Keltaisen talon lapset

KELTAISEN TALON LAPSET

Kirj.

KATE DOUGLAS WIGGIN

Suomentanut

Toini Swan

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

I. Carey-äiti. II. Poikaset. III. Yhteinen nimittäjä. IV. Särkynyt piiri. V. Mitä on Julialle tehtävä? VI. Nancyn tuuma. VII. "Vanhat eläimet uuteen asuun." VIII. Beulahin linnan ritari. IX. Gilbert lähettiläänä. X. Careyn perhe muuttopuuhissa. XI. Hartaushetki uuden kodin kynnyksellä. XII. Ann-serkku. XIII. Liian täydellinen. XIV. Neuvotteleva raha-asiainkomitea. XV. Me kuulumme Beulahiin. XVI. Postilaukku. XVII. Tuhattaituri. XVIII. Lordien huone. XIX. Vanhaa ja uutta. XX. Maalattu huone. XXI. Kulmikas perhe. XXII. Kumminlahjoja. XXIII. Lähellä hohtavaa muuria. XXIV. Kirje Saksasta. XXV. Oliven ensimmäinen voitto. XXVI. Eläintieteellinen isä. XXVII. Tupaantuliaiset. XXVIII. 'Tibi splendet focus'. XXIX. Kun työ ja huone kaunihilta näyttää. XXX. Kotisoppi. XXXI. Pilviä ja päivänpaistetta. XXXII. Uskaliaita yrityksiä. XXXIII. Hamiltonin äidin syntymäpäivälahja. XXXIV. Nancyn ensimmäiset tanssiaiset. XXXV. Tulipunainen ruusuköynnös.

I.

CAREY-ÄITI.

"Vähitellen saapui paikalle parvi myrskylintuja, Carey-äidin omia poikasia. Ne liitelivät eteenpäin kuin pääskysparvi, hyppelivät ja kiikkuivat laineilla, ja nostelivat pikku jalkojaan niin sirosti, että Tom siinä tuokiossa rakastui niihin."

Nancy herkesi lukemasta ja laski kädestään arkihuoneen pöydälle Vetten pienokaiset[Charles Kingsbyn teos]. "Nyt ei lueta enempää, Peter-lintu", sanoi hän. "Äiti kuuluu tulevan."

Oli kylmä, kolea päivä lokakuun lopussa. Itätuuli puhalsi vinhasti ja ilmassa oli talven tuntua. Kapteeni Careyn asunnon edustalla odotti ajuri matka-arkku vieressään ja vastakkaisista ikkunoista kurkistelivat naapurit odottava ilme kasvoillaan.

Rouva Carey astui portaita alas Gilbertin ja Kathleenin seuraamana. Gilbert kantoi äitinsä pientä matkalaukkua ja vaippaa, Kathleen hänen sateenvarjoansa ja pikku Peter riensi portaitten alapäähän pientä voileipärasiaa rintaansa vasten likistäen.

Rouva Careyn katse ei nyt ollut suloisen tyven kuten tavallisesti, vaikkei mikään voinut tykkänään samentaa suloista, hempeätä arvokkaisuutta hänen kasvoiltaan ja olennostaan. Kun hän nyt nopein, varmoin askelin joukkonsa seuraamana astui portaita alas, näytti hän oikein ihanne-äidiltä. Hän oli pitkä, kaunisryhtinen, korkeapovinen nainen ja hänen kirkkaat silmänsä sekä raitis hipiänsä ilmaisivat onnellista, tyytyväistä, toimintahaluista naista, joskin hänen silmissään ja huulillaan juuri tällä hetkellä piili tilapäistä levottomuutta.

"Ajuri on saapunut liian aikaisin", virkkoi hän; "mennään vielä viideksi minuutiksi arkihuoneeseen. Kymmeniä kertoja olen jo heittänyt hyvästi ja suudellut teitä, mutta eipä taida valmista tulla ennenkuin olen kadonnut näkyvistä."

"Oi, äiti, äiti, miten voimme päästää sinut lähtemään", vaikeroi Kathleen.

"Kitty! kuinka saatat!" huudahti Nancy. "Vähät meistä, kun äidin on lähdettävä vaivalloiselle matkalle ja isä on niin sairas."

"Ei se kaiketi ole pitkällistä — en uskoisi", sanoi rouva Carey miettivästi. "Sähkösanomassa sanottiin vain 'lieviä lavantaudin oireita', mutta tuollainen lievä kuume kestää toisinaan aika kauan ja heikontaa suuresti, niin että mahdollisesti emme palaa, isä ja minä, ennen kuin kahden tai kolmen viikon kuluttua. Minun pitäisi olla Fortress Monroessa ylihuomenna, teidän pitää kirjoittaa minulle vuorotellen, lapset!"

"Ihan joka päivä, äiti!"

"Ihan joka seikka, mikä tapahtuu!"

"Paksu kirje joka aamu", huudettiin kuorossa.

"Jos sattuisi jokin todellinen hätä, niin muistakaa sähköttää Allan-sedälle — kirjoititteko muistiin hänen osoitteensa, 11, Broad Street, New York? Älkää vaivatko häntä pikkuasioilla, sillä hän ei ole terve, kuten tiedätte."

Gilbert veti taskustaan muistiinpanoja ja osoitteita sisältävän muistikirjan.

"Ja kutsukaa Ann-serkku milloin sattuu pikku vastuksia", jatkoi rouva Carey.

"Jo pelkkä ajatuskin, että hän ilmestyisi tänne, panee minut kauhistumaan", oli Gilbertin vastaus.

"Parempi Ann-serkku kumminkin on kuin jokin jättiläinen tahi muu kummitus, ainakin Peterin mielestä!" lausui Nancy.

"Ja tahtooko Peter-lintuseni olla kiltti eikä pahoittaa mitenkään Nancyn mieltä?" sanoi rouva Carey nostaen pikku pojan syliinsä syleilläkseen häntä vielä viimeisen kerran.

"Minä olen koko ajan niin kiltti kuin enkeli", vakuutti hän suurta omenaa haukaten, "tai melkein yhtä kiltti kuin enkeli", lisäsi hän varovaisesti, nähtävästi katuen luvanneensa liian yliluonnollista käyttäytymiseen nähden. Tosiasia oli, että Peteriltä vaadittiin vain hyvin kohtuullinen määrä hyveellisyyttä, kun jo kaikki kotiväki joutui ihan haltioihinsa ihastuksesta. Hän vain työnsi kiharaisen hiustukkonsa pois otsalta, kohotti katseensa ja avasi huulensa, joiden lomitse näkyi rivi pieniä valkeita hampaita, ja kun silloin kumpaankin poskeen ilmaantui kuoppanen ja enkelimäinen ilme (mikä ei suinkaan vastannut todellisuutta) levisi hänen palleroisille poskilleen, niin siinä tuokiossa läsnäolijat — Carey-äiti, siskot, keittäjä, sisäkkö, todella kaikki paitsi Ann-serkku, jota oli mahdoton liehittelyllä voittaa — huusivat "Enkeli-poju!" ja suutelivat häntä. Nytkin häntä suudeltiin, vaikkei hän ollut tehnyt mitään, olihan vain lumoava pikku olento. Sellaista vääryyttä tapahtuu usein tässä maailmassa, missä joukoittain hyveellisiä ja hyvätapaisia ihmisiä vaeltaa hautaansa joutumatta koskaan kenenkään suudeltavaksi.

"Joanna ja Ellen tulevat kyllä pitämään hyvää huolta taloudesta", jatkoi rouva Carey, "ja yhdeksästä kahteen olette koulussa, niin ettei aika käy pitkäksi. Muusta saa Nancy vastata. Vaikka hän on nuori, niin muistakaa, että te olette kaikki vielä nuorempia, ja minä jätän teidät hänen hoitoonsa."

"Kun sen viime kerralla teit, oli käydä hullusti!" Ja Gilbert iski Nancyyn viekkaan silmäyksen muistuttaakseen häntä pienestä perhekohtauksesta, jonka oli aiheuttanut jokin tottelemattomuus.

Nancyn kasvot sävähtivät punaisiksi ja hänen huulensa aukenivat lennättääkseen pikaisen, eikä nähtävästi kovin suopean vastauksen.

Hänen äitinsä keskeytti tyynesti: "Viime kerroista emme huoli koskaan puhua, Gilly, miten kävisi meidän kaikkien, jos sen tekisimme. Meidän on aina ajateltava ensi kertoja. Minä luotan Nancyyn ensi kerralla ja ensi kerralla ja ensi kerralla ja luotan häneen yhä uudelleen kunnes voin aina luottaa häneen."

Nancyn kasvoille välähti rakkauden ja lapsellisen uskollisuuden hehku, mutta hän ei virkkanut mitään, hengähti vain syvään ja kietoi vapisevan kätensä äitinsä kaulalle ja leuan alle.

"Nyt on lähdettävä. Vielä yksi suudelma teille kaikille. Muistakaa, että olette Carey-äidin omia poikasia! Saattaa tulla vihurituulia kun olen poissa, mutta teidän täytyy ratsastaa hyrskylaineiden ylitse hilpeinä kuin olisitte vedessä kiitäviä kaloja. Hyvästi! Hyvästi! Voi pikkuisinta Peter-lintuani, kuinka äiti voi jättää sinut?"

"Minä avasin eväslaukun, että näkisin mitä Ellen on antanut sinulle, mutta minä taitoin vain kaksi pikkuriikkistä syrjää äidin voileivistä ja kaakusta haukkasin vain hyvin pienen syrjän", sanoi Peter kääntäen tapansa mukaan huomion omaan itseensä.

Ellen ja Joanna tulivat ulko-ovelle ja lapset pyörivät huurteisella tiellä portin kohdalla äitinsä hameissa. He hyppivät lämmitelläkseen ja koettivat antaa hänelle hyväilyn milloin ja missä vain oli tilaisuutta siihen. Gilbert sulki vaunujen oven ja ne lähtivät vierimään katua alas. Avatusta ikkunasta näkyi vielä viimeinen vilaus rakkaista kasvoista tummansinisen samettipäähineen puitteissa, vielä viimeinen ruskean muhvin huiskutus.

"Voi, kuinka hän on kaunis!" nyyhkytti Kathleen, "hänen hattunsa on aivan saman värinen kuin hänen silmänsä; ja hän itki!"

"Ei ole koskaan ollut ketään sellaista kuin äiti!" sanoi Nancy nojautuen vasten porttia kylmästä ja mielenliikutuksesta väristen. "Ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Me koetamme ja koetamme olla hyviä, Kathleen, mutta meidän täytyy koettaa, meidän muiden; äiti on varmaan syntynyt tuollaisena!"

II.

POIKASET.

Carey-äiti ja hänen poikasensa oli nimitys, jonka kapteeni Careyn hyvä ystävä, amiraali, oli keksinyt muutamia vuosia sitten. Eräänä lauantai-iltapäivänä oli kapteeni (silloinen luutnantti) vienyt ystävänsä kotiinsa ja he lähtivät puutarhaan etsimään perhettä.

Nauru ja äänten sorina johti heidät huvimajaan ja kun he taivuttivat syreenilehvät syrjään, avautui heidän eteensä viehättävä ryhmä.

Kuin niityn kukat lapsiparvi tää heloitti ruohikolla, helmaan kiipes, mä kysyin: ken tuo seura onnekas?

Näin olisi runoilija kuvaillut, mitä amiraali näki; meidän täytyy näet tavallisesti turvautua runoilijoihin, jos tahdomme jotain nähdä oikein todellisessa ja kauniissa valossa.

Rouva Carey piti sylissään Peteriä, joka oli silloin konttaava sylilapsi. Gilbert kutitteli Peterin leukaa voikukalla. Nancy asetteli lehtiseppelettä äitinsä hiuksille ja Kathleen kiikkui omenapuun oksalla keltakiharat liehuen.

"Saanko kysyä mitä tästä arvelet?" virkkoi isä.

"No niin", sanoi amiraali, "lapsista ja äideistä syntyy aina kaunis kuva, mutta luulisinpa, ettei tätä kuvaa mikään voita. Kaksi kait varattu laivastolle, vai?"

"Ehkäpä kaikki neljäkin", nauroi nuori luutnantti. "Nancy on jo valinnut itselleen kontra-amiraalin ja Kathleen komentajakapteenin. He ovat kovin vaatimattomia tyttösiä!"

"Sinulla on kunniaa heistä, Peter!"

"Toivoakseni minäkin olen antanut heille jotain, olen koettanut parastani, mutta kyllä he ovat pääasiallisesti tuolissa istuvan rouvan työtä. Tulehan, käydään hyviä päiviä sanomaan."

Eikä kulunut montakaan lauantaita, kun jo amiraalin syli kokouspaikkana oli syrjäyttänyt kaikki muut paikat Careyn perheen pienokaisilta, joita hän nimitti vallattomiksi myrskylinnuiksi.

"Carey-äiti", selitti hän heille, "johtuu latinalaisesta mater carasta. Ranskalaiset ovat antaneet näillä linnuille nimen Les Oiseaux de Notre Dame. Se merkitsee 'Meidän Rouvamme linnut', Kitty, ja ne ovat merimiehen ystäviä. Carey-äiti lähettää ne varoittamaan merenkulkijoita lähestyvästä myrskystä ja käskee niiden kulkea ristiin rastiin kaikilla merillä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin. Teillä tulee olemaan täysi työ, jos tahdotte olla Carey-äidin poikasia!"

"Minusta olisi niin hauskaa näyttää hyville linnuille tietä kotiin", sanoi Gilbert.

"Voiko pahankurinen lintu opastaa hyvää lintua, Ami?" kysäisi lempeästi Nancy, jolla ikäänsä nähden oli varsin huomattava taipumus ivallisuuteen. (Amiraali olisi luonnollisesti voinut kieltää lapsia sanomasta häntä Amiksi, mutta heidän olisi ollut hankala ääntää amiraali, ja he rakastivat häntä niin suuresti, että heidän väkistenkin täytyi ottaa vapauksia hänen suhteensa. Sitäpaitsi, vaikka hän olikin ankarin kurinpitäjä, minkä koskaan on kannella nähty astelevan, oli hän maissa ollessaan niin leppeä ja taipuvainen, että hän oli kerrassaan naurettava ja ihastuttava.)

Päivä, jolloin lapset ristittiin Carey-äidin poikasiksi, oli Nancyn kymmenes syntymäpäivä. Juuri näihin aikoihin perheen kaikki jäsenet tekivät parhaansa tottuakseen sanomaan Nancyä hänen oikealla nimellään, josta ei oltu paljoakaan tähän asti tiedetty. Hän oli, näet, vanhempainsa esikoinen, ja se merkitsee aina jotain, sanottakoon mitä tahansa.

Onhan aivan luonnollista, ettei alussa voitu sanoa pikkaista, tyynyllä uinuvaa myttyä Nancyksi, sillä hän oli aivan liian nuori. Tällä varhaisella asteella ei edes käytetty sanaa "hän" vaan aina sanottiin "se", sitten hän jonkun aikaa oli "vauva" kunnes Gilbert tuli ja tietysti anasti häneltä tämän nimen. Mutta vähitellen Nancystä muodostuikin sellainen sanoin kuvaamaton, merkillinen, hurmaava ja nauruaherättävä pikku tyttölapsi, että kaikki keksivät hänelle diminutiivi nimiä, leikillisiä sanoja, hyväily- ja soperrussanoja, ja yleensä kaikenmoisia sanoja, joilla koettivat kuvata hänen viehätystänsä (vaikkei kukaan siihen pystynyt). Niinpä hän oli milloin Kultamuru, milloin Päivänsäde, milloin Pikku Veitikka, milloin Telmyri, Hyppy-Liisa ja Leppäkerttu, ja lopulta hän vähitellen muuttui Naniksi ja Nannieksi ja vihdoin viimein säädylliseksi Nancyksi.

"Tänään Nancy täyttää kymmenen vuotta" mietiskeli amiraali. "Ihme ja kumma miten aika kuluu! Sinä olit nuori vänrikki, Carey, ja muistan vielä hyvin minkälaisen kirjeen kirjoitit minulle, kun tämä pikku typykkä saapui satamaan. Odotahan hetkinen, luulenpa että tuo pikkunen runosepustus, jonka liitit kirjeeseesi, on ollut laukussani aina siitä päivin. Pidin siitä niin."

"Muistan kirjoittaneeni sinulle" sanoi herra Carey. "Koska olit lainannut minulle viisisataa dollaria päästäkseni naimisiin, arvelin olevani velvollinen kertomaan sinulle vaiheistamme."

"Voi, isä, täytyikö sinun lainata rahaa?" huudahti Kathleen.

"Täytyi, tyttöseni. Ei lainaaminen ole häpeällistä, jos vain maksaa velkansa, ja sen minä tein. Allan-setä oli juuri aloittanut liikkeensä, ja siihen olin pannut pienen pääomani niihin aikoihin, kun kohtasin äitinne. Jos te olisitte sattuneet kohtaamaan äidin, eikö teitäkin olisi haluttanut naida hänet?"

"Olisi toki!" huudahti Nancy innokkaasti. "Vaikka viisikymmentä kertaa!" Jolloin syntyi yleinen nauru.

"Ja miten kävi niiden rahojen, jotka joutuivat Allan-sedän liikkeeseen?" kysäisi Gilbert odottamattoman älykkäästi.

Isä ja äiti vaihtoivat hämmentyneen katseen ennenkuin kapteeni vastasi: "Oh! kyllä ne saadaan takaisin kuudenkertaisiksi kasvaneena kunhan hiukan odotamme, Allanilla on juuri nyt hyvin tuottava yritys hankkeilla, amiraali."

"Hauska kuulla! Mukava toveri ja kunnon mies! Soisin vain, että hän joskus saisi todella jotain aikaan, eikä vain turvautuisi lupauksiin."

"Kyllä hän vielä lupauksensa pitää, jos vain saa olla terveenä, mutta juuri näihin aikoihin on hänen terveytensä perin huonossa kunnossa. No niin, luehan runo!"

Amiraali sovitti silmälasit nenälleen Kathleenin auttamana, joka istui hänen polvellaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen suudellakseen häntä kummallekin poskelle. Sitten hän luki:

On tullut yönä sunnuntain pien' pursi valkamaan, niin kummallinen, purjeeton. — Ma katsoin, nauroin vaan.

Sumuista merten outojen tuo saapui pursi soma ja meille laski ankkuriin. — Oi, tyttäreni oma!

Niin tuhannesti, tietäkää, se tervetullut on. Sai vastaan Toivo, Rakkaus ja runo koruton.

Lipuitta, papereitta on tuo pursi pieni, soma; ei kuulu Brittein laivastoon mun tyttäreni oma.

Nyt kaikki kellot kaikukaa, jo koittaa uusi aika. Nyt pienet tossut vallitsee ja tuttipullon taika.

"Voi miten kaunista, Peter!" huudahti Carey-äiti aivan hehkuvana. "Sinä et ole milloinkaan näyttänyt sitä minulle!"

"Sinä puuhasit liian paljon yllämainitun hauskan pikku veitikan kanssa, vai mitä Nan, tarkoitan Nancy!" ja isä nipisti häntä korvasta ja nykäisi vallatonta suortuvaa.

Nancy oli mitä viehättävin olento silmäin katseltavaksi ja hänen kaunis ulkomuotonsa oli perinnöllistä. Sillä "kauniit Careyt" oli nimitys, joka jo kolmen sukupolven aikana oli kuulunut hänen isänsä perheen jäsenille, ja kun luutnantti Carey valitsi Margaret Gilbertin vaimokseen, oli hänellä onni saavuttaa seurapiirinsä viehättävimmän neidon rakkaus.

Niinpä kertomuksemme alkaessa Careyt saivat yhä pitää vanhan nimensä, sillä kaikille lapsille oli luonto-äiti ollut antelias, eikä tuttavapiiri voinut milloinkaan ratkaista kumpi tytöistä, Nancy vaiko Kathleen oli perheen kaunotar. Kathleen oli vaaleakutrinen hipiä muistutti ruusua ja kasvojenpiirteet olivat hienot, ei pieninkään puute häirinnyt hänen muotonsa harvinaista viehkeyttä. Kaikki hatut soveltuivat hänelle; kaikki värit sulautuivat hänen hiustensa väriin. Hän oli sisaruksista kaunein niin kauan kuin Nancy pysyi poissa näkyvistä, mutta sinä hetkenä kun tämä nuori neitonen näyttäytyi, joutui Kathleen varjoon. Nancy ärsytti, kipinöi, hehkui, Nancy oli toisinaan nyrpeä ja tuontuostakin tulistui; Nancyn silmiä täytyi alinomaa tutkistella, jos mieli tietää oliko mitään uutta sattunut hänelle itselleen tahi hänen lähimmälle ympäristölleen. Ellei häneen vilkaissut vähän väliä, joutui peräti takapajulle perheen tapahtumiin nähden; minuutissa tahi parissa hän saattoi lennättää kymmeniä sähkösanomia jollekin jostain. Kathleenin saattoi huoleti tunniksi tahi pariksi heittää oman onnensa nojaan mielenmuutosta pelkäämättä; hänen mielialansa vaihtelivat vähemmin, hänen luonteensa oli tasaisempi, hänen harrastuksensa nykyhetken tapahtumiin vähemmän kiihkeä ja elävä. Kathleenin luonne vaati elävöittämistä, Nancyn taltuttamista. Hänen vaikutteensa tulivat sisästäpäin, kuten niiden aina olisi tultavakin, vaikka ne silloin tavallisesti kaipaavat ulkoa tulevan voiman opastusta.

Nancy oli enemmän impulsiivinen kuin ahkera, enemmän jalomielinen kuin viisas, enemmän uskalias kuin harkitseva; kestävyyttä ei hänellä ollut liiaksi ja kärsivällisyyttä tuskin ensinkään.

Gilbert oli tulinen, kaksitoistavuotias, seikkailuhaluinen poika. Helposti hän syttyi tuleen, mutta ei palanut kauan, siksipä hänen halunsa vetikin uljaisiin tekoihin, hetkellisesti innostuttaviin ja nopeasti suoritettaviin, sellaisiin, joista voittaja suoriutuu paisuvin rinnoin, lakissaan sulka, ja jotenkin silmiinpistävä sulka parhaiten soveltuikin Gilbertille.

Peter-poika? Oh! Peter, nelivuotias, on parin sanoin kuvattu: täysiverinen naistenlumooja ja sydänten murtaja. Kaikkia pienen pojan muodostamiseen tarvittavia alkuaineita oli tässä käytetty, mutta joukkoon oli sekoitettu valkoista taikaa. Sääli ajatella niitä monia kymmeniä tyttövauvoja, joiden ehkä jo ennakolta oli kärsittävä polttavaa sydänvaivaa, koska eivät kaikki voineet mennä aikuisiksi tultuaan naimisiin Peterin kanssa.

III.

YHTEINEN NIMITTÄJÄ.

Kolme viikkoa oli kulunut Carey-äidin lähdöstä Fortress Monroehin, ja lapset olivat eläneet suurenmoisten siveellisten voittojen aikaa. Jos John Bunyan olisi vilkaissut sisään ikkunasta, olisi hän varmaankin huudahtanut:

Ken etsii tosi kuntoa, Hän tänne tulkohon.

Harhaan joutuminen tässä kurjassa maailmassa on kylläkin helppoa, mutta on olemassa eräitä asianhaaroja, jotka ikäänkuin opastavat meitä hyveen tielle. Kun esimerkiksi muinaisajan ritarin tavoin kannat lähinnä sydäntäsi tunnuslauseita sellaisia kuin: "Parempi kuolema kuin tappio!" "Ihminen voi mitä hän tahtoo!" "Kunnia ennen kaikkea" j.n.e. Nämä lauselmat näyttävät varsin kauniilta koulun kesätehtävien mottosanoina, mutta useat katoavat käytännöstä jo ennen kylmien säiden saapumista.

On vaikeata tehdä oikein, kuten jo mainittiin, mutta ei silloin, kun äiti on meistä erossa ensimmäisen kerran syntymämme jälkeen, ei kun kodin ainainen päivänpaiste levittää säteitään muualla, ja me haparoimme hämärissä ilman häntä, palauttaen mieleemme hänen viimeisiä sanojaan ja omia, viimeisiä lupauksiamme. Ei vaikeata kun ajattelemme rakkaita, sinisen samettihatun värisiä silmiä ja niistä tipahtavia kyyneleitä. Ne ovat satojen penikulmien päässä, mutta kymmeniä kertoja päivässä näemme niiden katseen ja illalla ovat ne viimeisenä ajatuksenamme.

Ei ole vaikeata tehdä oikein kun ajattelemme isää; hilpeätä, reipasta isää, joka on vuoteessa heikkona sairaana äidin hoitamana; hellästi myhäilevää isää, jonka silmät tuontuostakin välähtelevät niin lystikkään iloisesti; pitkää, leveähartiaista isää, joka täydessä virkapuvussaan on uhkea kuin mikäkin jumala, isää, niin urhoollista, että jos hän joskus maailmassa joutuisi meritaisteluun, niin hän nujertaisi vihollisen käden käänteessä; isää, jonka lämmin, tukeva käsi merkki- ja lupapäivinä taluttaa meidät suurenmoisille huviretkille, missä saamme nähdä elämän hauskimmat puolet ja missä nautimme aivan suunnattomasti.

Tulipalon riehuessa katolla riitaisinkin perhe lakkaa kiistelemästä kunnes hädästä on suoriuduttu ja on päästy uuden katon suojaan. Mikä lieneekään syynä, mutta raskaiden koetusten, murheiden ja onnettomuuksien aikana unohtuvat erimielisyydet, jotka ovat erottaneet ihmisiä. Eikö se melkein muistuta matemaattista tehtävää, missä murtoluvut tehdään yhdennimisiksi?

Careyn taloudessa oli nyt jalo kilpailu käytöksen erinomaisuudesta ja sen seuraukset ulettuivat keittiöstä lastenkamariin. Ellen, keittäjä, oli töissään siistimpi, Joanna, toinen palvelija, entistä kiltimpi, Nancy, joka, oli "vastuunalainen" nousi aamulla muita aikaisemmin ja kävi viimeisenä nukkumaan, käytyään ensin tutkimassa olivatko kaikki ovet ja ikkunat suljetut, nekin, joita miesmuistiin ei oltu lukittu. "Minä olen vastuunalainen", hän kolme, neljä kertaa päivässä hoki itselleen ja pelkäänpä muillekin! Kun hän vähänpäästä nurkumatta muutti puhdasta Peterin ylle, osoitti hän siinä sellaista enkelimäistä kärsivällisyyttä, että paksunahkaisimmankin täytyi heltyä ihailuun. Peter ei koskaan muistanut hänellä vaatteita olevankaan. Hän olisi voinut olla oikea myrskylintu, joka upotti parhaat höyhenensä aaltoihin ja antoi Jumalan auringon kuivata ne missä ja milloin tahansa. Tomu, rapakko, vesi, sulavat namuset, tahmeat aineet valmistivat hänelle kaikkein mieluisinta ajanvietettä, ikäänkuin valkoisia merimiespukujakin olisi kasvanut joka oksalla ja niitä voisi vain vetää ylleen milloin mieli teki.

Gilbertkään ei voinut estää tunteitaan kohoamasta ihailun ja kunnioituksen asteelle nähdessään Nancyn vakavaa intoa. "Sinua ei kukaan voisi tuntea, Nancy; tämähän on kerrassaan ihmeellistä, tokko sitä vain kestää" virkkoi hän. Otettiinpa tämäntapainenkin kiitos rakastettavan suopeasti vastaan, vaikka Nancy ehkä aikaisemmissa vaiheissaan olisi lennättänyt aika kipakan vastauksen. Kun hän oli "vastuunalainen", ei hänen ollut lupa virkkaa mitään, vaikka Gilbert unohtaisikin itsensä siihen määrin, että sanoisi häntä röhkiväksi porsaaksi. Hänellä oli se autuas tietoisuus, että jos olisi tutkittu, niin hänen puseronsa alta olisi löytynyt jotain enkeli-siipien tapaista, ei harjaksia.

Gilbert puolestaan ei aavistanut koulunsa opettajain ihmettelevän oliko hän tullut uskonnolliseksi vai työskentelikö hän jonkun poikamaisen vedon kannustamana. Varovasti, ikäänkuin peläten sen särkyvän tiellä, hän kantoi viikkoarvostelunsa kotiin, liisteröi sen suurelle paperiliuskalle ja kehysti sen punaisilla, valkeilla ja sinisillä kultapaperi-liuskojen yhdistämillä tähdillä. Kuinka kapteeni ja rouva Carey vuoroin nauroivat ja itkivät, kun tämä kuvaava tervehdys saapui heille. "Oi, kyllä he ovat kultaisia", huudahti Carey-äiti. "Kuinka eivät olisi?" mutisi kapteeni heikosti, "ovathan he sinun lapsiasi."

* * * * *

"Oikeastaan on aivan yhtä helppoa tehdä oikein kuin väärin, Kathleen", sanoi Nancy eräänä iltana tyttöjen käydessä nukkumaan.

"Oo-n!" myönsi Kathleen hiukan viivästellen, sillä hän oli arvosteluissaan johdonmukaisempi ja punnitsevampi kuin sisarensa. "Mutta täytyy lakkaamatta pitää ajatukset siinä eikä saa pikkuistakaan hellittää! Ja sitten on helpompi parin viikon aikana kuin ajan pitkään!"

"Se on totta", arveli Nancy; "olisi vaikeata jatkaa tätä iankaiken. Ja täytyy olla joku, jota rakastaa aivan vimmatusti, muuten ei ensinkään jaksaisi. Mitenkähän ne ihmiset tulevat toimeen, jotka eivät voi rakastaa sillä tapaa, tahi joilla ei ole ketään rakastettavaa?"

"En tiedä", sanoi Kathleen unisesti. "Minua niin uuvuttaa tämä hyvänä oleminen, että joka ilta luen rukoukseni ja kömmin vuoteeseeni aivan läpiväsyneenä. Viime yönä nukahdin kesken rukousta, nukuin minä!"

"Älähän lörpöttele!" huomautti Nancy epäuskoisesti.

IV.

SÄRKYNYT PIIRI.

Nuo kolme viikkoa olivat pidenneet kuukaudeksi ja hyveet olivat yhä valtiaina Careyn perheessä. Mutta asiat olivat muuttuneet. Kaikki sen huomasivat paitsi Peter. Hän puuhaili aamusta iltaan siinä ilojen ihmemaassa, missä ei kuolemasta mitään tiedetä. Lapset eivät enää rynnänneet postinkantajaa tapaamaan, vaan odottivat kunnes Joanna toi postin huoneeseen. Kirjeiden sävy alkoi muuttua, varmasti, päivä päivältä. Ensin ne koettivat olla reippaita, sitten niissä puhuttiin, että pahin oli todennäköisesti ohi, lopulta tuli toivomus, että isä läpäisisi taudin. "Voi! kunpa vain hän läpäisisi kokonaan! Kunpa olisimme siellä äitiä auttamassa!" nyyhkytti Nancy.

Eräänä aamuna sanoi Ellen Joannalle keittiössä: "Minun luuloni on, ettei kapteeni paranekaan taudistaan, tekisi mieleni lähteä Newburyportiin serkkuani tervehtimään, sillä minua ei haluta olla tässä talossa, kun lapset saavat tietää." Ja Joanna sanoi: "Häpeähän toki, tahdotko jättää lapset juuri heidän murheensa hetkellä!" Jolloin Ellen nolostui ja tunnusti olevansa kurja pelkuri.

Vihdoin viimein koitti päivä, joka ei koskaan lähtenyt mielestä; päivä, joka kuin polttamalla pyyhkäisi muistista kaikki edelliset päivät kuten mahtava aalto tieltään raivaa kaikki pikku laineet, päivä, jolloin Ann-serkku — Allan-setä kun ei sairaudeltaan päässyt matkustamaan — tuli tuomaan sen hirvittävän uutisen, että kapteeni Carey oli kuollut.

Älköön kukaan luulko, ettei Ann-serkku surrut ja ottanut osaa lasten suruun ja omalla karulla tavallaan koettanut lohduttaa heitä, mutta hän oli kiitollinen, että hänen tehtävänsä oli lyhytaikainen. Rouva Carey tiesi miten oli käyvä, ja hän oli järjestänyt asiat niin, että hän voi saapua kotiin aivan pian sen jälkeen kuin isku oli kohdannut. Äitinsä määräyksestä (hän oli ajatellut kaikkea) oli Peter vietävä naapuritaloon, jossa hän parhaillaan oli kaiken mielenkiinnon keskuksena ja hilpeyden aiheuttajana. Hän oli liian nuori, jotta hänellä voisi olla minkäänlaista hyötyä toisten kyynelten näkemisestä, pienet taimilapset viihtyvät parhaiten auringonpaisteessa. Toiset istuivat katuikkunan ääressä surkeaan ryhmään kyyristyneinä, turvonnein silmin ja läpimärät nenäliinat liikuttaviin pikku tukkoihin kierrettyinä.

Ann-serkku tuli ruokasalista pitäen kädessään karahvia ja lusikkaa. "Kas niin, lapset", kehoitteli hän, "nyt olette jo kaksitoista tuntia lakkaamatta itkeneet, enkä minä siitä lausu moitteen sanaa. Minä tekisin juuri samalla tavalla, jos olisin itkuun taipuva. Ettekö sentään usko teissä olevan terästä sen verran — kaikissa kolmessa — että jaksaisitte pitää päänne pystyssä äitinne takia, kun hän tulee kotiin. Minä olen teille kullekin sekoittanut hyvän annoksen höystettyä spriitä, se on kerrassaan mainiota hermoille. Teidän on annettava äitinne nukkua yksi yö, ja kun hän alkaa hiukankin palata voimiinsa, olette te hänen paras lohdutuksensa maailmassa. Jos tuolla tapaa aiotte jatkaa, niin tuotatte hänelle kuoleman."

Se oli hyvä keksintö ja lääke oli rauhoittavaa. Gilbert otti ensimmäisen kulauksen, Kathleen toisen ja Nancy kolmannen, ja tuskin oli viimeinen siemaus kadonnut lasten poloisiin, kivistäviin kurkkuihin, kun jo vaunut pysähtyivät veräjälle. Joku sukelsi esiin niistä ja auttoi äitiä astumaan vaunuista, äitiä, joka ennen oli ollut vielä kepeäjalkaisempi kuin Nancy. Vieras herrasmies, voi! vieras ei hän ollutkaan, olihan rakas amiraali, joka talutti äitiä tietä pitkin. He olivat tietämättään odottaneet saavansa nähdä ruskean muhvin ja sinisen samettihatun, mutta ne olivat hävinneet samoin kuin isä ja kaikki edellisten vuosien ihanuudet. Niiden tilalla oli mustat vaatteet, jotka kouristivat heidän sydämiänsä. Mutta äiti oli heittänyt syrjään hunnun, joka kätki hänet lasten ikävöiviltä katseilta, ja kun hän kohotti kasvonsa, säteili niistä entistä, vanhaa rakkautta. Hän oli murtunut, hän oli kalpea, mutta hän oli yhtäkaikki äiti, ja nuo kolme pientä, harrasta odottajaa kiskaisivat auki oven ja tempasivat hänet syliinsä nyyhkien, voihkien, supattaen kaikennäköisiä helliä lohdutussanoja, ja heidän lapselliset kyyneleensä tipahtivat lääkitsevän kasteen tavoin äidin sydänraukalle. Amiraali viihdytti ja rauhoitti heitä kutakin vuorostansa paitsi Nancyä. Ann-serkun lääkkeestä ei ollut mitään apua, ja nyyhkytysten tukehuttamana Nancy pakeni ullakkoon kunnes hän tunsi olevansa kyllin vahva sanomaan ilman äänenvärähtämistä "äidin tähden". Sitten hän hiipi alas ja kulkiessaan varpaillaan sivu äitinsä huoneen hän kurkisti sisään ja näki jonkun istuvan ikkunan ääressä olevassa tuolissa, joka oli ollut tyhjänä toista kuukautta, ja tuo mustapukuinen olento oli kaikki, mikä oli jäljellä äidistä; outo, murheellinen, hiljainen äiti, joka oli jättänyt osan itsestään jonnekin — hilpeän osan, reippaan osan, sen osan, joka teki hänet niin huvittavaksi, niin lumoavan erilaiseksi kuin kaikki muut äidit. Nancy pujahti hiljalleen sisään ja painoi nuoren, pehmoisen poskensa vasten äitinsä poskea silittäen ääneti hänen hiuksiaan. "Sinulla on neljä, jotka sinua rakastavat ja pitävät sinusta huolta", virkkoi hän. "Onhan se hiukan parempi kuin ettei olisi ketään."

Rouva Carey tempasi hänet lujasti syliinsä. "Oh! Nancy rakkaani! minun ensimmäiseni, minun vanhimpani, Jumala on auttava minua, sen tiedän, mutta juuri nyt tarvitsen jotain lämmintä ja pehmeätä, johon voin nojata; tarvitsen jonkun käsivarsia tuekseni, ja huulia suudeltavakseni! Minun ei pitäisi murehduttaa sinua eikä turvata sinuun, sinä olet liian nuori — mutta minun täytyy vain hiukan, nyt alussa. Näetkös, rakkaani, isän jälkeen olet sinä!"

"Isän jälkeen sinä!" Tästä hetkestä alkaen sai Nancyn elämä uutta vauhtia. Tässä hän sai kannustimensa, tässä uskonsa; tässä sen sytykkeen ja elähdyttävän voiman, jota hän oli ollut vailla. Hän ei yhdessä kädenkäänteessä tullut vuosia vanhemmaksi, mutta hänelle selvisi välähdyksenä, mitä mahdollisuuksia, mitä etuoikeuksia, mitä velvollisuuksia hänen eteensä oli auennut. Elämän kasvot olivat muuttuneet ja niin oli Nancykin.

"Rakastatko minua lähinnä äitiäsi?" oli amiraali kerran houkuttelevasti kysynyt, kun Nancy oli kahdeksan vuotias ja tavallisuuden mukaan hänen polvellaan.

"Voi enhän toki!" vastasi Nancy miettien ja päätänsä pudistaen.

"Vai et, no, sehän on aika kolaus minulle", huudahti amiraali nipistäen häntä korvasta ja venyttäen pientä suortuvaa. "Minä uskottelin itselleni, että olisin lähinnä äitiä, kun olen oikein parhaimmillani."

"Katsos, Ami kulta", sanoi Nancy kietoutuen kiinni hänen liiveihinsä ja huoahtaen pelkästä mielihyvästä, ajatellessaan miten paljon kilttejä ihmisiä on maailmassa. "Katsos näin se on. Ensin on äiti, ja sitten on äidin ympärillä hyvin, hyvin avara tila tyhjää; ja sitten tulette isä ja sinä sen tyhjän jälkeen."

Amiraali myhäili vakavaa, kaunista myhäilyään, joka usein tuli hänen silmiinsä, kun hän piteli Carey-äidin poikasia polvellaan. Hän suuteli Nancyä korvan takaa pilkistävälle pienelle, valkealle täplälle, missä ruskea tukka silkinpehmeänä ja hienountuvaisena kuin siveltimellä vedettynä taipui somiin suortuviin. Hän ei virkkanut mitään, mutta tähän suudelmaan sisältyivät hänen nuorukaisunelmansa ja eräät miehuusiäntoiveet, jotka eivät koskaan olleet toteutuneet. Hän mietti, että Margaret Gilbert oli onnellinen nainen ollessaan Carey-äiti; ja lisäksi sellainen äiti, että hänen ympärillään on hyvin, hyvin avara tila tyhjää ja vasta sen tilan jälkeen on muu maailma lähempänä tahi etäämpänä ansioittensa mukaan. Ja hän mietti, eikö juuri tuossa toteutunut äitiyden ihanne ja eikö sellainen edistänyt Jumalan tarkoitusperiä tässä maailmassa.

V.

MITÄ ON JULIALLE TEHTÄVÄ?

Puhutaan usein perhepiireistä, mutta oikeita piirejä ei ole niinkään monta. On yhdensuuntaisia viivoja, jotka eivät koskaan yhdy, on neliöitä, kolmioita, suunnikkaita, on vinoja neliöitä ja epäkkäitä ja monia muita geometrisia kuvioita minkä verran tahansa, mutta verrattain harvoin näkee oikein kaunista pyöreätä perhepiiriä. Todellinen perhepiiri syntyy kun isä ja äiti ensin tarttuvat toistensa käsiin ja rakkaasti seisovat käsitysten, sitten he kurottavat kätensä kummallekin puolelle ja siinä tuokiossa laskeutuu niihin lastenkäsiä, jotka taas lujasti pitävät kiinni toisistansa, ja niin muodostuu piiri. Yksi lapsi on parempi kuin ei mitään, koko lailla parempi kuin ei mitään; se on ainakin yritys oikeaan suuntaan, mutta oikein sievää muotoa ei piirille vielä silloin synny. Seisokoot vaikka kuinka kauniisti, pyöreätä piiriä ei vain tule. Mutta sillä hetkellä kun piiriin liittyy useampia, kaksi, kolme, neljä, viisi, se pyöristyy, ja karttuu iloisuutta, karttuu naurua ja toimintakykyä. (Karttuu myös vastuunalaisuutta ja huolia, mutta miksi peloittelisimme ihmisiä muodostamasta piirejä, kun ei niitä kuitenkaan tule liikaa.)

Careyn perhe oli ollut pyöreä ja puutteeton piiri, rakkaus ja sopusointu oli yhdistänyt kaikkia sen eri osia. Toiset perheet muodostavat vinokaiteita, äiti rakastaa lapsia, mutta ei isä, tahi isä rakastaa, mutta ei rakasta äitiä, tahi isä ja äiti rakastavat toisiansa, mutta jättävät lapset osattomiksi, on aivan mahdotonta luetella kaikki ne mittausopilliset omituisuudet, jotka vinokaidetta estävät tulemasta ympyräksi, mutta yksi henkilö voi seisoa niin pahasti, että piiri tulee muodottomaksi. Kun kapteeni Carey oli lähtenyt pitkälle matkalleen tuntemattomaan ja kartoittamattomaan maahan, koettivat jäljelle jääneet Careyt pari kuukautta muodostaa perhepiirin yhä vieläkin onnistumatta siinä vähääkään. He painautuivat niin liki toisiansa kuin suinkin taisivat, mutta sillä piirin kohdalla, missä isä oli ollut, oli aina aukko. Kaikista ei jää aukkoa heidän poistuessaan, on vaiteliaita, haluttomia, hajamielisiä ja yksinomaan työhönsä kiintyneitä miehiä, mutta kapteeni Carey oli täynnänsä eloisuutta, lämpöä ja hyvää tuulta. On omituista, että niin moni mies luulee lapsen omistamisen tekevän hänestä isän, siinä hän erehtyy, ja se erehdys on varsin yleinen. Kapteeni Carey oli poika poikiensa seurassa, ja tyttäriensä rakastettava ja huomaavainen toveri; vaimoansa kohtaan — oh! parasta lienee olla siihen kohtaan koskemattakaan. Eikä rouva Careykaan sitä koskaan tehnyt, hän kätki sen omaan sydämeensä puhumatta siitä kenellekään. Sellainen muisto ei voi milloinkaan haihtua, sellainen tappio ei milloinkaan tulla korvatuksi. Tässä ei ollut muuta neuvoa kuin muistella isän ylpeyttä ja osoittautua sen arvoiseksi, palauttaa mieleen hänen huolenpitonsa äidistä ja täyttää hänen paikkansa mikäli mahdollista. Olla uljas, uuttera ja uskollinen, kas siinä äidin kolme u-ta, joista oli ainoa apu nykyisissä oloissa.

Helpointa ei tietenkään ollut harjoittaa toiseksi mainittua avua, sillä ensimmäinen säästäväisyystoimenpide oli ollut Joannan, sisäkön, erottaminen. Vanhanaikuisissa romaaneissa isäntäväkeensä kiintyneet palvelijat aina hartaasti haluavat jäädä paikkoihinsa ilman palkkaa, mutta tämä kertomus liikkuu myöhempien aikojen vaiheissa. Joanna itki eron katkeruutta, mutta ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi sellaista romanttista ja epäkäytännöllistä käännettä kuin olisi ollut toimeenjääminen ilman korvausta.

Kapteeni Careyn palkka oli ollut, tahi oikeammin, olisi tullut olemaan viisituhatta dollaria, sillä hän oli saanut ylennyksensä vasta kolme kuukautta ennen kuolemaansa. Lisäksi hän olisi saanut ylimääräisesti viisisataa dollaria merellä ollessaan ja saadessaan tämän lisäyksen entisiin tuloihinsa hän oli päättänyt korottaa henkivakuutuksensa. Mutta tauti tapasi hänet ennenkuin se tuli tehdyksi, tauti, joka alkujaan oli niin mitätön ja vaaraton, mutta sai sellaisen äkkinäisen ja odottamattoman käänteen.

Henkivakuutuksen täytyi sinänsä joutua pankkiin vastaisia tarpeita varten. Rouva Carey arveli sen viisaimmaksi, kun oli huolta pidettävä neljästä lapsesta alle viidentoista vuoden. Kysymys oli vain miten rahat oli pysytettävä pankissa ja kuitenkin elettävä kapteenin eläkkeellä, joka oli kolmekymmentä dollaria kuussa. Olihan heillä, kapteenilla ja hänellä, hiukan varallisuuttakin, kymmenentuhatta dollaria, mutta se oli sijoitettu Allan Careyn liikkeeseen, ja Allan oli pahasti hermosairaana eikä hänen liikkeestään oltu vielä saatu irti minkäänlaisia tuloja, ei suuria eikä pieniä. Amiraali oli maailman toisessa ääressä, ja vaikkapa hän olisikin ollut tavattavissa, ei rouva Carey olisi koskaan uskonut hänelle taloudellisia huoliaan. Ajatellessaan hänen parantumatonta tautia potevaa sisartaan ja monenlaisia velvollisuuksiaan ei rouva Carey olisi suostunut vastaanottamaan amiraalin avunantoa, eipä edes ensi ajan monissa tukalissa vaikeuksissa. Ei, nyt vaadittiin uhrautumisen vuosia, ja vaadittiin jokaiselta, sillä vuosia oli kuluva ennenkuin Gilbert pystyi auttamaan, ennenkuin Nancy oli kyllin vanha käyttämään lahjakkaisuuttaan hyväkseen tahi ennenkuin Allanin huostaan uskotut rahat antaisivat osinkoja. Vaadittiinpa enempääkin, sillä näinä vuosina ei säästelemisestä ja tarkkuudesta olisi yksin apua, tarvittiin lisäksi ansiotyötäkin.

Rouva Carey oli vasta hiljakkoin jutellut näistä asioista kolmen vanhimman lapsensa kanssa. Talo, missä he nykyisin asuivat, oli liian kallis heidän vastaiseksi kodikseen, ja muuttokysymys piti nyt kaikkien mielenkiintoa vireillä. Joanna oli tähän päivään asti ollut ensimmäinen yritys säästäväisyyteen, mutta voi! Joanna oli vain pisara välttämättömyyden saavissa.

Eräänä maaliskuun aamuna rouva Carey istui huoneessaan lastensa ympäröimänä kirje helmassaan. Kirje oli Mansonilta, Allan Careyn nuoremmalta osakkaalta, ja se oli saattanut hänet rauhattomaksi ja neuvottomaksi, se kun nostatti pinnalle niin monta rahakustannuksia, velvollisuuksia ja vastuunalaisuutta koskevaa kysymystä. Kirjeestä saatiin tietää: että Allan Carey oli ruumiillisesti ja henkisesti murtunut mies, että hänet oli lähetettävä sekä ilmanalan että hoidon vuoksi parantolaan Adirondacksiin; että liikkeen osakkeet, jos niitä jaksettaisiin pitää, voisivat vielä joskus tulla korkoa tuottaviksi, (eikä ollut niinkään vaikeata pitää niitä, sillä tällä hetkellä ei kukaan niitä halunnut); ettei Allanin pienellä tyttärellä Julialla ollut minkäänlaisia tulolähteitä sen jälkeen kuin isän kuukautiset laskut oli maksettu ja että hänen ainoa sukulaisensa, Careyn perhettä lukuunottamatta, eräs neiti Ann Chadwick, oli kieltäytynyt ottamasta häntä luokseen. "Herra Carey kääntyi neiti Chadwickin puoleen viime hädässään", kirjoitti herra Manson, "sillä hänen mieltänsä apeutti jo ajatuskin, että te, hänen veljensä leski joutuisitte hänen vastoinkäymistensä tähden kärsimään enemmän kuin tarpeellista oli, ja hän kielsi jyrkästi teille ilmoittamasta kovan kohtalonsa laatua ja laajuutta. Neiti Chadwickin ainoa vastaus hänen pyyntöönsä oli, että hänen mielestään oli jokaisen pyrittävä tulemaan toimeen omalla pohjallaan seisoen, ja että jos hänellä, Allanilla, olisi ollut sama vakaumus, ei hän olisi joutunut nykyiseen ahdinkotilaansa. Kerron teille, hyvä rouva Carey", jatkoi kirjoittaja, "tämän vain saadakseni teiltä neuvoa lapsen suhteen. Tiedän varsin hyvin, etteivät tulonne riitä edes omien lapsienne ylläpitoon; mitä on siis Julialle tehtävä? Itse olen köyhä nuorimies ja minulla on kaksi sisarta elätettävänä. Tietysti minun onnistuu saada toimi, enkä aio jättää hoitamatta Careyn moninaisia asioita ja suunnitelmia hänen maanpakonsa aikana, mutta mitä rahalliseen avustukseen tulee, en voi panna penniäkään enemmän likoon."

Kirjeestä oli pidetty pitkä neuvottelu, ja rouva Carey oli lukenut osia siitä moneen kertaan, mutta vaikka lapsia suuresti säälitti Allan-setä ja vaikka kuului äänekkäitä huudahduksia: "Julia raukka!", ei heistä yksikään ollut vielä ehdottanut mitään aseman parantamiseksi.

"No niin", virkkoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon, "meillä ei näy olevan valitsemisen varaa."

"Tarkoitatko, että otat Julian luoksemme asumaan — oikein perheenjäseneksi?" huudahti Gilbert.

"Siitä juuri tahtoisin kanssanne neuvotella", rouva Carey vastasi. "Te kolme edustatte perhettä yhtä hyvin kuin minä — Tule sisään!" huudahti hän, sillä hän kuuli nuorimman myrskylinnun kepeiden askelten nousevan portaita ylös. "Tule sisään! Tahtoisinpa tietää, missä on kultaisempaa Peteriä, missä ketterämpää ja puhtosempaa Peteriä kuin meidän oma Peterimme. Ja mistä saisimme kokoukseemme paremman neuvonantajan?"

"Puhtosempaako, äiti kulta! Miten voit sanoa noin?" kysäisi Kathleen.

"Tarkoitan puhtosempaa silloin juuri kun hän on pesty ja puettu", vastasi Peterin äiti. "Tuletko perheneuvotteluun, Peter-muru?"

Peter kapusi äitinsä polvelle ja vastasi epämääräisesti päätään nyykähyttäen, sillä koko hänen huomionsa oli kääntynyt liukkaan nappulan onkimiseen pitkäkaulaisesta pullosta.

"Ole siis vaiti ja puhu vain silloin kun sinulta kysytään neuvoa", jatkoi rouva Carey. "En tahtoisi tehdä vastoin teidän kaikkien toivomuksia, lapset, ellei ole pakko. Omasta puolestani olen kyllä suostuvainen kuormaa kantamaan, mutta tässä kysytään muutakin, kuin minun myöntymystäni."

"Minusta", virkahti äkkiä Nancy, joka nyt oli päässyt äitinsä salaisen vakaumuksen perille, "minusta Julia on pöyhkeä, itserakas, turhamainen, teeskentelevä, pieni riikin—" Tässä hän tapasi äitinsä silmän ja äkkiä hänen päässään tahi sydämessään tahi omassatunnossaan kajahtivat sanat "Isän jälkeen sinä!" Tehden loistavan puhetaidollisen hyppäyksen hän päätti lauseensa sekunnin verran tuumittuaan, — "riikinkukko, mutta jos äidin mielestä Julia on velvollisuus, niin olkoon hän sitten velvollisuus, ja meidän on rohkaistava mielemme ja siedettävä häntä. Täytyykö meidän rakastaa häntä, äiti, vai riittääkö, että olemme hänelle hyviä ja kohteliaita ja annamme hänelle linnunpaistista rinnan ja tyydymme itse luihin. Hän ei tule koskaan sanomaan: ' En tahdo ryöstää teiltä! kuten Ann-serkku, ottaessaan rinnan'."

Kathleen näytti perin alistumattomalta. Hän vihasi paistin luuosia ja kaikkea sen arvoista elämässä. Hän ei ollut mieltynyt vuoteen seinäpuoleen, ei istumaan keskellä vaunujen istuimella, ei leivän kannikkapalaan, ei sitkeihin korppuihin, ei kalan pyrstöpäähän eikä munakkaan palanneisiin reunoihin. "Minulle se merkitsee enemmän kuin kenellekään muulle," puheli hän synkkänä.

"Kaikki merkitsee sinulle enemmän kuin muille, Kitty," huomautti Gilbert.

"Tarkoitan, että olen aina neljäs kun kaakkuvati kulkee — kaikessa! Nyt tulee Julia neljänneksi ja minusta tulee viides; onpa onni, ettei voi pudota lattiaa alemmaksi."

"Voi poloista Kathleenia!" huudahti Gilbert. "No niin, äiti, sinä olet aina oikeassa, mutta en käsitä miksi otat perheeseemme vielä yhden lisää, kun kokonaisen viikon ajan olemme sanoneet, ettei viidellekään ole tarpeeksi. Onhan aivan nurinkurista panna minut yhteiseen oppilaitokseen ja tuhlata siten säästetyt varat Julian hyväksi."

Sydämensä syvimmässä pohjukassa rouva Carey tunsi pistoksen. Gilbertissä oli pieni hitunen kovaa itserakkautta, ja äiti tahtoi saada sen sorasta esiin kaivetuksi ennenkuin se pääsisi juurtumaan ja sai kasvaa liian vahvaksi.

"Muista, että Juliakin on Carey-poikanen, Gilbert," virkahti hän.

"Mutta hän on Allan-sedän poikanen ja minä olen kapteeni Careyn vanhin poika."

"Nyt puhut aivan oikeassa äänilajissa" vastasi hänen äitinsä, "äänenpaino saisi vain olla hiukan toisenlainen. Mitä tahtoisi kapteeni Careyn vanhin poika tehdä ainoan serkkunsa, pienen, häntä nuoremman tytön hyväksi — tytön, jolla elämänsä ensimmäisinä viitenä vuotena oli hyvin turhamainen, ajattelematon äiti, ja joka nyt on tavallaan isätönkin, ainakin joksikin ajaksi?"

Gilbert kääntelihe levottomana epämieluisesti nolostuneena. "Olkoon sitten", sanoi hän, "en minä tahdo olla itsekäs, ja jos tytöt myöntyvät, on kait minunkin mukauduttava; mutta väitän vieläkin, ettei ole johdonmukaista pyytää kuudetta jakamaan sitä, mikä ei ole viidellekään tarpeeksi."

"Siinä olen yhtä mieltä kanssasi Gilly", hymähti hänen äitinsä. "Tämän neuvottelun tehtävänä on vain vastata kysymykseen, onko tarkka johdonmukaisuus aivan paikallaan, kun ryhdymme tekoihin, joihin painavat syyt pakottavat meitä. Jos pyydämme Juliaa luoksemme, on hänenkin 'mukauduttava', kuten sinä sanoit, ja jaettava perheen vastoinkäymiset niin hyvin kuin saattaa."

"Hän on kerrassaan kiusankappale ja se hän on aina ollut", kuului nyt Kathleenin suusta.

"Hän ei milloinkaan tulisi, jos hän arvaisi mitä hänen serkkunsa hänestä ajattelevat, se on aivan varma!" huomautti rouva Carey painokkaasti.

"No, äiti, katso nyt minua silmiin ja puhu täyttä totta. Pidätkö sinä Julia Careystä?" kysäisi Nancy.

Rouva Carey nauroi vastatessaan: "Totta puhuen en! Mutta", jatkoi hän, "on tässäkin neuvottelussa lausuttu monta huomautusta, josta minä en pidä, mutta minä siedän kumminkin kuulla niitä."

"Enhän minä tietysti sano Julialle vasten naamaa, että hän on pöyhkeä ja itserakas", vakuutti Nancy rohkaisevasti. "Toivottavasti hänen paras ystävänsä Gladys Ferguson on kadonnut näkyvistä. Viime kerralla, kun Julia oli meillä käymässä, Kitty ja minä saimme niin tarpeeksemme Gladys Fergusonin puvuista, ranskalaisesta kamarineidosta, makuusuojasta, huonekaluista, ja hänen ulkomaanmatkoistaan, että me kirjoitimme hänen nimensä paperiliuskalle, pistimme sen rasiaan ja hautasimme sen maahan samalla hetkellä kun Julia lähti talosta. Kun kirjoitat hänelle, äiti, sano, että meillä kyllä on viipale rintapaistia hänelle, mutta ei yhtäkään suupalasta, ei edes luita, ole menevä Gladys Fergusonille."

"Eiköhän olisi parasta pyytää Gladys mukaan", ehdotti Gilbert, "silloin voisimme sanoa kuten pikku maalaistyttö Wordsworthin runossa." —

"Sun siskosarjaas, tyttöni, paljonko lieneekään?" "On seitsemän", hän vastasi, mua katsoi ihmeissään.

"Sitten se jatkuu tällä tapaa", nauroi Nancy: —

"He keitä ovat? Kerro siis, mun pieni tyttöni." "On meitä äidin kanssa viis ja Gladys ja Julie!"

Kaikki yhtyivät nyt nauruun, myöskin Peter, joka varsinkin oli kovaääninen, ja joka kuvitteli itse keksineensä ilonaiheen, sillä miksikäs muuten kaikki olisivat suudelleet häntä?

"Mitä on Julialle tehtävä? Mitä sinä sanot, Peter?" kysyi hänen äitinsä.

"Julian täytyy tulla. Hän leikki kerran hevosta", sanoi Peter. On kylläkin ymmärrettävää, että nelivuotias käsittää maailman olevan olemassa ainoastaan häntä varten, mutta sama käsitys luomakunnasta oli vielä Gilbertilläkin. Kolmetoistavuotiaalla pojalla pitäisi ehkä olla selvempi käsitys maailman ja yksilön suhteista toisiinsa; se oli ainakin Carey-äidin vakaumus.

VI.

NANCYN TUUMA.

Nancyn päässä puhkesi alati koko joukko uusia tuumia. Tavallisesti ne olivat erikoisia laadultaan, ja aina huvittavia, vaikkei kenties useinkaan voinut kehua niitä käytännöllisiksi. Oli miten oli, Nancy se keksi, että Peterille oli rakennettava leikkihuone Charlestownin talon takapihan hiekkaan, ja hän itse toimi sen arkkitehtinä ja pää-kirvesmiehenä. Tämä keksintö tuotti Peterille paljon onnea ja koko perheelle paljon tyytyväisyyttä ja rauhaa. Nancyn tuuma oli sekin, että heidän kaikkien, hänen, Gilbertin ja Kathleenin oli oltava tasan kohteliaat Ann Chadwick-serkulle, jottei kukaan joutuisi hänen erikoiseen suosioonsa ja saisi osakseen liikoja epämieluisia vierailukutsuja hänen kotiinsa. Nancyn viehätysvoima ja hyveet olivat jo niin suuressa määrässä saavuttaneet Ann-serkun suosion, että Nancy oli kaksi kertaa peräkkäin ollut vierailemassa hänen luonaan, mutta kolmatta kertaa häntä ei haluttanut mennä.

"Jos te molemmat ette voi enemmän miellyttää häntä, niin minä koetan miellyttää vähemmän, siinä se", päätti hän "Minä en aio yksin kantaa marttyyrikruunua; katsotaanpas eikö se vähän väliä saada kaunistamaan teidänkin nuoria kasvojanne."

Nancyn tuuma oli päästää Joanna menemään ja jakaa hänen työnsä perheen eri jäsenten kesken. Nancyn tuuma oli sekin, että Gilbert sai osalleen hopeiden kiillottamisen, koska ei voitu keksiä mitään muuta miehistä marttyyritointa hänelle. Mutta tämä tuuma osoittautui niin hedelmättömäksi, että se oli kiireesti peruutettava. Gilbert oli ihmeellisen taitava kaikenlaisten työaseitten käyttämisessä, niin taitava, että Carey-äiti pelkäsi hänestä tulevan puusepän eikä suuren sotalaivan päällikköä, mutta talossa ei näyttänyt tällä hetkellä olevan minkäänlaista pikkukorjausten tarvetta. Tulipa päivä, jolloin Peterkin sai kokea, ettei elämä ollut pelkkää leikkiä, että se oli vakavaa. Kun lattia oli lelujen peitossa, oli hänellä ollut tapana seisoa hävityksen keskellä hymysuin, jolloin Joanna kiireesti lensi paikalle ja järjesti kaikki paikoilleen. Joannan lähdettyä istui rouva Carey rauhallisena tuolissaan lastenkamarissa ja Peter seisoi nilkkoja myöten leluihin vajonneena ja katseli äitiänsä naurussasuin.

"Panehan nyt kaikki paikoilleen, Peter-muru", sanoi äiti.

"Kyllä sinä panet", myhäili Peter.

"Minulla on kyllin työtä sinun sukkiesi parsimisessa, Peter."

"Minusta on ikävää korjata tavaroita, mami."

"Eipä se juuri hauskaa ole, mutta se on tehtävä."

Peter asteli ikkunan luo ja alkoi tarkastaa maisemaa. "Taidan mennä leikkimään Ellenin kanssa", virkkoi hän simasuin.

"Sehän sopii mainiosti sitten, kun olet järjestänyt paikoilleen lelusi ja pulikkasi."

"Taidan mennä ensin leikkimään Ellenin kanssa", tuumi Peter hitaasti suunnaten kulkunsa ovea kohti.

"Ei, ensin tehdään työ ja sitten vasta leikitään!" lausui äiti yhä rauhallisesti parsien.

Peter tunsi vajoavansa vastustamattoman ja armottoman logiikan verkkoon.

"Tule auttamaan minua, mami", houkutteli hän, ja rouva Careyn katsahtaessa ylös veti hän äkkiä esille koko asevarastonsa — kaksi hymykuoppasta, vallattomain kiharain ravistamisen, avohuulet, pienet, valkoiset hampaat ja suloisen äänen.

Carey-äidin ensimmäinen tunnesysäys oli heittäytyä lattialle, ja täyttää Peterin kaikki toivomukset, kunhan hän vain edelleenkin katsoisi häneen hymyssäsuin, mutta voittaen salaisen halunsa hän vastasi: "Minä auttaisin sinua, jos apu olisi tarpeen, mutta et nyt tarvitse apuani. Sinä olet jo oikein iso poika!"

"Minä en ole oikein iso poika!" huusi Peter. "Minä olen vasta oikein iso pikkunen poika!"

"Älä tuhlaa aikaa, Peter-muru, käy työhön!"

"Minun on ikävä Joannaa!" karjui Peter pienen härän äänellä.

"Kaikki me häntä ikävöimme. Siksipä äitikin parsii sukkia, että hänen täytyi lähteä meiltä."

Verkko kiristyi tiukemmaksi Peterin turvattoman ruumiin ympärille ja hän paiskautui kiukkuisesti kiikkuhevosensa päälle ja raahasi sen kolisten nurkkaan. Tyhjennettyään suurimman osan voimastaan ja pahasta tuulestaan tähän toimeen hän järjesti loput tavaroistaan paikoilleen rauhallisemmin, mutta viljavin kyynelin ja nyyhkytysten puistattamana.

"Mainiota!" huomautti Carey-äiti. "Joanna ei olisi voinut tehdä sitä paremmin, ja ensi kerralla se on jo paljoa helpompaa." Peter kuuli selvästi sanat "ensi kerralla" ja alkoi jo tuntea Velvollisuuden tuikeat kasvot, vaikkei hän ollut vielä viittä vuotta täyttänyt.

Toinen, paljoa traagillisempi hetki oli, kun häntä vaadittiin siistimään itse itsensä Kathleenin johdolla, joka seisoi vieressä auttaakseen, jos apu todella olisi tarpeen. Nyt, huomattakoon, Peter oli pohjaltaan aina moitteettoman puhdas. Kerran vuorokaudessa hän pantiin kylpyammeeseen ja sitä paitsi seisotettiin häntä vähän väliä pesuvadin ääressä, mutta tällä pohjalla nähtiin alinomaa todistuksia sekä hänen omasta väsymättömästä toimeliaisuudestaan että muidenkin ihmisten työinnosta. Nämä näkyväiset merkit saattoi jakaa kolmeen luokkaan, nimittäin ne, mitkä hän hankki itselleen ollessaan ulkona Joannan seurassa kuten hiekasta, vedestä, mudasta, ruohosta, väriaineista, liimasta, pihkasta, vernissasta tulleet; ne, jotka olivat seurauksia hänen vierailustaan siskojen luona heidän työssä ollessaan, kuten muste-, väri-, lyijykynä-, liisteri-, arabigummitahrat sekä ne, jotka hän sai Ellenin luona keittiössä oleskellessaan, kuten sokerista, siirapista, mausteista, vanukkaista, kastikkeista, mustista viinimarjoista, viinirypäleistä, taikinasta, erilaisista marjoista (vaihdellen vuodenaikojen mukaan) suklaasta, mehusta, hillosta ja säilykkeistä. Nämä talletukset eivät olleet syvällä, olivat vain täpliä Peterin ulkokuorella ja niiden takaa hänen silmänsä ja sielunsa säteilivät ihastuttavina ja loistavina. Ne saattoi poistaa kostealla liinalla, jos oli vettä saatavissa ja muutenkin, ellei ollut, ja jostain salaperäisestä syystä hieroja tavallisesti aina halusi suukkosen palkakseen, sillä Peterillä oli laajempi suuteleva tuttavapiiri kuin kelläkään muulla koko Charlestownissa.

Kun Peter oli hieronut pois lian eniten näkyvistä paikoista ja siistinyt tukkansa hyväksyttävään kuntoon oman arvelunsa mukaan, hän ilmestyi ruokapöytään sellaisessa asussa, että lapset olisivat naurusta läkähtyneet, elleivät olisi tienneet odottaa tuollaista. Mutta eipä aikaakaan ennen kuin Peter jo alkoi ylpeillä pukemistaidostaan, ja sen lisäksi hän tuli varovaisemmaksi työhommissaan, jottei tarvitsisi samana päivänä turvautua siihen liian usein, koskapa näytti perheessä olevan yleisenä mielipiteenä, että hänen piti tulla toimeen omin neuvoin.

Vaikkei sitä aina sanoin tuotu ilmi, niin oli vallalla se käsitys, että Nancyllä äidin jälkeen oli vallan ohjat käsissään ja myöskin, että hänellä oli tyhjentymätön varasto neuvokkuutta. Ikävän-Haihduttajaksi oli hänen isänsä nimittänyt hänet, mutta hän ei ollut koskaan kuvitellut häntä rohkeaksi sissipäälliköksi, tuntemattomien ja outojen seutujen uljaaksi retkeilijäksi, koska oli ollut vähän tilaisuutta koetella hänen rohkeuttansa ja kekseliäisyyttänsä.

Rouva Carey huomasi näihin aikoihin useasti nojautuvansa Nancyyn, ei kuolleen painon tavoin, vaan jakamalla hänelle huoliaan, antamalla hänelle luottamustaan juuri sen verran kuin hänen nuoruutensa, voimansa ja hilpeä joustavuutensa pystyi alttiisti vastaanottamaan. Oli päätetty muuttaa talosta pois niin pian kuin vuokralainen löytyisi, mutta selvittämättä oli vielä mitä sitten oli tapahtuva. Julia oli toteuttanut Nancyn pahimman pelon vastaanottamalla tätinsä kodintarjouksen, mutta oli ilmoittanut lähtevänsä ensin joksikin aikaa vierailemaan Gladys Fergusonin luo Palm Beachiin, koska Gladyksen vanhemmat olivat tarjoutuneet vastaamaan kaikista kustannuksista. Tällä kunnioitettavalla pariskunnalla ei ollut muita arvoja eikä nimiä, heistä eivät lapset koskaan puhuneet kuin he olisivat olleet kaksi itsenäistä yksilöä. Ne olivat eläneet ja rakastuneet ja menneet naimisiin ja koonneet suunnattoman omaisuuden ja saattaneet Gladyksen maailmaan. Sen jälkeen he olivat siirtyneet taustalle, ja Gladys oli vallannut näyttämön.

"Kylläpä on hauska, että hän lähtee Fergusonille", huudahti Kathleen. "Vielä yksi kuukausi rauha maassa!"

"On kyllä", vastasi Nancy, "mutta hän tulee olemaan vielä ikävämpi, hemmotellumpi, turhamaisempi ja vaativampi kuin ennen. Nyt hän vaatii kultaista kananpaistirintaa ruuaksi. Juuri olemme panneet korjuuseen huuhdemaljat, mutta esiin ne ovat jälleen kaivettavat."

"Antaa hänen pari päivää pestä oman maljakkonsa niin nähdään eikö hän ala kaivata yksinkertaisia tapoja", virkkoi Kathleen ovelasti. "Oh, mikä riemu, jos Fergusonit ottaisivat Julian omaksi lapsekseen Gladyksen seuraksi."

"Ei kukaan huoli Juliaa omaksi lapsekseen", arveli Nancy. "Jos hän olisi oma lapsi, ei sille mitään mahtaisi, täytyisi vain uskoa hänet 'huomaan Herran ainiaan', kuten pyhäkouluvirressä sanotaan, mutta kuka hänet ottaisi varsin lapsekseen."

Tällä epämääräisellä ja epävarmalla kannalla olivat asiat, kun Nancy eräänä iltana pistäytyi äitinsä huoneeseen muiden ollessa jo levolla.

"Näin valoa huoneessasi ja tiesin sinun lukevan, mami. Minulla on sellainen loistava tuuma, etten voi nukkua."

"Anna tuumien levätä yhdeksän jälkeen illalla!" torui hänen äitinsä. "Kääri ympärillesi sininen huopa ja käy istumaan viereeni tulen ääreen."

"Nyt et saa sanoa, että olen romanttinen, tai epäkäytännöllinen", pyyteli Nancy äitinsä polviin nojautuen ja hänen kasvoihinsa katsahtaen — "oikeastaan sinä et saa sanoa juuri mitään, ennenkuin minä olen puhunut loppuun. Minä aion venyttää sen oikein pitkäksi kertomukseksi, että voin vaikuttaa tunteihisi ja saan sinut myöntymään."

"Hyvä, hyvä, minä olen pelkkänä korvana."

"No, äiti, koeta nyt jännittää muistisi! Muistatko kerran, monta, monta vuotta sitten, jo ennen Peteriä, että isä vei meidät ajoretkelle Maineen ja että ajoimme muutamien viehättävien pikku kylien halki?" (Tapahtumistaan puhuessaan Careyt eivät milloinkaan merkinneet aikaa vuosiluvuin, vaan aina: juuri ennen Peteriä, heti Peterin jälkeen, tahi pitkä aika Peterin jälkeen, joten aina saatiin sopiva ajanmääräys.)

"Muistan."

"Gilbert sattui silloin olemaan janoisella tuulella ja me pysähdyimme melkein jokaisen mahdollisen kaivon luo, jotta hän saisi juoda, ja aamupuolella tulimme taas erään kaivon luo, ihastuttavan, tiepuolessa olevan kaivon luo, missä oli oikea sammaleinen sanko; muistatko?"

"Muistan."

"Ja silloin me kaikki kapusimme rattailta alas, ja isä sanoi, että oli aamiaisaika, ja me avasimme eväsvasumme sammalmättäillä kauniin puun lähellä ja isä sanoi: 'Älkää levittäkö ruokaanne liian lähelle taloa, sillä heitä rupeaa itkettämään, jos näkevät meidän torttumme!' ja Kitty, joka oli juoksennellut ympäri, tuli meidän toisten luo huutaen: 'Se on tyhjä talo, tulkaa katsomaan!'"

"Muistan."

"Ja me menimme kaikki veräjästä sisään ja ihan rakastuimme kaikkeen talossa, kiviportaisiin, ikkunain alla kasvavaan rautatammeen, seinien keltaiseen väriin ja viheriäisiin ikkunaluukkuihin, ja isä kurkisti ikkunoista sisään, ja huoneet olivat suuria ja aurinkoisia, ja meitä halutti ajaa hevonen talliin ja jäädä sinne ainaiseksi!"

"Muistan."

"Ja Gilbert repi housunsa kiivetessään veräjällä, ja isä pani hänet vatsalleen sinun helmaasi, ja minä juoksin hakemaan työvasusi ja sinä paikkasit hänen pienet housunsa. Ja isä vain katseli katselemistaan taloa ja sanoi: 'Siinäpä vasta talo!' ja sanoi että jos hän olisi rikas, niin hän vielä samana päivänä ostaisi sen ja viettäisi siellä yönsä; ja kysyi sinulta, etkö olisi halunnut mennä naimisiin sen toisen miehen kanssa, ja sinä sanoit, ettet ollut koskaan nähnyt ketään toista miestä ja vielä kysyit isältä, arveliko hän mielestänsä olevansa yleensä maailman köyhimpiä miehiä, ja isä sanoi: 'En, vaan kaikkein rikkain', ja sitten hän suuteli meitä, kutakin vuorostansa, muistatko?"

"Muistanko? Oi, Nancy, Nancy! Luuletko minun olevan kivestä, että voisin koskaan mitään unohtaa?"

"Älä itke, äiti rakas, älä! Se oli niin ihanaa ja meillä on niin monta tällaista asiaa muistettavana."

"Niin kyllä", sanoi rouva Carey. "Tiedän sen. Kyyneleeni ovatkin osittain kiitollisuuden kyyneleitä ajatellessani, ettei teistä yksikään saata muistaa isänne ja äitinne vaihtaneen tylyjä sanoja keskenään!"

"Minun tuumani on", sanoi Nancy äkkiä ja pontevasti, "että muutamme asumaan siihen rakkaaseen taloon!"

"Nancy! Miksikä?"

"Meidän täytyy jättää tämä nykyinen huoneustomme ja missä voisimme elää halvemmalla kuin siinä pienessä kylässä? Siinä oli kaunis, valkoiseksi maalattu koulutalo, etkö muista, jotta voisimme siellä käydä kouluakin — ainakin Kathleen ja minä, jos sinulla olisi varaa pitää Gilly edelleen Westoverissa."

"Olen tietenkin miettinyt maalle muuttamista, mutta tuo syrjäinen pikku kolkka ei ole milloinkaan johtunut mieleeni. Mikä olikaan sen hullunkurinen pikku nimi — Mizpah tai Shiloh tai Deborah tai jotain sentapaista?"

"Beulah se oli", sanoi Nancy; "ja isän mielestä se soveltui niin hyvin siihen paikkaan."

"Vieläpä annoimme talolle nimenkin", muisteli Carey-äiti hymyillen kyynelten lomitse. "Sen takana kasvoi vihanneksia ja edessä oli kukkia, ja isä ehdotti sille nimeksi Puutarhatalo ja minusta olisi Onnellinen Tynnyrinala ollut sopiva, mutta isä arveli kasvitarhan takana näkyvien peltojen myös kuuluvan paikkaan ja silloin olisi maata ollut enemmän kuin tynnyrinala."

"Ja muistatko, että isä sanoi haluavansa tehdä jotain kiittääkseen taloa onnellisesta päivästämme, ja minä ajattelin silloin pientä taimilaatikkoa, jonka olimme ostaneet eräästä kaupasta matkan varrella."

"Oh! Muistanhan minä! En ole ajatellut sitä vuosikausiin. Isä ja sinä istutitte hennon pikkuisen tulipunaisen köynnösruusun rakennuksen kyljessä olevan pengermän nurkkaan."

"Luuletko, että siihen koskaan tuli mitään köynnöksiä, mami? Silloin se olisi aika korkea nyt, ja kesäisin täynnä ruusuja."

"Mitenkähän lienee", tuumi Carey-äiti. "Oh! se oli todella suloinen, hiljainen, rauhallinen paikka! Mitenkähän saisimme tietää siitä jotain. Mahdotonta on ajatella, ettei se olisi vuokrattu tahi myyty tällä välin. Odotahan, siitä on viisi vuotta aikaa."

"Vähän matkan päässä sieltä, ihan kylän keskellä asui eräs ystävällinen, vanha herrasmies, joka oli tuntenut isän jo hänen poikana ollessaan."

"Niin olikin; hänellä oli hullunkurinen pieni asianajotoimisto, ei paljoa suurempi Peterin leikkihuonetta. Kenties voisimme saada hänet käsiimme. Hän oli hyvin, hyvin vanha. Ehkä hän ei ole enää elossakaan enkä voi muistaa hänen nimeänsä."

"Isä sanoi häntä 'everstiksi', sen muistan. Voi, ollappa täällä nyt rakas Amimme auttamassa meitä."

"Jos hän olisi täällä, niin hän tahtoisi auttaa meitä liian paljon! Meidän on opittava kantamaan omat kuormamme. Ne eivät tunnu niin oudoilta ja raskailta, kun paremmin totumme niihin. Pane maata nyt, tyttöseni. Me ajattelemme Beulahia, sinä ja minä, ja ehkäpä odotettuamme jonkun aikaa purjeisiimme tuulta 'Nancyn tuuma' työntää meidät liikkeelle uutta matkaa alkamaan. Beulah merkitsee lupauksen maata; — se on hyvä enne!"

"Ja isä keksi Beulahin ja isä keksi talon ja isä siunasi sitä ja rakasti sitä ja antoi sille nimen. Siinä on monta ennettä lisää, enemmänkin kuin tarvitaan uuden talouden menestykseksi", vastasi Nancy suudellen äitiään yöhyväisiksi.

VII.

"VANHAT ELÄIMET UUTEEN ASUUN."

Sinä iltana rouva Carey laskeutui levolle rauhallisemmalla mielellä kuin pitkiin aikoihin. Viimeisinä raskaina viikkoina hänestä oli tuntunut kuin hän olisi pienokaistensa kanssa myrskyisillä vesillä ajelehtimassa näkemättä missään satamaa häämöittävän. Ystäviä oli runsaasti siellä täällä, mutta ei läheisiä sukulaisia, ja hänen huolensa olivat siksi vaikeita ongelmia, ettei niiden ratkaisussa voitu turvautua tavalliseen ystävyyteen. Hänellä oli vain yksi harras toivomus: lähteä johonkin syrjäiseen paikkaan, missä rahankuluttamiseen olisi niin vähän kiusauksia kuin suinkin. Siellä hän voisi elää kolme, neljä vuotta omistaen tarmonsa, kykynsä ja sielunsa lastensa valmistamiseen elämää varten. Jos hän jaksaisi opastaa ja valvoa heitä sekä opettaa ja kehittää heitä onnellisiksi, hyödyllisiksi, miellyttäviksi ihmisolennoiksi — omien kykyjensä valtiaiksi, viisaiksi ja herkiksi oikeita polkuja valitsemaan — niin hän arveli elämänsä päätehtävän suoritetuksi. "Onnellisiksi minä tahdon heidät kasvattaa", hän mietti, "sillä onnettomuus ja tyytymättömyys kuuluvat niihin kettuihin, jotka turmelevat viinitarhan. Tyhmiksi he eivät saa tulla mikäli minun kykyni pystyy teroittamaan heidän järkeänsä. Kaikilla heillä on tavallinen äly, ja heidän on opittava käyttämään sitä, murjottavia ja uneliaita lapsia en voi sietää. Jos he ovat työteliäitä ja onnellisia, niin he tulevat olemaan hyviäkin ja siksi järkeviä, että oivaltavat miten mieletöntä on olla muuta kuin hyvä! Ja niin minä kautta vuosien kuukaudesta kuukauteen olen auttava Nancyä ja Kathleeniä tulemaan todellisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi ja Gilbertiä ja Peteriä kunnon miehiksi, aviopuolisoiksi ja isiksi. Carey-äidin poikasten täytyy kyetä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin, kuten amiraali sanoi, ja luullakseni heidän pitäisi pystyä silloin tällöin ohjaamaan joitakin pahoja lintujakin oikealle tolalle."

Niinpä rouva Careyllä oli suoritettavanaan tehtävä, joka olisi peloittanut ja masentanut ketä tahansa, mutta hänen rakkautensa ja rohkean mielensä se sai vain sitä kirkkaammin loimuamaan.

Muistatteko kohtaa Kingsleyn kirjassa, missä Vetten pienokainen Tom ui sivu Hohtavan Muurin ja saapuu lopulta Rauhalammelle? Rauhalammessa uiskentelivat hyvät valaat odottaen että Carey-äiti kutsuisi heidät luokseen "muuttaakseen heidän vanhan asunsa uudeksi?"

Tom ui lähimmän valaan luo ja tiedustelee tietä Carey-äidin luo.

"Siinä keskellä hän on", sanoo valas, vaikkei Tom näe muuta mitään kuin kimaltelevan, valkean, jäävuorta muistuttavan lohkareen. "Siinä on Carey-äiti", puheli valas, "sen itsekin näet, jos menet hänen luokseen. Halki koko vuoden hän siinä istuu muuttaen vanhat eläimet uuteen asuun."

"Miten hän sen tekee?" kysäisee Tom.

"Se on hänen huolensa, ei minun", huomauttaa valaskala hienotunteisesti.

Ja kun Tom tuli lähemmäksi valkoista, kimaltelevaa lohkaretta, muuttui se muodoltaan ihanan, valkoisella marmorisella valtaistuimella istuvan naisen kaltaiseksi. Ja valtaistuimen juurelta, kuten muistatte, uiskenteli tiehensä merelle miljoonia vastasyntyneitä elollisia olentoja muodoltaan ja väriltään sellaisia, ettei kukaan voi ihanampaa uneksiakaan. Ja ne olivat Carey-äidin lapsia, joita hän valmistaa kaiken päivää.

Tom odotti — kerron yhä vielä, mitä tapahtui tuolle kuuluisalle Vetten pienokaiselle, — Tom odotti (kuten monet aika ihmiset, joiden tulisi tietää paremmin) tapaavansa Carey-äidin repimässä, sovittelemassa, mittaa ottamassa, koettamassa, ompelemassa, paikkaamassa, sahaamassa, suunnittelemassa, vasaroimassa, kääntämässä, kiilloittamassa, leikkaamassa, viilaamassa, kuten ihmisten on tapana ryhtyessään jotain tekemään. Mutta hän istui vain aivan liikkumattomana leuka käden varassa ja katseli mereen suurin silmin, jotka olivat yhtä siniset kuin meri itse. (Yhtä siniset kuin äidin sininen samettipäähine, olisi Kitty sanonut.)

Olikohan Beulah oikea paikka, tuumi rouva Carey vaipuessaan uneen. Ja koko yön hän unissaan kuuli tuon kimmeltelevän pikku virran kohisevan sillan alitse, joka oli lähellä Beulahin kylää, ja kaiken yötä hän käyskenteli voikukkia ja satakaunoja kasvavilla niityillä ja näki kesäkuun tuulen puhaltelevan pitkiin heinänkorsiin. Hän astui keltaiseksi maalattuun taloon ja pani lapset nukkumaan eri huoneisiin, ja sillä hetkellä kun hän näki heidän nukkuvan, se tuli kodiksi ja hänen sydämestänsä puhkesi pieniä, köynnösmäisiä juuria, mutta ne kasvoivat niin nopeasti, että ne jo aamulla olivat juurtuneet keltaiseen taloon eivätkä suostuneet siitä heltiämään.

Hän katseli ikkunoista puutarhoja, "etu- ja takapuutarhaa", ja ne tuntuivat olevan kuten koko muukin Beulahin kylä, täynnänsä suloista lupausta. Kasvipuutarhassa oli kaikennäköistä herkullista syötävää, mutta vaatimattomasti piilossa kulkijain katseilta, ja pihapuutarhassa, missä ohikulkijat saattoivat niiden kauneutta nähdä ja niiden tuoksua hengittää, kukki ja rehoitti vanhanaikuisia kukkia heiluttaen iloisia, sulotuoksuisia päitään auringonpaisteessa.

Hän heräsi virkistyneenä, vahvistuneena ja rohkaistuneena, aivan toisin tuntein kuin se nainen, joka eilen oli laskeutunut vuoteelleen "Nancyn tuumaa" miettien; sillä hänen sydämensä ja toiveensa olivat kuin olivatkin lentäneet Charlestownin kivitalosta Beulahiin, missä ne rakensivat itselleen uuden pesän kimaltelevan virran varrella kasvavien viheriäin jalava- ja pajupuiden keskelle.

Uusi ajatus juolahti hänelle mieleen kohdaten Nancyn ehdotuksen puolitiessä. Miksikä ei Gilbert voisi äitinsä sijasta lähteä tiedusteluretkelle Beulahin maahan? Sinne oli lyhyt, halpa junamatka ilman junanvaihtoa. Gilbert oli lähes neljäntoistavuotias, mutta hänellä ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä, miten mutkikas yritys elämä on. Ei yksikään poikaansa tahi itseänsä kunnioittava äiti voi kursailematta kysyä häneltä "Aiotko kasvaa mieheksi sellaisin aikein, että pidät huolta minusta ja sisaristasi, tai arveletko että minun, koska kerran olen sinut maailmaan saattanut, on elätettävä sekä itseni että sinut kunnes tulet mieheksi — tahi vielä senkin jälkeen vaikka kuinka kauan syystä, ettei sinua haluta hoitaa omaa osaasi jutussa?"

Gilbert jutteli yliopistoon menostansa yhtä huolettomasti kuin ennen isänsä kuolemaa. Nancy ollen vanhin tuntui nykyisin olevan perheen pää, mutta Gilbertin, joka oli vain vuoden verran tahi hiukan enemmän häntä nuorempi, oli tultava pääksi tavalla tahi toisella. Siksipä oli alku tehtävä antamalla hänen osalleen hiukan mieluista vastuunalaisuutta, sellaista, joka tyydyttäisi hänen ylpeyttänsä ja mahtavuuden tunnettansa. Sittemmin olisi vähitellen ohjattava häntä vastaamaan vakavammista velvollisuuksista. Nancy, uranuurtaja, olisi tunnissa laittanut matkalaukkunsa kuntoon ja lähtenyt Beulahiin, olisi ottanut selvää isän vanhasta ystävästä, everstistä, jonka sukunimi oli haihtunut muistista, löytänyt tuon viehättävän talon nykyisen omistajan, vuokrannut sen ja tuonut kotiin avaimen voitonriemusta hehkuen. Mutta Nancy oli uskalias ja yritteliäs tyttö, kun taas Gilbert vaati voimakasta, päättäväistä, yhtämittaista ulkoapäin tulevaa sysäystä, jotta hänen miehekkyytensä, arvovaltaisuutensa, hienotunteisuutensa ja huolenpitonsa muista pääsisi kehittymään.

Nancyn tuuma oli hyvä, mutta kyllä rouva Careynkin tuuma veti vertoja sille! Gilbert, matkalaukku kädessään, kahdeksan dollaria taskussaan, lähdössä Charlestownista eräänä perjantai-iltapäivänä oli yhtä mielenkiintoisaa nähtävää kuin Kolumbuksen lähtö tuntemattomaan maahan. Yläkerran ikkunassa seisova ryhmä seurasi jännitettynä hänen kulkuansa katua pitkin. Hilpeänä hän oli astunut portaita alas ja Nancy oli viskannut hänen järjestänsä jotain kovaa sisältävän kirjekuoren juuri silloin kun hän oli oven avaamaisillaan.

"Siinä on valokuva äidistäsi ja sisaruksistasi!" huusi hän. "Ellei omistaja suostu vuokraamaan taloa sinulle, niin näytä hänelle perheen muut jäsenet, äläkä unohda sanoa, että vuokra on suunnattoman korkea, olipa se mikä oli!"

He seurasivat häntä katseillaan — Carey-äiti ylpeydestä välkkyvin silmin — kun hän uljasryhtisenä kulki katua alas. Hänellä oli yllään lähinnä paras pukunsa ja se näytti muhkealta hänen suoralla, solakalla vartalollaan. Kohteliasta ja sulavaliikkeistä oli Gilbertin ulkonainen esiintyminen, eikä se oikeastaan varsin pinnallista kohteliaisuutta ollutkaan; se ei vain nykyisin ollut kovin syvällä. "Kaunis poika hän on, muuta ei voi sanoa," mietti hänen äitinsä, "ja ulkonäkö on varmasti sisäisen ihmisen kuvastin! Hänen luja leukansa, pystypäänsä, kirkas katseensa, varma astuntansa, hänen iloinen itseluottamuksensa — siinä varmasti hyvä perusta, mille kuka äiti tahansa voi rakentaa."

VIII.

BEULAHIN LINNAN RITARI.

Nancyn punoittavat kasvot olivat litistyneet ikkunaruudulle, kunnes Gilbert kääntyi kadun kulmauksesta. Hän katseli taakseen, otti lakin päästään, heitti heille lentomuiskun ja katosi näkyvistä.

"Voi toki! kunpa minä olisin saanut lähteä!" huudahti Nancy. "Toivottavasti hän ei unohda mitä varten hän lähti! Toivottavasti hän ei ota vastaan kieltävää vastausta. Voi! Miksen minä ole poika!"

Rouva Carey kääntyi nauraen pois ikkunasta.

"Älähän huoli, Nancy, onhan se koko seikkailu talon miehiselle edustajalle. Mitä olisi sitten Sissipäällikkö tehnyt, jos hän olisi lähtenyt veljensä sijasta?"

"Minäkö? Oh! Vaikka miljoonia asioita!" sanoi Nancy mitaten askeleillaan arkihuoneen lattiaa pää hiukan painuksissa ja kädet selän takana. "Minä olisin nyt matkalla Bostonin uudelle rautatieasemalle ja pian olisinkin jo pilettiluukulla pyytämässä meno- ja paluumatkapilettiä Greentownin asemalle. 'Neljä dollaria, kymmenen centtiä', sanoisi myyjä ja minä paiskaisin kaikki kahdeksan dollariani hänen eteensä näyttääkseni hänelle mitä lajia ihmisiä minä olen."

"Toisen luokan pilettikö, neiti?" kysyy nuori piletinmyyjä — hikinen, tuskaantunut nuori mies — ja minä vastaan: "Ei kiitos; minä matkustan aina kolmannessa luokassa tutkiakseni kansan elämää." Niin sanoo amiraali, mutta pilettimies ei luonnollisesti ole selvillä siitä, että amiraali on läheinen ystäväni, vaan luulee että olen itse sen keksinyt.

"Sitten menen junasillalle ja Greentowniin menevään kolmannen luokan vaunuun. Pian olemmekin matkalla ja minä tiedustelen konduktööriltä onko Greentown se asema, missä voisi astua junasta ja ajaa Beulahiin, suloiseen pikku Beulahiin, kimaltelevan virran Beulahiin; mutta Keltaisesta talosta en virka halaistua sanaa, sillä pelkään, että hän kiirehtii hyppäämään ulos junasta ja vuokraa sen ennen minua. Silloin hän vastaa, ettei hän ole milloinkaan kuullut Beulahista puhuttavan. Minä katselen häntä surkeana, mutta en puhu mitään, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä, ja tiedän joka tapauksessa, että Greentownissa on astuttava junasta, koska olen jo tätä ennen kysellyt samaa kolmelta mieheltä. Mutta Ann-serkusta on aina mieluista saada konduktöörit tunnustamaan, etteivät tiedä yhtä paljon kuin hän. Sitten lahjoitan muutamia pähkinöitä tahi piparkakkuja eräälle pienelle pojalle ja otan väsyneeltä äidiltä syliini kapalolapsen, sillä niin tekevät hyvät lapset aina pyhäkoulukirjoissa. Mutta yleensä en ryhdy puheisiin matkustajain kanssa, sillä otsani on syvissä ajatusrypyissä, minä kun matkustan tärkeissä asioissa."

Näihin aikoihin oli Carey-äiti jo aloittanut sukkienparsimisensa ja Kathleen ompelutyönsä, johon hän ei kumminkaan paljoa huomiota kiinnittänyt, sillä hän oli hyvin ihastunut Nancyn kertomuksiin. Peter oli ihastuneen pienen kuvapatsaan kaltaisena siitä asti kuin hänen kerkeä korvansa oli tajunnut, että tarina oli tulossa. Hänen silmänsä seuraavat Nancya tämän astuessa edestakaisin; mutta kuulijakunta ei häntä keskeytä, vain tuontuostakin Kathleen tahi Carey-äiti naurahtaa jollekin erikoisen hullunkuriselle lauseelle.

"Tunnit lentävät minuutteina", jatkoi Nancy pysähtyen sivuikkunalle ja hajamielisesti ikkunaverhontupsua pyöritellen. "Minä tähystelen maisemia, jonka halki kuljemme nähdäkseni voiko mitään verrata Beulahiin, ja huomaan, ettei voi. Ei missään sellaista jokea, ei sellaisia puita, eikä sellaista kaivoa, ei sellaista vanhaa tammista kaivosankoa, ja ennen kaikkea ei missään sellaista Keltaista taloa. Kaikki muut talot matkan varrella ovat vain mökkipahasia Beulahin Keltaisen talon rinnalla. Nyt avataan vaununovi, junamies pistää päänsä sisään ja huutaa syvällä barytoniäänellä: 'Greentown! Greentown! Korjatkaa kaikki pakettinne vaunusta!' Minä otan matkalaukkuni ja astun arvokkaasti alas. 'Astukaa nopeammin, neiti!' huutaa junamies, mutta minä en ole kuulevinani, henkilön joka on menossa maataloa vuokraamaan, on tietenkin liikuttava majesteettisesti. Junasta tultuani tiedustelen onko mitään Beulahiin meneviä ajoneuvoja ja siellä onkin valkoinen hevonen ja vaunut. Käsken rohkeasti ajuria ajamaan everstin toimistoon. Hän ei kysy 'kenen everstin', sanoo vain yksinkertaisesti: 'Eversti Forsteria kai neiti tarkoittaa', ja minä sanon 'tietysti'. Me saavumme toimistotalolle, ja kun minä esitän itseni kapteeni Careyn tyttäreksi, saan ystävällisen vastaanoton. Eversti soittaa kelloa ja sisään astuu vanha naisihminen, niiaa syvään ja tarjoo minulle lasillisen maitoa, leipäkyrsän, muutamia lihapiirakoita ja kylmää, höystetyillä linnuilla täytettyä hanhea. Kun tämä kaikki on kadonnut tyhjiin minun avullani, kysyn onko kylän laidassa oleva Keltainen talo vielä vuokrattavana, ja eversti vastaa sen olevan. Silloin minä saadessani tämän odottamattoman, mutta hartaasti toivotun vastauksen vaivun syvään tainnostilaan. Herätessäni huomaan iäkkään everstin kumartuvan ylitseni niin että hänen pitkä, valkoinen pukinpartansa kutittaa leukaani."

(Tässä Carey-äiti herkeää parsimasta ja Kathleen ei enää yritäkään ommella, kertomus lähestyy nopeasti huippukohtaansa — sen jokainen tuntee, Peterkin, joka toivoo saavansa siinä esiintyä toisessa tahi toisessa valepuvussa ennen sen loppua.)

"Oletko naimisissa, jalo neito?" kysyy vanhus kohteliaasti, "ja tahdotko tulla omakseni ellet ole?"

"Minä vapisen, sillä hän ei näy olevan tietoinen iästänsä, hän on kahdeksan- tahi yhdeksänkymmenen korvissa, mutta minä olen vain viisitoistavuotias. Pelkään ettei Keltainen talo tule koskaan kuulumaan minulle, jos hylkään hänet liian ylpeästi ja hätäisesti. 'Suokaa minulle hiukkanen aikaa, jotta voisin valmistua tähän suureen kunniaan', sanon vaatimattomasti, mutta hyvilläni, että joku aika sitten satuin löytämään tämän mainion lauseen eräästä kirjasta. Mutta äkkiä, kun katsahdan ylös, kosijani valkoiset hapset muuttuvat ruskeiksi, parta putoaa maahan, rypyt katoavat ja edessäni seisoo nuori ritari täydessä varustuksessaan. Tahdotko lähteä kerallani keltaiseen linnaan, jalo neito? kysyy hän. 'Tahdonko!' huudahdan haltioissani, ja me hypähdämme everstin takapihalle sidotun ratsun selkään. Karahutamme pitkin jalava- ja vaahterakujaa kylän läpi ja olemme saavuttaneet matkamme pään jo ennenkuin ritari on oikein kunnolleen ehtinyt selittää minulle, että ilkeä noita-akka muutti hänet pari vuotta takaperin vanhan miehen muotoiseksi, ja että hän vasta silloin oli saava takaisin oikean haahmonsa, kun joku ilmoittaisi haluavansa asua Keltaisessa talossa eli Beulahin linnassa."

"Me lähestymme tuttua seutua ja pientä ristikkoveräjää, ja ritari nostaa minut ratsun selästä. 'Tässä on talo ja maat, ja kaikki on sinun, armas neito, jos sinulla on nuorempi veli elossa. Maahan on linnan taakse aarteita kätketty, eikä sellaisia tavaroita voi löytää muut kuin nuoremmat veljet'."

"Minulla on nuorempi veli," huudahdan, " ja Peter on hänen nimensä."

Nancyn tullessa tähän kertomuksemme kohtaan Peter on aivan pakahtua jännityksestä. Hän on istunut tyynyjakkarallaan käsillään painaen pulleita sääriään, avohuulin ja tuikkivin silmin. Nancyn kertomuksissa on aina jokin kohta, missä muuan Peter esiintyy. Pikku poika elää tätä hetkeä varten!

Pidättäen nauruansa jatkaa Nancy nopeasti: "Ja niin ritari kutsuttaa Nuoremman Veljen Peterin ja hän lentää suuressa ilmalaivassa Charlestownista Beulahiin. Ja kun hän saapuu, niin ritari pyytää häntä kaivamaan ihmisten ilmoille maahan kätketyt aarteet."

(Tässä Peter käärii ylös hihansa kuoppaisiin kyynäspäihinsä saakka ja sieppaa käteensä kuvitellun aseen.)

"Peter menee linnan taakse ja siellä on ihana puutarha täynnä viljaa, papuja ja herneitä ja salaattia ja sipulia ja perunoita ja punajuurikoita ja nauriita ja tomaatteja ja kaaleja. Hän ottaa loihditun lapionsa ja se johtaa hänet kaalimaahan. Hän kaivaa kaivamistaan eikä aikaakaan kun jo lapio kilahtaa metalliin!"

"Hän on löytänyt kullan!" huutaa ritari, "ja Peter nostaa kiireesti maan syvyyksistä kosolti kultarahoja, tukaatteja ja floriineja, guldeneja ja muita kultarahoja, oikein ruukuttain."

(Peter nyökähyttää päätänsä kutakin kallista rahalajia mainitessa ja taputtaa sitten käsiänsä, huojuttaa ruumistaan edestakaisin jakkaralla ollen aivan ylenpalttisen ihastunut siitä, että saa olla pikkuinen deus ex machina.)

"Silloin kuuluu kylätieltä ravaavain hevosten kavionkopsetta ja samassa pyörähtää esiin koreaksi maalatut hovivaunut, ja niissä istuu Rouva Kuningatar ja Carey-suvun kruununprinssi ja prinsessa. He astuvat vaunuista; Peter kohtaa heitä veräjällä ruukullinen kultaa kummassakin kädessä. He astuvat linnaan ja asettavat sateenvarjonsa eteisen toiseen nurkkaan ja kalossinsa toiseen, oventakaiseen nurkkaan. Lady Nancibel astuu portaita ylös heidän jäljestänsä ja kääntyen ritarin puoleen hän lausuu armollisesti: 'Eikö teitä haluttaisi naida joku toinen minun sijastani? Olen suuresti kiintynyt omaisiini, ja he tulevat kaipaamaan minua aivan kauheasti järjestäessään asuntonsa täällä kuntoon'."

"En ole tietääkseni milloinkaan pyytänyt teitä omakseni", vastaa nuorukainen kohteliaasti.

"Pyysitte te", vastaa neito perin nolostuneena, sillä hän otaksui tietysti ritarin muistavan kosintansa vanhana, pukinpartaisena miehenä, "mutta ilolla unohdan kaiken, jos luovutte kädestäni."

"Kuten haluatte!" vastaa ritari jalomielisesti. "En voi kieltää teiltä mitään, kun muistan, että olette antanut minulle takaisin nuoruuteni. Sallitteko minun kysyä onko tuo toinen neito jo luvattu sulhaselle, hän, tuo kultakutrinen?"

"Monet ovat minua kosineet, mutta ketään en ole valinnut", vastaa kruununprinsessa Kitty vaatimattomasti, kuten hänen tapansa on.

"Sehän sopii mainiosti", sanoo ritari, "sillä hartain toivoni on päästä Rouva Kuningattaren vävypojaksi!"

"Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon!"

"Sitten he kaikki menivät Beulahin linnaan ja sulkivat oven järjestänsä, ja siellä he elivät tyytyväisinä ja onnellisina elämänsä loppuun saakka, ja siellä he kuolivatkin, kun heidän aikansa tuli, ja kaikki he haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille!"

"Oh! sepä vasta mainio juttu!" huudahti Kathleen. "Paraimpia, mitä koskaan olet kertonut! Mutta muuta hiukan loppua, Nancy rakas! Niin hirveän sääli, että hänen piti mennä naimisiin Kityn kanssa, kun hän ensin valitsi Nancibelin. Olisin kyllä kauheasti paljon pitänyt hänestä, mutta en tahdo ottaa häntä tuolla tapaa!"

"Hyvä, mitä tästä arvelet?" Nancy tuumi silmänräpäyksen verran ennenkuin jatkoi. "Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon."

"Ei!" huudahtaa Kuningatar. "Tässä ei ole asiat oikealla tolalla! Oletteko varma siitä", sanoo hän kääntyen vieraan ritarin puoleen, "ettei muistonne palaa jonakin päivänä ja ettei teissä herää lady Nancibelia kohtaan sama ihailu, mitä tunsitte nähdessänne hänen tainnuksissa jalkainne juuressa?"

"Nuoren ritarin silmiin tuli harhaileva katse ja hän painoi kädellään otsaansa."

"Nyt jo tunnen sen palaavan!" huokasi hän. "Lady Nancibelia rakastin tosiaankin hurjasti, enkä voi käsittää, miten se pääsi pujahtamaan muististani!"

"Päästän sinut mielihyvällä lupauksestasi!" huudahti kruununprinsessa Kitty ylpeästi, "sillä kosijoita minulla on miljoonia etkä sinä milloinkaan täydellä todella ollut omani!"

"Mutta tämä toinen neito hylkää minut myöskin!" vastaa kovaonninen nuorukainen kyynelten tipahtaessa hänen kotkansilmistään tulipunaiselle viitalle.

"Tahdotko siirtää häidenvieton siksi kunnes olen kahdeksantoista täyttänyt ja linna on saatu kuntoon?" kysäisee lady Nancibel vastahakoisesti.

"Koska niin on oleva, lupaan valalla odottaa", lausuu ritari. "Ja kultakutrista kaunotarta pyydän ottamaan huomioon veljeni toivomuksia. Minun veroiseni hän kenties ei ole, mutta onpa yhtä kaikki komea nuorukainen."

"Minä merkitsen hänet kosijoitteni listaan numerona kolmesataaseitsemäntoista", vastaa kruununprinsessa Kitty kainona kuin orvokinkukka. "Enempää hänen ei sovi odottaa, eikä minun enempää luvata."

"Sitten he kaikki elivät keltaisessa linnassa suuressa onnessa kuolemaansa saakka, ja heidät haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille! — Miellyttääkö tämä sinua enemmän?"

"Kerrassaan ihanaa!" huudahti Kitty, "ja se kohta, missä puhutaan minun vaatimattomuudestani, oli kaikista hullunkurisin! — Voi, jospa siinä olisi jotakin tottakin. Mutta pelkäänpä, ettei Gilbertistä ole satujen keksijää eikä toteuttajaa."

"Kyllä jotain sentään tapahtuu!" huudahti Peter. "Minä kaivan jok'ikinen päivä kunnes löydän kultarahat."

"Sinä olet itse kultaruukku, oikein kukkurainen kultaruukku!"

"No, Nancy, juokse nyt kirjoittamaan muistiin satusi niin kauan kuin vielä muistat sen!" sanoi Carey-äiti. "Se on sinulle hyvä ainekirjoitus-harjoitus ja sinä yhä paremmin kerrot kuin kirjoitat juttujasi."

Tätä satujen sepittämistä Nancy harjoitti silloin tällöin, ja oli tehnyt sitä jo pikku tytöstä alkaen. Joskus viime aikoina Carey-äiti katseli vanhinta poikastansa miettien mielessään, että eikö hän ehkä sittenkin ollut muita poikasia harvinaisempi, höyheniltään loistavampi, laulultaan suloäänisempi — ehkä nuori kotka, jonka vahvat siivet kantaisivat hänet muita korkeampaan lentoon!

IX.

GILBERT LÄHETTILÄÄNÄ.

Bostonin uusi asemarakennus oli hiljakkoin valmistunut ja Gilbert oli mielestänsä koko tärkeä henkilö suunnatessaan kulkunsa halki sen suunnattomien alojen ja hankkiessaan matkaa varten tarvittavat tietonsa vain oman älynsä avulla tiedustelematta asioita vastaantulijoilta kuten mikäkin typerä koulupoika. Kuten meriupseerin lapset yleensä olivat Careytkin matkustaneet aina syntymästään saakka. Mutta tämä oli sittenkin Gilbertin ensimmäinen matka omin päin, ja hän, jos kukaan, oli tietoinen siitä mitä asema vaati ja paloi halusta suoriutua siitä kunnialla.

Hän astui vaunuun, avasi laukkunsa, otti siitä matkalakkinsa sekä Ben Hurin, ja heitti sitten laukkunsa ylpeän huolettomasti istuimen yläpuolella olevaan tavaraverkkoon. Hän avasi kirjan, mutta piankin hänen mielenkiintonsa siirtyi nuoreen, vastapäätä istuvaan pariskuntaan. He olivat moitteettomissa pukineissa aina hattuihin ja hansikkaihin asti ja uteliasta poikaa huvitti se silminnähtävä häämatka-ilmapiiri, joka heitä ympäröi.

Pian tuli junailija osastoon. Seisahtaen sulhasen eteen hän sanoi: "Piletit, olkaa hyvä", sitten "Olette joutuneet väärään junaan."

"Väärään junaan! Eihän toki! Erehdytte varmaan! Piletinmyyjä neuvoi minua tähän junaan!"

"Sille en mahda mitään, tämä juna ei mene Lawtenciin."

"Käsittämätöntä! Kysyin asemamieheltä ja kahdelta kantajalta. Eikö tämä ole kolmen juna?"

"Kolmen juna juuri."

"Minne se sitten menee?"

"Lowelliin, Lowell on ensimmäinen asema."

"Mutta minä en tahdo mennä Lowelliin."

"Mikäs Lowellia vaivaa? Hauska paikkahan se on!"

"Mutta minä olen luvannut olla Lawrencissa neljän tienoissa."

"Paha juttu, mutta Lowellissa teidän kait täytynee olla siihen aikaan! Piletit, olkaa hyvä!" tämä sanottiin Gilbertiä vastapäätä istuvalle sievälle, valkohipiäiselle, punakalle nuorelle neidolle, joka tuntui suurella myötätunnolla seuraavan kovaonnisen pariskunnan kohtaloa ja täydelleen ymmärtävän nuoren aviomiehen voimatonta raivoa.

"Väärässä junassa, neiti!" sanoi konduktööri.

"Väärässä junassa?" Tyttö parahti ja kohosi pystyyn siepaten hurjasti matkalaukkunsa. "Se ei voi olla väärä juna! Eikö tämä juna mene White Mountainiin?"

"Menee, neiti, mutta se ei mene North Conwayhin; se menee Fabyaniin."

"Mutta minun isäni pani minut tähän junaan ja kaikki sanoivat, että se on White Mountainin juna."

"Niin onkin, mutta jos teillä oli aikomus pysähtyä North Conwayn asemalla, niin teidän olisi pitänyt lähteä 3,55, 8:lta junasillalta."

"Antakaa minun sitten astua pois täällä ja odottaa 3,55:n junaa!"

"Ei käy, neiti, tämä on pikajuna; pysähtyy vain Lowellissa, jonne tämä herrasmies matkustaa!"

(Tässä konduktööri vilkaisi hymyssäsuin nuoreen aviomieheen, jonka oli oltava Lawrencessa neljän tienoissa.)

Sievä tyttö puhkesi kyyneliin ja kääntyi epätoivoissaan ikkunaa kohti, sillä välin kuin nuori vaimo kiihkeänä selitteli miehelleen, mitä heidän olisi tullut tehdä ja mitä he olisivat tehneet, jos häneltä olisi neuvoa kysytty.

Gilbert saattoi tuskin pidättää hilpeyttänsä näkyviin puhkeamasta ja todella kaikki saapuvilla olevat — se on jokainen, joka sattui olemaan oikeassa junassa — katselivat häämatkaahan olevaa pariskuntaa ja sievää tyttöä hihittäen kuuluvasti.

"Miksi ihmiset eivät ensin tiedustele?" mietti Gilbert ylimielisesti. "Kenties he eivät koskaan ennen ole missään käyneet, vaikkei sekään ole mikään puolustus."

Leveästi myhähtäen ojensi hän konduktöörille pilettinsä sanoen puoliääneen: "Onko hauskoja matkustavaisia tänä iltana?"

"Ei sen kummempia kuin tavallisesti! — Olette joutunut väärään junaan, poikaseni!"

Gilbert melkein lensi ilmaan ja hänen ensimmäinen liikkeensä oli vetää matkalaukkunsa alas tavaraverkosta.

"Minäkö väärässä junassa?" hän kysyi mahtavasti. "Se on mahdotonta; piletinmyyjä sanoi, että tämä on ainoa Greentownissa pysähtyvä juna."

"Mahtoi luulla teidän sanovan Greenville; tämä juna menee Greenvilleen, jos se on teille yhdentekevä! Ihmiset eivät ole vielä tottuneet uuteen asemaan, ja piletinmyyjätkin ovat enimmäkseen pelkkää uutta väkeä — taisitte joutua jonkun vasta-alkajan narrattavaksi!"

"Mutta Greenvilleen minulla ei ole asiaa!" huudahti Gilbert. "Greentowniin minä tahdon mennä."

"No, astukaa sitten junasta Lowellissa, ensimmäisellä pysäkillä — kyllä tiedätte koska sinne tullaan, sillä tämä herra, joka pyrki Lawrenciin, astuu alas siellä, samoin tämä nuori neiti, joka aikoi lähteä North Conwayhin. Teitä on neljä yhteensä, sievoinen matkaseurue."

Gilbert puhisi raivosta nähdessään toisten matkustajain nauravan.

"Millä junalla voin päästä Greentowniin?" sai hän huudetuksi konduktöörin jälkeen.

"En tiedä, nuori herra! Tiedustelkaa Lowellin piletinmyyjältä, hän tietää, on ollut kauan virassa!"

Gilbertin ylpeys oli saanut hirveän kolauksen, mutta hänen rohkeutensa alkoi paisua hiukan myöhemmin, kun hän pääsi selville siitä, että ei tarvinnut odottaa Lowellin asemalla kahtakymmentä minuuttia kauempaa, sillä hän saattoi paikallisjunassa jatkaa matkaansa ja saapua perille ennen makuuaikaa. Ei siis ollut pakko kellekään kertoa typerästä erehdyksestä.

Ja tämä osoittautuikin Gilbertin ainoaksi erehdykseksi, sillä siitä hetkestä alkaen sujui häneltä kaikki liukkaasti eikä Carey-äiti olisi voinut valita varovaisempaa ja onnistuneempaa lähettilästä. Hän löysi everstin, jonka nimi, ohimennen sanoen, ei ollutkaan Foster, vaan Wheeler; eikä eversti sallinut hänen mennä Beulahin ainoaan pieneen hotelliin, Mansion Houseen, vaan pyysi hänet yövieraakseen. Sinä iltana eversti kertoi hänelle Keltaisen talon historian ja seuraavana aamuna kuletti hänet hevosella erään kauppiaan luo, joka hoiti sitä omistajan oleskellessa Euroopassa. Asianomaisella virallisuudella hän sitten vietiin itse taloon, jotta se joutuisi vuokraajan kaikenpuolisen tarkastelun alaiseksi.

Keltainen talo — tämä nimitys tuntui jo alkavan vakiintua — olikin ainoa senvärinen talo kymmenen mailin alalla. Kuudettakymmentä vuotta se oli ollut erään Hamilton-suvun eri haarojen hallussa, mutta aikaa myöten, sen joutuessa Lemuel Hamiltonin perheen käsiin, ei vanha talo enää soveltunut sen elintapaan. Vuotta tahi paria ennen kuin Careyt olivat sen nähneet, Bostonista oli tullut poikia ja tyttäriä katsomaan taloa, ja he olivat pyytäneet isältään lupaa saada panna se sellaiseen kuntoon, että he voisivat lupapäivinä nuorten tuttavainsa seurassa tehdä huviretkiä sinne. Herra Hamiltonilta he saivat rahasumman mielensä mukaan käytettäväksi, ja erään paikkakunnan puusepän avulla heidän onnistui panna huoneet kuntoon omaksi täydelliseksi tyytyväisyydekseen, vaikkei juuri saata kehua talon arvon siitä kohonneen. Se oli heille etupäässä huvittelupaikkana, ja maalautettuaan muutamien makuuhuoneiden lattioita ja hankittuaan niihin joitakin vuoteita, ostettuaan keittiö-uunin sekä muutamia petäjäisiä tuoleja ja pöytiä, he arvelivat tämän puolen loppuun suoritetuksi ja kuluttivat loput rahoistaan vanhan, rapistuneen vajan kuntoonpanemiseen, jotta voisivat siinä pitää kaikennäköisiä viattomia mässäysjuhlia. Kaksi keltanokkaylioppilasta, kaksi koulutyttöä ja naimisissa oleva sisar, joka oli tuskin kyllin vanha oman pienokaisensa kaitsijaksi, toivat mukanaan iloisia, nuoria ystäviään viipyen täällä päivän tahi pari. Tätä menoa uudistui useita viikkoja peräkkäin ja heidän kemunsa tuottivat suurta hupia kylän asujamille, he kun aivan ilmaiseksi saivat nauttia sirkusnäytäntöjen hauskuutta ja jännitystä. Tätä hauskuutta ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Lemuel Hamilton nimitettiin konsuliksi vieraaseen maahan, jonne hän vei mukanaan vaimonsa ja tyttärensä. Naimisissa oleva sisar kuoli ja pojista lähti toinen Kiinaan teenviljelystä oppimaan ja toinen Texasiin maanviljelijäksi. Lemuel Hamiltonin perhe hajautui niinmuodoin ympäri maailmaa ja koska Beulahissa oleva Keltainen talo oli tilana varsin vähäarvoinen, eikä koskaan ollut merkinnyt suuria heidän elämässään, niin se melkein unehtui heidän muististaan elämän kiireisessä tuoksinassa.

"Herra Hamilton sanoi minulle neljä vuotta takaperin mennessäni Bostoniin häntä tapaamaan, että saisin vuokrata talon, jos kunnollisia ihmisiä olisi tarjona, vaikkei hän luvannut antaa senttiäkään korjauttaakseen taloa vuokralaisia varten. Mutta johan nyt, sitä ei kukaan ole huolinut vuokrata, ei Beulahissa ole asuinhuoneista puutetta, eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen", niin puheli Gilbertille Bill Harmon, maakauppias. "Talossa on tiivis katto ja hyvä perusta, ja jos teidän väkeänne haluttaa uhrata jonkinverran rahaa maalauksiin ja seinäpapereihin, niin tulee se sieväksi kuin nukenkaappi. Ulkohuoneet Hamiltonin pojat panivat sellaiseen kuntoon, ettei niissä voi pitää mitään elukoita."

"Meillä ei olekaan ei hevosta eikä lehmää", sanoi Gilbert.

"Kiittäkää onneanne, ettei ole. Kaksi kertaa olisin jo voinut vuokrata talon, jos olisi ollut kunnon ulkohuoneita. Mutta nuo pirun poikanulikat raastoivat väliseinät tallista ja navetasta, hävittivät siankarsinan ja panettivat lattian, jolla saattoivat tanssia. Navetanylinen on täynnä heidän moskaansa, jottei siellä voi pitää mitään heiniä; kyllä ne vasta olivat joukkoa, ei sitä ilvettä, jota ne eivät keksineet näillä mailla ollessaan. Nähkääs kun farmari tiedustelee kotia perheelleen ja elukoilleen, ei kannata näyttää hänelle tanssisalia. Mainessa talonpojalla on tarpeeksi tanssimista siinä kun hankkii leipänsä maankamarasta — se tanssi pitää kyllä jalat nopeassa liikkeessä."

"No niin", sanoi Gilbert, "jos te voitte laskea vuokran siksi alhaiseksi, että me voimme suorittaa tarpeelliset korjaukset, luulen äitini tuumivan asiaa."

"Vuokraisitteko sen kesää pitemmäksi ajaksi?" kysyi herra Harmon.

"Vuokraisimme toki. Aikomuksemme on muuttaa tänne asumaan!"

" Vai muuttaa tänne asumaan?" ihmetteli Harmon. "Noh, siitä on jo aikaa kulunut, kun on kuultu jonkun semmoista puhuvan, vai mitä, eversti? No niin, poikaseni", (Gilbert toivoi kaikesta sydämestään, että kunnioitus puhkeavaa miehuutta kohtaan olisi voinut ulottua hiukan kauemmas tällä seudulla) "mitään kiskurihintoja en aio määrätä näistä suojista, en minä —"

"Se olisikin hyödytöntä", sanoi Gilbert mahtavasti. "Isäni kuoli vuosi sitten; meitä on neljä paitsi äitiäni ja lisäksi on meidän pidettävä huolta eräästä serkusta. Meillä ei ole muuta kuin pieni eläke sekä henkivakuutuksen, viidentuhannen dollarin korot. Äiti sanoo, että meidän on erottava kaikista ystävistämme ja elettävä halvalla ja tehtävä työtä kunnes Nancy, Kitty ja minä olemme kyllin vanhat ansaitsemaan jotain."

Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat kumpikin mieltyneet Gilbertin ulkomuotoon, ja hänen siinä seisoessaan ystävällisesti ja poikamaisen suorasukaisesti kertomassa heille perhehuoliaan, tahtoi kumpikin mielellään auttaa häntä tavallaan.

"No niin, Harmon, taidamme saada hyviä naapureita, jos voimme sopia hinnasta rouva Careyn kanssa", sanoi eversti. "Määrätkää te kohtuullinen hinta, niin minä kirjoitan Hamiltonille ja saatan hänet mieltymään asiaan."

"Hyvä on. Tahtoisin, nähkääs, eversti, ehdottaa summan tässä tuokiossa teidän kuullen, että voitte neuvoa tätä nuorta herraa. Nähkääs, Lemin on maksettava veronsa, — pienet ne tietenkin ovat, mutta menoja ovat yhtä kaikki — ja pitäisi rakennuksia hiukan vakuuttaakin, vaikkei hän ole tähän asti sitä tehnyt. Toiseksi taas, jos hän voi saada vuokralaisen, joka silloin tällöin panettaa taloon pari uutta kattopärettä tai porraslautaa, ja haluaa kustantaa siihen hiukan maalia ja seinäpaperia, eivät suojat joudu tyyten rappiolle, kuten nykyisin näyttävät tekevän. Noh, nuori herra, haluaisikohan äitinne hiukan korjailla paikkoja, jos määrätään, sanokaamme kuusikymmentä dollaria vuodessa, maksettava kuukausittain tahi neljännesvuosittain, miten vain parhaiten sopii?"

Gilbertin päätä huimasi, hänen silmissään hyppi sellainen tähtien paljous, että hänestä tuntui kuin olisi ollut yö eikä päivä. Charlestownin talon vuokra oli seitsemänsataa dollaria vuodessa, ja hänen äitinsä viimeiset sanat olivat olleet, että kahtasataa enemmän ei saisi tarjota Keltaisesta talosta, koskei hän nykyhetkellä ollut oikein varma voisiko edes sitä summaa suorittaa.

"Mitä te neuvotte minua tekemään, eversti?" änkytti hän.

"Kuusikymmentä dollaria ei mielestäni ole korkea vuokra", vastasi eversti tyynesti, (Beulahissa oli maan ja rakennusten arvo laskenut vuosi vuodelta jo miespolven ajan) "vaikka ette luonnollisesti voi maksaa sitä summaa, jos toimitatte kalliita korjaustöitä."

"Silloin vuokraan talon" huomautti Gilbert mahtavasti. "Äitini jätti vuokrasumman päättämisen minun ratkaistavakseni, ja me maksamme vuokran säännöllisesti etukäteen. Tarvitaanko minun nimikirjoitustani mihinkään paperiin?"

"Voi Jerusalemin suutari! Niillä merkeillä, jotka teidän vähäinen nyrkkinne tekisi paperiin, ei olisi suurtakaan arvoa oikeussalissa", hihitti vanha Harmon. "Antakaa everstin sopia asiasta mammanne kanssa."

"Voinko kävellä takaisin talolle, eversti?" kysyi Gilbert koettaen säilyttää jonkin verran arvokkaisuuttaan kauppiaan hyökkäyksistä huolimatta. "Tahtoisin ottaa hiukan mittoja huoneista ja tehdä niistä muutamia pohjapiirroksia äitiäni varten."

"Hyvä on", sanoi eversti. "Juna lähtee vasta kahdelta. Saatte ensin haukata hiukan välipalaa luonani ja sitten ajetaan asemalle."

* * * * *

Jos Carey-äiti olisi nähnyt, mitä Gilbert teki seuraavan puolen tunnin aikana, niin hän olisi ollut perin tyytyväinen, sillä hetki hetkeltä poika tuli yhä enemmän senkaltaiseksi kuin perheenpään oli oltava. Hän kulki läpi koko talon tarkastaen kellarit, vajat, ruokasäiliöt, kaapit ja uunit. Hän mittaili askelillaan kaikki huoneet ja merkitsi muistikirjaansa niiden eri suhteet; hän määräsi senkin, kelle mikin huone oli kuuluva ja mitä tarkoitusta varten käytettävä, vaikka hänen perheensä naispuoliset jäsenet sittemmin vain nauroivat hänen ehdotuksilleen, silmäillessään hänen suunnitelmiaan. Sitten hän huolellisesti lukitsi ovet suloista omistusoikeutta tuntien ja lähti paluumatkalle katsahtaen kulkiessaan vielä monta kertaa taakseen.

Asemalta hän lähetti sähkösanoman äidilleen. Nancy oli salaisesti antanut hänelle kolmekymmentäviisi senttiä, kun hän lähti kotoa. "Minä olen säästänyt joululahjaksi amiraalille", kuiskasi hän, "mutta samantekevä, en voi kestää epätietoisuutta hetkeäkään kauemmin kuin on tarpeellista. Sähkötä vain: on tahi ei, ja me saamme tietää sen neljä tuntia ennen kuin sinun junasi saapuu. Neljässä tunnissa voi jo monta kertaa kuolla ja minä aion vielä tämän viimeisen kerran olla tuhlaavainen — amiraalin kustannuksella."

Kolmen seutuvilla lauantai-iltapuolella sähkösanomapojan nähtiin tulevan veräjästä sisään ja soittavan kelloa.

"Mene sinä, Kitty, minä en rohkene!" virkkoi Nancy painuen raskaasti sohvalle istumaan. Hetkistä myöhemmin tytöt sekä Peter (joka kerrankin sai olla aivan huomaamatta) tuijottivat henkeään pidättäen äitiinsä, kun hän avasi sähkösanoman. Hänen kasvonsa kirkastuivat hänen lukiessaan ääneen: —

"Lippuni liehuu voitokkaana, onnelliseen päätökseen. Olen suorittanut asiani."

Gilbert.

"Eläköön!" huusivat molemmat tytöt. "Keltainen talo on oleva Careyn talo nyt ja aina!"

"Pääseekö Peter mukaan?" uteli nuorin Carey innokkaana, ja vavahtelevin sieraimin kuten aina jännittävien hetkien kohotessa huippuunsa.

"Eiköhän sentään," huudahti Kitty siepaten hänet syliinsä. "Mitä olisi Keltainen talo ilman Peteriä?"

"Miksi Gilbert puhuu omasta lipustaan," sanoi Nancy arvostelevasti kurkistaessaan äitinsä olkapään yli sähkösanomaan. "Ei se ole ensinkään hänen lippunsa — meidän se on, Careyn lippu, eikä kenenkään muun!"

Carey-äiti oli ajatellut samaa, mutta toivonut, ettei Nancy huomaisi Gilbertin ylvästelyä.

X.

CAREYN PERHE MUUTTOPUUHISSA.

Rouva Careyn vuokrasopimus oli voimassa vielä neljä vuotta eteenpäin, ja koska hän luonnollisesti halusi vapautua tästä rahallisesta edesvastuusta niin pian kuin suinkin mahdollista, niin annettiin heti Charlestownin talon vuokraaminen asiamiehen toimeksi. Jo kolmen päivän kuluttua onnistuikin tämän hankkia vuokralainen, ja koska kapteeni Carey oli saanut asunnon hyvin edullisilla ehdoilla, saattoi asiamies helposti koroittaa vuokrahinnan rouva Careyn hyväksi sadalla dollarilla vuodessa.

Tämä oli huhtikuun alussa ja eversti Wheeler oli jo kirjeellisesti tiedustellut, oliko keittiökasvitarha muokattava kylvökuntoon. Oli lopullisesti päätetty, että tytöt lopettaisivat kevätlukukauden kesken, ja että perhe muuttaisi Beulahiin Gilbertin pääsiäisloman aikana.

Carey-äitiä arvelutti heittää tyttöjen koulunkäynti lopettamatta, mutta hän oli vakuutettu siitä, että Nancyn ja Kathleenin ikäisille tytöille uuden kodin kuntoonasettaminen olisi innostuttavampi ja kasvattavampi sekä heidän vastaiselle kehitykselleen paljoa hyödyllisempi kuin muutamien viikkojen luvut.

Nuoruus rakastaa vaihtelua; se elää alituisesti uusien tapahtumain ja seikkailujen odotuksessa, ja sitä kun ei milloinkaan haittaa mitkään epäilyt suunnitelmiensa käytännöllisyyteen nähden, niin Careyn lapset olivat täynnä vilkasta toimintahalua ja tarmoa juuri nyt. Charlestown, vanha talo, jokapäiväinen elämä, kaikki oli isän kuoltua muuttunut surulliseksi ja ikäväksi. Kaikki kertoi hänestä. Äitikin kaipasi jotain, joka olisi temmannut hänen ajatuksensa menneisyydestä ja antanut niille siivet, jotta ne voisivat lentää tulevaisuuteen toivoa ja lohtua kohti. Talossa oli nyt loppumaton touhu aamusta iltaan ja kaikki toimitettiin hilpeän mielialan hengessä, joka oli kauan ollut kadoksissa Careyn kodista. Kepeäjalkaisia olentoja lensi portaita ylös ja alas ja ikkunain ohi näyttäytyen väliin talon edessä väliin takana, kädessä milloin taulu, postimerkki tai jokunen vati, milloin kynänpyyhkijä, tyyny, vasu tahi lankarulla. Vähemmän kärsivällinen äiti olisi tuskaantunut kun kuorossa alinomaa huudettiin: "Minne tämä pannaan, äiti?" "Mihin tämä mahtuu?" "Saammeko heittää tämän pois?" Kun Gilbert palasi koulusta neljän tienoissa, niin ilma kajahti vasaroimisesta, sahaamisesta, viilaamisesta, laatikkojen avaamisesta ja sulkemisesta, ja oli aivan verrattoman hauskaa kun täytyi (tahi ainakin melkein täytyi) huutaa toisilleen täyttä kurkkua melun ja hälinän läpi ja vastaus tuli takaisin mahdollisimman korkeassa äänilajissa. Peter kokoili loppumattomia kasoja tavaraa vajaan, missä pakkaukset toimitettiin, mutta kalleimmat aarteensa hän säilytti katuveräjän luona olevassa vasussa siinä luulossa, että ne hänen henkilökohtaisena matkatavaranaan vietäisiin asemalle. Kasa kasvoi kasvamistaan: villainen lammas, kaksi Noakin arkkia, pulloja ja lukemattomia pulikoita, pussillinen pyöreitä kiviä, rikkinäinen leikkiveturi, kaksi porsliinista linnunmunaa, appelsiini, banaani ja joitakin pähkinöitä, ongen siima, lapio, nuorakerä y.m. Nämä esineet suovat aavistuksen Peterin tavarain laadusta, vaikkei suinkaan niiden lukumäärästä.

Ellen, keittäjä, puuhaili voimainsa takaa, sillä hän oli nyt viimeistä viikkoa Careyn perheen työssä. Hän oli jäävä Charlestowniin, kuten kaikki muukin, mikä kuului vanhaan elämään Carey-äidin ja myrskylintujen lähtiessä ajelehtimaan tuntemattomille vesille satamasta satamaan. Koska Joanna perheestä erotessaan oli osoittautunut hyvin vähän romanttiseksi, päätti Nancy koettaa vaikuttaa Ellenin tunteisiin. Hän antoi hänelle luettavaksi englantilaisen romaanin Merriweatherin perhe, missä vanha uskollinen palvelija ei ainoastaan ollut seurannut isäntäväkeään linnasta hökkeliin, palvellen heitä siellä vuosikausia ilman palkkaa, vaan oli päälle päätteeksi itsepintaisesti vaatinut emäntäänsä ottamaan lainaksi kaikki hänen säästönsä. Ellen oli kovasti pitänyt Merriweatherin perheestä ja sanoi sen olevan parhaimman kirjan, minkä hän eläessään oli lukenut, ja ehkä Nancy-neitiä huvittaisi tietää, hän kun aina oli niin osanottavainen, että hän (Ellen) oli saanut paikan Salemissa, lähellä Joannan herrasväkeä, ja että hänelle oli tarjottu viisi dollaria kuussa enemmän kuin mitä hän oli Careyn perheessä saanut. Nancy onnitteli häntä lämpimästi, ja sitten hän repien Merriweatherin perheen palasiksi, pisti sen keittiö-uuniin Ellenin poistuttua huoneesta vähäksi aikaa. "Jos milloinkaan kirjoitan kirjan," huudahti hän, työntäen raivokkaasti tuleen Gvendolenin ja Reginald Merriweatherin, hovin rouvan ja etupäässä uskollisen palvelijattaren — "jos milloinkaan kirjoitan kirjan," toisti hän pontevalla kädenliikkeellä, "ei siinä saa olla valeita; — mutta se taitaakin silloin tulla ikäväksi," lisäsi hän miettivästi muistaessaan kuinka hän oli itkenyt, kun Merriweatherin Bridget oli nenäliinassa tuonut sadan punnan säästönsä emännälleen. Näinä muuttovalmistuksen päivinä Nancyllä oli melkein joka toinen minuutti jokin uusi tuuma mielessä ja hänen arvovaltaisuutensa kasvoi suunnattomasti perheen silmissä.

Vanhimman tyttärensä ehdotuksesta rouva Carey möi hienon flyygelinsä ja sai vaihdossa vanhanaikuisen pianon sekä sataviisikymmentä dollaria. Se oli ollut hyvän, vanhan sedän häälahja, sedän, joka varmaankin ilolla olisi auttanut sisarentytärtänsä tämän nykyisessä pulassa, jos hän olisi ollut vielä elossa.

Hihat käärittyinä, kiharainen tukka tomun ja hämähäkin verkkojen peitossa lensi Nancy eräänä iltana illallisen jälkeen ullakolta Kathleenin huoneeseen. "Minulla on taas tuuma!" puheli hän kuiskaamalla.

"Sinulla on pian niin monta tuumaa, ettei kukaan enää piittaa niistä," kiusotteli Kitty.

"Tämä on aijottu vain sinun korvillesi, Kitty."

"Oh! se muuttaa asiaa. Kerro joutuin."

"Tämä on tuuma, joka voi vapauttaa meidät Carey-suvun kirouksesta!"

"Se ei käy päinsä, Nancy; tiedäthän ettei se käy. Sinä ehkä voisit keksiä jonkun keinon, mutta emme koskaan saisi siihen äidin suostumusta."

"Hän ei saa tietää mitään. Kuinka voisin ajatella vetää äidin tapaista, hyvää ja suloista naista, sellaiseen juoneen!"

Tämä sanottiin niin salaperäisesti, että Kathleen melkein epäili Nancyn suunnittelevan verenvuodatusta. Selitykseksi mainittakoon, että kun luutnantti Carey ja Margaret Gilbert olivat menneet naimisiin, Ann Chadwik-serkku oli lahjoittanut heille neljä korkeata, mustan- ja valkeankirjavasta marmorista valmistettua hautauurnan tapaista uuninhyllykoristetta; mutta sittemmin, tuntien, ettei hän vielä tarpeeksi ollut osoittanut hyväksyvänsä heidän avioliittoansa, hän osti ison, kipsisen kuvaryhmän, nimeltä Likainen Poika.

Careyt olivat usein muuttaneet asuntoa kuten kaikki meriupseerin perheet, mutta silloinkin kun he olivat muut tavaransa jättäneet säilytettäväksi, Ann-serkku jalomielisesti maksoi rahtikustannukset ja lähetti heille uuninkoristeet sekä Likaisen Pojan. "Tiedän kuinka rakas teille on kotinne." oli hänen tapana sanoa "ja kuinka suuresti kaipaatte uurnianne. Koska kerran olen sattunut antamaan teille kauniita lahjoja, joita on vaikea kulettaa, tulee minun pitää huolta siitä, että saatte pitää ne kodissanne ilman vaivaa ja kustannuksia!"

Niinmuodoin nämä vihatut esineet nyt kuusitoista vuotta, lukuunottamatta lyhyttä levähdysaikaa, minkä Careyt olivat viettäneet Filippiineillä, olivat synkistyttäneet heidän olemassaoloaan. Kerran kun amiraalin kunniaksi pidettiin erikoisen hienot kutsut, oli kapteeni Carey nostanut koko hökötyksen ullakolle, mutta iltapuolella Ann-serkku saapui taloon aivan odottamatta, ja silloin olivat Nancy ja Gilbert Joannan avulla keittiön kautta tuoneet takaisin hänen kalleutensa ja sijoittaneet ne ruokasaliin. "Te näytte siirtäneen koristeet salista tänne," sanoi Ann-serkku päivällispöydässä. "Sehän on hauskaa vaihtelun vuoksi, ja oikeastaan te tässä huoneessa oleskelettekin yhtä paljon kuin muissa; ovathan vieraannekin täällä yhtä paljon."

Ann-serkku oli aina ollut ja oli aina olevakin ahkera vieras talossa, sillä hän oli kiintynyt perheeseen omalla erikoisella tavallaan. Mitähän Nancyllä siis mahtoi olla mielessä Careyn kirouksen suhteen.

"Kuuntele, hyvä tyttö", virkkoi Nancy nyt Kathleenille suljettuaan oven. "Sinä tiedät, että porsliinien pakkaaja tulee aikaisin huomenaamulla, ja että ruokasalin lattia on jo tälläkin hetkellä täynnä tynnyreitä, laatikoita ja olkia?"

"Tiedän."

"Silloin me kaksi, jotka olemme kasvaneet näiden hautauurnien synkässä varjossa ja nähneet aina syntymästämme saakka tuon siistin äidin hieroskelevan tuon vastahakoisen pojan korvia, — silloin minä ja sinä tahi ehkä oikeammin sinä ja minä ryhdymme omin neuvoin pakkaamaan, ennenkuin saapuu se oikea tavarainpakkaaja."

"En sittenkään vielä voi seurata älysi lentoa, tyttöseni!" sanoi neuvoton Kathleen yrittäen sovittaa sanansa Nancyn puhetavan henkeen, vaikkei se milloinkaan oikein onnistunut.

"Älä sano 'tyttöseni', sillä minä olen nyt emäntä, ja sinä olet apuvaimoni, mutta jos olet tarkka ja autat minua pakkaamaan, niin suuri valo on sinulle koittava", vastasi Nancy. "Kun Charlestownista muutetaan Beulahiin, saattaa tapahtua, että eräät rakkaat esineet joutuvat traagillisen kohtalon alaisiksi, vaikkakin Ann-serkku tietää Careyn perheen järjestystärakastavaksi. Mutta jos onnettomuuksia sattuu ja sattuva on, ei niiden aiheuttajista tule koskaan kukaan muu tietämään kuin sinä ja minä. Mikä aika soveltuu mielestäsi paremmin pakkaukseen, keskiyö vai kukonlaulun-aika, sillä pakkaus on meidän tehtävämme!"

"Minä suorastaan vihaan kukonlaulun-aikoja, tiedäthän sen", vakuutti Kathleen. "Eikö nyt sovi? Ellen ja Gilbert ovat ulkona, ja äiti laulaa Peteriä nukuksiin."

"Hyvä on; tule pois; ja astu varovasti. Se ei kestä kauan, sillä minä olen kaiken suunnitellut hyvin ja perusteellisesti. Älä läähätä ja puhku tuolla tavoin! Äiti kuulee!"

"Minä olen niin kiihdyksissäni", kuiskasi Kathleen heidän hiipiessään takaportaita alas ja mennessään saliin noutamaan uurnoja, jotka he hiljaan kantoivat ruokasaliin. Kun tämä oli saatu onnellisesti suoritetuksi, otettiin Likainen Poika inhoittavalta jalustaltaan (se oli meksikolaista onyksia ja Ann-serkun lahja myöskin) ja kumarassa kulkien osittain pidätetystä naurusta, osittain Likaisen Pojan raskaasta painosta, he hilasivat senkin ruokasaliin.

Nancy valitsi erittäin ison ja tilavan tynnyrin. He panivat vähän (hyvin vähän) pehkuja pohjalle, sitten pari raskaita voimistelupainoja, sitten hautauurna, sitten hiukan olkia ja toinen hautauurna poikittain. Tyhjät paikat välissä täytettiin huolellisesti raskailla painoilla. Kaiken tämän päälle laskettiin raskas Likainen Poika, ja sen päälle toinen pari hautauurnoja, toiset voimistelupainot ja enemmän olkia.

Työnsä he olivat toimittaneet nurkassa, missä tynnyri oli; nyt he vain asettivat kannen paikoilleen ja heittivät sen päälle huolimattomasti palasen säkkikangasta. Koko toimituksen aikana Kathleen oli nauraa tirskunut niin hysteerisesti, ettei hänestä ollut paljon mitään apua — päävehkeilijä sai suurimman työn suorittaa. Ilta ei ollut muiden iltojen kaltainen. Tytöt valvoivat vielä vähän aikaa nauraakseen, sitten he panivat maata, ja heräsivät hetken kuluttua, rupesivat uudelleen nauramaan ja niin edespäin. Nancy sepitti Ann-serkulle useita Beulahissa päivättyjä kirjeitä, missä ikävää tapaturmaa selostettiin ja pahoiteltiin. Hän oli niin vallattomalla tuulella sitä tehdessään, ettei hän voinut muistaa elämässään toista niin hilpeän hauskaa yötä. Ei pieninkään omantunnonpistos laimentanut hetken iloa eikä sumentanut jännittävän odotuksen riemua.

Aikaisin seuraavana aamuna Nancy oli alakerrassa ja hänen onnistui olla ensimmäisenä vastaanottamassa porsliinien pakkaajat. "Yhden tynnyrin täytimme jo eilisiltana", selitti hän heille. "Oletteko hyvä ja naulaatte tämän kiinni ennenkuin ryhdytte työhön?" Sen yksi miehistä heti paikalla tekikin.

"Tavarat joutuvat asemalle vietäväksi jo tänään iltapuolella", sanoi pääpakkaaja rouva Careylle.

"Olkaa varovaiset, olettehan?" pyysi rouva Carey. "Porsliinimme ja lasimme, kellomme ja kaikki pikku aarteemme ovat meille hyvin rakkaat."

"Niinkauan kuin käytätte James Perkins & Co:n liikettä, ei tule mitään särkymään", vastasi pakkaaja.

Nancy pistäytyi silmänräpäykseksi huoneeseen lausuakseen parisen sanaa taitavalle, erehtymättömälle J. P. & C:lle. "Tuon nurkassa seisovan tynnyrin suhteen ei tarvitse olla varovainen", virkkoi hän huolettomasti. "Siinä ei ole mitään arvokasta."

James Perkins lähti aikaisemmin iltapuolella kotiin jättäen poikansa lopettamaan työn. Poika vasaroi, leimasi ja maalasi osoitteita voimainsa takaa. Likaisen Pojan tynnyri nurkassa erillään muista näytti hänestä olevan muita tärkeämpi, joten hän omisti sille aivan erikoista huolta. Hän liimasi siihen varoitusleimoja: yhden "Särkyvää tavaraa", yhden "Tämä puoli pystyyn", kaksi "Lasia, varovaisesti pideltävä" ja löydettyään taskustaan vielä useita "Tarkasti varottavia"-leimoja, kiinnitti hän tynnyriin muutamia niitäkin ja kuletti sitten kaikki laatikot, huonekalut ja tynnyrit rautatien rahtitavaraosastoon.

Mies, joka pani tavarat vaunuun, kiinnitti erikoisesti huomiotaan Likaisen Pojan laatikkoon. "Kas kun ette jalan, käsissänne kantaen vieneet sitä Greentowniin", ilkkui hän. "Mitä kallista se sitten sisältää?"

"Mitä te siitä huolehditte, mitä se sisältää", vastasi nuori Perkins. "Teidän asianne on vain vastata siitä, ettei sitä kukaan eikä mikään satuta! Tuleeko tällainen tavarajunaa vaihtamaan matkalla Greentowniin?"

"Eikä; ellei aika käy ikäväksi, jotta keikahutamme ne ylösalasin lystiksemme." Perkinsin vastustaja kantoi pysyväistä kaunaa kaikille tavaramiehille ja kuorma-ajureille, sillä hänestä tuntui, ettei työtä olisi ollut juuri ollenkaan, jos he olisivat kuolleet tahi muuten maasta hävinneet.

XI.

HARTAUSHETKI UUDEN KODIN KYNNYKSELLÄ.

Tästä hetkestä alkaen muutto sujui tasaisesti ja rauhallisesti, eikä Careyn perheen oma lähtö Greentowniin lauhkeana, keväisenä huhtikuun päivänä ollut mitään verrattuna edelläkäyneisiin raskaisiin valmistustöihin. Kaikki matkatavarat ja irtaimisto oli pantu junaan jo viikkoa aikaisemmin ollakseen ennen heitä perillä, ja varsinainen muutto suoritettiin perjantaina, jotta Gilbert voisi käyttää loma-aikansa joka hetken uuden kodin kuntoonpanemiseen. Eräs hänen tovereistaan oli pyytänyt häntä luokseen pääsiäisajaksi ja Gilly olikin luvannut ja sanonut äidilleen huolettomasti: "Arvelin, ettette kaipaisi minua kotona, kun järjestätte kaikki paikoilleen; miehethän ovat aina vain tiellä, siksi lupasin Fred Bascomille viettää lomani hänen luonaan."

"Fredin luona! Ainoa miehemme! Carey-suvun ainoa tuki!" huudahti hänen äitinsä ovelan tahdikkaasti. "Ei toki, Gilly rakas, minä tulen tarvitsemaan neuvoasi joka hetki! Entä kuka määrää kylvöt — sillä mehän olemme vain vaimoväkeä? Ja kuka kaiken vasaroimisen ja nikkarityöt suorittaa? Sinä olet aina niin suurenmoinen kun sellaiset asiat ovat kyseessä, että olet enemmän arvoinen kuin me kaikki yhteensä."

"Vielä mitä, mutta jos te niin kovin tarvitsette minua, niin tietysti minä tulen mukaan", sanoi Gilbert, "mutta Fred sanoi, että hänen äitinsä ja sisarensa suorittavat aina tuollaiset asiat omin neuvoin."

"'Omin neuvoin' Fredin kotona", huomautti rouva Carey, "merkitsee hovimestaria, miespalvelijaa ja rahaa yllin kyllin kaikennäköisen apuväen palkkaamiseen. Ja vaikka luonnollisesti pidät paljon Fredistä, joka on niin hyväntuulinen ja hauska toveri, olet tietysti huomannut kuinka itsekäs hän on!"

"Älähän, äiti, sinä et ole nähnyt Fred Bascomia kuin korkeintaan kuusi kertaa!"

"En olekaan, enkä muista ensinkään mitä hänessä näin viitenä viimeisenä kertana, sillä jo ensimmäisen kerran hänen meillä ollessaan olin selvillä kaikesta siitä, mitä minun on tarpeellista tietää", vastasi rouva Carey tyynesti. "Mutta myönnän, että hän on tavallaan hauska ja miellyttävä poika."

"Ja epäilemättä hänen onnistuu hävittää porsas itsestään, ennenkuin se kasvaa isoksi", virkkoi Nancy kulkiessaan huoneen poikki. "Minusta se röhki ja tonki aikatavalla, kun viimeksi olimme yhdessä."

Eversti Wheeler oli Greentownin asemalla Careyn perhettä vastaanottamassa ja hän oli itse rouva Careyn ja Peterin kyytimiehenä Keltaiseen taloon ajettaessa. Toiset seurasivat heitä kyytihevosella ja viimeisenä ajoivat kuormarattaat kukkurallaan matka-arkkuja ja muuta muuttotavaraa. Kevät oli hyvin aikainen, tiet olivat jo rapakosta kuivat, puut olivat hiirenkorvilla ja kaikilla päivänpuolisilla rinteillä vihersi jo tuore ruoho. Kun Careyt ensimmäisen kerran olivat nähneet tulevan kotinsa, olivat he tulleet kylään lännenpuolelta ja Keltainen talo oli viimeinen jalavain varjostamalla kylätiellä, aivan Beulahin laidassa. Nyt he asemalta tullessaan kulkivat joen yli ja ajoivat itäisen Beulahin läpi pitkin tietä, joka oli tuntematon kaikille muille paitsi seurueen sankarina ja oppaana olevalle Gilbertille. Jo tulikin tuo rakkaassa muistossa säilynyt talo näkyviin, ja kun molemmat ajoneuvot olivat pysytelleet yhdessä, tervehdittiin sitä äänekkäin eläköön-huudoin.

Se oli heidän mielestään entistään vieläkin kauniimpi, ja paljoa mukavampi, paljoa hauskemmalla paikalla. Vajan ovi oli auki ja sinne olivat huonekalut pinotut, ja pengermällä oli kokonainen vuori arkkuja ja laatikoita.

Bill Harmon seisoi pääovella myhäillen. Hän toivoi saavansa hyviä kauppatuttavia ja oli paitsi sitä hyväntahtoinen mies.

"Luulin jo ettette tulisikaan tänä iltana", huusi hän heille veräjälle astuen. "Juna on myöhästynyt puolen tuntia. Kyllästyin jo odottamiseen, jonka vuoksi omalla vastuullani rupesin aukomaan teille hiukan tavaroita, että pääsisitte alkuun. Ei kai mitään illallista tule tässä talossa syötyä tänä iltana?"

"Meillä on illallinen matkassa", virkkoi Nancy iloisesti, ruveten heti paikalla tuttavaksi.

"Hohoo, kas tepä vasta huoltapitäviä olette! Kas niin! hyppää alas, sinä pikkarainen!" sanoi Bill levittäen käsivartensa. Peter, kädessään useita pieniä esineitä, jotka olivat liian arvokkaat toisten haltuun uskottaviksi, teki työtä käskettyä antaen uudelle ystävälleen useita odottamattomia iskuja vaatteisiinsa kätketyistä kovista esineistä.

"Voi Jerusalemin suutari, oletpa sinä täyteen sullottu, poikanen!" nauroi hän laskiessaan Peterin maahan.

Peter tervehti tätä mieluista ylistystä loistavalla hymyllä, joka samassa silmänräpäyksessä kahlehti Bill Harmonin hänen uhrikseen ja orjakseen. Eipä hän aavistanut seisoessaan siinä huolettomana rattaittensa vieressä olevansa määrätty vastaisuudessa vuosikausia jakamaan puotinsa antimista tälle pienelle pojalle.

Hän ja eversti Wheeler nostelivat joutuisasti kapineita kyytirattailta, sillä välin kuin Careyt astuivat yhdessä talolle vievää tietä jännitetyin mielin ja liikutuksesta väräjävinä. Nancy hengitti raskaasti ja tarttui punoittavin poskin äitinsä käteen.

"Oi, äiti!" kuiskasi hän, "kaikki tapahtuu juuri sillä tavalla kuin olemme uneksineet. Gilbert rakas, älä kiirehdi! Annetaan äidin ensin astua kynnykselle ja kutsua meitä Keltaiseen taloon! Minä lukitsen uudelleen oven ja annan hänelle avaimen."

Carey-äidin kurkkua kouristi, hän tunsi jälleen tämän yrityksen vakavan vastuunalaisuuden painon. Se tulvahti hänen ylitseen aaltoina, voimakkaampana, elävämpänä nyt tosi hetken ollessa käsissä kuin milloinkaan ennen suunnittelujen aikana. Hän astui viimeiselle portaalle ja seisahtaen vavisten oven eteen, sanoi hän hiljaa ja lempeästi: "Tulkaa kotiin, lapset! Nancy! Gilbert! Kathleen! Peter-lintu!" He pujahtivat sisään hiljaa ja äännähtämättä; äidin äänessä oleva uusi vivahdus poisti heidän naurutuulensa.

Nancy ja Kitty kietaisivat käsivartensa äitinsä vyötäisille. Äkillisen vaiston johtamana Gilbert tempasi lakin päästään ja katsahtaen ihmetellen vanhempaan veljeensä teki Peterkin samoin. Oli kotvan äänettömyyttä: sitä kultaista äänettömyyttä, joka on ääriään myöten täynnä ajatuksia, rukouksia ja muistoja, täynnä toiveita ja toivomuksia — niin täynnä kaikkia kauniita, vienoja tunteita, että puheleminen sellaisella hetkellä tuntuisi arvottomalta ja surkealta. Sitten Carey-äiti kääntyi ja Keltainen talo oli siunattu. Veräjällä puuhailevalla eversti Wheelerillä ja Bill Harmonilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä että kynnyksellä oli pidetty pieni hartaushetki, kun he astuivat talolle katsoakseen tarvittiinko heidän apuaan vielä. "Tuotin sisään kaikki sängyt ja panin niihin patjat", sanoi Bill Harmon. "Arvelin näet, että Nukku-Matti tulee aikaisin tänä iltana."

"Tehän olette erinomaisen ystävällinen ja oiva naapuri!" huudahti rouva Carey kiitollisena. "Ajattelin, että meidän pitäisi mennä jonnekin muualle yöksi. Tekö olette tämän kylän kauppias?"

"Minähän se olen!" sanoi Bill.

"Silloin ehkä tahdotte olla ystävällinen ja tulette tänne kerran vielä tänä iltana tuomaan yhtä ja toista, niin olemme hyvin kiitolliset. Meillä on öljykeittiö, teetä, kahvia, säilykelihaa, leipää ja hedelmiä, mutta voita, munia, maitoa ja jauhoja me tarvitsemme. Gilbert, avaa ruokavasu, ole hyvä, ja Nancy, avaa sinä matka-arkku, missä liinavaatteet ovat. Emme voineet aavistaakaan, että tapaisimme niin ystävällisiä ihmisiä täällä."

"Teidän ruokapöytänne nostin ruokasaliin", sanoi Bill, "ja koetin parastani löytääkseni ruoka-astioita, mutta niitä en saanut käsiini ennenkuin tulitte perille. Kai maar teillä on omat merkkinne, jotta tiedätte mikä laatikko on ensiksi avattava. Löysin ainoastaan sellaisia tavaroita, joista ei nykyoloissa ole mitään hyötyä, luulisin, mutta itsehän tiedätte, kun näette tavarat ruokasalin pöydällä." Kaikki seurasivat häntä ruokasaliin, kun hän avasi oven, Nancy ensimmäisenä, kuten hänen tapansa aina oli, ikävä kyllä. Siellä keskellä pöytää seisoi Likainen Poika tuuhea hiusharja voitokkaasti pystyssä ja sen ympärillä, hautakammion patsaiden tavalla nuo neljä mustaa ja valkoista hautauurnaa. Ehjinä ja kokonaisina ilman pienintäkään vammaa ne seisoivat siinä Nancyn katseltavina.

"Ne eivät ole luopuneet vanhasta tavastaan, ne ovat ensimmäisinä meitä vastaanottamassa", virkkoi rouva Carey yrittäen hymyillä, mutta Nancy ja Kathleen eivät hiiskahtaneet sanaakaan. He seisoivat lattiaan naulittuina tuijottaen Careyn suvun kiroukseen kuin eivät uskoisi silmiään.

"Näyttää siltä kuin ette olisi odottaneet näkevänne niitä, tytöt!" sanoi heidän äitinsä, "mutta ovatko ne milloinkaan olleet meille uskottomia? — Tiedättekö, tällä hetkellä tunnen rohkeutta, jota ei minulla koskaan ennen ole ollut. — Beulah on niin kaukana Buffalosta, ettei Ann-serkku voi usein tulla meitä tervehtimään eikä koskaan ennakolta ilmoittamatta. En tahtoisi pahoittaa häntä enkä loukata hänen tunteitaan, mutta mielestäni voimme vastaiseksi siirtää Likaisen Pojan sekä uuninreuna-koristeet ullakolle tahi vajan ylisille. Mitä te arvelette?"

Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat jo lähteneet, ja niin nuoret Careyt kajahuttivat ilmoille raikuvan riemuhuudon. Nancy lähestyi Likaista Poikaa verenhimoinen välke silmissään. "Tule pois, sinä ilkeä, kammottava kappale!" virkkoi hän. "Tartu kiinni toisesta päästä, Gilly, lähdetään menemään vajaan; siellä se on meistä kauimpana, mutta auttaneeko sekään, se on kuin veritahra lady Macbethin kädessä — se ei tahdo lähteä. Kathleen, avaa liinavaatearkku meidän mentyämme. Emme voi kattaa pöytää, ennenkuin olemme päässeet kirouksestamme. Kun olet ottanut liinavaatteet arkusta, ota marmoriuurna kumpaankin käteesi ja raasta ne sinne, missä me olemme. Minun kyyneleeni osoittavat sinulle tietä!"

He löysivät vajan ylisille johtavat portaat ja Likainen Poika nostettiin portaita ylös askel askeleelta hitaasti ja läähättämällä. Kathleen riensi viemään kahta uurnaa alimmalle portaalle, ja juoksi sitten takaisin taloon toista paria noutamaan. Gilbert ja Nancy seisoivat ylimmällä portaalla Likainen Poika välissään neuvotellen paikasta, mistä sen helpoimmin saisi esille, jos tulevien vuosien kuluessa jokin hyvin epämieluisa tilaisuus vaatisi heitä hilaamaan sen jälleen alas.

Äkkiä he kuulivat surkean, kuiskaavan äänen mainitsevan heitä nimeltä. " Gilbert! Nancy! Pian! Ann-serkku on veräjällä!"

Kuului kova romahdus! Ei yksikään inhimillinen olento, olkoonpa hänellä mielenmalttia enemmänkin, olisi voinut kestää tämän yllätyksen iskua, niin odottamattomana se tuli. Gilbertin ja Nancyn kädet päästivät otteensa yhtaikaa ja Likainen Poika romahti lattialle kahdeksi palaseksi haljeten niin onnellisesti, että äiti pesuriepuineen jäi toiseen puoliskoon, poika toiseen — erittäin tervetullut tapaus pojalle, joka jo kauankin oli ikävöinyt päästä eroon äidistä.

"Hän astui junasta väärällä asemalla", huohotti Kathleen portaitten alapäässä, "ja hänen täytyi ajaa hevosella viisi mailia, muuten hän olisi ollut täällä tuntia ennen meidän tuloamme, kuten hänen aikomuksensa oli. Hän on tullut auttamaan meitä talon kuntoonpanemisessa ja sanoo pelkäävänsä, että äiti rasittuu. Pudotitteko jotain? Kiirehtikää alas, minä jätän maljat tänne huonekalujen joukkoon, vai vienkö sisään niistä kaksi, jotta hän luulisi meidän ensimmäiseksi ajatelleen niitä? Ja voi! Ihanhan unohdin. Hän on tuonut Julian mukanaan. Kaksi ruokittavaa lisää eikä sänkyjäkään ole tarpeeksi!"

Nancy ja Gilbert silmäilivät toisiaan.

"Kätke se nurkkaan, Gilly", sanoi Nancy; "ja sanotaan, Gilly —"

"Sanotaan mitä?"

"Näetkös, se on kahtena kappaleena!"

"Niin on."

"Mitä jos tekisimme niitä neljä tahi vieläkin useampia?"

"Kuulehan, mene sinä alas ennen minua, minä tulen heti jäljestäsi! Sulje vajan ovi huolellisesti! — Oletko ymmärtänyt?"

"Olen ymmärtänyt ja sinua ylistän ja ihailen. Minun henkeni on oleva sinun kanssasi, kun sen teet, Gilly rakas, vaikka ruumiillisesti lausun Ann-serkun ja Julian tervetulleeksi!"

XII.

ANN-SERKKU.

Carey-äiti oli pyytänyt Juliaa tulemaan heidän luokseen vasta sitten kun uusi koti Beulahissa oli saatu kuntoon, sillä hän ei halunnut saada puutteellisiin oloihinsa enemmän väkeä kuin oli tarpeellista. Mutta Fergusonit lähtivät ulkomaille jotenkin odottamatta, ja rouva Ferguson riisti Julian Gladyksen sylistä ja pani hänet junaan paljoa kursailematta. Ann-serkun kohtaaminen tiellä oli yksi noita epämieluisia sattumia, joita elämä on täynnä, joskaan ei juuri usein kaksi niin epämiellyttävää henkilöä osu toisiaan tapaamaan samalla pienellä alalla samalla määrätyllä hetkellä.

Mutta jo kolmantena aamuna Careyn perheen tulon jälkeen asiat alkoivat kehittyä valoisampaan suuntaan, sillä Ann-serkku oli tyytymätön Beulahiin. Ilma oli käynyt kylmäksi ja kauan käyttämättä olleet tulisijat savusivat vahvasti. Ann-serkun entisestään arka vatsa ei sietänyt säilykelihaa, munia kolmasti päivässä eikä rouva Harmonin valmistamia keksejä; se ei liioin sietänyt pähkinöitä, omenia, appelsiineja ja banaaneja, joilla lapset herkuttelivat, joten hän söi ateriansa n.s. hotellissa. Syötyään siellä kaksi päivällistä ja yhden illallisen hän lausui emännälle arvostelunsa hänen keittotaidostaan niin peittelemättömin sanoin, ettei yksikään suorapuheinen, vapaana syntynyt Uuden Englannin tytär olisi voinut sellaista sietää.

"Minä pidän ravintolaa ja täällä saatte syödä aterianne kahdestakymmenestäviidestä sentistä niin kauan kuin syötte mitä eteenne pannaan ja pidätte kielenne kurissa", kuului kiukustuneen rouva Buckin uhkavaatimus. "Ruokaa minä teille annan", hän jatkoi kiihkeästi, "sillä minun toimeeni kuuluu vastaanottaa ja palvella kaikkia hyvämaineisia ihmisiä, mutta sättimisiä en huoli kuulla."

No niin, Ann-serkun kärsivällisyys oli myöskin lopussa eikä hänkään puolestaan tahtonut kuulla enempiä "sättimisiä"; ja niin ravintolan emäntä ja hän erosivat rouva Careyn mielipahaksi, sillä hän ei halunnut saada vihamiehiä jo heti alussa. Sinä iltana Ann-serkku yhä kiukuissaan rouva Buckin vihaisia silmäyksiä, tulistuneita kasvoja ja sivistymätöntä kieltä muistaessaan, valitti illallisen jälkeen, että hänen vuoteensa keikkui milloin hän vain liikahti. Hän pyysi Gilbertiä tutkimaan voisiko hän sitä korjata jollain tavalla, jotta se tulisi niin vankaksi kuin normaalitilassa olevien sänkyjen tulee olla.

Gilbert otti työvehkeensä ja meni tottelevaisena yläkertaan ja viipyi siellä viisitoista tahi kaksikymmentä minuuttia korjaillen tuota kovan arvostelun alaiseksi joutunutta sänkyä, jonka hän epäili keinahtelevan pelkästään siitä syystä, ettei se voinut Ann-serkkua sietää. Tämä päähänpisto huvitti niin suuresti Nancyä, että hänen oli pakko poistua Gilbertin läheisyydestä, jotteivät perheen muut jäsenet huomaisi heidän kahdenkeskistä hilpeyttänsä.

"Nyt on kaikki keinot koetettu", sanoi Gilbert alakertaan tullessaan. "Saammepa nähdä miten se nyt tänä yönä toimii, Ann-serkku?"

Ja kyllä se todella toimikin sen sijasta, että olisi ollut aivan alallaan kuten hyväntapaisen vuoteen tulisi olla. Keskiyön aikaan, kun Careyn perhe lepäsi syvässä unessa, kuului kova rytinä ja Ann-serkku temmaten auki huoneensa oven, ilmoitti kovalla äänellä koko talonväelle, että hänen vuoteensa oli mennyt hajalle ja hän itse pudonnut lattialle saaden kovan hermotäräyksen, josta hän luultavasti ei ikinä toipuisi.

"Gilbert on aivan liian nuori voidakseen kantaa sitä luottamusta, jota osoitat hänelle, Margaret", huudahti Ann-serkku kietoen peitteensä tiukalle pitkäin luisevain jäsentensä ympäri, "ja vaikka hän tulisi vanhaksi kuin Metusalem, olisi hän sittenkin huolimaton, sillä hän on syntynyt semmoiseksi! Kaikki tuo puhe, että hän muka on niin taitava työaseitten käyttämisessä, on vain paisuttanut hänen ylpeyttänsä. Hänen ikäisensä pojan tulisi toki jo osata panna vuode kunnolleen pysymään alallaan."

Koko perhe, ällistynyt Gilbert muiden mukana, ehdotti jos jonkinlaisia parannuskeinoja. Nancy yksin oli ääneti eikä uskaltanut vilkaista Gilbertiin peläten, että hänen olisi täytynyt epäillä häntä uudesta rikoksesta. Saatuaan häneltä, Nancyltä, suoranaista ohjausta paheen tielle, saattaisi Gilbert omin päin jatkaa aivan loppumattomiin. Hän ei uskonut veljeänsä syylliseksi, mutta häntä ei haluttanut ottaa tarkempaa selkoa asiasta.

Carey-äidin silmät etsivät Gilbertin katsetta, mutta hän ei löytänyt siinä mitään vahvistusta pelkoonsa.

"Ei sinun tarvitse katsella minua tuolla tapaa", sanoi poika. "Niin häijy en ole, että tahallani valmistaisin tapaturmaa Ann-serkulle, vaikka en omasta puolestani olisi pahoillani, jos hänelle joka yö sattuisi pieni yllätys."

Ann-serkku ei sallinut Gilbertin enää puuttua vuoteeseen, eikä liioin suostunut tulemaan rouva Careyn kanssa samaan vuoteeseen, vaan piti parempana maata lattialla kahdella patjalla. "Mukava ei sellainen vuode tietenkään ole", sanoi hän happamesti, "mutta silloin ei ainakaan henkeni joudu vaaraan."

Seuraavan päivän aamupostissa tuli useita asiakirjeitä, ja Ann-serkku pelkäsi olevansa pakotettu lähtemään Beulahista, vaikka työtä kyllä riitti kahdeksi viikoksi eteenpäin, eikä Margaret ollut kyllin vahva suoriutumaan siitä yksinänsä.

Hän väitti, että uunit olivat täynnä nokea eikä hän uskonut keittiönuunin voivan milloinkaan vetää; hän oli varma siitä, että kaivossa oli kuolleita toukkia ja sammakoita; talo oli epämukava eikä koskaan tulisi paremmaksi, ellei keittiöön tulisi vesijohtoa. Julialla ei tuntunut olevan minkäänlaista halua taloushommiin ja hänen ruokahalunsa oli anteeksiantamattoman hyvä, kun otetaan lukuun, että muiden täytyi tyydyttää se oman kukkaronsa kustannuksella; ilmanala oli kostea joen tähden eikä kunnollista torikauppaa ollut kahdeksaa mailia lähempänä; Kathleen oli liian hento sellaisessa paikassa elämään, ja muutto Charlestownista oli kerrassaan suuri erehdys alusta loppuun.

Sitten hän sulloi tavaransa pieneen matka-arkkuunsa ja Gilbert juoksi kylälle kepein ja siivekkäin askelin hankkimaan miestä, joka veisi heidän harmiatuottavan sukulaisensa Bostonin päiväjunaan. Nancy puolestaan seisoi arkihuoneen takan ääressä ja kuullessaan junan etäällä viheltävän, hän korjasi nuo neljä hautauurnaa uuninreunalta ja vei ne ullakolle Gilbertin ylähallissa laulaessa vanhaa mielilauluaan:

Hän sätti meitä hirmuisesti, Hän sätti minkä kieli kesti. Hän sätti itsensä uuvuksiin. Hän sätti, ja kuinka me naurettiin! Hän sätti meidät hikeen ja huoleen, Hän sätti meitä päivän ja puolen. Hän sätti, jo uupui muistikin, Vaan pois hän purjehti vihdoinkin.

"Ann-serkusta tuo arvatenkin on ensin kirjoitettu", sanoi Nancy tullen keittiöön Kathleenia auttamaan. "Kas niin, läksipä viimeinkin!"

'Nyt koko mailma hymyy, Vain Julia vaivaks' on.'

lausui hän vanhan virren sanoja hiukan muuttaen.

"Sinun ei pidä sanoa sellaista, Nancy," nuhteli Kathleen, "äiti ei pitäisi siitä."

"Sen tiedän," myönsi Nancy katuvaisena. "Minä olen ollut niin paatunut aina siitä saakka kun koetin päästä vapaaksi Likaisesta Pojasta. En tiedä miten on oikein laitani. Minun vereni on varmaankin liian punaista ja se virtaa hurjana suonissani käyttääkseni kirjan sanoja. Minä aion kääntää uuden lehden nyt, kun Ann-serkku on lähtenyt tiehensä ja Julia on ainoa ristimme!"

Onpa ihan kauheata, miten yksi henkilö voi tärvellä maailmaa! Olisittepa vain olleet näkemässä Keltaista taloa Ann-serkun lähdettyä. Ilma kävi lämpimämmäksi melkein heti, ja Bill Harmonin poika tuli puutarhaan istuttamaan. Tulisijat lakkasivat savuamasta ja keittiönuuni veti. Eversti Wheelerin ehdotuksesta toimitettiin kaivoon uusi ketjupumppu vanhan puisen sangon sijaan, jolloin vedensaanti oli helpompaa, ja ennen kuukauden loppua Keltainen talo alkoi näyttää kodilta Juliasta huolimatta.

Nukuttuaan kuukausimääriä syvien lumikinosten peitossa Beulahin kylä oli herännyt Uuden Englannin varhaisen kesän lumoavaan ihanuuteen. Siellä ei ollut mitään lumiharjaisia vuoria, ei ametistiväreissä välkkyviä, silmää kiehtovia kukkuloita, ei ihmeteltäviä rotkolaaksoja tahi suurenmoisia, matkailijoiden ihailemia vuorijyrkänteitä; ei keltaisia, valtameren aaltojen huuhtelemia hiekkarantoja, ei vilkasta kauppaelämää, ei huvituksia, ei kesävieraita, olipa vain rauhallinen, päivänpaisteinen, vihannoiva, siimeikäs, pieni kolkka maailmaa, ei muuta. Eikä Julia voinut sitä pilata, vaan hyvällä onnella se kenties voisi tehdä Julian miellyttävämmäksi! Tätä Carey-äiti toivoi kun hän soi itselleen tunnin lepoajan siirtyäkseen Hohtavan seinän taa, Rauhalammelle miettimään viiden lapsensa tarpeita. Hämärissä tuudittaessaan Peteriä hänen ajatuksensa tavallisesti ahkerimmin hyörivät siinä, kuinka hän voisi muuttaa "vanhat eläimet uuteen asuun."

"Ihmiset kuvittelevat, että minä itse luon uutta," sanoo Carey-äiti Vetten pienokaiselle Tomille, "mutta täällä minä vain istun, jotta saisin ne itse uudistamaan itsensä!"

Tarina kertoo, että oli kerran keijukainen, joka oli niin älykäs, että se keksi taidon luoda perhosia, ja hän oli niin ylpeä siitä, että paikalla kiiruhti Carey-äidin luo Rauhalammelle kertomaan taidostansa. Mutta Carey-äiti naurahti.

"Tiedä, hupsu lapsi," sanoi hän, "että luoda ken tahansa voi, jos vain suo itselleen kyllin aikaa ja vaivaa, mutta kaikki eivät voi saada elollisia olentoja itse luomaan itsensä."

"Saattaa ihmisolennot — lapset — itse luomaan itsensä," mietti Carey-äiti hämärissä. "Sitä varten kai äitejä on olemassa maailmassa!"

Nancy oli ahkerassa luomistyössä näihin aikoihin ja kaikesta siitä itsehillitsemistaidosta sekä niistä voitoista hyveen tiellä, mitkä poloinen, helposti tulistuva Nancy kykeni saavuttamaan, oli hänen suoranaisesti kiittäminen pahennusta tuottavaa Julia-serkkuansa. Kathleen tuli vahvemmaksi ja lujaluontoisemmaksi sekä vähemmän arkailevaksi. Gilbert menestyi paremmin koulussa ja hänen kirjeensä osoittivat suurempaa huolenpitoa ja vastuunalaisuuden tunnetta omaisiin nähden kuin ennen. Peter-lintukin oli hiukan kiltimpi ja paremmin omin neuvoin toimeentuleva nykyisin, mietti Carey-äiti hellästi tuudittaessaan häntä. Pikku poika oli tyyten väsynyt astuttuaan kaiken päivää Natty Harmonin auran jäljessä, ja tyytyväisin mielin jättäytyi hän äitinsä suojelevain käsivarsien suojaan ja nukahti nopeasti hänen iltalaulunsa säveliin. Carey-äidin käsivarret kelpasivat kantamiseen, syleilemiseen, lohduttamiseen ja hyväilemiseen. Olipa hänellä myöskin hieno, kaunis, vahva käsi, joka oli kuin luotu korvapuusteja antamaan, mutta hänellä oli vallassaan niin monta näkymätöntä kurinpitokeinoa, ettei hänen milloinkaan tarvinnut läimähyttää Peteriä.

"Lyöminen on kyllä paikallaan hätävarana," oli hänen tapana sanoa, "mutta vaimo, jonka täytyy liian usein turvautua siihen, osoittaa surkeata kekseliäisyyden puutetta."

Hänen nostaessaan Peteriä tämän pieneen sänkyyn tuli Nancy hiljaa huoneeseen kädessään paperiliuskanen.

Hän veti äitinsä pääoven yläpuolella olevaan ikkunaan. "Kuuntele," sanoi hän. "Kuuletko sammakoiden kurnuttavan?"

"Olen tässä istuessani puolen tunnin ajan kuunnellut niitä," sanoi hänen äitinsä. "Eikö kaikki ole kaunista tänä iltana, lauhkea ilma, jalavat puhkeavine lehtineen ja uusikuu!"

"Onkohan täällä ennenkin ollut sellaista vihantaa?" ihmetteli Nancy kumartuessaan ikkunalaudan yli äitinsä vieressä. "Ovatko puut ennen olleet näin meheviä? Onko muualla missään näin kirkasta jokea tai näin keltaista kuuta? Tänä iltana minun on niin sääli kaupunkilaisia! Toisinaan minusta tuntuu, ettei täällä voi kauan olla niin kaunista kuin miltä näyttää, äiti. Tuntuu, kuin olisi tämä kauneus osaksi meissä itsessämme."

"Kaikki kauneus riippuu osaksi siitä minkälaisin silmin sitä katselemme," vastasi hänen äitinsä.

"Olen lukenut rouva Harmonin uutta selitys-raamattua", jatkoi Nancy, "ja tässä saat kuulla mitä siinä Beulahista sanotaan."

Hän piteli paperia häipyvässä valossa lukien: " Nyt älköön sinun nimesi enää olko Hyljätty, älköönkä maasi enää olko autio, mutta Beulahiksi sinua kutsuttakoon, sillä Herra on löytänyt armon sinussa."

"Eiköhän isä olisi tyytyväinen, jos hän voisi nähdä meidät kaikki täällä Beulahin Keltaisessa talossa!" puheli Nancy edelleen vienolla äänellä, kun he yhdessä kumartuivat ikkunasta ulos. "Hän oli niin hellä, niin huoltapitävä ja koetti aina niin rakkaasti poistaa kaikki huolet meiltä, että kuukausiin en ole voinut ajatella hänen, en edes taivaassa, päässeen huolistaan. Mutta nyt tuntuu kuin olisimme päässeet kovimman ajan läpi ja alkaisimme uudelleen elää täällä Beulahissa. Ja nyt hän varmaankin on rauhallinen, jos hän ensinkään voi nähdä meitä tahi ajatella meitä; — eikö sinullakin ole sama tunne, äiti?"

Oli kyllä, hänen äitinsä myönsi lempeästi olevansa samaa mieltä ja hänen sydämensä oli kiitollinen ja täynnä toivoa. Hän oli kadottanut lastensa isän ja rakkaan elämäntoverinsa, eikä mikään voinut ikipäivinä korvata sitä tappiota. Mutta hän ei unohtanut rikkautta, minkä hän omisti lapsissaan, eikä katsonut olevansa yksinäinen eikä hyljätty, vaan oli nöyrästi, Herralle otollisella tavalla tyytyväinen kohtaloonsa.

XIII.

LIIAN TÄYDELLINEN.

Juliasta, Allan Careyn pienestä, kolmetoistavuotisesta tytöstä ei ollut muuta huolta kuin että hän oli — ja oli aina ollut — liian täydellinen. Sylilapsena hän oli aina ollut mallilapsi, syönyt vahvasti ja nukkunut sikeästi. Kun hän tunsi nuppineulan pistävän alushameessaan, hänestä oli epäkohteliasta itkeä, koska hän tiesi hoitajattarensa ainakin koettaneen pukea hänet huolellisesti. Kun hän oli hereillä, niin hänen älyllinen koneistonsa toimi hitaasti ja ilman minkäänlaisia nykäyksiä. Mitä tulee hänen moraaliseen koneistoonsa, niin enkelit olivat varmaankin panneet sen käymään hänen syntyessään ja suunnitelleet sen sellaiseksi, ettei se voinut pysähtyä eikä mennä rikki. Enkelit, joille toimi oli uskottu, olivat tietenkin tarkoittaneet hänen parastansa, mutta luultavasti he olivat nuoria, kokemattomia enkeleitä ilman selvää käsitystä ihmisluonteesta ja ilman tarkkaa tietoa Jumalan tarkoituksista; sillä lapsi, joka ei osaa tehdä pahoja, pystyy tuskin mitään hyvääkään tekemään, ei ainakaan mitään suurta suorittamaan.

Kun Julia oli neljän tahi viiden vuoden vanha hänestä sanottiin aina: "sellainen kiltti pikku tyttö." Varhaisemmalla iällään Nancy oli monesti polkenut jalkaansa huutaen: "Älkää puhuko Juliasta! En tahdo kuulla Juliasta!" sillä häntä osoitettiin aina lapsille erinomaisuuden esikuvana. Totta puhuen hän ikävystytti hirveästi omaa äitiänsä, mutta eipä ihmekään, sillä omituisesta luonnonoikusta rouva Allan Carey oli yhtä kevyt ja oikullinen kuin Julia oli vakavaluontoinen, ahdasmielinen, rajoitettu, säntillinen ja ikävä. Mutta tuo kevyt äiti hävisi Careyn perhe-elämästä, ja Julia joutui viisivuotiaasta alkaen jumalisen, kuivanlaisen kotiopettajattaren haltuun, vaikka hänelle olisi ollut terveellisempää päästä vallattomaan lapsilaumaan ilakoimaan. Kolmentoistavuoden vanhana hän siis oli jotenkin vakiintunut kehityksessään — kova, luotettava, luja. Hänellä oli suora, vaalea tukka, vaaleat, siniset silmät ja ohuet huulet, vartalo oli hänen ikäänsä nähden melkein liian paksu. Hän oli aina siisti ja piti kauniisti vaatteitaan ollen hyvin tarkka siitä, että ne olivat tyylikkäät ja hyvistä tarpeista valmistetut; — luonteenpiirre, joka oli vahvistunut rikkaan ja upeilevan Gladys Fergusonin kasvattavasta vaikutuksesta. Kun Julia kolmentoistavuotiaana yhtyi Carey-äidin linnunpoikaparveen, niin hän näytti käytöksestään päättäen kuuluvan aivan toiseen ilmapiiriin kuin he. He olivat kokeneet kuria, jota harvoin joutuu ainoan lapsen osalle. Omenat, lelut, kertomuskirjat oli heidän täytynyt jakaa keskenään ja yleensä oli heitä totutettu lainaamaan toisilleen. Jos Nancy sai jouluksi uuden puvun, sai Kathleen keväällä uuden hatun. Kathleenin ilmestyttyä näyttämölle kuuli Gilbert usein huudettavan: "Matti kukkarossa!" ja Peterin tultua maailmaan tottui Kathleenkin samaan huutoon.

"Julia ei ole koskaan ollut vallaton elämässään eikä lausunut pahaa sanaa", virkkoi hänen isänsä kerran ylpeänä.

"Älä ole huolissasi, hän on vasta kymmenen vuoden vanha, vielä voi toivoa", oli kapteeni Carey rohkaisevasti vastannut, vaikka jos hän olisi nähnyt tytön ensi aikoina Beulahissa, hän ei ehkä olisi ollut niin herkkäuskoinen. Julialla ei tuntunut olevan pienintäkään sulautumisvaistoa, hän pysyttelihe erillään perhe-elämästä, kylmän äänettömänä ja sanattoman arvostelun katse silmissään. Hänessä ei ollut hituistakaan leikillisyyttä, ei hilpeätä kekseliäisyyttä, ei iloisuutta eikä lämmittävää innostusta. Hän toi Beulahiin mukanaan koulutodistuksiaan oikein kasoittain, ja kun hän levitteli niitä Gilbertin eteen näyttäen miten paljon kiitettäviä numeroita hän oli saanut, katosi Gilbert vajan taa ja paiskeli rajusti sen perustuksia monta minuuttia. Ei kukaan voinut pelätä, että Julia milloinkaan joutuisi harhateille; Nancy väitti, ettei kukaan voinut kuvitella hänen koskaan joutuvan millekään tielle, ei edes harhatielle.

"Varo puhumasta äidin kuullen tuollaista, Nancy", sanoi Kathleen kerran, "eikä oikeastaan saisi ollenkaan sillä tavalla puhua, kun tietää, ettei hän sitä hyväksy."

"Nykyinen pyrkimykseni on olla hyvä kuin kulta äidin silmissä, mutta siinä tulee pysähdys!" vastasi Nancy rivakasti. "Kenties olen pian niinkin edistynyt, että koetan miellyttää enkeleitä — en Julian rautaanvalettuja enkeleitä, vaan noita toisia enkeleitä, jotka ymmärtävät ja ovat kärsivällisiä muistaen meidän puutteellisuutemme ja tietäen, että koska kerran tomusta olemme tehdyt, niin me luonnollisesti vielä tuontuostakin olemme tomuisia. Julia ei ole tehty tomusta. Hän on tehty — odotahan — kuoritusta maidosta, korpuista (veteen leivotuista) ja riisiryyneistä ja liivakosta, mausteena hyvin pieni palanen liiaksi kypsynyttä banaania, — juuri sen verran, että siitä lähtee äitelä maku. Sekoita tähän heikkoa, tykkänään suolatonta vesivelliä, sokeria, mausteita, pippuria, pistä tämä sekoitus heikkoon uuninlämpöön, ota se uunista puolikypsänä ja Julia on valmis."

Tämä keksimänsä Julioiden valmistustapa huvitti suuresti Nancya, hän oli vain pahoillaan siitä, ettei voinut näyttää sitä äidilleen, joka oli aina hyvin huvitettu hänen sepustuksistaan, joskin kriitillinen. Hän lähetti sen kirjeessä Kiinaan amiraalille, joka ei ylenkatsonut ihmisluonteen jokapäiväistä ruokaa, vaan nauroi sille makeasti eikä häntä siitä ripittänyt.

Julia ei tähän aikaan muusta puhunut kuin Gladys Fergusonin tahi Fergusonin perheen asioista. Kun seisoo astioita pesemässä Beulahissa, on varsin kiusoittavaa kuulla Gladys Fergusonin helmiäisellä silatusta teatterikiikarista, hänen ranskalaisesta kamarineitsyestään, hänen aamiaisestaan, joka tarjottimella tuodaan hänelle vuoteeseen, hänen timanttisormuksestaan, hänen muotokuvastaan Timesin sunnuntailehdessä, hänen ulkomaanmatkastaan, hänen ranskan- ja saksankielentaidostaan.

"Älä toki keittiöön hilaa Gladystä, hyvä tyttö!" toruskeli Nancy eräänä kuumana päivänä. "En huoli hänen timanttisormustansa astiainpesuveteeni. Jos sinun välttämättä täytyy puhua hänestä, niin odota sunnuntaihin, jolloin menemme hotelliin syömään parhaissa vaatteissamme. Sinä et pyyhi maitokannuja kuiviksi etkä pane niitä oikeaan paikkaan, kun pääsi on täynnä Gladystä!"

"Hyvä on!" lausui Julia lempeästi. "Minä puolestani toivon, että voisin aina samalla haavaa pyyhkiä astioita ja kiinnittää ajatukseni parempiin asioihin. Sitä neiti Tewksburykin kehoitti minua tekemään kuullessaan, että minun oli pakko pitkäksi aikaa luopua kotini ylellisyydestä. 'Älä salli köyhyyden vetää sinua alaspäin, Julia', sanoi hän, 'säilytä ylevät ajatuksesi, äläkä salli niiden tahraantua jokapäiväisen elämän liassa'."

Nancy ei todellakaan ollut tykkänään vailla itsehillitsemistaitoa ja kohteliaisuutta, sillä tällä hetkellä hänellä oli aivan raivokas halu pyyhkäistä Julian kopeita kasvoja ja puhdasta nenää pesurievulla, jolla hän juuri oli pessyt paistinpannun. Hän tiesi, ettei hän pääsisi käsiksi noihin ärsyttäviin yleviin ajatuksiin eikä voisi näkyväisesti ja kouraantuntuvasti saattaa niitä jokapäiväisen elämän lian yhteyteen, mutta Julian kasvot olivat hänen saavutettavissaan, ja Nancyn sormia kutkutti palava halu. Mutta hänen käytöksessään ei näkynyt mitään merkkiä moisesta hurjasta mielihalusta. Hän huuhteli astiainpesuvadin, käänsi sen kumoon pesupöydälle ja antoi pyyhinliinat Julialle pyytäen häntä huuhtomaan ne kuumassa vedessä ja sitten ripustamaan pensaille kuivumaan, kuten rouva Carey oli opettanut.

"Se on minulle niin vastenmielistä", voihki Julia. "Olen aina ollut niin tuntehikas, ja keittiöliinat ovat niin inhoittavat! Ne oikein haisevat, Nancy!"

"Niin tekevät", virkkoi järkähtämätön Nancy, "mutta vielä enemmän ne haisevat, jollei niitä pestä. Annoin sinulle astiainpyyhkimisen ja otin omalle osalleni niiden pesemisen säästääkseni käsiäsi, mutta on muitakin karkeita ja vastenmielisiä askareita, joissa sinun täytyy vuorotella Kathleenin ja minun kanssa. Jos olisit vieraamme, emme tietysti sallisi sinun sitä tehdä, mutta sinä olet perheen jäsen. Meidän ensi huolenamme täytyy olla pitää äidin 'ylevät ajatukset' loitolla liasta, käyköön meidän ajatustemme miten käy."

Oi, kuinka epämiellyttävä oli Nancy Julian mielestä tällä heidän yhteisen tarinansa aikakaudella, mutta kyllä Nancykin puolestaan voimakkaasti ja kaikesta sydämestään korvasi Julialle hänen vihamieliset tunteensa. Monena onnettomana hetkenä Carey-äidin oli astuttava näiden kahden väliin, vaikka tämä heidän keskinäinen vihamielisyytensä oli enimmäkseen salainen ja sanaton. Gilbertin käytös ei ollut paljoa lohdullisempaa. Hän oli löytänyt Julian pesupöydän yläpuolelta erään päiväjärjestystaulun. Se oli sepitetty neiti Tewksburyn johdolla, joka tunsi Julian täsmällisyyden puutteen ja kykenemättömyyden järjestää työnsä. Se kuului:

Päiväjärjestystaulu.

Nouseminen kello 6.45 Kylpeminen ja pukeutuminen. Hartaudenharjoituksia 7.15. Aamiainen 7.45 Taloustoimia 9:ään. Ulkoilmassa oleskelua 9-10 Oppitunteja 10-12. Päivällisvalmistuksia 12-1 Lepohetki 2-4. Oppitunteja 4-5. Illallisvalmistuksia 5-6. Hyödyllistä lukemista, kävelemistä tahi keskustelua 7-8. Hartausharjoituksia 9. Vuoteeseen 9.30.

Tässä ei ollut mitään naurettavaa, se oli päinvastoin oivallisesti kokoonpantu. Mutta Gilbertin mielestä se oli aivan suunnattoman hassunkurinen, ja niinpä hän Nancyn avulla kirjoitti toisen järjestystaulun ja kiinnitti sen Julian piirongin yläpuolelle.

Aikataulu.

Kun heräjän ma aamulla, voin Gillyä ja Nania ma rukouksin muistella. Syön aamiaista seitsemältä tai kahdeksalta, yhdeksältä. Kun päiväatriani saan, ei varhaist' oo se ollenkaan. Kahdestatoista yhtehen ma voitaleipää maistelen. Taas kahden tienohilla löytään ma otolliseks' ruokapöytään. Vaan kolmen, neljän tienoissa on välipala mieluisa. Kun kello viisi lyö, niin jokin helppo työ ja hyvin lyhyt, viisas lienee, se ruokahalun tuoda tiennee, kun taaskin pöydän äärehen käyn saapuessa iltaisen. Sa ällös huoli kauan valvoa, syö kahdeksalta kevyt atria. Kun sitten vielä rukoilen puolesta pahain serkkujen, niin taidan tunnolla ma puhtahalla uinailla yhdeksältä peiton alla.

Rouva Careyllä oli huumorin tajua, ja kun itkevä Julia toi hänelle molemmat paperit näytteeksi, hänen oli hyvin vaikea käsitellä asiaa vakavasti ja asettua Julian suhteen sille myötätunnon kannalle, jota asianhaarat olisivat vaatineet.

"F-f-f-fergusonilla ei milloinkaan puhuttu minun ruokahalustani", valitti Julia. "He koettivat aina s-s-saada minua syömään!"

"Gilbert ja Nancy pitävät hiukan liian paljon kujeilemisesta ja ovat aivan liian kärkkäät kiusoittelemaan", sanoi rouva Carey. "He unohtavat, ettet sinä ole siihen tottunut, mutta koetan saada heitä enemmän ajattelemaan toisten tunteita. Äläkä unohda, lapseni, että suuressa perheessä, kuten on meidän, täytyy paljon kestää ja sietää toisiltaan."

XIV.

NEUVOTTELEVA RAHA-ASIAINKOMITEA.

Oltiin kesäkuun lopussa ja Gilbert oli palannut koulusta, joten nyt oli aika ryhtyä täydellä todella muodostamaan Keltaista taloa miellyttäväksi ja mukavaksi kodiksi. Tähän saakka rouva Carey ja tytöt eivät olleet ehtineet paljoa muuta tekemään kuin tyhjentämään arkut ja laatikot, asettamaan huonekalut paikoilleen sekä toimittamaan jokapäiväiset askareet ja ruuanlaiton.

Muuan herra Ossian Popham, jota tavallisesti vain tuttavallisesti sanottiin 'Osh' Pophamiksi, ja joka oli kyläläisten ainainen apu kaikenlaatuisissa pikkutoimissa, oli tilattu valkaisemaan vaatekomerolta ja naulaamaan niihin ripustimet sekä Bill Harmonin suostumuksella tekemään sinne tänne sopiviin nurkkiin joitakin uusiakin komeroita. Tusinoittain hyllyjä lyötiin näppäriin kätköpaikkoihin ja niihin sovitettiin osa taloustarpeita, vuodevaatteita ja muuta varastoa. Keskellä tätä hauskaa ja iloista järjestelemistä saapui Ann-serkulta kirje. Perhe istui paraikaa rouva Careyn huoneessa, sillä Neuvottelevalla raha-asiainkomitealla oli aikomus pitää kokous. Keinoja oli Careyn perheellä aina runsaasti, mutta varain saanti oli heikkoa.

Bill Harmonin pojan tuomat kirjeet saapuivat ennenkuin komitea oli alkanut kokouksensa.

"Saanko lukea ääneen Ann-serkun kirjeen?" kysyi Nancy, jolla oli omat syynsä ehdotusta tehdessään.

"Saat tietysti", sanoi rouva Carey mitään epäilemättä ottaen työvasustaan ainaisen parsimuksensa. "Olisi melkein ollut parempi, jos olisitte kaikki olleet haikaroita eikä linnunpoikasia; silloin olisitte aina pitäneet ylhäällä toista jalkaanne, ja luultavasti ainakin se sukka olisi säilynyt rei'iltä!"

"Mami rukka! Minä opettelen paraikaa parsimaan", huudahti Kathleen suudellen häntä.

Longhampton, New Jersey 27 p. kesäk.

Rakas Margaret (niin Nancy luki) — Tämän paikan meri-ilmasto on niin vahingollinen terveydelleni, että olen päättänyt viettää lopun kesää teidän luonanne, auttaen teitä keventämään sitä raskasta kotiaskarten taakkaa, joka nyt lepää hartioillanne.

Koko perheeltä pääsi syvä voihkina, kun tämä alkulause luettiin ja Gilbert heittäytyi kasvoilleen äitinsä leposohvalle.

Täällä on aina sumuista kun ei sada ja ruoka on hyvin huonoa. Ravintolan hoitaja on epäkohtelias ja viranomaiset hyvin töykeitä, joten Beulah, vaikka se mielestäni onkin kurja paikka, on sittenkin paljoa viihtyisämpi.

Toivon, että talossa toimittamanne korjaukset edistyvät, vaikka harjoitatte mielestäni mieletöntä tuhlaavaisuutta uhratessanne siihen varoja kuin omaanne. Te ette koskaan saa takaisin penniäkään siitä, mitä olette siihen panneet, ja kun olette saaneet sen hyvään kuntoon, palaa herra Hamilton luultavasti Euroopasta ja muuttaa itse siihen asumaan tahi myy sen jollekin toiselle.

Gilbert on varmaankin kotona näihin aikoihin, mutta minä en sallisi hänen puuttua mihinkään korjaustöihin, sillä hän on liian huolimaton ja epäluotettava.

"Hän ei tule koskaan unohtamaan, että hänen vuoteensa petti!" kuului Gilbertin ääni tyynyjen sisästä.

Sano terveisiä Julialle. Toivoakseni hänen ruokahalunsa on parempi kuin viimein teidän luonanne ollessani. Lasten täytyy syödä, jos mielivät kasvaa.

Nancyn tullessa tähän kohtaan Carey-äiti heristi korviansa ja Gilbert kohosi sohvalta käsivartensa varaan. Nancy jatkoi totisena.

Käske Kathleenin karttamaan aurinkoa tahi käyttämään hattua, sillä hänen hipiänsä ei ole ensinkään niin hyvä kuin ennen. Jos hän menettää värinsä ja saa teerenpilkkuja nenälleen, on hän tavattoman ruma lapsi.

Kathleen punastui suuttumuksesta ja pani pois työnsä.

Hellät terveiset rakkaalle Nancylleni! Vanhin tyttäresi on todella verraton aarre Margaret! Toivon, että tiedät olla tarpeeksi kiitollinen hänestä. Sellaista lahjakkaisuutta, sellaista kauneutta, sellaista suloa, sellaista hienotunteisuutta —

Mutta nyt koko perhe nousi pystyyn ahdistaen kirjeenväärentäjää juuri kun hän oli kääntänyt ensimmäistä lehteä. Siinä naurunsekaisessa temmellyksessä, joka nyt syntyi, putosi Ann-serkun kirjekuoresta sininen paperi ja Gilbert ojensi sen äidilleen kirjeen kanssa.

Rouva Carey kuivasi kyyneleitä, jotka nauru oli nostattanut hänen silmiinsä, niin oivallisesti Nancyn oli onnistunut jäljitellä Ann-serkun kirjetyyliä, ja rupesi lukemaan oikeata kirjettä. Se kuului:

Margaret rakas, — Olet usein ollut ajatuksissani sittenkuin lähdin teiltä, ja suuresti olen ollut huolissani, etteivät voimasi riitä kantamaan sitä odottamatonta kuormaa, jonka olet ottanut päällesi. Olin aikonut antaa teille kullekin jouluksi kolmekymmentäviisi dollaria mielenne mukaan käytettäväksi, mutta minun täytyy tunnustaa, etten täydellisesti luota teidän arvostelukykyynne. Olisi hyvin teidän kaltaistanne ennemmin koristella talon seiniä kuin hankkia vesijohto keittiön pesualtaaseen. Liitän siis kirjeeseeni kolmesataa dollaria ja pyydän, että heti ryhdytte toimenpiteisiin saadaksenne veden johdetuksi kaivosta. Jos on olemassa mitään mahdollisuutta johtaa vettä yläkertaankin, niin tee se myös; siitä johtuvat ylimääräiset kustannukset minä otan suorittaakseni. Kaivo on tietysti ensin puhdistettava, mutta olen tyytyväinen, ellen koskaan saa tietää, mitä sen sisästä löydätte. Ainoa suuri lahja, minkä entisinä aikoina olen teille antanut, olivat marmorikoristeet, nuo häälahjaksi annetut, muistattehan!

"Muistamme!" voihkivat lapset kuorossa.

Sitä en kadu, vaikka elämänkatsomukseni suruihin ja vaikeuksiin nähden on jonkinverran muuttunut, ja olen nyt käytännöllisempi kuin ennen. Sillä jos antaa lahjaksi jonkun pysyväisesti kauniin esineen, niin ystävät muistavat antajaa milloin vain siihen katsovat.

"Se on varma!" huomautti Gilbert Nancylle.

Mutta onpa olemassa toisiakin keinoja saattaa itsensä muistetuksi, ja soisin, että ajattelisitte ystävällisesti Ann-serkkua, kun käytätte uutta vesijohtoa.

Toinen parannus, jonka toivon rahallani tehtävän, on suuren uunin hankkiminen kellarikerrokseen. Siitä nousisi hiukan lämpöä ainakin halliin ja alakerran huoneisiin talvella. Sinun on luultavasti hankittava omistajan suostumus ja minä vaatisin ainakin viiden vuoden vuokrasopimusta, ennenkuin uhraisin minkäänlaisia suurempia kuluja taloon.

Jos rahat riittävät, ehdottaisin vielä uusia kynnyksiä takaoviin ja keittiönpuoleisiin oviin sekä vajaan. Huomasin, että nykyiset ovat aivan lahonneet ja ellen pety, tulee teille näihin aikoihin oikein tulvimalla punaisia ja mustia muurahaisia. Luulen etten koskaan elämässäni ole nähnyt sellaista hyönteispaljoutta kuin Beulahissa. Erikoisesti huomasin loppumattoman määrän koita, ampiaisia, hämähäkkejä, etanoita, lehtiluteita, hevoskärpäsiä, hyttysiä. Herra Popham, joka kyyditsi minua asemalle, kertoi että käärmeitäkin on runsaasti korkeassa ruohikossa, mutta hänen huomautuksiinsa kannattaa tuskin kiinnittää huomiota, sillä en vielä koskaan ole missään sivistyneessä kristityssä seurakunnassa nähnyt toista ihmistä, jolla olisi sellainen käytös. Hän kysyi kuinka vanha olin, ja kun luonnollisesti en siihen mitään vastannut, kysyi hän muutaman minuutin kuluttua olinko jäänyt naimattomaksi vapaaehtoisesti vai pakosta. Kun minä kieltäydyin jatkamasta keskustelua hänen kanssaan, hän rupesi laulamaan iloisia rallatuksia niin äänekkäästi, että tiellä kulkevat ihmiset hymyillen heiluttivat kättään hänelle. Tämän kerron teille siksi, että teillä näyttää olevan aivan väärä käsitys Beulahin asukkaista; heistä tuntuu suurin osa olevan joko hyvin merkillisiä tahi suorastaan päästään vialla.

Toivoen, että elämänne siellä käy siedettävämmäksi kun vesi ei enää haise eikä teidän tarvitse kantaa sitä kaivosta, olen

uskollinen ystävänne Ann Chadwick.

"Lapset!" sanoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon ja pistäen shekin talteen kirjekuoreen, "Ann-serkku on todella hyvin hyvä nainen."

"Ikävä, että vuode petti ja hän joutui lattialle", virkkoi Gilbert. "Meillä ei olisi koskaan ollut varaa johtaa vettä taloon tahi hankkia suurta uunia. Kyllä kai teillä talvella olisi ollut vaikea, vaikkei kukaan ole ajatellut sitä, työskennellä kylmissä huoneissa, ja aivan kauheata olisi ollut mennä kaivolle."

"Kauheata myöskin sinulle", vastasi Kathleen merkitsevästi.

"Minä olen silloin koulussa enkä voi auttaa", virkkoi Gilbert.

Rouva Carey oli vaiti. Tosiasia oli, että puuttui varoja Gilbertin kouluttamiseen Westoverissa, mutta hänen äitinsä toivoi tämän masentavan tosiasian vähitellen selviävän pojalle, jotta hän itse huomaisi välttämättömäksi koulunsa keskeyttämisen. Onneksi hänen tähänastinen lukukausimaksunsa oli suoritettu jo ennakolta, joten se ei vielä ollut tuntunut heidän menoissaan.

Nancy oli kadonnut huoneesta ja seisoi nyt ovensuussa.

"Pyydän huomauttaa, että koska olen lausunut kaikenmoista alentavaa Ann-serkusta ja koska suuresti kadun sitä, niin olen asettanut kuuluisat neljä mustaa ja valkeata marmoriornamenttiä oman makuuhuoneeni uuninreunalle alituiseksi muistutukseksi synneistäni. Likainen Poika on sirpaleina vajan ylisillä, mutta jos Ann-serkku joskus vielä tulee meitä tervehtimään, niin tahdon tunnustaa, että Gilly ja minä olimme syylliset onnettomuuteen."

"Otahan lyijykynäsi, Nancy, ja katsokaamme miten on tulojemme laita tällä hetkellä", ehdotti hänen äitinsä hyväksyvästi hymyillen. "Kirjoita muistiin eläke, kolmekymmentä dollaria kuukaudessa."

"Kirjoitettu. — Kolmesataakuusikymmentä dollaria."

"Sitten voittomme Charlestownin talon vuokraamisesta sata dollaria."

"Kirjoitettu; mutta sitä kestää vain neljä vuotta."

"Niihin aikoihin voimme jo kaikki olla haudassa." (Gilbert rohkaisevasti.)

"Sitten henkivakuutussumman korko. Neljän dollarin korko viidelle tuhannelle dollarille on kaksisataa; olen kertonut sen päässäni ainakin kaksikymmentä kertaa."

"Kirjoitettu. — Kaksisataa."

"Suuressa puutteessa tahi jos jotain vakavaa sattuu, on meillä tietenkin nuo viisituhatta turvanamme", pisti Gilbert väliin.

"Sen summan minä säästän sairauden varalle tahi jonkun hautaamiseksi", sanoi rouva Carey päättävästi, "mutta siihen summaan en vielä kajoa, emmekä siihen saa luottaa. Meitä on viisi — kuusi niin kauan kuin Julia on luonamme", lisäsi hän kiireisesti, — "ja kuuden hengen perheelle on varmasti, toiselle tahi toiselle tuleva pilvisiä päiviä. Miten kävisi jos minä kuolisin ja jättäisin teidät?"

"Äiti, älä!" huudettiin kuorossa niin kiihkeästi, että rouva Carey muutti puheenaihetta. "Kuinka paljon siitä tulee vuodessa, Nancy?"

"Kolmesataakuusikymmentä ynnä sata ynnä kaksisataa yhtä kuin kuusisataakuusikymmentä", laski Nancy. "Ja minusta se on aikamoinen rahasumma!"

"Voi, lapsi kulta", huokasi hänen äitinsä päätänsä pudistaen, "jos tietäisitte kuinka vaikeata isällä ja minulla oli pitää huolta itsestämme ja teistä, kun meillä oli viisi tahi kuusi kertaa tämä summa! Kenties olimme joskus hiukan tuhlaavaisia siinä, että seurasimme häntä matkoilla, mutta hän ei koskaan tahtonut meistä erota — ja se olikin ainoa ylellisyytemme."

"Mehän säästimme aika tavalla kun flyygelin vaihtamalla saimme rahaa kaikkiin kuluihin täällä ja kaikkiin rautatiematkoihimme ja paljoon muuhunkin, lautoihin, nauloihin, Osh Pophamin työhön ja sen semmoisiin", huomautti Gilbert.

"Niin, ja me syömme yhä vieläkin flyygeliä, vaikka siitä on jo kaksi kuukautta kulunut, mutta nyt se laulaa jo viimeistä virttänsä, vai mitä, mami?" kysyi Nancy.

"Laulaa kyllä, mutta suureksi avuksi se on ollut meille, ja rakas, pieni vanhanaikainen pianomme tuottaa meille aivan yhtä paljon iloa. — Onhan meillä vielä gobeliini ja enon antama Van Twillerin taulu; voimme tietysti vielä myydä nekin."

"Gobeliinin saamme kyllä kaupaksi, mutta kuka Van Twilleristä huolii", ja Gilbert iski silmää Nancylle.

"Taulu, joka on samannäköinen, käänsi sitä mille puolelle tahansa, ei saane monta ostajaa", tuumi Nancy. "Se on yhtäkaikki Van Twillerin työtä ja sillä on kaikkina aikoina oleva arvonsa!"

"Ne maisemat, jotka Van Twiller on maalannut pimeässä tahi kun hän oli laskenut kaihtimet alas, eivät voi olla paljon arvoisia", intti Gilbert. "Muistatteko kuinka amiraali luuli sen esittävän pensaikossa pesiviä peltokanoja hämärissä, ja silloin huomasimme, että Joanna ruokasalia siistiessään oli ripustanut sen seinälle ylösalaisin. Kun se ripustettiin toisin päin, ei isä sen paremmin kuin amiraalikaan voinut sanoa mitä se kuvasi. Peltokanat olivat kadonneet, mutta he eivät voineet löytää muutakaan."

"Jotain me kyllä siitä saamme, sillä se on Van Twillerin maalaama", sanoi rouva Carey toivehikkaasti, "ja gobeliini on ihana. — Nyt olemme hoitaneet talouttamme ilman apua säästääksemme rahaa talon kaunistamista varten; mutta kuten Ann-serkku sanoo, se ei ole meidän, ja kun vuosi on loppuun kulunut, saattaa se minä hetkenä tahansa joutua meiltä pois. Emme ole koskaan edes nähneet isäntäämme, vaikka onhan herra Harmon kirjoittanut hänelle. Emmekö ole hupsuja? Mitä sinä arvelet, Julia?"

XV.

ME KUULUMME BEULAHIIN.

Tämä virheetön nuori neiti oli kaiken aikaa ommellut korko-ompelustansa kohottaen silloin tällöin päätänsä katsahtaakseen toiseen tahi toiseen merkilliseen Careyhin tämän lausuessa jonkun tavallista typerämmän tahi liioitellun huomautuksen.

"Minä en ole niin vanha kuin Gilbert ja Nancy, ja minä olen vain veljentytär", sanoi hän vaatimattomasti, "minulla ei niin muodoin pitäisi olla mitään mielipidettä. Mutta minä hankkisin heti pysyvän palvelijan, jottei meidän kaikkien tarvitsisi raataa kuten tähän asti; sitten en kuluttaisi ainoatakaan senttiä taloon, vaan eläisin täällä kuin kätkössä, kunnes tulee parempia aikoja ja me olemme kyllin vanhat astumaan seuraelämään. Voisitte kihnuttaa ja säästää kunnes Nancyn on aika astua seuraelämään. Kun Kathleenin vuoro tulee, on isä jo varmaan aikoja ollut terve ja me voisimme yhdessä debuteerata."

"Kuka tässä haluaa 'debuteerata', yksinään tahi toisten kanssa", ärähti Nancy suuttuneena. "Minun astumiseni seuraelämään on tapahtuva Beulahissa; enkä todellakaan ole varma siitä etteikö se jo olekin alkanut! Herra Bill Harmon on pyytänyt minua tulemaan seurakuntailtamaan ja herra Popham on kutsunut minut Intiaani-lähetyksen huviretkelle Greentowniin. Beulah on liian hyvä ollakseen pelkkä kätköpaikka! Tietysti meidän ensin täytyy säästää ja pitää kiinni joka pennistä, mutta kolmen tahi neljän vuoden kuluttua Gilly ja minä jo varmaankin jotain ansaitsemme."

"Ikävintä on, etten voi mitään ansaita korkeakoulussa", huomautti Gilbert, "vaikka mielelläni sen tekisin."

"Mutta se on kuitenkin nyt ainoa tie sinulle korkeakouluun", lausui hänen äitinsä tyynesti. "Sinä et tiedä kuinka suuria kustannuksia elämä siellä kysyy. Meidän olisi ollut perin raskasta suorittaa ne vaikkakin isä olisi elänyt ja meillä olisi ollut viisituhatta tahi enemmänkin vuodessa! Meidän täytyy yhdessä, sinun ja minun, miettiä jokin keino tämän pulman ratkaisemiseksi."

Gilbert näytti synkältä ja astui ikkunan luo kädet taskuissaan.

"Minä kadottaisin kaikki ystäväni, ja on työlästä raivata itselleen tietä maailmassa, ellei ole muita suosituksia kuin päästötodistus jostain vaivaisesta Beulahin Opistosta."

Nancy näytti siltä kuin olisi tahtonut nylkeä veljeltään päänahan, kun tämä käytti moista kieltä hänen rakkaasta kylästään. Mutta varoittava katse äidin silmistä pysäytti sanat hänen huulilleen.

Julia asettui serkkunsa puoltajaksi. "Meidän tulisi kieltäytyä kaikesta, että Gilbert pääsisi korkeakouluun", sanoi hän. "Gladys Ferguson ei tunne ainoatakaan poikaa, joka ei opiskele Harvardissa tahi Yalessa."

"Ellei hyvään perheeseen kuuluva ja hyvän kasvatuksen saanut poika voi saada ystäviä omalla personallisuudellaan sekä omien henkisten ja luonteenominaisuuksiensa avulla, luulisin hänen tulevan toimeen ilman heitä", lausui Gilbertin äiti huolettomasti.

"Etkö sinä pidä arvossa korkeakoulusivistystä, äiti?" puhkesi Gilbert hämmästyneenä sanomaan.

"Pidän tietenkin! Olisimmeko muuten aikoneet tehdä uhrauksia, voidaksemme lähettää sinut sinne? Ensinnäkin sujuu kasvatus paljoa yksinkertaisemmin ja helpommin opistossa. Siellä on tarjona tuhansia apukeinoja ja mahdollisuuksia, joita muiden nuorukaisten on hankittava miten parhaiten kykenevät. Ylioppilaille tasoitetaan tietä monella tavoin. Jotain täytyy aina saada typeränkin tahi haluttoman ja hidasoppisen päähän päntätyksi sillä neljän vuoden erinomaisella, tarmoa kehittävällä opetuksella, mitä korkeakouluissa suodaan. Kysytään hyvin suuressa määrässä henkistä ja siveellistä voimaa, jotta voisi menestyä maailmassa ilman sellaista apua, ja saattaa olla ettet ole kyllin vahva luomaan itsellesi tulevaisuutta ilman sitä. — En ole vielä selvillä siitä, mitä mahdollisuuksia sinussa piilee, Gilbert, etkä edes itsekään ole selvillä."

Gilbert näytti harmistuneelta. "Mainiota todella!" murahti hän, "sanoa, että jos vain on tarpeeksi älykäs, niin tulee toimeen ilman yliopistolukuja."

"Totta se on yhtäkaikki. Jos sinulla on tarpeeksi älyä, tarpeeksi tahtoa ja tarpeeksi sydäntä, niin voit jäädä tänne Beulahiin ja elämä on kyllä vetävä sinut aloille, missä ihmiset tarvitsevat sinua! (Rouva Careyn silmät säteilivät ja hänen poskensa hehkuivat.) Perheen yhteisen edun kannalta on meille kaikille nyt tärkeintä pysyä terveinä, voimakkaina ja hyvinä niinhyvin ruumiin kuin mielen ja sielun puolesta; voittaa heikkoutemme, kehittää lahjojamme, jännittää kykymme johonkin varmaan päämäärään ja siten ponnistaa kaikella voimallamme. Eikö minun tyttäristäni voi tulla hienoja naisia, eivätkö he kelpaa New Yorkissa tahi Washingtonissa, Lontoossa tahi Pariisissa liikkumaan, vaikka viettivät nuoruutensa päivät Beulahissa? Eikö minun pojistani voi tulla mitä tahansa, mihin heidän älynsä ja uljuutensa heidät oikeuttaa, riippumatta siitä ovatko itse raivanneet tietä itselleen vai ovatko toiset tasoittaneet sen heille? Isä ei olisi milloinkaan heittänyt tätä kuormaa hartioillesi, mutta hän on poissa. Sinun täytyy tulla mieheksi ilman Yalen, Harvardin tahi Bowdoinin apua, poikani, — sinun on taisteltava oma taistelusi ja voitettava omat kannuksesi."

"Oh! Äiti, sinä olet ihana!" huudahti Nancy liikutuksen kyyneleet silmissään. "Rohkaise mielesi, Gilly poika, ja näytä mihin Careyt pystyvät ilman 'tilaisuuksia'. Rohkaiskaa mielenne, Kitty ja Julia! Me kolme saatamme Beulahin Opiston kuuluisaksi ensi vuonna!"

"Enkä soisi teidän pitävän Beulahia minäkään kätköpaikkana vastoinkäymisten kestäessä", jatkoi rouva Carey. "Meidän on tehtävä se kodiksi, niin kauniiksi ja täydelliseksi kuin varamme sallivat. Yksi todellinen koti luo muitakin koteja, siitä olen varma! Pyydetään herra Harmonia kirjoittamaan herra Hamiltonille, niin saamme nähdä lupaako hän jättää meidät rauhaan. Ellei meidän onnistu tehdä Keltaista taloa kodiksi, emme voi olla onnellisia ja hyödyllisiä, emme menestyä toimissamme emmekä vaurastua. Joki on meidän jokemme; kylä on meidän kylämme; ihmiset ovat meidän naapureitamme; Beulah kuuluu meille ja me kuulumme Beulahiin. Eikö niin, Peter?"

Kun Carey äidin sydän oli täynnä ja hänen äänensä hiukan epävarma, vetosi hän aina Peteriin joillakin leikillisillä sanoilla. Oli niin mukavaa kätkeä kasvonsa Peterin pieneen, valkoiseen merimiestakkiin juuri hänen leukansa kohdalla, jolloin hän alkoi kiemurrella, vääntelehtiä ja nykiä pikku ruumistansa niin, että kun jälleen uskalsi nostaa punoittavat kasvonsa yleisön siunailtavaksi, olivat kaikki kyyneleet tarttuneet Peterin nuttuun.

Niinpä rouva Carey tälläkin kertaa toisti laskien Peterin lattialle: "Emmekö kuulu Beulahiin, kulta?"

"Kyllä me kuulumme", sopersi pikku poika, "ja pian minäkin rupean tekemään työtä, saattepa nähdä vain, kun minä olen kasvanut vähän isommaksi, ja sitten minä kohta ostan Keltaisen talon."

"Ostat sinä, kultaseni!" huudahti Kathleen.

"Mami mittasi tänä aamuna minut ja minä yletyin jo puolitiehen mamin vyötä, ja Charlestownissa olin vain vähän yläpuolella polvia. Kun minä pitenen, niin äiti lyhenee!"

"Pelkäätkö äidin tulevan liian pieneksi Peter-muru?" kysyi rouva Carey.

"Enkä!" oli mahtava vastaus. "Donny Harmonin äiti on paljoa korkeammalla uuninreunasta kuin sinä, enkä minä tahdo että äiti olisi niin kaukana!" sanoi Peter syleillen rouva Careyn polvia.

Julia ei ollut virkkanut paljon tämän pitkän keskustelun aikana, vaikka hänen mielessään vilisi vastaväitteitä ja muistutuksia, mutta hän aina enemmän tahi vähemmän pelkäsi Margaret-tätiänsä eikä koskaan uskaltanut vastustaa hänen mielipiteitään. Hän ihaili todellisesti tätinsä kauneutta, arvokkaisuutta ja säteilevää persoonallisuutta, vaikkakin hän valitettavasti välitti vähemmän niistä hänen luonneominaisuuksistaan, jotka levittivät hänen olemukselleen niin valoisan, kiehtovan hohteen. Julia näki ihmisten seuraavan häntä katseillaan, kuuntelevan hänen puhettansa, lausuvan huomautuksia hänen ulkomuodostaan, hienostuneesta esiintymisestään ja suloudestaan, ja tämä kaikki teki häneen varsin syvän vaikutuksen. Ann-serkun lahjaan nähden hänen vahva käsityksensä oli, että olisi ollut paljoa parempi, jos tämä arvoisa neiti olisi toteuttanut alkuperäisen suunnitelmansa ja lähettänyt kullekin heistä kolmekymmentäviisi dollaria. Siitä Julia ainakin oli varma, ettei hänen rahojansa olisi milloinkaan käytetty vesijohtoon ja huoneiden korjauksiin.

"Oh, Kathleen!" huokaili Nancy, kun he kahden puuhailivat keittiössä. "Saattaako kukaan olla niin mieltäkiinnittävä 'toruessaan' kuin äiti. Minä olen aivan ihastunut hänen tönimiseensä, varsinkin kun se kohdistuu muihin. Kun se koskee minua, niin tunnen käpristyväni yhä pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes kiemurtelen surkeana matona. Sitten kun hän on lopettanut, luikertelen ovelle ja livahdan ulos. Toiset äidit sanovat: 'Tottele kohta, taikka kerron isälle!' 'Tee kuten käsken äläkä kysele!' 'En ole koskaan elämässäni nähnyt mokomaa käyttäytymistä!' 'Etkö sinä ymmärrä edes hävetä?' 'Jos vielä kerran teet tuommoista, niin sinun käy hullusti!' 'Mene tiehesi heti paikalla!' ja muuta sellaista, mutta äiti saa meidät ajattelemaan."

"Eihän äiti oikeastaan toru", vastusteli Kathleen.

"Ei, mutta hän osoittaa meille yhtäkaikki kuinka olemme väärässä. Huomasitko kuinka Juliaa harmitti, kun äiti sanoi, ettei meidän pitänyt ajatella Beulahia kätköpaikaksi."

"Ei hän kauan ollut harmissaan", huomautti Kathleen.

"Ja rakkaalle Gilly-veikolle hän lausui juuri oikeat sanat, sillä Fred Bascom alkaa panna hänen päähänsä jonninjoutavia hullutuksia. Hän kaipaa isän ohjausta."

"Kaikki me kaipaamme isää", huokasi Kitty kyynelsilmin, "mutta miten onkaan, äiti tulee päivä päivältä yhä suurenmoisemmaksi. Luulen, että hän koettaa täyttää isän paikan ja olla samalla oma itsensä!"

XVI.

POSTILAUKKU.

Kirje herra William Harmonilta, Beulahin maakauppiaalta, herra Lemuel Hamiltonille, Amerikan konsulille Breslaussa Saksassa.

Beulah 27 p. kesäkuuta.

Hyvä Lem!

Talossasi asuva väki tahtoisi tehdä korjauksia siinä, mutta eivät uskalla, kun pelkäävät sinun häätävän heidät pois ja pistävän taskuusi heidän kuluistaan voiton. Jos et tilalla aio muutakaan tehdä, niin minä puolestani neuvoisin sinua pitämään kiinni näistä vuokralaisista, koska he ovat ensiluokan tavaraa, täysivaltaisia ja pesunkestäviä. En soisi eukkoni tietävän kuinka kaunis ja herttainen rouva on mielestäni, ja lapsetkin ovat priima hedelmiä. Palvelijaa eivät he nyt alussa ainakaan voi taloon kiinnittää, käteistä rahaa kun heillä on niukasti, mutta jos asiat joskus valkenee, niin kyllä he laittavat talon sellaiseen reilaan kuin palatsin ja sinun lastenlapsesi tulevat siitä hyötymään. Minä pidän silmällä sinun etuasi ja katson, etteivät ne tee vallan ihmeellisiä. Kova työ heillä on ollut siinä vanhassa ulkorakennuksessa, jonka poikasi laittoivat niin riivattuun kuntoon, ettei kukaan voi pitää mitään elukoita siinä, eikä muuta tällä kertaa,

Vanha koulutoverisi Bill Harmon.

J.K. Täällä Beulahissa on ollut jo vähän aikaa hirvittävän kuuma. Mitäs sinulle kuuluu? En ole koskaan päässyt oikein perille siitä, mitä työtä konsulilla on, mutta tokkopa häntä rasittaa liika työ? Portlandin uutisissa luki, että erästä konsulia oli jossain ammuttu kun hän istui paitahihasillaan virastoaikana. Minä tässä sanoin eversti Wheelerille, että jos Sam-setä saisi ne kaikki henkensä takaa ahertamaan paitahihasillaan niin olisi hyvä sekä hänelle että meille!

Bill.

Neiti Nancy Careyn kirje konsuli Lemuel Hamiltonille.

Beulah 27 p. kesäkuuta.

Arvoisa Herra Hamilton!

Minä olen Nancy, vanhin Careyn lapsista, jotka asuvat talossanne. Kun isä oli elossa, niin hän vei meidät ajoretkelle, ja me pysähdyimme aamiaista syömään teidän ison vaahteranne juurelle ja rakastuimme tyhjään taloonne. Isä (hän oli meriväen kapteeni eikä koskaan ole maailmassa ollut toista hänen vertaistaan!) — Isä nojautui veräjän yli ja sanoi, että jos hän olisi rikas, niin hän ajaisi hevosen talliin ja ostaisi talon jo samana päivänä; ja äiti sanoi että se olisi kaunis paikka kasvattaa lapsia. Me lapset olimme luikerrelleet aidan alitse ja kiipesimme sillä välin omenapuihin ja me olisimme halunneet jo heti paikalla jäädä sinne kasvatettaviksi. Kun ajattelemme menneisyyttä, niin tämä päivä oli meistä kaikista onnellisin muistomme. Äiti nauraa, kun puhumme menneisyydestä, sillä en ole vielä kuuttatoista täyttänyt, mutta luulen, vaikka emme silloin sitä tietäneet, että Jumala tiesi isän kuolevan ja että myöhemmin tulisimme asumaan juuri tällä paikalla. Isä kysyi meiltä mitä voisimme tehdä paikan hyväksi, joka oli ollut meille niin vieraanvarainen, ja minulle muistui mieleen laatikollinen taimia, jotka olimme ostaneet tien varrella olevasta kukkakaupasta Charlestownin kukkapenkkejä varten. "Istutetaan jotain!" minä sanoin ja isä arveli että se oli hyvä tuuma, ja hän otti pienen tulipunaisen köynnösruusutaimen laatikosta. Kaikki autoimme kaivamaan sitä maahan, kuka veitsellä, kuka lusikalla, ja sitten minä istutin ruusun ja isä otti hatun päästään ja sanoi: "Kolmenkertainen eläköön-huuto Keltaiselle talolle!" ja äiti lisäsi: "Jumala siunatkoon sitä ja lapsia, jotka tulevat siellä asumaan!" — Jotain omituista tässä tosiaankin on, eikö teistäkin?

Sitten kun isä kuoli viime vuonna, täytyi meidän löytää halpa ja hiljainen paikka missä elää, ja minä muistin Keltaisen talon Beulahissa ja puhuin äidille tuumastani. Hän ei sano "Joutavia!" kuten monet äidit, mutta jos hänelle esitetään jokin järkevä tuuma, hän harkitsee sitä. Niin hän lähetti Gilbertin katsomaan, oliko talo vielä vapaa, ja kun kuulimme että se oli, niin vuokrasimme sen. Vuokra on kuusikymmentä dollaria vuodessa kuten Bill Harmon varmaankin on kertonut lähettäessään teille äidin shekin ensimmäiseltä vuosineljännekseltä. Meistä se on hyvin kohtuullinen vuokra emmekä ihmettele ett'ette tahdo kustantaa meille mitään korjauksia ja lisäyksiä, kun teidän pitää vielä maksaa verot ja palovakuutuskin. Toivon että vuokrastamme riittää vielä hiukan omiin tarpeisiinnekin, sillä meistä ei olisi hauskaa olla kiitollisuuden velassa. Jos meillä olisi miljoona, niin kuluttaisimme sen kaiken Keltaiseen taloon, sillä me rakastamme sitä kuten ihmistä voi rakastaa. Ei sillä hyvä, että haluamme sitä maalata ja paperoida, haluaisimme myöskin taputella ja likistää sitä. Kun ette voi itse asua siellä, ette edes kesäisin, niin olette kai hyvillänne kun tiedätte meidän rakastavan sitä niin paljon ja pitävän siitä hyvää huolta. Mikä meitä hyvin huolettaa on pelko, että otatte sen pois meiltä tahi myytte sen jollekin toiselle, ennenkuin Gilbert ja minä olemme ansainneet tarpeeksi rahaa ostaaksemme sen. Ann-serkku ensiksi sen keksi, mutta kaikki sanovat, että se on hyvin luultavaa ja luonnollista. Ann-serkku on ollut suurenmoisen antelias, sillä hän on lahjoittanut meille niin paljon rahaa, että voimme johtaa veden kaivosta keittiöön ja hankkia kellariin suuren lämmitysuunin. Me hakkauttaisimme kaksi ilmareikää oven taakse ruokasalin ja salin lattiaan sekä kaksi pientä, pyöreätä reikää kattoihin, että lämmin pääsisi niihin ja yläkerran makuuhuoneisiin, jos suostutte siihen. (Äiti sanoo, että Ann-serkku on hyvä ja antelias ihminen. Se on totta, ja meistä on hyvin ikävää, ettemme voi oikein rakastaa häntä, hän kun on aina niin vikoja löytäväinen; mutta varmaankin te amerikkalaisena konsulina, matkustaessanne maita mantereita, olette nähneet jonkun samantapaisen ihmisen.)

Herra Harmon aikoo kirjoittaa teille, mutta arvelin, ettei hän tiedä niin paljon meistä kuin minä. Meillä on isän eläke; se on kolmesataa kuusikymmentä dollaria vuodessa ja sata dollaria vuodessa Charlestownin talosta, mutta sitä kestää vain neljä vuotta; ja kaksisataa dollaria vuodessa korkoja isän henkivakuutuksesta. Se tekee kuusisataakuusikymmentä dollaria, mikä on melkoinen summa, (ellei ole tottunut kolmentuhannen tuloihin) mutta ei näytä riittävän kuuden hengen perheelle. Onhan meillä vielä henkivakuutusrahatkin, mutta äiti sanoo, että siihen kosketaan vain silloin, jos sattuu jokin hyvin pakottava hätä. Katsokaa, meitä lapsia on neljä, ja äidin kanssa on meitä viisi ja lisäksi on Julia, siis kuusi. Hän on Allan-sedän ainoa lapsi. Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki äidin rahat. Köyhiä emme ole ensinkään juuri tällä hetkellä, sillä olemme vaihtaneet flyygelin vanhanaikaiseen pianoon ja syömme paraikaa sitä, mitä siitä maksettiin väliä. Me laskemme aina leikkiä siitä ja milloin meillä vain on jotain hyvää illalliseksi, sanoo Kathleen: "Tässä menee yksi flyygelin jalka!" ja Gilbert sanoo: "Emmekö saa sunnuntaina illalliseksi yhtä oktaavia, äiti?" Lähetän teille pienen valokuvan, joka on otettu perheemme istuessa koolla piazzalla (me nimitämme sitä piazzaksi ja toivottavasti ette pane sitä pahaksi). Minä olen pisin tyttö, se, jolla on pitkät kiharat. Julia istuu edessä päärmäten. Hän sanoi, että näyttäisimme kaikki niin joutilailta, ellei joku tekisi jotain, mutta hän ei todellisuudessa koskaan päärmää; ja Kathleen nojaa äidin olkapäähän. Me olisimme kaikki tahtoneet nojata äidin olkapäähän, mutta Kitty ennätti sinne ensimmäisenä. Pitkä poika on Gilbert. Hän ei voi nyt lähteä korkeakouluun, kuten isän aikomus oli, ja hän on hyvin alakuloinen ja masentunut; mutta äiti sanoo, että hänellä on loistava tilaisuus näyttää mihin isän poika pystyy ilman muuta apua kuin oma kuntonsa ja ahkeruutensa. Olkaa hyvä ja katselkaa tarkasti tuolissa istuvaa rouvaa, sillä hän on meidän äitimme. Se on vain silmänräpäyskuva, mutta voitte kuitenkin nähdä kuinka kaunis hän on. Hänen tukkansa on hyvin pitkä ja luonnostansa aaltoileva. Pieni poika on Peter. Hän on meistä kaikkein kaunein ja kultaisin. Toisessa kuvassa minä olen sitomassa sitä tulipunaista köynnösruusua. Ajattelin, että te ehkä mielellänne näkisitte kuinka ihastuttava ruusu siitä on tullut. Seisoin tuolilla sitomassa pitkiä oksia ja kiinnittämässä niitä talon seinään, kun muuan herrasmies, jolla oli matkassaan kamera, ajoi sivu. Hän pysähtyi ja valokuvasi minut ja lähetti meillekin yhden kortin kirjoittaen, että kaikki ihailivat sitä. Minulla sattui olemaan ylläni keltainen musliinipukuni, ja lähetän teille sen kuvan, jonka se vieras herra väritti, sillä ihmiset ihailevat sitä, kun ruusun tulipunainen väri on niin kaunis keltaista taloa vasten. Jos tulette Amerikaan, niin muistakaa Beulahia, olkaa hyvä, sillä jos vain kerrankin näkisitte äidin, ja kuinka uljas hän on, vaikka suree isää, niin ette hennoisi häntä surettaa. Amiraali Southwick, joka on Kiinassa, sanoo meitä Carey-äidin linnunpoikasiksi. Ne ovat vallattomia myrskylintuja ja niiden otaksutaan lentävän merien yli näyttämään tietä kotiin hyville linnuille. Emme ole vielä tehneet mitään erinomaista, mutta kyllä aiomme, kun vain tilaisuutta sattuu. En ole kenellekään kertonut, että aioin kirjoittaa tämän, mutta tahdoin, että tuntisitte meidät hyvin, koska olette isäntämme. Me olisimme niin onnelliset, ellei Ann-serkku aina sanoisi, että tuhlaamme rahaa toisen ihmisen taloon, ja ettei semmoisesta mielettömyydestä tule koskaan hyvää loppua.

Pistän mukaan pienen liuskan seinäpaperia, jonka aiomme panna eteishalliin, toivon että pidätte siitä. Vanha seinäpaperi riippuu repaleina ja muurauksesta on lohjennut kappaleita, mutta herra Popham korjaa kaiken. Äiti sanoo, että hänestä tuntuu, kuin olisi herra Popham seiniä paperoidessaan samassa liisteröinyt niihin naurua ja hyvää tuulta. Kun avaatte pääoven (ja toivomme, että sen teette ja astutte sisään) niin aivan ihastutte nähdessänne keltaisia heinäniittyjä! Entä tuo vene, joka on täynnä heinäntekoon lähtevää väkeä, eivätkö miesten kirkasväriset paidat ja naisten tulipunaiset esiliinat näytä hauskoilta? Ettekö ole ihastunut heinäkuormaa vetävään valkoiseen hevoseen ja iloisiin huviretkeläisiin puun alla. Äiti sanoo, että kahdellakymmenellä sentillä rullalta olemme saaneet ostaa aivan tavattoman paljon iloa ja väriä. Gilbert sanoo, että panemme seinään jäljellä olevat flyygelin jalat, mutta se ei ole totta, sillä me valmistamme itse ruuan ja siistimme keittiön, jotta keittäjän palkka säästyisi, ja voisimme kaunistaa Keltaista taloa. Kiitos, herra Hamilton siitä, että annatte meidän asua täällä. Me olemme hyvin ylpeät puoliympyrän muotoisista portaista ja hyvin ylpeät siitä, että te olette Amerikan konsuli. Rakkaat terveiset lähettää

Nancy Carey.

J.K. Nyt on kesäkuu ja Beulah on niin ihana, että tahtoisi syödä sen sokerin ja kerman kera! Toivomme niin hartaasti, että te ja lapsenne asutte yhtä suloisessa paikassa, jotta ette niin suuresti kaipaisi tätä. Tiedämme, että teillä on viisi lasta, vanhempia kuin me, mutta lähetän hellät terveiset sille, joka sattuu olemaan suunnilleen minun kokoiseni. Äiti tahtoisi varmaan lähettää tervehdyksensä rouva Hamiltonille, mutta hän ei saa koskaan tietää että olen kirjoittanutkaan teille. Se on ensimmäinen liikekirjeeni.

N.C.

XVII.

TUHATTAITURI.

Herra Ossian Popham paperoi Keltaisen talon hallia heinäniitty-paperilla. Bill Harmonin isä oli jättänyt melkoisia varastoja jos jonkinlaista tavaraa kauppapuodin päällä olevalle suurelle ullakolle, ja vaikka joukossa oli paljon arvotonta ja kaikki oli hyvin vanhanaikaista, niin näytti hyvin mahdolliselta, että Careyt tulisivat niitä ostamaan, sillä he olivat uskomattoman nerokkaita valmistamaan tiilejä ilman savea kun oli kysymyksessä kodin kaunistaminen. He olivat koko elämänsä aikana olleet alituisesti liikkeellä, ja jo viikon kuluttua aina muodostaneet kotinsa mitä sievimmäksi ja viihtyisimmäksi asumukseksi siinä laivastosiirtolassa, missä sattuivat olemaan. Beulahlaiset sekä koko naapuristo olivat katselleet kultaista heinäniitty-paperia ja ylenkatseellisesti tuominneet sen rumaksi ja maalaiseksi vähääkään aavistamatta että se aikoinaan oli valmistettu Ranskassa ja maksanut puolitoista dollaria rullalta. Se oli tilattu erään kuvernöörin taloa varten ja vain puolet siitä oli käytetty, joten toinen puoli seinäpaperia oli kolmenkymmenen vuoden aikana odottanut Careyn perhettä. Jokaisessa sukupolvessa on aina olemassa runsaasti Careyn perheitä ja heidän hengenheimolaisiaan, joten ei vanhojen esineitten tarvitse masentua, jos vain ovat hyviä.

Muuratessaan, nikkaroidessaan tahi paperoidessaan herra Popham ei milloinkaan työskennellyt tuntikaupalla, vaan urakalla. Suopea, hänen menestyksestään huolehtiva Kaitselmus oli varmaankin johtanut häntä tämän työtavan valintaan, sillä hän jutteli niin paljon enemmän kuin työskenteli, että muussa tapauksessa olisi syntynyt alituisia kiistoja työnantajan ja työntekijän välillä. Jos työnantajat olivat rikkaita ihmisiä, ei heistä yksikään olisi tahtonut sekunniksikaan pysäyttää hänen puhetulvaansa. Se oli ensinnäkin vielä parempaa kuin hänen työnsä, joka oli aina hyvää, ja toiseksi hän ei olisi koskaan suostunut työskentelemään paikassa, missä hänen ei sallittu puhella mielensä mukaan. Careyt rakastivat häntä kaikki, paitsi Julia, joka julisti hänet "sivistymättömäksi" sanoen neiti Tewksburyn kieltäneen häntä milloinkaan kuuntelemasta ihmisten puhetta, jotka sanoivat "nähny" ja "tehny". Siihen Nancy vastasi (hänen äitinsä oli näet puutarhassa, eikä hän itse ollut vielä ohjannut käytöstänsä enkelien mieleiselle tolalle) että neiti Tewksburylla ja Julialla pitäisi olla taivaassa vartavasten aidattu pieni nurkka; ja silloin Julia näytti Nancylle ylenkatseellista, kiukustunutta eikä suinkaan moitteetonta naamaa. Julian lopullisen mielenmuutoksen olen aina laskenut alkaneeksi siitä ratkaisevasta hetkestä, jolloin vanha Aatami alkoi hänessä toimia. Nancyllekin oli siitä hyötyä, sillä hän olisi polkenut Julian jalkojensa alle niin kauan kuin tämä olisi pysynyt kärsivällisenä ja siivotapaisena, joskin ärsyttävänä matona, mutta kun madossa alkoi näkyä kääntymisen oireita, oli pakko hiukan varoa.

"Sinun kielesi on terävä kuin leipäveitsi, Nancy Carey!" huudahti Julia kiivaasti väännellen nenäänsä ja suutansa peloittavan näköisiksi. "Ellei neiti Tewksbury olisi sanonut minulle, että sivistyneiden naisten ei ole tapa kielitellä, niin voisin piankin saada aikaan ikävyyksiä sinun ja siunatun äitisi välillä."

"Etpä voisikaan", sanoi Nancy lyhyesti, "sillä teen mieluummin parannuksen kuin sallin sen tapahtua! — Kenties sanoin liian paljon, Julia, mutta en voi sietää sinun tekevän pilkkaa herra Pophamista, kun hän on niin lystikäs ja kiltti. Ajatteles minkälaista hänen elämänsä on tuossa pienessä talossa marisevan rouva Pophamin sekä typerän tyttärensä ja poikansa kanssa, ja yhtäkaikki hän on onnellinen kuin kuningas."

"Sepä juuri osoittaa, että hän on päästään vialla, muuten hän ei voisi olla onnellinen siellä", intti Julia.

Herra Popham selitti itse syyn tyytyväisyyteensä saattamatta älyänsä häpeään. "Tämän parempaa maailmaa meille ei anneta, ennenkuin pääsemme tulevaan maailmaan ja voipihan yhtä hyvin elää naurussasuin kuin murjottaen — mun mielestäni! Joka miehelle annetaan kappale elämää ja siitä saa sitten tehdä mitä parhaiten taitaa. Esimerkiksi osuin tässä hiljan saamaan sievän, pehmeän puukappaleen, oikein priima sorttisen, veistotöihin kelpaavan, väriltäänkin parahultasen, ja rupesin oitis tekemään Wellingtonin herttuan kuvapatsasta, pientä kokoa vain. No niin, kun olin puukon kanssa sitä hiukan veistellyt, äkkäsinkin ettei mun puupahaseni riittänyt niin pitkän miehen tekoon. 'Yhdentekevä', tuumaan minä, 'menköön herttua menojaan, minä veistän puustani Napoleon Bonaparten.' Hyvä siitä olisi tullutkin, jos oisin paremmin mitannut, mutta tulin veistäneeksi puun liian lyhyeksi, jottei käynyt Napoleoniakaan vuoleminen; 'ei hätää mitään', arvelin taas, 'Isaak Watts oli hemmetin pieni mies, hänenpä mä veistänkin!' Mutta tällä kertaa puuni halkesikin kahtia niin että rasahti. Tuosta olisi jo monikin ruvennut harmittelemaan, mutta minä siitä viis, sanoinhan vain: Isaak Watts ei ole koskaan ollut minun miehiäni, ja jollei tästä riivatusta puusta muuta saa, niin saan siitä ainakin säpin vajan oveen."

Osh teki puutöitä, paperoi ja maalasi, mutta suoritti sen ohessa kaikkia muitakin korjaustöitä, mitä talossa tarvittiin, olivat ne mitä lajia tahansa. Jos kaivon pumppu kieltäytyi nostamasta vettä, jos keittiön viemäri oli tukkeessa tahi jos uuninpiiput kaipasivat puhdistusta tai nurmikko niittämistä, oli hän Kaitselmuksen määräämä mies toimittamaan kaikki nämä monipuoliset korjaukset. Kun hän paperoi päähallia, niin koko Careyn perhe asui portailla aterioiden väliaikoina, jottei yksikään hänen huuliltaan tulviva tapaus, kasku, juttu tahi muistelma menisi hukkaan. Rouva Carey otti paikkausvasunsa ja istahti ovensuuhun kuullakseen hänkin, ja Peter oli korjannut haltuunsa seinäpaperin jätteet sekä hankkinut itselleen pienen liisterilaudan portaille, missä hän hoiteli omia yksityisiä yrityksiään.

Osh mittasi ensin paperin pituuden ja leikattuaan sen hän levitti sen laudalle ja siveli sitä näppärästi suurella siveltimellään alkaessaan kertoa juttuansa. Toisinaan, milloin kertomus sattui olemaan pitkä ja huvittava, liisteri kuivui, mutta siinä tapauksessa hän siveli seinäpaperiliuskan uudelleen. Mutta kun tuli hetki, jolloin se oli seinälle liisteröitävä, niin hänen kaunopuheisuutensa tulva pysähtyi äkisti ja kuulijoiden täytyi odottaa, kunnes hän oli saanut paperin paikoilleen, ennenkuin saivat kuulla miten kävi Lyddy Brownin sen jälkeen kun hän oli ajanut miehensä ovesta ulos tahi Bill Harmonin verikoiran, joka oli saattanut koko seurakunnan riitelemään keskenään. Hänen mehevät kuvauksensa rouva Pophamin pessimismistä, joka tuntui saaneen vauhtia miehen optimismista, hänen kaskunsa Lallie Joy Pophamin alituiseen vaihtelevista mielialoista, hän kun oli perinyt annoksia isän ainaisesta hyvätuulisuudesta, sekä katkelmia äidin ruikuttelevasta synkkämielisyydestä, — nämä olivat kaikki senlaatuisia juttuja, että niiden rinnalla hupeni hallin paperoimisen päättäminen kerrassaan mitättömäksi pikkuseikaksi.

"Kiirettä en pidä", virkkoi hän iloisesti, "siksipä en teekään työtä tuntikaupalla tahi päiväpalkalla. Lallie Joy ja minä olemme kiireestä saaneet tarpeeksemme, mamma nähkääs touhuaa koko talon puolesta. Kaiken hän tekee niin sukkelasti, että oikein meitä, tyttöä ja minua, hirvittää nähdä sitä menoa. Entä rouva Bill Harmon, on siinäkin touhuaja — kysykääpäs vain Billiltä. Viidentoista vuoden aikana on mun muijani ja Harmonin rouva alituiseen keskenään kilpailleet, mutta ei sittenkään vielä kylässä tiedetä, kummalleko sininen nauha olisi annettava. Viime viikolla Maria kävi Harmonissa ja Harmonin rouva sanoi meinaavansa keittää sinä aamuna nekkuja. Silloinkos meidän mammalle kiire kotiin, keitti siirapin, jäähdytti ja teki nekut niin sukkelaan, että kun läksi Harmonin rouvalle maistiaisia viemään, tämä oli vasta ottamassa kattilaansa keittiön hyllyltä!"

Careyt nauroivat sydämellisesti tälle rouva Pophamin sukkeluuden todisteelle ja Osh pyyhkäisi mielissään liisterisiveltimellään paperia jatkaen: "Maria oli kauan aikaa kiukutellut sitä, että Harmonin rouvan aina onnistui kaikkein ensimmäisenä levittää pyykkinsä kuivamaan maanantaiaamuna. Eilen Maria nousi vuoteeltaan päivänkoitteessa ja puoli kuuden aikaan hänellä oli jo pyykkinsä kiehumassa. Juuri kun hän kyökin ikkunasta katsoo, näkyykö Harmonin rouvaa missään, näkee hän tämän tulevan ovesta ulos isoa vasua kantaen. Mariaa sapetti kamalasti; hän vannoi ettei tällä kertaa tahtonut joutua alakynteen, ja niin hän juoksujalkaa kiiruhti makuuhuoneeseen, otti sieltä muutamia puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä ja totta tosiaan nuoralla ne heiluivat ennenkuin Harmonin rouva oli saanut käsiinsä pyykkipoikansa."

Kunnon vanha Osh! Sellaista kuulijakuntaa hänellä ei ollut tainnut olla vuosikausiin, sillä Beulah tunsi jo perinpohjin omat juttunsa, ja vaikka se piti niitä suuressa arvossa, ei niitä huolittu kuulla liian usein. Mutta Careyt olivat tykkänään tuoretta ainesta ja kuuntelijoina kerrassaan verrattomia. Rouva Carey oli niin kaunis kuivatessaan naurun nostattamia kyyneleitään, että Osh sanoi Bill Harmonille: "Jos ei vain laki panisi vastaan, niin tekisi mieli suudella rouvaa joka kerta kun hän nauraa."

No niin, hallin paperoimisesta ei onneksi maksettu tuntipalkkaa, vaan uskomattoman halpa palkkio paperirullalta, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Nancy, Kathleen ja Julia istuivat portailla kyhäämässä vierashuoneen seinille reunusta meriheinistä ja voikukista Carey äidin suunnitelman mukaan. Se oli aikaa vaativa, mutta tytöille hyvin mieluinen toimi. Leveämmästä reunusteesta, jossa oli muunkinvärisiä kukkia, leikeltiin siroja seppeleitä ja liitettiin yhteen.

Gilbert puuhaili milloin missäkin hallin nurkassa vasaroiden ja paikaten yhtä ja toista ja yhä kartuttaen taitoansa kaikilla niillä aloilla, joihin herra Popham oli perehtynyt.

"Jollette olisi pitäneet niin kovaa kiirettä", virkkoi Osh lipsauttaen isoja saksiaan, "niin mun olisi pitäny rapata koko eteinen. Muurilaastia se paremmin tarvitsee kuin paperia. Vanha pastori Bradley oli aikoinaan ollut maanviljelijä, ennenkuin papiksi rupesi, ja kerran kun kirkkoväki pyhäaamuna vaati häntä rukoilemaan sadetta, niin hän lasketti tämmöisen rukouksen: 'Sinä tiedät, Herra, että tämä maa tarvitsee lantaa eikä vettä, mutta lähetä armossasi meille runsaasti sadetta.'"

"Herra Popham", sanoi Gilbert kärsivällisesti odotettuaan suun vuoroa, "noihin kapeihin kohtiin molemmin puolin pääovea on paperit leikattu valmiiksi. Enkö minä voisi liisteröidä niitä paikoilleen teidän puhellessanne."

"Miksette voisi, taitavahan te olette työvehkeitä käyttämään! Eikä se mikään konsti olekaan. Melkein kuka tahansa voi seiniä paperoida. Niinkuin sanoi pastori Bradley puhuessaan sunnuntaikoulussa presidentin vaalien aikana: 'Yksi teistä voi ehkä tulla Georg Washingtoniksi ja joku toinen kukaties kohota Thomas Jeppersoniksi, ja kuka tahansa teistä, sen Herra tietää, voi olla James K. Polk!'"

"Polkista en tiedä mitään", virkkoi Gilbert.

"Eikä kukaan muukaan ole kuullut hänestä sen enempää; siinä se sukkeluus onkin! Vielä voitte muutakin tehdä, Gilbert", jatkoi herra Popham. "Olen pyttyyn sekoittanut sitä viheriäistä maalia, jota äitinne halusi, ja olen tuonut teille siveltimen. Arkihuoneessa on hyvä, mukava lattia, ei tarpeettomia kolkkia eikä koristuksia — kaikki tasaista kuin meidän mamman pannukakut, — eikä missään oksan reikiä. Pistäkää yllenne kaikkein rähjäisin takkinne ja vedelkää maalia pitkin lautoja, ja antakaa sen sitten kuivua. Ja pitäkää silmällä ettei kukaan pääse sinne astumaan. Sillä samalla hetkellä kuin lattia on maalattu, tuppaa naisväki menemään huoneeseen. Milloin on tarvis kaapista mustaa alpakkatakkia, milloin uuninreunalta peiliä tai ikkunalla riippuvaa pölyhuiskua tai lattiaharjaa oven takaa. Huomen aamuna näkyy lattialla viljalti pieniä varpailla astumisen jälkiä, kun he ovat tulleet sisään kurkistamaan, onko maali jo kuivaa ja miltä se mahtanee näyttää. Missä olen työtä tehnyt, sanotaan tavallisesti aina, että siellä on käynyt kissa! uskokoon kuka tahtoo, minuun ei semmoinen vastaus pysty. — Älkää pysäyttäkö kesken työtä, Gilbert, antaa mennä nopeasti, tasaisesti ja sievästi; silloin ei maalaaminen ole mikään konsti. 'Kuka tahansa teistä voi olla James K. Polk!' — No, nyt kait ruoka-aika jo on käsissä; pitää tässä kotiin tallustaa. Maria laittaa ruoan pöydälle ja katsoo kelloa jo puoli kahdeltatoista alkaen. Tänään saan kylmää sianlihaa ja papuja ja perunoita, piparkakkuja ja piirakkaa; Maria seisoo ovensuussa odotellen ja huutaen: 'Pidä kiirettä, Ossian! Kello löi kaksi minuuttia sitten kaksitoista ja ruoka kuivuu kelvottomaksi!'"

Näin sanoen hän riisui yltään suuren työesiliinansa, sieppasi hattunsa ja tehtyään lähtökumarruksen katosi tielle mielilauluaan laulaen. Nuotin ja sanat voin jäljentää teille, mutta voi! En voi painattaa Osh Pophamin mielenuljuutta ja seesteistä tyytyväisyyttä kun hän liikaa kiirehtimättä astui kotiansa kohti edottavaa Mariaansa tapaamaan.

On tässä tyttö onneton. Heijuu heijuu heijuu hei! On tässä tyttö onneton niin onneton kuin ykskään on Heijuu heijuu hei! Heijuu hei!

XVIII.

LORDIEN HUONE.

Careyn lapset olivat löytäneet sen aivan sattumalta. Mennessään asioille joelle vievän pienen tien käänteessä olevaan Pophamin mökkiin tahi postikonttoriin ja Bill Harmonin kauppaan tahi eversti Wheelerin talolle ja rautatienasemalle he kulkivat kylään johtavaa päätietä. Eräänä iltapäivänä Nancy ja Kathleen olivat lähteneet löytöretkelle ja kulkiessaan tietä eteenpäin he olivat keksineet etäisessä mutkassa synkän, harmaan, melkein setripuiden peitossa olevan talon. Poppelilehto sen vasemmalla sivulla vain lisäsi näköalan kolkkoutta ja ellei joki lumpeenkukkineen ja ulpukkoineen olisi leveänä virrannut siitä sivu, olisi paikka ympäristöineen ollut painostuttavan synkkä.

Nancy tiedusteli herra Pophamilta kuka asui setripuiden takaisessa harmaassa talossa, ja kun tämä kertoi sen kuuluvan eräälle herra Henry Lordille, joka asui siellä kahden lapsensa sekä taloudenhoitajattarensa kera, he rupesivat nimittämään paikkaa Lordien huoneeksi.

"Niistä ette koskaan näe vilaustakaan", virkkoi herra Popham. "Henry Lord ei ole vuosikausiin näyttänyt naamaansa kylässä, ei ole, ja nuorta väkeä ei ole päästetty kouluun; kahdesti viikossa tiistaina ja perjantaina tulee heille opettaja kotiin ja muina päivinä he lukevat ja kirjoittavat läksyjänsä. Henry on niin hyvä erakko, että kelpaisi hänelle yhtä hyvin asua jossain vuorenonkalossakin, ja lapset kasvatetaan yhtä kummallisiksi kuin hän itse on."

"Onko heidän äitinsä kuollut?" kysyi rouva Carey.

"Kuoli jo neljä vuotta sitten, ja parasta se hänelle olikin. Kyllä tässä maailmassa asiat on monasti nurinkurisia. Ei sen puolesta, että ma itse osaisin sen parempaa maailmaa tehdä. Kun ihmiset nurkuvat ja nurisevat, niin minä aina sanon, että jos teille annettaisiin kaikki aineet käteen, voisitteko sitten te saada parempaa aikaan? Entä sitten, jos pitäisi itse hankkia omat aineet niinkuin Herramme teki! Eiköhän olisi silloin taito täpärällä! Niin, mutta niinkuin ma äsken sanoin, tässä maailmassa ovat asiat monasti nurinkurisia; kaikki varkaat pannaan rautoihin, ja murhaajat ja vaimonsapieksijät (ma olen aina ollut sitä mieltä, että nuhteissakin olisi tarpeeksi rangaistusta vaimonsapieksijälle, sillä miestä on tietenkin ärsytetty enempi kuin luvallista on,) ja murhapolttajat ja rauhanhäiritsijät ja muut sen semmoiset, mutta yhtäkaikki ei laki pysty tekemään mitään Henry Lordin tapaiselle miehelle! Hän on ollut korkeakoulun professori, mutta mä olen istunut koulussa samalla penkillä kuin hän ja sanon häntä Heniksi milloin vain tilaisuutta sattuu, vaikka hän kehuukin olevansa tohtori."

"Mikä tohtori?" kysyi rouva Carey.

"Hitto sen tietää! En kipeää kissaakaan antaisi hänen tohtoroida."

"Eivät kaikki ole lääketieteen tohtoreja", keskeytti Gilbert. "Isoisä oli Alexander Carey, lakitiedetten tohtori."

"Lain tohtori!" huudahti herra Popham keskeyttäen työnsä. "Hah, hah, kylläpä niille tohtori onkin tarpeen, ja hyvähän se, että on kenen puoleen kääntyä, mutta ei ne Henry Lordista paljoakaan kostu."

"Mitä hän on tehnyt ollakseen niin epäsuosiossa täällä?" tiedusteli rouva Carey.

"Tehny? Se mies ei syntymästään saakka ole tehny yhtään mitään, jota hänen olisi pitänyt tehdä. Käskysanojen ensimmäisen osan 'sinun ei pidä' Hen Lord täyttää prikulleen, se on varma! Vaimostansa hän ei ollut paljoa tietääkseen, piti hänet ainaisessa vavistuksessa ja peloitti lopulta kuoliaaksi, poloisen rääsyn! Hän jätti toimensa ja sulki perheensä tuohon haudantapaiseen taloon, jotta voisi itse kirjojansa lukea. Meidän poika tuntee hänen poikansa, ja oikein selkäpiitä karmii, kun kuulee minkämoista elämää ne lapset siellä viettävät. Kun joskus osuu talon lähettyville niin oikein mieleni palaa halusta pistää se tuleen jonakin yönä. Hyvällä onnella ehkä Henkin häviäisi savuun muun mukana, eikä siinä tapauksessa yksikään sielu koko kylässä häntä surisi! Luulen sentään ettei Marialta hevillä lähtisi suostumusta murhapolttoon. Hän sanoo, ettei hän voi tulla aikaan minun vankeudessa ollessani. Kesällä minun on tienattava ja talvella hän on ilman riitatoveria, jos minä istun tiilinpäitä lukemassa." Näitä tiedonantoja jaellessaan Osh peitti vierashuoneen seiniä sievällä, valkealla moirépaperilla eli valkealla marialla, kuten hän itse sitä nimitti, ehkä siksi ettei ollut perehtynyt ranskankieleen, mutta luultavimmin vaimonsa ristimänimen kunniaksi.

Herra Popham ei liioitellut lainkaan, vaan jätti päinvastoin paljon sanomatta Lordien talon asukkaista kertoessaan. Henry Lord, oppiarvoltaan filosofian tohtori, oli ollut eläintieteen professorina eräässä Uuden Englannin yliopistossa, mutta hän oli luopunut toimestaan antautuakseen tieteellisten oppikirjain kirjoittelemiseen. Ärtyinen, kylmäkiskoinen ja tunteeton hän oli aina ollut, mutta vuosien kuluessa nämä ominaisuudet olivat esteettömästi yhä kehittyneet. Jos hänen kalpea, arka vaimonsa olisi ollut verevä, peloton tyranni, niin asiat olisivat ehkä olleet toisin, mutta lasten muistiin oli jäänyt vain katkeria sanoja ja soimauksia isän puolelta ja kyyneliä sekä masennusta äidin puolelta. Sitten tuo pieni, poloinen varjomainen vaimo oli uupuneena vaipunut hautaansa, ja muuan vanhanpuoleinen, harmaatukkainen ja lujaleukainen rouva Bangs oli ryhtynyt taloutta hoitamaan.

On vaikeaa mielessään kuvitella yksinäisempää tyttöraukkaa kuin oli Olive Lord kuudentoista vuotiaana. Ikäänsä nähden hän oli hentokasvuinen, kasvot olivat kalpeat, soikeat, kulmakarvat kauniisti kaartuvat, leuka oli terävä, ja tukka tumma, tuuhea, huolimattomasti kammattu. Hänellä ei ollut muita harrastuksia elämässä kuin nuorempi veljensä Cyril, heikonlainen ja arka poika, joka oli alituisessa vavistuksessa isän vuoksi — sekä tyydyttämätön, melkein kuluttavan kiihkeä intohimo piirtämiseen. Kymmenvuotiaana hän piirsi kissoja ja koiria, kanoja ja kananpoikia värittäen piirroksensa äidin hankkimilla väreillä. Kaikki, mikä kiinnitti hänen kauneudenaistiansa, siirrettiin heti paperille tahi kankaalle. Sitten kolmen vuoden aikana, ennen äidin kuolemaa, hänelle antoi opetusta isän tietämättä eräs Portlandin opettaja, jolle maksettiin herra Lordin talousrahoista, sillä yksi hänen päävikojaan oli uskomaton, saituudeksi muuttunut kitsastelu.

"Olive tulee hirveän onnettomaksi elämässään, ellei hän saa kehittää lahjojaan," rukoili rouva Lord miestänsä. "Hänessä asuu aivan hurja halu oppia piirustamaan mitä hän näkee. Hän yrittää yrittämistään kiihkeydestä vavisten ja kun hän epäonnistuu, joutuu hän aivan suunniltaan mielipahasta ja pettymyksestä."

"Parempi on antaa hänelle itsensähillitsemistaidon tunteja," vastasi herra Lord. "Se on halvempaa kuin piirustusopetus ja paljon käytännöllisempää."

Niin Olive eli, kamppaili ja kasvoi; ja hänen lahjakkaisuutensa oli onneksi niin kiihkeä, etteivät mitkään olosuhteet kyenneet sitä tukahuttamaan eikä sammuttamaan. Hän työskenteli väsymättä, keksien itse sääntöjä ja ohjeita työlleen, koska ei auttajia ollut. Kun hän ei voinut saada kaniinia tahi lintua näyttämään "luonnolliselta" paperilla, niin hän etsi isänsä kirjoista kuvia niiden luista. "Jospa vain tietäisin, minkälainen se on sisästä, Cyril," sanoi hän, "niin kenties se ei päältäpäin näyttäisi niin elottomalta! Voi! Cyril, täytyy olla jokin parempi tekotapa; minä piirrän vain eläimen ulkoviivat, ja sitten lisään siihen karvat ja höyhenet. Niillä ei ole ruumista. Ne eivät voisi juosta eikä liikkua, ne ovat pelkkää pahvia."

"Mikset koeta kukkia ja taloja, Olive?" kysyi Cyril huolestuneena. "Ja maalataanhan paljon hedelmiäkin ja kuolleita kaloja lautasille ja limonaadilaseja, joissa on jäätä, — mikset sinäkin voi koettaa sellaista piirtää?"

"Kai ne ovat helpompia," huokasi Olive, "mutta kuka huolii niitä tehdä, kun on olemassa eläviä, liikkuvia, hengittäviä malleja; sellaisia, jotka hämmästyttävät meitä näyttämällä joka hetki erilaisilta? Ei, minä koetan yhä uudestaan ja kun sinä olet hiukan vanhempi, niin lähdemme yhdessä kotoa ja silloin saamme elää ja oppia asioita mielemme mukaan jossain paikassa, mistä ei isä koskaan löydä meitä."

"Siitä ei ole hätää, hän ei tule etsimäänkään," vastasi Cyril tyynesti, ja molemmat lapset katselivat toisiansa tietäen niin olevan.

Siellä setripuiden pimennossa Olive Lord siis vietti päivänsä, vihaisena, äreänä pikku olentona, joka kiihkeänä hautoi mielessään kohtalonsa kovuutta. Alituiset myrskyt repelivät hänen synkkää, nuorta sydäntään, ja hän näytti tylyltä ja kovalta kuten ainakin se, joka ei saa osalleen rakkautta. Mutta Nancy Carey, joka ei ollut milloinkaan ujo ja joka rakkaudessa ja ilossa kasvaneiden ihmisten tavoin, oli aina innokas lähestymään muita, hypähti eräänä päivänä Carey-äidin lämpimästä pesästä, kiinnitti kirkkaat silmänsä yksinäiseen, äreään pikku naapuriinsa, hymyillen hänelle päivänpaisteista, toivehikasta hymyänsä, ja ojensi hänelle kätensä ystävyydenliittoon. Oliven murheelliset mustat silmät kohtasivat Nancyn ruskeiden silmien säteilevän katseen. Hänen kätensä, tuo ihmeteltävän taitava käsi, ei ollut koskaan hyväillyt toista ja hän oli surkean arka. Mutta Nancystä virtasi magnetismia kuin sähkövirtoja patterista. Hän veti Oliven luokseen jonkun tuntemattoman voiman avulla ja piti hänestä kiinni olematta sillä hetkellä selvillä siitä, että hän vastaanotti itse yhtä paljon kuin antoi.

He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran aivan sattumalta ulpukkalammen rannalla, missä Olive istui sammakoita piirtämässä ja minne Nancy tuli poimimaan osmankäämejä. Eipä aikaakaan kun he jo olivat vajonneet pitkään ja tuttavalliseen keskusteluun ja kun rouva Carey illallisaikaan katsahti ulos makuuhuoneensa ikkunasta, näki hän tyttöjen astelevan niittyaidan luona käsivarret toistensa vyötäisillä ja posket likitysten. Nancyn kastanjanruskeat suortuvat kiilsivät auringonpaisteessa ja Oliven paksut, mustat palmikot näyttivät niiden rinnalla vieläkin tummemmilta. Äkkiä hän heittäytyi Nancyn kaulaan ja hyökkäsi sitten nyyhkyttäen poikki niityn heittämättä kertaakaan silmäystä taakseen.

Hetkinen myöhemmin Nancy astui äitinsä huoneeseen syli täynnä metsien ja ketojen rikkauksia. "Oi, äiti rakas!" huudahti hän laskien käsistään kukkansa ja ottaen hatun päästään. "Olen löytänyt hyvän ystävän, todellisen, ymmärtävän ystävän, ja se on Lordien talon tyttö. Hän on aivan ihmeteltävä! Sellaista harvinaista tyttöä emme ole koskaan ennen nähneet missään, ja hän piirustaa paremmin kuin opettajamme Charlestownissa! Hän on minua vanhempi, mutta niin hento ja surullinen ja ujo, että hän on ihan kuin lapsi. Oi, äiti, sinun sydämesi on aina niin avara, sillä sinä annoit sijaa Juliallekin, emmekä sentään tunteneet mitään eroa — etkö tahdo suoda Olivellekin tilaa? Ei ole koskaan — koskaan — kukaan niin tarvinnut sinua kuin hän!"

Oletko joskus nostanut kiveä ja nähnyt sen alla kalpeita, keltaisia, ohuita ruohonalkuja. Ja oletko palannut katsomaan seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja huomannut pikku korsien kohoavan maasta, leviävän iloisesti, käyvän vehreiksi ja vahvoiksi; ja oletko viimein nähnyt niiden auringon lämmittäminä, kasteen virkistäminä, notkeina niiden suonissa elpyvästä nesteestä huojuttavan vehreitä viuhkojaan tuulessa? Näin kävi Olive Lordin, kun hän ja Cyril joutuivat toiseen ilmapiiriin ja saivat juosta Keltaisessa talossa kuin kotonaan Carey-äidin toimeliaitten, innokkaitten linnunpoikasten seurassa.

XIX.

VANHAA JA UUTTA.

Keltainen talo ei ollut aina ollut Hamiltonin perheen oma, sen oli rakennuttanut muuan yksityiselämään siirtynyt valtion kuvernööri. Hän eli enää vain joitakin vuosia, ja sitten se joutui Lemuel Hamiltonin isoisälle, joka ei ollut tehnyt sanottavia muutoksia rakennusten ulkonäköön.

Mitään suuria suunnitelmia rakennustaiteellisessa suhteessa ei ollut kuvernööri Weatherbylla ollut, sillä hän ei ollut rikas. Hän oli aivan yksinkertaisesti rakennuttanut suuren, mukavan maatalon. Hän ei halunnut kukkaistarhoja, ei komeita talleja, ei suihkulähteitä eikä keinotekoisia luolia, ei kylpyhuoneita (tämä oli vuonna 1810) sillä tamminen vesisanko tyydytti täydelleen talon tarpeet vedenhankintaan nähden. Yksi heikkous hänellä kuitenkin oli, se nimittäin, että hän halusi teettää talon etupuolen niin vaikuttavaksi kuin mahdollista. Pääoven yläpuolella oleva ikkuna oli maakunnan kauneimpia ja ovi itse oli kuulu koko valtiossa. Siinä oli ihmeellinen viuhkamainen ikkuna ja sen kolkutin oli raskasta messinkiä; ovi itse oli valkoinen, mutta suojaovet olivat viheriäksi maalatut. Talon huomattavimpana ja uhkeimpana kaunistuksena olivat sen kiviset puoliympyräportaat. Neljä suurta graniittimöhkälettä oli portaiksi hakattu siten, että kukin neljästä portaasta muodosti aina edellistä pienemmän. Kun ne lopulta naapureiden juorupuheiden ja jännittyneen odotuksen kohottua huippuunsa, sovitettiin paikoilleen, jykevinä ja kalliisti silotettuina, kulki rakennuksen sivu lakkaamaton jono uteliaita, kuka vaunuin, kuka kääsein, kuka työrattain. Kuvernöörin ympyräportaita käytiin ihailemassa laajalti Beulahin ulkopuoleltakin, ja ensimmäiset Hamiltonit olivat olleet hyvin ylpeät niistä. Mutta vuosien kuluttua Hamiltonin suku oli lakannut ylpeilemästä moisesta mitättömästä asiasta kuin kiviportaista, ja talo oli ollut niin kauan tyhjänä, että Lemuel, konsuli, oli ainoa, joka vielä säilytti muistissaan sen viehättäviä piirteitä. Mutta talon vanhoja nurkkia siistiessään ja korjaillessaan, oli Ossian Pophamilla paljon kerrottavaa noista ihmeellisistä portaista.

"Elämä on sellaista juoksua nykyaikaan," päivitteli hän, puhkiessaan ja levätessään työnsä lomassa, "eikä nuorille enää kelpaa vähät huvit. Mun poikani Digby sanoo minulle tänä aamuna, kun kysyin eikö hänen mielensä tekisi lähteä maakuntamarkkinoille: 'Ei, Pop', sanoo poika, 'en viitsi mennä, ne on aina samat, vanhat markkinat joka vuosi.' Ihme ja kumma! poikana ollessani mun oli tapana kerran kuukaudessa lämpimällä säällä pyytää isältäni lupaa päästä käymään kylän toisessa päässä kuvernöörin ympyräportaita katsomassa; siihen aikaan paras hupi, minkä vanhemmat saattoivat keksiä lapsilleen, ja hupaisempaa se tottakin oli kuin istua kirkossa kuuntelemassa kahta saarnaa, jotka kumpikin kestivät tunnin ja viisitoista minuuttia."

Digby, kahdeksantoistavuotias nuorukainen ja vain yhden ammatin mestari eikä kymmenen kuten isänsä, oli määrätty paperoimaan Carey-äidin makuuhuonetta. Tämä muutti pariksi päiväksi asumaan äskettäin sisustettuun vierashuoneeseen, joka oli melkein liian kaunis makuuhuoneeksi valkeine silkinhohtoisine seinäpapereineen, keltaisine ja viheriäisine reunusköynnöksineen ja vanhoine, valkoisine, uskollisen ja taitavan Pophamin uudelleen maalaamine huonekaluineen.

Sali, entinen kuvernööri Weatherbyn lukuhuone, oli myöskin jo valmis ja kymmeniä kertoja päivässä koko perhe kurkisti ovista sisään ihailevin huudahduksin. Siinä oli kuusi ovea, jotka avautuivat kahteen eteiseen ja pieneen makuuhuoneeseen, arkihuoneeseen, kellariin ja porsliinisäiliöön, sen sukupolven ihmisillä oli näet todellinen intohimo saada huoneisiinsa sisäänkäytäviä ja ovia. Totta puhuaksemme oli Nancy kerran keskiyönaikaan sytyttänyt kynttilänsä ja pujahtanut alakertaan saadakseen kerrankin rauhassa istua sohvassa ihailemassa huoneen aistikasta siroutta. Gilbert oli maalannut valkean korkkimaton kypsän kirsikan väriseksi. Rouva Popham oli pessyt ja tärkännyt ja silittänyt Charlestownin kodin valkeat, musliiniset röyhelöiset uutimet ja ne kaunistivat huoneen neljää ikkunaa. Huone oli pohjoiseen päin vasemmalla talon sisäänkäytävästä ja sisustettu pääasiallisesti kesäkäytäntöä ja mukavuutta silmällä pitäen, sillä talvella se oli oleva suljettu kylmyyden vuoksi. Vanha piano asetettuna poikittain nurkkaan näytti löytäneen oikean paikkansa, ja sen kiiltävällä mahongilla loisti neljä hopeaista kynttiläjalkaa ynnä kynttiläniistin ja tarjotin. Kuluneimmat huonekalut — ja Careyn huonekalut olivat melkein kaikki kuluneita — olivat päällystetyt halvalla, kirkasvärisellä kretongilla. Tulipunaiset Jacqueminot-ruusut kiemurtelivat pitkin seinäpapereita, joten huone oli kuin mikäkin viileä, kaunis kukkamaja.

Toisella puolen hallia oli kuvernöörin aikuinen kaksoissali, joka nyt oli isoksi arkihuoneeksi sisustettuna. Täällä oli Gilbertin maalaama viheriä, sileä ja kiiltävä lattia helppohintaisine Itä-Beulahin naapureilta ostettuine ruokomattoineen; täällä olivat myös vanhanaikuiset, rouva Careyn kotoaan tuomat huonekalut, jotka Careyt olivat säilyttäneet taajojen vaellustensa aikoina; täällä kaikki ne hauskat tuolit, jotka Bill Harmonin oli onnistunut ostaa heille sieltä täältä halvalla hinnalla; täällä oli kaksi jalomuotoista tulisijaa, toisen uuninreunalla rautainen, kukilla täytetty maljakko, toinen toisinaan viheriöillä asparagus-oksilla, toisinaan tuoksuavilla lehvillä täytetty. Seinäpaperilla kasvoi vehreitä kaisloja ja osmankäämejä vaaleanruskealla pohjalla, ja niin pian kuin jotain puuttui Careyn perheen arkihuoneen sisustuksesta, läksi Ossian Popham suoraa tietä kotiinsa ja valmisti sen vajassaan. Hän osasi tehdä vaikka mitä, nelikkotuolin tahi tuntilasipöydän, laatikkosohvan sekä sen päälle pantavan patjan, tahi matalan pöydän pelejä ja leikkejä varten tahi pienen jakkaran. Hän osasi kiilloittaa pianon ja sen tehtyään istahtaa sen ääreen soittamaan "Oli tupsut kultani kengissä" tahi "Kun Georgian läpi marssittiin," suurella taidolla. Hän osasi maalata kullankeltaisia viinirypäleterttuja ja lehtiä vanhanaikuiseen, korkeaselkäiseen kiikkutuoliin, ja kun se oli kuiva, istahtaa siihen huvittamaan koko perhettä vaatimatta pennyäkään palkakseen.

Tupaantuliaisia ei voitu viettää ennenkuin myöhään syksyllä, sillä joskin huoneista suurin osa saatiin kuntoon sitä ennen, ei Ann-serkun kustantamiin kalliisiin korjauksiin voitu ryhtyä ennenkuin Bill Harmon oli saanut herra Hamiltonilta tiedon, että hänen vuokralaisensa saisivat olla rauhassa ainakin kolmen vuoden ajan.

Talo, joka päivä päivältä muodostui yhä enemmän kodiksi, oli aamusta iltaan ja aina ullakolta alakertaan asti täynnä toimeliasta touhua ja työtä. Tuskin kului hetkeäkään, etteivät Carey-äiti ja lapset kantaneet jotain huonekalua läpi huoneiden ja portaita ylös ja alas saadakseen nähdä miltä se näyttäisi jossain muualla. Tämä oli itse asiassa jo monen vuoden aikana ollut erikoisena hupina heidän yksinkertaisessa elämäsään, ja oli heistä aivan yhtä hauskaa kuin uusien tavaroitten hankkiminen. Jokaisen Careyn, äidistä Peteriin saakka saattoi nähdä minä hetkenä tahansa hypähtävän tuoliltaan auttaakseen toista Careyä muuttamaan paikasta toiseen sohvaa, piironkia, pianoa tahi vaikkapa keittiönuunia siinä toivossa, että se uudessa asennossaan lisäisi tuoretta makua elämään.

Vielä emme ole sanallakaan maininneet Keltaisen talon ulkorakennusta, samaa, jonka nuo "Hamiltonin pirun pojat" (Bill Harmonin arvostelun mukaan) olivat muuttaneet hyödyllisen käytännön paikasta semmoiseen asuun, että "kissatkin sille nauraa", mutta se vaatisikin melkein kokonaisen luvun itselleen. Tohtori Holmes lausuu eräistä majesteettisista ja arvokkaista puista puhuessaan, että niillä pitäisi olla kullakin oma ristimänimensä. Niinpä tämä Keltaisen talon ulkorakennuskin ansaitsisi enemmän huomiota kuin vain muutaman rivin selostuksen, vaikka se nykyisin oli vain varastohuoneena, odottaen parempia päiviä tietämättä mitään tulevaisuudestaan. Hamiltonin pojat olivat epäilemättä yhtä tuhlaavaisia ja huikentelevaisia kuin hulluja, mutta Careyt tunsivat niin suurta myötätuntoa heidän tuhlaavaisuuttaan, huikentelevaisuuttaan ja hulluuttaan kohtaan tässä erikoisessa tapauksessa, että saattoivat tuskin salata tunteitaan Bill Harmonilta. Mikään ei olisi voinut niin hyvin tyydyttää heidän salaisia toivomuksiaan, kuin "noiden hemmetin poikien" tekemät mielettömät muutokset; ajattelemattomat, kevytmieliset muutokset, joita ei koskaan olisi voitu suorittaa Careyn perheen niukoilla tuloilla. Heillä ei ollut rahaa hevosen, lehmän tahi sian pitämiseen eikä ihmisen palkkaamiseen, joka olisi näitä eläimiä hoitanut, joku tallin ja navetan menettäminen ei tuottanut heille minkäänlaista harmia tahi pettymystä. Hyvä permanto oli laskettu vanhan päälle ja öljytty tummaksi; katto jykevine, käsin veistettyine hirsineen oli melkein yhtä kaunis kuin jonkin englantilaisen hallin vanha tamminen laki. Silmä ei tavannut ainoatakaan uutta lautaa, — vanhaa, tummunutta honkaa kaikkialla, aina seiniä pitkin kulkevissa hauskoissa tuolinmuotoisissa penkeissäkin. Siinä oli vanhanaikuinen lava, missä maalaistanssien soittoniekat saattoivat istua ja missä sopi esittää kuvaelmia ja kuva-arvoituksia; sanalla sanoen siinä tarjoutui lukemattomia mahdollisuuksia Careyn nuorison kekseliäisyydelle kaikenmoiseen huvitteluun ja ilonpitoon nähden. Ken oven avasi ja kurkisti sisään, vaikka Hamiltonin iloiset nuoret olivat tuskin koskaan kutsuneet Beulahin kyläläisiä sitä tekemään, huudahti paikalla aivan tahtomattaankin: "Sepä vasta lysti paikka!"

"Täällä minä aion viettää ensimmäiset tanssiaiseni", julisti Nancy tyttöjen seisoessa keskellä lattiaa vuoteiden, pöytien, piironkien ja uunien ympäröimänä. "Julia, debuteeraa sinä missä tahdot, mutta ensi kesänä vietetään täällä minun ensimmäiset tanssiaiseni!"

"Sinä olet silloin vasta seitsemäntoista vuotias; ei sinulle voi vielä silloin pitää tanssiaisia!" vastusti Julia sovinnaisuuden orjana.

"Ei tietysti salonkitanssiaisia, mutta vallan mainiosti täällä ladossa. Voitte tekin, sinä ja Kitty, vaikka olette niin nuoria, olla läsnä kun minä alotan elämäni huvittelukauden tanssiaisilla ladossa!"

"Minusta ei ole sopivaa ajatella kemujen pitämistä, kun jokainen tuntee olosuhteemme — kuinka köyhiä me olemme!" väitti Julia tyytymättömänä.

"Me puhumme ensi kesästä, lapseni! Kuka tietää kuinka rikkaita me olemme ensi kesänä? Voisimme pitää kutsut tässä ladossa äiti pianon- ja herra Popham viulunsoittajana. Virvokkeina meillä olisi uskomattoman laimeata mehuvettä, ja mitä kaakkuun tulee, luulen melkein, että voisimme pyytää vieraita tuomaan kaakun mukanaan kuten tehdään kirkkojuhlia varten."

Julian ylpeys loukkaantui suunnattomasti tästä Nancyn leikillisestä esityksestä.

"Minulla ei tietysti ole mitään sanomista jos Margaret-täti suostuu", huomautti hän, "mutta itse en ainakaan milloinkaan mene mihinkään yksityisiin kutsuihin, mihin vieraitten on tuotava virvokkeita. Jo pelkkä sellainen ajatuskin kauhistuttaa minua."

"Ensi kesänä minulle pidetään tanssiaiset tässä ladossa, mami!" huudahti Nancy ovesta sisään tulevalle äidilleen. "Jos me olemme entistä köyhemmät, niin voimme kantaa kolehdin saadaksemme menot peitetyksi; Julia ja Kitty näyttäisivät niin viehättäviltä kulkiessaan ympäri tamburiini kädessään! Tahtoisin tehdä nopeasti mitä voin, sillä huomaan selvästi, että minun on mentävä naimisiin nuorena voidakseni auttaa omaisiani eteenpäin. Niin tekee sankaritar aina kirjoissa, hän solmii avioliiton rikkaan aatelismiehen kanssa, jotta hänen siskonsa Kitty ja serkkunsa Julia saisivat hyvän kasvatuksen."

"En käsitä, mistä nuo kaikki mielijohteesi ovat kotoisin, Nancy", naurahti hänen äitinsä. "Sinä olet elämässäsi lukenut tuskin kuuttakaan romaania!"

"En olekaan, mutta Joannan oli tapana lukea niitä sadoittain ja kertoa minulle; ja isä luki ääneen sinulle; ja vanhemmat tytöt ja nuoremmat opettajat keskustelivat usein koulussa niistä; — oh, tunnenhan minä elämää, sellaista, jota kirjoissa kuvataan — ja minä odotan hartaasti näkeväni eikö todella mitään tapahdu!"

"Digby Popham on ainoa rikas aatelismies, joka on sinun saavutettavissasi, Nancy!" kiusoitti Kitty.

"Tahi teerenpilkkuinen Cyril Lord", ehätti Julia sanomaan.

"Hän on ihan kuin paistamaton piirakka!" tokaisi Kittykin.

Nancy punastui. "Hän on ujo ja onneton ja kalpea, eikä ihmekään, mutta hän on aivan tarpeeksi miellyttävä ja huvittava."

"Ei minusta", virkkoi Julia. "Mutta hän ei katsele eikä puhuttele muita kuin sinua, joten on oikeus ja kohtuus että pidät hänestä; ei sen puolesta — sinähän pidät kaikista pojista!"

"Pojat maksavat hänelle samalla mitalla", virkkoi Kitty kujeellisesti, "mutta me raukat, sinä ja minä, saamme istua nurkissa huomaamattomina!"

"No, no, lapset", puuttui rouva Carey keskusteluun ottaen tyynyn tavaroiden joukosta ja kääntyen lähtemään. "On vielä vähän aikaista teidän puhua rikkaista aatelismiehistä, vai mitä?"

Nancy seurasi häntä talolle ja sanoi miettivänä oljenkortta pureskellen: "Äiti, tiedätkö, kun on kuusitoistavuotias, niin sille ei mitään mahda, että rikas aatelismies tahi satuprinssi tahi perheen erinomainen nuorin poika johtuu silloin tällöin mieleen!"

XX.

MAALATTU HUONE.

Tällä kehityskannalla asiat olivat, kun Nancy ja Kathleen katsahtaessaan ulos ikkunasta eräänä aamuna, näkivät Lallie Joy Pophamin astuvan tietä pitkin. Hän kuljetti säännöllisesti voita ja maitoa Keltaiseen taloon, ja auttoi heitä monella tapaa, sillä hän suoritti aika hyvin kaikenlaisia talousaskareita missä ei kysytty aivoja. Kaikille oli käsittämätöntä miksi Ossian Pophamin äly ja puhelahjat eivät olleet menneet perintönä hänen lapsilleen. Poika ei oikeastaan ollut tyhmä mitä tuli käytännölliseen työhön, mutta Lallie Joy oli alituisesti nollapisteen kohdalla.

Kuten jo ennen mainittiin oli Nancyllä vahva taipumus parannella asioita, milloin ne hänestä tavalla tahi toisella sitä kaipasivat, ja hän oli jo aikaisin havainnut tylsän Lallie Joyn sopivaksi esineeksi.

"Tuolla hän tulee!" huudahti Nancy. "Toisessa kädessä on hänellä kaksi tuoppia maitoa ja toisessa kaksi naulaa voita ja niitä hän kantaa aivan kuin suuri heinäkantamus painaisi hänen hartioitaan. Minäpä juoksen keittiöön ja otan hänet puoleksi tunniksi työhön viidellä sentillä. Hän voi kuoria perunoita ja sillä välin kuin ne kiehuvat, paloitelkoon omenia keittoon."

"Anna hänen paloitella myöskin liha!" pyyteli Julia, sillä se oli hänen erikoinen työnsä. "Veitsi on aivan kelpaamattoman tylsä."

"Mikset anna herra Pophamin teroittaa sitä? Huono työmies syyttää työkalujansa; Kolumbus keksi Amerikan avonaisessa veneessä", vastasi Nancy ärsyttävän tietävännäköisenä.

"Keksiköön", virkkoi Julia, "mutta tällä lihaveitsellä ei hän koskaan olisi Amerikkaa keksinyt. — Onko Lallie Joy meidän ikäisemme?"

"En tiedä. Hän on mahtanut olla ainakin neljänkymmenen vanha syntyessään ja sen mukaan hän on nyt viisikymmentäviisivuotias. Mitä luulet, että hänelle olisi tehtävä, jotta hän havahtuisi? Kunpa edes saisin hänet suorana seisomaan tahi pitämään päänsä pystyssä tahi laskemaan hiuksensa alas tahi sulkemaan suunsa! Minäpäs menen vähäksi aikaa keittiöön työskentelemään hänen kanssaan ja koetan hiukan vedota hänen parempiin tunteisiinsa sillä välin kuin perkaan rusinoita leipäputinkiin."

Nancy istui ikkunan ääressä kiikkutuolissa keltainen vati helmassaan. Hänen poskensa rusoittivat, hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen huulensa punaiset, hänen hiuksensa kullanruskeat, hänen sormensa lensivät sukkelina ja korkeakauluksinen hihaesiliina somisti häntä kuten kaikkia sieviä tyttöjä. Hän oli virkeä jos kukaan, eikä suurempia vastakohtia saattanut ajatella kuin hän ja unelias Lallie Joy, joka istui tuolilla sääret levällään. Hän oli ottanut päästään turkinpunaisen päähineensä ja ripustanut sen tuolinselkään aavistamatta kuinka räikeästi se loukkasi silmää hänen tulipunaisten suortuvainsa taustana. Hän istui vinossa, vinosti hän piteli perunapataa, ja vinosti perunoita ja veistä. Näytti siltä kuin ei hänen järkensä ja ruumiinsa välillä olisi ollut minkäänlaista yhdyssidettä. Hänen kuoriessaan perunoita ja Nancyn peratessa rusinoita sujui keskustelu seuraavaan tapaan.

"Miten tulit tuoneeksi voita tänä päivänä etkä huomenna, Lallie Joy?"

"Piti pukeutumani hienoksi ja lähteä puotiin uutta hattua ostamaan."

"Minkävärisen koristeen sait hattuusi?"

"Entisen värisen."

"Eikö siellä ollut muuta väriä kuin tulipunaista?"

"On, sinistä."

"Miksi et kerran vaihteen vuoksi ottanut sinistä?"

"Mitäs siitä vaihteesta, hyvähän se entinen on."

"Arveletko, että tulipunainen soveltuu hiuksiisi?"

"Mitäs minä hiuksista, hattuahan minä katsoin."

"Et voi hiuksiasi muuttaa, näetkös, Lallie Joy, mutta ei sinun tarvitse käyttää tulipunaisia päähineitä, näetkös. Sinun hiuksesi ovat aika kauniit, jos vain harjaisit niitä kunnollisesti."

"Kyllä minä hiukseni tunnen ja tiedän kuinka punaiset ne ovat. Pojat kysyvät minulta onko Pop ne maalannut."

"Miksi vedät ne niin tiukasti päälaelle?"

"Ettei se lennä silmille."

"Joutavia; sinun ei tarvitse vetää niin että juuret irtautuvat. Miksi sidot palmikot nuoralla?"

"Silloinhan kestää, eikä ole nauhaakaan."

"Miksi et osta sitä rahalla, jota ansaitset täällä?"

"Säästän vapausjuhlaan."

"Hyvä, minulla on monta pätkää vanhoja, joulupuussa käytettyjä nauhoja, niistä annan sinulle, jos vain käytät."

"Hyvä on."

"Millä peset kasvojasi, kun sinulla on tuollaiset kiiltävät kuhmut otsalla ja poskipäillä?"

"Lipeäsaippualla."

"Älä suinkaan; eikö sinulla ole muuta saippuata?"

"Se on yläkerrassa."

"No, eivätkö sääresi ole hyvässä kunnossa?" Äänettömyyttä, sillä tämä kysymys ei mahdu Lallie Joyn tajuntaan ja sitten Nancy alkoi uuden hyökkäyksen.

"Eikö sinusta ole hauskaa nähdä sieviä tavaroita?"

"Milloin on, milloin ei?"

"Etkö ole ihastunut niihin huoneisiin, jotka isäsi on tehnyt niin sieviksi täällä?"

"Onhan nuo tuommoiset?"

"Eikö sen sievemmät?"

"Popin mielestä monet niistä ovat kovin merkillisiä ja samaa sanoi Bill Harmonkin."

Pitkä äänettömyys, jonka aikana Nancy on peräti nolostunut.

"Miten tulit saaneeksi sellaisen nimen, Lallie Joy?"

"Lallie otettiin kirjasta nimeltä Lallie Rook ja Joy-laivassa synnyin Bostonin-matkalla."

Tietymätöntä on kuinka kauan tätä toivotonta keskustelua olisi jatkunut, ellei yläkerrasta olisi kuulunut äänekästä huutelemista Gilbertin suusta. Lallie Joy ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä ja jatkoi rauhallisesti perunain kuorimista, hän olisi saattanut olla kuuluisan Casabiancan sisar, sillä olisi huoleti voinut luottaa siihen, ettei hän olisi palavalta laivankannelta paennut, olivatpa kiusaukset vaikka kuinka suuret.

"Tulkaa katsomaan, mitä Digby ja minä olemme löytäneet!" huusi Gilbert. "Tulkaa, tytöt; tule, äiti! Me olimme repimässä vanhaa seinäpaperia pois seinästä, sillä herra Popham sanoi, että kun niitä on niin moneen kertaan paperoitu, olisi hyvä kerran päästä vanhoista ja siistiä ne oikein perusteellisesti. Tulkaa sisään katsomaan mitä me olemme löytäneet juuri kun minä työskentelin uunin kohdalla ja Digby pitkällä seinällä."

Rouva Carey oli tullut lastenkamarista, Kitty ja Julia puutarhasta, ja Osh Popham vajasta, ja kaikki tuijottivat hämmästyneinä ja ihastuneina soreita maisemia, joita oli vesivärein maalattu seiniin, ennenkuin seinäpaperien aika oli tullut.

Herra Popham otti sukkelasti työkapineensa ja alkoi puhdistaa toista osaa huonetta. Työskenneltiin hitaasti ja huolellisesti ja tunnin tahi parin kuluttua paljastuivat maalaukset väreiltään hiukan haalistuneina, mutta kauneina ja ihmeteltävän hyvin säilyneinä.

"No voi mun päiviäni! ovatpa ne tosiaankin kauniit!" huudahti Osh seisoen keskellä lattiaa ympärillään ihastuksen huumauksessa olevat Careyt. "Mutta lopen haalistuneita ovat nykyajan silmille, vai mitä sanoo rouva? Niihin on pantava uusi paperi päälle vai sivelenkö niitä mieluimmin öljyllä?"

Rouva Careyä puistatti sisäisesti. "Ei, herra Popham, emme saa näitä maisemia kiilloittaa. Niin, hirveän himmeät ja haalistuneet ne kyllä ovat, mutta en suorastaan voi sallia niiden joutuvan peitettäväksi."

"Olisi aivan rikollista kätkeä ne!" huudahti Nancy. "Oh, äiti, velvollisuutemme on kirjoittaa herra Hamiltonille ja kertoa hänelle tästä. Hän ottaisi varmaan talon pois meiltä, jos näkisi kuinka kauniiksi sen olemme tehneet, ja tässä on vielä lisää kaunista kiusaamassa häntä. Kuka voisi luopua tästä maalatusta huoneesta, jos se kuuluisi hänelle?"

"No niin, nähkääs", lohdutteli herra Popham, "jos tätä maalattua huonetta mielii käyttää, on asuttava Beulahissa; eikä Lem Hamilton aio viidenkymmenen vuoden iällä heittää sikseen konsulinhommaansa tullakseen tänne ruostumaan meidän muiden vaivaisten kanssa — ei maar! Eikä Lem Hamiltonin rouvakaan, hän ei olisi tässä kylässä yötäkään, vaikka tarjoisitte hänelle kaiken maailman hyvät!"

"Onko hän hyvin hieno?" kysyi Julia.

"Hienoko? Onhan toki! Hän on pitkä ja hoikka ja niin ollakseen, että luulisi hänen pian ilmaan lentävän. Yhden ainokaisen kerran hän on täällä käynyt ja silloinkin viipyi vain vuorokauden ja oli kuolla ikävään, me olimme näet, kaikki niin 'moukkamaisia'. Hänellä oli valkoinen, vyötäisiin asti rimsutettu puku, ja päässä valkoinen alppihattu ja hän oli aivan kuin kuvalehdestä leikattu. Eukkoni kuuli hänen sanovan, että Beulah oli täynnä villejä ja ihmissyöjiä. 'No niin', sanoin ma Marialle, 'menköön minne menee, ei kumminkaan kukaan häntä halua elävänä suuhunsa syödä!' — Katsokaapas tuota kokoustaloa uuninreunan yläpuolella, ja tuota rehevää nurmea ja jalavapuita! Ei näitä tämmöisiä seiniä joka maalarimestari teekään!"

"Ja katsokaa tuota kohtaa ikkunain välissä", huudahti Kathleen. "Näettekö kanoja ja kananpoikasia ja Plymouthin kukon?"

"Ja vaahteran alla makaavan valkean vasikan; se on sievintä mitä tässä on", virkkoi Gilbert.

"Meidän täytyy jättää huone koskematta ja miettiä mitä on tehtävä", sanoi Carey-äiti. "Älkää panko nyt uutta paperia; alakerrassa on yllin kyllin tekemistä."

"Äiti, minulle johtui jotain mieleen!" huudahti Nancy äkkiä, herra Pophamin hyvästellessä ja perheen ollessa koolla hallissa. "Tiedätkö kuka voisi saada seinät entiseen kuntoonsa. Minun rakas Olive Lordini!"

"Hän on vasta kuusitoistavuotias!" vastusti rouva Carey.

"Mutta hän on synnynnäinen nero! Odottakaa vain, niin saatte nähdä mitä hän saa aikaan."

"Voisin ehkä lähteä hänen kanssaan kaupunkiin hankkimaan neuvoja ja ohjeita sopiviin aineksiin nähden", arveli rouva Carey, "ja miksei hän voisi kokeilla ensin pienemmällä alalla, esimerkiksi oven takana?"

"Oliven töitä ei tarvitse kenenkään kätkeä oven taakse", vastasi Nancy päättävästi. "En tietysti ole kyllin vanha arvostelemaan maalauksia, (vaikka ymmärrän minä sen, ettei hyvien maisemien pitäisi olla ylösalaisin käännettäviä kuten meidän Van Twillerin) mutta Oliven tauluja rakastan, ja niissä on jotain, mikä herättää minussa halua koskettaa niitä."

Niin alkoi Olive Lordille syksy, joka oli hänen elämänsä onnellisin, ihmeellisin ja hedelmällisin, sillä kaiket aamupuolet hän vietti maalatussa huoneessa uudistaen sen haalistuneita värejä. Kuka lieneekään alkuperäisen työn tehnyt, niin rakkaudella ja hyvin hän sen oli tehnyt. Olive sai monta hyvää opetusta kuljettaessaan sivellintä pitkin sirojen talojen ääriviivoja, uudistaessaan tuuheitten jalavain vihreitä lehviä ja värittäessään omituisia puita, jotka huoneen nurkissa kohottivat taidokkaasti leikattuja latvuksiaan suorina ja jäykkinä kuin seisovat vartiosoturit.

XXI.

KULMIKAS PERHE.

Konsuli Lemuel Hamilton istui yksityisessä huoneessaan Amerikan konsulinvirastossa Breslaussa eräänä kuumana heinäkuun päivänä. Puoli tuntia sitten hänelle oli tuotu posti ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli kaksi avattua kirjettä. Aamu oli kirkas ja kello oli vasta kymmenen, mutta hän näytti väsyneeltä ja rasittuneelta. Hän oli viidenkymmenen korvissa, tukka oli harmahtava ja kasvot sileiksi ajetut. Hän oli varmaankin ennen ollut hilpeä mies, sillä silmäin kohdalla näkyi siellä hauskoja, pieniä naururyppyjä, mutta syystä tai toisesta ne näyttivät kangistuneen ikäänkuin niitä ei olisi vuosikausiin käytetty. Alaspäin kääntyneet suupielet lisäsivät kasvojen väsynyttä ja tyytymätöntä sävyä.

Myhäily väikkyi hänen kasvoillaan hänen lukiessaan vanhan ystävänsä kyhäystä oikeinkirjoitusvirheineen, sillä Amerikan konsulinvirastoon saapui harvoin tämänkaltaisia viestejä. Kun toinen Beulahissa leimattu kirje ensin sattui hänen silmäänsä, hän ei ollut voinut käsittää ketä muita kirjetuttavia hänellä saattoi olla tuossa lystikkäännimisessä pikku kylässä. Nyt hän oli kahdesti lukenut Nancyn kirjeen ja yhä hän istui tupakoimassa ja uneksimassa vilkaisten silloin tällöin tyttömäiseen käsialaan tahi vilkuttaen silmäänsä lukiessaan uudelleen jonkun kirjeen kohdan. Hänen omat tyttärensä eivät olleet näppäriä kirjeenkirjoittajia ja he lähettivät tavallisesti terveisensä äitinsä kirjeessä. Nancy ja Kitty eivät kirjoittaneet läheskään niin hyvin kuin juttelivat, mutta heidän onnistui panna jonkin verran omaa yksilöllisyyttään kirjesepustuksiinsa, jotka olivat vapaasti ja sujuvasti kirjoitettuja, vaikka lapsellisia ja suorasukaisia.

"Herttainen tyttö tuo Nancy Carey mahtaa olla!" mietti Amerikan konsuli. "Tuollainen lystikäs, tuttavallinen, juoruava, vilkas pikku kirje! Hänen 'ensimmäinen liikekirjeensä', hän sanoo! Voi toki! kun hän oppii niitä kirjoittamaan, muutamien vuosien kuluttua, ei niissä enää näin viehättävän luonnollisesti kerrota perheasioista, eikä näin viattomasti kielitä äidistä ja Juliasta. Luulenpa melkein, että tuntisin koko perheen ilman valokuvaakin! Tuolissa istuva rouva, joka ei ole oikein edukseen tässä pikakuvassa, ansaitsee Nancyn ylistyksen, — ja Bill Harmonin. Miten kaunis, eloisa, kiharainen pää Nancyllä on! Miten iloinen, virkeä, älykäs ilme! Poika on kaunis ja hienonnäköinen, mutta hänen pitää herätä, muuten Nancystä tulee perheen päämies. Istuva tyttö ei ole niin miellyttävä. Hän on Allan-sedän tytär" ja (kirjettä silmäillen) "Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki äidin rahat." Tässä herra Hamilton nauroi täyttä kurkkua kolmannen kerran neljännestunnin kuluessa. "Nancy ei aavista kuinka sattuvasti hänen lapsellisen puutteellinen sanontatapansa esittää tosiasiat", hän ajatteli. "Allan-sedän osaan ulkoa, hän ei ole ainoa onneton herrasmies, jolle toisten ihmisten rahat ovat tuottaneet hermotaudin. Katsokaamme! Nancyn tunnen; ystävällisen, pienen Nancyn; iältään viidentoista tahi kuudentoista vanha, luulisin; tunnen Allan-sedän Julian, joka päärmää valokuvissa, mutta ei muuten; tunnen Gilbertin, joka on masentunut, koska hänen on omin voimin suoriuduttava elämässä; pienen pojan, joka 'on meistä kaikkein kultaisin'; Kittyn, joka ennen muita hankki itselleen pääsyn äidin olkapään taa; ja itse äidin, joka ei sano 'Joutavia' lastensa tuumille, ja joka kieltäytyy koskemasta vakuutusrahoihin ja toivoo Gilbertin näyttävän mihin 'isän poika' pystyy ilman kenenkään apua, ja joka on ylenmäärin ihastunut halvan, keltaisen seinäpaperin iloisiin väreihin ja kuvioihin! Siunatkoon kuinka turmeltumattomia he ovat! Heidän ei tarvitse maksaa penniäkään vuokraa, koska he aikovat johtaa veden keittiöön ja teettävät kalliita korjauksia! Kuka Hamiltoneista suostuisi asumaan Keltaisessa talossa! Ajatella, että joku haluaisi asettua asumaan tuohon pieneen, hyljättyyn maakamaraan, Beulahiin, missä ei korva tapaa muita ääniä kuin Osh Pophamin naurua tahi lehmänkellon kilinää! Oh! jospa omat tyttäreni kirjoittaisivat minulle tämäntapaisia kirjeitä, että saisin nähdä miten heidän älynsä kehittyy, kuinka he tarttuvat käsiksi elämään ja ennen kaikkea mitä heidän sydämessänsä on! No niin, pieni Nancy-neiti! vilpitön, suorapuheinen, luottavainen, älykäs pieni Nancy, joka sanoo minua 'rakkaaksi herra Hamiltoniksi' ja kiittää minua siitä, että sallin hänen asua keltaisessa talossani, sinua ei tulla koskaan siellä häiritsemään, ja jos sinä ja Gilbert joskus ansaitsette kyllin rahaa ostaaksenne sen, niin saatte sen varmasti halvalla! Ei yksikään jälkeläisistäni välittäisi asua siinä — ellei ehkä Tom — sillä tuhlattuaan kolmesataa dollaria, he kyllästyivät jo ladossa tanssimiseenkin lauantai-iltaisin. Jos se joutuu jonkun käsiin, joka tuottaa siunausta sille, niin hyvä, vanha Hamiltonin mummi on rauhallisena lepäävä haudassaan."

Toisessa paikassa olemme puhelleet perhepiireistä, mutta totta puhuen ei Lemuel Hamiltonin perhe ollut koskaan saavuttanut tätä symmetristä ja sopusuhtaista pyöreätä muotoa. Heidän avioliittonsa kahdeksana tahi kymmenenä ensimmäisenä vuotena, kun lapset olivat vielä pieniä, oli syrjäisen silmään kuitenkin näyttänyt siltä kuin he olisivat muodostaneet, sanokaamme suorakaiteen. Hiukan myöhemmin elämän huolet ja vastoinkäymiset väänsivät oikeat kulmat hiukan viistoon ja seurauksena oli vinokaide. Rouva Hamiltonilla oli itsellään rahaa, mutta hän tahtoi, että Lemuel hankkisi perheelle mainetta ja yhteiskunta-aseman, joka vastaisi heidän varallisuuttaan. Hän olisi mielellään ollut lähettilään puoliso, mutta hänen miehensä oli hänestä omituisen hidas hankkimaan tätä arvoa. Hänen mieleensä ei milloinkaan johtunut olla hyvillään tahi tyytyväinen siitä, että Lemuel palveli maatansa kyvykkäästi vaikka vaatimattomassakin asemassa. Hänellä ei ollut vähintäkään halua kuluttaa kallista aikaansa Euroopan pienissä, ikävissä kaupungeissa, ja monilla verukkeilla, joista tärkein oli lastenkasvatus, hänen onnistuikin järjestää elämänsä mielensä mukaan. Hänen onnekseen hyviä ja suosittuja kouluja sattui tavallisesti olemaan sopivan välimatkan päässä ompelijattarista sekä kultasepänliikkeistä ja muotikaupoista, joita hänen sielunsa rakasti. Jos herra Hamilton hoiti jokapäiväisiä virkatehtäviänsä Antverpenissä, oleskeli rouva Hamilton enimmäkseen Brüsselissä tahi Pariisissa, jos hänen miehensä oli Zittaussa, Saksissa, oli hän Dresdenissä. Jos herra Hamilton määrättiin johonkin kauppakaupunkiin, niin hän joka vuosi vietti muutamia kuukausia hänen luonaan, mutta lopun aikaa jollain taiteellisemmalla tahi hienommalla paikkakunnalla. Asema alkoi kärjistyä, sillä lapset olivat vähitellen jättäneet kouluiän, vaikka rouva Hamiltonilla oli yhä vielä edessään pyhä velvollisuus auttaa heitä eteenpäin elämässä. Agnes, äitinsä lempilapsi, oli vielä koulussa ja harrasti kaikkea ulkomaalaista, vieraita kieliä, vieraita tapoja ja vierasta elintapaa. Edith oli käynyt rauhattomaksi ja hänessä huomattiin epämieluista rakkautta syntymämaahansa, joten hän enimmän aikaansa oleskeli äitinsä sukulaisissa New Yorkissa tahi vieraili koulutovereittensa luona siellä täällä. Pojat olivat lähteneet kaukaisille maille; Jack, vanhempi, Texasiin, missä hän oli menettänyt vanhemmiltaan ensimmäiseen liikeyritykseensä saamat rahat; Thomas, nuorempi, Kiinaan, missä hänellä oli surkeasti ikävä, vaikka kauppa-asiat sujuivat häneltä hyvin. Vankka, hyvä valtiollinen toimi jossain suuressa ja merkitsevässä kaupungissa olisi tehnyt mahdolliseksi herra Hamiltonille koota kotikaton alle hajallaan olevat lapsensa ja suoda heille se tausta, jota hänen vaimonsa vuosikausia lakkaamatta (ja hyvin äänekkäästi) oli ikävöinyt. Mutta tuota hartaasti toivottua nimitystä ei kuulunut eikä rouva Hamilton erikoisesti välittänyt miehestä, joka ei kyennyt hankkimaan hänelle mitä hän halusi. Näihin aikoihin naururypyt alkoivat kangistua herra Hamiltonin silmien ympärillä, niitä kun ei enää joka päivä käytetty; ja silloin myös hänen suupielensä alkoivat kääntyä alaspäin ja hänen hartiansa painua kumaraan; silmien katse kadotti entisen terävyytensä ja reippautensa ja hänen astuntansa voimakkaan notkeutensa. Mutta rouva Hamiltonista näytti vain siltä kuin hänen miehensä olisi ollut saamaton, joutilas ja pahaonninen; ei ensinkään johtunut hänen mieleensä, että hän tarvitsi rakkautta, lohdutusta, apua ja rohkaisua! Hän olisi arvatenkin hämmästynyt ja loukkaantunut aviovaimontunteissaan, jos hän olisi nähnyt yksinäisen miehensä ahmivan pienen Nancy Careyn kirjettä kuin olisi se ollut kastetta janoavalle sielulle, tahi asettavan Careyn ryhmävalokuvan kirjoituspöydälleen ja katselevan sitä aika ajoin kuin olisi hän voittanut uusia ystäviä. Hänen mielikuvitustansa liikutti tämän pienen ryhmän tyytyväisyys, toiveet, yhteenkuuluvaisuuden tunne, uljuus, keskinäinen rakkaus, luottamus ja pyrkimys eteenpäin ja hänen sydämensä ovi avautui selkoselälleen heille. "Nuoruuden Eedenin muistot heräsivät hänen sielussaan voimakkaina" kun hän tarttui kynään vastatakseen Nancyn ensimmäiseen liikekirjeeseen.

Lopetettuaan kirjeensä hän sytytti toisen sikarin ja heittäytyen kiikkutuoliinsa kädet niskallaan hän vaipui unelmiin. Ne valtiolliset toimet, jotka saattoivat tarjoutua hänelle, risteilivät nopeassa jonossa hänen ajatuksissaan. Jos A tahi B tahi C voisi tulla kysymykseen, niin hänen vaimonsa olisi tyytyväinen ja heidän yhteiset tulonsa olisivat ehkä siksi riittävät, että voisi koota lapset, ainakin osan, joskaan ei saman katon alle, niin ainakin niin lyhyen välimatkan päässä oleville seuduille, että vanhempain ja lasten välillä saattaisi kehittyä keskustelututtavuutta. Tom oli lapsista kauimpana ja isälle rakkain ja samalla ainoa, joka isäänsä rakasti.

Herra Hamilton kumartui hajamielisenä eteenpäin, ja kopeloituaan kirjoituspöytänsä laatikoita onnistui hänen kaivaa esiin Tomin valokuva seitsemäntoista- tahi kahdeksantoistavuotiaana. Jatkettuaan hiukan etsimistään hän löysi vielä toisenkin, joka kuvasi hänen vaimoansa yllä muuatta hoviesittely-tilaisuutta varten valmistettu puku. Tästä kuvasta ei ollut paljoakaan lohdutusta tahi seuraa — rouva oli liiaksi koristettu ollakseen kenenkään vaimo — mutta sen alla samoissa kehyksissä oli toinen kuva, otettu heti häiden jälkeen. Siihen liittyi niin monta muistoa, ettei sekään virkistänyt hänen mieltänsä, mutta hänen sydämensä värähti kuitenkin hiukan, todistaen, ettei se vielä ollut kuollut. Liivintaskuista löytyi edelleen tyttöjen lapsuudenaikainen kuva, joka oli jo melkein unohtunut. Tämän ynnä muut kuvat hän asetti riviin pöydälle, ja niitä katsellessaan hänelle johtui mieleen, että hän tunsi omaisiansa tuskin läheisemmin kuin valokuvaajat, jotka olivat kuvat ottaneet. Hän vilkaisi toisesta perheestä toiseen useita kertoja. Careyt olivat kauniimpia; siitä ei ollut epäilystä, mutta erotus ei ollut yksin siinä. Hamiltonit olivat paljoa upeammin puetut, mutta he näyttivät kaikki hiukan itsetietoisilta ja hiukan tyytymättömiltä. Siinä se oli; Careyt olivat onnellisempia! Heitä oli kuusi ja he elivät unhoon joutuneessa Hamiltonin talossa puolittain erämaassa viiden- tahi kuudensadan dollarin vuotuisilla tuloilla suorittaen itse talousaskareensa, ja he olivat yhtäkaikki onnellisempia kuin hänen oma joukkonsa, joka kulutti neljäkymmentä, viisikymmentä kertaa sen summan. Niin kyllä, he olivat jo aikuisia, hänen poikansa ja tyttärensä, nyt oli avioliitto — onnistunut tahi epäonnistunut — oleva suurin tapaus heidän elämässään. Ei yksikään rahaton vävypoika ollut perheeseen tuleva niin kauan kuin rouva Hamilton vartioi sisäänpääsyä; siitä hän oli varma! Pojat taas saattoivat valita aviosiippansa Texasissa tahi Kiinassa; ehkäpä jo olivatkin valinneet, kukapa sen tiesi, vaikka Jack oli vasta kahdenkymmenenkuuden ja Tom kahdenkymmenenkahden vuotias. Hänen täytyi töiden ja huolien uhallakin kirjoittaa heille kaikille useammin, mutta etenkin Tomille, joka oli niin kaukana omaisistaan.

Hän etsi paperiarkin ja täytettyään sen kirjoitti toisen ja vielä kolmannenkin. Taitettuaan ne kokoon ja pistettyään ne kirjekuoreen, hän kirjoitti osoitteen: Herra Thomas Hamilton, Hong-Kong, Kiina. Mutta kun hän oli sulkemaisillaan sen, hän äkkiä pysähtyi. "Minä liitän mukaan pikku Careyn kirjeen", ajatteli hän. "Tom on ainoa, joka jonkin verran välittää vanhasta talosta ja olen kertonut hänelle vuokranneeni sen. Hän on jalomielinen poika eikä harmittele sitä, että muutamia dollareita on menetetty hyvään asiaan. Nämä Careyt lisäävät sitä paitsi tilan arvoa joka vuodelta minkä siellä asuvat, ja rakennukset olisivat luultavasti joutuneet perin rappiolle ilman heitä." Hän liitti kirjeeseensä vielä seuraavan jälkikirjoituksen: "Lähetän sinulle pikku Nancy-neidin kirjeen, valokuvan, missä hän sitoo köynnösruusua sekä perheryhmän, joten käsität varsin hyvin, mikä sai minut kirjoittamaan hänelle (ja Bill Harmonille) että he saavat häiritsemättä olla minun vuokralaisiani niin kauan kuin haluavat." Tämän tehtyään ja varustettuaan kirjeen postimerkeillä hän asetteli vaimonsa ja lastensa kuvat sinne tänne kirjoituspöydälle ja lähti virastosta.

Oh! aivan varmaan Carey-äidin linnunpoikaset kulkevat merien yli näyttämässä hyville linnuille tietä kotiin; ja ihan totta on mitä hän sanoi: "Yksi todellinen koti muodostaa aina toisen, siitä olen varma!" Voipa se tehdä vielä senkin, että kuljettaa kangastuksen kodista yli ketojen, metsien, järvien ja valtamerien Beulahin kylästä Breslauhun Saksaan ja sieltä eteenpäin aina Kiinaan Hong-Kongiin asti.

XXII.

KUMMINLAHJOJA.

Rouva Lord kutsui monta haltiatarta Cyrilin ristiäisiin, mutta herra Lord oli tullut jännittävään kohtaan oppikirjansa ensimmäisessä osassa ja unohti, että hänellä oli poika. Kun molemmat vanhemmat eivät harrasta tällaisia pikkuasioita, on varmaa, että jotakin unohtuu. Cyrilin äiti oli heikko ja sairas näihin aikoihin ja syynä siihen oli se, että kutsumaton Haltiatar vainosi vihallaan Cyril-lapsukaista jo kehdosta alkaen. Kostonhimoinen haltiatar lähetti pojalle uhkauksen siunauksen asemasta julistaen, että Cyrilin piti vaeltaa elämänsä läpi alituisesti pelon vallassa. Haltiattarena hän tietysti oli täysin selvillä siitä, että jos Cyril tahi joku toinen Cyrilin hyvää harrastava henkilö, julistaisi tämän kirouksen tehottomaksi, niin hänellä ei olisi valtaa panna uhkaustansa täytäntöön. Mutta Haltiattarena hän myöskin tiesi, että jos Cyril tottuisi pitämään itseään pelkurina hänestä lopulta tulisikin pelkuri, joten haltiattarella yhtäkaikki oli hyvät onnistumisen toiveet.

Maailmaan tullessaan oli Cyril saanut osakseen vain niukat tervetuliaiset. Isä ja äiti eivät milloinkaan yhdessä istuneet hänen kehtonsa ääressä katselemassa ja kyselemässä toisiltaan "mahtoiko lapsi olla kaikin puolin terve." Kun hän oli niin vanha, että hänen kullanpunaiset hiuksensa pantiin kiharoille ja silkkinauhoja sidottiin hänen hennoille vyötäisilleen, vietiin hänet joskus alakertaan, mutta hän pakeni aina äitinsä tahi hoitajansa syliin isän lähestyessä. Kuinka monasti olivatkaan hän ja hänen pieni sisarensa Olive kätkeytyneet portaitten alle kun isä oli huutanut äitiä yläkerrasta lukuhuoneeseensa toruakseen häntä puotilaskuista! Ja ilkeän painajaisen tavoin vaivasi heitä muisto eräästä isän syntymäpäivästä, jolloin äiti oli päättänyt olla iloinen. Se tapahtui juuri ennen illallista. Ensimmäisiin, lyhyisiin housuihinsa puettuna piti Cyrilin koputtaa isän ovelle sinipunertava kukkavihko käsissään osoitteeksi, että syreenit olivat kukassa. Oliven piti punaisessa kasimirihameessaan pysytellä hänen lähellään voidakseen oven avautuessa ojentaa hänelle piirustamansa kissan vastasyntyneine poikasineen. Sievän ja odottavan näköisenä sydän kurkussa odotti äiti portailla oma lahjansa kädessään nähdäkseen miten hänen suunnitelmansa onnistuisi. Mutta näistä iloisista valmistuksista kehittyi mitä surkein kotoinen murhenäytelmä.

Cyril koputti. "Mitä tahdot?" kuului sisästä työssään keskeytyneen kiukustunut ääni.

"Kolkuta uudestaan!" kuiskasi rouva Lord. "Isä ei muista, että on hänen syntymäpäivänsä, eikä hän tiedä että sinä täällä koputat."

Cyril kolkutti arasti uudelleen, mutta niin pian kuin hän kuuli isän ärtyisän äänen tämän noustessa kiireisesti kirjoituspöytänsä äärestä, poika kääntyi ja pakeni keittiön kautta vajaan.

Olive jäi ovelle seisomaan kuva kädessään.

"Nyt on syntymäpäiväsi, isä", sanoi hän. "Illalliseksi on laitettu kaakku, ja tässä on minun lahjani." Lapsen äänessä ei ollut rakkautta. Kiihkeä myötätunto Cyriliä kohtaan oli karkoittanut kaiken ilon ja hauskuuden hänen sydämestään ja hän ojensi lahjansa isälleen lujasti yhteenpainunein huulin ja huohottaen.

"Kiitoksia vain; mutta en pidä siitä, että koputat ovelleni, kun kirjoitan; — olenhan sen jo ennenkin sanonut. Sano äidille, etten voi tulla illalliselle tänään, lähettäköön ruuan tänne tarjottimella!"

Sulkiessaan oven Olive näki hänen panevan kuvan pöydälle luomatta siihen ainoatakaan katsetta, sitten hän astui poikki huoneen ottaakseen kirjan suuresta kirjakaapista.

Rouva Lord oli jo lannistuneena kadonnut ylähallista. Kymmenvuotias Olive astui portaita raivokkaan vihan puuskassa. Astuessaan äitinsä huoneeseen hän repi punaisen nauharuusun hiuksistaan ja alkoi avata hameensa nappeja. "Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" huusi hän jalkaansa polkien. "En tahdo koskaan enää koputtaa hänen ovelleen. Tahtoisin ottaa Cyrilin ja juosta tieheni! Lampeen minä heitän syntymäpäiväkaakun, sen teen, ei mikään voi estää minua!" Sitten hän nähdessään äitinsä kalmankalpeat kasvot heittäytyi vuoteelle vaikeroiden: "Oi, äiti, äiti — miksi olet sallinut hänen tulla asumaan kanssamme? Oliko meillä pakko saada hänet isäksemme? Etkö voinut estää sitä, äiti?"

Rouva Lord tuli kalpeammaksi, painoi kädellään sydäntänsä, horjahti, ojentautui suoraksi, horjahti uudelleen ja kaatui istumaan ikkunan luona olevaan suureen tuoliin. Hänen silmänsä painuivat kiinni, ja Olive peljästyneenä sanojensa näkyvästä vaikutuksesta, juoksi takaportaita alas kutsumaan keittäjää. Kun hän hengästyneenä ja ähkien palasi, istui hänen äitinsä aivan rauhallisena ikkunan ääressä katsellen ikkunasta setripuita.

"Se oli vain ohimenevä tuskankohtaus, rakkaani! Minä olen taas terve. Ei mitään hätää, Bridget. Herra Lord ei tule illalliselle, ole hyvä ja vie hänelle ruokaa tarjottimella."

"Tekisi mieleni laittaa tarjotin hänelle Punaisen meren pohjaan; sinne hän olisi omiaan!" murisi Bridget mennessään keittiöön Cyriliä lohduttamaan.

"Oliko se minun syyni, äiti?" kysyi Olive kumartuen levottomana äitinsä puoleen.

Hänen äitinsä veti lapsen pään rinnoilleen ja painoi heikosti oman päänsä siihen. "Ei, rakkaani", huokasi hän. "Se ei ole kenenkään syy, ellei ehkä minun!"

"Onko tuska poissa?"

"Ihan poissa, rakkaani."

Tuska osoittautui kuitenkin jo monia vuosia murtumisen partaalla olleen sydämen viimeisiksi ponnistuksiksi, ja pian sen jälkeen Olive ja Cyril olivat äidittömiä.

Herra Lordilla ei ollut vähääkään muistuttamista sitä tuttavallisuutta vastaan, joka oli muodostumassa hänen lastensa ja Keltaisessa talossa asuvien uusien tulokkaiden välillä niin kauan kuin hän sai olla häiriintymättä ja niin kauan kuin se ei maksanut hänelle mitään. Lapsia oli ankarasti kielletty leikkimästä kylänlasten kanssa, sillä herra Lord kuvitteli olevansa ylimysmielinen. Mutta tosiasia oli, että hän oli peräti vailla minkäänlaista myötätuntoa ihmiskuntaa kohtaan, ja saadakseen hänestä hyvän naapurin olisi pitänyt alkaa hänen isoisästään ja työskennellä kolmen sukupolven ajan. Hän oli nähnyt Nancyn ja Gilbertin talonsa veräjällä, ja hän oli kerran kohdannut rouva Careyn ollessaan matkalla postikonttoriin, mikä oli jotenkin harvinaista. Rouva Carey ei ollut henkilö, jonka saattoi sivuuttaa välinpitämättömänä, ja herra Lord tunsi paikalla olevansa vertaisensa läheisyydessä, tavaton tapahtuma hänen kokemuksissaan; omaa itseään ylempänä olevaa henkilöä hän ei olisi tuntenut, vaikka olisi kuinka usein kohdannut sellaisen!

"Erinomaisen sievä, harvinainen nainen", ajatteli hän. "Tuo kaunis, uljas poika tulee häneen. Soisin, että hän panisi hiukan eloa Cyriliin!"

Gilbert oli todella omia kasvatusmetoodejaan käyttäen antanut Cyrilille hiukan itseluottamusta ja hänen ujoutensa oli myöskin jonkun verran haihtumassa Carey-äidin lämpimän vastaanoton ja hänen miellyttävän taitonsa vuoksi saada ihmiset unohtamaan ujoutensa ja kömpelyytensä hänen seurassaan.

"Hei, hei!" sanoivat myrskylinnut villihanhille tarinassa Vetten pienokaiset. "Tämä nuori herrasmies on menossa Hohtavalle Muurille. Aika uljas poika kun on päässyt näin pitkälle. Antakaa tälle pikkumiehelle hyvää vauhtia jäätikköjen yli Carey-äidin tähden."

Gilbert oli ihastunut löytäessään uudessa paikassa ikäisensä poikaystävän, ja Cyrilin nopea kiintymys häneen tyydytti hänen ylpeyttänsä. Gilbert edistyi huomattavasti näinä kesäkuukausina. Väsymätön toimeliaisuus, äidin ja siskojen hänelle osoittama luottamus, hänen yhä karttuva kätevyytensä kaikenmoisessa ammattityössä hänen avustaessaan Osh Pophamia tahi Bill Harmonia talossa, vajassa tahi puutarhassa, kaikki tämä miellytti hänen yritteliästä luonnettaan. Yksi seikka tuotti kuitenkin hänen äidillensä suurta levottomuutta: pojan alistumaton ja kapinallinen kanta kun joutui puheeksi suositun ja hienon Westoverin koulun vaihtaminen Beulahin opistoon, jota opinahjoa hän arvosteli sanomattoman ylenkatseellisesti. Hän tiesi ettei ollut rahaa Westoverin lukukausimaksun suorittamiseen, mutta hän oli vielä siksi lapsellinen, että arveli sitä jostain löytyvän, jos vain täydellä todella etsittäisiin. Kapteeni Careyn vanhemman pojan kasvatus oli hänestä niin painava asianhaara, että se vaikka olisi oikeuttanut äidin koskemaan tuohon kallisarvoiseen viidentuhannen dollarin summaan, josta lähti vähäinen lisä heidän niukkoihin vuotuisiin tuloihinsa. Kerran pikkupoikana ollessaan Gilbert oli sattunut nyrjähyttämään olkapäänsä ja aikaa voittaakseen hänen äitinsä vei hänet heti paikalla lääkärin luo. Hänellä oli tuskia, mutta hän jaksoi kumminkin kävellä. Heidän täytyi kiivetä mäkistä katua ylös, lapsi voihki ja valitteli, äiti viihdytteli ja rohkaisi heidän astuessaan. Äkkiä poika vikisi: "Voi, jos tämä sentään olisi tapahtunut Ellenille tahi Joannaille tahi Addylle tahi Nancylle, niin minun olisi ollut paljoa helpompi kantaa sitä!"

Gilbertissä oli vielä jäljellä paljon tätä pientä poikaa ja hän saattoi helpoimmin kantaa sellaisen säästäväisyyden, joka kohtasi perheen naispuolista väkeä.

Oltiin elokuun lopussa ja vaikka koulun piti alkaa syyskuun ensimmäisenä maanantaina, ei rouva Carey ollut varma siitä ohjaisiko Gilbert askeleensa vanhanaikuiseen, valkeaksi maalattuun opistoon, Beulahin halveksittujen "moukkien" seurassa vai panisiko hän toimeen kohtauksen pakottaen rouva Careyn turvautumaan äidilliseen arvovaltaansa.

"Ihmeellistä, Gilly!" huudahti rouva Carey eräänä iltana kun tästä aiheesta oli kiistelty; "sinua kuullessa luulisi, että pojalla ei ole muuta mahdollista elämäntietä kuin lopettaa ensin Westoverin koulu ja sittemmin lähteä korkeakouluun! Jos teet luettelon Amerikan kuuluisimmista miehistä, huomaat yhtäkaikki, olen varma siitä, että heistä on toinen puoli tullut Beulahin opiston tapaisista kouluista tahi kenties vielä mitättömämmistä paikoista. En tarkoita pelkkiä miljoonamiehiä. Tarkoitan kauppiaita ja insinöörejä ja kirurgeja ja runoilijoita ja kirjailijoita ja valtiomiehiä. Pää pystyyn vain, Gilbert, ja koeta sinä jollain tavoin antaa leimasi koululle äläkä odota, että koulusi leimaa sinut!"

Tämä kaikki oli varsin kaunis todiste Carey-äidin uljaasta tarmosta, mutta hänellä oli ollut hyvin raskas viikko. Gilbert oli äkäinen, Peter oli sairastellut kaulatautia, Nancy oli kyllästynyt astioidenpesuun ja toivoi olevansa poika; Julia oli täydellinen kiusankappale; Kathleenillä oli kipeä hammas, ja kun ei kylässä ollut hammaslääkäriä, koetteli hän Pophamin lääkkeitä — ryytineilikan pureskelemista, paahdettuja rusinoita ja rumentavia puurohauteita. Bill Harmon ei ollut saanut vastausta herra Hamiltonilta eikä Carey-äiti ollut kuukausimääriin ollut niin huolestunut ja mieleltään niin masentunut kuin sinä iltana maata pannessaan. Mennessään omaan makuusuojaansa Gilbert kurkisti sisään äitinsä huoneeseen, kun näki oven olevan raollaan. Rouva Carey, istui pukupöytänsä ääressä pitkät hiuksensa valloillaan olkapäillä aaltoillen ja pää molempiin käsiin painuneena. Hänen miehensä kuva oli tavallisella paikallaan ja Gilbert kuuli hänen sanovan sitä katsoessaan: "Oi rakkaani, rakkaani! Olen niin uupunut, niin huolestunut, niin lannistunut. Gilbert tarvitsee sinua ja samoin minä, enemmän kuin kielin voin kertoa!" Sanat lausuttiin hyvin hiljaa, melkein kuiskaten, mutta ne sattuivat Gilbertin korvaan ja häntä liikutti äänessä ilmenevä tukahdutettu nyyhkytys.

Poika hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa ja kävi istumaan vuoteelleen kuutamossa.

"Rakas vanha mami!" mietti hän. "Ei auta vastaan haraaminen! Minun on luovuttava Westoverista, korkeakoulusta ja kaikesta muusta ja tyydyttävä kyläkouluun. Kuka voi nähdä äitinsä noin alakuloisena ja kuulla hänen tuollaista puhuvan, luopumatta päätöksestään ja antamatta perään."

Rouva Carey oli sillä välin sammuttanut lampun ja makasi hiljaa vuoteessaan miettien. Viimeiset sanat, jotka väikkyivät hänen mielessään, ennenkuin hän ummisti silmänsä uneen, olivat puolittain unohtuneen runon sanat, opitut joskus hyvin pitkä aika sitten.

Lapselles voit ilon tai murheen tuottaa, lapsesi pettää voit ja lapsees luottaa. Ja kun kaikki tehty on alla Luojan auringon, voit vain rakastaa, jo lähtös aika on.

XXIII.

LÄHELLÄ HOHTAVAA MUURIA.

Toinen henkilö, joka suuntasi matkansa kohti Hohtavaa Muuria ja Rauhalampea, vaikka matka suoritettiin perin vähäisellä tarmolla, oli Julia Carey, tuo monien silmiinpistävien hyveitten ihmelapsi. Useampi kuin yksi haltiatar oli varmaan jäänyt kutsumatta Julian ristiäisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään sellaisesta kuin sydämellisestä, tuttavallisesta ajatustenvaihdosta hämärissä. Ei milloinkaan, ei edes aivan pienenä ollut hän tuntenut halua istua jonkun etevämmän jalkain juuressa; hän oli aina mieluummin pitänyt oman tuolinsa. Hän teki harvoin väärin omasta mielestään, sillä hänen turhamaisuutensa sokaisi hänen silmänsä estäen häntä näkemästä totuutta. Lääkärit eivät sallineet kenenkään kirjoittaa Allan Carey raukalle, eikä Julian sydän niinmuodoin voinut pehmetä säännöllisestä kirjeenvaihdosta sairastavan isän kanssa, sillä yksin hänen ja Gladys Fergusonin arvostelun pätevyyteen hän luotti. Hänen tietoisuutensa omasta etevämmyydestään, hänen ylellisyydenrakkautensa, se silkinpehmyt itsekkyys, jonka avulla hän pelastautui epämieluisista velvollisuuksista sekä hänen tekopyhä käytöksensä tekivät hänet niin epämiellyttäväksi ja vähän halutuksi asuintoveriksi, että Carey-äidillä oli täysi työ säilyttää sopusointua perhepiirissään. Nancyn helposti kuohahtavaa mielenlaatua rouva Carey oli aina salaisesti pelännyt, mutta yhtäkaikki joutui Kathleen raukka syylliseksi kohtaukseen, jonka jälkimainingit tuntuvat vielä kuukausia jälkeenpäin.

Rouva Careyn ja Gilbertin keskustelun jälkeisenä aamuna hän katsahti ylös ovea auki työnnettäessä ja näki Julian vihasta kalpeana ja jäykistyneenä seisovan kynnyksellä.

"Mikä sinun on, lapsi?" huudahti rouva Carey keskeyttäen säikähtyneenä työnsä.

Julian kintereillä seurasi Kathleen kasvot itkusta turvonneina ja surkean onnettoman näköisenä.

Julian huulet avautuivat melkein koneellisesti, kun hän verkalleen ja katkeran painokkaasti sanoi:

"Margaret-täti, onko totta mitä Kathleen sanoo, että isäni on ottanut kaikki teidän rahanne ja Peter-sedän rahoistakin osan?"

Carey-äidin sydäntä vihlaisi! Silmäys Kathleeniin osoitti liian selvästi hänen tehneen tuon melkein anteeksiantamattoman synnin, että oli kertonut Julialle, mitä niin huolellisesti ja hellästi oli tähän saakka pidetty häneltä salassa. Ennenkuin hän sai mitään vastanneeksi, Kathleen pyyhkäisi Julian ohi ja heittäytyi lattialle äitinsä viereen. "Oi, äiti, en voi sanoa mitään, jotta ymmärtäisit minua. Julia tietää, hän tietää sydämessään mitä hän sanoi, kiusatakseen minua! Hän ei tee muuta kuin nurisee, — siitä että on niin paljon työtä, että meillä on niin vähän pukuja, että hänet pannaan raatamaan, että meillä on niin sivistymättömiä naapureita, hän sanoo, että neiti Tewksbury säälisi häntä niin, jos tietäisi kaiken ja että Allan-setä olisi hirveän onneton, jos hän näkisi tyttärensä viettävän sellaista elämää! Ja tänä aamuna minun päätäni kivisti ja hammasta särki ja minä olin äkäisellä päällä, ja aivan äkkiä kaikki tupsahti ulos suustani!"

"Kerro tädille, mitä sanoit", vaati Julia järkähtämättömästi!

Nyyhkytykset tukahuttivat Kathleenin äänen. "Minä sanoin — minä sanoin — voi! kuinka voin sitä kertoa! Minä sanoin että jos hänen isänsä ei olisi menettänyt niin paljon minun isäni ja äitini rahoja, niin me emme nyt kaikki olisi niin köyhiä."

"Kathleen, kuinka saatoit!" huudahti hänen äitinsä.

Jos Julia oli halunnut nostattaa myrskyn, oli hän onnistunut ja hänen kasvonsa osoittivat hillittyä vahingoniloa.

"Voi, äiti, älä hylkää minua; älä hylkää minua!" voihki Kathleen. "Minä en sitä sanonut, vaan joku muu, jonka en tietänyt asuvan sisässäni. En vaadi että annat anteeksi tahi että unohdat, Julia, mutta jos tahdot koettaa, vaikka kuinka vähän, niin osoitan sinulle kuinka pahoillani olen. Minä leikkaisin itseäni veitsellä ja tekisin vuotavan haavan, minä menisin vankeuteen, jos saisin takaisin sen minkä sanoin! Voi, mitä minun pitää tekemän, äiti, jos sinä vielä kerran katsot minuun tuolla tapaa ja sanot: 'Kuinka saatoit'!"

Kathleenin omantunnonvaivat olivat todella kovat, sen saattoi Juliakin nähdä.

"Puhuiko hän totta, Margaret-täti?" toisti hän.

"Tule tänne, Julia, ja käy istumaan tähän viereeni. Totta on, että Peter-setä ja minä olemme kumpikin sijoittaneet rahaa isäsi liikkeeseen, ja totta on myöskin, ettei hän ole kyennyt antamaan sitä takaisin eikä kenties koskaan kykene. Varoja on juuri sen verran, että saadaan isäsi elatuskustannukset maksetuiksi, mutta me luotamme hänen kunniallisuuteensa. Olemme äärettömän pahoillamme hänen puolestaan ja rakastamme häntä hellästi. Kathleen ei tarkoittanut mitään muuta kuin että isälläsi on ollut vastoinkäymisiä ja että meidän on kaikkien kärsittävä niiden seurauksia, mutta olen hyvin ihmeissäni siitä, että tyttäreni on saattanut unohtaa itsensä puhumalla siitä sinulle!" (Maahan käpertynyt Kathleen nyyhkyttää yhä rajummin.)

"Varsinkin", virkkoi Julia, "kun minulla kuten Gladys Ferguson sanoo, ei ole muita kuin te, joiden puoleen voisin kääntyä surussani. Minä olen isätön tyttö", (hänen äänensä värähti tässä) "ja minä olen vieras talossanne."

Rouva Carey tunsi hiukan kiivastuvansa silmäillessään tutisevaa, kyynelissä kylpevää Kitty raukkaa ja Julian taipumattomia kasvoja. "Nyt olet väärässä, Julia. Minä en käsitä miksi sinä et osaltasi jakaisi meidän onnettomuuttamme ja miksi sinä et kärsisi yhtä paljon puutetta kuin me. Syy ei ole meidän, ei liioin sinun. Sinä et ole etuoikeuksia nauttiva vieras, sinä olet perheeseen kuuluva. Sinä olet isätön juuri tällä hetkellä, mutta minun lapseni ovat isättömiä ikiajoiksi, etkä kuitenkaan ole tehnyt yhtäkään kuormaa kepeämmäksi yhdistämällä voimasi meidän voimiimme. Sinä olet pysytellyt ulkopuolella, sen sijasta että olisit uskollisena liittynyt yhteiseen rintamaan ja työskennellyt kanssamme ilomielin ja voimiesi mukaan. Avosylin otin sinut vastaan, ja sinä olet tehnyt elämäni raskaammaksi, paljoa raskaammaksi kuin mitä se oli ennen tuloasi. Minun on täytynyt lakkaamatta pitää omat lapseni kurissa voidakseni suojella sinua ja kaiken aikaa sinä olet pannut heidän kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa aivan tarpeettomalle koetukselle! Minä en puolusta Kathleeniä, mutta tahdon vain sanoa, ettei sinulla ole vähääkään oikeutta käyttäytyä kuten käyttäydyt. Sinä olet kolmetoista vuotias, kyllin vanha päättämään haluatko olla rakastettu vai ei, nykyisin et ole rakastettu!"

Koskaan eivät neiti Täydellisen korvat olleet kuulleet noin epämieluista puhetta. Hän ei ollut taipuvainen vetistelemään, mutta hänen silmänsä alkoivat kastua ja näytti siltä kuin olisi kyynelryöppy ollut tulossa. Margaret-täti oli niin ihana kiivaudessaan, ja Julia sekä pelkäsi että ihaili häntä. Mitä jos hänen kohtalokseen todella tulisi se, etteivät ihmiset rakastaisi häntä, sellainen ajatus kauhistutti häntä. Salaisesti hän kadehti Nancyn synnynnäistä lahjaa voittaa silmänräpäyksessä ihmisten mieltymys, miesten, naisten, lasten, — koirien ja hevostenkin jos siksi tuli. Hän ei milloinkaan huomannut, että Nancyn sydän riensi ystävällisenä jokaista vastaan, että hänestä tulvehti eloisuutta, iloa ja myötätuntoa; hän arveli päinvastoin Nancyn osalle tulevan kiintymyksen ja ihastuksen johtuvan hänen viehättävästä ulkonäöstään. Juliaa ei totta tosiaan haluttanut olla epämiellyttävä, sillä hän tunsi olevansa hyväntapainen, tunnollinen, älykäs ja hyvinpuettu; hänelle oli täydellinen yllätys, ettei hän ollut mikään onnistunut Carey-poikanen.

"Gladys Ferguson on aina rakastanut minua", puhkesi hän viimein sanomaan ja hänen äänensä värähti.

"Siinä tapauksessa joko Gladyksella on huomattava rakastamistaito tahi ehkäpä olet toisenlainen Julia hänen seurassaan", huomautti Carey-äiti tyynesti nostattaen huippuunsa Julian hämmästyksen ja hämmennyksen.

"No, Kathleen", jatkoi Carey-äiti. "Rouva Godfrey on usein pyytänyt sinua viikoksi Elsien luo, ja voit lähteä Charlestowniin jo iltapäiväjunassa. Lähde pois Julian luota äläkä muista muuta kuin että olet tehnyt väärin ja että sinun on tavalla tahi toisella korjattava mitä olet rikkonut. Toivon että Julia sinun poissaollessasi miettii mitä hänen on tehtävä, että sinun olisi helpompi olla hänelle kohtelias ja ystävällinen. Raamatussa puhutaan paljon siitä, Julia, että on synti saattaa veljensä syntiä tekemään. Tämän synnin ja Kathleenin rikkomuksen välillä on minun nähdäkseni varsin pieni ero?"

"Eikä ole!" huudahti Kathleen. "Minä olen paljoa, paljoa huonompi Juliaa. Jos isä tietäisi miten olen loukannut Juliaa ja sinuakin, äiti! Minä olen ollut uskoton isälle, sinulle, Allan-sedälle ja Julialle. Ei mikään voi minua puolustaa, ei mikään! Minä olen niin häpeissäni, etten voi koskaan maailmassa sitä unhoittaa. Voi, Julia, voisitko ojentaa minulle kätesi vain siksi, että näyttäisit tietäväsi, kuinka kovasti ylenkatson itseäni?"

Julia pudisti hänen kättänsä koko lailla vähemmän arvokkaana ja itsetyytyväisenä kuin tavallisesti, ja jotain hyvin merkillistä ja perin odottamatonta tapahtui, kun hänen kätensä tapasi poloisen Kityn kostean, kuumeisen pikku kämmenen. Hän kumartui äkkiä serkkunsa puoleen ja suuteli häntä aivan vaistomaisesti. Kathleen vastasi tervehdykseen kiitollisena, liikutetun lämpimästi ja sitten he molemmat heittäytyivät Carey-äidin kaulaan, missä he itkien ja suudellen viipyivät kokonaisen minuutin.

"Minä menen lääkärin luo vedättämään ulos pahan hampaani", huudahti Kathleen silmiään kuivaten. "Ellei minulla olisi ollut hammassärkyä, en olisi koskaan voinut olla niin inhoittava!"

"Kerraksi se puolustus saattaa kelvata", vastasi hänen äitinsä raukeasti hymyillen, "mutta jos sinä joka kerran, kun teet väärin, otatat pois jonkun jäsenen, jonka arvelet aiheuttaneen loukkauksen, pelkään, ettei sinulla vanhana ole monta jäsentä tallella!"

"Äiti!" kuiskasi Kathleen hänen korvaansa uskaltamatta katsahtaa häneen, "enkö saisi olla menemättä Charlestowniin ja jäädä kotiin näyttääkseni sinulle ja Julialle kuinka pahoillani olen."

"Niin, antakaa hänen jäädä, Margaret-täti, niin minullakin olisi tilaisuutta koettaa", pyyteli Julia.

Oliko taivas romahtanut maahan? Oliko Soveliaisuuden ja Täydellisyyden Esikuva tunnustanut vikansa? Oliko kopea, itsekäs sydän sulanut, ja tunsiko hän viimeinkin olevansa Careyn poikasten sukua? Oliko häntä kohdannut oikein todellinen suru, mikä ensin sai hänet "vanhan" tavalla vihastumaan ja sitten "uuden" tavalla anteeksi antamaan. Carey-äiti näytti todellakin tällä viikolla ahkerasti harjoittavan vanhaa ammattiansa "saattaa elolliset olennot itse luomaan itsensä!" Gilbert, Kathleen ja Julia olivat kaikki raivanneet itselleen tietä jäälohkareitten alla ja näkivät jo vilahdukselta Hohtavan Muurin.

XXIV.

KIRJE SAKSASTA.

Eräänä aamuna elokuun lopulla Carey-äiti asteli kylätiellä Peterin juostessa hänen vieressään maitokannu kädessä ja vähän väliä poiketessa päätieltä omille yksityisille retkeilyilleen. Beulah näytti lumoavalta sateisen yön jälkeen ja kedot vihannoivat kuin olisi ollut heinäaika. Ellei herra Hamilton ollut lomalla jossain mannermaalla, olisi hän jo näihin aikoihin saanut Bill Harmonin kirjeen ja ennättänyt vastatakin, mietti rouva Carey katsellessaan muutamissa kuukausissa hänelle rakkaaksi käyneen maiseman rauhallista kauneutta.

Rouva Popham oli lopettanut aamuaskareensa ja istui jo avonaisessa ovensuussa koruompelutyönsä ääressä kirjaillen räikeän sinipunertavaa ruusua, jossa oli tulipunainen keskus.

"Tahtooko rouva tulla sisään?" kysyi hän vieraanvaraisesti "vai saako Lallie Joy tuoda tuolin ruohikolle niinkuin tässä tuonnoin?"

"Ruohikko on aina paras mielestäni, rouva Popham", myhäili rouva Carey. "Koska tänään on kalakauppiaan päivä, olisin pyytänyt saada yhden ylimääräisen maitotuopin kalakeittoa varten."

"Kunpa tuo vain tulisi", oli rouva Pophamin lyhyt vastaus. "Jos minä olisin ruvennut kalakauppiaaksi, niin kyllä minä toimeni hoitaisin, sen lupaan! Herra Tubbs jää kotiin milloin on heinänteko, tahi hänen vaimonsa sairastaa tahi on myrskyisää tahi lasten tekee mieli lähteä sirkukseen."

Rouva Carey nauroi. "Se on totta, mutta kuten miehenne huomautti minulle viime viikolla, 'vaikka herra Tubbs ei pidä sanaansa, niin hänen kalansa on aina tuoretta ja hyvää.'"

"Tottakai herra Popham puhuu hänen puolestaan!" vastasi hänen vaimonsa. "Omasta puolestani en pidä väliä onko kala hyvää tai pahaa, jos hän kerran pitää sen kotonaan! Saattaa olla, että minä näen asiat jonkin verran mustina; mutta kummako herra Pophamin kanssa eläessä, hän kun on alati kaikesta hyvää uskova."

"Hän pitää meitä kaikkia Keltaisessa talossa iloisella mielellä", uskalsi rouva Carey virkkaa.

"No niin, miksei", huomautti rouva Popham kuivasti; "mutta teidän ei tarvitse kuulla sitä iloa aina. Hyvää tuulta aterian aikana, hyvää tuulta iltasin, hyvää tuulta öisin! — elämän-iän kestävä, loppumaton hyvätuulisuuden virta. Juuri semmoinen hän oli poikanakin, näki aina kaikessa valoisan puolen, oli sitä tahi ei. Hänen äitinsä ja isänsä kyllästyivät siihen lopulta hirveästi; niin paljon päivänpaistetta talossa aiheutti ihan vetoa, oli vanhan rouva Pophamin tapa sanoa. Omasta puolestaan hän sanoi, että pitää toki joskus elämässä nähdä pilviäkin, oikein mustia ja kunnollisia pilviä. Hän kyllästyi ihan kuollakseen Ossianin ainaisiin kultareunaisiin pilviin! Lallie Joy on minun luonnettani, eikä kummakaan eläessään alati isän seurassa, joka ei maailmassa näe muuta kuin hyvää, katsoi hän mille puolelle tahansa. Kahta asiaa tahtoisin päästä kuulemasta, kun pääsen taivaaseen —: 'Älä ole huolissasi, Maria!' ja 'Kaikki se parhaaksi on!' Popham puolestaan taas sanoo, että hän tyytyy mihin paikkaan tahansa taivaassa, kunhan en minä ole siellä huutamassa 'Pidä kiirettä, Ossian!' niin että siinä asiassa me ollaan kuitit!"

"On ihmeteltävä ominaisuus, nähdä hyvää kaikessa", huokasi rouva Carey.

"Ihmeteltävän väsyttävää", vastasi rouva Pophan, "vaikka minun on myöntäminen, että se on Ossianin ainoa vika, eikä hän omia vastoinkäymisiään näe sen paremmin kuin muitten ihmisten. Hänen uusi nuori hevosensa pillastui ja karkasi tiehensä hänen kanssaan mennä viikolla ja sotki niittokoneen aivan kappaleiksi. 'Ei hätää, Maria!' sanoo ukko, 'minäpäs siitä laitan ensiluokkaisen rattaan tuulimyllyyn!' Siinä hän nyt on vajassa korjailemassa sitä; rouva voi kuulla hänen laulavan. Eilisiltana oli täällä ihmisiä harjoittelemassa metodistien konserttia varten, enkä saanut hituistakaan nukutuksi, laulunuotit kun kaiken aikaa hyrisivät päässäni. He panevat aina Ossianin laulamaan: 'Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten', ja minä sanon hänelle, että hän on jo liian vanha siihen, nuoret hirvet eivät lennä vuorten poikki silmälasit nenällään, sanon minä, mutta hän ei ole tuosta millänsäkään, laulaa vain laulamistaan kunnes kaiketi saavat sysätä hänet rullatuolissa laululavalle!"

"Te kuulutte varmaan independenttien kirkkoon, rouva Popham?" kysyi rouva Carey. "Olen nähnyt Lallien ja Digbyn sunnuntaikoulussa".

"Kuulun niinkin, herra Popham on metodisti ja minä olen independentti, mutta minä sanon, että antaa lasten mennä minne haluavat, ja minä otan heidät aina mukaani."

Rouva Careyä huvitti tämä venyvä uskonnollinen kanta, mutta hän koetti näyttää totiselta. Samassa hän äkkäsi Nancyn avopäin lentävän tietä pitkin heiluttaen ilmassa paperipalasta.

"Joko pääset kotiin tulemaan, mami?" huusi hän tulematta lähemmäksi.

"Jo, tulen heti, Lallie on jo tuonut maidon. Hyvästi, rouva Popham, lapsilla näyttää olevan hätä saada minut kotiin."

"Rouva vaivaa itseänsä aivan liian paljon", vastusti rouva Popham, "ettehän suo itsellenne mitään lepoaikaa."

"Niin, näettekös, minä itse — siinä kaikki mitä minulla on heille antamista", vastasi rouva Carey tarttuen Peterin käteen ja lähtien Nancyä tapaamaan.

"Äiti", huudahti tämä nuori neito hengästyneenä, "minun täytyy kertoa sinulle mitä olen pitänyt salassa, koska pelkäsin huolettaa sinua. Minä kirjoitin herra Hamiltonille samassa postissa kuin herra Harmon. Billillä on aina niin kiire ja hän on niin kehno kirjeidenkirjoittaja, niin että hän ei olisi ensinkään hauskasti esittänyt asiaa, ja sinua en tahtonut vaivata kesken kaikkia huoliasi, joten minä itse kirjoitin konsulille, ja otin vielä jäljennöksenkin, että saisit tarkalleen nähdä mitä kirjoitin. Viikon ajan olen joka päivä veräjällä odottanut kirjeiden tuloa, mutta tänä aamuna Gilbert sattui olemaan siellä ja huusi: 'Sinulle on kirje Saksasta, Nancy!' He ovat kaikki ihan nääntyä uteliaisuudesta; Olive ja Cyril myös, mutta minä tahdon, että sinä avaisit ja lukisit sen ensin, sillä se saattaa olla täynnä mitä kauheimpia iskuja."

Rouva Carey kävi istumaan Pophamin nurkkauksen ja Keltaisen talon välillä olevan viheriän kummun juurelle ja avasi kirjeen — hiukan pahaa aavistellen, se myönnettäköön. Nancy istui aivan lähellä häntä pidellen kiinni ison, tiheästi kirjoitetun arkin kulmasta.

"Mitä, hänhän on kirjoittanut sinulle kokonaisen kirjan, Nancy!" huudahti rouva Carey. "Siinä mahtaa olla koko hänen elämäntarinansa! Miten pitkä sinun kirjeesi oli?"

"En muista, oli se aika pitkä, sillä mielestäni oli niin paljon kertomista, että hän pääsisi selville siitä kuinka suuresti rakastamme taloa ja miksi emme voi käyttää Ann-serkun rahoja, jos meidän täytyisi muuttaa vuoden tahi kahden kuluttua, ja sitten kerroin meistä itsestämmekin kaikenmoista, jotta hän näkisi, meidän olevan miellyttävää, hauskaa ja kunnioitettavaa väkeä."

"Olikohan se kaikki varsin tarpeellista", huomautti rouva Carey yhä rauhattomampana.

Näin kuului Lemuel Hamiltonin kirje, päivätty Amerikan konsulinvirastossa Breslaussa Saksassa:

Rakas Nancy neiti. — Koska kirjeenne minulle sisälsi pelkästään liikeasioita pitäisi minun aloittaa vastaukseni sanoilla: 'Kunnioitettava neiti, Arvoisan kirjeenne olen saanut kuudentena päivänä tätä kuuta'; j.n.e. mutta niin en aio tehdä. Luullakseni olette arvannut minulla olevan kaksi omaa tytärtä, sillä te kirjoititte minulle juuri kuten olisimme istuneet yhdessä vieretysten kahden ystävän tavalla eikä kuten isäntä ja vuokralainen.

Rouva Careyn silmät vilkkuivat. Hän tunsi hyvin Nancyn muodollisuuksista poikkeavan kirjetyylin, ja vilkkaan, välittömästi pulpahtavan ystävällisyyden!

Jokainen sana kirjeessänne huvitti minua, miellytti minua, liikutti minua. Tuntuu kuin tuntisin teidät kaikki rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä —

"Mitä hän sillä tarkoittaa?"

"Lähetin hänelle valokuvan perheestä."

"Mutta miksi?"

"Jotta hän voisi nähdä minkänäköisiä olemme; jotta hän tietäisi, että meitä kannattaa pitää vuokralaisina vaikka ikuisesti!"

Rouva Carey rupesi alistuvana uudelleen lukemaan.

Rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä aina rakastettavaan pikku Peteriin, joka nähtävästi on juuri sellainen, jommoiseksi olette hänet kuvannut. Minä olin hänen ikäisensä, kun läksin Keltaiseen taloon viettääkseni siellä muutamia vuosia. Vanha Hamiltonin mummi oli asunut siellä koko elinaikansa, ja kun äitini, joka oli leski, sairastui vakavasti, vei hän minut mukanaan isoäidin luo. Äitini ei koskaan parantunut niin paljoa, että olisi voinut lähteä pois, ja niinpä aikaisin lapsuuteni kului Beulahissa, ja minä läksin kylästä vasta kymmenvuotiaana ja orpona.

"Voi toki!" keskeytti Nancy. "Nykyisin näyttää siltä kuin ei kellään olisi isää ja äitiä!"

Isoäiti kuoli heti äitini jälkeen ja tuskin tiedän kuka on talossa asunut seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana, Sen omisti veljeni ja siellä asui moniaita perheitä, kunnes se joutui minun osalleni. Minulla ei ole minkäänlaisia onnellisia muistoja siitä, joten voitte pitää talon itsellenne, mitä niihin tulee. Ainoat muistelmani liittyvät läntiseen makuuhuoneeseen, missä äitini eli ja kuoli.

"Läntinen makuuhuone; se ei ole se, missä on seinämaalaukset. Ei, se on tietysti se, missä minä makaan", sanoi rouva Carey. "Maalattu huone on varmaankin aina ollut vieraskamarina."

Hän saattoi liikkua vain vuoteesta tuoliin ja hänen suurin nautintonsa oli istua päivänlaskun ikkunan luona katselemassa satakaunojen ja mesiangervojen huojuvan siinä kauniissa niittynotkelmassa, jonka takana kohoaa havumetsä. Kun heinä oli niitetty — ja tämä niitty jätettiin aina viimeiseksi hänen tähtensä — oli hänen tapansa istua siellä odottamassa angervojen kukkimista, hän rakasti niiden korkeita varsia ja hienoja, valkeita, ruohikossa keinuvia kukkia.

"Oi, kuinka minä hänestä pidän!" huudahti Nancy tulisesti. "Etkö voi nähdä häntä, äiti? Niin herttaista, että hän vielä muistaa heidän niittäneen heinäniityn viimeiseksi juuri hänen äitinsä tähden ja niin herttaista, että hän niin monen vuoden kuluttua muistaa angervot."

Nyt asiaan, Ann-serkkunne on aivan oikeassa sanoessaan teille, ettei teidän pitäisi ryhtyä kalliisiin parannuksiin vieraan tilalla ennenkuin tiedätte, saatteko häiritsemättä asua Keltaisessa talossa. Sentapaiset serkut ovat aina oikeassa sanokoot mitä tahansa. Minun serkkuni nimi ei ollut Ann, hän oli Emma, mutta nimi ei suuresti muuta asiaa.

"Nancy!" kysyi rouva Carey kohottaen uudelleen silmänsä kirjeestä, "oletko puhunut jotain Ann-serkusta?"

"Olen, jotain vähäpätöistä hänestä mainitsin, sillä hänenhän rahat olivat, joita emme voineet käyttää, ennenkuin saisimme tietää, voimmeko jäädä taloon. En luonnollisesti antanut hänestä mitään kuvaa herra Hamiltonille, sanoin vain, että hän on hyvin käytännöllinen, ja nyt muistan, kerroin hänelle sinun sanoneen, että hän on erinomainen ihminen; siinä kaikki. Mutta näetkös, äiti, kuinka älykäs hän on. Hänellä on 'vaistoa', kuten herra Popham sanoo, eikä tarvitse kovin tarkasti mitään selittää hänelle."

Jos aikomuksenne on johtaa kaivosta vettä taloon ja sijoittaa kellariin suuri lämmitysuuni muutamain suojien lämmittämistä varten; jos te paperoitte ja maalaatte sisässä ja pidätte talon hyvässä kunnossa, niin te ylläpidätte minun omaisuuttani, vieläpä kartutatte sen arvoa, enkä niin muodoin asiain tällä kannalla ollen voi ajatellakaan minkäänlaisen vuokran vastaanottamista.

"Ei mitään vuokraa! Ei edes kuuttakymmentä dollaria!" huudahti Nancy.

"Katso; niin hän todellakin sanoo."

"Sellaista kultaista konsulia ei ole ollut olemassa maailman alusta alkaen!" huudahti Nancy riemuiten. "Voi! lue eteenpäin; siellä on vielä paljon muutakin ja saattaa ehkä tulla peruutus."

Puhunko mitä muuta Careyt voivat tehdä hyväkseni, he, jotka ovat tehneet jo niin paljon?

"Niin paljon!" kertasi Nancy dramaattisesti korostaen. "Oh, kyllä hän on herttainen!"

Poikani Tom lähti käymään Beulahissa ennen Kiinaan menoaan ja minun pyynnöstäni pani hän äitini kuvan varmaan korjuuseen. Hän on älykäs poika ja sen sijaan, että olisi vienyt sen ullakolle, missä se olisi saattanut vahingoittua, hän pisti sen — voitteko arvata — sen huoneen vanhaan, tiiliseen takkaan, jota te nyt luullakseni käytätte ruokahuoneena. Se on oivallinen piilopaikka, sillä viiteenkymmeneen vuoteen siellä ei ole ollut tulta eikä vastakaan tule olemaan. Minulla on luonani tällä puolen vettä toisia kuvia hänestä. Vapauttakaa mainitsemani kuva verhoistaan, olkaa hyvä, ja ripustakaa se läntisen makuusuojan uuninhyllyn yläpuolelle.

"Minun makuusuojani! Se on oleva ihastukseni siellä!" sanoi Carey-äiti.

Sitten kerran vuodessa äitini syntymäpäivänä — se on neljäntenä päivänä heinäkuuta ja helppo pitää muistissa — pyytäisin pientä ystävääni Nancy-neitiä tahi jotakuta muuta Careyä, jos hän on poissa, poimimaan satakaunoista ja angervoista pienen kukkavihon ja panemaan sen äitini kuvan alla olevaan maljakkoon? Se on oleva Careyn perheen Lemuel Hamiltonille maksettava vuotuinen vuokra Keltaisesta talosta!

Ilokyyneleet syöksähtivät tunteellisen Nancyn silmiin. Hän nousi seisaalleen kiihtyneenä askelillaan ruohikkoa mittaillen.

"Oi, äiti, en luullut että isän ja amiraalin jälkeen voisi vielä olla maailmassa sellaisia miehiä. Eikö kaikki ole ihmeellistä kuin satu?"

"Tässä on vielä hiukan enemmänkin, kuuntele, rakas."

Mitä tulee asumisoikeuteen, saavat Careyt asua Keltaisessa talossa kuolinpäivääni saakka, ellei poikani Tom jonkun erikoisen sattuman kautta joskus toivoisi sitä kesäkodikseen.

"Voi, hyvänen aika! siinä tulee se kauhea, ellei! Poikani Tom on siis ainoa vihollisemme!" puheli Nancy synkkänä.

"Hän on onneksi Kiinassa", rauhoitti hänen äitinsä.

Tom on ainoa, jolla koskaan on ollut hitunen rakkautta Beulahiin, ja hän on aina ollut haluton suomaan sitä vieraitten asuttavaksi. Omituisin seikka tässä on se, että te ja omaisenne ette ensinkään tunnu vierailta minulle ja omilleni. Tiedättekö, rakas pikku Nancy-neiti, mikä sai kyyneleitä kohoamaan silmiini kirjettänne lukiessani? Se kohta, missä kerroitte isänne kysyneen mitä voisitte tehdä kiittääksenne Keltaista taloa siitä onnellisesta hetkestä, jonka vietitte siellä tuona kesäpäivänä aikaa sitten, ja tulipunaisen ruusun istuttaminen veräjän viereen. Olen lähettänyt kuvanne, missä sidotte ruusua seinään — ja se oli niin viehättävä kuva, että hyvin vastenmielisesti luovuin siitä — ynnä kirjeenne ja pikakuvan perheryhmästä pojalleni Tomille Kiinaan. Silloin hän saa tietää miksi olen vuokrannut talon ja kelle sekä kaikki siihen liittyvät asianhaarat. Luottakaa siihen, ettei hän tule koskaan teitä häiritsemään, kun hän näkee miten suuresti rakastatte tuota vanhaa paikkaa. Punaisen ruusun istuttaminen pitää Tomin aisoissa, sillä hän on romanttinen poika.

"Ruusun istuttaminen oli taivaasta lähetetty päähänpisto, koska se 'pitää Tomin aisoissa.' Me nimitämme Tomin Kiinalaiseksi viholliseksi! Ei, me nimitämme hänet Keltaiseksi Vaaraksi", nauroi Nancy voitonriemuisena.

Olen ihastunut päähalliin valitsemaanne seinäpaperiin, josta lähetitte minulle näytteen.

"En käsitä mikset itse tehnyt matkaa Saksaan, Nancy, suuri, matka-arkku seinäpaperi-näytteitä matkassasi!" huudahti rouva Carey kuivaten naurunkyyneleitään. "Kuinkahan paljon postimerkkejä olet mahtanut panna kirjeeseesi?"

"Kymmenen sentin", tunnusti Nancy, "mutta eikö se ollut sen arvoinenkin, mami? — No hyvä, lue nuo viimeiset rivit, ja sitten juoksemme kotiin kertomaan muille."

Lähettäkää minulle mitä uutisia tahansa ja vaikka mihin aikaan, että yhä edelleenkin saisin kuulla, mitä hauskaa toimitatte siellä. Olen ylpeä, jos kunnioitatte minua silloin tällöin kirjeellä. Tervehtikää äitiänne, jota kadehdin ja kaikkia vallattomia myrskylintuja samoin.

Olen alati, rakas Nancy-neiti,

Teidän Lemuel Hamilton.

"En voi muistaa miksi puhuin hänelle Carey-äidin poikasista", tuumi Nancy. "Se tuli varmaan aivan itsestään. Keltainen vaara on varmaankin hyvin hauska kuten isänsäkin, vaikka hän onkin vihollisemme. Aika sukkelaa, hänen pistää iso-äitinsä tiiliuuniin!" Ja Nancy nauroi ja nauroi nauramistaan ajatellessaan, miltä hänen viimeinen huomautuksensa saattaisi kuulua sen korvissa, joka oli asianhaaroihin perehtymätön.

"Hauska, lämmin, ystävällinen kirje", virkkoi Carey-äiti taittaen sen kokoon hyväilevin sormin. "Kunpa isäsi olisi voinut lukea sen!"

"Hän ei puhu sanaakaan lapsistaan", ja Nancy otti paperit alkaen niitä uudelleen tutkia.

"Sinä olet nähtävästi kertonut hänelle kaikkien omaistesi elämänkerran, mutta hän tyytyy oman elämänsä kuvaamiseen."

"Poikani Tom mainitaan kylläkin usein, mutta rouva Hamiltonista ei hiiskuta sanaakaan."

"Ei, mutta mitä syytä hänellä olisikaan siihen!"

"Jos hän rakastaisi vaimoansa, niin hän ei voisi olla häntä mainitsematta", sanoi Nancy ovelasti. "Hän on koko jutun ulkopuolella, siinä se. Voisiko meistä kukaan kirjoittaa sen talon kronikkaa, missä joskus olemme asuneet, ja sulkea sinut siitä pois?"

Rouva Carey tarttui Nancyn ojennettuun käteen ja kohosi pystyyn nurmi-istuimeltaan. "Sinulla on itselläsikin vaistoja, tytärpieni", sanoi hän taputellen rusoittavaa poskea. "No, Peter, pistä pulikkasi taskuun ja ota maitokannu pensaitten alta, meidän on kiireisesti lähdettävä kotiin, jos mielimme saada kalakeittoa."

Heidän lähestyessään puutarhaa hyökkäsi heitä vastaan lapsijoukko Kitty etunenässä.

"Kalamies ei tullutkaan", huudahti hän, "eikä ole enää toivoa, sillä kello on jo niin paljon, mutta Julia ja minä olemme järjestäneet koko päivällishomman. Koska emme kumminkaan voi saada kunnollista päivällistä, olemme pyytäneet Olivea ja Cyriliä huviretki-päivällisille ja kannoimme pöydän suuren vaahteran alle — onko sinulla mitään sitä vastaan?"

"Ei hituistakaan; pitäkäämme oikeat kemut, sillä Nancyllä on hyviä uutisia teille kerrottavana!"

"Päivällinen ei ole oikein kemujen veroinen", huomautti Kitty levottomana. "Kannattaako näiden uutisten takia avata jokin säilykepurkki tahi muuta hyvää?"

"Avaa kaikki mikä sattuu olemaan suljettuna", huudahti Nancy syleillen riemastuneena Olivea. "Sytytä ilotulet loistamaan lähikukkuloille. Pane rummut pärisemään ja niin edespäin."

"Se on saksalainen kirje!" arvasi Gilbert.

"Mitä on päivälliseksi, Kitty?" kysyi Carey-äiti.

"Uusia perunoita ja silpoherneitä puutarhasta. Maitoon keitettyä leipäkeittoa jälkiruoaksi. Ja sitten on Julia valmistanut sanomalehtisalaattia antaakseen aterialle enemmän tyyliä."

Nancy veti kaikkien huomion puoleensa kaatuessaan pyörtyneenä ruohikolle, taito, jolla hän kuva-arvoituksia näyteltäessä oli saavuttanut suurta mainetta.

"Sen aiheutti vain muisto Julian viimeisestä sanomalehtisalaatista", mutisi hän kun oli ryhdytty tavanmukaisiin virvoitustoimenpiteisiin. "Puhu, lapsukainen, mitä on tänäpäivänä valunut vatiisi?"

Julian ääni miltei tukehtui nauruun, kun hän esiliinansa taskusta olevasta paperiliuskasta luki: "'Hedelmiä, mitä vuoden aikana sattuu olemaan, kylmiä papuja tahi herneitä, hienoksi leikattuja kurkkuja, englantilaisia pähkinöitä, muutamia viipaleita päivällisestä tähteeksi jäänyttä lihaa, kovaksi keitettyjä munia paritettuina, kypsiä, pienennettyjä tomaatteja ja rediiseja hienon värin kohottamiseksi, hiukkasen sipulia, hiukkasen piparjuurta, hiukkasen paksua kermaa.' Olen jättänyt, pois salkopavut, ruokolaukan, rakuunaetikan, artisokan, väkipippurin, sillä sitä meillä ei ollut; — luuletko, että se vaikuttaa mitään, Margaret-täti?"

"Vaikuttaa", sanoi Nancy juhlallisen salaperäisesti, "mutta vain meille eduksi."

"Tuopa vasta on yksitoikkoista salaattia", ruikutti Gilbert. "Siitähän puuttuu juuri maukkain osa, ei ole ruodittuja kilohaileja, ei lavendeliöljyssä säilytettyä etanaa eikä vasikanjalkahyytelöä eikä laululintujäätelöä eikä paistetulta edelweissejä, jollaisia toki on jokaisen kunnon perheen ruokasäiliössä. Eikä mausteena ole edes inkivääriä eikä reumatismivoidetta eikä katajanmarjaviinaa eikä paljon mitään. Ellei Julia keksi lehteä, joka antaa ajanmukaisia ruoanlaitto-ohjeita maaseututilaajilleen, saamme siirtää hänen kokeilunsa keittiöstä vajaan."

Julian koko ryhti ja asento tämän, hänen viimeisiä keittiökokeilujaan koskevan keskustelun aikana osoitti, että hänen katsantokannassaan oli verkalleen tapahtumassa suuri muutos. Careyt omasivat kaikki hyvin vahvan annoksen huumoria äidistä alkaen pikku Peteriin saakka. He kiusoittelivat toisiaan kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa pistopuheilla, vaikka tavallisesti kohteliaassa muodossa ja aina erinomaisen hyväntuulisesti. Leigh Hunt väittää, että eräät henkilöt pelkäävät alati henkisen kömpelyytensä tulevan näkyville, ja siksi varovat mihinkään tavallisuudesta poikkeavaan tunnetilaan joutumista. Se oli ollut Juliankin huolena, mutta vietettyään neljä, viisi kuukautta kodissa, missä kaikki henkinen toiminta, vaikkei aina syvääkään, oli uskomattoman nopeata, oli hän muuttunut hiukan joustavammaksi. Carey-äiti oli aina sanonut, että jos Juliassa olisi hitaistakaan taipumusta leikillisyyteen, niin hän ennen pitkää keksisi itse kuinka tyhmä ja viisasteleva hän oli ja parantaisi tapojansa, ja näytti siltä kuin tämä ennustus olisi aikaa voittaen käyvä toteen.

"Mitä sitten maidolla tehdään?" kysyi nyt Peter, joka oli kantanut sen kaiken matkaa Pophamilta asti ja jolle se senvuoksi oli perin painava kysymys.

"Enkeli-poju!" huudahti Nancy syleillen häntä. "Perheen ainoa käytännöllinen jäsen! Mitä sinä ehdottaisit?"

"Juodaan se", kuului varma vastaus.

"Ja niin tapahtukoon, oi herrani mahtava! Nouda pikarini, palvelija", — tehden kuninkaallisen liikkeen Cyrilille. "Ammenna kristallivettä kaivosta, josta Ann-serkkumme käskystä vesitorvi piakkoin on kuljettava vettä linnamme muurien sisään. Juokaamme ilomaljoja tänä päivänä Hamiltonin vaahteran alla kokoontuessamme ja ensimmäinen ja kiitollinen maljamme kohotettakoon Amerikan konsulillemme Breslaussa!"

XXV.

OLIVEN ENSIMMÄINEN VOITTO.

Jos kesäkuukaudet olivat tuoneet paljon muutoksia Keltaisen talon ja Lordien talon asujamille, niin toi syksyaika niitä vieläkin runsaammin. Ann-serkun toimittamiin uudistuksiin oli ryhdytty ja niiden oli määrä valmistua ennen kylmän tuloa. Beulahin Opisto oli alkanut lukukautensa ja saanut kuusi uutta odottamatonta ja perin huvittavaa oppilasta. Onneksi Careyn perheelle ja onneksi Beulahille vanha johtaja, työssään uskollinen, mutta hyvin keskinkertainen opettaja oli kutsuttu Massachusettsiin korkeampaan virkaan; ja vasta pari päivää ennen koulun alkamista eräs nuori, hiljakkoin Bowdoinin yliopistossa lukunsa päättänyt mies, Ralf Thurston haki ja sai toimen. Sitä ihastuksen vavahdusta, joka sähkövirran tavalla kulki koulun naispuolisissa oppilaissa, kun he ensi kerran näkivät Ralf Thurstonin — näkivät hänen nousevan rukoussalin korokkeelle, ja tiesivät hänet omakseen, sitä ihastusta, voi paremmin kuvitella kuin selittää! Ralf Thurston oli arvokas, hän oli oppinut, hän oli erehtymättömästi gentlemanni. Hän oli kaunis, hän oli nuori, hänellä oli tarpeeksi tukkaa (jota heidän johtajillaan oli harvoin ollut), hänellä ei ollut silmälaseja, hänellä oli sointuva ääni ja sellainen puhetapa, että kolmetoista vuotiaat sitä kuullessaan tunsivat suloisten väreiden karmivan selkäpiitään. Hän oli leikkisä ja sukkelasanainen ja hänen naurunsa oli sydämellistä, mutta ken tarkemmin häntä silmäili arvasi, että hän oli kantanut kuormia ja että hänen saavutuksensa olivat kalliisti ostetut. Häntä ei nähtävästi ollut helppo tyydyttää ja tytöt — kaikenikäiset — kulkivat odotuksen jännityksessä, sillä he tiesivät, että tulisivat lukemaan toisella tavalla kuin ennen. Varajohtaja, etevä nainen, joutui joksikin ajaksi aivan pimentoon, ja Beulahin nuorison oli vallannut niin kiihkeä rakkaus klassikoihin, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää. Ralf Thurston opetti itse latinaa ja kreikkaa, mutta vanhemmat eivät ensimmältä älynneet sitä salaperäistä yhteyttä, mikä oli olemassa syiden ja seurausten välillä. Kaikki oli niin nuorta, teeskentelemätöntä ja viatonta. Ei ollut pelkoa siitä, että hän olisi ollut mikään simasuinen naisten lumooja, sillä hän oli kauttaaltaan kunnon poika, kyllin miehekäs pitämään valveilla poikienkin mielenkiintoa.

Neljän Careyn ja kahden Lordin liittyminen oppilaitten joukkoon vaikutti elähyttävästi koko kouluun. Mikäli pelkät koulutiedot olivat kyseessä, joutuivat he usein alakynteen maalaisnaapuriensa rinnalla, mutta Careyt olivat nähneet niin paljon maailmaa, että heillä oli hyvin suuri määrä yleissivistystä, ja se painoi leimansa opiston ilmapiiriin. Olive, Gilbert ja Nancy tulivat korkeimmalle luokalle; Kathleen, Julia ja Cyril lähinnä korkeimmalle.

Nancyn ja Oliven ystävyys oli romanttista ja hehkuvaa laatua. Olivella ei ollut koskaan ennen elämässään ollut todellista toveria; Nancyn ystävät olivat ympäri maailmaa, missä hän oli sattunut asumaan. Olive oli itseensä sulkeutunut, ujo ja jäykkä, vain muutamain valittujen seurassa hän suli. Nancy oli oma itsensä joka seurassa. Nancyn myötätunto, innostus ja mielenlämpö ne Olive Lordin häneen kiinnittivät ja Oliven lahjakkuus sekä hänen rakkauden kaipuunsa olivat vanginneet Nancyn.

Kahta ajatustavaltaan erilaisempaa olentoa oli mahdotonta ajatella. Olive oli elänyt Beulahissa seitsemän vuotta ja isän kummallisuudet sekä eristäytyminen maailmasta vaikuttivat sen, että hänellä oli tuskin ollenkaan tuttavia; mutta jos Nancy olisi ollut luostariin teljetty, niin hän ennen kuukauden kuluttua olisi koppinsa ikkunasta hankkinut itselleen laajan tuttavapiirin. Hänessä oli kiihkeä myötätunto lähimmäisiänsä kohtaan ja milloin hän vain huomasi heidän poikkeavan kunnollisuuden suoralta tieltä, paloi hän halusta johtaa heidät oikealle tolalle. Jos Olive olisi nähnyt humalaisen makaavan maantienojassa, olisi hän tuskin luonut katsetta häneen, saatikka sitten tiedustellut hänen nimeänsä. Nancy olisi, jos mahdollista, käynyt istumaan hänen viereensä, kunnes hän olisi selvinnyt, tahi pitänyt huolta siitä, että hän olisi joutunut määräpaikkaansa. Hänen oli onnistunut saada nuori Nat Harmon lopettamaan paperossien polttamisen, mutta tämä ei aiheutunut niin paljon pojan vakaumuksesta tupakanpolton vahingollisuudesta kuin hänen ihailustaan Nancyä kohtaan. Tämä lupautui auliisti kantamaan sinistä nauhaa ja istumaan baptistikappelin puhujalavalla Nuorten Raittiusliiton vuosikokouksessa. Juhlan aattona hän olisi ilomielin pitänyt puheenkin, kun presidentti kävi häntä pyytämässä, mutta kauhistuneen Oliven onnistui estää hänet siitä ja hänen äitinsä piti lujasti Oliven puolta.

"Olkoon sitten pitämättä; en minä pidä väliä, mami", vastasi hän huolettomasti. "Minusta tuntuu vain niin ihanalta nousta sininauhaisesta tyttö- ja poikajoukosta puhumaan yleisölle suuren asian puolesta."

"Mitäpä sinä, Nancy rakas, tuolla iälläsi tiedät suuresta asiasta?"

"Oh, enpä todellakaan paljoa, mutta eipä tarvitse paljoa tietääkään, jos vain puhuu ääneen ja selvästi, että kuuluu takapenkille. Olen pannut merkille mitenkä se käy. Oli hirmuisen jännittävää kun näyttelimme 'Ihanaa Ester kuningatarta' raatihuoneella; kun huiskutimme kättämme, ja lauloimme 'Haman! Haman! Kauan eläköön Haman!' minä melkein pyörryin ilosta."

"Se oli hyvin onnistunutta; minäkin pidin siitä. Mutta jos sinä pyörryt ilosta joka kerran, kun jalkasi koskettaa lavaa, on varovaisinta, että kartat sitä!" ja Carey-äiti nauroi.

"Hyvä on, arvoisa rouva, teidän tahtonne on lakini! Kun näette Beulahin nuorison astuvan leveätä tietä, joka vie kadotukseen, ja kurkistavan punaiseen viinimaljaan, niin muistakaa, että te pysäytitte käteni ja ääneni!"

Gilbert ja Cyril olivat paljon yksissä, varsinkin sen jälkeen kuin Cyrilin asemaa Beulahissa oli aika tavalla kohottanut se uutinen, että herra Thurston piti häntä hyvin lahjakkaana matemaatikkona ja kenties luokan etevimpänä oppilaana. Cyril itse, liian kalpea maalaispoika ollakseen neljätoistavuotias, kapeahartiainen, hiljainen ja arka, vastaanotti tämän odottamattoman kuuluisuutensa suorastaan kauhistuen, mutta Oliven ylpeys riemuitsi siitä ja hän nautti veljensä saadessa tunnustusta. Itse hän salaisesti arveli kirjoja tarpeettomiksi milloin värejä ja pensseleitä oli saatavilla eikä ihmekään, ettei hän kohonnut luokan ensimmäisten joukkoon, kun otetaan huomioon, mitä hän puuhaili siveltimen seurassa. Hän maalasi tunnin ennen kouluunlähtöä ja koko lauantaipäivän milloin Keltaisen talon vierashuonetta, milloin Nancyn muotokuvaa, joka oli aiottu Carey-äidille joululahjaksi.

Kathleen ja Julia vetivät nyt yhtä köyttä ja olivat hyviä toveruksia. Kathleen ei ollut koskaan unohtanut omaa rikkomustansa hyviä tapoja ja sukuvelvollisuuksia vastaan; Julia muisti aina Kathleenin kiihkeän katumuksen, joka siitä päivin oli ohjannut hänen käytöstään Juliaa kohtaan. Julia oli hyvä "pänttääjä" ja herra Thurston kiitti hänen oivallista latinanlukuansa, kun hän saattoi muistaa Julian olevan olemassa. Nancyä hänen ei milloinkaan ollut vaikeata muistaa. Nancy, se myönnettäköön, ei ollut erikoisen ihailtava läksyjen kuulustelun aikana. Toisinaan hän tykkänään unohti mitä kirjassa oli sanottu jostain erikoisesta seikasta, mutta hänellä oli tavallisesti sen sijaan korvaukseksi tarjottavana jokin oma, älykäs huomautus. Ensin herra Thurston arveli, että hän sillä koetti salata tietojensa puutetta ja samalla häikäistä opettajansa, ettei tämä pääsisi hänen tietämättömyytensä perille. Myöhemmin herra Thurstonille selvisi mikä oli hänen heikkoutensa ja mikä hänen voimansa. Hän vastaanotti ja muutteli asioita aivan kuin itsestään — koristellen kaikkia tehtäviään mielivaltaisesti niin sanoaksemme ja esitti sanottavansa aina hiukan toisessa muodossa kuin muut tytöt. (Kun hän oli kolmetoistavuotias, hän kerran ommellessaan sievää valkoista esiliinaa sattui pistämään neulalla sormeensa ja tipautti veripisaran ompelukselleen. Kangas oli niin hienoa, ettei hän uskaltanut yrittää mitään puhdistuskeinoja, ja kun työn oli kova kiire, hän tuotapikaa kirjaili vihreän nelilehtisen apilan veritahran kohdalle, ja koko perhe huudahti: 'Tuo oli juuri Nancyn tapaista'.) Kielioppi kiusasi Nancyä, algebra ja geometria tyrmistyttivät häntä, niitä ei voinut kirjailla! Kielet huvittivat, kartanpiirustus ikävystytti häntä ja ainekirjoitus oli hänen ihastuksensa, vaikka hän oli paljoa taitavampi vapaasti esittämään ajatuksensa kuin siirtämään ne paperille huoliteltuun, täsmälliseen muotoon. Luokkakronikoita, ennustuksia, lauluja ja runoja valui ehtymättä hänen kynästään, mutta nämä tuotteet saivat uutta suloa ja viehkeyttä vasta silloin kun Kathleen ne luki kuulijakunnalleen.

Kuinka Beulahin opistolaiset säteilivätkään, paukuttivat käsiään ja pyörittivät päätään ylpeydestä eräänä päivänä ennen kiitosjuhlaa, kun rukoussalissa pidettiin harjoituksia. Olive oli piirustanut suurimmalle luokkataululle 'ensimmäisten siirtolaisten maihinnousun', ja Nancy oli kirjoittanut lystikkään pikku jutun, joka aiheutti runsaasti kättentaputusta sekä paljon naurua nuorissa kuulijoissa. Gilbert oli ottanut osaa painiin ja niittänyt runsaasti kunniaa ja Kathleen päätti improvisoidun ohjelman lausumalla Tennysonin runon —

Oi nuori merimies, valkamas luota juurella kallion katsot ja katsot taikurivanhusta, silmissä ihmetys… Säihkettä seuraa!

Suur' oli mestari, armias taika, kun yli laaksojen aamuina suven, kun yli vuorten ja ihmiskasvoin, kun yli kaiken lauluun kutsuen kimmelsi säihke.

Oi nuori merimies, rantahan riennä, kumppanis kutsu, purtesi työnnä, purjehet nosta! Ennenkuin häipyy se äyrähän taakse, lähteös, joudu, Säihkettä seuraa!

Kathleenin viimevuotisen ruskean samettihameen alta näkyivät pronssinväriset puolikengät ja sukat — uutuus Beulahissa — hänen tukkansa lainehti niin somina suortuvina, ettei sellaista oltu koskaan nähty Beulahissa, ja hänen äänensä oli suloinen kuin rastaan sävel. Eipä niinmuodoin kumma olekaan, että tämä runo tuli opiston muotirunoksi ja asetettiin kaiken lukemisen, kehittymisen ja elämisen johtolauseeksi.

Kiitosjuhlan päivä lähestyi, ja rukoiltiin hartaasti lumentuloa, edes sen vertaa, että syntyisi oikea tunnelma kalkkunapaistia ja karpalokastiketta nautittaessa. Kahdentenakymmenentenä päivänä Carey-äidille johtui äkkiä mieleen, että tänä Uuden Englannin tyypillisenä juhlapäivänä soveltuisi erittäin hyvin viettää heidän tupaantuliaisjuhlaansa. Niinpä Lordin lapset, Pophamit ja Harmonit kutsuttiin kaikki Keltaiseen taloon kello seitsemän illalla. Suuriin valmistuksiin ryhdyttiin. Kirjavia lyhtyjä riippui rivittäin pengermällä; huoneita oli koristettu muutamilla myöhästyneillä astereilla ja muratinoksilla ja valaistus oli niin uhkea, että siitä saattoi päättää jonkun lainanneen lisälamppuja ja kynttilöitä tätä tilaisuutta varten. Puvut olivat täysin tämän tärkeän tilaisuuden arvoiset, sillä Careyn vanha vaatevarasto, joka heillä oli Beulahiin tullessaan, kävi vielä täydestä ja näytti aivan moitteettomalta lampun valossa.

Oliven maalaama Nancyn muotokuva oli valmis ja hän julisti, että oli tuiki mahdotonta säilyttää sitä kätkettynä jouluun asti, joten se saapui Keltaiseen taloon kiitosjuhla-päivän aamuna. Kun Nancy avasi sen kääröstä ja näytti sen ensimmäisen kerran omaisilleen, niin Carey-äidin huulet avautuivat, hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä, mutta hän ei kotvaan virkkanut mitään, niin hän oli ymmällä. Olive oli kirjoittanut kuvan alle 'Nuori huhtikuu'. Nancy seisoi keltaisia kukkia kasvavalla mättäällä hiirenkorvilla oleva puu taustanaan ja käsivarsi ruskean vasikan kaulalla. Vasikka oli seisonut mallina jo aikoja sitten, mutta Nancy oli lisätty kuvaan toukokuun jäljestä. Älykästä päähänpistoa totellen Olive oli kääntänyt Nancyn kasvot poispäin ja maalannut hänen poskensa huhtikuun tuulessa liehuvain suortuvain peittoon. Olive ei ollut taitava kasvonpiirteiden maalaamisessa, hänen taiteensa oli vielä liian karkeata, mutta yhtäkaikki oli Nancy siinä ilmielävänä, vartaloltaan, asennoltaan ja hiuksiltaan niin erehtymättömästi näköisensä, että hänen äitinsä jäi seisomaan henkeään pidättäen. Mitä vasikkaan tulee, niin se ainakin oli Oliven omaa alaa ja olikin maalattu niin, että siinä huomasi neron siveltimen jäljet.

"Vasikasta on parempi kuva kuin sinusta, Nancy", arvosteli Gilbert.

"Eikö Vassu ole ihastuttava?" vastasi hänen sisarensa tyytyväisenä. "Eikö mikä kaunotar tahansa kalpene sen rinnalla? Olen vallan ylpeä siitä, että tulin maalatuksi sen viereen! Pidätkö siitä, mami rakas?"

"Pidänkö siitä?" huudahti hän, "se on ihmeteltävä. Se on lähetettävä Bostoniin arvosteltavaksi ja meidän pitää keksiä jokin keino, millä taivutamme herra Lordin hankkimaan Olivelle parhaimman saatavissa olevan opetuksen. Tämä taulu on parempi sitäkin mitä hän on maalannut minun huoneessani. Minua ei vähääkään ihmetyttäisi, Nancy, vaikka pieni Beulah tulisi suuresti ylpeilemään Olivesta tulevaisuudessa."

Nancy oli haltioissaan äitinsä ylistyksestä. "Minä tunsin sen, minä tiesin sen! Aina minä olen sanonut, että Olive on nero!" huudahti hän käsiään taputtaen. "Ettekö tunne kuinka tuuli puhaltaa hiuksiini ja pukuuni. Ettekö näe, että vasikka märehtii ja on juuri liikahtamaisillaan? Oliven eläimet näyttävät aina siltä kuin ne olisivat juuri liikahtamaisillaan! Oi, mami rakas! kun näet Oliven nykyisin hymyilevänä, ahkerana ja onnellisena, olet varmaankin mielissäsi siitä, että levitit siipesi, niin että hänkin mahtui niiden alle meidän muiden joukkoon? Ja etkö luule, että voisit herra Henry Lordinkin muuttaa 'uuteen asuun', vai onko hän liian vanha Carey-äidinkään muodosteltavaksi?"

XXVI.

ELÄINTIETEELLINEN ISÄ.

Sitä samaa Carey-äitikin juuri ajatteli Nancyn puhuessa, ja muutamien tuntien mietiskelyn seurauksena oli, että hän lähti kävelemään setripuistoa kohti käärö viittansa alle kätkettynä.

Hän kulki taloon vievää pitkää, suoraa tietä ja koputti jotenkin arasti pääovelle. Rouva Bangs tuli avaamaan kiirettä pitämättä ja vei rouva Careyn perheen arkihuoneeseen, ikävimpään, missä hän oli milloinkaan käynyt.

"Minä olen rouva Carey Hamiltonin talosta", sanoi hän rouva Bangsille. "Olkaa hyvä ja kysykää, saanko puhutella herra Lordia hetkisen."

Rouva Bangs aivan ällistyi moisen pyynnön kuullessaan, sillä hänen aikanaan oli tuskin yksikään kylästä tullut vieras avannut heidän oviaan, vaikka kyllä toisinaan Portlandista tahi Bostonista tuli kävijöitä.

Rouva Carey odotti hetken aikaa silmäillen äänetönnä alastonta, rumaa, kolkkoa huonetta. "Olivella on kauneudenaistia", ajatteli hän, "ja Olive on kuusitoistavuotias, hänen asiansa olisi muuttaa tämä paikka toisennäköiseksi ja sen hän tekisikin, ellei hänen isänsä olisi tässä kompastuskivenä."

Siinä samassa oletettu kompastuskivi, filosofian tohtori Henry Lord astui huoneeseen ja tervehti häntä kohteliaasti. Hänen käytöksensä ei ollut koskaan ystävällinen, sillä rakkautta ei ollut hänen sydämessään eikä lämmintä verta hänen suonissaan, mutta ollen hyvää sukua, sivistynyt ja hyvin kasvatettu kivettymä, oli hän toki kohtelias. Hän oli juuri työhuoneessaan leikellyt eläimistönäytteitä ja näytti siltä kuin olisi häntä haluttanut leikellä ja silpoa rouva Careyäkin; mutta tällä oli, luojan kiitos, näkymättömässä asevarastossaan aseita, jotka pystyivät hämminkiä aikaansaamaan professorin kehnossa koneistossa, muun muassa hieno, kapea miekka, jolla tilaisuuden tullen voi pistää varsin kipeästi.

Henry Lord oli keskikokoinen, laihahko, sileäksi ajeltu ja ohuthuulinen, kastanjanruskea tukka oli harva ja otsa korkea; hänen pienet silmänsä olivat erittäin sopivat mikroskooppiin tuijottamaan, vaikka hyvin kelpaamattomat ystävällisessä juttelussa käytettäväksi.

"Me olemme naapureita, professori Lord, vaikka emme ole koskaan sattuneet tapaamaan", sanoi rouva Carey nousten istualtaan ja ojentaen hänelle kätensä.

"Lapseni tuntevat teidät paremmin kuin minä", vastasi herra Lord, "ja olette mielestäni perin ystävällinen salliessanne heidän oleskella niin useasti luonanne." He olivat neljän kuukauden aikana asuneet Keltaisessa talossa, ateria-aikoja lukuunottamatta, mutta koska heidän isänsä näkyi olevan tietämätön siitä kuinka taajat ja pitkät heidän vierailunsa siellä olivat, niin rouva Carey piti tarpeettomana puhua niistä ja sanoi vain:

"Meillä on paljon hupia heidän seurastaan. Lapsiltani jäi paljon ystäviä Massachusettsiin ja muualle ja heillä olisi ehkä muuten ollut ikävä Beulahissa. Paitsi sitä luulen, että mitä suuremmassa piirissä lapset kasvavat, sitä paremmin he oppivat elämisen taitoa."

"Oliven ja Cyrilin en olisi mitenkään sallinut käydä koulua tällä paikkakunnalla ellei teidän lapsianne olisi tullut oppilaiksi. Tällaisissa maaseutukouluissa ei ole milloinkaan oikeata tieteellistä henkeä ja sekä opettajain että oppilaitten puheet ja käytös jättävät koko joukon toivomisen varaa."

"Niin lienee kyllä usein asian laita. Jospa nykyajan koulut voisivat tuottaa sellaisia opettajia kuin oli viisikymmentä vuotta sitten ja jospa me vanhemmat voisimme tuottaa sellaisia älykkäitä, tarmokkaita, lujia ja uhrautuvia oppilaita, joita ennen aikaan tuli maalaiskodeista, niin olisi meillä vähemmän valittamisen syytä. Täällä Beulahissahan meillä sattuu olemaan erikoisen hyvä onni."

Herra Lord hymähti huvitettuna ja ylevän säälivästi. "Pelkäänpä, hyvä rouva", virkkoi hän, "ettei teillä ole vielä ollut kyllin pitkää kokemusta voidaksenne oikein arvostella herra Philpotin henkistä kykyä."

"Oh, herra Philpot erosi lähes kolme kuukautta sitten", sanoi rouva Carey kevyesti antaen tohtori Henry Lordille ensimmäisen miekanpistonsa ja hymähtäen nyt hänkin puolestaan huvitettuna. "Ralf Thurston, nykyinen johtaja, on harvinaisen sivistynyt ja hieno mies."

"Vai niin! Lapset eivät ole koskaan maininneet mistään muutoksesta, mutta ikäväkseni on minun tunnustettava, että olen hyvin hajamielinen aterioilla. Vaimoni kuolema jätti kotoiseen elämäämme monta aukkoa."

"Joten teidän on oltava samalla haavaa isänä ja äitinä!" (Toinen pisto, hyvin lempeästi annettuna.)

"Pelkään olevani liiaksi tiedemies kyetäkseni hyvin hoitamaan perheenisän velvollisuuksia."

"Siihen käsitykseen olenkin tullut." Kolmas pisto. Hän halusi herättää uteliaisuutta.

Herra Lord näytti harmistuneelta. Hän tiesi olevansa suuresti epäsuosiossa paikkakunnalla eikä ollut mielissään siitä, että kyläläisten juorut joutuivat vierasten korviin. "Te, arvoisa rouva, pystytte kyllä käsittämään, että olen hartaasti kiintynyt elämäntyöhöni, vaikka naapurit käsittävät sen aivan väärin", virkkoi hän.

"Naapureilta en ole kuullut mitään", vastasi rouva Carey, "mutta naisen ei tarvitse muuta kuin tuntea hyvin lapset nähdäkseen mitä heiltä puuttuu. Te olette juuri näihin aikoihin niin kiinni kirjallisissa töissänne, että nuorisonne luonnollisesti kärsii siitä hiukan. Mutta teillä on kaiketi hengähtysaikoja kirjojenne lomassa?"

"Minulla ei ole mitään hengähdysaikoja, teokseni tulee kuusiosaiseksi ja olen tuskin päässyt puoliväliin kolmatta, vaikka olen jo seitsemän vuotta uhrannut tähän työhön. Mutta minulla on oivallinen taloudenhoitaja, joka huolehtii vaatimattomista tarpeistamme. Lapsistani ei ole seuraihmisiksi."

"Ei, ei vielä." (Neljäs pisto.) "Siksipä olisikin syytä totuttaa heitä seurustelemaan toisten kanssa, mutta nytkin he ovat hyvin herttaisia ja lahjakkaita lapsia."

"Minua ilahuttaa teidän hyvä ajatuksenne heistä, mutta yhtäkaikki he kirjoittavat äidinkieltänsä hyvin huonosti ja muutenkin heillä on peräti huonot yleistiedot."

"Oh, se seikka kyllä korjautuu, kun te saatte enemmän aikaa seurustella heidän kanssaan. (Viides pisto.) Minusta tuntuu, ettei sellaisia salaperäisiä asioita kuin sivistynyttä kieltä ja kulttuuria voida milloinkaan oppia koulussa. Eiköhän se kuulu meidän alaamme, professori Lord!" (Kuudes pisto.) "Oli miten oli, vaikka olette hyvin vaatimaton isä, niin sen kai myönnätte, että Olive on nero?"

"Sitä en ole koskaan huomannut", huomautti hänen isänsä. "En voi tietenkään sallia hänen harjoittelevan millään soittokoneella, sillä tieteellinen työni vaatii hiljaisuutta, mutta en usko hänen välittävänkään soitosta."

"Mutta hän piirustaa ja maalaa aivan hämmästyttävästi, ja hänessä on aivan intohimoista tarmoa ja sen ohessa sellaista keskittymistaitoa ja kiintymistä työhönsä, jota minä en koskaan ole huomannut kenessäkään ilman siihen yhdistyvää suurta kykyä. Minun luuloni on, että hän tulee pääsemään hyvin pitkälle."

"Ei liian pitkälle, toivoakseni", huomautti herra Lord jäätävästi hymyillen. "Olive maalatkoon sametille ja porsliinille niin paljon kuin mielensä tekee, mutta minä en ole mikään nuorten taiteilijattarien suosija."

"Enkä minäkään, ellei lahjakkaisuus osoittaudu niin voimakkaaksi, niin ilmeiseksi, että siihen täytyy kiinnittää huomiota; — mutta nyt en saa kauemmin viivytellä asiani esittämistä enkä pidättää teitä työstänne. Me vietämme tänä iltana kello seitsemän tupaantuliaisia, Olive ja Cyril ovat nyt meillä avustamassa valmistuksissa ja tahtoisin tietää, saavatko he jäädä illalliselle ja voitteko lähettää noutamaan heitä puoli kymmenen tahi kymmenen seutuvilla?"

"Tietysti he saavat jäädä, vaikka luulisin että teidän illallispöytänne tuskin sietää lisäystä."

"Siinä missä jo on viisi, ei haittaa kaksi lisää, siitä vain ruokahalu paranee", sanoi Carey-äiti myhäillen noustessaan.

"Jos sallitte minun noutaa hattuni ja päällystakkini, niin saatan teidät maantielle", sanoi herra Lord astuen eteishalliin. Sitten hän avasi rouva Careylle oven sanoen: "Sallittehan minun kantaa kääröänne?"

Hän ei vähääkään käsittänyt, miksi hän sen sanoi ja miksi hän sen teki. Tämä rouva oli sekaantunut hänen perhe-asioihinsa varsin epäilyttävällä tavalla ja lausunut useita huomautuksia, jotka olisivat kuulostaneet häijynilkisiltä, elleivät olisi tulleet niin kauniista ja miellyttävästä suusta. Rouva Popham ja rouva Harmon olisi vähemmästäkin ajettu ulos ovesta, mutta tässä professori Henry Lord nyt asteli tietä eteenpäin Carey-äidin rinnalla miettien tyytyväisenä, että tämä oli nostanut hänen hartioiltaan raskaan kuorman osoittaessaan aivan käsittämätöntä mielenkiintoa hänen epämiellyttäviä lapsiansa kohtaan. Vielä hän mietti sitäkin, että rouva asteli hyvin joustavasti lyhyessä mustassa puvussaan, että hänen kastanjanruskea tukkansa näytti ihmeteltävän kauniilta mustan huopahatun alta ja että hänen hipiänsä hohti hyvin valkoisena kiiltävää, mustaa ilvespuuhkaa vasten. Jonkinlaista limaista nestettä valui herra Lordin suonissa veren asemesta, mutta professori Henry Lordilla oli siitä huolimatta herkkä kohtansa, ja hän oli tällä hetkellä erinomaisen hyvällä mielellä melkein kuin olisi kirjan kolmas osa jo painovalmiina ja kustantajat vaatimassa sen julkaisemisoikeutta.

"En käsitä mistä Olive olisi voinut saada sellaisia lahjoja, joista puhutte", sanoi hän heidän astuessaan tietä eteenpäin. "Jo aikoja sitten hän sai joitakin oppitunteja, muistaakseni, ja hänen äitinsä jutteli usein siitä, että hän huvittelihe kynien ja värien parissa, mutta en ole vuosikausiin kuullut mitään siitä."

"Pyytäkää nähdä hänen luonnoksiaan kun jonakin päivänä puhelette hänen kanssaan hänen työstään", ehdotti Carey-äiti. (Seitsemäs pisto.) "Taitonsa on hän todennäköisesti perinyt teiltä."

"Minulta!" Painokirjaimet eivät pysty kuvaamaan professori Lordin hämmästystä.

"Sehän on luonnollista, kun otamme huomioon hänen erikoisalansa!"

" Minkä erikoisalan?"

Kevyt miekka ei tosiaankaan ollut riittävä tälle miehelle, paksu moukari olisi ollut sopivampi, mutta se olisi voinut haavoittaa ja rouva Carey halusi vain pistellä. Eikö tuo ihminen ollut milloinkaan nähnyt Oliven piirustavan eikä tarkannut millaisia aiheita hän valitsi?

"Hän maalaa eläimiä, eikä mitään muuta, jos hän vain saa seurata haluansa; vaikka hän suorittaa aika hyvin toisiakin tehtäviä. Onko mahdotonta, että eläintieteellinen työnne — ajatuksenne, vuosikausia kestänyt luokittelu, eläinten ruumiinrakennuksien ja tapojen väsymätön tutkiminen — olisi saattanut painua lapsenne mieleen? Hänessä on yhtä palava innostus kuin teissä itsessänne, se esiintyy vain toisella tavalla. Te olette kenties jollain salaperäisellä tavalla johtanut tietonne Oliveen. Katsokaa tätä, professori Lord. Olive antoi sen tänäpäivänä minulle."

He nojautuivat kumpikin tielle vievälle veräjälle, ja rouva Carey kääri auki maalauksen ja piteli sitä pystyssä veräjällä.

Oliven isä katseli sitä hetken aikaa ja sanoi sitten: "Minä en pysty arvostelemaan tällaisia asioita, en tekniikkaa enkä muutakaan, mutta täytyy myöntää, että ollakseen Oliven ikäisen tytön maalaama, se on varsin ansiokkaasti suoritettu."

"Oh, ei vain ansiokkaasti, vaan etevästi! Nancy-tyttöni seisoo siinä ilmielävänä, vaikka hänen kasvojansa ei näe. Katsokaa miten tuuli puhaltaa, katsokaa tuota hauskaa, ihastuttavaa vasikkaa; katsokaa ennen kaikkea taulun nimeä! Vain pieni neronalku olisi voinut kyhätä tällaista joka tuumalta nuoruutta huokuvaa luonnosta, ja nimittää sen 'Nuoreksi huhtikuuksi.' Oi, professori Lord, minä olen hyvin suorapuheinen, koska vaimonne ei ole elossa, ja naiset juuri useimmiten näkevät nupussaan olevat taipumukset lapsissa. Suokaa minulle anteeksi, mutta pyydän, ottakaa varteen ja kehittäkää tätä Oliven lahjakkaisuutta."

Sinisen samettipäähineen väriset silmät katselivat suoraan ja hartaasti filosofian tohtoria Henry Lordia. Ne kylpivät kyynelissä ja poski kalpeni ja punastui vuorotellen. Hän oli neljänkymmenen vuotias, mutta yhtäkaikki oli poski vielä kaunis.

"Minä mietin asiaa", virkkoi herra Lord hiukan hämillään kääriessään taulun uudelleen kokoon ja ojentaessaan sen rouva Careylle. "Joka tapauksessa olen suuresti kiitollinen teille. Teillä tuntuu olevan harvinainen kokemus lapsiin nähden. Saanko kysyä oletteko ollut opettaja tai oletteko ehkä vieläkin?"

"Vielä mitä!" hymähti rouva Carey. "Minä olen vain äiti — siinä kaikki! Hyvää yötä."

XXVII.

TUPAANTULIAISET.

Tupaantuliaisissa oli ilo ylinnä ja joka kymmenes minuutti vakuuttivat kaikki toisilleen, että ne olivat todennäköisesti onnistuneimmat kutsut, mitä koskaan oli ollut maailman historiassa.

Vettä valui runsaasti Ann-serkun kalliista putkista, jotka oli upotettu niin syviin ojiin, etteivät talvipakkaset voineet päästä niihin käsiksi. Natty Harmon koetteli illan kuluessa useita kertoja keittiön vesihanaa, sillä veden täytyi kaiken aikaa virtailla ylämäkeä kaivosta keittiöaltaaseen, ja hänestä se oli jatkuva ihme, joka saattoi joka hetkellä "tehdä lakon." Kellarin suurta uunia oli tähän asti käytetty vain kokeilemiseen, mutta yleisesti arveltiin, että sillä tulee olemaan täydellinen menestys. Tänä iltana ei ylimääräistä lämpöä kaivattu, ja oli määrä sytyttää takkavalkeat suurin juhlamenoin. Aloitettiin perheen arkihuoneesta; eversti Wheeler, Ralf Thurston, herra ja rouva Bill Harmon sekä Natty ja Rufus, herra ja rouva Popham sekä Digby ja Lallie Joy olivat kaikki ryhmittyneet uunin ympärille ihastuneina ja jännitettyinä odottaen tapausten kehitystä. Carey-äiti istui takan ääressä iloisesta kiihtymyksestä säteilevän pikku Peterin nojatessa hänen polveaan vasten ja odotellessa omaa suurta hetkeään, joka oli juuri tulossa.

"Kun tulette sisälle taloon, niin tervehtikää sitä, ja jos talo on kelvollinen, niin tulkoon rauhanne sen päälle."

"Olkoon se kaikille niille, jotka sukukunnasta sukukuntaan tulevat siinä asumaan Jumalan talo, taivaan portti."

"Sillä kukin talo on jonkun rakentama, mutta se, joka on rakentanut kaikki, on Jumala, ja Hän antaa meille kullekin elämän ja hengen ja kaikki hyvät lahjat."

Carey-äiti lausui nämä sanat niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti katsahtaen naapureihinsa vuoroin toiseen ja toiseen ja sivellen kädellään Peterin kiharaista päätä, että he tuskin tiesivät oliko oltava vaiti vai sanottava Amen.

"Raamattuako se oli, Osh?" kuiskasi Bill Harmon.

"Enkä tiedä; melkein kaikki, mitä hän sanoo kuulostaa minun korvissani Jumalan sanalta tahi Shakespearelta."

Carey-äidin tervehdyssanoja seuranneen hiljaisuuden aikana Gilbert lähestyi kori käsivarrellaan ja rakensi nopeasti ja näppärästi rovion messinkiristikon takana olevaan takkaan. Sitten Nancy ojensi Peterille löyhästi sidotun lyhteen sanoen: "Sytyttääksesi tulen tähän takkaan annan sinulle soihdun. Siinä on kedon yrttejä ruumiin terveydeksi, sananjalka laupeuden merkiksi, jalavan oksa rauhan- ja tammenoksa voiman merkkinä sekä muratinköynnös osoitukseksi, että elämme iäisesti teoissamme. Tähän olemme vielä lisänneet rosmariinin muistoksi ja orvokkeja ajatuksien merkiksi."

Peter kumartui takan eteen ja sytytti tulen kolmeen paikkaan, sitten hän ojensi soihdun Kathleenille hiipien takaisin äitinsä helmaan täydelleen mykistyneenä omasta merkitsevästä osallisuudestaan salaperäisten juhlamenojen suorituksessa. Kathleen pyöritteli kädessään soihtua lausuen muutamia kauniita, erästä tällaista tilaisuutta varten kirjoitettuja säkeitä:

'Pala, tuli, pala! Liekki, leiskua! Ken tässä kättä kohottaa, Hän suuren taikavoiman saa, Hän lämpöä viepi viluisille Ja hohdetta ulkona seisoville. He käyvät lieden äärehen Toivoen, kaivaten, Ylemmäksi pyrkien. Tää liekki ketä lämmittää Ja viihdyttää Hän milloinkaan ei yksin jää. Ja kellä koti kolkko on Ja liesi köyhä, loistoton, Hän tähän lämpöön tulkohon! Pala, tuli, pala! Liekki, leiskua!'

Sitten tuli Oliven vuoro avustaa. Ralf Thurston oli löytänyt rakkaasta Horatiuksestaan sopivan säkeen: Tibi splendet focus (Sinulle kotiliesi loimuaa). Olive oli maalannut tämän mietelauseen pitkälle, kaidalle kangaskaistaleelle ja antoi sen nyt herra Pophamille, joka nokkelasti kiinnitti sen sille varattuun paikkaan.

"Olivella on vielä toinenkin kaunis lahja Keltaiselle talolle", sanoi Carey-äiti nousten seisaalleen, "ja suorittaaksemme ohjelman seuraavan osan, on meidän saattueessa kuljettava yläkertaan minun makuuhuoneeseeni."

Kulkuetta johti Gilbert kantaen Hamiltonin äidin kuvaa, joka oli otettu vanhasta tiiliuunista "poikani Tomin" piilopaikasta. Carey-äidin makuuhuone, jonka seinäpapereilla upeili niittykukka-kimppuja, oli iloisesti valaistu ja valmiina vastaanottamaan lahjan. Nancy nousi tuolille ja ripusti muotokuvan uunin yläpuolelle sanoen: "Asetamme tämän kuvan tähän Agathan, Keltaisen talon omistajan, Lemuel Hamiltonin, äidin muistoksi. Sen alapuolelle panemme vihkosen kuivattuja satakaunoja, voikukkia ja angervoja, niitä kedonkukkia, joita hän eniten rakasti."

Nyt Olive otti pois viheriän seppeleen, joka oli peittänyt ruskein kirjaimin tiilitakan yläpuolelle maalatut sanat: " Mater Cara ". Kirjaimet olivat muinaisenglantilaista tyyliä ja niiden lomitse kiemurteli voikukkia ja angervoja uhkeissa kimpuissa.

"'Mater Cara' merkitsee 'äiti rakas'", selitti Nancy, "ja niin on tämä huone oleva täynnä muistoja kahdesta rakkaasta äidistä, poissaolevasta ja läsnäolevasta."

Sitten Kathleen ja Gilbert ja Julia, Carey-äiti ja Peter taivuttivat päätänsä lausuen kuorossa: " Oi Sinä, joka asut niin monessa kodissa, ota haltuusi tämäkin. Sinä, joka olet yksinäiset liittänyt perheeksi, siunaa elämämme näissä suojissa. Suo luottamuksen, rauhan ja tyytyväisyyden asustaa niissä, suo rakkauden, valon ja hyödyllisen työn ikuisesti tulvia maailmaan tästä talosta. Amen."

Hetken olivat kaikki ääneti ja sitten astui koko seurue portaita alas ruokasaliin.

"Tämäkös vasta kaunista!" mutisi Lallie Joy kääntyen isänsä puoleen, mutta tämä oli kadonnut joukosta. Ruokasali oli yhtenä loistavana valomerenä ja äänekkään ilon vallitessa sijoittautuivat vieraat pöydän ääreen. Carey-äiti kaatoi kahvia, Nancy suklaata ja muut tarjoilivat voileipiä ja kaakkua, piparkakkuja ja torttuja.

"Missä on herra Popham?" kysyi pöydän alapäässä istuva Nancy. "Ei voi olla hauskaa ilman herra Pophamia."

Juuri samassa mainittu herrasmies astui sisään kantaen suunnattoman suurta, viheriään huopaan kiedottua esinettä. Lähestyen ruokapöytää hän asetti taakkansa varovaisesti keskelle poistaen siitä vaatteen.

Se oli Likainen Poika huolellisesti korjattuna! Vieraat eivät luonnollisesti tietäneet mitään Careyn Kirouksesta ja Careyt olivat itse mykistyneet hämmästyksestä ja epätoivosta.

"Olen nähnyt tämän esineen tuhansina kappaleina kaiken kesää!" huudahti säteilevä herra Popham. "Arvasin, että siitä toivottiin vielä kalua tulevan, koska ei sitä oltu rikkaläjään heitetty. Ja kas, ei vielä sitä asiaa ollut, jota ei Osh Popham saanut korjatuksi, jos vain malttaa uhrata siihen tarpeeksi aikaa ja vaivaa. Ja niin minä eräänä iltana viime kuussa kannoin tämän pikkumiehen korissa kotiin, ja yksitoista iltaa olen istua nököttänyt sitä paikkailemassa! En tahdo väittää, että se olisi uuden veroinen, mutta on se sentään melkoista paremmassa kunnossa kuin vajan ylisillä viruessaan!"

"Kiitos, herra Popham!" sanoi rouva Carey katsoen vilkkuvin silmin nauravia lapsiaan. "Olittepa oikein kiltti kun niin paljon aikaa uhrasitte meidän hyväksemme."

"No niin, minä sanoin itsekseni, ettei mikään ole liika hyvää heille, ja kun kiitosjuhla tulee, niin toimitan vielä yhden asian, josta voivat olla kiitolliset!"

"Herkeä jo haastamasta, Pop, kuuletko?" kuiskasi Digby. "Sinä olet puhunut jo ainakin viisi minuuttia ja estät meitä syömään rupeamasta ja minä olen nälkäinen kuin susi."

Keltaisessa talossa lienee tuskin koskaan ollut niin hilpeätä, puheliasta, hyvänsuopaa, ystävällistä ja juhlatuulista illallisseuraa, vaikkakin kuvernööri Weatherby ehkä oli aikoinaan pitänyt siellä paljoa komeampia kutsuja. Kun kaikki oli loppuun suoritettu, lähdettiin ruusunväriseen, lehtimajantapaiseen saliin. Pian rätisi ja leimusi täälläkin kirkas takkatuli ja siellä kuunneltiin laulua, lausuntoa ja kuoroja, ja Osh Popham soitti viuluansa puhumattakaan illan loistonumerosta "Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten", jonka hän suoritti Carey-äidin säestyksellä. Sitä tehdessään hän työnsi silmälasinsa otsalle ja ummisti silmänsä, mutta eivät harmaat suortuvat sen paremmin kuin silmälasitkaan voineet himmentää sitä säteilevää hymyä, joka saattoi hänet näyttämään viisitoistavuotiselta ja nuoremmalta molempia lapsiaan.

Rouva Harmon arveli hänen laulavan liian paljon ja kuiskasi miehelleen toivovansa, että hän, Popham, olisi kanarialintu, jotta voisi saada hänet vaikenemaan heittämällä pöytäliinan hänen päänsä päälle, mutta muilta kuulijoilta hän sai jakamatonta suosiota osakseen.

Loppujen lopuksi koko seura kokoontui vanhanaikaisen pianon ympärille laulamaan lähtövirttä. Soittokoneen mahonki kiilsi mielihyvästä ja miksikäs ei, hoitihan se moitteettomasti (melkein moitteettomasti) pianon virkaa, ja sen lisäksi oli perhe viikkomääriä nauttinut kylläistä ravintoa siitä mitä oli säästetty sen vaihtohinnasta. Eihän mikään järkevä perhe voinut sitäpaitsi surra sellaisen muodottoman soittokoneen menetystä, joka seisoi kolmella jalalla, ja jota soitettiin vain yhdestä kulmasta. Korkea, hopeainen kynttiläjalka välkkyi tulenvalossa ja Carey-äiti soitti tuttua, rakasta, vanhaa säveltä muiden virittäessä äänensä Whittierin virteen. Careyt lauloivat kaikki kuin rastaat ja Peterkin, joka piteli virsikirjaansa ylösalaisin, sovitti pienen linnunäänensä joukkoon, milloin joku tuttu nuotti sattui hänen korviinsa.

Taas korjuunaika hymyää, Sen antimet on armiaat. Ja Luonnon työtä tervehtää Syyslaulut, virret voitokkaat.

Me nukumme, maa kasvuss' on Ja täyttyy tähkä kultainen. Me valitsemme pimennon. Vaan päivä paistaa eellehen.

Oi ihme, uusi joka syys. Oi lahjat päivän, sadesään! Tää armon yltäkylläisyys Saa kylmyytemme häpeään.

XXVIII.

'TIBI SPLENDET FOCUS'.

Keltaisen talon ulkopuolella oli eräs, joka katseli ja kuunteli kaikkea tätä, vaikk'ei yksikään koko seurasta sitä tietänyt, ja se oli professori Henry Lord.

Erotessaan rouva Careystä veräjällä viiden korvissa hän palasi omaan taloonsa ja määräsi illallisensa tuotavaksi tarjottimella työhuoneeseensa. Hän oli yleensä hyvin mieltynyt siihen, koska se vapautti hänet kaikista seurusteluvelvollisuuksista lapsiin nähden; ja tyytyväisiä olivat todella kaikki muutkin, kun hän aterioi yksinään, sillä Olive ja Cyril söivät halukkaasti ateriansa vain silloin, kun osuivat olemaan kahden pöydässä.

Hän lueskeli, kirjoitti ja selaili raskaita nidoksia, ja käveli edestakaisin huoneessa, ja veti salkuista värillisiä kuvalaattoja viettäen aikansa omaksi tyydytyksekseen, kunnes hän sattui vilkaisemaan kelloon sen lyödessä kymmenen. Hän oli unohtanut lähettää noutamaan lapsia, kuten hän oli Carey-äidille luvannut! Hän läksi halliin huutaen rouva Bangsia kaikuvalla äänellä. Ei vastausta. Ärtyneenä kuten aina pienimmänkin vastuksen kohdatessa hän meni alakertaan, mutta ei tavannut ketään keittiössä.

"Tuo hänen veljenpoika-nulikkansa on jäänyt illalliselle hotkimaan ja ahmimaan minun kustannuksellani", mietti hän, "ja nyt hän on lähtenyt saattamaan häntä! On kerrassaan hassutusta mennä noutamaan kotiin kuusitoistavuotista tyttöä ja kolmetoistavuotista poikaa. Ikäänkuin he eivät kymmenen ajoissa voisi kulkea kylätietä kahden! Mutta näyttäisi ehkä hieman omituiselta, ellei joku mene, enkä missään tapauksessa voi sulkea ovia ennenkuin he ovat tulleet."

Hän veti ylleen suuren päällystakkinsa, pisti lakin päähänsä ja läksi pahantuulisena astumaan tietä pitkin. Oli kuulakka, tähtikirkas ilta ja maa tuntui nopeasti jäätyvän. Hän astui eteenpäin kädet taskuissa ja pää riipuksissa. Astuessaan portista maantielle hän katsahti eteensä. Keltainen talo, joka oli kolmas rakennus mailin välimatkalla, oli yhtenä valomerenä. Jokaisessa ikkunassa oli varmaankin kynttilä tahi lamppu, ajatteli hän. Maa yleni jonkinverran talon kohdalla vaikkei sitä voitu nähdä kesällä tuuheitten lehvien takaa, mutta nyt olivat puut melkein alastomat.

"Kaunis naapurini on tuhlaavainen", puheli hän itsekseen tuikeasti hymähtäen. "Kiitosjuhlan kunniaksiko tässä näin valaistaan? Ei toki, nyt muistan hänen sanoneen, että hän aikoi viettää jonkinlaisia tupaantuliaisia."

Lähestyessään taloa hän näki, että ikkunaluukut olivat sulkematta ja että uutimia ei oltu vedetty eteen. Keltainen talo ei suinkaan aikonut kätkeä kynttiläänsä vakan alle tänä iltana eikä naapuritaloja sitä paitsi ollut lähettyvillä.

Seisoen alimmalla "ympyräportaalla" hän saattoi nähdä nurkassa seisovan ryhmän laulamassa säteilevin kasvoin:

'Taas korjuunaika hymyää Sen antimet on armiaat.'

Carey-äidin sorea pää kohosi ylevänä hänen mustasta puvustaan ja hänen kaulansa oli yhtä valkea kuin leveä pitsikaulus, joka oli hänen ainoa koristeensa.

Nancyn hän tunsi ulkonäöltä ja Nancy kirkkaanpunaisessa hameessaan lauloi hartaasti kiitollisen sydämensä syvyydestä. Kuka oli tuo tummatukkainen tyttö hänen vieressään — hänen oma Olive-tyttönsä, käsivarsi Nancyn vyötäisillä. Isä oli aina pitänyt häntä rumana, mutta nyt oli hänen tukkansa sileissä palmikoissa ja hänen silmissään oli kirkas hehku. Cyril seisoi Gilbertin ja Carey-äidin välillä. Cyril ei hänen tietääkseen saanut kurkustaan yhtäkään ehjää säveltä, vaikka olisi henki ollut kysymyksessä, mutta hänkin näytti aukovan huuliansa ja ääntävän sanoja muiden tavalla. Missä olivat pelokkaat silmät, surkea katse ja arkaileva käytös, mitä hän niin inhosi pojassaan. Herranen aika! poika laski kätensä rouva Careyn olkapäälle lyöden siinä hiljakseen tahtia yhdellä sormella ikäänkuin äidin olkapää olisi ollut sopiva kaikenmoisiin hauskoihin ja tarpeellisiin tarkoituksiin.

Jos hän koputtaisi ovelle, arveli hän, niin hän häiritsisi tunnelmaa, joka nähtävästi oli korkeimmillaan. Häntä, professori Henry Lordia, ei tietenkään haluttanut mennä sisään ja yhtyä seuraan, missä Ossian Popham ja Bill Harmonkin olivat suosittuja vieraita.

Uteliaana hän kierteli taloa kurkistaen sisään kaikista ikkunoista ja asettuen milloin mihinkin asentoon nähdäkseen niin paljon kuin mahdollista eri huoneista. Lopulta hän takkaloimun houkuttelemana vetäytyi perheen arkihuoneen ulkopuolella olevalle pengermälle. Arkihuoneessa roihusi komea tuli ja hänen siinä katsellessaan hiipi Digby hiljalleen sisään, kohenteli halkoja kuin olisi hän ollut talonväkeä, työnsi kekäleitä yhteen kohti, asetti paikoilleen messinkisen ristikkosuojustimen ja pujahti sitten jälleen ulos niin joutuisasti kuin suinkin mahdollista, ettei häneltä menisi paljon hukkaan kesteistä.

"Näyttävät olevan hyvin kotiutuneita täällä", ajatteli herra Lord.

Tuli loimusi iloisena ja kirkkaana. Se valaisi uuninreunustan alapuolella olevaa valkoista laudoitusta sekä eräitä siihen kullalla ja tumman vihreällä maalattuja sanoja. Hän litisti kasvonsa ikkunanruutuun luullen erehtyvänsä, mutta vähitellen kirjaimet esiintyivät selvempinä ja hän luki vaivatta "Tibi splendet focus".

"Joku näyttää täällä tuntevan Horatiusta", ajatteli Henry Lord, filosofian tohtori, harhaillessaan pois pengermältä. "'Sinulle kotiliesi loimuaa'. En huoli mennä sisään niin kauan kuin tuo joukkue on siellä; odottakoot, ja jos menee hyvin myöhäseen, saattaa kait joku lapset kotiin."

Hän kulki pitkin talon syrjää ja jokaisesta ikkunasta hohti kirkasta kynttilän valoa.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Kymmenistä ikkunoista tulvehti tervetuliaisvaloa. Sen loiste ja tuike suorastaan vainosi häntä, kun hän suuntasi askeleensa omaa synkkää, ilotonta kotiansa kohti. Ehkäpä sittenkin oli parasta hänenkin tämän jälkeen pitää alakerrassa jokin lamppu palamassa merkiksi, että paikka oli asuttu.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Hän oli muurannut umpeen lukuhuoneensa takan ja tuotattanut itselleen umpinaisen kamiinin, koska oli aivan mahdotonta samaan aikaan hoitaa tulta avonaisessa takassa ja kirjoittaa kirjaa. Hän ei tietänyt, että saattaa kirjoittaa kahta vertaa paremman kirjan puolet vähemmässä ajassa, kun on takkavalkea apuna. Hän ei tuntenut yhtäkään niistä lukemattomista pikkuapulaisista, jotka rientävät luoksemme tällaisista kodikkaista, odottamattomista elähyttämislähteistä.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Iankaikenko noiden sanojen piti soida hänen korvissaan. Kenties rouva Carey pitäisi sitä omituisena, jos hän antaisi lasten kävellä kotiin kahden. Kenties —

" Sinulle kotiliesi loimuaa."

Henry Lord, filosofian tohtori, nousi portaita ylös ja kolkutti ovelle. Digby Popham tuli salista avaamaan pääovea.

Kaikki odottivat jännittyneinä nähdäkseen kuka näin myöhäinen tulija oli.

"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa Olive-neidille ja Cyril Lordille, että heidän isänsä on tullut heitä noutamaan."

Herra Lordin kylmä, ankara ääni kajahti saliin ja siellä voitiin selvästi kuulla joka sana.

Gilbert ja Nancy seisoivat yhdessä ja Gilbert kuiskasi heti sisarelleen: "Onko se vanha mörkö todella tullut noutamaan Olivea ja Cyriliä?"

"Hiljaa, Gilly! Mörkö on varmaan muuttunut ihmiseksi, muuten hän ei olisi ensinkään tullut!" vastasi Nancy.

XXIX.

KUN 'TYÖ JA HUONE KAUNIHILTA NÄYTTÄÄ.'

Joulukuu, tammikuu ja helmikuu kuluivat niin nopeasti kuin olisi niissä ollut taikaa. Tätä ennen eivät Careyt olleet tietäneet mitään maalaiselämän ankarasta talvesta, mutta tähän saakka siitä oli ollut pelkkää hauskuutta. He olivat nuoria, reippaita ja iloisia, ja kylmä sää näytti lisäävän kaikille tarmoa. Ensimmäisen kerran vuosikausiin Kathleenin arka kurkku ei tuottanut huolta, Nancyn posket rusoittivat entistä punaisempina, Gilbert kävi päivä päivältä hartiakkaammaksi ja rotevammaksi ja suorastaan hekkumoitsi luistelemisessa ja mäenlaskussa, ja Juliankin oli pakko ryhtyä aivan luontonsavastaiseen toimeliaisuuteen, sillä hän ei olisi pysynyt lämpimänä puuhailematta.

Kylminä, kirkkaina aamuina Carey-äidin ja Peterin oli tapana makuuhuoneen ikkunasta seurata hilpeän, pienen retkikunnan lähtöä opistoon. Kimaltelevan lumihangen poikki kiitivät Olive ja Cyril Careyjä vastaan ja aina tavattiin samalla paikalla ja samalla hetkellä. Siinä nähtiin karkeita punaisia päällystakkeja ja viittoja, punaisia kintaita, oravannahkaisia korville painettuja lakkeja, punaisia sukkia, paksuja kenkiä kalosseineen ja nahkahihnoihin kiristettyjä kirjoja. He olivat kuin parvi punatulkkuja, ajatteli Carey-äiti, kun he nostivat kasvonsa ikkunaa kohti hymyillen hänelle aamuhyvästiänsä. Ennen lähtöään Gilbert oli sullonut suuren kellariuunin täyteen lujia puuhalkoja ja rouva Careyllä ja Peterillä oli paljon aamuaskareita taloudessa tehtävänä. Kello seitsemän oli koko perhe ollut jalkeilla. Julia oli lakaissut ja pyyhkinyt tomut, Kathleen oli avannut makuuhuoneiden ikkunat, puhdistanut pesuvehkeet, täyttänyt vesikannut ja muuttanut puhtaat käsiliinat. Gilbert oli kantanut halot ja Peter sytytysvehkeet, sillä toisissa huoneissa täytyi sytyttää takkavalkea. Äiti oli keittänyt yksinkertaisen aamiaisen Nancyn siivotessa ruokasalia ja kattaessa pöytää ja kello kahdeksan käytiin ruualle nälkäisinä kuin nuoret karhut nauttimaan pöydän antimia. Siinä oli kukkuralautasellisia ruskeita ja valkeita leipäviipaleita, munavateja tahi tähteeksi jäänyttä turskaa tahi kivivadissa lämmitettyjä herneitä, toisinaan paistettuja perunoita, leipäkeittoa tahi Nancyn kehuttuja ohrasämpylöitä. Lauantaiaamuisin oli pannuleipää ja vaahterasiirappia heidän omista puistaan, Osh Popham oli näet keväällä neuvonut heille, miten vaahteroista juoksutettiin mahlaa suuria ämpärillisiä ja siitä sitten keitettiin mainiota siirappia. Carey-äiti ja Peter korjasivat vuoteet toisten lähdettyä kouluun ja oli somaa nähdä kuinka topakkana Peter-lintu, toisinaan päällystakissa ja kintaat käsissä, seisoi vuoteen alapäässä auttaen äitiänsä levittämään ja suoristamaan lakanat ja tyynynpäälliset. Hänen pulleat säärensä kuljettivat hänet kymmeniä kertoja asioille yläkerrasta alakertaan ja päinvastoin, ja kaiken aikaa tulvi hänen suustaan loppumaton virta hilpeätä juttelua, kun hän suloisella, piipittävällä äänellään kertoeli äidilleen mitä hän oli juuri tehnyt, mitä hän paraillaan teki, miten hän sen teki ja mitä hän aikoi tehdä minuutin tahi kahden kuluttua. Puoliyhdestätoista puolikahteentoista oli sitten pieni tyven hetki, jolloin Peter opetteli lukemaan, mikä vain toisinaan leipomispäivinä syrjäytettiin. Tähän aikaan oli jo keittiö puhdas ja kiiltävä. Hella loisti puhtaana ja tuli ritisi ja räiskyi. Aurinko paistoi ikkunasta sisään tehden kaiken voitavansa niinä harvoina tunteina, kun sen oli sallittu hoitaa tehtäviään Uuden Englannin lyhyenä talvipäivänä. Peter istui jakkaralla äitinsä tuolin vieressä sylissään " Iloinen aapinen ", josta hän totisena ja tarkkaavaisena ammensi oppia luullen sitä koko maailman avaimeksi. Oh! olivatpa ne onnenhetkiä Carey-äidille, kun hän pojan äitiin kääntyneissä kasvoissa näki isän kuvan ilmielävänä, kun tuo muistista häipymätön hymy ja ilakoiva silmänisku Peterin kasvoilla antoivat hänen sydämelleen tuskan pistoksen, joka yhtäkaikki oli puolittain iloa, sillä siinä olivat suloiset muistelmat voimakkain osa. Kuinka paljon hän oppikaan itse tänä hiljaisena rauhan hetkenä täyttäessään Peter-linnun järjen ja sielun taivaallisella opetuksella. Rakkautta tulvi hänestä, äänestä, huulilta ja silmistä, ja rakkautta joi hän itsekin janoisen halukkaasti pienestä, hänen polvillaan istuvasta ihmistaimesta. Mutta tunti oli pian kulunut loppuun. Eikä aikaakaan kun jo alkoi kattila porista, perunat kiehua padassa ja Carey-äidin lusikka hämmentää kaikkea sitä hyvää, joka oli kauan pitänyt hiljaista pihinää paistinpannussa. Toisinaan siinä oli naudanliha viipaleita, toisinaan lampaanlihaa, mutta tulos oli tavallisesti sulava sekoitus nauriita, porkkanoita ja sipulia herkullisessa liemessä, missä siellä täällä yllätyksenä yksitoikkoisuuden estämiseksi uiskenteli lihamöhkäleitä.

Äidin oli ryhdyttävä astiainpesuun sen jälkeen kuin hän oli peittänyt Peter-linnun lämpimään huopaan arkihuoneen sohvalle ja jättänyt hänet sinne unia vetämään, mutta hänen sydämessään ei ollut sijaa nurinalle, vaikka päivät olivat raskaat ja työ tottumattomalle ikävää. Jospa rahaa vain olisi ollut hiukan enemmän! Siinä hänen varsinainen huolensa, sillä satunnaiset, ylimääräiset tulot kävivät yhä niukemmiksi, ja vuoden kuluttua oli heidän pieni rahastonsa oleva surkean mitätön. Tokkohan hän teki kaiken voitavansa, tuumi hän, puuhaillessaan lentävin askelin Keltaisessa talossa milloin ylisellä, milloin kellarissa tahi huoneissa. Hän osasi soittaa pianoa ja laulaa; hän osasi puhua kolmea kieltä ja lukea neljää; hän oli tehnyt hovikumarruksen kahdessa ulkomaalaisessa hovissa; ihailu ja rakkaus olivat seuranneet häntä niin kauan kuin hän saattoi muistaa ja yhtäkaikki hän nyt neljänkymmenen ijällä asui leskenä Uuden Englannin sydänmaassa, pienessä kylässä, valmistaen lihahöystettä lapsilleen päivälliseksi. No niin, nykyinen aika oli valmistuksen aikaa, hänen tuli olla kiitollinen siitä, että hän saattoi hankkia lapsilleen yksinkertaisen päivällisen, hänen tuli olla kiitollinen siitä, että hänen pihvinsä, lihakeittonsa ja pähkinäputinkinsa muuttuivat vereksi, lihaksiksi ja aivokudokseksi, joista ehkä myöhemmin saattoi koitua maailmalle jotain hyötyä! Hänen tuli olla kiitollinen siunatusta onnestaan saada lähettää neljä rusoposkista, nauravaa, virkeätä lasta kulkemaan lumista tietä valkeaksi maalattuun opistoon; kiitollinen siitä, että näki iltalampun ääressä neljä, hartaasti kirjan yli kumartunutta päätä, jotka silloin tällöin kääntyivät hänen puoleensa saamaan apua ja rohkaisua vaikeissa kohdissa. Oliko syytä valittamiseen niin kauan kuin myrskylinnut työskentelivät ja leikkivät Carey-äidin vesipuutarhassa kooten voimia, jotta voisivat lentää jäävuorien ylitse ja sukeltaa niiden alitse sekä lopulta kiivetä Hohtavan Muurin yli? Muurissa ei ole milloinkaan porttia; Vetten-pienokainen Tom oli itse päässyt sen perille, siksipä vain oikein urheat kiipijät pystyvät voittamaan Rauhalammen matkan tuhannet vaikeudet. Eihän Carey-äidin poikaset voisikaan lentää merien yli näyttämään hyville linnuille tietä, elleivät olisi omin voimin opetelleet? Tällaisina hetkinä Carey-äidin oli tapana tarkastaa kuvaansa peilissä sanoen; Ei kannata valittaa, rouvaseni! Äitiyden iloja ei saa kukaan ilman huolia! Ajattele ilojasi äläkä ole pelkuri! —

Ken Herran mielen mukaan luutaa käyttää, sen työ ja huone kaunihilta näyttää.

Silloin hänen silmänsä muuttuivat sinisestä sametista siniseksi teräkseksi ja jokin jumalallinen siunauksen lähde soi hänelle uutta voimaa olemaan lapsilleen sekä isänä että äitinä.

Keltaisen talon lämmin liesi levitti valoa ja lämpöä, ei vain sen ääressä istuville, vaan ympäri koko kylän. Pidettiin joulu-, uudenvuoden- ja loppiaiskutsuja ja näihin aikoihin Bill Harmon näki puupinon Careyn vajassa epäilyttävästi hupenevan. Hän tiesi mitä sylestä maksettiin — kuka sen paremmin olisi tietänyt; mutta hän ja Osh Popham vilkuttivat toisilleen silmää eräänä tuulisena helmikuun päivänä ja ajoivat vajaan kolme syltä kahden asemasta hyvin tietäen ettei halkojen mittaaminen ollut kuulunut Carey-äidin kasvatukseen. Natty Harmon ja Digby Popham tajusivat vanhempiensa esimerkin verrattomasti paremmin kuin heidän saarnansa ja pyysivät eräänä iltapuolena saada sahata ja pilkkoa muutamia isoja halkoja.

Rouva Carey katsahti heihin tutkivasti, ihmetellen mielessään mahtoivatko he ehkä arvata millä kannalla hänen raha-asiansa olivat ja tultuaan siihen päätökseen, että se oli mahdotonta, sanoi hän hymähtäen: "Saatte mielellään tulla tänne sahaamaan tunniksi tahi pariksi, jos tulette lauantai-iltana takkatulelle, kun aiomme koetella taitoamme sanaleikeissä ja nauttia pähkinöitä ja marjamehua."

Leskirouva Berry, joka piti opistolaisia täysihoidossa, lähetti heille silloin tällöin sulavan lihapiirakan ja rouva Popham ja rouva Harmon toivat kuivattuja omenia tahi kurpitsoita, juurikasveja tahi Baldwinin omenia. Ne olivat heidän mielestään vähäisiä antimia siihen katsoen, että kauan tyhjänä ollut Keltainen talo levitti nyt majakkatulen tavoin säteitään yli koko harmaan kylän.

"Ei se rouva taida olla kovin taitava talousihminen!" sanoi Bill Harmon. "Joka kerran kun hän lähettää minulle öljykannunsa täytettäväksi, annan hänelle hyvän tuopinmitan kaupantekiäisiksi, mutta eipä hän jumal'avita, näy tuosta tulevan hullua viisaammaksi! Koetan mitata hänelle kaikessa niin runsaasti kuin hän mittaa lapsilleni, mutta ei kukaan voi pysyä hänen tasallaan! Hän on kuin aurinko, joka paistaa niin hyville kuin pahoille. Henry Lordin nuoret syövät siellä aamiaista ja illallista kerran tahi kahdesti viikossa, vaikka sillä vanhalla kitupiikillä on viisikymmentätuhatta dollaria pankissa."

"Älä huolehdi Bill", sanoi Osh Popham; "jossain hän kerran saa korvauksen. Kaiketi Kaikkivaltias pitää tätä naista silmällä ja johtaa hänet vielä lihaville laitumille. Nuoret kasvavat aikuisiksi ja opiston opettaja sanoo, että he voittavat itse pirunkin, niin ovat teräviä oppimaan! Pojasta tulee piankin vikkelä mies, joka tuo hyvät viikkorahat kotiin äidilleen. Tytöt ovat siksi kauniit, että kaappaavat itselleen miehen niin pian kuin ovat täysissä höyhenissään, ja niin he kaikki ennen pitkää joutuvat lihapatojen ääreen. Ma jo alunpitäen sain hyvää silmää tälle perheelle ja olen tavattoman mielissäni siitä, että aikovat taas keväällä korjauttaa huoneitaan. Teen vaikka ilmaiseksi työtä tuollaisille ihmisille."

"Kait sinä siitäkin olet heille kiitollinen, että kuuntelevat puheitasi, Osh! Tulivatkin tänne juuri parahiksi kuuntelemaan juttujasi, kun muut kylässä olivat jo saaneet tarpeeksi niistä."

"Osaisit vain sinäkin hiukan enemmän juttuja, Bill", vastasi Popham, "niin useammin kutsuttaisiin suakin sinne pikku apua toimittamaan, omenia paistamaan ja iltaa viettämään. Niin rattoisaa talvea ei minulla ole ollut sitten kun Marian kanssa yhteen mentiin kaksikymmentä vuotta takaperin."

"Hän on sinua pitänyt vauhdissa siitä pitäen", hihitti Bill Harmon.

"Niin on", myönsi Osh iloisesti, "mutta tuskinpa sinun kannattaa tuosta ilkkua, sillä et ole koskaan itsekään saanut oikein hengittää naimisiin mentyäsi! Mutta kuuletkos mun valittavan! Maria kiirehti mua kosimaan, ja kiirehti mua naimaankin hänet ja siitä pitäen hän ei ole hellittänyt kättään minusta minuutiksikaan; mutta kyllä hän minut taivaaseenkin kulettaa samaa vauhtia, siitä saat olla varma. Sinne hän saapuu meistä ensimmäisenä, kuten tavallisesti, ja jää hievahtamatta seisomaan salpojen luo, kunnes saa Digin, Lallie Joyn ja minun turvaan."

"Kunnon nainen hän on ja niin on minunkin eukkoni", huomautti Bill tunteellisesti; "ja eversti Wheeler sanoo kunnon naisten olevan sisästä niin muokattuja, etteivät he kaiken aikaa voi olla naurussa suin. Molemmat he nyt paraillaan liikuttavat hyppysiään koulunopettajan hyväksi; siinä hommataan ja puuhataan kuin olisi hän mikäkin morsian, se Thurston."

"Hän on ensiluokkainen opettaja; vain se, jolla itsellään on opettajakokemusta voi tietää kuinka hyvä opettaja Ralf Thurston on, ja minulla sitä on, jotta tiedän mitä puhun."

"En ole koskaan kuullut sinun olleen opettajana, Osh!"

"Et ole lähes kaikkia kuullut minusta, ja hyvin vähän tiedät mitä toimitin ennen Beulahiin tuloani, sillä sinusta ei ole juttujen kuulijaksi, Bill! Olen kerran opettanut Digbyn tunnetuimmassa koulussa, ja poikani Digby sai nimensä siitä koulusta! Isäni ja äitini, näetkös, olivat päättäneet antaa minulle koulukasvatuksen, mutta minulla ei ollut taipumusta siihen päin. Minä olin iso, vahva, kömpelö pojanvetelys, ja vaikka eivät lukuni sujuneet koulussa, pidettiin minua siellä, kun olin pallopelissä niin taitava. Toista luokkaa ylemmäs en koskaan tullut, enkä sinnekään olisi tullut, ellei johtokunta olisi katsonut asiaa sormien läpi pelastaakseen minut koululle. No niin, professori Millard oli matkustanut maalle luentoja pitämään jonnekin Bangorin lähelle ja siellä hän tapasi koulunjohtajan, joka kertoi hänelle että Digbyssä oli kova opettajapula. Hän sanoi heillä jo olleen kolme kappaletta kolmen viikon kuluessa ja heidän sen lisäksi menettäneen kaksi uunia; sillä pojat olivat ajaneet opettajat tiehensä, purkaneet uunit ja heittäneet tiilet ovesta opettajain päälle. Kun professori Millard oli kuullut tämän, virkkaa hän: 'Minäpäs tunnen nuoren miehen, joka sopii koulunne opettajaksi; Ossian Popham on sen miehen nimi. Koulun tarkastaja tuli minua haastattelemaan ja minä sanoin. 'Suostun opettamaan koulussanne yhdeksän viikkoa sadan dollarin palkkiosta, ja jos jätän työni ennen sovittua aikaa, en vaadi senttiäkään!' 'Siinä vasta miestä', sanoo tarkastaja ja niin sovittiin asiasta pitkittä puheitta. Olin mielissäni, että oli lauantaipäivä, jotta saatoin heti lähteä matkaan niin kauan kuin olin vielä sillä päällä. Tulin sunnuntaina Digbyyn ja löysin hyvän täysihoitolan. Johtokunta ei ruvennut minua tutkimaan kaikeksi onneksi. Kolme viimeistä opettajaa oli ollut erinomaisia miehiä, mutta uunit olivat silti menneet menojaan; niinpä he vain tarkastivat suurta kokoani ja käsivarsieni lihaksia ja sanoivat tulevansa kuuntelemaan jonakin päivänä ensi kuussa. 'Tulkaa milloin teitä vain haluttaa, kunhan ette tule ensimmäisenä päivänä', sanon minä. 'Ensimmäisenä päivänä tulee minulla olemaan riivatun paljon työtä'."

"Aikaisin maanantaiaamuna läksin koulutaloon ja tein uuteen pesään aimo tulen. Kun se ei enää kaivannut hoitoa, läksin naapuritaloon ja katselin sieltä oppilaiden tuloa. Talon emäntä oli leskivaimo, jolla oli iso, rajutapainen pojanvetelys koulussa ja hän vei minut mielihyvin ikkunaan, josta taisin katsella. Oli hirvittävän kylmä päivä ja kun kello oli kymmentä vailla yhdeksän ja kouluhuone oli täynnä, astuin sisään suurena kuin mikäkin elefantti. Takana istui viisi riviä isoja poikia ja tyttöjä näyttäen jokainen siltä kuin olisivat uskaltaneet käydä vaikka karhun kimppuun, ja pikkuiset istuivat edessä, kaikki kiikutellen tuoliaan ja nauraa hihittäen. Jo alun pitäen panin heidät hämmästymään, sillä sisään tullessani lukitsin heti oven ja pistin avaimen taskuuni rauhallisena kuin kameeli."

"En virkkanut yhtään sanaa, eivätkä ne kääntäneet silmiään minusta. Kiskaisin päästäni nahkalakkini, sitten rukkaseni, sitten päällystakkini, ja asetin ne tuolille pöytäni taa. Sitten katosi takki päältäni, sitten kaulahuivi ja kaulus, ja nyt alkoivat jo isot tytöt näyttää hätääntyneiltä. Sitten käärin housunkannattimet vyötäisilleni ja sidoin ne lujasti yhteen, sitten sanoin kuuluvalla ja selvällä äänellä: 'Minä olen uusi opettajanne! Minulle on luvattu sata dollaria kun olen päättänyt opetukseni tässä koulussa ja minun aikomukseni on olla täällä loppuun asti ja periä rahani. Nyt on kello viittä vailla yhdeksän. Yhdeksään asti saatte tuumia asiaa. Noh!' sanon, 'tulkaa pois! kaikki te suuret pojat, jos aiotte koettaa, niin selvitetään asiat heti tällä paikalla. Tappeleminen ja oppiminen ei oikein luista samalla haavaa, parasta on niinmuodoin, että nyt heti päätämme kellä tässä koulussa sananvalta on. Uuni on uusi ja minä olen uusi, enkä aio täältä väistyä ennen lukukauden päättymistä!'"

"No niin, ei yksikään koko roikasta hievahtanut paikaltaan eikä hiiskunut sanaakaan! Koko ensimmäisen viikon opetin koulussa paitahihasillani, mutta sen jälkeen se oli tarpeetonta. Matematiikan opetuksessa olin heikonlainen, vanhempain poikain ja tyttöjen oli turvauduttava oppikirjoihinsa, jos mielivät edistyä — ei minusta ollut neuvojaksi — mutta jokainen oppilas siinä Digbyn koulussa sai kaiken aikaa kympin käytöksessään niinä yhdeksänä viikkona, jolloin minä oli siellä opettajana!"

XXX.

KOTISOPPI.

Oli myrskyinen perjantai-ilta maaliskuussa, ulkona elämöi tuisku, rakennellen uhkeita lumikinoksia. Beulah oli verhottu kuninkaalliseen kärpännahkaan, eikä ainoastaan verhottu vaan miltei hautautunut siihen. Keltaisen talon hirret narskuivat ja ikkunoille kokoontui lumiköynnöksiä. Pakkanen oli liikkeellä nipistellen varpaita ja korvia, ripustellen jääpuikkoja talojen räystäille ja koristellen metsän puut kimaltelevilla riippuhetaleilla. Tuuli ulvoi arkihuoneen uunissa, mutta suuren takan pesässä hehkui punainen hiillos ja leimuavat liekit heittelivät lepattavia varjoja lasten kasvoille. Ei ole mahdotonta kasvattaa lapsia keskuslämmössä, ja usein se on välttämätöntäkin, mutta ei kukaan voi vaatia, että se kävisi yhtä yksinkertaisesti ja hauskasti kuin takkavalkean ääressä.

Nancyn lämpimässä helmassa hyrräsi tyytyväisenä kolme uneliasta kissaa. Carey-äiti oli suostunut kahteen ja kun Nancy eräänä päivänä ilmestyi koulusta sylissään kolmas, niin hän jotenkin päättävästi lausui kieltävänsä siltä kodin turvan.

"Jos meidän täytyy olla säästäväisiä kissojen suhteen", huudahti Nancy kiihkeästi, "älkäämme ainakaan tällä alottako! se on sankaritar, vaikka se ei siltä näytä. Kun Rideoutin talo paloi poroksi, niin sen poikaset olivat vasussa keittiönuunin vieressä. Kolme kertaa se juoksi sisään liekkien läpi ja toi suussaan poikasen. Se on menettänyt hännänpäänsä ja osan korvastaankin ja toinen silmä on sokea; sano, äiti, mitä nyt arvelet?"

"Arvelen, ettei kukaan äidiksi itseään väittävä voisi kääntää selkäänsä sellaiselle äidille", sanoi rouva Carey empimättä. "Otetaan maitoa tuoppi enemmän, ja teidän, lapset, on silloin tällöin jätettävä jotain lautaselle; te puhdistatte ne aivan säädyttömän kiiltäviksi."

Tänä iltana oli Neuvottelevalla Raha-asiainkomitealla aivan valmistamaton kokous, kenties siitä syystä, että tällä viikolla oli lautasia kiilloitettu ruokapöydässä aivan pelottavassa määrässä.

"Lapset", sanoi Carey-äiti, "olemme säästäneet niin paljon kuin olemme kyenneet, olemme tehneet työtä minkä voimamme ovat sallineet; vaatteisiin olemme kuluttaneet tuskin mitään, mutta tosiasia on yhtä kaikki, että säästössä olevat varamme tuskin riittävät puoleksikaan vuodeksi eteenpäin. Mitä on meidän tehtävä?"

Nancy hypähti pystyyn, hajoittaen kissansa joka suunnalle.

"Carey-äiti!" huudahti hän nuhtelevasti. "Et ole maininnut rahaa uudesta vuodesta saakka, ja minä luulin, että kihnutimme eteenpäin kuten tavallisesti. Laskut ovat maksetut; mikä nyt on hätänä?"

"Niin, laskut ovat maksetut!" vastasi rouva Carey ja hänen nauravassa äänessään tuntui kyynelten vivahdus. "Laskut ovat maksetut, ja meillä on liian vähän rahaa jäljellä! Me syömme niin paljon ja me poltamme paljon halkoja ja öljyä!"

"Talven selkä on taittunut, äiti rakas!" virkkoi Gilbert hurjan vihurin ravistaessa ikkunaluukkuja kuten mäyräkoira rottaa. "Älä kuuntele tuota vihaista tuulta; se on vain maaliskuun pelotusta. Osh Popham sanoo, että lumi on köyhän pellon lantaa; hän sanoo, että kesä tulee aikaisin ja että tulee hyvä heinävuosi. Me saamme viisikymmentä dollaria niitystämme."

"Se on vasta heinäkuussa ja nyt olemme maaliskuussa," sanoi hänen äitinsä. "Toivoakseni pieni ylösalasin käännettävä Van Twillerimme kuitenkin auttaa meitä toukokuun läpi yhdessä muiden tulojemme kanssa. Mutta säästämispäivien aika on mennyt ja nyt ovat ansaitsemisen päivät tulleet, lapsi-kullat. Minä olen vanhin ja suurin, minun on alotettava."

"Ei koskaan!" huudahti Nancy. "Sinä aherrat jo tarpeeksi meidänkin puolestamme, mutta muiden puolesta sinä et saa koskaan ahertaa: saako hän Gilly?"

"Ei ainakaan minun suostumuksellani!" vastasi Gilbert hyvälle kajahtavalla äänenpainolla.

"Ensi talvena, pelkään, täytyy meidän sulkea Keltainen talo ja —"

Carey-äidin huomautuksen loppuosa jäi ikipäiviksi kuulematta; sillä Nancyltä merkin saatuaan Careyn perheen neljä nuorempaa jäsentä kaatui siinä tuokiossa pyörtyneinä lattialle. Nancy oli salaisesti harjoittanut Peterin sisarusten taitavimmaksi pyörtyjäksi, ja hänen lystikkäät yrityksensä jäljitellä Nancyä olivat niin hilpeyttä herättäviä, että Carey-äiti nauraen selitti, ettei kannattanut puhella vakavista asioista tuollaisten lasten kanssa.

"Mutta mami rakas, ethän sinä tarkoita täyttä totta?" mielisteli Nancy taivuttaen soreata päätään äitinsä olkapään yli ja painuen hänen syliinsä, jolloin Gilbert alkoi näytellä mustasukkaista koiranpentua ja muristen ja haukkuen ja tuuppien työnsi karvaisen päänsä äitinsä käsivarren alitse karkoittaakseen Nancyn hänen etuisasta paikastaan, jota tämä uljaasti puolusti. Tietysti Kittykin löysi pienen tyhjän tilan, johon hän saattoi ripustautua, ja Peter kiipesi sukkelasti äitinsä helmaan, joten rouva Carey näytti suoranaisesti uppoutuvan — lapsiinsa! Vuosi takaperin Julian oli tapana ylenkatseellisen näköisenä pysytellä loitolla tuollaisista hellistä perhenäytöksistä, mutta tänä iltana Carey-äidin ojentaessa kätensä ja tukahtuvalla äänellä huutaessa: "Auta, Judy!" hän tunsi olevansa yhtä tuon nauravan, meluavan ryhmän kanssa. Hän ei tietänyt, että tämä käsi ojennettiin hänelle syystä, että juuri samana päivänä oli tullut kirje, missä kerrottiin Allan Careyn tilan käyneen niin huonoksi, ettei hänen henkisestä toipumisestaan ollut enää mitään toivoa. Hän oli iloinen, toivehikas ja tyytyväinen, kirjoitti herra Manson, ja ylisteli lakkaamatta liikeyritystä, johon hän oli upottanut viimeiset tuhantensa. "Me voimme valmistaa sen kymmenellä sentillä ja myydä sen kymmenellä dollarilla", oli hänen tapansa sanoa innostuneena käsiänsä hieroskellen. "Me voimme maksaa vuokraa toimistohuoneestamme viisikymmentä dollaria kuukaudessa! Ja luulenpa melkein, että voisimmekin!" lisäsi herra Manson, "jos meillä olisi tarpeeksi uskoa ja pääomaa!"

"Käsitättehän, rakkaani, että jättäisin Beulahin vain kaikkein kylmimmäksi ajaksi tahi ansaitakseni hiukan rahaa", sanoi rouva Carey silitellen pukuansa, oikaisten kaulustansa ja kiinnittäen paikoilleen Nancyn rajusta syleilystä löyhtyneet hiuspalmikot.

"Minun täytyy heti ryhtyä käsittelemään tätä probleemia", virkkoi Nancy mittaillen askelillaan lattiaa. "Olenkin ollut niin syventynyt Virgiliukseen, niin retoriikkaan ja ainekirjoitukseen vajonnut, etten ole kuukausimääriin ajatellut keinojen keksimistä ja varojen hankkimista, mutta Keltaisesta talosta emme tietysti tule koskaan lähtemään, ja meidän on tietysti hankittava ja ansaittava tarpeeksi rahaa elääksemme siinä. Meidän täytyy tuumia tätä joka joutohetki, kunnes loma-aika tulee ja sitten meillä on oleva melkein neljä kuukautta aikaa koota itsellemme niin paljon omaisuutta, että suoriudumme ensi vuodesta. Minulla on jo itselläni hyvä tuuma. Arvelin odottaa kunnes olen täyttänyt seitsemäntoista, mutta siihen on vielä neljä kuukautta ja se kestää liian kauan. Olen joka tapauksessa kyllin vanha aloittamaan. Tunnen tällä hetkellä olevani kyllin vanha kirjoittamaan muistelmiani."

"Julkaise kirjeesi Amerikan konsulille Breslaussa; niistä syntyy aikamoinen kirja!" kiusoitteli Gilbert.

"Todennäköisesti minä sen teenkin, suulas Gillyni", vastasi Nancy ylpeänä harjaansa heilauttaen. "Ei joka tyttö saakaan kerran kuukaudessa kirjeitä Kiinassa olevalta amiraalilta ja Saksassa olevalta konsulilta."

"Minua et vain saisi kirjeisiin vastaamaan, ei, vaikkapa kirjoittaja olisi itse Saaban kuningatar tahi Intian keisarinna", huudahti Gilbert, jonka kynä oli tuntuvasti heikompi kuin hänen miekkansa. "Halloo, te molemmat siellä! mitä siellä kuiskailette?" huusi hän Kathleenille ja Julialle, jotka olivat vetäytyneet suuren huoneen syrjäisimpään soppeen ja siellä päät yhdessä sopattivat vilkkain elein.

"Meillä on tuuma! Meillä on tuuma! Olemme löytäneet keinon!" lauleskelivat molemmat tytöt lähestyen tanssiaskelin takan ääressä istuvaa ryhmää. "Emme puhu siitä mitään ennenkuin se on pantu toimeen, mutta se on kerrassaan loistava ja niin käytännöllinen."

"Kuinka paljon?" kysyi Gilbert suppeasti.

Tytöt kuiskailivat vielä parisen minuuttia ja näyttivät kertovan kaksikymmentäviisi ensin viidellätoista ja sitten uudelleen kahdellakymmenellä.

"Kolme dollaria ja seitsemänkymmentäviisi senttiä tahi neljä ja puoli dollaria viikossa riippuen olosuhteista!" vastasi Kathleen ylpeästi.

"Oletteko molemmat siinä?"

"Olemme."

"Koko päivänkö?"

Taas päännyökähdyksiä, kuiskauksia ja laskemista.

"Eikä, vain kolme tuntia päivässä."

"Tarvitaanko siihen minuakin?"

"Vain hiukan."

"Sen kohta arvasin!" sanoi Gilbert mahtavasti. "Aina te tarvitsette minua ja vasaraani tahi sahaani; mutta minäkin puolestani aion olla ahkera, niin että saatte nyt itse soutaa venheenne maalle."

"Saat maksun siitä, mitä teet", lausui Julia viekkaasti nykäisten Kathleeniä kylkeen, jolloin molemmat purskahtivat sellaiseen nauruun, joka on vain aivan nuorille suotu.

Samassa kolkutettiin ovelle, ja ympyräportailla kuului joku kopistelevan lunta jaloistaan.

"Mene avaamaan ovi, Gilbert; kukahan näin myöhään tällaisessa ilmassa tulee — vaikka eihän kello ole kahdeksaa enempää! Kas herra Thurstonhan siellä on!"

Ralf Thurston astui sisään punehtuen ja hymyilevänä, iloisena ystävällisestä vastaanotosta, mutta peläten häiritsevänsä ja uskaltamatta oikein näyttää kuinka onnellinen hän oli heidän seuraansa päästessään.

"Iltaa, hyvä herrasväki!" virkkoi hän. "Näettekö, en malttanut odottaa, rouva Carey. Ei pahinkaan myrsky voinut estää minua tulemasta tänä iltana teitä kiittämään."

"Mitä äiti on taas tehnyt?" kysyi Nancy. "Hänen oikea kätensä puuhailee alati, mutta kun hän ei milloinkaan puhu vasemmalle kädelleen tuumistaan, olemme me lapset aina pimeydessä?"

"Ei siitä kannata puhua", sanoi rouva Carey työntäen nuoren miehen ystävällisesti korkeaselkäiseen kiikkutuoliin. "Rouva Harmon, rouva Popham ja minä olemme vain koettaneet osoittaa herra Thurstonille kiitollisuuttamme siitä, että hän opettaa väsyttäviä lapsiamme."

"Kuinka tiesitte, että tänään on syntymäpäiväni?" kysyi Thurston.

"Kirjoitittehan päivän Lallie Joyn syntymäpäiväkirjaan?"

"Kirjoitin tosiaankin; sen olin jo aikaa sitten unohtanut. Minun syntymäpäivääni ei ole koskaan ennen muistettu ja olen jo kahdenkymmenenneljän vuoden vanha."

"Sitten oli jo aika muistaakin!" myhähti rouva Carey.

"Mutta, mitä äiti on tehnyt?" kuului Nancyn, Gilbertin ja Kathleenin kärsimätön kuoro.

"Hän tuli kolkkoon, ilottomaan huoneeseeni ja muutti sen kodiksi", sanoi Thurston. "Kenties hän toivoi, että pysyisin siinä hiukan enemmän ja vaivaisin häntä vähemmän! Joka tapauksessa hän on hankkinut Keltaiselle talolle melkein vaarallisen kilpailijan!"

Ralf Thurstonilia oli tilava, jotenkin ikävä huone Bill Harmonin puodin yläpuolella ja hän söi ateriat leskirouva Berryn luona, joka asui lähellä. Hän oli orpo eikä häneltä riittänyt rahaa ylellisyystavaroihin, sillä kaikki hänen ansionsa meni välttämättömien, opintoaikana tehtyjen velkojen maksamiseen.

Tänä pyryisenä perjantai-iltapäivänä, sillä aikaa kuin opettaja nautti aamiaisensa opistossa, oli rouva Carey kahden naapurinsa avustamana käyttänyt tilaisuutta hyväkseen muuttaakseen Ralfin huoneen mukavaksi ja viihtyisäksi. Vanha, halkeillut, savuava kamiini oli korjattu pois ja Bill Harmon oli varustanut huoneen käytetyllä Franklin-uunilla, joka hänelle oli jätetty suorittamattoman velan vastineeksi. Se oli valmistettu rasvakivestä ja edessä siinä oli aukenevat luukut niin että saattoi nähdä leimuavat liekit alla päin ja ikävissään istuessa. Olkimatto oven edustalla oli mennyt mukiin syksyaikana, mutta rouva Carey peitti nyt keskilattian kirkkaanpunaisella karvamatolla — se oli jäte Charlestownin talon sisustuksesta. Kumpaankin ikkunaan hän ripusti valkeat, kukikkaat uutimet. Ossian Popham oli hät'hätää kyhäissyt punaisella huopavaatteella päällystetyn varjostimen vuoteen ja pesukaapin eteen ja Ralfin pienen, huojuvan pöydän tilalle oli saatu iso, leveä honkapöytä, jota puolittain peitti vanha kirkkaanpunainen pianovaate. Nähdessään näiden esineiden aikaansaaman hauskan muutoksen Osh kiirehti takaisin vajakamariinsa ja palasi sieltä hetken kuluttua kantaen käsissään parisen kiireisesti kokoonkyhättyä hyllyä. Nämä hän naulasi seinälle ja täytti kirjoilla, mitkä hän löysi vaatekomerosta, lattialta, vuoteen jalkapäästä ja ikkunalaudoilta.

"Ethän sinä niin suuresti pidä väliä siitä missä iltasin istut, Ossian?" kysäisi rouva Popham, joka kaiken päivää oli elänyt ja liikkunut rajattoman tarmon huumauksessa. "Kiikkutuolissasi, näetkös, on turkinpunainen tyyny ja se näyttäisi niin hirveän hauskalta herra Thurstonin huoneessa. Sinähän soitat viulua suurimman osan iltaa ja käyt nukkumaan aikaisin."

"Mitäs minusta väliä!" huudahti Ossian hyväntuulisesti ja katosi heti pyydettyä istuinta noutamaan. Kun hän palasi, oli hänellä lisäksi kaksi suunnattoman suurta, keltaista merinäkinkenkää, jotka hän asetti lattialle molemmin puolin uuninmattoa. "Mitä niistä pidätte?" kysäisi hän rouva Careyltä.

"En ollenkaan", vastasi tämä päättävästi.

"Vai ette?" kysäisi Osh epäuskoisena. "No ihme ja kumma, kaikilla on oma makunsa. Entä mitä sanotte vanhasta pöytälampusta. Löysin kotoa yhden, jonka voin pronssata hienoksi parissa minuutissa, jos rouva Harmon voi hankkia varjostimen Billin tavaravarastosta."

He viipyivät kaikki huoneessa, kunnes tämä viimeinenkin keksintö oli pantu täytäntöön, viipyivät kunnes tuli uunissa oli palanut hehkuvaksi hiillokseksi. Sitten he laskivat ikkunakaihtimet alas, sytyttivät lampun, loivat vielä viimeisen ihailevan katseen huoneeseen ja lähtivät kotiin.

Tämä oli vaatinut vain muutaman tunnin ajatusta ja työtä, ja tuskin mitään rahallisia kustannuksia, mutta voitte kuvailla miltä Ralf Thurstonista tuntui, kun hän kylmästä ja pyrystä astui huoneeseensa. Hänestä näytti joku satujen loihtija käyneen siellä taikojaan tekemässä. Hän vaipui istumaan kiikkutuoliin ja katseli kiiluvaa hiillosta, katseli sitä lämmintä hohdetta, jonka se heitti iloiselle, kirkkaanpunaiselle matolle, katseli hämmästyksen ja ihastuksen huumeessa, kunnes hänen silmänsä sattui lampun vieressä olevaan korttiin — "Syntymäpäivälahja kolmelta äidiltä, jotka ovat kiitollisia teidän työstänne heidän poikiensa ja tyttöjensä hyväksi."

Hän tunsi rouva Careyn käsialan ja riensi Keltaiseen taloon niin pian kuin oli syönyt illallisensa, mutta nyt koko perheen läsnäollessa, hän tunsi olevansa tuppisuu ja tykkänään kykenemätön sanoin ilmaisemaan kiitollisuuttansa.

Oli makuullemenon aika ja nuori väki hupeni vähitellen takkatulen äärestä.

"Suutele äitiä ja sano hyvää yötä, Peter-muru", virkkoi Nancy, ottaen vastahakoista keruubia kädestä. "' Hoc opus, hic labor est ', herra Thurston, saada Peter-lintu nukkumaan, kun hän kerran on alakerrassa. Lyö kättä tulevalle opettajallesi, Peter; ei, sinä et saa suudella häntä; ei pikku poikien pidä suudella suuria klassikoita ellei heitä pyydetä."

Thurston nauroi ja nosti riemuitsevan Peterin korkealle ilmaan. "Hyvää yötä, pikku mies!" virkkoi hän. "Pidä kiirettä, että pääset kouluun!"

"Kyllä minä jo melkein voin tulla!" kehuskeli Peter. "Osaan jo lukea 'Herää — jo — poikaseni — päivällä — ei — nukuta, — jo — on — kaste — kuivumassa', kun pidän kirjan ylösalaisin, — enkö osaakin, mami?"

"Osaat sinä, poikani, lähde menemään nyt siskon kanssa."

Thurston avasi Nancylle oven ja hänen silmänsä seurasivat silmänräpäyksen verran nuorta tyttöä hänen astuessaan portaita alas. Vanhassa punaisessa kashimirhameessaan Nancy heloitti tänä iltana kuin mikäkin rubiini. Hänen silmiensä säihky, hänen tukkansa kiilto, hänen huuliensa pehmennyt puna, hänen notkean, nuoren ruumiinsa sulavat liikkeet, herättivät hänen äitinsäkin huomiota, vaikka hän oli tottunut tyttärensä kauneuteen. "Hän on tulemassa nuoreksi tytöksi!" ajatteli rouva Carey kaihomielin. "Minä näen sen jo selvästi, ja pian tulevat muutkin sen näkemään."

Voi! nuori Ralf Thurston oli sen nähnyt jo viikkokausia. Hän ei ollut ehkä niin paljon rakastunut Nancyyn, tyttöön, kuin Nancyyn, tulevaan nuoreen naiseen. Äitiä ympäröivästä sädeloistosta oli jotain tarttunut tyttäreenkin. Nancyssä tuntui alati niiden vaikutusten kosketusta, joiden alaisena hän oli elänyt syntymästään saakka. Häntä ei voinut katsella eikä puhutella tuntematta, että äiti hengitti, kasvoi, kukoisti hänessä päivä päivältä.

Nuori opettaja palasi takkatulen ääreen, missä rouva Carey yhä seisoi mietteisiin vaipuneena.

"En ole milloinkaan ennen saanut olla kahdenkesken kanssanne", sammalsi hän, "ja nyt tartun kiinni tilaisuuteen puhuakseni teille, mitä olette ollut minulle siitä päivin kuin Beulahiin tulin."

"Te olette auttanut minua vaikeuksissani enemmän kuin minä olen saattanut hyödyttää teitä", vastasi rouva Carey rauhallisesti. "Gilbert oli niin kapinamielinen maalaiskouluille, niin yliolkainen, niin halveksiva niiden ansioihin nähden, että täydellä todella pelkäsin hänen aikovan heittää lukunsa kesken opistossa. Te olette käännyttänyt hänet ja siitä olen hyvin kiitollinen."

"Olen tavattoman tyytyväinen kouluuni", sanoi Ralf, "ja tätä perhettä on minun siitä kiittäminen! Teidän lapsenne sekä Olive ja Cyril Lord ovat antaneet vauhtia koululle, ja muut seuraavat heidän jälkiään minkä kykenevät. Koko liudassa — vaikka heitä on kuusikymmentä — ei ole yhtäkään vetelystä eikä laiskuria. Beulah ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen ollut niin ylpeä opistostaan ja kiitosta lankee minunkin osalleni. Koetan tehdä Gilbertin ja Cyrilin puolesta mitä heidän vanhempi veljensä tekisi, mutta olisin ollut voimaton, ellei minulla olisi ollut kotia ja tätä liettä innoittamassa minua!"

" Tibi splendet focus!" lausui rouva Carey viitaten Oliven kirjoitukseen uuninreunan alapuolella.

"Olenhan sen tuntenut alusta alkaen!" virkkoi Ralf. "En ole koskaan tuntenut äitiäni, rouva Carey, ja harvojen naisten kanssa olen ollut tekemisissä elämässäni; olen ollut liian köyhä ja työn painama viljelläkseni heidän ystävyyttään. Sitten tulin Beulahiin ja te veditte minut piiriinne, kutsuitte tuntemattoman, ilottoman nuorukaisen pieneen ryhmäänne! Se oli ihanata, ihmeteltävää!"

"Mitä varten on olemassa äitejä, ellei juuri tehdäkseen tätä ja paljon muutakin äidittömille pojille?"

"Niin, kenties ei minulla toiste ole rohkeutta avata suutani; uskokaa siis minua, kun sanon että teidän vaikutuksenne on oleva elämäni käännekohta. En tahdo koskaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, tehdä mitään, joka voisi saattaa minut arvottomaksi istumaan tämän takkatulen ääressä! Niin kauan kuin voin käyttää aivojani ja käsiäni työhön, pyrin siihen, että voisin luoda aikanani toisen, samankaltaisen kodin kuin tämä on. Teidän ansionne on, että tyttö, joka minut ottaa, saa minusta paremman aviomiehen kuin muuten, teidän, että lapseni, jos niitä minulle suodaan, saavat paremman isän kuin muuten olisivat saaneet. Olkaa varuillanne, rakas rouva Carey, teidän takkavalkeanne hohtaa pitkän, pitkän matkan päähän!"

Carey-äiti oli liikutettu sydämensä syvimpään sopukkaan. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin Ralf Thurstonin nuoriin kasvoihin, joihin kieltäymykset ja ahkera opiskelu olivat painaneet leimansa. Ralf taivutti vaistomaisesti päätänsä osaksi salatakseen silmiin kihoavia kyyneleitä, ja rouva Carey suuteli häntä otsalle yksinkertaisesti ja hellästi. Siinä samassa nuorukainen heittäytyi polvilleen uuninmatolle; kaiken ihailevan hellyytensä hän laski Carey-äidin jalkain juureen, koko hänen nuorekas ritarillisuutensa leimahti ilmi äskeisen kosketuksen tuottamasta kunniasta.

Ja maailmassa on sittenkin naisia, jotka eivät välitä olla äitejä!

XXXI.

PILVIÄ JA PÄIVÄNPAISTETTA.

Talvi meni menojaan. Niityiltä ja kedoilta suli lumi vähitellen, ensin ne muuttuivat ruskeiksi ja sitten näyttäytyi siellä täällä, missä aurinko paahtoi kuumimmin, vihertäviä täpliä. Tiet olivat paksussa, tahmeassa rapakossa ja kärsimättömät talonpojat hoputtivat hevosiansa eteenpäin kärrynpyörien vajotessa syvälle liejuun. Sitten seurasi sateisia päiviä, tuuli kuohutteli joen lyijynväristä pintaa, paljailta puunoksilta tihkui raskaita vesipisaroita ja kaikkialla tuntui märän ruohon ja puhtaan, janoisen mullan tuoksua. Tuli lauhkeampi ilma, sitten rajuilmoja, sitten kosteutta ja sumua, mutta elämän henki edistyi varmasti siellä täällä, kaikkialla, ja maaemon herääminen, tuo ikuisesti uusiintuva ihme, oli jälleen alkanut. Mahla kohosi puihin, veri pulppusi lasten suonissa, äidit alkoivat valmistaa yrttiteetä ja siirappileipiä, nuoret ihmistaimet olivat rauhattomia; koko luomakunta sykähteli ja huokaili ja värähteli.

Huhtikuu oli kulunut vaihtelevine sade- ja päivänpaistepäivineen ja säät vakiintuneet.

Koko maa riemun saa, vedet soi, ilakoi. Ja joutuessa toukokuun saa luodut kaikki lauleluun.

Careyn tytöt eivät olleet milloinkaan kuulleet "elämän iloa" käytettävän juhlapuhelauselmana, mutta oi! he tiesivät siitä paljonkin näiden kahden ensimmäisen taivaallisen kevään aikana pienessä Beulahin kylässä! Auringonnousu oli niin ihmeellinen; puut ja ruoho niin lumoavan vehreät, kedonkukkaset niin ihanat! Entä joki kirkkaina päivinä ja tuo vilahdus merestä, mikä näkyi Beulahin kukkulain harjalta, ja kävelyretket havumetsissä — tokko paratiisissakaan oli mitään tämän vertaista?

Ja kuinka ruoka maistui; ja kuinka virkistyttävät, liikuttavat ja ihanat olivat kirjat, joita luettiin. Kun autuaallinen päivä oli lopussa, tuli sikeä, katkeamaton uni ilman ponnistuksia niin pian kuin lämmin, punoittava poski kosketti viileätä tyynyä.

"Viime keväänä olin kuudennellatoista ja nyt, vaikka siitä on vain vuosi kulunut, on kaikki toisin!" tuumaili Nancy. "Milloinkahan kaikki muuttui niin erilaiseksi. Yhtaikaa se ei mitenkään ole tullut, varmaankin se on tullut hiljakseen päivä päivältä, niin hiljakseen, että olen tuskin huomannut sitä ennenkuin juuri nyt."

Nuoren tytön ajatukset lentävät alati kaihoten ja arkoina tulevaisuutta kohti. Hänen viattoman sydämensä syvyydessä tuntuvat tulevat tapahtumat milloin epämääräisiltä, kuiskaavilta salaisuuksilta, milloin ylevän hiljaisuuden peitossa olevilta lupauksilta. Tämän salaperäisyyden keskeltä nuori, vakavamielinen ihmislapsi huokailee itsekseen: "Mihin olen määrätty? Kelpaanko mihin tahansa? Enkö kelpaa mihinkään? Onko minun odotettava, kunnes tulevaisuuteni tulee minua noutamaan vai onko minun lähdettävä sitä noutamaan?"

Tällaisia hiljaisia, kysyviä ääniä värähteli nyt Nancynkin mielessä, mutta se tiesi, että hän "tuli täysikasvuiseksi", että häh tarttui käsiksi elämään, uneksien uusia unelmia. Kathleen ja Julia olivat hänen mielestään naurettavan nuoria. Hänen teki mieli antaa heille neuvoja, mutta hänen synnynnäinen huumorin taipumuksensa onneksi sulki hänen suunsa. Gilbertiä hän piti karkeana, ja muokkaamattomana; tosin lupaavana mutta kehittymättömänä poikana. Oliven vakavampi arvostelutapa ja haikea, kummallinen elämänkatsantokanta, hänen vastenmielisyytensä kaikkeen mikä esiintyi miehisessä muodossa, hänen kapinallinen suhteensa isäänsä, kaikki tämä kiehtoi ja hämmästytti Nancya, jonka välitön, hehkuva luonne riensi avosylin kaikkea elollista vastaan ja riemuiten jakeli rakkautta niin kauan kuin ei häntä työnnetty takaisin.

Cyril saattoi hänet ymmälle. Hiljaisena, itseensäsulkeutuneena, ujona hän kulki omaa tietänsä ja kun Nancy joskus koulussa sattui nostamaan silmänsä kirjastaan, tapasi hän pojan vakaasti tuijottamassa häneen kuten arka, janoisena lähteestä juova vuorikauris. Nancy ei pitänyt Cyrilistä, mutta hän sääli häntä ja oli kursailemattomaan, poikamaiseen tapaansa yhtä ystävällinen hänelle kuin kaikille muille.

Lukukauden viimeiset päivät olivat käsissä ja ilma oli täynnä koekirjoituksia ja valkoista musliinia ja vyönauharuusukkeita. Kesäkuu toi Keltaiseen taloon kaksi yllätystä. Eräänä aamuna Kathleen syöksähti Nancyn huoneeseen huutaen: "Nancy! Fergusonit tarjoutuvat ottamaan Judyn omaksi lapsekseen, mutta hän ei halua mennä. Ajatteles! Mutta hän pelkää pyytää äidiltä, että hän saisi jäädä. Menemmekö pyytämään hänen puolestaan, menemmekö?"

"Mennään vain; mutta näetkös, meidän varamme ovat hyvin vähissä, Kitty, siinäkin tapauksessa, että kaikki onnistumme loma-ajaksi suunnitelluissa hankkeissamme. Julia ei saa koskaan mitään kauniita pukuja, jos hän jää meidän luoksemme, ja hän rakastaa vaatteita. Miksi eivät Fergusonit ottaneet häntä lapsekseen, ennenkuin äiti ennätti käännyttää hänet?"

"Niin", myönsi Kathleen, "silloin olisivat kaikki olleet iloisia, mutta nyt tulemme häntä kaipaamaan. Kuvailepas, että Judya kaivataan! Olisimmeko koskaan voineet uskoa sitä!"

"Kaikki hänen mahtailemisensa ja kerskailemisensa on mennyt menojaan kuin tuhka tuuleen", nauroi Nancy. "Ei olisi hauskaa nähdä hänen soluvan takaisin vanhaan judymaisuuteensa, eikä äitikään pitäisi siitä. Äiti on todennäköisesti pitävä hänet, sillä tiedän, että herra Manson arvelee Allan-sedän elävän korkeintaan pari kuukautta enää."

"Eikä äiti salli kenestäkään Careystä tulevan Gladys Fergusonin jäljennöstä; ja siksi kaiketi Judy muuttuisi aikaa myöten."

Julia vei itse rouva Fergusonin kirjeen Margaret-tädin luettavaksi, joka hämmästyksekseen näki tytön tavallisesti niin rauhalliset kasvot mielenliikutuksesta värähtelevän.

Rouva Carey luki kirjeen tarkkaan. "Tämä on hyvin ystävällinen ja jalomielinen tarjous, Julia. Isältäsi emme nyt voi kysyä neuvoa, sinun on itse päätettävä. Sinulta ei tule puuttumaan mitään ja elämäsi on oleva täynnä vaihtelua ja huvia, kun se sitä vastoin meidän luonamme, kuten tiedät, on kuluva työssä ja kieltäymyksissä ainakin toistaiseksi."

"Mutta sitten, Margaret-täti, saatte yhden lisää ruokittavaksi ja vaatetettavaksi, ja rahaa on niin vähän."

"Niin kyllä, mutta sinä olet yhtäkaikki lisäapuna. Aika on pian tulossa, jolloin Gilbert ja Nancy lähtevät maailmalle huolehtimaan toimeentulostaan. Sinä ja Kathleen saattaisitte jäädä Peterin ja minun luo odottamaan vuoroanne. Se ei ole kovinkaan houkuttelevaa verrattuna siihen, mitä Fergusonit sinulle tarjoavat."

Silloin nuo monet hennot pikku purot, jotka viime vuoden kuluessa olivat paisuneet Julian sydämessä, hellyyden, kiitollisuuden ja myötätunnon purot, tulvivat äkkiä yli äyräittensä, virraten sinne tänne ja pehmittäen kaiken, minkä yhteyteen joutuivat. Kiviset alat sulivat, karut paikat virkosivat eloon ja kiihkeässä mielentilassa, jota hän tuskin itsekään käsitti, huudahti Julia: "Oi! rakas Margaret-täti, pidä minut, pidä minut! Tämä on koti; en tahdo koskaan jättää sitä! Tahdon olla Carey-äidin linnunpoikanen."

Lapsi oli heittäytynyt syliin, josta ei vielä koskaan oltu työnnetty ketään pois ja viljavain kyynelten kostuttaessa hänen poskiaan nyyhkytti hän pyyntönsä.

"Kas niin, kas niin, Judy rakas; sinä olet yksi meistä, emmekä voisi sallia sinun lähteä, ellei sinulla olisi jotain todellista hyötyä siitä. Jos sinä täydellä todella haluat jäädä luoksemme, niin olet meille vain sitä rakkaampi ja olet sulautuva meihin enemmän kuin milloinkaan ennen. Kuivaa siis kyyneleesi, muuten olet pikku hanhenpoika etkä ensinkään minun linnunpoikaseni."

Seuraava yllätys oli Ann Chadwick-serkku, joka ajaa karahutti portaitten eteen ilmoittamatta ennakolta mitään tulostaan ja pyysi kyytimiestä heti noutamaan hänen kaksi matka-arkkuansa.

"Kaksi matka-arkkua", ähki Gilbert, "tietää koko kesää!"

Mutta siinä hän pettyi; sillä arkut tiesivät sieviä, valkosia pukuja kolmelle tytölle, kaikille perheenjäsenille kaksi paria hansikkaita, musta silkkinen pukukangas rouva Careylle ja lukemattomia pikku esineitä, jotka jo kauan olivat olleet harvinaisuuksia Careyn vaatevarastossa.

Jaettuaan nämä lahjansa jotenkin tylysti kuten tapansa oli ja vastaanotettuaan perheen kiitollisuuden osoitukset ainaisella happamuudellaan — hänen onnistui parin päivän kuluessa esiintyä niin perin epämiellyttävänä, ettei hän ollut vielä koskaan ennen ollut semmoinen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin tomuisia teitä kuin Beulahissa; eikä niin paljon itikoita ja kärpäsiä, ei sellaista hedelmäin puutetta, sellaisia liukaskielisiä, nenäkkään tuttavallisia naapureita, ei sellaista kuivaa pappia, sellaista huomaamatonta tohtoria, eikä sellaisia nylkeviä kauppiaita.

"Mitä on meidän tehtävä Ann-serkulle!" huudahti rouva Carey tuskaantuneena Nancylle. "Hän antaa meille suurenmoisia lahjoja, mutta lienee tuskin lainkaan meihin kiintynyt, ja me puolestamme otamme vastaan hänen lahjansa tuntematta häntä kohtaan rakkautta. Tämä tilanne on kerrassaan nöyryyttävä! Vuosikausia olen sitä kestänyt, koska hän isänne ollessa poikana oli hyvä hänelle, mutta nyt kun hän on tullut noin mahdottomaksi, luulen että minun täytyy puhua hänelle suorat sanat."

"Hän puhui kyllä suorat sanat minulle, kun tunnustin että Gilbert ja minä olimme pudottaneet ja särkeneet 'Likaisen Pojan!'" sanoi Nancy, "ja hän on ollut hyvin suutuksissaan minulle siitä asti."

"Ann-serkku", sanoi rouva Carey sinä iltapuolena heidän istuessaan pengermällä, "ei tarvitse olla kovinkaan terävänäköinen huomatakseen, ettet sinä hyväksy meidän elintapaamme etkä yleensä meidän tapaamme arvostella asioita. Kun tiedän mitä ajattelet meistä en soisi sinun tuhlaavan rahojasi meidän hyväksemme ja antavan meille tällaisia kauniita ja kalliita lahjoja. Se saattaa minut epämieluisaan kiitollisuussuhteeseen sinuun."

"En minä tietääkseni erikoisesti paheksu teitä", sanoi neiti Chadwick. "Osoittavatko tekoni paheksumista?"

"Käytöksestäsi päättäen olet tyytymätön."

"Käytöksestä ei voi paljon mitään päättää", vastasi Ann-serkku. "Minun mielestäni olet aivan liian taipuvainen ja kyynelherkkä, mutta onhan meillä kaikilla vikamme. Minusta sinulla ei ole ensinkään oikeutta ruokkia naapureitasi ja polttaa halkoja heidän hauskuudekseen, kun eivät varasi riitä edes omien lapsien tarpeeksi. Minusta on tarpeetonta että sinulla on neljä lasta, eikä sinun olisi tarvinnut niiden lisäksi ottaa vielä viidettä, vaikka minun on myönnettävä, että hän on muodostunut paremmaksi kuin saatoin odottaa. Mutta tuo kaikki ei kuulu minuun, ja vaikka oletkin niin takaperoinen hommissasi, pidän sinusta enemmän kuin ihmisistä yleensä, mikä ei merkitse paljon."

"Mutta ellet voi käsittää minun ajatustapaani, miksi sitten alati kiusaat itseäsi tulemalla meitä tervehtimään. Se vain suututtaa sinua."

"Se kiusaa minua, mutta yhtäkaikki en voi olla tulematta. Luullakseni se johtuu siitä, että viihdyn sittenkin paremmin teidän piirissänne kuin muualla. Ethän katsone karsain silmin oloani täällä?"

"Miten voisi sellainen tulla kysymykseenkään, kun sinä annat meille niin paljon — paljon enemmän kuin mitä meidän pitäisi vastaanottaa, niin paljon enemmän kuin mistä voimme koskaan kiittää sinua."

"Ei minua tarvitse kiittää; sen sinä hyvin tiedät; mutta teidän perheenne on aina niin vastahakoinen, te ette voi ymmärtää ihmisiä, jotka ovat hiukan erikoisempia. Minä en kursaile ihmisiä enkä tahdo kenenkään kursailevan minua. Suuteleminen käy sinulta yhtä helposti kuin syöminen, mutta minä en ole koskaan voinut sietää sitä. Kerrassaan ilettävä, hyljättävä tapa! Minä annan mitä haluan ja milloin haluan; en siitä syystä, että näen ihmisten olevan puutteessa, vaan koska en muuten voisi kuluttaa tulojani. Jos saisin seurata omaa päätäni niin ostaisin sinulle hyvän talon Buffalossa juuri omani vieressä; ottaisin naurettavan pienet tulosi ja hoitaisin ne puolestasi; rakentaisin kuudenjalan korkuisen piikkiaidan koko hökötyksen ympäri, niin etteivät naapurit pääsisi sisään syömään teitä puille paljaille, ja parin vuoden kuluessa voisin tehdä jotain perheestäsi!"

Rouva Carey päästi ompeleensa putoamaan, heitti päänsä taaksepäin ja nauroi niin että sininen taivaanlaki kajahti.

"Nähtävästi pidät minua sekapäisenä", huomautti Ann-serkku hetken ääneti oltuaan.

"En tiedä, Ann-serkku", virkkoi rouva Carey ryhtyen jälleen työhönsä. "Oli miten oli, sinä et sille mahda mitään. Luovu sinä kaikista yrityksistä ymmärtää minun katsantokantaani, niin minäkin annan sinun olla rauhassa."

"Sinua ei siis haluta tulla Buffaloon?"

"Ei toden totta, kiitos vain, Ann-serkku."

"Sinä jäät tänne, tähän vaivaiseen kylä-pahaseen, ja aiot vanhentua täällä — sinä, neljänkymmenen vuotias, kaunis nainen, jolla voisi olla vaikka miljoonamies aviomiehenäsi ja turvanasi?"

"Miehelläni oli kylläksi rahaa minun tarpeitani varten ja kun minä tapaan hänet jälleen ja näytän hänelle neljä lastani, on hän oleva rikkain mies paratiisissa."

Ann-serkku nousi istualtaan. "Huomenna minä matkustan enkä palaa tämän vuoden kuluessa. Olen ostanut piletin ensi viikolla Liverpooliin lähtevään laivaan."

"Ulkomailleko? Ja yksin, Ann-serkku?"

"En, lähden Cookin matkailija-seurueessa."

"Kuinka omituista!" huudahti rouva Carey.

"Miksi niin; ovathan melkein kaikki olleet ulkomailla. En luule suuresti ihastuvani sikäläisiin tapoihin, mutta koska muut ovat voineet siellä kestää, niin voinen kai minäkin. Ellei minua huvita siellä olo, on minulla tarpeeksi rahaa lähteä matkoihini ja tehdä kuten minua haluttaa."

Viimeinen ilta kului hupaisesti ja rauhallisesti, sillä kaikki Careyt tekivät parhaansa välttääkseen vaaranalaisia puheenaineita ja ollakseen niin miellyttäviä kuin mahdollista. Seuraavana päivänä Ann Chadwick-serkku lähti matkalleen ja hyvästellessään kummallista vierastaan rouva Carey melkein katui eilistä sananvaihtoaan hänen kanssaan.

"Kestää niin kauan, ennenkuin sinut jälleen tapaan, Ann-serkku, että olin vähällä suudella sinua — mutta muistin ajoissa!" virkkoi hän hymähtäen seisoessaan veräjällä.

"Saattaahan tuo käydä päinsä yhden kerran." sanoi neiti Chadwick. "Jos minua kerran on suudeltava, niin mieluummin sallin sinun sen tekevän kuin kenenkään muun!"

Rattaat lähtivät vierimään takanaan Ann-serkun kaksi tyhjää matka-arkkua. Seuraavalla viikolla hän matkusti Liverpooliin ja vaelteli matkaseurueensa kanssa vanhoissa tuomiokirkoissa Englannissa. Siellä Yorkin kirkon hiljaisessa sopukassa poikakuoron laulaessa kiitosvirttä äkillinen, lyhyt, ruumiillinen tuskankouristus tapasi hänen sydämensä — elimen, jota hän ei ollut koskaan tietänyt itsellään olevan — ja hän hävisi pois elävien parista. Kukaan ei ollut perillä hänen perhesuhteistaan eikä hänen sukulaistensa nimistä ja uutinen hänen kuolemastaan saavutti syrjäisen Beulahin vasta kaksi kuukautta myöhemmin. Sitä seurasi tieto, että Ann-serkku oli jättänyt viiden tuhannen dollarin perinnön kullekin viidelle Careyn lapselle ynnä viisi tuhatta maksettavaksi käteisesti rouva Careylle perintöä selvitettäessä.

XXXII.

USKALIAITA YRITYKSIÄ.

Vähän aavistivat Careyt miten heidän varallisuutensa karttui juuri noina viimeisinä kesäkuun päivinä! Jos he olisivat sen tietäneet, niin he olisivat melkein tunteneet pettymystä, sillä puute alkoi jo kannustaa heitä ja heidän uljas nuori mielensä ikävöi taistelun tuoksinaa. Suunnitelmia, osittain salaisia, oli pohdittu viime viikon kuluessa ja piakkoin, lukukauden päätyttyä opistossa, oli useiden liikeyritysten määrä astua päivänvaloon Beulahissa. Sunnuntai-iltana Carey-äiti oli lukenut pienelle joukolle runon, jossa varsinkin yksi säkeistö herätti vilkasta vastakaikua heidän tunteissaan: —

Ja rauta-aidat ristikot ja esteet toivehemme, kas uskalluksen ovina ne aukee sielullemme.

He lausuivat sen myöhemmin yhä uudelleen itsekseen, ja jotkut heistä kirjoittivat sen muistiin ja kiinnittivät sen seinälle tahi peilinsä kehyspuuhun.

* * * * *

Olive Lord naputti isänsä työhuoneen ovelle aamulla 21 p:nä kesäkuuta. Hän astui rauhallisesti huoneeseen sanoen: "Isä, eilen täytin seitsemäntoista vuotta. Äiti jätti minulle kirjeen luettavaksi sinä päivänä ja siinä sanotaan, että seitsemäntoistavuotiaana olen saava viisikymmentä dollaria kuukaudessa omiksi tarpeiksini, ja Cyril saman verran tultuaan siihen ikään."

"Jos olisit kohteliaasti ja kärsivällisesti odottanut vielä parisen päivää, niin olisin itse ilmoittanut sen sinulle", vastasi hänen isänsä.

"En ollut oikein varma siitä!" vastasi Olive. "Sinä et ole koskaan muistanut syntymäpäiviämme; miksi olisit nytkään sitä tehnyt?"

"Minulla on tärkeämpiä asioita muistettavana kuin kaikennäköisten päivämäärien mielessä pitäminen", vastasi hänen isänsä. "Sen sinä hyvin tiedät, ja tiedät vielä senkin, että kiireellisistä töistäni huolimatta olen viimeisten kuukausien kuluessa koettanut uhrata enemmän aikaa Cyrilille ja sinulle."

"Sen olen huomannut, muuten en olisi ensinkään tullut sinua puhuttelemaan", virkkoi Olive. "Juuri siksi että viime aikoina olet osoittanut hiukkasen mielenkiintoa meitä kohtaan, tulen neuvottelemaan kanssasi. Haluan lähteä heti Bostoniin maalausta opiskelemaan. Tahdon kieltäytyä kaikesta muusta, jos on tarpeellista, mutta minä tahdon mennä ja tahdon opiskella! Muusta en elämässä välitä, muuta huvia elämä tuskin suokaan minulle, ja tässä olen päättänyt noudattaa omaa päätäni."

"Myöntänet kait itsekin olevasi liian nuori lähtemään maailmalle aivan omin päin; se on kerrassaan mahdotonta."

"Minä en ole oleva yksin. Rouva Carey hankkii minulle hyvän kodin Charlestownissa ystäviensä luona. Luotathan hänen arvosteluunsa ellet muiden."

"Jos hän on kyllin armelias ohjaamaan omien lastensa ohella sinuakin mielettömine tuuminesi, niin ei minulla ole mitään sanottavaa. Olen useasti jutellut hänen kanssaan ja hän tietää, että niin pian kuin olen saanut valmiiksi viimeisen nidokseni, voin tehokkaammin valvoa sinun ja Cyrilin kasvatusta."

"Saanko siis mennä?"

"Saat, jahka olen kuullut kuka tuo henkilö Charlestownissa on. Parin kuukauden kuluttua on muuan tieteellinen retkikunta lähdössä Etelä-Amerikkaan ja minua on pyydetty lähtemään mukaan. Jos sinä olet päättänyt jättää kodin, niin olen vapaa kutsumusta noudattamaan. Ehkäpä rouva Carey suostuisi pitämään Cyrilin luonaan minun poissaollessani."

"Ehkäpä, ja minä neuvoisin sinua kaikin mokomin lähtemään Etelä-Amerikkaan. Siellä et ole oleva sen etäämpänä perheestäsi kuin olet aina ollut!" Tämän lähtölaukauksen ammuttuaan Olive sulki työhuoneen oven.

"En ole eläessäni tavannut kellään sellaista epämiellyttävää luonnonlaatua ja terävää kieltä kuin tuolla tytöllä!" mietti Henry Lord itsekseen palatessaan kirjojensa ääreen. Carey-äidin taika vaikutti hyvin hitaasti hänen veressään. Se oli hiukkasen kohottanut häntä hänen itsekkyytensä pohjattomasta syvyydestä, mutta paljon pahaa oli jo saatu aikaan kaikilla tahoilla, ja kysyttiin paljon aikaa, ennenkuin asiat saatiin korjatuiksi. Oliven luonne oli jo vetäytynyt kieroon ja katkeroitunut, ja vaadittiin runsaasti päivänpaistetta, jotta välinpitämättömyyden ja huolimattomuuden näännyttämä kasvi voisi ruveta kukoistamaan.

Nancyn yritteliäisyys johti hänet kustannusliikkeen yhteyteen. Kirjoittamalla silloin tällöin hetkisen Keltaisen talon ollessa unen helmoissa, saatiin syntymään kertomus, joka nyt oli matkalla kaukaiseen kaupunkiin. Se oli kirjoitettu uskomattomalla huolella vain toiselle puolelle paperia, ja sitä seurasi postimerkeillä varustettu kirjekuori vastauksen tahi käsikirjoituksen takaisin lähettämisen varalta. Päiväkaudet Nancy kulki toivon ja epätoivon vaiheilla hellien sydämessään ensimmäistä salaisuuttaan.

Siinä yrityksessä, johon Gilbert oli ryhtynyt, kysyttiin ellei juuri enemmän uskallusta kuin Nancyn ponnistuksissa, niin ainakin koko verran enemmän uhrautuvaisuutta. Kesäkuun 27 päivästä elokuun 27 päivään hän oli lupautunut Bill Harmonin postikonttorin hoitajaksi ja asiapojaksi ja piakkoin hän oli näyttäytyvä Keltaisen talon keittiön ovessa valkoinen liinanuttu yllään ja tilauskirja kädessään. Eläköön Gilly! Voimme jo nähdä kantapäittesi häviävän Hohtavan Muurin taa!

Kathleenin ja Julian yritteliäisyys oli kääntynyt varsin odottamattomaan suuntaan. Julian piironkilaatikossa, hänen yöpaitansa poimujen välissä lepäsi kaksikymmentäviisi selvin kirjaimin painettua kiertokirjettä. Heidän viimeinen tehtävänsä illalla ja ensimmäinen aamusella oli verkalleen ja kuiskailemalla lukea näitä asiakirjoja; voisihan silmä tahi korva vielä mahdollisesti keksiä jotain korjattavaa, vaikka niitä oli luettu jo satoja kertoja. Osoitteet kirjoitettiin, postimerkit painettiin päälle ja opiston päättäjäispäivänä lähetettiin paperit postissa kahdellekymmenelle viidelle perheelle lähiseudulle.

KESÄKURSSIT.

Neidit Kathleen ja Julia Carey antavat yksityistä opetusta eri aineissa heinäkuun 1 päivästä alkaen kello kahdesta neljään päivittäin

Hamiltonin vajassa.

Opettajat ja opintoaineet:

Neiti Kathleen Carey Kirjallisuutta ja Kaunolukua 2 i.p. Neiti Julia Carey Tanssia ja Korko-ompelua 2.30 i.p. Rouva Peter Carey Soitantoa. Laulua 3 i.p. Neiti Nancy Carey Ainekirjoitusta 4 i.p. Herra Gilbert Carey Veistoa. Sahaamista ja puutöitä kello neljästä viiteen perjantaisin.

Palkkio suoritetaan käteisesti 25 senttiä viikossa.

Huom.! Eri palkkiosta valmistetaan lapsia Opiston pääsytutkintoon.

Tällä välin oli konsuli Lemuel Hamilton tullut Amerikkaan ja ryhtynyt uskaliaisiin yrityksiin niin päättävästi ja kiireisesti, että hän oli tuskin itsekään selvillä oman rohkeutensa laajuudesta ja sen tuottamista seurauksista. Hän vastaanotti Washingtonissa viran, jotenkin vastuunalaisen luottamustoimen, vuokrasi sieltä talon ja kutsui sähköteitse vaimonsa ja nuoremman tyttärensä saapumaan Amerikkaan syyskuussa. Hän kirjoitti vanhemmalle tyttärelleen, että hän saisi lähteä muutamain ystäväin kanssa Honoluluun, jos hän palaisi kotiin jouluksi. ("Yhteentoista vuoteen meillä ei ole ollut joulukuusta" hän lisäsi, "ja pian emme enää tiedä mitään sellaisesta tavasta!")

Texasissa olevalle pojalleen Jackille, jonka viimeiset ponnistukset näyttivät osoittavan selviä menestymisen mahdollisuuksia, hän kirjoitti olevansa myöntyväinen lisäämään tuhat dollaria hänen pääomaansa sekä avustamaan tilan viljelemättömän maan raivaamiskustannuksia.

"Jos Jack todellakin pääsee alkuun siellä, niin hän voi käväistä kotona joka toinen tai kolmas vuosi", mietti hän. "No niin, ehkäpä minun onnistuu jälleen koota heidät kaikki yhteen aika ajoin, kaikki paitsi Tom, joka on minulle rakkain! Nyt, saatuani asiat hyvään alkuun voinen suoda itselleni pienen loma-ajan ja lähteä Beulahiin noiden Careyein tuttavuutta tekemään. Jos olisin koskaan tuuminut Amerikkaan palaamista, olisin tuskin sallinut heidän asettua asumaan vanhaan taloon, vaikka eipä Eleanor olisi koskaan suostunut viettämään kesiä siellä, niin että yhdentekevä."

Peter-lintu oli liian nuori yrittääkseen suuria, mutta sietänee kumminkin mainitsemista, että hän tänä kesänä möi Bill Harmonille kolme tusinaa pulikoita ja uuden leijan ostaen rahoilla syntymäpäivälahjan äidilleen. Peterin uskaliaisuus oli tähän asti tavallisesti johtanut hänet yrityksiin, mistä hän ilmestyi itkien nyrjähtynein nilkoin, naarmuisin käsin ja polvin sekä palanein silmäripsin.

XXXIII.

HAMILTONIN ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA.

Oli neljäs päivä heinäkuuta, kuuma, hiljainen päivä, jolloin saattoi selvästi nähdä herneiden paisuvan paloissaan ja papujen voimistelijain tavoin kiipeävän ylös keppeihinsä. Päivän kunniaksi kylässä vietettyjen juhlallisuuksien päätyttyä aamupuolella Careyn perhe oli viettänyt uneliaan päivän, jota oli keskeyttänyt vain Keltaisen talon vuotuisen vuokra-maksun juhlallinen suoritus. Uhrikukkavihko oli huolellisesti kyhätty kokoon ja Nancy oli hellästi asettanut sen Hamiltonin äidin muotokuvan alle ei vain koko perheen, vaan myöskin Osh Pophamin läsnäollessa, joka oli pistäytynyt tuomaan hiukan aikaisin kypsyneitä vihanneksia.

"Lähtisin halusta kanssanne yläkertaan, kun olette saaneet kukkakimppunne valmiiksi", virkkoi hän, "sillä on niin riivatun kuuma päivä tänään ja tässä talossa tehdään aina niin paljon merkillistä, että oikein selkäpiitä karmii kylmästä. En olisi koskaan uskonut Lem Hamiltonilla olevan päässään yhtä hullunkurisia tuumia kuin teikäläisillä, mutta kaitpa vuokralaisista tarttuu isäntäänkin. Soisinpa, että se vanha kalkkinaama Henry Lordkin olisi täällä; minä asun hänen talossaan ja tämä voisi herättää hyviä päähänpistoja hänessäkin!"

Iltapuolella Nancy otti kirjoitusvehkeensä ja kävi istumaan ympyräportaille, missä tuntui viileältä. Bostonista tuleva juna vihelsi asemalla mailin matkan päässä, kun hän somasti kokosi valkean hameensa liepeet ja kävi istumaan kaikkein varjoisimpaan soppeen. Aika kului hänen huomaamattaan ja hän katsahti tuskin kertaakaan työstään, ennenkuin pyöräin ratina sattui hänen korviinsa. Keltaisen talon portille olivat pysähtyneet kyytirattaat ja niistä astui alas vieras herrasmies. Hän oli erehtymättömästi kaupunkilainen herrasmies. Hänen vaatteensa eivät olleet Beulahin kuosia eikä hänen hattunsa Beulahin hattu, sillä se oli hieno, taipuisa, leveälierinen panamahattu. Nancy nousi pystyyn portailta, silmissä kuvastui ensin hämmästystä, sitten ihmettelyä, sitten epäluuloa, sitten vakaumusta ja lopulta puhkesi kaksi kuoppasta hänen poskilleen.

Muukalainen kohotti hymähtäen vieraskuosista hattuansa ja sanoi: "Pieni ystäväni ja kirjeenvaihtajani Nancy Carey, luullakseni?"

"Minun Amerikan konsulini, varmastikin!" huudahti Nancy ilomielin juostessaan polkua alas kädet ojossa. "Mistä te tulitte? Miksi ette ilmoittanut ennakolta? Ei meillä ole ollut aavistustakaan siitä, että te olitte saapunut kotimaahan! Oh! kyllä tiedän minkävuoksi olette valinnut heinäkuun neljännen päivän! Se on maksupäivä, ja te arvelitte, ettemme olisi valmiit vuokraa maksamaan. Mutta kaikki on jo suoritettu, kauniisti tänä aamuna!"

"Saanko lähettää laukkuni majataloon ja viipyä hetken luonanne?" kysyi herra Hamilton. "Ovatko muut teikäläiset kotona? Miten jaksaa Gilbert ja miten Kathleen ja Julia ja Peter? Ja miten varsinkin Carey-äiti?"

"Teillähän on vallan tavaton muisti!" huudahti Nancy. "Ottakaa herra Hamiltonin laukku, olkaa hyvä, herra Bennett, ja sanokaa ravintolassa, että hän tulee sinne vasta illallisen jälkeen."

Nyt seurasi hauska tunti, sillä Nancy oli murtanut jään ja puheenaineesta ei ollut puutetta. Ja sitten oli tietysti myös koko talo näytettävä, huoneesta huoneeseen aina Ann-serkun kellarinuuniin ja keittiön vesipumppuun asti.

"En ole moista nähnyt ennen!" huudahti herra Hamilton. "Tämä on kuin taikaa! Minun pitäisi tässä paikassa maksaa teille tuhat dollaria! Minun pitäisi koettaa ostaa teiltä paikka viidellä tuhannella dollarilla! Miksi ette perusta talojen hauskutusliikettä ja myy niitä minunkaltaisille poloisille matkamiehille, jotka eivät ole koskaan älynneet niiden monia mahdollisuuksia?"

"Lupaatteko, ettette ole kovin onneton, jos näytän teille maalatun kamarin?" kysäisi Nancy. "Ette voi olla itkemättä raivosta ja murheesta kun ajattelette, että se on meidän maalattu kamarimme eikä teidän; mutta koettakaa kestää, kunnes tulette majataloon, sillä äiti on niin hyväsydäminen, että hän antaa sen teille takaisin, ellen minä astu väliin."

"Te olette mahtaneet kuluttaa suunnattomia summia tämän huoneen korjauttamiseen", sanoi konsuli. "Sehän on todellinen taideluoma."

"Ei penniäkään", sanoi rouva Carey. "Työn on suorittanut Nancyn hyvä ystävä, seitsemäntoistavuotinen tyttö, joka kerran, luullaksemme, on tuottava mainetta Beulahille. Tahdotteko nyt mennä äitinne huoneeseen; tien löydätte näyttämättä? Julia näytä sinä hiukan myöhemmin lato herra Hamiltonille; Nancy ja minä valmistamme sillä välin illallisen. Kittyn täytyy lähteä Pophamille Peteriä noutamaan, hän on viettänyt iltapäivänsä siellä."

Nancyllä oli kyllin mielenmalttia suhauttaakseen hätäisesti Kittyn korvaan: "Lainaa leipäkyrsä rouva Pophamilta, meillä on sitä niukasti; ja koeta saada Bill Harmonilta mansikoita keinolla vaikka millä! Meidän piti syödä vain leipä- ja maito-illallinen pengermällä tänä iltana, mutta nyt se on kiireisesti muutettava konsulin juhlapäivällisiksi! Lennä!"

Gilbert sukelsi näkyviin kello kuuden ajoissa ja hänen äitinsä esitti ylpeästi hänet poikanaan, joka oli hiljakkoin "aloittanut liikemiesuransa".

"Minä olen Bill Harmonin kesäapulainen ja asiapoika", selitti hän. "Se on aika hauskaa ja viikossa saan kaksi ja puoli dollaria."

Nancy ja hänen äitinsä työskentelivät keittiössä kuin troijalaiset, sillä he olivat yksimieliset siitä, ettei nyt sopinut menoja surra, ei sittenkään, vaikka seuraavalla viikolla olisi vähemmän syötävää.

"Herra Hamilton on juuri niin herttainen kuin päätin hänen olevan silloin kuin hänen ensimmäinen kirjeensä tuli", puheli Nancy. "Menin yläkertaan hakemaan korttia illallisruokalistaa varten ja hän seisoi sinun takkasi ääressä nojaten päätänsä käsivarsiinsa. Kädessään hänellä oli meidän kedonkukkavihkomme ja tiedän, että hän oli niitä haistellut ja katsellut äitinsä kuvaa ja muistellut lapsuuttaan."

Illallinen oli mitä hilpein; pöydän keskellä oli kimppu tummasilmäisiä unikoita ja herra Hamiltonin lautasen vieressä käsinkirjoitettu ruokalista, 'koska hän oli konsuli', sanoi Nancy.

Gilbert istui pöydän päässä ja herra Hamilton ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan eläessään nähnyt mitään niin kaunista kuin rouva Carey hänen istuessaan puolisilkkisessä lavendelinvärisessä puvussaan teekuppien takana, Nancyä ehkä lukuunottamatta, joka punoittavana kuin ruusu, muutteli lautasia ja tarjoili pöydässä. Konsuli ei ollut millään diplomaatti-päivällisillä pitänyt näin hauskaa ja hän voitti koko perheen sydämen ennenkuin ateria oli päättynyt.

"Asiasta toiseen, minulla on suosituskirje teille kaikille, mutta varsinkin Nancy-neidille tässä, enkä ole ensinkään muistanut jättää sitä perille", sanoi hän. "Keltä luulette sen olevan — se tulee kaukaa — Kiinasta asti?"

"Poikani Tom", huudahti Nancy, "mutta ei, häneltä se ei voi olla, eihän hän tunne meitä."

"Amiraalilta se tietysti on!" huudahti Gilbert.

"Molemmat olette oikeassa", vastasi herra Hamilton vetäen kirjeen povitaskustaan. "Se on yhteinen viesti amiraalilta ja Tom-pojaltani, jotka ovat tutustuneet toisiinsa Hong Kongissa. Osoite kuuluu:

"Kiinan Keltaiselta Vaaralta Beulahin Keltaiselle Talolle Tervehdys!"

Nancy sävähti punaiseksi. "Onko amiraali kertonut Tom-pojallenne, että nimitin hänet Keltaiseksi Vaaraksi? Se oli katala teko! Sen tein vain siksi, näettekö, että kirjoititte Tom-poikanne olevan Hamiltonin suvussa ainoan, joka välittää hiukan vanhasta talosta tahi joka kenties joskus haluaisi asua täällä. Sen jälkeen olen aina sanonut häntä Keltaiseksi Vaaraksi, ja muistaakseni mainitsin siitä kerran kirjeessäni amiraalille."

"Pelkään, että Nancyn pää on aivan tyhjä ajatuksista maatapanon aikana, sillä päivällä hän juttelee ne kaikki jollekulle", nauroi hänen äitinsä. "Toivon että aika opettaa hänet pidättyväisemmäksi, mutta epäilen sitä."

"Tom-poikani palaa piakkoin kotiin!" sanoi hänen isänsä peittelemättömän mielihyvän kaiku äänessään.

Nancy, joka tarjoili kakkua, putosi istumaan tuolilleen niin raskaasti, että kaikki rupesivat nauramaan.

"Älkäähän toki, Nancy-neiti! En voi sallia teidän pitävän poikaa jonkinlaisena ilkeänä jättiläisenä", rauhoitteli herra Hamilton. "Hän on kaikin puolin kelpo poika, ja jos hän pistäytyy täällä vanhaa taloa tervehtimään, olen varma siitä, että teistä tulee hyvät ystävät."

"Lähteekö hän takaisin Kiinaan kotimaassa käytyään?" kysäsi rouva Carey, joka tunsi melkein yhtä suurta pelkoa nuorta Hamiltonia kohtaan kuin hänen tyttärensä.

"Ei lähde, onneksi. Perheemme on ollut liian hajallaan viimeiset kymmenen vuotta. Ensin se näytti olevan välttämätöntä tahi ainakin mukavaa ja toivottavaa, enkä siitä sen enempää välittänyt. Mutta viime aikoina on mieltäni alati painanut ajatus, että elämämme kuluu varsin ilottomasti näissä oloissa, ja olen päättänyt järjestää asiat toisin."

Rouva Carey muisti Ossian Pophamin kuvauksen rouva Hamiltonista ja varoi utelemasta mitään hänestä, koska ei hänen miehensä maininnut häntä.

"Te asetutte siis kaikki Washingtoniin", virkkoi hän, "ja Tom-poikanne tietysti myös?"

"Eipä aivan niin", vastasi hänen isänsä. "Tomin kauppahuone avaa Bostonissa liikkeen ja hän tulee sitä hoitamaan. Milloin odotatte amiraalia kotiin tulevaksi? Tom kirjoittaa, että he ovat suunnitelleet palaavansa yhdessä Beduinissa, jos se vain käy päinsä."

"Emme ole hiljakkoin kuulleet mitään", sanoi rouva Carey, "mutta hänen piti palata kuukauden tahi kahden kuluttua, eikö niin, Nancy? Tyttäreni kirjoittaa kaikki perheen kirjeet, herra Hamilton, kuten nähtävästi olette jo huomannutkin."

"Niin olen suureksi mielihyväkseni ja tyytyväisyydekseni. Nyt on vielä yksi seikka, jota en ole nähnyt, seikka, jota hartaasti olen halunnut nähdä. Saanko polttaa sikaarini kuuluisan tulipunaisen köynnösruusun alla?" Aurinko laski heloittavan punaisena Beulahin kukkulain taa. Sammakot kurnuttivat Lordien talon viereisessä lammessa ja heinäsirkat sirkuttivat Hamiltonin äidin lempiniityn pitkässä heinikossa. Sitten kuu, pyöreänä ja kirkkaan keltaisena kuin mikäkin suuri appelsiini, kohosi taivaalle, josta aurinko oli häipynyt, ja tuo pieni ryhmä istui yhäti juttelemassa pengermällä. Carey-poikasia ei estänyt mikään muu herra Hamiltonin syliin kiipeämästä kuin heidän ikänsä ja kokonsa, ja Peter nukahtikin lopullisesti pää hänen polvellaan. Ketään hänen tapaistaan ei ollut todellakaan ollut Careyn perhepiirissä moneen herran aikaan. Hän oli hellä, hän oli hilpeä, hän oli isällinen, hän oli huvitettu kaikesta mikä koski heitä. Eipä niinmuodoin ollut lainkaan ihme, että hänelle kerrottiin mitä kaikkea Gilbert oli suunnitellut rahaa ansaitakseen, ja että hänelle ylpeästi näytettiin kymmenen dollarin shekki, joka oli lähetetty Nancyn hyväksytyn kertomuksen maksuksi, eikä ihme sekään, että hän oli ihastunut ladossa pidettäviin Kesäkursseihin, missä neljätoista pientä oppilasta nautti Careyn perheen opetusta. "En ole milloinkaan eläessäni mitään niin hartaasti halunnut kuin päästä tämän koulun oppilaaksi!" vakuutti herra Hamilton. "Olisin upporikas mies jos voisin kirjoittaa niin houkuttelevia kiertokirjeitä kuin tämä on. Kunpa antaisitte minullekin muutamia iltatunteja; tekisinpä melkein mitä hyvänsä saadakseni olla mukana näissä kursseissa."

"Vielä parempi olisi, jos pitäisitte tunteja opettajakunnan hyväksi", huudahti Kitty. "Nancyn täysikasvuiseksi tulemista aiomme viettää tanssiaisilla vajassa tänä kesänä, siinä yksi syy miksi ansaitsemme rahaa, tahi ainakin olemme luulevinamme niin, sillä on niin paljon hauskempaa tehdä työtä kutsuja, kuin leipää ja lihaa varten!"

Rouva Carey ehkäisi nopealla silmäyksellä lapsia sen enempää viittaamasta taloudellisiin kysymyksiin, ja Gilbert ohjasi taidokkaasti puheen toiselle tolalle esittämällä dramaattisen kuvauksen Likaisen Pojan noususta ja laskusta alkaen sen ensimmäisestä ilmestymisestä äidin hääaterialla ja päättyen tupaantuliais-illallisen yllätykseen.

Tultuaan pieneen maalaishotelliin Lemuel Hamilton istui vielä tunnin verran avonaisen ikkunan ääressä katsellen kuunsäteissä kimaltelevaa jokea, sekä valkean rukoushuoneen valomeressä kylpevää torninhuippua. Ilma oli kuulakka ja kiiltokärpäset kohosivat sakean ruohikon yllä kuljettaen lamppunsa tuuheain jalavain alimmille oksille. Heinänteko oli alkava aikaisin aamulla, ja hän oli heräävä sirppien hiontaan ja niittokoneitten suhinaan. Hauskaa olisi olla auttamassa heinänteossa, arveli hän, vajota polvia myöten tuhatkaunoihin ja ruohikkoon, jota hän ei ollut tallannut siitä päivin kuin hän pienenä poika-pahaisena oli tallustellut koneen jäljestä harava kädessään.

Olipa tämä ollut ihmeellinen ilta! Herra Hamilton näki uudelleen Keltaisen talon veräjällä seisovan ryhmän — viimeisen kuvan, minkä hän oli vienyt mukanaan, Carey-äiti nojautui Gilbertin käsivarteen kuun säteitten leikitellessä hänen ruskeilla hiuksillaan, tytöt seisoivat hänen vieressään hänen käsivarsissaan riippuen ja pikku Peter piteli äitiään kädestä.

"Heillä mahtaa olla ahtaat ajat!" mietti hän, "enkä voi keksiä mitään sopivaa keinoa auttaakseni heitä ahdingosta. Mutta yhtäkaikki heitä täytyy kadehtia, ei sääliä! Jos Luonto olisi antanut minulle luomisvallan, niin olisin äidin luonut juuri tuontapaiseksi ja pannut hänen otsalleen leiman: Tällainen on naisen oltava!"

XXXIV.

NANCYN ENSIMMÄISET TANSSIAISET.

Nancyn seitsemästoista syntymäpäivä oli ollut ja mennyt, ja elokuun kuutamo oli kauneimmillaan, kun hänen täysikasvuiseksi tulemistaan lopullisesti vietettiin juhlalla Hamiltonin ladossa. Latokin oli nyt ensikertaa astuva julkisuuteen, sillä kyläläisiä ei oltu milloinkaan kutsuttu niihin yksityisiin lauantai-illan tansseihin, joita Hamiltonin pojat ja tytöt olivat panneet toimeen lyhyenä hallituskautenaan. Beulahin asujanten mieliä kiihdytti paljoa enemmän lato kuin Nancy, ja sen Nancy saattoi varsin hyvin käsittää, he kun koko perhe, äidistä Peteriin saakka, olivat aivan hullaantuneet uuteen leluunsa. Päivä päivältä se kävi yhä tenhoavammaksi mikäli toinen tahi toinen keksi jotain uutta lisää siihen, varsinkin oli hyvin taitava keksimään Osh Popham, joka eli ja hengitti vain ladon merkeissä ja joka oli tuhlaamalla tuhlannut kaiken älynsä ja taidokkuutensa sen sisustamistöihin. Ei sanallakaan valaissut hän ulkopuolella olevalle yleisölle tämän ihmeteltävän sisustuksen laatua, eikä liioin kielinyt mitään sen juhlallisena avajaispäivänä suoritettavasta ohjelmasta. Kaikki Careyn perheen juhlat olivatkin tähän asti vietetyt talossa lukuunottamatta erästä huviretkeä, johon koko kylä oli ottanut osaa. Niinpä olikin seurakunta nyt hyvin kärkäs uusille laitumille vaeltamaan, ja uteliaisuutta olivat edelleen kiihoittaneet kirjoitetut kutsukortit — kohteliaisuus, josta ei Beulahissa oltu paljoa tiedetty.

Vihdoin valkeni odotettu päivä kirkkaana ja viileänä, ilmassa tuota kuulakkaa seesteisyyttä, joka tietää syyskuun päivien lähenemistä. Iltapuoli kului kaikennäköisessä touhuamisessa, suunnittelussa ja juttuilemisessa, ja jokainen tanssi-ijässä oleva tyttö Beulahissa pysytteli makuuhuoneessaan koetellen peilin edessä uutta kampausta. Kiihtymys kasvoi tuhatkertaiseksi, kun levisi huhu, että muuan amiraali, (mikähän se oli?) oli saapunut hotelliin ja aikoi saapua illan kemuihin täydessä virkapuvussaan. Tämän jälkeen oli entistä vaikeampaa sovittaa palmikot ja kiharat tyydyttävään kuntoon.

Nancyn ei ainakaan tarvinnut tutkia muotilehtiä, sillä hänen tukkansa seurasi sitä muotia minkä Venukset, Cupidot ja kaikki muut pikku rakkauden jumalat olivat maailman alusta alkaen säätäneet. Se taipui kiharoihin, tahtoi hän tahi ei, joten ei ollut muuta tehtävää kuin järjestää ne ja vääntää sykkyrään, josta liehuvia suortuvia valui hänen valkealle niskalleen. Tahi milloin hän oli iloisella ja vallattomalla päällä, kiharat pistettiin neuloilla kruunuksi päälaelle ja sitomatta jääneet kutrit liehuivat siellä täällä, koskettaen hänen poskeansa, korvaansa niskaansa, aina somistavina ja vallattomina.

Nancyllä oli yllä uusi keltainen puku, "melkein maata koskettava" ja hiuksiin oli kiedottu keltainen nauha. Kathleenilla ja Julialla oli Ann-serkun antamat valkoiset puvut ja rouva Careyllä oli uusi, musta silkkipukunsa, jossa oli siro pieni laahustin. Kaulassa oli hänellä morsiuslahjansa, valkea helminauha, ja hänen niskaan kiinnitetystä, kiiltävästä hiussykkyrästään kohosi iso, helmillä koristettu kilpikonnanluinen kampa.

Perhe vastaanotti vieraansa vanhassa vaunuvajassa ja kun kaikki vieraat — luvultaan seitsemänkymmentäviisi tahi kahdeksankymmentä — olivat koolla, avasi Gilbert Carey-suvun päämiehenä ladon oven juhlallisesti. Sanoin ei voi kuvailla minkälainen oli ladon aikaansaama vaikutus vierasjoukkoon ja Nancyn merkkipäivä vajosi aivan mitättömiin sen rinnalla.

Hirsikatossa riippui tusinoittain pieniä, ruskeita, vilkkuvia japanilaisia paperilyhtyjä, ja seiniin isketyissä koukuissa huojui toisia isompia paperilamppuja. Syksyn kullanväreissä varhain prameilevilla lehvillä ja pitkillä vuohensilmillä täytetyille valkeille tuohimaljakoille muodosti viehkeän taustan kaikkialla näkyvä pehmyt, harmaanruskea, ajan painama honkapuu. Huoneen seiniä ympäröivät oudonnäköiset rahit täyttyivät nopeasti ihailevista vieraista. Eversti Wheelerin pieni pystypiano odotti korokkeella kirkon urkuria, neiti Susie Bennettiä, jonka silloin tällöin oli määrä sitä soittaa rouva Careyn ja Julian avustamana. Osh Pophamin tuli vuorotella erään Warrenista tulleen serkun kanssa, jonka sanottiin olevan oikea mestari viulunsoitossa.

Kun kaikki oli kunnossa, asettui rouva Carey seisomaan viuluniekka-mestarin ja Susie Bennettin väliin ja huoneessa syntyi äkkiä syvä hiljaisuus. "Ystävät ja naapurit", sanoi hän, "nyt julistamme Onnellisten Hetkien kokoussalin avatuksi kylän yhteiseksi hyväksi. Ilman isäntämme, herra Lemuel Hamiltonin jalomielisyyttä ja monia auttajiamme emme olisi milloinkaan kyenneet valmistamaan teille tätä hupia eikä tehdä tätä paikkaa näin kauniiksi. Ennenkuin yleinen tanssi alkaa, suoritamme kaksinkertaisen kunniakatrillin, johon ottavat osaa kaikki ne, jotka ovat joskus lyöneet naulan, paperoineet tahi maalanneet seinän, kaivaneet lapiollisen multaa tahi jollain muulla tavoin työskennelleet Keltaisen talon hyväksi."

"Kolminkertainen eläköönhuuto rouva Careylle!" huusi Bill Harmon ja raikuva huuto kajahti kaikkien huulilta.

"Kolminkertainen eläköönhuuto Lemuel Hamiltonille!" ja kattohirret kajahtivat voimakkaasta vastauksesta.

Samassa amiraali vaihtoi asentoa salatakseen kosteata kiiltoa silmissään, ja nähdessään täydessä laivastovirkapuvussaan niin suurenmoisen uhkealta näyttävän henkilön, pääsi Osh Pophamilta vaistomainen huuto: "Kolminkertainen eläköönhuuto amiraalille! En tiedä mitä hän lienee toimittanut maailmassa, mutta minusta näyttää, että hän pystyy vaikka mihin!" jolloin kaikki taas rupesivat huutamaan ja kiljumaan, ja amiraali omaksi suureksi hämmästyksekseen piti puheen, jonka aikana nuo kielivät kyyneleet vähän väliä tulivat silmiin ja ääneen, jonka johdosta Osh Popham kuiskasi salavihkaa naapurilleen, että hän otaksui tämän merisankarin paremmin upottavansa vihollisensa kuin ampuvan häntä, jos hän milloin sattuisi kohtaamaan vihollislaivan.

Kaksinkertainen kunniakatrilli suoritettiin arvokkaasti ja viehättävästi, joten kaikki ne, joiden ei oltu suotu ottaa osaa siihen, olivat kateudesta viheriäiset. Rouva Carey ja amiraali olivat parina, Nancy tanssi herra Pophamin kanssa, Kathleen Digbyn, Julia Bill Harmonin kanssa. Muut parit olivat rouva Popham ja Gilbert, Lallie Joy ja Cyril Lord, Olive ja Nat Harmon ja rouva Bill talutti hyvin ujoa ja kömpelöliikkeistä herrasmiestä, joka oli kaivanut ojat Ann-serkun kallisarvoisille vesijohtoputkille.

Sitten alkoi hauskutus ja ilakoiminen täydellä todella. Tytöt olivat kaiken kesää harjoitelleet vanhanaikuista vuorotanssia ja kesäkursseissaan opettaneet nuorinta sukupolveakin siinä suoriutumaan. Vanhat eivät mitään harjoitusta tarvinneet!

"Rahan vaihto" saattoi Nancyn ja Henry Lordin permannolle pääparina — tulos tämän nuoren neidon väsymättömistä ponnistuksista, missä oli käytetty kaikkia keinoja, hyviä ja huonoja, naisille tunnettuja. Että hän ensinkään saapui kutsuihin oli rouva Careyn mielestä suoranainen ihme. Henry Lordin tulon oli aiheuttanut osittain salainen ihailu kaunista naapuria kohtaan, osittain halu näyttää kyläläisille, ettei häntä aina haluttanut elää jurona erakkona, osittain uteliaisuus nähdä tätä harvinaista seuruetta. Päästyään matelemaan itsekkäästä kuorestaan niin kauas, että hän kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan, hän astui askeleen eteenpäin kun Nancy pyysi häntä tanssimaan. Sievältä näytti Nancyn niiaus, kun hän esitti pyyntönsä, sievältä hänen voitonriemuinen katseensa kun hän talutti Henry Lordin jonon päähän, ja katsojat olivat riemusta pakahtua nähdessään arvoisan professorin kumartavan oikealle ja vasemmalle, muodostavan naisten ketjua, hyppivän vastakkaiselle puolelle ja nelistävän tyttösen käskemänä ja komentamana. Herra Lord ei ollut kömpelö tanssija, kun hänen hidas verensä kerran pääsi kiertämään ja "Rahan vaihdon" päättyessä oli hän jo melkoista notkeampi, melkoisesti vähemmän puukuvan kaltainen kuin sen alussa.

Tätä hämmästyttävää näytäntöä seuraavan "Rochester karkelon" aikana Henry Lord kävi istumaan rouva Careyn viereen, joka juuri tällä hetkellä istui yksinään hiukan syrjässä vieraistaan.

"Lähdenkö Etelä-Amerikkaan vai enkö?" kysäisi hän puoliääneen. "Olive tuntuu joutuvan hyviin käsiin ja Cyril sanoo, että te suostutte ottamaan hänet perheeseenne kuudeksi kuukaudeksi; tahtoisin yhtä kaikki kuulla naisen neuvoa."

Carey-äiti ei vastannut: "En uskalla antaa niin vastuunalaista neuvoa" eikä: "Tehkää kuten itse katsotte parhaimmaksi"; hän virkkoi kursailematta sellaisella äänellä kuin olisi puhutellut uppiniskaista poikaa —

"Minä en menisi, herra Lord! Odottakaa kunnes Olive ja Cyril ovat hiukan vanhemmat. Cyril liittyy minun perheeseeni ja unohtaa oman kotinsa; Olive tottuu olemaan ilman teitä; ja mikä on vieläkin pahempaa te totutte olemaan ilman lapsianne. Jääkää kotiin ja sallikaa Oliven tulla tervehtimään teitä ja veljeänsä joka sunnuntai. Etelä-Amerikka on pitkän matkan päässä, kun teitä on vain kolme!"

Professori Lordia ei miellyttänyt rouva Careyn ääni. Se oli niin äidillinen, että hän odotti hänen milloin tahansa rupeavan harjaamaan hänen päätänsä tahi suoristamaan hänen kaulahuiviansa ja kieltämään häntä valvomasta liian kauan, mutta professorin vaisto sanoi hänelle, ettei hän arvatenkaan milloinkaan saisi kuulla toisenlaista sävyä hänen äänessään, ja niin hän sanoi vastahakoisesti: "Hyvä on; tunnustan todella luottavani teidän arvosteluunne ja aion hyljätä tarjoumuksen."

"Siinä teette oikein, luullakseni", vastasi rouva Carey, ihmetellen mielessään mahtoiko tämä mies milloinkaan omin silmin nähdä velvollisuuttansa, vai oliko hän varsin tahallaan sokaissut itsensä elinajakseen.

XXXV.

TULIPUNAINEN RUUSUKÖYNNÖS.

Rouva Careyn jutellessa herra Lordin kanssa Nancy liiteli permannon poikki kiiruhtaen puutarhaan aikeessa suorittaa jokin äkkiä mieleen juolahtanut taloustehtävä. Oven ulkopuolella ruususäleistön luona hän äkkiä tölmäsi vieraaseen nuoreen mieheen, joka avoimesta ovesta katseli tanssia.

Hänellä oli yllä hieno, musta päivällispuku, jommoista ei Beulahissa oltu koskaan ennen nähty, ja päässä pehmeä matkalakki. Ensin Nancy arveli häntä vierailevan viuluniekan tuttavaksi, mutta tarkemmin katseltuaan hänen hilpeitä, mustia silmiään, tuntui hänestä kuin olisi hän ennen nähnyt hänet tahi jonkun hänen näköisensä. Vieras ei odottanut, että hän avaisi suunsa, vaan nosti lakkiansa ja ojensi hänelle kätensä sanoen: "Päättäen siitä, että olette aivan samaa näköä kuin hallussani oleva valokuva, luulisin teitä tytöksi, joka istutti tulipunaisen ruusuköynnöksen."

"Oletteko te 'poikani Tom'?" kysäisi Nancy peittelemätön ällistys äänessään. "Tarkoitan minun herra Hamiltonini poika Tom?"

"Minä olen minun herra Hamiltonini poika Tom; tahi sanoisimmeko meidän herra Hamiltonin? Eikö kahdesta 'minästä' tule meidän?"

"No totta tosiaan, ihmeistä ei tule koskaan loppua!" huudahti Nancy. "Amiraali sanoi, että olitte Bostonissa, mutta hän ei ole virkkanut sanaakaan siitä, että tulisitte niin pian Beulahiin!"

"Ei tietystikään, sillä tahdoin pitää sen salassa. Tahdoin ilmestyä ilon ollessa ylimmillään tanssiaisissa; kun vanhan ja uuden hallituskauden henget kohtaavat toisensa, niin sanoakseni."

"Beulahista tulee piakkoin oikea kesäpaikka; kaikki ihmiset näyttävät tulevan tänne."

"Se on osaksi teidän syynne, eikö olekin?"

"Miksi muka?"

"' Vetten pienokaiset ' on lempikirjani, ja Carey-äidin poikasista tiedän kaikki. Ne kulkevat merten yli näyttäen hyville linnuille tietä kotiin."

"Oletteko te hyvä lintu?" kysyi Nancy häijynkurisesti.

"Olen ainakin kotona!" sanoi Tom sellaisella äänenpainolla, että Nancyä värisytti; ehkäpä nuori mies olikin tullut Beulahiin asettuakseen asumaan isänsä kotitaloon.

Molemmat nuoret kävivät istumaan pengermän portaille sillävälin kun "Sulttaanin Polkan" säveleet kajahtivat ladon ovesta. Vanha rouva Jenks tanssi Peterin kanssa, hänen kahdeksankymmenvuotiset jalkansa olivat yhtä kerkeät kuin pikku pojan, ja hänen pitkät, valkoiset korvakiharansa liehuivat tahdissa. Hänen kuihtuneet kätensä pusersivat Peterin lihavia kätösiä ja nämä kaksi näyttivät olevan samanikäisiä, sillä tässä naurun ja hyvänsuopaisuuden seurakunnassa ei olisi ollut mitään sijaa sydämeltään vanhoille, joten rouva Jenks oli varmasti yhtä nuori kuin kuka muu vieras tahansa.

"En voi olla tuntematta pelkoa teitä kohtaan, vaikka olettekin hauskan ja rakastettavan näköinen", virkkoi Nancy suorasukaisesti Tom Hamiltonille. "Minua niin peloittaa, että rakastutte Keltaiseen taloon ja tahdotte ottaa sen meiltä. Oletteko kihloissa jonkun pikkujalkaisen kiinalaisnuken kanssa?" lisäsi hän kiusoittava katse silmissään ja niin lystikkään vallattomasti hymyillen, ettei kysymys tuntunut vähääkään epäkohteliaalta.

"En ole vielä kihloissa kenenkään kanssa, mutta aavistan pian joutuvani, jos kaikki hyvin käy! Minulle on jo karttunut vuosia koko joukko!"

"Minun olisi pitänyt tietää se!" huokasi Nancy. "Profeetallinen vaisto pani minut nimittämään teitä Keltaiseksi Vaaraksi."

"Olettepa aika häijynilkinen, kun rupeatte minusta pahaa ajattelemaan, ennenkuin tunnette minua. Toisin oli minun laitani!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Katsokaas, ensimmäisessä isälle kirjoittamassanne kirjeessä lähetitte hellät terveiset sille hänen lapsistaan, joka sattuisi olemaan juuri lähinnä teitä ikään nähden. Minä satuin olemaan juuri sopivassa iässä, joten otin kiitollisena terveiset vastaan. Minulla on ne matkassani täällä, ei, ne jäivätkin toisen nutun taskuun", puheli hän hilpeästi ollen etsivinään nuttunsa taskuista.

Nancy nauroi hänen hulluttelulleen; ei auttanut muu.

"Lupaatteko voittaa mielettömät ja häijyt ennakkoluulonne, jos minä puolestani lupaan olla milloinkaan ottamatta Keltaista taloa teiltä ilman teidän tahtoanne?" jatkoi Tom.

"Suurimmalla mielihyvällä!" huudahti Nancy iloisesti. "Se on varmin lupaus, minkä voin antaa, sillä vapaaehtoisesti en ole koskaan lähtevä sieltä. Ensin se oli isän valinta, sitten äidin ja nyt me kaikki tunnumme kasvaneen kiinni siihen. Minusta tuntuu melkein peloittavalta olla niin kiintynyt johonkin, ja huojennuksen huokaus pääsee rinnastani, jos todella, kaikesta huolimatta käy ilmi, ettette olekaan mikään Keltainen Vaara!"

"Itse olette paljoa suurempi Keltainen Vaara tuossa puvussa ja tuo nauharuusu tukassanne!" virkkoi Tom. "Tahdotteko tanssia seuraavan tanssin minun kanssani!"

"Se on 'Myrsky', osaatteko tanssia sitä?"

"En, mutta enhän ole niin vanha, etten oppisi. Otan malliksi tuon ihmeteltävän henkilön, joka näkyy olevan hyvin leikkisä amiraalin kustannuksella ja soittaa viulua."

"Se on Ossian Popham, Carey-suvun päätuki!"

"Kas sitä onnenpoikaa! Joko olette saaneet kaikki tukipuut, joita tarvitsette?"

Nancyn käsi ei ollut kyllin vanha, vahva eikä kokenut pitääkseen tätä outoa nuorta miestä aisoissa, ja hänen tuumiessaan nujertavaa vastausta Tom jatkoi —

"Kuka on tuo kerrassaan lumoava, tuo sanomattoman kaunis rouva mustissa — hän, jolla on kruununtapainen helmikampa päässä?"

"Se on äiti", virkkoi Nancy hehkuvana.

"Sen arvasinkin. Mitenkä muuten voisi häntä selittää?"

"Selittää, mitenkä?" kysäisi Nancy ymmällä.

"Kun näkee äitinne, niin ymmärtää teidät, ja kun näkee teidät, niin ymmärtää äitinne, niin minusta näyttää. Missä on se kuuluisa tulipunainen köynnösruusu?"

"Te istutte sen päällä", vastasi Nancy rauhallisesti.

Tom hypähti pystyyn säleiköltä, johon hän oli puolittain nojautunut. "Siunatkoon", huudahti hän. "Miksi ette sanonut? Tämä ruusupensas on minulle perin rakas; sen istuttaminenhan ensin saattoi minut — ajattelemaan teistä kaikkea hyvää. Vieläkö siinä on yhtään ruusuja? En voi nähdä tässä valossa."

"Se on jo melkein loppuun kukkinut; latvassa jossain saattaa vielä olla jokunen ruusu. Huomenaamuna katson ikkunastani onko siellä mitään."

"Mihin aikaan?"

"Mitenkä minä sen voisin tietää?" nauroi Nancy.

"Oh! teihin ei voi luottaa!" virkkoi Tom moittivasti. "Kas niin, antakaa minulle kätenne silmänräpäykseksi; astukaa tuolle matalimmalle nappulalle, nyt vielä askel ylemmäs, olkaa hyvä; nyt ojentakaa oikea kätenne ja taittakaa tuo pieni nuppu, näettekö, tuolla? Mainiota; nyt alas, olkaa varovainen, kas niin, kiitoksia! Ruusu pivossa on enemmän arvoinen kuin kaksi oksalla."

"Pankaa se napinläpeenne", sanoi Nancy. "Se on viimeinen; annoin isällenne ensimmäisen kuukausi sitten."

"Pistän tämän lompakkooni ja lähetän sen äidilleni kirjeessä", vastasi Tom. ("Ja kerron hänelle, että se on juuri samannäköinen kuin tyttö, joka sen istutti", ajatteli hän; "suloinen, tuoksuava, terhakka, eloisa, väririkas.")

"Nyt tulkaa sisään äitiä tapaamaan", sanoi Nancy. "Polkka on päättynyt ja pian he asettuvat riviin 'Myrskyä' tanssimaan."

Tom Hamiltonin tulo ja esittely osoittautui niin mielenkiintoiseksi, että tanssin alkaminen viivästyi joitakin hetkiä. Sitten Osh Popham ja mestarisoittaja tarttuivat jouheensa, ja rouva Carey avusti Susie Bennettiä pianolla, joten neljä soittoniekkaa oli antamassa vauhtia kärsimättömille jaloille.

Tom Hamilton oli tuskin selvillä siitä, mikä hänestä oli mieluisinta, tanssia Nancyn kanssa vaiko seisoa häntä katselemassa avoimessa ovessa kuten hän oli tehnyt aikaisemmin illalla. Hän ei voinut oikeastaan nähdä Nancyä nyt, vaikka hän oli Tomin pari, sillä tanssin konstikkaat vuorot anastivat liiaksi hänen huomionsa, mutta hän saattoi tuntea Nancyn läheisyyden ruumiinsa joka säikeellä, nuoren tytön kevyt kädenkosketus oli kuin magnetismin vavahuttama.

Joku heitti ladon takaovet selkoselälleen. Vastaniitetyn heinänhaju tuoksahti sisään ja matalalla kummulla niittyjen taustalla kohosivat tummanvihreät havupuut taivasta kohti. Viileä ilta-ilma löyhytti jalavapuita ja heloittava kuu näyttäytyi juuri oven aukeaman kohdalla. Illan tunnelmallinen ihanuus meni hiukan Tom Hamiltonin päähän, mutta hän pakotti ajatuksensa seuraamaan tanssin "kiemuroita", kuten Osh Popham sanoi.

Nancy Carey tanssimassa "Myrskyä", oli näky, joka pani hitaimmankin veren liikkeelle. Molemmat pääparit pitivät toisiaan kädestä ja kulkivat rinnatusten ladon toisesta päästä toiseen, ja pyörähtivät samassa takaisin kuin virvatuli, sitten he tupsahtivat seuraavan parin luo, sitten tuli "käsien piiri", ja "naisten ketju" ja äkkiä he jälleen lensivät pitkin permantoa toiset neljä takanaan. Ensimmäiset parit olivat Nancy ja Tom, Ralf Thurston ja Kathleen, kaksi viimemainittua Beulahin parhaat tanssijat. Kitty oli notkea, suora ja sulavaliikkeinen kuin nuori vuorikauris, mutta Nancy pyörähti keskelle permantoa kuin tuulenhengen puhaltama kukka. Hän oli eläväksi olennoitu Nuoruus, Ilo, Toivo! Hän oli pessyt astioita tänä iltana ja oli huomennakin pesevä, mutta mitäs siitä? Vähät hän siitä välitti, että lähivuodet (mikäli hän tiesi) tulisivat olemaan kieltäymyksen ja säästäväisyyden vuosia? Olihan hän seitsemäntoistavuotias! Kaikki on mahdollista seitsemäntoistavuotiaana! Maailmassa oli soittoa ja naurua jos oli työtäkin, ja olihan siinä rakkauttakin, kokonaisia valtameriä rakkautta; eikö niin ollen kannattanut karkeloida ja olla iloinen ja ohjata pariansa turvallisesti läpi tanssin hämmentävien sokkeloiden ja viedä hänet sen päätyttyä punoittavana ja riemuitsevana vastaanottamaan äidin nauravia onnentoivotuksia?

Jokainen tanssi "Myrskyä" omalla tavallaan, ajatteli amiraali, joka istui tanssia katselemassa. Rouva Popham oli vakava, jopa synkkäkin vyötäisiltä ylöspäin, mutta uskomattoman vilkas vyötäisiltä alaspäin liikkuen koneen tarkkuudella, hänen parinsa, muutaman Beulahin muurarin, vetäessä koko seuran huomion puoleensa ihmeteltävillä askeleillaan. Kyllä kannattikin pitää varansa vuorojen suhteen, sillä hänen kilpailijansa, rouva Bill Harmonin paikka oli aivan vastapäätä häntä. Lallie Joy, joka prameili Kathleeniltä lainatussa hameessa ja Julian kätten sommittelemassa hiuslaitteessa, oli kesäkurssien harras, jokapäiväinen oppilas, mutta viiden viikon uuttera opetus ei ollut pystynyt antamaan hänelle täyttä varmuutta 'Naisten Ketjun' vuoroista. Olive liikkui pää painuksissa, hänelle ominaisella, pehmeällä suloudella, aran, kesyttömän ihmislapsen tavalla ja Gilbert vuorostaan tanssi luontevasti ja huomattavan varmasti.

Seurasi lyhyt väliaika; tarjottiin jäätelöä erilaisten kakkujen kera. Siinä oli marmorikakkua, kultakakkua, hopeakakkua, oli vaalikakkua, sienikakkua, kuppikakkua, sitruunakakkua ja Valkean Vuoren kakkua. Virvokkeita nautittaessa Susie Bennett soitteli "Liukuvalssia", "Tytön rukousta" ja "Kuuntele ilolintua" variatsioneilla, jotka seurasivat toisiansa melkein ylenluonnollisen ripeästi.

"Ei piisanne monikaan Susie Bennettille pianonsoitossa!" sanoi Osh Popham, joka istui amiraalin vieressä. "Oletteko missään kaupungissa nähnyt ketään, joka soittaisi häntä nopeammin?"

"Oikeassa olette!" vastasi amiraali, "ja nyt näkyy koko yleisö huutavan teitä. Mitä he vaativat teitä tekemään — lentämään?"

"Niinpä niin", virkkoi Osh. "Rouva Carey, tahdotteko säestää? Maria, voithan mennä vaunuliiteriin, jos sinua kovasti hävettää."

Lopulta vanhan mielilaulun säveleet häipyivät ihastuneiden kuulijain korvista. Sitten seurasi vielä "Portlandin ihastus", "Irlantilainen pesijämummo", "Yliopiston torvi" ja viimein kuului kello lyövän keskiyön aikaa ja vieraat poistuivat kahden, kolmen ja neljän hengen ryhmissä heidän iloisten ääntensä etääntyessä pitkin kylätietä.

Osh Popham jäi sulkemaan pianoa, puhaltamaan kynttilöitä sammuksiin, sulkemaan ovia ja ikkunoita ja lukitsemaan latoa, rouva Careyn ja amiraalin vaeltaessa verkalleen ruohikkoa pitkin talon takaovelle.

"Hyvää yötä", huusi Osh tyytyväisyydestä säteillen sivuuttaessaan heidät joitakin minuutteja myöhemmin. "Ei maar Beulahissa ole ennen ollut sellaisia kutsuja kuin nämä meidän. Jos totta puhutaan, niin ei liene koko Mainen valtiossakaan ikinä ollut tällaista lystiä! Hyvää yötä vain! Jos pidän kiirettä, niin tavoitan ehkä vielä Mariankin!"

Hänen ripeä astuntansa ruohoisella polulla kuului vielä hetken aikaa, ja sitten hänen taipuisa tenoriäänensä halkoi kirkasta, tyyntä ilmaa: —

Oi tule, lennä, armahin, käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen luo vuorten yrttirinteisten.

Julia oli mennyt yläkertaan unisen Peter-linnun kanssa, joka Nancyn juhlapäivänä oli saanut ensimmäisen kerran valvoa myöhään. Muut nuoret olivat ryhmittyneet jalavain alle, missä he parittain seisoivat juttelemassa — Olive ja Ralf Thurston, Kathleen ja Cyril Lord, Nancy ja Tom Hamilton. Sitten he erosivat, Tom Hamilton käveli maalaishotelliin nuoren koulunopettajan seurassa, ja Olive ja Cyril kulkivat ketojen poikki Lordien talolle.

Yö oli verrattoman ihana. Ilma oli lämmin, kirkas ja niin tyyni, ettei ainoakaan puun lehti värähtänyt. Taivas oli pilvetön ja kuu paistoi säteilevänä ja loistavana kuin harvoin Pohjolan perillä. Beulahin kimaltelevan joen vesi oli alhaalla ja se virtasi kohisematta sillan alitse. Sillävälin kuin Kathleen ja Julia kampasivat tukkaansa ja miltei joka kamman vedolla päästivät ylistyshuudahduksia illan kutsujen onnistumisesta, oli Nancy suudellut äitiänsä ja hiipinyt hiljaa vuoteeseensa. Kaiken yötä "Myrskyn" säveleet seurasivat häntä unessa. Hänen kädessään tuntui vieraan käden kosketus, tykkänään uusi kosketus, lämmin ja pakottava. Siinä oli jälleen tuo vallaton nelistäminen, kun nelisin rinnatusten tömistettiin pitkin ladon permantoa — hänen sivullaan joku, joka ei milloinkaan ennen ollut ollut siinä — ja hän itse aivan uuden ja huumaavan tunnelman pauloissa, sillä milloin ikinä hänen silmänsä kohtasivat katseen vierustanssijan hilpeistä, mustista silmistä, hän tapasi itsensä niiden syvyyksissä.

Oliko hän lapsi, kun hän kuuli Osh Pophamin huutavan "'Myrskyn' parit paikoilleen!" ja oliko hän nainen kun huudettiin "Yleinen levähdys!" Tuskin hän sitä tiesi. Beulah oli unelma, Keltainen talo oli unelma, tanssi oli unelma, tanssijatoveri oli unelma. Milloin hän luuli olevansa lapsi, joka auttoi isäänsä istuttamaan tulipunaista ruusuköynnöstä, milloin nainen, joka repäsi ruusun ylimmästä oksasta ja antoi sen eräälle, joka tuki hänen säleaitaa kouristavaa kättänsä, eräälle, joka sanoi "Kiitoksia" ja "Hyvää yötä" ihan toisella tavalla kuin kaikki muut.

Kuka oli tuo nuori muukalainen? Oliko hän Beulahin linnan ritari, Keltaisen talon lääniherra, oliko hän Keltainen Vaara, oliko hän hyvä lintu, jolle Carey-äidin poikaset olivat näyttäneet tien kotiin? Unien sekavaa, suloista kiertokulkua jatkui yhä ja Nancyn korvissa soi salaperäisiä lauselmia aivan uudella äänenpainolla puhuttuja: "Eikö Careyn suku tarvitse vielä yhtä tukea lisää?" "Ettekö tahdo antaa minulle ruusua?" ja ennen kaikkea: "Te lähetitte rakkaat terveiset sille Hamiltonin lapsista, joka oli sopivassa iässä, minä olin sopivassa iässä ja minä omaksuin ne."

"Ei rakkautta voi lähettää kirjeessä!" väitteli Nancy unissaan, ja unessa vastasi aina joku: "Älä ole niin varma! Paljon merkillistä tapahtuu kun Carey-äidin sanansaattajat kulkevat merien yli. Etkö muista mitä ne puhuivat Vetten pienokaisten Tomille? — Vetten poikki tulevista lauluista oli yksi suloisempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut, sillä se oli nuoren tytön laulu… Ja mitä laulua hän lauloi?… Ole kärsivällinen, pidä silmäsi kirkkaana ja kätesi puhtaina ja päivä on tuleva, jolloin itsekin opit sen laulamaan kaipaamatta kenenkään opetusta."