Produced by Tapio Riikonen

RISTIAALLOKOSSA

Kokoelma runoelmia

Kirjotti

Kasimir Leino

WSOY, Porvoo, 1890.

»Il n'y a de bonheur pour aucune espèce vivante,
qu'à suivre ce à quoi la nature la destine».
André Chénier.

»O rara temporum felicitas, ubi sentire quae velis
et quae sentias dicere licet!»
Tacitus I.

SISÄLLYS:

[*Tähdellä merkityt runot, 8 luvultaan, olen valinnut ennen julkaisemistani »Runokokoelmista».]

Ristiaallokossa (esipuheeksi).

I. Yleis-aiheisia.

Suonion muistoksi
M. A. Castrén'ille
Herätykseksi!
Kansan lapsi
Mieleiseni mies
Innotta nuoruus, päiv' on auringotta
Gladstonelle

II. Kuvauksia.

Nukkuvalle tytölle vuoristossa
Laulajatar
Käyntini Versailles'issa
Memento mori
Huutolaistyttö kehdon ääressä
Myrskylintu
*Sunnuntaina
*Hääilta
Mun isäni armahan kuolema vei

III. Mietelmiä.

Surutonna suolla sorsa
Mun vuodenaikain ei ole syys
Tien ha'ussa
Päivän laskiessa
En teitäsi kulje
Ulapalla I & II
Ylinnä kaiken vapaus!
Mä tahdon toivoa!
Pois sanariita!
Mi orjuutta, se kurjuutta
Luonnon ihailua
Parantumaton
Epäilykselle
Yksin ollessa
Mietelmiä I-IV
*Hengen tasavalta
*En rakasta tyyntä

IV. Lempi.

Lemmittyni muistoksi
Annettelle
Suukkosten keskessä
Koittaa järki jäykkä olla
*Neiden mielet, I-III
*Impeni I-III
*Ensi vuokko
Tuommoinen tyttö on mieleeni mun
Vieraalla maalla
Mustat silmät
Jos tohdit ja tahdot
Niin varmasti
Kaikki kaikessa
Daimooni
Hän huomaa ei
Sen jo tiedän
Vertauksia luonnosta
Päivän noustessa
*Mik' onpi syynä

V. Ivallisia.

Elämän kokemusta
Valtion syöttiläälle
Mies kuin muutkin
Eräälle kirjailijalle
»Kallihin kansan vuoksi»
»Kunnon mies»
Bulevardi-kahvilassa
Mahtava mies

VI. Uskonvainojen ajoilta.

I. Petrus Valdo
a) Collège de la gaya scienza
b) Valmistusta
c) Provencen laaksossa
d) Maanpakolaisuudessa Böhmissä
II. Varastettu!

RISTIAALLOKOSSA.

On joenlahden rannalla loitolla Pohjolassa
Mun kotikenttä kultainen, mä jolla leikin lassa,
Ja metsänlammen laineeton oli lahden sinipinta
Ja yhtä tyyni, puhtoinen ja kirkas oli mun rinta.

Ja täällä hetken' herttaimmat mä leikin elämästä,
En tiennyt tuhon tuulista, en myrskyn mylvinnästä,
Mut salmen suusta aukeevan mä seljän aavan luulin
Ja kaukaa kumman kohinan mä houkuttavan kuulin.

»Tuo tuoll' on meri, lapseni, ja vaarallinen sulle,
Näin lausui kerran lapsena mun äityeni mulle —
Jos lähdet joskus laineillen ja loitommaksi rantaa,
Niin katso, ett'ei venhoas saa virta tuonne kantaa.

Näät meri vain on miehillen, isoille, voimakkaille,
On hauska heidän taistella ja soutaa muille maille;
Jo salmen suusta avautuu ulappa aava tuolla —
Siis pysy aina, lapseni, sä salmen tällä puolla!

Nään kuinka siellä aallot käy ja purjepurret kiitää,
Nään vihureissa vinhoissa kuin lokkilinnut liitää,
Nään siellä miehet voimakkaat ja heissä sankar'-innon
Ja tunnen jäntereissäni mä tuohon leikkiin kunnon.

Jo salmen suussa tuolla käy näät kummat ristituulet,
Ne valtahansa venhos saa jo ennen kuin sä luulet,
Kun sitten siinä heittelee sun purttas tuulten hyörre,
Niin seljemmäksi venhoas vie salmen virran pyörre.

Ja pyörre kerran aavallen kun purtes tuonne vienee,
On varma vaara tarjonas, se hautasikin lienee —
Jos lemmit siis sä äitiäs, niin tottelet sä kyllä!»
— Näin päätti äiti armahin neuvonsa syleilyllä.

Ja joka viikko varmistuu tuo tuuma uusi mulla:
Mä tahdon tuonne taisteluun ja miesten moiseks tulla,
Mä tahdon tarmon koitteluun vesille väljemmille,
Jos kuolo siellä kohtaakin, niin minkä voin mä sille.

Ja niin mä juoksen purtehen ja lasken laitatuuleen,
En kuule ääntä äitini, vain lainelaulut kuulen —
Saan tuosta salmen suuhun jo ja keskeen ristihyörteen
Ja joudun kohta valtaan sen ja vitkan virran pyörteen.

Mä kotvan häntä tottelen; ja soutamaan jos lähden,
Niin salmen suusta palajan jo pois mä äidin tähden.
Vaan ajan tullen kuntoni mä tunnen karttuvaksi,
Ja aava, uljas ulappa käy houkuttavammaksi.

Käy tuuli milloin mistäkin, vie venhon tänne sinne,
En tiedä vielä itsekään se vihdoin vie mun minne,
Vaan seljemmäksi sentään mun tuo virta vievän näyttää,
Kun tässä ristituulessa vain voisin melaa käyttää.

Mä luovin siihen luottaen, ett' virta voiton saapi
Ja vihdoin tuuli yhtäinen mun purjeet pullistaapi,
Kun salmi soukka laajeneis vedeksi väljemmäksi,
Vapauden virttä veisaten mä seilaan seljemmäksi.

Äl' itke armas äitini mun uppiniskaisuutta,
Mä lasken läpi aallokon viel' kohden maata uutta —
On koti parhain lapselle, vaan ahdas työlle miesten,
Ei luonnon ääntä kuolettaa voi pyytäen, ei piesten.

Äl' itke armas äitini sun suurta lempilasta,
Jos ryöstäytyikin sulta hän ja kotilahdelmasta;
Kuin immyt ensi lempeään, niin muistan aina teitä,
Kuin itkee vuosi kevättään, niin itken aina teitä!

YLEIS-AIHEISIA.

SUONION MUISTOKSI.

I.

Soi kanteloni kauniimmin kuin koskaan ennen soit,
Nyt kuntoo, intoo, hyveitä kun kerran kiittää voit,
Voit soida soraäänittä, voit totta ylistää,
Voit soida muistoks Suonion, hän muistoks vain nyt jää.

Kun suru suora, vilpitön sydämmen valtoaa,
Niin puhtahimmin laulumme se silloin kajahtaa,
On laulu siksi puhdasta, kun murhe puhdas on,
On kielten helkky hellintä, kun tunne hellä on.

Jos luottamista näihin lie, mun laulu hellää ois,
Ja kielin hellin, kaihovin se kaipausta sois,
Mun laulu sulle ilmoittais, sä kansa onneton,
Kuin paljo hukkas kansa se, mi hukkas Suonion.

II.

Salomaille Suomen niemen riensit kansaas etsien,
Korven synkän siimeksessä löysit vihdoinkin sä sen;
Luonteesensa suoramaiseen, kömpelöön sä tutustuit,
Vienoisihin virsihinsä iki-iloks ihastuit.

Nousit kautta notkelmitten kukkuloille harjanteen,
Näit tään luonnon mahtavaisen, siintäväisen seljänteen,
Näit kun vaaran rintehellä au'er tanssi ilmassa,
Kuulit lehdon liepeheltä lintusitten lauluja.

Kuulit Suomen kalleutta käkösenkin kukkuvan,
Kuulit Suomen suloisuutta kukkastenkin kuiskivan,
Suomen hengen tuoreutta metsä raitis tuoksusi,
Suomen kansan kestävyyttä hongat huojui, kertasi.

Täältä näit sä sinerväiset selät, järvet, lahdelmat,
Täältä kuulit paimenpoian torvenhuudot, laulelmat,
Täällä kait sä mointa maata lempiväsi vannoit myös,
Vannoit kaiken kansallemme uhraavasi päivätyös.

Sillä kansa korven synkän sivistystä vailla on,
Henki, kieli kehkeymättä, halu vain on valohon.
Sitä ohjaamaan sä riensit tiedon ikilähteen luo,
Kansa Suomen janoovainen riemumielin tuosta juo.

»Valo kirkas, valo kaunis tok' on vain kuin Alppein jää,
Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää»,
Näin sä lausut varoitellen, valon vaadit lämpöä,
Vaadit kansaa, maata kohtaan hellintä sä lempeä.

Mit' on työmme maamme eestä, jos ei tulta lemmen lie,
On kuin kylmä tuulahdus, min viima mennessänsä vie —
— Vaikk' on köyhä isänmaasi, lemmi innokkaammin vaan,
Ukein pettureista on, ken luopuu köyhäst' emostaan.

III.

Kun kodin loit sä lämpimän,
Sen suomalaiseks loit,
Ja lemmenkuiskeen hellimmän
Sä suomen kielin soit.
Sä lapsilleskin neuvoit näin:
Käy tuota tietä edespäin!

Sun jalo, puhdas luontehes
Se lapsen lainen on,
Ja vilpitön on sydämmes
Ja elos tahraton,
Sun tieltäs väistyy vihakin
Ja ilkimielen ivakin.

Sä äidiltäsi kieltämme
Et kyllä saanutkaan,
Mut lauluihis sä mieltämme
Sait yllin kyllin vaan,
Ja »vieras lippu» peittänyt
Ei Suomen miehen töitä nyt.

Sä vaatimatta laulelit
Kuin talven varpunen,
Mut puhtahinta soittelit
Sä kieltä sydämmen,
Siks leivoakin kauniimp' on
Tao sulolaulu Suonion.

IV.

Hän kuuli kuusten kohinan ja kuohut koskien.
Hän näki taivaan sinervän ja luonnon vihreyden,
Ja näistä luonnonhelmistä hän solmi helmivyön,
Sai siihen Suomen suloutta, viehkeyttä kevät-yön.

Kun iltamilla kuuhut tuo hänellen tarinoi,
Nää »tarinat» hän kansalleen jo Suomen kielin soi;
Hän näytti meille lauluissaan: tää maa on kallehin,
Sen vertaa etsit »maitten sä ja merten takaakin».

Tai »pääskynen» jos riemujaan liversi lennossaan,
Hän riemut meille tulkitsi, sai lapset kuulemaan,
Ja »mansikoita» Suonion ja »mustikoitakin»
Kilvalla riensi noukkimaan niin nuor' kuin vanhakin.

Hän Suomen suvut tutkivi ja muinaisuutta sen
Hän ilmi saada koittavi valolla tietehen:
Sen tavat arkipäiväiset, sen juhlat, sunnuntait,
Sen hengen eri astehet, sen kehityksen lait.

Hän tutkii syitä, syntyjä, runouden aarteita,
Hän löytää niistä kansansa, sen poimii aatteita,
Ja kulttuurista kuvan hän silloisen Suomen luo,
Elämän entisaikojen eteemme selväks tuo.

Ja sankar'-laulun luontehen hän parhain käsittää,
Kullervon, Ainon laulut näät hän meillen esittää,
On kyllä itkun arvoinen jo kuolo Kullervon
Sydäntä sentään syövämpi on Ainon angervon.

Ja Sammon sirpaleitakin hän tyystin tarkastaa,
Kunnekka onnen Suomenmaan hän niistä taatuks saa,
Niin löytöhönsä luottaen hän astuu polkuaan
Ja työhön meitä kehoittaa, siin' onni onkin vaan.

V.

Ei harmaapääksi kansoas
Sun suotu palvella,
Et niinkuin kukka kuihtunut
Sä syksytalvella,
Sä miehuudessasi muutit pois —
Työs keskeyneet ken jatkaa vois?

Sun tuntees aina tuliset
Ne vaati vauhtia,
Ja vauhdilla sä riensitkin,
Kun työssä riehuit sa,
Ja kuolemasikin tuommoinen
Oli tempaus äkkipikainen.

Nimekses luota Viipurin
Sä saaren nimen sait,
Sen saaren, jonka luona nyt
Niin kylmän haudan sait:
Näät Suoniosaaren luona on
Myös päättynyt elämä Suonion.

Nuo Suomen lahden lainehet
Nyt töitäs laulakoon,
Ja yhtä Suomee lempimään
Ne innostuttakoon,
Sun laillasi työtä tehtäköön,
Sun muistosi aina eläköön!

1888.

M. A. CASTRÉN'ILLE.

Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta
Kun nuorra rintahasi hengitit,
Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta
Ja jylhää mahtavuutta ihailit.

Ja taivahalla revontulten vyöhyt
Kun silmiis talvi-illoin lieskasi,
Tai toisekseen kun turhaan keskusyöhyt
Se päivän laskemista vartosi;

Kun näit sä kansan, joka vaivoissansa
Ei sortunut, vaan kesti taistellen,
Kun näit tään kaiken, silloin tunteissansa
Kai nuori rintas kuohui aaltoillen!

Ja tunne syttyy pyhän innostuksen,
Maan eestä tään sä tahdot toimimaan,
Pois poistat esteet, murrat vastustuksen,
Työ-alas löydät, riennät Aasiaan.

Ja vaikka viuhuu viimat pohjoisesta,
Ja vaikka telmää tundran tuiskusäät,
Sä lämpöä saat maasi rakkaudesta
Ja tietehelle uskolliseks jäät.

Sä etsit, löydät Suomalaisten kehdon
Ja muinaisuuttamme sä valaiset,
Luot täten kansallemme elin-ehdon
Ja täten seestät päivät vastaiset.

— Et suurin äänin suurisuisten lailla
Sä ilmi tunteitasi huutanut;
Sen tehkööt toiset, pontta hengen vailla,
Sun elos vakaa työ on kruunannut.

Ja työhön maan ja kansan eestä koitit
Sä nuorukaisiakin innostaa,
Ja työllä itse laakerit sä voitit
Ja työ se voimas vihdoin lannistaa.

Erotti varhain sun jo tuoni meistä,
Vei kesken viljan korjuun aljetun —
Ei sentään silmä tummu kyyneleistä,
Kun jalon toimintasi muistaa sun.

Ei itkemist' oo sankarmuistojamme,
Ne meitä työhön aina kehoittaa —
Ja työllä parhain kunnioitustamme
Myös voimme Castrenille osoittaa.

HERÄTYKSEKSI!

Mä laulan vapaudesta minäkin
Ja taistelua pilviin ylistän,
On työssä elämämme tarkoitus
Ja taistelu on ehto elämän.

Mä tahdon kuulla ääntä torvien,
Mä tahdon nähdä kalpain kalskuvan,
Mä tahdon verta saada suonihin
Ja innon tulta nuoren rintahan.

Siis ylös, nuoret, toivo kansan, maan,
Sä näytä, nimes että ansaitset!
Miks veltoksi ja kuhnuriksi käyt
Vai kilvoitustako sä peljännet?

Ol' aika kerran, jolloin tarvittiin
Sun voimas tanterella hurmehen
Ja jolloin kunnialla mainittiin
Ken kansaa päättömäks sai parhaiten.

On aika muuttunut, myös vaatimus:
Nyt urheuttas siinä tarvittais,
Ett' taisteluun käyt kanssa itses nyt,
Lyöt harhaluulot maahan kalvallais.

Sun kalpas järki terve olkohon,
Mi etuluulot murtaa, tuullottaa,
Ja empimättä tieltäs kaikki lyö,
Mi hengen vapauttasi vastustaa!

Siis ylös nuoret, toivo kansan, maan,
Käy taisteluun sä kanssa sortajas,
Miks veltoksi ja kuhnuriks sä käyt,
Mi lannistaa sun vanhaa intoas?

Vapauden aate eikö voimaa suo
Ja liehdo tulta tunne totuuden,
Pyhintä omaisuuttas kahlittaa
Kun kylmin tuntein annat ihmisten?

KANSAN LAPSI.

Olen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut,
Olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut,
Olen nähnynnä kurjan joukon vilutuiskussa värjöttävän.
Olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.

Oli paikkaset ryysyt heillä, kädet karheat, sierauneet,
Ja maidonlaisina kasvoin ei hipiöt kuultaneet —
Ei ollut ne ruusut hienot, kuin peittivät poskipään,
Vaan ahavan, sauhun syömät oli kasvot kansan tään.

Sydänmailla on elämä kurja ja kurja on kansa myös,
Se nääntyvi näljissänsä ja horjuvi hengen yöss',
Sydänmailla on halla käynyt ja tuhonnut toivot pois,
Sydänmailla nyt pettua syödään ja leipeä tarvis ois!

Niin, pettua syö tää kansa, hikipäisenä raataa vaan,
Tuho suurempi sentään uhkaa: verot kuinka ne maksetaan?
Ei rahoja näy, ei kuulu, pian saapuu jo kruununmies,
Myö konnut ja irtaimiston, maat mannutkin kenties.

Ja niin on mennyttä kaikki, mitä tehnyt ja toivonut on,
On mennyttä vuosien vaivat, kotikulta kun mennyt on,
Pois maailmaan akanoina lapsjoukkokin viskautuu,
Joku huutaa rahasta yhden tai ruodillen joku muu.

Sydänmailla on elämä kurja ja raskas taakkakin,
Mut raskaampi elämä mieron ja kulkijan sauvakin,
Koti on koti sentään aina, jos köyhäkin kuinka lie,
Ja armas on synnyinpaikka ja pystyä orvon tie.

Jos taikuri tenhova oisin, joka kummia tehdä vois,
Pian niemet ja lahdenpohjat ne peltona, puistona ois,
Vaan tuota en taitoa saanut, vähävoimainen olen myös,
Sen ymmärrän minä sentään: sun onnesi, kansa, on — työs!

MIELEISENI MIES.

Into työhön, kunto siihen,
Luja tahto, sydän suora,
Avo silmä, vapa aate,
Lempi kansaan, isänmaahan —
Semmoiseksi soisin miehen mielen,
Kieleksensä vielä suomenkielen.

INNOTTA NUORUUS, PÄIV' ON AURINGOTTA.

Te nauratten kun nuori innostuupi,
Tuo raukka oikein sääliksenne käy —
Kun neuvotten te häntä armossanne,
Hän tuota arvostaa ei voivan näy.

On joukossanne kyllä niitä myöskin,
Kuin toivoo, innostua kerran tais,
Niin, rohkeasti sykki silloin rinta —
Mut siitä muistuttaa ei ehkä sais.

Ei liene mieleen, että ajat vanhat
Viel' haudastansa jälleen kutsutaan —
Ja rinnassanne ehkä sentään tuntuu
Kuin outo kaiho sais jo nousemaan.

Se ol'han sentään henkes kulta-aika,
Kun paljo toivoo vielä uskalsit,
Kun elämältä aatetta sä vaadit,
Vaikk' leivän kannikkaan sen uhrasit.

Sä tiedät kyllä: nuoruus, into, toivo
On iät kaiket yhteen kuuluneet,
Ja nuorten into, lämpö, toivo, rakkaus
On edistyksen hyödyks toimineet.

Siks ällös pilkkaa, ällös surkutellos,
Ja armos säästä paikkaan parempaan,
Innotta nuoruus, päiv' on auringotta,
Vuos kevähättä, elon varjo vaan.

Ja vaikka veisais äijät, ämmät kaikki
Tyyneyden virttä, nuor', sun korvihin
Ja vaikka houkuttaiskin tuossa tyyni lahti,
Sä voita velttous, laske laineihin.

Jos tyyniperään kerran maihin maadut,
Sä siihen uuvut, jäntees veltostuu.
Vaan sinä vastaisuuden varma toivo,
Sä muista: jalot vain ne innostuu!

GLADSTONELLE.

Kun suurivaltain sorto taas enemmän alaa voittaa,
Ja saksalaistaa Elsassin kun Bismarck ukko koittaa,
Kun pienten kansain vastaisuus niin synkeältä näyttää,
Sun äänes sulo-toivehin sydämmet silloin täyttää.

»Ei kansa luotu sortamaan, jos voimakkaammaks varttui,
Se suojaks toisten luotihin ja rauhan tuojaks karttui,
On aika meidän karkoittaa jo nyrkkivalta raaka,
Ja tehtäväänsä asettaa jo herkkä oikeen vaaka!»

Näin julki lausut kansalles ja muistuttelet aina,
Ett' häpeäksi Englannin i'es Iiriläistä painaa;
On aina muille Albion se pelastuksen tuonut,
Mut sentään toista veljeään kuin orjaa sortaa suonut.

»Nyt veljeskansa kohotkoon ja rinnallamme käyköön,
Ja lakiensa turvassa vapaasti kehittäyköön,
Näin Iiriläiset Englantiin sidomme lempeydellä,
Niin lujempaan se liittyykin kuin sorron sitehellä».

Oi, jospa vanha Albion sun ääntäs kuunteleisi,
Jos edes polvi nouseva sun aattees eespäin veisi!
Sä kunnon vanhus valkopää, sä näytät nuoremmille:
Tuo tie se viepi onnehen, käy, nuori polvi, sille!

Vapaushan kansan kasvattaa, sen kyvyt kypsyttääpi,
Mut sorto mielen sorretun vihalla myrkyttääpi,
Jos valtahas se antaukin, sen tekee uhkamielin,
Jos nöyrtyneensä sanookin, sen sanoo valhekielin.

Mut säännöksillä oikeuden jos kansan toiseen liittää,
Niin voimakkaamman suojasta se vilpitönnä kiittää —
Sen sinä, Gladstone, oivalsit ja käytäntöön sen vaadit,
Näin »magna charta'n» peruksen sä Irlannille laadit.

Ken jätti moiset aartehet jälkeensä maailmalle,
Sen muisto konsaan murene ei ajan virran alle —
Vaan valon aika vastainen tuon kiitoksella kostaa
Ja kiitoksensa merkiksi se muistopatsaan nostaa.

Sen patsaan kerran nostakoot kaikk' pienet kansat sulle,
Ei raskas lie se haudallas, se onhan siunatulle!
Se patsas sitten kertokoon: jo poistui sorron taika
Ja valon tieltä väistymään sai nyrkkivallan aika.

KUVAELMIA ELÄMÄSTÄ.

NUKKUVALLE TYTÖLLE VUORISTOSSA.

Niin puhtaana tuossa sä uinahdat,
Kevät-nuortean vartalon oi'ennat
Ävärrikkaalle nurmikollen;
On hengitys helppo ja hiljainen
Ja kasvosi ilme on rauhainen:
Lie huokea noin sun ollen.

Tuoss' allasi nurmikko nuortea on,
Hete vieressä kirkas ja tahraton,
Kevät-taivonen päälläs päilyy.
Ylä-ilmassa leivonen lauluksi lyö,
On kaukana kaiho ja loittona yö —
Kai täällä sun henkes säilyy.

Kai säilyvi myrskyltä maailman
Tuo kukkanen kentältä taivahan
Niin tuoksuvan tuores, hento.
Elon synkeät synnit ja murheet sen
Urat uurtais otsahan impyisen,
Joka noille on vieras vento.

Nuku lapsonen nurmella keväimen,
Puron varrella puhtahan lähtenen,
Nuku kukkain keskessä aina.
Tähän vuorilta tuuloset vilppaat käy,
Kylän raition ruokottuus ei näy,
Kylän raskahat ilmat ei paina.

Kunis häipyvi surkea siivottuus,
Kunis koittavi puhdassa päivyt uus,
Sinis nukkuos piilossa täällä!
Kera tuoksuvan kentän ja keväimen,
Kera kukkien, lähteen ja leivosten,
Sinut tapaaki vain maan päällä.

Sua onnessa tuossa en häiritseis,
Vaikk' katsees kylläkin murheeni veis
Pyhän, puhtaan uinuthan unta.
Ihastella mun kainoutta sentään suo,
Jota kertovi kasvosi kaunihit nuo —
Sydän lie myös valkeempi lunta.

Ihasteltua hetkisen, kunnes sun
On syöpynyt piirteesi mieleen mun,
Pois loittonen kiertäen kaarteen;
Taas tultua myrskyhyn, maailmaan,
Minä kummana kaikille kertoa saan,
Ylimaat min kätkevät aarteen.

Nuku, lapsonen, helmassa vuoriston,
Kevyt huokua syyttömän rinnan on —
Kevät-taivonen päälläs päilyy.
Ylä-ilmassa leivonen lauluks lyö —
On kaukana kaihon ja synnin yö —
Kai täällä sun henkes säilyy.

Harz'in vuoristossa elok. 1889.

LAULAJATAR.

Sali täytehen kansaa tulvii
Niin kilvalla kiirehtäin,
Sijan parhaimman ett' saisi,
Sais nähdä ja nähdyks näin.

Kaunottaret loistoisilla
Pukimillahan kiistailee,
Käsi hansikan verhoina pieni
Siro-viuhkalla viittailee.

Läpi kiikarin keskehen naisten
Tuoss' herrat ne tutkii nyt:
Kuka herttaisin, kuka kaunein,
Kenen suopeat silmäilyt.

Ja impi sen keksivi kohta,
Noin kääntyvi puolittain,
Punastuupi ja laittavi huulet
Yhä hurmaavammiksi vain.

— Mut tuossapa laulajatarkin
Sulo-äänekäs ilmautuu:
Kuin keijutar eespäin väikkyy,
Hymynaurussa viehkeä suu.

Ja hän katsovi kansaa kohden,
Ihan tyyni ja huoleton on,
Vaikk' tietää, että on yksin
Hän kiintänyt huomion.

Sävel alkavi ensiks hiljaa
Värähdellen ja uinaillen,
Vaan kohtapa kuin satakielen
Liverryksenä helmeillen.

Jo syttyvät mustat silmät,
Olentonsa jo tulta saa,
Elävyyttään intosa rinta
Tunteissahan aaltoaa.

Autuutta hän nuoruuslemmen
Laulussa nyt tulkitsee,
Miten nuortuvi intohimosta,
Koko hengen se hallitsee.

Mut nuoruus rientävi tietään,
Kaipausta se jättää vain,
Pois häipyvi lemmen into
Pian muistona ruskottain.

Tätä laulajatar kuvatessaan
Taas ääntähän vaijentaa,
Värähdellen se kaihoa kertoo,
Kunis heikkona pois vajoaa.

Ja kun ukkonen äkkiä puhkee
Nyt suosio irralleen:
Alttiiksi hän tunteen kielet
Oli saattanut laululleen.

Yhä raivoo suosion myrsky,
Yhä häntä nyt huudellaan;
Kun syttyvi tunteet kerran,
Vähitellen ne tyyntyy vaan.

Mut turhaan vuottavi kansa:
Pois riensi jo mainio maan,
Hän ulkona vilpastuttaa
Sydäntulta ja -tunteitaan.

Oman nuoruutensa hän kertoi,
Oman lauloi rakkauden:
Siks lämpö ja into ja voima,
Siks kyynele kaipauksen.

KÄYNTINI VERSAILLES'ISSA.

(Keväällä 1890).

Versailles'in kevätvihree luonto loisti
Niin väririkkahana silmää hyväillen,
Vain hienon taiteen henkee huokui kaikki,
Mihin mä heittänenkin katsehen.
Kuin kevätkenttä luonnon-voiman laista
Tuhansin turpeestansa kukkaisia luo,
Niin luonut kukkaisina kulttuurinsa
On ihmishenki taideteokset nuo.

Kohoupi tummaa taustaa vasten tuossa
Antiikin puhtaan valkee marmorinen työ
Ja kierrätellen suuren käärmeen lailla
Välitse metsäin kulkee teitten vyö.
Tuhansin värein välkkää päivää vasten
Säteiset kaarteet suihkulähdetten
Ja harmaa maurilainen pylväs-holvi
Välistä sintää vanhain lehmusten.

Mä hurmauneena taiteen ilmaa hengin
Ja raa'at aistit häipyy, hienonee,
On taide muodon-saaneen aatteen ilme,
Maailman varmaan vihdoin hallitsee;
Näät luojastaan jos luopuu jalo henki,
Niin uskokseen hän taiteet valitsee,
Kulttuurin kaunein kukkahan on taide,
Se ihmisaatteet, -tunteet tulkitsee.

* * *

On luonto tyynnä, äärellen
Tähän istun mä penkereen
Ja ympäristöni työhön saa
Mun mielenkuvitteen.

Nään käytävillä käyskivän
Nuo kuulut kuninkaat,
Ja hovineidot hienot nään
Ja herrat heilakkaat.

Ja illan tullen puistossa
Tuhansin tulta nään
Ja metsän tumman peitossa
Nään parin lemmekkään.

Hienoissa silkki säihkyää,
Mi immen verhoaa,
Ja suudellessa sulhasen
Se hiukan kahahtaa.

On puku hieno, valittu,
Ja puhe myös on niin —
Mä noita ajan tuotteita
Vertaisin perhosiin.

— Ei työtä he tee, ei kehräile,
Vaan luoja ne ruokitsee
Ja onnessa lemmen ja rikkauden
Elämästä he nautitsee.

Ja linnasta soitto mun korviin käy
Niin viehkeä, kiihtynyt,
Parit väikkyvät parkettiliuskoilla,
Siell' onpihan tanssit nyt.

Ja Maria Antoinette'n myös
Minä hurmaavaisena nään,
Kädet pienet kevähän keijuisen
Ja Miilon Veenuksen pään.

Kas, mahtava Ludvig loistossaan — —
Joku äkkiä häiritsee:
»Vous voulez visitez le château, monsieur,
je suis un guide, s'il vous plait?»

* * *

Niin kylmänä vastahan löyhähti ilma,
Kun astuimme suurihin suojiin noihin,
Avaroina ja jäykkinä seisoi seinät;
Vaan lämpöä uhkusi taulut, joihin
Juur aurinko hellivän suukkosen suopi
Ja ilmehen maalarin työlle luopi.

Sali toisensa takaa tuoss' avauupi,
Tuhansittain tauluja silmäni kohtaa —
Ja liukas kuin allani parkettilaitos
On oppaani kieli, mi käyntiä johtaa;
Tais Ranskan taistot hän taruista asti
Ja Louis't ja Henrikit moitteettomasti.

Oli kierretty varmaan jo tunnittaisin,
Monet mestari-taulut jo tutkisteltu;
Ihasteltu jo Canovan kaunista työtä
Ja Vernet'n voimia paljosteltu,
Niin oppaamme pieneen suojahan johti,
Johon tultua viuhtoi seinää kohti.

»Voilà, monsieur, le malheureux chanteur
de la »Jeune Captive», André Chénier!
C'est lui qui a célébré par ses chants.
La liberté de l'esprit et la vraie république»[1]
— Näin laulaen oppaani tauluhun viittaa,
Hänen loruista sentään en enää mä piittaa.

[1] Kas tuolla, herrani, on André Chénier,
»Jeune Captiven» onneton laulaja,
Se on hän, joka meille niin kauniisti lauloi
Tasavaltaisuutta ja hengen vapautta.

Chénier! se on hän! Sun katseesi tunnen,
Sä lempeä, rohkea, vapaa miesi,
Tuo korkea otsa ja aatelisleuka
Ja ylpeä suukin se uljuutta tiesi.
Tuon näköinen ollakin täytyy sen kyllä,
Ken kuolohonkin käy hymyilyllä.

Koen oppaasta päästä, niin jään minä yksin:
— Voici quelque chose pour vous, monsieur!
»Vous restez donc ici? mais il y a en encore!…»
— Oui, oui, je le sais, mais pourtant … adieu! —
Näin sain hänet pois, oli nautinto kallis,
Ja tuo ei suultaan mun nauttia sallis.

Voi kuinka tuntuu kummalta
Mun täällä yksin olla!
— On päässäin paljon aatteita
Kuin nuorella morsiolla.

Vain tauluun tuonne mä tuijotan:
Se vankilahuonehen näyttää,
Etualalla nään André Chénier'n,
Muut vangitut huoneen täyttää.

— Olet heimolainen sä Helleenein,
Olet, Chénier, kuulua juurta,
Kai imit jo äitisi maidossa
Sinä vapauden runoutta suurta.

Sun miehevän uljaana eessäni nään,
Nuo silmäsi säihkyvän luulen,
Sun Robespierrelle itselleen
Lain pyhyyttä puoltavan kuulen.

Ja säikkynyt ketään sankari et,
Toit kaikille aattees julki,
Myös itsenäisistä aatteistas
Sun hallitus tyrmäänki sulki.

Jalon töit' ei pakolla määräillä,
Ei suljeta mieheltä suuta;
Joll'ei vain vangita, murhata,
Ei keksitä keinoa muuta.

Sun hienon henkesi sulkevat
Näin yhteen roistojen kanssa,
Mut hengen kukkapa puhkeskin
Juur' siellä se umpustansa.

Ihanimmat laulusi kumpusihan
Sun henkesi tyrmässä tässä,
»La jeune Captive» on tehtynä näät
Ihan roistojen räyhännässä.

Niin tyynenä kuuntelet tuomion myös,
Joka teilattavaksi sun määrää;
Et orjistu koskaan seuraamaan,
Mikä alhaista on sekä väärää.

Syvä silmäsi syvemp' on entistään
Ja poskesi kalvakkaammat,
Vaan entistä jalompi katsees myös
Ja piirteesi voimakkaammat.

Kera lörpöttelevän Rogers'in
Sun kärrihin käydä suovat,
Läpi rahvaan taajahan tunkeuneen
Luo teilauspaikan he tuovat.

Syvä kaikkialla on hiljaisuus,
Kun nouset sä porraspuita,
Sua tuhannet katseet tähtäävät,
Ei huomata uhreja muita.

Jalon, kärsivän, säälivän katsees sun
Näkeväin niin selvähän luulen,
Niin nuorena pyövelin viereen käyt — — —
— »On ferme» — oven luota ma kuulen.

* * *

En tiedä kuinka tullut lien taas ulkoilmahan;
Näin kevät-illan hämärän, ja rusko taivahan
Valosta päivän juorus vain; ol' tyyntä, hiljaisaa,
Ja tunteet nuorta rintaani tuhannet kuohuttaa.

Kuin monta kuolon uhria on vapaus vaatinut,
Kuin monta miestä parhainta sen vuoksi uhrannut
Elonsa ruusut, toivonsa, henkensä kukkivan!
— Voi kun on kallis kuitenkin edistys maailman!

Vapauden kultahe'elmät on hurmeella ostetut,
Vapauden kultakukkaiset verell' on kastetut,
Mut kaikki moiset sankarit ne raivaajoita on,
Nimensä heidän säilyttääkin muiston Pantheon!

MEMENTO MORI.

(Veistokuvaryhmä Lontoon Kristallipalatsissa.)

Rintaan voimakkaasen nojauupi immyt hienon hento, ihanainen, silmissänsä autuus kuvastuupi — tällä hetkellä hän vain on nainen: murheet maailman hän unhottaapi, noin kuin uinahtaa hän tuossa saapi sulhon rintaa vasten. — Elo autuasten tunteen täysi valta yksin on.

Aatos vuoroon seisahtuvi heillä,
Vuoroon vallatonna kauas väikkyy,
Väikkyy tunteen tuottamilla teillä
Tai myös aallokossa lemmen läikkyy
Sen he tuntee vain, ett' aina, aina
Sylitysten ois he autuaina.
Maailmassa tässä
Ihmis-elämässä
Lemmen valta varmaan suurin on.

Vaan memento mori! kuolo uhkaa,
— Lemmenkinpä voittaa kuolon valta —
Ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa,
Pelkkä laina kaiken tuottajalta!
Vaikka onnes itse autuus oiskin,
Vaikka hetket hempeimmät se soiskin,
Kaikk' on katoovaista —
Tästä luonnon laista
Lempikään ei poikkeusta tee.

Juur' kun rintaa vasten rinta sykkii
Ja kun silmän katseen silmä kohtaa,
Juur kun nautinnosta suonet tykkii,
Punahuulet suudelmista hohtaa,
Silloin juuri, lemmen autuudessa,
Ihmis-intohimon vallitessa,
Huutaa tuonen valta
Maasta turpeen alta:
Ihmislapsi, kuolla täytyy sun!

Lontoossa 12/6 1890.

HUUTOLAISTYTTÖ KEHDON ÄÄRESSÄ.

Tuuti lasta keinumin,
Tuuti toisen lasta,
Orjaks täytyi tulla mun,
Vapa olin vasta.

Tuutilulla, hussa-aa!
Et sä lapsi kulta
Itkullasi viedä saa
Muistojani multa.

Tuuti lasta, tuuti vain!
Äsken vielä leikin
Tuolla kotipihallain
Kanssa veikko Heikin.

Tuuti lasta unelaan,
Nuku kiltti Kalle! —
Vanhempani Tuonelaan
Saivat mullan alle.

Tuutilulla, hussa-aa,
Pientä lasta tuuti!
Itku mun jo valtoaa
Minut herra huuti.

Elä itke! Muuten on
Rouvan torat mulla,
Silloin oon mä onneton,
Tuuti, tuutilulla!

Tuutilulla, sydämein,
Nuku siki-unta,
Mistä saisin surullein
Unhotuksen lunta?

Hussalulla! — Aina vain
Mielessäni säilyy,
Kuinka kotilahdellain
Tyynnä vesi päilyy.

Tuuti, lapsi! — Siellä on
Äitikullan hauta —
Taas sä itket, onneton,
Lauluni ei auta.

Lapsi, miksi nuku et!
Vaiko itket siksi,
Että laulut huomannet
Orvon kyyneliksi?

Taikka ei sun uni lie? —
Nuku kaikitenkin!
Muuten mun jo paha vie,
— Tuossa rouva onkin!

MYRSKYLINTU.

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa
Ja vasten louhia loiskuaa,
Kun honka huojuu ja näre notkuu
Ja vahto pärskyen roiskuaa,

Mä silloin nautin ja riemurinnoin
Mä halki ilmojen kiitelen
Ja laulan luontoa, maailmoita
Ja elontaistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa
Ja laivan touvissa tuuli soi,
Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn.
Ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet,
Ja taivon sintävän seijastaa,
Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy
Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni,
Ja leivon laulu ja illansuu,
Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa,
Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vahtoa aallon Ahti
Ja sävel soios sä myrskysään!
— Mä lennän laulaen ilman halki
Ja kiidän kilvalla tuulispään!

Paris 29/3 1890.

SUNNUNTAINA.

Kaunis, kirkas nyt on aamu,
Aamu armas sunnuntain.
Tuolla siintää kirkon haamu,
Kaikuu kellot kumahtain.

Venhot viiltää järven pintaa,
Kaikki kirkkoon kiirehtää.
Valkovaate peittää rintaa,
Juhlahuivit välkähtää.

Minä kurja synnin lapsi
Astun arkivaatteissain,
Paljas rinta, takkuhapsi,
Eikä pappi aatteissain.

Minä kuljen kukkulalle,
Jolla nurmi vihannoi;
Istun sinne kuusten alle,
Kuulen kuinka kuuset soi.

Kuulen kuinka linnut laulaa,
Kuinka laine loiskuaa,
Katson kuinka aallot kaulaa
Sulo saaren rantamaa.

Täällä istun yksin aivan,
Enkä veisaa, äännä en,
Näen päällän' sinitaivaan,
Töitä luonnon katselen.

Avaruus mull' armahampi
Kirkon kolkkoutta on,
Luonnon hiljaus rakkahampi,
Kuin on laulut joukkion.

HÄÄILTA.

Syys-illan synkkä varjo jo kattaa maiseman,
Ja paksu pilvinen vyöhyt tulet kätkevi taivahan;
Niin jylhänä kuohuvi koski, aho, kangasmaa kumajaa,
Ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.

Kivenheiton päässäpä siitä tuoll' kartano uljas on,
Sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton.
Syysiltaman synkät varjot loitompahan siirrähtää,
Kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.

Siell' on niin ihmehen hauskaa, siell' nuoriso riemuitsee
Elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee.
Ja poskuet poikain hohtaa, povet paisuvi impysten,
Ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.

Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten,
Ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen:
Hääiltanahan toki sentään kai kaikki ne riemuta voi
Ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!

Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan,
Lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan:
»Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen»,
Näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.

Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.
Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Nyt riemuitaan elämästä, nyt ompihan nuorten häät!

Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon
Siell' seisovi yksin nainen kiven reunalla kallion.
Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa,
Ja syksyen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.

Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää,
Ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää.
Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.

Jo hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät.
— Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää,
Povellansa hän hellivi lasta, repaleillahan lämmittää;

Vaan kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa:
On tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa.
Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu,
Ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeutuu.

»Voi lapseni, kurja on äitis', vaan taattosi kurjemp' on
Lupauksia äitisi uskoi vävyn uljahan moision;
Niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui,
Sun taattosi uljas petti, jalo-neitohon armastui.

Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen,
Jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? — —
Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun,
Vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun,

En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään.
— Niin lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!»
Hän painavi raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen,
Ja syksyen kolkko viima vie silmästä kyyneleen.

Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkähän hohteen luo,
Ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo:
Siell' hohtavi posket, uhkuu nais-rinnat täyteläät,
Siell' riemuitaan elämästä, siell' ompihan nuorten häät.

Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa,
Niin hurjan säihkyvä katse yön selkähän tuikahtaa:
»Oi lapseni! kuolema meille on onnehen suorin tie,
Sill' tuskinpa helvetissä olo karvaamp', synkemp' lie!

Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskehen kuohuavaan,
Ei meille yhteiskunta suo silloin siunaustaan,
Ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden,
Tää onpihan uskonoppi kirkkomme ja pappien.

— Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman,
Hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan,
Mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon
Kuin ijäksi kannettavakseen mä häpeän taakan suon».

Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa,
Sydän taukovi sykkäilemästä, povi synkästi huo'ahtaa,
Kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan,
Ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyhyn vahtoavaan.

Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee,
Siell' hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät!

MUN ISÄNI ARMAHAN KUOLEMA VEI.

Mun isäni armaan kuolema vei,
Vei osan mun onnestainkin;
Hän luokseni koskaan palaja ei,
Mut palaapa sentään vainkin.

Tuoss' nään hänen seisovan sängylläin,
Hymy herttanen huulilla kiertää,
Mua neuvoo käymähän elämässäin
Sitä tietä, mi vaikeena viertää.

Oli reipas itse hän käynnilleen
Ja katseensa kirkas, suora.
Vapa myös oli aina hän aatteilleen
Ja oikeus ojennusnuora.

Oli tarmokas, sitkeä, ahkera,
Oli oikea Suomen miesi —
Isänmaata ja perhettä, kansoa,
Hän työllähän palvella tiesi.

Mut kuolema häntä jo huhuilee
Manan virran toisella puolla,
Hän tyynenä Tuonelle hymyilee:
Jalon helppoa aina on kuolla!

Niin katsoi katsehen viimeisen
Rauhallisin silmäyksin
Ja alkaa tutkimusretken sen,
Jonka tuntevi unelma yksin.

Mun isäni armahan Tuonela vei,
Hänet peittävi musta multa,
Ja luokseni koskaan palaa ei
Hän retkeltä aloitetulta.

Mut hautansa kummun kun tuonottain
Taas kukkaisilla mä täytin,
Soi isäni ääni mun korvissain:
Käy tietä sä, jonka mä näytin!

1890.

MIETELMIÄ.

SURUTONNA SUOLLA SORSA.

Surutonna suolla sorsa,
Kaihotonna rannan kaisla,
Murehetta marja mäellä,
Tahratonna taivon tähti —
Minä yksin ihmislapsi,
Minä mustan murheellisna,
Mulla aattehet apeat,
Mielikaihot karvahimmat.

Itkemättä ilman impi,
Päivän paiste pääskysillä,
Kesä kedon kukkasilla,
Huoletonna pellon perho —
Minä yökkö yöllä itken,
Huudan huuhkaja surusta;
Miksi yökkö itkenenkin
Miksi huuhkaja huhatan?

Mitä itken, en mä tiedä,
Mut on mieleni muretta,
Sydän syttä synkeämpi —
Itkenenkö ihmisyyttä,
Ihmiselon ontevuutta,
Kun en tiedä tarkoitusta
Koko maailman menolla.

Vaiko itken itseäni,
Kohtaloni kolkkoutta,
Ett'en ole kentän kukka
Taikka kaisla kotirannan,
Kun en kurja kumminkana
Oloihini onnen tyydy,
Mutta turhia uneksin.

Oisin ehkä niinkuin tuossa
Kumppalini kunnokkaampi,
Joll'ei lahjoilta parempi:
Käypi tietä tarvottua,
Syöpi ennen syötettyä,
Hän on kullan kiltti lapsi,
Työhöns itse tyytyväinen.

Miks en liene moisten lainen,
Nuo on mieleen mahtimiesten,
Ikiriemuks isänmaalle,
Miksi kylvit, kaiken luoja,
Kylvit sy'ämmehen säkenen,
Tuota tulta kalvavaista,
Jok' on kohtalon kirous?

Miksi annoit hengen hellän,
Vapautta vaativaisen,
Miksi turhat tiedot, taidot,
Miksi joutavat unelmat?
Oisit antanut avuja
Täällä tärkeämpiäkin:
Mielen maltin, kovan luonnon,
Vanhan mielen, valhekielen.

MUN VUODENAIKANI EI OLE SYYS.

Sä ehtootaivoa ihailet,
Sen ruskoa, kultaisuutta,
Ja kylläykään sinä tuohon et,
On aina se sulle — uutta.

Ja lempi-aikasi sun on syys,
Min vuoksi, en sitä tiedä.
Ja hauskin, väität, on menneisyys,
Et nykyisyyttä sä siedä.

Tuon muinaisaikasi ehtoisan
Kuvituksesi voimalla kultaat
Ja aatteet tään nykymaailman
Vain hautahan kylmään multaat.

Trubaduurein lauluja laulellen
Unelmissas näät ritareita,
Elät seurassa henkien menneiden,
Jumalaskin lie joku — seita.

Tää aik' ei mun ole aikani myös,
On velttoa, voimattuutta,
Mutta tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss'
Ne tietävät aamua uutta.

Mua miellytä ei tää nykyisyys
Eik' muinais-aikojen taika,
Mun vuodenaikani ei ole syys,
Vaan tou'on ja toivojen aika.

Kevät raitis vuodenaikani on,
Vain sillä on voimaa luoda,
Säde yksin nousevan auringon
Voi huomenen uuden tuoda.

Siks nykyisyys sua siedän vaan,
Ett' toivon toukoa' sulta,
Mut koito en nää sun toukoakaan,
Mun peittävi silloin multa.

Paris 20/3 1890.

TIEN HA'USSA.

Kun kiivahimmin mulla sydän löi,
Kun tulisimmin silmät säkenöi,
Kun povi paisui, veret kuohahti,
Jos vaarat, taistot mieleen juohahti,

Niin nuoruus-aatteistani ihastuin,
Parannuspuuhistani tulistuin:
Noin, noin mä tehdä sitten tahtoisin,
Kun vain nyt varttuisin ja vahvoisin!

Mä syöstä päätin ulos maailmaan
Ja tälle näyttää, kuinka taistellaan:
Jos ihmishenkee voidaan kahlittaa.
Nuo kahleet täytyy voida pirstoittaa.

Noin ihanteita väikkyi edessäin,
Mä toisen toistaan kauniimpana näin.
— Niin syöksyin uhkamielin elämään:
Totuuden jälkeen kaikk' nyt käännetään.

En, raukka, tuntenut mä maailmaa,
— Se varsan tuittupäänkin taltuttaa —
En päässyt vielä e'es mä alkuhun,
Kun suitsin syöstiinkin jo pilttuhun.

Mä ryntään uudelleen, se turha on:
Oon taltuttajan' suhteen voimaton.
Sen huomattua inton' laimistuu —
Jo arvellaan: hän vihdoin viisastuu!

Pois turhan heitänkin mä ryntäilyn,
Mun valtaa toivottomuus epäilyn.
Mut sentään: ihanteist' jos epäilen,
Niin halvaks orjaks maadun ainehen!

Ja sen mä tein. Näin uudet aatteet nuo
Vain unelmoiksi, joita nuoruus tuo,
Näin tuhannet, ett' ennen mua on
Tuon saman kärsineet jo tappion.

Näin mieli sotainen saa painoksiin —
Mä jouduin tilaan niinkuin tainnoksiin.
Mä teen kuin muutkin, elän, olen vain,
Kuin kone käyn ja pelkään aatteitain.

Mut vitkaan niinkuin valkee päivän koi
Mä toinnun taas; kuin uness' ääni soi:
Sun sanas suuret noinko raukeovat?
Mä virkoon, virkoon, silmät aukeevat.

Mä ihanteitta kuinka olla voi voin?
Jos voisinkin, niin onko oikein noin?
Näin käynhän kaltaiseks mä eläimen,
Ja sit' en saa, en tee: oon ihminen.

— Mut ihanteet nuo pilventakaiset?
Ne karsit pois ja uudet muovailet,
Rajoitat aattees itse elämään,
Näin saat sä perustukses kestämään!

Janoova sielu tuohon tarrautuu,
Vaan kohta miettimään taas harhautuu:
Mä vanhan heitin, tiedoss' uus on tie,
Mut haarateit' kun kaikkialle vie?

Berliinissä 25/10 1889.

PÄIVÄN LASKIESSA.

Nään taakseni taantuvan taantumistaan
Ajan lapsuus-onnen ja uskon,
Ja menneisyyteni taivaalla vaan
Nään kultasen kaunihin ruskon.

Olin onnellinen kun luojassani
Näin taaton mä hellän ja rakkaan:
Hänen suojassaan kun lienen mä vain,
Heti vaikerruksista lakkaan.

Vaan nyt on lapsi jo viisastunut,
Tuon unelman maailma vienyt,
Ihannett' en usvaksi arvannut,
En luojaani luonnoksi tiennyt.

Nyt etseissä taattoa taivaista
— Kuten tein minä ennen lassa —
Hetikohta on kohtalo vaivaista
Mua ilkkuen pilkkaamassa.

Ja turhaan lempeetä silmääs sun
Nyt etsivi huokaava henki,
Ijäisyyden mustaksi kuiluks kun
On tiede jo muuttanut senki.

Voi kuinka se sentään raskast' on
Ero tehdä kaikesta siitä,
Mikä lassa on onnemme talveton —
Ja kun kenkään tuosta ei kiitä.

Omatunto mun sentään palkitsee
Ja siinäpä kyllin on mulle,
Vaikka maailma tuhma mun tuomitsee,
Kaikk' uhraan, totuus, mä sulle!

EN TEITÄSI KULJE.

Mua moitit mielelläs sinä siitä,
Ett' puuttuvi vakaumuksia multa;
Mies vain muka on, ken tietävi tiensä,
Ei poikkea väylältä viitoitetulta.

Tuon moittehen kestän. En teitäsi kulje,
En jäätyä tahdo mä keväällä varhain.
Vesan pystyksi puuksi jos tahtovi saattaa,
Ovat päivä ja vapaus sen mestari parhain.

Harhailkohon henkeni, etsivä löytää;
On mutkikas tie, joka tietohon johtaa.
Vain epäily eespäin aattehen saattaa,
Sen johdolla vihdoin totuuden kohtaa.

Ken kaavahan kylmäyi nuorena vallan
Ja kerskaten kiittävi vakaumustaan,
Sen yksilön nielevi joukkion virta,
Vie itsettömyytehen, hautahan mustaan.

Vaan huolekas henki se seulovi vanhan
Ja pohtevi puhtaaks korjatun touvon;
Nisut taltehen saattaa ja poistavi kalseet
Elon turvaten vaaroilta talven ouvon.