä viran hakemisessa, vaan täydenteli ja laajensi vain tietojaan kirjoitellen yksin ajoin kertomuksia.

Näihin aikoihin tehtiin hänelle myöskin mitä imartelevin tarjous, jonka hän kuitenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi katsoi parhaaksi hylätä. Seikka oli seuraava. Lahjoillaan ja hienolla käytöksellään oli hän voittanut kauneudestaan kuuluisan ja vaikutukseltaan mahtavan rva Récamier'n suosion.[83] Ampèren kanssa hän aika ajoin Récamier'n luona kävi tavaten siellä vastaanottoiltoina sekä vanhat ystävänsä rue de Bac'in varrelta (rva ja neiti Clarken) että melkoisen parven Pariisin sivistyneintä valiojoukkoa.[84] Sattui sitten syksyllä v. 1829 avonaiseksi sihteerin virka Ranskan lähettiläsvirastossa Lontoossa ja kun Mérimée oli tunnettu teräväksi ja lahjakkaaksi mieheksi ja sitä paitse osasi oivallisesti englannin kieltä, niin juolahti rva Récamier'lle mieleen koettaa tehdä hänestä valtiomies. Kun hän itse ei kuitenkaan katsonut voivansa kääntyä suorastaan Mériméen puoleen, puhui hän asiasta hyvälle ystävälleen Ampèrelle antaen tälle toimeksi kuulustella Mériméen mielipidettä. Ampère kirjoittikin asiasta entiselle koulutoverilleen,[85] mutta tämä hylkäsi tarjouksen valtiollisista syistä, kuten hänen kohtelias, mutta päättäväinen vastauksensa rva Récamier'lle osoittaa. Mielipiteiltään vapaamieliseen vastustuspuolueeseen kuuluvana, ei hän katsonut voivansa suostua — niin mieluinen kuin tuo tarjous muuten olikin — sellaisen vanhoillisen hallituksen ja ministeristön palvelukseen, joka nyt Polignac'in turvissa oli valtaan päässyt ja vasten kaikkia ajan vaatimuksia asettunut. Ja siihen se asia sitten raukesi.[86]

Ettei rva Récamier kuitenkaan pahastunut Mériméen hylkäävästä vastauksesta ja että he edelleen ystävällisesti seurustelivat keskenään, sen näemme eräästä Mériméen kirjeestä, jossa tämä hänelle tiedustelee Hugolta pilettiä Hernanin kuuluisaan ensi näytäntöön.[87]

Valtiollista menestystään ei Mérimée näihin aikoihin sen enempää ajatellut. "Chronique du temps de Charles IX" oli hänestä tehnyt muotikirjailijan ja hän tahtoi nyt tämän aseman toistaiseksi säilyttää jatkamalla ahkerasti kaunokirjallista tuotantoaan. Mutta turmelemaan mainettaan jollakin pitemmällä ja mahdollisesti epäonnistuneella tuotteella oli hän liian viisas. Novellin alalla olikin sitä vastoin aina helpompi pysyä aineensa täydellisenä herrana ja säilyttää se taiteellinen sopusuhtaisuus, joka läpi vuosisatojen on ollut kaikkien tositaiteellisten kirjailijain päämääränä. Romanttikojen heikot puolet alkoivat jo vähitellen pistää silmiin heidän hölläperäisissä ja muodottomissa tuotteissaan. Mérimée oli jo aikoja sitten sen huomannut, eikä hän lyhyen kirjallisen toimintansa ajalla ollut paljo koskaan heidän synteihinsä siinä suhteessa langennut. Koko hänen luonteensa ja taidekäsityksensä sotikin kaikkea muodotonta ja epäsuhtaista vastaan. Senpä vuoksi näemmekin hänen vähitellen heittävän pois viimeisetkin tähteet romanttisen suunnan vaikutuksesta ja keskittävän kertomuksensa lyhyiksi, sopusointuisiksi ja jännittäviksi novelleiksi. Keskellä kiivainta ottelua pysyy hän näin sivistyneen yleisön suosikkina ja pian ovat akateemikot valmiita mainitsemaan häntä esimerkkinä oikeasta kirjailijasta.

Kun Pariisissa v. 1829 perustettiin eräs uusi vapaamielinen aikakauskirja nimeltä Revue de Paris, kääntyi sen toimitus melkeinpä ensimmäiseksi Mériméen puoleen saadakseen tämän suositun salonkikirjailijan avunantajoihinsa liitetyksi. Mérimée suostuikin ehtoihin ja kirjoitti aikakauskirjaa varten Mateo Falcone'nsa, joka on vain parikymmentä sivua pitkä, mutta joka arvelematta on luettava maailmankirjallisuuden parhaimpiin tuotteihin novellin alalla. Samoin kuin Carvajal'issa oli Mérimée tässä pientä anekdoottia hyväkseen käyttänyt ja luonut siitä mestarillisen luonne- ja tapakuvauksen, jossa noiden harvapuheisten, vaan päättäväisten korsikalaisten näemme toimivan niin selvästi kuin kristallin läpi heitä katselisimme.

Mérimée oli parhaimmalla kertomuksellaan alkanut. Kokonainen sarja novelleja ilmestyi häneltä nimittäin kyllä samaisessa revue'ssä vielä samana vuonna, mutta ainoastaan yksi niistä — L'enlèvement de la redoute — voi taiteellisessa ja voimakkaan selvässä objektiivisessa esityksessä kilpailla Mateo Falcone'n kanssa. Toiset sitä vastoin — Vision de Charles XI,[88] Tamango,[89] La perle de Tolède — ovat kyllä nekin tavallaan hyviä novelleja, mutta kuitenkin ala-arvoisempia. Tavattoman tuottelias Mérimée muuten näinä aikoina oli. Kuuluisan vallankumousvuoden alkupuoliskolla julkaisi hän näet Revue de Paris'ssa etevät novellinsa La partie de trictrac ja Le vase étrusque, jotka kumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä osotaksen täydelliseksi realistiksi käsitellen tavallisia aiheita nykyaikaisesta elämästä. Viimeksi mainitun novellin kautta, jossa hienolla sielutieteilijän kynällä ja aistilla on analyseerattu turhanpäiväisesti mustasukkaisen rakastajan tunne-elämää, joutuivat Mériméen kertomukset, jotka muuten eivät juuri ole lapsia ja tyttäriä varten, Pariisin hienoimpienkin ylimystönaisten budoaaripöydille.

Mutta tähän novellisarjaan ei hänen senaikuinen tuotteliaisuutensa vielä suinkaan rajoittunut. Milt'eipä yksin ajoin yllämainittujen kertomusten kanssa ilmestyi häneltä nimittäin hauska ivanäytelmä Les mécontents, jossa hän purevalla satiirillaan ivaili pelkurimaisia valtiollisia vehkeilijöitä, sekä nuo pirteät espanjalaiset pikkukappaleet L'Occasion ja Le Carrosse du S:t Sacrement, jotka löydämme Clara Gazul'in toisessa painoksessa vuodelta 1830.[90]

Olot olivat muuten tällä välin käyneet uhkaaviksi ja hallitus kärsimättömän vanhoilliseksi. Théâtre français'n ei sallittu näytellä Hugon kappaletta Marion de Lorme, jossa kuningas vainusi hyökkäyksiä häntä itseään vastaan; tavallaan vapaamielinen Martignac'in ministeristö sai väistyä Polignac'in ja de la Bourdonnaye'n tieltä, kamarit hajoitettiin jo heti istuntoaikakauden alussa j.n.e. Tietysti ei tämä tukehduttava pimentolaispolitiikka vaikuttanut muuta kuin herätti kaikissa vapaamielisissä mitä suurinta paheksumista. Nuorisokin, jota romanttinen suunta oli taivuttanut keskiajan ja kuningasvallan ihailemiseen, alkoi sentään jo nuorten vapaamielisten valtiomiesten, etupäässä globelaisten, yllytyksistä herätä ja huomata, että vapaus oli todellakin vaarassa. Tuli sitten lisäksi Hugon näytelmä Hernani, joka jonakuna muuna aikana varmaankin olisi mennyt ohi vähäisemmällä rymyllä, vaan joka näinä levottomuuden päivinä suuresti enensi mielten kiihoitusta. En tahdo syrjäytyä tekemään selkoa tästä nuorten romanttikojen ratkaisevasta voitosta — itse Théâtre français oli näet täten antautunut heidän palvelukseensa — ja Hugon suuresta triumfista, jonka sitä paitse voinee olettaakin tunnetuksi.[91] Useat käsittivät joko tahallaan tai bona fide tämän näytäntöillan valtiolliseksi tapahtumaksi, ja vakaisimmatkin sanomalehdet (esim. Débats ja Globe) käyttivät tilaisuutta purkaakseen sappeansa Polignac'ia ja de la Bourdonnaye'tä vastaan. La Quotidienne, ministeriläinen lehti, koettaa kyllä luulotella itselleen ja lukijakunnalleen, että "olkoonpa Hernanin esitys mistä merkityksestä tahansa kaunokirjallisuuden tasavallalle, Ranskan monarkkiaa se ei kuitenkaan voi häiritä". Epäilemättä ei sillä mitään ratkaisevaa valtiollista vaikutusta ollutkaan, mutta mieliä se kaikissa tapauksissa vallankumousta varten aika lailla kypsytti ja kiihoitti.

Uhkaavista enteistä huolimatta julkaistiin 26 p. heinäkuuta v. 1830 nuo kuuluisat asetukset painovapauden lakkauttamisesta, eduskunnan hajoittamisesta ja vaalijärjestyksen mielivaltaisesta muutoksesta. Varomattomampaa toimenpidettä ei juuri voinut ajatella: revolutsiooni puhkesi ilmiliekkiin jo 28 päivänä ja kolmipäiväisen kiivaan ottelun perästä oli kuningas Kaarle X:n hallituskausi loppunut. Eduskunta ja äkkiä muodostettu väliaikainen hallitus muutteli perustuslakia vapaamieliseen suuntaan ja valitsi kuninkaaksi Orleans'in herttuan, "kansalaisen" Louis Philippen, joka ainakin alussa seurasi vapaamielisempiä periaatteita.

Heinäkuun vallankumouksen hirmutöitä ja katutappeluja ei Mérimée kuitenkaan ollut näkemässä. Toukokuussa v. 1830 oli hän nimittäin jo jättänyt rakkaan Pariisinsa matkustaakseen Espanjaan, joka samoin kuin Kreikkakin jo varhaisen nuoruuden päivinä oli kangastanut hänen silmissään kuin joku ihana toivojen maa. Espanjalaisten kirjallisuutta oli hän milt'eipä enin rakastanut, Calderonit, Lope de Vegat ja Cervantesit alkukielellä lukenut, espanjalaisia näytelmiä ja oloja oli hän ensimmäisessä teoksessaan käsitellyt ja Espanjan kansassa näki hän parhaiten toteutuneena ihanteensa miehuullisesta, kuolemaa halveksuvasta ja hienokäytöksisestä miehestä sekä tulisen intohimoisesta ja sulavasta naisesta.

Nyt kun hänen unelmansa vihdoinkin toteutui, ei hänellä kuitenkaan Sevillan mustasilmäiset kaunottaret mielessä pyörineet. Juuri oli nimittäin äkisti päättynyt eräs monivuotinen rakkaudensuhde, joka Mériméelle oli monta onnellista hetkeä tuottanut. Jo nuorena oli hän kovasti rakastunut erääseen häntä itseänsä hiukan vanhempaan, mutta vielä sangen ihanaan rouvaan, jonka hän usein tapasi muutaman protestanttisen pankkiirin salongissa. Pian olivat rakastavaiset kirjeenvaihdossa. Mutta sattumalta sai rouvan puoliso käsiinsä yhden kirjeistä, ja seuraus oli kaksintaistelu Mériméen ja hänen välillä.[92] Siitä huolimatta jatkui luvatonta suhdetta vielä vuosikausia, kunnes se yht'äkkiä ratkesi. "Profonde fut la blessure que lui causa cette brusque rupture", tietää kreivi d'Haussonville tästä kertoa. Hän sanoo myöskin puhutelleensa henkilöä, joka oli nähnyt muutamia Mériméen rakkaudenkirjeitä tältä ajalta, ja oli tämä vakuuttanut "qu'elles contenaient l'expression d'une tristesse réelle". Miten koko jutun laita oikeastaan oli ja mistä syistä ero tapahtui, siitä ei minulla tarkempaa tietoa ole. Ehkä oli kysymys naimisista tai jostakin sellaisesta. Siihen luuloon antaa nimittäin aihetta seuraava kohta eräästä Mériméen kirjeestä myöhäisemmiltä ajoilta, joka mielestäni ei voi muuta tarkoittaa kuin tätä samaista lemmen suhdetta:

"J'allais être amoureux quand je suis parti pour l'Espagne. La personne qui a causé mon voyage n'en a jamais rien su. Si j'étais resté, j'aurais peut-être fait une grande sottise, celle d'offrir à une femme digne de tout le bonheur dont on peut jouir sur terre, de lui offrir, dis je, en échange de la perte de toutes les choses qui lui étaient chères, une tendresse que je sentais moi-même très inférieure au sacrifice qu'elle aurait peut-être fait".[93]

Kaikissa tapauksissa on minusta jotenkin selvää, että Mérimée lähti matkalleen haihduttaakseen surujaan ja entisiä muistojaan. Samaa vakuuttaa d'Haussonvillekin: "Pour secouer la tristesse que lui avait laissée cette aventure, Mérimée entreprit un voyage en Espagne etc."[94] Ehkä oli hänen matkallaan sentään joku muukin käytännöllinen tarkoitus. Sitä osottaisivat tavallaan seuraavat lauseet eräästä vanhemman Mériméen kirjeestä: "Mon fils vient de faire un voyage de cinq mois en Espagne. Je l'avais chargé de prendre quelques notes sur les plus anciens traités de peinture…"[95]

Niinkuin jo tästäkin näemme viipyi Mérimée ulkomaanmatkallaan noin viisi kuukautta. Kun heinäkuun vallankumous tapahtui, oleskeli hän par'aikaa Madridissa, mistä hän suurella riemastuksella ja runsailla toiveilla tervehti vapaamman ajan koittoa. Ylipäänsä ei hän kuitenkaan malta olla mistään pientä pilaa laskematta, ja niinpä kirjoittaa hän eräässä kirjeessä tästäkin verisestä tapauksesta tavalliseen leikilliseen tapaansa: "J'ai passé à Madrid quinze jours de plus que je n'en avais l'intention, à cause de farces que vous avez jouées là-bas. Je voulais revenir aux premières nouvelles, mais les lettres de mes parents m'ont appris que tout était tranquille. Je ne me console pas d'avoir manqué un spectacle qui ne se donne que tous les mille ans. Voilà deux représentations que je manque: la première pour être né un peu trop tard (tarkoittaa vallankumousta 1789) et l'autre [représentation extraordinaire, à notre bénéfice] pour ce malheureux voyage d'Espagne. Si je restais plus longtemps dans ce pays-là, peut-être verrais-je l'équivalent du spectacle dont vous avez joui".[96]

Tämä toivo ei hänelle tosin toteutunut. Mutta espanjalaisissa härkätaistelijoissa sai hän kuitenkin ihailla niitä ominaisuuksia, jotka aina ovat kuuluneet hänen miesihanteeseensa, nimittäin uljuutta, intohimoa ja — kylmäverisyyttä. Todellisella nautinnolla hän kuvaakin noita kuuluisia härkätaisteluja pelkäämättömine toreadooreineen ja verenhimoisine katsojineen vilkkaissa kirjeissä Revue de Paris-lehteen, jossa ne syksyllä v. 1830 julkaistiin nimellä "Lettres adressées d'Espagne au Directeur de la Revue de Paris". Näissä kirjeissä, joissa kirjoitustapa muuten on selvä, luonteva ja levollinen niinkuin Mériméen novelleissakin, käsittelee hän pelkästään pöyristyttäviä asioita kertoen milloin härkätaisteluista, milloin ryöväreistä, milloin hirttämisistä tai noita-akoista. Alussa pelotti häntä, sanoo hän itse, ettei hän tyynesti ja kylmäverisesti voisi nähdä verivirtoja vuotavan ja että hän täten joutuisi sikäläisten karaistujen tuttaviensa naurunalaiseksi. Vaan pian hän tähän veriseen leikkiin sentään tottui ja ennen pitkää oli hän jo härkätaistelujen väsymättömimpiä katselijoita. Seikkaperäisesti ja jännittävästi kuvaa hän ranskalaisille lukijoilleen tämän hengenvaarallisen huvituksen antaen omasta puolestaan seuraavan kauniin tunnustuksen:

"Ei mikään murhenäytelmä maailmassa ole mieltäni näin kiinnittänyt. Espanjassa ollessani en ole ainoatakaan härkätaistelua laiminlyönyt ja punastuen on minun tunnustaminen, että pidän enemmän taisteluista, joissa jompikumpi — jää kuoliaana paikalle, kuin sellaisista, joissa härkiä vain ärsytetään".[97]

Lievempiä asioita eivät hänen kaksi seuraavaakaan kirjettänsä käsittele. Toisessa on hän tahtonut asettaa "hermostonsa koetteelle" ja mennyt katsomaan erään rikoksentekijän hirttämistä, josta hän antaa mitä vilkkaimman kuvauksen väittäen tuon raukan todelliseksi marttiiraksi; toisessa taas juttelee hän hauskalla novellistin kynällä Andalusian ryöväreistä, joista tehdään mitä viehättävimmät ja romanttisimmat ilmiöt. "Melkein häpeällä" tunnustaa hän kuitenkin, ettei hän ole heistä ainoaakaan kohdannut. Mutta kuullut on hän heistä paljo, ja varsinkin kuvataan kuuluisa ryöväripäällikkö José Maria kaikkialla sivistyneeksi, uljaaksi ja jalomieliseksi. Eikä ryövärin ammatti hänestä ollutkaan halveksittava Espanjassa, sillä siellä "c'est faire l'opposition, c'est protester contre des lois tyranniques".

Tietysti on suuri osa kaikesta tästä julmuuden halusta pelkkää koketteriiaa Mériméen puolelta. Mutta yhdenmukaista hänen muun kirjallisen aistinsa kanssa on se kaikissa tapauksissa ja epäilemättä on siinä joku määrä omituista hänen koko luonteellensakin,

Espanjassa olonsa koetti hän muuten tehdä niin monipuolisesti hyödylliseksi kuin mahdollista. Yksi hänen pääpyrintöjään oli edistyminen espanjankielessä, jota hän kyllä jo ennestäänkin tavallisen hyvästi osasi. Ennen pitkää oli hän matkoillaan Kastiliassa ja Andalusiassa oppinut näiden maakuntain murteetkin niin hyvin, että hän ilman vaikeuksia voi keskustella talonpoikain kanssa heidän elämästään ja tavoistaan. Kieliopintojensa ohessa koetti hän laajentaa taiteellisiakin tietojansa niin paljo kuin mahdollista tutkien milloin Madridin rikkaita taidekokoelmia, milloin taas Alhambran, Sevillan tai Granadan historiallisia muistomerkkejä.

Useita hauskoja ja tulevaisuudellensa merkillisiä tuttavuuksia hän tällä matkallaan niinikään solmi. Tärkein näistä oli epäilemättä hänen tutustumisessa kreivi Montijon perheeseen. Mutta ei hän silloin voinut edes aavistaakaan, että se 4-vuotias pikku Eugénie, jota hän Montijon luona Granadassa polvillaan hypitteli, parin kymmenen vuoden päästä istuisi Ranskan hallitsijan rinnalla keisarinnan kruunua kantaen. Kaikissa tapauksissa oli täten alku ja perustus laskettu sille uskolliselle ja lujalle ystävyydelle, jonka Mérimée hamaan kuolemaansa saakka säilytti Montijon perhettä ja erittäinkin "pikku Eugénietä" kohtaan. Miten tämä puolestaan hänen ystävyytensä palkitsi, sen saamme myöhemmin nähdä.

Kun hän syksyllä — luultavasti marraskuun lopulla — palasi takaisin Pariisiin, olivat valtiolliset olot siellä suuresti muuttuneet ja hänen ystävänsä globelaiset istuivat määräävinä henkilöinä hallituksessa. Mikä luonnollisempaa kuin että nämä heti häntäkin muistivat; eikä hän vielä ehtinytkään tointua ihanista matkamuistelmistaan ennen kuin hän jo oli määrätty kabinettipäällikön virkaan kreivi d'Argout'n johtamassa meriasiainministeristössä. Entiset kirjailijan ja salonkiherran vapaat päivät olivat siis lopussa ja nuori (27-vuotias) Mérimée joutuu nyt uusiin oloihin ja erilaisiin suhteihin, joissa hänen olentonsa puheessa ja käytöksessä ennen pitkää saa tuon hänen miehuutensa päiville niin omituisen tyynen, kylmän ja iroonisen englantilaisen diplomaatin leiman.

V.

Niinä muutamina vallankumouksen jälkeisinä päivinä, joina "kansalaiskuningas" Louis Philippe vielä kantoi sijaishallitsijan vaatimattomampaa nimeä, nähtiin useissa keskuskaupungin nurkissa Pariisissa pienenlainen ilmoitus, jossa eräs "ancien auditeur au conseil d'état" kehoitti kansaa tarjoamaan Ranskan kruunua "Orleansin herttualle ja hänen kuoltuaan hänen vanhimmalle pojalleen, jos tämä kelpaavaksi katsotaan". Huomasivatko asianomaiset koko kehoitusta, sitä en tiedä, mutta kahdeksan päivää myöhemmin (9 p. syyskuuta 1830) luettiin kaikkialla väliaikaisen hallituksen julistus, jonka mukaan "kansalainen Louis Philippe oli kansan tahdosta Ranskan kuninkaaksi valittu".

Se "entinen valtioneuvoston auditööri", joka näin pian näki toiveensa toteutuvan, ei ollut kukaan muu kuin Rouge et Noir'in tekijä Henri Beyle. Hän oli nyt muutamia vuosia elättänyt itseänsä Pariisissa kirjoittelemalla sanomalehtikyhäyksiä ja vastamainittua sielutieteellistä romaaniansa kärsien ainakin parina viime vuonna mitä suurinta puutetta.[98] Nyt näytti sentään hänelle samoin kuin Mériméellekin suosiollisempi aika koittavan, kiitos olkoon uudelle sisäasiainministerille Guizot'lle ja finanssiministerin apulaiselle Thiers'ille. Melkein yksin ajoin nimitettiin molemmat ystävykset valtion virkoihin, Beyle konsuliksi ensin Triest'iin, sittemmin Civita-Vechiaan ja Mérimée meriasiainministerin, kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi.[99]

Mitään suoranaista valtiollista merkitystä ei tällä toimella tietysti ollut, sillä olihan hän ainoastaan hallituksen toimitusmiehiä. Mutta että tunnettu vapaamielinen, joka vasta ikään oli kieltäynyt lähetystösihteerin virasta Lontoossa, nimitettiin tällaiseen virkaan, oli kuitenkin jonkunlaisena todistuksena siitä väristä, johon heinäkuun hallitus ainakin alussa tunnustausi. Sangen vähätöinen, vaikka sentään hyväpalkkainen, tämä virka muuten oli, johon Mérimée nyt ilman pienintäkään omaa ponnistusta oli päässyt.[100] Taiteen, kirjallisuuden ja tieteen viljelemistä varten jäi hänelle aikaa yllinkyllin niin hyvin meriasiain kuin kaupan ja sisäasiain ministeristöissä, joihin molempiin hän kreivi d'Argout'a seurasi, tullen nimitetyksi edelliseen 13 p. maaliskuuta v. 1831 ja jälkimmäiseen 30 p. joulukuuta 1832.

Sen verran vaikutti aseman muutos kuitenkin Mériméen ulkonaisiin suhteisiin, että hänen entinen seurustelupiirinsä jossakin määrin muuttui ja laajeni. Cénaclen iltamat kävivät ikäänkuin itsestään yhä harvinaisemmiksi ja vaikka hän kyllä toisinaan ilmestyikin nuorten taiteilijain ja kirjailijain yhteiseen kokouspaikkaan Café de Paris-ravintolaan, niin kylmeni hänen välinsä useihin cenaclelaisiin melkeinpä huomaamatta.

Muutamien kanssa heistä hän kuitenkin yhä edelleen ylläpiti virkeää seurustelua. Sellaisia olivat varsinkin Sainte-Beuve, jonka kanssa Mérimée aina on pysynyt mitä ystävällisimmissä väleissä, Hugo, Delacroix, Alfred de Musset, Devérian veljekset ja Béranger. Kun ministeri d'Argout v. 1832, jolloin "Le roi s'amuse" oli jätetty Théâtre français'n johtajalle kreivi Taylor'ille, pyysi saada ennakolta silmäillä tätä "vaarallista" näytelmää ja persoonallisesti puhutella sen hurjapäistä tekijää, oli se Mérimée, joka hänelle Victor Hugon esitti, samoin kuin hän joku aika sitten oli hänet Beylellekin esittänyt. Eräänä iltana (1830) oli hän nimittäin tahallaan kutsunut luokseen Sainte-Beuve'n, kreivi de Viel-Castel'in, Hugon ja — Beylen, joka ei koskaan ole voinut kärsiä Hugon retoriikkaa. Vuosisatamme suurin romanttiko ja ensimmäinen, todellinen realisti, jotka yleisen innostuksen vallassa kuitenkin olivat rinnakkain yhteistä vihollista vastaan sotineet, tapasivat täällä toisensa ensi kerran. Sainte-Beuve kertoo tästä yhtymästä eräässä kirjeessään m.m. seuraavaa: "Quelle singulière soirée! Hugo et Stendhal, chacun comme deux chats sauvages, de deux gouttières opposées, sur la défensive, le poils hérissés et ne se faisant la patte de velours qu'avec de précautions infinies: Hugo plus franc, plus large, ne craignant rien, sachant qu'il avait affaire dans Stendhal à un ennemi des vers et de l'idéal et du lyrique; Stendhal plus pointu, plus gêné et (vous le dirai-je) moins grand nature en cela. Mérimée qui avait ménagé le rendez-vous, ne la rendait peut-être plus facile et n'aidait pas à rompre la glace; elle ne fut jamais brisée ce soir-là".[101] Ja tuskinpa heidän välinsä vastaisuudessakaan lie parannut.

Nyt se muuten alkoikin jo selvään osoittautua, kuinka tuiki eriluontoiset käsitteet oli sekoitettu tuohon yleisesti käytettyyn nimitykseen romanttiika. Yhteistä ei näet oikeastaan ollut koskaan ollutkaan muu kuin halu vastustaa kangistunutta klassillisuutta ja sotia sovinnaisuuden sääntöjä vastaan, kuten Villemain jo v. 1825 oli lausunut: "Le romantisme pratique est une coalition animée d'intérêts divers, mais qui a un bout commun, la guerre aux règles, aux règles de conventions".[102] Minne päin Mériméen kehitys oli käyvä, sen voi arvata, kun tiesi missä määrin Beyle oli häneen vaikuttanut. Sitä paitse osottivat sellaiset kertomukset kuin "L'enlèvement de la redoute", "La partie de trictrac" ja varsinkin "Le vase étrusque" ihan selvää vierautumista niistä periaatteista, joita n.k. romanttisen koulun vasemmistolaiset ovat te'elmissään seuranneet. Näissä novelleissaan osotaksen Mérimée nimittäin jotenkin puhdaskarvaiseksi realistiksi. Ainakin voimme täydellä syyllä sanoa, että hänen taiteessaan v:n 1830 vaiheilla tapahtuu huomattava käänne realismiin päin. Tällä en tarkoita, että hän ennenkään olisi tehnyt itseänsä syypääksi liian höysteisen ja retoorillisen kielen käytäntöön, tarkoitan vain, että hän aineitansa valitessa nyt mieluummin liikkuu todellisuuden ja nykyisyyden perustuksella.

Beyle oli kuitenkin nyt muuttanut pois Pariisista, ja vietti ikäviä päiviä syrjäisessä Civita-Vechiassa, mistä hän vasta 1836 palasi sinne kolmeksi vuodeksi takaisin. Erään toisen hyvän ystävän oli Mérimée menettänyt ijäksi. Keskellä vuotta 1828 oli nuori ja etevä kasvientutkija Victor Jacquemont matkustanut tutkimusmatkalleen Intiaan ja joulukuussa 1832 hän jo kuoli Bombayssa 31 vuoden vanhana.

Vaikka Mériméen ja Delacroix'n esteetilliset käsitykset ainakin käytännöstä päättäen olivat kovin erilaiset ja vaikka hän usein moittiikin lahjakasta maalaajaa huolimattomasta piirustuksesta ja epävarmoista ääriviivoista, pysyivät he kuitenkin kau'an parhaina ystävinä. Mérimée tunnusti nimittäin aina kernaasti hänen "grandes qualités de verve et d'imagination", joitten hän luuli parhaiten soveltuvan monumenttaaliseen maalaukseen.[103] Koko Delacroix'n myöhempi tuotanto[104] osottaakin kuinka oikeassa Mérimée oli häntä näin arvostellessaan. Että Delacroix muuten pani suurta arvoa Mériméen mielipiteille taidetta koskevissa kysymyksissä, sitä todistavat m.m. eräät Ph. Burtyn hallussa olevat paperit, jotka sisältävät hänen muistoonpanojaan näitä ajoilta. Kaikin puolin hyväksyvällä tavalla mainitsee hän tässä nimittäin Mériméen määrittelyn taiteesta ylipäänsä ["l'art s'est l'exagération à propos"] ja useista erityisistä kysymyksistä taiteen alalla.[105] Yhteistä oli näillä ystävyksillä myöskin se, että kumpikin olivat hienoja salonkiherroja ja peittivät kaikki tunteensa ja liikutuksensa "hinter der kühlen Haltung und den abgeschliffenen Manieren des Weltmannes", kuten taidehistorioitsija Meyer Delacroix'sta sanoo.[106]

Mériméen mieleisimpiä miehiä oli myöskin Ranskan ehkä hienoin ja taiteellisin lyyrikko Alfred de Musset, joka näinä aikoina vasta oli muutamia vuosia yli kahdenkymmenen vanha. Mielipiteiltään oli hän kuitenkin jo kypsä kuin täysi mies, käytökseltään ja tavoiltaan täydellinen ylimys ja salonkimainen gentleman, joka yhtä vähän kuin Mérimée tahtoi olla tekemisissä takkutukkaisten boheemikirjailijain ja runoilijain kanssa. "Il ne fallait pas l'humilier en lui rappelant qu'il était un grand poète, ce mondain irréprochable. Il n'aimait pas les gens de lettres, sinon ceux de la coeur dont il se croyait quelque peu par ses façons cavalières et hautaines. Il avait horreur du débraillé dans sa personne comme dans son oeuvre et il n'y avait pas de visage plus calme que celui de Musset", kirjoittaa hänestä eräs hänen aikalaisistaan.[107] Ja ellemme ota lukuun sitä seikkaa, että Musset kirjoitti useimmat teoksensa runomitalla, Mérimée taas jokaisen rivin suorasanaisessa muodossa, ovatkin heidän luonteensa useissa suhteissa sukulaisia. Molemmilla sama hieno taiteellinen aisti, sama sattuva, kuvaava ja yksinkertainen kieli, sama epäilijän maailmankatsanto ja totuuden halu. Musset olikin "Théâtre de Clara Gazul'in" suuri ihailija, sitä osottavat kyllin hänen esikoisensa "Contes d'Espagne" samoin kuin hänen tunnetut kauniit säkeensä Mériméen kunniaksi.[108] Ja kun "La coupe et les lèvres" sekä "A quoi rêvent les jeunes filles" valmistuivat, oli tietysti Mériméekin siinä pienessä seurueessa, jolle runoilija nämä julkaisemattomat te'elmänsä v. 1832 luki. Seurue oli ylipäänsä sama, joka oli ollut kuuntelemassa Musset'n "espanjalaisia kertomuksiakin". Tällä kertaa olivat useimmat jotenkin kylmiä. Mérimée oli ainoa, joka lähestyi runoilijaa ja kuiskasi hänelle hiljaa; "Tehän olette edistynyt tavattomasti; tuo pieni huvinäytelmä minua varsinkin äärettömästi miellyttää".[109] Nähtävästi on heidän hyvä välinsä säilynyt siihen saakka, kunnes tuoni nuoren, tunteellisen runoilijan korjasi (k. 1857), sillä ainakin olivat he vielä kuusi vuotta sitä ennen vilpittömiä ystävyksiä. Klassikkoja peljäten eperoi näet Musset silloin asettua ehdokkaaksi Akatemiaan, mutta taipui siihen kuitenkin Mériméen kehoituksesta; kuten tunnettu, ei hänen tarvinnutkaan sitä katua.[110]

Yhtä usein kuin Delacroix'n luona nähtiin Mérimée istuvan veljesten Achille ja Eug. Devérian atelieerissa arvostelemassa heidän taulujaan ja keskustelemassa kirjallisuudesta ja taiteesta. Mielellään häntä veljekset kuuntelivatkin, varsinkin kun hän innostui oikein puhumaan lempikansastaan espanjalaisista, heidän tavoistaan ja kauneista kaupungeistaan.

"L'Espagne vient de nous rendre Mérimée qui, l'ayant parcourue seul et en tous sens, ne voit qu' Espagne, Alhambra, Grenade, Burgos et combats de taureaux; il est admirable à entendre conter les moeurs de ces gens là", kirjoittaa Achille Devéria helmikuussa v. 1832 ystävälleen taidemaalaaja Claude L. Zieglerille.[111]

Epäilemättä on meidän kiittäminen juuri näitä iltamia siitä onnistuneesta kuvasta, jossa A. Devéria esittää meille miehuutensa parhaimmassa ijässä (29 v.) olevan Mériméen istuvassa asennossa, yllään pitkä englantilainen redingote à la Goethe, ja kaulassa ajanmukainen "fadermördare", siihen kuuluvine kaulahuivineen. Tukka on hänellä tässä, kuten kaikissa muissakin muotokuvissa, joita olen nähnyt, pitkä, suortuvainen ja jotenkin tuuhea, kasvot sileiksi ajetut, suu hienossa ivahymyssä ja katse terävä ja tutkiva. Mielestäni on hän tässä Tourneux'n toimesta litografieeratussa kuvassa juuri sellainen, joksi hänet kuvailee, kun on lukenut hänen espanjalaiset kirjeensä ja kertomuksensa. Tällaisena näyttääkin häneen täydellisesti sopivan se arvostelu, jonka kuuluisa kuvanveistäjä David d'Angers hänestä antaa. Taiteilijan suhteesta Mériméehen olen ylempänä jo puhunut. Pierre Lebrun'in salongissa tutustuivat he toisiinsa. Nähtävästi teki Mérimée kuuluisaan taiteilijaan syvän vaikutuksen, koskapahan tämän päiväkirjassa tapaamme seuraavan lausunnon hänestä:

"Mérimée parle peu. Il joue avec un album, insoucieux de tout ce qu'il dit, affectant les manières d'un sceptique et d'un homme blasé, mais observant néanmoins les détails avec une extrême finesse. Une certaine timidité, une retenue qui perce toujours à travers l'aplomb que lui fait prendre son excessive confiance dans son mérite, forment le fond de son caractère. Mérimée examinait les traits de Lebrun, et l'on pouvait deviner qu'il analysait les lignes froides d'un visage trop régulier pour que la passion poétique ait passé par là".[112]

Samaan suuntaan käy sekin arvostelu, jonka hänestä antaa aikoinaan hyvinkin tunnettu kirjailijatar rva Ancelot, "Marie on Trois époques" y.m. huvinäytelmäin ja romaanein tekijä. Rva Récamier'n ja varsinkin "taiteilijakuninkaan", parooni Gérardin luona oli rva Ancelot usein tilaisuudessa tapaamaan sekä Beylen että Mériméen, jotka molemmat näyttävät olleen kertojan lemmikkejä. Annan sananvuoron nyt hetkeksi hänelle:

"Heti sinne (Gérardille) tultuani ympäröivät he minut ja vaikka usein istuttiinkin seuraavan päivän aamuun — aina viivyttiin nimittäin yli puoliyön — pysyi keskustelu sentään koko ajan vilkkaana ja hauskana pienessä piirissämme. Mutta olikin siellä miellyttäviä seurakumppalia! 1:o) hra Mérimée, jonka kekseliäille, alkuperäisille ja luonteville mielipiteille sattuva arvostelukyky, yksinkertainen ja sievä esitystapa sekä syvä totuuden tunne soi niin vakuuttavan voiman; sitten 2:o) Eugène Delacroix, jonka lempeä ja hieno keskustelu ilmaisi niin paljo herttaisuutta ja hillittyä malttia kuin hänen taiteilijaneronsa lentoa, tulta ja innostusta; 3:o) tuo erittäin miellyttävä ja hurmaava (charmant) parooni de Mareste, jonka leikilliset ja hyväntahtoiset sukkeluudet aina säilyttivät vanhan hyvän aistin paremmilta ajoilta, — — — — sekä lopuksi Beyle eli Stendhal, jonka lystikkäästä pirteydestä ei kellään voi aavistusta olla. Kas siinä tämän erinomaisen hauskan keskustelun pääasialliset ylläpitäjät. Mérimée ja Beyle ottelivat usein ja nämä keskustelut ne olivat — jatkaa rva Ancelot — inimitables par l'originalité tout à fait opposée de leur caractère et de leur intelligence, qui faisait valoir l'un par l'autre et élevait par la contradiction, à leur plus grande puissance, des esprits d'une si haute portée! — Beyle innostui kaikesta ja tuhannet tunteet vaihtelivat hänessä muutamien minuuttien kuluessa. Ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta ja välinpitämättömäksi; mutta surunsa peitti hän usein leikillisyyden ta'a eikä hän koskaan ollut iloisempi kuin sellaisina päivinä, joina hänellä oli ollut pahoja vastuksia. Mériméen huolettoman kylmä ja kepeä iva häntä sentään toisinaan häiritsi ja sai hänet ymmälle; mutta kun hän siitä taas selvisi, pulppusivat hänen sukkeluutensa yhä alkuperäisempinä ja voimakkaampina."[113]

Olen tahallani painattanut tämän pitkän otteen, koska rva Ancelot tunnetulla sujuvalla kynällään tässä kuvailee juuri niitä miehiä, joiden kanssa Mérimée ehkä eniten seurusteli näinä aikoina. Tuttavia tällä kyllä oli hyvinkin paljo, mutta vähä sellaisia, jotka todella olisivat voineet kehua olevansa hänen lähempiä ystäviään. Ystävyydestä onkin Mériméellä aina ollut sangen korkea ajatus, sitä osottavat sekä hänen kirjeensä että myöskin n.k. Librin juttu, josta edempänä tulen selkoa tekemään. Mutta näiden uskottujensa arvostelusta hän olikin arka, ainoastaan näille oli hän avonainen ja sydämmellinen;[114] maailman edessä esiytyi hän sitä vastoin jo näihin aikoihin suljettuna, kylmänä ja ivallisena, jonka vuoksi häntä yleisesti pidettiinkin tunteettomana ja itsekkäänä.[115]

Paitse muutamia pienempiä novelleja ja arvosteluja eri sanomalehdissä[116] ilmestyi Mériméeltä juuri näihin aikoihin uusia ja korjattuja painoksia entisistä teoksista. Niinpä Jacqueriesta (ynnä Carvajal'ista) toinen painos v. 1829 ja kolmas v. 1832, Clara Gazul'ista v. 1830 ja Chronique de Charles IX:stä v. 1832.

Kaikkien näitten teosten kansilehdillä oli tekijänä mainittu "l'auteur du Théâtre de Clara Gazul". Mutta kun v. 1832 Fournier'n kustannuksella ilmestyi kokoelma ennen julkaistuja novelleja nimeltä "Mosaïque recueil de contes et de nouvelles", niin seisoi nimilehdellä "Prosper Mérimée auteur du Théâtre de Clara Gazul et de la Chronique de Charles IX", joten siis viimeinenkin hitunen hänen julkisen salaisuutensa verhosta nyt kerrassaan poistui. Huolimatta siitä, ettei tämä kokoelma sisältänyt yhtään uutta kertomusta, saavutti se kuitenkin laajan lukijakunnan. Varsinkin näyttävät kertomukset korsikalaisesta Mateo Falconesta, jonka synkkä ja järkähtämätön kunniantunto oikein puistattaa lukijaa, sekä turhanpäiväisesti mustasukkaisesta Saint-Clair'istä eniten miellyttäneen Pariisin yleisöä.

"Vasta v. 1829, useita kuukausia sen jälkeen kuin hän oli julkaissut romaaninsa (Chronique de Charles IX), — kirjoittaa hänestä tunnettu arvostelija Gust. Planche — tuli Mériméen nimi yleisesti tunnetuksi Mateo Falconen kautta, joka todella onkin mestariteos… Huolimatta näiden kolmen kertomuksen (Tamango, La partie de trictrac ja Mateo) suuresta arvosta kävi yleisön ihastus Prosper Mériméehen oikein selväksi, huomattavaksi ja todelliseksi taudiksi vasta 'Le vase étrusque'n' jälkeen".[117] Kokoelma sisälsi paitse novelleja myöskin huvinäytelmän Les Mécontents sekä nuo kolme hauskaa kirjettä Espanjasta, joista jo ylempänä on ollut puhe.

Espanjan matkallaan oli Mérimée muuten ollut tilaisuudessa vertaamaan Clara Gazul'in espanjalaisia kuvauksia todellisuuteen ja sanotaan tämän vertailun vaikuttaneen hänen totuudentuntoonsa niin ankarasti, että hän epätoivoisena jo päätti lopettaa koko kaunokirjallisen tuotantonsa. Hän näet rakasti totuutta, luonteiden, tapojen ja koko paikallisvärityksen todellisuutta niin arkatuntoisesti, että hän kykyänsä epäillen arveli parhaaksi luopua kaikista jälittely-yrityksistä. Taipumuksiaan ei sentään niin vähällä tukahduteta. Ja olihan hän tilaisuudessa pienimpiin yksityiskohtiinsa tutkimaan Pariisin elämää ja oloja, ihmisiä ja luonteita ympärillään. Ehkä onnistuisi hän tässä saamaan esille totuuden niin tunnollisesti kuin hän halusi ja toivoi. Ja olikinhan "Le vase étrusque", jossa hän käsitteli nykyaikaista pariisilaista aihetta, saavuttanut mitä suurinta suosiota ja tunnustettu "palaseksi elämästä". Miksi ei hän siis, yhä tarkempaan elämää ympärillään tutkittuansa, voisi edelleenkin onnistua Pariisin elämän kuvaamisessa? Sopihan vielä kerran koettaa.

Eivätkä ehtineet "Mosaïque'n" lukijat vielä unohtaa ainoatakaan näistä kertomuksista, kun Mériméeltä seuraelämän huvitusten ja virkatöitten lomassa jo oli valmistunut uusi romaani. Novellissaan "Le vase étrusque" oli hän kuvannut mustasukkaista, rakastunutta nuorukaista, joka intohimonsa seurauksista vihdoin kaatuu kaksintaistelussa. Uudessa romaanissaan "La double méprise" esittää hän meille 1:o miehen, joka on täydellinen egoisti ja rakastaa naisia ainoastaan huvikseen (Darcy); 2:o naisen, joka raakamaista miestään halveksiessaan ja ulkonaisen käytöksen hienoutta ihaillessaan tulee antautuneeksi miehelle, jota hän ei rakastanut eikä oikeastaan edes ollut tuntenutkaan kuin muutamia tunteja (Julie de Chaverny).

La double méprise joka ilmestyi Revue de Paris'ssa syksyllä v. 1833 ja heti sen jälkeen erityisenä kirjana, on niin hienon taiteilijan älyllä kirjoitettu ja niin taitavan sielutieteilijän aistilla sommiteltu teos, että sitä vielä kau'an tullaan lukemaan todellisella nautinnolla.

Kun se (elokuussa) alkoi ilmestyä mainitussa aikakauskirjassa, kirjoitti sen päätoimittaja Amadée Pichot Mériméestä niin kauniin esipuheen, etten malta olla siitä lyhyitä otteita antamatta. "Ei kellään meidän nuorista kirjailijoistamme ole minun mielestäni enemmän lahjoja ja mielikuvitusta kuin Pr. Mériméellä; mutta ei kukaan heistä myöskään voi paremmin niitä hallita kuin hän. Ei kukaan heistä tiedä paremmin, mitä hän milloinkin tahtoo, kuhun kulloinkin pysähtyy. Aina on hän varma itsestään, aina tunteittensa herra… Mikä minua erittäinkin miellyttää tässä lempikirjailijassani on se, että hän, vaikka taitaakin englannin, espanjan, saksan ja itaalian kieliä, aina pysyy ranskalaisena, tapahtukootpa hänen kuvaamansa tapaukset sitten missä tahansa. Esitystavaltaan ja aatteiltaan ranskalaisena ollen, on Pr. Mérimée asettunut suorastaan vastustamaan tuota lavertelevaa metafyysillistä koulua, jota jonkun aikaa nyt on koetettu istuttaa tänne Saksasta, koulua, joka muka on filosofiiaa, vaikka onkin vain uskovaisuutta (illuminisme), mikä muutamissa on 'un dérangement des organes cérébraux' ja toisissa 'tout bonnement un dérangement des organes biliaires'."[118]

Samassa aikakauskirjassa kirjoittaa syyskuun vihossa H. C. Saint-Michel milt'ei yhtä lämpimän arvostelun Double méprise'stä. "Kertomus Darcystä ja rva de Chavernystä on pieni mestariteos. Se on tapakuvaus, samalla luonnollisen yksinkertainen ja hieno, ja havainnot sekä luonteista että sydämmen sisimmistä tunteista ovat kaikki perin tosia ja täydelliseen maailman kokemukseen perustuvia. Esitystavassa on niin paljo siroutta (grâce) ja niin tuiki vähän maneeria. — — Ja erittäinkin olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut kuvata ylimysnaisen heikkouden niin suurella hienotuntoisuudella, sanoisinpa melkein puhtaudella (chasteté). — — Tämä yksinkertainen juoni, tämä etsimätön päätös muodostaa kuitenkin täydellisen draaman, jota eivät häiritse joutavat pikkuseikat ja syrjähypyt, jotka nykyajan melodramaattisissa kertoelmissa lukijaa väsyttävät".

Yksimielisesti sitä muutkin arvostelijat kiittivät. Gustave Planche kirjoitti siitä Revue des deux Mondes'en erityisen artikkelin, jossa hän sielutieteellisesti selitteli Mériméen esittämät rakkauden tyypit: a) raaka ja aistillinen, b) hienosteleva, mutta itserakas sekä c) vaarallisin kaikista "l'amour de la tête". Tämän viimeisen oli kirjailija ottanut kuvatakseen ja nuo kolme päähenkilöä ovatkin "tracés de main de maître".[119] Samaan suuntaan kävi André Delrieu'nkin arvostelu Le Temps'issa jossa kuitenkin löytyy eräitä pieniä muistutuksia, mitkä Mériméestä epäilemättä tuntuivat kiitokselta:

"Ainsi les personnages de la Double Méprise — sanotaan siinä — nous les connaissons tous; nous ne les avons pas rêvés, mais nous les avons vus, aimés haïs; nous les avons heurtés sur le Boulevard, lorgnés au spectacle. — — Je regarde Julie comme le plus heureux type de femme parce que toutes les femmes lui ressemblent. — — Darcy représente la galantérie sèche et posée de l'homme d'esprit. — — — Les qualités du conteur y sont toujours exubérantes, les fantaisies du poète un peu négligées; plus de justesse que d'imagination, une désespérante sobriété".[120]

Tarpeetonta on tuoda esille otteita useammista senaikuisista arvosteluista, jotka, pieniä eroavaisuuksia lukuunottamatta, kaikki olisivatkin samanlaatuisia. Mériméen kylmän objektiivinen, sattuva ja ytimekäs esitystapa olikin nyt jo todellisen realistin käsialaa. Järkähtämätön totuuden jälittely on käynyt hänen ihanteeksensa taiteessa, kirjoitettiin hänestä kaikkialla, mikä sen sitten sanoi kiitokseksi, mikä moitteeksi. Ikäänkuin ivatakseen kumpaisiakin — yleisön hämmästyttäminen ja nenästä vetäminen oli nyt kerran hänen mielihalujaan — kääntyi Mérimée äkkiä taas tarumaisiin aiheisiin. Vai olisiko hänessä nyt todellakin vakaumukseksi kypsynyt Goethen mielipide, jonka mukaan melkeinpä kaikki aiheet olivat hyviä, kunhan ne tositaiteellisella tavalla esitetään?

Miten lieneekin; vanhan espanjalaisen legendan Don Juan'in elämästä hän nyt käsitelläkseen ottaa ja nimi — Les âmes du purgatoire (Kiirastulen sielut) — on yhtä kummallinen kuin sen sisällyskin.[121] Kaksintaisteluja, murhia, naisten viettelyjä, uskonnonpilkkaa y.m. on kirja täynnä ja tuhansiin siveellisyysrikoksiin tekevät itsensä syypääksi päähenkilöt Don Juan de Marana ja hänen jumalaton neuvonantajansa Don Garcia. Mutta kaikki nuo uskomattomat seikkailut ovat kuitenkin kerrotut niin tarkasti ja luonnollisesti, niin taiteellisesti ja jännittävästi, että sitä henkeänsä pidättäen lukee. Tekijä itse säilyttää kuitenkin aina kylmäverisyytensä eikä koskaan ainoalla sanallakaan asiain menoon sekaudu.

Tämä kylmyyspä se juuri arvostelijoitakin suututti. "Mérimée est l'auteur le plus froid et le plus sec de notre époque", kirjoittaa hänestä Philarète Chasles. "Ne dirait-on pas que le génie français actuel est un génie technique et architectural, plongé dans la science des archivoltes et des pilastres, mesurant les ogives, respectueux pour le passé et plein de vénération pour l'antiquité féodale? Le ton pédant de M. Mérimée est tout bonnement la prétention d'un écrivain qui après avoir sculpté quelques romans à la manière de Scott et quelques drames dans le style misanthropique et acerbe de lord Byron, se constitue aujourd'hui l'imitateur artistique de Goethe. Faute de véritable enthousiasme pour l'art, il se met en frais de technologie inutile et de science apprêtée".[122]

Mérimée olikin aina rakastanut muinaistieteitä ja historiaa. Viime aikoina varsinkin olivat nämä aineet käyneet hänelle melkeinpä ainoaksi työskentelyksi, sillä virastossaan hän ei viipynyt muuta kuin sen verran, mikä oli välttämätöntä. Kuitenkin lienee hän hoitanut nekin toimensa kyllin tyydyttävästi, koskapahan hän koko ajan pysyi kreivi d'Argout'n suosiossa ja muutti hänen muassaan ministeristöstä toiseen. Kun ministeristön asema ylipäänsä ja sisäasiain ministerin tila varsinkin Guizot'n ja Thiers'in välisten eripuraisuuksien ynnä sisällisten rettelöjen vuoksi vähitellen kävi uhkaavaksi ja kun eduskunta sitä paitse ankarasti ahdisteli asianomaisia hallituksen jäseniä, näki kreivi d'Argout, silloinen sisäasiain ministeri, itsensä pakoitetuksi eroamaan huhtikuussa v. 1834. Uusi ministeri halusi kabinettinsa päälliköksi omia miehiään ja niin joutui Mériméekin virattomaksi. Teostensa ja lukuisain tuttavuussuhteittensa kautta oli hän kuitenkin jo ehtinyt tulla niin huomatuksi, että hänelle heti toimitettiin toinen ja parempi toimi. Ministeriksi tultuaan oli Guizot v. 1831 ystäväänsä Ludovic Vitet'ä varten perustanut uuden viran, nimittäin valtioarkeoloogin eli "historiallisten muistomerkkien ylitarkastajan". Kun Vitet, entinen globelainen ja "aide-toi, le ciel t'aidera"-seuran jäsen keväällä v. 1834 sitten nimitettiin kauppaministeri Duchâtel'in ylisihteeriksi, tarjottiin avoimeksi jäänyt arkeoloogin virka Prosper Mériméelle, joka sen mielellään vastaanottikin.

Nyt oli Mérimée saanut toimen, joka häntä jo kau'an oli miellyttänyt. Ja työteliään luonteensa koko voimalla hän antausikin uuteen ammattiinsa. Kuinka perusteelliset hänen tietonsa Ranskan muinaisuudesta ja taideolojen asteittaisesta kehityksestä ennen pitkää olivat, sitä osottavat parhaiten ne lukuisat kirjoitukset Ranskan historiallisista muistomerkeistä, kirkkomaalauksista y.m., joita hän seuraavina vuosina julkaisi.[123] Ja kuinka tunnollisesti hän tehtävänsä käsitti, siitä lienevät todistuksina m.m. ne matkat, jotka hän vv. 1834-39 teki ympäri Ranskanmaata aina Korsikan saarelle saakka. Kustakin tällaisesta virkamatkasta kirjoitti Mérimée sisäasiain ministerille erityiset seikkaperäiset kertomukset. Näin ilmestyivät v. 1835 Notes d'un voyage dans le Midi de la France, seuraavana vuonna Notes d'un voyage dans l'Ouest de la France, v. 1838 Notes d'un voyage en Auvergne[124] ja kaksi vuotta myöhemmin tämän sarjan viimeinen osa Notes d'un voyage en Corse. Kaikki nämä olivat esitystavaltaan peräti asiallisia ja — kuivia. Mériméetä näytti ikäänkuin huvittavan vetää nenästä yleisöä, joka luonnollisesti odotti tunnetun novellikirjailijan antamissa matkakertomuksissa löytävänsä hauskoja ja jännittäviä sivukohtauksia. Tietysti ei tällaisessa kaunokirjailijan elämäkerrallisessa tutkimuksessa voi ruveta näiden tieteellisten teosten sisällyksestä selkoa tekemään. Niiden tuhansiin kohoova sivuluku osottaa jo osaltansa tekijänsä uutteruutta;[125] mitä taas hänen tiedonantojensa tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen tulee, ovat tiedemiehet niiden suhteen aina olleet sitä mieltä, että jokainen piirre ja tieto on hänellä varma kuin kallio.

Paitse näitä matkakertomuksia ilmestyi Mériméeltä tuon tuostakin suurempia tai pienempiä tutkimuksia muinaistieteiden, taiteiden tai historian alalta.[126] V. 1835 julkaisi hän m.m. Henri de Guisen elämäkerran, ja pari vuotta senjälkeen perinpohjaisiin tutkimuksiin perustuvan ansiokkaan kirjasensa "Essay sur l'architecture réligieuse du moyen âge, particulièrement en France",[127] missä hän teki selkoa keskiaikana tehtyjen kirkkojen rakennustavasta varsinkin Ranskassa.

Jo pitkät ajat oli Mériméetä muinaisten roomalaisten historia suuresti huvittanut ja on hän tämän erikoistaipumuksensa viime hetkeensä säilyttänyt. Näinä puheina olevina aikoina hän erityisesti tutki tunnetun sisällisen sodan vaiheita ja sankareita voidakseen osottaa, miten olot vähitellen kävivät niin sotkuisiksi ja rauhattomiksi, että Caesarin lainen voimakas mies saattoi yhteisen turvallisuuden nimessä vallan anastaa. Marraskuussa v. 1840 hän sitten tutkimustensa tulokset julkaisi nimellä Essay sur la guerre sociiale (IV + 403 siv.)[128] Teos on tavallaan historian psykologiaa, vaikka tapahtumat kerrotaan jotenkin alastomina ja henkilöt kuvataan vain reliefissä. Esitystapaa ovat monet moittineet ikävän kuivaksi ja mehuttomaksi. Mitään kuvarikasta kieltä ei se tietysti olekaan, ja se sotisikin vastoin Mériméen koko luonnetta. Mutta voimakkaasti ja elävästi on tekijä noita muinaisia oloja ja henkilöitä kuvannut eivätkä kaikki suinkaan ole samaa mieltä esityksen kuivuudestakaan. Niinpä sanoo siitä esim. Loménie, että "hänen tyylinsä säilyttää tässä kaikki kauniit ominaisuutensa" ja että vaikka tekijä ei lisäilekään paljo omia arveluja, niin hän kuitenkin "tire souvent un excellent parti de telle phrase courte, recueillie chez Appien, Paterculus ou Florus, pour donner à une situation ou à un incident une tournure animée et intéressante".[129] Ja Sainte-Beuve huomauttaa arvostelussaan erittäin, että "on voit que M. Mérimée, dans ce nouveau cadre de l'histoire critique, ne s'est pas interdit son parfait talent de raconter".[130] Yhtä kiittävä on se tapa, millä eräs Ranskan suurimpia historioitsijoita, Thiers, samaisesta teoksesta puhuu: "Mon cher Mérimée", kirjoittaa hän tälle sen johdosta, "j'aime l'histoire romaine par dessus toutes les autres et je vous envie votre sujet et votre manière de rendre les choses".[131] Ja Béranger, tuo rakastettava runoilija, jonka kanssa Mérimée aina pysyi mitä ystävällisimmissä väleissä, hän lausuu herttaisella tavallaan siitä eräässä kirjeessä näin: "Rakas Prosper! …. Se on todellakin kovin oppinutta minulle ja minä ihmettelen oppisi syvyyttä ja maltillista arvosteluasi. Eikä esityskään tunnu turhantarkalta, vaikka aine onkin raskasta luonteeltaan …. Tiedätkös, että minua oikein pelottaa, kun näen sinut noin oppineena? Entäpä jos sinä kaiken tämän tieteellisen työsi keskellä unohdat Clara Gazul'it ja kronikat, romaanit ja novellit? Elä tee itseäsi syypääksi sellaiseen hulluuteen ja ole muuten vakuutettu, että aina olen ystäväsi Béranger".[132]

Niin hyväntahtoinen ja parasta tarkoittava kuin tämä Béranger'n loppumuistutus onkin, ei siihen sentään olisi näinä aikoina luullut olevan tarpeeksi syytä. Sillä olihan Mérimée samoihin aikoihin esiytynyt menestyksellä kaunokirjailijanakin. Tosin käytti hän mielellään tieteellisiä tai kvaasitieteellisiä aiheita novellejansa varten, mutta hän teki sen sellaisella taiteilijan aistilla, ettei aine sen vuoksi käynyt hiukkastakaan kuivemmaksi; päinvastoin sai se tästä jonkunlaisen sopivan alustan. Niin oli laita esim. La Vénus d'Ille nimisen kertomuksen, jossa tekijä mitä huolellisimmin oli kuvaavinaan erästä muinaislöytöä (Venusta) Illen kaupungin läheistössä kietoen siihen mitä hurjimman hoffmannilaisen rakkausjutun.[133] Muinaislöytö kuvattiin niin tarkasti ja seikkaperäisesti, että moniaat tiedemiehet taaskin pettyivät luullen Mériméen todellista löytöä kuvanneen. Novellinsa synnystä kirjoittaa hän itse v. 1847 seuraavasti:

"Ille'n Venusta ei ole koskaan ollut olemassa ja ovat nuo tieteelliset kantakirjoituksetkin tehdyt secundum artem Muratori'n ja Orelli'n avulla. Aatteen tähän kertoelmaan sain lukiessani Freher'issä erään keskiaikaisen legendan. Lainasin myöskin muutamia piirteitä Lucianus'elta, joka puhuu ihmisiä kurittavasta kuvapatsaasta. Mukaelmani höystelin sitten kaikellaisilla pienillä viittauksilla ja leikillisyyksillä, jotka varmaankin käsittää se tuttavaryhmä, jonka keskuudessa tätä novellia kirjoittaessani elin …. Olen muuten kovin ylpeä siitä, että sellainen tiedemies kuin te olette (kirje on osotettu eräälle taidehistorioitsijalle) on vaikkapa hetkenkin pitänyt täytenä totena pientä juttuani".[134]

Tämä viimeinen lause osottaa kyllin selvään, että Mérimée yhä säilyttää saman poikamaisen halun vetää yleisöä nenästä ja että tuon tiedemiehen pettymys oli todellinen nautinto hänelle.

"La Vénus d'Ille" käsittelee ihan keksittyä ja romanttista aihetta, joka Mériméetä nähtävästi on suuresti huvittanut. Romanttikoihin ei hän siltä enää itseään lue ja kovinpa erehtyisikin se, joka sen tehdä tahtoisi. Olen ennemmin huomauttanut, ettei Mérimée 30-luvun alkupuolelta enää mihinkään suuntaan kuulu, vaan käy hän siitä lähtein jo omia teitään antaen yleisölle milloin romanttisen, milloin realistisen jutelman, jotka kuitenkin aina ovat esitystavaltaan klassillisen yksinkertaisia ja selviä. Mutta aina hakee hän jännittäviä aiheita, joita ei voi välinpitämättömyydellä lukea. Nyt kun hän juuri oli julkaissut kertomuksen romanttiseen henkeen, niin oli sangen luultavaa, että seuraava tulisi ikäänkuin tälle vastapainoksi olemaan realistinen, sillä Mérimée suorastaan halusi säilyttää itsenäisen asemansa Ranskan kirjallisuushistoriassa.

Kesäkuussa v. 1840 ilmestyikin Revue des deux Mondes'ssa kirjailijamme etevin kaunokirjallinen tuote "Colomba".

VI.

Ranskan kaunokirjallisuus oli vähitellen melkolailla rappeutunut ja useilta tahoilta kuultiinkin 30-luvun loppupuolella valituksia siitä. Romanttikojen puutteet ja virheet alkoivat noiden tunnettujen nerojen jälkeläisissä käydä kovin ilmeisiksi ja heidän pilventakaisiin fraaseihinsa ja deklamoiviin kappaleihinsa oltiin jo kyllästytty. Todellista elämää kaipasi yleisö taas vähitellen niin hyvin romaaneissa kuin näyttämöllä. Tai ainakin haluttiin taas taiteellista järjestystä ja varmempia muotoja. Kuinka kipeästi muutamat siitä sekasortoisesta tilasta kärsivät, jossa kaunokirjallisuus näihin aikoihin oli, sitä osottaa m.m. seuraava haikea valitus Chaudes-Aïgues'n kynästä. "Ranskan kirjallisuus — kirjoittaa hän — tarjoaa tätä nykyä surkeimman näytelmän, mitä ajatella voi, nimittäin sellaisen anarkiian, että täydellinen loppu (dissolution) olisi parempi. Ellemme ota lukuun kolmea, neljää etevää kirjailijaa, jotka huomattavasta voipumuksestaan huolimatta koettavat kantaa lippua voimakkaalla kädellä eteenpäin, niin missä ovat ne uuden taiteen ylpeät edustajat, joiden itsetunto muutamia vuosia sitten sellaisella melulla ja rohkeudella ilmausi".[135]

Tähän kysymykseen olikin kyllin syytä, sillä monet tuonoisista rähisijöistä olivat todellakin teille tietämättömille kadonneet. Ketkä nuo hänen mainitsemansa "kolme neljä etevää kirjailijaa" ovat, sitä ei hän meille ilmoita, mutta epäilemättä luki hän niihin myöskin Victor Hugon. Ja kuitenkin alettiin tätä yhä useammalta taholta syyttää seisauksesta kehityksessä, varsinkin draamallisessa. Marion de Lorme oli jo saanut osakseen paljo kylmemmän vastaanoton kuin Hernani ja vaikka Le roi s'amuse ja Lucrèce Borgia taas saivatkin yleisön vähän lämpenemään, niin jähtyi tämä myötätuntoisuus sangen pian, eikä Ruy Blas (v. 1838) enää kyennytkään yleisön välinpitämättömyyttä karkoittamaan. Ja että Les Burgraves muutamia vuosia myöhemmin jo kärsi täydellisen tappion, sen tiedämme kaikki.

Huolimatta siitä, että Hugo juuri oli taistellut itsensä Ranskan akatemian jäseneksi, oli hänen maineensa ja vaikutuksensa siis kuitenkin alenemassa. Ne, jotka rakastivat intohimoa, lämpöä ja tunnetta taideluomissa ja tyylissä, löysivät nämä ominaisuudet eräässä uudessa tulokkaassa, joka nyt alkoi käydä päivän sankarittareksi kaunokirjallisuuden alalla.

Tarkoitan tietysti rva Aurore Dudevant'ia, joka George Sand'in nimellä oli julkaissut huomiota herättävät yhteiskunnalliset romaaninsa (Indiana, Valentin, Lélie, Jacques, André etc.), joissa hän Rousseaun innolla ja Hugon lahjoilla kuvasi naisten sortotilaa ja yleistä yhteiskunnallista mädännystä. Parannusta, totuutta tunteissa ja tavoissa hän vaati ja outona kummallisena saarnaajana häntä kuunneltiin. George Sand'illa oli myöskin eräs miespuolinen kilpailija yhteiskunnallisen romaanin alalla, nimittäin Balzac. Tuotantokyvyssä ja esityksen kypsyydessä oli hän kilpailijansa vertainen ja kaltainen, mutta taiteellisilta periaatteiltaan olivat he vastakohtia. George Sand on itse Balzac'ille kerran sanonut: "te kuvaatte olot ja ihmiset sellaisina kuin ne ovat, minä taas sellaisina kuin niiden tulisi olla".

Itse asiassa onkin tämä ihan oikein sanottu. Balzac on näet todellakin vuosisatamme suurin sydänten analyseeraaja ja yhteiskunnallisen elämän fysioloogi, joka ottaa aina todelliset olot perustuksekseen. Hän on realisti. Mutta hän ei jaksa säilyttää luomissaan taiteellista muotoa ja hänen voimakas mielikuvituksensa suurentaa usein alkuperäiset luonteet ja olot. Sainte-Beuve onkin sanonut hänestä sen vuoksi, että "Balzac n'est pas vrai… C'est un homme de génie, mais c'est un monstre. Tout chez lui est de l'imagination, de l'invention".[136]

Sekä George Sand että Balzac olivat muuten ammattikirjailijoita ja työskentelivät käsittämättömän nopeasti. Koska he kumpikin sentään olivat todellisia runoilijoita ja voimmepa sanoa neroja, säilyttivät heidän tuotteensa kuitenkin aina runollisuuden ja taiteellisuuden tuoksun. Mutta kun keskinkertaiset kyvyt alkavat samalla vauhdilla työskennellä, käy kirjallisuus pian tusinatavaraksi ja menettää myöskin taiteellisen arvonsa. Näin alkoi juuri näihin aikoihin Ranskassa käydä. Romanttinen suunta oli joutunut kaikellaisten rahan-ahnaiden hutilusten käsiin ja muodostui ennen pitkää huokeahintaiseksi kauppatavaraksi, joka ihmeellisistä aiheista ja seikkailuista kyhätyillä jutuillaan tuotti tekijöillensä suuria rikkauksia. Sanomalehdet nielivät tavattomia novellimääriä ja maksoivat hyvästi. Eikä tarvinnut tuotteiden erinomaisia ollakaan, keskinkertainen ja -tekoinen meni täydestä, kunhan sitä tuli usein ja tarpeeksi. Sama oli laita näytelmäkirjallisuudenkin. Pariisissa oli syntynyt teaatteri toisensa perästä ja kaikki ne halusivat uusia näytelmiä houkutellakseen yleisöä. Mitään mestariteoksia ei vaadittu, kunhan kappale vain illan kesti ja yleisöä huvitti joko juonellaan tai sukkeluuksillaan. Näin syntyi erityinen romaani- ja näytelmäkirjallisuus suurta yleisöä varten ja sen jokapäiväiseksi ravinnoksi. Kun yksityiset kirjailijat eivät jaksaneet yksin tuottaa niin paljo kuin heiltä pyydettiin, ottivat he apulaisia ja ennen pitkää näemme syntyvän erityisiä kaunokirjallisuustehtaita, joiden tavaroille isännät nimensä leimaavat. Sellaisia kirjallisuuden tehtailijoita olivat Dumas vanhempi, Eug. Scribe, Janin y.m. Turhaan koettivat taidetemppelin ovenvartijat, arvostelijat, taistella tätä tusinatavaran tulvaa vastaan. La littérature à la vapeur (höyrykirjallisuus) levisi yhä laajemmalle ja laajemmalle kaikista Nisard'in, Asselinen, Chaudes-Aïgues'n vaikerruksista huolimatta.

Epäilemättä on Alfred de Vignykin juuri vastapainoksi näille "tehtailijoille" pannut seuraavat sanat lordmaijorin suuhun Stellossa: "J'ai retenu ceci de Ben Jonson et je vous le donne comme certain: savoir que la plus belle Muse du monde ne peut suffire à nourrir son homne et qu'il faut avoir ces demoiselles pour maîtresse, mais jamais pour femme".[137]

Prosper Mérimée oli tässä suhteessa aina ollut lordmaijorin mielipidettä ja sitä myöskin seurannut. Ainoastaan silloin kuin hänellä todellakin oli jotain arvokasta sanomista ja antamista tarttui hän kynään. Ja moneen kertaan hän silloin jo oli aineensa läpi miettinyt, monet tutkimukset sitä varten tehnyt. Mutta kun hän sitten työnsä tuloksen käsistään laski, olikin se mestariteos, johon ei moite pystynyt ja joka varmaankin säilyttää arvonsa ja asemansa halki vuosisatojen. Käsittelipä hän romanttisia tai realistisia aiheita, aina oli hän sama voittamaton mestari esityksen objektiivisuudessa ja taiteellisuudessa. Ja siksi tunnustivat hänet aikalaisensakin, kuten jo olemme nähneet ja yhä edelleen tulemme näkemään.

V. 1839 oli Mérimée, niinkuin ylempänä olen maininnut, valtioarkeoloogina tehnyt matkansa Korsikan saarelle ja ihastunut tavattomasti sen asukkaiden alkuperäisiin ja villeihin tapoihin. En tosin ole saanut käsiini hänen antamaansa virallista matkakertomusta enkä siis varmuudella voi sanoa kuvastuiko siinä jollakin tavalla tämä hänen ihastuksensa. Mutta jos hänen muista matkakertomuksistaan saa päättää, niin pysyi Mérimée näistäkin oloista kertoessaan asiallisena ja kuivana. Ja kuitenkin oli tämän saaren hurja kansa päättäväisine, miehuullisine tapoineen, intohimoineen, seikkailuineen, verikostoineen, pelkäämättömyyksineen ja vapaudenhaluineen ijäksi syöpynyt hänen mieleensä. Virallista matkakertomusta suunnitellessa oli hänelle oikein selvinnyt korsikalaisten näkökanta ja luonne, ja samalla oli hän myöskin pakoitettu yksityiskohtiinsa tutustumaan saaren maantieteellisiin suhteisiin ja historiallisiin muistoihin. Perustusta hänellä siis kyllä oli, kun hän alkupuolella vuotta 1840 ryhtyi kirjoittamaan etevintä romaaniansa, jolla hän on ikuisen muistomerkin itselleen pystyttänyt.

Colomba ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'n kesäkuun vihossa ja muutamia kuukausia myöhemmin erityisenä kirjana "Les âmes du Purgatoire" ja "Vénus d'Ille" kertomusten kanssa. Se on oikeastaan mestarillinen tapakuvaus, josta korsikalaisten villeys ikäänkuin uhoaa vastaamme joka piirteestä.[138] Päähenkilönä on siinä nuori tyttö, nimeltä Colomba, joka koettaa ja jonka onnistuukin yllyttää Ranskan sotapalveluksesta palaavaa veljeänsä verikostoon isänsä murhaajaa vastaan.

Tarpeetonta lienee mainita, että koko sanomalehdistö tämän kirjan ilmestymistä yhteisellä riemastuksella tervehti. Niinpä kirjoittaa siitä Sainte-Beuve mitä kauniimmalla tavalla Revue des deux Mondes'ssa, puhuen ensin lyhyesti Mériméen ensimmäisestä esiytymisestä ja varhaisemmista vaiheista ja siirtyen sitten Colombaan, joka hänen mielestään heti osottaa, että "bien qu'il se prodigue peu, M. Mérimée n'a pas épuisé ses plus beaux contes". Sisällyksestä ei arvostelija viitsi ruveta selkoa tekemään, "koska jokainen on sen lukenut", ja tarpeetonta on hänestä sitä edes kritikoidakaan sen "täydellisen menestyksen" jälkeen, jonka se on saavuttanut. "Tällä tavoin voi siis todellinen kyky odottamattomia teitä päästä samoihin tuloksiin kuin vanhat mestarimme… Colomba on mitä klassillisin tuote sanan parhaimmassa merkityksessä, kas siinä minun johtopäätökseni!" lopettaa Sainte-Beuve arvostelunsa.

Aug. Desplages siitä taas kirjoittaa m.m. että, "M. Mérimée, qui n'élève point assez souvent, au gré du public, une voix toujours applaudie, a cette année enrichi son écrin littéraire d'un fin joyau. Tous ceux qui ont lu Colomba n'ont pu trop admirer le sagesse de cette docte manière et les contours précis de ce beau style". — Revue de Paris'n arvostelija F. Bonnaire ei niinikään voi olla lausumatta ihailuaan Mériméen uudesta mestariteoksesta:

"Colomban menestys on jo niin tunnettu kaikille, ettei minun ole tarvis ruveta luettelemaan niitä etevyyksiä, jotka kaikki tämän jännittävän kertomuksen ymmärtäväiset lukijat itsestäänkin huomaavat. Hra Mérimée ei vielä ole koskaan kohonnut niin liikuttavaan ja täydelliseen todellisuuteen kuin tässä eikä hän koskaan ennen ole henkisen kykynsä ja kirjallisen tyylinsä kallisarvoisia avuja suuremmalla menestyksellä käyttänyt. Tiedämme myös jo vanhastaan kuinka mestarillisesti hän on käsitellyt Les Ames du Purgatoire'n seikkailurikasta ja La Vénus d'Ille'n fantastillista aihetta". — —[139]

Ivallisen leikillisellä tavalla arvostelee Mériméen uutta teosta eräs kolmas aikakauskirja. "M. Mérimée comprend à merveille la Corse, et cette Colomba est justement une histoire de vendetta, très correctement racontée. On y met le doigt dans les trous de balles qui percent la chair. L'auteur a quelque chose du talent d'un procureur impérial. Il semble qu'il vous fasse avaler du vinaigre à la glace. Son style est froid comme un serpent. Sa phrase est taillée en biseau et accusée par méplats comme les traits du sardonique romancier lui-même à qui l'on trouve quelque ressemblance avec le Méphistophélès de Goethe".[140]

Pystytettyään itselleen Colombansa kautta ikuisen muistomerkin, heitti Mérimée kaunokirjalliset hommansa pois muutamiksi vuosiksi antautuen sen sijaan tieteitä ja taiteita viljelemään. Olen ennen jo usein maininnut, että hän osasi sekä piirustaa että maalailla akvarelleja. Nämä avut olivatkin hänelle vallan tarpeeseen, hänen muinaistieteellisillä matkoillaan, kun hän halusi saada jonkun muinaismuiston paperille. Näillä virkamatkoilla tehtyjä rakennuspiirustuksia y.m.s. onkin säilynyt lukemattomia. Sitä paitse oli hän, ennen kuin lähti ensimmäiselle matkalleen, opetellut savimuovailua, taito, josta hänelle monta kertaa oli suuri hyöty.[141]

Taiteihin ja taiteen historiaan oli hän muitten toimiensa ohessa täten niin tutustunut, että itse Revue des deux Mondes katsoi hänet kelvolliseksi arvostelemaan vuoden 1839 salonkia. Omalla nimellään ei Mérimée tietysti kuitenkaan tätä arvosteluaan julkaissut. Peittäytyen nimettömyyden läpäisemättömän verhon taakse koettaa hän tällä kertaa vetää yleisöä nenästä antaen toimituksen ilmoittaa itsestään, että hän muka on englantilainen maalaaja, joka useiden Pariisin matkojensa kautta on perehtynyt ranskankieleen. Toimitus ei sano ottavansa vastatakseen arvostelujen oikeudesta, tuo vieras taiteilija kun näet on käynyt ulkomaista koulua; mutta sen se kuitenkin lausuu voivansa vakuuttaa, että kirjoittaja on puolueeton ja kaikesta ammattikateudesta vapaa. Tehtyään sitten joukon ehdotuksia uudistuksia varten näyttelyjen toimeenpanemisessa käy Mérimée arvostelemaan eri taiteilijoiden teoksia samalla selvitellen omia esteetillisiä periaatteitaan. Niin hauskaa kuin olisikin ruveta näistä tässä laveammin selkoa tekemään, jätän sen kuitenkin toistaiseksi voidakseni sitten samassa yhteydessä osottaa, mikäli Mérimée kertomuksiansa kyhätessään on taiteellisia periaatteitaan seurannut. Huomautettuaan kuinka uusi suunta maalaustaiteessa on saanut draamallisen leiman ja siten poikennut suurten mestarien viittomalta tieltä, kehoittaa Mérimée heitä omin silmin ja tarkasti tutkimaan, vaan ei kopioimaan luontoa, sillä totuus yksin ei riitä taiteelle: se vaatii todennäköisyyttä.[142] — Mitä taiteilijat tästä hänen kirjoituksestaan lienevät arvelleet, en tiedä, mutta jokaisesta esteetikosta pitäisi sen näyttämän hyväksyttävältä. — — —

Kuinka ihastunut Mérimée oli Espanjaan ja kuinka innostuneena hän sieltä palasi, sen jo tiedämme. Helleeniläisyyttä, kreikkalaisten taidetta, kieltä ja kirjallisuutta oli hän myöskin aina ihaillut ja rakastanut. Suunniteltu, vaikka tekemättä jäänyt matka Illyyriaan, Dalmatsiaan ja Peloponneson niemimaalle ennen Guzlan ilmestymistä todistaa, että hän jo nuoruutensa päivinä oli uneksinut vaelluksista Platon'in ja Sofokleen, Leonidaan ja Temistokleen syntymämaassa. Ja jos hän silloin olisi haluansa saanut noudattaa olisi meillä häneltä epäilemättä innokkaita ja vapautta ylistäviä kirjeitä tallella todistamassa hänen silloista innostustansa.

Espanjaan ja Kreikkaan hänen mielensä yhäkin halasi. Ja molempiin hän myöskin ennen pitkää pääsi, kuten tulemme näkemään. Mutta aikaisemmin olisi hänen pitänyt saada omin silmin nähdä Hellaan kuuluisa kansa, joka maansa, kunniansa ja vapautensa edestä oli kaikki koittanut. Nyt oli lähes parikymmentä vuotta kulunut Guzlan ajoista ja tällä välin oli hän ehtinyt paljon muuttua. Entinen innostus oli laimennut ja usko ihmiskunnan ihanteihin ei ainoastaan horjunut, vaan syöpynytpä ajan pitkään poiskin jättäen sijaa kylmyydelle, epäilykselle ja surumielisyydelle. Tosin ei hänellä oikeastaan ollut syitä pessimismiin, sillä helppoahan oli pääasiassa hänen tähän astinen kulkunsa ollut. Mutta onnenkin keskelle löytää repostelevan järjen ja ankaran kritiikin synnyttämä epäilys tiensä. Ja vaikk'ei hänellä itsekohtaisia suruja ollutkaan, oli häntä kuitenkin muutamia vuosia sitten (v. 1836) kova onni kohdannut tempaamalla hänen rinnaltaan vanhan isä Mériméen, joka aina oli ollut poikansa hyvä ystävä ja tarvittaissa neuvonantaja.[143] Tosin oli tämä kuollessaan jo siinä ijässä (79 vuotias), jolloin kuolema jo vähitellen on välttämätöntä, mutta Prosperin pohjaltaan tunteelliseen luonteeseen vaikutti tämä tapaus sentään paljo. Ehkä suri hän senkin vuoksi, että hänen äitinsä suri, sillä äitiänsä rakasti hän hellemmin ja syvemmin kuin ketään muuta ihmistä maailmassa. Äiti hänelle kuitenkin vielä jäi eloon ja se tieto haihdutti surun isän kuolemasta vähitellen pois. Tähän vaikutti epäilemättä myöskin se harvinaisen eriskummallinen ja romantillinen suhde erääseen nuoreen, älykkääseen ja sivistyneeseen englantilaiseen tyttöön, joka juuri siihen aikaan sai alkunsa ja jonka todistuksena meillä on tuo tunnettu kokoelma Mériméen jälkeenjääneitä kirjeitä "Lettres à une Inconnue".[144] Koska tämä henkinen ystävyyssuhde on sangen omituinen ja intressantti ja sitä paitsi tarjoaa rikkaan alan sielutieteellisille havainnoille Mériméen luonteesta, tulen sitä myöhemmin laveammin käsittelemään; vasta mainittua kirjekokoelmaa ai'on kuitenkin pitkin matkaa käyttää Mériméen elämäkerrallisia vaiheita kertoessani.

Todellisimman tyydytyksensä oli kirjailijamme kuitenkin aina tottunut etsimään työstä. Ja työssä hän sen nytkin toivoi löytävänsä — ja matkustuksissa. Näihin yhdisti hän nimittäin tavallisesti jonkun tieteellisen tarkoitusperänkin. Ensistäänkin virkamatkoihinsa kotimaassa, sitten niihin molempiin ulkomaamatkoihin, jotka hän melkein peräkkäin teki ihailemiinsa maihin, Espanjaan ja Kreikkaan.

Syksyllä v. 1840 hän toiselle Espanjan matkalleen lähti verestääkseen muistojansa härkätaisteluista, uljaista toreadooreista, vahtoavista taisteluhevosista ja koko tuosta hurmeisesta näytelmästä, joka yhä vain näkyy häntä viehättäneen. Espanjan rohkein ja taitavin härkätaisteilija oli edelleen sama Francisco Sevilla, josta hän jo v. 1830 oli sellaisella ihastuksella "espanjalaisissa kirjeissään" puhunut. "Minä näin hänet jälleen v. 1840 Madridissa — kirjoittaa hän pari vuotta myöhemmin Sevillan kuoleman johdosta jälkimaineeksi noiden kirjeiden uuteen painokseen — näin hänet yhtä urhoollisena, yhtä uhkarohkeana kuin siihen aikaan, jolloin kirjoitin ylläolevan kirjeeni.[145] Näin hänen taas yli parikymmentä kertaa pehtaroivan tomussa kuoliaaksi pusketun hevosensa alla, näin hänen katkovan poikki useita keihäitä ja tekevän voimakkaita rynnäkköjä Gaviran hirmuisia härkiä vastaan".

Mutta pelkkään näkemiseen ei hän tyytynyt, hän tahtoi myöskin persoonallisesti tutustua heihin ja heidän näkökantaansa, kuulla heidän puhetapaansa ja kieltänsä. "Ystäväni valmistivat minulle tilaisuuden syödä päivällistä Sevillan kanssa; hän söi ja joi kuin mikähän Homeeron sankari, ja oli muuten mitä iloisin seurakumppali. Hänen andalusialaisella käyttäytymistavallaan, leikkisän tasaisella luonteellaan ja pirteitä vertauskuvia uhkuvalla murteellaan oli erityinen viehätyksensä, varsinkin kun edessään näki tuon jättiläisen, jonka luonto näytti aikoneen ainoastaan kaiken hävittäjäksi". Vielä enemmän kuin Sevillaa ihailee hän tämän nuorempaa kilpailijaa tauromachian jalossa taidossa, Montesta. Tämä muka yhdistää mitä kauniimpaan sopusointuun miehuuden, sirouden, kylmäverisyyden ja ihmeteltävän taidon. "Montès a la tournure d'un homme comme il faut. Il vit noblement, et se consacre à sa famille, dont il a par son talent assuré l'avenir. Ses manières aristocratiques déplaisent à quelques toréadors qui le jalousent. Je me souviens qu'il refusa de dîner avec nous lorsque nous engageâmes Sevilla. — — Sevilla est le Marius de la tauromachie, Montès en est le Cesar".[146]

Marraskuussa Pariisiin takaisin palattuaan painatti Mérimée ylempänä mainitseman teoksensa "Essay sur la guerre sociale", jota tiettävästi ei kirjakauppoihin ensinkään jaettu. Tässä puuhassa kului talvi. Kesän tullen halusi hän taaskin ulos maailmaan ja tällä kertaa sattuikin niin onnellisesti, että hänelle tarjoutui tilaisuus hauskassa ja oppineessa seurassa matkustaa kauan uneksimallensa Hellaan niemimaalla, jopa Vähään-Aasiaankin. Empimättä haki ja sai Mérimée virkavapautta muutamiksi kuukausiksi ja liittyi tähän pieneen matkaseurueeseen, johon häntä paitse kuului seuraavat kolme tiedemiestä:

1:o) hänen vanha, hyvä kumppalinsa kouluajoilta J. J. Ampère, joka samoiltuaan Euroopan halki aina Skandinaaviaa myöten nyt halusi omin silmin nähdä laulujen ja tarujen ihannoitseman Kreikan ja Itämaat.

2:o) Charles Lenormant, Mériméen ystävä ja kuuluisa hellenisti, joka jo kerran ennen (v. 1824) oli tieteellisiä tutkimuksiansa varten käynyt Kreikan mainehikkaita muistomerkkiä tarkastelemassa.

3:o) parooni Jean Antoine de Witte, nuori belgialainen tiedemies, joka muinaistieteilijänä, savimaalausten (ceramografian) ja rahojen (numismatian) tuntijana, myöhemmin teki itsensä laajoissa tieteellisissä piireissä tunnetuksi.

Mitään seikkaperäistä kertomusta tältä matkalta ei Mérimée ole koskaan kirjoittanut. Eikä ole minunkaan aikomukseni ruveta siitä tässä yksityiskohtiin käypää selkoa tekemään, vaikka Ampèren julkaisemat kirjoitukset siihen antaisivatkin kyllin tarkkaa johtoa.[147] Tahdon vain muutamilla otteilla Mériméen kirjeistä ja kirjoituksista osottaa, kuinka ihastunut hän matkaansa oli ja kuinka täysin henkäyksin hän siitä nautti.

"Viime kesänä", kirjoittaa hän maaliskuussa v. 1842 'tuntemattomalle', "sattui minulla olemaan hiukan liikoja rahoja. Ministeriltäni sain virkavapautta kolmeksi kuukaudeksi, mutta viisi kuukautta minä kuitenkin viivyin matkallani Ranskasta Maltaan, Ateenaan, Eefesoon ja Konstantinoopelin. Näiden viiden kuukauden kuluessa en tuntenut ikävää edes viiden minuutinkaan vertaa. Mitähän olisitte arvelleet minusta te, joka jo ennenkin minua niin pelkäsitte, jos olisitte nähneet minut matkoillani Aasiassa pistoolit vyöllä, sapelit sivulla ja — tokko voitte sitä uskoakaan — korviin asti ulottuvat viikset viuhottamassa! Uljainkin oopperaryöväri olisi minua epäilemättä peljännyt, vaikka itse sitä sanonkin. Konstantinoopelissa näin minä sulttaanin kerran lankkisaappaissa ja mustassa redingotessa, toisella kertaa taas Baïram'in kulkueessa timanteilla tähitettynä. Eräältä sikäläiseltä kaunottarelta, jonka tohvelille huomaamattomuudessani satuin astumaan, sain oikein aika korvapuustin ja liika nimekseni giauri. Muita suhteita turkkilaisiin kaunottariin ei minulla ollut. Ateenassa ja Aasiassa näin minä muistomerkkiä ja maisemia niin ihania kuin maailmassa vain olla voi. — — Syöpäläisiä siellä oli myös, kirppuja ja leivosen kokoisia sääskiä, joilta en saanut hetkeäkään nukkua. Näiden kaikkien rasitusten keskellä olen minä käynyt jotenkin vanhannäköiseksi. Suosituskirjeessäni sanotaan minulla olevan kuherruskyyhkyn suortuvat; se on kaunis itämainen vertaus rumasta todellisuudesta. Teidän on nimittäin kuviteltava minut aivan harmaahapsiseksi".[148]

On oikein hauska nähdä, että Mérimée, niin surumielinen ja pessimistinen kuin hän jo aikoja sitten olikin, kuitenkin vielä liki 40-vuotijaana voi tulla vallan liikutetuksi vaeltaessaan Kreikan historiallisista tapahtumista kuuluisilla kentillä ja vainioilla. Hänen hyvän ystävänsä Lenormantin ihastus se näyttää hänenkin vaikuttaneen innostavasti. "Nähdä Kreikanmaa hänen (Lenormantin) seurassaan", kirjoittaa Mérimée kuvatessaan ystävävainajansa (k. 1859) elämänvaiheita, "oli melkein sama kuin jos olisi saanut haudastaan nousseen Pausaniaan oppaakseen. Me vietimme päivämme alituisessa ihailemisessa. Ei majatalojen epämukavuus eikä teitten harmittava kehnous voinut Kreikalta riistää sitä runoutta, mikä tunnustaa siellä kaikkialta vastaan huokuvan; ei kukaan ole voinut liikutuksetta koskettaa tuota pyhää maata, jonka ahtaalle alueelle niin paljo suuria muistoja on kertynyt.[149] Joka silmänräpäyksessä tuntee matkustaja astuvansa sankarin jälkiä. Tuolla selvään kallioon hakatulla puhelavalla ei ole kuin muutamia neliskulmaisia jalkoja; mutta siltä on aikoinaan Demostenes puhunut. Haaratiellä (route fourchue), jolla Oidipus Laïus'en kohtasi, voi nyt tuskin kahdella hevosella rinnakkain matkustaa; kukkula tahi oikeammin louhikko, missä viimeiset 300 sparttalaista kaatuivat Leonidaan ruumiin ympärille, ei ole Herodoton ajoilta muotoaan muuttanut. Kuinka tarkka kuvauksissaan hän olikin Herodotos! Termopyleen läpi kulkiessamme kuulimme, kuinka maahan varisseet tammenlehdet jalkojemme alla ritisivät; tästä ritinästä, sanoo Herodotos, kuulivat kreikkalaiset, että Xerxeen kuolemattomat, jotka kiersivät vuorisolaa, olivat lähenemässä".[150]

Mérimée rakasti todellakin kreikkalaisia sydämmensä pohjasta. Miksi? Ainoastaanko heidän historiallisten muistojensa ja sankaritöittensä vuoksi? Eipäs, vaan koska tämä kansa vielä uskoi ihanteihin ja koska "kaikkialla, missä kreikankieltä puhutaan, ilmaikse sama rakkaus kauniiseen ja suureen, sama luonteisen kyky edistykseen, sama itsetieto jonkunlaisesta tehtävästä valistuksen levittäjänä".[151] Ja ell'ei tämä riitä todistamaan kuinka Hellaan muistorikkaat tanteret ja sen ihana taivas todellakin pehmitti "kylmän" runoilijan sydäntä ja herätti hänessä jaloimmat ja hennoimmat tunteet valveille, niin tuetkoot mielipidettäni m.m. seuraavat kerrassaan tunteelliset rivit. "Koska te niin hyvin säilytätte, mitä teille antaa — kirjoittaa hän v. 1842 'tuntemattomalle' — niin voinpa tässä Kreikasta puhuessani lähettää teille tämän heinänkorren. Sen olen poiminut Ateenan kummulta Termopyleen solassa, siltä paikalta, missä nuo viimeiset kolme sataa kaatuivat. Mahdollisesti on tämän pienen kasvin rakennesoluissa hitunen Leonidasvainajan atoomeja. Muistanpa muuten kuinka juuri samalla paikalla erään maissikuvon päällä loikoillen — edessämme oli santarmein vahtipaikka, mikä häväistys! — puhelin ystävälleni Ampèrelle nuoruudestani. Niistä hellistä muistelmista, jotka minulla elämäni ajalta on tallella, sanoin minä hänelle, löytyy ainoastaan yksi, johon mitään katkeruutta ei ole sekoittunut. Minä tarkoitin meidän ihanaa nuoruuttamme. Pray keep my foolish flower".[152]

Vaan olkoon jo kylläksi tästä Mériméelle niin nautintorikkaasta Kreikanmatkasta. Hän sanoo itse tällä matkalla vanhenneensa ruumiinsa puolesta; luultavasti on se enimmäkseen leikkiä, ja varmaa on ainakin, että hän siellä henkisesti nuortui.

Tammikuussa vuonna 1842 palasi Mérimée takaisin matkaltaan ja ryhtyi taas entisiin virkatoimiinsa. Samoihin aikoihin tapahtui Victor Hugo'n vaali akatemiaan, johon hän, kuten ylempänä jo mainittiin, juhlallisesti vastaanotettiin 3 p. kesäkuuta. Jo joku vuosi sitten olivat eräät Mériméen ystävät kehoitelleet tätä asettumaan samaa tarkoitusta varten kandidaatiksi, mutta silloin ei Mérimée sitä ottanut korviinsakaan. Mutta kun Hugo tuli valituksi, näyttää hän muuttaneen mielipidettä. Toukokuussa hän näet jo kirjoittaa "tuntemattomalle": "Oi niin, onhan minulla teille suuri uutinen! Niin pian kuin ensimmäinen noista neljästäkymmenestä manalle muuttaa, on siitä se seuraus, että minä teen 39 vieraskäyntiä; tietysti käy se minulta niin tuhmasti, että minä vain saan 39 uutta vihamiestä. Kävisi kovin pitkäksi selittää teille, mistä tämä itsetunnon kohtaus on alkuaan". Hiukan myöhemmin, kesäkuussa, taas samasta asiasta: "Koska teidän toivomuksenne toteutuvat, niin pyydän minä teitä nöyrimmästi toivomaan minusta akateemikkoa. Se minua suuresti ilahduttaisi sillä edellytyksellä tietysti, ett'ette tulisi vastaanottajaisiin. Muuten on teillä aikaa kyllitellen toivoaksenne. Ruton näet täytyy päästä raivoamaan noiden herrasmiesten keskuudessa, jotta merkit suosiollisiksi kävisivät; ja varsinkin pitäisi minun samaa tarkoitusta varten lainata teiltä jonkun verran tuota tekopyhyyttä, johon te nykyään näytte lyöpyneen".[153]

Odotellessaan oli Mérimée, virkaan kuuluvien toimiensa ja matkustustensa ohessa eri osissa Ranskanmaata, jopa muutamia kertoja Englannissakin, kustantajansa toimesta ryhtynyt tarkastelemaan entisiä teoksiansa julkaistakseen niistä uusia painoksia. Niinpä ilmestyikin v. 1842 Charpentier'n kustannuksella "Théâtre de Clara Gazul suivi de la Jacquerie et de la Famille Carvajal" sekä muutamia kuukausia myöhemmin "Colomba suivi de la Mosaïque". Kaikki jälkimäisen kokoelman kertomukset oli tekijä uudestaan "tarkastanut ja korjaillut" poistellen m.m. sieltä täältä joitakuita ehkä vähän turhanpäiväisesti rohkeita lauseparsia ja sanoja.

Taivuttiko häntä tähän halu miellyttää akateemikkoja vai oliko ehkä hänen näkökohtansa hiukan muuttunut tässä suhteessa, en varmasti voi sanoa. Mutta jos edellinen olettaminen olisikin oikea, niin ei hän sillä juuri paljoa voittanut. Sillä olihan hän kirjoittanut La double méprise'n ja siinä oli syntiä tarpeeksi.[154] Jäseneksi siihen L'institut de France'n osastoon, joka kantaa nimeä "Académie des inscriptions et belles lettres", valittiin Mérimée kuitenkin 18 p. marraskuuta v. 1843 markkiisi de Fortia d'Urban-vainajan jälkeen 25:llä äänellä 35:stä;[155] loput jakautuivat nimittäin toisten ehdokasten, herrojen Fernau-Compans'in, M. de la Grange'n ja Onésyme Leroy'n kesken, joka viimeksi mainittu vanhempana miehenä, ahkerana kaunokirjailijana sekä historioitsijana näytti olevan vaarallinen kilpailija.

Tämä uusi kunnianosotus oli Mériméelle samasta merkityksestä kuin on piirittäjälle jonkun etukaupungin ja rintasuojuksen valloitus; sen jälkeen oli näet pääsy Ranskan akatemiaan paljo helpompi. Mutta tämä ei tapahdu niinkään ilman vaivatta. Vanha tapa näet vaatii, että kunkin ehdokkaan täytyy käydä kaikkien akateemikkojen luona "kumartamassa". Ja kun Mérimée kerran oli leikin alkanut, täytyi hänen se myöskin lopettaa. Vaan kovasti näkyy hän siitä kärsineen. Maaliskuussa v. 1843 kirjoittaa hän tästä "tuntemattomalle": "Odotellessani teen tavanmukaisia visiittejä hyvin omantunnon mukaisesti. Olen tavannut sangen kohteliaita miehiä, jotka näyttävät hyvin tottuneen tehtäväänsä ja ottavan sen totiselta kannalta; minä koetan parastani pysyäkseni yhtä totisena tehtäväni suhteen, vaan vaikeaksipa se tahtoo käydä. Eikös se teistäkin tuntuisi hassulta, kun täytyisi sanoa jollekulle: 'hyvä herrani, minä pidän itseäni yhtenä Ranskan 40:stä älykkäimmistä miehistä ja katson olevani teidän arvoisenne', y.m. hullutuksia. Tämä on tietysti puettava sopivaan ja vaihtelevaan muotoon aina eri henkilöiden mukaan. Semmoinen on se ammatti, jota minä nyt harjoitan ja joka minua ajan pitkään kovin väsyttäisi."[156]

Jo "Académie des inscriptions"-osastoa varten oli Mériméen täytynyt tehdä noita ijankaikkisia vieraskäyntejä akateemikkojen luona. Ilmoittauduttuaan ehdokkaaksi Ranskan akatemiaan oli sama tehtävä taas edessä. Tiukalle se hänellä silloin näyttää ottaneen, sillä kovin kärtyisiä ovat hänen kirjeensä tältä ajalta. Hänestä on se "vilain métier", "le métier le plus bas et le plus ennyeux". Omasta tahdostaan hän ei muka ollut ryhtynytkään koko puuhaan, puolustelee hän nyt itseänsä. "C'est un peu à l'aveugle que je me suis embarqué ou plutôt qu'on m'a embarqué dans cette affaire" sanoo hän eräässä kirjeessään [n:o XCVII] "tuntemattomalle". "Oletteko koskaan nähnyt koiran yrittävän piikkisian kompottiin? Jos sillä on vähänkään kokemusta, näyttää se hirmuisen surkealta sinne mennessään ja usein palaa se sieltä pikemmin kuin se meni, piikkisika näet on ilkeä elukka isännäksi. Tarttuessani jonkun akateemikon kellonnauhaan ajattelen minä aina piikkisikaa ja olen in the mind's eye juuri tuollainen koiranpenikka. Tähän asti ei minua kuitenkaan vielä ole purtu. Mutta hauskoja kohtauksia on minulla ollut". Usein näet sattuivat kilpailijat vastakkain rappusissa eivätkä juuri lempein silmin toisiaan katselleet.

"Nyt on rohkeuteni ja kärsivällisyyteni jo jotenkin lopussa", kirjoittaa hän "tuntemattomalle" 12 p. maaliskuuta 1844. "Mutta kaikeksi onneksi päättyy tämä kurjuus jo ensi torstaina. Torstaina k:lo 1 p. olen jälleen tavallinen ihminen". Torstaina (14 p.) tapahtuikin vaali Tuonelan tuville muuttaneen Charles Nodier'n sijalle; suurella enemmistöllä päättyi se Mériméen eduksi. Samalla kertaa valittiin Sainte-Beuve Casimir Delavignen paikalle. Kolme kertaa (vv. 1836, 1839 ja 1840) oli Hugo kärsinyt tappion ennenkuin vihdoinkin neljännellä yrityksellä (v. 1841) akatemiaan pääsi. Mériméelle onnistui se ensi kerralla, vaikka kilpailijoina olivat m.m. Alfred de Vigny, Emile Deschamps, Onésyme Leroy, Casimir Bonjour, Aimé Martin ja Vatout, joka nyt 8:n tappionsa perästä raivoisana peräysi Neuillyynsä. Vaali oli muuten ollut myrskyisä, jos tätä sanaa voi näistä "kuolemattomista" käyttää; muutamat koettivat nimittäin ylempänä mainituista syistä kynsin hampain estää Mériméen valitsemista. Vaikka hän tämän hyvinkin tiesi, kävi hän vaalin jälkeen kuitenkin tavan mukaan persoonallisesti kaikkia kiittämässä.[157]

"Se on minua suuresti ilahduttanut", kirjoittaa hän vaalinsa johdosta "tuntemattomalle" (kirje n:o LXXXIX) "varsinkin kun minä varmasti odotin tappiota". Mériméen samoin kuin Sainte-Beuvenkin vaali näkyy herättäneen muuten yleistä tyytyväisyyttä päättäen sanomalehdistöjen arvosteluista.

"Enfin l'Académie française a eu raison hier, contre ses habitudes", luetaan m.m. Artiste'ssa (15 p. maalisk. 1844). "M. Sainte-Beuve a été élu immortel par 21 autres. M. Sainte-Beuve va consoler l'Académie de la perte de Charles Nodier dont il prendra la place sans prendre le fauteuil. M. Prosper Mérimée a été élu ensuite; il a obtenu, comme M. S.-Beuve, la voix de tous les académiciens sérieux. La brèche est décidément ouverte aux esprits généreux et ardents qui luttent avec éclat depuis quinze ans pour les destinées de la littérature. M. S.-Beuve et M. Mérimée ne donneront jamais leur voix à ceux qu'on pourrait appeler les parasites de l'Académie".[158]

Kuten tästä näkyy koettivat romanttikot yhä lukea Mériméen leiriinsä. Omituisinta asiassa on se, että klassikoilla oli samallainen taipumus pitää häntä kuuluvana heidän joukkoonsa. Itse teossa voinee hänestä sanoa samoin kuin eräs akateemikko sanoi Arsène Houssayelle jalosta André Chénier'stä: "Chénier ei kuulu teihin eikä meihin; kaikkien nerokasten miesten tavoin kantaa hän oman itsenäisen lippunsa".

Mériméen oli pidettävä juhlaesitelmä Nodier'sta. Erittäin ihastunut ei hän näy olleen tähän tehtäväänsä. Paul Stapfer julkaisee häneltä kirjeen alulta vuotta 1845, jossa m.m. luetaan seuraavat rivit: "Meidän kolmen vastaanottoesitelmät ovat valmiit. Minusta on tämä työ ollut kovasti ikävää. On näet täytynyt lukea läpi kaikki Nodier'n teokset, yksin Jean Sbogar'kin. Nodier oli vanha velikulta (un gaillard très taré), joka oli olevinaan hyväluontoinen ja jolla aina oli kyynel silmässä. Minun täytyy jo puheeni alussa sanoa, että hän oli hävytön valehtelija. Tämän ajatuksen esittäminen akatemiallisella tavalla on minulle ollut sangen vaikeaa".[159]

Tarkalla ja hienolla sielutieteilijän kynällä kuvasi Mérimée Nodier'n luonteen ja teokset kertoen samalla hänen elämänsä vaiheista. Koska toisessa paikassa aion ottaa puheeksi Mériméen kaunokirjalliset ja kriitilliset kirjoitukset, en rupea niistä tässä nyt tarkemmin selkoa tekemään. Mainitsen vaan sen kohdan hänen esitelmästään, joka silloin suurinta huomiota herätti. Mérimée uskalsi näet 40:n kuolemattoman keskellä ja akatemian pyhien muurien sisäpuolella tutkittavana mestarina mainita Rabelais'n, jolta Nodier hänen mielestään oli oppinut "l'ingénieux mécanisme de son style". Käyttäen tilaisuutta hyväkseen antoi hän mitä kauneimman tunnustuksen tälle etevälle, vaikka ehkä liian vähän salonkimaiselle ja hiukan karkeakieliselle kirjailijalle.[160] Muutamissa läsnäolevissa se herätti pahennusta ja olivatpa jotkut sanomalehdetkin, jotka muutenkaan eivät häntä lempein silmin katsoneet hänen ateististen mielipiteittensä vuoksi, tässä löytävinään kyllin aihetta vakaviin muistutuksiin.

Päästäkseen akatemian jäseneksi oli Mérimée, ylempänä kerrottujen jalkavaivojen ohessa, koettanut ahkerasti puuhata kirjailijana, varsinkin tiedemiesnä. Paitse jo mainittuja teoksia oli hän nimittäin hiukkasta ennen vaalia julkaissut erään etevän novellin ja historiallisia tutkimuksia Rooman menneisyydestä.[161]

Novelli, nimeltään Arsène Guillot, ilmestyi Revue des deux Mondes'ssa 15 p. maaliskuuta 1844. Mériméen entisestä esitystavasta melkoisesti poikkeavilla tavalla, nimittäin sydämmellisen lämpimästi ja myötätuntoisesti, kertoo hän tässä liikuttavan yksinkertaisen jutun köyhyyteen ja kurjuuteen joutuneesta grisettiraukasta, joka rakastajansa ylläpidon ja vanhan äitinsä menetettyään joutuu epätoivoon, heittäytyy akkunasta kiviselle kadulle ja saamiensa vammojen johdosta vihdoin kuolee, huolimatta erään "hyväätekeväisen" ylimysnaisen hoidosta. Mérimée ei ole tässä etsinyt mitään kummallista eikä tekeynyt objektiivisen kylmäksi, kuten tavallisesti; päinvastoin osottaa se kaunis ja runollinen tapa, millä tämän onnettoman tyttöraukan kuolema kuvataan erityistä myötätuntoisuutta. Todennäköisyyden, paikallisvärityksen ja henkilöiden yhteiskunnallisen aseman- ja sivistyksen-mukaisen puhetavan on hän sentään aina säilyttänyt. Sitä paitse on tämä kertomus Saintsburyn sattuvain sanojen mukaan "a singular satire full of sarcastic pathos on popular morality and religion".

Luulisi melkein, että Mérimée tällä kertaa poikkesi tavallisesta kylmän objektiivisesta tyylistään vain osottaakseen — näin ennen vaalia — ettei hän suinkaan ollut sellainen hirviö, miksi häntä kuvailtiin. Näin ei kuitenkaan ollut laita, vaan oli hän todellakin tähän aikaan jostakin tuntemattomasta syystä käynyt "ihmisellisemmäksi", kuten hän itse sanoo. Sitä todistaa m.m. seuraava kohta eräästä kirjeestä "tuntemattomalle": "Autrefois, les ridicules des autres m'amusaient; maintenant, je voudrais les épargner à presque tout le monde. Je suis aussi devenu plus humain, et, lorsque j'ai revu des courses de taureaux, à Madrid, (1840) je n'ai pas retrouvé mes émotions de plaisir de dix ans plutôt; et puis j'ai horreur de toutes les souffrances et je crois aux souffrances morales depuis quelque temps. Enfin je tâche d'oublier mon moi le plus possible".[162] Oliko tähän katuvaisuuteen syynä huonontunut terveys vaiko julkisten hyökkäysten vaikutus, sitä en tiedä. Kovasti hän kuitenkin erehtyi, jos luuli tällä novellillaan voivansa tukkia suun moittijoiltaan, n.k. siveellisiltä. Päinvastoin herätti hän sillä yhä suurempaa pahennusta ja melua. Hän näkyy kärsineenkin siitä aika lailla, koskapahan hän pari päivää kertomuksensa ilmestymisen jälkeen kirjoittaa ystävättärelleen:

"Je suis excédé, éreinté, démoralisé et complètement out of my wits. Puis Arsène Guillot fait un fiasco éclatant et soulève contre moi l'indignation de tous les gens soidisant vertueux, et particulièrement des femmes à la mode qui dansent la polka et suivent les sermons du P. Ravignan; tant il y a que l'on dit que je fais comme les singes, qui grimpent au haut des arbres et qui, arrivés sur la plus haute branche, font des grimaces au mondes. Je crois avoir perdu des voix (tarkoittaa vaalia akatemiaan) par cette scandaleuse histoire; d'un autre côté, j'en gagne. Il se trouve des gens qui m'ont blackboulé sept fois et qui me disent qu'ils ont été mes plus chauds partisans. Ne trouvez vous pas que cela vaut bien la peine de faire ainsi le péché de mensonge, surtout pour le gré que j'en sais aux gens".[163]

Ellei Arsène Guillot juuri avustanut Mériméetä akatemian vaalissa, niin teki sitä sen sijaan hänen ansiokas ja syvällinen tutkimuksensa "Étude sur l'histoire romaine",[164] joka tavallaan on jatkoa hänen edelliseen historialliseen teokseensa "Essay sur la guerre sociale" ja käsittelee etupäässä Catilinan vehkeitä. Mériméen rakkaimpia tuumia oli saada valmiiksi Caesarin elämäkerta, jota hän jo oli vuosikausia tutkinut ja josta hän toivoi pääteostansa. Nuo hänen molemmat nyt ilmestyneet tutkimuksensa olivat vain edeltäviä valmistuksia tälle ja tahtoi hän näistä perustella mielipidettä, jonka hän myöhemmin oli esittävä ja jonka mukaan Caesar hänestä oli silloisten yhteiskunnallisten olojen ja koko ilmakehän johdonmukainen tulos ja välttämätön järjestyksen palauttaja. Jo v. 1840 oli hän suurella innolla antaunut sankarinsa elämänvaiheita tutkimaan ja näyttääpä melkein siltä kuin olisi hänellä jo seuraavana vuonna ollut siitä osa valmiinakin. "Je suis très occupé d'un volume que je voudrais imprimer et qui comprendrait les premières années politiques de César", kirjoittaa hän nimittäin 18 p. heinäk. v. 1841 eräälle ystävälleen.[165] Varmaa onkin, että Mériméellä aikojen kuluessa todellakin valmistui 2-osainen Caesarin elämäkerta, joka kuitenkaan ei ole koskaan painosta ilmestynyt. Syyt tähän lienevät olleet moninaiset, mutta etupäässä kuitenkin kirjailijamme hienotunteisuus Napoleon III:ta kohtaan, joka niinikään puuhasi tutkimusta samaisesta sankarista.[166]

"Étude sur l'histoire romaine" oli kirjoitettu etupäässä akatemiaa varten, sen tunnustaa Mérimée aivan avonaisesti eräässä kirjeessä (v. 1841) ystävällensä de Saulcy'lle. "Je vous dirais tout net — sanoo hän siinä — que je voudrais me faire des titres à l'Académie, mais cepandant je tâche de faire mon livre excessivement compréhensible pour le public ignorant. Peut-être entre l'Académie et le public resterai-je cul à terre. O heureux temps où j'écrivai de contes à dormir debout!…" lisää hän lopuksi hänelle omituisella ivallisuudella.

Onnistuiko hänen saada teoksensa sellaiseksi kuin hän halusi? Luontevalta ja helppotajuiselta se todellakin tuntuu lukiessa. Mitä sen tieteelliseen arvoon ja kuvausten todellisuuteen tulee, näkyvät siitä tiedemiehet olleen vähän erimielisiä. Sainte-Beuven mielestä ei tekijä ole oikein onnistunut kuvatessaan Catilinan luonnetta, ja arvelee hän syyksi sen, että tämän luonne oli Mériméelle niin vieras.[167] Ehkä onkin tässä väitteessä jonkun verran perää. Tahtomatta ryhtyä ratkaisemaan tällaista varsinaisille historiantutkijoille kuuluvaa asiaa pyydän kuitenkin saada Sainte-Beuven lausunnolle vastapainoksi siteerata otteita Charles Lenormantin arvostelusta. "On peut remarquer en lui", kirjoittaa hän m.m., "une juste mesure entre le respect de la tradition scientifique qu'on ne saurait mépriser impunément, et ce degré de nouveauté dans l'appréciation des faits qui permet échapper à la routine des impressions scolaires. M. Mérimée qui a revise ses matériaux avec autant de sagacité que de jugement, a produit un livre, selon moi, bien supérieur à ce que nous possédons en français sur aucune partie de l'histoire romaine, et je ne connais, dans aucune langue, de meilleure préparation à l'étude de Ciceron et de Salluste que la narration si ferme et si vraie de la conjuration de Catilina".[168]

Miten tämän kaiken laita lieneekin, mutta tarkoituksensa Mérimée sillä kaikissa tapauksissa voitti. Hän näet vastaanotettiin 7 p. heinäkuuta 1845 Ranskan akatemian jäseneksi ja saavutti täten korkeimman kunnianosotuksen, minkä kaunokirjailija ja tiedemies voi Ranskassa saavuttaa.[169]

VII.

Mériméessä yhtyy harvinaisella tavalla tiedemies ja kaunokirjailija, sen osottaa koko hänen kirjallinen toimintansa. Yhtä tunnokas kuin hän on tutkiessaan ja punnitessaan tapahtumia ja oloja tieteilijänä, yhtä taitava ja selvä on hän näitä samoja asioita kaunokirjallisesti esittäessään. Ja kun hän matkustelee vaikkapa tieteellisiäkin tarkoituksia varten, on hänessä sentään aina taiteilija valveilla, niin että hän uusia, jännittävämpiä oloja nähtyään heti voi ne romaanijuoneksi ryhmittää.

Senkin vuoksi rakastaa hän siis matkustuksia, että ne antavat hänelle uusia aiheita, uusia aatteita kaunokirjalliseen tuotantoon. "Voir, c'est avoir, dit le bohémien de Béranger. Tout voyage excite dans l'âme d'un artiste des émotions qui se gravent dans ses souvenirs et qui deviennent la source d'inspirations fécondes. Sans doute celui qui ne vise qu' à rendre une nature triviale et dont l'ambition ne s'élève pas plus haut qu'un certain mérite d'exécution, celui-là peut rester dans son pays; mais quiconque se croit une mission plus élevée voudra courir le monde, voir et comparer".[170]

Nähdä ja toisiinsa verrata eri kansoja, maita ja oloja, kas se se häntä ihmisenä ja filosoofina miellytti, sillä siten laajentui hänen näköpiirissä ja vakautui hänen katsantokantansa. Samaan suuntaan käyvät hänen sanansa erään toisenkin kerran, nimittäin "tuntemattomalle" kirjoittaessaan, että "vous savez que tout ce qui rapporte à l'histoire de l'humanité est plein d'intérêt pour moi".[171]

Omaa filosofiiaansa, omia mietteitään ei hän kaunokirjallisissa teoksissaan sentään ole koskaan esittänyt, ei ainakaan millään suoranaisella tavalla. Aina on hän kylmä, objektiivinen kertoja, joka lahjomattoman kynänsä täydellä terävyydellä tosiasiat esittää jättäen kaikki johtopäätökset kunkin yksityisen vedettäväksi. Tämän esitystapansa on hän parhaiten juuri Colombassaan toteuttanut.

Ilman Mériméeen Korsika-matkaa eivät ranskalaiset varmaankaan voisi ylpeillä sellaisesta mestariteoksesta, jommoinen vastamainittu tapa- ja luonnekuvaus epäilemättä on. Tekisipä melkein mieli sanoa samalla, että jollei Mérimée olisi tehnyt matkustuksiansa Espanjassa, puuttuisi maailman kirjallisuudelta eräs toinenkin helmi, nimittäin "Carmen", tuo mainio kuvaus espanjalaisen mustalaistytön itsenäisyyden ja vapauden halusta ja hänen intohimoisesta, itsekkäästä ja oikullisesta rakkaudestaan. Sillä ainoastaan se, ken itse on Espanjan oloihin perehtynyt, itse on seurustellut härkätaistelijain ja mustalaistyttöjen kanssa, voi antaa heistä sellaisen tosikuvan kuin Mérimée tässä kirjassaan on antanut.

Viimeisen matkansa Espanjaan oli hän tehnyt v. 1840 ja arvatenkin kypsyi hänessä sen jälkeen tuuma kuvata Carmen ja hänen lempijänsä José Maria.[172] Milloin se hänellä käsikirjoituksena valmistui, en tiedä, mutta julkisuuteen ilmestyi se lokakuussa v. 1845 Revue des deux Mondes'sa ja herätti tämän arvoisan aikakauskirjan taajassa lukijakunnassa suurta ja ansaittua huomiota. Ja kun se sitten — luullakseni se tapahtui toukokuussa 1847 — eri kirjana painosta ilmestyi ja suuremman yleisön sekä arvostelun käsiin joutui, sai se taaskin saman hyvän menestyksen osakseen.

Niinpä kirjoittaa siitä esim. tunnettu arvostelija de Pontmartin, jonka uskonnolliset tunteet muuten olivat niin vastakkaisia Carmenin tekijän käsitteille, seuraavalla ylistelevällä tavalla:

"Ce que je ne me lasse pas d'admirer chez M. Mérimée, c'est cet art, à la fois si caché et si réel, du premier coup, qui caractérise si bien un personnage, qu'il n'y a plus à y revenir, et que les développemens qui suivent paraissent la conséquence inévitable de ce premier trait. Carmen n'est pas encore nommée, elle est à peine entrée en scène, qu'elle existe déjà, et qu'on sent respirer en elle cette séduction bizarre, cette fascination mystérieuse, principal élément du récit. Les premières pages sont d'une fraîcheur délicieuse, l'ensemble est d'une netteté magistrale. Pas une omission, pas une surcharge; un trait fin, sobre, complet, ménageant les clairs et les ombres, et graduant, avec une incomparable sûreté de main, la valeur relative de chaque figure et de chaque objet. Heureux le critique, lorsqu' après avoir distribué de son mieux le blâme et l'éloge, il rencontre une de ces oeuvres, comme Carmen, qui lui permettent d'achever la leçon par un exemple!"[173]

Samaan suuntaan käyvät muidenkin arvostelijain lausunnot. Mikä kehuskelee, että "Carmen on kappale ihmissydäntä — — ja kuvataan siinä meille espanjalainen manola, jossa yhtyy juutalainen kaksikielisyys, maurilainen luonteen villiys ja andalusialainen kuvaus;" mikä taas vakuuttaa, että "Carmenin luonne on kokonaisuudessaan kuin pronssiin valettu" j.n.e.[174]

Mériméen muista tämän aikuisista kaunokirjallisista tuotteista mainittakoon kertomukset "L'abbé Aubain", joka ilmestyi yhdessä Carmenin ja Arsène Guillot'n kanssa v. 1847, ja "Il viccolo di madama Lucrezia", joka tekijän oman ilmoituksen mukaan valmistui jo huhtikuussa (27 p.) v. 1846, vaikka en ole saanut selville, missä ja jos se ylipäänsä tuli julkaistuksi ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen. Edellinen on tapakuvaus kirjeiden muodossa ja kerrotaan siinä, kuinka eräs köyhtynyt pariisilainen ylimysperhe joutuu syrjäiseen maaseutukylään, missä pääkaupungin huvituksia ikävöivä rouva tulee vain huvin vuoksi antauneeksi pieneen rakkausseikkailuun seurakunnan nuoren papin kanssa, jolle hän vihdoin hankkii hyvän paikan. Älykkäällä ja todenmukaisella tavalla on Mérimée jälitellyt pariisilaisen rouvan ja nuoren papin eri ajatus- ja kirjoitustapoja, hienoa satiirillista aistia osottaa hän näyttäessään kuinka nämä rakastavaiset kumpikin luulottelevat leikittelevänsä toisensa kanssa ja seuraavat kumpikin vain omia itsekkäitä tarkoituksiaan. Jälkimäinen taas on samantapainen, kaikellaisia kummitus- ja taikajuttuja sisältävä hoffmannilainen juttu kuin esim. Vénus d'Ille, ja annetaan kertomuksen lopussa, kaikkien pöyristävien tarinoiden jälkeen, vallan yksinkertainen, vaikka vähän romanttinen selitys noille arvoituksille. Kertomus on taidolla kyhätty ja kehitetty, mutta kuitenkin niin tehty, että sen ansio on melkein yksinomattain jännittäväisyydessä.

Taiteen jumalattaria lepohetkinä palvellessaan ei Mérimée suinkaan unohtanut, mitä hän oli velkapää jo virkansakin puolesta tieteen alttarille uhraamaan. Paitse lyhempiä virkaraportteja y.m. sellaisia kirjoituksia ilmestyi häneltä v. 1845 laaja ja kallisarvoinen muinaistieteellis-esteetillinen kuvateos "Les peintures de l'église de Saint-Savin", joka julkaistiin kokoelmassa "Collection de documents inédits sur l'histoire de France". Sama tietojen laajuus ja syvyys, sama tarkka ja asiallinen tosiasiain esitys, jonka tunnemme Mériméen muista tieteellisistä teoksista, on tässäkin selvästi nähtävissä, vaikka kirjoitustapa niinikään pysyy vallan entisellään, yhtä koristelemattomana, yhtä — kuivahkona.

Sujuvampi ja lämpimämpi on hänen esitystapansa kuitenkin siinä perinpohjaisessa historiallisessa tutkimuksessa, jota hän useilla Espanjan matkoillaan oli arkistoissa valmistellut ja täydennellyt, nimittäin teoksessa "Histoire de don Pèdre I, roi de Castille" (in 8:o, Charpentier), joka painettiin v. 1848.

Kirja, joka on omistettu Mériméen vanhalle ystävättärelle Montijon kreivinnalle, saavutti asiantuntijain puolelta ylipäänsä suurta tunnustusta, vaikka jotkut, yleisön kannalta, mielivät moitiskelemaan sitä. Loménie torjuu taitavasti tämän moitteen ainakin mikäli se koskee Don Pèdroa. "La critique à reproché à Mérimée d'être un historien froid: il ne l'est pas toujours dans Don Pèdre, par fois même on le voit s'élever jusqu'au ton de la poésie".[175] Esimerkkinä siitä mainitsee hän sitten sen kohdan, missä tekijä kuvaa lähestyvän du Guesclin'in sotajoukon vaikutusta Kastiilian ja Aragoonian riiteleviin pikku ruhtinoihin.[176] Historia don Pedrosta, Kastiilian kuninkaasta on hänen mielestään hauskin kaikista Mériméen historiallisista teoksista, sillä me tapaamme siinä tarkan tutkimuksen Espanjan yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta tilasta aikoina, jolloin rappeutuneen läänityslaitoksen anarkkiia rasitti kansoja Pyreneeain molemmilla puolin, tapaamme omantunnon mukaisen kertomuksen sotaisista tapahtumista ja diplomaattisista keskusteluista sekä useimmiten sangen vilkasvärisen kuvan tämän yhteiskunnan omituisista tavoista, joka ehkä oli alkuperäisempi kuin roomalainen.

Tehtiinpä sentään asiallisiakin muistutuksia don Pedroa vastaan, siitä olkoon osotuksena seuraava ote Charles Lenormant'in arvostelusta: "Parti d'un paradoxe de réhabilitation, M. Mérimée, malgré la sévérité consciencieuse de ses recherches, ne pouvait arriver à une conclusion irréprochable. D'ailleurs il prenait l'Espagne à un temps de crise qui ne devait montrer le moyen âge que sous son aspect le plus défavorable et il lui manquait, pour dominer son sujet et en faire valoire les parties intéressantes cette connaissance intime et domestique de l'histoire de l'église, sans la quelle les annales de l'Europe moderne ne présentent qu'une succession de troubles, presque toujours misérables dans leurs causes et bornés dans leurs conséquences. Néanmoins l'histoire de don Pèdre I:er révélait, chez l'écrivain, cette connaissance des lieux et de la langue sans laquelle il ne sera plus guère permit d'écrire l'histoire".[177]

Alkuperäiset omituiset olot ja voimakkaat luonteet ovat Mériméetä aina huvittaneet. Se taipumus näkyy selvästi varsinkin hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan ja tieteellistenkin tutkimustensa esineet valitsee hän mieluummin sellaisista kansoista ja sellaisilta ajoilta, jotka voivat tuommoisia oloja ja luonteita kuvattavaksi tarjota. Colomba ja Carmen, Caesar ja Don Pedro todistavat parhaiten, minkälaiset aineet häntä parhaiten miellyttivät. Ja kun sen lisäksi muistamme hänen lauseensa, että kaikki ihmiskunnan historiaa koskevat asiat huvittavat häntä, niin ei ole ihmettelemistä, että hänen huomionsa ennen pitkää kääntyi Euroopan itäisimpään suurvaltaan, jonka alkuperäiset olot ja omituiset tavat vasta näinä aikoina Turgenjevin, Gogolin ja Pushkinin kuvausten kautta alkoivat länsikansojen huomiota herättää.

Milloin Mérimée oikeastaan alkoi tutkia venäjänkieltä, en varmasti tiedä sanoa, mutta jo heinäkuussa 1849 näemme hänen Revue des deux Mondes'ssa julkaisevan käännöksen Pushkinin novellista "Pikovaja dama" nimellä La dame de pique.[178] Toimitus liitti siihen omasta puolestaan alkulauseen, jossa valitetaan, että Venäjän suuret kirjailijat ovat Ranskassa niin tuntemattomia ja annetaan kääntäjälle mitä kaunein tunnustus hänen kirjallisista ansioistaan ja venäjänkielen taidosta. Tätä paitse käänsi Mérimée näinä aikoina Pushkinilta vielä pari muuta kuvausta (Les Bohémiens ja Le hussard), jotka v. 1852 ilmestyivät samassa nidoksessa Carmenin kanssa.

Myöskin arvosteluilla koetti hän Venäjän kirjallisuutta kansalaisilleen tutuksi tehdä. Yllämainitun revue'n marraskuun numerossa v. 1857 löydämme häneltä pitemmän kirjoituksen "La littérature en Russie", jossa hän "Kuolleiden sielujen", "Reviisorin" ja erään novellikokoelman perustuksella arvostelee Gogolin kirjailijaluonnetta ja merkitystä kirjallishistoriassa. Gogol on hänestä asetettava englantilaisten humoristien rinnalle, sillä hänenkin erikoisominaisuutensa on samanlaatuinen iva. Puutteina huomauttaa hän Gogolissa sommittelun hajanaisuutta ja varsinkin kuvausten epätodennäköisyyttä, jota vastoin hänen avuinaan mainitaan pikku seikkoihin ulottuva havaintokyky, tarkka silmä kaikelle naurettavalle ja tarpeellinen rohkeus tehtyjen havaintojen esittämisessä.[179]

"Je suis de ceux qui goûtent fort les bandits, non que j'aime à les rencontrer sur mon chemin; mais malgré moi, l'énergie de ces hommes en lutte contre la société tout entière m'arrache une admiration dont j'ai honte"[180] kirjoittaa Mérimée m.m. tässä arvostelussaan perustellen itse sitä taipumusta, josta äskettäin juuri huomautin. Venäjänkin historiaa tutkiessa huvittivat häntä enin juuri tuollaiset yhteiskuntaa vastaan sotivat henkilöt, jotka luonteensa lujuudella, uhkarohkeudella ja tarmolla koko valtakunnan mullistivat. N.k. väärät Demetriukset tulivat siis luonnollisesti ensi sijassa hänen ihailunsa esineiksi ja näiden elämänvaiheita hän nyt syventyikin oikein perinpohjin tutkimaan. Alulla vuotta 1852 ilmestyi sitten näiden tutkimusten tuloksena teos nimeltä Les faux Démétrius, jossa tekijä tavallisella tarkkuudellaan punnitsee eri historioitsijain mielipiteitä ja tahtoo myönnettäväksi, että tämä rohkea vallananastaja — eräs Ukrainin kosakki — oli aikansa ja kansansa synnyttämä ilmiö taikka, kuten Sainte-Beuve sanoo: se oli vapauttajaansa etsivän kansallishengen personoituminen. Verraten Mériméetä roomalaiseen historioitsijaan Lucianukseen arvostelee hän muuten ystävätään seuraavalla tavalla: "La manière, dont M. Mérimée écrit l'histoire est saine, simple, pleine de concision et de fermeté; il y porte un esprit et un tour qui n'est qu' à lui entre les historiens modernes, et que je n'ai soin de définir, d'autant plus que cette forme n'a pas encore acquis tout son développement. De nos jours on a fort abusé des idées et des considérations générales; — — — M. Mérimée qui n'aime que ce qui est sûr s'en abstient strictement".[181]

Charles Lenormant kiittää teosta niinikään, mutta tekee sitä vastaan sentään seuraavan muistutuksen:

"Il y a peut-être dans Les faux Démétrius vingt lignes regrettables, en ce qu'elles montrent chez M. Mérimée un préjugé qui éloigne de la vérité catholique; mais ces lignes sont la garantie du jugement impartial que l'historien a dû porter de la conduite des catholiques en général, et des jésuites en particulier, dans l'entreprise qui remit un moment la Russie aux mains d'un imposteur éclairé entre le règne de deux assassins".[182] — Täydentääkseni selontekoani silloisten arvostelijain mielipiteistä, liitän tähän vielä otteita Journal des Débats'nkin arvostelusta: "M. Mérimée, il ne s'amuse pas aux divagations; il n'abuse pas de la philosophie dans l'histoire, pas plus qu'il n'exagère la sentimentalité dans le roman. Quand on croit qu'il imagine, il raconte ce qu'il a observé; quand on croit qu'il écrit l'histoire, il met simplement dans un certain ordre des matériaux excellents, qu'il a bien choisis. Il juge peu, il ne disserte pas du tout, il se passionne encore moins. — — — Plus conteur que philosophe, et plus vrai que passionné, c'est sa manière".[183]

Jo monta kertaa ennen oli Mérimée ihmeteltävällä tavalla osottanut osaavansa käsitellä samoja historiallisia aiheita yhtä hyvin tieteellisellä tarkkuudella kuin kaunokirjailijan mielikuvituksella. Tästä kyvystään antoi hän taaskin pätevän todistuksen julkaistessaan v. 1852 Revue des deux Mondes'ssa vastamainitusta historiallisesta teoksestaan muodostelemansa näytelmän (7:ssä kuvaelmassa) nimeltä Les débuts d'un aventurier, jossa vapaalla ja jännittävällä tavalla oli käytetty kaikellaisia taruperäisiä ja puolihistoriallisia lähteitä ja kuvattu, miten Demetrius tuli rohkeaan yritykseensä antauneeksi kaikellaisten ennustusten ja suosiollisten viittausten houkutuksesta.[184] Ukrainin uljaat kosakit, joiden varhaisimmat vaiheet muuten lienevät jotenkin hämäräperäisiä, näkyvät Mériméetä vielä myöhemminkin kovasti huvittaneen, koskapahan hän yhä vain jatkoi tutkimuksiansa heidän historiansa alalla julkaisten v. 1855 asiallisen kirjoituksensa Les cosaques de l'Ukraine et leurs derniers atamans sekä kymmenen vuotta sen jälkeen (v. 1865) yhä laajemman ja perinpohjaisemman tutkimuksen nimeltä Les cosaques d'autrefois, jonka eräs arvostelija kehui olevan "dix mille plus poétique que le Corsaire de lord Byron".[185]

Venäjän historiallista kirjallisuutta ja harvinaisten lähteiden kopioimista toimitti hänelle m.m. eräs ranskalainen tiedemies, jonka ansiot suomalaisen kansanrunouden levittämisen suhteen aina säilyvät kiitollisessa muistossa täällä Suomessa. Lukija arvaa minun tarkoittavan tunnettua Suomen ystävää ja Kalevalan kääntäjää Louis Antoine Léouzon-Leduc'ia, joka on välillisenä syynä siihen, että Mérimée pari kertaa tuli käsittelemään Suomeakin koskevia asioita. Suomen ja Venäjän oloja koskevilla kirjoituksillaan[186] oli tämä nuori tiedemies (synt. 1815) vetänyt hallituksen huomion puoleensa ja saanut valtioapuakin tieteellisten tutkimuksiensa jatkamista varten. Tämä ei sentään näy riittäneen hänelle kauvaksi aikaa, koskapahan hän jo lopulla vuotta 1849 pyysi Académie des Inscriptions et belles lettres-seuran puoltolausetta uuden matkarahan saamista varten. Tässä pyyntökirjassaan tekee hän selkoa suunnitelmastansa ja sitoutuu "tutkimaan ja kopioimaan Ranskan historiaa koskevia asiakirjoja Pietarissa sekä jatkamaan aloitettuja tutkimuksiaan Suomesta". Akatemia asetti asiaa harkitsemaan komitean, johon kuuluivat Mérimée, Ampère, Mohl ja Jules Berger de Xivrey. Komitea ehdottaakin, että suostuttaisiin Leduc'in pyyntöön ja pitää varsinkin noiden historiallisten asiakirjain kopioimista sangen tärkeänä. Leduc'in aikomuksesta tutkia Suomen historiaa ja oloja lausuu komitea:

"Quant à la partie de la demande de M. Léouzon-Leduc qui concerne les antiquités finnoises la commission pense que ce voyageur pourrait profiter de son séjour en Russie pour recueillir des documents imprimés ou manuscrits relatifs à l'ancienne histoire et aux traditions de la Finlande, qui sont, depuis quelque temps, l'objet de travaux importants de la part des savants du pays, et qui sont demeurées jusqu'à présent imparfaitement connues en France".[187] Leduc saikin valtiolta matkarahan ja oleskeli yhä edelleen Pietarissa, ehkä kuitenkin enimmiten täällä Suomessa.

Valtion stipendiaattina ollen katsoi hän velvollisuudekseen tuon tuostakin antaa Ranskan opetusasiain ministerille tietoja tutkimustensa tuloksista. Niinpä oli hän esim. keväällä v. 1851 tälle kirjallisesti esittänyt mielipiteensä n.k. Tsuudeista, jonka johdosta opetusministeri taas kääntyi Académie des inscriptions-seuran puoleen pyytäen sen lausuntoa puheina olevasta kysymyksestä. Sen komitean puolesta, jonka akatemia tätä varten asetti ja johon kuuluivat Mérimée, Reinaud, Stanislas Julien, Guignaud ja de Wailly, vastasi Mérimée tavalla, joka samalla kuin se osottaa, mitä laatua Leduc'in arvelut olivat, myöskin todistaa Mériméenn ankaraa velvollisuuden tuntoa. Hän näet siinä peittelemättä moittii Leduc'ia itsenäisyyden ja alkuperäisyyden puutteesta muistuttaen samalla, että matkaraha on hänelle annettu etupäässä historiallisten käsikirjoitusten kopioimista varten.

"La lettre adressée par M. Léouzon-Leduc au ministre de l'instruction publique contient quelques conjectures sur le territoire anciennement occupé par le peuple que les Russes appellent Tchoud, et que M. Léouzon-Leduc, avec la plupart des historiens, identifie avec les Finnois. Il ne nous a pas semblé que les recherches auxquelles M. Léouzon-Leduc s'est livré jetassent un nouveau jour sur cette question ni même qu'elles lui appartissent exclusivement. Il eût été à désirer qu'au lieu de suivre plusieurs auteurs allemands ou russes dans leurs systèmes plus ou moins fondés, il se fût appliqué à recueillir des documents inédits. C'est ce qui parait manquer surtout à son travail. M. Léouzon-Leduc annonce, qu'il s'occupe à traduire quelques morceaux de poésie finnoise faisant partie du poème, intitulé le Kalevala, et dont il a déjà donné des extraits. Ce travail est intéressant sans doute, mais M. Léouzon-Leduc ne devrait pas perdre de vue les recherches concernent l'histoire de France qu'il a été chargé de faire dans la bibliothèque de l'Hermitage, et qui ont été le but principal de sa mission".[188]

Tästä komitean hiukan moittivasta lausunnosta huolimatta jatkoi Léouzon-Leduc innokasta käännöstyötänsä, jonka tuloksena on Kalevala ranskalaisessa asussa. Me suomalaiset olemme hänelle siitä tietysti kiitollisuuden velassa samoin kuin useista muistakin Suomen maata ja kansaa koskevista kirjoituksista, joita hän tuon tuostakin on julkaissut aina kuolemaansa saakka (k. 1890).

Yhteydessä Mériméen muun kirjallisen toimen ja tuotannon kanssa lienee myöskin mainittava hänen esiytymisensä Théâtre français'n näyttämöllä. Kuten tunnettu, ei hän Clara Gazul'in espanjalaisia pikkunäytelmiä ollut esitettäväksi ajatellutkaan, mutta kun Th. Gautier eräässä arvostelussaan huomautti teaatterin johtajaa Mériméen pikku kappaleista, päätti Arsène Houssaye, Théâtre français'n silloinen tirehtööri, muodostella näyttämöä varten Clara Gazul'in 2:ssa painoksessa olleen näytelmän "Le carrosse du Saint Sacrement".

Mérimée suostui niinikään mielellään tuumaan sillä ehdolla, että neiti Brohan, laitoksen etevimpiä naisjäseniä, saisi näytellä kappaleen tärkeintä naisosaa, Péricholea. Hänen vaatimustaan noudatettiin, Mérimée kävi itse harjoituksissa ja odotti jännityksellä ensi näytäntöä. Tämä tulikin ja saattoi tekijälle — täydellisen fiaskon! Turhaan koetti etevä näyttelijätär taitoansa, osa yleisöä oli tullut teaatteriin tarkoituksessa viheltää ulos koko kappale, joka heistä oli sisällykseltään säädytön, siinä näet kun ensi kerran näyttämöllä esitettiin, miten katoolilainen piispa seurusteli kevytmielisen naisen kanssa. Sitä paitse vaikuttivat tähän tappioon muutkin suhteet. Oli näet siihen aikaan riidelty kiivaasti teaatterin johtajasta, joksi yleisö tahtoi Houssayeta, mutta sisäasiain ministeri Baroche suosikkiansa hra Mazères'a. Teaatterin jäsenistön, kirjailijain ja yleisön yksimieliset vaatimukset pakottivat hra Barochen kuitenkin nimittämään johtajaksi Houssayen, josta toivottiin Théâtre français'n uudistajaa. Uusi tirehtööri taas halusi mielellään aloittaa romanttisilla kappaleilla, näytteli Musset'n "Le chandelier" ja luuli tekevänsä yleisön mieliksi valitessaan ohjelmaan yhden Mériméen näytelmistä. Mutta ministeri Baroche ja hänen suosikkinsa Mazères päättivät panna toimeen mielenosotuksen Houssayetä vastaan ja hänpä se myöskin oli, joka premieeri-iltana [14 p. maaliskuuta 1850] aloitti vihellyksen. Parhaaseen kahakkaan saapui silloin juuri Mérimée "tuntemattoman" ja parin muun naisen kanssa eikä ollut uskoa korviaan, kun hänelle selitettiin, että siellä salissa vihellettiin hänen näytelmälleen. Suuttuneena poistui hän teaatterista eikä sen illan jälkeen "hyvää päivää" Houssayelle tehnyt, sillä hänen mielestään olisi tämän pitänyt ymmärtää, mitä siihen aikaan sopi esittää, mitä ei.[189]

Sanomalehtien teaatteriarvostelijat jakausivat eri ryhmiin; mikä moitti johtajan ymmärtämättömyyttä, mikä yleisön ulkokullattua ahdasmielisyyttä, mikä mitäkin. Itse selonteot kappaleen menestyksestäkin ovat peräti eriäviä. Gautier tietysti kiittää kappaletta ja sen esitystä, vaan moittii yleisöä seuraavaan tapaan:

"A propos de l'évêque, disons au public français qui s'est un peu ému à l'aspect de la simarre violette et de la présence d'un évêque dans une comédie, que les espagnols aussi bons catholiques que nous pour le moins, ne verraient là rien choquant; nous n'avons pas comme eux l'habitude de vivre familièrement avec notre religion, et dès que nous voyons quelque chose qui nous rappelle notre culte nous éprouvons une espèce de gène inconnu aux catholiques méridionaux."[190]

Samaan suuntaan kirjoittaa myöskin Pierre Malilourne:

"Le Carrosse du Th. de Clara Gazul a eu un plein succès jusqu'à la dernière scène, où l'on voit un évêque donner la main à une comédienne. Cette scène est tout simplement un chef d'oeuvre, puisqu'elle exprime avec une haute éloquence un des plus beaux sentiments du christianisme. Le public a été choqué avant d'avoir compris. Quand il a compris, il a été touché, mais la mauvaise impression s'était déjà manifesté. A la seconde représentation, le succès a été tout à fait brillant".[191]

Päinvastaista mielipidettä olivat Le Constitutionnel'in arvostelija (nimimerkki R.) ja Journal des Débats'n pirteäkynäinen kriitikko Janin. Molemmat huomauttivat, että kappale oli hyvä luettavaksi, vaan ei näyteltäväksi. "Dans les oeuvres de M. Mérimée c'est toujours sans doute un charmant carrosse", kirjoittaa hra R. Constitutionnel'issa 18 p. maaliskuuta, "sur le théâtre, il s'est attiré cette apostrophe: Que vient faire ici cette citadine? — — Ce qui va au livre ne va pas au théâtre. Et nous ne sommes ni assez corrompus ni assez superstitieux pour nous accommoder à voir un évêque auprès d'une cocotte".[192]

Jules Janin kiittelee, tosin hiukan ivallisesti, Le Carrosse'a aika tavalla, sanoen sitä jo 20 vuotta pidetyn "comme un de ces glorieux chefs-d'oeuvre de la langue française aux quels il était impossible de toucher, même de loin". Tämä kappale se muka oli "liitonarkki entisyyden ja tulevaisuuden näytelmätaiteen välillä". Nähtiinpä muka aikoinaan muutamien niinkin innostuvan siihen, että he suinpäin matkustivat Espanjaan saadakseen nähdä edes varjonkaan tuosta kuuluisasta Clara Gazul'ista, joka muka oli tämän Carrosse'n tekijä. Ja nyt se on nähty näyttämöllä, jolla se on kerrassaan epäonnistunut. Kun piispa Péricholelle käsivartensa tarjosi "vous eussiez vu les hommes et les femmes se lever d'un commun accord, non comme on se fâche au théâtre, mais comme on se fâcherait dans un salon de gens bien élevés qui ne veulent pas devenir les complices de l'incartade de quelque poète malencontreux. En un clin d'oeil, la salle a été déserte. Lisez cette comédie c'est votre droit, — le livre imprimé a des droits que n'a pas la comédie parlée. — Et ce qui est sûr c'est que cette saynette n'a pas été faite pour être jouée en public dans un jour de deuil, dans une ville encore toute couverte du sang de son archevêque, et qui se demande par quels moyens soutenir l'univers croulant au malice. A coup sûr, ce ne sera pas par ces moyens là".[193] — Kuten kaikesta näkyy ei aika ollut otollinen tämän kappaleen esittämiselle ja oli Mériméellä siis syytäkin olla äreissään Houssayelle.

Monta kertaa valittelee Mérimée näihin aikoihin hermostumista, huonontunutta terveyttä ja kuolettavaa ikävää. Näinä vuosina kohtasikin häntä useat vastoinkäymiset ja ikävyydet, joilla epäilemättä oli vaikutuksensa hänen ruumiilliseenkin tilaansa.

Yksi näistä, eikä suinkaan vähäisin, oli hänen rakkaan äitinsä kuolema, joka tapahtui 1 p. toukokuuta 1850. Lapsesta asti oli hän elänyt äitinsä kanssa yhdessä, nuoruutensa huvitusten aikoina muisti hän aina määrättyyn aikaan palata hänen luoksensa ja vielä vanhana miehenä oli hän kaikissa taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä tottunut luottamaan hänen huolenpitoonsa, niin ettei hän enää luullut voivansa tulla toimeenkaan ilman äidin apua. "Tuntemattoman" kirjeessä, joka on kirjoitettu heti tapahtuman jälkeen, mainitsee Mérimée asiasta merkillisen lyhyesti: "Ma bonne mère est morte; j'espère qu'elle n'a pas trop souffert. Elle avait les traits calmes et l'air doux qui lui était ordinaire. Je vous remercie de tout l'intérêt que vous lui avez témoigné".[194]

Pian selvisi hänelle kuitenkin, mitä hän äitinsä kadottaessaan oli menettänyt ja todellisinta kaihoa ja surua ilmaisevat hänen myöhemmät kirjeensä. "J'ai vécu si longtemps par le dévouement de ma mère que je crois être tous les jours comme un enfant le jour de son entrée au collège", kirjoitti hän silloin eräälle ystävälleen. Eräälle toiselle valittaa hän: "Vous avez connu ma mère, et vous savez tout ce que j'ai perdu. Je suis encore dans l'étourdissement. Mais je sais que chaque jour me montrera davantage l'étendue de la perte que je viens de faire". Oikeassa hän tässä olikin, sillä vielä 18 vuotta myöhemmin muistelee hän äitinsä kuolemaa katkerimpana surunaan eräässä kirjeessä Emil Augier'lle, joka niinikään oli äitinsä menettänyt. "Je reçois un billet qui m'annonce la perte que vous venez de faire. Il n'y a pas de plus grande. J'ai passé par cette cruelle épreuve et j'y pense encore sans cesse. Je vous souhaite du courage et de la résignation. Travaillez si vous pouvez; voyagez si vous ne pouvez travailler. Je vous serre le main et vous plains de toute mon âme."

Kaikki Mériméen ystävät vakuuttavatkin, että rakkaampaa suhdetta kuin hänen ja hänen äitivainajansa välillä ei juuri ajatella voinut. Yhtä uskollinen oli tämä kylmännäköinen mies ystävyydessäänkin, kun hän kerran johonkuhun pääsi kiintymään. Eikä hän vaarojakaan väistynyt, jos oli kysymys ystävän puolustamisesta asiassa, jonka oikeudesta hän oli vakuutuksensa muodostanut. Mutta ystävän silmä ei useinkaan näe eikä tahdo nähdä mitä muut puolueettomat näkevät ja siten voi joutua puolustamaan asioita ja henkilöitä, jotka yleinen mielipide ja polkeeton tuomioistuin tuomitsee rikoksellisiksi.

Niin kävi Mériméellekin n.k. Librin jutussa, kun hän otti puhdistaaksensa käsikirjoitusten ja kirjain varkaudesta syytettyä ystäväänsä kreivi Libri-Carrucci d'Alla Sommajaa, jonka syyllisyys myöhemmin täydellisesti toteen näytettiin ja joka kesäkuun 22 p. 1850 sen johdosta tuomittiin menettämään virkansa ja arvonimensä sekä istumaan 10 vuotta vankeudessa.[195]

Koska tämä kuuluisa oikeusjuttu aikoinaan oli koko sivistyneen maailman huomion esineenä ja koska sen lopullinen päätös oli omituinen tapaus Mériméen elämässä, katson olevan kyllin syytä sitä hiukan tarkemmin käsitellä.

Alkuperäisen syytöksen, että kreivi Libri vuosina 1842-47 oli Ranskan kirjastoista varastanut käsikirjoituksia ja kirjoja 112 miljoonan frangin arvosta, teki yleinen syyttäjä (Boucly) jo helmikuussa v. 1848, mutta Mériméen esiytyminen jutussa alkaa vasta sen jälkeen kuin tuomio oli julistettu. Yksityisesti olivat kyllä useat Librin ystävistä (P. Lacroix, G. Brunet ja A. Jubinel) lausuneet moitteita yleisen syyttäjän menettelystä huomauttaen, että syytetyn asema ja ansiot puhuivat mokomaa halpamaisuutta vastaan ja että useita kadonneita teoksia jo oli löydetty mikä mistäkin. Mutta julkisesti ei heistä kukaan ollut esiytynyt. Librin vanhana ystävänä ei Mérimée voinut oikeuden ankaraa tuomiota välinpitämättömänä lukea, semminkin kun häntä itseään v. 1836 oli eräässä maaseutukaupungissa yritetty ihan aiheettomasti syyttämään samanlaisesta teosta. Eräs oppilas "École des chartes" opistossa se silloin oli syytöksen häntä vastaan tehnyt ja kolme saman opiston miestä (Bordier, Bourquelot ja Lalanne) oli nytkin antanut sen lausunnon, jonka nojalla Librin tuomio langetettiin. Hänellä oli siis tarpeeksi syytä epäillä lausunnon pätevyyttä, etenkin kun hän Lontooseen paenneelta Libriltä ja muutamilta muilta asiantuntijoilta oli saanut todistuksia useiden syytöskohtain perättömyydestä. Kuinka täysin vakuutettu hän ainakin silloin oli puolustettavansa syyttömyydestä, osottaa seuraava ote hänen kirjeestään "tuntemattomalle". "Le fond de question, c'est qu'à force de voir des pièces justificatives sur l'affaire de Libre, j'ai eu la démonstration la plus complète de son innocence, et je suis à faire une grande tartine dans la Revue au sujet de son procès et de toutes les petites infamies qui s'y rattachent. Plaignez-moi; il n'y a que des coups à gagner à ce métier-là; mais quelquefois on se sent si révolté par l'injustice qu'on devient bête".[196]

Kuukauden päivät työskenteli Mérimée tätä varten ja julkaisi tutkimustensa tulokset Revue des deux Mondes'ssa 15 p. huhtikuuta 31 sivua käsittävän kirjeen muodossa mainitun aikakauskirjan päätoimittajalle Buloz'lle. Nerokas, pureva ja sukkela on tämä Mériméen kirjoitus ja syystä ovat jotkut sitä verranneet P. L. Courier'n ja Beaumarchais'n kuuluisiin ivakirjoituksiin. Mérimée tahtoi osottaa, että Libri oli joutunut vihamiestensä koston uhriksi ja että koko École des chartes oli polkeenalainen toimittamaan minkäänlaista tutkimusta tässä asiassa. Kirjoitustapa on kuitenkin kovin kiivasta. Hän todistaa kyllä, että ainakin puoli tusinaa niistä kirjoista, jotka on väitetty kadonneen akatemian kirjastosta, ovat ilmoisen ikänsä olleet hyllyllään samaisessa kirjastossa ja että tutkijat ovat monessa kohdin erehtyneet nimistä ja vuosiluvuista. "Luulisipa melkein — sanoo hän m.m. — syytöskirjoja nykyään valmistettavan samojen periaatteiden mukaan kuin romaaneja tai draamoja, joissa taide, eikä totuus, on pääasiana. Ja koska näin on asian laita, niin lienee minullakin oikeus arvostella Libriä vastaan tehtyä syytöstä; olenhan näet ennen tehnyt romaaneja enkä tarvitse poiketa alaltani ryhtyessäni nyt arvostelemaan mielikuvituksen avulla syntynyttä kyhäystä".[197]

Ainoa pätevä seikka Libriä vastaan on, Mériméen mielestä se, ettei tämä saapunut oikeuden eteen, kun asia otettiin esille. Mutta Librillä oli tuores esimerkki samallaisesta tapauksesta Itaaliassa, muistuttaa hän siihen. Kreivi Albertia oli v. 1838 syytetty Tasson käsikirjoitusten väärentämisestä ja väärennysten kauppaamisesta; tuomioistuin tuomitsi hänet vangittavaksi. Kreivi kielsi yhä kiven kovaan ja vaati uusia tutkijoita. Kolmetoista vuotta tutkivat nämät asiaa ennenkuin julistivat kreivin — syyttömäksi! Onko kummaa siis, jos Libri mieluummin pysyttelihe turvassa Englannissa, kysyy Mérimée lopuksi.

Kuten myöhempikin tutkimus on osottanut, oli Libri todellakin syyllinen ainakin muutamiin varkauksiin. Häntä kerrassaan puhdistaa ja pelastaa oli siis mahdotonta. Mutta jonkun aikaa oli kuitenkin, Mériméen kirjoituksen johdosta, melkeinpä koko Pariisi vakuutettu Librin syyttömyydestä. Tutkijat, jotka tähän saakka eivät olleet viitsineet vastata heitä kohtaan tehtyihin syytöksiin, olivat nyt pakoitetut esiytymään oman arvonsa puolustukseksi. Eivätkä he sitä aivan huonosti tehneetkään, vaikka heiltä kyllä puuttui Mériméen nerokas ja ivallinen kynä. Mutta samalla oli asianomainen tuomari uhannut saattaa Mériméen haasteenalaiseksi, tuomioistuimen halventamisesta ja solvaamisesta. Ja siitä näkyy Mérimée melkolailla säikähtyneen. Eräässä kirjeessä hra Buloz'lle, joka sen aikakauskirjassaan myöskin julkaisi, koettaa hän selittää, ettei hän suinkaan ole tahtonut millään tavoin oikeutta loukata. "On a cru voir dans mon article des attaques, contre la justice et la magistrature. Vous savez, monsieur, que telle n'a jamais été mon intention". Ensimmäistä kirjoitusta paljo laimeampi oli sekin vastaus herroille Lalanne, Bordier ja Bourquelot, joka kirjettä seurasi. Hän muka on vain tahtonut kiinnittää välinpitämättömän yleisön huomion onnettoman miehen puoleen, joka neljä vuotta oli turhaan hakenut lehteä ja kynää puolustukseen. Mutta siitä huolimatta pysyi hän kuitenkin alkuperäisessä mielipiteessään, "qu'on l'a cru coupable avant de l'avoir entendu".

Tämän uudistetun syytöksen johdosta haastoivat asianomaiset tuomarit Mériméen oikeuteen. Mutta mielipidettään tuomareista ei hän sen vuoksi suinkaan muuttanut, sen todistaa m.m. seuraava ote "tuntemattomalle" osotetusta kirjeestä: "Je ne sais si l'on veut me pendre ou non, et l'on me dit à ce sujet tantôt blanc, tantôt noir. Ce qui me rend très fidgetty c'est la pensée d'une cérémonie publique (kuulustelu) devant la fleur de la canaille et trois imbéciles en robe noire, roides comme les piquets et persuadés qu'ils sont quelque chose, auxquels on ne peut songer à dire le profond mépris qu'on a pour leur robe, leur personne et leur esprit".[198]

Nämä viimeiset sanat osottavat jotenkin selvään, ettei ylempänä painattamaani lausetta: "telle n'a jamais été mon intention" ole otettava ihan sanojen mukaisesti. Aivan turhaa ei Mériméen pelko ollutkaan. Huolimatta advokaatti Nogent-Saint-Laurens'in oivallisesta puolustuspuheesta, josta Mérimée itse tunnustaa, että se oli tosihyvä, tuomitsi hänet Pariisin kuudes raastuvanosasto (26 p. toukokuuta 1852) 1,000 frangin sakkoihin ja 15:n päivän vankeuteen, jota paitse Revue'n ulosantaja hra de Mars sai 200 fr. sakkoja, ja kulut kuitattiin syyllisten kesken.[199]

Sillä kertaa ei Mérimée näy välittäneen paljo mitään koko jutusta. Ehkä pyöri hänellä juuri mielessä eräs hauska kohtaus, joka hänelle tapahtui oikeussalista poistuttaessa. Eräs korsikalainen mies, joka oli uskollisesti istunut oikeussalissa asiain käsittelyä kuuntelemassa, astui nimittäin kadulla hänen luokseen ja selitti tavanneensa hänet Korsikassa 12 vuotta sitten, lukeneensa Colomban ja ihastuneensa niin sen tekijään, ettei hän voinut kärsiä häntä näin syyttömästi rangaistavan: hän tarjousi tekemään vendetta'a (verikostoa) oikeuden puheenjohtajaa taikka asianomaista ministeriä kohtaan. Mérimée, joka mielellään ja nähtävällä tyytyväisyydellä myöhemminkin kertoi tästä ystävilleen, kirjoittaa sen johdosta: "Cela m'a jeté dans une grande confusion; mais j'ai résolu de ne l'employer que si le procureur de la République en appelle à minimâ ".

Hän näyttää saaneenkin kostoa toisella ja kaikin puolin sopivammalla tavalla, kuten eräs kirje 27 p:ltä toukokuuta v. 1852 osottaa. "Minun kostoni on jo alkanut. Ystäväni Saulcy oli eilen ollut seurassa, jossa puhuttiin minun vankeudestani; oikeuden mielipidettä kuulustelematta alkoi oiva tykkimieheni taitavasti käytetyllä aseellaan pommittaa tuomareita heidän typeryyksistään, lapsellisuuksistaan, halpamaisesta itserakkaudestaan y.m. ja vetoaa erääseen mustiin puettuun herraan, jonka hän tunsi näöltä, vaikk'ei tiennyt hänen ammattiansa. Vaan tämäpä sattuikin olemaan hra M——, yksi minun tuomareistani, joka varmaankin olisi halunnut olla jossain muualla sillä kertaa. Kuvitelkaa, miltä näyttivät talon emäntä, läsnäolevat vieraat ja itse Saulcy, joka liian myöhään huomasi asianlaidan ja heittäysi täyttä kurkkua nauraen sohvalle ja huudahti: 'Vaan minä en, pahuus olkoon, peruuta sanaakaan'."[200]

Kirjoitettuaan tuomareitansa vastaan erään purevan ivakyhäyksen, jonka eräs sanomalehti heti riensi julkaisemaan, astui Mérimée Pariisin vankilaan heinäkuun alkupäivinä. Senrakumppalikseen sai hän ystävänsä Henri Edouard Bocher'n, joka, niin Assemblée législativen jäsen ja eduskunnan etevä puhuja kuin hän olikin, oli tuomittu kuukaudeksi vankeuteen Orleansin prinssien julkaiseman protestin levittämisestä.

Mikään ikävä ei ystävyksillä vankilan muurein sisäpuolella näy olleen. Pääasiallisena työnä oli Mériméellä juuri sen Demetrius-tutkimuksen valmisteleminen, josta ylempänä olen puhunut. Eivätkä he ruokalajiensakaan suhteen näytä erittäin suuria supistuksia tehneen, kuten eräät hänen kirjeensä osottavat.[201] Aikahan olikin muuten niin lyhyt, että koko vankeuden merkitys luonnollisesti oli pelkästään henkistä laatua. Mutta vaikka Mérimée ylipäänsä laski siitä mielellään leikkiä toverein seurassa, jäi hänen mieleensä kuitenkin huomattava katkeruus Ranskan tuomareita ja oikeuslaitosta kohtaan.

Tähän päättyi sillä kertaa Librin juttu, jossa Mérimée niin loistavalla tavalla oli ystävyytensä lujuutta osottanut.[202] Mitään muutosta ei hänen esiytymisensä sentään voinut puolustettavansa tuomioon tuottaa, vaan sai Libri ikänsä kaiken pysytellä maanpakolaisuudessa. Enimmäkseen oleskeli hän Lontoossa, missä Mérimée kävi häntä usein tervehtimässä. Olipa hän muuten samoihin aikoihin saanut siellä hyvän ystävän eräässä toisessakin itaalialaisessa, nimittäin Antonio Panizzissa, joka vuodesta 1831 oli ollut British Museum'in varakirjastonhoitajana.[203] Tämä tuttavuus on merkillinen sen vuoksi, että se antoi aihetta 20 vuotta kestäneeseen, rikassisällyksiseen kirjeenvaihtoon ystävysten välillä, josta sentään ainoastaan Mériméen kirjeet ovat jälkimaailmalle säilyneet Louis Fagan'in v. 1881 julkaisemana kokoelmana: Lettres à M. Panizzi, 1850-70, I-II ja sisältävät nämä kirjeet mitä hauskimpia kuvauksia toisen keisarikauden tavoista ja tapahtumista.

Olen tahallani ollut tässä luvussa koskettelematta näiden vuosien suuria valtiollisia tapauksia voidakseni seuraavassa antaa niistä ja Mériméen kannasta vallankumoukseen sitä yhtenäisemmän selonteon. Siirrymme siis nyt ensin vallankumousta muutamin piirtein luonnostelemaan.

VIII.

Heinäkuun hallituksen doktrinäärinen politiikka Louis Philippen aikana alkoi kyllä hyvillä vapaamielisyyden periaatteilla, mutta, kuten historiasta tiedämme, poikkesi se vähitellen ahtaammille vesille. Uusi vaalilaki ja päärilaitos eivät vastanneet alkuperäisiä tarkoituksiaan ja kuninkaan ahnas rahanhimo kävi niin ilmeiseksi, että niin hyvin hän itse kuin koko ministeristö joutuivat julkisen pilkan esineiksi. Alempi käsityöläisluokka ja työkansa alkoi nurista liiallisia rasituksia ja tuon tuostakin tehtiin murhayrityksiä voideltua päätä kohtaan. Turhaan kiristettiin kansalaisten kokoutumisoikeutta ja painovapautta; se enensi vain tyytymättömyyttä ja auttoi yhteiskunnan vaarallisinta vihollista, joka uuden kommunistisen opin muodossa aivan hiljaisesti levisi köyhälistön keskuudessa.

Huomattuaan tämän uhkaavan vaaran koetti hallitus valloitussotien kautta kääntää kansan huomiota toisaalle. Mutta Pellissier'n ja Bugeaud'n harjoittamat julmuudet Algeriassa herättivät vain uutta vihaa, Ranskan sekaantuminen Egyptin ja Tahitin asioihin osotti hallituksen tarmottomuutta ja tunnettu Sonderbundin juttu saattoi Guizot'n melkein naurunalaiseksi. Tähän tarmottomuuteen olivat suurena syynä Guizot'n ja Thiers'in persoonalliset eripuraisuudet, joiden johdosta viimemainittu vihdoin väistyikin näyttämöltä. Mutta v. 1845 palasi hän takaisin ja asettui nyt vasemmistolaisen vastustuspuolueen etunenään alkaen taitavan sodankäyntinsä Guizot'n ministeristöä vastaan. Hänen puolueensa kasvoi päivä päivältä, yhä useammin kuului ääniä "à bas le Guizot!" ja ympäri maata pidettiin kokouksia, joissa vaadittiin uutta vaalilakia. Vallankumouksen oireita liikkui taas ilmassa, vaikka ainoastaan tarkimmat huomiontekijät sen vielä vainusivat.

Näitä tarkkanäköisiä oli Mérimée, joka Guizot'n ja varsinkin Thiers'in persoonallisena ystävänä oli tilaisuudessa vallan läheltä seuraamaan valtiollisia tapahtumia ja olojen kehitystä. Thiers'iä hän ihaili mainiona valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän toisinaan uskalsi kehottaa häntä parempaan varovaisuuteen. Hän huomasi johtajista, etteivät puheet vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta olleet muita kuin kauniita syöttilauseita ja että hallitus suorastaan manasi esille vallankumousta. Jo alussa vuotta 1847 osottavat Mériméen kirjeet kreivinna Montijolle, jonka kanssa hän muuten jo oli ollut useampia vuosia kirjeenvaihdossa, että hän alkoi aavistaa pahaa. Köyhyys maaseuduilla oli suuri ja Pariisissa tapahtui jo kaikellaisia anarkismin enteitä.[204]

Seuraavan vuoden alussa — tammikuussa — kirjoittaa Mérimée, että koko kaupunki on surullinen ja että "Pariisi samoin kuin koko Ranska vaistomaisesti pelkää vallankumousta; — — te voitte arvata, mistä päin myrsky on tuleva", lisää hän. Helmikuun 5 p. ennustetaan jo suoranaista kapinanyritystä, vallankumouksen henki leviää kaikkialle ja kuninkaat (Neaapelin ja Tanskan) rientävät toimittamaan perustuslakeja nuriseville kansoilleen. Pari viikkoa myöhemmin ilmoittaa hän odotettavan jotain tapahtuvaksi ja omasta puolestaan ei hän epäile, että kommunistit, tasavaltaiset ja ammattikapinalliset pian käyttävät hyväkseen tilaisuuden otollisuutta. "Helmikuussa on ennen jo tapahtunut neljä vallankumousta; ken tietää ennakolta mitä vielä on tapahtuva?" sanoo hän fatalistin tavoin. Hän laskee tosin tapansa mukaan hiukan leikkiä, mutta helppo on huomata, että hän todellakin on levoton.

Ja syytä hänellä olikin. Kolme päivää myöhemmin puhkesi näet yleinen tyytymättömyys ilmikapinaksi, jota kesti kaksi kokonaista päivää. Ei auttanut enää Guizot'n erottaminen ja vapaamielisen Molén pääministeriksi nimittäminen; kansa oli jo ehtinyt raivostua eikä totellut enää johtajiansa Odilon Barrot'a ja Thiers'iä, vaan vaati täydellistä tasavaltaa. Kaikkien ivaamana jättikin Louis Philippe 24 p. helmikuuta pääkaupungin valiten turvapaikakseen Englannin.[205] Näin oli siis bourbonilaisen kuningassuvun orleansilainen haara 18:n vuotisen hallituskauden jälkeen Ranskan valtaistuimelta syösty ja väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla otti ohjakset toistaiseksi käteensä.

Samana päivänä kuin kuningas, jonka kutsuissa muuten Mériméekin oli silloin tällöin ollut, jätti isiensä maan, oli viimeksi mainittu kansalliskaartin univormussa pelastamassa muutamia ylhäisiä naisia valloitetusta Tuileries'n palatsista. Seuraavana päivänä kirjoittaa hän jo kreivinna Montijolle ilmaisten ilonsa siitä, että kaikkialla sentään vallitsee hyvä järjestys ja että kansa, rehellisesti kyllä, tuo ryöstämänsä 100,000 frangin arvoiset taideteokset takaisin. Samaa osottaa eräs kirje "tuntemattomallekin", jolle hän erityisistä syistä kirjoittaa englannin kielellä. Tässä ilmoittaa hän jo alkavansa tottua asiain menoon, koska voittajat käyttäytyvät gentlemannin tavoin ja ylläpitävät järjestystä. "If it continues, I shall turn a staunch republican" lausuu hän lopuksi tavallisella puolileikillään.[206]

Viikkoa myöhemmin ihmettelee hän yhä, että kaikki "kävi niin helposti, että ainoastaan muutamia kymmeniä heitti tappelussa henkensä ja että alhaiso käyttäytyi niin rehellisesti ja ylläpiti järjestystä. Heinäkuun hallitus kaatui melkein itsestään. Niin on meillä nyt siis tasavalta, joka ei meitä juuri innostuta, vaan johon me sentään kaikki turvaudumme, sillä se on enää ainoa pelastuksen mahdollisuus". Muuten on hän äreissään kuninkaalle ja prinsseille, etteivät nämä näytä ollenkaan älyävän historian antamia opetuksia tällaisista tapauksista. "A quoi diable sert l'histoire puisque personne n'en profite."[207] Viisi päivää sen jälkeen antaa Mérimée espanjalaiselle ystävättärelleen lyhyissä piirteissä täydellisen selityksen helmikuun vallankumouksesta. Siinä huomautetaan hallituksen tarmottomuutta, Orleansin herttuattaren uljuutta ja lausutaan lopuksi, että koko revolutsiooni on muutamain satojen toimeenpanema ja että näistä useimmat eivät tienneet itsekään mitä he tekivät ja tahtoivat. Kaikissa tapauksissa "maintenant tout est accompli". "Tuntemattomalle" hän samaan aikaan niinikään vakuuttaa, ettei Pariisissa luultavasti enää synny minkäänlaisia katukahakoita; siihen ei ole syytä, voima ja uljuus on samalla puolen ja ylipäänsä ollaan liian velttoja ja pelkureita muka. "Jos todellakin kansallissota alkaa, niin syttyy se luultavasti maaseuduilla, missä jo ollaan sangen tyytymättömiä pääkaupungin yksinvaltiuteen (contre la dictature de la capitale)". Mutta ei hän luule sitäkään mahdolliseksi "tässä pelkurein maassa".

Tällä välin oli väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla koettanut tehdä, mitä se ikinä voi työväen ja työttömäin hyväksi, niin että tyytyväisyys näytti todellakin palautuvan. Guizot'n hyväksymää periaatetta omnia pro populo, nihil per populum ei myöskään enää noudatettu, vaan otettiin hallitukseen jäseniä työväenkin keskuudesta. Sosialismin uhkaava vaara oli nyt käynyt ilmeiseksi ja sen vuoksi liittyi joukko Ranskan etevimpiä kynäniekkoja ulosantamaan yhteisvoimin viikkolehteä, jonka tarkoituksena oli "työskennellä erehdysten välttämiseksi, tiedottomuuden poistamiseksi, kurjuuden lieventämiseksi, yleisen äänivallan järjestämiseksi, vihamielisyyksien tukahuttamiseksi ja puolueiden yhdistämiseksi". Lehti, jonka nimeksi tuli "Le Messaqer de la semaine, journal du Comité pour la propagande antisocialiste et pour l'amélioration du sort des populations laborieuses", sai toimittajikseen hrat Thiers, Casimir-Périer, Molé, d'Haussonville ja Balzac; apuansa olivat luvanneet m.m. Vitet, Mignet, Mérimée ja J. Janin.[208]

Omasta asemastaan uuden hallitusmuodon voimaan astuttua näkyy Mérimée muuten olleen aika levoton. Vallankumouksen jälkimäisenä päivänä hän jo kirjoittaa Montijon kreivinnalle: "Näin suuren tapauksen aikana tuskin muistaakaan omia asioitaan; alanpa sentään jo olla levoton tietääkseni, miten elänen vast'edes itse ja millä elätän vanhan äitiparkani". Maaliskuun alussa hän taaskin sivumennen mainitsee, ettei hän tiedä mitään tulevaisesta asemastaan eikä odota mitään hyvää itselleen, hän näet kun kuului kuningasvallan entisiin ystäviin. Montijon kreivinna näkyy kehottaneen häntä tulemaan luoksensa Espanjaan, koskapa hän myöhemmin samassa kuussa kiittelee ystävättärensä jalomielisestä tarjouksesta lisäten kuitenkin, ettei, Jumalan kiitos, vielä ole niin pitkälle tultu. Tosin on hän väsynyt tähän jatkuvaan levottomuuteen tulevaisuudesta, josta ainoastaan profeetat jotain tiennevät, mutta, sanoo hän, "j'ai des devoirs ici et je saurai les remplir".[209] Vielä kuukautta myöhemmin on hän sangen epätietoinen tulevaisuudestaan. "Tahtoisin olla nuori ja alkaa elämäni uudestaan voidakseni olla vapaa kaikkialla. Kysyn itseltäni lakkaamatta, mihin minä kelpaisin ja miten minä tästä pälkähästä suoriutuisin, vaan mitään vastausta en vain keksi. Olen kuin entinen suutari, joka oli keksinyt viedä — Intiaan laivanlastin anturakenkiä. Minä en tosin ole lähtenyt matkustelemaan anturoitani kaupalle, mutta ilmanala on vaihtunut ja silloinhan on seikka sama."[210]

Väliaikainen hallitus alkoi muuten asiain kehittyessä jo käydä erimieliseksi ja kansa, joka ei nähnytkään kaikkien toiveittensa toteutuvan, rupesi taas osottamaan levottomuuden oireita. Toisten sanoo Mérimée nähtävästi tahtovan tasavaltaa Yhdysvaltain malliin; toiset taas arvelevat, ettei Ranskassa voi syntyä tasavaltaa ilman että vuoden 1793 muistot ja tavat jälleen eloon virkoavat. Mérimée puolestaan, joka oikeastaan oli perustuslaillisen monarkkiian miehiä ja muuten tosielämässä rakasti järjestystä ja rauhaa, huomasi tasavallan täydellisesti pettäneen hänen toiveensa, alituiset levottomuudet kun näet pitivät mieliä yhtenäisessä jännityksessä. Sellainen tarkka huomioiden tekijä ja historian tutkija kuin Mérimée ei tietysti voinut olla vertaamatta silloisia oloja entisiin samallaisiin. Mitä hän niiden nojalla toivoo, käy selville jo eräästä maaliskuun 25 p. päivätystä kirjeestä, jossa hän m.m. lausuu: "Kaikkialla etsitään jotain nimeä etunenään asetettavaksi. Tiedättehän ranskalaisten mieluummin liittyvän yksityiseen mieheen kuin johonkin aatteeseen. Mutta missä piilee tämä mies?" kysyy hän lopuksi.

Maaseutu kävi yhä rauhattomammaksi, anarkismin oireita ilmestyi yhä tiheämmin ja Mérimée valittaa jo, että vapaus on tässä maassa mennyttä kalua ja että anarkkiia ennen pitkää on perivä tasavallan. Ihmiset olivat neuvottomia ja sättivät toisiaan siitä, ettei oltu tehty niin ja niin. Kaikki ikäänkuin häpesivät omaa saamattomuuttaan ja pelkuriuttaan. Kaikki kadehtivat toisiansa eikä kukaan uskalla mitään, niin että "tout considéré, c'est bien la lâcheté qui fait le fond du caractère français", lausuu hän ankarana tuomionsa.

Väliaikaisen hallituksen säätämät yleiset vaalit perustavaan eduskuntakokoukseen olivat sillä välin alkaneet ja jatkuivat suurella melulla koko huhtikuun aikana. Toukokuun 4 p. kokoutui sitten uusi edustajakamari, mutta jotenkin huonoilla enteillä Mériméen mielestä. Miehuullisesti oli Lamartine puolustanut järjestettyä tasavaltaa tricolorlippuineen kaikkia punaisen lipun vaatijoita vastaan. Sittenkin näytti siltä kuin radikaalinen anarkisti-puolue pääsisi vallalle; mutta toukokuun myrskyisä 15:s päivä tuli ja teki lopun tämän puolueen yrityksistä. Mérimée oli kansalliskaartiin kuuluvana ollut mukana hajoittamassa entistä ja asettamassa uutta eduskuntaa. "Minun pataljoonani tunkeusi ensimmäisenä edustajakamariin, vaan suurta ansiota ei meillä siitä ollut, sillä emme nähneet kuin kapinallisten kengänkorkoja ja muuten näyttivätkin melunpitäjät enimmäkseen olevan katupoikia. Kaikissa tapauksissa olivat nämä katupojat vähällä mullistaa kaiken ylösalaisin. Meidän yhteiskuntamme on näet niin hauras, että se voi rikkoutua pienimmästäkin tyrkkäyksestä". "Tuntemattomalle" hän kirjoittaa vielä samana 15:nä päivänä, että kaikki meni hyvin eikä ketään kuollut tahi edes haavoittunut. "Olen saanut nähdä sangen draamallisia kohtauksia, jotka minua ovat kovasti huvittaneet", lisää hän lopuksi. — — "Muuten on tilamme vallan samanlainen kuin 17 p. brumaireä kuitenkin sillä pienellä erotuksella, että vaikka meillä onkin joukottain valtaanpyrkijöitä, ei meillä sentään ole Napoleonia", kirjoittaa hän espanjalaiselle ystävättärelleen. Kuten tästäkin näkyy, oli Mérimée tarkasti vertaillut nykyisiä oloja entisiin ja tuli näin tietämättänsä mainitsemaan nimen, jonka perijä jo oli käynyt tarjoamassa apuansa väliaikaiselle hallitukselle ja tullut valituksi, vaikka ei saapunut kesäkuun eduskuntaan ja joka ennen pitkää oli tarttuva Ranskan valtakunnan ohjaksiin käsiksi.

Muitten velvollisuuksiensa ohessa oli Mérimée valittu Ranskan akatemian esimiehenä vastaanottamaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren noiden "40:n kuolemattoman", keskuuteen.[211] Ylipäänsä ei hän juuri rakastanut julkista esiytymistä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen sentään luullut lämpenevän vanhoista yhteisistä muistoista. Tosin hän tässä muistuttaakin ystäväänsä yhteisistä kouluajoista kolmekymmentä vuotta sitten, matkasta Vähässä Aasiassa ja pitkästä, mieluisesta kumppanuudesta, mutta kaikki tapahtuu virallisesti ja kylmästi. Augustin Filon, Mériméen uusin ja laajaperäisin biograafi, moittii häntä tästä pitäen koko puhetta sellaisena, ettei siinä näy Mériméetä enempää kuin Ampèreäkään.[212] Minusta on Mérimée tässä vallan ilmielävänä, sillä juuri tämä virallinen kylmyys on johdonmukainen koko hänen julkisen esiytymisensä kanssa. Yksityisten tunteittensa ilmaiseminen ei ole koskaan ollut hänelle ominaista sitä vähemmän kuin Ampère oli hänen parhaita ystäviänsä. Koko puhe oli täydellisesti akateemiseen tyyliin valmistettu ja Mérimée ilmestyy myöskin seuraavissa lauseissa: "Auprès des plus beaux génies de l'Allemagne, vous avez admiré leur liberté et leur audace, mais vous avez remarqué en même temps les exagérations et les témérités de leur école", sekä "on ne comprend pas bien le coloris d'un poëte, si l'on ne connaît son soleil", samoin kuin ihastuksessa vasta vauhtiin päässeeseen uuteen vertailevaan kielitieteeseen ja Ampèren tutkimuksiin, jotka "avec la patience et la sagacité d'antiquaire" tarkoittivat saada selville "toutes les sources du beau". Ainoa kohta koko puheessa, joka tuntuu hänelle vieraalta, on se kiitos, minkä hän lopussa antaa uudelle tasavallalle lausuen, ettei sen nyt, kun se ylpeydellä taas on ottanut Ranskan tasavallan suuren nimen, tarvitse tehdä muuta, saavuttaakseen Euroopan täydellisen myötätuntoisuuden, kuin levittää lippuansa ja osottaa siinä nuo kaksi sanaa: "Ordre et liberté".[213]

Tämä on todellakin joutavanpäiväinen korulause, varsinkin kun tiedämme, ettei Mérimée tähän järjestykseen paljo luottanut. Mutta hän kai ajatteli niin kuin hän ennenkin jo oli sanonut, että se kaikissa tapauksissa oli ainoa pelastus — Napoleonia kun ei ollut eikä Caesaria — ja että hyvin järjestetty tasavalta ehkä hänestäkin voisi tehdä "a staunch republican".[214]

Historiasta tunnemme kuitenkin, ettei Ranskan tasavalta noita kahta kaunista sanaa Euroopalle silloin näyttänyt eikä siis myöskään sen myötätuntoisuutta voittanut. Työväestössä kasvoi näet tyytymättömyys päivä päivältä ja kesäkuun 24 p. se jo kiehahtikin yli äyräittensä. Tällä kertaa olikin ottelu ankarampi ja yhteiskunnallisen järjestyksen suojaamiseksi täytyi hallituksen jo antaa diktaattorin valta kenraali Cavaignacille, joka ennen pitkää kukistikin kapinan. Järjestystä ase kädessä puolustamassa oli Mériméekin kansalliskaartilaisena. "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän heti verisen ottelun jälkeen m.m. seuraavaa: "Palasin tänä aamuna kotiin neljä päivää kestäneen kahakan jälkeen, jossa en ollut minkään vaaran alaisena, mutta voin sentään nähdä kaikki tämän ajan ja maan hirmut. Kaiken surun keskellä tunnen sitä paitse tämän kansan koko tyhmyyden. Se on todellakin verraton. En tiedä lieneekö koskaan mahdollista vieroittaa sitä pois villistä raakalaisuudesta, jossa sillä on taipumus pehtaroida. — — Olemme sangen väsyneitä emmekä ole nukkuneet neljään vuorokauteen". Sitten kertoo hän muutamia kauheita esimerkkejä alhaisen kansan raakuudesta ja kysyy: "ymmärrättekö te tätä suurta kansakuntaa? Varmaa vain on, että huilaamme suoraan h——ttiin! Kuuteen viikkoon emme nyt ainakaan tulle taistelemaan" lopettaa hän kirjeensä.[215] Seuraavana päivänä kirjoittaa hän samoista asioista Montijon kreivinnalle antaen hänelle pitemmän selonteon katutappeluista. Ja nyt myöntää hän vihdoinkin nähneensä todellista uljuutta, vaikkakin kansan julmuus häntä pöyristyttää. "Olemme näinä hirmuisina päivinä nähneet kaikellaisia sankariuden ja julmuuden osotuksia, mitä mielikuvitus vain voinee loihtia. — — Selittäköön ken osaa näitä luonnottomuuksia, jalouden ja raakuuden vuorottaisia purkauksia". Hänen mielestään ovat "nuo kirotut sanomalehdet" syynä kaikkeen villitykseen. Sama ajatus, joka on periaatteena hänen teoksessaan. "Chronique du règne de Charles IX" vilahtaa taaskin esille seuraavassa lauseessa:

"Lieneeköhän koskaan mahdollista tehdä jotain kansasta, jolle kapinan päivä on juhlapäivä ja joka aina on valmis järkeä vailla olevasta sanasta tappamaan toisiansa ja itse kaatumaan".[216]

Ollessaan heinäkuun vallankumouksen aikana Espanjassa kirjoitti hän sieltä ystävälleen Stapferille kirjeen, jossa hän leikkiä lyöden kutsui koko kahakkaa farssiksi ja valitti, ettei hän saanut nähdä näytelmää, jota vain joka tuhannes vuosi annetaan.[217] Nyt hän kuitenkin sai tyydyttää halunsa ja, kuten ylläolevasta näkyy, sai hän siitä aivan kylläkseen. Mutta samalla osottavat kirjeet, että hän todellakin oli mukana kaikkialla epäilemättä yhtä paljon uteliaisuudesta kuin velvollisuudesta puolustaa järjestystä. Vähällä kuitenkin puuttui, ettei hän tälläkin kertaa ollut matkoilla, sillä myöhään syksyllä v. 1847 puuhasi hän tarkastusmatkaa Algeriaan, missä ranskalaiset sotamiehet armotta turmelivat vanhoja roomalaisten ja araapialaisten muistomerkkejä. Matkasta, jonka piti tapahtua vielä samana vuonna yhdessä kreivi de Laborden[218] kanssa, ei kuitenkaan erityisistä syistä tullut silloin mitään. Se lykättiin seuraavaan vuoteen, jolloin taas valtiolliset tapahtumat tekivät sen tyhjäksi.

Mérimée oli oikeassa ennustaessaan "tuntemattomalle" heinäkuun alussa, että "Paris sera tranquille pour un assez longtemps". Hän näkyy päättäneen tyytyä kohtaloonsa, varsinkin kun hän itsekin sai pitää paikkansa.[219] Ei se hänestä mieluinen luultavasti ollut, mutta mielet olivat väsyneitä myrskyn jälkeen ja halusivat rauhaa. "Que voulez-vous! c'est le régime actuel et il faut s'y habituer" sanoo hän taaskin fatalistiseen tapaansa. Viikkoa myöhemmin vakuuttaa hän niinikään samaiselle ystävättärelleen viettävänsä "niin rauhallisia päiviä kuin vain voi ajatella tai paremminkin toivoa — tasavallan aikana".[220] Kuuluisa muistopäivä, 14:s päivä heinäkuuta, meni myöskin kaikessa rauhassa ja hänen mielestään rauhan takeet yhä kasvavat, huolimatta muutamain pahanilkisten ennustuksista. Elokuun 5:nä päivänä tapahtui tosin muutaman pommin räjähdys Thiers'in akkunan alla, mutta ketään ei se vahingoittanut. Kaikissa tapauksissa se ilmaisi, ettei kaikki vielä ollut niinkuin haluttiin ja ajan ilmiö oli tavallaan sekin, että kaduilla jo silloin tällöin kuultiin huutoja "vive le roi!" Omasta puolestaan ei Mérimée usko uutta kapinaa mahdolliseksi. Tasavalta on hänestä kuitenkin "un peu plus poltronne que la monarchie" ja ylipäänsä on asiain tila sangen sekava. "Elle ressemble comme deux gouttes d'eau à celle de Rome pendant la conjuration de Catilina. Seulement, il n'y a pas de Cicéron".[221] kirjoittaa hän 20 p. elokuuta arvellen muuten, ettei siitä hyvä seuraa. Hän näkee kaikki harmaassa valaistuksessa, mutta "c'est la couleur la plus gaie que comporte la République".

Mies, jota Mérimée toivoi epäjärjestyksen ja sekavien olojen selvittäjäksi ja, sanokaamme se suoraan, monarkkiian palauttajaksi, ei ollut kovinkaan kaukana. Jännityksellä seurasi hän olojen kehitystä Ranskassa ja hänen hyvät ystävänsä pitivät kyllä huolen siitä, että hänellä aina oli luotettavimmat ja vereksimmät tiedot kansan mielipiteistä. Hän odotti van otollista hetkeä ja sepä ei kauan enää viivytellytkään. Tällä kertaa ei Mérimée kuitenkaan näytä olleen yhtä selvänäköinen kuin tavallisesti. Siinä pienessä orleanistisessa piirissä, jossa hän enimmäkseen seurusteli, oli hän aina kuullut muiden nauravan ja itsekin nauranut Strassburgin ja Boulognen onnettomalle vehkeilijälle. Vielä 16 p. lokakuuta, jolloin Louis Napoleon jo oli istunut kuukauden päivät kansan kutsumana edusmiehenä Ranskan eduskunnassa ja jolloin häntä usealta taholta jo ehdotettiin edustajakamarin presidentiksi, kirjoittaa Mérimée ystävälleen Stapferille, että ainakin Elsassissa ollaan levollisia eikä huolita Louis Napoleonista.[222] Kun presidentin vaali sitten 10 p. joulukuuta tapahtui ja Ranskan kansa Cavaignacin, Ledru-Rollin'in y.m. suureksi hämmästykseksi kutsui eduskuntansa etunenään tuon samaisen vehkeilijän, on Mérimée kuin puusta pudonnut. Kaikki ovat kummissaan, mutta valittu itse "est le seul que son élection n'ait pas surpris" kirjoittaa hän. Ihmiset ovat sangen uteliaita näkemään, miten hän aikoo uudessa asemassaan menetellä ja Mérimée lausuu jonkunlaisella mielihyvällä, että uusi presidentti "hämmästyttää kaikkia, jotka häntä lähestyvät, sellaisella itsetietoisuuden katsannolla, joka on erikoista laillisille hallitsijoille."[223] Ja ikäänkuin hänen silmänsä nyt olisivat avautuneet ja hän jo olisi aavistanut presidentin aikeet lausuu hän eduskunnasta ankaria sanoja arvellen, että "je ne crois pas qu'il faille en venir à un coup d'État pour en délivrer le pays."

"Coup d'État" se kuitenkin seurasi, vaikka kamppailua eduskunnan ja Louis Napoleonin välillä kestikin kokonaista kaksi vuotta. Muuten puuttuu meiltä täydellisempiä tietoja siitä, mitä hän Louis Napoleonin presidenttinä olosta ja yhä karttuvasta vallasta oikeastaan ajatteli, kaikki hänen kirjeenvaihtonsa ovat näet tältä ajalta aivan vaillinaisia. Hän näyttää asettuneen vallan odottavalle kannalle, vaikka edellisestä jo tunnemme, etteivät hänen tunteensa juuri olleet eduskunnan puolella. Ainoat tiedot mitä meillä on hänen valtiollisista mielipiteistään vuodesta 1849 aina joulukuun 21 päivään 1851, löytyvät eräässä hänen yksityisessä kirjeessään akateemikko Auguste Le Prévost'lle, missä hän m.m. lakoonisesti lausuu: — — "Rien de nouveau de ce pays-ci. On y devient plus bête de jour en jour. La politique est toujours déplorable",[224] sekä parissa kirjeessä kreivinna Montijolle, jolle hän elokuussa 1850 kirjoittaa jotenkin halveksien Louis Napoleonista, "meidän presidenttiraukastamme", joka maaseudulla on tyytymättömyydellä vastaanotettu ja joka erottamalla virastaan kenraali Changarnier'n on "vasemmalla kädellään leikannut oikean poikki", niin että Ranskan valtakunta menee hänen mielestään taas "à tous les diables". Seuraavan vuoden huhtikuussa on kaikki hänestä niinikään yhtä ikävää ja rauhallista eivätkä Pariisia varmaankaan tuntisi samaksi kaupungiksi ne, jotka sen neljä vuotta sitten näkivät. "Tämmöinen vilkas vaihtelevaisuus asiain menossa muistuttaa oopperaa", kirjoittaa hän ystävättärelleen Espanjassa.

Syynä siihen, ettei politiikka häntä näinä aikoina suuresti huvittanut, oli varmaankin sen pikkumaisuus. Lienee siihen sentään vaikuttanut sekin seikka, että hänellä näihin aikoihin oli paljo yksityisiä asioita ajateltavana: Librin juttu, tieteelliset työt, virkamatkat ympäri maata ja lukemattomat komiteat. Sen lisäksi, mitä edellisessä luvussa olemme hänen toimistaan ja puuhistaan kertoneet, annamme vielä muutamia yksityistietoja.

Niinpä pistäysi hän syksyllä 1848 Englannissa käyden m.m. maanpakolaisen Louis Philippen luona — arvattavasti toimituksissa — ja tullen samalla matkalla lordi Broughamin kautta esitetyksi kuningatar Victorialle. Seuraavana vuonna istui hän komiteassa, jonka tehtävänä oli antaa lausunto Louvren museon uudestaan järjestämisestä ja kesällä v. 1850 tapaamme hänet taas 3 viikkoa kestävällä huvimatkalla Lontoon maailmannäyttelyssä, englantilaisten ystävien luona vierailemassa ja englantilaisia oloja arvostelemassa.[225] Muuten oli hän näinä aikoina jäsen yhteensä — kahdeksassa eri komiteassa, kuten hän itse ilmoittaa.[226]

Kuinka ahkerasti hän näinä vuosina opiskeli venäjää, josta hän leikillisesti sanoo, että "peut-être cela me servira-t-il un jour à parler aux Cosaques dans les Tuileries",[227] sen olemme jo nähneet ylempänä. Mutta samalla kuin hän käänteli Pushkinin mainioita novelleja, arvosteli asiantuntevaisuudella Gogolia, kirjoitti sangen hauskan tutkimuksen espanjalaisesta kaunokirjallisuudesta (à propos History of spanish Literature by George Ticknor I-III) ja julkaisi joukottain historiallisia ja muinaistieteellisiä esseitä aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä,[228] valmistui häneltä myöskin kaksi merkillisempää teosta, jotka kumpikin sietävät tulla lukijalle lyhyesti esitetyksi.

Heinäkuun 1 p:nä v. 1850 ilmestyi näet Revue des deux Mondes'ssä 6-näytöksinen huvinäytelmä "Les deux Héritages ou Don Quichotte, moralité à plusieurs personnages", jota kirjallisuushistorioitsijat tuskin mainitsevatkaan, vaan joka sentään monessa suhteessa on sangen kuvaava Mériméen luonteelle samoin kuin hänen mielipiteilleen tasavallan aikuisesta, rappeutuneesta ylimystöstä. Mitään suurempaa huomiota ei tämä lukunäytelmä — sillä yhtä vähän kuin Clara Gazulin pikkunäytelmät on tämäkin esitettäväksi aiottu — ilmestyessään herättänyt. Näyttää vähän siltä kuin hän, tappiostansa Théâtre français'n näyttämöllä huolimatta, olisi tahallaan tämän tavallisista teaatterisäännöistä poikkeavan kappaleensa julkaissut ikäänkuin osottaakseen, ettei hän näyttämöä varten kirjoitakaan. Mutta hänen Don Quichottestansa voisi sanoa jotenkin samaa kuin hän itse sanoo Cervantes'in kuuluisasta ritariromaanista: "Son Don Quichotte prouve qu'il connaissait les hommes et qu'il savait faire parler chacun de ses personnages suivant son caractère."[229]

Siinä esitetään meille nuori pariisilainen ylimys, joka palvelee sisäasiain ministeristössä ja koettaa rikkaita maalaisia mielittelemällä päästä kansan edusmieheksi sekä tavoittelemalla rikasta perijätärtä mahtavaan asemaan. Näitä tarkoituksiaan varten käyttää hän kaikellaisia keinoja ja uhraa niille rakkauden, kunniantunnon, y.m. jalommat tunteet. Tälle nykyaikaiselle Sancho Panzalle vastakohdaksi asettaa tekijä Don Quichotteksi hänen rehellisen enonsa, joka pitemmän ajan Algeriassa palveltuaan palaa Pariisiin, missä hän katkeruudella huomaa kaikki entiset ritarilliset tavat, kunniantunnon, jopa rakkaudenkin vallan turmeltuneen. Nuoretkin ovat käyneet rahanahnaiksi, heille ei ole mikään pyhää, mukavuutensa vuoksi rakastelevat he mieluummin grisettejä kuin ylhäisiä naisia ("parce qu'on ne perd pas de temps avec elles comme avec les femmes du monde. Économie de temps, voyez-vous!"); ivallisen mielipiteensä eduskuntaan pyrkijöistä, jotka valitsijoita mielittelemällä pyrkivät valtaan, panee Mérimée Sancho Panzansa (Louis de Saquevillen) suuhun: "Est-ce que les électeurs n'ont pas été faits pour qu'on se moque d'eux! Défaites-vous donc de votre puritanisme. Nous vivons sous un régime constitutionnel, et nous savons remédier aux lois bêtes par d'innocents subterfuges. — — Autre temps, autres moeurs!"[230]

Syksymmällä samana vuonna julkaisi Mérimée kuuluisan kirjasensa v. 1842 kuolleesta ystävävainajastaan Henri Beylestä. Tämä kirjallinen kuriositeetti, jota painettiin ainoastaan 25 kappaletta, ilmestyi nimellä: "H. B. — Offert par les éditeurs à M…"[231] ja on se omituinen m.m. siitä, ettei siinä mainita puheina olevain henkilöiden nimiäkään. Tourneux on kertonut tämän suurta huomiota ja melua herättäneen broshyyrin vaiheet perin tarkasti ja omituiset ne näkyvät olleenkin.[232] Tekijänsä tietämättä otettiin siitä moneen kertaan pieniä painoksia, jotka sitten kiertelivät kädestä käteen hämmästyttäen ihmisiä kaikellaisilla rohkeilla jutuilla ja arvosteluilla Beylestä, Napoleonista ja hänen upseereistaan, pyhästä Johanneksesta, jopa itse Jeesuksesta ja Jumalastakin. Mérimée sanoo siitä itse eräässä kirjeessä, että se "on kerrassaan käsittämätön sille, joka ei tuntenut perin pohjin Beyleä", ja että hän on jaellut sitä 16 kpl Beylen ystäville sekä polttanut loput.[233] Kaikissa tapauksissa tuli tämä kirjanen ennen pitkää julkisen arvostelun alaiseksi ja sai se silloin ankaria sanoja Le Correspondant'in uskonnolliselta arvostelijalta Armand de Pontmartin'iltä, kirjailija Maxime du Camp'ilta[234] ja varsinkin sanomalehtimies Eugène Pelletan'ilta, joka eräässä kiivaassa kirjoituksessa huomautti, että tekijä on tehnyt itsensä syypääksi siveellisyysrikokseen, joka on "prévu par le Code pénal et puni des travaux forcés à perpétuité".[235]

Tämä "débauche d'athéisme", (Pontmartin) on kyllä otettu siihen kokoelmaan, jonka kustantaja Michel Lévy kirjailijan kuoleman jälkeen julkaisi nimellä "Portraits historiques et littéraires", mutta kaikki höysteisimmät paikat ovat siitä pyyhityt pois. Olen teokseni alussa jo huomauttanut ystävyydestä Beylen ja Mériméen välillä samoin kuin siitä merkityksestä ja vaikutuksesta, joka edellisellä on jälkimäisen kirjalliseen tuotantoon, luonteeseen ja näkökantoihin ollut. Koska myöhemmin tulen laveammin käsittelemään Mériméen teoksia ja tekemään selkoa hänen filosoofisista ja taiteellisista periaatteistaan, jotka monessa suhteessa näyttävät mielestäni todistavan hengenheimolaisuutta ystävävainajan mielipiteiden kanssa, en nytkään aio enemmän viipyä tässä muuten sangen huvittavassa kirjasessa, vaan tyydyn siteeraamaan sieltä yhden ainoan kohdan, joka sekin osottaa, kuinka tarkka silmä Mériméellä oli näkemään tulevaisuuden hämäryyteen. "Je m'imagine — sanoo hän — que quelque critique du XX:e siècle découvrira les livres de Beyle dans le fatras de la littérature du XIX:e, et qu'il leur rendra la justice qu'ils n'ont pas trouvée auprès des contemporains".[236]

Jokainen ken vähänkään lienee seurannut uudempaa kirjallisuushistoriaa ja tutustunut Ranskan etevimpäin arvostelijain teoksiin, tietää myöskin kuinka huomattuun asemaan he kaikki ovat Henri Beylen (Stendhalin) asettaneet.[237] 19:s vuosisata ei siis ole ehtinyt päättyäkään ennenkuin Mériméen luulo jo on täydellisesti toteutunut.

Vielä on minun mainittava pari pientä nekroloogia, jotka Mérimée kirjoitti v. 1851 Revue des deux Mondes'een, toisen (helmikuussa) kirjailija Théodore Leclercq'istä (k. 15 p. helmik. 1851) toisen (elokuussa) Revuen 28 vuotiaasta, tapaturmaisesti kuolleesta arvostelijasta Alexis de Valon'ista (k. 20 p. elok.). Molemmat huokuvat mitä lämpimintä ystävyyttä ja kuvaavat kukin osaltaan Mériméen ritarillista luonnetta. Jälkimäisessä kiittää hän etupäässä terävän arvostelijan itsenäisyyttä ja vapaamielisyyttä, edellisessä luonteen hyvyyttä, iloisuutta ja häveliäisyyttä sekä kirjailijan lahjoja. Leclercqistä puhuessaan ei hän myöskään malta olla sivumennen koskettelematta valtiollisia oloja. "On commence à savoir ce que c'est la haine en France. La politique nous a fait ce présent", sanoo hän ensin; sitten siteeraa hän Paul Courier'n arvostelua ranskalaisista, jotka muka ovat "un peuple de valets" ja antaa kiitoksensa Leclercqille siitä, että tämä teoksessaan "Esprit de servitude" on ivaillut "ce vice du Français, tantôt courtisan de Louis XIV, tantôt flatteur du peuple souverain".[238]

Puuhatessaan näin kirjallisissa toimissa, vieraillessaan kesällä 1851 uudelleen Lontoossa, missä hänelle jo oli karttunut lukuisa ystäväjoukko ylimyksellisissä ja kirjallisissa piireissä[239] sekä huvitellessaan itseänsä Pariisin salongeissa,[240] ei Mérimée ehkä huomannutkaan kuinka "peuple souverain" vähitellen oli liittynyt presidenttiinsä, joka maaseuduilla matkustaessaan jo "prononçait des discours de souverain", ja kuinka hän ministeristöjä vaihtelemalla oli vihdoin saanut mieluisensa tuen taistelussaan eduskuntaa vastaan. Marraskuussa oli tämä eripuraisuus presidentin ja kamarin välillä jo kehittynyt niin ankaraksi, ettei minkäänlainen sovinnollinen työ enää näyttänyt mahdolliselta. Muuta ei voinut seurata kuin joko eduskunnan hajoitus tai presidentin lähettäminen Vincennes'een.[241] Huhuja valtiokeikauksesta liikkuikin jo ilmassa, mutta harva lienee arvannut, että se niin lähellä oli ja että se niin helposti oli käyvä päinsä.

Suurin ansio tästä näyttää uusimman historiantutkimuksen mukaan tulevan kreivi Mornylle, joka heti eduskunnan jäseneksi tultuaan oli kallistunut presidentin puolelle ja asiain kireälle jouduttua ottanut sotaministerin, kreivi Saint-Arnaud'n ja poliisipäällikkö Maupas'n avulla järjestääksensä koko sen näytelmän, joka joulukuun 2 p:nä näyteltiin ja joka onnistuneena teki valtiorikoksesta ainoastaan valtiokeikauksen. Tässä ei ole paikka ruveta tekemään selkoa eri tavalla tuomitusta tapahtumasta, johon, vaikka se olikin kreivi Mornyn toimeenpanema, Louis Napoleon kaikissa tapauksissa antoi suostumuksensa siten rikkoen juhlallisesti vannomansa valan "Jumalan ja Ranskan kansan edessä pysyä aina uskollisena kansanvaltaiselle tasavallalle ja puolustaa perustuslakia". Tahdon vain etupäässä muutamilla otteilla Mériméen tämänaikuisista kirjeistä osottaa, mitä hän asiain menosta arveli ja millä tunteilla hän näki tasavallan jälleen muuttuvan monarkkiiaksi.

Mirecourt sanoo, ettei Mérimée ollut tasavallan ystävä.[242] Edellisestä näemme hänen olevan oikeassa. Louis Fagan taas väittää lisäksi, että Mérimée oli kaikkia vallankumouksia vastaan eikä suinkaan kuulunut bonapartelaisiin.[243] Se mitä hän ylempänä "presidenttiraukasta", lausuu, osottaa luullakseni kyllin selvään, ettei hän kovin suuria tältä taholta odottanut. Oliko hän kuullut jo siihen aikaan kulkevia huhuja Louis Napoleonin syntymästä,[244] huhuja, jotka muudan nykyaikainen historiantutkija autentisilla todistuskappaleilla osottaa tosiksi,[245] sitä en tiedä, mutta kaikissa tapauksissa oli tämä suuren Napoleonin jälkeläinen hänestä hiukan epäiltävää laatua. Ylimysmielinen oli Mérimée sydämmeltään ja tavoiltaan täydellisesti ja, kuten Augustin Filon sattuvasti sanoo "il était plus impérialiste que l'empereur".[246] Se on käsitettävä niin, että hän ei hyväksynyt edes sitä kansanvaltaiseen suuntaan kallistumista, joka Louis Napoleonissa myöhemmin on huomattavissa yhtä vähän kuin hänen vetoamistansa "yleiseen äänestykseen" niin hyvin presidentin vaalissa joulukuun 20 p. v. 1851 kuin "keisarivaalissa" seuraavana vuonna joulukuun 2 päivänä.

Ettei taistelu presidentin ja eduskunnan välillä voinut enää kauan kestää, sen käsitti Mérimée vallan hyvin. Senpä tähden hän ei niin paljon kummastellutkaan Louis Napoleonin lakivastaista tekoa. Hän myöntää tosin eräässä kirjeessä, että "il y a de quoi être de mauvaise humeur, c'est vrai", ja että "quelques sous-préfets ont trouvé que la répression a été trop prompte" ja sanoo kuulleensa mukana olleilta kohtauksia, jotka luulisi 14:llä vuosisadalla tapahtuneiksi. Mutta kaikki tämä on hänestä kuitenkin "bien nécessaire".[247] "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän joulukuun 2:n päivän illalla jotenkin välinpitämättömästi: "Minusta näyttää kuin taisteltaisiin ratkaisevaa taistelua, saas nähdä, kuka siinä voittaa? Jos presidentti joutuu tappiolle, antanevat meidän sankarilliset edusmiehemme paikan Ledru-Rollin'ille". Seuraavana päivänä taas samalle; "Quoi qu'il en soit, nous venons de tourner un récif et nous voguons vers l'inconnu". Ystävällensä Aug. Le Prévost'lle antaa hän äsken mainitsemassani kirjeessä tarkan selityksen tuon merkillisen päivän tapahtumista ja tuntuu hän minusta tässä käyttävän liian kevyttä kieltä ottelusta, jonka uhreina virallisen Moniteur'in mukaan 380 henkeä (m.m. edusmies Baudin) heitti henkensä, useita satoja pidettiin vankeudessa ja 88 edusmiestä (m.m. Thiers, Hugo, Rémusat, Quinet, Girardin ja David d'Angers) ajettiin maanpakoon. Hän päivittelee, että "les gens les plus philosophes et les plus étrangers autrefois à toute exagération tombent aujourd'hui dans le ton déclamatoire sans s'en apercevoir". Hänen mielestään "la bataille fut peu de chose" ja "de part et d'autre on a joué la comédie". " All the world is a stage, a dit Shakespeare", jatkaa hän edelleen: "C'est surtout vrai en France. L'un a fait le simulacre de découvrir sa poitrine et de l'offrir aux poignards (Dupin?), l'autre a joué pour quarante huit heures le rôle de prince du moyen âge (Louis Napoléon)". Edusmiesten protestikulku 3 p. joulukuuta, josta Hugo antaa niin innokkaan kuvauksen, näyttää Mériméehen tehneen melkein naurettavan vaikutuksen päättäen seuraavista sanoista: "Notre exprésident conduisait la bande. Il était fort simple et fort calme… D'autres suivaient, se drapant plus ou moins dans leurs paletots. Quelquesuns fumaient, ce qui manquaient de dignité. Berryer — legitimistien johtaja — a commancé par crier: vive la république! ce qui fait rire. Le respectable public assistant à la procession était fort partagé. Les uns trouvaient la chose comique, d'autres tragique; quelques autres, mal élevés, disaient dans un style aussi peu parlementaire qu'académique: enfoncez les 25 francs!"[248]

On tahdottu eräältä taholta väittää, että Mérimée muka olisi ollut yksi niitä harvoja, jotka ennakolta tiesivät Louis Napoleonin miettivän valtiokeikausta ja kannattivat sitä; mutta tämä juttu on siksi joutava, ettei edes Victor Hugokaan. joka tästä mainitsee ja joka totisesti ei ole säästänyt väriä mustentaakseen Mériméetä jälkimaailman silmissä, ota sitä uskoakseen.[249] Väite on arvattavasti saanut alkunsa siitä, että Mérimée ainakin jo v. 1847 oli ystävällisissä väleissä kreivi de Mornyn kanssa, jonka rikkaat lahjat, päättävä luonne ja hieno gentlemannin käytös häntä miellyttivät ja jolle hän sen johdosta, Hugon sanojen mukaan, ennusti "un grand avenir".[250] Kuinka oikeassa hän tässä oli, sen on historia meille osottanut.

Louis Napoleonille tuli Mérimée esitetyksi vasta myöhemmin, kenen kautta, sen saamme piakkoin nähdä.

Toukokuun 1 p. 1852 oli Mériméen äiti kuollut. Samoihin aikoihin päättyi myös eräs rakkauden suhde, jota hän 18 vuotta oli onnellisesti ylläpitänyt ja joka oli käynyt melkeinpä avioliitoksi.[251] Heinäkuun alkupuoliskon istui hän vankeudessa Librin jutun johdosta. Ei ole kumma siis, että hän tunsi itsensä hiukan onnettomaksi, etenkin kun hän heti vankeustuomion kuultuaan katsoi täytyvänsä jättää erohakemuksensa valtioarkeoloogin virasta.[252] Sen hän tekikin jo seuraavana s.o. 27 päivänä toukokuuta, koska hänen mielestään ministerille oikeuden päätöksen jälkeen ehkä oli epämieluista pysyttää hänet virassa.[253] Mutta ennenkuin hän edes ehti vankeuteenkaan, sai hän sisäasiainministeriltä kohteliaan kirjeen, jossa pyydettiin häntä kaikilla mokomin jäämään paikoilleen ja jonka johdosta hän kirjoittaa Montijon kreivittärelle, että "je reste et je fais mon métier jusqu'à nouvel ordre".[254]

Mihin hänet seuraava "uusi käsky" jo vuoden päästä oli kutsuva, sitä ei Mérimée varmaankaan osannut aavistaakaan.

IX.

Jo ennen kuin Louis Napoleon, suuren setänsä esimerkin mukaan, yleistä kansanäänestystä käyttämällä huudatti itsensä Napoleon III:ksi, Ranskan valtakunnan keisariksi, oli hän ruvennut miettimään sopivaa avioliittoa hallitsijasuvun jatkumistakin varten. Mutta varsinkin joulukuun 2:n päivän jälkeen kävi tämä kysymys hänelle tärkeäksi ja kiireelliseksi.[255] Useat keisarin neuvonantajista olivat ehdottaneet, että hallitsija valitsisi puolisonsa Euroopan hallitsevista ruhtinaallisista perheistä. Sopivina ehdokkaina mainittiin jo Kustaa IV:n Aadolfin pojantytär Karoliina, eräs Hohenzollern-Sigmaringenin prinsessa ja Badenin suurherttuattaren tyttären tytär Canota. Keisari ei kuitenkaan näyttänyt olevan taipuvainen näitä ehdotuksia noudattamaan, vaan kallistui mieluummin kuulemaan kreivi Mornya ja ministeri Fould'ia, jotka neuvoivat häntä setänsä esimerkkiä tässäkin seuraamaan valitsemalla puolisonsa todellisen rakkauden perustuksella ja Ranskan rajain sisäpuolelta. Tavanmukaisissa hovitanssijaisissa Compiègnessa, Elyséessä ja Fontainebleaussa oli Napoleon näet huomannut erään yhtä ihanan kuin älykkään ylimysneidin, jonka sulous herätti tässä 47 vuotiaassa hallitsijassa todellisen rakkauden tunteet. Joulukuun ajan mietti hän otettavaa askelta. Mutta Sylvesterin päivän iltapuolella 1852 teki hän lopullisen päätöksensä ja uudenvuoden päivänä lähti hän kuin muutkin kuolevaiset viralliselle kosioretkelle. Keisarilliset vaunut pysähtyivät erään upean yksityistalon kohdalle ja muutama hetkinen sen jälkeen oli "sydän löytänyt sydämmen" ja Ranskan kansa saanut keisarinnan.

Mérimée sai arvatenkin ennen pitkää kuulla keisarin päätöksestä.[256] Ranskan tuleva hallitsijatar ei näet ollut kukaan muu kuin hänen hyvän ystävättärensä, Montijon kreivittären nuorin tytär Eugénie, "pikku Eugénie", kuten Mérimée oli tottunut häntä nimittämään. Olen ennen maininnut, milloin ja missä Mérimée tutustui Montijon perheeseen, joka muuten kuului Espanjan korkeimpaan ylimystöön.[257] Don Cipriano Gusman Palafox y Portocarrero, Teban kreivi ja Espanjan grandi, sekä hänen puolisonsa Marie Manuela Kirkpatrick de Closeburn olivat v. 1830 Mériméehen sattumalta tutustuttuaan, kutsuneet hänet luoksensa Calle del Sardon linnaan ja ylipäänsä kohdelleet häntä kuin parasta ystäväänsä. Mérimée puolestaan muisteli näitä aikoja aina suurella mielihyvällä ja erittäinkin oli hänestä hauskaa, kun talon molemmat kultakutriset tyttäret, 5-vuotinen Paca ja 4-vuotinen Eugenia istuivat hänen polvillaan leikittelemässä. Heinäkuun vallankumouksen jälkeen muuttivat Teban kreivi ja kreivitär lapsineen Pariisiin, missä Mérimée puolestaan oli tilaisuudessa tekemään heille palveluksia esittämällä heidät Pariisin hienoimmissa kirjallisissa ja taiteellisissa perheissä, joissa hän lapsuudestaan asti oli seurustellut. Näinä aikoina nähtiin Mérimée melkein joka päivä Montijon perheen seurassa ja hänen biograafinsa kertovat kaikki, kuinka hän eräänä päivänä asteli de la Paix'n katua taluttaen erittäin kaunista pikku tyttöstä, josta hän muutamalle uteliaalle ystävälleen ilmoitti, että "se on pieni espanjatar, erään ystävättäreni tytär; minä aion tarjota hänelle leivoksia lähimmässä konditoriiassa".

Montijon kreivitär itse oli tavattoman älykäs ja perinpohjaisesti sivistynyt nainen,[258] jota hän suurimmassa määrin kunnioitti ja jolla näyttää olleen jonkunlainen vaikutus hänen valtiollisiinkin mielipiteisiinsä. Niiden kirjailijain joukossa, jotka Mérimée toi mukanaan Montijon perheeseen, oli m.m. Henri Beyle, joka kovasti mielistyi uusiin tuttaviinsa ja usein kävi talossa kertoellen nuorille hartaasti kuunteleville tyttösille mitä jännittävimpiä kuvauksia suuren Napoleonin sotaretkiltä, joita hän sitä paitse kuvilla valaisi. Mérimée puolestaan kuletti heitä kaupungilla, oikoi heidän ranskalaisia ainekirjoituksiaan ja opasti heitä kaunokirjoituksessa. Tyttösillä olikin suuri kunnioitus opettajaansa kohtaan, joka ainakin Eugéniellä pysyi yhtä syvällä vielä myöhempinäkin aikoina. V. 1839 sairastui kreivi itse, joka vähää ennen oli matkustanut Espanjaan, ja silloin täytyi kreivittären kiireimmiten rientää hoitamaan puolisoansa, joka ennen pitkää muuttikin manalan majoille. Muutamia päiviä kreivittären lähdön jälkeen s.o. 17 p. maaliskuuta 1839 täytyi lastenkin jouduttautua kotimatkalle opettajattarensa miss Flowersin kanssa ja isällisenä ystävänä Mérimée kehoitti lapsia tottelemaan opettajatartansa ja saattoi heitä pitemmän taipaleen eroten näistä ihanista tyttäristä — Paca oli silloin 14, Eugenia 13 vuotias — todellisella surulla ja ottaen heiltä lupauksen, että he ensi tilassa kirjoittaisivat hänelle matkastansa, niinkuin Eugenia myöskin teki.[259]

Oltuaan kymmenkunnan vuotta vilkkaassa kirjeenvaihdossa Montijon kreivittären kanssa kävi Mérimée v. 1840 toisen kerran Espanjassa, jolloin hän asuen Montijon kreivittären palatsissa Madridissa, sai akkunastaan seurata silloista kapinaa Espanjan pääkaupungissa. Aseman vaaralliseksi käytyä muutti hänen ystävättärensä tyttärineen ja seurueineen lähellä olevalle Carabanchelin maatilalle, missä nuoret hempeät naiset Mériméen omien sanojen mukaan häntä hemmottelivat ("elles m'ont prodigieusement gâté") iloisten huvitusten keskessä ja missä hän sanoo tulleensa huomaamaan "qu'il était très doux d'être ainsi sultan, même ad honores ".[260] Pistäydyttyänsä kuusi vuotta myöhemmin taas verestämässä espanjalaisia tuttavuuksiaan — Montijon kreivittären kanssa oli hän yhtämittaisessa kirjeenvaihdossa aina kuolemaansa saakka — ali hänellä v. 1849 ilo nähdä "uskollinen sisarensa" (soeur devouée) täysikasvuisen ihanan Eugénien kanssa taas Pariisissa ja olivat he tällä matkalla ensimmäisen kerran Louis Napoleonin toimeenpanemissa hovitanssijaisissa läsnä. Jo silloin osotti Ranskan tuleva hallitsija erityistä huomaavaisuutta Mériméen "pikku Eugénietä" kohtaan, mutta arvattavasti ei kukaan sentään tullut ajatelleeksi tämän tuttavuuden seurauksia.

Montijon kreivi oli palvellut suuren Napoleonin aikana Ranskan sotaväessä ja v. 1814 puolustanut Pariisia vihollislaumaa vastaan. Kreivitär jumaloi vuosisatamme suurinta sankaria ja luonnollisesti siirtyi melkoinen osuus tästä tunteesta Louis Napoleoninkin osaksi. Samoin teki "pikku Eugéniekin", joka vanhempainsa ihailun ja Henri Beylen kertomusten kasvattamana näki presidentissä mielikuvituksensa uroon, jopa siihen määrään, että hän valtiokeikauksen johdosta kirjoitti hänelle mitä innostuneimman kirjeen tarjoten koko omaisuutensa — joka muuten ei ollut niinkään vähäinen — presidentin mielivaltaisesti käytettäväksi. Ei ole siis kummaa, että tämän nuoren ihailijattaren vilpitön innostus ja tavaton kauneus herätti hidasverisen hallitsijankin povessa todellista rakkautta, jota hän vuosina 1851-52 antamissaan loistavissa tanssijaisissa selvästi osottikin, kunnes hän vihdoin teki ratkaisevan päätöksensä.

Tammikuun 22 p. 1853 kutsui hän kokoon eduskunnan (les grands corps de l'État) ja ilmoitti aikovansa ottaa puolisokseen 27 vuotiaan Teban kreivittären Eugénie de Portocarreron julistaen samalla koko Ranskalle ja Euroopalle tiedon sydämmensä valitusta. Mériméelle, perheen parhaimmalle ystävälle, uskoi leskikreivitär puolestaan naimakirjan kokoonpanon[261] ja luultavasti tuli hän juuri tämän johdosta esitetyksi Napoleonille.[262] Viikkoa myöhemmin tapahtuivat sitten vihkijäiset Notre-Damen kirkossa kaikella keisarillisella loistolla ja prameudella.

Viisaampaa vaalia valtiollisessakaan suhteessa ei Napoleon III varmaankaan olisi voinut tehdä. Ranskan kansa, joka aina on ollut herkkä tällaisille teoille ja joka nuoressa keisarinnassa näki älyn, hyveet, sulon ja ihanuuden yhdistettynä, oli näet heti valmis vilpittömään riemuun keisarillisen avioliiton johdosta. Kauneus ja sulo pehmittää usein vihamielisenkin sydämmen. "Eugénien kauneus olikin hurmaavinta laatua. Ihmeellisen hieno hipiä loi hänen kasvoilleen jotain häikäisevää. Nuoruus, terveys ja sulo antoivat koko hänen olennolleen runollisen heijastuksen", kirjoittaa hänestä eräs historioitsija[263] ja Revue des deux Mondes antaa hänestä mitä viehättävimmän kuvauksen, josta en malta olla siteeraamatta paria riviä: "Elle frappait par une sorte de grâce virile qui en eût aisément fait une héroine de roman, et elle portait fièrement, avant de ceindre le bandeau impérial, cette couronne de cheveux dont un peintre vénitien eût aimé la couleur."[264]

Olen katsonut tarpeelliseksi esittää tämän avioliittohistorian sekä Mériméen läheisen suhteen keisarinna Eugeniehen hiukan tarkemmin voidakseni täten näyttää lukijoilleni, kuinka luonnollista se oikeastaan oli, että hän tästä lähtein joutui hovimiehen asemaan, vaikka useat hänen vihamiehistään ovat koettaneet vääristellä tätä äkkipikaista muutosta selittämällä sitä karaktäärin puutteeksi.

Kun "pikku Eugénie" näin oli kohonnut Ranskan hallitsijan rinnalle, tahtoi hän tietysti edelleenkin nähdä vieraittensa joukossa entisen huvittelijansa ja opastajansa. Mérimée taas noudatti mielellään hänen tahtoansa saadakseen näin lähempää tutkia ja tarkastaa niitä oloja ja henkilöitä, jotka historiaa tekevät ja muodostavat. Pari kuukautta keisarillisten häiden jälkeen saattoi hän Espanjaan matkustavaa Montijon kreivitärtä Poitiers'hen saakka, teki muutamia virkatarkastuksia ja palasi sitten takaisin Pariisiin, josta hän edelleen joka viikko laittoi bulletinit "maailman menosta" ystävättärelleen Pyreneeain tuolla puolen. Jo Louis Philippen aikana oli hän usein hovin huvituksissa läsnä ja kertoili kernaasti sieltä kaikellaisia hauskoja juttuja tuttavain perheiden keskuudessa.[265] Nyt oli hänellä erittäin kiitollinen tilaisuus askel askelelta seurata kaunista suosikkiansa "uudessa ammatissa", kuten hänellä oli tapana sanoa. Ensin tuntui hänestä hiukan oudolta ruveta puhuttelemaan häntä arvonimellä "teidän majesteettinne", mutta, nuori keisarinna osasi jo heti alusta asettua niin hyvin asemaansa, että se pian tuntui vallan luonnolliselta.

Mérimée kertoo itse eräässä kirjeessään, kuinka hän hetikohta, kun sai tietää Eugénien olevan kihloissa keisarin kanssa, oli ottanut tältä pyhän lupauksen, ettei tämä vain pyydä puolisoltaan mitään armon- ja suosionosotuksia hänelle. Mutta siitä huolimatta tarjosi keisarinna hänelle piakkoin viran, joka parhaiten todistaa hänen täydellistä luottamustansa Mériméehen. Hän halusi tehdä näet entisestä opettajastaan yksityisen sihteerinsä (secrétaire des commandements), mutta Mérimée kieltäysi kohteliaimmalla tavalla tästä työläästä toimesta syyttäen huonontunutta terveyttänsä ja pyysi saada edelleen pitää entisen paikkansa, jossa hänellä oli enemmän vapautta. Keisari hyväksyikin hänen esittämänsä syyt, mutta keisarinna lausui hänelle espanjan kielellä, että "sitten annetaan teille joku muu virka ja ell'ette sitäkään ota vastaan, pidämme teitä vihollisenamme".[266]

Tämä tarjous tapahtui luultavasti jo helmikuun alulla.[267] Mikä tuo "joku muu virka" oli oleva, sen sai Mérimée luultavasti tietää vasta virallisen nimityksen kautta. Eräs henkilö, joka sattui olemaan hänen luonansa, kun tämä nimitys aamulla kesäkuun 23 p. hänelle saapui, vakuuttaa Mériméen joutuneen aika lailla hämilleen.[268] Koko sen päivän oli hän sangen eperoivan näköinen miettien nähtävästi, mitä hänen nyt oli tekeminen ja mitä vastaaminen monille tuttavilleen, jotka eivät uutta hallitusmuotoa ensinkään suosineet. Hänen luontainen ujoutensa näytäkse taas tässäkin. Sen sijaan, että hän olisi heti ilmoittanut heille nimityksestänsä ja antanut sille oman selityksensä, ei hän siitä hiiskunut kenellekään mitään, vaikka hän samana iltana oleskeli eräässä Napoleonille sangen vihamielisessä perheessä, jossa hän päälle päätteeksi puheli keisarista jotenkin suurella halveksimisella. Hän tahtoi nähtävästi tällä käytöksellään saada ihmiset siihen luuloon, joka muuten olikin vallan todenmukainen, että hän oli nimitetty uuteen virkaansa vasten tahtoansa, jopa tietämättänsäkin ja ilman että hänen oli tarvinnut valtiollisista mielipiteistään luopua.

Seuraavan päivän virallinen lehti Moniteur ilmoitti kaikille Mériméen lukuisille tuttaville, että keisari Napoleon III oli nimittänyt hänet — senaattoriksi, ehdottaen samalla että hän, paitse senaattorin tuloja, saisi nauttia entisen palkkansa valtioarkeoloogina.[269] Mérimée, joka raha-asioissa aina oli erittäin hienotuntoinen, kieltäysi heti tästä ja jätti erohakemuksensa entisestä rakkaasta toimestaan, jossa hän oli hyvin viihtynyt yli 20 vuotta.

Ja näin menetti hän siis "vanhan vapautensa", kuten hän eräässä kirjeessään sanoo. Useat hänen entisistä tuttavistaan, jotka eivät voineet kärsiä Napoleonia eivätkä koko uutta hallitusta, katsoivat Mériméen suorastaan pettäneen heidät. Epäilemättä tunsi tämä itsekin joutuneensa jotenkin ikävään asemaan, mutta koska asia nyt kerran ei ollut autettavissa, rikkoi hän nuo tuttavuus-siteet ja lakkasi käymästä muutamissa salongeissa. Ei hän koko nimitykselle muuten suurta arvoa alussa antanut; mutta hän oli eräältä tuttavaltaan kuullut keisarinnan innolla syleilleen puolisoansa, kun tämä ilmoitti hänelle asiasta. "Tämä pieni sivuseikka on minulle, sen vakuutan teille, paljo mieluisampi kuin itse nimitys", kirjoitti Mérimée vielä samana päivänä kuin hän sai tiedon uudesta virastaan ystävättärelleen Montijon kreivittärelle, jota hän, hienotunteisesti ja kohteliaasti kyllä, kiittää senaattoriarvostaan.[270]

Jos hän valtioarkeoloogina oli ollut vapaa ja saanut käyttää aikansa kaunokirjalliseen sekä tieteelliseen työhön, niin kyllä hän mielestäni tässäkin uudessa virassaan olisi ollut tilaisuudessa vapauttansa käyttämään. Sillä kahdeksana ensimmäisenä vuonna ei hän senaatissa suutansa avannut, vaikka tosin istunnoissa kävi. Hän istui siellä enimmäkseen hiljaisena kuuntelijana ja piirusteli huvikseen kaikellaisia hauskoja kuvia mustetta, teräskynää tai lyijykynää käyttäen.[271]

Tieteellisiä töitänsä jatkaa Mérimée, kuten ennenkin valtioarkeoloogina ollessaan. Revue des deux Mondes'een kirjoittelee hän edelleen muinaistieteellisiä sekä historiallisia tutkimuksia ja Le Moniteur sisältää tuon tuostakin häneltä lyhempiä kirjoituksia eri aineista.[272] Venäjän historia ja venäläinen kaunokirjallisuus ne häntä myöskin suuresti huvittavat, erittäinkin Ukrainin kosakit ja heidän sankarinsa sekä Pushkinin ja Gogolin etevät teokset. Niinpä ilmestyi häneltä näihin aikoihin, paitse jo ennen mainittuja, kaksi Pushkinin novellia (Les Bohémiens ja Le Hussard, v. 1852) sekä Gogolin kuolematon "Reviisori" (yhdessä Les deux Héritages'n kanssa heinäkuussa 1853) herättäen suurta mieltymystä tähän Venäjän ehkä parhaimpaan ivailijaan.

Mutta omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto se Les deux Héritages'n ja Les débuts d'un aventurier'n jälkeen melkeinpä kokonaan lakkaa. Senaattoriksi tultuaan ei Mérimée kolmeentoista vuoteen julkaissut ainoatakaan kaunokirjallista tuotetta ja senkin jälkeen ainoastaan yhden novellin.[273] Béranger'n pelko, että tieteellisyys tappaa hänessä kaunokirjailijan ja että hän tutkimustensa keskellä unohtaa "Clara Gazulit ja kronikat, romaanit ja novellit" kävi todellakin toteen.

Aikomukseni ei ole syventyä seuraamaan Mériméetä hänen tieteellisellä toimialallaan, joka kyllä olisi monipuolinen ja vaihteleva sekin, mutta jonka seikkaperäinen käsittely kuitenkin menee ulkopuolelle niitä rajoja, mitkä tälle elämäkerralliselle tutkimukselleni olen vetänyt. Ja koska minulla samoin kuin hänen muillakin biograafeillaan on yllämainitsemistani syistä sangen vähän sanottavaa senaattori Mériméestä ylipäänsä ja kaunokirjailija Mériméestä näiltä parilta viime vuosikymmeneltä, niin täytyy minun toistaiseksi seurata häntä enemmän hovimiehenä ja tyytyä esittämään hänen elämäkertaansa pääasiallisesti tältä kannalta.

X.

Keisarinna Eugénie oli epäilemättä valtiollisessakin suhteessa sopivin henkilö Napoleon III:n puolisona Ranskan valtaistuimelle nousemaan. Siinä puheessa, jonka Napoleon kokoutuneelle eduskunnalle piti 22 p. tammikuuta 1853, antoi hän sydämmensä valitusta mitä kauneimman, eikä suinkaan liioitellun kuvan lausuessaan m.m. seuraavat sanat: "Ollen ranskalainen mieleltään, kasvatukseltaan ja muistoiltaan, hänen isänsä kun aikoinaan vuodatti vertansa keisarikunnan edestä, on hänellä espanjattarena se etu, ettei hänen perheellensä Ranskassa tarvitse antaa kunnian- ja arvonylennyksiä. Omistaen kaikki hyvät henkiset ominaisuudet on hän oleva valtaistuimen kaunistus samoin kuin hän vaaran hetkenä epäilemättä on osottautuva sen rohkeimmiksi tukijoiksi. Hurskaana katoolilaisena on hän lähettävä Jumalalle samat rukoukset kuin minäkin Ranskan valtakunnan menestykseksi ja hänen suloutensa ynnä hyvyytensä on, siitä olen varmasti vakuutettu, herättävä eloon keisarinna Josefine-vainajan hyveet."

Ja todellakin onnistui uuden hallitsijattaren jo alussa voittaa keisarikunnalle monta ystävää sellaistenkin joukossa, jotka hänen puolisoansa eivät erittäin lempeillä silmillä katselleet. Tavattomalla luontevuudella osasikin hän uudessa asemassaan käyttäytyä kuin todellinen hallitsijatar ainakin. Kirjeissään vanhalle ystävättärelleen Espanjassa, jonka luona Mérimée oleskeli muutamia kuukausia syksyllä v. 1853 tutustuen maan valtiollisiin oloihin, ja katsellen härkätaisteluja, antaa hän tarkan selonteon nuoren keisarinnan ensi askeleista. Hänen mielestään osaa tämä mainiosti tarpeen mukaan puhua ja vaieta, tehdä nopeita ja oikeita huomioita ja ylipäänsä hyvin mukautua ranskalaisten tapojen ynnä olojen mukaan. Velvollisuutensa hallitsijattarena täyttää hän erittäin tarkasti ja kun hänelle Krimin sodan aikana uskotaan hallitusohjat, oppii hän ulkoa perustuslain ja vaatii sen täsmällistä noudattamista. Niinikään ei Mérimée, joka muuten kaikella tavoin koettaa varoitella "pikku Eugénietänsä" uhkaavilta vaaroilta, voi olla ihmettelemättä tämän tavatonta rohkeutta. "Jos me aina ajattelisimme vaaroja, niin emme saisi nukkua rauhassa hetkeäkään. Paras on olla niitä ajattelematta ja luottaa kaitselmukseen", sanoi hänelle kerran keisarinna ja tämän kertoo Mérimée todellisella ihmettelyllä. Ja kun tammikuun 14 p:nä v. 1858 itaalialainen Orsini teki tunnetun murhayrityksensä keisarillista paria kohtaan, lausui hallitsijatar niinikään vähintäkään säikähtämättä: "elkää meistä huolehtiko, tämä kuuluu ammattiimme. Pitäkää huoli haavoitetuista".

Eivätkä nämä tällaiset tapahtumat vaikuttaneetkaan paljo mitään hovi-elämään. Sotaväkeen, ankaraan poliisijärjestykseen ja alemman kansan suosioon luottaen elettiin Tuileriessä verrattain huolettomia päiviä ja nuori keisarinna teki mitä vain taisi kerätäkseen valtaistuimen ympärille maan parhaimmistoa. Mutta tämäpä ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä valtiokeikauksen jälkeen "poistuivat Ranskan seuraelämän etevimmät henkilöt arasti verellä tahrautuneen ja äsken arvoon päässeen miehen luota". Ja huolimatta siitä, että Napoleon suuressa määrin kannatti tieteitä ja taiteita, joita hän piti kansan henkisen sivistyksen mittarina, eivät nämä tahtoneet ottaa oikein kukoistaakseen. Osa vuossadan alkupuoliskon suuria miehiä oli jo muuttanut manalan majoille, toiset olivat maanpaossa ja useat pysyivät uudelle hallitukselle vieraina. Uusia tähtiä ei myöskään näyttänyt ilmestyvän, sillä n.k. terveen järjen koulu Ponsardin turvissa ei suinkaan ollut omiansa loihtemaan neroja esille. Keisari ja keisarinna tekivät kuitenkin mitä ikinä voivat saadakseen ne henkiset kyvyt hovipiiriin, mitkä Ranskalla vielä olivat tallella. Tässä toimessa oli Mériméen apu heille varsin tervetullut, tämä kun itse kuului juuri Pariisin parhaimpiin seuroihin ja tällä kun oli niin lukuisa joukko eteviä ja ylhäisiä tuttavia. Tosin oli hän, kuten ylempänä olen maininnut, lakannut seurustelemasta muutamissa nykyiselle hallitukselle vallan vihamielisissä salongeissa, mutta sitä valmiimpipa hän olikin tekemään uusia tuttavuuksia, varsinkin niiden ihanain naisten keskuudessa, joita toinenkin keisarikunta pian osasi hovitanssijaisiinsa ja huveihinsa koota.[274]

Kuuluisimmat näistä pidettiin Compiègnessä, missä vähitellen nähtiin kokoutuvan valiojoukko Ranskan nuorempaa ylimystöä, rahapohattoja, tiedemiehiä, jopa ennen pitkää taiteilijoita, kirjailijoita ja sanomalehtimiehiäkin. Neljän viimeisen luokan riveissä oli keisarivallalla enimmäkseen pahimmat vihamiehensä ja senpä vuoksi koetettiinkin juuri heitä hovin juhlallisuuksiin houkutella. Kaikissa tapauksissa saatiin sinne sentään aikaa myöten melkoinen määrä, sillä hovimestarin tekemät vierasluettelot mainitsevat juhlallisuuksissa läsnäolleina m.m. hrat Sainte-Beuve, Feuillet, Jules Sandeau, About, Gautier, Augier, Ponsard, Dumas n:pi, Legouvé, Flaubert, Paul de Musset, Girardin, Cassagnac, Nisard, Pasteur, Cl. Bernard, Leverrier, Oppert, Meissonier, Gérôme, Gust. Doré, Fromentin, Couture, Viollet-le-Duc, Auber, Berlioz, Gounod, Thomas ja Mermet. Kaikkia näitä kohtaan koettivat keisarilliset olla niin kohteliaita ja ystävällisiä kuin mahdollista ja useat näistä huvittivat loistavaa seuraa omantakeisilla tuotteillaan. Hovin varsinaiset huvittajat olivat kuitenkin kreivi de Morny, jonka suuret lahjat ulottuivat itsenäisenkin kirjallisen tuotannon alalle, ja — Mérimée, joka kirjoitteli milloin tilapäärunoja, milloin runoarvoituksia, milloin mitäkin.

Näistä kaikista ei julkisuuteen ole riviäkään tullut, ellemme ota lukuun paria kertomusta, jotka Mérimée myöhemmin kirjoitti ja keisarinnalle luki. Jälkimaailma ei näistä tietäisikään mitään, ellei Mérimée itse olisi puhunut niistä kirjeissään. Usein oleskeli hän viikkokausia, jopa kuukausiakin keisarillisten kanssa milloin Fontainebleaun, milloin Saint Cloud'n, milloin Compiègnen tai Biarritzin linnoissa ottaen ahkerasti osaa huvituksiin ja työskennellen väliajoilla. Tavallisesti kutsuttiin hänet sinne viikon päiviksi, kun joku ylhäinen vieras oli saapunut hoviin vierailemaan, mutta usein pyydettiin häntä sitten jäämään kuukausmääriksi.[275] Kun Hollannin kuningatar esim. saapuu Pariisiin, tietää hän heti tehtävänsä: "il faut que je lui fasse ma cour" ja aivan oikein hän arvaakin, sillä hän käsketään heti hoviin huvittelemaan ylhäistä vierasta. Viittasin jo äsken niihin huvituksiin, joilla hovin oli tapana tanssijaisten ohella hauskuttaa vieraitaan. Muutamat otteet Mériméen kirjeistä tarjoavat meille yksityistietoja. "En outre, j'ai fait des vers pour Sa Majesté Néerlandaise, joué des charades et made a fool of myself ".[276] — "Nous avons joué une charade un peu leste, mais qui a été bien prise et qui a fait rire".[277] — "Nous vivons ici en grandes occupations. Votre serviteur est directeur de théâtre, auteur et acteur. Il fait des plus des révolutions dans les beaux-arts et de la polémique avec l'Institut".[278] — "Depuis mon arrivée ici, j'ai mené la vie agitée d'un impressario. J'ai été acteur et directeur, Nous avons joué avec succès une pièce un peu immorale."[279]

Jo näistä lyhyistä otteista käy selville, että keisarinna Eugénie osasi pitää vieraitansa hyvällä tuulella. Häntä onkin monien tunnustusten ohessa usein moitittu liiallisesta huvittelun ja loiston himosta sekä tuhlaavaisuudesta, joilla hän Weberin arvelun mukaan koetti korvata "tuota laillista ruhtinuutta, jota hänellä ei ollut". Epäilemättä onkin tässä arvelussa paljo totta. Luultavasti oli se myöskin nautinnonhaluisen keisarinnan keksintö, että hovissa samoihin aikoihin, jolloin Napoleon III:n osanotto Krimin sodan ratkaisuun tuotti Ranskalle ulkonaista mainetta ja kunniaa, perustettiin n.k. "cour d'amour" sellaisten keskiaikaisten esikuvain mukaan, joista Martialis d'Auvergne, Andreas Capellanus y.m. puhuvat ja joissa "galanta frågor af olika art kommo under ompröfning af ett tribunal af damer under presidium af Alienor af Poitou, Marie de France, grefvinna af Champagne och Ermenjard, vicomtessa af Narbonne".[280] Niistä kirjeistä, jotka viisi vuotta Mériméen kuoleman jälkeen (v. 1875) anonyymisesti ilmestyivät nimellä "Lettres à une autre inconnue" H. Blaze de Buryn varustamalla esipuheella käy selville, että presidenttinä näissä huvituksissa oli ollut juuri näiden kirjeiden vastaanottaja, jonka anonyymiteetin pariisilainen sanomalehti Le soir pian paljasti ilmoittaen "toisen tuntemattoman" olevan puolalaisen kreivittären Lise Przedzewskan, markiisitar de Noailles'n sisaren. Mérimée nimittää häntä aina (kirjeenvaihto alkaa vuodesta 1865, jolloin kreivitär muutti Pariisista tiluksilleen Podoliaan ja jatkuu aina vuoteen 1870) "ma chère présidente" ja sanoo eräässä kohden: "Ne vaudrait il pas mieux aller en gondole sur le lac — tarkoittaa nähtävästi pientä järveä Fontainebleaun luona, missä hoviseuran oli tapana iltasilla soudella vieraineen[281] — ou disserter dans la cour d'amour sous votre présidence"[282] ja eräässä toisessa paikassa: "Nous aurions grand besoin de restaurer notre cour d'amour et de rappeler notre présidente au fauteuil".[283] Mériméen allekirjoituksista "votre humble secrétaire", "votre très-dévoué secrétaire" näemme, että hänellä tässä hienossa naisten oikeudessa oli ollut pöytäkirjurin kadehdittava tehtävä; ja että hän tämänkin ammattinsa oli täyttänyt periaatteensa mukaan: "il faut faire son métier en conscience", siitä ovat hänen erinomaisen miellyttävästi ja pirteän hienostelevasti kirjoitetut kirjeensä "rakkaalle presidentilleen", elävänä todistuksena.

Ehdottomasti kysyy jokainen tätä lukiessaan, miten vakavaluontoinen kirjailija ja tiedemies viihtyi tässä uudessa seurapiirissä. Vallan vastenmielistä ei se Mériméelle kuitenkaan ollut ja olihan hän jo nuoruudestaan saakka rakastanut seuraelämän nautintoja ja tälle taipumukselleen pysyi hän uskollisena kuolemaansa saakka. Hän nimittää itse asemaansa hovissa "métier de courtisan", mutta siitä huolimatta ei meidän suinkaan tule sekoittaa häntä tavallisiin liehakoitsijoihin, joita kaikki hovielämä luonnollisesti vetää puoleensa. Näistä sanookin hän, että "tous ces ducs nouveaux sont des jeunes gens qui ne brillent ni par l'intelligence ni par la vertu; mais il y a dans l'atmosphère des cours quelque chose qui attire les niais et leur procure une bonne réception".[284] Mikä Mériméetä erityisesti huvitti tässä hovimiehen asemassa, oli se hyvä tilaisuus, joka hänellä nyt oli läheltä tarkastaa, miten historiaa tehdään. "C'est amusant d'être aux premières loges et d'assister à la comédie quand on n'est pas acteur, et qu'on n'a pas la prétention d'y jouer un rôle", kirjoittaa hän kerran Panizzille.[285] Eikä hänellä nähtävästi olekkaan koskaan ollut halua persoonallisesti sekautua asiain menoon muuta kuin korkeintaan keskusteluilla hallitsevain miesten kanssa. Että häntä siitä huolimatta silloin tällöin käytettiin puhtaasti valtiollisissakin asioissa, sen näemme hänen omista kirjeistään. Milloin pyytävät ministerit häntä puhumaan jostakin asiasta keisarille ja kun hän kieltelee arvellen, etteihän hänen, asiaan kuulumattoman, sanoilla voi mitään vaikutusta olla, vastaavat nämä, että juuri sen vuoksi hän ehkä voikin vaikuttaa.[286] Milloin taas on hän välittäjänä Panizzin ja keisarin välisissä keskusteluissa[287] tai pyytää keisarinna häntä taivuttamaan hyvää ystäväänsä ministeri Fouldia pysymään paikoillaan, j.n.e.

Mériméen tunteet keisarinnaa kohtaan me tunnemme: ne olivat yksinomattain uskollisen ystävän vilpitöntä osanottoa, joka pysyy järkähtämättömänä niin hyvin tukalissa kuin suotuisissa oloissa. Mutta vilpittömän ystävän velvollisuuksiin kuuluu suorapuheisuus ja rohkeus lausua mielipiteensä. Ja näitä ominaisuuksiaan ei Mérimée koskaan menettänyt hovissakaan, sitä osottaa hänen menettelynsä monissa tärkeissä kysymyksissä. Niinpä kertoo hän Panizzille, kuinka hän eräänä iltana niihin aikoihin, jolloin Ranska paavia suojellakseen ja aluettansa lisätäkseen sekaantui Itaalian vapautussotaan, otteli näistä asioista keisarinnan kanssa, jonka tekopyhyys (hypocrisie) ja paavilliset tunteet olivat tärkeänä vaikuttimena Napoleonin käytökseen. "L'affaire a été engagée avant que j'aie eu le temps de me reconnaître et de l'éviter. Elle parlait avec une grande vivacité, mais sans colère. Il me semble que j'ai été aussi ferme que possible, mais me maintenant très calme sans rien ménager. On m'a dit que j'avais été convenable. — — La discussion a fini par l'épuisement des gosiers, et il y a eu un grand silence de huit à dix minutes; après quoi, il m'a semblé qu'elle était plus prévenante pour moi qu'à l'ordinaire, évidemment pour me montrer qu'elle n'était pas fâchée. Elle a même demandé à madame de Rayneval (eräs keisarinnan hovinaisia) si elle croyait que je n'avais pas été blessé. Vous la reconnaissez à ce trait".[288] Samalla tavalla esiytyi Mérimée silloinkin, kun keisarinna syksyllä 1863 hommasi purjehdusretkelleen Portugaliin ja Espanjaan. Hänen samoin kuin monen muunkin mielestä oli tämä matka valtiollisesti vaarallinen. "Mon attachement pour elle, et le danger très réel de chose m'ont donné hardiesse et franchise et je lui ai débité très nettement ma râtelée, quelquefois avec plus vivacité que le respect ne l'exigeait. — — Il m'a paru cependant que mon discours l'avait ébranlée, et lui laissait quelques inquiétudes".[289]

Keisarinna tunsi jo vähitellen ystävänsä luonteen eikä hän ylipäänsä näytä näistä otteluista pahastuneen. Ainoastaan kerran viittaa Mérimée kirjeissään jonkunlaiseen epäsuosioon antamatta kuitenkaan minkäänlaista selitystä syistä. "Entre nous il me semble que je suis un peu en disgrâce", sanoo hän vain lyhyesti.[290] Vaarallisempaa laatua ei tämä sentään näytä olleen, sillä kuukausi sen jälkeen saa hän taas kutsun saapua Fontainebleaun linnaan. Eikä siinä auta hänen vastustelunsakaan, mutta, lisää hän, "je suis parfaitement résolu à m'excuser si, selon son usage, Sa Majesté m'invite à prolonger mon séjour". Ja niin suuri oli keisarinnan luottamus monivuotiseen uskolliseen ystäväänsä, että kun hänellä kerran mielestään olii syytä mustasukkaisuuteen, valitsi hän uskotuksensa Mériméen. Peitetyin sanoin kertoo tämä Panizzille puhelleensa asiasta kokonaista neljä tuntia keisarinnan kanssa lohdutellen häntä. Keskinäinen perhesopu, joka ylipäänsä oli mitä paras Napoleon III:n ja hänen puolisonsa välillä, näkyy tälläkin kertaa pian palanneen, sillä hiukan myöhemmin kirjoittaa jo Mérimée ystävälleen Lontoossa: "La concorde règne dans le ménage de nos amis; après des nuages qui pouvaient amener un orage, le beau temps a reparu".[291] Keisarinnan luottamus Mériméehen oli siis, kuten näemme, kerrassaan tavaton. Mutta toiselta puolen ei hän juuri parempaa miestä voinut perhesurujensakaan jakajaksi valita. Tämä näet oli aina valmis muualla häntä puolustamaan kaikkia niitä lukuisia parjausyrityksiä vastaan, joista ei edes ylhäinen asemakaan häntä säästänyt. Keisarinnasta tiedettiin näet, että hän mielellään sekausi valtiollisiin asioihin ja että keisari puolestaan ehkä liiankin paljo antoi puolisonsa vaikuttaa päätöksiinsä. Niinpä kertoo Mérimée ministeri Persignyn kerran sanoneen Napoleonille ihan suoraan, että tämä oli puolisonsa vaikutuksille liian altis ja että hän sen johdosta menettää valtiolliset ystävänsä. Sen johdosta lisää hän: "Ce qui me fâche le plus, c'est qu'on en rend responsable notre aimable hôtesse, et je ne doute pas qu'on ne lui attribue dorénavant tout le mal et toutes les fautes qui se feront".[292]

Mitä taas tulee Mériméen suhteeseen keisari Napoleoniin ei se mikään erittäin läheinen ollut alussa eikä se koskaan samalle kannalle kehittynyt kuin millä hän keisarinnan kanssa oli. Napoleonilla ei ylipäänsä ollutkaan minkäänlaisia läheisiä ystäviä, joille hän olisi aikeitaan edeltä päin selitellyt. Mériméen ilo siitä, että hän nyt muka oli päässyt "ensimmäisestä looshista" katsomaan, miten historiaa tehdään, näyttäytyy jotenkin perättömäksi. "Je suis dans le lieu du monde où l'ara parle le moins de politique", valittaa hän kerrankin Fontainebleausta ystävälleen Panizzille ja niinikään erään toisen kerran: "J'assiste ici au spectacle le plus étrange. J'ai l'air d'être aux premières loges, mais je ne sais rien et ne vois pas grand'chose. C'est derrière le rideau que la pièce se joue".[293]

Ja tämä esirippu, jonka takana kaikki toimitettiin, oli keisarin tyyni, läpikuultamaton ulkomuoto. Mérimée kutsuukin häntä sfinsiksi ja mykäksi. "On se plaint ici de ne rien comprendre à la politique de l'empereur. Sous le gouvernement de Louis-Philippe, tout le monde était assez vite au fait de toutes les affaires tandis que, maintenant qu'elles sont dans la tête d'un muet, il est impossible d'en savoir ou même d'en deviner quelque chose".[294] Samaa nuottia veisaa hän usein muulloinkin arvellen, että keisari kyllä puhelee mielellään kaikkien kanssa de rebus omnibus et quibusdum aliis, mutta hänen strateegilliset tuumansa "ne peuvent être comprises que par de grands capitaines tels que Thiers ou Cousin".[295]

Tämä keisarin salaperäisyys ynnä hänen valtiollisten tuumiensa verrattain hyvä onnistuminen näyttää vähitellen herättävän Mériméessä todellista kunnioitusta, jopa ihailuakin mykkää hallitsijaa kohtaan. "Je ne sais où il se renseigne pour si bien comprendre les instincts du peuple."[296] — "Il a un tour à lui pour dire les choses, et, quand il parle en souverain, il a l'art de montrer qu'il n'est pas de la même triviale pâte que les autres. Je crois que c'est exactement ce qu'il faut à cette magnamime nation qui n'aime pas le commun".[297] Sokeaa ei hänen ihailussa sentään ole koskaan. Niinpä hän monta kertaa moittii keisaria siitä, ettei tämä "pidä piispojaan ja papistoansa paremmassa kurissa" ja varsinkin siitä, että tämä tekee liiallisia myönnytyksiä kansanvaltaisille eduskunnan aineksille. Vapaamielistä hallitusta hän kyllä haluaa ja ihailee suuresti Englannin edustusta mallikelpoisena laitoksena, mutta Ranskan kansa ei hänen mielestään ole kypsynyt vapauttansa harjoittamaan eikä sen luonnekaan ainakaan toistaiseksi näytä sellaiseen soveltuvan. Myönnytyksistä ei voi seurata muuta kuin sanoja ja "te tiedätte, että Ranskassa seuraa sanojen perästä vallankumoukset" kirjoittaa hän Panizzille eräänkin kerran.[298]

Se mikä Mériméetä ja keisaria toisiinsa suuressa määrin lähensi, oli heidän kirjallinen yhteistyönsä sekä monessa suhteessa yhtäläiset mielipiteet ja sympatiiat. Olen edellä Mériméen historiallisista teoksista puhuessani maininnut hänen ihastuksestaan Caesariin, josta hän aikoi kirjoittaa perinpohjaisen tutkimuksen, vaikka tämä ei ole koskaan julkisuuteen tullut. Niinikään huomautin arvelunani, että hän hienotunteisuudesta Napoleonia kohtaan jätti teoksensa keskeneräiseksi saatuaan tietää, että keisari, jonka lempisankari Caesar aina oli ollut, puuhasi tutkimusta samasta miehestä. Tavallisella historiallisella terävyydellään oli hän v:n 1848 vallankumouksen ja Napoleon III:n valtiokeikauksen johdosta lausunut, että Caesarin aikaiset ja noiden aikojen tapahtumat ovat vallan yhtäläisiä.[299] Kirjeissään nimittääkin Mérimée Napoleon III:tta usein Caesariksi, vaikka hän samalla käyttää sitä hienolla ivalla. Oli miten oli, Caesarin ihailussa yhtyivät molempain sympatiiat ja kun Napoleon ryhtyi tutkimukseensa käsiksi, ei tietysti voinut olla soveliaampaa apumiestä kuin juuri Mérimée, joka tähän aineeseen oli perehtynyt tavallisella perinpohjaisuudellaan. Hänen neuvonsa ylhäiselle tutkijalle oli se, että tämä rajoittuisi omalta kannaltaan arvostelemaan Caesarin kommentaattoreja eikä antautuisi kertomaan sankarin historiaa kokonaisuudessaan. Tätä ystävällistä neuvoa ei Napoleon kuitenkaan seurannut, vaan ryhtyi tunnetulla lujaluontoisuudellaan työhön. Mériméen oleskellessa hovissa istui hän usein keisarin kanssa kahden kesken näistä asioista keskustelemassa ja neuvottelemassa.

"J'ai longtemps causé avec l'empereur, surtout d'histoire ancienne et de César", kirjoittaa hän kerrankin "tuntemattomalle";[300] niinikään eräässä toisessa kirjeessä: "Avanthier, j'ai dîné aux Tuileries en très petit comité. Sa Majesté m'a parlé beaucoup de César".[301] Mutta pelkkään puhelemiseen ei hänen osuutensa keisarin tutkimukseen suinkaan rajoittunut. Napoleonilla näkyy nimittäin olleen tapana pyytää kaikellaisia kirjallisiakin aputöitä erikoiskysymyksissä, sen näemme Mériméen kirjeistä. "Je lui fais un petit travail sur la religion des Romains et j'insiste sur l'avantage qu'ils avaient de se dire la messe à soi-même, au lieu de payer un étranger pour cela".[302] — "J'ai, ici, en train, un petit travail pour le maître (näin nimittää hän usein keisaria), que je voudrais lui porter (30/8 61)".

Alussa ei Mériméellä näytä olleen luottamusta keisarin tieteellisyyteen. Mutta mitä edemmäs työ edistyi, sen suuremmaksi kasvaa hänen kunnioituksensa. "Il m'étonne par la facilité avec laquelle il comprend les choses d'érudition, dont il n'a pris le goût qu'assez récemment", kirjoittaa hän, "tuntemattomalle" lokakuussa v. 1860 ja myöhemmin taas: "L'empereur est devenu un archéologue accompli. Il a passé trois heures et demie sur la montagne (Alise'n kaupungin luona), par le plus terrible soleil du monde, à examiner les vestiges du siège de César et à lire les Commentaires".[303] Mérimée se myöskin tarkasti teoksen arkki arkilta ennenkuin se julkisuuteen laskettiin.[304]

Kun sitten 1865 ensimmäinen osa teosta valmistui painosta saavutti se tiedemiestenkin puolesta melkoisen tunnustuksen. "Ils ont obligés de le trouver un peu trop savante pour eux" kirjoittaa siitä Mérimée "tuntemattomalle" liittäen teoksesta omana arvelunaan: "I1 me semble qu'il y a des très belles pages. Je suis surpris de l'érudition, plus grande et plus solide que je ne m'y serais attendu" ja Panizzille: "Le grand défaut du livre, à mon avis, c'est qu'on dirait que l'auteur se place devant un miroir pour faire le portrait de son héros".[305] Pahaan pulaan joutui hän, kun Journal des Savants-lehden toimitus kokonaisuudessaan kääntyi hänen puoleensa pyynnöllä, että hän kirjoittaisi heille arvostelun keisarin teoksesta. "Comme c'est la compagnie en corps qui m'avait imposé la tâche — kirjoittaa Mérimée 'tuntemattomalle' — il a fallu s'exécuter. Vous savez tout le bien que je pense de l'auteur et même de son livre; mais vous comprenez les difficultés de la chose, pour qui ne voudrait pas passer pour un courtisan, ni dire des choses inconvénientes. J'espère m'être tiré d'affaire assez bien. J'ai pris pour texte que la République avait fait son temps et que le peuple romain s'en allait à tous les diables, si César ne l'eût tiré d'affaire. Comme la thèse est vraie et facile à soutenir, j'ai écrit des variations sur cet air".[306] Niin hyvin tämä arvostelu, joka löytyy painettuna yllämainitun aikakauskirjaa syyskuun numerossa 1865, kuin se, minkä hän vuotta myöhemmin kirjoitti saman teoksen toisesta osasta (katso: Journal des Savants, heinäkuulta 1866) todistavatkin, että hänen on onnistunut jotenkin hyvin saavuttaa tarkoituksensa, joka oli "n'être ni courtisan ni factieux".

Jo vuosikausia ennen oli Mérimée kirjoittanut "tuntemattomalle", että "le bourgeois (ainoa kerta muuten, jolloin hän tällä hieman halventavalla nimellä keisaria nimittää) me plaît chaque jour d'avantage".[307] Ja sulasta ystävyydestä hän auttoi keisariakin. Hän kertoo itse, kuinka Napoleon yhteistyön alussa puhui runsaasta palkkiosta ja kuinka hän hymyillen vastasi: "Minulla on niin paljo kirjoja kuin tarvitsen ja minä olen laskenut, että käden täysi paperia, tusina sulkakyniä ja pullollinen Petite-Vertu-mustetta on minulle tarpeeksi. Eiköhän teidän majesteettinne salli minun tehdä tätä lahjatyönä". Filon lisää, että nyt oli keisarin vuoro hymyillä, sillä tämä epäili lahjan vilpittömyyttä; hän ei ollut tottunut saamaan palveluksia ilman palkkioita. Tällä kertaa hän sellaisen kuitenkin sai, sillä hänen apumiehensä ei pyytänyt muuta kuin "l'estime du maître, plus rare que sa faveur, et le droit d'être franc".[308] Ja että hän tätä oikeuttaan käytti yhtä hyvin keisaria kuin muitakin kohtaan, sen olen jo mielestäni osottanut.[309]

Filon huomauttaa jommoisellakin syyllä, ettei Mérimée oikeastaan ole tuntenut hovimiehen elämästä muita varjopuolia kuin "de veiller tard, de faire de trop bons dîners et de rester debout quelquefois plus longtemps qu'il ne convenait à des jambes de son âge". Mutta kun terveys on niin huono kuin hänellä näihin aikoihin jo oli, kun täytyy vanhoilla päivillään — kävihän hän jo hyvässä määrässä kuudettakymmentä — näytellä, olla mukana kaikilla kävely-, ratsastus- ja veneretkillä, istua ulkosalla ruohikossa myöhäisillä illallisilla j.n.e., niin voihan käsittää, ettei se aina vallan mieluista ollut. Se käykin selville hänen kirjeenvaihdostaan. Niinpä kirjoittaa hän kerrankin Panizzille Biarritzista, missä hän silläkin kertaa oleskeli lähes puolitoista kuukautta: "Bien que je m'acquitte assez honorablement de mon métier de courtisan, je me sens pris parfois d'idées à la Bright, et j'ai envie de m'en aller vivre en homme libre dans quelque auberge au soleil"[310] ja vähän myöhemmin: "Je suis bien déterminé à quitter pour cette année le métier de courtisan. Vous ne vous doutez pas combien il est fatigant".[311] Ja monen monituista kertaa valittelee hän, kuten aikoinaan Voltairekin,[312] ettei hän ole hovimiehen vaivalloiseen ammattiin luotu. "Je n'ai pas les qualités du courtisan" päivittelee hän ystävälleen Panizzille väsyneenä pitkälliseltä hovimatkalta palattuaan ja "tuntemattomalle" hän niinikään kirjoittaa: "Le destin ne m'avait pas fait pour être courtisan".[313]

Ludovic Halévy, joka persoonallisesti seurusteli Mériméen kanssa, mainitsee myöskin näistä hänen vaikerruksistaan huomauttaen niiden yhtäpitäväisyyttä Voltairen valitusten kanssa. "Mutta", sanoo hän, "erotus on vain se, ettei Voltaire puhunut totta, jota vastoin Mérimée sanoo sen vallan vilpittömästi".[314] Mériméetä ovat monet, etupäässä Victor Hugo, koettaneet kaikilla tavoin halventaa sen vuoksi, että hän "alentui verellä tahratun hallitsijan hovimieheksi". Siitä syystä olen katsonut tarpeelliseksi näin laajaperäisesti käsitellä hänen suhdettansa Napoleon III:n hoviin. Luulenkin jo selvästi todistaneeni, ettei häntä suinkaan saa lukea tavallisten hoviliehakoitsijain joukkoon ja yhdyn täydellisesti niihin (Filon, kreivi d'Haussonville, Houssaye, Halévy, Mirecourt, yksinpä hänen vastustajansa Pontmartinkin y.m.), jotka pitävät sitä onnena keisari Napoleonille ja keisarinna Eugénielle, että heillä todellakin oli sellainen vilpitön ja suorapuheinen ystävä kuin Mérimée oli, ystävä, joka ei ollut mikään onnenetsijä, vaan jolla päinvastoin oli rohkeutta olojen tukalammiksikin tultua pysyä järkähtämättömänä ja uskollisena. Mériméellä näkyy itselläänkin olleen tieto siitä, että tähän Napoleon III:n hallituksen loppupuolella rohkeutta tarvittiin; hän kirjoittaa nimittäin Panizzille 1 p. tammikuuta 1870 seuraavasti: "On peut aujourd'hui être poli pour les personnes couronnées sans risquer de passer pour courtisan. Dans peu de temps même, il faudra pour cela un degré de courage considérable".[315]

Mutta ennen kuin ryhdyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista rinnakkain toisen keisarikauden asteittaisen suistumisen kanssa Sédanin onnettomaan tappeluun saakka, on minun annettava muutamia elämäkerrallisia lisätietoja hänestä näiltä vuosilta (1854-64), ettei lukija luulisi hänen uhranneen kokonaista vuosikymmentä yksinomattain hovielämälle.

XI.

Virkistettyänsä ensin voimiaan useita kuukausia kestäneellä ulkomaamatkalla, jonka nimellisenä tarkoituksena oli Münchenin näyttely, vaikka hän samalla kertaa ihaili Reinin kauniita rantoja, Badenin hyöteitä metsiä ja sinertäviä järviä sekä Tyroolin reipasta kansaa, nautti Wienin "really truly" hauskasta seuraelämästä ja Pestin alkuperäisistä tavoista, palasi Mérimée lokakuussa 1854 takaisin rikkaaseen Pariisiinsa, missä häntä jo lukuisat kirjalliset toimet odottivat.[316]

Äitinsä kuoleman jälkeen oli Mérimée muuttanut rue Jacob'in varrelta Lillen kadulle n:o 52, jonka omisti hänen orpanansa, tie- ja vesilaitosten entinen ylitarkastaja Dubois-Fresnel. Täällä toisessa kerroksessa oli hänellä neljä huonetta, joista yksi suuri budoaariksi muodostetulla alkoovilla varustettu kirjastohuone samalla oli työpajana. Seinillä riippui tauluja, suurin osa hänen isänsä siveltimestä lähteneitä, ja uunin laiteilla kauniita jaapanilaisia taideteollisuuden tuotteita. Makuuhuone oli niinikään arvokkailla tauluilla koristettu, kunniapaikalla isänsä Leonorin ehkä etevin taulu "l'Innocence nourrissant un serpent", muualla taiteilijoilta saamia lahjatauluja. Kirjastohuoneessaan, jossa hänellä oli tuhansia nidoksia, istui Mérimée suuren työpöytänsä ääressä, jonka Tourneux sanoo olleen "une très belle table de travail en bois de rose avec cuivres dorés et ciselés", työskennellen enimmäkseen öisin.[317]

Kotona yksin istuessa ja pitkä persialainen yönuttu päällä turkkilaista piippua poltellessa tuntui aika sentään toisinaan yksitoikkoiselta; ja silloin kirjoitteli hän joskus ystävilleen surumielisiäkin mietteitä elämästänsä ja yksinäisyydestään. Käyttäen hyväkseen muutamaa tällaista valituksen tapaista uskalsi hänen vanha ystävättärensä kreivitär Montijo ehdottaa, että hän menisi naimisiin, sillä vaimo oli hänen mielestään välttämätön Mériméen asemassa olevalle miehelle. Samaa puhui "tuntematonkin" ja nähtävästi m.m. myöskin rva Senior. Kun hän v. 1853 palasi Espanjasta, huhuttiinkin hänen jo menneen kihloihin ja Filon puolestaan vakuuttaa "qu'il y avait eu quelque chose".[318] En tiedä millä perusteella hän tämän tekee; minä en ainakaan ole löytänyt vähintäkään tukea tälle luulolle. Mérimée tiesi jo olevansa vanha, liian vanha sulhasmieheksi ja se armoton tapa, millä hän usein kirjeissään Panizzille ivailee vanhoja miehiä, jotka menevät nuorten tyttöjen kanssa naimisiin, osottaa kyllin selvästi, ettei hänellä ole vähintäkään halua siihen kaivoon hypätä, "Je suis trop vieux pour me marier" vastaa hän sekä rva Seniorille että "tuntemattomalle"; ja ystävättärelleen Espanjassa kirjoittaa hän: "Si vous me voyez (hän oli silloin nuhakuumeessa) vous ne penseriez pas ä me marier avec les belles demoiselles dont vous parlez. On guérit de la grippe, mais ce dont on ne guérit pas c'est d'être vieux." Sitä paitse oli hänellä nuoruudessaan ollut onnettomasti päättyneitä yrityksiä tähän suuntaan, vaikka hän omain sanainsa mukaan, ei katsonut voivansa tarjota lemmitylleen niin suurta onnea kuin tämä olisi ansainnut ja luultavasti odotti. "Minulla ei ole rohkeutta eikä voimaa koettaa tällaista uutta elämän muutosta", kirjoittaa hän kreivittärelle. "Ainoa etu, minkä avioliitto minulle nyt voisi tarjota, olisi jonkunlainen lievennys sairauden kohdatessa ja etenkin sillä aina ikävällä hetkellä, jolloin täytyy tämä maailma jättää. Jos miettisin asiaa ainoastaan egoistin kannalta, ansaitsisi se ehkä jo tämänkin edun vuoksi harkitsemista. Mutta toisakseen on edesvastaus, vaimonsa huolestaminen ja hänen päiviensä turvaaminen miehen kuoleman jälkeen kauhistavaa. Kun minulla oli kissa, leikittelin minä mielelläni sen kanssa, mutta kun sen tuli halu juosta kattoja pitkin narttuja katselemaan tai rottien perään kellariin, epäilin minä, että tokkohan minulla oli oikeutta pidättää se luonani omiksi huvikseni. Paljo suuremmalla syyllä tekisin itselleni tämän kysymyksen, jos se koskisi naista".[319] Mies, jolla on tällaiset periaatteet, on ehdottomasti vanhanpojan elämään tuomittu, niin tyypilliset ne ovat. Ja samoin kuin monet muutkin naimattomat poikamiehet pitävät lapsista, samoin Mériméekin. "Minä olen liian vanha naimisiin mennäkseni — kirjoittaa hän rva Seniorille 5 p. maaliskuuta 1855 — mutta minä tahtoisin mielelläni pienen tyttösen kasvattaakseni. Olen usein miettinyt ostaa lapsukaisen joltakin Espanjan mustalaiselta, jott'en, jos kasvatukseni kävisi huonosti, luultavasti saattaisi onnettomammaksi tätä piskuista olentoa, jonka kasvatikseni ottaisin. — Paha vain että mustalaiset ovat niin kovin tummia ja että heidän tukkansa on sydenkarvainen. Miks'ei teillä ole pientä kultakutrista tyttöstä minulle luovuttaa?" kysyy hän lopuksi. Samaa mieltä ilmaisee hänen kirjeensä kreivitär de Montijollekin: "Tahtoisin mieluummin, jos olisin varma siitä, että jätän jälkeeni jotain, pienen tyttösen kasvattaakseni häntä parhaimpani mukaan, mutta — ja tässä näytäkse taas epäilijä oikeassa karvassaan — sekin on niin vaarallista leikkiä". Minkä vuoksi se on sitä, ilmaisee eräs hänen kirjeensä rva Seniorille: "mais il pourrait bien se faire que le petit monstre, après quelques années, s'amourachât d'un chien coiffé et me plantât là".[320] Ja tämä tietysti taas olisi ikävä juttu. "Suo siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussaan". Paras siis oli pysyä erillään sekä avioliitosta, jossa voi tulla petetyksi, että kasvattitytöstä, joka äkkiä voi kasvatti-isänsä jättää, ja pysyä koreasti yksinäisenä kissansa kanssa. "Le mieux, je crois, c'est de s'habituer à vivre comme un arbre et à se résigner".[321]

Ja niin hän tekikin. Naisista hän kyllä piti ja seurusteli, kuten olemme nähneet, mielellään ja alinomaa heidän kanssansa, mutta pysyviin pauloihin eivät he häntä saaneet. Hänen kirjeistään näemme hänellä vielä vanhoilla päivilläänkin olleen monituisia seikkailuja, jopa hellempiä suhteitakin, mutta "Mérimée était fidèle, et plus que jamais, à ses habitudes de gourmandise élégante: il ne faisait que tremper ses lèvres à la coupe", sanoo vallan oikein Filon lisäten omasta puolestaan, että Don Juanimme näistä voitoistaan oli "plus honteux que fier". Siltä se näyttääkin. "Le fond de la question est que les jeunes gens n'aiment plus que les lorettes, de sorte que les femmes honnêtes sont obligées de recourir aux vieillards" kirjoittaa hän kerrankin ystävälleen Panizzille tällaisen kohtauksen johdosta vetäen siitä seuraavan johtopäätöksen: "Comme ce siècle de fer est drôle! Je crois que, vous et moi excepté, tout le monde est fou".[322]

"Peu de gens savent d'être vieux", sanoo Pascal. Että Mérimée rakkausasioissa osasi sitä olla, olemme nähneet. Kaunokirjailijana hän sen käsitti vielä ankarammin, hän, joka ei koskaan ole keskentekoista työtä käsistään laskenut. "Kirjailijan pitää älytä ajoissa vai'eta", näin ymmärsi hän Pascalin lauseen. Puoli vuosisataa senaattoriksi tullessa täytettyänsä laski hän kaunokirjailijan kynän lopuksi ikäänsä melkein täydellisesti käsistään ja jos hän viimeisinä vuosinaan siihen pari kertaa vielä tarttui, tapahtui se erityisistä syistä, kuten myöhemmin saamme nähdä. Vanhukselle muka sopivampi tieteellinen työ tuli tästä lähtein hänen pääasialliseksi lomatoimekseen.

Olen ylempänä jo huomauttanut kuinka ahkerasti Mérimée senaattoriksikin tultuaan kirjoitteli aikakauskirjoihin lyhempiä tieteellisiä tutkimuksia ja arvosteluja. Vähitellen katsoi hän niitä kertyneen siksi paljon, että arvokkaimmat jo voi koota erityiseen nidokseen. Niinpä ilmestyikin tammikuussa v. 1855 kokoelma "Mélanges historiques et littéraires", johon tekijä oli Revue des deux Mondes'sta, Moniteurista, Revue contemporainesta ja Constitutionnelistä koonnut seuraavat kaksitoista tutkimusta: Les mormons, Les cosaques de l'Ukraine, Histoire ancienne de la Grèce, Un tombeau découvert à Tarragone, L'Hôtel de Cluny, Littérature espagnole, Les romains sous l'Empire, Mémoires d'une famille huguenote, De l'enseignement des beaux-arts, Restauration du Musée, Vie de César-Auguste ja Inventaire des Joyaux du duc d'Anjou.

Ensimmäinen kirjoitus mormoonilaisista on muutamien englantilaisten lähteiden mukaan kokoonpantu objektiivinen selonteko mainitun lahkon synnystä ja opista. "Ukrainin kasakat" on hauska tutkimus Zaporogein omituisesta heimosta ja heidän tunnetuista sankareistansa Bogdan Chmielniçkistä ja Mazepasta, jonka tarumaiset vaiheet ennen Mériméetä jo olivat innostuttaneet Voltairea ja Byronia ihaniin runoelmiin ja Horace Vernétä kuuluisaan tauluunsa. — Todellakin hauskaksi on Mérimée saanut toista sataa sivua käsittävän arvostelunsa ja selontekonsa Groten suuresta "Kreikan historiasta". Samalla kuin hänen muistutuksensa osottavat hänen perinpohjaisia tietojaan historian laajaperäisellä alalla todistaa kirjoitus kokonaisuudessaan hänen vilpitöntä ihailuansa helleeniläistä kansaa, sen kirjallisuutta ja taidetta kohtaan. Kreikasta puhuessaan lämpenee tämä kylmä historioitsija taas vasten tahtoaankin ja epäilemättä lämpenee lukijakin seuraavista innostuneista lauseista: "Où touvera-t-on un spectacle plus animé, plus fécond en péripéties que dans cette classique Grèce, ce grand pays qui tient une si petite place sur la carte? Dans cette terre privilégiée, pas une montagne qui ne redise le nom d'un poète, d'un sage, d'un héros, d'un artiste. Pour nous, les noms des hommes illustres de la Grèce, de ses grands morts, comme disait César après Pharsale, sont encore les synonymes de génie et de vertu. Quelle contrée, si vaste qu'elle soit, peut se vanter d'avoir produit un Socrate, un Platon, un Phidias, un Homère, un Eschyle, un Aristote? Souvent le monde a été bouleversé par des hordes brutales mises en mouvement, comme les Huns, par un fléau de Dieu. A la Grèce seule était réservée la gloire d'éclairer les autres nations et de les policer. Ses armes, sa littérature, ses arts, ont été bienfaisants. Dans l'espace de quelques siècles, vingt peuples helléniques, ou plutôt vingt petites villes ont déployé une activité sans égale pour réaliser tout ce qui se peut imaginer de bon, d'utile et de beau. Leurs institutions si variées, leurs moeurs plus variées encore se sont ressemblé pourtant par un résultat et peut-être par un but commun, celui de conserver à l'individu sa valeur propre et de lui offrir le plus libre développement de toutes ses facultés".[323]

Minun täytyy pyytää anteeksi, että olen näin pitkällä otteella poikennut puheena olevasta asiasta; mutta rohkenen kuitenkin toivoa, ettei se lukijaa ole ikävystyttänyt. Jos nyt käymme jatkamaan pintapuolista selontekoamme kirjoituksista "Mélanges hist. et littéraires"-kokoelmassa, niin ovat molemmat seuraavat kyhäelmät "L'Hôtel de Cluny", kertomus tämännimisen museon esineistä, ja "La littérature espagnole", arvostelu Ticknorin laveahkosta teoksesta "History of spanish Literature", jotenkin lyhkäisiä eivätkä mielestäni erittäin huomattaviakaan muuten kuin että jälkimmäistä vastaan tehdyt muistutukset taaskin osottavat kirjoittajan hyviä tietoja tälläkin alalla. — Nimellä "Les romains sous l'Empire" julkaisi Mérimée hauskan arvostelun Ch. Mérivalen 2-osaisesta teoksesta "A History of the Romains under the empire" liikkuen tässä omalla alallaan ja merkiten ilolla tekijän puolueettoman ja oikean arvostelun lempisankaristaan Caesarista, jota hän taaskin kiittämällä kiittää,[324] ja samoja asioita, nimittäin Caesarin kuolemaa, käsittelee hänen lyhyt selontekonsa niihin aikoihin löydetystä ja Piccolos'in julkaisemasta Nicolas de Damasin käsikirjoituksesta. — "Mémoires d'une famille huguenote" on vain mitä ahtaimmaksi supistettu kertomus Jacques Fontainen kirjoittamista perhemuistelmista Nantes'n ediktin ajoilta ja "Inventaire des Joyaux de Louis, Duc d'Anjou" niinikään hyväksyvä arvostelu tästä osasta kreivi de Laborden tarkkaa luetteloa Louvren museon rikkaasta esinekokoelmasta.

Käsittelemättä on minulla vielä Mériméen monessa suhteessa arvokas ja huomiota ansaitseva kirjoitus "kaunotaiteiden opetuksesta", joka niihin aikoihin kuin se kirjoitettiin (v. 1849) oli vilkkaan keskustelun esineenä Ranskanssa. Tekijä ottaa tässä vertaillakseen toisiinsa Pariisin ja Rooman taidekouluja ja ehdottelee edellisen toiminnassa useita tärkeitä muutoksia, joista monet nykyään lienevätkin jo toteutetut. Hallitukselle ehdottaa hän, että se 1:o edistäisi ja helpoittaisi taiteilijain opetusta, 2:o toimittaisi palkkioita etupäässä niille, jotka työskentelevät vaikeamman (historiallisen) maalauksen alalla ja siis suoranaisemmin isänmaansa kunniaksi sekä 3:o lakkaisi kannattamasta keskinkertaisuutta. Sitäpaitse vielä, että tavalliset palkinnot korotettaisiin ja ainoastaan taiteilijat alle 25 vuotta saisivat ottaa osaa kilpailuihin, että palkinto maisemamaalauksesta lakkautettaisiin, maisemamaalaajat kun muutenkin saavat taulunsa paremmin kaupaksi ja että kaunotaiteiden akatemiaan erityinen opettaja asetettaisiin, jonka velvollisuutena olisi pitää luentoja keskiajan rakennustaiteesta.

En tahdo vielä tällä kertaa antautua tekemään selkoa siitä vilkkaasta osanotosta, millä Mérimée, joka perinpohjaisten tutkimusten ja laajaperäisten matkustusten kautta oli kehittänyt itsensä tunnustetuksi taiteentuntijaksi, aina seurasi taide-elämää Ranskassa ja ulkomaillakin. "Mélanges historiques et littéraires" saavutti ilmestyessään kyllä suosiollisen vastaanoton, joll'ei se mitään suurempaa huomiota herättänytkään, kirjoitukset kun olivat jo ennestään tuttuja. Näiden kokoominen ja julkaiseminen olikin hänelle vain lepohetkien työtä. Samallaista oli myöskin se kaunis ja asiallinen esipuhe, jonka hän vallan samaan aikaan (tammikuussa v. 1855) pyynnöstä kirjoitti kreikkalaisen kirjailijan Marino Vreton ranskaksi kääntämään kokoelmaan "Contes et poèmes de la Grèce moderne".[325] Tässä alkulauseessaan, jossa taaskin ilmenee hänen lämmin tunteensa helleeniläisyyttä kohtaan, huomauttaa hän laulujen alkuperäisyyttä ja voimaa sekä kääntäjän taitavuutta. "Tour à tour poète et compilateur, romancier et archéologue, M. Marino Vreto a su toujours conservé les traits caractéristiques du génie de ses compatriotes et le mouvement naturel de leurs compositions". Kirja saikin osakseen varsin hyviä arvosteluja.[326]

Mériméen pääasiallisena kirjallisena työnä vuosina 1854-55 oli kuitenkin Agrippa d'Aubignén tunnetun ja 16:n vuosisadan elämää niin mainiosti karakteriseeraavan teoksen "Les aventures du baron de Foeneste" julkaiseminen uudessa painoksessa. Pierre Jannet, joka kirjakauppaliikkeensä lakkautettuaan oli antaunut bibliofiilin jaloa taitoa harjoittamaan, sai v. 1853 päähänsä ruveta "la Bibliothèque elzévirienne"-sarjan nimellä julkaisemaan in — 16:o "des anciens auteurs qui représentent au naturel la naïveté ou les hardiesses de l'esprit gaulois", kuten sanat kuuluivat. Tällaisina vanhoina tosiranskalaisina mestareina pidettiin tietysti Rabelais, Brantôme, d'Aubigné y.m. Mérimée oli tunnettu erittäin taitavaksi äidinkielensä tuntijaksi ja kun häntä parooni Foeneste omituisine tapoineen jo nuoruudessa erityisesti huvitti, niin ei ole kummeksimista, että Jaunet melkein heti yrityksensä alussa kääntyi "Chronique de Charles IX:n" tekijän puoleen pyynnöllä, että tämä ottaisi toimittaakseen selityksillä ja esipuheella varustetun painoksen ylempänä mainitsemaan d'Aubignén teosta.[327] Tourneux julkaisee osia kustantajan ja toimittajan välisestä kirjeenvaihdosta, joka, ellei se muuten olekkaan merkillinen, ainakin osottaa kuinka tarkasti hän tätäkin työtä teki. Heinäkuussa v. 1855 se sitten ilmestyi käsittäen 348 sivua varsinaista tekstiä ja parikymmentä sivua alkulausetta. Mitä Mérimée enimmän tässä kirjailijassa ihaili, käy selville seuraavista esipuheen lauseista: "Foeneste est un tableau de moeurs des plus remarquables et si on le dépouille des exagérations que comporte ce genre de satire, il offre, je crois, une image animée et fidèle de la société à l'époque où l'auteur a vecu. Mais ce qui me semble surtout admirable dans ces dialogues, c'est la vérité de caractères mis en scène et le rare talent d'observation qu'on découvre jusque dans les plus petits détails. Il me semble qu'il y a dans ce livre des traits de naturel que Molière n'aurait pas désavoués". — Arvostelijat olivat yksimielisiä siitä, että toimittaja oli suoriutunut tehtävästään kaikin puolin kiitettävällä tavalla. Niinpä esim. Librin jutusta tunnettu Ludovic Lalanne, peräti tuima arvostelija, huomautteli siinä kyllä muutamia erehdyksiä, mutta tuli lopulla kuitenkin siihen päätökseen, että "l'auteur de Colomba s'est acquitté de ce travail avec son esprit et sa sagacité habituels".[328]

Asiain näin hyvin käydessä olivat sekä kustantaja että toimittaja tyytyväisiä yhteistyönsä tulokseen. Senpä vuoksi näkyvät he hetikohta tehneenkin uuden sopimuksen keskenään ja tähän piti heti kohta ryhdyttämän käsiksi; apumieheksi Mériméelle otettiin nuori tiedemies Louis Lacour. Jo seuraavana päivänä Foenesten ilmestymisen jälkeen oltiin puuhassa ja silloin tällöin istuttiin rue de Lillen varrella n:ossa 52 yhteisesti neuvottelemassa Brantômen teosten samantapaisesta ulosantamisesta.[329] Työ ei kuitenkaan näy sujuneen niin nopeasti kuin oli toivottu ja syy oli nähtävästi Mériiméessä, jonka huono terveys ja ehkäpä osaksi myöskin väsyttävä hovielämä teki esteitä esipuheen valmistumiselle. Tästä kärsi Mérimée itsekin ja päivittelee eräässä kirjeessä "tuntemattomalle": "J'ai une Vie de Brantôme à faire, où j'ai une grande quantité de choses téméraires à dire. Je m'amuse à en retourner les phrases dans ma tête; mais le courage me manque lorsqu'il s'agit de quitter mon fauteuil pour aller les écrire".[330] Vihdoin hän sentään rohkaisi itsensä ja ensimmäinen osa ilmestyi syyskuussa 1858 nimellä "Oeuvres complètes de Brantôme T. I".

Esipuheessa, joka löytyy myöskin kokoelmassa "Portraits historiques et littéraires", (ilmestyi vasta 4 vuotta Mériméen kuoleman jälkeen 1874), ilmaisee hän miten historiallista teosta ei ole arvosteltava: "Dans tous les cas, il faut se garder de juger les actions des hommes du XVI:e siècle comme nous jugeons celles du XIX:e".[331] Kukin aika on omalta kannaltaan arvosteltava ja tuomittava. Brantômesta itsestään antaa hän samallaisen arvostelun kuin Royer-Collard Caesarista: "il fut surtout un homme comme il faut, ou plutôt comme il le fallait pour son siècle, dont il nous offre un type fidèle, moins les grands vices et les grandes vertus".[322] — Kahden seuraavan vuoden kuluessa julkaistiin tätä suurella suosiolla vastaanotettua teosta toinen ja kolmas osa, mutta v. 1859 keskeytyi työ moninaisista syistä eikä sitä sen jälkeen jatkettu ennenkuin vasta v. 1875 ja silloin oli toimittajana jo toinen mies.

Vielä on minun tässä yhteydessä mainittava eräs kolmas Ranskan muinaisten aikojen tapakuvaajia, nimittäin "keskiajan Herodotos" Froissart, jonka merkitystä ja luonnetta Mérimée niinikään samoihin aikoihin oli tilaisuudessa lyhyesti kuvaamaan.[333] Valenciennessä, missä mainittu runoilija ja historioitsija oli neljä vuosisataa sitten syntynyt, oli hänen muistoksensa pystytetty patsas, jonka juhlallinen vihkimys tapahtui 21 p. syyskuuta 1856. Ranskan akatemia, joka tavallisesti aina on edustettuna tällaisissa tilaisuuksissa, valitsi Mériméen edustajaksensa ja tämä pitikin paljastusjuhlassa puheen, missä hän ylistää lempikirjailijaansa nimillä "un poète ingénieux, un chroniqueur incomparable", hän kun antoi meille "un tableau si animé des moeurs et des passions du moyen âge" ja osasi "ennoblir la vérité sans l'altérer jamais, et donner un air de grandeur à tous les sujets qu'il a touchés". Samassa puheessa hän myöskin akatemian suostumuksella — akatemia ei muuten suinkaan ollut bonapartelainen, vaikka se Pariisin rauhan jälkeen tunsi itsensä suosiollisemmaksi — antoi seuraavan kauniin tunnustuksen Napoleon III:lle ja hänen puolisollensa: "Sur ce trône … nous voyons le plus sage politique, qui, sans conquêtes, a replacé la France au premier rang des nations, une princesse qui nous représente la vertu parée de toutes les grâces".[334]

Näitä ja useita muita lyhempiä arvosteluja eri aikakauskirjoihin kyhäillessään ei Mérimée sentään unohtanut sitä kansaa, jonka kieltä hän myöhempinä aikoinaan ihaili "comme faite pour la poésie".[335] Olen jo luetellut useita Mériméen kääntämiä Venäjän kirjallisuuden parhaimpia novellituotteita, jotka, vaikka hän itse sanookin, että "la concision et la richesse de la langue russe défient les plus habiles traducteurs", erään täysin kykenevän arvostelijan mukaan ovat tehdyt sellaisella taidolla, että niissä "le style précis de ce lettré (Mérimée) altère l'original".[336] V. 1865 julkaisi hän Pushkinilta uuden novellin "Le coup de pistolet", joka ilmestyi Moniteurissä 21 p. maaliskuuta.

Mutta tähän hänen rakkautensa Venäjän oloihin ei suinkaan rajoittunut vielä nytkään. Hän syventyi yhä edelleen kasakkain vaiherikkaaseen historiaan, josta, kuten tietty, sekä muut että hän itse ovat saaneet aiheita niin moneen jännittävään kuvaukseen. "Mélanges hist. et littéraires" kokoelmassa olleen kirjoituksensa Ukrainin kasakoista laajensi hän vähitellen kahdeksi erittäin perinpohjaiseksi tutkimukseksi, joista toinen "Stenka Razine" ilmestyi Journal des Savants'in heinäkuun numerossa 1861 ja toinen "Bogdan Chmielniçki" samassa paikassa tammikuun ja heinäkuun numeroissa kaksi vuotta myöhemmin. Kun molemmat sitten v. 1865 julkaistiin erityisenä teoksena nimellä "Les cosaques d'autrefois", saavuttivat ylipäänsä sangen suosiollisen arvostelun, jopa niinkin, että kirja erään arvostelijan mukaan on "mille fois plus poétique que le corsaire de Byron".[337]

Käsiteltyänsä "Les faux Démétrius" nimisessä teoksessa Pietari Suuren edeltäjää ja osotettuansa siinä, että väärä Demetrius, vastoin tunnetun historioitsijan Karamsinin väitettä, "n'était pas le moine défroqué Grégoire Otrépief, que l'Église russe maudit encore aujourd'hui", vaan että kapinoitsija, vaikka kyllä olikin kirjeenvaihdossa Otrepiewin kanssa, oli vallan toinen henkilö, nimittäin eräs Ukrainin kasakka, kääntyi Mérimée nyt tutkimaan Pietari Suuren elämäntyötä. Demetriuksesta sanoi hän, että tämä todellakin oli suuri mies, joka "voulut réformer les abus et civiliser son pays", mutta että hän "prétendait faire tout à coup et de primesaut tout ce que Pierre le Grand fit plus tard, graduellement et avec une prudente lenteur".[338] Kun hän näin oli täydellisesti perehtynyt omituisiin ja vaihteleviin tapahtumiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuoliskolla, eriytyi Pietari Suuren hedelmällinen sivistystyö hänelle vallan uudessa ja luonnollisessa valossa. Laajaperäiseksi suunnitellun tutkimuksensa julkaisemisen aloitti hän syyskuussa 1864 Journal des Savants'issa nimellä "Histoire du règne de Pierre le Grand" käsitellen ensin "oikeudenkäyntiä perintöruhtinas Aleksista vastaan", jonka kuvausta jatkui aina seuraavan vuoden helmikuun numeroon saakka. Pari vuotta myöhemmin (kesäkuussa 1867) alkaa hän samassa lehdessä tutkimuksensa toisen osan "Pietari Suuren nuoruudesta" ja tämä jatkuu helmikuuhun 1868. Epäilemättä työskenteli Mérimée sitten edelleen saadakseen tämän laajan historiansa loppuun, mutta huono terveys ja lähestyvä ranskalais-saksalainen sota suurine tapahtumineen estivät häntä sitä täydelliseksi valmistamasta. Jatkoa siihen nimittäin ei koskaan tullut.

Luulen jo osottaneeni, ettei Mérimée suinkaan hovielämän huvitusten ja velvollisuuksien vuoksi laiminlyönyt kirjallisia toimiaan niinä vuosina, joina hän kreivi de Mornyn kanssa oli "bouffon de sa Majesté", kuten hän kerran leikillä itseänsä nimittää. Tahdon vielä, ennen kuin käyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista, jotka samalla ovat toisen keisarikauden loppuaikoja, näyttää kuinka ahkerasti hänen kykyänsä ja taitoansa käytettiin muilla käytännöllisillä aloilla ja minkälainen hän virkatoimissaan senaatissa sekä akatemiassa oli.

Librin jutun kautta oli Pariisin kirjastojen epäjärjestys ja huono hoito tullut näkyviin ja jo silloin olivat Lacroix, Jubinal y.m. ottaneet sen uudesta järjestämisen julkisen keskustelun alaiseksi. Minkäänlaisiin toimenpiteihin ei heidän kirjoituksensa silloin kuitenkaan näy aihetta antaneen. Mérimée oli niinikään saman jutun aikana tullut vakuutetuksi kirjastojen huonosta tilasta ja vielä selvemmäksi kävi se hänelle, kun hän useiden Lontoonmatkojensa kautta tutustui ystävänsä Panizzin järjestämään ja kaikin puolin mallikelpoiseen British museumiin, jota varten Englannin parlamentti vuosittain uhrasi niin suuria summia. Panizzin kanssa keskustellessa vakautui hänessä vähitellen tuuma ryhtyä samallaisiin parannuspuuhiin Pariisin kirjastojen suhteen. Tehtyään kesällä v. 1856 pari kuukautta kestäneen matkan Englantiin, missä hän samalla huvittelihe lukuisain englantilaisten ylimysystäväinsä luona, jotka kaikki kestitsivät häntä omain sanojensa mukaan "avec une hospitalité pour laquelle je désespère de trouver un adjectif et qui n'est praticable qu'en cet aristocratique pays",[339] ja myöhemmin samana vuonna Espanjaan Madridin kirjastoja tutkimaan sekä ystävätärtänsä Montijon kreivitärtä tervehtimään, lähti hän seuraavana vuonna virkistysmatkalle Sveitsiin, mistä hän viralliseen Moniteuriin lähetti seikkaperäisen, pitkän kirjoituksen kirjasto-oloista Lontoossa ja teki lukuisia ehdotuksia Pariisin kirjastojen järjestämiseksi. Kirjoitus, joka löytyy painettuna mainitussa lehdessä 26 p. elokuuta 1857, ei tällä kertaa jäänytkään vaikutuksia vaille. Muutama kuukausi sen jälkeen — perustava kokous oli 19 p. joulukuuta — asetti nimittäin hallitus 11-miehisen toimikunnan Mériméen esimiehyydellä asiaa käsittelemään.[340]

Toimikunta tekikin, kiitos olkoon esimiehen innolle ja uutteruudelle,[341] nopeaa työtä ja jo kolmisen kuukautta sen jälkeen voi Mérimée antaa komitean tuloksista hallitukselle kirjallisen kertomuksen, joka on päivätty 27 p. maaliskuuta 1858; painosta ilmestyi se erityisenä vihkosena seuraavassa toukokuussa ja Moniteurissä vasta 20 p. heinäkuuta sisäasiain ministerin lausunto mukana. Ylipäänsä hyväksyi ministeri ehdotuksen, jonka mukaan silloinen "Bibliothèque impériale", nykyinen "Bibliothèque nationale", sittemmin järjestettiin siksi erinomaisen hauskaksi ja tarkoituksenmukaiseksi työpaikaksi, miksi jokaisen täytyy se tunnustan, ken vain on ollut tilaisuudessa siellä tutkimuksia harjoittamaan.

Tähän eivät kirjaston parannuspuuhat vielä sentään loppuneet. Pari vuotta myöhemmin pyysi sisäasiain ministeri taaskin Mériméetä puheenjohtajaksi uuteen 15-miehiseen komiteaan, jonka tehtävänä oli valmistaa ehdotus kirjastojen välisistä kirjojen vaihdoista.[342] Heinäkuun 10 p. 1860 oli Mériméellä tämänkin komitean puolesta lausunto valmis ja 30 p. seuraavaa joulukuuta julkaistiin se Moniteurissä. Vähitellen näkyy hän jo kyllästyneen näihin ikäviin hallinnollisiin puuhiin, sillä 12 p. heinäkuuta kirjoittaa hän "tuntemattomalle": "Olen juuri saanut valmiiksi pitkän lausunnon Pariisin kirjastoista. Siitä kai minä olenkin näin kivulloiseksi käynyt. Minä kulutan aikani turhanpäiväisesti sekautumalla asioihin, jotka eivät minulle kuulu ja annan sysätä niskoilleni kaikki muiden ihmisten tehtävät. Tunnen toisinaan halua kirjoittaa vielä jonkun kertoelman ennen kuolemaani, mutta milloin puuttuu minulta rohkeutta, milloin taas, hyvällä kirjoitustuulella ollessani, saan suoritettavakseni ikäviä hallinnollisia asioita (des bêtises administratives)".

Näiden joukkoon kai ovat yllämainitsemieni lisäksi luettavat myöskin hänen virallinen matkansa vuoden 1857 näyttelyyn Manchesterissä, josta hän antoi laveahkon kertomuksen Moniteuriin (katso numeroa 9 p:ltä heinäkuuta 1857) huomauttaen erityisesti taideteollisuuden kehityksestä ja taiteellisen kaunoaistin edistämisestä Englannissa, sekä hänen osanottonsa Lontoon maailmannäyttelyyn v. 1862, jossa hän prinssi Napoleonin kanssa edusti Ranskan taideosastoa. Leikillisellä tavallaan ilmoittaa hän tästä ystävättärelleen Montijon kreivittärelle: "Comme j'ai beaucoup barbouillé de papier dans ma vie, tant avec la plume qu'avec le pinceau, on m'a chargé des papiers peints".[343] Tästäkin näyttää olleen aikalailla puuhaa jo edeltäkättä, kuten esim. seuraavat otteet Mériméen kirjeistä osottavat: "Je pense à faire un tour à Londres, où j'ai affaire pour l'Exposition universelle" ja myöhemmin: "Notre commission impériale de l'Exposition universelle est en travail d'enfantement; nous faisons tous de la prose pour persuader aux gens qui ont des tableaux de nous les prêter pour les envoyer à Londres. — Je crains que nous ne fassions pas trop belle figure à Londres l'année prochaine".[344] Ja kun näyttely vihdoinkin pitkien puuhien perästä saatiin valmiiksi, on se Mériméen mielestä sangen epäonnistunut ("cela ressemble à un fiasco"). Hänestä "les Anglais ont fait de grands progrès sous le rapport du goût et de l'art de l'arrangement" ja hän pelkää, että englantilaiset menevät pian edelle taideteollisuudessa. Juryn istunnot eivät myöskään tunnu olleen mieleisiä. "Notre jury est présidé par un Allemand qui croit parler anglais et qui est à peu près incompréhensible à tout le monde. Rien de plus absurde que nos conférences: personne n'entend de quoi il est question. Cependant, on vote".[345] Lopuksi on Mériméen, joka oli tämän monivärisen juryn pöytäkirjurina, vielä kirjoitettava kaksi raporttia, toinen jurylle, toinen Ranskan hallitukselle. Näyttelyä varten oleskeli Mérimée, asuen British museumissa Panizzin luona, pari kolme kuukautta Lontoossa lukien raportinsa jurylle 5 p. kesäkuuta 1862. Seuraavana päivänä kirjoittaa hän "tuntemattomalle": "Je commence à entrevoir le terme de mes peines. Mon rapport au jury international dans le plus pur anglais saxon, sans un seul mot tiré du français, a été lu hier par moi, et l'affaire est bâclée de ce côté. Il m'en reste un autre (rapport) à faire à mon gouvernement".

Vietettyänsä näin näyttelypuuhissa ja hauskassa seurassa — hän mainitsee käyneensä lordien Granvillen ja Palmerstonin, prof. Max Müllerin y.m. luona — enimmän osan kesää palasi hän kesäkuun lopulla Pariisiin ja jätti hallitukselle raporttinsa "Des applications de l'art à l'industrie à l'exposition de Londres", joka on päivätty 11 p, kesäk. 1862.[346] Lopuksi lienee "hallinnollisten tyhmyyksien" joukkoon, joita Mérimée valittaa sälytettävän hänen niskoilleen, kai vietävä myöskin eräs toinen yhteistyö prinssi Napoleonin kanssa. Hänet oli nimittäin jo toisen keisarikauden alkuvuosina valittu jäseneksi komiteaan, jonka tehtävänä oli Napoleon I:n kirjeenvaihdon julkaiseminen ja johon jäsenenä kuului myöskin prinssi Napoleon. Mérimée se tämänkin toimikunnan puolesta sai niinikään kirjoittaa alkulauseen mainitun kirjeenvaihdon ensimmäiseen osaan, joka ilmestyi alussa vuotta 1858 ja joka taas puolestaan osottaa kuinka suuri kunnioitus kirjoittajalla oli tätä suurta sankaria kohtaan. Kaikille hänen nimensä kantajille ei tätä ihailua sentään näy riittäneen. Sillä niin pian kun hän sai tietää, että toimituskomitean esimieheksi v. 1864 oli nimitetty prinssi Napoleon, jonka soveliaisuudesta tähän toimeen hänellä oli oma mielipiteensä,[347] ilmoitti hän luopuvansa ehdottomasti. "On m'a fait demander sub rosa si je voudrais être de la seconde commission présidée par le prince. J'ai remercié. C'était déjà assez désagréable avec le maréchal; ce doit être encore bien pis avec le prince; en outre, il est probable que la besogne que fera cette seconde commission sera fort suspecte, et je ne me soucie pas d'en partager la responsabilité".[348]

Olen nyt tehnyt selkoa Mériméen toiminnasta toisen keisarikauden loistoaikana kirjallisella alalla ja lukuisain toimikuntain palveluksessa. Kuvaamatta on minulla vielä hänen esiytymisensä senaattorina ja akatemian jäsenenä.

Vaikka hän myöhempinä aikoinaan, kuten hänen kirjeistään varsinkin Panizzille käy selville, olikin sangen huvitettu valtiollisista kysymyksistä, joita hän näkyy seuranneen suurella jännityksellä ja historioitsijan kaukosilmällä, ei hän senaatissa sentään ainoatakaan kertaa poliittisena puhujana esiytynyt. Epäilemättä vaikutti tähän hänen omituinen asemansa hovissakin, vaikka toisaalta kyllä olemme jo nähneet, ettei hän ennenkään ollut julkisesti valtiollisten asiain menoon sekautunut. Hänestä oli tarpeeksi saada istua katsojana ensimmäisessä looshissa ja valppaalla silmällä katsastaa historian juoksua. "Certains hommes regardent si bien que regarder leur suffit", sanoo Filon,[349] ja Mériméestä sitä todellakin voi sanoa. Tiheillä matkoillaan Englannissa,[350]

Espanjassa, Itaaliassa y.m. seurusteli hän paljon valtiomiesten kanssa, joita hän sitä paitse tapasi usein hovissa. Näin osasi hän aina pysyä "au courant" valtiollisten tapahtumain kanssa ja teroitti perinpohjaisen historiallisen sivistyksensä avulla silmänsä arvostelemaan isänmaansa sisällisiä oloja, joiden hän arveli kehittyvän "à tous les diables" s.o. vallankumousta ja sosialismia kohti. Napoleon III teki näet hänen mielestään radikaaleille liiallisia parlamenttaarisia myönnytyksiä, jotka Englannissa, missä mahtava ylimystö oli vastapainona, kyllä voivat olla paikallaan, mutta jotka Ranskan kansalle ja sen luonteelle olivat ennenaikaisia ja sopimattomia. Näitä aatteitaan ei hän kuitenkaan missään julki lausunut; niistä saamme tietää ainoastaan hänen kirjeenvaihtonsa kautta.

Senaatissa istui hän ylipäänsä mykkänä, mutta valppaana kuulijana. Niinä 17:nä vuonna, joina hän Luxembourgissa senaattorituolillaan istui, esiytyi hän ainoastaan kolme kertaa ja nämäkin kerrat ilman menestystä s.o. saavuttamatta enemmistöä. Mutta enemmistöä ei hän koskaan ollutkaan kumarrellut ja näinäkin kertoina hän vain tahtoi tehdä velvollisuutensa.

Olemme jo nähneet kuinka innokkaasti Mérimée seurasi taideoloja omassa ja ulkomailla ja mitä ehdotuksia hän taiteen ja taideteollisuuden edistämiseksi Ranskassa teki kirjoituksessaan "De l'enseignement des beaux-arts". Entisten lisäksi on minun vielä mainittava hänen hauska ja valaiseva arvostelunsa Englannin taiteesta ("Les beaux-arts en Angleterre"). Tehtyänsä siinä selkoa englantilaisen taiteen nopeasta kehityksestä Joshua Reynoldsin ja Th. Lawrencen sekä heidän jälkeistensä preraphaeliittien avulla, puhuu hän piirustustaidon levittämisen välttämättömyydestä käsityöläisten keskuuteen, antaa kuvauksen South-Kensingtonin normaalikoulun oppijärjestelmästä ja tulee lopulla siihen päätökseen, että Englannin taideteollisuus kohta menee ranskalaisen edelle, ellei Ranskan hallitus ryhdy tositoimiin toteuttaakseen seuraavia tarkoitusperiä, nimittäin: "rendre l'enseignement plus varié et peut-être moins exclusif, multiplier les écoles de dessin, compléter nos collections publiques, conserver avec soin les trésors que nous possédons, renvoyer à la province un peu de cette activité qui se concentre à Paris".[351] Tätä varten tarvittiin hallitukselta rahoja, ja Mérimée tahtoi auttaa silloista kaunotaiteiden ministeriä tekemällä ehdotuksen suuremman summan myöntämiseksi "pour encourager les arts". Asia oli esillä senaatissa 4 p. maaliskuuta 1861 ja mielestäni on parasta antaa Mériméen itsensä kuvata tämä istunto: "D'abord, notre représentation, au Sénat, òu, comme M. Jourdain, je puis dire que jamais je n'ai été si saoul de sottises. Tout le monde avait un discours rentré qu'il fallait faire sortir. La contagion de l'exemple est si forte, que j'ai délivré mon speech,[352] comme une personne naturelle, sans aucune préparation, comme M. Robert Houdin (siihen aikaan tunnettu silmänkääntäjä Pariisissa). J'avais une peur atroce; mais je l'ai très-bien surmontée, en me disant que j'étais en présence de deux cents imbéciles et quil n'y avait pas de quoi s'émouvoir. Le bon a été que M. Walewski, à qui je voulais faire donner un beau budget, s'est offensé du bien que je disais de son prédécesseur (Walewskin edeltäjä ja kilpailija oli Fould, Mériméen hyvä ystävä), et a bravement déclaré qu'il votait contre ma proposition. M. Troplong (senaatin puheenjohtaja), près duquel je suis placé, eu ma qualité de secrétaire,[353] m'a fait tout bas son compliment de condoléances à quoi j'ai répondu qu'on ne pouvait pas faire boire un ministre qui n'avait pas soif. On a rapporté cela tout chaud à M. Walewski, qui l'a pris pour une épigramme, et, depuis lors, me fait grise mine; mais cela m'empêche pas de mener mon fiacre".[354]

Ja siihen se asia raukesi. Mérirnée sai tosin, kuten Filon sanoo, "un vrai succès, non d'orateur, mais d'homme d'esprit", mutta taiteet ne sillä kertaa jäivät lisäapua vaille.

Olen ylempänä jo huomauttanut, ettei Librin juttu ja Mériméen tehtävä siinä päättynyt vuoden 1852 tapahtumiin. Että senaattori Mérimée, niistä kahdesta viikosta huolimatta "où il jouissait d'un profond loisir et n'était nullement incommodé du soleil",[355] oli maanpakolaisen ystävänsä suhteen vallan samalla kannalla kuin valtioarkeoloogi, sen oli hän jo osottanut eräässä lyhyessä kirjoituksessa, painettu Moniteurissä 1 p. elokuuta 1859, missä hän yleisölle suositteli Librin viimeistä harvinaisten kirjain kokoelmaa, jonka myynti alkoi samana päivänä Lontoossa. Siinä hän m.m., Librin tuomarein uhallakin, onnitteli itsessään virallisessa lehdessä ystäväänsä "du tact et du flair qui lui avaient permis de rassembler tant de raretés".

Pari vuotta myöhemmin oli hän taas tilaisuudessa suoranaisemmin osottamaan, että hän edelleen oli vakuutettuna Librin syyttömyydestä. Rva Libri oli marraskuun 14 p. 1860 jättänyt Napoleonille Panizzin kokoonpaneman ja hänen sekä 28:n Itaalian eduskunnan jäsenen allekirjoittaman anomuskirjan miehensä vapauttamiseksi maanpakolaisuudesta. Sama anomus jätettiin myöskin Ranskan senaattiin. Epäilemättä oli tästä uudesta rynnäköstä jo edeltäkättä sovittu Mériméen kanssa ja varmaankin luotettiin paljo hänen vaikutukseensa niin hyvin senaatissa kuin hovissa, missä Panizzikin muuten oli Mériméen kautta tullut esitellyksi ja päässyt ainakin keisarinnan erityiseen suosioon. Anomuskirjan tarkastamisen jätti senaatti entiselle ministerille, senaattori Louis Bonjeanille, joka siinä esitettyjä syitä ja Ranskan tuomioistuinta kohtaan tehtyjä syytöksiä tyysti tutkittuaan luki ankaran vastauksensa senaatissa 4 p. kesäkuuta 1861. Vasta kuusi päivää sen jälkeen oli Mérimée valmistanut vastauksensa Bonjeanille ja esitti sen senaatille 10 p. kesäkuuta. Tourneuxkin sanoo tästä puheesta,[356] että se oli "très étudié", mutta siitä huolimatta yhtyi senaatti Bonjeanin mielipiteihin, sitten kuin tämä itse ja senaattorit Delangle, Dupin sekä de Royer, joka viime mainittu vielä väitti Librin väärentäneen isänsä kuolintodistuksen päästäkseen Ranskan kansalaiseksi, olivat Mériméetä vastustaneet. Tappiostaan huolimatta pysyi Mérimée yhtä kylmänä kuin tavallisesti, vaikka hän sisällisesti kuohuikin. Tämän näemme nimittäin selvästi hänen kirjeestään "tuntemattomalle" keisarillisesta Fontainebleaun linnasta, minne hän oli heti mainitun istunnon jälkeen matkustanut lohduttautuaksensa: "Je n'ai jamais vu gens si enragés ni si hors de sens que tous les magistrats. Pour ma consolation, je me dis que si, dans vingt ans d'ici, quelque antiquaire fourre son nez dans le Moniteur de cette semaine, il dira qu'il s'est trouvé, en 1861, un philosophe plein de modération et de calme dans une assemblée de jeunes fous. Ce philosophe, c'est moi-même, sans nulle vanité".[357] Ja sitten seuraa lause, jossa v:sta 1852 kytenyt katkeruus lakimiehiä kohtaan puhkeaa täydellisesti ilmi: "Dans ce pays-ci, où l'on prend les magistrats parmi les gens trop bêtes pour gagner leur vie à être avocat, on les paye fort mal, et, pour en trouver, on leur permet d'être insolent et hargneux". Mérimée on kuitenkin onnellinen, että kaikki on ohitse, että hän on täyttänyt velvollisuutensa ja että keisarilliset eivät ainakaan asettuneet vastapuolueen kannalle.[358] "Enfin, heureusement", jatkaa hän, "tout est fini. J'ai fait tout ce que je devais faire, et je recommencerais la séance à propos de la pétition de madame Libri, si la chose était possible. Ici, on m'a reçu fort bien sans me railler de ma défaite. J'ai dit très-nettement ce que je pensais de l'affaire, et il ne m'a pas paru que l'on trouvât que j'avais tort. Après toute l'excitation de ces jours passés, je me sens comme débarrassé d'un poids énorme".[359]

Julkiset esiytymiset näyttävät aina olleen Mériméelle raskaita taakkoja. Sitä osottaa mielestäni se melkeinpä lapsellinen ilo, millä hän aina kertoo ystävilleen näistä tärkeistä tapahtumista. Ja se tuli kaiketi siitä, että hänellä aloittaessa tavallisesti oli "une peur atroce",[360] vaikka hän siitä kehuu päässeensä kuvittelemalla, että hänellä oli edessään parvi "des imbéciles". Nyt oli hän lähes kymmenen vuotta senaatissa uskollisesti vaiettuaan muutamain kuukausien kuluessa esiytynyt kokonaista kaksi kertaa. Ja nähtyään, ettei se sen kummempaa ollut, esiytyi hän muutamain vuosien päästä vielä kolmannenkin kerran.

Seikka oli seuraava. Hallitus oli jättänyt senaatille ehdotuksen laiksi mekaanillisista soittokoneista, jossa samalla kuitenkin kosketeltiin kirjailijain ja taiteilijain omistus-oikeutta. Senaatti, joka nimitti Mériméen asian esittelijäksi ja perustelijaksi, näytti olevan taipuvainen hylkäämään hallituksen tekemän lakiehdotuksen, jossa oli seurattu periaatetta: "kirjallinen omistus-oikeus ei ole oikeus, vaan myönnytys" (la propriété littéraire n'est pas une propriété, mais bien une concession). Mérimée taas oli päinvastaista mielipidettä ja laati lausuntonsa, jonka hän 7 p. heinäkuuta 1865 luki julki senaatissa, vallan ministereitä (Rouheria ja Vuitryä) vastaan.[361]

Melkein kokonaisen vuoden näkyy senaatti tarvinneen "positiivi-ehdotuksen" — sillä nimellä sitä tavallisesti kutsuttiin — perinpohjaiseksi harkitsemiseksi. Toukokuun 8 p. seuraavana vuonna oli asia määrätty lopullisesti ratkaistavaksi. Mérimée varustausi ajoissa lausuntoansa puolustamaan ja siinä oli hänelle työtä kylläksi, sillä hän ei tahtonut lukea puhettansa paperista, vaan "improviser par les procédés connus de M. Thiers et de M. Guizot", kuten hän Panizzille jo paria viikkoa ennen ratkaisevaa istuntoa kirjoittaa. Syy miksi hän näin huolellisesti valmistausi, oli se, että hän pelkäsi taaskin saavansa vanhat vihollisensa lakimiehet kimppuunsa. Odotetusti istunnosta antaa hän sen jälkeisenä päivänä (9 p, toukok.) Panizzille kirjoitetussa kirjeessä seuraavan kuvauksen, josta taaskin käy selville hänen mielialansa lainoppineita kohtaan: "J'ai fait mon speech hier sans la moindre émotion. On m'a écouté et je n'ai pas trop ennuyé. Malheureusement, je m'étais préparé pour une réplique, et je gardais dans mon sac quelques bonnes méchanchetés contre les jurisconsultes qui prennent le Sénat pour un tribunal de première instance. Je voulais leur offrir cette citation de Cicéron: Quum plurima praeclare legibus essent constituta ex jure consultorum ingeniis corrupta et depravata sunt. Mais le Sénat était si ennuyé de cette discussion, que j'ai compris qu'il ne fallait pas y répondre. Tout le monde, au fond, trouvait la loi détestable mais on ne voulait pas donner un soufflet au Corps législatif, en rejetant pour inconstitutionnalité la loi qu'il avait votée, et on voulait dîner."[362] Tappiolle hän siis tälläkin kertaa jäi, mutta — huomauttaa Filon vallan oikein — tällä kertaa voi hän todellakin sanoa, että hän "était battu en ayant raison".

Tähän voimme kernaasti lopettaa kuvauksen senaattori Mérimeéstä, sillä nämä kolme tappiota kärsittyään ei hän sen koommin siellä suutansa avannut, vaikka hän tosin istunnoissa kävikin sikäli kuin hänen päivä päivältä alaa voittava keuhkotautinsa sen hänelle salli.[363] Ettei hänellä ollut erittäin korkea ajatus senaatin lakimiehistä, sen olemme jo nähneet. Ja kun tekopyhyys hänen mielestään siellä muittenkin keskuudessa levisi levenemistään, kävi koko laitos hänelle sitä myöten vastenmielisemmäksi. Vanhat kenraalit, jotka vänrikkivuosinaan olivat eläneet kuin viimeistä päivää ja nyt vanhennuttuaan heittäytyivät ulkokullatuiksi paavin puoltajiksi, ovat hänelle varsinkin tikku silmässä. "Les vieux généraux sont particulièrement timides quand il s'agit du green gentleman below " sanoo hän kerrankin kirjeessä Panizzille (T. II, s. 13). Sitä paitse kävi senaatti hänestä vähitellen niin matelevaiseksi, raukkamaiseksi ja kyvyttömäksi, että se hänestä "montre son inutilité et sa nullité de la façon la plus claire".[364] Sainte-Beuve, hänen vanha ystävänsä, joka alussa vuotta 1865 nimitettiin senaattoriksi kilpailijain suruksi ja vapaamielisten suureksi riemuksi,[365] on melkein ainoa hänen virkaveljistään, jota kohtaan hän loppuunsa saakka säilytti todellisen kunnioituksen ja ystävyyden.[366]

Hiukan paremmalla kannalla oli Mérimée sentään erääseen toiseen laitokseen, jossa häntä katsottiinkin toisellaisilla silmillä kuin senaatissa. Tarkoitan Ranskan akatemiaa. Ylipäätään pysyi se Napoleon III:n hallitukselle jotenkin samalla kannalla kuin Pariisin vanhin, orleansilainen ylimysmaailma: se ei uutta hallitusta juuri vastustanut, mutta ei siihen myöskään liittynyt; eli erillään omaa elämätään ylimyksellisessä itsetiedossaan. Keisarinnan herttainen olento ja kaikkia kohtaan lempeä käytös sulatti sentään kovimman jään ja Mérimée oli tavallaan välittäjänä hovin ja akatemian välillä. — Sellaisena esiytyi hän m.m. juuri yllämainitsemissani tilaisuuksissa Froissart'in patsaan paljastusjuhlassa ja "Vie de César" teoksen arvostelijana. Tämä hänen välitysasemansa hovin ja akatemian välillä ei suinkaan edellytä, että Mérimée olisi millään tavoin luopunut itsenäisistä mielipiteistään ja asettunut keisarin tahdon alaiseksi akatemiaa koskevissa kysymyksissä enemmän kuin muissakaan. Kun keisari, joka muuten oli vallan vapaamielinen kirkollisissa asioissa, kerran paavin ystäväin mieliksi ja kansan hyvitykseksi toivoi akatemian valitsevan jäsenekseen erään tunnetun apotin ja kun hän tämän tarkoituksensa voittamiseksi kääntyi Mériméen puoleen, sai hän jotenkin jyrkän vastauksen: "Sire, je ne donnerais jamais ma voix à un clérical". Ja siihen sai hänen majesteettinsa tyytyä. Yhtä järkähtämättömänä esiytyi hän v. 1860, jolloin keisari vastoin akatemian tahtoa koetti puuhata tunnettua Pariisin prefektiä ja kaunistajaa, parooni Haussmannia kaunotaiteiden akatemiaan n.k. vapaan akateemikon paikalle. Mérimée puolestaan piti keisarin sekautumista tähän asiaan vallan sopimattomana ja pani kaikki voimansa liikkeelle tehdäkseen tyhjäksi keisarin puuhat, joka myöskin onnistui. "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän asiasta seuraavasti: "Je suis dans de grandes intrigues académiques. Il ne s'agit pas de l'Académie française, mais de celle des beaux-arts. J'ai un ami qui est candidat préféré, mais sa Majesté lui a fait dire de se retirer devant M. Haussmann, le préfet. C'est une place d'académicien libre. L'Académie se fâche et veut nommer mon ami malgré lui. Je l'y encourage de toutes mes forces et je voudrais pouvoir dire à l'empereur le tort qu'il se fait en se mêlant de ce qui ne le regarde pas. J'espère que j'en viendrai à bout".[367] Saiko hän tämän keisarille suoraan sanotuksi, siitä ei hän kirjeissään mainitse.

Akatemian sääntöjen mukaan toimivat sen jäsenet vuorotellen määrätyn ajan esimiehenä ja esimiehen velvollisuuksiin kuuluu ottaa juhlallisella puheella vastaan uudet tulokkaat. Muita tällaisia ei Mériméen osalle tietääkseni ole tullut kuin hänen vanha koulutoverinsa Ampère v. 1848. Esimiehenä hän luonnollisesti kyllä oli myöhemminkin, niinpä esim. syksyllä v. 1865, mutta kaikeksi onneksi ei uusia vastaanotettavia hänen aikanaan sattunut. Sanon kaikeksi onneksi siihen nähden, että Mériméelle tällainen julkinen esiytyminen oli peräti vastenmielistä[368] ja että hän mainitun vuoden syyskuussa juuri erityisesti kirjeissään mainitsee pelkäävänsä Ponsardin kuolevan hänen esimiehyytensä aikana.[369] Tuoni armahti kuitenkin tällä kertaa n.k. "terveen järjen koulun" (école du bon sens) päämiestä ja kuuluisan "Lucrèeen" ynnä "l'Honneur et l'argent" näytelmäin klassillista runoilijaa ja Mérimée pääsi pitämästä muistopuhetta tälle aikoinaan sellaisella melulla vastaanotetulle runonäytelmäin kirjoittajalle, jonka corneillelaisesta runottaresta Mériméenkin, runoasun leppymättömän vihaajan, täytyy sanoa, että se on "grand, sonore et honnête".[370]

Mutta vaikka Mérimée ei akatemian esimiehenä ollutkaan tilaisuudessa sen enempää näkyväistä toimittamaan, on hän sentään sen jäsenenä ollut sangen toimelias. Olen sellaisia tapauksia jo luetellut muutamia vanhemmilta ja myöhemmiltä ajoilta. Näiden lisäksi on minun vielä mainittava hänen usein käytetty apunsa kielimiehenä, apu, joka oli sitä arvokkaampaa, kun hän osasi niin perinpohjaisesti monta vierasta kieltä ja oman äidinkielensä ehkä paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan kirjailijoista. Cuvillier-Fleury kuvaa hänen esiytymistänsä akatemiassa seuraavalla tavalla: "Parlant dans sa cravate quand il parlait devant une assemblée, ses yeux plongeant en quelque sorte au fond de lui-même, les mots tombaient goutte à goutte comme d'un flacon d'élixir. C'est ainsi qu'il prenait part — une part souvent importante — à nos discussions d'académie sur la langue française qu'il connaissait bien, ne se vantant ni de cela ni d'autre chose".[371] Ampèren ollessa muutamalla tutkimusmatkalla v. 1859 istui Mérimée akatemian varsinaisessa sanakirjakomiteassa pakottaen kuitenkin ystävänsä perimään työpaikan kuten ennenkin. Sen näemme hänen kirjeessään Ampèrelle 24 päivältä toukokuuta 1859: "Voici la chose: M. Villemain et M. Cousin veulent que je te succède. Je ne le puis, ni le veux. J'ai mon scrupule. Je ne crois pas devoir prendre la petite indemnité dont je n'ai pas besoin et dont plusieurs de nos confrères s'arrangeraient fort. On me répond: 'Si nous vous voulons, ce n'est pas pour vos beaux yeux, c'est parce que vous nous empêchez d'en prendre un qui nous embêterait'. Je réplique: Vous pouvez jouir de ma présence, je serai l'ombre d'Ampère. J'assisterai à sa place et provisoirement à vos séances, mais je ne veux pas être membre en titre pour la raison dessus dite".[372] Me näemme tästä kuinka vaatimattomasti hän esiytyy, hän, joka "sans produire aucun travail spécial, a prouvé par une foule d'observations répandues dans ses ouvrages qu'il connaissait à fond non seulement les langues et les littératures de l'antiquité classique, mais presque tous les idiomes modernes de l'Europe", kuten Loménie hänestä sanoo.[373] Ja vallan oikeutettua oli sekin tunnustus, minkä Jules Sandeau akatemian puolesta antoi hänelle samassa tilaisuudessa lausuessaan: "Plus d'une fois, dans nos réunions, nous avons été à même d'apprécier en lui le philologue; les langues mortes ou vivantes n'avaient pas de secrets pour lui, et il nous a aidé plus d'une fois à résoudre les difficultés de la nôtre".[374]

Mitä taas tulee Mériméen tunteisiin akatemiaa kohtaan, niin viihtyi hän siellä ylipäänsä jotenkin hyvin, eikä kummakaan, sillä siellähän hänellä oli useimmat ystävänsä ja hengenheimolaisensa. Mutta kun tekopyhyys, joka hänestä toisen keisarikauden aikana oli ihmiskunnan suurin onnettomuus[375] ja josta akatemia sentään viimeiseen asti oli pysytteleinyt vapaana, vihdoin kuitenkin alkoi tunkeutua tähänkin filosoofiseen seuraan, silloin sai Mériméekin silmänsä auki. Hän, joka omantunnon mukaisesti oli käynyt istunnoissa ja vaaleissa ainakin omasta puolestaan vastustamassa kaikkien kirkollisten ainesten tunkemista Mazarin'in palatsiin, jonka edustalla Voltairen muistopatsas on traditsiooneja muistuttamassa, hän, joka keisarinkin ylempänä mainitsemaani pyyntöön oli uskaltanut jyrkästi vastata, ettei hän ikinä anna ääntänsä kirkollismieliselle ehdokkaalle, hän sai vihdoin surukseen nähdä, että yksin hänen vanha opettajansa ja ystävänsä Victor Consinkin kääntyi kirkonkävijäksi ja suostui äänestämään apotti Lacordaireä akatemian jäseneksi Tocquevillen sijalle (v. 1860). Eikä ainoastaan Cousin, vaan myöskin Thiers, Guizot ja "tous les burgraves", kuten Mériméen on tapana heidän hengenheimolaisistaan sanoa. Tämä meni hänestä todellakin jo liian pitkälle. "N'est-ce pas bien édifiant, et cela ne donne-t-elle pas une belle idée de leur logique et de leur bon sens!" kirjoittaa hän asiasta Panizzille.[376] "Au fond, la chose m'est fort égale" — jatkaa hän kertoessaan samasta asiasta "tuntemattomalle" — "tant qu'on ne m'obligera pas d'aller entendre leurs sermons, on peut nommer à l'Académie tous les membres du sacré collège".[377] Kuten tästä näemme, alkaa väli jo käydä jotenkin kireäksi. Ja vielä huonommaksi se kävi, kun todellakin yhä uusia kirkollisia aineksia sinne hyväksyttiin. "Nous voilà en proie aux cléricaux, et bientôt, pour être admis comme candidat, il faudra produire un billet de confession", valittaa hän "tuntemattomalle" 1 p. maaliskuuta 1862. Kun hänen ehdokkaansa v. 1864 vielä tuli hyljätyksi, oli kukkurakin täysi. Hän tahtoi vielä kerran ottaa yleissilmäyksen noista 40:stä kuolemattomasta: "J'ai contemplé hier les figures de mes confrères, sans parler de la mienne, on dirait des gens qui attendent le fossoyeur". Ja tämän viime nä'yn mieleensä painettuaan teki hän lujan päätöksen "de ne plus aller à l'Académie que pour toucher mes indemnités, quatre-vingt-trois francs trente-trois centimes, tous les mois".[378]

Tietääkseni pitikin hän päätöksensä.

Luulen mielestäni nyt täyttäneeni sen, minkä tässä luvussa tehtäväkseni otin, nimittäin osottaa, ettei Mérimée toisen keisarikauden loistoaikana hovielämän pyörteessä liikkuessaan suinkaan siihen vajonnut ja sen vuoksi kirjallisia tai yhteiskunnallisia toimiansa unhottanut. Koetan tulevassa luvussa tehdä selkoa Mériméen viimeisistä vuosista ja hänen asteittaisesta suistumisestaan hautaa kohti rinnakkain sen loistavan hallitusmuodon kanssa, jonka hän oli nähnyt syntyvän ja kukoistavan ja jonka surkea häviö hänen myöskin täytyi omin silmin nähdä ennenkuin hänen sallittiin ne ikuiseen rauhan uneen ummistaa.

XII.

Sen keisarikruunun, jonka Napoleon verellä ja kavalluksella oli vuoden 1852 valtiokeikauksella anastanut ja jonka perijäksi hänelle puolisonsa Eugénien kanssa neljä vuotta myöhemmin syntyi poika, oli hän Kriminsodan loistavalla päätöksellä verhonut sellaiseen maineen ja voiton kehään, että se todellakin häikäisi useiden ei-bonapartelaistenkin silmät ja lepytti monta hänen vaarallistakin vastustajaa. Ranska oli nyt äkkiä kohonnut Euroopan ensimmäiseksi valtioksi ja Napoleon suuren veljenpojan edessä oli Venäjän mahtavan tsaarinkin täytynyt nöyrtyä. Ja kun tämän sotaisen kunnian lisäksi, joka tietysti teki sotaväen valtaistuimen uskolliseksi vartijaksi, tuli viisas ja kaikissa suhteissa maalle hyödyllinen sisäispolitiikka suuntautuen etupäässä alemman kansan hyväksi, niin ei ole ihmettelemistä, jos Tuileriessä uskallettiin niin huolettomia päiviä viettää kuin X:ssa luvussa olen lyhyin piirtein koettanut kuvata. Hallitusmuotokin, joka juuriltaan oli perustuvinaan suuren vallankumouksen periaatteihin, siinä kun näet yleiselle kansanäänestykselle myönnettiin painava merkitys, oli itse teossa kuitenkin sellainen, että kaikki todellinen valta oli hallitsijalla ja kansalla ainoastaan tarpeellinen vallan varjo. Tulevaisuus näytti siis sangen valoisalta ja rauhallinen työ kehitti valtakunnan sisällistä vaurastumista.

Mutta Napoleon III oli myöskin aatteiden mies ja hänellä oli mielestään suurempi kutsumus maailmassa. Suurelta sedältään oli hän muka saanut tehtäväkseen auttaa Euroopan liittovallan muodostumista kansallisuuksien perustuksella ja tällainen tehtävä ilmausikin jo ennen kuin osattiin sitä aavistaakaan. Itaaliassa levisi levenemistään pikku valtioiden yhdistämisen aate ja kun "Itaalian Bismarck" kreivi Cavour piakkoin näki mahdottomaksi suoriutua tästä tehtävästä ilman vieraan apua, tarjousi Napoleonille kuin itsestään tilaisuus esiytyä kansallisuusaatteen palveluksessa vapauttamalla tuon sorretun maan Itävallan raskaan ikeen alta. Tietysti liittyi tähän sekautumiseen myöskin toivo laajentaa Ranskan rajoja ja täten taas lisätä valtiollista mainetta ja lujittaa valtioistuimen perinnöllisyyttä. Historiasta tunnemme, kuinka loistavasti Ranskan joukot taistelivat Magentan ja Solferinon luona Napoleonin oman johdon alaisina, tappelut, jotka tekivät keisarista kansallissankarin. Ainoastaan papisto ja hartaimmat paavin ystävät vainusivat jo vaaraa Vatikaanille ja kävivät levottomiksi.

Mérimée, joka suurella innolla seurasi sodan valmistuksia ja toivoi takaisin nuoruutensa voimia voidakseen sotilaana "voir un des spectacles toujours beaux, le réveil d'un peuple opprimé",[379] kuvaa valtiollista tilaa Ranskassa näiden voittojen jälkeen seuraavilla lyhyillä piirteillä: "Jamais le gouvernement n'a été plus facile. Les républicains sont convertis pour la plupart; mais les salons, les belles dames et les beaux messieurs sont toujours mauvais. Les dévots, de leur côté, se remuent et déclament contre une guerre impie".[380] Mutta vaikkapa Napoleonilla olikin puolellaan rahvas ja sotilasto, niin pelkäsi hän sentään papistoa, jonka kannatus oli tärkeä hänelle vielä nytkin samoin kuin valtaistuimelle pyrkiessäkin. Ja sen vuoksi alkoi hän aavistaa pahaa koko sodasta ja solmi yht'äkkiä Villafrancan rauhansopimuksen, joka todellakin oli omiansa herättämään tyytymättömyyttä omassakin maassa Itaalian vapautuksen ystäväin keskuudessa. Mériméestä on myöskin varmaa "que personne ne sait ce que veulent dires les bases du traité" ja että "la guerre n'a pas produit un grand résultat". Hänen mielestään kursailtiin vallan turhanpäiväisesti paavin kanssa; hänelle olisi pitänyt panna kova kovaa vastaan ja pakottaa hänet myöntymään Itaalian yhdistymistuumaan. Eikä hän käsittänyt tai tahtonut käsittää, että Napoleonia toiselta puolen jo alkoi arveluttaa uuden suurvallan syntyminen ja sen läheinen naapurius. Hän vain sättii Ranskan pappispuoluetta kaiken onnettomuuden syyksi ja ottelee kiivaasti paavinmielisen keisarinnan kanssa Ranskan menettelystä Rooman suhteen.[381]

Kun Garibaldi astuu näyttämölle, innostuu hän alussa häntä kovasti ihailemaan. "J'envie les émotions pittoresques de ce gaillard-là" kirjoittaa hän Panizzille. "Il n'y que moi, ici, qui m'intéresse à son expédition. Elle me plaît, parce que j'aime les romans et les aventures". Mutta itse teossa on hänestä sentään surullista, että keskiaikainen romaanisankari voi sytyttää koko Euroopan ilmiliekkiin. Vielä kesäkuussa v. 1860 on hänestä Garibaldin retki "une des plus drôles d'histoires", mitä hän ikinä on nähnyt. Ja kun tämä mainio sankari sitten Sisiilian kukistettuaan ja Viktor Emanuelin rinnalla voitettuun Neaapeliin ratsastettuaan loukkautuneena siitä, ettei hänelle annettu maaherran virkaa, vetäytyy pois näyttämöltä, tekee hän Mériméen mielestä ihan oikein, sillä "son affaire est de se battre, et il n'entend rien à organiser".[382] Mutta kun Garibaldi ennen pitkää astuu uudelleen esiin suorittamaan vapautustyönsä loppuun, muuttuu Mériméen mieliala häntä kohtaan täydellisesti, sillä nyt hän uhkaa häiritä koko Euroopan rauhaa "en montrant le fantôme de la Révolution", ja tästä lähtein nimittelee hän kirjeissään sankaria milloin "le fou", milloin "l'instrument de Mazzini", milloin "le mauvais génie de l'Italie", tai "le rois des niais" j.n.e. Tämä käsitys se varmistuu hänellä päivä päivältä niin, että hän jo joulukuussa pitää Garibaldia Itaalian vaarallisimpana vihollisena, "ennemi d'autant plus dangereux qu'il a toutes les qualités qu'il faut à un révolutionnaire, même celle d'être niais et de se faire l'instrument des plus détestables coquins. Il y dans toutes les révolutions de ces gens-là, et ce sont ceux-là qui font le plus de mal".[383] Ja kun hän vihdoin vielä rupeaa kirjoittelemaan kirjeitä "dans le style détestable de mélodrame" ja tekemään valtiollisia matkoja (Englantiin v. 1864), niin on Mériméestä hänen tyhmyytensä mitta kukkurillaan; hän kummastelee vain, ettei löydy ketään "qui fasse justice de ce cerveau brûlé", jolle "tyhmyydet ovat yhtä luonnollisia kuin omenapuulle omenain kantaminen". Mihin tämä viha oikeastaan perustuu, käy selville Mériméen kirjeestä Panizzille 1 päivältä toukokuuta 1864, jossa hän sanoo tietävänsä, että Garibaldi "a promit la république à la France et fraternisé avec Ledru-Rollin". Ja kun tunnemme Mériméen monarkkiset mielipiteet ja tiedämme, että hän todellakin oli "kuningasmielisempi kuin itse kuningas", niin emme enää kummastele tätä mielenmuutosta Garibaldia, vapauttajasankaria kohtaan.

Olen jo huomauttanut, ettei Villafrancan rauha ollut omiansa Ranskan vastustuspuoluetta tyydyttämään. Tosin tuottivat ranskalaisten aseiden voitot Kiinassa, Kotkinkiinassa ja Syyriassa taas uutta mainetta keisarivallalle; mutta siitä huolimatta alkoi vasemmisto ennen pitkää taas meluta. Tukkiakseen heiltä suut lupaili Napoleon, jonka nimenomaisiin periaatteisiin kuului kasvattaa Ranskan kansa Englannin mallin mukaiseen, vapaaseen ja perustuslailliseen hallitusmuotoon, vastustuspuolueelle uusia myönnytyksiä kokoutumis- ja painovapauden suhteen. Mériméetä eivät ne ollenkaan miellyttäneet, sillä hän näki niissä tulevaisuuden vaaran ja — vallankumouksen enteitä.[384] Kaikki myönnytykset ovat hänestä hyödytöntä järjettömyyttä: "Le résultat ne peut être que verba. Je voudrais pouvoir ajouter praetereaque nihil, mais vous savez qu'en France, après les mots, viennent les révolutions".[385]

Kuinka pitkälle näkevä silmä Mériméellä oli, sen todistaa toisen keisarikauden valtiollinen loppuhistoria ilmielävästi. Kaikki tiedämme, että Napoleonin auringon pimennys alkaa surullisesta Meksikon jutusta, jolla oli tarkoituksena hankkia Ranskalle ensimmäisen luokan vasallimaa, vaan joka niin äkkiä sai verisen ja onnettoman lopun. Siitä alkaen ei luottamus Tuileries'n "sfinksiin" enää ollut niin järkähtämätön alemmassakaan kansassa. Ja kun sen lisäksi tulivat keisarin epäonnistuneet välitys-yritykset Puolan asioissa (v. 1863), eperoiminen Preussiläis-tanskalaisen sodan aikana seuraavana vuonna ja näihin aikoihin näyttämölle astuvan Bismarckin loistavat voitot pohjoisen Saksan yhdistämisessä (v. 1866) ynnä vihdoin Luxembourgin ostojutun tyhjiin raukeaminen samaisen rautakanslerin sekautumisen johdosta, niin oli vastustuspuolueen jo helpompi taitavien johtajiensa Ollivier'n, Thiers'in ja Jules Favren avulla todistaa kansalle, ettei nykyinen keisarivalta ollut maalle siunaukseksi. Jopa uskalsi Thiers, jota Mérimée muuten aina ihailee valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän moittiikin häntä valtiollisten aatteiden puutteesta, pikkumaisista intohimoista ja horjuvasta kannasta,[386] lausua julki nuo kuuluisat sanansa, että "Ranska nyt oli vajonnut kolmannen luokan valtioksi".

Aineeni ulkopuolella on luonnollisesti ruveta objektiivisen historian perustuksella tekemään seikkaperäisesti selkoa vastustuspuolueen asteittaisista voitoista ja Napoleonin peräytymisestä siksi, kunnes hän vihdoin joulukuussa 1869 yleisen kansanäänestyksen varjolla myönsi Ranskalle täydellisen perustuslaillisen hallitusmuodon vastuunalaisten ministerein kanssa ja tarjosi ministeristön muodostamisen pahimmalle vastustajalleen Ollivier'lle. Sitä vastoin luulen valaisevani ainettani ja Mériméen kykyä selväjärkisenä valtiollisten ynnä yhteiskunnallisten olojen tarkastelijana, jos tekemällä muutamia otteita hänen laajaperäisestä kirjeenvaihdostaan annan hänen omalta kannaltaan kuvata olojen kehitystä.

Mérimée oli siinäkin vallan napoleonilaisella kannalla, että hän piti kansallisuuskysymystä vuossadan tärkeimpänä pyrintönä, vaikk'ei hän hyväksynytkään niitä keinoja, joita kansallistunto eri maissa käytti hyväkseen tarkoitusperiänsä voittaakseen. "Il est évident que la question des nationalités est à présent ce qu'était la réforme réligieuse au 16:e siècle, une grande et belle idée revêtu de formes assez niaises" kirjoittaa hän 19 p. toukokuuta 1861 ystävälleen Lontoossa. Koko Euroopassa kuohuu ja kiehuu hänen mielestään noina aikoina eikä tämä "malaise général" voi hävitä ilman "une catastrophe et une grande modification de la carte".[387] Mitä taas Ranskan sisäispolitiikkaan tulee, niin nauttii keisari kyllä (v. 1862) vielä melkoisessa määrin alemman kansan suosiota, mutta "ou souffre de la crise monétaire, de la crise alimentaire, de la crise réligieuse". Ja näiden aikana "l'anarchie fait des progrès". Kun Port-Saint-Martin'in teaatterissa 22 p. huhtikuuta näytellään Victor Sejourin "Les volontaires de 1814", niin peljätään sen johdosta hirmuista meteliä, "car, maintenant, c'est au spectacle qu'on fait de l'opposition". Syynä kaikkeen on, että "le socialisme fait des progrès et la bourgeoisie, qui ne souvient plus de 1848, est de l'opposition et aide à scier la branche sur laquelle elle est assiégée".[388] Ja kun hallitus ei tee mitään vastustaakseen sosialismia ja kun painovapauttakin vain laajennetaan, niin ei siitä voi seurata muu kuin vallankumous. Senpä vuoksi hän jo 13 p. huhtikuuta 1864 voi kirjoittaa ystävälleen Panizzille, että "nous avons un pied dans la révolution". Ja hänen vanha ystävänsä Thiers "est devenu à peu près républicain, vraisemblablement parce qu'il espère être nommé président à son tour".[389] Yhä selvemmäksi käy hänelle, että vallankumouksen täytyy tapahtua vielä hänen eläessään "dans les dernières années de notre vie", sillä "le plus grand malheur qui puisse arriver à un peuple est, je crois, d'avoir des institutions plus avancées que son intelligence".[390]

Ja yhtä varmaksi käy hänelle myöskin se, että vallankumous tulee jonkun sodan jälestä. Milloin vilahtelee hänen kirjeissään jo Bismarckin mahtava persoonallisuus, johon hän syksyllä v. 1865 on Biarritzissa tutustunut ja joka hänestä on jo silloin tämän vuosisadan ainoa todellisesti "suuri mies",[391] sillä hän on voimakas, tietää mitä tahtoo, ei ole vähintäkään naivi, vaan on "absolument dépourvu de gemüth, mais plein d'esprit".[392] Milloin taas vainuaa hän historiallisella älyllään, että sodan aihe on tuleva Espanjasta, missä "depuis la mort de Narvaêz, la chose est très probable".[393] Piakkoin selviää hänelle kuitenkin, että jos vastustuspuolue tulevissa vaaleissa — kirje on Panizzille 1 p. syyskuuta 1868 — pääsee kovin mahtavaksi, niin täytyy ehkä keisarin tukalasta asemastaan pelastautuakseen koettaa "engager une guerre" välttääkseen sisäistä mullistusta. Mutta aihe on epäilemättä tuleva "par les traîneurs de sabre à Berlin".

Olen hiukan laveammasti tahtonut kuvata Mériméetä amatööri-valtiomiehenä sen vuoksi, että hänen muut biograafinsa ovat mielestäni liian vaillinaisesti tätä puolta hänen elämässään valaisseet. Lukija ehkä kummastelee, miten hänellä voi olla niin tarkka silmä asiain menoa havaitsemaan ja mistä hän sai tietonsa valtiollisista asioista, koska hän, vaikka elikin niin läheisessä yhteydessä hovin kanssa, sentään aina valittaa, ettei siellä valtioseikoista paljo koskaan puhuttu ja ettei Napoleon III:lta hänen parhaimmatkaan ystävänsä voineet urkkia minkäänlaisia salaisuuksia. On kuitenkin muistettava, että hän oli tuttava useimpain senaikuisten valtiomiesten kanssa sekä Ranskassa että ulkomailla ja että hän varsinkin ministeri Fouldin ja Thiers'in kanssa oli niin hyvä ystävä. Sitä paitse oli hän, niinkuin jo olemme nähneet, sekä historiallisten tutkimustensa että persoonallisten kokemustensa (v. 1848) kautta teroittanut silmänsä huomaamaan, minkälaiset olot ja tilat vallankumousta ennustivat.

Muutamat ehkä kummastelevat myöskin sitä, ettei Mérimée, joka kirjeissään varsinkin Panizzille osotakse niin huvitetuksi politiikasta ja joka, kuten luulen näyttäneeni, myöskin ymmärsi sen moninaisia vaiheita, kuitenkaan antaunut varsinaiseksi valtiomieheksi, pyrkien esim. lähettilääksi johonkin suurvaltojen hoviin. Filon, ainoa Mériméen biograafeista, joka tätä puolta hänen elämässään on kosketellut, arvelee myöskin, että hän epäilemättä olisi sopinut "dans une de ces grandes situations où l'éloquence est un défaut et où le talent d'écrire est, au contraire, plus qu'une grâce et un ornement".[394] Syynä siihen, ettei Mérimée koskaan joutunut politiikan palvelukseen, mainitsee hän sen, ettei tämä ollut naimisissa ja että Napoleon liian hyvin tunsi kirjailijain sopimattomuuden tällaiseen ammattiin. Luultavasti voidaan kai nämäkin seikat jonkunlaisina syinä esittää, mutta mielestäni on kuitenkin parhain ja pätevin syy se, ettei Mérimée, jolla omien sanojensa mukaan ei ollut vähintäkään "prétention de jouer un rôle dans le spectacle d'histoire", ikinä olisi tällaiseen suostunut. Mielipiteensä valtio- ja edusmiehistä on hän niin selvästi ja useasti lausunut, että voimme pitää varmana, ettei häntä vähimmässäkään määrässä huvittanut antautua valtiolliseksi näyttelijäksi, jonka täytyy joka hetki muistaa ruhtinas Talleyrand'in kuuluisaa lausetta.[395] Mérimée rakasti edellä kaikkea persoonallista vapauttaan ja hän oli vallan tyytyväinen siihen, että sai "ensimmäisestä looshista" katsella historian tapahtumia.

Elämä tässä "ensimmäisessä looshissa" oli kuitenkin, noiden moninaisten ulkomaisten tappioiden ja sisällisten rettelöiden johdosta vähitellen muuttanut melkoisesti muotoansa. Ei tehnyt enää mieli tanssimaan tulivuoren juurella eikä keskustelemaan lemmenseikkailuista cour d'amour'issa, kun mahtavat tummat pilvet saartoivat valtiollisen taivaan rantoja. Hovin suuri huvimestari, v. 1862 herttuaksi koroitettu Mornykin oli maaliskuussa v. 1865 kuollut, jättäen ainakin hovipiirissä yleisen surun ja kaipauksen jälkeensä.[396] Mérimée, joka edelleen vierailee hallitsijaparin luona, vuoroin Tuileriessä, Compiègnessä, Biarritzissa ja Saint-Cloud'ssa, tekee päivä päivältä yhä surullisempia havaintoja. Elokuussa 1864 kirjoittaa hän Panizzille, että siellä vielä tanssittiin, mutta "fort tristement"; lokakuussa samana vuonna oli "tout fort triste, plus même que vous (Panizzi) ne pouvez l'imaginer", mutta hän ei tahdo sen maailmalle tiedoksi tulevan, sillä hän lisää: "mais n'en dites mot à personne". Keisarinna elää "très rétirée et presque toujours seule" ja koko talon elämä on muuttunut: "on est moins gai, mais on est plus calme". Keisari itse osaa tietysti paremmin peittää muuttuneen mielentilansa, mutta keisarinna, jonka Mérimée luulee "muutamassa vuodessa oppineen ymmärtämään paljo asioita ja ihmisiä", on kerrassaan menettänyt entisen luonteensa, josta hän niin paljo piti. "Il n'y a plus d'Eugénie, il n'y a plus qu'une impératrice", kirjoittaa hän syyskuussa v. 1865 Panizzille. "Je plains et j'admire". Ja jos hovissa onkin vieraita, niin ei enää tanssita, ei näytellä arvoituksia eikä muita sellaisia, vaan tutkitaan tiedemiesten avulla taivaankappaleita y.m.s. "On a passé le temps assez gravement sans charades ni facétie semblable. Il n'y a eu qu'une lanterne chinoise dont M. Leverrier, l'astronome, était le montreur. Il nous a fait voir des photographies de la lune et des planètes comme on montre à la foire les sept merveilles du monde".[397]

Mérimée puolestaan ei noita huvituksia myöskään enää kaivannut, sillä hän alkoi jo tuntuvasti vanhentua ja terveydeltäänkin heikontua. Mutta jotakin tahtoi hän sentään tehdä haihduttaakseen hyvän ystävättärensä keisarinnan huolia. Toisen keisarikauden hovi ei koskaan ollut mikään kirjallinen ja taiteellinen yhtymispaikka sanan oikeassa merkityksessä eikä Napoleonin onnistunut parhaimmallakaan tahdolla kohottaa runouden tilaa samalle kannalle, millä se vuossadan alkupuoliskolla oli ollut.[398] Mutta sekin vähäinen kirjailija- ja taiteilijapiiri, jonka keisarinna suurella vaivalla oli saanut kootuksi valtaistuimensa kaunistukseksi, harveni harvenemistaan, niin että Mériméellä loppuvuosina todellakin oli syytä valittaa, ettei hovielämä enää ollut "assez littéraire" ja että sieltä vähitellen katosi "toute espèce de goût pour les amusements intellectuels". En tiedä teenkö väärin otaksuessani tämänkin vaikuttaneen siihen, että Mérimée vanhoilla päivillään vielä ryhtyi kyhäilemään novelleja. Rva Seniorille. joka eräässä kirjeessään oli kehoittanut häntä kirjoittamaan kertomuksia, vastasi hän v. 1855, että hän luulee kirjoittaneensa jo liiaksikin ja eräässä toisessa kirjeessään arvelee hän, että nyt on jo toinen aika eikä hän tälle ajalle osaa kirjoittaa. "Tuntemattomalle" hän kuitenkin elokuussa v. 1860 ilmaisee, että "j'ai quelquefois envie de faire un roman avant de mourir, mais tantôt le courage me manque, tantôt, quand je suis en bonne disposition, on me donne des bêtises administratives à arranger".[399] Ja jotakin kertomusta kai hän valmistelikin näihin aikoihin, koskapahan hän marraskuussa samana vuonna Panizzille kirjoittaa: "J'étais allé travailler à la seconde partie de mon roman. Je crois que c'est la dernière. La fin ne vaut pas le commencement. Cependant il a commencé par la fin".[400]

Mitä romaania hän tällä tarkoittaa sitä en ole saanut selville. Ettei se ollut yksikään niistä novelleista, jotka häneltä myöhemmin on julkisuuteen tullut, käy luullakseni alempana selville. Ensiksikin ei se voinut olla La Chambre bleue, joka hänen oman ilmoituksensa mukaan valmistui syyskuussa 1866, sitä todistaa mielestäni, paitse pitkä väliaika, myöskin "tuntemattomalle" osotettu kirje 5 päivältä marraskuuta 1866, jossa hän selittää miten hän tuli mainitun novellinsa kirjoittaneeksi: "Étant à Biarritz, on disputa, un jour, sur les situations difficiles où on peut se trouver, comme par exemple Rodrigue entre son papa et Chimène, mademoiselle Camille entre son frère et son Curiace. La nuit, ayant pris un thé trop fort, j'écrivis un quinzaine de pages sur une situation de ce genre. La chose est fort morale au fond, mais il y a des détails qui pourraient être désapprouvés par monseigneur Dupanloup. Il y a aussi une petite pétition de principe nécessaire pour le développement du récit: deux personnes de sex différent s'en vont dans une auberge; cela ne c'est jamais vu, mais cela m'était nécessaire, et à côté d'eux, il se passe quelque chose de très-étrange. Ce n'est pas, je pense, ce que j'ai écrit de plus mal, bien que cela ait été écrit fort à la hâte. J'ai lu cela à la clame du logis", s.o. keisarinnalle.[401]

Kertomus onkin omistettu hänelle nimellä "A la madame de la Rhune", keisarinna kun inkognito-matkoillaan toisinaan käytti kreivitär de la Rhunen nimeä ja Rhune taas on kaunis vuoren kukkula Biarritzin luona. Nimensä alle kertomuksen lopussa oli Mérimée nähtävästi tarkoituksella lisännyt: "bouffon de Sa Majesté", seikka, joka niinikään mielestäni tukee mielipidettäni niistä vaikuttimista, jotka saivat hänen lankeamaan tähän "nuoruuden syntiin", kuten hän itse sitä nimittää. Novellissaan La Chambre bleue ei Mériméellä todellakaan näy olleen mitään muuta tarkoitusta kuin pitää kuulijaa jännityksessä ja lopussa vallan odottamattomalla päätöksellä hämmästyttää häntä. Juoni, joka perustuu kokonaan pelkälle erehdykselle, on muuten taidolla sommiteltu ja muutamat hienot psykoloogiset piirteet osottavat vanhan mestarin käsialaa.

Vaikka Mérimée ylempänä siteeraamassani kirjeessä tästä kertomuksestaan sanookin, että "ce n'est pas, je crois, ce que j'ai écrit de plus mal", ei hän kuitenkaan katsonut sen soveltuvan julkaistavaksi ainakaan hänen eläessään. Syyt siihen ilmenevät seuraavasta kohdasta hänen kirjeessään "tuntemattomalle" 3 päivältä tammikuuta 1867: "Il n'est nullement question ni à propos de l'imprimer. Comme il n'y a rien dans cette oeuvre qui soit en faveur du pouvoir temporel du pape, je craindrais qu'on ne la reçût pas avec bienveillance". Samaa vakuuttaa hän ystävälleen Albert Stapferillekin lisäten vain, että tällainen työ on häntä kovasti huvittanut.[402] Painosta ilmestyikin se vasta tekijän kuoleman jälkeen v. 1871.[403]

Samassa tarkoituksessa kuin "La Chambre bleue" on epäilemättä Mériméen seuraavakin novelli "Ours" tahi, kuten hän sen myöhemmin risti "Lokis" syntynyt. Sitä todistaa osaltaan sekin seikka, että myöskin Lokis on keisarillisten luona vieraillessa ainakin suurimmaksi osaksi kirjoitettu. Kirjallisuuden historioitsijoille on hauskaa, että Mérimée, joka nuorempana ei virka juuri sanaakaan kaunokirjallisten teostensa syntymästä, myöhempinä aikoinaan niistä ystävilleen mielellään kertoilee yksityisseikkoja. Niinpä kirjoittaa hän tästäkin uudesta novellistaan, joka muuten näkyy häntä tavattomasti huvittaneen, eräässä kirjeessään "tuntemattomalle" seuraavaa: "Pendant que j'étais à Fontainebleau, il m'est arrivé un accident étrange. J'ai eu l'idée d'écrire une nouvelle pour mon hôtesse — tässä hän lausuukin suoraan tarkoituksen ilmi — que je voulais payer en monnaie de singe. Je n'ai pas eu le temps de la terminer; mais, ici (Pariisissa), j'y ai mis le mot fin auquel je crains qu'on ne trouve des longueurs. — Lorsque j'étais dans le château, on lisait des romans modernes prodigieux, dont les auteurs m'étaient parfaitement inconnus. C'est pour imiter ces messieurs que cette dernière nouvelle est faite. La scène se passe en Lithuanie, pays qui vous est fort connu. On y parle le sanscrit presque pur".[404]

Sisällys tässä suurella taidolla ja tekijänsä parhaimmista novelleista tunnetulla voimalla kerrotussa jutelmassa oli sangen omituista laatua ja osottaa, kuinka Mérimée viimeisissä teoksissaan palasi "à ses premiers amours" s.o. Guzlan kamaliin aiheisiin. Se on vampyyrijuttu pöyristyttävintä laatua. Mutta ehkä on parasta antaa tekijän itsensä tehdä siitä lyhyt selonteko: "Une grande dame du pays (Liettuassa), étant à la chasse, a eu le malheur d'être prise et emportée par un ours dépourvu de sensibilité, de quoi elle est restée folle; ce qui ne l'a pas empêchée de donner le jour à un garçon bien constitué qui grandit et devient charmant; seulement, il a des humeurs noires et des bizarreries inexplicables. On le marie, et la première nuit de ses noces, il mange sa femme toute crue. — C'est que ce monsieur est le fils illégitime de cet ours mal élevé. Che invenzione prelibata!"[405]

Tämmöinen oli juoni alkujaan ja Mérimée väitti, nojautuen virkatoveriensa tiedeakatemian jäsenten antamiin todistuksiin, että sellainen tapaus oli mahdollinen. Luettuansa sen "tuntemattomalle", joka katsoi mainittua kohtaa liian rohkeaksi ja sopimattomaksi, muutteli ja lieventeli hän sen niin, että nuo petoeläimen vietit muka olivat siirtyneet lapseen pelkästä säikäyksestä ja karhun silmäyksestä. "Ainsi c'est un simple regard de l'ours qui a rendu folle cette pauvre femme et qui a valu à monsieur son fils ses instincts sanguinaires."[406] Hän myönsi itsekin, että kertomus tästä muutoksesta voitti. Saadakseen siihen oikean paikallisvärityksen kääntyi hän vielä ystävänsä Turgenjewin puoleen, joka täten oli tilaisuudessa tehdä Mériméelle vuoropalveluksen. Mutta eipä näy hänkään tunteneen Liettuan oloja, sillä "le diable, c'est que ni lui (Turgenjew) ni moi n'avons pu trouver un Lithuanien qui sût sa langue et connût son pays", lisää hän.[407] Muutosten mukana antoi tekijä sille uuden nimenkin Lokis, joka liettuan kielellä merkitsee karhua. Mielissään oli Mérimée siitä, että "les manières de cet ours resterons fort mystérieuses, mais on ne pourra rien conclure à son désavantage, quelque perspicace qu'on soit. Il y a une infinité de choses qui demeurent inexpliquées". Lääkärit, joiden puoleen hän oli kääntynyt, selittivät, että "les plantigrades sont plus que d'autres bêtes en mesure de s'allier à nous; mais naturellement les exemples sont rares, les ours étant peu avantageux", lisää hän sitten omasta puolestaan.[408]

Mériméen tarkoitus näkyy olleen varustaa kertomus kuvilla (katso Lettres à une Inconnue, T. II, s. 343) ja lahjoittaa se keisarinnalle uudessa siistimmässä asussaan. Sitä hänellä ei kuitenkaan huonontuneen terveyden vuoksi tullut tehdyksi. Mutta kaikissa tapauksissa luki hän sen eräänä elokuun iltana v. 1866 Saint-Cloud'ssa sanainsa mukaan "devant un auditoire très-select, dont plusieurs demoiselles, qui n'ont rien compris".[409] Filon, joka keisarillisen prinssin Louis'n opettajana oli persoonallisesti läsnä tässä tilaisuudessa, antaa siitä varsin seikkaperäisen ja tunnelmallisen kuvauksen vakuuttaen, ettei hänkään sitä silloin "ymmärtänyt". Läsnä olivat olleet keisarinna, hänen hovinaisensa neidit de Larminat ja d'Elbée, keisarinnan sisarentyttäret Marie ja Louise, heidän opettajattarensa neiti Redel, Filon ja vielä joku muu herrasmies. Mérimée oli lukenut novellinsa "de sa voix indifférente et monotone, interrompu seulement par des sourires ou par de légers murmures d'approbation dont l'impératrice donnait le signal".[410]

Aikaisemmin oli Mérimée lujasti päättänyt, että "rien de cela n'est pour le public". Syy siihen oli vallan sama kuin edellisenkin kertomuksen julkaisemattomuuteen. "Il faut tenir compte des progrès en hypocrisie que le siècle a fait depuis quelques années", sanoo hän. Mutta saatuansa selville, ettei yleisö sitä sentään ymmärrä ja ettei se herätä minkäänlaista melua, taipui hän Buloz'n pyyntöön ja antoi sen aikakauskirjaan Revue des deux Mondes, jossa se ilmestyi 15 p. syyskuuta 1869.

Päästyään näin vauhtiin kirjoitti hän vielä samana syksynä uuden ja tietääkseni viimeisen novellinsa, epäilemättä Djoumanin, joka kuitenkin ilmestyi vasta kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen.[411] Itsekin oli hän vallan hämmästynyt tästä syksyn keväästä tai "nuoruuden taudin uusimisesta", niinkuin hän sitä omalla tavallaan kutsuu. Se on hänestä jo varma merkki siitä, että hän oli joutunut "à une seconde enfance". Djoumanissa, jossa tapahtumat ovat sijoitetut Algeriaan,[412] kerrotaan niinikään kaikellaisista kamaluuksista, käärmeen (se onkin juuri Djoumane) palveluksesta, noita-akoista y.m., mutta juuri kun lukija on pahimmassa jännityksessä, ilmaisee tekijä, että se onkin ollut vain nuoren ratsu-upseerin ilkeää unta kaikki.

Näyttää siltä kuin Mérimée, joka aina oli tahtonut pysyä erillään, jopa oppositsioonissakin ajan kirjalliselle suunnalle, myöhempinä aikoinaan taas tahallisesti ja ainakin osaksi Pushkinin vaikutuksesta olisi kääntynyt romanttisiin aiheisiin muodostaakseen siten vastakohdan realismille, jonka parhaimpia edeltäjiä hän Stendhalin kanssa itse juuri on ja joka nyt Balzacin, Flaubertin y.m. johdolla marssi kilpakentälle voittaakseen vihdoin Zolan mahtavan kyvyn ja tuotteliaisuuden kautta täydellisen voiton.

Djouman'iin loppuu Mériméen omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto. Innostuneena venäläiseen kaunokirjallisuuteen, josta hän jo oli niin monta kaunista näytettä ranskankielelle kääntänyt, jatkoi hän vielä viimeisinä vuosinaan ajan kuluksi tätä hänelle mieluista työtä kääntäen etupäässä hyvän ystävänsä Turgenjewin novelleja. Sellaisia olivat "Apparitions" (Revue des deux Mondes, 15 p. kesäkuuta 1866), "Le juif", "Petouchkof", "Le Chien", jotka kaikki ilmestyivät hänen v. 1869 julkaisemassaan novellikokoelmassa "Nouvelles moscovites", sekä "Étrange Histoire" (samalta tekijältä), joka ensin oli luettavana Revuessä (1 p. maalisk. 1870) ja sittemmin kokoelmassa "Étranges Histoires, par Tourgueneff", painettu v. 1873. Turgenjewin novelliin "Fumée", joka hänestä on tekijänsä parhaimpia ja jonka ranskankielelle käänsi ruhtinas Aug. Galitzin, luki hän tekijän pyynnöstä, korrehtuurin tehden lukuisia korjauksia ja joutuen riitoihin kääntäjän kanssa, joka väärästä häveliäisyydestä tahtoi lievennellä hänen mielestään arempia kohtia peräti naurettavalla tavalla.[413]

Pushkin ja Turgenjew ne etupäässä häntä miellyttävät. Niitä hän kääntää ja niistä hän v. 1868 myöskin julkaisee pari erittäin suosiollista tutkimusta. Edellisen "La dame de pique" on hänestä "un immortel ouvrage" ja hänen lyyrillisten runojensa joukosta löytää hän, joka muuten vihasi runoutta, "des choses magnifiques, tout à fait selon mon coeur, c'est à dire grecques par la vérité et la simplicité".[414] Hän kääntääkin niistä suorasanaisesti muutamia näytteitä osottaakseen kuinka Pushkin oli Byroniakin paljo etevämpi "pour la précision et la netteté", vaikka hän eräässä toisessa tilaisuudessa valittaa, että käännösrunous "c'est comme une jolie femme habillée en capucine; encore la femme petit se tirer d'affaire en relevant ses manches, ouvrant un peu sa robe, tandis que la prose jette son lourd manteau sur les belles formes".[415] Tutkimus Pushkinista ilmestyi Moniteurissä 20 ja 27 p. tammikuuta 1868. Heti sen jälkeen ryhtyy hän kirjoittamaan samanlaista esseetä Turgenjewistä, jota muka pidetään yhtenä realistisen koulun päämiehinä, vaikka hän Mériméen mielestä ei kuulu mihinkään kouluun, vaan seuraa omia teitään. Hän on puolueeton elämän kuvaaja, tosi ja yksinkertainen sommittelussaan, tarkka ja varma "sisällisten näytelmäin" psykoloogisessa esityksessä. Nämä molemmat venäläiset kirjailijat miellyttävät häntä varsinkin sen vuoksi, että ne "sont sortis de l'ornière classique sans tomber dans la fondrière du romantisme". Essee Turgenjewistä ilmestyi Moniteurissä 25 p. toukokuuta 1868.

Päästyään näistä kirjailijamuotokuvista lueskeli Mérimée uudelleen espanjalaista lempikirjailijaansa Cervantesta, josta hän jo v. 1826 oli kirjoittanut esipuheen Don Quichotten silloiseen käännökseen ja josta hän nyt taas oli ottanut valmistaakseen tutkimuksen uutta samallaista yritystä varten. Tässä työssä puuhaili hän talvella 1869 kysellen m.m. "tuntemattomalta" neuvoja. "Vous amuse-t-il (Don Quichotte) toujours? Vous êtes-vous rendu compte du pourquoi? Il m'amuse et je n'en trouve pas de raison valable; au contraire, j'en pourrais dire beaucoup qui devraient prouver que le livre est mauvais; pourtant, il est excellent. Je voudrais savoir vos idées là-dessus".[416] Huhtikuussa v. 1870 näyttääkin hänellä jo olleen tämä pitkä ja peräti tarkka tutkimus valmiina päättäen seuraavista riveistä "tuntemattomalle": "Je ne sais quand paraîtra la notice sur Cervantes; elle sera en tête d'une grande et belle édition de Don Quichotte, que je vous ferai lire un de ces jours".[417]

Jos vielä otan huomioon esipuheen hänen nuoruuden ystävänsä Victor Jacquemontin uuteen kirjeenvaihtoon, jonka hän lopulla v. 1867 antoi ulos vainajan omaisten aiheelliseksi hyväksi, sekä muutamia kirjoituksia aikakauskirjaan Revue des deux Mondes ja Moniteuriin, niin luulen vähitellen päässeenikin loppuun selonteossani Mériméen kirjallisista töistä näinä hänen viimeisinä vuosinaan.[418]

Mérimée oli jo lapsuudestaan saakka ollut heikonlainen terveydeltään. Nuoruutensa parhaimpina päivinä ei hän juuri mitään sanottavasti kärsinyt, mutta jo 39 vuotiaana näemme hänen valittelevan spasmeja, pyörtymystä ja kauheaa päänkipua sekä pelkäävän joutuvansa pian Proserpinan vieraaksi.[419] Säännöllisellä elämällään ja alituisilla virkistysmatkoillaan piti hän kuitenkin tautia loitompana, vaikka kyllä tuon tuostakin kärsi mitä hän nimitti "blue devils" ja "humeurs noires". Varsinkin syntymäpäivinä häntä nämä synkät mietteet näkyvät vaivanneen vanhemmaksi tultua, jos hän matkoillaan ollessa vielä oli pakotettu viettämään ne ypö yksin jossakin majatalossa. Niinpä tapasi hänet esim. syyskuussa 1852 virkamatkalla Moulins'issä ollessa sellainen "congestion cérébrale", että hän jo luuli viimeisen hetkensä tulleen. Ja silloin joutui hän mietiskelemään kuoleman mietteitä. "J'étais dans un état de prostration physique et moral qui me rendait la moindre excursion horriblement pénible. Je sentais bien quelque ennui de passer dans un monde inconnu; mais ce qui me semblait encore plus ennuyeux, c'était de faire de la résistance. C'est par cette résignation brute, je crois, qu'on quitte ce monde, non pas parce que le mal vous accable, mais parce qu'on est devenu indifférent à tout et qu'on ne se défend plus". kirjoittaa hän syntymäpäivänsä aattona "tuntemattomalle".[420]

Ei hän itsekään näy oikein tienneen, mikä häntä vaivasi. Mutta jotakin kalvavaa rintatautia se oli, joka ei aikonut helpottaa, se hänelle vähitellen selveni. "Je ne me guéris pas de cette douleur au côté et à la poitrine qui m'empêche de trouver une position pour dormir", valittaa hän taas pari vuotta äskeisen kohtauksen jälkeen.[421] Ja kun hän ei saanut unta öisin, kävi hän tietysti hermostuneeksi. Pistäytyessään Espanjassa v. 1856 puhutteli hän erästä lääkäriä, joka selitti hänellä olevan "des spasmes nerveux", kipu, joka oli parannettava paljolla liikkumisella ulkoilmassa.[422]

Valvomiset ja iltamyöhällä ulkona olo keisarillisten luona eivät nekään juuri olleet omiansa huonontunutta terveyttä parantamaan. Mutta Mérimée, joka oli Lucretion kanssa yhtä mieltä siitä, että "nil igitur mors est, ad nos necque pertinet hilum" ja joka puhuu hyväksymällä ystävänsä Gavarnin materialistisesta periaatteesta, ettei kuolema muka ollut muuta kuin "la fin de l'effet chimique",[423] ei sentään tuntenut aina olevansa yhtä väliäpitämätön tämän maailman elämälle kuin tuon surullisen syntymäpäivänsä aattona. Hän seurasi espanjalaisen lääkärin antamaa neuvoa, matkusteli Sveitsissä kapuellen Righin ja Grimselin vuorenhuipuilla, missä levähdellessään piirusteli kauniita näköaloja,[424] teki jalkamatkoja Oberlandissa, Tyroolissa ja Itaaliassa tutkien kansantapoja, arkkitehtuuria ja taulukokoelmia, missä sellaisia oli ja etsi vuoden kylmimmäksi ajaksi suojaa Ranskan etelämmissä osissa. Mainion löydön kehui hän tehneensä osautuessaan v. 1857 Cannes'n pieneen rantakaupunkiin Alpes-Maritimes'n maakunnassa, missä hän sen jälkeen useimmat talvensa vietti ja missä hän vihdoin silmänsä viimeiseen uneen ummisti.

Kaikki, jotka ovat tämän pienen provansaalilaisen kaupungin nähneet, kuvaavat sen erittäin ihanaksi, rauhalliseksi ja idyllimäiseksi. Noin viisisataa vuotta sitten perustivat munkit lymypaikakseen tämän kauniin kylän melkeinpä meren saarille, joita vastaan loiskivat Välimeren lempeät laineet. "O satis nunquam celebrata tellus! Dulce solamen, requiesque cordis!" laulaa siitä eräs munkki keskiajalla ja vielä innostuneempana huudahtaa toinen: "Dispeream, hic si non semper vivere queam". Kauniit vuorimaisemat maan puolella tarjosivat sopivia kävelypaikkoja ja kaupungin lehtevät, kukkivat puistot viileää kalvetta kesäisen auringon paahtaessa. Tänne "tuoksujen ja kukkien" keskeen pakeni Mérimée omain sanojensa mukaan kuin — kissa, joka häveliäisyydestä tai turhamielisyydestä pakenee syrjäiseen soppeen peittääkseen muilta surunsa ja kärsimyksensä. Hänen talouttansa hoiti siellä kaksi vanhaa englantilaista naista, rva Ewers ja nti Lagden, molemmat Mériméen äidin hyviä ystävättäriä, joilla tässä maailmassa ei vanhemmilla päivillään ollutkaan muuta tehtävää kuin vaalia ja palvella "rakasta Prosperia". Bivouac-Napoléon-kadun varrella oli heillä asuntonsa, akkunat merelle päin. "Mes fenêtres donnent sur la mer et je vois les îles de mon lit. Cela est délicieux", kirjoittaa hän "tuntemattomalle".[425] Tänne palasi hän Pariisista joka talveksi pakoon pakkasta ja keuhkoille ilkeää ilmaa. Täällä sai hän kaukana hovielämän pyörteestä ja valtiollisten tapausten kiihoittavista riidoista mielensä mukaan hoidella riutuvaa terveyttään, työskennellä rauhassa, minkä voimat sallivat, ja harjoittaa rakasta maalaustaidettaan, joka oli tuottanut hänelle jo niin monta nautinnon hetkeä. Täällä ottaa hän vielä vanhoilla päivillään oppitunteja ystävänsä taiteilija Grenier'n edessä ja usein nähtiin hänen istuvan meren rannalla päiväpaisteessa sivellin kädessä ja maalaustelineet edessä. "Je fais des paysages tous plus beaux les uns que les autres. — Mon ami (Grenier), qui est peintre plus véritable que moi, est dans une perpétuelle admiration de ce pays-ci. Nous passons nos journées à faire des croquis", kertoo hän tammikuussa 1859 "tuntemattomalle" ilmoittaen hiukan myöhemmin, että hänellä jo on "une trentaine de croquis plus ou moins mauvais, mais qui m'ont amusé à faire".

Ainoa vastoinkäymisensä on vain se, ettei tahdo olla tarpeeksi pilvenhattaroita hänen akvarellejansa varten. Auringon laskut ja kuutamoyöt ovat niin kauniit ja viehkeät, että tämä vanha runouden vihaaja, joka väittää "je n'ai jamais pu mordre aux vers" (Lettres à une Inconnue T. II, s. 40) väkiselläkin käy runolliseksi: "Prenez des turquoises et des lapis-lazuli: voilà pour le fond du ciel. Mettez-moi dessus de la poudre de diamants avec des feux de Bengale: ce sera pour deux ou trois petits nuages au-dessus de notre montagne" kirjoittaa hän innoissaan ystävättärelleen rva Beaulaincourtille. Ja illat sitten! "Merveilleux claire de la lune, pas un nuage, la mer unie comme une glace, point de vent", kuvaa hän niitä "tuntemattomalle".[426]

Aikansa kuluksi antautuu hän myöskin luonnontutkimuksiin. Nuo kauniit kukkaset houkuttelevat häntä ottamaan selkoa kasvitieteen salaisuuksista, jotka häntä kovasti huvittavat. "C'est une étude que j'aurais dû commencer il y a vingt ans, quand j'avais des yeux; c'est, ailleurs, assez amusant, quoique souverainement immoral, attendu que, pour une dame, il y toujours six ou huit messieurs pour le moins, tous très-empressés à lui offrir ce qu'elle prend à droite et à gauche avec beaucoup d'indifférence", kirjoittaa hän 6 p. tammik. 1862 leikillisesti "tuntemattomalle". Toisinaan huvittaa häntä taas tehdä kaikellaisia kokeita eläinpsykologiian alalla eikä hän voi olla kummastelematta näiden "raisonnement évident", hän, joka muuten päivitteli koko ihmiskunnan päivä päivältä arveluttavasti tyhmistyvän.[427]

Mutta Cannes'sa ollessaan tunsikin hän itsensä toiseksi kuin Pariisissa. Paha vain että sivistys ja uusi aika tännekin ennen pitkää tunkeutuu. Ikivanhoja puistokäytäviä hakataan maahan rautateitä varten, matkailijavirta suuntautuu sinnepäin ja silloin on Cannes'n neitseellinen viehkeys poissa.

Mutta meri on toki vielä entisellään ja sininen taivas ja helteinen päivä. Ja vähitellen hän varmistuukin luulossaan, että "c'est la lumière qui me fait du bien, plus que la chaleur et le mouvement".[428] Auringon paisteessa hän enimmäkseen istuksiikin: "Le soleil étant mon grand remède je m'y rôtis toute la journée".[429] Mutta siitä huolimatta, että hän elelee päivänsä "dans l'admiration de la pure nature", täytyy hänen myöntää, että "la machine se détraque et qu'elle ne vaut plus rien du tout" (talvella 1860). Toisinaan tämä ajatus häntä pöyristyttää, toisinaan lohduttaa hän itseään samalla tunteella kuin matkustajat rautatiellä: "c'est d'absence de responsabilité devant une force supérieure et irrésistible".[430] Hänen lääkärinsä hra Maure neuvoo hänelle milloin mitäkin, mutta kipu kyljestä ei katoa; silmätkin päälle päätteeksi kipeytyvät, niin ettei käy työntekokaan. Milloin syötetään hänelle arsenikkia, milloin eeteriä, milloin määrätään kylpyjä puristetussa ilmassa, milloin ampumista jousipyssyllä, joka häntä varsinkin kovasti huvitti ja johon hän koetti innostaa vanhaa opettajaansa Cousin'iäkin, tämä kuin niinikään vietti monet talvet Cannes'ssa. Lääkäreitä on hänellä Lontoossa, Pariisissa ja Cannes'ssa, mutta apua ei tahdo olla heistäkään. Syksyllä 1862 saa hän vihdoinkin eräältä lääkäriltä Pariisissa tietää "anatomiquement et très-clairement la cause de mes maux". — "Je croyais avoir le coeur malade; pas du tout, c'est le poumon. Il est vrai que je n'en guérirai jamais; mais il y a moyen de n'en pas souffrir, et c'est beaucoup, si ce n'est le principal".[431]

Vuosi vuodelta hän sitten huononee ja yhä tiheämmiksi käyvät valitukset hänen kirjeissään. Ja surullisesti vaikuttaa sekin, että hänen ystävistään toinen toisensa perästä muuttaa manalan majoille. "Pourquoi les hommes ne tombent-ils pas tous comme les feuilles en une saison? — Qu'est-ce qu'est pour moi l'éternité? Ce qui est important pour moi, c'est un petit nombre de jours. Pourquoi me les donne-t-on si amers?" valittele hän talvella 1866 "tuntemattomalle".[432] Seuraa on hänellä Cannes'ssa kyllä sekä ranskalaisia että englantilaisia. Olen jo maininnut Cousin'in, jonka seurassa Mérimée hyvin viihtyi ja joka puolestaan pani tämän ritarilliselle luonteelle ja tieteelliselle perinpohjaisuudelle tavattoman arvon; "Mérimée ne sait rien imparfaitement" oli hänen tapansa sanoa ja usein oli Mériméellä tilaisuus oikaista entistä opettajaansa esim. historian alalla liikuttaessa.[433] Sinne kokousivat myöskin hänen hyvät ystävänsä Tocqueville, Saint-Hilaire, Fould, Ellice ja toisinaan Panizzikin. Sitä paitse kävi siellä paljo ulkomaalaisia. Englantilaisista oli lordi Brougham uskollisin ja tämän asteittaista muumioitumista seurasi Mérimée suurella huomiolla. Joskus pistäysi siellä muitakin suuruuksia, kuten esim. Jenny Lind, joka rakastettavasti kyllä, liverteli hänelle ihania säveleitään saattaen kivulloisen vanhuksen vallan onnensa kukkulalle; sillä Mérimée rakasti laulua ja soittoa, niin että hän kerrankin rva Persiania kuultuaan huudahti "jospa minä olisin rikas kuin Saul, niin tuosta palkkaisin minä itselleni Davidin huoliani huojentamaan."[434] Muitakin korkeita vieraita oli hänellä täällä syrjäisessä sopessaan kunnia vastaanottaa. Niinpä kävi joulukuussa 1862 Baijerin kuningas Ludvig hänen luonaan vieraisilla ja Mérimée antaa hänestä seuraavan lyhyen arvostelun: "C'est un bon diable, très vicieux et spirituel".[435] Myöskin keisarilliset ystävät, joilla Biarritzista ei ollut kovin pitkä matka, saapuivat kerran Cannes'een vastaten Mériméen vieraskäyntiin.

Kun kuninkaat ja keisaritkin olivat käyneet vieraisilla, niin ei enää heitä korkeampia kuolevaisia voinut tulla. Vanhat hovimiehet pitävätkin tällaisia käyntejä pahan merkkinä; sen jälkeen tulee muka keisarinkin herra s.o. kuolema. Tuliko Mérimée, joka kyllä näyttää olleen hiukan taikauskoinen hänkin,[436] ajatelleeksi tätä, en tiedä. Mutta ainakin näytti tämä vanha ennakkoluulo hänen suhteensa pian toteutuvan.

Kevättalvella, alkupäivinä maaliskuuta v. 1869 sairastui hän tuiki ankarasti bronkiitikseen. Pari kolme lääkäriä oli häntä hoitamassa, mutta siitä huolimatta näytti eräänä päivänä ruumiillinen koneisto lakanneen työskentelemästä. Kaikki ympärillä olevat luulivat hänen kuolleen, valkoinen huntu heitettiin jo hänen ylitsensä ja hyvät ystävättäret nti Lagden ja rva Ewers noudattivat papin ruumista siunaamaan. Samalla oli tieto hänen kuolemastaan levinnyt ympäri kaupunkia, sähkölangat kuljettivat uutista edemmäs ja seuraavana päivänä kertoivat kaikki Pariisin lehdet, että kuuluisa kirjailija ja tiedemies, senaattori ja akatemian jäsen Prosper Mérimée ei ollut enää elävien joukossa. Akatemiassa, jolla samoihin aikoihin sattui olemaan istunto, piti silloinen esimies Guizot vanhasta tuttavastaan jo muistopuheenkin ja uusia ehdokkaita alettiin miettiä Mériméen sijalle.

Vaan tällä välin tapahtui Cannes'ssa ihmeitä. Kun pappi heitti vihkivettä "vainajan" kasvoille lukien samalla siunauksiaan, virkosikin elämä tässä uudelleen voimaansa ja muutamien päivien perästä voi hän jo omin silmin lukea nekrolooginsa. Tämä juttu sai hänet taas hyvälle tuulelle ja 15 p. saattoi hän jo kirjoitella ystävilleen ja ilmoittaa uhallakin olevansa vielä tässä maailmassa. "Vous avez peut-être lu dans les journaux que j'étais mort. J'espère que vous n'en avez cru un mot, pas plus que moi, du reste… Le fait est que, pendant quelques jours, j'ai pu donner de grandes espérances aux candidats à l'Académie, mais j'ai tenu bon, et me voici en convalescence…" kirjoittaa hän Montijon kreivittärelle. Niinikään kreivitär Przedzewskalle 1 p. huhtikuuta: "Votre vieux secrétaire n'est pas encore mort et serait désolé d'être remplacé auprès de vous". Samoin Panizzille: "Les journaux m'ont tué plusieurs fois. M. Guizot a annoncé ma mort à l'Académie et fait mon oraison funèbre. Il ne paraît pas que cela soit très malsain, car je ne m'en porte pas plus mal". Pian alkoi hänen ystäviltään tulvata onnentoivotuskirjeitä sen johdosta, että hän vielä oli Tuonelan joen tällä puolen, ja toivomuksia "uuteen elämään".

Ja sen verran hän siitä taas kostuikin, että kesäsydännä voi noudattaa keisarinnan kutsua saapua hoviin. Oltuaan sitten heinäkuun ajan Saint-Cloud'ssa, missä hän silloin viimeistä kertaa vieraillessaan m.m. luki hoville ylempänä mainitsemani kertomuksen Lokis, palasi hän takaisin Pariisiin peräti heikkona. Mutta silloin keksi hänen lääkärinsä uuden lääkkeen (eukalyptus-pillereitä), joka hänet taas vähäksi aikaa sai henkiin. Mérimée tiesi itsekin, ettei siihen ajan pitkään ollut luottamista. Hänen olikin sen johdosta tapana leikillä sanoa, että "kyllähän tämä hyvin menee, kunhan tätä vain kestäisi, arveli entinen mieskin viidennestä kerroksesta pudottuaan kolmannen kerroksen kohdalla".

Tällä välin olivat sisälliset asiat Ranskassa käyneet kireimmilleen ja Napoleon alkoi jo itsekin huomata, että keisarikauden loppu oli käsissä. Vastustuspuolue oli etevien johtajiensa ohjaamana paisunut niin mahtavaksi, että hänen täytyi nyt vasten tahtoansakin myöntää Ranskalle perustuslaillinen hallitusmuoto ja turvautua Emile Ollivier'hen uuden ministeristön muodostamiseksi. Mutta tyytyväisyyttä ei sillä palautettu. Yleiseen kansanäänestykseen perustuslaillisesta hallitusmuodosta vedottaissa oli 1 1/2 miljoonaa äänivaltaista ollut sitä vastaan ja näiden joukossa huomattiin pahana enteenä 50,000 armeijasta. Mériméetä, joka vähitellen oli käynyt vanhoillisen perikuvaksi, joka myötäänsä päivitteli ajanhengen taantumista ja levottomien ihmisten turhia parannuspuuhia, ei tämä Napoleonin viimeinen ponnistus ensinkään miellyttänyt. "Je n'ai jamais vu dans l'histoire qu'on changeât par des institutions le caractère d'un peuple, surtout lorsqu'on lui accorde tout à la fois, ce qui ne devrait se donner que lentement" kirjoittaa hän Panizzille kirjeessään 5 p:ltä maalisk. 1870.

Tällainen menettely vain vahvisti vastustuspuoluetta. Sitä paitse oli sosialismi alemman kansan keskuudessa voittanut yhä laajempaa alaa, seikka, josta Mérimée puolestaan pelkäsi mahtavampaa vihollista kuin Preussi oli. "Le monstre grandit et prend des forces tous les jours". — "Il n'y aura bientôt plus que deux partis: celui de ceux qui ont des culottes et prétendent les garder, et celui de ceux qui n'ont pas de culottes et veulent prendre celles des autres". — "Cet ennemi est bien fort et j'ai grand'peur qu'il ne nous mangé", kirjoittelee hän syksyn kuluessa Panizzille.[437] Kaikki näytti hänestä selvästi viittaavan siihen, ettei nykyinen hallitusmuoto voinut kestää enää. "Le gouvernement personnel est devenu impossible, et le gouvernement parlementaire, sans bonne foi, sans honnêteté et sans hommes habiles me paraît non moins impossible".[438] Suunpieksäjiä oli kyllä eduskunnassa, mutta oikeita miehiä puuttui. "Le mal de la situation, c'est qu'il n'y a plus d'homme. Les orateurs abondent au contraire".[439] Ei voinut ummistaa silmiään totuudelle: vallankumous pahempi kuin parikymmentä vuotta sitten oli tulossa. Mérimée puolestaan ei lopulla toivonut enää muuta kuin että "la représentation fût un peu retardée, pour n'y pas assister", kuten hän 6 p. tammikuuta "tuntemattomalle" kirjoittaa.

Omituisinta on, että vielä keväällä 1870 ylipäänsä luultiin sotaa jotenkin mahdottomaksi. Mérimée ei hänkään usko sen syttyvän "à moins que M. Bismark ne la veuille absolument". Euroopassa kuohui monella taholla, mutta näennäisesti vallitsi sentään kaikkialla syvä rauha. Se oli tyyntä myrskyn edellä. Chateaubriand sanoo muistelmissaan (Mémoires d'outre-tombe), että v. 1815 vallitsi sellainen omituinen hiljaisuus "qu'on croyait entendre les pas de Napoléon Bonaparte s'acheminant vers le palais des Tuileries". Nyt olivat asiat muuttuneet niin päin, että Napoleonin veljenpoika ahdistuksen hetkinään arvatenkin luuli kuulevansa, miten nälkäynyt kansajoukko hurjistuneena ryntäsi keisarillista palatsia kohti taikka miten preussiläiset ulaanit korskuvine hevosineen laskivat nykyajan Roomaa kohti. Jos hän tahtoi yrittää vielä jotain kruununsa säilyttämiseksi, oli hänellä enää vain yksi tie avoinna, nimittäin sota, joka mahdollisesti johtaisi mielet muualle ja päättyisi onnellisesti pelastaen ehkä siten hänet varmasta perikadosta. Mutta sittenkin eperoi hän kauvan ennen kuin päätti käyttää Espanjan aiottua hallitsijamuutosta aiheena sodanjulistukseen Preussiä vastaan, joka lyhyessä ajassa oli paisunut niin mahtavaksi naapuriksi, ja nyt uhkasi saada liittolaisen Pyreneeain toisella puolenkin. Keisarinnan, sotaministeri Leboeufin ja ulkoasiain ministerin herttua Gramont'in kehoitukset saivat vaa'an vihdoin kallistumaan ja lyhyvien keskustelujen jälkeen vietiin sodanjulistus Preussin hallitukselle 19 p. heinäkuuta 1870.

Mérimée, joka lokakuusta asti aina toukokuun loppuun oli Cannes'ssa hoidellut terveyttään ja mielenkiinnolla seurannut valtiollisia tapahtumia, ei kesäkuussa enää jaksanut hillitä itseään, vaan hommausi taas sijallensa senaattiin voidakseen lähempää asiain menoa silmällä pitää. Kaikki menee hänestä nyt toden teolla "tous les diables", "tout le monde est fou", vaan mitä Napoleonin politiikkaan tulee, niin katsoo hän keisarin toimineen välttämättömyyden pakosta. "Je suis de ceux qui croient que la chose ne pouvait pas s'éviter. On aurait peut-être pu retarder l'explosion, mais il était impossible de la conjurer absolument".[440] Hän on iloissaan siitä, että sotaväki semmoisella innolla lähtee taisteluun, mutta hän pelkää, ettei ole nerokkaita päällikköjä. Ja vaikka keisari itsekin lähtee poikineen sotakentälle kokonaisuutta johtamaan, niin hän sittenkin valittaa, että "moi, je meurs de peur", kantaen sentään hänkin tuhantensa haavoitettujen hyväksi.

Saapuvat sitten sanomat Wörthin ja Saarbrückenin onnettomista tappioista. Kansa joutuu raivoon, syyttää ministeristöä, se kukistuu ja epäjärjestys alkaa. Mérimée näkee selvästi mihin kaikki lopullisesti menee. "Cette terrible boucherie, il ne faut pas se le dissimuler, n'est qu'un prologue à une tragédie dont le diable seul sait le dénoûment. Une nation n'est pas impunément remuée comme a été la nôtre. Il est impossible que de notre victoire comme de notre défaite ne sorte une révolution. Tout le sang qui a coulé ou coulera est au profit de la République, c'est-à-dire du desordre organisé", kirjoittaa hän 29 p. elokuuta "tuntemattomalle". Hän, joka aina tahtoi "faire son métier en conscience", laittoi itsensä suurella vaivalla senaatin istunnoihin tarkkana kuuntelijana keskusteluja seuraamaan. Keisarinnan, vanhan ystävättärensä luona hän niinikään käy lohduttelemassa ja ihmettelee vain, että tämä "est ferme comme un roc, bien qu'elle ne se dissimule pas toute l'horreur de sa situation; — elle me fait l'effet d'une sainte". Hän luulee keisarin tahtovan kaatua tappotanterella, sillä voitettuna ei hän voi kotimaahansa palata.

Ja kun uutinen Gravelottenkin surkeasta ja murhaavasta ottelusta saapuu Pariisiin, huudahtaa hän kuin Kosciuszko Maciejovicen tappelun jälkeen: " Finis Galliae! Je m'attends dans une semaine à entendre proclamer la République, et dans quinze jours à voir les Prussiens". Hänen pidätetty surunsa ilmenee kyllin lauseessa: "Je vous assure que j'envie ceux qui viennent de se faire tuer aux bords du Rhin". Surkeaa on vain tietää tällaisena aikana olevansa niin peräti hyödytön, lisää hän. Ei hän tahdo lähteä Pariisistakaan, sillä velvollisuus pidättää häntä siellä niinkauan kuin keisarinnakin on kaupungissa.

"Je suis trop vécu!" oli Mériméen vanha opettaja Villemain huudahtanut ummistaessaan silmänsä viimeiseen uneen 8 p. toukokuuta v. 1870. Ja kumminkin oli hänen sallittu päästä näkemästä isänmaansa täydellistä kurjuutta ja sodan onnetonta loppua. Kuinka paljo suuremmalla syyllä voikaan Mérimée näin sanoa; sillä se, mitä hän toivoi pääsevänsä näkemästä, tapahtui kohta ihan hänen silmäinsä edessä. Syyskuun 1 päivänä oli ratkaiseva Sédanin tappelu, ja seuraavana päivänä antautui nöyrtynyt keisari sotajoukkoineen vangiksi vanhalle Wilhelmille ja ruhtinas Bismarckille, joka Mériméen mielestä muka oli niin koomillinen haarniskassa ja kaskissa. Samaan aikaan kuin saksalaisten tykit Sédanin kukkuloilta syöksivät kuolon tultansa laaksoon ahdetun ranskalaisen armeijan keskeen oli Mérimée luullakseni suorittamassa viimeistä ystävyydentyötänsä "pikku Eugénielle", jonka hän nyt näki sortuvan alas siltä loistavalta istuimelta, minne hän tavallaan oli ollut häntä auttamassa. Keisarinnan pyynnöstä meni hän "kalpeana kuin kuolema" ystävänsä Thiers'in luo, jota hän jo nimittää "le futur président de la République" ja ehdotti tälle, että tämä yhtyisi muodostamaan todellisesti perustuslaillista monarkkiiaa ja puuhaisi nuoren prinssi Louis'n valtaistuimelle. Mutta Thiers ei suostunut ensinkään sellaisiin tuumiin. "M. Mérimée me quitta fort malheureux" sanoo Thiers kertoessaan tästä kohtauksesta lisäten vielä, että ruhtinas Metternich seuraavana päivänä teki hänelle saman ehdotuksen — yhtä turhaan.

Valkeni sitten syyskuun neljäs päivä, jolloin tieto Sédanin antautumisesta ehti Ranskan ihanaan pääkaupunkiin. Viimeiseen saakka riutuneena ja näiden hirmuisten tapausten murtamana haalausi Mérimée suurimpia ruumiillisiakin tuskia kärsien Luxembourgin palatsiin senaattorin istuimelleen. "Il ne lui eût pas déplu peut-être de mourir sur sa chaise curule" sanoo Filon (s. 346) ja Mériméen ylempänä siteeraamieni lauseitten nojalla voi todellakin niin otaksua. "À bas l'empereur, à bas l'impératrice, vive la république!" kaikuivat raivostuneen kansanjoukon huudot, kun se vasemmiston mukana Jules Favren ja Gambettan johtamana hyökkäsi senaatin sivu vallankumousten vanhaan julistuspaikkaan Hôtel de ville'n palatsiin. Senaatilla ei enää ollut mitään tekemistä. Mérimée koetti vielä viimeisen kerran pyrkiä Tuileries'n linnaan "pikku Eugénietä" tapaamaan, mutta tämä oli jo ehtinyt paeta hurjistuneesta kaupungista ja suuntasi par'aikaa matkaansa Englantiin; keisari itse ajoi samaan aikaan Wilhelmshöheen vankina vartioitavaksi ja nuori prinssi oli pelastunut Belgiaan prinssi de Chimayn turviin.

Toinen keisarikausi oli päättynyt ja uusi tasavalta 4 p. syyskuuta julistettu. Minkä vaikutuksen tämä kaikki teki Mériméehen, sen näemme hänen samana päivänä kirjoittamastaan kirjeestä Panizzille: "Un mot à la hâte. Je n'ai pas la force de vous écrire davantage. Tout ce que l'imagination la plus lugubre pouvait inventer de plus noir est dépassé par l'événement. C'est un effrondement général. Une armée française qui capitule: un empereur qui se laisse prendre. Tout tombe à la fois. — Vous savez tout ce que je souffre".

Seuraavana päivänä hän matkusti lymypaikkaansa Cannes'een, mistä hän kirjoittaa viimeisen kirjeensä (13 p. syyskuuta) ystävälleen Lontoossa pyytäen, että tämä tarjoisi apuansa maanpakolaiselle keisarinnalle, jonka pään ympärille vastoinkäymiset olivat hänen sanojensa mukaan antaneet "pyhyyden kehän" (auréole d'une sainte). Samana päivänä päivätty on niinikään hänen viimeinen kirjeensä rva Beaulaincourt'ille, jolle hän myöskin vaikeroipi isänmaansa surkeaa kohtaloa ja vihdoin todellakin liikuttavalla tavalla ja epäilemättä kyyneleet silmissä paljastaa sielunsa syvyyden: "J'ai toute ma vie cherché à être dégagé de préjugés, à être citoyen du monde avant d'être Français; mais tous ces manteaux philosophiques ne servent à rien. Je saigne aujourd'hui des blessures de ces imbéciles de Français, je pleurs de leurs humiliations, et, quelque ingrats et absurdes qu'ils soient, je les aime toujours". Hän, jota kaikki olivat sydämmettömäksi ja isänmaatansa halveksivaksi kuvanneet, itki verta rakkaan Ranskansa surkeasta nöyrtymyksestä. Ja olipa kuin kohtalo olisi tästä hänen viimeisestä tunnustuksestaan heltynyt ja tahtonut täyttää hänen toivomuksensa päästä näkemästä sitä verenvuodatusta, mikä kansalaisten kesken heti häpeällisen rauhansopimuksen jälkeen alkoi. Kirjoitettuaan muutamia rivejä sille naiselle, jonka kanssa hän yli kolmekymmentä vuotta oli ollut niin lämpimässä kirjeenvaihdossa ja "sielujen avioliitossa" elänyt, alkoi hän pari tuntia sen jälkeen, syyskuun 23 päivänä, "un voyage difficile vers un pays qui n'est peut-être pas des plus agréables", niinkuin hän kerran kuolemaa nimitti. "Si je pouvrais m'endormir comme Épiménide!" oli hänen viimeinen toivonsa ollut.[441] Ja jos saamme luottaa hänen kuolinvuoteellaan valvoneen kahden uskollisen naisen, nti Lagdenin ja rva Ewersin, lausuntoihin, niin toteutui hänelle tämäkin toivomus. "Mon cher Prosper, il n'est plus. Il mourut la nuit dernière sans lutte aucune" kirjoittaa nti Lagden heti Mériméen kuoleman jälkeen Panizzille ja kreivi d'Haussonville mainitsee myöskin, että "il expirait d'une mort relativement douce, qui venait le surprendre dans son sommeil".

Näin päättyi Prosper Mériméen 67-vuotinen elämä. Hän kertoo eräässä kirjeessään "tuntemattomalle" kerran miettineensä tämän maailman menoa ja hänestä tuntui kuin olisi se ollut kalteva vuori, jonka huipulle hän suurella vaivalla ja vähillä riemun hetkillä oli kiivennyt ja jota alas hän nyt luistamistaan luisti. "Le seul motif de consolation que j'aie découvert le longue de cette pente, c'est un peu de soleil bien loin, quelques mois passés en Italie, en Espagne ou en Grèce à oublier le monde entier, le présent et surtout l'avenir".[442] Toivokaamme, että hän näistä muutamista onnellisista kuukausista sai edes vähäisenkään vastapainon viimeisten päiviensä synkille murheen hetkille. Ja jos Montaignen lause "le doute est un mol oreiller" pitää paikkansa, olikin hänellä pehmeä päänalus levätäkseen.

Testamentissaan, joka oli tehty 30 p. toukokuuta 1869, oli tämä vanha ateisti, joka, sellaisella hyväksyvällä nautinnolla kertoo ystävänsä Bixion hautausmääräyksistä (Il a formellement défendu les discours et la pompe funèbre; pas d'église), viimeisinä toivomuksinaan lausunut, ettei hän huolinut senaattorille tulevasta loistavasta hautausmenosta, vaan halusi kumminkin "qu'on appelle à mon enterrement un ministre de la confession Augsbourg".[443] Syyskuun 25 p. tapahtuivat hautajaiset kaikessa hiljaisuudessa ja protestanttinen pastori Roussel vihki hänen viimeisen leposijansa Cannes'n kirkkomaalla. Valtiolliset tapahtumat vetivät tähän aikaan ihmisten kaiken huomion puoleensa, jonka vuoksi hautajaisissa olikin ani vähän väkeä. Isänmaa ei joutanut huolehtimaan kuolleitaan, ei edes parhaimpiansakaan.

"Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa Kyll' olis ollut sille sanomalle".[444]

sanoo Macbeth saadessaan sotatantereelle tiedon puolisonsa kuolemasta. Niin voi Pariisikin sanoa, kun se muutama päivä sen jälkeen, omituista kyllä, Englannin kautta — Times-lehti sisälsi näet ensimmäisenä uutisen tapahtumasta[445] — sai tiedon Meriméen kuolemasta.

"Le sage doit sortir du salon de la vie comme un homme d'esprit sort d'un salon mondain, sans faire de bruit", lausuu Arsène Houssaye "tunnustuksissaan". Mérimée, joka aina oli tahtonut käydä sekä maailmanmiehestä että filosoofista ja josta on sanottu, että "c'était un gentilhomme" (Victor Cousin), "un marquis de la plume" (Filon), oli siis tässäkin suhteessa täyttänyt vaatimukset. Vallankumouksen suurten valtiomiesten kanssa oli hän aina ollut yhtä mieltä "kuolemasta ilman fraaseja" ja vaikka hän ulkonaisen sovinnaisuuden vaatimuksia kunnioittaen halusikin kirkon siunaamaan hautaan, niin voimme pitää varmana, että hän vielä viimeisenä hetkenään oli sama epäilijä, mikä hän läpi elämänsä oli ollut. Nuoruudestaan asti oli hän ollut Rabelais'n kiitollisimpia oppilaita ja jos hän täältä erotessaan jotain mietti, niin oli se epäilemättä samantapaista kuin tämä hänen oppi-isänsä, jonka ennen kuolemaansa kerrotaan lausuneen: "je vais chercher un grand peut-être!"

KIRJEKOKOELMAT:

1) "La lettre, c'est l'homme" sanoo Cuvillier-Fleury (Posthumes et revenants, Paris 1879, s. 256) juuri niiden kirjekokoelmain johdosta, jotka Mériméeltä hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin ja jotka paljastivat maailmalle vallan uuden ihmisen, miehen, jolla oli ihmisellisiä heikkouksia kuin muillakin ja joka melkein koko elämänsä läpi rakasti nti Jenny Dacquin'ia (sen nimiseksi on n.k. "tuntematon" toteennäytetty) kuin Petrarca aikoinaan ihanaa ja saavuttamatonta Lauraansa.

Mérimée oli juuri maineensa kukkulalla ja n.s. muodissa, kun hän eräänä päivänä sai parfymeeratun kirjeen eräältä nuorelta naiselta, joka oli lukenut "Chronique de Charles IX" ja halusi sen johdosta lausua ajatuksensa. Kirjeen alla luettiin nimi lady A. Seymour. Nuoresta kirjailijasta oli kirje älykkäästi kokoonpantu ja häntä huvitti antautua kirjeenvaihtoon tuon ihailijattarensa kanssa. Se kyllä onnistuikin, mutta kun hän sitten haluaa saada nähdä viehättävän kirjeenvaihtajan, niin ei se ollut niinkään helppoa. Ja juuri tämä kirjeenvaihdon alku, jolloin kumpikaan ei vielä toisiaan oikein tunne, vaan koettavat he kaikenmoisilla tavoilla päästä toistensa perille, on todellakin hauska lukea. Rakkaus on taistelua ja tästä kirjeenvaihdosta Lettres à une Inconnue, joka ilmestyi anonyymisesti v. 1873, se varsinkin ilmenee. Alussa luuli hän olevansa tekemisissä englantilaisen ylimysnaisen kanssa. V. 1840 sai hän vihdoin luvan tavata omituista "tuntematonta" — Lontoossa. Lady Seymouria ei hän kuitenkaan tavannut, vaan sen sijaan nuoren, älykkään, kauniin ja sangen koketin impysen nimeltä Jenny Dacquin, josta Mérimée tuon ensimmäisen kohtauksen jälkeen ei muista muuta kuin että hänellä oli "juovikkaat sukat" ja kauniit silmät, "pahat silmät", niinkuin Mérimée niitä nimittää vaarallisuutensa vuoksi.

Mutta nti Dacquin osasi miellyttää kirjailijaamme yhtä paljo kuin lady Seymour ja kirjeenvaihto jatkui yhtä hellästi ja hauskasti kuin ennenkin. Nuori neiti oli todellakin rakastunut, vaikka hän sitä ei uskalla oikein tunnustaa pelossa, että hän silloin joutuisi rakkautensa esineen valtaan. Hän koettaa kaiken maailman keinoilla ja veikeilyn rikkaalla asevarastolla saada nuorta kirjailijaamme pauloihinsa, milloin ivalla, milloin hyväilyllä, milloin yrittämällä saada hänet mustasukkaiseksi ilmoituksella, että hän aikoo naimisiin y.m.s. Mutta jos on viisas toinen, niin ei ole tyhmempi toinenkaan. Mériméellä ei ole halua avioliittoon, jonka onnesta hänellä on omat ajatuksensa. Hän tahtoo että ollaan ystäviä ja pidetään toisistaan sellaisina. Ja kun nti Dacquin ilmoittaa perineensä suuren omaisuuden koettaen sitäkin asetta, niin toinen vain onnittelee häntä ystävänä arvellen, että nythän te olette vapaa ja voitte tehdä mitä tahdotte. Paremmaksi vakuudeksi kuvaa hän itsensä vanhaksi ja kärtyisäksi, josta olisi vain ristiä puolisolle. Mérimée kyllä rakastaa hänkin, mutta omalla tavallaan, "pas d'église". Viimeisenä keinona käyttää nti Dacquin vielä sitä, että rupeaa hankkimaan itselleen kaikenmoisia kirjallisia tietoja aloittaen kreikan kielen oppimisesta. Tämä onkin Mériméestä sangen järkevää, hän hankkii kirjallisuutta ja antaa neuvoja, mutta lopulta pelottaa häntä kuitenkin, että "te aiotte varmaankin vielä kirjoittaa oppineen teoksen?" Emansipatsioonin ystäviä ei hän nim. juuri ole. (Katso esim. Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 339).

Sellaisiin pauloihin, ettei hän voisi käyttää vapauttaan tieteisiin ja taiteisiin, ei hän mennyt, sillä "les plus grands philosophes enseignent qu'il faut ne pas trop se préoccuper des femmes pour rester plus libre et vaquer plus tranquillement à l'études des sciences" (Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 66). Kuinka hän sitte Kreikan matkallaankin v. 1842 aina muistaa ystävätärtä, "amigo de mi alma", sen olemme jo nähneet (siv. 96 ja 99). Sieltä palattua jatkuu suhde edelleen ja sitä paremmilla enteillä, kun nti Dacquin nyt asuu Pariisissa. Mérimée käy nyt tositeolla piirittämään, mutta niin hienolla ja älykkäimmän Don Juan'in tavalla, että on melkein käsittämätöntä, kuinka nti Dacquin sittenkin piti puolensa. En tahdo antautua kaikkia yksityisseikkoja kuvaamaan, vaikka tällaisen suhteen kuvaus voisi olla opettavainen kaikille rakkauden psykologiian tutkijoille. Milloin yhdyttiin taidekokoelmia katselemaan Louvressa tai muualla, milloin tehtiin pitkiä kävelyretkiä Pariisin ympäristössä, milloin tavattiin toisensa oopperassa tai teaatterissa j.n.e. Toinen uneksi vapaata rakkautta, toinen avioliittoa. Molemmat rakastivat toisiansa; miks'eivät he siis voineet mennä naimisiin? Filon vastaa tähän "par ce qu'il était en puissance de deux femmes: sa mère et M——", josta viimeksi mainitusta olen jo huomauttanut siv. 154. Kaikesta siitä päättäen, mitä Mérimée rakkaudesta ja avioliitosta puhuu, täytyy mielestäni sentään ainakin yhtä suurena vaikuttimena ottaa lukuun hänen n.s. monihyväisyytensä. Sillä jos kerran tahto olisi ollut varma, niin kyllä muut esteet olisivat olleet poistettavissa.

Kaikissa tapauksissa jatkui tämä kuutamorakkauden suhde edelleen ja molemmat koettivat tyytyä "henkiseen toveruuteen", joka yhtä lämpimänä ja puhtaana säilyi Mériméen kuolinpäivään saakka. Sen, mistä tämä moitti ystäväänsä Ampèreä, joka oli koko ijäkseen joutunut ihanan rva Récamier'n pauloihin (siv. 54), sai hän nyt itse kokea, vaikka hän tosin aina lienee säilyttänytkin suuremman vapauden.

"Lettres à une Inconnue" ovat todellakin hauskoja niinhyvin sen vuoksi, että Mérimée niissä puhuu niin paljo kaikista aikansa henkilöistä ja tapahtumista, kuin senkin tähden, että "l'auteur de Colomba y révèle les secrets de sa vie, de ses travaux, de ses sentiments", kuten Le soir-lehti (3 p. jouluk. 1874) siitä sanoo arvellen lopuksi: "Si les oeuvres rares qu'il a laissées font admirer le maître en l'art d'écrire, les Lettres font estimer et aimer l'homme". Mérimée, joka oli unelmoinut niin monta kaunista iltaa nti Dacquin'in kanssa, hoiteli loppuun saakka tätä rakkautta "comme un rosier sur une tombe, et jusqu'au bout, il aima à respirer les fleurs de ce rosier-là". Nti Dacquin taas, jota muutamat vähemmän hienotuntoiset arvostelijat ovat koettaneet tehdä epäluulonalaiseksi ja epäilyttäväksi (Pontmartin), säilytti vapautensa, pysyi naimatonna ja julkaisi saamansa kirjeet voittaen näin kirjallishistoriassa huomatun sijan Petrarcan, Goethen y.m. mainioiden miesten rakastajattarien rinnalla.

"Tuntemattoman" kirjeet joutuivat epäilemättä tulen uhriksi siinä tulipalossa, joka v. 1870 tuhosi Mériméen asunnon Pariisissa. Tämä omituinen suhde on ihmisiä kuitenkin siinä määrässä huvittanut, että moneen kertaan on julkaistu kirjekokoelmia, jotka muka oli löydetty ja "tuntemattoman" kirjeiksi huomattu. Sellainen yritys tehtiin jo v. 1874, jolloin "Lettres de l'Inconnue" anonyymisesti ilmestyi; sen tekijä lienee J. Marie Cournier. Lontoossa ilmestyi v. 1889 niinikään nimettömästi kirjekokoelma "Author's love" samassa tarkoituksessa, mutta se todistettiin pian vääräksi. Ilmestyessään herättivät "Lettres à une Inconnue" suurta huomiota ja erilaisilla tunteilla se vastaanotettiin. Myöskin runoilijat ovat sen johdosta lyyraansa tarttuneet.

2) Eräs toinen kirjekokoelma, josta niinikään jo on ollut puhe (s. 169), ilmestyi v. 1875 nimellä "Lettres à une autre inconnue", joka hyvin pian tunnettiin puolalaiseksi kreivittäreksi, Lise Przedzewskaksi. Nämä kirjeet, jotka alkavat v:sta 1865 ja jatkuvat vuoteen 1870, ovat vallan toisellaisia kuin nti Dacquin'in. Näissä näytäkse Mérimée täydellisenä hovimiehenä, lauseet ovat hienot ja sirot ja avomielisyys on paljo vähempi, mutta sama mieltymys naisluonteiden tutkimiseen ilmestyy näissäkin. Henkensä pirteydeltä pysyi hän viimeiseen hetkeensä nuorena, rakastaen galanteriaa ja suloisia muistojaan. "Qui ne veut point vieillir doit aimer les femmes, et, pour bien les aimer, il faut les aimer toutes", sanoo Blaze de Bury tämän johdosta (Esipuhe mainittuun kirjekokoelmaan, s. LII). Jokaisen naisen sydän haluaa tulla analyseeratuksi, sanotaan. Mérimée taas puolestaan oli aina valmis tähän toimeen. Ja heti oli hän valmis rupeamaan cour d'amour'inkin sihteeriksi, kun kreivitär Lise häntä siihen pyysi. De Bury tietää, että siihen myöskin kuuluivat Octave Feuillet ja Jules Sandeau ja että siellä huviteltiin runoilemisella, lausumisella, lukemisella y.m. Pian matkusti kreivitär sentään pois ja Mérimée, joka nähtävasti oli ehtinyt häneen mielistyä, jatkoi kirjeenvaihtoa ihanan muuttolinnun kanssa valitellen, että "il faut beaucoup de résignation quand on est votre adorateur; autant vaudrait adorer une hirondelle". He kirjoittelivat usein toisilleen, antoivat toisilleen kaikellaisia lahjoja, tapasivat toisensa milloin Cannes'ssa, milloin Nizzassa. Ja nuorta veikeätä kreivitärtä huvitti kovasti koketteerata vanhalle kohteliaalle hovimiehelle ja saada tunnetulta kirjailijalta kirjeitä; tätä välistä oikein pelotti "ce beau papillon fait pour le soleil". Kreivitär matkusti sentään jälleen tiluksilleen Podooliaan ja silloin pääsi Mériméekin rauhaan.

3) Kolmas kokoelma Mériméen kirjeitä, "Lettres à M. Panizzi", julkaistiin, kuten jo olen maininnut, v. 1881 ja sisältävät ne varsin huvittavia ja runsaita tietoja toisen keisarikauden henkilöistä ja tapahtumista. Niiden sisällyksestä olenkin jo suureksi osaksi pitkin matkaa tehnyt selkoa ottamalla sieltä otteen toisensa perästä. Mériméetä amatöörivaltiomiehenä ne varsinkin hyvin valaisevat.

LISÄYKSIÄ JA OIKAISUJA:

1) Filon sanoo (s. 6), että Pr. M. on syntynyt 27 p. syyskuuta 1803. Mérimée mainitsee kuitenkin usein kirjeissään 28 p:n syntymäpäivänään ja kaikki hänen biograafiansa niinikään. Filonin tiedonantoa täytyy siis välttämättä pitää erehdyksenä.

2) Mériméen nuoruuden tovereista antaa Filon muutamia lisätietoja. Niinpä kertoo hän vähän laveammalta Alb. Stapferin kodista, missä m.m. Henri Beylekin usein nähtiin. Niinikään kävi M. usein Viollet-le-Duc'in luona, missä kiivaasti oteltiin kirjallisista ja taiteellisista kysymyksistä ja missä tavallisesti perjantaisin kokoutuivat Beyle, Sainte-Beuve, Victor Leclercq, Saint-Marc-Girardin, Henri Patin, Ch. Magnin y.m. Varsinainen romanttisuuden ahjo oli kuitenkin Filonin mukaan Étienne Delécluzen pieni asunto samassa talossa. Olen eräässä muistutuksessa (s. 27) huomauttanut hänen ystävyyssuhteestaan Mériméehen. Filon tietää, että Mérimée kävi sangen usein Delécluzen luona, minne Sautelet hänet ensin saattoi, ja että hän pari kertaa viikossa isännän, nti Louise Monod'n y.m. kanssa harjoitti ahkerasti englanninkielen opintoja. Sunnuntaisin nähtiin siellä, paitse jo mainittuja, Ampère, Stapfer, Vitet, Ch. de Rémusat, Duvergier de Hauranne, Courier, Th. Leclercq, Adr. de Jussien. Useimmiten nähtiin M. tähän aikaan yhdessä luonnontieteilijä V. Jacquemontin ja Beylen kanssa.

3) "Cromwell" nimisestä draamasta, Mériméen esikoisesta, olen s. 74 muistutuksena maininnut Gust. Planchen mukaan, mutta ilmoittanut samalla, etten siitä ole tarkempia tietoja saanut. Filon kertoo kirjassaan Delécluzen "Souvenirs littéraires" nimisen teoksen mukaan, jota minä en ole sattunut käsiini saamaan, että M. eräänä sunnuntaina jo aikoja ennen Clara Gazulia luki 7 à 8 hengen läsnäollessa Delécluzen luona mainitun draaman "qu'il avait composé d'après les doctrines de Beyle" (s. 27). Hän oli lukenut näytelmänsä yksitoikkoisesti ja välinpitämättömästi, kuten hänen vanhempanakin aina oli tapana tehdä. M:n "Cromwell", joka ei koskaan julkisuuteen tullut, oli siis vanhempi sekä Hugon samannimistä draamaa että Dumas'n, Vitet'n ja Rémusat'n historiallisia kappaleita. Beyle oli ollut siitä vallan ihastuksissaan, Delécluze taas antoi siitä seuraavan arvostelun: "Plus d'unités d'aucune sorte: la scène changeait à chaque instant, l'action se multipliait en mille complications. Dans tout cela, on se perdait un peu. Le dialogue était vif et naturel, et quelques scènes frappèrent par leur énergie, mais l'impression totale fut une sorte de désappointement" (s. 28). Hiukan myöhemmin luki M. samassa paikassa ja täydellisellä menestyksellä näytelmänsä Les espagnols en Danemark ja le Ciel et l'Enfer, jotka sittemmin Clara Gazulin kokoelmassa ilmestyivät. Tästä kaikesta käy kuitenkin selville, että Mériméen kirjailijakyky oli ystäväpiirissä tuttu jo ennen Cl. Gazulia vastoin Loménien nojalla tekemääni väitettä sivulla 28.

4) V. 1826 teki Mérimée ystäväinsä Gérard'in, Delécluzen ja Duvergier de Haurannen seurassa ensimmäisen matkansa Englantiin, missä hän luultavasti silloin tutustui Sharpen ja Ellicen kanssa. (Filon, s. 35).

5) "Guzlan" omituinen ja todellakin syystä ihmetelty synty, josta s. 34-40 olen kertonut samaa kuin Filonkin s. 36-40, saa erään äsken keksimäni venäläisen lähteen mukaan vallan uuden selvityksen. Novoje Vremjassa huomasin näet 25/6 p. marraskuuta. 1894 löytyvän hra P. Matwejew'in kirjoittaman pitemmän artikkelin nimeltä "Prosper Mérimée i ego otnoshenie k russkoj literaturoj", jossa tehdään selkoa ja arvostellaan yllämainittua Filonin teosta ja sitä paitse annetaan m.m. vallan uusia valaisevia tietoja Guzlan synnystä. Miten 23 vuotias, vanhempainsa turvissa kasvanut pariisilainen nuorukainen melkein ilman apukeinoja ja uskomattoman lyhyessä ajassa voi syventyä niin slaavilaisten kansojen tapoihin ja näkökantoihin, että hän omatekemillään runoilla vetää nenästä asiantuntijoita, jopa itse Pushkinia ja — Matwejewin mukaan — puolalaista runoilijaa Adam Mickiewicz'iä (s. 1798, k. 1855), joka siihen aikaan (v. 1826) oleskeli Pariisissa, siinä kysymys, jonka selvitykseksi mainittu venäläinen tiedemies esittää seuraavan tosiasian:

"Prosper Mérimée tshastj svoego rannjago detstvo provel v Dalmatsii, imenno v Rugaze, gde ego otets, izvestnyj zhyvopisets i architektor Leonor Mérimée sostojal odno vremja pri marshal Marmon, upravljavshem sozdannym Napoleonom post Presburgskago mira Illirijskim korolevstvom."

Ja täällä Ragusassa poikasena oleskellessaan oli siis Prosper Mérimée kuullut noita kansansatuja, joita hän sitten "Guzlassa" ikäänkuin muistissaan jälitteli ja mukaili. Tämä kyllä kuulustaakin sangen todenmukaiselta, kumma vain, ettei kukaan Mériméen biograafeista tästä ole vähintäkään tiennyt.

6) Filon on tietääkseni ainoa, joka on ottanut näyttääkseen seikkaperäisemmin Mériméen merkitystä valtioarkeoloogina. Kehoittaen huvitettua lukijaa silmäilemään hänen teostansa (s. 101-122) siteeraan tähän ainoastaan ne rivit, joissa hänen loppulausuntonsa sisältyy.

"A-t-il été un bon inspecteur des monuments historiques? Lorsque je me suis posé cette question pour la première fois, j'hésitais à la résoudre. Aujourd'hui, appuyé de témoignages dont l'autorité n'est point contestable, je réponds avec certitude: 'Oui, Mérimée a été un bon, et même un grand inspecteur des monuments; il a été l'inspecteur type, un initiateur et un maître pour ceux qui sont venus après lui'. En sorte que je me demande si toute son oeuvre littéraire accumulé fait équilibre à ses rares services artistiques" (s. 109).

En uskalla vallan jyrkkään tätä viimeistä lausuntoa vastaan protesteerata, mutta kaikissa tapauksissa on tällainen "punnitseminen" vallan sopimatonta ja ilman merkitystä. Paljo järkevämpi on silloin Philippe Burtyn lausunto: "Si V. Hugo n'avait pas écrit Notre-Dame de Paris et si Mérimée n'avait pas provoqué la formation de la commission des monuments historiques, on aurait rasé tous nos vieux édifices pour construire des Madeleines et des Bourses". (Katso Burtyn teosta "l'Age du Romantisme").

VIITESELITYKSET:

[1] Paul Lacroix, eräs Fr. L. Mériméen biograafeja, ilmoittaa "Biographies universelles" nimisessä kokoelmassa, että Mérimée vanh. muka olisi syntynyt 8 p. syyskuuta; tämän oikaisee kumminkin tunnettu tutkija ja M:n läheinen ystävä, Maurice Tourneux, perinpohjaisessa teoksessaan "Prosper Mérimée, ses portraits, ses dessins, sa bibliothèque" (Paris, 1879) varmasti mainiten syntymäpäiväksi, 17:n päivän syyskuuta.

[2] Vertaa näistä asioista: C. G. Estlander: Hippolyte Flandrin siv. 13-14. H:fors 1890.

[3] P. Lacroix: M. Léonor Mérimée, Paris 1860 siv. 4. — Tekijä ei ole ollut tilaisuudessa näkemään sitä muotokuvaa Léonor Mériméestä, jonka Ingres, hänen ystävänsä, valmisti. M. Tourneux, joka Mériméen hyvin tunsi ja mainitun kuvankin on nähnyt, vakuuttaa, että Léonorin hymyilevät kasvot selvään osottivat sitä herttaista hyväntahtoisuutta, joka ei halunnut muuta kuin "se faire une belle épitaphe en lettres d'or dans la mémoire de ses amis".

[4] Katso H. Aron: Journal des Débats 9/174 ja Loménie (Discours de réception à l'Académie française, 1874), joka hänestä sanoo seuraavasti: "Sa mère a laissé à tous ceux qui l'ont connue le souvenir d'une personne d'un esprit remarquable, associé à un caractère ferme et à un excellent coeur… Ses amis assurent qu'elle avait une aptitude singulière à raconter agréablement etc."

[5] Kuva löytyy tällaisena Tourneux'n teoksessa "Prosper Mérimée, ses portraits etc".

[6] Les Contemporains, T. 74, siv. 5. (Paris, Chez Havard 1857).

[7] Mirecourt ilmoittaa tosin, että hän sinä päivänä jo muka kastettiin St. Germain des Près'n kirkossa, mutta kaikki M:n muut biograafit, esim. Tourneux, ja Mérimée itsekin kirjeissään väittää, etteivät vanhemmat, vapaa-ajattelijoita kun olivat, ensinkään antaneet kastaa lastansa. Samaa todistavat myöskin ne useat jutut, joita Prosper Mériméen myöhemmiltä ajoilta juuri tämän kastamattomuuden johdosta kerrotaan.

[8] Mirecourt, Les Contemporains T. 74, siv. 6.

[9] Encyclop. Britannica, s. 37.

[10] Picot'a, Davidin koulun ehkä uskollisinta oppilasta, on kiittäminen siitä, että Anna Mériméen muotokuva jälkimaailmalle on säilynyt. Kuva, joka on merkitty vuosiluvulla 1838, on lyijykynällä tehty ja esittää rouva Mériméen "en bonnet fanfreluché, le corsage étroit et haut, les lèvres minces, offrant une ressemblance visible avec son fils". (M. Tourneux Prosper Mérimée, siv. 44).

[11] Tämä tieto perustuu Loménien jo mainitsemaani akatemialliseen muistopuheeseen ja on se nähtävästi oikea. Leo Joubert (Nouv. Biographies) ja Mirecourt (Contemporains T. 74) tosin ilmoittavat Prosperin käyneen Charlemagnen lyseota, mutta koska ne miehet, jotka kirjailija itse myöhemmin on maininnut koulutovereinaan tiettävästi Henri IV:n lyseossa kävivät, niin on Joubert'in ja Mirecourt'in tiedonanto erehdyksenä pidettävä.

[12] Kirje, päivätty 22 p. marraskuuta, on kirjoitettu Léonor Mériméen hyvälle ystävälle F. X. Fabrelle ja säilytetään se samoin kuin muukin heidän välinen julkaisematon kirjeenvaihtonsa tätä nykyä Montpellier'n yleisessä kirjastossa.

[13] Tämä taulu hukkui siinä suuressa tulipalossa, joka v. 1870 hävitti Mériméen asunnon (rue de Lillen varrella Pariisissa) ynnä suuren ja arvokkaan joukon käsikirjoituksia, kirjeitä j.n.e.

[14] Kuinka korkealle romanttikot esim. Walter Scottin siihen aikaan asettivat, siitä olkoon seuraava ote nuorten äänenkannattajasta, "Globe" lehdestä parhaimpana todistuksena: "Depuis Homère, l'épopée n'a guère reçu que trois formes nouvelles: la première lui a été donné par le Dante, la seconde par Arioste et le troisième par Walter Scott. Cette dernière forme, quoique privée du rhytme, et peut-être par ce qu'elle en est privée, paraît convenir le mieux au goût des lecteurs de notre époque".

[15] Ja sellaiseksi näyttää hän sopineenkin erittäin hyvin, kuten seuraava vilkas kuvaus hänestä selvästi osottaa: "Kuvitelkaa mielessänne 23-vuotias nuori ja laiha mies, jolla on karakteristiset kasvot ja leimuavat silmät, joka ensi hetkellä on tyyni kuin kuollut, mutta joka vähitellen lämpenee, kiihtyy, pakottaa kuulijat seuraamaan ajatustaan, etsii sanoja ja löytääkin hämmästyttävän hyviä, joka on siksi selvä, että kuulijat tietävät mille he käsiään taputtavat, mutta myöskin siksi verhottu, että se kannustaa mielikuvitusta; ajatelkaa sitten lisäksi että tällä miehellä on kaunis ääni ja että hän sormenpäihinsä saakka on näyttelijä, että hän on ajattelija, mutta vielä enemmän taiteilija, lausuja enemmän kuin opettaja ja että hänen olennossaan on apostolin ja valtiollisen kaunopuhujan yhteistä ilmettä". — V. Cousin [Les grands écrivains français, Paris 1887] par Jules Simon s. 7-8.

[16] Ktso A. M. Ampère et J. J. Ampère: "Corresp. et souvenirs", recueillis par H. C. (Paris 1875) T. I. siv. 137.

[17] Kuten tunnettu oli Mériméellä erityinen taipumus kieliin, ja puhui hän sanomattoman vapaasti englantia, espanjaa (eri murteitakin), itaaliaa, latinaa ja kreikkaa, vanhemmiten myöskin venäjän kieltä; saksaa hän ainakin luki ja kai jollakin tavoin puhuikin, mutta kuinka sujuvasti tämä häneltä kävi, sitä en voi varmasti sanoa. Hänen taitoaan kreikan kielessä todistakoon seuraava Loménien lausunto: "comme il abandonna jamais cette étude, il devint un helléniste de première force, aussi familier avec le grec ancien qu'avec le grec moderne, qui'l parlait avec une rare facilité". — Kun Beyle (Stendhal), Mériméen hyvä ystävä, kerran tapasi toverinsa kielentutkimuksiin vaipuneena, sanoi hän leikillisesti: "nyt ei enää ole aikaa takoa aseita, sillä nyt alkaa taistelu", johon Mériméen kerrotaan rauhallisesti vastanneen: "Senpä tähden minä en taokkaan, vaan ainoastaan terästän".

[18] Portraits historiques et littéraires s. 166.

[19] Portraits hist. et litt. S. 166.

[20] Katso Mme Ancelot, Les salons de Paris, 2:e éd.

[21] — — "non seulement tout ce que Paris avait de plus intéressant, mais aussi les célébrités de toutes les capitales de l'Europe qui se donnaient rendez-vous aux matinées du mercredi et aux soirées du vendredi de la rue du Bac". — Katso O'Meara: Un salon à Paris (1889) s. 101.

[22] O'Meara: Un salon s. 51. — Mary, rva Clarken tytär, meni äitinsä kuoleman jälkeen (k. 1816) noin 57 vuotiaana naimisiin tunnetun orientalistin Jules Mohl'in kanssa.

[23] Racine et Shakespeare par Stendhall VIII + 104 Paris 1823. Yksin vastustajainkin (Journal des Savants) täytyi myöntää, että "avec beaucoup d'esprit et de grâce défend l'auteur ici une cause qui nous ne semble pas bonne".

[24] Vastaukseksi tähän julkaistiin anonyymisesti (Villemain?) eräs nykyään kerrassaan unhotuksiin joutunut teos: "Essai sur la littérature romantique" (Paris 1825, 296 siv.), joka on sangen merkillinen tuote eikä suinkaan nykyistä kohtaloansa ansaitse. Tekijä käsittelee kirjansa viidessä luvussa seuraavia kysymyksiä: 1) kirjallisuuden suhteesta sivistykseen, 2) vanhanajan yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta, 3) nykyiskansain kulttuurista, 4) Romanttisen kirjallisuuden edustajista [Ossian, Skandinaavian skaldit, Ranskan kirjailijat keskiajalla, sekä Ariosto, Tasso, Shakespeare, Calderon, Milton, Klopstock, Schiller, Goethe, Byron, Scott], 5) Romanttisen kirjallisuuden erikoisominaisuudet. — Kuten näkyy, on sanalla romanttinen tässä sangen laaja merkitys. Merkillinen on teos myöskin siinä suhteessa, että tässä ensi kerran julistetaan kirjallisuuden pitävän olla yhteiskunnan kuvastimen. "La littérature est l'expression de la société, et les peuples modernes ont un caractère particulier qui n'est point de celui des anciens, ergo doivent leurs littératures être différentes comme leurs moeurs. Le romantisme est ainsi la littérature propre aux nations modernes". Niinikään puolustettiin tässä Chateaubriandin mielipidettä, jonka mukaan kristinusko oli romanttiselle suunnalle luonteenomaista. "Kristinusko on uuden ajan tärkein ilmiö ja nykyajan yhteiskuntain johtava aate. Jos romanttisen kirjallisuuden siis mieli uskollisesti kuvastaa Euroopan nykyistä kulttuuria, täytyy kristillisyyden olla sen perustavana aatteena". Klassikkoja, etenkin kreikkalaisia, ei suinkaan tahdota kerrassaan hyljätä; niitäkin on tutkittava, että opittaisiin käsittämään luontoa. Mitä on romantismi? Alkuperäisyyttä, luontoa, totuutta ja — vapautta.

[25] Katso A. M. Ampère et J. J. Ampère: Correspondance et souvenirs. Paris 1875 T. I, siv. 268.

[26] Ja lentokirjasia ilmestyi heiltä kuin sieniä sateen jälkeen; mainittakoon vain:

Le classique et le romantique p. Baour-Lormian, Paris 1825. Encore un mot p. Le Même. P. 1825. Les classiques vengés p. M. de Latouche. Epître à M. Chateaubriand p. Le Même. La Parnasse moderne (anonyme). Le temple du Romantisme p. Hyacinthe Morel. Paris, 1825. La conversion d'un romantique p. M. Jouy.

[27] Manzoni oli jo julkaissut molemmat etevät näytelmänsä Carmagnola'n ja Adelchin sekä sitä paitse kirjeensä ["ajan ja paikan yhtäjaksoisuudesta draamassa"], jotka Il giornale arcadico katsoi niin vahingolliseksi tositaiteelle.

[28] Séb. Mercier: Essai sur l'art dramatique.

[29] Le théâtre de M. le comte de Gain-Montaignac. Paris, 1820.

[30] Eckermann, Gespräche mit Goethe, 4:e Auflage T II s. 106.

[31] Goetz v. Berlichingen'istä löytyi käännös jo v:lta 1795; uudelleen käännettynä ilmestyi se Stapfer'in, Cavagnac'in ja Margueré'n toimittamassa käännössarjassa "Oeuvres dramatiques de Goethe, I-IV vol. Paris, 1821-24".

[32] Katso esim. Eckermann, Gespräche mit Goethe T. III s. 109.

[33] Ibidem, T. III s.'209.

[34] Th. Süpfle: Geschiehte des deutschen Kultureinflusses auf Frankreich T. II, A. siv. 124.

[35] Gespräche mit Goethe, T. III, s. 112.

[36] Sen näemme Eckermannin päiväkirjasta (T. III, siv. 114) ja Ampéren kirjeistä isälleen, jolle hän m.m. kirjoittaa Weimarista, että "Goethe ihailee suuresti globelaisia ja varsinkin Clara Gazul'ia " (Katso A. M. Ampère et J. J. Ampère, Correspondance et souvenirs T. I, s. 442).

[37] Tourneux kertoo, että kuuluisa kuvanveistäjä itse muka vei tämän 57 medaljonkikuvaa käsittävän kokoelman Goethelle silloin kun hän elokuussa 1829 matkusti Weimariin runoilijavanhuksen rintakuvaa valmistamaan. Tässä on Tourneux kuitenkin erehtynyt, sillä Eckermannin päiväkirjasta (T. II, s. 132) näemme, että David lähetti lupaamansa kuvat ja kirjat Pariisista käsin vasta maaliskuussa 1830. — Mériméestä sanoo samainen Eckermann: "Besonders erwartungsvoll war ich auf Mérimée; der Kopf erschien so kräftig und verwegen wie sein Talent, und Goethe bemerkte, dass er etwas Humoristisches habe ".

[38] Ehkä tahtoi Mérimée tässäkin suhteessa noudattaa Scottin esimerkkiä; tämä näet oli julkaissut kaikki Waverley-novellinsa anonyymisesti, ja juuri sen kautta oli hänen kuuluisuutensa niin äkkiä kasvanut.

[39] Tällä muotokuvalla, jonka on tehnyt Mériméen ystävä Étienne Delécluze ja joka esittää kirjailijaa itseään espanjalaisessa mantiljassa, oli ainoastaan osa painosta varustettuna. Kuva löytyy muuten sekä Tourneux'n usein mainitussa teoksessa että Poulet-Malassis'n toimittamassa vihossa "P. Mérimée tour à tour en homme et en femme" (Paris 1876), missä näemme hänet pyöreäposkisena naisena, jolla espanjalaisen tavan mukaan on huntu pään yli, helmivyö kaulassa ja röijy melkolailla rinnalta auki.

[40] Vuosina 1820-25 ilmestyi Ladvocat'n kustannuksella Pariisissa sarja käännöksiä ulkomaisesta kirjallisuudesta nimellä "Chefs d'oeuvre des théâtres étrangers, traduits en français par une société de gens des lettres".

[41] Loménie, Discours de réception, 8 janvier 1874.

[42] Katso Globe 4 p. kesäk. 1825. — Paitse tätä Ampèren kirjoitusta sisälsi Globe (18/625) myöskin erään toisen ylistelevän arvostelun Clara Gazul'ista. Sen kirjoittaja oli "eräs tilaaja" ja lausuu hän m.m. seuraavaa: "Voici un jeune écrivain assez hardi pour lever, le premier, l'étendard de l'indépendance dramatique en France. — Ici j'ai vu, pour la première fois, les hommes de notre temps parler comme ils parlent et agir comme ils agissent. — — Ce qui est absolument nouveau, ce sont les traits de vérité qui déposent à chaque instant de la sincérite et de la passion. — — L'auteur est, avec Walter Scott, l'écrivain moderne le plus éminemment vrai". — Kirjoittaja ei sano kuuluvansa mihinkään puolueeseen ja kehuu erittäin kappaletta "Les espagnols en Danemarck", jonka kautta hän katsoo totuuden astuneen draamaan samoin kuin Scott on sen tuonut romaaniin. Lie Scott auttanut tekijää muodon löytämisessä, mutta sisällys se on läpeensä itsenäistä, lopettaa tuntematon arvostelija.

[43] Journal des Savans, kesäk. 1825. siv. 380.

[44] Medan-iltamiksi (Les soirées de Medan) kutsutaan niitä yksityisiä kokouksia, joita realismin kuuluisin edustaja Zola noin kymmenkunta vuotta sitten piti nuorten hengenheimolaistensa kanssa asunnossaan Medan'in pienessä kaupungissa lähellä Pariisia.

[45] Mitä näissä kokouksissa oikeastaan tehtiin, sitä on vaikea parilla sanalla sanoa. Maxime du Camp kertoo, että "il n'est question d'art, de philosophie, d'histoire, de poésie qui ne soit agitée dans le Cénacle", ja että hän kysymykseensä, mitä siellä ylipäänsä tehdään, sai Gautier'lta vastaukseksi: "(on s'occupe) de tout, mais je ne sais guère ce que l'on disait, parce que tout le monde parlait à la fois". [Théophile Gautier, Paris 1890, s. 361]. Paul de Musset taas tietää, että niissä "le temps se passait en lectures et en conversations littéraires dans lesquelles tout le monde paraissait être du même avis, bien qu'au fond il n'en fut pas toujours ainsi"… Myöskin oli Cénaclelaisten tapa tehdä "promenades du soir, où l'on allait voir le soleil se coucher, ou regarder le vieux Paris du haut des tours de Notre-Dame". [Biographie d'Alfred de Musset, s. 71].

[46] Katso Maxime du Camp: Théophile Gautier, Paris 1890, siv. 38-39.

[47] Ainakin oli se Mérimée, joka Hugon toi mukanaan rva Clarken salonkiin (V. Hugo raconté, Paris 1885, T. II. s. 239).

[48] Katso V. Hugo: Histoire d'un crime, T. II Paris 1884, sivut 24-25 sekä 41-42. ("M. Mérimée était naturellement vil … ce plat écrivain de talent. — — Je quittais cet honnête et courageux homme; je vis venir à moi tout le contraire, M. Mérimée, etc.")

[49] Hugo oli v. 1862 pitänyt Belgiassa erään puheen, jonka Mérimée oli lukenut sanomalehdissä: "Quel dommage — kirjoittaa hän tämän johdosta 'tuntemattomalle' — que ce garçon qui a de si belles images à sa disposition, n'ait pas l'ombre de bon sens, ni la pudeur de se retenir de dire des platitudes indignes d'un honnête homme!… Il n'y a ni fond, ni solidité, ni sens commun; c'est un homme qui se grise de ses paroles et qui ne prend plus la peine de penser". ( Lettres à une Inconnue T. II. s. 201-202). Useissa muissakin kirjeissä lausuu Mérimée samanlaisia ajatuksia Hugosta.

[50] Victor Hugo raconté T. II. s. 238 (Paris 1885).

[51] Tavallinen seuraleikki yhteisissä illanvietoissa oli tähän aikaan anagrammein sommitteleminen. Hugo, joka Mériméen tyyliä piti mallikelpoisena, teki hänen molemmista nimistänsä anagrammin "Première prose", joka saavutti kaikkien läsnäolevain tunnustuksen.

[52] Tätä lausetta on myöhemmin usein käytetty, mutta kaikille näyttää sen alkuperäinen käyttäjä olevan tuntematon. Mirecourt panee lauseen Guizot'n suuhun (Les Contemporains T. 74, s. 35); Tourneux, joka sitä vähän muuttelee, sanoo Gust. Planchen sitä ensi kerran käyttäneen, j.n.e. Asian oikea laita on kuitenkin se, että mainittu kohta tavataan Globe-lehdessä maaliskuun 3 p:nä v. 1829. Kirjoituksen alla on nimimerkki C. M, joka ei voi tarkoittaa muuta kuin lehden teaatteriarvostelijaa Charles Magnin'ia. — Vertaus on muuten nähtävästi saanut alkunsa Horace Vernet'n "Mazeppa" nimisestä taulusta, joka oli näytteillä salongissa v. 1825 ja johon aihe oli saatu Byronin samannimisestä teoksesta.

[53] Näihin aikoihin ilmestyivät näet Fauriel'in suorasanaiset ja Lemercier'n runopukuiset käännökset uuskreikkalaisesta kansanrunoudesta, sitä paitse käännökset Ossian-lauluista ja Cid-romansseista, rva Belloc'in kääntämä kokoelma servialaisia kansanlauluja y.m.

[54] Epäilemättä sai hän suullisia tiedonantoja myöskin orpanaltaan Fulgence Fresnel'iltä, joka oli etevä orientalisti ja matkojensa kautta tunsi nämä seudut hyvinkin tarkkaan.

[55] Teoksen nimilehdellä luettiin sitäpaitse: à Paris et à Strassbourg, chez Levrault 1827, avec le Portrait lithographie d'Hyacinthe Maglanovich (XII + 257). En ole ollut tilaisuudessa näkemään tätä alkuperäistä painosta enkä siis myöskään siihen liitettyä kuvaa, mutta M. Tourneux vakuuttaa, että "il serait inutile de lui chercher une ressemblance avec Mérimée, même en cachant du doigt le bonnet fourré et les formidables moustaches du barde morlaque". (M. Tourneux, siv. 22).

[56] Byron pienessä kertomuksessaan "The wampire" ja E. T. A. Hoffmann kokoelmassaan "Elixire des Teufels" y.m. — Hoffmann'in teokset käännettiin ranskankielelle vasta vuosina 1829-33 (Oeuvres Complètes de E. T. A. Hoffmann), niin ettei Mérimée vielä silloin niistä mitään vaikutusta voinut saada.

[57] Katso: La Guzla, avertissement, 2:e édition 1840. — Loménie vakuuttaa, että "tous les amateurs de poésie populaire en France et en Europe y furent trompés". (Discours s. 21). Sitä todistanee sekin seikka, että osa Guzlan lauluja käännettiin myöskin englanninkielelle. Tamisier näet tietää kertoa, että kokoelma "fut mis en vers anglais par une femme enthousiaste, veuve d'un poète célèbre, Shelley". (M. Tamisier, Pr. Mérimée. Marseille 1875, siv. 11).

[58] Journal des Savans, 1829 s. 126.

[59] Katso: Globe 29 p. syysk. 1827.

[60] "Ce qui diminue le mérite de Goethe à deviner l'auteur de la Guzla, c'est que je lui en ai adressé un exemplaire avec signature et paraphe, par un Russe qui passait par Weimar. Il s'est donné les gants de la découverte afin de paraître encore plus malin". (Loménie, Discours, s. 23. — Vertaa myöskin G. Brandes, Den romant. Skole i Frankrig, siv. 399).

[61] Jotenkin jyrkän tuomion koko romanttisesta suunnasta antaa Goethe erään kerran Eckermannin kanssa keskustellessaan, mutta arvatenkin ovat saksalaiset romanttikot hänellä silloin olleet etupäässä silmäin edessä. "Das Classiche nenne ich das Gesunde und das Romantische das Kranke. Und da sind die Niehelungen classisch wie der Homer, denn beide sind gesund und tüchtig. Das meiste Neuere ist nicht romantisch, weil es neu, sondern weil es schwach, kränklich und krank ist, und das Alte ist nicht classisch weil es alt, sondern weil es stark, frisch und gesund ist". (Gespräche mit Goethe T II, 2 p. huhtik. 1829).

[62] Gespräche mit Goethe, T. III, s. 212-213.

[63] Niille, jotka sitä mahdollisesti eivät tunne, tahdon tässä antaa siitä lyhyen selonteon.

Ihmiskunnan kehitys jakaupi — sanoo Hugo — kolmeen aikakauteen, jonka ensimmäistä (paimentolaista) astetta runoudessa vastaa genesis- eli oodilaulut s.o. Piplia korkeine veisuineen; toista (antiikia) sankarirunoelmat s.o. Homeeros, ja kolmatta (nykyaikaa) draama, jonka etevin edustaja on Shakespeare. Oli tosin antiikillakin draamassa, mutta se oli vain siemen, josta oikea taide oli itävä. Ja se puhkesi kukkaansa vasta kristinuskon aikana, sillä kristinusko laajensi ihmisen sielunelämää uusilla tunteilla, nim. alakuloisuudella, johon mietiskely yhtyi. Runouskin rupesi nyt elämää toisilla silmillä tutkimaan, keksi siellä irvistelevän rumuuden rehentelemässä ihanuuden rinnalla, näki varjot valon sivulla ja ymmärsi ne Luojan luomiksi välttämättömyyksiksi. Ja kun se nyt kävi elämää kuvaamaan, kuvasi se rumankin, sillä se tahtoi kuvata totuutta. Näin on irvistelevä groteskimaisuus saanut sijan runoudessa ja rikastuttanut entisiä tyyppejä (Ariosto, Cervantes, Rabelais). Täyteen hedelmäänsä kypsyi rikastunut runous vasta Shakespearessä, jossa yhtyi ylevyys ja irvistely, julmuus ja leikillisyys, huvi- ja murhenäytelmä nykyaikaiseksi draamaksi. Ja draama se on "la poésie complète". Hugo ei tahdo kaikkia Aristoteleen yhteyksiä vastaan sotia: hän tahtoo vain kumota säännöt ajan ja paikan yhteyksistä, jotta toiminta voisi olla sitä yhtenäisempi. Nero ei saa huolia säännöistä, vaan säännöt ovat tehtävät nerojen mukaan. Draaman tulee olla "un miroir de concentration", ja historiallisen draaman tulee keskittyneessä muodossa tarjota sitä, mikä on kuvattavalle ajalle luonteenomaista, tunnusmerkillistä. Paikallisväritys pitää käydä esille joka sanasta ja piirteestä, niin että historialliset henkilöt puhuvat aikansa näkökannan puhetavan mukaan. Lopuksi koettaa Hugo puolustaa runomittaa uudenkin draaman muotona, vaikka hän ei oikein näytä saavan itseäänkään vakuutetuksi väitteensä oikeudesta, koskapahan hän puolustuksensa seuraavin sanoin päättää: "Au reste, que le drame soit écrit en prose, qu'il soit écrit en vers, qu'il soit écrit en vers et en prose, ce n'est là qu'une question secondaire. Le rang d'un ouvrage doit se fixer, non d'après sa forme, mais d'après sa valeur intrin sèque".

[64] Ja olikinhan Manzoni jo vuosia ennen kirjoittanut samoista asioista, hyljäten hänkin ajan ja paikan yhteydet toiminnan hyväksi. Yksin taiteen tarkoituksenkin hän määritteli samoin kuin Hugo: "taideteoksen tarkoitus on aina luonnon kuvaaminen, mutta sen tulee antaa lyhyesti ja keskittyneesti se, mikä luonnossa käy hitaasti ja asteittain".

[65] Globe, joulukuulla 1827.

[66] Ibidem, 28 p. tammikuuta v. 1828.

[67] J. Froissart, Chroniques 2 vol.; kuului kokoelmaan "Collection des Chroniques nationales", joka alkoi ilmestyä v. 1825.

[68] Nämä ystävät, joille Mérimée teoksensa käsikirjoituksena luki, olivat tri Edwards, parooni de Mareste ja kasveintutkija Victor Jacquemont (L'amateur d'autographes, v. 1875, s. 52). — Beyle, jonka kanssa Mérimée muuten paljo seurusteli näihin aikoihin niinkuin myöhemminkin, ei tässä tilaisuudessa näytä olleen läsnä. (Stendhal: Corresp. inédite, Paris 1855, T II s. 79).

[69] Samanlaisia kapinoita tapahtui melkein yksin ajoin Flanderissa, Englannissa ja Pohjois-Saksassa.

[70] Claran ja runoilijan välillä tapahtuu siinä m.m. seuraava keskustelu:

Le Poète: Et les unités?

Clara: Ma foi! Je ne sais pas ce qu'il en est. Je ne vais pas m'informer, pour juger d'une pièce, si l'événement se passe dans vingt-quatre heures, et si les personnages viennent tous dans le même lieu, les uns comploter leur conspiration, les autres se faire assassiner, les autres se poignarder sur le corps mort, comme cela se pratique de l'autre côté des Pyrénées. — — — —

Le Poète: à la bonne heure, si c'étaient des gens morts depuis quatre cents ans au moins.

Clara: Et s'ils n'étaient morts que depuis trois cents cinquante ans, est-ce que la comédie ne pourrait pas être bonne?

Le Poète: C'est difficile.

Clara: Alors elle deviendra bonne avec le temps! etc.

[71] La Famille Carvajal, (1828) Préface, s. III.

[72] Että Jacquerie todella ei saavuttanut samaa suosiota kuin Clara Gazul, sitä osottaa m.m. se kohta Charles Magnin'in kirjoittamassa arvostelussa Mériméen v. 1829 ilmestyneestä romaanista "Chronique du temps de Charles IX", missä hän sanoo: "Luulimme Mériméestä jo tulevan uuden draaman luojan. Clara Gazul'in näytelmäkappaleet olivat tosin vain harjoitelmia, mutta tavattoman eteviä; ja senpä vuoksi näytti siltä kuin antaisi tekijä seuraavalla kerralla täydellisen mestariteoksen. La Jacquerie oli kuitenkin omiansa odotuksia pettämään… Toiset jatkoivat hänen vakoansa paremmalla menestyksellä j.n.e." (Globe, huhtikuun 25 p. 1829).

[73] Stendhal: Correspondance inédite, Paris 1855, T II s. 79.

[74] Le Constitutionnel, 1 p. tammikuuta 1825.

[75] Kirja ilmestyi ilman Mériméen nimeä Alex. Mesnier'n kustannuksella ja käsitti XV + 383 sivua. Lukiko Mérimée sen käsikirjoituksena taas pienelle ystäväpiirilleen, sitä on voi varmasti sanoa. Arvatenkin hän sen kuitenkin teki, sillä Jacquerien huononpuolinen menestys teki hänet jotenkin araksi. Ja että hän nyt kysyi Beylenkin mielipidettä asiassa, sitä osottaa eräs kohta Beylen v. 1829 kirjoittamassa kirjeessä Mériméelle, joka oli pyytänyt saada alistaa teoksensa tämän ystävänsä arvosteltavaksi. "… Si vous voulez manger 1000 francs sans délai, lisez-moi votre roman; car, comme Courier, je ne puis juger sur le manuscrit. Je l'entendrai avec plaisir, de sept heures du soir a minuit en deux ou trois séances… S'il n'est pas supérieur à la Jacquerie, vous tombez". [Katso Corresp. inédite de Stendhal. T. II siv. 80.]

[76] J. des Savans, huhtik. v. 1829.

[77] Globe, huhtikuun 25 p. 1829.

[78] Globe 30 p. toukokuuta v. 1829.

[79] Corresp. inédite, T. II joulukuun 26 p. 1829.

[80] Eckermann, Gespräche mit Goethe T. III, s. 112.

[81] Tourneux kertoo näet (siv. 44), että "Mérimée uhrasi maalaus- ja piirustustaiteille kaiken loma-aikansa, mikä vain jäi yli opinnoilta lakitieteen ja vanhojen sekä uusien kielten aloilla, joita hän sittemmin tunsikin niin täydellisesti ja sujuvasti".

[82] Jo Cromvellia luettaessa oli suuri joukko Hugon tuttavia ollut läsnä arvostelemassa. Kun sitten eräänä heinäkuun iltana v. 1829 Marion de Lorme (silloin oli sillä nimenä Un duel sous Richelieu) samalla tapaa julkiluettiin, nähtiin tekijän luona kaunis seurue ajan kirjallisinta ja taiteellisinta yleisöä: Balzac, Delacroix, Alfr. de Musset, Alex. Dumas, Alfr. de Vigny, Sainte-Beuve, Villemain, Mérimée, A. ja E. Bertin. Louis Boulanger, Fr. Soulié, Taylor, Soumet, Em. ja A. Deschamps, veljekset Devéria, Ch. Magnin, rva Tastu y.m. — Kaikki läsnäolevat kiittivät kappaletta kummastellen, että Hugo oli osannut mukautua näyttämön vaatimusten jälkeen. Mérimée oli ainoa, joka toisten poistuessa jäi Hugota puhuttelemaan lausuakseen mielipiteensä kappaleesta. Näytelmän lopussa oli hänen mielestään erehdys: Didier on luonnottoman julma, ellei hän viime hetkessä helly Marion'in rukouksista, sanoi hän. — Hugo ei silloin myöntänyt ystävänsä muistutusta oikeaksi. Vasta sitten kun Marion'in esittäjätär, kuuluisa rva Dorval, harjoiteltaessa oli tehnyt saman muistutuksen, taipui hän seuraamaan Mériméen neuvoa. (Katso V. Hugo raconté sivv. 259 ja 317).

Painamattomien teosten julkilukeminen ystäväpiirissä oli muuten tähän aikaan hyvin tavallista. Ja useimmissa tällaisissa tiloissa näyttää Mérimée olleen läsnä, seikka, joka tavallaan todistaa häntä pidetyn hyvänä arvostelijana. Niinpä tapaamme hänet 24 p. jouluk. 1829 Alfred de Musset'n luona, jota Mérimée suuresti ihaili, kuuntelemassa tämän espanjalaisia kertoelmia, "Contes d'Espagne". (— Paul de Musset: Biograph. d'Alfred Musset, siv. 88.)

[83] Ampèren kautta oli Mérimée rva Récamier'n salonkiin tullut. Ampère oli nimittäin silmittömästi ihastunut talon rouvaan ja samoin kuin Petrarca kuolemaansa saakka pysyi uskollisena saavuttamattomalle Lauralleen, samoin Ampèrekin ihanteelleen rva Récamier'lle, jonka kanssa hän ylläpiti kirjeenvaihtoakin viimemainitun kuolemaan asti (katso: Corresp. inédite). Mérimée ei koskaan oikein voinut käsittää toverinsa tunteita tässä suhteessa. "Cela est bon pour Ampère… Moi, pas si bête!" oli hänen tapansa sanoa. (Katso: Cuvillier-Fleyry: Posthumes et revenants, Paris 1879, taikka Journal des Débats, heinäk. 1875).

Ajatuksensa rva Récamier'stä on Mérimée vanhempana lausunut sangen avomielisesti eräässä 30 p. toukok. 1862 rva Senior'ille osotetussa kirjeessä, missä tuo kuuluisa nainen saa kuulla ankaroita totuuksia. Mistä Mérimée myöhemmin oli suuttunut häneen, on vaikea sanoa, mutta arvattavasti oli sekin siihen vaikuttanut, että rva Récamier kerrassaan valloitti häneltä yhden hänen parhaimmista ystävistään, nimittäin Ampèren. "Un de mes amis très intimes — sanoo hän vasta mainitsemassani kirjeessä — a été amoureux d'elle très violemment. C'était un homme d'un caractère très passionné, très capricieux, très original. Petit à petit, elle l'a façonné de telle manière, qu'il est devenu doux, poli, bénin, et médiocre comme tout le monde. Chose singulière, elle a détruit le coeur en lui. Lorsqu'elle est morte, il m'a semblé qu'il en éprouvait une sorte de soulagement". — Comte d'Haussonville: Prosper Mérimée & Hugh Elliot, Paris 1888, siv. 124.

[84] Siellä kävijöinä mainitaan m.m.: Barante, Alex. de Toqueville, Briffaut, de Loménie, Pasquier, Noailles'n herttua ja hänen kälynsä kreivitär de Noailles, Beaumont, Montalembert, Quinet, Lerminier, Chateaubriand, Sainte-Beuve y.m.

[85] V. 1829 lokak. 20 p. päivätyssä kirjeessään rva Récamier'lle sanoo hän näet m.m.: "Je vais écrire à Mérimée pour l'affaire dont vous me parlez. Merci de l'intérêt que vous prenez à mes amis etc." [Correspondance et souvenirs, T. 1.]

[86] Mériméen vastaus löytyy kokonaisuudessaan julkaistuna teoksessa: "Mme Récamier et les amis de sa jeunesse" (anonyme).

Ehkä vaikutti tähän Mériméen tekoon jossakin määrin Hugon miehekäs käytös muutamaa kuukautta ennen. Tämä näet hylkäsi vanhoillisen pääministerin de la Bourdonnaye'n "parooni Victor Hugolle" tarjoaman vuotuisen eläkkeen (4,000 fr.), jolla vallankumousta pelkäävä hallitus koetti sitoa suun nuorelta runoilijalta.

[87] … Mme Récamier me demande si, par mon entreprise etc. Voyez ce que vous pouvez faire. Vous savez qu'elle a un certaine influence dans un certain monde. J'ai dit qu'il était impossible d'avoir une loge. Alors elle m'a demandé s'il était possible d'avoir deux bonnets d'évêque. Où la vertu va-t-elle se nicher. Tout à vous. Mérimée. (Victor Hugo raconté T II, s. 277).

[88] Ilmestyi yht'aikaa myöskin kokoelmassa "Bibliothèque des Feuilletons" T V.

[89] Ilmestyi myöskin samaan aikaan Constitutionnel'in julkaisemassa valikoimassa: Bibliothèque choisie du Constitutionnel.

[90] Kaikki nämä kertomukset ja näytelmät ilmestyivät yksitellen aikakauskirjoissa, useimmat Revue de Paris'ssa. Vasta 1832 kokosi Mérimée ne yhteen ja julkaisi nimellä Mosaïque, jonka menestyksestä myöhemmin on oleva puhe.

[91] Tämä sangen merkillinen "premieeri" on erittäin seikkaperäisesti kuvattu kirjoissa V. Hugo raconté. T II, siv. 266-297, ja Th. Gautier "Histoire du romantisme".

[92] Tämä mustasukkainen aviomies sattui pahaksi onneksi olemaan Pariisin kuuluisimpia kaksintaistelijoita. Mérimée ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan suostui muitta mutkitta antamaan aseilla hyvitystä. Taistelukentälle kuljettaessa kerrotaan hänen sanoneen sekuntanteilleen: "Ellen minä nyt kaadu, niin on tästä kaksintaistelusta minulle ainakin jotain hyötyä. Tarkastakaahan te minun kasvojani ja ryhtiäni taistelun aikana, niin tutkin minä tunteitani ja vaikutuksiani; jos pelastua, kerron kaikki parhaillaan tekeillä olevassa romaanissani". Aseita sovitulla paikalla valikoidessa kysyi loukattu aviomies Mériméeltä ylenkatseellisesti: Kumpaanko käsivarteen haluatte mieluummin tulla haavoitetuksi? — Vasempaan, jos se teille on yhdentekevää, sanotaan Mériméen rauhallisesti vastanneen. Ja vasempaa kättänsä hän todellakin siteessä kantoi ilmestyessään tämän jälkeen tovereinsa pariin ja tuttuihin perheisiin. Kaikkien uteliaihin kysymyksiin taistelun syistä, vastasi hän aina: "Je me suis battu avec quelqu'un qui n'aimait pas ma prose". Ja olikinhan tämä vastaus tavallaan oikea. [E. Wallis: Napoleon III och det andra kejsardömet, Stockholm 1882, s. 199; Comte d'Haussonville: Pr. Mérimée s. 16-17.]

[93] Katso Lettres à une Inconnue 12:e édit. T I siv. 20.

[94] Comte d'Haussonville, siv. 48.

[95] Léonor Mérimée puuhasi tähän aikaan toista painosta teoksestaan "De la peinture à l'huile". — Kirje, joka on osotettu maalaajan hyvälle ystävälle F. X. Fabrelle, säilytetään Montpellier'n yleisessä kirjastossa.

[96] Kirje on nähtävästi kirjoitettu Mériméen koulutoverille Paul Stapfer'ille ja löytyy se tämän teoksessa "Etudes sur la littérature française moderne", Paris 1881, ss. 322-23.

[97] Lettre de Madrid. kokoelmassa Mosaïque (Paris 1888) s. 259.

[98] R. Colomb esipuheessaan Beylen romaaniin "Armance" (Paris 1877) siv. L.

[99] "La France littéraire" nimisessä aikakausikirjassa annetaan hänelle arvonimet "chef de bureau du secrétariat de la marine, secrétaire perpétuel de l'École royale des Beaux-arts et Membre adjoint de la Société d'encouragement". Nähtävästi on arvoisa lehti tässä sekoittanut isän ja pojan, sillä molemmat jälkimäiset arvonimet kuuluvat vanhemmalle Mériméelle. Ylipäätään näyttää samaisella lehdellä olleen vaikea erottaa heitä toisistaan, sillä eräässä toisessa kohden kutsuu se isää nimellä "maître des requêtes", vaikka tämä arvonimi olikin pojalle tuleva, hän näet kun noin kuusi viikkoa mainittua tointa hoiteli, ennenkuin vakinaisesti meriministeristön kabinetin päälliköksi nimitettiin. (Katso: La France littéraire, T VI).

[100] Nestor Roqueplan, v. 1825 perustetun Figaron päätoimittaja ja samaisen lehden purevain kaikellaisten (Nouvelles à la main) tekijä, ivasi aikoinaan kovasti näitä virkamiehiä. "Les chefs des cabinets sont des teinturiers qui se chargent de donner à l'étoffe des hommes d'État des couleurs différentes et de varier le ton de leur langage selon les circonstances. Il ne faut pas confondre le teinturier qui colore, avec l'Egérie qui conseille. L'action de l'Egérie est plus décisive". — Mérimée mainitaan sitten d'Argout'n rinnalla tuollaisena "värjärinä". (Revue anecdotique T VI siv. 25).

[101] Sainte-Beuve: Correspondance T II s. 379. — Kirje on kirjoitettu Stendhalin biograafille Alb. Collignon'ille.

[102] Globe, 2 p. huhtikuuta v. 1825.

[103] Katso Mériméen anonyymistä arvostelua Salongista v. 1839 Rev. des deux Mondes T XVIII s. 99.

[104] Kirjaston seinämaalaukset Bourbon'in palatsissa, kattomaalaus Luxembourg'issa, Apollogalleria Louvressa, maalaukset Hôtel de ville'ssä ja St. Sulpicen kirkossa y.m.

[105] Mériméen suhteesta Delacroix'han katso Tourneux, "Pr. Mérimée", s. 45-52, aikakauskirjaa "L'art, revue illustrée", Paris 1875, s. 265-71, sekä Eug. Delacroix, Lettres T II sivut 67, 237.

[106] J. Meyer, Geschichte der französischen Malerei seit 1789; Leipzig 1867, s. 207.

[107] Arsène Houssaye: Confessions T II, s. 20.

[108] "L'un, comme Calderon et comme Mérimée, Incruste un plomb brûlant sur la réalité, Découpe à son flambeau la silhouette humaine En emporte le moule, et jette sur la scène Le plâtre de la vie avec sa nudité. Pas un coup de ciseau sur la sombre effigie. Rien qu'un masque d'airain tel que Dieu l'a fondu Cherchez vous la morale et la philosophie? Rêvez, si vous voulez. — Voilà ce qu'il a vu".

[A. Musset: Premières poésies s. 231-32.]

[109] P. de Musset, Biogr. d'Alfr. de Musset siv. 106.

[110] Ibidem, siv. 309.

[111] L'amateur d'autographes T XIII siv. 138.

[112] L'oeuvre de David d'Angers p. H. Jouir, Paris 1867, T. I, s. 305

[113] Mme Ancelot, Les salons de Paris, 2:e édit. 1858 siv. 62-63.

[114] Sen hän itsekin sanoo: "Mes amis m'ont dit bien souvent que je ne prenais pas assez de soin pour montrer ce qu'il peut y avoir de bon dans ma nature, mais je ne me suis jamais soucié que de l'opinion de quelques personnes". — Kirje, joka on kirjoitettu rva du Parquet'lle, löytyy painettuna kreivi d'Haussonvillen teoksessa "Prosper Mérimée", siv. 22.

[115] Katso m.m. kreivi d'Haussonvillen teosta (s. 20), missä hän erityisesti huomauttaakin, että Mériméen esiytyminen "au premier abord, excitait peu de sympathie et de bienveillance".

Gust. Planche taas kirjoittaa hänestä seuraavasti: "Ceux qui le connaissent familièrement n'ont jamais vu en lui qu'un homme très simple, d'une instruction solide, lisant facilement l'italien et le grec moderne, parlant avec une pureté remarquable l'anglais et l'espagnol, préférant volontiers entre tous les livres les relations de voyages. Et c'est ce qui explique l'ubiquité de son esprit; car il n'a jamais vu dans sa vie que l'Angleterre et l'Espagne." (Revue des deux Mondes, 1 p. syysk. 1832).

[116] Esim. Federigo aikakauskirjassa Les annales romantiques jo v. 1829. — G. Planche tietää myöskin kertoa eräästä lyhyestä tutkimuksesta, joka käsitteli Byron'ia. "Il faut ajouter à la liste précédente — sanoo hän lueteltuaan Mériméen teokset vuoteen 1832 — quelques pages sur lord Byron, remarquables par un goût sûr, et où, pour la première, fois, le vrai caractère de don Juan et de Child Harold est nettement défini; avant Mérimée, personne, que je sache, n'avait trouvé dans le double aspect de son talent, la diffusion des idées et la concision du style, la raison de son impuissance épique et dramatique". Missä tämä tutkimus on ollut painettuna, sitä en tiedä; eikä siitä mainitse mitään Tourneux'kaan, joka muuten on koettanut antaa tarkan luettelon Mériméen teoksista. Planche on myöskin tietävinään, että kirjailijallamme olisi ollut valmiina näytelmän käsikirjoitus nimeltä "Cromwell", joka oikeastaan muka oli vanhempi Clara Gazul'ia vaikk'ei se ole koskaan julkisuuteen tullut. (Revue des deux Mondes T. VII. s. 690). Tästä seikasta en ole missään muualla löytänyt sanaakaan, niin että juttu jää hämäräperäisyyteensä.

[117] Revue des deux Mondes T. VII, siv. 588.

[118] Revue de Paris, elokuulla v. 1833.

[119] Revue des deux Mondes v. 1833 siv. 710-717.

[120] "Le Temps", 31 octobre 1833.

[121] Kertomus ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'ssa 15 p. elok. v. 1834, sittemmin v. 1837 Dodécation ou le Livre de Douze'ssa T. II ja v. 1841 Colomban ja Vénus d'Ille'n kanssa yhdessä.

[122] Chronique de Paris, 6 p. syysk. ja 29 p. marraskuuta v. 1835.

[123] Ranskan tieteellinen maailma osottikin antavansa näille täyden arvon kutsumalla hänet (29 p. syysk. 1837) jäseneksi siihen historialliseen yhdistykseen, joka oli saanut tehtäväkseen tutkia ja luetella Ranskan vanhat muistomerkit. Yhdistys, johon paitse Mériméetä kuuluivat kreivi de Montesquieu, Vitet, Leprévost, parooni Taylor, F. Duban ja F. N. Caristie, toimittikin luettelon 1,882:sta säilytettävästä historiallisesta muistomerkistä. Mérimée oli tämän yhdistyksen toimeliaimpia jäseniä.

[124] Ilmestyi ensin sarjassa "Tablettes historique de l'Auvergne".

[125] Voyage dans le Midi sisältää, paitse 2 kuvaa, VI + 484 siv., Voyage dans le Ouest 436 siv. ja 7 kuvaa, Voyage en Auvergne 414 siv. ja Voyage en Corse 255 siv. ja 10 litogr.

[126] Näiltä ajoilta tavataan hänen etupäässä tieteellisiä kirjoituksiansa seuraavissa aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä: Revue de Paris, Revue des deux Mondes, Revue archéologique, Revue contemporaine, l'Artiste. Globe, Dodécation, Mémoires de la société des Antiquaires de France, L'instructions historiques, Annuaire de la Société de l'histoire de France, Moniteur universelle, Constitutionnel, Gazette des Beaux-arts y.m.

[127] Julkaistuna aikakauskirjassa "L'annuaire de la société de l'histoire de France" v. 1837.

[128] Teosta painettiin silloin vain 150 kpl.

[129] Discours, siv. 30.

[130] Katso Revue des deux Mondes 1 p. lokak. v. 1841. — Arvostelussaan mainitsee Sainte-Beuve jo, että Mérimée puuhaa täydellistä tutkimusta Caesarista. Kansallissota on hänestä muuten vaikea aine, lähteetkin näet kun ovat vaillinaisia ja epäselviä. Mérimée on kuitenkin uskaltanut siihen tarttua. "S'emparant de tous les témoignages qui leur sont échappés" kirjoittaa hän m.m., "les contrôlant réciproquement, les complétant, lorsqu'il le faut, par des inductions brèves, M. Mérimée, sans phrases, sans système, avec ce sentiment continu de la réalité et ce besoin qu'il a en tout de s'expliquer les choses comme elles se sont passées, nous a donné un récit instructif, enchainé, attachant, et qui jette, chemin faisant, la plus grande clarté sur l'ensemble de l'organisation romaine". Mainittuaan sitten, että Marius ja Sulla, teoksen pääsankarit, ovat mestarin kädellä kuvatut, jatkaa hän edelleen: "Énergie, grandeur, grossièreté, vices et bassesse, ces traits en eux de la nature romaine corrompue, sont envisagés d'un coup-d'oeil ferme et recueillis dans une parole en quelque sorte latine elle-même, sobre, positive, et qui n'ajoute rien de moderne aux choses".

[131] Kirje löytyy painettuna aikakauskirjassa "L'amateur d'Autographes" v. 1876, n;o 268.

[132] Ibidem, v. 1875, siv. 54.

[133] Kertomus ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'ssa elokuun 15 p. v. 1837 ja myöhemmin Colomban kanssa v. 1841.

[134] Le Catalogue des Manuscrits et des autographes d'Eloi Johanneau v. 1853.

[135] Chaudes-Aïgues esipuheessa teokseensa "Les écrivains modernes de la France" (Paris 1841).

[136] Journal des Goncourt, Paris 1888, T. II. s. 11. — Renan piti rva Sand'ia todellisempana kuin Balzac'ia sen tähden, että edellinen kuvasi yleisiä intohimoja.

[137] Alfred de Vignyn Stello ilmestyi v. 1835.

[138] Kuvaukset ovat niin tosia kuin olisivat ne valokuvatut, sitä todistavat lukuisat korsikalaiset matkakertomukset vielä myöhemmiltäkin ajoilta. Vedotakseni ainoastaan erääseen, jossa kosketellaan Korsikan oloja vuonna 1852, tahdon tähän painattaa otteita tri A. Bonne'n kirjoituksesta "Les bandits corses".

"Tämä tila käy todellakin sietämättömäksi ja lieneekin jo aika miettiä keinoja ihmisten turvaamiseksi ja heidän omaisuutensa suojaamiseksi. Omaisuus ei näet ole vähemmän vaarassa kuin ihmishenkikään tuon tunnetun verikoston seurausten vuoksi ja varsinkin ryövärihalun sinne päin kääntyessä. — — Myötäänsä puhutaan murhista; milloin on joku santarmi murhattu, milloin taas joku ryöväri kaadettu, milloin on uusi veijari näköpiiriin ilmestynyt j.n.e., kas siinä korsikalaisten puheet. Ja sellaisia tapauksia on Korsikan vanha ja uusi historia täpösen täynnä. Niin kauan kun noita töitä etäältä kuulee on niillä kyllä romantillinen värityksensä, mutta kun äkkiä ojennetaan revolveri rintaa kohden ja vaaditaan rahat pois, niin on leikki kaukana". — — — (Journal des Débats, 5 p. syysk. 1852).

Yhtä julman kuvauksen antoi sekin henkilö, joka v. 1850 hallituksen puolesta lähetettiin ottamaan selkoa olivatko Korsikan olot todellakin sellaisia, miksi niitä jo usein oli kuvattu. Virallinen selonottaja ilmoittaa ryövärein luvun olevan 265 henkeä. Harvoin he yhdessä asuskelevat, mutta yksimielisiä he siltä ovat. "Toutes les lois sont brisés, l'autorité s'efface, la force publique est énervée, la justice est impuissante et la conscience publique n'ose plus espérer. — — Toute la population est armée et c'est un sujet d'étonnement pour l'étranger qui visite l'île. Pour apprécier le mal il faut l'avoir vu de près". (Katso Rapport officiel adressé à M. le ministre de l'Intérieur, 1850. Vertaa myöskin: Souvenirs de la Corse, Revue de Paris, toukok. 1841 ja Moeurs corses par Comtesse de Bradi, Revue de Paris, tammik, 1833).

[139] Revue de Paris, kesäk. 1841.

[140] Revue anecdotique T. VI, siv. 128.

[141] Avant d'entreprendre les tournées officielles il avait appris à mouler et cette pratique lui fut plus d'une fois précieuse (Tourneux, s. 53).

[142] Revue des deux Mondes T. XVIII.

[143] J. François Léonor Mérimée kuoli Pariisissa syyskuun 27 p. 1836 ja oli siis kuollessaan 79 vuotias. Hänen hyvä ystävänsä Ingres oli hänestä sitä ennen ehtinyt piirustaa muotokuvan ja vakuutetaan siitä, että siinä kauniisti esiytyi "la souriante bonhomie de l'homme qui voulait se faire une belle épitaphe en lettres d'or dans la mémoire de ses amis". Samalta kuuluisalta taiteilijalta (Ingres'ltä) sai rva Mérimée miehensä kuoleman johdosta vastaanottaa mitä sydämellisimmän kirjeen, jossa lohdutuksena m.m. mainitaan, että "onhan teillä vielä jälellä rakas poikanne, teidän oikeutettu ilonne". (L'amateur d'autographes 1876, N:o 268).

[144] Ilmestyi vasta Mériméen kuoleman jälkeen Pariisissa v. 1873 kahdessa osassa ja sisältäen lähes 300 kirjettä vuosilta 1836(7)-1870.

[145] Tarkoittaa kirjettä Madridista 25 p:ltä 1830; katso Revue de Paris'n marraskuun numeroa v:lta 1830 tai Mosaïque, Paris 1842.

[146] Mosaïque, Paris 1888, sivv. 283-86.

[147] J. J. Ampère: La Grèce, Rome et Dante, Paris 1848, sekä Une cours en Asie Mineure (Lettres à M. Sainte-Beuve).

[148] Lettres à une Inconnue T I siv. 40-51.

Turkin hallitukselta oli Mérimée todellakin saanut tuollaisen runollisen suosituskirjeen, jossa tunnusmerkkinä mainittiin, että hänellä oli "kuherruskyyhkyn suortuvat ja jalopeuran silmät". Eräässä toisessa samallaisessa suosituskirjeessä sanottiin hänen ihollaan olevan "la couleur du cheval pâle de l'Apocalypse".

Ja koska kerran on tullut puhe hänen ulkonäöstänsä tähän aikaan, voinen kai tässä yhteydessä mainita, minkälaiseksi Ch. Monselet kuvaa hänet: "Mérimée on pitkä ja solakka mies, jonka kasvoilla on kylmä ja ivallinen ilme. Silloin tällöin käyttää hän monoklia (un lorgnon). Kaikki olisikin hyvin ja Mérimée voisi kehua olevansa oikein todellisen diplomaatin näköinen, ellei hänellä olisi silmäänpistävän pitkä ja paksu nenä, komprometteeraava kuin Diderot'n jalokivet. Se on juuri sellaisen miehen nenä, joka on kirjoittanut 'La double Méprise' ja 'Les âmes du Purgatoire'. Ennen muinoin ei löytynytkään kuin yksi muu nenä, joka Mériméen nenän kanssa kykeni kilpailemaan, ja sen omistaja oli hänen ystävänsä Stendhal, jonka kanssa hänellä sitä paitse on paljo muuta yhteistä henkisessä ja kirjallisessa suhteessa". (Ch. Monselet, Le lorgnette littéraire, Paris 1857, siv. 158).

[149] Samaan suuntaan kirjoitti hän jo v. 1849 Grotiuksen historiaa arvostellessaan. "J'ai eu le bonheur, il y a quelques années, de passer trois jours aux Thermopules, et j'ai grimpé, non sans émotion, tout prosaïque que je sois, le petit tertre où périrent les derniers des trois cents". (Mélanges hist. et litt., 4:s painos, siv. 166.)

[150] Portraits historiques et littéraires, 2:nen painos, siv, 284-285 tahi Moniteur Universel 1 p. tammik. 1860. — Yhtä ylistävästi kuin tässä ei Mérimée kuitenkaan ole aina Herodotosta arvostellut. Vallan toisin piteli hän nimittäin häntä kirjoituksissaan Grotiuksen historian johdosta. Puhuttuaan Cornelius Nepoksen "romaaneista" selittää hän täydellisesti kannattavansa Grotiusta siinä, että Herodotos on Kreikan taisteluja kuvatessaan laskenut hirveästi omiaan. "Jättäkäämme Herodotolle hänen 9 runotartansa elkäämmekä hämmästykö, jos Grotius meiltä riistääkin muutamia nuoruutemme illusiooneista", sanoo hän. Ja sitten hän kritiseeraa Herodoton kertomusta Leonidaan kuolemasta ja tulee seikkaperäisiä todistuskappaleita pohtimalla siihen päätökseen, että se on kyllä ylevää, mutta — valhetta. Leonidas muka hyvin tunsi Termopyleen jo ennakolta ja kun kreikkalaisilla oli suojanaan vasemmalla läpäisemättömät louhikot, oikealla n.k. pelaskilainen kivimuuri sekä sitä paitse parhaimmat aseet ja tiedot sotatieteessä, niin oli se muka päinvastoin kummallista, että persialaiset ensinkään jaksoivat tämän solan valloittaa. Ja Leonidas teki väärin asettuessaan itse puolustamaan niin helposti puolustettavaa asemaa ja antaessaan vetelykselle tehtäväksi pitää huoli toisesta paljo vaarallisemmasta solasta. Tosin kuoli hän sankarina, mutta muuta ei hän voinut, sillä Termopyleen menetettyä ei hän kotiinsa olisi iljennyt palata. (Mélanges hist. et litt., 4:s pain. siv. 167).

[151] Katso Mélanges hist. et litt., s. 160. — Ja sitä paitse oli heillä tuo ihana Homeeros, jota Mérimée oli aina ihaillut ja jota hän vasta Kreikassa käytyään sanoo oppineensa oikein ymmärtämään. "Le peu que j'ai vu de la Grèce m'a mieux fais comprendre Homère… Tout est remarquable dans Homère. Les épithètes, si étranges traduites en français, sont d'une justesse admirable. Je me souviens qu'il appelle la mer pourpre; et jamais je n'avais compris ce mot. L'année dernière" (tämä on kirjoitettu 'tuntemattomalla' 20 p. heinäk. 1842), "j'étais dans un petit caïque sur le golfe de Lépante, allant à Delphes. Le soleil se couchait, Aussitôt qu'il eut disparu, la mer prit pour dix minutes une teinte violet foncé magnifique. Il faut pour cela l'air, la mer et le soleil de Grèce".

[152] Lettres à une Inconnue, T I, siv. 48.

[153] Lettres à une Inconnue, n:ris XVI et XVII. —- Tämä viimeinen lause ei ollut mikään mietitty tapa moittia ystävätärtä ominaisuudesta, joka lienee yhteistä kaikille englantilaisille naisille. Mériméetä pidettiin todellakin kovasti jumalattomana ja epäsiveellisenä henkilönä, jonka vuoksi jotkut akateemikot jo olivat rientäneet ilmoittamaan, etteivät he tuollaiselle Jumalan kieltäjälle ja epäsiveyden apostolille koskaan tule antamaan ääntänsä. Mérimée, joka varsinkin nuorempana mielellään tahtoi käydä kevytmielisestä elostelijasta, vaikka hän sitä tuskin koskaan oli, kärsi tästä ajattelemattomuudestaan myöhempinä aikoina tuntuvasti. Hän kertoo itse kuinka hän elokuussa v. 1842 tuli matkustaneeksi kahden kesken erään nuoren naisen kanssa postivaunuissa ja kuinka tämä, nähtyään kapsäkin kyljessä hänen nimensä, oikein pelkäsi häntä, "epäsiveellisten" novellein kirjoittajaa. Tämä suututti Mériméetä niin, että hän omien sanojensa mukaan oli pahalla tuulella kaksi kokonaista päivää. "Ce qu'il y a de singulier dans ma vie", sanoo hän tämän johdosta, "c'est qu'étant devenu un très-grand vaurien, j'ai vécu deux ans sur mon ancienne réputation, et qu'après être redevenu très-moral, je passe encore pour vaurien. En vérité, je ne crois pas l'avoir été plus de trois ans, et je l'étais, non de coeur, mais uniquement par tristesse et un peu peut-être par curiosité. Cela me nuira beaucoup, je crois, pour l'Académie; et puis aussi on me reproche de ne pas être dévot et de ne pas aller au sermon. Je me férais bien hypocrite, mais je ne sais pas m'ennyer et je n'aurais jamais la patience". (Lettre XX). Siihen oli Mérimée nimittäin liian hermostunut samoin kuin hän myöskin oli liian suorapuheinen ja itsenäinen teeskennelläkseen.

[154] "The autorship of the which (La double méprise) was objected to Mérimée when he was elected of the Academy —" (George Saintsbury, Encyclop. britannica, s. 38).

[155] Juhlallinen vastaanotto tapahtui 25 p. marrask.

[156] Yhtä surkea on sekin kirje, jonka hän samoihin aikoihin kirjoittaa kreivitär Merlin'ille alkaen sanoilla: "Quel horrible métier que celui de candidat à l'Académie française! etc". (Kirje on Monselet'n perillisten hallussa).

[157] "Je suis harrassé des courses que j'ai faites, car il faut maintenant remercier, et remercier amis et ennemis, pour montrer qu'on a de la grandeur d'âme. J'ai le bonheur d'avoir été blackboulé par des gens que je déteste, car c'est un bonheur que de n'avoir pas le fardeau de la reconnaissance à l'égard des personnes qu'on estime peu". (Lettres à une Inconnue, T. I. 12:s painos, siv. 219).

[158] Katso myöskin L'Illustration T IV, 15 p. helmikuuta 1845, jolloin samainen kuvalehti sisälsi Mériméen muotokuvan, mikä arvatenkin on Henri Valentin'in tekemä ja muuten aika lailla somistettu.

[159] Ktso P. Stapfer, Études sur la litt. franç. moderne, Paris 1881, siv. 331.

[160] L'historien de Gargantua n'a pas, il est vrai, une seule page qu'on puisse lire tout haut, mais il n'a pas une ligne qui n'offre un sujet de méditation à qui veut écrire notre langue… Nul mieux que lui ne connut ce que la position d'un mot peut ôter ou ajouter de grâce à une période, etc. (Katso: Recueil des Discours de l'Académie française 1840-49 siv. 439).

[161] Mainitsemista sietää myöskin hänen arkeolooginen kirjansa "Monuments historiques", joka ilmestyi lopulla vuotta 1843.

[162] Lettres à une Inconnue T. I. siv. siv. 97.

[163] Lettres à une Inconnue T. I. siv. 220-21.

[164] Ilmestyi Magen'in kustannuksella v. 1844 kaksi-osaisena in 8:o.

[165] Katso Loménie, Discours siv. 31. — Samassa kirjeessä lausuu hän ajatuksensa Caesarista jotenkin höysteisissä lauseissa: "C'était une franche canaille à cette époque. Ce diable d'homme a toujours été en se perfectionnant. Il serait devenu honnête homme si on l'eût laissé vivre. Bref, je trouve que César n'est point encore jugé, et j'ai une terrible démangeaison".

[166] Napoleonin teoksen ensimmäinen osa ilmestyi vasta 1865. Missä määrin hän oli Mériméen apua käyttänyt, on vaikea täsmälleen sanoa; mutta sen vakuuttaa kuitenkin Loménie varmaan, että jälkimäinen puolisko hänen käsikirjoitustaan löydettiin, toisen keisarikauden kukistuttua, Tuileries'n linnan kirjastosta, joten todennäköistä on, että Mérimée kohteliaana hovimiehenä oli luopunut teoksensa julkaisusta ja jättänyt sen hallitsijan käytettäväksi. Mihin tämä käsikirjoitus nyt on joutunut, sitä ei tiedetä. Loménien mukaan pitäisi sen olla n.k. siviililuettelon tekijällä (ligvidateur de la liste civile), mutta Jules Soury, jolle v. 1870 annettiin tehtäväksi ottaa selkoa Tuileries'n linnasta löydetyistä papereista, vakuuttaa, ettei hän sitä ole käsiinsä saanut (katso Journal officiel, 11 p. marraskuuta 1870) Ei sitä Tourneuxkaan sano löytäneensä, ja kieltävän vastauksen sain minäkin tiedustellessani sitä Bibliothèque nationale'n arkistosta. Edellinen osa Caesarin elämäkertaa joutui, se tiedetään varmaan, liekkien uhriksi siinä tulipalossa, joka 23 p. toukokuuta 1871 hävitti Mérirnéen asunnon, n:o 52 rue de Lille'n varrella.

[167] Sainte-Beuve: Causeries du lundi T. VII.

[168] Le Correspondant T XXXI, s. 484-88.

[169] Vielä samana päivänä hän ystävättärelleen kirjoittaa: "Kaikki meni paremmin kuin toivoinkaan. Satuinkin harvinaisen hyvälle tuulelle. En tiedä onko yleisö tyytyväinen minuun, minä ainakin olen tyytyväinen siihen". (Lettres à une Inconnue, T I, s. 249).

[170] Mélanges hist. et littéraires, 4:e édit. s. 336.

[171] Lettres à une Inconnue, n:o CCXXVI.

[172] Tosin kävi Mérimée Espanjassa myöskin syksyllä 1845, mutta silloin oli Carmen jo valmis, eikä hän enää voinut kuin kontrolleerata tapa-kuvaustensa todenperäisyyttä. Tämä matka häntä ei muuten näy miellyttäneen ensinkään, vaan löytää hän kaikkialla moittimista. Yksin rakastajatkin ovat veltompia ja runottomampia kuin ennen. Mustalaiset muulinkulettajat olivat ainoat, jotka olivat entisellään. (Lettres à une Inconnue, T. I. siv. 256-59).

[173] Revue des deux Mondes, vol. XVIII, s. 574.

[174] Jo silloin kuului muutamia ääniä, että Mérimée muka olisi Carmeniansa varten käyttänyt espanjalaisia esikuvia, ja myöhemmin on m.m. Saintsbury väittänyt, että hän tässä "nähtävästi" (apparently) on mukaillut Borrowin espanjalaisia kertomuksia. Tahtomatta väittää valheeksi tai mahdottomaksi tätä olettamusta, johon kyllä voi olla hiukan syytä, pyydän vain saada huomauttaa, että Mérimée aina, myöskin muualta aiheen saatuaan, käsittelee sen itsenäisesti, oman luonteensa ja oman kaunotieteensä mukaan. "Mukailla" on siis tässä vallan väärä sana.

[175] Loménie, Discours de réception, s. 37.

[176] Hist. de don Pèdre, siv. 426.

[177] Le Correspondant T. XXXI. p. 485.

[178] Venäjän kielen rikkauteen ja tuoreuteen ihastui Mérimée sitä paitse jo heti alussa, ja mitä paremmin hän sitä oppi tuntemaan, sen suuremmaksi kasvoi hänessä tämä mieltymys. "La langue russe, qui est, autant que j'en puis juger, le plus riche des idiomes de l'Europe", kirjoittaa hän v. 1851. "semble faite pour exprimer les nuances les plus délicates. Douée d'une merveilleuse concision qui s'allie à la clarté il lui suffit d'un mot pour associer plusieurs idées qui, dans une autre langue, exigeraient des phrases entières. Le français renforcé de grec et de latin, appelant à son aide tous ses patois du Nord et du Midi, la langue de Rabelais enfin, peut seule donner une idée de cette souplesse et de cette énergie".

[179] Katso Rév. des deux Mondes, 15 p. marrask. 1851 taikka Carmen etc. 18:e édit. sivv. 311-358.

[180] Carmen etc. 18:e édit. s. 318.

[181] Katso Sainte-Beuve, Causeries du lundis T. VII.

[182] Le Correspondant T. XXXI, siv. 488, — Vertaa myöskin L'Univers v:lta 1852.

[183] Journal des Débats 20 p. helmik. 1853 tai Cuvillier Fleury, Études hist. et littéraires, Paris 1854, T. II, s. 329-348.

[184] Tämä näytelmä, joka mainitussa aikakauskirjassa luettiin joulukuun 15 p. v. 1852, ilmestyi myöhemmin yhdessä Les deux heritages'n kanssa.

[185] Barbey d'Aurévilly, Les oeuvres et les hommes au XIX:e siècle, T. VI, siv. 336.

[186] Études sur la Russie, Le glaive russique, La Finlande, son histoire primitive, sa mythologie, sa poésie etc. (1845, 2 vol. in — 80), Histoire litt. du Nord, La Russie Contemporaine, Les îles d'Aland y.m.

[187] Hist. de l'Académie des Inscriptions T. XVIII, s. 130.

[188] L'Histoire de l'Académie des inscriptions T. XVIII, s. 178-179.

[189] Katso tästä jutusta: Arsène Houssaye: Les Confessions T. III sivv. 86-88.

[190] La Presse, 18 p. maalisk.

[191] L'artiste, T. V, 5:e série s. 158.

[192] Le Constitutionnel 18 p. maalisk. 1850.

[193] Journal des Débats, 18 p. maalisk. a. v.

[194] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 319.

[195] Kreivi Guillaume Libri oli opettaja Sorbonnessa ja Collège de France'ssa, kirjastojen ylitarkastaja, kunnialegioonan ritari ja Ranskan akatemian jäsen.

[196] Lettres à une Inconnue T. I, s. 316-17.

[197] Revue des deux Mondes T. XIV, Nouv. série, s. 318.

[198] Lettres à une Inconnue, T. I. s. 319-320.

[199] Tuomio oli, mikäli se koski Mériinéetä, muuten näin kuuluva: Attendu que dans cet article (dont Mérimée se reconnaît l'auteur), notamment dans les passages énoncés dans l'ordonnance de la chambre du conseil, Mérimée, en précisant certains faits qu'il déclare être à sa connaissance personnelle, signale les magistrats qui ont pris part à l'instruction de l'affaire Libri connue n'ayant apporté dans l'exercice de leurs fonctions que de l'ignorance, de la légèreté et de l'étourderie:

Attendu que l'instruction nouvelle à laquelle il a été procédé a démontré l'inexactitude des faits par lui allégués, soit en ce qui concerne les prétendues irregularités commises par les magistrats, soit en ce qui concerne les prétendues erreurs de l'acte d'accusation, qu'il qualifie d'oeuvre d'imagination, rédigée d'après les mêmes principes qu'un roman ou un mélodrame, où l'art, et non la vérité, est la principale affaire:

Attendu que si les actes du magistrat comme ceux de tout autre fonctionnaire public appartiennent à la critique, c'est à la condition que cette critique s'exercera avec mesure et convenance;

Attendu que tel n'est pas le caractère de la critique à laquelle Mérimée s'est livré; que l'article incriminé ne saurait donc être considéré comme ne constituant qu'une simple appréciation critique d'actes et de documens émanés de la justice; qu'examiné dans ces termes, dans sa forme et dans son esprit, il présente évidemment, notamment dans les passages sus-énoncés, tous les élemens constitutifs du délit d'outrage public envers des fonctionnaires de l'ordre judiciaire à raison de leurs fonctions:

Attendu que l'article rectificatif que Mérimée a fait paraître dans le numéro de la Revue des deux Mondes du 1:er de ce mois, et les explications qu'il a présentées depuis devant le juge d'instruction, et qu'il a renouvelées et complétées à l'audience, ne peuvent qu'atténuer et non faire disparaître le délit qui lui est reproché; — — —

Condamne Mérimée à quinze jours d'emprisonnement et à 1,000 francs d'amende. — — Fixe, en ce qui concerne Mérimée, la durée de la contrainte par corps à une année, et les (Mérimée et de Mars) condamne tous deux solidairement aux dépens.

[200] Lettres à une Inconnue, T. I. s. 322.

[201] "Oikeus on kyllä luvannut minulle valtiollista lientä ja leipää, mutta kumpaakaan en hyväkseni käytä. Herrojen (akateemikkojen) ruokkija ja juottaja se minustakin huolen pitää, ja hän onkin oikea taituri vasikanpaistin ja kotletin valmistamisessa. Sitä paitse kantavat armeliaat naiset meille ananaaseja, pasteijia, sokeroittuja kastanjia y.m. Teetä, todellakin mainiota, me itse valmistamme, ellei palvelijamme, eräs rikosveljiämme, juo väkiviinaa lampuistamme. Siinä tapauksessa on meillä surun päivä." (Tourneux, s. 125).

[202] Kuinka tämä juttu v. 1861 taas jatkui ja miten johdonmukaisesti Mérimée yhä puolusti ystäväänsä, sen saamme vasta myöhemmin nähdä.

[203] Modeenalainen tiedemies Antonio Panizzi oli osanottonsa vuoksi v. 1820 puhjenneeseen kapinaan Neaapelissa ollut pakotettu pakenemaan Englantiin, missä hän ensin elätti itsensä kieliopettajana. V. 1828 hän kuitenkin jo kutsuttiin Lontoon yliopistoon itaalian kielen ja kirjallisuuden dosentiksi ja nimitettiin v. 1831 British Museum'in varakirjastonhoitajaksi, jossa ammatissa hän silloinkin vielä oli, kun Mérimée häneen tutustui.

[204] "Hier, je passais sur le boulevard des italiens lorsqu'un gros pétard est parti à quelques pas de moi et de quelques femmes qui étaiènt assises, presque sous leurs jupes". (Kirje kreivinna Montijolle 16 p. elok. 1847).

[205] Kuinka julkisesti häntä ahneudesta ivattiin, todistaa m.m. eräs Ch. de N:n pilkkaruno, joka luetaan Figarossa maaliskuun 3 p. 1848 ja josta lainaan näytteeksi seuraavan värssyn:

"Honni, démasqué, détesté, Pour son bien il prenait le nôtre, Et couvert du manteau d'un autre Il jouait à la majesté."

Runo päättyy sanoilla: "Il eut de moeurs — par avarice".

[206] Kirje on päivätty 26 p. helmik. 1848.

[207] Kirje kreivitär Montijolle 3 p. maaliskuuta.

[208] Tietääkseni ei Mérimée kuitenkaan ole mitään tähän lehteen kirjoittanut eikä kreivi de Spoelberch de Lovenjoulkaan luettelossaan Mériméen kirjoituksista mitään siellä julkaistuksi mainitse.

[209] Mitkä nämä velvollisuudet olivat, olen osaksi jo maininnut: hänen oli m.m. näet pidettävä huoli vanhasta äidistään, joka silloin vielä eli. Tammikuun 26 p:stä 1847 alkaen istui hän Chateaugiron'in jälkeläisenä "Société des bibliophiles français" seurassa sekä hallituksen erityisestä määräyksestä komiteassa, jonka tuli tehdä luettelo Orleans'in suvun yksityisomaisuudesta Ranskassa (v. 1848). Niinikään uskottiin hänelle yhdessä kreivi Laborden ja Châlons d'Argen kanssa tehtäväksi toimittaa säilyyn Tuileries'n taideteokset ja kokoelmat. Ettei hän myöskään laiminlyönyt kirjallisia velvollisuuksiaan todistaa m.m. se muinaistieteellinen kirjoitussarja, jonka hän näihin aikoihin Constitutionnelissa julkaisi käsitellen parannuksia kansalliskokoelmain luokituksessa sekä tasavallan uusia rahoja.

[210] Kirje Montijon kreivinnalle 24 p. huhtik.

[211] Esimies oli oikeastaan kirjailija Pierre Antoine Lebrun, jota valtiolliset toimet estivät akatemiallista tehtävää täyttämästä. Ampère oli valittu Guiraud-vainajan sijalle. — Mériméestä kerrotaan muuten, ettei hän koskaan, kuten niin monet muut, tullut akatemian kokouksiin siviilitakissa, vaan aina univormussa. Tässä säntillisyydessä oli hänellä vain yksi kilpailija, nim. parooni Pasquier (Mirecourt).

[212] Filon, Prosper Mérimée et ses amis, Paris 1893, s. 197.

[213] Réponse au discours de réception de M. Ampère à l'Académie française (Paris 1848).

[214] Että Mérimée todellakin jo toivoi tasavallasta hyvää koituvan, osottaa myöskin eräs yksityinen kirje, joka tekijänsä tietämättä julkastiin sanomalehdissä ja jossa Mérimée oli antanut tunnustuksensa tasavallalle. Tästä oli luonnollisena seurauksena hänen välinsä kylmeneminen useihin orleansisukua kannattaviin perheisiin. (d'Haussonville, Pr. Mérimée siv 41.) Olen käynyt läpi useita sanomalehtiä näiltä ajoilta, mutta en ole saanut selville, missä lehdessä tämä kirje oli julkaistu.

[215] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 290.

[216] Kirje Montijon kreivinnalle 28 p. kesäk. 1848.

[217] Katso viite 96.

[218] Kreivi de Laborde, jonka yhteistyöstä Mériméen kanssa jo ennenkin olemme maininneet, oli Louvren museon konservaattori, renessanssi-ajan muistomerkkien ja uudenaikaisten veistokokoelmain intendentti.

[219] Mirecourt sanookin tämän johdosta: "Mérimée oli ehkä ainoa ylempi virkamies, joka sai pitää paikkansa tarvitsematta polvistua tasavallan edessä tai näytellä silloista hallitusta kohtaan innostusta ja myötätuntoisuutta, joita hän itse asiassa ei tuntenut". — Les Contemporains T. LXXIX, s. 74.

[220] Lettres à une Inconnue T. I siv. 293.

[221] Ibidem siv. 302.

[222] Mérimée oli silloin Elsassissa tavallisilla virkamatkoillaan.

[223] "Il étonne tous ceux qui l'approchent par cet air de self conscience particulier aux légitimes". — Kirje Montijon kreivinnalle 25 p. jouluk. 1848.

[224] Kirje, joka on kirjoitettu 20 p. maaliskuuta 1851 ja päivätty Mériméen uudessa asunnossa Rue de Jacob'in varrella, minne hän jo v. 1847 oli muuttanut "äitineen, kirjoineen ja kissoineen", kuten hän itse sanoo, löytyy julkaistuna Gazette anecdotique-lehdessä 15 p. maaliskuuta 1878.

[225] Lettres à une Inconnue T I s. 306-311.

[226] Kirje Stapferille 12 p. marraskuuta 1849.

[227] Kirje Montijon kreivinnalle joulukuussa v. 1848.

[228] Revue des deux Mondes'ssa julkaisi hän perinpohjaisen, toista sataa sivua käsittävän selonteon ja arvostelun Groten laajasta teoksesta "History of Greece", pitemmän ehdotuksen "De l'enseignenement des Beaux-Arts", kirjoituksia "Museon uudesta järjestämisestä" ja "Espanjan taiteista": Revue archéologiquessä useita, Ranskan muistomerkkien korjausta koskevia kirjoituksia, joukon artikkeleita aikakauskirjoihin Magasin pittoresque, Revue générale de l'Architecture, Bulletin des Comités historiques ja Mémoires de l'Institut de France, niinikään sanomalehtiin Moniteur ja Constitutionnel sekä sitä paitse virkaraportit sisäasiain ministerille.

[229] Pr. Mérimée, Portraits hist. et litt., Paris 1874, siv. 19.

[230] Pr. Mérimée, Les deux Héritages, Paris 1878, siv. 17-18.

[231] Paul Bourget sanoo Stendhalista kirjoittaessaan (Essais de psychologie contemporaine, Paris 1889, siv. 256), että Mérimée olisi varustanut tämän anonyymisen kirjasensa "de ce titre clandestin: H. B., par l'un des Quarante", mutta niin ei kuitenkaan ole laita. Semmoinenkin painos tosin löytyy, vaan se on Poulet Malassis'n omavaltaisesti toimittama ja muuttelema jäljennöspainos (vuodelta 1864), jota painettiin 140 kpl.

[232] Katso Tourneux, Pr. Mérimée etc., Paris 1879, sivut 71-80. — Kirjanen painettiin Didot'n luona Pariisissa ja käsitti 20 sivua in 8:o. Alkuperäistä ei löydy tallessa enää kuin 3 kappaletta, kaikki yksityisten hallussa.

[233] Kirje Guéret'n kirjastonhoitajalle, hra Bonafous'lle 12 p. helmik. 1857.

[234] Esipuheessa kokoelmaansa "Chants modernes" (1855, siv. 15.)

[235] Katso hänen sanomalehtikirjoituksia sisältävää kokoelmaansa "Heures de travail", Paris 1854, T. I siv. 276.

[236] Portraits hist. et litt., 2:e édit. siv. 165.

[237] Niinpä esim. Balzac oli vallan ihastunut häneen eikä tiennyt kehen häntä vertaisi (Katso Correspondance de Balzac, kirje 6:lta päivältä huhtikuuta 1839 sekä 30:ltä päivältä tammik. 1846, missä hän m.m. sanoo: "Stendhal est un des esprits les plus remarquables de ce temps".) — H. Taine, aikamme ehkä etevin arvostelija, nimittää Beyleä yhdellä sanalla "esprit supérieur", vertaa häntä Racineen ja pitää häntä nykyajan etevimpänä psykoloogina. (Katso Essais de Critique et d'histoire, Paris 1866.) — Emile Zolan mielestä on Stendhal, yhdessä Balzacin kanssa, koko realistisen suunnan luoja "eikä kukaan ole ennen häntä kuvannut rakkautta suuremmalla todenmukaisuudella". (Katso: Les romanciers naturalistes. Paris 1881, siv. 92.) — Paul Bourget asettaa Beylen täydellisesti Balzacin rinnalle, vertaa häntä Leonardo da Vinciin ja sanoo, että hänen mestariteoksensa "Rouge et noir" — — "a pris place dans le groupe de livres que Sainte-Beuve appellait les Bibles du XIX:e siècle". (Essais de psychologie contemporaine, Paris 1889, siv. 293. — Vrt. Georg Brandes: Den romantiske Skole i Frankrig, Kjobenhavn 1882, s. 290-344.) — Myöskin nuorimmat kriitikot, n.k. symbolistit, kuten esim. Charles Morice, sanovat hänen olevan "un psychologue infaillible — — plus que quiconque, du sens intime de la vie" j.n.e. (La littérat. de tout à l'heure, Paris 1889, siv 180.) Beyle oli siis itsekin vallan oikeassa ennustaessaan: "Je serai compris vers 1880".

[238] Portraits hist. et litt., 2:e édit., siv. 202.

[239] M.m. oli hän tutustunut Dickensiin ja Cooperiin, jotka olivat vierailleet hänen luonansa Pariisissa (Mirecourt, Les Contemporains, T. LXXIX, s. 79). Niinikään tunsi hän nähtävästi silloin jo jotenkin hyvin Panizzin, koskapa hän joulukuun lopulla 1850 kirjoittaa hänelle kirjeen, joka alkaa sanoilla "Mon cher Monsieur".

[240] Kesäkuussa 1851 kirjoittaa hän "tuntemattomalle" m.m. käyneensä katsomassa englantilaisia tanssijattaria "qui travaillaient chez la princesse Mathilde".

[241] Että sellaista todellakin oli kysymyksessä, siitä on meillä todistuksena V. Hugon merkillinen kertomus prinssi Napoleonin (Jerôme Bonaparten toinen poika) käynnistä hänen luonansa 16 p. marraskuuta 1851, jolloin hän isänmaansa parasta silmällä pitäen ehdotti Hugolle: "Eh bien, faites, cette nuit, arrêter le président", ehdotus, johon H. ei kuitenkaan suostunut (katso V. Hugo: Histoire d'un crime, T. II, siv. 214-226).

[242] Mirecourt Les Contemporains, T LXXIX, s. 73.

[243] Pr. Mérimée: Lettres à M. Panizzi, Paris 1881, s. XI.

[244] Näytään jo näinä aikoina tiedetyn, ettei Louis Napoleon ollutkaan Hollannin kuninkaan poika, vaikka hän virallisesti heti syntymänsä jälkeen nimitettiin Napoleon I:n kruunun perilliseksi. Hugo kertoo näet, että kirjailija Vieillard, joka muuten luki itsensä bonapartelaisiin, keväällä 1840 useampain luotettavien miesten läsnä ollessa jutteli, kuinka kuningas Louis kohteli uskotonta puolisoansa Hortensea, jolle hän m.m. oli sanonut, ettei "kuninkaallinen mantteli saa olla porton verhona" ja kuinka hän todellakin oli syytön Napoleon III:n syntymiseen. Oikean isän nimeä ei kuitenkaan mainita. — Histoire d'un crime, T. II s. 26.

[245] Fortnightly Review, elok. 1894, sisältää tästä pitkän kirjoituksen William Grahamilta, jonka mukaan Napoleon III oli hollantilaisen amiraalin Verhuelin poika.

[246] Filon: Prosper Mérimée et ses amis s. 250.

[247] Kirje, joka on päivätty 20 p. jouluk. 1851 ja osotettu historioitsija Auguste Le Prévost'lle, löytyy julkaistuna aikakauskirjassa "Gazette anecdotique" 15 p. maaliskuuta 1878.

[248] Olen siteerannut tarkempaan tätä kirjettä sen vuoksi, että se kuvaa jotenkin hyvin Mériméen mielipiteitä valtiokeikauksesta ja koska se muuten on ainoa sisältörikkaampi kirje häneltä näinä aikoina. Sitä paitse ei kukaan Mériméen biograafeista näy tätä unohdetusta paikastaan Gazette anecdotiquen palstoilta keksineen.

[249] Hugo sanoo ensin, en todellakaan tiedä millä syyllä, että Mérimée "s'est donné à tort pour un des confidents du coup d'état": mutta sittemmin lisää hän heti: "Mais la vérité c'est que M. Mérimée n'était confident de rien. — Ajoutons qu'il est peu probable, malgré quelques indices contraires, que M. Mérimée fût à l'époque du 2 décembre en rélation directe avec Louis Bonaparte. Cela ne vint que plus tard. Mérimée d'abord ne connut que Morny". (Histoire d'un crime, T II siv. 24). — Mitkä nämä "quelques indices contraires" ovat, jättää Hugo sanomatta. Ei niitä tietääkseni ole kukaan muukaan voinut esille tuoda. Ainoa mahdollisuus olisi mielestäni se, että Morny olisi joskus puhunut hänelle jostakin läheisestä coup d'état'sta yleensä, yksityisseikkoja selittämättä ja että Mérimée sitten olisi tämän nojalla tullut siitä maininneeksi.

[250] Histoire d'un crime, I. II. siv. 42.

[251] Noin vuodesta 1834 oli hän näet elänyt onnellisissa rakkauden- ja voimmepa melkein sanoa aviollisissa suhteissa erään ylhäisen rouvan kanssa, jonka mies oli sangen kevytmielinen eikä välittänyt vaimostansa. Mériméen läheisimmät ystävät tunsivat kaikki tämän suhteen. Näihin aikoihin purkautui tämä pitkällinen "avioliitto" rouvan tahdosta ja Mérimée tunsi sen jälkeen itsensä "comme le Juif-Errant" sekä sen ohessa "vieux et ganache". — Katso Filon, Prosper Mérimée, siv. 68-70.

[252] Ibidem, siv. 224.

[253] Kirje Montijon kreivittärelle 27 p. toukok. 1852.

[254] Kirje samalle 10 p. kesäk.

[255] Toistaiseksi määrättiin Jerôme Bonaparten poika prinssi Louis Napoleon kruununperilliseksi.

[256] Filon tekee seuraavat kysymykset: "Tiesikö Mérimée tästä salaisuudesta? Vai oliko keisarinnan avioliitto hänelle odottamaton uutinen?" ja vastaa niihin, ettei keisarin rakkaus ollut kenellekään salaisuus, vaan että tieto kihlauksesta oli kuitenkin odottamaton uutinen kaikille.

[257] Kreivi itse polveusi ylhäisestä ja vanhasta Portocarreron suvusta, joka 14:llä vuosisadalla oli paennut Genuasta Estramaduraan ja vähitellen joutunut Gusmanin, Fernandez'in. Cordovan, La Cerdan ja Leiran aatelisalueitten omistajaksi, niin että Montijon kreivikunta vihdoin yhdisti kolme Espanjan suurinta grandialuetta. Kreivitär oli vanhaa skotlantilaista ylimyssukua, jonka Stuartien kukistuttua täytyi paeta maasta.

[258] Filon lausuu hänestä (s. 53), että hän "étonna et enchanta le jeune homme par sa grâce, l'activité de son esprit, la vivacité de sa parole, l'étendue de ses connaissances" ja että "elle savait à fond l'histoire de l'Espagne, de ses anciens rois de sa langue et de ses monuments". Että hän todellakin oli älykäs ja nerokas nainen, sitä todistaa koko Mériméen kirjeenvaihto samoin kuin se korkea asema (camarera mayor), johon kreivitär v. 1847 kutsuttiin, vaikka hän vastapuolueen juonien vuoksi siinä pysyikin ainoastaan kolmisen kuukautta.

[259] Filon, s. 91.

[260] Lettres à une Inconnue, T. I. siv. 49 ja Filon, siv. 157.

[261] Katso d'Haussonville, siv. 41 ja Filon, siv. 230.

[262] Varmuudella en kuitenkaan uskalla väittää, että se juuri tämän johdosta tapahtui. Mutta ainakin oli hän jo silloin keisarille esitetyksi tullut ja juuri Montijon kreivittären kautta, kuten V. Hugokin sanoo; katso Histoire d'un crime, T. II siv. 25.

[263] E. Wallis: Napoleon III och hans omgifning, Sthlm 1882, siv. 78.

[264] "Revue des deux Mondes" vuodelta 1853.

[265] Alfred Asseline, rva Victor Hugon serkku, mainitsee m.m. että Mérimée ahkerasti seurusteli prefekti Gabr. Delessert'in perheessä jutellen talon väelle höysteisiä kaskuja hovista. "A ces dîners je vis Prosper Mérimée qui était un intime de la famille Delessert, un favori de madame et mademoiselle qui le cajolaient pour en tirer par-ci par-là quelques petites histoires un peu … pimentées. C'était le château — toujours le château, comme on désignait alors les Tuileries qui faisait les frais de ces aimables histoires". (Victor Hugo intime, Paris 1885, s. 125.) — Louis Philippen tanssijaisissa Fontainebleaussa ja Versailles'ssa nähtiin tavallisesti aina kirjailijat Hugo, Sainte-Beuve, Mérimée, Musset, Balzac, Dumas, Gautier ja Houssaye. — Katso Arsène Houssaye: Confessions T. II.

[266] Kirje, joka on osotettu mahtavan Le Constitutionnel-lehden toimittajalle, tohtori Louis Véron'ille ja jonka kreivi d'Haussonville kirjassaan julkaisee, on lyseon johtaja Matinéen hallussa (Rouenissa).

[267] Koskapahan hänen sijallensa jo 7 p. helmik. 1853 nimitettiin Damas-Hinard, Espanjassa syntynyt, mutta Pariisissa kasvatuksensa saanut kirjailija, joka m.m. oli julkaissut teoksen Napoleon I:stä ja kääntänyt ranskankielelle useita Espanjan mestariteoksia.

[268] d'Haussonville, Pr. Mérimée, siv. 43.

[269] Senaattorin palkka yksistään tekee jo 30,000 frangia. Niin hiljaista elämää viettävälle yksinäiselle poikamiehelle kuin Mérimée oli, riitti tämä palkka siis vallan hyvin, vaikka hän senaattoriksi tultuaan katsoikin täytyvänsä elää hiukan rennommasti. Niinpä kertoo Revue anecdotique (T. VI, s. 25), että hän m.m. osti itselleen pulskan vaunuvaljakon. Siitä huolimatta käveli hän kuitenkin melkein aina jalkaisin. Senpä vuoksi saivatkin kuskit laiskotella ja hevoset olivat "dans un état pléthorique qui leur permettait de figurer avec honneur dans les basreliefs du Parthénon". — Mielellään tahtoivatkin kaikki ajurit Mériméen palvelukseen. Niinikään oli kokin ammatti Colomban tekijän luona "aussi brigué qu'un bureau de tabac". — Mérimée oli nimittäin, samoin kuin Sainte-Beuvekin, aika herkkusuu ruokien ja ruokaviinien suhteen. Hänen kirjeissään sekä "tuntemattomalle" että Panizzille tapaa tuhka tiheään puheita ruokalajeista ja niiden valmistamisesta. Ulkomailla liikkuessaan kritiseeraa hän eri maiden kyökkejä ja viinejä ja neuvoo koteuduttuaan pariisilaisille kokeilla "des plats les plus fantastiques".

[270] Kirje on päivätty 23 p. kesäkuuta 1853 ja alkaa sanoilla: "Vous avez fait un sénateur il y a deux ou trois heures…" ja päättyy toivomuksella, että hän edelleenkin tapaisi ystävänsä semmoisina kuin vuosi sitten, jolloin he tulivat tervehtimään häntä vankeuteen.

[271] Mériméen oli tapana piirustella joka paikassa, milloin akatemian, milloin senaatin, milloin muinaistieteellisen komissioonin tai jonkun muun valiokunnan kokouksessa. Tällaisia piirustuksia löytyy useiden yksityisten hallussa (J. Troubat, Eug. Viollet-le-Duc, P. Lacroix, Ch. Read, E. Boeswillwald y.m.). Julkisuudessa voi niitä löytää m.m. seuraavissa: L'Art, v. 1875 T III, L'Autographe, 1 p. elok. 1865, Sept dessins de gens des lettres, 1874. — Katso muuten näistä asioista Tourneux'n usein mainitsemaan teosta siv. 55-64.

[272] Revuessa v. 1853 kirjoitukset "De la céramique" (1 p. huhtik.) ja "Mémoires d'une famille huguenote" (1 p. syysk.) v. 1854 kirjoitus "La littérature et le servage en Russie" (ll p. heinäk.); v. 1855 (1 p. toukok.). "Un faux Dauphin en Amérique" ja "L'Espagne moderne" (15 p. lokak.). — Moniteurissä oli näinä neljänä vuonna parisen kymmentä kirjoitusta, joista mainittakoon hänen pitkä ja asiallinen arvostelunsa salongista v. 1853, kirjoitukset "Les mormons" (maaliskuun 25, 26 ja 31 p. sekä 1 p. huhtik. v. 1853), "Les cosaques de l'Ukraine et leurs derniers Atamans" (21, 22 ja 23 p. kesäk. 1854) ja "Louis David, p. Delécluze" 26 p. maalisk. 1854).

[273] "Lokis" niminen novelli, josta vasta enempi, ilmestyi 15 p. ayysk. 1869 Revue des deux Mondes'ssa. — Kertomuksen "La Chambre bleu" kirjoitti hän tosin syyskuussa 1866 ja lukikin sen valikoidulle hoviseuralle, mutta painosta ilmestyi se vasta tekijän kuoleman jälkeen.

[274] Loistavimpina tähtinä mainitaan ruhtinatar Metternich, markiisitar de Gallifet, kreivitär Pourtalés, nti Erazo, yleisesti tunnettu "Cuban ruusun" nimellä y.m.

[275] Niinpä kirjoittaa hän kerrankin ystävälleen Panizzille Fontainebleausta: "Après y être venu pour huit jours, j'y serai resté près d'un mois. C'est l'usage de la maison".

[276] Lettres à M. Panizzi, T. II, 11.

[277] Ibid. T. I 350.

[278] Ibid. s. 353.

[279] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 234. — Vertaa myöskin laveampaa selontekoa eräästä iltamasta Compiègnessä kirjettä Panizzille 18/11 62.

[280] W. Söderhjelm: Anteckningar om Martialis d'Auvergne och hans kärleksdomar, H:fors 1889 s. 42.

[281] Katso esim. Lettres à M. Panizzi T. I. siv. 327.

[282] Lettres à une autre Inconnue, siv. 13.

[283] Ibid. s. 45.

[284] Lettres à M. Panizzi T. Il s. 30.

[285] Ibid. T I siv. 327.

[286] Lettres à M. Panizzi, T. I. siv. 252, jossa Mérimée itse kertoo asiasta.

[287] Filon, joka laveammasti käsittelee Mériméen ystävyyssuhdetta Panizziin, on ottanut todistaakseen, että jälkimäinen suorastaan petti ystävänsä teeskennellen avonaista sydämmellisyyttä, vaikka hän oikeastaan vain tahtoi käyttää hyväkseen häntä ja hänen asemaansa Ranskan hovissa päästäkseen sitä tietä Napoleon III:n puheille keskustelemaan Itaalian yhdistyspuuhista ja taivuttamaan Ranskaa esiytymään vapauttajain, Victor Emanuelin ja Garibaldin auttajina. Minusta tuntuu tämä väitös jotenkin epäiltävältä. Ensistäänkin sen vuoksi, ettei Mérimée juuri ollut kenenkään petettävissä ja toiseksi, jos Panizzilla olisi ollutkin sellaiset aikeet, niin eihän Mériméetä suinkaan tarvinnut "pettää" siihen tarkoitukseen. Olihan hän paavin pahin vihollinen, halusi juuri yhteistoimintaa Englannin ja Ranskan välillä niin hyvin Itaalian asioissa kuin esiintymisessä yhä paisuvaa Saksaa vastaan. Ja että Panizzi olisi tahtonut Itaalian asiain järjestyksessä sen tehtävän, minkä Cavour tunnetulla taidolla suoritti, on väite, joka kaipaa todistuksia. Niitä ei Filon kuitenkaan esitä. Totta kyllä, että Panizzi oli kirjeenvaihdossa — Mériméen kautta — Napoleon III:n kanssa ja että hän persoonallisestikin kävi (v. 1860) keisarin puheilla, mutta mitä heidän kesken puheltiin, sitä ei ilmaise meille Mériméen ja Panizzin välinen kirjeenvaihto; mahdollista, että Filon on toisia teitä päässyt asiain perille, mutta tätäkään ei hän ole todistanut. Koko juttu jää mielestäni edelleen hämäryyteensä ja siis myöskin se väite, että Mérimée "souvent trompé par les femmes, il ne l'a été que cette fois par un homme". (Filon, Mérimée et ses amis, siv. 280).

[288] Lettres à M. Panizzi T. I s. 269-271.

[289] Ibid. s. 341. Kuten historiasta tunnemme teki keisarinna kuitenkin tämän matkansa ilman pahempia seurauksia.

[290] Ibid. T. Il s. 29.

[291] Lettres à M. Panizzi T. II, s. 66.

[292] Ibid. T. I, s. 285.

[293] Lettres à M. Panizzi, T. Il s. 367.

[294] Ibid. I, s. 132.

[295] Ibid. s. 55 ja 62.

[296] Ibid. T. I, s. 300.

[297] Lettres à une Inconnue, T. II s. 181.

[298] Lettres à M. Panizzi T. I. s. 154.

[299] Vertaa myöskin Weber, Ihmiskunnan historia (suomalainen laitos) T. II, s. 664.

[300] Lettres à une Inconnue T. II s. 127.

[301] Lettres à M. Panizzi, T. I s. 196.

[302] Ibid. T. I s. 196.

[303] Lettres à une Inconnue T. II s. 162.

[304] Lettres à M. Panizzi. T. II, s. 37. [305] Lettres à M. Panizzi T. II. s. 88.

[306] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 271.

[307] Ibid. S. 160.

[308] Filon, Mérimée et ses amis, s. 249.

[309] Arsène Houssaye, joka muuten ei kuulu juuri Mériméen ystäviin, on eräässä runossa kuvannut, miten tämän oli tapana hovissa seurustella ja mitä Napoleon hänestä ajatteli. Koska se lähde, josta olen mainitun runon löytänyt, ei ole niinkään helpolla saatavissa, painatan tähän huvin vuoksi runon kokonaisuudessaan (katso L'Artiste, T. I, s. 74).

Il eut bien de l'esprit Alceste-Mérimée. Un soir qu'il voulait plaire à Napoléon trois, Il flagella les dieux, les hommes et les rois Avec une mâche un peu trop imprimée.

Il frappait tout le monde; aussi quels désarrois Pas un homme vivant qui ne fût un pygmée Et comme il s'enivrait de sa gloire en fumée Pendant qu'il attachait ses amis à la croix.

Napoléon lui-même eut sa part de supplice: Il lui fallût gaîment avaler le calice, Et se laisser marquer en noir par ce charbon. L'empereur souriant ne daigna pas contredire. A la fin, il ne put s'empêcher de lui dire: "J'ai plus d'esprit que vous parce que je suis bon!"

[310] Lettres à M. Panizzi T, II, s. 234.

[311] Ibid. s. 243.

[312] Katso Voltairen kirjeitä Formont'ille marraskuulta 1732, presidentti de Bessières'lle 8 ja 17 p. lokak. 1725.

[313] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 11.

[314] L. Halévy, Notes et souvenirs, 1889, s. 263.

[315] Lettres à M. Panizzi. T. II, s. 400.

[316] Vanhastaan hauskaksi tunnettu pääkaupunki "an der schönen blauen Donau" häntä varsinkin näkyy miellyttäneen tällä matkalla. Siellä joutui hän hienoon naisseuraan, jossa häntä hemmoteltiin kuin ainakin suurta kirjailijaa ja jossa hänen täytyi kirjoitella "yleviä aatteita" ja piirustella naisten albumeihin y.m. Itse hän sanoo olleensa siellä "parfaitement ridicule". Mutta kaikissa tapauksissa kehuu hän Wieniä "paratiisin eteiseksi" (une antichambre du paradis) eräässä kirjeessä rva Seniorille, jonka mies, etevä kansallistalouden professori Oxfordissa, paljo seurusteli Mériméen kanssa ja muutamia vuosia sitten julkaisi hänestä hauskoja muistelmiakin. (Katso: L'Indépendant littéraire v. 1889.)

[317] Mériméen asunnosta, kirjastosta y.m. antaa Tourneux kirjassaan "Prosper Mérimée etc.", sangen seikkaperäisiä tietoja, vaikka en katso tarpeelliseksi niihin laveammasti kajota. Mérimée itse antaa siitä lyhyen kuvauksen kirjeessään (8 p. kesäk. 1855) rva Seniorille. joka pelkäsi tulla asumaan Don Juaniksi huudetun vanhanpojan huoneustoon tämän poissa ollessakin. "Il n'y pas de trappes ni de murailles recouvertes de tapisseries cachant des portes secrètes. Il y a trois lits dont un bon et deux très mauvais; deux chambres assez gaies, un assez grand nombre de bouquins et deux divans avec quelques pipes turques et autres". (d'Haussonville, Pr. Mérimée s. 70.)

[318] Filon, Mérimée et ses amis, s. 257.

[319] Filon, s. 257-58.

[320] d'Haussonville, Pr. Mérimée, s. 115.

[321] Filon, Mérimée et ses amis s. 258.

[322] Katso tarkempia selontekoja näistä jutuista "Lettres à M. Panizzi" v. 1863 11/5, 24/5, 1/6, 25/6.

[323] Mélanges hist. et litt., 4:s painos, s. 110-111.

[324] "En effet, rien en lui n'est médiocre ni vulgaire. Il n'a pas une petite passion, pas une pensée qui ne soit grande, rien qui sent le parvenu. Toujours il marche à son but fièrement et sans jamais défier (s. 277). — De toutes les qualités du général, César possédait à un haut degré la plus rare et la plus précieuse: l'art de dominer les hommes et d'en faire des machines intelligentes et dévouées (s. 284). — César était délicat, honnête homme jusque dans la débauche (s. 294)."

[325] Tohtori Marino Vreto, synt. Korfussa v. 1825, oleskeli paljo Ranskassa ja kirjoitteli useihin ranskalaisiin aikakauskirjoihin. Julkaissut sitä paitse muutamia teoksia m.m. kreikkalaisista ja helleemläisestä taiteesta.

[326] Katso esim. L'Athéneum français, 1855, s. 525, jonka toimitukseen Mériméekin kuului samoin kuin hänen ystävänsä Sainte-Beuve, Ampère, de Viel-Castel, Viollet-le-Duc, Asselineau, Nisard y.m.

[327] d'Aubignén "Foeneste" oli epäilemättä ollut Mériméellä tuoreessa muistissa silloin kuin hän kirjoitti teoksensa "Chronique de Charles IX", jossa helposti voi löytää sukulaisluonteita; niinpä muistuttaa Mergy Foenesteä, Lubinille isä Angea j.n.e..

[328] L'Athéneum français, 28 p. heinäk. 1855.

[329] Mériméen kirje Jannet'lle 9 päivältä joulukuuta 1855.

[330] Lettres à une Inconnue, (T. II. s. 2) kirje päivätty 8 p. syysk. 1857.

[331] Portraits hist. et litt., 2:n painos, s. 260.

[332] Ibid. s. 226.

[333] Froissart, jonka kronikat jo v. 1825 ilmestyivät sarjassa "Collection des Chroniques nationales françaises en langue vulgaire", oli nähtävästi antanut aihetta Mériméen teokseen "la Jacquerie". — Vertaa m.m. Le Constitutionnel 6 p. helmikuuta 1825.

[334] Mémoires de l'Institut de France, T. XX, I:n osa.

[335] Katso kirjettä Stapferille 10 p:ltä helmikuuta 1869 ja tutkimusta Pushkinista (Portraits hist. et litt., 2:n painos s. 302).

[336] Emile Hennequin, Revue libérale, jouluk. 1883 tai Écrivains françisés, 1889, s. 89.

[337] Barbey d'Aurévilly, Les oeuvres et les hommes au XIX:e siècle, T. IV, s. 336. — Filon on niinikään erittäin mielistynyt näihin "puoleksi asiallisesti historiallisiin, puoleksi draamallisiin" kuvauksiin arvellen, että Mérimée tässä esittää paljo enemmän aatteita kuin sellainen historioitsija, joka lukemattomilla pikku seikoilla liikkuen tyhjentää "tous ses tiroirs sur notre tête". — "Quand on a lu les Cosaques d'autrefois — sanoo hän — on a une vue très claire de cette démocratie militaire, des raisons qui la rendirent un moment redoutable et de celles qui l'empechèrent de former un empire cosaque. Ce fut une Rome condamnée à ne pas grandir". — Vielä ihastuneempi on hän Demetriukseen, jossa hänestä Mérimée taas osottaa "cette puissance d'évocation et de divination qu'on avait reconnue dans la Guzla, de cette imagination presque shakespearienne qu'on avait admirée dans Clara Gazul ". (Filon, Mérimée et ses amis, s. 297-298)

[338] Katso Mériméen kirjoitusta Pushkinista (Portraits hist. et litt., 2:n painos s. 324), alkulausetta näytelmään "Débuts d'un aventurier" (painos vuodelta 1878, s. 268) ja vertaa teosta "Episode de l'histoire de Russie".

[339] Tällä matkallaan kävi hän myöskin Skotlannissa, oleskeli Hamiltonin herttuan, markiisi Breadalbanen, Ellicen y.m. luona "allant de château en château". Hänellä olikin Englannissa lukematon joukko ylhäisiä tuttavia. Paitse jo mainittujen kanssa seurusteli hän sitä paitse lordien Palmerstonin, Shaftesburyn, Cowleyn, Clarendonin, Baringin, Broughamin, Lansdownen, Glenelgin, Russellin, Disraëlin ja Granvillen sekä Gladstonen, Newtonin. y.m. perheissä nauttien mitä ruhtinaallisinta vierasvaraisuutta.

[340] Muut jäsenet olivat: kenraali Allard (varaesimies), Lélut, Marchand, Chaix-d'Est-Ange, Lascoux, Pellétier, de Laborde, de Longpérier, de Saulcy ja Rouland.

[341] Melkein koko työ oli sysätty Mériméen niskoille. Hän puolestaan turvausi kokeneeseen ystäväänsä Panizziin, jolle hän 25 p. tammik. 1858 m.m. kirjoittaa seuraavaa: "Meillä on halu tehdä kunnollista työtä, mutta sitä tehdäksemme tarvitsisimme me soveliaita miehiä ja melkoisesti rahoja. Enkä tiedä, mistä niitä voisimme saada. — Ellette tule tänä talvena Pariisissa käymään, täytyy minun tulla teitä Lontooseen tapaamaan ja kiusata teitä niin pitkällä kysymyssarjalla kuin olivat Jaakopin portaat unessa"; lopuksi hän vielä valittelee työtänsä ikäväksi. Mérimée kävikin Panizzin puheilla Lontoossa ja epäilemättä sai hän tietää, mitä tarvitsi.

[342] Muut jäsenet olivat: Empis, Lascoux, de Rougé, Sainte-Beuve, de Longpérier. Ravaisson, Littré, Chasles, Taschereau, de Sacy, Brunet, Guessard, Rouland ja Bellaguet. — Näistä Mériméen kirjastopuuhista ja komitean lausuntojen sisällyksestä antaa Tourneux tarkempia tietoja usein siteeraamassani teoksessa siv. 130-142.

[343] Kirje on päivätty 3 p. kesäkuuta 1862.

[344] Lettres à une Inconnue T. II, s. 171-72.

[345] Ibid. s. 188-89. Vertaa myöskin kirjettä kreivitär Montijolle. (Filon, s. 287).

[346] Hallitukselle antamassaan kertomuksessa lausuu hän vallan samoja mielipiteitä kuin kirjeissäänkin, nimittäin että Ranskan teollisuus näyttää englantilaisen rinnalla joutuvan vähitellen takapajulle. Hän tulee näet seuraavaan tulokseen: "L'industrie anglaise, en particulier très arriérée au point de vue de l'art lors de l'exposition 1851, a fait depuis dix ans de progrès prodigieux, et si elle continuait à marcher du même pas nous pourrions être bientôt dépassés". (Katso Rapport officiel sur l'exposition universelle de 1862).

[347] Prinssi Napoleonin avuille ei hän suinkaan ummistanut silmiänsä, varsinkin mitä tulee hänen tunnettuun kaunopuheliaisuuteensa. Niinpä näemme hänen aina kiittävän prinssin puheita Panizzille; esim. kirjeessä 1 p. maaliskuuta 1861: "Le prince Napoléon a parlé — — avec beaucoup de verve, de véhémence et d'esprit. Il répond victorieusement à toutes les platitudes de papalins et des légitimistes" (puheina ovat Itaalian asiat). Niinikään muutama vuosi myöhemmin: "Rien de plus éloquent, de plus incisif et de plus spirituel que son discours" (avunannosta puolalaisille). Mutta toiselta puolen moittii hän prinssiä, että "son grand défaut est un manque absolu de tact" (kirje Panizzille 2/5 61) ja että "il est toujours prêt à faire des sottises", koska "il a une absence de tact incroyable dans un homme d'esprit". Hänen mielestään puuttui prinssiltä siis juuri niitä ominaisuuksia, jotka Napoleon I:n kirjeenvaihdon julkaisukomiteassa tarvittiin.

[348] Lettres à Panizzi, T. II, s. 15.

[349] Mérimée et ses amis, s. 232.

[350] On mielestäni tarpeetonta luetella kaikkia näitä matkoja. Mainitsen kuitenkin niistä muutaman, jonka hän teki Lontooseen huhti- ja toukokuussa 1858, ollen samalla kertaa läsnä lordi Palmerstonin esimiehyydellä kokoutuvassa Literary fund-seurassa, jossa puheenjohtaja piti hänelle juhlallisen puheen. Mérimée kertoo tästä eräässä kirjeessä "tuntemattomalla", seuraavalla tavalla: "On m'a invité à un dîner du Literary fund, présidé par lord Palmerston et j'ai reçu, au moment d'y aller, l'avis de me préparer à débiter un speech, attendu qu'on associait mon nom à un toast à la littérature de l'Europe continentale. Je me suis exécuté avec le contentement que vous pouvez imaginer, et j'ai dit des bêtises en mauvais(!) anglais, pendant un gros quart d'heure, à une assemblée de trois cents lettrés ou soi-disant tels, plus cent femmes admises à l'honneur de nous voir manger des poulets durs et de la langue coriace. Je n'ai jamais été si saoul de sottise, comme disait M. de Pourceaugnac". (Lettres à une Inconnue, T. II. s. 8).

[351] Revue des deux Mondes. 1859, lokakuun vihko, s. 880. — Samantapaiseen suuntaan meni sekin kirjoitus, jonka Mérimée nimellä "Le conservatoire des arts et métiers" julkaisi teoksessa Paris dans sa splendeur (v. 1859).

[352] Tämä puhe löytyy painettuna Moniteurissä 5 p. maaliskuuta 1861.

[353] Kuten tästä näemme oli Mérimée näihin aikoihin senaatin varsinaisena sihteerinä. Alussa vuotta 1860 nimitettiin hän varasihteeriksi ja seuraavana vuonna "tekivät hänen vihollisensa hänelle sen kepposen" (mes ennemis m'ont joué ce mauvais tour), kuten hän itse sanoo, että valitsivat hänet senaatin varsinaiseksi sihteeriksi, toimi, jota hän vertaa herneiden palkomiseen (écosser des pois).

[354] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 149-50.

[355] Näin nimittää hän vankeuttansa esipuheessa näytelmäänsä "Débuts d'un aventurier", jota hän vankilassa valmisteli.

[356] Julkaistuna Monteurissa 11 p. kesäkuuta 1861.

[357] Näitä tavattomalla itsetietoisuudella kirjoitettuja lauseita lukiessa johtuu jo mieleen André Chénier'n sanat itsestään vallankumouksen verisinä aikoina: "Ce pays qui produisit alors tant de prodiges, d'imbécillité et de bassesse, produisit aussi un petit nombre d'hommes qui ne renoncèrent ni à leur raison ni à leur conscience. — Dans ces temps de démance, ils osèrent examiner, dans ces temps de la plus objecte hypocrisie, ils ne feignirent point d'être des scélérats pour acheter leur repos aux dépens de l'innocence opprimée. Et un, nommé André Chénier, fut un de ces cinq ou six etc." (Oeuvres en prose, Paris 1840, s. 231).

[358] Filon vakuuttaa kuitenkin, että keisarillisten osottama myötätuntoisuus oli pelkkää kohteliaisuutta hyvää ystävää kohtaan ja että "aux Tuileries, personne n'a jamais cru à l'innocence de M. Libri" (s. 268).

[359] Lettres à une Inconnue, T. II, siv. 158-59.

[360] "Il apporta à la tribune cette figure de condamné à mort qu'il avait montrée au public académique le jour de la réception" sanoo (s. 261) Filon hänen esiytymisestänsä senaatissa.

[361] Tämä lausunto on painettuna Moniteurissa 8 p. heinäkuuta 1865.

[362] Lettres à Panizzi, T. IlL s. 191.

[363] Omantunnon mukaisesti hän tavallisesti sentään näihin saapui kun terveys sen vain myönsi. Mutta usein istui hän muiden rähistessä ja kirjoitteli pöytänsä ääressä aivan rauhallisesti kirjeitä ystävilleen tai piirusteli kaikellaisia irvikuvia virkaveljistään y.m.

[364] Lettres à Panizzi T. I, s. 171.

[365] Katso esim. Revue française, tammikuulta 1865.

[366] Lettres à Panizzi T. II. s. 293 sekä Lettres à une Inconnue T. II, s. 306 ja 335.

[367] Lettres à une Inconnue, T. II, s, 124.

[368] Niinpä kirjoittaa hän "tuntemattomalle" 8 p. elokuuta 1843 eräältä virkamatkalta Vezélaystä: "Je représente et vous me connaissez assez pour savoir combien le métier d'homme public m'est odieux". Samaan suuntaan niinikään eräästä juhlallisuudesta Caennessa 31 p. heinäkuuta 1854 (Lettres à une Inconnue, T I, s. 341-42).

[369] Lettres à Panizzi, T. II, s. 125 ja Lettres à une Inconnue, T. II, s. 269.

[370] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 284, niissä hän hiukan jälempänä, ikäänkuin peljäten antaneensa runoasulle liian paljo tunnustusta, lisää: "Je crains que des gens en culotte de peau avec des oreilles de chien et parlant en vers, ne me semblent bien extraordinaires". — Kysymys on nimittäin Ponsardin v. 1866 annetusta näytelmästä "Le lion amoureux".

[371] Journal des Débats, 14 p. helmikuuta 1874.

[372] A. M. et J. J. Ampère, Correspondance et souvenirs, Paris 1875, T. II, s. 380.

[373] Discours de réception, 1874, s. 9.

[374] Réponse au discours de M. Loménie, 1874. s. 59.

[375] "Le malheur de ce temps-ci est hypocrisie etc." kirjeessä rva Beaulaincourt'ille 20 p. marraskuuta 1867. Vertaa myöskin Lettres à Panizzi T. I, s. 160 y.m., T. II, s. 6 y.m. ja Lettres à une Inconnue T. I, 64 y.m.

[376] Lettres à Panizzi, T. I, s. 70.

[377] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 82.

[378] Ibid. s. 245.

[379] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 45. — Hän pelkäsi kuitenkin, että pitkällinen sybariittielämä oli veltoetuttanut Ranskan kansan ja että "nous avons désappris les émotions de nos pères". Sotainen halu oli hänessä herännyt ja toukokuun 19 p. 1859 päivätyssä kirjeessä "tuntemattomalle" hän taaskin vakuuttaa, että "si j'étais jeune, je me ferais soldat".

[380] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 43.

[381] Lettres à M. Panizzi, T, I, s. 270.

[382] Ibid. s. 117.

[383] Lettres ä M. Panizzi, T. I, s. 163.

[384] V. 1866 oli keisari aikeissa jättää senaatille käsiteltäväksi lakiehdotuksen, jonka tarkoituksena oli "de remplacer la discussion de l'adresse par la liberté des interpellations, au Corps législatif". Tämä oli Mériméestä kovin vaarallinen hanke, joka piti tukahdutettaman jo kapalossaan, sillä siitä saisi vastapuolue taas uutta jalansijaa. Hyvänä ystävänä ollen päättää hän kirjeessä varoittaa hallitsijaa tekemästä sellaista tyhmyyttä. Itse kertoo hän asiasta kirjeessä Panizzille 5 p. heinäkuuta 1866 seuravasti:

"Après m'être un peu tâté, je me suis résolu à me conduire en ami, et j'ai écrit à l'impératrice une lettre aussi remarquable par la force des pensées que par l'aménité du style. Je lui rends compt de l'effet produit sur le Sénat par l'annonce de la chose, je lui dis en douze lignes toutes les raisons contre le changement et contre l'opportunité de le faire. Je n'ai pas reçu de réponse, mais je ne doute pas que ma lettre n'ait été montrée, c'est ce que je désirais. Pour moi, j'ai soulagé ma conscience, et, à mon avis, j'ai rempli le devoir d'ami."

Semmoisena kuin alkuperäinen aikomus oli ei mainittu lakiehdotus ilmestynytkään. Mérimée, joka näin oli tarkoituksensa voittanut, pelkäsi kuitenkin "qu'on ne me sache mauvais gré d'avoir le premier dit mon avis sur la mesure qu'on méditait et qu'on a abandonné" (samalle 7 p. heinäk.). Niin ei kuitenkaan käynyt ja Mérimée voi jo elokuussa Saint-Cloud'sta, jonne hän taas oli kutsuttu, kirjoittaa ystävälleen Lontoossa. että kirje "a fait assez bon effet, car on m'en a cité un aphorisme qu'on avait retenu". Samalla kertoo hän, että ministeri Routier oli ilmoittanut hänelle annettavan grand officier'n kunniamerkin, joka hänen mielestään oli vallan tarpeeton hänelle, muutenkin hallituksen ystävälle. "Cela ne changera rien à mon dévouement. De plus, je suis le plus oisif et le plus inutile des hommes. Je me considère comme très heureux. Je vis dans mon trou et dans ma robe de chambre; que ferais je d'une plaque?" oli hän sanonut ministerille. Siitä huolimatta hän kuitenkin tämän kunniamerkin sai; kunnialegioonan commandeur-merkin oli hän saanut 12 p. huhtikuuta 1860.

[385] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 154.

[386] Siteeraan tähän tuekseni muutamia lauseita hänen kirjeistään Panizzille: "C'est toujours le même facilité d'élocution, mais point d'idées politiques, et, au fond, de petites passions mesquines", (16 p. toukok. 1864) — "Thiers a une faculté singulière, c'est d'oublier tout ce qu'il a dit et tout ce qu'il a fait, dès que la passion s'en mêle (22 p. huhtik. 1865)". — "J'ajouterai que ce n'est pas par le sens moral qu'il brille" (4 p. toukok. 1865) y.m.

[387] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 117.

[388] Ibid. T. 11, s. 20.

[389] Ibid. s. 56.

[390] Ibid s. 175.

[391] Toivossa, että lukijoitani huvittaa nähdä, kuinka oikein Mérimée jo näinä aikoina, ennenkuin Bismarck vielä oli ehtinyt todellista suuruuttaan osottaakaan, häntä arvostelee, otan tähän muutamia hänen arvosteluistaan tästä Saksan suurvallan luojasta. "Il m'a paru homme comme il faut, plus spirituel qu'il n'appartient à un Allemand, quelque chose comme un Humboldt diplomatique". (kirje Panizzille 13/10 1865). — "Quant à M. Bismark, il est mon héros. Il me paraît, quoique Allemand, avoir compris les Allemands et les avoir jugés pour aussi niais qu'ils le sont", (samalle 15/7 1866). — Milloin kutsuu hän Bismarckia "le joueur le plus hardi", milloin "un homme de sens", milloin "le commandeur de la musique politique". — "C'est un grand Allemand, très-poli qui n'est point naïf. Il a l'air absolument dépourvu de gemüth, mais plein d'esprit. Il a fait ma conquête" (kirje "tuntemattomalle" 13/10 1865). — "Nous nous rapetissons tous les jours. Il n'y a que M. de Bismark qui soit un vrai grand homme", (samalle 16/12 1861). "Il n'y a malheureusement qu'un grand homme par siècle, et c'est M. de Bismark qui occupe la place" (kirje rva Beaulaincourt'ille 29/l1 1866).

Vertauksen vuoksi sopii tässä ehkä mainita Mériméen arvosteluja parista muusta aikamme suuresta valtiomiehestä, nimittäin lordi Palmerstonista ja Gladstonesta, joitten kanssa hän Englannissa käydessään paljo seurusteli ja joiden kotona hän oli mieluisa vieras. "J'ai un certain tendre pour lui" sanoo hän edellisestä. — "Il est si gracieux, qu'il plaît, même dans ses méchanchetés, tandis que lord Russell a le talent de déplaire toujours" (kirje Panizzille 19/3 1864) — "Il a été l'homme le plus heureux de ce siècle", kirjoittaa hän Palmerstonin kuoleman johdosta samalle 24 p. lokakuuta seuraavana vuonna. "Il a fait presque toujours tout ce qu'il a voulu, et il a voulu de bonnes et belles choses. Il a eu beaucoup d'amis. Il laisse un grand nom et un souvenir ineffaçable chez ceux qui l'ont connu." (Katso myöskin Filon, siv. 287-88). — Gladstonesta, jonka luona hän elokuussa 1865 oleskeli useita päiviä, sanoo hän: "M. Gladstone m'a paru, sous quelques aspects, un homme de génie, sous d'autres un enfant. Il y a en lui de l'enfant, de l'homme d'État et du fou", (kirje "tuntemattomalle" 23/8 1865). Filon huomauttaa (s. 290) jotenkin hyvällä syyllä tämän johdosta, että "c'est le grand côté de cette nature qui lui semblait le côté dangereux".

[392] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 275.

[393] Lettres à M. Papizzi. T. II, s. 336.

[394] Mérimée et ses amis, s. 292.

[395] Esim. seuraava kohta kirjeestä rva Beaulaincourtille 25 p. tammikuuta 1866: "Il me serait impossible de me soumettre à l'obligation de mentir tous les jours, condition sine qua non de toute discussion politique. Il faut mentir pour cacher les fautes de son parti, mentir pour attaquer ses adversaires, mentir même pour dire quelque vérité utile au public. Bref, c'est un métier qui me dégoûte tout à fait". Vertaa myöskin Lettres à une Inconnue, T. I, s. 251, missä hän Toulousesta kirjoittaa ystävättärelleen: "J'ai passé vingt-quatre heures chez un député, et, si j'avais l'ambition d'être un homme politique, cette visite-là m'aurait complétement fait changer d'avis. Quel métier! quels gens il faut voir, ménager, flatter! Je dirai comme Hotspur: I had rather be a kitten and crew mew." Ja sitten seuraava lause, jossa hänen aristokraattinen näkökantansa oikein Heinen tavalla ilmenee: "Esclavage pour esclavage, j'aime mieux la cour d'un despote; au moins, la plupart des despotes se lavant les mains".

[396] Katso Lettres à une autre inconnue, s. 4, ja Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 82, jossa Mérimée antaa seuraavan arvostelun ystävävainajastaan: "Il n'est pas facile, en effet, de trouver un homme d'esprit et de tact comme Morny, plein de bon sens et de décision".

[397] Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 155.

[398] Maailmannäyttelyä varten v. 1867 antoi hän Théophile Gautier'lle, Moniteurin kirjallisuusarvostelijalle tehtäväksi valmistaa kertomuksen Ranskan runoudesta aina vuodesta 1830 nykyaikoihin saakka toivoen tästä käyvän selville, että kirjallisuus ja runous hänen hallitusaikanaan oli melkoisesti kehittynyt. Gautier ottikin tehtävän suorittaakseen, mutta lopputulos hänen kertomuksestaan (Rapport sur les progrès de la poésie française depuis 1830) olikin se, että runous toisen keisarikauden aikana oli mennyt asteittain alaspäin. Entiset suuruudet olivat joko kuolleet tai maanpaossa ja uusista oli Balzac ainoa nero, mutta raskaan esitystapansa vuoksi ei hän ollut suosittu yleisön keskuudessa ja hovissa vielä vähemmän.

[399] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 104.

[400] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 147.

[401] Lettres à une Inconnue T. II, s. 297. — Novellinsa vaiheista kertoo Mérimée vielä seuraavan kuvaavan tapauksen:

Biarritzissa oleskeli tähän aikaan Venäjän keisarivainajan Nikolain tytär, suuriruhtinatax Maria, jonka Mérimée jo ennestään tunsi. Muutama päivä sen jälkeen kuin hän oli lukenut novellinsa keisarinnalle, jolle hän käsikirjoituksensa erittäin hienosti piirretyllä kuvalla varustettuna lahjoitti, ilmestyi hänen luoksensa poliisi ilmoittaen tulevansa suuriruhtinattaren puolesta pyynnöllä, että Mérimée tulisi vielä samana iltana lukemaan hänelle jutelmansa. Mérimée, joka tämän jutun itse kertoo kirjeessään "tuntemattomalle", päivätty 5 p. marraskuuta 1866, lisää: "Je répondis que j'avais l'honneur d'être le bouffon de Sa Majesté, et que je ne pouvais aller travailler en ville sans sa permission" Ja sitten rientää hän heti keisarinnan luo valittamaan suuriruhtinattaren sopimattomasta menettelystä. "Je m'attendais qu'il en résulterait au moins une guerre avec la Russie, et je fus un peu mortifié que non seulement on m'autorisât, mais encore qu'on me priât d'aller le soir chez la grande-duchesse, à qui on avait donné le policeman comme factotum". Mérimée oli kuitenkin tyytymätön ja kirjoitti kiukussaan suuriruhtinattarelle kirjeen "d'assez bonne encre" luvaten sentään saapua määrättynä aikana. Kirjettä tämän asuntoon viedessään tapasi hän sattumalta suuriruhtinattaren, olipa vielä tilaisuudessa tehdä hänelle pienen palveluksenkin ja heistä tuli hyvät ystävät.

[402] Kirje Stapferille on päivätty 10 p. helmikuuta 1869.

[403] Käsikirjoitus löydettiin Tuileries'n linnasta 4 p. syyskuuta 1870 ja julkaistiin L'Independenee belge-lehdessä 7 p. syyskuuta 1871. Myöhemmin on eräs kirjailija de la Rounat muodostellut sen 1-näytöksiseksi huvinäytelmäksi nimeltä "Le petit voyage", jota v. 1868 7 ä 8 kertaa Pariisissa esitettiin. (Le Correspondant, T. LVIII, s. 60.)

[404] Kirje on päivätty 2 p. syyskuuta 1868.

[405] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 333.

[406] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 335.

[407] Ibid. s. 337.

[408] Ibid. s. 340.

[409] Lettres à une Inconnue, T. II. s. 352.

[410] Mérimée et ses amis, s. 303-304.

[411] Moniteurissa 9 ja 12 p. heinäkuuta 1873.

[412] Paikallisväritykseen tarpeelliset tiedot oli hän luultavasti saanut, paitse kirjoistaan, myöskin "tuntemattomalta" ja ystävältään Seniorilta, jotka molemmat olivat Algeriassa oleskelleet ja joilta hän utelee tietoja kansan tavoista etupäässä.

[413] Lettres à une Inconnue, T. s. 314-15.

[414] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 137.

[415] Lettres à une autre inconnue, s. 20.

[416] Lettres à une Inconnue T. II, s. 356.

[417] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 365. Käännös, jonka Lucien Biart oli taidolla suorittanut, ilmestyi vasta v. 1877. Mériméen esipuhe on julkaistuna Revuessä 15 p. joulukuuta 1877.

[418] Hänellä näkyy myöskin olleen aikeena julkaista Alban herttuan ja Filip II:n välinen kirjeenvaihto, jonka keisarinna oli hänen tarkastettavakseen uskonut. Hän kirjoittaa näet "tuntemattomalle" kesäkuun 12 p. 1869: "Je passe mon temps à déchiffrer des lettres du duc d'Albe et de Philippe II que m'a données l'impératrice. Ils écrivaient tous les deux comme des chats". En tiedä kuka tämän kirjeenvaihdon myöhemmin on julaissut, Mériméen toimesta se ainakaan ei ilmestynyt.

[419] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 78.

[420] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 326.

[421] Ibid. S. 341.

[422] Ibid. S. 364.

[423] Arsène Houssaye, Les Confessions, T. IV. — Gavarni, joka oli Mériméetä pari vuotta vanhempi, on saavuttanut ikuisen maineen Charivari-kuvalehden nerokkaana piirustajana. Hän kuvasi pitkässä piirustussarjassa yhteiskunnan eri luokkain elämää pyhänä ja arkena tavoitellen kuvilla samaa kuin Balzac romaaneissaan. Sitä paitse on hän kuvittanut useita Balzacin, Hoffmannin y.m. teoksia. Kirjoitteli myöskin suorasanaista ja runopukuista tekstiä kuviinsa. Muuten Pariisin suurimpia dandyjä ja osallinen 60-luvulla niin kuuluisissa Magnypäivällisissä, joissa perjantaisin kokoutui pelkkiä ateisteja; niiden joukossa mainitaan Sainte-Beuve, molemmat Goncourtit, Taine, Renan, Gautier, P. Saint-Victor, Scherer, Turgenjew, Ch. Edmond, Berthelot, Flaubert, Soulié, Baudry y.m. (Journal des Goncourt. T. II [1862-65], 1888). Mérimée ei näillä päivällisillä tiettävästi koskaan käynyt.

[424] Lettres à une Inconnue T. Il, s. 14.

[425] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 38.

[426] Ibid. s. 34.

[427] Lettres à une Inconnue T. II, s. 36 ja 39.

[428] Ibid. s. 35.

[429] Ibid. s. 78.

[430] Ibid. s. 65.

[431] Lettres à une Inconnue T. II, s. 208.

[432] Ibid., s. 281.

[433] Kreivi d'Haussonville, joka oli Mériméen hyvä tuttava ja vietti muutaman talvenkin hänen kanssaan Cannes'ssa, kertoo näiden usein istuneen toisensa luona juttelemassa. "Muistanpa eräänkin päivän, jolloin Cousin oli innostunut puhumaan 13:sta vuosisadasta: Tämä vuosisata, huudahti hän, joka näki Jumalan kauneimman luoman, pyhän Ludvigin, ja ihmisten ihanimman työn, Notre-Dame'n ja joka… — Anteeksi, Cousin, keskeytti Mérimée kylmästi, mutta Notre-Dame'n rakentamista alettiin jo v. 1163. — Te olette oikeassa, Mérimée. myönsi Cousin hiukan nolostuneena, mutta siitä huolimatta … ja hän jatkoi vain edelleen innostunutta ylistystään 13:sta vuosisadasta". (d'Haussonville, Pr. Mérimée, s. 176.)

[434] Lettres à une Inconnue, T. I, siv. 103.

[435] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 300.

[436] Ainakin vakuuttavat muutamat Mériméen läheiset tuttavat, että hän oli taikauskoinen s.o. uskoi ennustuksia. Niinikään kertoo Le Temps (13 p. tammik. 1874) hänestä seuraavaa: "Kuten useat epäilijät, oli Venus d'Ille'n tekijäkin taikauskoinen. Eräänä päivänä ennusti hänelle muuan mustalaisakka, että hän saa surmansa kiehuvan veden kautta. Mérimée koetti nauraa koko jutulle, mutta ei hän sitä koskaan unohtanut. 'Miten hiton lailla on minun meneteltävä välttääkseni joutumasta kiehuvaan veteen', sanoi hän joskus ystävilleen. Eikä hän enää ottanut kylpyjäkään sitomatta vesikranaa naurettavan huolellisella tavalla: tuo ilkeä ja pahaa tietävä ennustus ei näet poistunut hänen mielestään. — Joku aika myöhemmin rakennettiin Ranskassa ensimmäinen rautatie, jonka vihkimisjuhlassa Mériméekin virkansa puolesta — hän oli silloin valtioarkeoloogi — oli läsnä. Veturi oli valmiina, koneenkäyttäjä koetteli höyryn painetta ja kun höyrypannusta äkkiä ruiskahti väräjävä vesisuihku, nähtiin Mériméen lyövän otsaansa samalla kun kuultiin hänen ääneensä huudahtavan: 'kas tuossa se nyt on!' Kauvan aikaa pysyi hän sitten siinä luulossa, että hän on saava surmansa höyrypannun halkeamisen kautta syntyvässä rautatieonnettomuudessa. Siitä huolimatta käytti hän usein hyväkseen näitä uusia kulkuneuvoja; mutta hän ylpeili mielellään siitä, että joka kerran kun hän osti piletin antausi hän myöskin hengen vaaraan fatalistin uhkarohkeudella."

[437] Lettres à Panizzi, T. II, s. 356, 370 ja 390.

[438] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 359.

[439] Lettres à Panizzi, T. II, s. 392.

[440] Lettres à une Inconnue T. II, s. 369, [441] Lettres à Panizzi, T. II, s. 442.

[442] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 106.

[443] Filon, Mérimée et ses amis, s. 349. Filon antaa muuten jotenkin seikkaperäisen kuvauksen näistä hautajaisista.

[444] Macbeth, suoment. P. Cajander, s. 86.

[445] Paul de Saint-Victor, Barbares et Bandits. 1871, s. 139.