RISTIAALLOKOSSA

Kokoelma runoelmia

Kirjotti

Kasimir Leino

WSOY, Porvoo, 1890.

»Il n'y a de bonheur pour aucune espèce vivante, qu'à suivre ce à quoi la nature la destine». André Chénier.

»O rara temporum felicitas, ubi sentire quae velis et quae sentias dicere licet!» Tacitus I.

SISÄLLYS:

[*Tähdellä merkityt runot, 8 luvultaan, olen valinnut ennen julkaisemistani »Runokokoelmista».]

Ristiaallokossa (esipuheeksi).

I. Yleis-aiheisia.

Suonion muistoksi M. A. Castrén'ille Herätykseksi! Kansan lapsi Mieleiseni mies Innotta nuoruus, päiv' on auringotta Gladstonelle

II. Kuvauksia.

Nukkuvalle tytölle vuoristossa Laulajatar Käyntini Versailles'issa Memento mori Huutolaistyttö kehdon ääressä Myrskylintu *Sunnuntaina *Hääilta Mun isäni armahan kuolema vei

III. Mietelmiä.

Surutonna suolla sorsa Mun vuodenaikain ei ole syys Tien ha'ussa Päivän laskiessa En teitäsi kulje Ulapalla I & II Ylinnä kaiken vapaus! Mä tahdon toivoa! Pois sanariita! Mi orjuutta, se kurjuutta Luonnon ihailua Parantumaton Epäilykselle Yksin ollessa Mietelmiä I-IV *Hengen tasavalta *En rakasta tyyntä

IV. Lempi.

Lemmittyni muistoksi Annettelle Suukkosten keskessä Koittaa järki jäykkä olla *Neiden mielet, I-III *Impeni I-III *Ensi vuokko Tuommoinen tyttö on mieleeni mun Vieraalla maalla Mustat silmät Jos tohdit ja tahdot Niin varmasti Kaikki kaikessa Daimooni Hän huomaa ei Sen jo tiedän Vertauksia luonnosta Päivän noustessa *Mik' onpi syynä

V. Ivallisia.

Elämän kokemusta Valtion syöttiläälle Mies kuin muutkin Eräälle kirjailijalle »Kallihin kansan vuoksi» »Kunnon mies» Bulevardi-kahvilassa Mahtava mies

VI. Uskonvainojen ajoilta.

I. Petrus Valdo a) Collège de la gaya scienza b) Valmistusta c) Provencen laaksossa d) Maanpakolaisuudessa Böhmissä II. Varastettu!

RISTIAALLOKOSSA.

On joenlahden rannalla loitolla Pohjolassa Mun kotikenttä kultainen, mä jolla leikin lassa, Ja metsänlammen laineeton oli lahden sinipinta Ja yhtä tyyni, puhtoinen ja kirkas oli mun rinta.

Ja täällä hetken' herttaimmat mä leikin elämästä, En tiennyt tuhon tuulista, en myrskyn mylvinnästä, Mut salmen suusta aukeevan mä seljän aavan luulin Ja kaukaa kumman kohinan mä houkuttavan kuulin.

»Tuo tuoll' on meri, lapseni, ja vaarallinen sulle, Näin lausui kerran lapsena mun äityeni mulle — Jos lähdet joskus laineillen ja loitommaksi rantaa, Niin katso, ett'ei venhoas saa virta tuonne kantaa.

Näät meri vain on miehillen, isoille, voimakkaille, On hauska heidän taistella ja soutaa muille maille; Jo salmen suusta avautuu ulappa aava tuolla — Siis pysy aina, lapseni, sä salmen tällä puolla!

Nään kuinka siellä aallot käy ja purjepurret kiitää, Nään vihureissa vinhoissa kuin lokkilinnut liitää, Nään siellä miehet voimakkaat ja heissä sankar'-innon Ja tunnen jäntereissäni mä tuohon leikkiin kunnon.

Jo salmen suussa tuolla käy näät kummat ristituulet, Ne valtahansa venhos saa jo ennen kuin sä luulet, Kun sitten siinä heittelee sun purttas tuulten hyörre, Niin seljemmäksi venhoas vie salmen virran pyörre.

Ja pyörre kerran aavallen kun purtes tuonne vienee, On varma vaara tarjonas, se hautasikin lienee — Jos lemmit siis sä äitiäs, niin tottelet sä kyllä!» — Näin päätti äiti armahin neuvonsa syleilyllä.

Ja joka viikko varmistuu tuo tuuma uusi mulla: Mä tahdon tuonne taisteluun ja miesten moiseks tulla, Mä tahdon tarmon koitteluun vesille väljemmille, Jos kuolo siellä kohtaakin, niin minkä voin mä sille.

Ja niin mä juoksen purtehen ja lasken laitatuuleen, En kuule ääntä äitini, vain lainelaulut kuulen — Saan tuosta salmen suuhun jo ja keskeen ristihyörteen Ja joudun kohta valtaan sen ja vitkan virran pyörteen.

Mä kotvan häntä tottelen; ja soutamaan jos lähden, Niin salmen suusta palajan jo pois mä äidin tähden. Vaan ajan tullen kuntoni mä tunnen karttuvaksi, Ja aava, uljas ulappa käy houkuttavammaksi.

Käy tuuli milloin mistäkin, vie venhon tänne sinne, En tiedä vielä itsekään se vihdoin vie mun minne, Vaan seljemmäksi sentään mun tuo virta vievän näyttää, Kun tässä ristituulessa vain voisin melaa käyttää.

Mä luovin siihen luottaen, ett' virta voiton saapi Ja vihdoin tuuli yhtäinen mun purjeet pullistaapi, Kun salmi soukka laajeneis vedeksi väljemmäksi, Vapauden virttä veisaten mä seilaan seljemmäksi.

Äl' itke armas äitini mun uppiniskaisuutta, Mä lasken läpi aallokon viel' kohden maata uutta — On koti parhain lapselle, vaan ahdas työlle miesten, Ei luonnon ääntä kuolettaa voi pyytäen, ei piesten.

Äl' itke armas äitini sun suurta lempilasta, Jos ryöstäytyikin sulta hän ja kotilahdelmasta; Kuin immyt ensi lempeään, niin muistan aina teitä, Kuin itkee vuosi kevättään, niin itken aina teitä!

YLEIS-AIHEISIA.

SUONION MUISTOKSI.

I.

Soi kanteloni kauniimmin kuin koskaan ennen soit, Nyt kuntoo, intoo, hyveitä kun kerran kiittää voit, Voit soida soraäänittä, voit totta ylistää, Voit soida muistoks Suonion, hän muistoks vain nyt jää.

Kun suru suora, vilpitön sydämmen valtoaa, Niin puhtahimmin laulumme se silloin kajahtaa, On laulu siksi puhdasta, kun murhe puhdas on, On kielten helkky hellintä, kun tunne hellä on.

Jos luottamista näihin lie, mun laulu hellää ois, Ja kielin hellin, kaihovin se kaipausta sois, Mun laulu sulle ilmoittais, sä kansa onneton, Kuin paljo hukkas kansa se, mi hukkas Suonion.

II.

Salomaille Suomen niemen riensit kansaas etsien, Korven synkän siimeksessä löysit vihdoinkin sä sen; Luonteesensa suoramaiseen, kömpelöön sä tutustuit, Vienoisihin virsihinsä iki-iloks ihastuit.

Nousit kautta notkelmitten kukkuloille harjanteen, Näit tään luonnon mahtavaisen, siintäväisen seljänteen, Näit kun vaaran rintehellä au'er tanssi ilmassa, Kuulit lehdon liepeheltä lintusitten lauluja.

Kuulit Suomen kalleutta käkösenkin kukkuvan, Kuulit Suomen suloisuutta kukkastenkin kuiskivan, Suomen hengen tuoreutta metsä raitis tuoksusi, Suomen kansan kestävyyttä hongat huojui, kertasi.

Täältä näit sä sinerväiset selät, järvet, lahdelmat, Täältä kuulit paimenpoian torvenhuudot, laulelmat, Täällä kait sä mointa maata lempiväsi vannoit myös, Vannoit kaiken kansallemme uhraavasi päivätyös.

Sillä kansa korven synkän sivistystä vailla on, Henki, kieli kehkeymättä, halu vain on valohon. Sitä ohjaamaan sä riensit tiedon ikilähteen luo, Kansa Suomen janoovainen riemumielin tuosta juo.

»Valo kirkas, valo kaunis tok' on vain kuin Alppein jää, Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää», Näin sä lausut varoitellen, valon vaadit lämpöä, Vaadit kansaa, maata kohtaan hellintä sä lempeä.

Mit' on työmme maamme eestä, jos ei tulta lemmen lie, On kuin kylmä tuulahdus, min viima mennessänsä vie — — Vaikk' on köyhä isänmaasi, lemmi innokkaammin vaan, Ukein pettureista on, ken luopuu köyhäst' emostaan.

III.

Kun kodin loit sä lämpimän, Sen suomalaiseks loit, Ja lemmenkuiskeen hellimmän Sä suomen kielin soit. Sä lapsilleskin neuvoit näin: Käy tuota tietä edespäin!

Sun jalo, puhdas luontehes Se lapsen lainen on, Ja vilpitön on sydämmes Ja elos tahraton, Sun tieltäs väistyy vihakin Ja ilkimielen ivakin.

Sä äidiltäsi kieltämme Et kyllä saanutkaan, Mut lauluihis sä mieltämme Sait yllin kyllin vaan, Ja »vieras lippu» peittänyt Ei Suomen miehen töitä nyt.

Sä vaatimatta laulelit Kuin talven varpunen, Mut puhtahinta soittelit Sä kieltä sydämmen, Siks leivoakin kauniimp' on Tao sulolaulu Suonion.

IV.

Hän kuuli kuusten kohinan ja kuohut koskien. Hän näki taivaan sinervän ja luonnon vihreyden, Ja näistä luonnonhelmistä hän solmi helmivyön, Sai siihen Suomen suloutta, viehkeyttä kevät-yön.

Kun iltamilla kuuhut tuo hänellen tarinoi, Nää »tarinat» hän kansalleen jo Suomen kielin soi; Hän näytti meille lauluissaan: tää maa on kallehin, Sen vertaa etsit »maitten sä ja merten takaakin».

Tai »pääskynen» jos riemujaan liversi lennossaan, Hän riemut meille tulkitsi, sai lapset kuulemaan, Ja »mansikoita» Suonion ja »mustikoitakin» Kilvalla riensi noukkimaan niin nuor' kuin vanhakin.

Hän Suomen suvut tutkivi ja muinaisuutta sen Hän ilmi saada koittavi valolla tietehen: Sen tavat arkipäiväiset, sen juhlat, sunnuntait, Sen hengen eri astehet, sen kehityksen lait.

Hän tutkii syitä, syntyjä, runouden aarteita, Hän löytää niistä kansansa, sen poimii aatteita, Ja kulttuurista kuvan hän silloisen Suomen luo, Elämän entisaikojen eteemme selväks tuo.

Ja sankar'-laulun luontehen hän parhain käsittää, Kullervon, Ainon laulut näät hän meillen esittää, On kyllä itkun arvoinen jo kuolo Kullervon Sydäntä sentään syövämpi on Ainon angervon.

Ja Sammon sirpaleitakin hän tyystin tarkastaa, Kunnekka onnen Suomenmaan hän niistä taatuks saa, Niin löytöhönsä luottaen hän astuu polkuaan Ja työhön meitä kehoittaa, siin' onni onkin vaan.

V.

Ei harmaapääksi kansoas Sun suotu palvella, Et niinkuin kukka kuihtunut Sä syksytalvella, Sä miehuudessasi muutit pois — Työs keskeyneet ken jatkaa vois?

Sun tuntees aina tuliset Ne vaati vauhtia, Ja vauhdilla sä riensitkin, Kun työssä riehuit sa, Ja kuolemasikin tuommoinen Oli tempaus äkkipikainen.

Nimekses luota Viipurin Sä saaren nimen sait, Sen saaren, jonka luona nyt Niin kylmän haudan sait: Näät Suoniosaaren luona on Myös päättynyt elämä Suonion.

Nuo Suomen lahden lainehet Nyt töitäs laulakoon, Ja yhtä Suomee lempimään Ne innostuttakoon, Sun laillasi työtä tehtäköön, Sun muistosi aina eläköön!

1888.

M. A. CASTRÉN'ILLE.

Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta Kun nuorra rintahasi hengitit, Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta Ja jylhää mahtavuutta ihailit.

Ja taivahalla revontulten vyöhyt Kun silmiis talvi-illoin lieskasi, Tai toisekseen kun turhaan keskusyöhyt Se päivän laskemista vartosi;

Kun näit sä kansan, joka vaivoissansa Ei sortunut, vaan kesti taistellen, Kun näit tään kaiken, silloin tunteissansa Kai nuori rintas kuohui aaltoillen!

Ja tunne syttyy pyhän innostuksen, Maan eestä tään sä tahdot toimimaan, Pois poistat esteet, murrat vastustuksen, Työ-alas löydät, riennät Aasiaan.

Ja vaikka viuhuu viimat pohjoisesta, Ja vaikka telmää tundran tuiskusäät, Sä lämpöä saat maasi rakkaudesta Ja tietehelle uskolliseks jäät.

Sä etsit, löydät Suomalaisten kehdon Ja muinaisuuttamme sä valaiset, Luot täten kansallemme elin-ehdon Ja täten seestät päivät vastaiset.

— Et suurin äänin suurisuisten lailla Sä ilmi tunteitasi huutanut; Sen tehkööt toiset, pontta hengen vailla, Sun elos vakaa työ on kruunannut.

Ja työhön maan ja kansan eestä koitit Sä nuorukaisiakin innostaa, Ja työllä itse laakerit sä voitit Ja työ se voimas vihdoin lannistaa.

Erotti varhain sun jo tuoni meistä, Vei kesken viljan korjuun aljetun — Ei sentään silmä tummu kyyneleistä, Kun jalon toimintasi muistaa sun.

Ei itkemist' oo sankarmuistojamme, Ne meitä työhön aina kehoittaa — Ja työllä parhain kunnioitustamme Myös voimme Castrenille osoittaa.

HERÄTYKSEKSI!

Mä laulan vapaudesta minäkin Ja taistelua pilviin ylistän, On työssä elämämme tarkoitus Ja taistelu on ehto elämän.

Mä tahdon kuulla ääntä torvien, Mä tahdon nähdä kalpain kalskuvan, Mä tahdon verta saada suonihin Ja innon tulta nuoren rintahan.

Siis ylös, nuoret, toivo kansan, maan, Sä näytä, nimes että ansaitset! Miks veltoksi ja kuhnuriksi käyt Vai kilvoitustako sä peljännet?

Ol' aika kerran, jolloin tarvittiin Sun voimas tanterella hurmehen Ja jolloin kunnialla mainittiin Ken kansaa päättömäks sai parhaiten.

On aika muuttunut, myös vaatimus: Nyt urheuttas siinä tarvittais, Ett' taisteluun käyt kanssa itses nyt, Lyöt harhaluulot maahan kalvallais.

Sun kalpas järki terve olkohon, Mi etuluulot murtaa, tuullottaa, Ja empimättä tieltäs kaikki lyö, Mi hengen vapauttasi vastustaa!

Siis ylös nuoret, toivo kansan, maan, Käy taisteluun sä kanssa sortajas, Miks veltoksi ja kuhnuriks sä käyt, Mi lannistaa sun vanhaa intoas?

Vapauden aate eikö voimaa suo Ja liehdo tulta tunne totuuden, Pyhintä omaisuuttas kahlittaa Kun kylmin tuntein annat ihmisten?

KANSAN LAPSI.

Olen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut, Olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut, Olen nähnynnä kurjan joukon vilutuiskussa värjöttävän. Olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.

Oli paikkaset ryysyt heillä, kädet karheat, sierauneet, Ja maidonlaisina kasvoin ei hipiöt kuultaneet — Ei ollut ne ruusut hienot, kuin peittivät poskipään, Vaan ahavan, sauhun syömät oli kasvot kansan tään.

Sydänmailla on elämä kurja ja kurja on kansa myös, Se nääntyvi näljissänsä ja horjuvi hengen yöss', Sydänmailla on halla käynyt ja tuhonnut toivot pois, Sydänmailla nyt pettua syödään ja leipeä tarvis ois!

Niin, pettua syö tää kansa, hikipäisenä raataa vaan, Tuho suurempi sentään uhkaa: verot kuinka ne maksetaan? Ei rahoja näy, ei kuulu, pian saapuu jo kruununmies, Myö konnut ja irtaimiston, maat mannutkin kenties.

Ja niin on mennyttä kaikki, mitä tehnyt ja toivonut on, On mennyttä vuosien vaivat, kotikulta kun mennyt on, Pois maailmaan akanoina lapsjoukkokin viskautuu, Joku huutaa rahasta yhden tai ruodillen joku muu.

Sydänmailla on elämä kurja ja raskas taakkakin, Mut raskaampi elämä mieron ja kulkijan sauvakin, Koti on koti sentään aina, jos köyhäkin kuinka lie, Ja armas on synnyinpaikka ja pystyä orvon tie.

Jos taikuri tenhova oisin, joka kummia tehdä vois, Pian niemet ja lahdenpohjat ne peltona, puistona ois, Vaan tuota en taitoa saanut, vähävoimainen olen myös, Sen ymmärrän minä sentään: sun onnesi, kansa, on — työs!

MIELEISENI MIES.

Into työhön, kunto siihen, Luja tahto, sydän suora, Avo silmä, vapa aate, Lempi kansaan, isänmaahan — Semmoiseksi soisin miehen mielen, Kieleksensä vielä suomenkielen.

INNOTTA NUORUUS, PÄIV' ON AURINGOTTA.

Te nauratten kun nuori innostuupi, Tuo raukka oikein sääliksenne käy — Kun neuvotten te häntä armossanne, Hän tuota arvostaa ei voivan näy.

On joukossanne kyllä niitä myöskin, Kuin toivoo, innostua kerran tais, Niin, rohkeasti sykki silloin rinta — Mut siitä muistuttaa ei ehkä sais.

Ei liene mieleen, että ajat vanhat Viel' haudastansa jälleen kutsutaan — Ja rinnassanne ehkä sentään tuntuu Kuin outo kaiho sais jo nousemaan.

Se ol'han sentään henkes kulta-aika, Kun paljo toivoo vielä uskalsit, Kun elämältä aatetta sä vaadit, Vaikk' leivän kannikkaan sen uhrasit.

Sä tiedät kyllä: nuoruus, into, toivo On iät kaiket yhteen kuuluneet, Ja nuorten into, lämpö, toivo, rakkaus On edistyksen hyödyks toimineet.

Siks ällös pilkkaa, ällös surkutellos, Ja armos säästä paikkaan parempaan, Innotta nuoruus, päiv' on auringotta, Vuos kevähättä, elon varjo vaan.

Ja vaikka veisais äijät, ämmät kaikki Tyyneyden virttä, nuor', sun korvihin Ja vaikka houkuttaiskin tuossa tyyni lahti, Sä voita velttous, laske laineihin.

Jos tyyniperään kerran maihin maadut, Sä siihen uuvut, jäntees veltostuu. Vaan sinä vastaisuuden varma toivo, Sä muista: jalot vain ne innostuu!

GLADSTONELLE.

Kun suurivaltain sorto taas enemmän alaa voittaa, Ja saksalaistaa Elsassin kun Bismarck ukko koittaa, Kun pienten kansain vastaisuus niin synkeältä näyttää, Sun äänes sulo-toivehin sydämmet silloin täyttää.

»Ei kansa luotu sortamaan, jos voimakkaammaks varttui, Se suojaks toisten luotihin ja rauhan tuojaks karttui, On aika meidän karkoittaa jo nyrkkivalta raaka, Ja tehtäväänsä asettaa jo herkkä oikeen vaaka!»

Näin julki lausut kansalles ja muistuttelet aina, Ett' häpeäksi Englannin i'es Iiriläistä painaa; On aina muille Albion se pelastuksen tuonut, Mut sentään toista veljeään kuin orjaa sortaa suonut.

»Nyt veljeskansa kohotkoon ja rinnallamme käyköön, Ja lakiensa turvassa vapaasti kehittäyköön, Näin Iiriläiset Englantiin sidomme lempeydellä, Niin lujempaan se liittyykin kuin sorron sitehellä».

Oi, jospa vanha Albion sun ääntäs kuunteleisi, Jos edes polvi nouseva sun aattees eespäin veisi! Sä kunnon vanhus valkopää, sä näytät nuoremmille: Tuo tie se viepi onnehen, käy, nuori polvi, sille!

Vapaushan kansan kasvattaa, sen kyvyt kypsyttääpi, Mut sorto mielen sorretun vihalla myrkyttääpi, Jos valtahas se antaukin, sen tekee uhkamielin, Jos nöyrtyneensä sanookin, sen sanoo valhekielin.

Mut säännöksillä oikeuden jos kansan toiseen liittää, Niin voimakkaamman suojasta se vilpitönnä kiittää — Sen sinä, Gladstone, oivalsit ja käytäntöön sen vaadit, Näin »magna charta'n» peruksen sä Irlannille laadit.

Ken jätti moiset aartehet jälkeensä maailmalle, Sen muisto konsaan murene ei ajan virran alle — Vaan valon aika vastainen tuon kiitoksella kostaa Ja kiitoksensa merkiksi se muistopatsaan nostaa.

Sen patsaan kerran nostakoot kaikk' pienet kansat sulle, Ei raskas lie se haudallas, se onhan siunatulle! Se patsas sitten kertokoon: jo poistui sorron taika Ja valon tieltä väistymään sai nyrkkivallan aika.

KUVAELMIA ELÄMÄSTÄ.

NUKKUVALLE TYTÖLLE VUORISTOSSA.

Niin puhtaana tuossa sä uinahdat, Kevät-nuortean vartalon oi'ennat Ävärrikkaalle nurmikollen; On hengitys helppo ja hiljainen Ja kasvosi ilme on rauhainen: Lie huokea noin sun ollen.

Tuoss' allasi nurmikko nuortea on, Hete vieressä kirkas ja tahraton, Kevät-taivonen päälläs päilyy. Ylä-ilmassa leivonen lauluksi lyö, On kaukana kaiho ja loittona yö — Kai täällä sun henkes säilyy.

Kai säilyvi myrskyltä maailman Tuo kukkanen kentältä taivahan Niin tuoksuvan tuores, hento. Elon synkeät synnit ja murheet sen Urat uurtais otsahan impyisen, Joka noille on vieras vento.

Nuku lapsonen nurmella keväimen, Puron varrella puhtahan lähtenen, Nuku kukkain keskessä aina. Tähän vuorilta tuuloset vilppaat käy, Kylän raition ruokottuus ei näy, Kylän raskahat ilmat ei paina.

Kunis häipyvi surkea siivottuus, Kunis koittavi puhdassa päivyt uus, Sinis nukkuos piilossa täällä! Kera tuoksuvan kentän ja keväimen, Kera kukkien, lähteen ja leivosten, Sinut tapaaki vain maan päällä.

Sua onnessa tuossa en häiritseis, Vaikk' katsees kylläkin murheeni veis Pyhän, puhtaan uinuthan unta. Ihastella mun kainoutta sentään suo, Jota kertovi kasvosi kaunihit nuo — Sydän lie myös valkeempi lunta.

Ihasteltua hetkisen, kunnes sun On syöpynyt piirteesi mieleen mun, Pois loittonen kiertäen kaarteen; Taas tultua myrskyhyn, maailmaan, Minä kummana kaikille kertoa saan, Ylimaat min kätkevät aarteen.

Nuku, lapsonen, helmassa vuoriston, Kevyt huokua syyttömän rinnan on — Kevät-taivonen päälläs päilyy. Ylä-ilmassa leivonen lauluks lyö — On kaukana kaihon ja synnin yö — Kai täällä sun henkes säilyy.

Harz'in vuoristossa elok. 1889.

LAULAJATAR.

Sali täytehen kansaa tulvii Niin kilvalla kiirehtäin, Sijan parhaimman ett' saisi, Sais nähdä ja nähdyks näin.

Kaunottaret loistoisilla Pukimillahan kiistailee, Käsi hansikan verhoina pieni Siro-viuhkalla viittailee.

Läpi kiikarin keskehen naisten Tuoss' herrat ne tutkii nyt: Kuka herttaisin, kuka kaunein, Kenen suopeat silmäilyt.

Ja impi sen keksivi kohta, Noin kääntyvi puolittain, Punastuupi ja laittavi huulet Yhä hurmaavammiksi vain.

— Mut tuossapa laulajatarkin Sulo-äänekäs ilmautuu: Kuin keijutar eespäin väikkyy, Hymynaurussa viehkeä suu.

Ja hän katsovi kansaa kohden, Ihan tyyni ja huoleton on, Vaikk' tietää, että on yksin Hän kiintänyt huomion.

Sävel alkavi ensiks hiljaa Värähdellen ja uinaillen, Vaan kohtapa kuin satakielen Liverryksenä helmeillen.

Jo syttyvät mustat silmät, Olentonsa jo tulta saa, Elävyyttään intosa rinta Tunteissahan aaltoaa.

Autuutta hän nuoruuslemmen Laulussa nyt tulkitsee, Miten nuortuvi intohimosta, Koko hengen se hallitsee.

Mut nuoruus rientävi tietään, Kaipausta se jättää vain, Pois häipyvi lemmen into Pian muistona ruskottain.

Tätä laulajatar kuvatessaan Taas ääntähän vaijentaa, Värähdellen se kaihoa kertoo, Kunis heikkona pois vajoaa.

Ja kun ukkonen äkkiä puhkee Nyt suosio irralleen: Alttiiksi hän tunteen kielet Oli saattanut laululleen.

Yhä raivoo suosion myrsky, Yhä häntä nyt huudellaan; Kun syttyvi tunteet kerran, Vähitellen ne tyyntyy vaan.

Mut turhaan vuottavi kansa: Pois riensi jo mainio maan, Hän ulkona vilpastuttaa Sydäntulta ja -tunteitaan.

Oman nuoruutensa hän kertoi, Oman lauloi rakkauden: Siks lämpö ja into ja voima, Siks kyynele kaipauksen.

KÄYNTINI VERSAILLES'ISSA.

(Keväällä 1890).

Versailles'in kevätvihree luonto loisti Niin väririkkahana silmää hyväillen, Vain hienon taiteen henkee huokui kaikki, Mihin mä heittänenkin katsehen. Kuin kevätkenttä luonnon-voiman laista Tuhansin turpeestansa kukkaisia luo, Niin luonut kukkaisina kulttuurinsa On ihmishenki taideteokset nuo.

Kohoupi tummaa taustaa vasten tuossa Antiikin puhtaan valkee marmorinen työ Ja kierrätellen suuren käärmeen lailla Välitse metsäin kulkee teitten vyö. Tuhansin värein välkkää päivää vasten Säteiset kaarteet suihkulähdetten Ja harmaa maurilainen pylväs-holvi Välistä sintää vanhain lehmusten.

Mä hurmauneena taiteen ilmaa hengin Ja raa'at aistit häipyy, hienonee, On taide muodon-saaneen aatteen ilme, Maailman varmaan vihdoin hallitsee; Näät luojastaan jos luopuu jalo henki, Niin uskokseen hän taiteet valitsee, Kulttuurin kaunein kukkahan on taide, Se ihmisaatteet, -tunteet tulkitsee.

* * *

On luonto tyynnä, äärellen Tähän istun mä penkereen Ja ympäristöni työhön saa Mun mielenkuvitteen.

Nään käytävillä käyskivän Nuo kuulut kuninkaat, Ja hovineidot hienot nään Ja herrat heilakkaat.

Ja illan tullen puistossa Tuhansin tulta nään Ja metsän tumman peitossa Nään parin lemmekkään.

Hienoissa silkki säihkyää, Mi immen verhoaa, Ja suudellessa sulhasen Se hiukan kahahtaa.

On puku hieno, valittu, Ja puhe myös on niin — Mä noita ajan tuotteita Vertaisin perhosiin.

— Ei työtä he tee, ei kehräile, Vaan luoja ne ruokitsee Ja onnessa lemmen ja rikkauden Elämästä he nautitsee.

Ja linnasta soitto mun korviin käy Niin viehkeä, kiihtynyt, Parit väikkyvät parkettiliuskoilla, Siell' onpihan tanssit nyt.

Ja Maria Antoinette'n myös Minä hurmaavaisena nään, Kädet pienet kevähän keijuisen Ja Miilon Veenuksen pään.

Kas, mahtava Ludvig loistossaan — — Joku äkkiä häiritsee: »Vous voulez visitez le château, monsieur, je suis un guide, s'il vous plait?»

* * *

Niin kylmänä vastahan löyhähti ilma, Kun astuimme suurihin suojiin noihin, Avaroina ja jäykkinä seisoi seinät; Vaan lämpöä uhkusi taulut, joihin Juur aurinko hellivän suukkosen suopi Ja ilmehen maalarin työlle luopi.

Sali toisensa takaa tuoss' avauupi, Tuhansittain tauluja silmäni kohtaa — Ja liukas kuin allani parkettilaitos On oppaani kieli, mi käyntiä johtaa; Tais Ranskan taistot hän taruista asti Ja Louis't ja Henrikit moitteettomasti.

Oli kierretty varmaan jo tunnittaisin, Monet mestari-taulut jo tutkisteltu; Ihasteltu jo Canovan kaunista työtä Ja Vernet'n voimia paljosteltu, Niin oppaamme pieneen suojahan johti, Johon tultua viuhtoi seinää kohti.

»Voilà, monsieur, le malheureux chanteur de la »Jeune Captive», André Chénier! C'est lui qui a célébré par ses chants. La liberté de l'esprit et la vraie république»[1] — Näin laulaen oppaani tauluhun viittaa, Hänen loruista sentään en enää mä piittaa.

[1] Kas tuolla, herrani, on André Chénier, »Jeune Captiven» onneton laulaja, Se on hän, joka meille niin kauniisti lauloi Tasavaltaisuutta ja hengen vapautta.

Chénier! se on hän! Sun katseesi tunnen, Sä lempeä, rohkea, vapaa miesi, Tuo korkea otsa ja aatelisleuka Ja ylpeä suukin se uljuutta tiesi. Tuon näköinen ollakin täytyy sen kyllä, Ken kuolohonkin käy hymyilyllä.

Koen oppaasta päästä, niin jään minä yksin: — Voici quelque chose pour vous, monsieur! »Vous restez donc ici? mais il y a en encore!…» — Oui, oui, je le sais, mais pourtant … adieu! — Näin sain hänet pois, oli nautinto kallis, Ja tuo ei suultaan mun nauttia sallis.

Voi kuinka tuntuu kummalta Mun täällä yksin olla! — On päässäin paljon aatteita Kuin nuorella morsiolla.

Vain tauluun tuonne mä tuijotan: Se vankilahuonehen näyttää, Etualalla nään André Chénier'n, Muut vangitut huoneen täyttää.

— Olet heimolainen sä Helleenein, Olet, Chénier, kuulua juurta, Kai imit jo äitisi maidossa Sinä vapauden runoutta suurta.

Sun miehevän uljaana eessäni nään, Nuo silmäsi säihkyvän luulen, Sun Robespierrelle itselleen Lain pyhyyttä puoltavan kuulen.

Ja säikkynyt ketään sankari et, Toit kaikille aattees julki, Myös itsenäisistä aatteistas Sun hallitus tyrmäänki sulki.

Jalon töit' ei pakolla määräillä, Ei suljeta mieheltä suuta; Joll'ei vain vangita, murhata, Ei keksitä keinoa muuta.

Sun hienon henkesi sulkevat Näin yhteen roistojen kanssa, Mut hengen kukkapa puhkeskin Juur' siellä se umpustansa.

Ihanimmat laulusi kumpusihan Sun henkesi tyrmässä tässä, »La jeune Captive» on tehtynä näät Ihan roistojen räyhännässä.

Niin tyynenä kuuntelet tuomion myös, Joka teilattavaksi sun määrää; Et orjistu koskaan seuraamaan, Mikä alhaista on sekä väärää.

Syvä silmäsi syvemp' on entistään Ja poskesi kalvakkaammat, Vaan entistä jalompi katsees myös Ja piirteesi voimakkaammat.

Kera lörpöttelevän Rogers'in Sun kärrihin käydä suovat, Läpi rahvaan taajahan tunkeuneen Luo teilauspaikan he tuovat.

Syvä kaikkialla on hiljaisuus, Kun nouset sä porraspuita, Sua tuhannet katseet tähtäävät, Ei huomata uhreja muita.

Jalon, kärsivän, säälivän katsees sun Näkeväin niin selvähän luulen, Niin nuorena pyövelin viereen käyt — — — — »On ferme» — oven luota ma kuulen.

* * *

En tiedä kuinka tullut lien taas ulkoilmahan; Näin kevät-illan hämärän, ja rusko taivahan Valosta päivän juorus vain; ol' tyyntä, hiljaisaa, Ja tunteet nuorta rintaani tuhannet kuohuttaa.

Kuin monta kuolon uhria on vapaus vaatinut, Kuin monta miestä parhainta sen vuoksi uhrannut Elonsa ruusut, toivonsa, henkensä kukkivan! — Voi kun on kallis kuitenkin edistys maailman!

Vapauden kultahe'elmät on hurmeella ostetut, Vapauden kultakukkaiset verell' on kastetut, Mut kaikki moiset sankarit ne raivaajoita on, Nimensä heidän säilyttääkin muiston Pantheon!

MEMENTO MORI.

(Veistokuvaryhmä Lontoon Kristallipalatsissa.)

Rintaan voimakkaasen nojauupi immyt hienon hento, ihanainen, silmissänsä autuus kuvastuupi — tällä hetkellä hän vain on nainen: murheet maailman hän unhottaapi, noin kuin uinahtaa hän tuossa saapi sulhon rintaa vasten. — Elo autuasten tunteen täysi valta yksin on.

Aatos vuoroon seisahtuvi heillä, Vuoroon vallatonna kauas väikkyy, Väikkyy tunteen tuottamilla teillä Tai myös aallokossa lemmen läikkyy Sen he tuntee vain, ett' aina, aina Sylitysten ois he autuaina. Maailmassa tässä Ihmis-elämässä Lemmen valta varmaan suurin on.

Vaan memento mori! kuolo uhkaa, — Lemmenkinpä voittaa kuolon valta — Ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa, Pelkkä laina kaiken tuottajalta! Vaikka onnes itse autuus oiskin, Vaikka hetket hempeimmät se soiskin, Kaikk' on katoovaista — Tästä luonnon laista Lempikään ei poikkeusta tee.

Juur' kun rintaa vasten rinta sykkii Ja kun silmän katseen silmä kohtaa, Juur kun nautinnosta suonet tykkii, Punahuulet suudelmista hohtaa, Silloin juuri, lemmen autuudessa, Ihmis-intohimon vallitessa, Huutaa tuonen valta Maasta turpeen alta: Ihmislapsi, kuolla täytyy sun!

Lontoossa 12/6 1890.

HUUTOLAISTYTTÖ KEHDON ÄÄRESSÄ.

Tuuti lasta keinumin, Tuuti toisen lasta, Orjaks täytyi tulla mun, Vapa olin vasta.

Tuutilulla, hussa-aa! Et sä lapsi kulta Itkullasi viedä saa Muistojani multa.

Tuuti lasta, tuuti vain! Äsken vielä leikin Tuolla kotipihallain Kanssa veikko Heikin.

Tuuti lasta unelaan, Nuku kiltti Kalle! — Vanhempani Tuonelaan Saivat mullan alle.

Tuutilulla, hussa-aa, Pientä lasta tuuti! Itku mun jo valtoaa Minut herra huuti.

Elä itke! Muuten on Rouvan torat mulla, Silloin oon mä onneton, Tuuti, tuutilulla!

Tuutilulla, sydämein, Nuku siki-unta, Mistä saisin surullein Unhotuksen lunta?

Hussalulla! — Aina vain Mielessäni säilyy, Kuinka kotilahdellain Tyynnä vesi päilyy.

Tuuti, lapsi! — Siellä on Äitikullan hauta — Taas sä itket, onneton, Lauluni ei auta.

Lapsi, miksi nuku et! Vaiko itket siksi, Että laulut huomannet Orvon kyyneliksi?

Taikka ei sun uni lie? — Nuku kaikitenkin! Muuten mun jo paha vie, — Tuossa rouva onkin!

MYRSKYLINTU.

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa Ja vasten louhia loiskuaa, Kun honka huojuu ja näre notkuu Ja vahto pärskyen roiskuaa,

Mä silloin nautin ja riemurinnoin Mä halki ilmojen kiitelen Ja laulan luontoa, maailmoita Ja elontaistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa Ja laivan touvissa tuuli soi, Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn. Ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet, Ja taivon sintävän seijastaa, Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni, Ja leivon laulu ja illansuu, Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa, Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vahtoa aallon Ahti Ja sävel soios sä myrskysään! — Mä lennän laulaen ilman halki Ja kiidän kilvalla tuulispään!

Paris 29/3 1890.

SUNNUNTAINA.

Kaunis, kirkas nyt on aamu, Aamu armas sunnuntain. Tuolla siintää kirkon haamu, Kaikuu kellot kumahtain.

Venhot viiltää järven pintaa, Kaikki kirkkoon kiirehtää. Valkovaate peittää rintaa, Juhlahuivit välkähtää.

Minä kurja synnin lapsi Astun arkivaatteissain, Paljas rinta, takkuhapsi, Eikä pappi aatteissain.

Minä kuljen kukkulalle, Jolla nurmi vihannoi; Istun sinne kuusten alle, Kuulen kuinka kuuset soi.

Kuulen kuinka linnut laulaa, Kuinka laine loiskuaa, Katson kuinka aallot kaulaa Sulo saaren rantamaa.

Täällä istun yksin aivan, Enkä veisaa, äännä en, Näen päällän' sinitaivaan, Töitä luonnon katselen.

Avaruus mull' armahampi Kirkon kolkkoutta on, Luonnon hiljaus rakkahampi, Kuin on laulut joukkion.

HÄÄILTA.

Syys-illan synkkä varjo jo kattaa maiseman, Ja paksu pilvinen vyöhyt tulet kätkevi taivahan; Niin jylhänä kuohuvi koski, aho, kangasmaa kumajaa, Ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.

Kivenheiton päässäpä siitä tuoll' kartano uljas on, Sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton. Syysiltaman synkät varjot loitompahan siirrähtää, Kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.

Siell' on niin ihmehen hauskaa, siell' nuoriso riemuitsee Elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee. Ja poskuet poikain hohtaa, povet paisuvi impysten, Ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.

Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten, Ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen: Hääiltanahan toki sentään kai kaikki ne riemuta voi Ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!

Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan, Lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan: »Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen», Näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.

Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee. Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, Nyt riemuitaan elämästä, nyt ompihan nuorten häät!

Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon Siell' seisovi yksin nainen kiven reunalla kallion. Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa, Ja syksyen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.

Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää, Ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää. Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.

Jo hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät. — Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää, Povellansa hän hellivi lasta, repaleillahan lämmittää;

Vaan kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa: On tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa. Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu, Ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeutuu.

»Voi lapseni, kurja on äitis', vaan taattosi kurjemp' on Lupauksia äitisi uskoi vävyn uljahan moision; Niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui, Sun taattosi uljas petti, jalo-neitohon armastui.

Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen, Jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? — — Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun, Vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun,

En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään. — Niin lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!» Hän painavi raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen, Ja syksyen kolkko viima vie silmästä kyyneleen.

Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkähän hohteen luo, Ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo: Siell' hohtavi posket, uhkuu nais-rinnat täyteläät, Siell' riemuitaan elämästä, siell' ompihan nuorten häät.

Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa, Niin hurjan säihkyvä katse yön selkähän tuikahtaa: »Oi lapseni! kuolema meille on onnehen suorin tie, Sill' tuskinpa helvetissä olo karvaamp', synkemp' lie!

Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskehen kuohuavaan, Ei meille yhteiskunta suo silloin siunaustaan, Ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden, Tää onpihan uskonoppi kirkkomme ja pappien.

— Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman, Hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan, Mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon Kuin ijäksi kannettavakseen mä häpeän taakan suon».

Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa, Sydän taukovi sykkäilemästä, povi synkästi huo'ahtaa, Kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan, Ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyhyn vahtoavaan.

Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee, Siell' hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät!

MUN ISÄNI ARMAHAN KUOLEMA VEI.

Mun isäni armaan kuolema vei, Vei osan mun onnestainkin; Hän luokseni koskaan palaja ei, Mut palaapa sentään vainkin.

Tuoss' nään hänen seisovan sängylläin, Hymy herttanen huulilla kiertää, Mua neuvoo käymähän elämässäin Sitä tietä, mi vaikeena viertää.

Oli reipas itse hän käynnilleen Ja katseensa kirkas, suora. Vapa myös oli aina hän aatteilleen Ja oikeus ojennusnuora.

Oli tarmokas, sitkeä, ahkera, Oli oikea Suomen miesi — Isänmaata ja perhettä, kansoa, Hän työllähän palvella tiesi.

Mut kuolema häntä jo huhuilee Manan virran toisella puolla, Hän tyynenä Tuonelle hymyilee: Jalon helppoa aina on kuolla!

Niin katsoi katsehen viimeisen Rauhallisin silmäyksin Ja alkaa tutkimusretken sen, Jonka tuntevi unelma yksin.

Mun isäni armahan Tuonela vei, Hänet peittävi musta multa, Ja luokseni koskaan palaa ei Hän retkeltä aloitetulta.

Mut hautansa kummun kun tuonottain Taas kukkaisilla mä täytin, Soi isäni ääni mun korvissain: Käy tietä sä, jonka mä näytin!

1890.

MIETELMIÄ.

SURUTONNA SUOLLA SORSA.

Surutonna suolla sorsa, Kaihotonna rannan kaisla, Murehetta marja mäellä, Tahratonna taivon tähti — Minä yksin ihmislapsi, Minä mustan murheellisna, Mulla aattehet apeat, Mielikaihot karvahimmat.

Itkemättä ilman impi, Päivän paiste pääskysillä, Kesä kedon kukkasilla, Huoletonna pellon perho — Minä yökkö yöllä itken, Huudan huuhkaja surusta; Miksi yökkö itkenenkin Miksi huuhkaja huhatan?

Mitä itken, en mä tiedä, Mut on mieleni muretta, Sydän syttä synkeämpi — Itkenenkö ihmisyyttä, Ihmiselon ontevuutta, Kun en tiedä tarkoitusta Koko maailman menolla.

Vaiko itken itseäni, Kohtaloni kolkkoutta, Ett'en ole kentän kukka Taikka kaisla kotirannan, Kun en kurja kumminkana Oloihini onnen tyydy, Mutta turhia uneksin.

Oisin ehkä niinkuin tuossa Kumppalini kunnokkaampi, Joll'ei lahjoilta parempi: Käypi tietä tarvottua, Syöpi ennen syötettyä, Hän on kullan kiltti lapsi, Työhöns itse tyytyväinen.

Miks en liene moisten lainen, Nuo on mieleen mahtimiesten, Ikiriemuks isänmaalle, Miksi kylvit, kaiken luoja, Kylvit sy'ämmehen säkenen, Tuota tulta kalvavaista, Jok' on kohtalon kirous?

Miksi annoit hengen hellän, Vapautta vaativaisen, Miksi turhat tiedot, taidot, Miksi joutavat unelmat? Oisit antanut avuja Täällä tärkeämpiäkin: Mielen maltin, kovan luonnon, Vanhan mielen, valhekielen.

MUN VUODENAIKANI EI OLE SYYS.

Sä ehtootaivoa ihailet, Sen ruskoa, kultaisuutta, Ja kylläykään sinä tuohon et, On aina se sulle — uutta.

Ja lempi-aikasi sun on syys, Min vuoksi, en sitä tiedä. Ja hauskin, väität, on menneisyys, Et nykyisyyttä sä siedä.

Tuon muinaisaikasi ehtoisan Kuvituksesi voimalla kultaat Ja aatteet tään nykymaailman Vain hautahan kylmään multaat.

Trubaduurein lauluja laulellen Unelmissas näät ritareita, Elät seurassa henkien menneiden, Jumalaskin lie joku — seita.

Tää aik' ei mun ole aikani myös, On velttoa, voimattuutta, Mutta tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss' Ne tietävät aamua uutta.

Mua miellytä ei tää nykyisyys Eik' muinais-aikojen taika, Mun vuodenaikani ei ole syys, Vaan tou'on ja toivojen aika.

Kevät raitis vuodenaikani on, Vain sillä on voimaa luoda, Säde yksin nousevan auringon Voi huomenen uuden tuoda.

Siks nykyisyys sua siedän vaan, Ett' toivon toukoa' sulta, Mut koito en nää sun toukoakaan, Mun peittävi silloin multa.

Paris 20/3 1890.

TIEN HA'USSA.

Kun kiivahimmin mulla sydän löi, Kun tulisimmin silmät säkenöi, Kun povi paisui, veret kuohahti, Jos vaarat, taistot mieleen juohahti,

Niin nuoruus-aatteistani ihastuin, Parannuspuuhistani tulistuin: Noin, noin mä tehdä sitten tahtoisin, Kun vain nyt varttuisin ja vahvoisin!

Mä syöstä päätin ulos maailmaan Ja tälle näyttää, kuinka taistellaan: Jos ihmishenkee voidaan kahlittaa. Nuo kahleet täytyy voida pirstoittaa.

Noin ihanteita väikkyi edessäin, Mä toisen toistaan kauniimpana näin. — Niin syöksyin uhkamielin elämään: Totuuden jälkeen kaikk' nyt käännetään.

En, raukka, tuntenut mä maailmaa, — Se varsan tuittupäänkin taltuttaa — En päässyt vielä e'es mä alkuhun, Kun suitsin syöstiinkin jo pilttuhun.

Mä ryntään uudelleen, se turha on: Oon taltuttajan' suhteen voimaton. Sen huomattua inton' laimistuu — Jo arvellaan: hän vihdoin viisastuu!

Pois turhan heitänkin mä ryntäilyn, Mun valtaa toivottomuus epäilyn. Mut sentään: ihanteist' jos epäilen, Niin halvaks orjaks maadun ainehen!

Ja sen mä tein. Näin uudet aatteet nuo Vain unelmoiksi, joita nuoruus tuo, Näin tuhannet, ett' ennen mua on Tuon saman kärsineet jo tappion.

Näin mieli sotainen saa painoksiin — Mä jouduin tilaan niinkuin tainnoksiin. Mä teen kuin muutkin, elän, olen vain, Kuin kone käyn ja pelkään aatteitain.

Mut vitkaan niinkuin valkee päivän koi Mä toinnun taas; kuin uness' ääni soi: Sun sanas suuret noinko raukeovat? Mä virkoon, virkoon, silmät aukeevat.

Mä ihanteitta kuinka olla voi voin? Jos voisinkin, niin onko oikein noin? Näin käynhän kaltaiseks mä eläimen, Ja sit' en saa, en tee: oon ihminen.

— Mut ihanteet nuo pilventakaiset? Ne karsit pois ja uudet muovailet, Rajoitat aattees itse elämään, Näin saat sä perustukses kestämään!

Janoova sielu tuohon tarrautuu, Vaan kohta miettimään taas harhautuu: Mä vanhan heitin, tiedoss' uus on tie, Mut haarateit' kun kaikkialle vie?

Berliinissä 25/10 1889.

PÄIVÄN LASKIESSA.

Nään taakseni taantuvan taantumistaan Ajan lapsuus-onnen ja uskon, Ja menneisyyteni taivaalla vaan Nään kultasen kaunihin ruskon.

Olin onnellinen kun luojassani Näin taaton mä hellän ja rakkaan: Hänen suojassaan kun lienen mä vain, Heti vaikerruksista lakkaan.

Vaan nyt on lapsi jo viisastunut, Tuon unelman maailma vienyt, Ihannett' en usvaksi arvannut, En luojaani luonnoksi tiennyt.

Nyt etseissä taattoa taivaista — Kuten tein minä ennen lassa — Hetikohta on kohtalo vaivaista Mua ilkkuen pilkkaamassa.

Ja turhaan lempeetä silmääs sun Nyt etsivi huokaava henki, Ijäisyyden mustaksi kuiluks kun On tiede jo muuttanut senki.

Voi kuinka se sentään raskast' on Ero tehdä kaikesta siitä, Mikä lassa on onnemme talveton — Ja kun kenkään tuosta ei kiitä.

Omatunto mun sentään palkitsee Ja siinäpä kyllin on mulle, Vaikka maailma tuhma mun tuomitsee, Kaikk' uhraan, totuus, mä sulle!

EN TEITÄSI KULJE.

Mua moitit mielelläs sinä siitä, Ett' puuttuvi vakaumuksia multa; Mies vain muka on, ken tietävi tiensä, Ei poikkea väylältä viitoitetulta.

Tuon moittehen kestän. En teitäsi kulje, En jäätyä tahdo mä keväällä varhain. Vesan pystyksi puuksi jos tahtovi saattaa, Ovat päivä ja vapaus sen mestari parhain.

Harhailkohon henkeni, etsivä löytää; On mutkikas tie, joka tietohon johtaa. Vain epäily eespäin aattehen saattaa, Sen johdolla vihdoin totuuden kohtaa.

Ken kaavahan kylmäyi nuorena vallan Ja kerskaten kiittävi vakaumustaan, Sen yksilön nielevi joukkion virta, Vie itsettömyytehen, hautahan mustaan.

Vaan huolekas henki se seulovi vanhan Ja pohtevi puhtaaks korjatun touvon; Nisut taltehen saattaa ja poistavi kalseet Elon turvaten vaaroilta talven ouvon.

Kehityksessä paljo ei merkitse kansa, Siis pieni on, yksilö, merkitys sunkin; Vaan erikoisuutensa hedelmät siihen On kypsinä tuotava sentään kunkin.

Suo henkesi etsiä, tutkia kaikki, Valo, totuus ohjeesi olkohon aina; Näin parhain käytetty sentään lienee Tuo henki, mi meissä on luonnolta laina.

Pariisissa, maaliskuussa 1890.

ULAPALLA.

I.

Ulapalla ollessa aavalla Se toive on sentään varma. Kun lasket aina sä yhtäänne, Niin löytyvi mannermaata — Mut aavassa aattehen piirissä Vain mannermaata en löydä mä Kuin kuolon ja haudan Ja ikuisuuden.

Itämerellä 20/6 1890.

II.

Ulapalla ollessa aavalla Perämieheen muu väki luottaa: Läpi usvan ja myrskyn johdattaa Hän rantahan purren varmaan, Vaan ruorissas, oi kaikkius, sun, Perämiest' ei keksi silmäni mun — Avaruudessa kiitää Tuul'ajona pursi.

Itämerellä 21/6 1890.

YLINNÄ KAIKEN VAPAUS!

Jumala, autuus, taivahat, Nuo ihmis-ihanteet Vain kuvitusko luonut lie Nää vanhat käsitteet?

Inehmok' epätoivossaan Nää uskakuvat loi, Ne näät kun hälle murheessaan Suloisen lohdun soi?

Ja kuollessako henkeni Myös hautaan lasketaan? Erooko kuollen äitikin Ijäksi lapsestaan?

Eloko toinen, autuas Vain tuuma turha lie Ja unhonk' yöhön ijäiseen Avattu hauta vie?

Vihollinenko epäilys Lie ihmisonnellen, Lie järki surma unelmain Ja loppu rauhallen?

Nää vaivaa mua miettehet, En niiltä rauhaa saa: Vaan kuinka estää aattehet Ja vapaus kuolettaa!

Ja onhan hengen vapaus Mun aarre armaisin, Niin kallis, että autuuden Mä siihen vaihtaisin.

Lie turhaa taivas, maailma, Ja ihmispuuhat nää, Lie turhaa toivot, taistelut, Lie turhaa kaikki tää.

Tuon kaiken vielä kestänen, Jos joskus itkenkin; Vaan vapauden jos vienette, Niin tehkää hautakin!

MÄ TAHDON TOIVOA.

Läpi pilvisen taivaan tähden nään, Se kirkkaana vastahan loistaa, Ja luonnossa tunnen jo tuulispään, Joka raskahan ilman poistaa.

Ja henkeni nuori se hengittää Tuot' ilmoa vastaisuuden Ja toivo se mieltäni jännittää Ja antavi innon uuden.

Olen toivoni jällehen saanut taas, En helpolla siitä mä luovu — — »Mut keskellä toivojen maailmaas Elä liiaksi niistä sä juovu!»

Jo tiedän tarkoituksesi sun, Sä miettivä ystävä kulta, Mut mun käy mieleni taisteluhun, Miss' tarvis on hengen tulta.

Ja vaikka mun toivehet pilviin sais, Mist' äkkiä kuiluhun syöstäis, Niin en minä sentähän neuvoistais En ainooseenkahan myöstäis.

Mä tahdon toivoa vapauden Viel' pääsevän varmaan voittoon, Mä tahdon toivoa valkeuden Viel' seestyvän täyteen koittoon.

Näät tuota jos en minä toivoiskaan, Niin murtuis henkeni ponsi, Kuin kuivunut puu minä oisin vaan, Mi syöntä on vailla ja onsi.

Siks vieläkin takaa pilvisen vyön Tuon tähtyen tunkevan uskon, Näin keskehen raskaan syksysen yön Luo toivoni huomenruskon.

Harz'in vuoristossa 20/8 1889.

POIS SANARIITA!

Nimiä vain on jumala ja luonto, Olemus yksi, eri silmin nähty. Ihmisten työt' on kirkko, dogmi, oppi, Ihmisten lailla harhateitä käypi — Ikuista vain on maailmoiden mahti, Ikuiset lait ja niiden vaarinotto.

Ken sääsi lait? Ken olevaisen tuotti? Maailmain ulkopuolellak' on mahti, Pysyykö siellä vaiko luomallansa Ijäksi yhtyi, siten luomans johtaa? Tuo. tietää mahdoton on ihmishengen, On mahdoton ja turh' on siitä riita.

Sanansa voimalla voi kirkko kyllä Tai ylivallan suuri virkamahti Tai filosoofi järki-ongelmoilla Todistaa oikeaksi jommankumman Mut tieto varma jokaiselta puuttuu.

Poveemme suotiin tunne, päähän järki, Molempain yhteys oikean on mitta, Se yksin ohjeenamme olkoon meillä: Sydämmen, järjen kaunis sopusointu.

Pois pakko ynnä määritelmäin valta, Ne keksi ihmishengen öinen puoli, Ne keksi vallanhimon viekas orja; Vapaalle mahdoton on pakkousko, Jalolle tarpeeton on dogmivalta.

Pois kurja kuona itse teräksestä, Pois rikkaruoho itse vehnän tieltä, Pois sanariita, ulkokuoren kiista, Ett' vihdoin ytimeen on auki väylä.

Pois vakaan hengen tieltä ahdas aita, Ja vakaumuksen vapaudelle valta, Sitokoon siteet alhaisia hengen, Ylevä henki kahleita ei siedä!

MI ORJUUTTA, SE KURJUUTTA.

Mi orjuutta, Se kurjuutta; Mi sortoa, Se valhetta, Mut mikä meill' on vapautta, On totuutta, on rakkautta.

Mi lämpöä, Se henkeä; Mi taistoa, Se eloa, — Vapauden auringossa vaan, Saa ihmishenki kukkimaan!

LUONNON IHAILUA.

Etsiköhöt hienot herrat. Kaunottaret kaupungin Nautintoa taiteellista Maisemista maalarin.

Minä ennen empimättä Lähden luonnon helmahan, Tutkin luonnon luomistöitä, Etsin sieltä ihanan.

Koitan kuulla kussa sykkii Luonnon sydän lämpimin, Kuss' on tunne tulvillansa, Kussa taide tuorehin.

Laulan sitten maailmalle Mitä siellä kuulin, näin, Mikä siellä herttaisimmin Heijastuu mun mielessäin.

Siellä paistaa luojan päivä, Tuores metsä tuoksuaa, Kukat kukkii kumpuella, Puro pieni pulppuaa.

Siellä kuulen kosken pauhun, Siellä linnunlaulut myös, Siellä nään mä, ett' on luonto Sentään parhain taidemies!

1887.

PARANTUMATON.

Mitä huolin valtikasta, Mitä kunniasta. Mitä joukon suosiosta Taikka maailmasta? — Mikä on mun elon määrä, Oikeako vaiko väärä Tietoni on elämästä — Tästä, tästä Totuuden mä tahtoisin.

Totuuden mä lassa kyllä Omaavani luulin; Luulin sitä luojan laiksi, Mitä muilta kuulin: Elo näytti huokealta, Varmalta ja valoisalta Loisti vasten vastaisuutta Mutta, mutta Syömmeen syttyi epäilys.

Tuet vanhat maahan murtui, Kaikki varmuus raukes, Pohjatonna aatteen meri Allani mun aukes. Kaikki suistui, minä yksin Seisoin vielä epäilyksin Tuijotellen ulapalle Aukealle, Kuss' on kaikki häilyvää.

Luulen maata häämöttävän Vasten päivää tuolla, Ko'etan päästä sinne, jotta Saisin siellä kuolla; Vaan kun saavun lähemmäksi, Huomaan nä'yn mä pettäväksi — Taas on kaikki häilyvätä, Hyllyvätä, Turhaan etsin rantamaa.

Halu vain on sielussani, Halu kaikki viepä Tiedon, toden, ikuisuuden — — Mutta toden tiepä Onkin kummallisin siitä, Ett'ei mitkään voimat riitä Käydä päähän saakka: Elon taakka Murtaa ennen ihmisen.

Toinen seikka tuolla tiellä Eksyttääpi meitä: Kaikkialta kahtahalle Lähtee haarateitä; Käyvinään on kohti määrää, Käykin harhatietä väärää; Palaa siihen, lähdit mistä, Entisistä Etsi totuuden sä tie.

Tätä tehnyt oon ja tehnen Kaiken ikäkullan, Kunnes vievät heikkopäissä Alle mustan mullan, Vievät sinne surkutellen, Surkutellen, säälitellen, Ett'ei saanut ijässänsä Järkeänsä — Etsi hourettansa vaan.

EPÄILYKSELLE.

Totta kyllä, tullesasi Paljo riitaa tänne toit, Mutta silloin vilkkautta Elämäämme myöskin loit.

Sua kiittää tieto, taito, Sua kiittää sivistys, Sua yksin ihmishengen Koko suuri edistys!

Sua kiittää kaikki, kaikki, Sua totuus, vapaus — Mutta kirkon, yksivallan Vaan oot pelko, kauhistus!

YKSIN OLLESSA.

Maailman touhussa tuolla Kun tuonoin kävelin, Niin itseänipä, raukka, Minä oikein häpesin.

Se vakaa katse, mä jonka Loin ennen elämään, Ihan ivaksi ilkamoitui, Sai odan kärjekkään.

Pyörteessähän narrimaisten Myös itse narriks saa, Ja ulkonainen kuori Sydämmet kuolettaa.

Se vakavuus, joka ennen Eheyttä mieleen loi, Nyt hajosi pois sekä särkyi Ja toivottuutta toi.

Ja rintani, joka se tuonoin Niin lämpimästi löi, Kun köyhän mä vain lie nähnyt, Joka pettuleipää söi.

Nuo tunteet hennot ja hellät Sai siellä tylsymään, Kun elämä pintapuoli Yhä kylvävi myrkkyään.

Vakaumus, henki hieno Ja aatteet kalleimmat, Ne pilkan esineiksi Useinhan joutuivat.

Nuo tuntehet nyt jälleen Jos valtaan saada vois, Tuon ivan jos ilkamoivan Sais juuriltansa pois!

1889.

MIETELMIÄ.

I.

Mikä maailmassa on kauneinta, Mikä kauneinta, mikä vapainta, Ihanteeni se yksin on.

Mikä ihmisille on parhainta, Mikä totta ja hyvää ja vakainta Kas siinä mun uskonton'.

II.

Mikä jumala on? Elo, ikuisuus. Mikä ikuisuus? Se mi aina on uus; Se on muuttuvan elämän kehto.

Mikä yksilö on? On työmies vaan, Tosin peittyvi piankin helmaan maan, Mut e'estymisen hän on ehto.

III.

Muut huoleti dogmeista taistelkoot, Ja saivarruksia punnitkoot. Minun noit' ei tarviskaan.

Minä lemmin kaikkia, kaikkeutta, Ja tutkien maata ja taivasta Oman rauhani taivaan saan.

IV.

Hedelmä vapauden On usko sydämmen; Ei kylmä uskonkappale. Vaan elämä on se.

HENGEN TASAVALTA.

Kun yksi hallitsi kansoja, Oli yksi kaikkien sortaja, Hän, ainoa puntari oikeuden, Oli holhoja ihmisten.

Tään yhden tahtoa tirannin, Joka »luojan armosta» valtoihin Oli päässyt kai, sitä seurattiin, Sen tahtoa peljättiin.

Jopa vihdoin muutama viisastui, Tämän yhden tahtohon kiivastui: »Ken valtahan tuommosen hirviön On päästänyt, heittiön?»

Näin huusi yksi. Ja toisetki Ne orjuudestahan virkosi: »Niin aivan! mistä hän oikeuden Sai sorroksi toisillen?»

Näin vihdoin kansa jo tulistui, Ylivaltijas sortui, kukistui. Maat' itse kansa nyt hallitsee, Muka onnesta nautitsee.

En huoli tuosta mä onnestaan; Oli ennen sortaja yksi vaan, Nyt joukkiot suuret, tuhannet, Lyö vangiksi aattehet.

Jos yht' en tahdo mä valtijaa, Satakuntaa myös en sortajaa. Ken kerran joutuvi kahleihin, Hän orja on kuitenkin.

Tasavaltaa hengen mä taistelen, Yksvaltaa järjen mä intoilen: Ain' olkoon yksilön vapaus Oma lausua vakuutus.

EN RAKASTA TYYNTÄ.

En rakasta tyyntä mä lahdelman, En lampea aallotonta! Ikävää on onnikin ainainen, Ykstoikkoist' aika on rauhainen, Jos myrskyjä ei ole ollenkaan Ei ollenkaan, Vaan kaikki on kiihkotonta.

Ei kuulune tyyneys maailmaan, On taistelu elämän ehto. Lepo, rauha ne enteitä kuolon on, On haudan kolkkous kiihkoton — Tuli, into se suoraa on elämää Se on elämää, Jalon, suuren aattehen kehto!

IV. LEMPI.

LEMMITTYNI MUISTOKSI.

Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka, Voi ihanin ilmiö mun unelmain, Voi eloni toivo ja toimeni määrä, Miks riisti sun kohtalo rinnaltani?

Olin hukannut kaikki mä, toivon ja taivon, Halun nautintoon, elon iloni myös, Sinä yksin, impeni, olit mun kaikki, Sinä johdatustähteni synkässä yöss'.

Sinun kauttasi uskoin mä, uskoton heitto, Taas voimaan hengen ja siveyden, Sun tähtesi kannoin mä eloni taakan, Sun katsoin mä tuojaksi autuuden.

Ja niin tuli kohtalo kylmä ja jäinen Ja mursi mun toivoni ainoonkin: On poissa mun päivän' ja onneni ainut, On poissa mun kukkani kultaisin.

Kuin neitonen nuori, mi vuosia viisi On vuottanut kaukoa sulhastaan, On vuottanut vuosia säästäen, toivoin, Niin viestipä tuodaanki kuollostaan;

Kuin hellivä äiti, mi valvoen, soutain, On vaalinut armasta ainoistaan, On tuutinut turvoa, riemua äidin — Niin seisooki tuoss' hänen haudallaan.

Sua niin olen itkenyt, impeni hertas, Itkenyt kaivaten päivät ja yöt, Voi miksikä kohtalo, miksikä toiveen Angervaiselta ainoan viet?

Nyt poissa on ponsi ja eloni tuoksu, Hän poissa, mi elolle arvoa soi, Mä varjona vaappuen muistoja uusin, En mennyttä loitsea eteeni voi.

Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka, Voi ihanin ilmiö mun elämäin, Voi toivoni toivo ja toimeni määrä, Miks riisti sun kohtalo minulta näin?

ANNETTELLE.

Synkkyyden jos saisit syksyn yöltä, Mustuutensa Hornan onkelolta, Merten syvänteeltä pohjattuuden — Näist' et konsaan synkkää pohjattuutta Saisi Annetteni tumman silmän.

Kirkkauden jos lainaat kristallilta, Lähteen silmäkkeeltä puhtautensa, Itse auringolta lämmön voiman — Näist' et lämpöö, kirkkautta saisi Armaan Annetteni lemmenkatseen.

Lainaa pehmoisuus sä untuvalta, Ota hienous päivän auterelta, Sametilta hento höyhen-nukka — Saa et konsaan hellää hienoisuutta Oman Annetteni poskipäiden.

Ota mettä suusta mehiläisen, Kostontyydykkeeltä nautintonsa, Viehkeytensä ensi suukkoselta — Viehkeyttä hurmaavaa et saisi, Mik' on Annetteni rusosuulla.

Nälkään nääntyvältä leipä riistä, Viime toivo epätoivoiselta, Armaat aartehensa saiturilta — Sitä murhetta et heille saata, Kuin jos multa Annetteni veisit.

SUUKKOSTEN KESKESSÄ.

Olet impeni hempeä, herttainen Minut ammon jo hurmannut; Mikä lienee tenhova voimas sun, Sitä ain' olen aatellut.

Olet kaunis, kauniita muitakin on, Ihaninkaan tuskin sä liet, Mut silmissäin, sulo daimooni, Sinä kaikilta voiton viet.

Olet kaunis, niin surumielinen myös, Vaan vallaton toisakseen — Tuo vaihtelevainen luontees lie Minut saanutki orjakseen.

Noin parhaillansa kun istuttiin Sylitysten ja suudeltiin, Sydän sydäntä vasten kun sykkäili, Samat tunteet kun tunnettiin.

Sinä silloin äkkiä irtausit Minun hellästä huostastain, Kävit murheelliseksi ja kyyneilit Ja huokasit, huokasit vain.

Mitä mietit? Onnea meidän nyt Sinä äkkiä epäilit: Kesä hempein synkeän syksyn tuo — Niin perhoni pelkäilit.

Vaan vaikkapa maillehen päivyt saa, Toki koittaa se uudestaan, Valon vuorottaisuus ja pimeyden Sehän juuri on siunaus maan.

Olet kultani tuossa mun kaltainen, Olet kukkanen nurmikon, Joka illoin kylpevi kyynelissään, Vaan aamulla kuiva jo on.

Tuollaisena juur sua lemminkin. Sua suudella taas mun suo: Ihanaisinta mannaa maailman Ovat huultesi ruusut nuo!

KOITTAA JÄRKI JÄYKKÄ OLLA.

Kaikkialla maailmassa Löytyy ristiriitaisuutta: Kuinka ois mun laulelmissa Järjen johdonmukaisuutta?

Koittaa järki jäykkä olla, Saada miehen päähän mieltä; Mutta tunne, tuulten lapsi, Vaatii vallan toista kieltä.

Sadat kerrat kyllä päätin, Ett'en puutu tyttölöihin, Heiltä kun en heitaleilta Saanut unta päiviin, öihin.

Mut kun mustasilmän immen Näin mä taaskin ruususuissa. Kaikki järjen jäiset tuumat Suli lemmen suuteluissa.

Lemmen tunnelainehissa Mielelläni näätten viihdyn, Silmäparin mustan vuoksi Kiehahdan ja liekkiin kiihdyn.

Ja kun lemmin, lemmin niin mä, Jott' on lempi kaikki mulle; Vertoja ei maine, arvo Vedä lemmensuutelulle!

Hurmauksen huumiosta Voiton sentään järki saapi; Miettii maita, maailmoita, Nautinnoille naurahtaapi:

Mit' on lempi? Mitä onni? Mit' on ihanaisin impi? Tieto, totuus, selvä järki Muka näit' on kallihimpi.

Mut kun mustasilmän immen Nään mä taaskin ruususuissa, Kaikki järjen jäiset tuumat Sulaa lemmen suuteluissa.

Kaikkialla maailmassa Löytyy ristiriitaisuutta, Kuinka ois mun laulelmissa Järjen johdonmukaisuutta?

NEIDON MIELET.

I.

Uljas on Suomelan kankahan koivu, Kaunis ja uljas on harjulla mänty, Uljaampi näitä on korvessa kuusi. Kaikista uljain, kaunihin myöskin Onpi mun mielessä lemmitty sulho.

II.

Lyhyt on Suomessa talvinen päivä, Lyhempi Pohjolan kesäinen yöhyt, Lyhythän myöskin on nuoruuden aika. Lyhinpä sentään on immestä ilta, Jonka hän sulhonsa sylissä viettää.

III.

Pitkä on syksyen tähdetön ilta, Pitkä on talvisen päivyen puhde, Pitempi Pohjolan kesäinen päivä. Kaikista näistäpä pisin on sentään Sulhoa vuottavan impyen aika.

IMPENI.

I.

Kaunis on kesäisen iltaman rusko, Kaunis on nurmella mansikan marja, Kaunis on onnekas orvokin kukka. Kauniimpi näitä on muistossa sentään Poi'alla lemmitty, ihana impi.

II.

Sinerv' on lampuen läikkyvä laine, Sinervä lähtehen aalloton pinta, Sinervä lemmikin hempeä kukka — Kaikkia näitä on sinerväisempi Armahan impeni lempeä silmä.

III.

Puhdas on Pohjolan vilpeä ilma, Puhdas on juokseva laaksosen virta, Puhdas ja kaino on kielosen kukka. Puhtaampi näitä on armahan immen Tuntehin puhtain aaltoova rinta.

ENSI VUOKKO.

Kasvoi laakson ensi nurmikolla Valkovuokko, suven ensimmäinen. Raitis, puhdas oli vuokon tuoksu, Suloinen ja hertas kukka itse.

Tuli immyt, nuori, ihanainen, Vallatonna leikki kukkaisilla: Vuokon taittoi, kantoi rinnoillansa, Kunnes kuivunehen luotaan heitti.

Vihantana versoi taimi nuori Pojan sydämmessä ensimmäinen. Raitis, puhdas oli lemmen tunne, Nuortea ja reipas nuorukainen.

Tuli immyt, nuori, ihanainen, Vallatonna leikki sydämmillä: Taimen taittoi, helli rinnoillansa, Kunnes kyllästyi ja luotaan heitti.

TUOMMOINEN TYTTÖ ON MIELEEN MUN.

»Ton sein est le trône d'amour!» Chénier.

Kas tuommoinen tyttö on mielehen mun Jok' on intoa, tunnetta, tulta! Ja nuo sysimustat silmäsi sun Ovat vienehet järkeni multa — Tuo paisuva rintas se onnea tietää Ja huulesi viehkeät suutelon sietää — Kas tuommoinen tyttö on mielehen mun, Jok' on intoa, tunnetta, tulta!

Mua lemmit sä, Annette, sen minä nään, Elä peittele turhia multa — Etelättäret kaikki ne lemmessään Ovat pelkkää tunnetta, tulta — Kai yhtehen luonto lie aikonut meitä, Elä lempesi liekkiä, armaani, peitä! Kas tuommoinen tyttö on mieleeni mun, Jok' on intoa, tunnetta, tulta!

Sinä viulunsoittaja, soittele vain, Minä tanssin impeni kanssa, On leimuva lempi mun rinnassain, Vaan olkohon ahjossansa, Me kunnekka jäädään kahden illoin, Voi autuutta onnen ja lemmen silloin! — Kas tuommoinen tyttö on mieleeni mun, Jok' on intoa, tunnetta, tulta!

VIERAALLA MAALLA.

»Le ciel est si bleu, Le miel est si doux…»

Ylhäällä tuolla on Ranskan taivas Ja Ranskan luonto on ympärilläni, Ja vienoa kieltähän viehkein impi Mun korvaani kuiskivi vierelläin.

On tummenpi taivas kuin Suomessa konsaan Ja lämpöisempi on luontokin tää Ja lehmusten oksilla rastahat laulaa Ja leivoset lennossa helkyttää.

Ja tummempi tukka on immellä tällä Ja mustempi silmä ja pyyteinen Ja tunnetta täynnä ja tulta on rinta Ja kuumina polttavat suukkoset sen.

Vaan miksikä nyt juur' Suomea muistan, Muistan sen neitoa, taivasta. Ja miksikä nyt niin selvähän tunnen: Tää kaikki on sentähän vierasta?

Toukokuulla 1890.

MUSTAT SILMÄT.

Tiesin kyllä ammoin, että Silmät ovat sielun peili, Tiesin, että niissä juuri Hengen syvyys kuvastuupi — Vaan en tiennyt ennen, että Silmät on kuin viepä rimpi: Niihin jos sä vaivut kerran, Ijäks päiviks uppoot sinne.

JOS TOHDIT JA TAHDOT.

Jos tahtonet tyyntä ja rauhaa vaan Ja mökkiä lahden pohjukkaan, Kuss' myrsky ei konsaan raivoo,

Jos pelko sun valtaa, kun vain näät, Ett' vinkuen rientävät tuulispäät, Ja pilvet jo peittää taivoo;

Jos säikkynet huolia rinnallain, Ja itkenet vaaroja vaikertain, Elämässä kun aina ne kohtaa,

Jos lietoa lempinet, hiljaisaa, Ken ulapoillen ei konsaan saa, Vaan rantoja purtensa johtaa;

Jos huimaa päätäs jo ai'e tuo, Ett' pyrkiä Alppein huippujen luo, Kuss' kukkaset Alppein tuoksuu,

Ja henkees nuorta jos arkailet, Ja maata jos siksi sä konttailet, Ett'ei sua langeta juoksu;

Jos niin on, impeni, tahtos sun, Jos tohdi et käydä sä taisteluhun, Eron teemme jo paikalla tässä.

Mut uljuutta jos sun rinnassa on, Jos tohdit sä elämän aallokkohon Mun kanssani purtes heittää,

Jos tuon sinä tohdit ja tahdot sen, Kas silloin laskemme riemuiten, Vaikk' aaltoja vahtokin peittää.

Ja jos joku kohtais onnettuus, Niin laitamme, että on into uus Taas tuotakin vaaraa vastaan.

Kun toisihin aina me turvautaan Ja parhaiten kun me taistellaan. Niin auttavi luojaki lastaan.

Ken Alppeja nosta ei jaksakkaan, Hän ei näe Alppein ruusujakaan, Ei tunne se tuoksua noiden.

Ja tyynestä nauttia mahdoton on, Kun myrsky ja tuuli on tuntematon Ja läikkynä aallokkoiden.

Siis pelkosi turha sä luotas luo Ja rohkeudellen sä sijaa suo, Ja tuultua tuntees anna!

Näin intoa saat, näin voimistut, Näin vanhasta vallan sä vapaudut, Ja pystyssä pääsi sä kanna!

NIIN VARMASTI.

Niin varmasti kuin päivää seuraa yö, Niin varmasti kuin käypi kuolon työ, Niin varmasti kuin rantaan laine lyö Ja myrskyn raivotessa louhta syö —

Niin varmasti mun sydämmeen sä jäit, Niin varmasti sä rauhan sieltä veit, Niin varmasti mun toivottomaks teit, Kun leikkinäs vain lempeäni peit.

KAIKKI KAIKESSA.

Mä sua muistan, mitä muistellenkin, Vaikk' luulen miettimättä olevain — Mä sua etsin, minne kulkenenkin, Vaikk' luulen määrättä mä kulkevain Nään sinut aina, kunne katsonenkin Ja vaikka silmät suljen umpehen, Ja äänes kuulen, mitä kuunnellenkin, Jos menneet korvatkin ois lumpehen Sä olennoksein käynyt olet näin Sinutta unta vain on elämäin.

DAIMOONI.

En tiedä mä ken sinä olletkaan Mun impeni vieras vento, Sua nähnyt en ennen mä koskonkaan Sysikutrinen kaunotar hento!

Mut sen minä tiedän: katseesi vain Kun silmiini sattui kohti, Niin alta se kulmain kaareuvain Niin kummasti säihkyen hohti.

Ja liekkihin joskus se välkähtää Sysimustien kulmien alta Kuin ukkosen nuolen tenhottu pää Löis synkältä taivahalta.

Mut että ne voivat viehättäin Myös loistaa, näin minä kyllä, Kun katsees tuonoin loit mua päin Jumalaisella hymyilyllä.

Ja silloin mä lämpöä suoniin sain Ja silloin mun syttyi rinta, Ja tunteet kiihtyi riehahtain Kuin myrskyllä merten pinta.

Nuo silmäsi mustat ne lämmittää Tulikuumalla säihkymisellä, Vaan mieltäni myöskin ne peljittää Niin synkällä syvyydellä.

Luo kosken jos kuohuvan tullut on Ja katsovi hyrskyjen vuohon, Niin huimaa päätä ja arvaamaton Veis voima jo nieluun tuohon.

Niin myös, sysimustiin silmiis sun Kun katselin kerran taaskin, Näin aattelin: noiden liekkiin mun Tekis mieleni ainiaakskin!

HÄN HUOMAA EI.

»Miks ruskoposkesi kalpenee, Miks sortuu äänesi soinnukas, Miks kirkas katseesi raukenee? Mun ystävä hoi, tuo lausupas!»

Muut kaikki multa he kysyy näin — Niin tuttavat mun kuin ystäväin — Mut yksin hän, syy kaiken tään, Ei huomaa muutosta ensinkään.

SEN JO TIEDÄN.

Miss' on se impi, jonka lemp' ei sammu, Vaikk' sammuu tähdet onnen taivahan! Min sydän sykkii vain sen hellemmästi, Kun näkee toivon päivän tummuvan?

Miss' on se impi, jonk' ei silmä kostu, Vaikk' uhkaa kurjuus ynnä kolkko yö? Ja joka kurkistaissa kuolemankin, Tyvennä kaulahani kätens lyö?

Ken nähdä myrskyn voipi ruhjovaisen Ja taivon salahmoista välkkävän? Ken voipi lempii sekä anteeks' antaa, Jos rikkoisinkin tiellä elämän?

Se ken ja missä? Sen jo tiedän kyllä, Mut sanois en, jos autuus annettais: Näät silloin kiitäisitte kilvan sinne, Mä ehk'en autuuttani omaks sais!

VERTAUKSIA LUONNOSTA.

Kuin aurinko soppehen synkimpään Elähyttävän lämmön tuo Ja helmasta hiedan ja routeikon Elon muotoja uusia luo Pois häätäen ainehet tuormion tuojat Ja loihtien esille elämän suojat —

Niin lempesi laskihe virkistäin Eperoivahan sieluun mun, Hedelmättömän hiedan ja routeikon Sai kukkien kasvuhun Pois poistaen pilvyet mustan mielen Lepolaululla lemmen ja sydämen kielen.

Kuin ilmatar keuhkojen huokoisiin Saa kaikkea puhdistain, Avarruttavi aitoja rinnan sun Ja mieltäsi tuullottain Pois häätävi ilmoa ummehtunutta, Elähyttävi luontoa laimentunutta —

Niin tunkihe raittiina rakkautes Mun rintahan ryönäiseen; Sydän syttyi, sykki jo virkumpaan Ja sieluhun syksyiseen Sai hellivän henkäys päivyen uuden, Elähyttävän ilman ja toivokkuuden.

Kuin verkkona vyöhye hermoston Hienoisena haarautuu, Yliympäri tunnetta kuljettaa Sekä hengeksi hienontuu Elimistöä halliten tirannin lailla Siteillä sitkeillä voimakkailla —

Niin lempesi laajaksi laajentui, Joka hermon se hallitsee, Minut pelkäksi tunteeksi liu'ensi Ja niin minut vallitsee, Että nyt jos leikkinet kanssani kulta, On vuoteeni hauta ja peittoni multa.

Toukokuulla 1890.

PÄIVÄN NOUSTESSA.

Valahti päivän kulta ylitse harjanteen, Valaisi vaarat, notkot, ja vetten sarjanteen, Ja soiden huuru haihtui Ja autereeksi vaihtui Ja ilma seijastui. Tuhannet tummat varjot tuo aurinkoinen loi, Tuhannet kukkaisetkin se lymyst' ilmi toi Ja rannan raidat, hongat, Ja loittonevat longat Ne järveen heijastui.

Kun päivän suukko sattui, niin linnut havautui, Ja laakson liljan kuori ilosta avautui, Ja lauloi linnut sitten, Ja tuoksu kukkaisitten Hajausi maisemaan. Sai käkö kultarinta jo myöskin kukkumaan, Se lemmestänsä lauloi ja kukkui kullastaan Ja kuului kellot karjan, Ja paimen loilusarjan Myös laski torvestaan.

Tuo aurinkoinen luonnon lumosi lämmöllään, Säteillen kutsui kielot ja liljat elämään; Kedolla leikki perho Ja luonnon vihryt verho Se loisti niinkuin uus. — Kuin moisen päivän koitto myös lemmen mahti on: Se lämmittää ja loitsee kuin säde auringon, Valossa lemmenkoiton Saa elonvoima voiton Ja hymyy vastaisuus.

Niin outo virtaus jänteiss' ja suoniss' pullahtaa Ja luottamus ja tarmo povessa ponnahtaa. Äkisti silmäkulta Saa intohimon tulta Kuin taivas leimahtais. Kupeella kullan armaan vaikk' kuoloon käydä vois Ja toivomalla toivot, ett' tilaisuutta ois Sun näyttää, että voimaa on, Vaikk' vastatuulet tulkohon Ja myrsky pauhoais!

1887.

MIK' ONPI SYYNÄ.

Mik'onpi syynä, että vähittäisin Tää rinta riutuu omaan raivohon? Mik'onpi syynä, että nuorra vallan, Tää rinta raukka on niin toivoton?

Mik'onpi syynä, että silloin aina, Tää liekki kaksin kerroin leimahtaa, Kun tuota sammutella pois mä koitan, Kun tulta tunteen uneen laulahtaa?

On syynä näihin kaksi immen silmää Niin ihanaista, tumman siintävää, On syynä näihin kaksi immen huulta, Niin ruusunpurppuraista, viehkeää.

On syynä vihdoin posken kainot ruusut, Niin hienot, raittihit, niin tervehet; On syynä uhkuava immen rinta, — Kun mulle hehku ei sen tuntehet!

IVALLISIA.

ELÄMÄN KOKEMUSTA.

Olin lapsi, leikin ja nautitsin, Ilomielin hyppelin, hymyilin Oli outoa murhe musta. Sydän puhdas, raitis ja vilpoinen Löi rinnassa tervehen lapsoisen, Löi tulta ja innostusta.

Meni lapsen päivyet onnekkaat. Tuli nuoruusaikani toivekkaat, Kyti rintahan haaveiluita. Tuli entinen elpyi, kiihkeni vain, Yli-ympäri näin minä unelmissain Ihanteita ja seikkailuita.

Nous mieleni vastahan sorrantaa, Nous vastahan köyhäin poljentaa, Nous vastahan röyhkeyttä. Vapautta ma vaadin ja intoilin, Valon, ilman tarvetta rintoihin Koin kansahan saada ja syttää.

Ja kun kansani kalliin puutteeseen Nään nääntyvän, kuolevan kurjuuteen, Tämä aate mun mieleni voittaa: »Oi eipähän muuta nyt tarvittais Kuin rikkahan tiedoksi puutteet sais — Kai kilvan ne auttaa koittaa!»

Näin kummia toivoin, haaveksin, Näin hupsun tuumia hourailin, Parinkymmenen vanhana vasta. Ei tuntemus viel' tosi-maailman, Ja elämän taistelun raivoisan Mua kieltänyt haaveksimasta.

Ikä jatkui, vanhenin, viisastuin, Elon taistelun touhussa karkastuin, Sydän kylmeni kurjuudelle. Kun lämpöä tarjoo, kylmää saa, Kun koettavi kansaa innostaa, Sun nauravat nuoruudelle.

Jos kunnioitusta sä tahtonet siis, — Mä moisten kunnioituksesta viis! Ole hiljaa, hiiskahtamatta. Vaan syyhyiskö kielesi sittenkin, Niin näin sinä nuorille huudakkin Ja ärjäse arvelematta:

»Mitä hullua, nuoriso, ryntäilet, Mitä riehut, leimuat, intoilet, Mitä haaveesi aikaan saapi? Ihantees: vapaus, samanvertaisuus, Sekä joutava muu joku aate uus Muka taistella kannattaapi!

Käy kirkko jo heikoksi hermoiltaan, Ei valtio suo, ett' huudellaan, Pian tukkivat suun, tukahuttaat. Mut kiltti jos oot, käyt kirkossa ain', Ja kiitosvirsiä veisaat vain, Niin leipähän sun vakauttaat.

Ota vaari sä neuvosta vanhempas, Joka myöskin hourasin hourettas Ihanteista ja haaveiluista. Ihanteet ovat laihat. Ne kuivettuu, Ajan vieressä jää vain paljas luu — Ei kannata riehua luista!»

VALTION SYÖTTILÄÄLLE.

Huoleti halveksu vain mua valtion syöttiläs korska — Valtio työlleni mun eihän se leimaansa lyö — Istu sä herkuillas, lue arvonjärjestys-listaa, Josta sä turhaan mun arvoa etsinyt liet. Katsele Kalenterias, lue ulkoa palkkaussäännöt, Aika sun harmentaa, ikähän ansio on. Aika kun täytetty on, saa onnesi kukkuran kauniin, Kuuliaisuutesi sun »tähdellä» tunnustetaan. Oppia oivaa myös sinä selvähän kaikille saarnaat: Purjetuulehen on helppoa höllöttää.

MIES KUIN MUUTKIN.

On Olli mies kuin muutkin hän; Syö kolme kertaa päivähän, Ja kerran vain on päissään. Hän oikein siinä tekeekin, Kun täyttää joskus päänsäkin — Pää näetten tyhjä muuten aina ois, Jos täytettä hän vatsalleen vain sois.

ERÄÄLLE KIRJAILIJALLE.

Sä väität, ett'et ymmärtää sä voi, Miks ystäväs sun kirjaas kieltää koittaa, Et tahdo myöntää, että vahingoittaa Se moraalillaan kärpäistäkään voi.

Vaan ystäväs on sentään oikeassa, Kun kirjas julkaisua estää koittaa: Sisällys onhan hiukan tarttuvaista, Näät tyhmyys, peijakas, se vahingoittaa.

»KALLIHIN KANSAN VUOKSI!»

Tuoll' istuvi uuttera tiedemies, Hän viisauksia niin paljon ties, Ett' kansoa tyhmää nauroi vaan — Mut lausuis julki hän aatteitaan Ei »kallihin kansan vuoksi!»

Ja pappikin paljo hän saarnailee Ja itseksensä hän kummailee, Mitä kaikkea ihmiset uskoo nuo — Mut aatteitaan ei ilmi hän tuo Tuon »kallihin kansan vuoksi!»

Myös hallitus kyllä se myöntää voi, Moni määräys hullulta tänään soi, Moni ammoin joutanut oisi jo pois Mut kuinka sen sentään tehdä vois Tuon »kallihin kansan vuoksi!»

Ja kansakin joskus se valveutuu, Kun ulkoa uutiset tunkeutuu, Se vaatii tietoa, vapautta, Mut tuotahan tohdita kuunnella Ei—»kallihin kansan vuoksi!»

Jos kilpikonniksi käymmekin näin, Niin konttaahan konnakin eteenpäin! Ja aika jos jättää ja kansat muut, Me tukimme tyynenä kaikkein suut Tuon »kallihin kansan vuoksi!»

Jos vapaammin joku kirjoittais, Ei kustantajaa hän varmaan sais, Ken auttaa tuota hän tohtiskaan Pian oisivat kaikki jo niskassaan Tuon »kallihin kansan vuoksi!»

Siis jos sulla vapaampi aate lie, Se syömmesi soppeen piiloon vie, Ett'ei sitä kansasi vainuis vaan Ja häiriy vanhassa rauhassaan. Sst! »kallihin kansan vuoksi!»

»KUNNON MIES».

Kun teet sä niin kuin käsketään, Kun syöt sä, mitä syötetään, Niin olet kunnon mies.

Kun uskot, mitä saarnataan, Et pyrji koskaan vapaampaan, Niin olet kunnon mies.

Kun pidät paikkas, jonka sait, Ja vanhat aatteet, tavat, lait, Niin olet kunnon mies.

Kun katsot miehiin johtaviin Kuin kansa katsoo jumaliin, Niin olet kunnon mies.

Kun kaikillen sä rauhan suot, Ja vastustuumat vatsaas juot, Niin olet kunnon mies.

Kun silmät, korvat ummistat, Ja omantuntos laajennat, Voit olla kunnon mies.

Jos järki, tunne poljetaan, El' hiisku koskaan sanaakaan, Niin olet kunnon mies.

Lyö rintoihis ja lausu näin: »Kun teen mä virkatehtäväin, Niin olen kunnon mies!»

Ja sua kiittää isänmaa, Ja haudalleskin kirjoittaa: »Täss' lepää kunnon mies!

Hän täytti miehen tehtävän, Hän näytti meille selvähän, Kuin elää kunnon mies.

Hän muille aina rauhan soi, Ja leipätiensä varman loi, Tee niin, oot kunnon mies!»

BULEVARDI-KAHVILASSA.

Olit kerran lapsena sinäkin Ijältäs sekä aatteiltas, Sun rintasi reippain lyönnein löi, Punat hohteli poskillas.

Ja nuoruusinto se silloin myös Sun silmässä tuikahti Ja onnentaivona vastaisuus Toiveissasi kangasti.

Nämä aikoja olivat autuuden, Lyhyt sentään onni on maan: Meni vuosia kymmenkunnan vain, Kun tuossa jo vanhetaan.

Nyt tykkivi tyynnä sun valtimos, On mielesi innoton, Mies mielevä olet sä mukamas nyt, Kun olet sä—kunnoton!

Et tyydy sä suotuhun kohtaloon Et rauhaa missään saa, Muka turhia myös ovat taistelut, Työ, tietehet joutavaa.

Etseissäsi hetkisen hauskuutta Luo vahtovan viinin käyt, Tuo viini se vielä sun virkistää, Taas nuoremmalta sä näyt.

Elon nestettä etelä Ranskanmaa Näät kylläksi kypsyttää Ja hetkisen lempeen ja nautintoon Ilo-impyset yllyttää.

Punat nousevat taas sinun poskilles, Lyö valtimo virkumpaan, Ja nuorelta kyllä sä näytät taas — Mut yöllisen hetken vaan!

Paris 1/4 1890.

MAHTAVA MIES.

Ja äärehen pöydän hän istahtaa Ja kirjahan uuteen tarttuu — Nimilehteä ensiksi katsahtaa: Kovin kirjailijoita jo karttuu! Ken vain saa lausehet jäljekkään, Kirjailija on muka mielestään.

Pari lehteä sitten hän silmäilee, Niin otsa jo ryppyyn laski: Realistina tietysti kirjailee Myös tääkin, Antero Kaski — Ja elämän törkeys ja uskottuus Kas siinähän on tuo kirjallisuus!

Pari lehteä keskeltä kirjan taas Ja vihdoin viimeinen lehti — Niin kriitikko kirjaasi, tahdontaas Niin tutuks jo tulla ehti, Jotta tahtosi tiesi jo tarkempaan Kuin itse tiedät sä koskonkaan!

Ja pöytänsä äärehen nojaumaan Tuo mahtava mies nyt käypi, Vaan hetken miettivi tuomiotaan, Pian hälle se selvittäypi; Kynänvartehen tarttuvi peljätty mies Ja huomenna lehti jo kertoa ties:

»Kuin sieniä jälkehen sateen nyt Vain syntyvi kirjailijoita Ja siksi on kriitikon täytynyt Kurituksella kohdella noita; Myös Antero Kaskelle parhain ois, Jos kirjailuhommansa jättäis pois.

Ei kannata ryhtyä punnitsemaan Tämän neuvomme syitä muita, Sen lausumme vain hänen kirjastaan: Se myöskin on kirjoja nuita, Joiss' uskottuus vain vallitsee Ja kallista kansaamme villitsee.

Ja kansa se vain muka sorrettu on Ja sortajat on muka—rikkaat, Tätä virttähän soineet nuoret on Kynäniekkamme toivehikkaat — Nyt annamme neuvon semmoisen, Ett' ois tämä moisia viimeinen».

Tään arvostelun tuo mahtava mies Hän uudesta kirjasta antaa Ja työstään suuresta, senhän ties, Hän lehdeltä palkat kantaa. Rovon kansallensa on uhrannut: Jalon työtä on maksusta haukkunut!

USKONVAINOJEN AJOILTA.

I. PETRUS VALDO.

a) COLLÈGE DE LA GAYA SCIENZA. Tietään kulki äänetönnä, Murheellissa musta Saône, Hiljaa sulki Saône'n aallot Viemäriinsä vuolas Rhône.

Sumu synkkä, raskas peitti Ranskan vanhan Lyonin, Peitti roskat hökkelitten, Kurjat kadut kaupungin.

Lepoansa öistä nautti Työteliäs alhaiso, Kunnes heidät vuotetulta Havahutti aurinko.

Havahutti työhön taasen, Töllit valoisiksi loi, Mielet kyllä virkistytti, Mutta loan ilmi toi.

Mut ei huoli onnen lapset, Aurinko, sun ajastais, Kestää öiset juomakestit, Vaikka koittos kajastais.

Hienoimmisto porvariston Juo nyt onneks kaupungin, Juo nyt he'elmää Roussillonsin, Tuotteina Bourgognin.

Ranskan viini voimallansa Miesten mielet tulistaa, Laulussansa trubaduurit Lemmen tulta julistaa.

Nuoret naiset suloansa Paljastellen tarjoilee, Vaikka aarteitaan he hiukan Ärsykkeeksi varjoilee.

Täällä kaikuu laulu, soitto, Täällä riemu riemuks käy, Rikkahat nyt hekkumoitsee Kainoutta vain ei näy!

»Sydän vaiko mustat silmät Lemmen liekin sytyttää?» Siitä tässä juodessansa Keskusteli seura tää.

Sydän syttäjä on lemmen, Vanhat kaikki väittävät, Mutta nuoret yksin äänin Silmät siksi päättävät.

Maallikoiden juomingeissa Nähtiin myöskin kirkon mies, Hänkin viinikullallensa Kyllä kulkuväylän ties.

»Nyt me saamme, kullan veikot, Oikein herras-elämän, Paavi tuopi näyttämölle Oivallisen näytelmän.

Lahkolaisten joukko kasvaa, Tuottaa kirkon turmion — Paavi turvaa pannahansa, Laittaa polttorovion.

Silloin meille, kirkon miehet, Kulta-aika sarastaa, Kirkko uhrein kullat ryöstää, Jos ei ryöstä,—varastaa!»

Näin hän lausui kirkon pylväs, Vei jo maljan huulilleen, Mutta ääntämättä vaipui Hengetönnä tuolilleen.

Vuosi vuolas viinin virta, Soittoniekat soittivat: Taashan paavin uskoisille Kulta-a'at koittivat.

Posket hohti, silmät säihkyi, Hellemmiksi hellyttiin, Miss'ei ennen tutut oltu, Ystäviksi yllyttiin.

Eivät viel' he ystävänsä Halvausta huomanneet, Yksi vain on sen jo tehnyt, Silmissään on kyyneleet.

Petrus Valdo on tää miesi, Porvareita mahtavin, Kappaleiksi kannun lyöpi, Katsoo kuollon uhrihin.

Ja kun toiset ympärillä Sammalkielin songertaa, Petrus Valdo äänetönnä Kuollutta hän osoittaa.

»Uupunut on ystävämme Viini hältä voimat vei?» Lausuu muudan kuollehesta. Petrus Valdo vastaa: ei!

»Ei, tään ystävämme luoja Tempas äsken sanoistaan, Kainaloilta kuuluivatkin Tuonoin tuumat huulillaan.

— Kurja nyt on valtakunta: Vaino kohtaa syyttömää, Paavi vainoo, juur' kun koitat Viettää uskon elämää.

Sen nyt kuulin, ja kuin kannun Murskaksi mä tässä lyön, Niin mä vannon, maat ja mannut, Kaikki, kaikki pois mä myön.

Jaan ne kaikki maailmalle, Köyhät leipää tarvitsee, Kansa uskonvapautta, Hengen valoo himoitsee».

Lausui, poistui, tieltä kaikki Kahden puolen hajautti, Sanat Petrus Valdolaisen Päihtyneetkin havautti.

Taukos hetkeks naisten nauru, Sammui soitto kitarain, Pikariin jäi Rheimsin viini, Laulut kurkkuun laulajain.

Korvissaan soi vielä heillä Kaiku Valdon sanojen — Voisko koskaan ihmisille Suoda uskonvapauden?

b) VALMISTUSTA.

Rhônen virta rantojansa Hurjamielin nuhtelee, Velloo Ahti aaltojansa, Myrsky raivoo, ruhtelee, Pirstoo purret kappaleiksi, Mastot maalle viskelee.

Mutta vaikka ulkoisalla Luonnon voimat mellakoi, Vaikka myrsky kaikkialla Kauhistusta suurta loi, Sentään henki ahkeroiva Tyyntä työtään tehdä voi.

Kammiossa syksyn yössä, Laitehella Lyonin, Istuu miestä kolme työssä, Työssä mielin, mieltehin — Ei he kuule myrskytuulta, Loiskutusta rantoihin.

Työtä hengen tehdään täällä, Ihmishengen vapauden, Rauhan työtä myrskysäällä Työ on näiden miehien: Raamattu on eessä heillä, Luultu lähde totuuden.

Kirja tää on ankarasti Maallikoilta kielletty, Siks' on ovet taitavasti, Ikkunatkin teljetty, Kirjoansa näin he pelkäs, Itseään ei peljätty.

Päänsä viimein muudan nosti, Lausui toisiin katsahtain: »Tuonoin paavi siitä kosti, Kun mä lausuin saarnassain, Ett' on Herran käskyt toiset Kun on käskyt paavin lain.

Vaan mun silmät aukeaapi, Selvempänä kaikki nään: Dogmejaan hän huutaa saapi, Minä käännyn—elämään! Usko suun on kurja valhe, Kun ei anna sydäntään.

Kohta käyn mä maailmalle Tätä julki huutamaan, Kylvän kylvöt kaikkialle, Ehkä jonkun sadon saan — Sokeudessa luottaa kansa Paaviin eikä—Jumalaan».

Näin hän virkkoi; vakaumuksen Tulta tuikki silmät nuo, Tehnyt suuren uhrauksen Oli vasta miesi tuo: Paljo uhraa rikas silloin, Köyhillen kun kaikki suo.

Petrus Valdo ystävänsä Kanssa istuu tässä nyt, Totuudelle elämänsä Uhrata on päättänyt; Kansa luokse Jumalansa Saatettava näät on nyt.

Rhône'n virta rantojansa Hurjamielin hiihtelee, Velloo Ahti aaltojansa, Myrsky raivoo, ruhtelee, Pirstoo purret kappaleiksi, Mastot maalle viskelee.

Mutta vaikka ulkoisalla Luonnonvoimat mellakoi, Vaikka myrsky kaikkialla Kauhistusta suurta loi — Sentään henki ahkeroiva Tyyntä työtään tehdä voi.

c) PROVENCEN LAAKSOSSA.

Ja aurinkoinen kultiaan Loi vuorimaisemille, Loi viinimaille Provence'n, Sevennein rintehille; Valaisi nöyrät köynnökset, Kastanjat, sitruunitkin, Valaisi maissivainiot, Oliivit, limuunitkin.

Ja synkän tumma sypressi Nous korkeutta kohti Ja päivän kuumat suutelot Pois orangeilta johti, Ja kukkasetkin siimeksen Sai öljypuiden alla Ja pomeranssi tuoksusi — Vihersi kaikkialla.

Tie kulki halki vuoriston, Vei pitkin laakson pohjaa Ja luokse kylän Provence'n Se kulkijaimet ohjaa, Ja tällä tiellä trubaduur Jo lauloi monta kertaa Ja Provence'nsa Eedeniin Hän lauluissansa vertaa.

Ol' mauri, baski, burgundi Jo polkenut sen hiekkaa, Ja gooti, roomalainen tääll' Ol' välkytellyt miekkaa — Mut vapautta vieläkin Tään seudun kansa vaati, Ja sydämmensä uskonnon Se itse myöskin laati.

Nyt kumma joukko kulkien Sai vuorilaakson suusta, Selässä pussit, ryysyissä, Jaloissa kengät puusta. Ja joukon eessä astui mies, Min silmät suihki tulta, Min katse syvä, tutkiva, Ja kirkas niinkuin kulta.

Tää kumma joukko kulkien Sai kylän raitiollen, Sai luokse viinitarhojen — Ain' yhä vaiti ollen, Mut siinä, kansan nähtyään, Tuo eellimmäinen miesi Hän kirjahansa viitaten Näin lausuella tiesi:

»Te ranskalaiset veljeni, Provence'n sisaretki! Jo pilkoittaapi päivä taas, Lyö pelastuksen hetki. Pois paavin ulkokultaisuus Sä, kansa, päältäs torju Ja uskossasi vapauteen Sä ellös koskaan horju.

Jos joskus pilvet taivahan Ne synkemmäksi peittää, Ei siltä ihmishenki tää Saa toivomasta heittää, Ja vaikk' on papit riettahat Ja kirkossa on syöpä, Niin sentään hetki vapauden On ihmisille lyöpä.

Tää kirja tässä Jumalan On oma puhdas tahto, Tää alkulähde itse on; Ja väärennyksen vahto On armon suojan sanasta Pois pesty kaikki jälleen, Ja pelastuksen kallio On saatu, veljet, tälleen.

Nyt paavin papit anteheks Aneilla synnit myövät, Ja kuolinhaavan kirkkohon Opeilla näillä lyövät. Ei armon suoja pappi lie, Se Jumalalta vuotaa, Vain luojan anteeks-antamus Se synnintaakat huotaa.

Tää kirja sodat, valanteot Se meiltä kaikki kieltää, Ja kuolemankinrangaistus On poikkeus Herran tieltä. Ja vaikka missä rukoilet, Se taivahassa kuullaan — Nyt näät sen yksin kirkkoja Vain semmoisiksi luullaan.

Tään kirjan papit kielsivät — Ei nylkyrit he soisi, Ett' kansa itse totuuteen Se tunkeutua voisi! Nyt ottakaatte kirja tää, Se kaikki selvittääpi, Mut sen jos henki vieraaks jää, Se puustaviksi jääpi».

Näin lausui joukon saarnamies Ja kansa riemumielin Se luojan sanaa kuunteli Nyt trubaduurein kielin. Tää tuttavalta tunnustaa Ja luottamuksen voittaa, Ja nyt se alkaa uskomaan, Ett' päivä kohta koittaa!

Ja päivä kyllä koittaakin, Vaan peittyy hurmeruskoon, Näät vainon hirmut alkavat, Mut kansa turvaa uskoon. Ja vaikka verta vuotaakin Ja kuolon kalpa häilyy, Niin Petrus Valdon peltotyö Se vastaiseksi säilyy.

d) MAANPAKOLAISUUDESSA BÖHMISSÄ.

Ja päivä paistoi ja luonto loisti Ja kukat nyökkäsi hymyten, Ja linnut lauloi ja lehto raikui Ja metsä huokusi tuoksuen.

Ja etähällä nous Erzgebirge Niin sinerväisenä siintäen, Ja au'er auringon karkeloitsi Noin vasten rinteitä vaarojen.

Iloisna pulppusi vuorilähde Ja puro-pienelle elon soi, Mi kivilouhia kierrätellen Uransa laaksohon tuonne loi.

Tuo vuorilähtehen kirkas silmä Se emo Elbehen virtoaa, Ja yliympäri Böhmin maata Näät lisävoimia Elbe saa.

Myös sinne entävi Eeger virta, Myös senkin lainehet Elbe vie, Ja koko Böhmissä rantamaita Niin ihanaisia tokko lie?

Niin oli ainakin ennen muinoin, Ja siitä vain minä kerronkin, Kun tuolla juurella Erzgebirgen Ol' vielä pienoinen kyläkin.

Vei kylän laidalta polku silloin Myös tänne Eegerin rannallen Ja juuri polkua tuota nähtiin Käyvän illoilla vanhuksen.

Hän kulki rantaman kumpuelle Ja siellä istui hän yksinään, Jos kuka mietteensä kuullut oisi, Näin kulki aattehet valkopään:

»Nyt astun maalla mä vierahalla Ja kotimaahani mieli on, Mun vainon raivotar työnsi tänne, Mä vältin kuolon ja rovion.

On viesti Ranskasta kertoellut Kuin Valdolaisia vainotaan — Vaan minä raukka, miks pois mä läksin, Miks hylkäsinkin mä isänmaan?

Vain pelvon tunnekko pois mun hääti Tai olko muukin mun vaikutin? Sen tiedän vain, ei se pelko ollut, Mi kauas karkoitti Böhmihin.

Se aate, jonka mä kukkimista Niin hengen voimalla ahkeroin, Se vaati alaa ja yllykettä Ja siksi tänne mä sen nyt toin.

Tää aate kallis on Jumalalta, Se onhan uskomme uudistus, Ja tää on totta, sen sydän toistaa, Sen työt' on syömmeni puhdistus.

Kun heitin kultaisen kotimaani, Kun isänmaani mä hylkäsin, Niin silloin tuntui mun sydämmessä Kuin kuorman alle mä murtuisin.

Mut kallihimpi on synnyinmaata Minulle aatteeni vapaus, Jos kaiken muun minä uhrasinkin, Sen hukka liik' oisi uhraus!

Ja ennen muutan mä muille maille, Kuin annan määrätä uskoain, Ja maailmassa mun arre kallein On uskonvapaus ja—jumalain».

Näin mietti kummulla Petrus Valdus, — Hän tänne Böhmiin ol' paennut — Kun kotiseudulla kaikkialla Ol' vainon hirmutar raivonnut.

Tuhansin kuolivat roviolla Nuo uskolaisensa riemuten Ja jumalaansa he vielä kiitti Tulessa, sauhussa liekkien.

Mut Petrus Valdus hän matkustellen Vain kylvi siementä peltohon, Ja uuden uskonnon kultatempliin Yks porraspuu näätte hänkin on.

Paltamossa, syksyllä 1888.

II. VARASTETTU.

Päivä alas taivahilta Ruskotellen käypi, Taivon kanssa suvi-ilta Myös jo hämärtäypi.

Nuori äiti tietä kulki, Vuorta, joka vietti, Miettehensä rinta sulki, Mutta näin hän mietti:

»Tuolla kotikehdossansa Nukkuu lapsikulta, Eihän luoja armoansa Toki kiellä sulta!

Minä tuudin pientä lasta, Tuudin sille mieltä, Ett'ei unhottaisi vasta Äitikullan kieltä.

Nuku siellä huoletonna, Nuku lapsukainen, Vaikka isäs paavi konna Vei jo nuorra vainen.

Isäs kärsi kuolemansa Polttoroviolla, Mutta luja uskossansa Jaksoi aina olla.

Nyt mä laulan kehdollasi Isäs kohtalosta, Ett'et myös sä uskollasi Henkeäsi osta.

Vaan kun vartut, lapsi, kerran, Murra sortovalta. Kuule aina käskyt Herran, Käskyt jumalalta».

Näin hän mietti äitirukka, Kiiruhusti astui, Rintehellä nurmen kukka Kastehesta kastui.

Sammui rusko taivahilta, Pilveen taivon liensi, Yöksi muuttui suvi-ilta — Äiti juosten riensi.

Kotiansa riensi kohti, Mietti pientä lastaan, Kuinka muka tällä hohti Silmät häntä vastaan.

Saapui töllillensä asti, Oven aukaiseepi, Mutta syöntä vihlovasti Silloin parkaiseepi.

Vuotehell' ei lasta ollut — Viel' on sija lämmin; Miks' et, äiti, ennen tullut, Tullut vikkelämmin?

»Varastettu! Varastettu! Viety mun on lapsi, Ainoiseni anastettu, Harmene jo hapsi!

Munkki konna lapsen ryösti, Munkki mustasiipi, Elävältä hautaan syösti, Luostariinsa hiipi.

Lapset vievät Valdolaisten, Veivät, lapsi, sunkin — Turmioksi sukulaisten Kasvattavat munkin.

Luoja, ellös ilkityötä Roiston salli tuota! Ennen korppiloille syötä, Syydä pitkin suota.

Kohtalonsa kuolemata Kurjemp' moinen oisi, Kiroella kantajata, Sukukunta voisi.

Tai jos otat huohmahasi, Lapsen mieli käännä, Ryöväreihin voimallasi Turman väkä väännä!»