Keltaisen talon lapset

KELTAISEN TALON LAPSET

Kirj.

KATE DOUGLAS WIGGIN

Suomentanut

Toini Swan

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

I. Carey-äiti. II. Poikaset. III. Yhteinen nimittäjä. IV. Särkynyt piiri. V. Mitä on Julialle tehtävä? VI. Nancyn tuuma. VII. "Vanhat eläimet uuteen asuun." VIII. Beulahin linnan ritari. IX. Gilbert lähettiläänä. X. Careyn perhe muuttopuuhissa. XI. Hartaushetki uuden kodin kynnyksellä. XII. Ann-serkku. XIII. Liian täydellinen. XIV. Neuvotteleva raha-asiainkomitea. XV. Me kuulumme Beulahiin. XVI. Postilaukku. XVII. Tuhattaituri. XVIII. Lordien huone. XIX. Vanhaa ja uutta. XX. Maalattu huone. XXI. Kulmikas perhe. XXII. Kumminlahjoja. XXIII. Lähellä hohtavaa muuria. XXIV. Kirje Saksasta. XXV. Oliven ensimmäinen voitto. XXVI. Eläintieteellinen isä. XXVII. Tupaantuliaiset. XXVIII. 'Tibi splendet focus'. XXIX. Kun työ ja huone kaunihilta näyttää. XXX. Kotisoppi. XXXI. Pilviä ja päivänpaistetta. XXXII. Uskaliaita yrityksiä. XXXIII. Hamiltonin äidin syntymäpäivälahja. XXXIV. Nancyn ensimmäiset tanssiaiset. XXXV. Tulipunainen ruusuköynnös.

I.

CAREY-ÄITI.

"Vähitellen saapui paikalle parvi myrskylintuja, Carey-äidin omia poikasia. Ne liitelivät eteenpäin kuin pääskysparvi, hyppelivät ja kiikkuivat laineilla, ja nostelivat pikku jalkojaan niin sirosti, että Tom siinä tuokiossa rakastui niihin."

Nancy herkesi lukemasta ja laski kädestään arkihuoneen pöydälle Vetten pienokaiset[Charles Kingsbyn teos]. "Nyt ei lueta enempää, Peter-lintu", sanoi hän. "Äiti kuuluu tulevan."

Oli kylmä, kolea päivä lokakuun lopussa. Itätuuli puhalsi vinhasti ja ilmassa oli talven tuntua. Kapteeni Careyn asunnon edustalla odotti ajuri matka-arkku vieressään ja vastakkaisista ikkunoista kurkistelivat naapurit odottava ilme kasvoillaan.

Rouva Carey astui portaita alas Gilbertin ja Kathleenin seuraamana. Gilbert kantoi äitinsä pientä matkalaukkua ja vaippaa, Kathleen hänen sateenvarjoansa ja pikku Peter riensi portaitten alapäähän pientä voileipärasiaa rintaansa vasten likistäen.

Rouva Careyn katse ei nyt ollut suloisen tyven kuten tavallisesti, vaikkei mikään voinut tykkänään samentaa suloista, hempeätä arvokkaisuutta hänen kasvoiltaan ja olennostaan. Kun hän nyt nopein, varmoin askelin joukkonsa seuraamana astui portaita alas, näytti hän oikein ihanne-äidiltä. Hän oli pitkä, kaunisryhtinen, korkeapovinen nainen ja hänen kirkkaat silmänsä sekä raitis hipiänsä ilmaisivat onnellista, tyytyväistä, toimintahaluista naista, joskin hänen silmissään ja huulillaan juuri tällä hetkellä piili tilapäistä levottomuutta.

"Ajuri on saapunut liian aikaisin", virkkoi hän; "mennään vielä viideksi minuutiksi arkihuoneeseen. Kymmeniä kertoja olen jo heittänyt hyvästi ja suudellut teitä, mutta eipä taida valmista tulla ennenkuin olen kadonnut näkyvistä."

"Oi, äiti, äiti, miten voimme päästää sinut lähtemään", vaikeroi Kathleen.

"Kitty! kuinka saatat!" huudahti Nancy. "Vähät meistä, kun äidin on lähdettävä vaivalloiselle matkalle ja isä on niin sairas."

"Ei se kaiketi ole pitkällistä — en uskoisi", sanoi rouva Carey miettivästi. "Sähkösanomassa sanottiin vain 'lieviä lavantaudin oireita', mutta tuollainen lievä kuume kestää toisinaan aika kauan ja heikontaa suuresti, niin että mahdollisesti emme palaa, isä ja minä, ennen kuin kahden tai kolmen viikon kuluttua. Minun pitäisi olla Fortress Monroessa ylihuomenna, teidän pitää kirjoittaa minulle vuorotellen, lapset!"

"Ihan joka päivä, äiti!"

"Ihan joka seikka, mikä tapahtuu!"

"Paksu kirje joka aamu", huudettiin kuorossa.

"Jos sattuisi jokin todellinen hätä, niin muistakaa sähköttää Allan-sedälle — kirjoititteko muistiin hänen osoitteensa, 11, Broad Street, New York? Älkää vaivatko häntä pikkuasioilla, sillä hän ei ole terve, kuten tiedätte."

Gilbert veti taskustaan muistiinpanoja ja osoitteita sisältävän muistikirjan.

"Ja kutsukaa Ann-serkku milloin sattuu pikku vastuksia", jatkoi rouva Carey.

"Jo pelkkä ajatuskin, että hän ilmestyisi tänne, panee minut kauhistumaan", oli Gilbertin vastaus.

"Parempi Ann-serkku kumminkin on kuin jokin jättiläinen tahi muu kummitus, ainakin Peterin mielestä!" lausui Nancy.

"Ja tahtooko Peter-lintuseni olla kiltti eikä pahoittaa mitenkään Nancyn mieltä?" sanoi rouva Carey nostaen pikku pojan syliinsä syleilläkseen häntä vielä viimeisen kerran.

"Minä olen koko ajan niin kiltti kuin enkeli", vakuutti hän suurta omenaa haukaten, "tai melkein yhtä kiltti kuin enkeli", lisäsi hän varovaisesti, nähtävästi katuen luvanneensa liian yliluonnollista käyttäytymiseen nähden. Tosiasia oli, että Peteriltä vaadittiin vain hyvin kohtuullinen määrä hyveellisyyttä, kun jo kaikki kotiväki joutui ihan haltioihinsa ihastuksesta. Hän vain työnsi kiharaisen hiustukkonsa pois otsalta, kohotti katseensa ja avasi huulensa, joiden lomitse näkyi rivi pieniä valkeita hampaita, ja kun silloin kumpaankin poskeen ilmaantui kuoppanen ja enkelimäinen ilme (mikä ei suinkaan vastannut todellisuutta) levisi hänen palleroisille poskilleen, niin siinä tuokiossa läsnäolijat — Carey-äiti, siskot, keittäjä, sisäkkö, todella kaikki paitsi Ann-serkku, jota oli mahdoton liehittelyllä voittaa — huusivat "Enkeli-poju!" ja suutelivat häntä. Nytkin häntä suudeltiin, vaikkei hän ollut tehnyt mitään, olihan vain lumoava pikku olento. Sellaista vääryyttä tapahtuu usein tässä maailmassa, missä joukoittain hyveellisiä ja hyvätapaisia ihmisiä vaeltaa hautaansa joutumatta koskaan kenenkään suudeltavaksi.

"Joanna ja Ellen tulevat kyllä pitämään hyvää huolta taloudesta", jatkoi rouva Carey, "ja yhdeksästä kahteen olette koulussa, niin ettei aika käy pitkäksi. Muusta saa Nancy vastata. Vaikka hän on nuori, niin muistakaa, että te olette kaikki vielä nuorempia, ja minä jätän teidät hänen hoitoonsa."

"Kun sen viime kerralla teit, oli käydä hullusti!" Ja Gilbert iski Nancyyn viekkaan silmäyksen muistuttaakseen häntä pienestä perhekohtauksesta, jonka oli aiheuttanut jokin tottelemattomuus.

Nancyn kasvot sävähtivät punaisiksi ja hänen huulensa aukenivat lennättääkseen pikaisen, eikä nähtävästi kovin suopean vastauksen.

Hänen äitinsä keskeytti tyynesti: "Viime kerroista emme huoli koskaan puhua, Gilly, miten kävisi meidän kaikkien, jos sen tekisimme. Meidän on aina ajateltava ensi kertoja. Minä luotan Nancyyn ensi kerralla ja ensi kerralla ja ensi kerralla ja luotan häneen yhä uudelleen kunnes voin aina luottaa häneen."

Nancyn kasvoille välähti rakkauden ja lapsellisen uskollisuuden hehku, mutta hän ei virkkanut mitään, hengähti vain syvään ja kietoi vapisevan kätensä äitinsä kaulalle ja leuan alle.

"Nyt on lähdettävä. Vielä yksi suudelma teille kaikille. Muistakaa, että olette Carey-äidin omia poikasia! Saattaa tulla vihurituulia kun olen poissa, mutta teidän täytyy ratsastaa hyrskylaineiden ylitse hilpeinä kuin olisitte vedessä kiitäviä kaloja. Hyvästi! Hyvästi! Voi pikkuisinta Peter-lintuani, kuinka äiti voi jättää sinut?"

"Minä avasin eväslaukun, että näkisin mitä Ellen on antanut sinulle, mutta minä taitoin vain kaksi pikkuriikkistä syrjää äidin voileivistä ja kaakusta haukkasin vain hyvin pienen syrjän", sanoi Peter kääntäen tapansa mukaan huomion omaan itseensä.

Ellen ja Joanna tulivat ulko-ovelle ja lapset pyörivät huurteisella tiellä portin kohdalla äitinsä hameissa. He hyppivät lämmitelläkseen ja koettivat antaa hänelle hyväilyn milloin ja missä vain oli tilaisuutta siihen. Gilbert sulki vaunujen oven ja ne lähtivät vierimään katua alas. Avatusta ikkunasta näkyi vielä viimeinen vilaus rakkaista kasvoista tummansinisen samettipäähineen puitteissa, vielä viimeinen ruskean muhvin huiskutus.

"Voi, kuinka hän on kaunis!" nyyhkytti Kathleen, "hänen hattunsa on aivan saman värinen kuin hänen silmänsä; ja hän itki!"

"Ei ole koskaan ollut ketään sellaista kuin äiti!" sanoi Nancy nojautuen vasten porttia kylmästä ja mielenliikutuksesta väristen. "Ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Me koetamme ja koetamme olla hyviä, Kathleen, mutta meidän täytyy koettaa, meidän muiden; äiti on varmaan syntynyt tuollaisena!"

II.

POIKASET.

Carey-äiti ja hänen poikasensa oli nimitys, jonka kapteeni Careyn hyvä ystävä, amiraali, oli keksinyt muutamia vuosia sitten. Eräänä lauantai-iltapäivänä oli kapteeni (silloinen luutnantti) vienyt ystävänsä kotiinsa ja he lähtivät puutarhaan etsimään perhettä.

Nauru ja äänten sorina johti heidät huvimajaan ja kun he taivuttivat syreenilehvät syrjään, avautui heidän eteensä viehättävä ryhmä.

Kuin niityn kukat lapsiparvi tää heloitti ruohikolla, helmaan kiipes, mä kysyin: ken tuo seura onnekas?

Näin olisi runoilija kuvaillut, mitä amiraali näki; meidän täytyy näet tavallisesti turvautua runoilijoihin, jos tahdomme jotain nähdä oikein todellisessa ja kauniissa valossa.

Rouva Carey piti sylissään Peteriä, joka oli silloin konttaava sylilapsi. Gilbert kutitteli Peterin leukaa voikukalla. Nancy asetteli lehtiseppelettä äitinsä hiuksille ja Kathleen kiikkui omenapuun oksalla keltakiharat liehuen.

"Saanko kysyä mitä tästä arvelet?" virkkoi isä.

"No niin", sanoi amiraali, "lapsista ja äideistä syntyy aina kaunis kuva, mutta luulisinpa, ettei tätä kuvaa mikään voita. Kaksi kait varattu laivastolle, vai?"

"Ehkäpä kaikki neljäkin", nauroi nuori luutnantti. "Nancy on jo valinnut itselleen kontra-amiraalin ja Kathleen komentajakapteenin. He ovat kovin vaatimattomia tyttösiä!"

"Sinulla on kunniaa heistä, Peter!"

"Toivoakseni minäkin olen antanut heille jotain, olen koettanut parastani, mutta kyllä he ovat pääasiallisesti tuolissa istuvan rouvan työtä. Tulehan, käydään hyviä päiviä sanomaan."

Eikä kulunut montakaan lauantaita, kun jo amiraalin syli kokouspaikkana oli syrjäyttänyt kaikki muut paikat Careyn perheen pienokaisilta, joita hän nimitti vallattomiksi myrskylinnuiksi.

"Carey-äiti", selitti hän heille, "johtuu latinalaisesta mater carasta. Ranskalaiset ovat antaneet näillä linnuille nimen Les Oiseaux de Notre Dame. Se merkitsee 'Meidän Rouvamme linnut', Kitty, ja ne ovat merimiehen ystäviä. Carey-äiti lähettää ne varoittamaan merenkulkijoita lähestyvästä myrskystä ja käskee niiden kulkea ristiin rastiin kaikilla merillä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin. Teillä tulee olemaan täysi työ, jos tahdotte olla Carey-äidin poikasia!"

"Minusta olisi niin hauskaa näyttää hyville linnuille tietä kotiin", sanoi Gilbert.

"Voiko pahankurinen lintu opastaa hyvää lintua, Ami?" kysäisi lempeästi Nancy, jolla ikäänsä nähden oli varsin huomattava taipumus ivallisuuteen. (Amiraali olisi luonnollisesti voinut kieltää lapsia sanomasta häntä Amiksi, mutta heidän olisi ollut hankala ääntää amiraali, ja he rakastivat häntä niin suuresti, että heidän väkistenkin täytyi ottaa vapauksia hänen suhteensa. Sitäpaitsi, vaikka hän olikin ankarin kurinpitäjä, minkä koskaan on kannella nähty astelevan, oli hän maissa ollessaan niin leppeä ja taipuvainen, että hän oli kerrassaan naurettava ja ihastuttava.)

Päivä, jolloin lapset ristittiin Carey-äidin poikasiksi, oli Nancyn kymmenes syntymäpäivä. Juuri näihin aikoihin perheen kaikki jäsenet tekivät parhaansa tottuakseen sanomaan Nancyä hänen oikealla nimellään, josta ei oltu paljoakaan tähän asti tiedetty. Hän oli, näet, vanhempainsa esikoinen, ja se merkitsee aina jotain, sanottakoon mitä tahansa.

Onhan aivan luonnollista, ettei alussa voitu sanoa pikkaista, tyynyllä uinuvaa myttyä Nancyksi, sillä hän oli aivan liian nuori. Tällä varhaisella asteella ei edes käytetty sanaa "hän" vaan aina sanottiin "se", sitten hän jonkun aikaa oli "vauva" kunnes Gilbert tuli ja tietysti anasti häneltä tämän nimen. Mutta vähitellen Nancystä muodostuikin sellainen sanoin kuvaamaton, merkillinen, hurmaava ja nauruaherättävä pikku tyttölapsi, että kaikki keksivät hänelle diminutiivi nimiä, leikillisiä sanoja, hyväily- ja soperrussanoja, ja yleensä kaikenmoisia sanoja, joilla koettivat kuvata hänen viehätystänsä (vaikkei kukaan siihen pystynyt). Niinpä hän oli milloin Kultamuru, milloin Päivänsäde, milloin Pikku Veitikka, milloin Telmyri, Hyppy-Liisa ja Leppäkerttu, ja lopulta hän vähitellen muuttui Naniksi ja Nannieksi ja vihdoin viimein säädylliseksi Nancyksi.

"Tänään Nancy täyttää kymmenen vuotta" mietiskeli amiraali. "Ihme ja kumma miten aika kuluu! Sinä olit nuori vänrikki, Carey, ja muistan vielä hyvin minkälaisen kirjeen kirjoitit minulle, kun tämä pikku typykkä saapui satamaan. Odotahan hetkinen, luulenpa että tuo pikkunen runosepustus, jonka liitit kirjeeseesi, on ollut laukussani aina siitä päivin. Pidin siitä niin."

"Muistan kirjoittaneeni sinulle" sanoi herra Carey. "Koska olit lainannut minulle viisisataa dollaria päästäkseni naimisiin, arvelin olevani velvollinen kertomaan sinulle vaiheistamme."

"Voi, isä, täytyikö sinun lainata rahaa?" huudahti Kathleen.

"Täytyi, tyttöseni. Ei lainaaminen ole häpeällistä, jos vain maksaa velkansa, ja sen minä tein. Allan-setä oli juuri aloittanut liikkeensä, ja siihen olin pannut pienen pääomani niihin aikoihin, kun kohtasin äitinne. Jos te olisitte sattuneet kohtaamaan äidin, eikö teitäkin olisi haluttanut naida hänet?"

"Olisi toki!" huudahti Nancy innokkaasti. "Vaikka viisikymmentä kertaa!" Jolloin syntyi yleinen nauru.

"Ja miten kävi niiden rahojen, jotka joutuivat Allan-sedän liikkeeseen?" kysäisi Gilbert odottamattoman älykkäästi.

Isä ja äiti vaihtoivat hämmentyneen katseen ennenkuin kapteeni vastasi: "Oh! kyllä ne saadaan takaisin kuudenkertaisiksi kasvaneena kunhan hiukan odotamme, Allanilla on juuri nyt hyvin tuottava yritys hankkeilla, amiraali."

"Hauska kuulla! Mukava toveri ja kunnon mies! Soisin vain, että hän joskus saisi todella jotain aikaan, eikä vain turvautuisi lupauksiin."

"Kyllä hän vielä lupauksensa pitää, jos vain saa olla terveenä, mutta juuri näihin aikoihin on hänen terveytensä perin huonossa kunnossa. No niin, luehan runo!"

Amiraali sovitti silmälasit nenälleen Kathleenin auttamana, joka istui hänen polvellaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen suudellakseen häntä kummallekin poskelle. Sitten hän luki:

On tullut yönä sunnuntain pien' pursi valkamaan, niin kummallinen, purjeeton. — Ma katsoin, nauroin vaan.

Sumuista merten outojen tuo saapui pursi soma ja meille laski ankkuriin. — Oi, tyttäreni oma!

Niin tuhannesti, tietäkää, se tervetullut on. Sai vastaan Toivo, Rakkaus ja runo koruton.

Lipuitta, papereitta on tuo pursi pieni, soma; ei kuulu Brittein laivastoon mun tyttäreni oma.

Nyt kaikki kellot kaikukaa, jo koittaa uusi aika. Nyt pienet tossut vallitsee ja tuttipullon taika.

"Voi miten kaunista, Peter!" huudahti Carey-äiti aivan hehkuvana. "Sinä et ole milloinkaan näyttänyt sitä minulle!"

"Sinä puuhasit liian paljon yllämainitun hauskan pikku veitikan kanssa, vai mitä Nan, tarkoitan Nancy!" ja isä nipisti häntä korvasta ja nykäisi vallatonta suortuvaa.

Nancy oli mitä viehättävin olento silmäin katseltavaksi ja hänen kaunis ulkomuotonsa oli perinnöllistä. Sillä "kauniit Careyt" oli nimitys, joka jo kolmen sukupolven aikana oli kuulunut hänen isänsä perheen jäsenille, ja kun luutnantti Carey valitsi Margaret Gilbertin vaimokseen, oli hänellä onni saavuttaa seurapiirinsä viehättävimmän neidon rakkaus.

Niinpä kertomuksemme alkaessa Careyt saivat yhä pitää vanhan nimensä, sillä kaikille lapsille oli luonto-äiti ollut antelias, eikä tuttavapiiri voinut milloinkaan ratkaista kumpi tytöistä, Nancy vaiko Kathleen oli perheen kaunotar. Kathleen oli vaaleakutrinen hipiä muistutti ruusua ja kasvojenpiirteet olivat hienot, ei pieninkään puute häirinnyt hänen muotonsa harvinaista viehkeyttä. Kaikki hatut soveltuivat hänelle; kaikki värit sulautuivat hänen hiustensa väriin. Hän oli sisaruksista kaunein niin kauan kuin Nancy pysyi poissa näkyvistä, mutta sinä hetkenä kun tämä nuori neitonen näyttäytyi, joutui Kathleen varjoon. Nancy ärsytti, kipinöi, hehkui, Nancy oli toisinaan nyrpeä ja tuontuostakin tulistui; Nancyn silmiä täytyi alinomaa tutkistella, jos mieli tietää oliko mitään uutta sattunut hänelle itselleen tahi hänen lähimmälle ympäristölleen. Ellei häneen vilkaissut vähän väliä, joutui peräti takapajulle perheen tapahtumiin nähden; minuutissa tahi parissa hän saattoi lennättää kymmeniä sähkösanomia jollekin jostain. Kathleenin saattoi huoleti tunniksi tahi pariksi heittää oman onnensa nojaan mielenmuutosta pelkäämättä; hänen mielialansa vaihtelivat vähemmin, hänen luonteensa oli tasaisempi, hänen harrastuksensa nykyhetken tapahtumiin vähemmän kiihkeä ja elävä. Kathleenin luonne vaati elävöittämistä, Nancyn taltuttamista. Hänen vaikutteensa tulivat sisästäpäin, kuten niiden aina olisi tultavakin, vaikka ne silloin tavallisesti kaipaavat ulkoa tulevan voiman opastusta.

Nancy oli enemmän impulsiivinen kuin ahkera, enemmän jalomielinen kuin viisas, enemmän uskalias kuin harkitseva; kestävyyttä ei hänellä ollut liiaksi ja kärsivällisyyttä tuskin ensinkään.

Gilbert oli tulinen, kaksitoistavuotias, seikkailuhaluinen poika. Helposti hän syttyi tuleen, mutta ei palanut kauan, siksipä hänen halunsa vetikin uljaisiin tekoihin, hetkellisesti innostuttaviin ja nopeasti suoritettaviin, sellaisiin, joista voittaja suoriutuu paisuvin rinnoin, lakissaan sulka, ja jotenkin silmiinpistävä sulka parhaiten soveltuikin Gilbertille.

Peter-poika? Oh! Peter, nelivuotias, on parin sanoin kuvattu: täysiverinen naistenlumooja ja sydänten murtaja. Kaikkia pienen pojan muodostamiseen tarvittavia alkuaineita oli tässä käytetty, mutta joukkoon oli sekoitettu valkoista taikaa. Sääli ajatella niitä monia kymmeniä tyttövauvoja, joiden ehkä jo ennakolta oli kärsittävä polttavaa sydänvaivaa, koska eivät kaikki voineet mennä aikuisiksi tultuaan naimisiin Peterin kanssa.

III.

YHTEINEN NIMITTÄJÄ.

Kolme viikkoa oli kulunut Carey-äidin lähdöstä Fortress Monroehin, ja lapset olivat eläneet suurenmoisten siveellisten voittojen aikaa. Jos John Bunyan olisi vilkaissut sisään ikkunasta, olisi hän varmaankin huudahtanut:

Ken etsii tosi kuntoa, Hän tänne tulkohon.

Harhaan joutuminen tässä kurjassa maailmassa on kylläkin helppoa, mutta on olemassa eräitä asianhaaroja, jotka ikäänkuin opastavat meitä hyveen tielle. Kun esimerkiksi muinaisajan ritarin tavoin kannat lähinnä sydäntäsi tunnuslauseita sellaisia kuin: "Parempi kuolema kuin tappio!" "Ihminen voi mitä hän tahtoo!" "Kunnia ennen kaikkea" j.n.e. Nämä lauselmat näyttävät varsin kauniilta koulun kesätehtävien mottosanoina, mutta useat katoavat käytännöstä jo ennen kylmien säiden saapumista.

On vaikeata tehdä oikein, kuten jo mainittiin, mutta ei silloin, kun äiti on meistä erossa ensimmäisen kerran syntymämme jälkeen, ei kun kodin ainainen päivänpaiste levittää säteitään muualla, ja me haparoimme hämärissä ilman häntä, palauttaen mieleemme hänen viimeisiä sanojaan ja omia, viimeisiä lupauksiamme. Ei vaikeata kun ajattelemme rakkaita, sinisen samettihatun värisiä silmiä ja niistä tipahtavia kyyneleitä. Ne ovat satojen penikulmien päässä, mutta kymmeniä kertoja päivässä näemme niiden katseen ja illalla ovat ne viimeisenä ajatuksenamme.

Ei ole vaikeata tehdä oikein kun ajattelemme isää; hilpeätä, reipasta isää, joka on vuoteessa heikkona sairaana äidin hoitamana; hellästi myhäilevää isää, jonka silmät tuontuostakin välähtelevät niin lystikkään iloisesti; pitkää, leveähartiaista isää, joka täydessä virkapuvussaan on uhkea kuin mikäkin jumala, isää, niin urhoollista, että jos hän joskus maailmassa joutuisi meritaisteluun, niin hän nujertaisi vihollisen käden käänteessä; isää, jonka lämmin, tukeva käsi merkki- ja lupapäivinä taluttaa meidät suurenmoisille huviretkille, missä saamme nähdä elämän hauskimmat puolet ja missä nautimme aivan suunnattomasti.

Tulipalon riehuessa katolla riitaisinkin perhe lakkaa kiistelemästä kunnes hädästä on suoriuduttu ja on päästy uuden katon suojaan. Mikä lieneekään syynä, mutta raskaiden koetusten, murheiden ja onnettomuuksien aikana unohtuvat erimielisyydet, jotka ovat erottaneet ihmisiä. Eikö se melkein muistuta matemaattista tehtävää, missä murtoluvut tehdään yhdennimisiksi?

Careyn taloudessa oli nyt jalo kilpailu käytöksen erinomaisuudesta ja sen seuraukset ulettuivat keittiöstä lastenkamariin. Ellen, keittäjä, oli töissään siistimpi, Joanna, toinen palvelija, entistä kiltimpi, Nancy, joka, oli "vastuunalainen" nousi aamulla muita aikaisemmin ja kävi viimeisenä nukkumaan, käytyään ensin tutkimassa olivatko kaikki ovet ja ikkunat suljetut, nekin, joita miesmuistiin ei oltu lukittu. "Minä olen vastuunalainen", hän kolme, neljä kertaa päivässä hoki itselleen ja pelkäänpä muillekin! Kun hän vähänpäästä nurkumatta muutti puhdasta Peterin ylle, osoitti hän siinä sellaista enkelimäistä kärsivällisyyttä, että paksunahkaisimmankin täytyi heltyä ihailuun. Peter ei koskaan muistanut hänellä vaatteita olevankaan. Hän olisi voinut olla oikea myrskylintu, joka upotti parhaat höyhenensä aaltoihin ja antoi Jumalan auringon kuivata ne missä ja milloin tahansa. Tomu, rapakko, vesi, sulavat namuset, tahmeat aineet valmistivat hänelle kaikkein mieluisinta ajanvietettä, ikäänkuin valkoisia merimiespukujakin olisi kasvanut joka oksalla ja niitä voisi vain vetää ylleen milloin mieli teki.

Gilbertkään ei voinut estää tunteitaan kohoamasta ihailun ja kunnioituksen asteelle nähdessään Nancyn vakavaa intoa. "Sinua ei kukaan voisi tuntea, Nancy; tämähän on kerrassaan ihmeellistä, tokko sitä vain kestää" virkkoi hän. Otettiinpa tämäntapainenkin kiitos rakastettavan suopeasti vastaan, vaikka Nancy ehkä aikaisemmissa vaiheissaan olisi lennättänyt aika kipakan vastauksen. Kun hän oli "vastuunalainen", ei hänen ollut lupa virkkaa mitään, vaikka Gilbert unohtaisikin itsensä siihen määrin, että sanoisi häntä röhkiväksi porsaaksi. Hänellä oli se autuas tietoisuus, että jos olisi tutkittu, niin hänen puseronsa alta olisi löytynyt jotain enkeli-siipien tapaista, ei harjaksia.

Gilbert puolestaan ei aavistanut koulunsa opettajain ihmettelevän oliko hän tullut uskonnolliseksi vai työskentelikö hän jonkun poikamaisen vedon kannustamana. Varovasti, ikäänkuin peläten sen särkyvän tiellä, hän kantoi viikkoarvostelunsa kotiin, liisteröi sen suurelle paperiliuskalle ja kehysti sen punaisilla, valkeilla ja sinisillä kultapaperi-liuskojen yhdistämillä tähdillä. Kuinka kapteeni ja rouva Carey vuoroin nauroivat ja itkivät, kun tämä kuvaava tervehdys saapui heille. "Oi, kyllä he ovat kultaisia", huudahti Carey-äiti. "Kuinka eivät olisi?" mutisi kapteeni heikosti, "ovathan he sinun lapsiasi."

* * * * *

"Oikeastaan on aivan yhtä helppoa tehdä oikein kuin väärin, Kathleen", sanoi Nancy eräänä iltana tyttöjen käydessä nukkumaan.

"Oo-n!" myönsi Kathleen hiukan viivästellen, sillä hän oli arvosteluissaan johdonmukaisempi ja punnitsevampi kuin sisarensa. "Mutta täytyy lakkaamatta pitää ajatukset siinä eikä saa pikkuistakaan hellittää! Ja sitten on helpompi parin viikon aikana kuin ajan pitkään!"

"Se on totta", arveli Nancy; "olisi vaikeata jatkaa tätä iankaiken. Ja täytyy olla joku, jota rakastaa aivan vimmatusti, muuten ei ensinkään jaksaisi. Mitenkähän ne ihmiset tulevat toimeen, jotka eivät voi rakastaa sillä tapaa, tahi joilla ei ole ketään rakastettavaa?"

"En tiedä", sanoi Kathleen unisesti. "Minua niin uuvuttaa tämä hyvänä oleminen, että joka ilta luen rukoukseni ja kömmin vuoteeseeni aivan läpiväsyneenä. Viime yönä nukahdin kesken rukousta, nukuin minä!"

"Älähän lörpöttele!" huomautti Nancy epäuskoisesti.

IV.

SÄRKYNYT PIIRI.

Nuo kolme viikkoa olivat pidenneet kuukaudeksi ja hyveet olivat yhä valtiaina Careyn perheessä. Mutta asiat olivat muuttuneet. Kaikki sen huomasivat paitsi Peter. Hän puuhaili aamusta iltaan siinä ilojen ihmemaassa, missä ei kuolemasta mitään tiedetä. Lapset eivät enää rynnänneet postinkantajaa tapaamaan, vaan odottivat kunnes Joanna toi postin huoneeseen. Kirjeiden sävy alkoi muuttua, varmasti, päivä päivältä. Ensin ne koettivat olla reippaita, sitten niissä puhuttiin, että pahin oli todennäköisesti ohi, lopulta tuli toivomus, että isä läpäisisi taudin. "Voi! kunpa vain hän läpäisisi kokonaan! Kunpa olisimme siellä äitiä auttamassa!" nyyhkytti Nancy.

Eräänä aamuna sanoi Ellen Joannalle keittiössä: "Minun luuloni on, ettei kapteeni paranekaan taudistaan, tekisi mieleni lähteä Newburyportiin serkkuani tervehtimään, sillä minua ei haluta olla tässä talossa, kun lapset saavat tietää." Ja Joanna sanoi: "Häpeähän toki, tahdotko jättää lapset juuri heidän murheensa hetkellä!" Jolloin Ellen nolostui ja tunnusti olevansa kurja pelkuri.

Vihdoin viimein koitti päivä, joka ei koskaan lähtenyt mielestä; päivä, joka kuin polttamalla pyyhkäisi muistista kaikki edelliset päivät kuten mahtava aalto tieltään raivaa kaikki pikku laineet, päivä, jolloin Ann-serkku — Allan-setä kun ei sairaudeltaan päässyt matkustamaan — tuli tuomaan sen hirvittävän uutisen, että kapteeni Carey oli kuollut.

Älköön kukaan luulko, ettei Ann-serkku surrut ja ottanut osaa lasten suruun ja omalla karulla tavallaan koettanut lohduttaa heitä, mutta hän oli kiitollinen, että hänen tehtävänsä oli lyhytaikainen. Rouva Carey tiesi miten oli käyvä, ja hän oli järjestänyt asiat niin, että hän voi saapua kotiin aivan pian sen jälkeen kuin isku oli kohdannut. Äitinsä määräyksestä (hän oli ajatellut kaikkea) oli Peter vietävä naapuritaloon, jossa hän parhaillaan oli kaiken mielenkiinnon keskuksena ja hilpeyden aiheuttajana. Hän oli liian nuori, jotta hänellä voisi olla minkäänlaista hyötyä toisten kyynelten näkemisestä, pienet taimilapset viihtyvät parhaiten auringonpaisteessa. Toiset istuivat katuikkunan ääressä surkeaan ryhmään kyyristyneinä, turvonnein silmin ja läpimärät nenäliinat liikuttaviin pikku tukkoihin kierrettyinä.

Ann-serkku tuli ruokasalista pitäen kädessään karahvia ja lusikkaa. "Kas niin, lapset", kehoitteli hän, "nyt olette jo kaksitoista tuntia lakkaamatta itkeneet, enkä minä siitä lausu moitteen sanaa. Minä tekisin juuri samalla tavalla, jos olisin itkuun taipuva. Ettekö sentään usko teissä olevan terästä sen verran — kaikissa kolmessa — että jaksaisitte pitää päänne pystyssä äitinne takia, kun hän tulee kotiin. Minä olen teille kullekin sekoittanut hyvän annoksen höystettyä spriitä, se on kerrassaan mainiota hermoille. Teidän on annettava äitinne nukkua yksi yö, ja kun hän alkaa hiukankin palata voimiinsa, olette te hänen paras lohdutuksensa maailmassa. Jos tuolla tapaa aiotte jatkaa, niin tuotatte hänelle kuoleman."

Se oli hyvä keksintö ja lääke oli rauhoittavaa. Gilbert otti ensimmäisen kulauksen, Kathleen toisen ja Nancy kolmannen, ja tuskin oli viimeinen siemaus kadonnut lasten poloisiin, kivistäviin kurkkuihin, kun jo vaunut pysähtyivät veräjälle. Joku sukelsi esiin niistä ja auttoi äitiä astumaan vaunuista, äitiä, joka ennen oli ollut vielä kepeäjalkaisempi kuin Nancy. Vieras herrasmies, voi! vieras ei hän ollutkaan, olihan rakas amiraali, joka talutti äitiä tietä pitkin. He olivat tietämättään odottaneet saavansa nähdä ruskean muhvin ja sinisen samettihatun, mutta ne olivat hävinneet samoin kuin isä ja kaikki edellisten vuosien ihanuudet. Niiden tilalla oli mustat vaatteet, jotka kouristivat heidän sydämiänsä. Mutta äiti oli heittänyt syrjään hunnun, joka kätki hänet lasten ikävöiviltä katseilta, ja kun hän kohotti kasvonsa, säteili niistä entistä, vanhaa rakkautta. Hän oli murtunut, hän oli kalpea, mutta hän oli yhtäkaikki äiti, ja nuo kolme pientä, harrasta odottajaa kiskaisivat auki oven ja tempasivat hänet syliinsä nyyhkien, voihkien, supattaen kaikennäköisiä helliä lohdutussanoja, ja heidän lapselliset kyyneleensä tipahtivat lääkitsevän kasteen tavoin äidin sydänraukalle. Amiraali viihdytti ja rauhoitti heitä kutakin vuorostansa paitsi Nancyä. Ann-serkun lääkkeestä ei ollut mitään apua, ja nyyhkytysten tukehuttamana Nancy pakeni ullakkoon kunnes hän tunsi olevansa kyllin vahva sanomaan ilman äänenvärähtämistä "äidin tähden". Sitten hän hiipi alas ja kulkiessaan varpaillaan sivu äitinsä huoneen hän kurkisti sisään ja näki jonkun istuvan ikkunan ääressä olevassa tuolissa, joka oli ollut tyhjänä toista kuukautta, ja tuo mustapukuinen olento oli kaikki, mikä oli jäljellä äidistä; outo, murheellinen, hiljainen äiti, joka oli jättänyt osan itsestään jonnekin — hilpeän osan, reippaan osan, sen osan, joka teki hänet niin huvittavaksi, niin lumoavan erilaiseksi kuin kaikki muut äidit. Nancy pujahti hiljalleen sisään ja painoi nuoren, pehmoisen poskensa vasten äitinsä poskea silittäen ääneti hänen hiuksiaan. "Sinulla on neljä, jotka sinua rakastavat ja pitävät sinusta huolta", virkkoi hän. "Onhan se hiukan parempi kuin ettei olisi ketään."

Rouva Carey tempasi hänet lujasti syliinsä. "Oh! Nancy rakkaani! minun ensimmäiseni, minun vanhimpani, Jumala on auttava minua, sen tiedän, mutta juuri nyt tarvitsen jotain lämmintä ja pehmeätä, johon voin nojata; tarvitsen jonkun käsivarsia tuekseni, ja huulia suudeltavakseni! Minun ei pitäisi murehduttaa sinua eikä turvata sinuun, sinä olet liian nuori — mutta minun täytyy vain hiukan, nyt alussa. Näetkös, rakkaani, isän jälkeen olet sinä!"

"Isän jälkeen sinä!" Tästä hetkestä alkaen sai Nancyn elämä uutta vauhtia. Tässä hän sai kannustimensa, tässä uskonsa; tässä sen sytykkeen ja elähdyttävän voiman, jota hän oli ollut vailla. Hän ei yhdessä kädenkäänteessä tullut vuosia vanhemmaksi, mutta hänelle selvisi välähdyksenä, mitä mahdollisuuksia, mitä etuoikeuksia, mitä velvollisuuksia hänen eteensä oli auennut. Elämän kasvot olivat muuttuneet ja niin oli Nancykin.

"Rakastatko minua lähinnä äitiäsi?" oli amiraali kerran houkuttelevasti kysynyt, kun Nancy oli kahdeksan vuotias ja tavallisuuden mukaan hänen polvellaan.

"Voi enhän toki!" vastasi Nancy miettien ja päätänsä pudistaen.

"Vai et, no, sehän on aika kolaus minulle", huudahti amiraali nipistäen häntä korvasta ja venyttäen pientä suortuvaa. "Minä uskottelin itselleni, että olisin lähinnä äitiä, kun olen oikein parhaimmillani."

"Katsos, Ami kulta", sanoi Nancy kietoutuen kiinni hänen liiveihinsä ja huoahtaen pelkästä mielihyvästä, ajatellessaan miten paljon kilttejä ihmisiä on maailmassa. "Katsos näin se on. Ensin on äiti, ja sitten on äidin ympärillä hyvin, hyvin avara tila tyhjää; ja sitten tulette isä ja sinä sen tyhjän jälkeen."

Amiraali myhäili vakavaa, kaunista myhäilyään, joka usein tuli hänen silmiinsä, kun hän piteli Carey-äidin poikasia polvellaan. Hän suuteli Nancyä korvan takaa pilkistävälle pienelle, valkealle täplälle, missä ruskea tukka silkinpehmeänä ja hienountuvaisena kuin siveltimellä vedettynä taipui somiin suortuviin. Hän ei virkkanut mitään, mutta tähän suudelmaan sisältyivät hänen nuorukaisunelmansa ja eräät miehuusiäntoiveet, jotka eivät koskaan olleet toteutuneet. Hän mietti, että Margaret Gilbert oli onnellinen nainen ollessaan Carey-äiti; ja lisäksi sellainen äiti, että hänen ympärillään on hyvin, hyvin avara tila tyhjää ja vasta sen tilan jälkeen on muu maailma lähempänä tahi etäämpänä ansioittensa mukaan. Ja hän mietti, eikö juuri tuossa toteutunut äitiyden ihanne ja eikö sellainen edistänyt Jumalan tarkoitusperiä tässä maailmassa.

V.

MITÄ ON JULIALLE TEHTÄVÄ?

Puhutaan usein perhepiireistä, mutta oikeita piirejä ei ole niinkään monta. On yhdensuuntaisia viivoja, jotka eivät koskaan yhdy, on neliöitä, kolmioita, suunnikkaita, on vinoja neliöitä ja epäkkäitä ja monia muita geometrisia kuvioita minkä verran tahansa, mutta verrattain harvoin näkee oikein kaunista pyöreätä perhepiiriä. Todellinen perhepiiri syntyy kun isä ja äiti ensin tarttuvat toistensa käsiin ja rakkaasti seisovat käsitysten, sitten he kurottavat kätensä kummallekin puolelle ja siinä tuokiossa laskeutuu niihin lastenkäsiä, jotka taas lujasti pitävät kiinni toisistansa, ja niin muodostuu piiri. Yksi lapsi on parempi kuin ei mitään, koko lailla parempi kuin ei mitään; se on ainakin yritys oikeaan suuntaan, mutta oikein sievää muotoa ei piirille vielä silloin synny. Seisokoot vaikka kuinka kauniisti, pyöreätä piiriä ei vain tule. Mutta sillä hetkellä kun piiriin liittyy useampia, kaksi, kolme, neljä, viisi, se pyöristyy, ja karttuu iloisuutta, karttuu naurua ja toimintakykyä. (Karttuu myös vastuunalaisuutta ja huolia, mutta miksi peloittelisimme ihmisiä muodostamasta piirejä, kun ei niitä kuitenkaan tule liikaa.)

Careyn perhe oli ollut pyöreä ja puutteeton piiri, rakkaus ja sopusointu oli yhdistänyt kaikkia sen eri osia. Toiset perheet muodostavat vinokaiteita, äiti rakastaa lapsia, mutta ei isä, tahi isä rakastaa, mutta ei rakasta äitiä, tahi isä ja äiti rakastavat toisiansa, mutta jättävät lapset osattomiksi, on aivan mahdotonta luetella kaikki ne mittausopilliset omituisuudet, jotka vinokaidetta estävät tulemasta ympyräksi, mutta yksi henkilö voi seisoa niin pahasti, että piiri tulee muodottomaksi. Kun kapteeni Carey oli lähtenyt pitkälle matkalleen tuntemattomaan ja kartoittamattomaan maahan, koettivat jäljelle jääneet Careyt pari kuukautta muodostaa perhepiirin yhä vieläkin onnistumatta siinä vähääkään. He painautuivat niin liki toisiansa kuin suinkin taisivat, mutta sillä piirin kohdalla, missä isä oli ollut, oli aina aukko. Kaikista ei jää aukkoa heidän poistuessaan, on vaiteliaita, haluttomia, hajamielisiä ja yksinomaan työhönsä kiintyneitä miehiä, mutta kapteeni Carey oli täynnänsä eloisuutta, lämpöä ja hyvää tuulta. On omituista, että niin moni mies luulee lapsen omistamisen tekevän hänestä isän, siinä hän erehtyy, ja se erehdys on varsin yleinen. Kapteeni Carey oli poika poikiensa seurassa, ja tyttäriensä rakastettava ja huomaavainen toveri; vaimoansa kohtaan — oh! parasta lienee olla siihen kohtaan koskemattakaan. Eikä rouva Careykaan sitä koskaan tehnyt, hän kätki sen omaan sydämeensä puhumatta siitä kenellekään. Sellainen muisto ei voi milloinkaan haihtua, sellainen tappio ei milloinkaan tulla korvatuksi. Tässä ei ollut muuta neuvoa kuin muistella isän ylpeyttä ja osoittautua sen arvoiseksi, palauttaa mieleen hänen huolenpitonsa äidistä ja täyttää hänen paikkansa mikäli mahdollista. Olla uljas, uuttera ja uskollinen, kas siinä äidin kolme u-ta, joista oli ainoa apu nykyisissä oloissa.

Helpointa ei tietenkään ollut harjoittaa toiseksi mainittua avua, sillä ensimmäinen säästäväisyystoimenpide oli ollut Joannan, sisäkön, erottaminen. Vanhanaikuisissa romaaneissa isäntäväkeensä kiintyneet palvelijat aina hartaasti haluavat jäädä paikkoihinsa ilman palkkaa, mutta tämä kertomus liikkuu myöhempien aikojen vaiheissa. Joanna itki eron katkeruutta, mutta ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi sellaista romanttista ja epäkäytännöllistä käännettä kuin olisi ollut toimeenjääminen ilman korvausta.

Kapteeni Careyn palkka oli ollut, tahi oikeammin, olisi tullut olemaan viisituhatta dollaria, sillä hän oli saanut ylennyksensä vasta kolme kuukautta ennen kuolemaansa. Lisäksi hän olisi saanut ylimääräisesti viisisataa dollaria merellä ollessaan ja saadessaan tämän lisäyksen entisiin tuloihinsa hän oli päättänyt korottaa henkivakuutuksensa. Mutta tauti tapasi hänet ennenkuin se tuli tehdyksi, tauti, joka alkujaan oli niin mitätön ja vaaraton, mutta sai sellaisen äkkinäisen ja odottamattoman käänteen.

Henkivakuutuksen täytyi sinänsä joutua pankkiin vastaisia tarpeita varten. Rouva Carey arveli sen viisaimmaksi, kun oli huolta pidettävä neljästä lapsesta alle viidentoista vuoden. Kysymys oli vain miten rahat oli pysytettävä pankissa ja kuitenkin elettävä kapteenin eläkkeellä, joka oli kolmekymmentä dollaria kuussa. Olihan heillä, kapteenilla ja hänellä, hiukan varallisuuttakin, kymmenentuhatta dollaria, mutta se oli sijoitettu Allan Careyn liikkeeseen, ja Allan oli pahasti hermosairaana eikä hänen liikkeestään oltu vielä saatu irti minkäänlaisia tuloja, ei suuria eikä pieniä. Amiraali oli maailman toisessa ääressä, ja vaikkapa hän olisikin ollut tavattavissa, ei rouva Carey olisi koskaan uskonut hänelle taloudellisia huoliaan. Ajatellessaan hänen parantumatonta tautia potevaa sisartaan ja monenlaisia velvollisuuksiaan ei rouva Carey olisi suostunut vastaanottamaan amiraalin avunantoa, eipä edes ensi ajan monissa tukalissa vaikeuksissa. Ei, nyt vaadittiin uhrautumisen vuosia, ja vaadittiin jokaiselta, sillä vuosia oli kuluva ennenkuin Gilbert pystyi auttamaan, ennenkuin Nancy oli kyllin vanha käyttämään lahjakkaisuuttaan hyväkseen tahi ennenkuin Allanin huostaan uskotut rahat antaisivat osinkoja. Vaadittiinpa enempääkin, sillä näinä vuosina ei säästelemisestä ja tarkkuudesta olisi yksin apua, tarvittiin lisäksi ansiotyötäkin.

Rouva Carey oli vasta hiljakkoin jutellut näistä asioista kolmen vanhimman lapsensa kanssa. Talo, missä he nykyisin asuivat, oli liian kallis heidän vastaiseksi kodikseen, ja muuttokysymys piti nyt kaikkien mielenkiintoa vireillä. Joanna oli tähän päivään asti ollut ensimmäinen yritys säästäväisyyteen, mutta voi! Joanna oli vain pisara välttämättömyyden saavissa.

Eräänä maaliskuun aamuna rouva Carey istui huoneessaan lastensa ympäröimänä kirje helmassaan. Kirje oli Mansonilta, Allan Careyn nuoremmalta osakkaalta, ja se oli saattanut hänet rauhattomaksi ja neuvottomaksi, se kun nostatti pinnalle niin monta rahakustannuksia, velvollisuuksia ja vastuunalaisuutta koskevaa kysymystä. Kirjeestä saatiin tietää: että Allan Carey oli ruumiillisesti ja henkisesti murtunut mies, että hänet oli lähetettävä sekä ilmanalan että hoidon vuoksi parantolaan Adirondacksiin; että liikkeen osakkeet, jos niitä jaksettaisiin pitää, voisivat vielä joskus tulla korkoa tuottaviksi, (eikä ollut niinkään vaikeata pitää niitä, sillä tällä hetkellä ei kukaan niitä halunnut); ettei Allanin pienellä tyttärellä Julialla ollut minkäänlaisia tulolähteitä sen jälkeen kuin isän kuukautiset laskut oli maksettu ja että hänen ainoa sukulaisensa, Careyn perhettä lukuunottamatta, eräs neiti Ann Chadwick, oli kieltäytynyt ottamasta häntä luokseen. "Herra Carey kääntyi neiti Chadwickin puoleen viime hädässään", kirjoitti herra Manson, "sillä hänen mieltänsä apeutti jo ajatuskin, että te, hänen veljensä leski joutuisitte hänen vastoinkäymistensä tähden kärsimään enemmän kuin tarpeellista oli, ja hän kielsi jyrkästi teille ilmoittamasta kovan kohtalonsa laatua ja laajuutta. Neiti Chadwickin ainoa vastaus hänen pyyntöönsä oli, että hänen mielestään oli jokaisen pyrittävä tulemaan toimeen omalla pohjallaan seisoen, ja että jos hänellä, Allanilla, olisi ollut sama vakaumus, ei hän olisi joutunut nykyiseen ahdinkotilaansa. Kerron teille, hyvä rouva Carey", jatkoi kirjoittaja, "tämän vain saadakseni teiltä neuvoa lapsen suhteen. Tiedän varsin hyvin, etteivät tulonne riitä edes omien lapsienne ylläpitoon; mitä on siis Julialle tehtävä? Itse olen köyhä nuorimies ja minulla on kaksi sisarta elätettävänä. Tietysti minun onnistuu saada toimi, enkä aio jättää hoitamatta Careyn moninaisia asioita ja suunnitelmia hänen maanpakonsa aikana, mutta mitä rahalliseen avustukseen tulee, en voi panna penniäkään enemmän likoon."

Kirjeestä oli pidetty pitkä neuvottelu, ja rouva Carey oli lukenut osia siitä moneen kertaan, mutta vaikka lapsia suuresti säälitti Allan-setä ja vaikka kuului äänekkäitä huudahduksia: "Julia raukka!", ei heistä yksikään ollut vielä ehdottanut mitään aseman parantamiseksi.

"No niin", virkkoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon, "meillä ei näy olevan valitsemisen varaa."

"Tarkoitatko, että otat Julian luoksemme asumaan — oikein perheenjäseneksi?" huudahti Gilbert.

"Siitä juuri tahtoisin kanssanne neuvotella", rouva Carey vastasi. "Te kolme edustatte perhettä yhtä hyvin kuin minä — Tule sisään!" huudahti hän, sillä hän kuuli nuorimman myrskylinnun kepeiden askelten nousevan portaita ylös. "Tule sisään! Tahtoisinpa tietää, missä on kultaisempaa Peteriä, missä ketterämpää ja puhtosempaa Peteriä kuin meidän oma Peterimme. Ja mistä saisimme kokoukseemme paremman neuvonantajan?"

"Puhtosempaako, äiti kulta! Miten voit sanoa noin?" kysäisi Kathleen.

"Tarkoitan puhtosempaa silloin juuri kun hän on pesty ja puettu", vastasi Peterin äiti. "Tuletko perheneuvotteluun, Peter-muru?"

Peter kapusi äitinsä polvelle ja vastasi epämääräisesti päätään nyykähyttäen, sillä koko hänen huomionsa oli kääntynyt liukkaan nappulan onkimiseen pitkäkaulaisesta pullosta.

"Ole siis vaiti ja puhu vain silloin kun sinulta kysytään neuvoa", jatkoi rouva Carey. "En tahtoisi tehdä vastoin teidän kaikkien toivomuksia, lapset, ellei ole pakko. Omasta puolestani olen kyllä suostuvainen kuormaa kantamaan, mutta tässä kysytään muutakin, kuin minun myöntymystäni."

"Minusta", virkahti äkkiä Nancy, joka nyt oli päässyt äitinsä salaisen vakaumuksen perille, "minusta Julia on pöyhkeä, itserakas, turhamainen, teeskentelevä, pieni riikin—" Tässä hän tapasi äitinsä silmän ja äkkiä hänen päässään tahi sydämessään tahi omassatunnossaan kajahtivat sanat "Isän jälkeen sinä!" Tehden loistavan puhetaidollisen hyppäyksen hän päätti lauseensa sekunnin verran tuumittuaan, — "riikinkukko, mutta jos äidin mielestä Julia on velvollisuus, niin olkoon hän sitten velvollisuus, ja meidän on rohkaistava mielemme ja siedettävä häntä. Täytyykö meidän rakastaa häntä, äiti, vai riittääkö, että olemme hänelle hyviä ja kohteliaita ja annamme hänelle linnunpaistista rinnan ja tyydymme itse luihin. Hän ei tule koskaan sanomaan: ' En tahdo ryöstää teiltä! kuten Ann-serkku, ottaessaan rinnan'."

Kathleen näytti perin alistumattomalta. Hän vihasi paistin luuosia ja kaikkea sen arvoista elämässä. Hän ei ollut mieltynyt vuoteen seinäpuoleen, ei istumaan keskellä vaunujen istuimella, ei leivän kannikkapalaan, ei sitkeihin korppuihin, ei kalan pyrstöpäähän eikä munakkaan palanneisiin reunoihin. "Minulle se merkitsee enemmän kuin kenellekään muulle," puheli hän synkkänä.

"Kaikki merkitsee sinulle enemmän kuin muille, Kitty," huomautti Gilbert.

"Tarkoitan, että olen aina neljäs kun kaakkuvati kulkee — kaikessa! Nyt tulee Julia neljänneksi ja minusta tulee viides; onpa onni, ettei voi pudota lattiaa alemmaksi."

"Voi poloista Kathleenia!" huudahti Gilbert. "No niin, äiti, sinä olet aina oikeassa, mutta en käsitä miksi otat perheeseemme vielä yhden lisää, kun kokonaisen viikon ajan olemme sanoneet, ettei viidellekään ole tarpeeksi. Onhan aivan nurinkurista panna minut yhteiseen oppilaitokseen ja tuhlata siten säästetyt varat Julian hyväksi."

Sydämensä syvimmässä pohjukassa rouva Carey tunsi pistoksen. Gilbertissä oli pieni hitunen kovaa itserakkautta, ja äiti tahtoi saada sen sorasta esiin kaivetuksi ennenkuin se pääsisi juurtumaan ja sai kasvaa liian vahvaksi.

"Muista, että Juliakin on Carey-poikanen, Gilbert," virkahti hän.

"Mutta hän on Allan-sedän poikanen ja minä olen kapteeni Careyn vanhin poika."

"Nyt puhut aivan oikeassa äänilajissa" vastasi hänen äitinsä, "äänenpaino saisi vain olla hiukan toisenlainen. Mitä tahtoisi kapteeni Careyn vanhin poika tehdä ainoan serkkunsa, pienen, häntä nuoremman tytön hyväksi — tytön, jolla elämänsä ensimmäisinä viitenä vuotena oli hyvin turhamainen, ajattelematon äiti, ja joka nyt on tavallaan isätönkin, ainakin joksikin ajaksi?"

Gilbert kääntelihe levottomana epämieluisesti nolostuneena. "Olkoon sitten", sanoi hän, "en minä tahdo olla itsekäs, ja jos tytöt myöntyvät, on kait minunkin mukauduttava; mutta väitän vieläkin, ettei ole johdonmukaista pyytää kuudetta jakamaan sitä, mikä ei ole viidellekään tarpeeksi."

"Siinä olen yhtä mieltä kanssasi Gilly", hymähti hänen äitinsä. "Tämän neuvottelun tehtävänä on vain vastata kysymykseen, onko tarkka johdonmukaisuus aivan paikallaan, kun ryhdymme tekoihin, joihin painavat syyt pakottavat meitä. Jos pyydämme Juliaa luoksemme, on hänenkin 'mukauduttava', kuten sinä sanoit, ja jaettava perheen vastoinkäymiset niin hyvin kuin saattaa."

"Hän on kerrassaan kiusankappale ja se hän on aina ollut", kuului nyt Kathleenin suusta.

"Hän ei milloinkaan tulisi, jos hän arvaisi mitä hänen serkkunsa hänestä ajattelevat, se on aivan varma!" huomautti rouva Carey painokkaasti.

"No, äiti, katso nyt minua silmiin ja puhu täyttä totta. Pidätkö sinä Julia Careystä?" kysäisi Nancy.

Rouva Carey nauroi vastatessaan: "Totta puhuen en! Mutta", jatkoi hän, "on tässäkin neuvottelussa lausuttu monta huomautusta, josta minä en pidä, mutta minä siedän kumminkin kuulla niitä."

"Enhän minä tietysti sano Julialle vasten naamaa, että hän on pöyhkeä ja itserakas", vakuutti Nancy rohkaisevasti. "Toivottavasti hänen paras ystävänsä Gladys Ferguson on kadonnut näkyvistä. Viime kerralla, kun Julia oli meillä käymässä, Kitty ja minä saimme niin tarpeeksemme Gladys Fergusonin puvuista, ranskalaisesta kamarineidosta, makuusuojasta, huonekaluista, ja hänen ulkomaanmatkoistaan, että me kirjoitimme hänen nimensä paperiliuskalle, pistimme sen rasiaan ja hautasimme sen maahan samalla hetkellä kun Julia lähti talosta. Kun kirjoitat hänelle, äiti, sano, että meillä kyllä on viipale rintapaistia hänelle, mutta ei yhtäkään suupalasta, ei edes luita, ole menevä Gladys Fergusonille."

"Eiköhän olisi parasta pyytää Gladys mukaan", ehdotti Gilbert, "silloin voisimme sanoa kuten pikku maalaistyttö Wordsworthin runossa." —

"Sun siskosarjaas, tyttöni, paljonko lieneekään?" "On seitsemän", hän vastasi, mua katsoi ihmeissään.

"Sitten se jatkuu tällä tapaa", nauroi Nancy: —

"He keitä ovat? Kerro siis, mun pieni tyttöni." "On meitä äidin kanssa viis ja Gladys ja Julie!"

Kaikki yhtyivät nyt nauruun, myöskin Peter, joka varsinkin oli kovaääninen, ja joka kuvitteli itse keksineensä ilonaiheen, sillä miksikäs muuten kaikki olisivat suudelleet häntä?

"Mitä on Julialle tehtävä? Mitä sinä sanot, Peter?" kysyi hänen äitinsä.

"Julian täytyy tulla. Hän leikki kerran hevosta", sanoi Peter. On kylläkin ymmärrettävää, että nelivuotias käsittää maailman olevan olemassa ainoastaan häntä varten, mutta sama käsitys luomakunnasta oli vielä Gilbertilläkin. Kolmetoistavuotiaalla pojalla pitäisi ehkä olla selvempi käsitys maailman ja yksilön suhteista toisiinsa; se oli ainakin Carey-äidin vakaumus.

VI.

NANCYN TUUMA.

Nancyn päässä puhkesi alati koko joukko uusia tuumia. Tavallisesti ne olivat erikoisia laadultaan, ja aina huvittavia, vaikkei kenties useinkaan voinut kehua niitä käytännöllisiksi. Oli miten oli, Nancy se keksi, että Peterille oli rakennettava leikkihuone Charlestownin talon takapihan hiekkaan, ja hän itse toimi sen arkkitehtinä ja pää-kirvesmiehenä. Tämä keksintö tuotti Peterille paljon onnea ja koko perheelle paljon tyytyväisyyttä ja rauhaa. Nancyn tuuma oli sekin, että heidän kaikkien, hänen, Gilbertin ja Kathleenin oli oltava tasan kohteliaat Ann Chadwick-serkulle, jottei kukaan joutuisi hänen erikoiseen suosioonsa ja saisi osakseen liikoja epämieluisia vierailukutsuja hänen kotiinsa. Nancyn viehätysvoima ja hyveet olivat jo niin suuressa määrässä saavuttaneet Ann-serkun suosion, että Nancy oli kaksi kertaa peräkkäin ollut vierailemassa hänen luonaan, mutta kolmatta kertaa häntä ei haluttanut mennä.

"Jos te molemmat ette voi enemmän miellyttää häntä, niin minä koetan miellyttää vähemmän, siinä se", päätti hän "Minä en aio yksin kantaa marttyyrikruunua; katsotaanpas eikö se vähän väliä saada kaunistamaan teidänkin nuoria kasvojanne."

Nancyn tuuma oli päästää Joanna menemään ja jakaa hänen työnsä perheen eri jäsenten kesken. Nancyn tuuma oli sekin, että Gilbert sai osalleen hopeiden kiillottamisen, koska ei voitu keksiä mitään muuta miehistä marttyyritointa hänelle. Mutta tämä tuuma osoittautui niin hedelmättömäksi, että se oli kiireesti peruutettava. Gilbert oli ihmeellisen taitava kaikenlaisten työaseitten käyttämisessä, niin taitava, että Carey-äiti pelkäsi hänestä tulevan puusepän eikä suuren sotalaivan päällikköä, mutta talossa ei näyttänyt tällä hetkellä olevan minkäänlaista pikkukorjausten tarvetta. Tulipa päivä, jolloin Peterkin sai kokea, ettei elämä ollut pelkkää leikkiä, että se oli vakavaa. Kun lattia oli lelujen peitossa, oli hänellä ollut tapana seisoa hävityksen keskellä hymysuin, jolloin Joanna kiireesti lensi paikalle ja järjesti kaikki paikoilleen. Joannan lähdettyä istui rouva Carey rauhallisena tuolissaan lastenkamarissa ja Peter seisoi nilkkoja myöten leluihin vajonneena ja katseli äitiänsä naurussasuin.

"Panehan nyt kaikki paikoilleen, Peter-muru", sanoi äiti.

"Kyllä sinä panet", myhäili Peter.

"Minulla on kyllin työtä sinun sukkiesi parsimisessa, Peter."

"Minusta on ikävää korjata tavaroita, mami."

"Eipä se juuri hauskaa ole, mutta se on tehtävä."

Peter asteli ikkunan luo ja alkoi tarkastaa maisemaa. "Taidan mennä leikkimään Ellenin kanssa", virkkoi hän simasuin.

"Sehän sopii mainiosti sitten, kun olet järjestänyt paikoilleen lelusi ja pulikkasi."

"Taidan mennä ensin leikkimään Ellenin kanssa", tuumi Peter hitaasti suunnaten kulkunsa ovea kohti.

"Ei, ensin tehdään työ ja sitten vasta leikitään!" lausui äiti yhä rauhallisesti parsien.

Peter tunsi vajoavansa vastustamattoman ja armottoman logiikan verkkoon.

"Tule auttamaan minua, mami", houkutteli hän, ja rouva Careyn katsahtaessa ylös veti hän äkkiä esille koko asevarastonsa — kaksi hymykuoppasta, vallattomain kiharain ravistamisen, avohuulet, pienet, valkoiset hampaat ja suloisen äänen.

Carey-äidin ensimmäinen tunnesysäys oli heittäytyä lattialle, ja täyttää Peterin kaikki toivomukset, kunhan hän vain edelleenkin katsoisi häneen hymyssäsuin, mutta voittaen salaisen halunsa hän vastasi: "Minä auttaisin sinua, jos apu olisi tarpeen, mutta et nyt tarvitse apuani. Sinä olet jo oikein iso poika!"

"Minä en ole oikein iso poika!" huusi Peter. "Minä olen vasta oikein iso pikkunen poika!"

"Älä tuhlaa aikaa, Peter-muru, käy työhön!"

"Minun on ikävä Joannaa!" karjui Peter pienen härän äänellä.

"Kaikki me häntä ikävöimme. Siksipä äitikin parsii sukkia, että hänen täytyi lähteä meiltä."

Verkko kiristyi tiukemmaksi Peterin turvattoman ruumiin ympärille ja hän paiskautui kiukkuisesti kiikkuhevosensa päälle ja raahasi sen kolisten nurkkaan. Tyhjennettyään suurimman osan voimastaan ja pahasta tuulestaan tähän toimeen hän järjesti loput tavaroistaan paikoilleen rauhallisemmin, mutta viljavin kyynelin ja nyyhkytysten puistattamana.

"Mainiota!" huomautti Carey-äiti. "Joanna ei olisi voinut tehdä sitä paremmin, ja ensi kerralla se on jo paljoa helpompaa." Peter kuuli selvästi sanat "ensi kerralla" ja alkoi jo tuntea Velvollisuuden tuikeat kasvot, vaikkei hän ollut vielä viittä vuotta täyttänyt.

Toinen, paljoa traagillisempi hetki oli, kun häntä vaadittiin siistimään itse itsensä Kathleenin johdolla, joka seisoi vieressä auttaakseen, jos apu todella olisi tarpeen. Nyt, huomattakoon, Peter oli pohjaltaan aina moitteettoman puhdas. Kerran vuorokaudessa hän pantiin kylpyammeeseen ja sitä paitsi seisotettiin häntä vähän väliä pesuvadin ääressä, mutta tällä pohjalla nähtiin alinomaa todistuksia sekä hänen omasta väsymättömästä toimeliaisuudestaan että muidenkin ihmisten työinnosta. Nämä näkyväiset merkit saattoi jakaa kolmeen luokkaan, nimittäin ne, mitkä hän hankki itselleen ollessaan ulkona Joannan seurassa kuten hiekasta, vedestä, mudasta, ruohosta, väriaineista, liimasta, pihkasta, vernissasta tulleet; ne, jotka olivat seurauksia hänen vierailustaan siskojen luona heidän työssä ollessaan, kuten muste-, väri-, lyijykynä-, liisteri-, arabigummitahrat sekä ne, jotka hän sai Ellenin luona keittiössä oleskellessaan, kuten sokerista, siirapista, mausteista, vanukkaista, kastikkeista, mustista viinimarjoista, viinirypäleistä, taikinasta, erilaisista marjoista (vaihdellen vuodenaikojen mukaan) suklaasta, mehusta, hillosta ja säilykkeistä. Nämä talletukset eivät olleet syvällä, olivat vain täpliä Peterin ulkokuorella ja niiden takaa hänen silmänsä ja sielunsa säteilivät ihastuttavina ja loistavina. Ne saattoi poistaa kostealla liinalla, jos oli vettä saatavissa ja muutenkin, ellei ollut, ja jostain salaperäisestä syystä hieroja tavallisesti aina halusi suukkosen palkakseen, sillä Peterillä oli laajempi suuteleva tuttavapiiri kuin kelläkään muulla koko Charlestownissa.

Kun Peter oli hieronut pois lian eniten näkyvistä paikoista ja siistinyt tukkansa hyväksyttävään kuntoon oman arvelunsa mukaan, hän ilmestyi ruokapöytään sellaisessa asussa, että lapset olisivat naurusta läkähtyneet, elleivät olisi tienneet odottaa tuollaista. Mutta eipä aikaakaan ennen kuin Peter jo alkoi ylpeillä pukemistaidostaan, ja sen lisäksi hän tuli varovaisemmaksi työhommissaan, jottei tarvitsisi samana päivänä turvautua siihen liian usein, koskapa näytti perheessä olevan yleisenä mielipiteenä, että hänen piti tulla toimeen omin neuvoin.

Vaikkei sitä aina sanoin tuotu ilmi, niin oli vallalla se käsitys, että Nancyllä äidin jälkeen oli vallan ohjat käsissään ja myöskin, että hänellä oli tyhjentymätön varasto neuvokkuutta. Ikävän-Haihduttajaksi oli hänen isänsä nimittänyt hänet, mutta hän ei ollut koskaan kuvitellut häntä rohkeaksi sissipäälliköksi, tuntemattomien ja outojen seutujen uljaaksi retkeilijäksi, koska oli ollut vähän tilaisuutta koetella hänen rohkeuttansa ja kekseliäisyyttänsä.

Rouva Carey huomasi näihin aikoihin useasti nojautuvansa Nancyyn, ei kuolleen painon tavoin, vaan jakamalla hänelle huoliaan, antamalla hänelle luottamustaan juuri sen verran kuin hänen nuoruutensa, voimansa ja hilpeä joustavuutensa pystyi alttiisti vastaanottamaan. Oli päätetty muuttaa talosta pois niin pian kuin vuokralainen löytyisi, mutta selvittämättä oli vielä mitä sitten oli tapahtuva. Julia oli toteuttanut Nancyn pahimman pelon vastaanottamalla tätinsä kodintarjouksen, mutta oli ilmoittanut lähtevänsä ensin joksikin aikaa vierailemaan Gladys Fergusonin luo Palm Beachiin, koska Gladyksen vanhemmat olivat tarjoutuneet vastaamaan kaikista kustannuksista. Tällä kunnioitettavalla pariskunnalla ei ollut muita arvoja eikä nimiä, heistä eivät lapset koskaan puhuneet kuin he olisivat olleet kaksi itsenäistä yksilöä. Ne olivat eläneet ja rakastuneet ja menneet naimisiin ja koonneet suunnattoman omaisuuden ja saattaneet Gladyksen maailmaan. Sen jälkeen he olivat siirtyneet taustalle, ja Gladys oli vallannut näyttämön.

"Kylläpä on hauska, että hän lähtee Fergusonille", huudahti Kathleen. "Vielä yksi kuukausi rauha maassa!"

"On kyllä", vastasi Nancy, "mutta hän tulee olemaan vielä ikävämpi, hemmotellumpi, turhamaisempi ja vaativampi kuin ennen. Nyt hän vaatii kultaista kananpaistirintaa ruuaksi. Juuri olemme panneet korjuuseen huuhdemaljat, mutta esiin ne ovat jälleen kaivettavat."

"Antaa hänen pari päivää pestä oman maljakkonsa niin nähdään eikö hän ala kaivata yksinkertaisia tapoja", virkkoi Kathleen ovelasti. "Oh, mikä riemu, jos Fergusonit ottaisivat Julian omaksi lapsekseen Gladyksen seuraksi."

"Ei kukaan huoli Juliaa omaksi lapsekseen", arveli Nancy. "Jos hän olisi oma lapsi, ei sille mitään mahtaisi, täytyisi vain uskoa hänet 'huomaan Herran ainiaan', kuten pyhäkouluvirressä sanotaan, mutta kuka hänet ottaisi varsin lapsekseen."

Tällä epämääräisellä ja epävarmalla kannalla olivat asiat, kun Nancy eräänä iltana pistäytyi äitinsä huoneeseen muiden ollessa jo levolla.

"Näin valoa huoneessasi ja tiesin sinun lukevan, mami. Minulla on sellainen loistava tuuma, etten voi nukkua."

"Anna tuumien levätä yhdeksän jälkeen illalla!" torui hänen äitinsä. "Kääri ympärillesi sininen huopa ja käy istumaan viereeni tulen ääreen."

"Nyt et saa sanoa, että olen romanttinen, tai epäkäytännöllinen", pyyteli Nancy äitinsä polviin nojautuen ja hänen kasvoihinsa katsahtaen — "oikeastaan sinä et saa sanoa juuri mitään, ennenkuin minä olen puhunut loppuun. Minä aion venyttää sen oikein pitkäksi kertomukseksi, että voin vaikuttaa tunteihisi ja saan sinut myöntymään."

"Hyvä, hyvä, minä olen pelkkänä korvana."

"No, äiti, koeta nyt jännittää muistisi! Muistatko kerran, monta, monta vuotta sitten, jo ennen Peteriä, että isä vei meidät ajoretkelle Maineen ja että ajoimme muutamien viehättävien pikku kylien halki?" (Tapahtumistaan puhuessaan Careyt eivät milloinkaan merkinneet aikaa vuosiluvuin, vaan aina: juuri ennen Peteriä, heti Peterin jälkeen, tahi pitkä aika Peterin jälkeen, joten aina saatiin sopiva ajanmääräys.)

"Muistan."

"Gilbert sattui silloin olemaan janoisella tuulella ja me pysähdyimme melkein jokaisen mahdollisen kaivon luo, jotta hän saisi juoda, ja aamupuolella tulimme taas erään kaivon luo, ihastuttavan, tiepuolessa olevan kaivon luo, missä oli oikea sammaleinen sanko; muistatko?"

"Muistan."

"Ja silloin me kaikki kapusimme rattailta alas, ja isä sanoi, että oli aamiaisaika, ja me avasimme eväsvasumme sammalmättäillä kauniin puun lähellä ja isä sanoi: 'Älkää levittäkö ruokaanne liian lähelle taloa, sillä heitä rupeaa itkettämään, jos näkevät meidän torttumme!' ja Kitty, joka oli juoksennellut ympäri, tuli meidän toisten luo huutaen: 'Se on tyhjä talo, tulkaa katsomaan!'"

"Muistan."

"Ja me menimme kaikki veräjästä sisään ja ihan rakastuimme kaikkeen talossa, kiviportaisiin, ikkunain alla kasvavaan rautatammeen, seinien keltaiseen väriin ja viheriäisiin ikkunaluukkuihin, ja isä kurkisti ikkunoista sisään, ja huoneet olivat suuria ja aurinkoisia, ja meitä halutti ajaa hevonen talliin ja jäädä sinne ainaiseksi!"

"Muistan."

"Ja Gilbert repi housunsa kiivetessään veräjällä, ja isä pani hänet vatsalleen sinun helmaasi, ja minä juoksin hakemaan työvasusi ja sinä paikkasit hänen pienet housunsa. Ja isä vain katseli katselemistaan taloa ja sanoi: 'Siinäpä vasta talo!' ja sanoi että jos hän olisi rikas, niin hän vielä samana päivänä ostaisi sen ja viettäisi siellä yönsä; ja kysyi sinulta, etkö olisi halunnut mennä naimisiin sen toisen miehen kanssa, ja sinä sanoit, ettet ollut koskaan nähnyt ketään toista miestä ja vielä kysyit isältä, arveliko hän mielestänsä olevansa yleensä maailman köyhimpiä miehiä, ja isä sanoi: 'En, vaan kaikkein rikkain', ja sitten hän suuteli meitä, kutakin vuorostansa, muistatko?"

"Muistanko? Oi, Nancy, Nancy! Luuletko minun olevan kivestä, että voisin koskaan mitään unohtaa?"

"Älä itke, äiti rakas, älä! Se oli niin ihanaa ja meillä on niin monta tällaista asiaa muistettavana."

"Niin kyllä", sanoi rouva Carey. "Tiedän sen. Kyyneleeni ovatkin osittain kiitollisuuden kyyneleitä ajatellessani, ettei teistä yksikään saata muistaa isänne ja äitinne vaihtaneen tylyjä sanoja keskenään!"

"Minun tuumani on", sanoi Nancy äkkiä ja pontevasti, "että muutamme asumaan siihen rakkaaseen taloon!"

"Nancy! Miksikä?"

"Meidän täytyy jättää tämä nykyinen huoneustomme ja missä voisimme elää halvemmalla kuin siinä pienessä kylässä? Siinä oli kaunis, valkoiseksi maalattu koulutalo, etkö muista, jotta voisimme siellä käydä kouluakin — ainakin Kathleen ja minä, jos sinulla olisi varaa pitää Gilly edelleen Westoverissa."

"Olen tietenkin miettinyt maalle muuttamista, mutta tuo syrjäinen pikku kolkka ei ole milloinkaan johtunut mieleeni. Mikä olikaan sen hullunkurinen pikku nimi — Mizpah tai Shiloh tai Deborah tai jotain sentapaista?"

"Beulah se oli", sanoi Nancy; "ja isän mielestä se soveltui niin hyvin siihen paikkaan."

"Vieläpä annoimme talolle nimenkin", muisteli Carey-äiti hymyillen kyynelten lomitse. "Sen takana kasvoi vihanneksia ja edessä oli kukkia, ja isä ehdotti sille nimeksi Puutarhatalo ja minusta olisi Onnellinen Tynnyrinala ollut sopiva, mutta isä arveli kasvitarhan takana näkyvien peltojen myös kuuluvan paikkaan ja silloin olisi maata ollut enemmän kuin tynnyrinala."

"Ja muistatko, että isä sanoi haluavansa tehdä jotain kiittääkseen taloa onnellisesta päivästämme, ja minä ajattelin silloin pientä taimilaatikkoa, jonka olimme ostaneet eräästä kaupasta matkan varrella."

"Oh! Muistanhan minä! En ole ajatellut sitä vuosikausiin. Isä ja sinä istutitte hennon pikkuisen tulipunaisen köynnösruusun rakennuksen kyljessä olevan pengermän nurkkaan."

"Luuletko, että siihen koskaan tuli mitään köynnöksiä, mami? Silloin se olisi aika korkea nyt, ja kesäisin täynnä ruusuja."

"Mitenkähän lienee", tuumi Carey-äiti. "Oh! se oli todella suloinen, hiljainen, rauhallinen paikka! Mitenkähän saisimme tietää siitä jotain. Mahdotonta on ajatella, ettei se olisi vuokrattu tahi myyty tällä välin. Odotahan, siitä on viisi vuotta aikaa."

"Vähän matkan päässä sieltä, ihan kylän keskellä asui eräs ystävällinen, vanha herrasmies, joka oli tuntenut isän jo hänen poikana ollessaan."

"Niin olikin; hänellä oli hullunkurinen pieni asianajotoimisto, ei paljoa suurempi Peterin leikkihuonetta. Kenties voisimme saada hänet käsiimme. Hän oli hyvin, hyvin vanha. Ehkä hän ei ole enää elossakaan enkä voi muistaa hänen nimeänsä."

"Isä sanoi häntä 'everstiksi', sen muistan. Voi, ollappa täällä nyt rakas Amimme auttamassa meitä."

"Jos hän olisi täällä, niin hän tahtoisi auttaa meitä liian paljon! Meidän on opittava kantamaan omat kuormamme. Ne eivät tunnu niin oudoilta ja raskailta, kun paremmin totumme niihin. Pane maata nyt, tyttöseni. Me ajattelemme Beulahia, sinä ja minä, ja ehkäpä odotettuamme jonkun aikaa purjeisiimme tuulta 'Nancyn tuuma' työntää meidät liikkeelle uutta matkaa alkamaan. Beulah merkitsee lupauksen maata; — se on hyvä enne!"

"Ja isä keksi Beulahin ja isä keksi talon ja isä siunasi sitä ja rakasti sitä ja antoi sille nimen. Siinä on monta ennettä lisää, enemmänkin kuin tarvitaan uuden talouden menestykseksi", vastasi Nancy suudellen äitiään yöhyväisiksi.

VII.

"VANHAT ELÄIMET UUTEEN ASUUN."

Sinä iltana rouva Carey laskeutui levolle rauhallisemmalla mielellä kuin pitkiin aikoihin. Viimeisinä raskaina viikkoina hänestä oli tuntunut kuin hän olisi pienokaistensa kanssa myrskyisillä vesillä ajelehtimassa näkemättä missään satamaa häämöittävän. Ystäviä oli runsaasti siellä täällä, mutta ei läheisiä sukulaisia, ja hänen huolensa olivat siksi vaikeita ongelmia, ettei niiden ratkaisussa voitu turvautua tavalliseen ystävyyteen. Hänellä oli vain yksi harras toivomus: lähteä johonkin syrjäiseen paikkaan, missä rahankuluttamiseen olisi niin vähän kiusauksia kuin suinkin. Siellä hän voisi elää kolme, neljä vuotta omistaen tarmonsa, kykynsä ja sielunsa lastensa valmistamiseen elämää varten. Jos hän jaksaisi opastaa ja valvoa heitä sekä opettaa ja kehittää heitä onnellisiksi, hyödyllisiksi, miellyttäviksi ihmisolennoiksi — omien kykyjensä valtiaiksi, viisaiksi ja herkiksi oikeita polkuja valitsemaan — niin hän arveli elämänsä päätehtävän suoritetuksi. "Onnellisiksi minä tahdon heidät kasvattaa", hän mietti, "sillä onnettomuus ja tyytymättömyys kuuluvat niihin kettuihin, jotka turmelevat viinitarhan. Tyhmiksi he eivät saa tulla mikäli minun kykyni pystyy teroittamaan heidän järkeänsä. Kaikilla heillä on tavallinen äly, ja heidän on opittava käyttämään sitä, murjottavia ja uneliaita lapsia en voi sietää. Jos he ovat työteliäitä ja onnellisia, niin he tulevat olemaan hyviäkin ja siksi järkeviä, että oivaltavat miten mieletöntä on olla muuta kuin hyvä! Ja niin minä kautta vuosien kuukaudesta kuukauteen olen auttava Nancyä ja Kathleeniä tulemaan todellisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi ja Gilbertiä ja Peteriä kunnon miehiksi, aviopuolisoiksi ja isiksi. Carey-äidin poikasten täytyy kyetä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin, kuten amiraali sanoi, ja luullakseni heidän pitäisi pystyä silloin tällöin ohjaamaan joitakin pahoja lintujakin oikealle tolalle."

Niinpä rouva Careyllä oli suoritettavanaan tehtävä, joka olisi peloittanut ja masentanut ketä tahansa, mutta hänen rakkautensa ja rohkean mielensä se sai vain sitä kirkkaammin loimuamaan.

Muistatteko kohtaa Kingsleyn kirjassa, missä Vetten pienokainen Tom ui sivu Hohtavan Muurin ja saapuu lopulta Rauhalammelle? Rauhalammessa uiskentelivat hyvät valaat odottaen että Carey-äiti kutsuisi heidät luokseen "muuttaakseen heidän vanhan asunsa uudeksi?"

Tom ui lähimmän valaan luo ja tiedustelee tietä Carey-äidin luo.

"Siinä keskellä hän on", sanoo valas, vaikkei Tom näe muuta mitään kuin kimaltelevan, valkean, jäävuorta muistuttavan lohkareen. "Siinä on Carey-äiti", puheli valas, "sen itsekin näet, jos menet hänen luokseen. Halki koko vuoden hän siinä istuu muuttaen vanhat eläimet uuteen asuun."

"Miten hän sen tekee?" kysäisee Tom.

"Se on hänen huolensa, ei minun", huomauttaa valaskala hienotunteisesti.

Ja kun Tom tuli lähemmäksi valkoista, kimaltelevaa lohkaretta, muuttui se muodoltaan ihanan, valkoisella marmorisella valtaistuimella istuvan naisen kaltaiseksi. Ja valtaistuimen juurelta, kuten muistatte, uiskenteli tiehensä merelle miljoonia vastasyntyneitä elollisia olentoja muodoltaan ja väriltään sellaisia, ettei kukaan voi ihanampaa uneksiakaan. Ja ne olivat Carey-äidin lapsia, joita hän valmistaa kaiken päivää.

Tom odotti — kerron yhä vielä, mitä tapahtui tuolle kuuluisalle Vetten pienokaiselle, — Tom odotti (kuten monet aika ihmiset, joiden tulisi tietää paremmin) tapaavansa Carey-äidin repimässä, sovittelemassa, mittaa ottamassa, koettamassa, ompelemassa, paikkaamassa, sahaamassa, suunnittelemassa, vasaroimassa, kääntämässä, kiilloittamassa, leikkaamassa, viilaamassa, kuten ihmisten on tapana ryhtyessään jotain tekemään. Mutta hän istui vain aivan liikkumattomana leuka käden varassa ja katseli mereen suurin silmin, jotka olivat yhtä siniset kuin meri itse. (Yhtä siniset kuin äidin sininen samettipäähine, olisi Kitty sanonut.)

Olikohan Beulah oikea paikka, tuumi rouva Carey vaipuessaan uneen. Ja koko yön hän unissaan kuuli tuon kimmeltelevän pikku virran kohisevan sillan alitse, joka oli lähellä Beulahin kylää, ja kaiken yötä hän käyskenteli voikukkia ja satakaunoja kasvavilla niityillä ja näki kesäkuun tuulen puhaltelevan pitkiin heinänkorsiin. Hän astui keltaiseksi maalattuun taloon ja pani lapset nukkumaan eri huoneisiin, ja sillä hetkellä kun hän näki heidän nukkuvan, se tuli kodiksi ja hänen sydämestänsä puhkesi pieniä, köynnösmäisiä juuria, mutta ne kasvoivat niin nopeasti, että ne jo aamulla olivat juurtuneet keltaiseen taloon eivätkä suostuneet siitä heltiämään.

Hän katseli ikkunoista puutarhoja, "etu- ja takapuutarhaa", ja ne tuntuivat olevan kuten koko muukin Beulahin kylä, täynnänsä suloista lupausta. Kasvipuutarhassa oli kaikennäköistä herkullista syötävää, mutta vaatimattomasti piilossa kulkijain katseilta, ja pihapuutarhassa, missä ohikulkijat saattoivat niiden kauneutta nähdä ja niiden tuoksua hengittää, kukki ja rehoitti vanhanaikuisia kukkia heiluttaen iloisia, sulotuoksuisia päitään auringonpaisteessa.

Hän heräsi virkistyneenä, vahvistuneena ja rohkaistuneena, aivan toisin tuntein kuin se nainen, joka eilen oli laskeutunut vuoteelleen "Nancyn tuumaa" miettien; sillä hänen sydämensä ja toiveensa olivat kuin olivatkin lentäneet Charlestownin kivitalosta Beulahiin, missä ne rakensivat itselleen uuden pesän kimaltelevan virran varrella kasvavien viheriäin jalava- ja pajupuiden keskelle.

Uusi ajatus juolahti hänelle mieleen kohdaten Nancyn ehdotuksen puolitiessä. Miksikä ei Gilbert voisi äitinsä sijasta lähteä tiedusteluretkelle Beulahin maahan? Sinne oli lyhyt, halpa junamatka ilman junanvaihtoa. Gilbert oli lähes neljäntoistavuotias, mutta hänellä ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä, miten mutkikas yritys elämä on. Ei yksikään poikaansa tahi itseänsä kunnioittava äiti voi kursailematta kysyä häneltä "Aiotko kasvaa mieheksi sellaisin aikein, että pidät huolta minusta ja sisaristasi, tai arveletko että minun, koska kerran olen sinut maailmaan saattanut, on elätettävä sekä itseni että sinut kunnes tulet mieheksi — tahi vielä senkin jälkeen vaikka kuinka kauan syystä, ettei sinua haluta hoitaa omaa osaasi jutussa?"

Gilbert jutteli yliopistoon menostansa yhtä huolettomasti kuin ennen isänsä kuolemaa. Nancy ollen vanhin tuntui nykyisin olevan perheen pää, mutta Gilbertin, joka oli vain vuoden verran tahi hiukan enemmän häntä nuorempi, oli tultava pääksi tavalla tahi toisella. Siksipä oli alku tehtävä antamalla hänen osalleen hiukan mieluista vastuunalaisuutta, sellaista, joka tyydyttäisi hänen ylpeyttänsä ja mahtavuuden tunnettansa. Sittemmin olisi vähitellen ohjattava häntä vastaamaan vakavammista velvollisuuksista. Nancy, uranuurtaja, olisi tunnissa laittanut matkalaukkunsa kuntoon ja lähtenyt Beulahiin, olisi ottanut selvää isän vanhasta ystävästä, everstistä, jonka sukunimi oli haihtunut muistista, löytänyt tuon viehättävän talon nykyisen omistajan, vuokrannut sen ja tuonut kotiin avaimen voitonriemusta hehkuen. Mutta Nancy oli uskalias ja yritteliäs tyttö, kun taas Gilbert vaati voimakasta, päättäväistä, yhtämittaista ulkoapäin tulevaa sysäystä, jotta hänen miehekkyytensä, arvovaltaisuutensa, hienotunteisuutensa ja huolenpitonsa muista pääsisi kehittymään.

Nancyn tuuma oli hyvä, mutta kyllä rouva Careynkin tuuma veti vertoja sille! Gilbert, matkalaukku kädessään, kahdeksan dollaria taskussaan, lähdössä Charlestownista eräänä perjantai-iltapäivänä oli yhtä mielenkiintoisaa nähtävää kuin Kolumbuksen lähtö tuntemattomaan maahan. Yläkerran ikkunassa seisova ryhmä seurasi jännitettynä hänen kulkuansa katua pitkin. Hilpeänä hän oli astunut portaita alas ja Nancy oli viskannut hänen järjestänsä jotain kovaa sisältävän kirjekuoren juuri silloin kun hän oli oven avaamaisillaan.

"Siinä on valokuva äidistäsi ja sisaruksistasi!" huusi hän. "Ellei omistaja suostu vuokraamaan taloa sinulle, niin näytä hänelle perheen muut jäsenet, äläkä unohda sanoa, että vuokra on suunnattoman korkea, olipa se mikä oli!"

He seurasivat häntä katseillaan — Carey-äiti ylpeydestä välkkyvin silmin — kun hän uljasryhtisenä kulki katua alas. Hänellä oli yllään lähinnä paras pukunsa ja se näytti muhkealta hänen suoralla, solakalla vartalollaan. Kohteliasta ja sulavaliikkeistä oli Gilbertin ulkonainen esiintyminen, eikä se oikeastaan varsin pinnallista kohteliaisuutta ollutkaan; se ei vain nykyisin ollut kovin syvällä. "Kaunis poika hän on, muuta ei voi sanoa," mietti hänen äitinsä, "ja ulkonäkö on varmasti sisäisen ihmisen kuvastin! Hänen luja leukansa, pystypäänsä, kirkas katseensa, varma astuntansa, hänen iloinen itseluottamuksensa — siinä varmasti hyvä perusta, mille kuka äiti tahansa voi rakentaa."

VIII.

BEULAHIN LINNAN RITARI.

Nancyn punoittavat kasvot olivat litistyneet ikkunaruudulle, kunnes Gilbert kääntyi kadun kulmauksesta. Hän katseli taakseen, otti lakin päästään, heitti heille lentomuiskun ja katosi näkyvistä.

"Voi toki! kunpa minä olisin saanut lähteä!" huudahti Nancy. "Toivottavasti hän ei unohda mitä varten hän lähti! Toivottavasti hän ei ota vastaan kieltävää vastausta. Voi! Miksen minä ole poika!"

Rouva Carey kääntyi nauraen pois ikkunasta.

"Älähän huoli, Nancy, onhan se koko seikkailu talon miehiselle edustajalle. Mitä olisi sitten Sissipäällikkö tehnyt, jos hän olisi lähtenyt veljensä sijasta?"

"Minäkö? Oh! Vaikka miljoonia asioita!" sanoi Nancy mitaten askeleillaan arkihuoneen lattiaa pää hiukan painuksissa ja kädet selän takana. "Minä olisin nyt matkalla Bostonin uudelle rautatieasemalle ja pian olisinkin jo pilettiluukulla pyytämässä meno- ja paluumatkapilettiä Greentownin asemalle. 'Neljä dollaria, kymmenen centtiä', sanoisi myyjä ja minä paiskaisin kaikki kahdeksan dollariani hänen eteensä näyttääkseni hänelle mitä lajia ihmisiä minä olen."

"Toisen luokan pilettikö, neiti?" kysyy nuori piletinmyyjä — hikinen, tuskaantunut nuori mies — ja minä vastaan: "Ei kiitos; minä matkustan aina kolmannessa luokassa tutkiakseni kansan elämää." Niin sanoo amiraali, mutta pilettimies ei luonnollisesti ole selvillä siitä, että amiraali on läheinen ystäväni, vaan luulee että olen itse sen keksinyt.

"Sitten menen junasillalle ja Greentowniin menevään kolmannen luokan vaunuun. Pian olemmekin matkalla ja minä tiedustelen konduktööriltä onko Greentown se asema, missä voisi astua junasta ja ajaa Beulahiin, suloiseen pikku Beulahiin, kimaltelevan virran Beulahiin; mutta Keltaisesta talosta en virka halaistua sanaa, sillä pelkään, että hän kiirehtii hyppäämään ulos junasta ja vuokraa sen ennen minua. Silloin hän vastaa, ettei hän ole milloinkaan kuullut Beulahista puhuttavan. Minä katselen häntä surkeana, mutta en puhu mitään, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä, ja tiedän joka tapauksessa, että Greentownissa on astuttava junasta, koska olen jo tätä ennen kysellyt samaa kolmelta mieheltä. Mutta Ann-serkusta on aina mieluista saada konduktöörit tunnustamaan, etteivät tiedä yhtä paljon kuin hän. Sitten lahjoitan muutamia pähkinöitä tahi piparkakkuja eräälle pienelle pojalle ja otan väsyneeltä äidiltä syliini kapalolapsen, sillä niin tekevät hyvät lapset aina pyhäkoulukirjoissa. Mutta yleensä en ryhdy puheisiin matkustajain kanssa, sillä otsani on syvissä ajatusrypyissä, minä kun matkustan tärkeissä asioissa."

Näihin aikoihin oli Carey-äiti jo aloittanut sukkienparsimisensa ja Kathleen ompelutyönsä, johon hän ei kumminkaan paljoa huomiota kiinnittänyt, sillä hän oli hyvin ihastunut Nancyn kertomuksiin. Peter oli ihastuneen pienen kuvapatsaan kaltaisena siitä asti kuin hänen kerkeä korvansa oli tajunnut, että tarina oli tulossa. Hänen silmänsä seuraavat Nancya tämän astuessa edestakaisin; mutta kuulijakunta ei häntä keskeytä, vain tuontuostakin Kathleen tahi Carey-äiti naurahtaa jollekin erikoisen hullunkuriselle lauseelle.

"Tunnit lentävät minuutteina", jatkoi Nancy pysähtyen sivuikkunalle ja hajamielisesti ikkunaverhontupsua pyöritellen. "Minä tähystelen maisemia, jonka halki kuljemme nähdäkseni voiko mitään verrata Beulahiin, ja huomaan, ettei voi. Ei missään sellaista jokea, ei sellaisia puita, eikä sellaista kaivoa, ei sellaista vanhaa tammista kaivosankoa, ja ennen kaikkea ei missään sellaista Keltaista taloa. Kaikki muut talot matkan varrella ovat vain mökkipahasia Beulahin Keltaisen talon rinnalla. Nyt avataan vaununovi, junamies pistää päänsä sisään ja huutaa syvällä barytoniäänellä: 'Greentown! Greentown! Korjatkaa kaikki pakettinne vaunusta!' Minä otan matkalaukkuni ja astun arvokkaasti alas. 'Astukaa nopeammin, neiti!' huutaa junamies, mutta minä en ole kuulevinani, henkilön joka on menossa maataloa vuokraamaan, on tietenkin liikuttava majesteettisesti. Junasta tultuani tiedustelen onko mitään Beulahiin meneviä ajoneuvoja ja siellä onkin valkoinen hevonen ja vaunut. Käsken rohkeasti ajuria ajamaan everstin toimistoon. Hän ei kysy 'kenen everstin', sanoo vain yksinkertaisesti: 'Eversti Forsteria kai neiti tarkoittaa', ja minä sanon 'tietysti'. Me saavumme toimistotalolle, ja kun minä esitän itseni kapteeni Careyn tyttäreksi, saan ystävällisen vastaanoton. Eversti soittaa kelloa ja sisään astuu vanha naisihminen, niiaa syvään ja tarjoo minulle lasillisen maitoa, leipäkyrsän, muutamia lihapiirakoita ja kylmää, höystetyillä linnuilla täytettyä hanhea. Kun tämä kaikki on kadonnut tyhjiin minun avullani, kysyn onko kylän laidassa oleva Keltainen talo vielä vuokrattavana, ja eversti vastaa sen olevan. Silloin minä saadessani tämän odottamattoman, mutta hartaasti toivotun vastauksen vaivun syvään tainnostilaan. Herätessäni huomaan iäkkään everstin kumartuvan ylitseni niin että hänen pitkä, valkoinen pukinpartansa kutittaa leukaani."

(Tässä Carey-äiti herkeää parsimasta ja Kathleen ei enää yritäkään ommella, kertomus lähestyy nopeasti huippukohtaansa — sen jokainen tuntee, Peterkin, joka toivoo saavansa siinä esiintyä toisessa tahi toisessa valepuvussa ennen sen loppua.)

"Oletko naimisissa, jalo neito?" kysyy vanhus kohteliaasti, "ja tahdotko tulla omakseni ellet ole?"

"Minä vapisen, sillä hän ei näy olevan tietoinen iästänsä, hän on kahdeksan- tahi yhdeksänkymmenen korvissa, mutta minä olen vain viisitoistavuotias. Pelkään ettei Keltainen talo tule koskaan kuulumaan minulle, jos hylkään hänet liian ylpeästi ja hätäisesti. 'Suokaa minulle hiukkanen aikaa, jotta voisin valmistua tähän suureen kunniaan', sanon vaatimattomasti, mutta hyvilläni, että joku aika sitten satuin löytämään tämän mainion lauseen eräästä kirjasta. Mutta äkkiä, kun katsahdan ylös, kosijani valkoiset hapset muuttuvat ruskeiksi, parta putoaa maahan, rypyt katoavat ja edessäni seisoo nuori ritari täydessä varustuksessaan. Tahdotko lähteä kerallani keltaiseen linnaan, jalo neito? kysyy hän. 'Tahdonko!' huudahdan haltioissani, ja me hypähdämme everstin takapihalle sidotun ratsun selkään. Karahutamme pitkin jalava- ja vaahterakujaa kylän läpi ja olemme saavuttaneet matkamme pään jo ennenkuin ritari on oikein kunnolleen ehtinyt selittää minulle, että ilkeä noita-akka muutti hänet pari vuotta takaperin vanhan miehen muotoiseksi, ja että hän vasta silloin oli saava takaisin oikean haahmonsa, kun joku ilmoittaisi haluavansa asua Keltaisessa talossa eli Beulahin linnassa."

"Me lähestymme tuttua seutua ja pientä ristikkoveräjää, ja ritari nostaa minut ratsun selästä. 'Tässä on talo ja maat, ja kaikki on sinun, armas neito, jos sinulla on nuorempi veli elossa. Maahan on linnan taakse aarteita kätketty, eikä sellaisia tavaroita voi löytää muut kuin nuoremmat veljet'."

"Minulla on nuorempi veli," huudahdan, " ja Peter on hänen nimensä."

Nancyn tullessa tähän kertomuksemme kohtaan Peter on aivan pakahtua jännityksestä. Hän on istunut tyynyjakkarallaan käsillään painaen pulleita sääriään, avohuulin ja tuikkivin silmin. Nancyn kertomuksissa on aina jokin kohta, missä muuan Peter esiintyy. Pikku poika elää tätä hetkeä varten!

Pidättäen nauruansa jatkaa Nancy nopeasti: "Ja niin ritari kutsuttaa Nuoremman Veljen Peterin ja hän lentää suuressa ilmalaivassa Charlestownista Beulahiin. Ja kun hän saapuu, niin ritari pyytää häntä kaivamaan ihmisten ilmoille maahan kätketyt aarteet."

(Tässä Peter käärii ylös hihansa kuoppaisiin kyynäspäihinsä saakka ja sieppaa käteensä kuvitellun aseen.)

"Peter menee linnan taakse ja siellä on ihana puutarha täynnä viljaa, papuja ja herneitä ja salaattia ja sipulia ja perunoita ja punajuurikoita ja nauriita ja tomaatteja ja kaaleja. Hän ottaa loihditun lapionsa ja se johtaa hänet kaalimaahan. Hän kaivaa kaivamistaan eikä aikaakaan kun jo lapio kilahtaa metalliin!"

"Hän on löytänyt kullan!" huutaa ritari, "ja Peter nostaa kiireesti maan syvyyksistä kosolti kultarahoja, tukaatteja ja floriineja, guldeneja ja muita kultarahoja, oikein ruukuttain."

(Peter nyökähyttää päätänsä kutakin kallista rahalajia mainitessa ja taputtaa sitten käsiänsä, huojuttaa ruumistaan edestakaisin jakkaralla ollen aivan ylenpalttisen ihastunut siitä, että saa olla pikkuinen deus ex machina.)

"Silloin kuuluu kylätieltä ravaavain hevosten kavionkopsetta ja samassa pyörähtää esiin koreaksi maalatut hovivaunut, ja niissä istuu Rouva Kuningatar ja Carey-suvun kruununprinssi ja prinsessa. He astuvat vaunuista; Peter kohtaa heitä veräjällä ruukullinen kultaa kummassakin kädessä. He astuvat linnaan ja asettavat sateenvarjonsa eteisen toiseen nurkkaan ja kalossinsa toiseen, oventakaiseen nurkkaan. Lady Nancibel astuu portaita ylös heidän jäljestänsä ja kääntyen ritarin puoleen hän lausuu armollisesti: 'Eikö teitä haluttaisi naida joku toinen minun sijastani? Olen suuresti kiintynyt omaisiini, ja he tulevat kaipaamaan minua aivan kauheasti järjestäessään asuntonsa täällä kuntoon'."

"En ole tietääkseni milloinkaan pyytänyt teitä omakseni", vastaa nuorukainen kohteliaasti.

"Pyysitte te", vastaa neito perin nolostuneena, sillä hän otaksui tietysti ritarin muistavan kosintansa vanhana, pukinpartaisena miehenä, "mutta ilolla unohdan kaiken, jos luovutte kädestäni."

"Kuten haluatte!" vastaa ritari jalomielisesti. "En voi kieltää teiltä mitään, kun muistan, että olette antanut minulle takaisin nuoruuteni. Sallitteko minun kysyä onko tuo toinen neito jo luvattu sulhaselle, hän, tuo kultakutrinen?"

"Monet ovat minua kosineet, mutta ketään en ole valinnut", vastaa kruununprinsessa Kitty vaatimattomasti, kuten hänen tapansa on.

"Sehän sopii mainiosti", sanoo ritari, "sillä hartain toivoni on päästä Rouva Kuningattaren vävypojaksi!"

"Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon!"

"Sitten he kaikki menivät Beulahin linnaan ja sulkivat oven järjestänsä, ja siellä he elivät tyytyväisinä ja onnellisina elämänsä loppuun saakka, ja siellä he kuolivatkin, kun heidän aikansa tuli, ja kaikki he haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille!"

"Oh! sepä vasta mainio juttu!" huudahti Kathleen. "Paraimpia, mitä koskaan olet kertonut! Mutta muuta hiukan loppua, Nancy rakas! Niin hirveän sääli, että hänen piti mennä naimisiin Kityn kanssa, kun hän ensin valitsi Nancibelin. Olisin kyllä kauheasti paljon pitänyt hänestä, mutta en tahdo ottaa häntä tuolla tapaa!"

"Hyvä, mitä tästä arvelet?" Nancy tuumi silmänräpäyksen verran ennenkuin jatkoi. "Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon."

"Ei!" huudahtaa Kuningatar. "Tässä ei ole asiat oikealla tolalla! Oletteko varma siitä", sanoo hän kääntyen vieraan ritarin puoleen, "ettei muistonne palaa jonakin päivänä ja ettei teissä herää lady Nancibelia kohtaan sama ihailu, mitä tunsitte nähdessänne hänen tainnuksissa jalkainne juuressa?"

"Nuoren ritarin silmiin tuli harhaileva katse ja hän painoi kädellään otsaansa."

"Nyt jo tunnen sen palaavan!" huokasi hän. "Lady Nancibelia rakastin tosiaankin hurjasti, enkä voi käsittää, miten se pääsi pujahtamaan muististani!"

"Päästän sinut mielihyvällä lupauksestasi!" huudahti kruununprinsessa Kitty ylpeästi, "sillä kosijoita minulla on miljoonia etkä sinä milloinkaan täydellä todella ollut omani!"

"Mutta tämä toinen neito hylkää minut myöskin!" vastaa kovaonninen nuorukainen kyynelten tipahtaessa hänen kotkansilmistään tulipunaiselle viitalle.

"Tahdotko siirtää häidenvieton siksi kunnes olen kahdeksantoista täyttänyt ja linna on saatu kuntoon?" kysäisee lady Nancibel vastahakoisesti.

"Koska niin on oleva, lupaan valalla odottaa", lausuu ritari. "Ja kultakutrista kaunotarta pyydän ottamaan huomioon veljeni toivomuksia. Minun veroiseni hän kenties ei ole, mutta onpa yhtä kaikki komea nuorukainen."

"Minä merkitsen hänet kosijoitteni listaan numerona kolmesataaseitsemäntoista", vastaa kruununprinsessa Kitty kainona kuin orvokinkukka. "Enempää hänen ei sovi odottaa, eikä minun enempää luvata."

"Sitten he kaikki elivät keltaisessa linnassa suuressa onnessa kuolemaansa saakka, ja heidät haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille! — Miellyttääkö tämä sinua enemmän?"

"Kerrassaan ihanaa!" huudahti Kitty, "ja se kohta, missä puhutaan minun vaatimattomuudestani, oli kaikista hullunkurisin! — Voi, jospa siinä olisi jotakin tottakin. Mutta pelkäänpä, ettei Gilbertistä ole satujen keksijää eikä toteuttajaa."

"Kyllä jotain sentään tapahtuu!" huudahti Peter. "Minä kaivan jok'ikinen päivä kunnes löydän kultarahat."

"Sinä olet itse kultaruukku, oikein kukkurainen kultaruukku!"

"No, Nancy, juokse nyt kirjoittamaan muistiin satusi niin kauan kuin vielä muistat sen!" sanoi Carey-äiti. "Se on sinulle hyvä ainekirjoitus-harjoitus ja sinä yhä paremmin kerrot kuin kirjoitat juttujasi."

Tätä satujen sepittämistä Nancy harjoitti silloin tällöin, ja oli tehnyt sitä jo pikku tytöstä alkaen. Joskus viime aikoina Carey-äiti katseli vanhinta poikastansa miettien mielessään, että eikö hän ehkä sittenkin ollut muita poikasia harvinaisempi, höyheniltään loistavampi, laulultaan suloäänisempi — ehkä nuori kotka, jonka vahvat siivet kantaisivat hänet muita korkeampaan lentoon!

IX.

GILBERT LÄHETTILÄÄNÄ.

Bostonin uusi asemarakennus oli hiljakkoin valmistunut ja Gilbert oli mielestänsä koko tärkeä henkilö suunnatessaan kulkunsa halki sen suunnattomien alojen ja hankkiessaan matkaa varten tarvittavat tietonsa vain oman älynsä avulla tiedustelematta asioita vastaantulijoilta kuten mikäkin typerä koulupoika. Kuten meriupseerin lapset yleensä olivat Careytkin matkustaneet aina syntymästään saakka. Mutta tämä oli sittenkin Gilbertin ensimmäinen matka omin päin, ja hän, jos kukaan, oli tietoinen siitä mitä asema vaati ja paloi halusta suoriutua siitä kunnialla.

Hän astui vaunuun, avasi laukkunsa, otti siitä matkalakkinsa sekä Ben Hurin, ja heitti sitten laukkunsa ylpeän huolettomasti istuimen yläpuolella olevaan tavaraverkkoon. Hän avasi kirjan, mutta piankin hänen mielenkiintonsa siirtyi nuoreen, vastapäätä istuvaan pariskuntaan. He olivat moitteettomissa pukineissa aina hattuihin ja hansikkaihin asti ja uteliasta poikaa huvitti se silminnähtävä häämatka-ilmapiiri, joka heitä ympäröi.

Pian tuli junailija osastoon. Seisahtaen sulhasen eteen hän sanoi: "Piletit, olkaa hyvä", sitten "Olette joutuneet väärään junaan."

"Väärään junaan! Eihän toki! Erehdytte varmaan! Piletinmyyjä neuvoi minua tähän junaan!"

"Sille en mahda mitään, tämä juna ei mene Lawtenciin."

"Käsittämätöntä! Kysyin asemamieheltä ja kahdelta kantajalta. Eikö tämä ole kolmen juna?"

"Kolmen juna juuri."

"Minne se sitten menee?"

"Lowelliin, Lowell on ensimmäinen asema."

"Mutta minä en tahdo mennä Lowelliin."

"Mikäs Lowellia vaivaa? Hauska paikkahan se on!"

"Mutta minä olen luvannut olla Lawrencissa neljän tienoissa."

"Paha juttu, mutta Lowellissa teidän kait täytynee olla siihen aikaan! Piletit, olkaa hyvä!" tämä sanottiin Gilbertiä vastapäätä istuvalle sievälle, valkohipiäiselle, punakalle nuorelle neidolle, joka tuntui suurella myötätunnolla seuraavan kovaonnisen pariskunnan kohtaloa ja täydelleen ymmärtävän nuoren aviomiehen voimatonta raivoa.

"Väärässä junassa, neiti!" sanoi konduktööri.

"Väärässä junassa?" Tyttö parahti ja kohosi pystyyn siepaten hurjasti matkalaukkunsa. "Se ei voi olla väärä juna! Eikö tämä juna mene White Mountainiin?"

"Menee, neiti, mutta se ei mene North Conwayhin; se menee Fabyaniin."

"Mutta minun isäni pani minut tähän junaan ja kaikki sanoivat, että se on White Mountainin juna."

"Niin onkin, mutta jos teillä oli aikomus pysähtyä North Conwayn asemalla, niin teidän olisi pitänyt lähteä 3,55, 8:lta junasillalta."

"Antakaa minun sitten astua pois täällä ja odottaa 3,55:n junaa!"