Villiruusu

VILLIRUUSU

Kirj.

Kate Douglas Wiggin

Suomentanut

J. Maanpää

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

"Meitä on seitsemän".
Rebekan omaiset.
Erilaisia sydämiä.
Rebekan mielipide.
Tiedon polkuja.
Päivänpaistetta varjojen keskellä.
Riverboron salaisuuksia.
Ruusunpunaista.
Ruusujen tuhkaa.
Sateenkaaria.
"Herääviä voimia".
"Katso kalpeata marttyyria".
"Lumivalkoista" ja "Purppuraa".
Prinssi Aladdin.
Loistelamppu.
Kasvuaikoja.
Harmaita ja kultaisia päiviä.
Rebekka perheen edustajana.
Diakoni Israelin jälkeläinen.
Uusi sydän.
Näköpiiri avartuu.
Apilankukkia ja auringonruusuja.
Työläs vastamäki.
Aladdin hankaa lamppuaan.
Ilon ruusut.
Kutsut.
Loistava näky.
"Väistämätön ies".
Äiti ja tytär.
"Hyvästi, Hopeapuro!"
Miranda tädin anteeksipyyntö.

"MEITÄ ON SEITSEMÄN"

Vanhat postivaunut vierivät rämähdellen tomuisella maantiellä, joka Maplewoodista johtaa Riverboroon. Sää oli helteinen kuin keskikesän aikaan, vaikka toukokuu oli vasta puolivälissä, ja Jeremias Cobb säästeli hevosiaan niin paljon kuin suinkin unohtamatta silti hetkeksikään, että oli kuljettamassa valtion postia. Tie oli mäkinen, ja herra Cobb hoiteli veltosti ohjaksia nojautuen ajopukillaan selkäkenoon ja riiputtaen toista säärtään mukavuuden vuoksi pyörän lokasuojuksen päällä. Hänen leveäreunainen nukkavieru huopahattunsa oli painettu syvään otsalle silmien suojaksi, ja hän pyöritteli vasemmassa poskessaan mehevää tupakkapurua.

Vaunuissa istui yksi ainoa matkustaja, pieni tummatukkainen olento, pukunaan säämiskänkeltainen, jäykäksi silitetty karttuunihame puseroliiveineen. Tyttö oli niin kevyen hento ja hänen pukunsa niin sileäksi kovotettu, että hän vaunun heilahdellessa aina liukui istuimen nahkapieluksella puolelta toiselle, vaikka hän ponnistikin jaloilleen tukea keskipenkistä ja ojensi pumpulisormikkaisiin verhotut kätensä sivuilleen pysytelläkseen jotenkuten tasapainossa. Milloin pyörät vajosivat raiteissa tavallista syvempään tahi hypähtivät äkisti pienen kiven yli, lennähti tyttö tahtomattaan ilmaan, putosi jälleen istumaan ja työnsi otsaltaan takaisin hupaisen näköisen hattunsa tai korjasi turvallisempaan asentoon pienen ruusunpunaisen päivänvarjonsa, jota hän näytti pitävän tärkeimpänä omaisuutenaan. Sen lisäksi hän piti erityistä huolta helmikuteisesta rahakukkarostaan, jonka suuta hän aukoi aina milloin tien laatu sen suinkin salli tyytyväisyydekseen huomaten, ettei kukkaron kallisarvoinen sisällys ollut kadonnut eikä vähentynyt. Herra Cobb ei aavistanutkaan näitä matkan vaivalloisia yksityiskohtia, hänen tehtävänään kun oli toimittaa ihmiset perille, mutta ei välttämättä huolehtia heidän mukavuudestaan matkan aikana. Sitä paitsi hän oli kokonaan unohtanut tämän merkityksettömän pikku matkaajan mukanaolon.

Kun hän tänä aamuna oli tehnyt lähtöä Maplewoodin postiasemalta, oli muuan nainen astunut maahan joistakin vuokravaunuista ja tullut kysymään häneltä, olivatko nämä ehkä Riverboron postivaunut ja oliko hän kenties herra Cobb. Saatuaan myöntävän vastauksen oli nainen nyökännyt mukanaan tulleelle tyttöselle, joka oli innokkaasti odotellut vastausta ja lensi nyt heidän luokseen ikään kuin peläten myöhästyvänsä. Tyttö oli ehkä kymmenen tai yhdentoista ikäinen, mutta laskipa hänen vuotensa kummaksi hyvänsä, niin hän näytti pieneltä ikäisekseen. Äiti auttoi tytön postivaunuihin, sijoitti pienen mytyn sekä kimpun sireenejä hänen viereensä, valvoi kuluneen matkalaukun köyttämistä vaunujen perälaudalle ja maksoi lopuksi kyydin laskien huolellisesti hopearahat, jotka hän työnsi ajajan kouraan.

"Pyydän teitä viemään hänet sisarieni luo Riverboroon", sanoi nainen.
"Tunnetteko Miranda ja Jane Sawyerin? He asuvat siellä kivitalossa."

Totisesti, herra Cobb tunsi heidät yhtä hyvin kuin jos hän olisi itse luonut heidät!

"Niin, heidän luokseen tyttö on vietävä, he odottavat häntä. Oletteko ystävällinen ja vartioitte häntä? Jos hän saa tilaisuuden eksyä jonnekin tai unohtua ihmisjoukkoon tai takertua jonkun seuraan, niin hän käyttää sitä hyväkseen. Voi hyvin, Rebekka; koeta välttää ikävyyksiä ja istu kauniisti paikallasi päästäksesi perille siistinä ja sievänä. Älä ole vastukseksi herra Cobbille. — Katsokaas, hän on hiukan kiihtynyt. Tulimme eilen junalla Temperancesta, nukuimme yön serkkuni luona ja ajoimme sieltä tänne — kahdeksan mailia — tänä aamuna."

"Hyvästi, äiti; älä ole huolissasi. Tiedäthän, etten minä nyt ole ensi kertaa matkalla."

Nainen naurahti lyhyeen ja sanoi herra Cobbille selittäen:

"Hän on kerran ollut Warehamissa ja viipynyt siellä toiseen päivään saakka, siinäpä syytä matkatottumukseen!"

"Se oli matkustamista, äiti", sanoi tyttö innokkaasti ja päättävästi. "Me läksimme pois kotoa, otimme evästä mukaan, ajoimme hiukan hevosella ja hiukan raitiotiellä, ja meillä oli yöpaidat mukanamme."

"Vaikkapa olikin, niin älä nyt julista sitä koko kylälle", sanoi äiti, keskeyttäen kokeneen matkaajan muistelmat. "Olenhan jo ennen sanonut sinulle", jatkoi hän kuiskaten, koettaen vielä kerran taivuttaa tyttöä kuriin, "ettei sovi puhua ääneen yöpaidoista eikä sukista eikä — sellaisista, ei varsinkaan silloin, kun on miesväkeä kuulemassa."

"Tiedän, äiti, kyllä tiedän, enkä puhukaan. Aioin vain sanoa" — tällöin herra Cobb maiskautti huuliaan ja läjäytti ohjaksilla ja hevoset aloittivat hidastellen tutun päivämatkansa — "sen vain tahdoin sanoa" — vaunut vyöryivät nyt eteenpäin ja Rebekan täytyi työntää päänsä ulos ikkunasta voidakseen lopettaa lauseensa — "että silloin ollaan matkalla, kun otetaan mukaan yöpaitakin!"

Tämä loukkaava sana jäi kimakalla tytönäänellä julistettuna soimaan rouva Randallin arkaan korvaan hänen katsellessaan pois vierivien vaunujen jälkeen.

"Arvaan, että Miranda saa hänestä puuhaa", ajatteli rouva Randall itsekseen — "mutta eipä olisi ihme, vaikka se olisi Rebekalle onneksi."

Tämä oli tapahtunut puolisen tuntia sitten, ja tänä aikana olivat aurinko, kuumuus, tomuisuus ja monien suuressa Milltownin kaupungissa hoidettavien asioiden muisteleminen saaneet muutenkin raskasajatuksisen herra Cobbin tyyten unohtamaan, että hän oli luvannut matkalla huolehtia Rebekasta.

Odottamattaan hän kuuli ratasten räminän ja kirskunan sekä valjaiden natinan keskeltä hennon äännähdyksen. Ensin hän arveli sitä linnun, sirkan tai sammakon aikaansaamaksi, mutta onnistuttuaan päättelemään miltä taholta ääni kuului hän käännähtihe kurkistamaan olkansa ylitse ja huomasi tällöin pienen olennon kurottautuvan ulos vaununikkunasta niin kauas, että hänen turvallisuutensa näytti epäiltävältä. Pitkä musta hiuspalmikko häilähteli vaunun kupeella samassa tahdissa kuin ajopelien heilahdukset. Tyttö riiputti hattuaan toisessa kädessään, toisella hän yritti turhaan sohia ajajaa selkään pienoisella päivänvarjollaan.

"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua!" huudahti hän.

Herra Cobb pysäytti tottelevana valjaikkonsa.

"Onko maksu kalliimpi, jos istun siellä ylhäällä pukilla teidän vieressänne?" kysyi tyttö. "Täällä sisällä on niin liukasta ja sileätä, ja vaunut ovat minulle niin avarat, että jos vielä vähän aikaa paiskiinnun täällä nurkasta nurkkaan, olen kohta kirjavana mustelmista. Ja ikkunat ovat niin pienet, että näen maailmasta aina vain palasia kerrallaan, ja olen jo melkein vääntänyt niskani sijoiltaan koettaessani kurkistella, vieläkö matkalaukkuni on tallella tuolla perälaudalla. Se on äidin laukku ja hän on siitä hyvin arka."

Herra Cobb odotti kunnes tämä sanavuolaus, tai oikeammin valittelun tulva oli ehtynyt, ja sitten hän vastasi myhähdellen:

"Voit kyllä istua täällä pukilla jos haluat; ei minun vieressäni ole sen kalliimpaa kuin sielläkään." Ja sitten hän auttoi tytön pois vaunuista, heilautti hänet ajopukille ja kipusi itsekin jälleen paikalleen.

Rebekka asettautui varovasti istumaan, oikoi hameensa huolellisesti ja sovitti päivänvarjonsa hameenlaskosten peittoon ajajan ja itsensä väliin. Tämän tehtyään hän työnsi hatun niskaansa, suoristi valkeat käsineensä ja sanoi tyytyväisenä:

"Hei, tämä on jo hauskempaa! Tämä se tuntuu matkustamiselta! Nyt minä olen oikea turisti, mutta tuolla sisässä tunsin olevani kuin meidän hautova kanamme, jonka aina väliin suljemme häkkiin. Kunhan matka kestäisi vielä pitkän, pitkän ajan!"

"No, me olemme vasta alkupäässä", lohdutti herra Cobb ystävällisesti.
"Se kestää vielä ainakin kaksi tuntia."

"Vain kaksi tuntia!" huokasi tyttö. "Sitten kello on puoli kaksi, kun olemme perillä. Silloin äiti on ehtinyt Ann-serkun luo, lapset kotona ovat saaneet päivällisensä ja Hanna on korjannut ruoka-astiat pois. Minulla on hiukan evästä mukanani, sillä äiti sanoi, että alku tuntuisi huonolta, jos minä saapuisin kivitaloon nälkäisenä ja Miranda tädin täytyisi ensi työkseen antaa minulle syötävää. Tällaiset päivät ovat mainioita kasvullisuudelle, eikö totta?"

"Varmasti; ehkäpä nyt on sentään kuumuutta liiaksi. Miksipä et aukaise päivänvarjoa suojaksesi?"

Tyttö peitti puheenaolevan esineen vieläkin tarkemmin hameensa liepeisiin ja sanoi: "Varjelkoon! Minä en pidä sitä koskaan esillä auringon paisteessa. Tiedättehän, että tällainen vaaleanpunainen väri kauhtuu kamalasti; sen vuoksi käytän päivänvarjoani ainoastaan pilvisinä pyhäpäivinä käydessäni rukoushetkissä. Joskus putkahtaa aurinko äkisti esiin, ja silloin minulla on hirmuisesti huolta koettaessani suojella sitä auringonpaisteelta. Tämä varjo on minulle rakkainta maailmassa, mutta vastusta siitä on vallan kamalasti."

Tällöin syntyi Jeremias Cobbin raskaasti työskentelevissä aivoissa vähitellen aavistus siitä, että tämä lintunen, joka nyt oli lentänyt hänen vierelleen, mahtoi olla kokonaan toista maata kuin hänen tavalliset matkatuttavuutensa. Hän sovitti ruoskan tuppeen, siirsi jalkansa pois lokasuojukselta, työnsi hattunsa takaraivolleen, sylkäisi mällin poskestaan maantielle, ja kun hän näin oli valmistellut sielunkykyjään vakavaan toimintaan, katsahti hän nyt ensi kerran matkatoveriaan todella nähdäkseen hänet kiireestä kantapäähän. Tyttö puolestaan vastasi hänen silmäyksiinsä vakavan lapsellisin katsein, joissa kuvastui ystävällistä uteliaisuutta.

Pienen matkustajan keltainen karttuunipuku oli jo haalistunut, mutta se oli nuhteettoman puhdas ja kovaksi silitetty aina miehustaa myöten. Pienen, röyhelöisen pystykauluksen sisästä kohosi tytön kapea kaula ruskeana ja laihana; ja hänen päänsä näytti pieneltä kantamaan raskaita tummia kiharoita, jotka vankaksi palmikoksi kiedottuina valuivat hänen vyötäisilleen. Hänen päässään oli pieni, oudonnäköinen hattu, joka oli punottu valkeista höyhenistä; sen täytyi olla joko uusinta kuosia lajissaan, tai sitten se oli jokin menneen ajan korukalu, joka nyt oli muovailtu päähineeksi tätä matkaa varten. Siinä oli koristeena vahankeltainen nauha sekä töyhtönä kimppu mustia ja oranssinkeltaisia siilinpiikkejä, jotka milloin riippuivat, milloin jäykästi törröttivät toisella korvallisella; ne antoivat tytön ulkomuotoon mitä hupaisimman ja omituisimman lisäpiirteen. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja särmikkäät. Nenä, otsa ja leuka hänellä lienee ollut kuten ihmisillä tavallisestikin, mutta herra Cobb ei kyennyt saamaan niitä selvästi tähtäimeensä, sillä tytön silmät vangitsivat kokonaan hänen katseensa, milloin hän kohdisti sen matkaajan kasvonpiirteisiin. Rebekan silmiä täytyi verrata uskoon, joka on "luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy". Hänen hienonmuotoisten silmäkulmiensa alla aivan kuin kimalteli kaksi tähteä, joiden välähtävä säihke puoleksi kätkeytyi hohtavaan tummuuteen. Tytön vilkkaat silmät tutkistelivat maailmaa innokkaasti ja hartaasti, ja kun hän kiinnitti loistavan ja salaperäisen katseensa johonkin pitemmäksi ajaksi, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt kaiken — esineen, maiseman tai ihmisen — lävitse. Nuori taiteilijatar, joka keväällä oli tullut rouva Randallin luo maalatakseen punaisen ladon, rappeutuneen myllyn ja puron yli vievän sillan, oli hylännyt lopuksi nämä maiseman ihanuudet ja kohdistanut kaiken huomionsa pieniin tytönkasvoihin — tavallisiin, arkipäiväisiin kasvoihin, joita valaisi loistava silmäpari täynnä uinuvan lahjakkuuden ja älyn välähdyksiä.

"Eräs maalaileva neiti Ross, antoi minulle päivänvarjon", kertoi Rebekka vaihdettuaan silmäyksiä herra Cobbin kanssa ja painettuaan muistiinsa hänen kasvonjuonteensa. "Oletteko huomannut tämän kaksinkertaisen ruusunpunaisen röyhelön sekä valkean varren ja kädensijan? Ne ovat norsunluuta. Kahvassa on arpi, niinkuin näette, sillä Fanny pääsi imeskelemään ja pureksimaan sitä kerran hartauskokouksessa, kun minä satuin katselemaan muualle. Sen jälkeen en minä ole koskaan oikein suostunut Fannyyn."

"Onko hän sinun sisaresi?"

"On, muuan heistä."

"Montako teitä sitten on?"

"Seitsemän. Tiedättehän, että seitsemästä sisaruksesta on kirjoitettu runojakin:

"'Ah, herra', vastas tyttönen —
'Meit' ompi seitsemän'.

"Minä opettelin tämän ja lausuin sen koulussa, mutta toiset olivat häijyjä ja nauroivat. Vanhin meistä on Hanna; seuraava olen minä, sitten John, sitten Jenny, sitten Mark, sitten Fanny ja seitsemäs on Mira."

"Vai niin, no onpahan siinä perhettä!"

"Aivan liiaksi, niin sanoo jokainen", vastasi Rebekka odottamatta läpeensä pikkuvanhalla avomielisyydellä, joka sai herra Cobbin mutisemaan: "Totisesti!" ja täyttämään vasemman poskensa jälleen tupakalla.

"Ovathan ne herttaisia, mutta vaivaa siitä on, ymmärrättehän, ja eläminen tulee niin kalliiksi", jatkoi tyttö edelleen samaan sävyyn. "Hanna ja minä emme ole vuosikausiin tehneet muuta kuin hoivanneet pienokaisia levolle illalla ja ottaneet ne taas aamuin vuoteesta käsiimme. Mutta nyt on kaikki lopussa, se on toki lohdutus; ja meille alkaa oikein ihana aika, kun me kaikki olemme täysikasvuisia ja kiinnityslaina on saatu maksetuksi."

"Kaikki lopussa? Niin, tarkoitat sillä, että lähdet nyt pois kotoa?"

"Ehkä, mutta nyt ei ole enää sellaisia pienokaisia, joita täytyisi alituisesti hoitaa — meidän perheemme on nyt valmis. Äiti sanoo niin, eikä hän ole koskaan pettänyt sanaansa. Miran jälkeen ei ole enää tullut uusia, ja hän on neljännellä. Hän syntyi samana päivänä kun isä kuoli. Miranda täti halusi luokseen Riverboroon Hannan eikä minua, mutta äiti ei tule aikoihin ilman häntä; hän hoitaa taloutta paljon paremmin kuin minä, Hanna nimittäin. Eilisiltana sanoin äidille, että jos minä näytän saavan uusia sisaruksia sinä aikana kun olen poissa, niin äidin pitää lähettää hakemaan minua, sillä silloin kun meillä on pikkulapsia, tarvitaan aina sekä Hannaa että minua kotona, koska äiti itse ei jouda muuhun kuin valmistamaan ruokaa ja hoitamaan taloa."

"Ahaa, te siis asutte maalaistalossa, niinkö? Missä päin se on? Lähellä
Maplewoodiako, jossa tulit vaunuihin?"

"Lähellä? Hoh, sinne on kai satoja peninkulmia! Me tulimme Temperancesta junalla. Sitten me ajoimme hevoskyydillä Ann-serkun luo ja nukuimme yötä siellä. Sitten me aamulla nousimme taas ja ajoimme hirmuisen pitkän matkan ennen kuin olimme Maplewoodissa, josta postivaunu lähtee. Meidän talomme on ihan yksinäisellä paikalla, mutta koulu ja rukoushuone ovat Temperancessa ja sinne on vain kaksi mailia. Täällä teidän vieressänne on melkein yhtä hauskaa kuin rukoushuoneen kellotapulissa. Minä tunnen erään pojan, joka kiipesi meidän tapuliimme. Hän sanoi, että ihmiset ja lehmät näyttivät sieltä katsoen vallan kärpäsiltä. Emme ole vielä kohdanneet ihmisiä, mutta minä olen hiukan tyytymätön siihen, miltä lehmät näyttävät. Ne eivät tunnu niin pieniltä kuin olin toivonut, mutta" — hän jatkoi ilostuen — "eiväthän ne sentään näytä täältä yhtä isoilta kuin aivan vierestä katsoen, eiväthän?"

Herra Cobb pyyhkäisi suutaan kädenselällä ja haukkoi ilmaa. Hänestä tuntui samalta kuin jos häntä olisi lennätetty vuorenharjalla huipulta toiselle hänen saamatta aikaa henkäistä välillä.

"Minä en oikein pysty arvaamaan teidän talonne paikkaa", sanoi hän, "vaikka olen kyllä käynyt Temperancessa ja kulkenut niitä teitä. Mikä teidän perheenne nimi on?"

"Randall. Äidin nimi on Aurelia Randall, ja meidän Hanna Lucy Randall, Rebekka Rowena Randall, John Halifax Randall, Jenny Lind Randall, Markiisi Randall, Fanny Elsler Randall ja Miranda Randall. Äiti on antanut nimen toiselle puolelle meistä ja isä toiselle puolelle; mutta kun Mira syntyi, niin he kumpikin ajattelivat, että hänet on ristittävä Riverboron Miranda tädin kaimaksi. He toivoivat, että siitä olisi jotakin hyötyä; mutta kun ei siltä näyttänyt, niin me aloimme sanoa häntä vain Miraksi. Meidät on kaikki ristitty jonkun erityisen henkilön mukaisiksi. Hanna Lucy on se Hanna, joka istuu ikkunassa ja solmii kengännauhojaan, ja minä olen peräisin Scottin Ivanhoesta, John Halifax oli erään kirjan sankari; Mark sai nimen setänsä, Markiisi de Lafayetten mukaan, joka kuoli kaksosena. (Kaksoset kuolevat usein ennen kuin ehtivät täysikasvuisiksi, tiedättekö sen, herra Cobb?) Me emme kuitenkaan sano häntä Markiisiksi, vaan lyhyesti Markiksi. Jenny on erään laulajattaren ja Fanny erään ihanan tanssijattaren kaima; mutta äiti väittää, että ne nimet epäonnistuivat, sillä Jenny ei saa ainoatakaan säveltä kurkustaan ja Fanny on jokseenkin kankeakoipinen. Äiti tahtoisi sen vuoksi hylätä heidät keskimmäiset nimensä, mutta hän pelkää, että sellainen olisi vääryyttä isää kohtaan. Äiti sanoo, että meidän täytyy aina olla isän puolella, sillä hän sai kokea pelkkää vastoinkäymistä elämässä; eikä isä olisikaan kuollut, ellei hänellä olisi ollut kaikessa niin huono onni. Pelkään, että muuta ei meissä ole kertomista", päätti tyttö vakavissaan.

"Siunatkoon! Luulisin tämän jo riittävän!" huudahti herra Cobb. "Eipä ollut enää monta nimeä jäljellä, kun teidät kaikki oli ristitty. Sinullapa on vankka muisti! Sinun ei kai ole työläs oppia läksyjäsi, vai mitä?"

"No, ei pahasti. Vaikeinta on saada hankituksi kenkiä, joilla voisi käydä koulussa läksyjä saamassa. Nämä, mitkä minulla on jalassani, ovat upouudet, ja niiden täytyy kestää kuusi kuukautta. Äiti vaatii minua aina säästämään kenkiäni. Niitä ei voi säästää muulla tavoin kuin kiskomalla ne jalasta ja kävelemällä avojaloin; mutta Riverborossa minä en saa tehdä niin, sillä se olisi Miranda tädille häpeäksi. Nyt minä saan käydä koulua tarpeeksi asti, kun jään asumaan Miranda tädin luo, ja kahden vuoden kuluttua pääsen Warehamin opistoon. Äiti sanoo, että sen pitäisi olla minulle opiksi. Kun olen läpäissyt koulun, niin minusta tulee maalari, samanlainen kuin neiti Rosskin on. Siksi minä ainakin luulen tulevani. Äiti sanoo, että minun pitäisi ruveta opettajaksi."

"Eihän teidän kotinne liene sama talo, jonka Hobb ennen muinoin omisti, vai mitä?"

"Ei, tämä on pelkästään Randallin talo — siksi äiti ainakin sitä sanoo. Minä sanon sitä Hopeapuron taloksi."

"Luulen, että on samantekevää miksi sitä sanotaan, kunhan ihmiset vain tietävät missä se on", huomautti herra Cobb kuivanjärkevästi.

Rebekka tähtäsi nuhtelevana, melkeinpä ankarana silmiensä koko tulen herra Cobbiin samalla kun hän vastasi:

"Ohoh, johan te nyt puhutte yhtä joutavasti kuin kaikki muutkin! Nimillä on aina suuri ero. Kun minä sanon: 'Randallin talo', niin voitteko silloin arvata, miltä talo näyttää?"

"En, en voi väittää arvaavani", myönteli herra Cobb levottomana.

"Mutta kun minä sitten sanon: 'Hopeapuron talo', niin mitä te silloin siitä ajattelette?"

Herra Cobb huomasi olevansa samassa asemassa kuin oikeasta elementistään kiskaistu, hiekalla sätkyttelevä kala. Hän tunsi, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä vastaamasta, sillä Rebekan katse tunkeutui kuin valonheittäjä hänen aivoihinsa ja paljasti niiden tyhjät ontelot.

"Kaiketi siellä on puro jossakin lähettyvillä", sanoi hän arastellen.

Rebekka näytti pettyneeltä, mutta ei kokonaan toivottomalta. "Ei hullummastikaan", sanoi hän rohkaisten. "Te pyyhkäisitte liepeitä, mutta ette saanut niitä kouraanne. Onhan siellä puro, mutta se ei olekaan mikään tavallinen puro. Sen vierillä on nuoria puita ja pensaslapsukaisia; se on sellainen matala, soliseva pikku puro, ja sen pohja on valkoista hiekkaa, jossa kimaltelee lukemattomia pieniä kiviä. Milloin hyvänsä aurinko vähänkin pilkistää esiin, sieppaa puro heti päivänsäteet mukaansa ja sitten se säkenöi niin pitkälti kuin päivää riittää. Eikö teidän mahanne tunnu tyhjältä? Minun kumminkin tuntuu. Minä pelkäsin, että myöhästyisimme postivaunuista, enkä sen vuoksi voinut syödä aamiaista."

"Sitten on viisainta, että nyt syöt evääsi. Minä en saa mitään ennen kuin saavun Milltowniin, jossa saan palasen kaakkua ja kupin kahvia."

"Kunpa minäkin saisin nähdä Milltownin kaupungin! Se taitaa olla vielä suurempi ja isoisempi kuin Wareham — enemmän Pariisin tapainen? Neiti Ross kertoi minulle Pariisista; hän osti sieltä minun punaisen päivänvarjoni ja helmikukkaroni. Kuulettehan, kuinka vieteri napsahtaa, kun tämän aukaisee. Minulla on täällä kaksikymmentä senttiä rahaa, ja sen pitää riittää kolmeksi kuukaudeksi postimerkkeihin, paperiin ja musteeseen. Äiti sanoi, ettei Miranda täti mielellään anna minulle rahaa enää sellaisiin, kun hänen kuitenkin täytyy ruokkia ja vaatettaa minut ja maksaa minun koulukirjani."

"Pariisi ei kylläkään ole mikään iso kaupunki", tuumi herra Cobb vastahakoisesti. "Se on ikävin paikka koko Mainen valtiossa. Minä olen ajellut siellä aina toisinaan."

Rebekan oli jälleen pakko nuhdella herra Cobbia. Se tapahtui tyynesti ja hiljaisesti, mutta ei suinkaan tehottomasti, vaikka moite sisältyikin vain yhteen ainoaan silmäykseen, joka pikaisesti välähti ohitse.

"Pariisi on Ranskan pääkaupunki, ja sinne on mentävä laivalla", sanoi hän opettavasti. "Pariisista puhutaan minun maantieteessäni, joka sanoo näin: 'Ranskalaiset ovat iloista ja kohteliasta kansaa, mieltyneitä tanssiin ja mietoihin viineihin'. Minä kysyin opettajalta mitä ne miedot viinit ovat, ja hän sanoi arvelevansa, että sillä tarkoitetaan nuorta hedelmämehua tai kenties inkiväärijuomaa. Minä näen Pariisin yhtä selvästi kuin tämän päivän, kun vain suljen silmäni. Kauniit naiset tanssivat alati iloisina käsissään ruusuiset päivänvarjot ja helmikukkarot, ja hienot herrat myöskin tanssivat kohteliaina ja maistavat aina välillä inkiväärijuomaa. Mutta te saatte nähdä Milltowin joka ikinen päivä, vaikka pidätte silmänne auki," lisäsi Rebekka kaipaavana.

"Milltown ei ole mikään suurkaupunki sekään", lohdutti herra Cobb sen näköisenä kuin hän olisi katsellut kaikki maailman kaupungit ja havainnut ne järjestään mitättömiksi. "Katsohan nyt, kun minä nakkaan tämän lehtipinkan suoraan neiti Brownin kynnykselle."

Puks! Sanomalehtikäärö putosi juuri siihen, mihin oli tarkoitettukin, ulko-oven sisäpuolella olevalle maissinruokoiselle matolle.

"Oh, sehän kävi loistavasti!" huudahti Rebekka innostuneena. "Te olette niinkuin veitsenheittäjä, jonka Mark näki sirkuksessa. Kunpa olisi oikein pitkä, pitkä rivi taloja, ja jokaisen oven sisäpuolella olisi maissimatto, jolle teidän pitäisi heittää sanomalehtiä!"

"Voisinhan joskus viskata harhaankin sentään", sanoi herra Cobb, sädehtien vaatimatonta ylpeyttä. "Jos Miranda tätisi sallii, niin minä voin kyyditä sinut Milltowniin jonakin kesäpäivänä, kun vaunuissa ei satu olemaan väkeä liikaa."

Iloisen liikutuksen värähdys hulvahti läpi Rebekan koko olemuksen. Se kierähti uusista kengistä ylöspäin aina höyhenhattuun saakka ja valahti jälleen alaspäin pitkin tytön selässä olevaa mustaa palmikkoa. Hän puristi kiihkeästi herra Cobbin polvea ja huudahti itkuisella, ilon ja hämmästyksen sekaisella äänellä: "Voi, se ei käy toteen, — ei saata käydä toteen! Minäkö saisin nähdä Milltownin! Sehän on ihan niinkuin saduissa, kun haltijattaret ovat lasten kummeina ja kysyvät sitten mitä he toivovat ja antavat sen kaiken tapahtua. Oletteko koskaan lukenut 'Tuhkimoa' tai 'Keltaista kääpiötä' tai 'Loihdittua sammakkoa' tai 'Kultakutria'?"

"En", vastasi herra Cobb varovasti mietittyään ensin hetkisen. "En muista lukeneeni juuri tuon nimisiä. Missä olet saanut tilaisuutta noin paljoon lueskelemiseen?"

"Oh, minä olen lukenut aika liudan kirjoja", sanoi Rebekka huolettomasti. "Kaikki isän kirjat ja neiti Rossin kirjat ja kaikkien eri opettajien kirjat ja pyhäkoulun kirjaston kaikki kirjat. Minä olen lukenut 'Lampunsytyttäjän' ja 'Skottilaisia päälliköitä' ja Ivanhoen' ja 'Redclyffen perillisen' ja 'Coran eli Tohtorin vaimon' ja 'David Copperfieldin' ja 'Chickareen kullat' ja Plutarkhoon elämäkerrat ja 'Warsovan Taddeuksen' ja 'Kristityn vaelluksen' ja paljon muita. Mitä te olette lukenut?"

"En ole sattunut koskaan lukemaan juuri noita kirjoja, joita sinä luettelit, mutta hoh hoi! olen minäkin lukenut aika tavalla eläissäni. Nykyisin, kun minulla on niin paljon ajoa, tyydyn almanakkaan, viikkolehteeni ja Mainen valtion maamieslehteen. Katsopas, tuossa on virta jälleen kupeellamme; tässä alkaa viimeinen ylämäki, ja kun olemme päässeet sen laelle, niin näemme etäältä jo Riverboron savupiiput. Sinulla ei ole enää pitkältikään perille. Minä puolestani asun itsekin siellä lähellä, vajaan kilometrin päässä kivitalosta."

Rebekan käsi liikahti hermostuneesti hänen polvellaan ja tyttö hytkähti istuimellaan. "En olisi uskonut, että minua alkaa pelottaa", sanoi hän melkein kuiskaten, "mutta olen hiukan, hiukan vain rauhaton, kun te sanoitte, että kohta ollaan — siellä."

"Tahtoisitko pyörtää takaisin?" kysyi herra Cobb uteliaana.

Tyttö katsahti häneen ylpeästi ja sanoi sitten ääni lujana: "En koskaan kääntyisi takaisin — vaikka pelkäänkin, niin minua hävettäisi lähteä karkuun. Mutta Miranda tädin luo meneminen on samaa kuin jos pitäisi lähteä alas kellariin pimeässä. Siellä voi portaiden päässä olla petoja tai jättiläisiä, mutta siellä voi, niinkuin minä Hannalle sanoin, olla myös keijukaisia ja haltijattaria ja loihdittuja sammakoita! Onko Riverborossakin pääkatu, sellainen kuin Warehamissa?"

"Luullakseni sanoisit sitä pääkaduksi, ja sen varrella juuri tätisi asuvatkin; mutta siellä ei ole mitään kauppoja eikä myllyjä niillä main, ja koko kylä on sietämätön pesä! Sinun täytyy kulkea virran poikki meidän puolellemme, ennen kuin löydät jotakin nähtävää ja kuultavaa."

"Olen siitä melkein suruissani", sanoi Rebekka huoaten. "Olisi ollut niin ylevää ajaa suuren kylän halki istuen näin korkealla kahden komean hevosen vetämänä ja punainen päivänvarjo levällään, niin että kaikki olisivat ihmetelleet, kenelle sireenivihko ja karvainen matkalaukku oikein kuuluvatkaan. Se olisi ollut samanlaista kuin sen kauniin naisen kulku sirkusparaatissa. Viime kesänä tuli sirkus Temperanceen, ja aamulla niillä oli juhlakulkue, jota katsomaan äiti laski meidät kaikki. Kun meillä ei ollut varaa mennä iltapäivällä sirkukseen, niin Mira sai ajaa lastenvaunuissa, joita äiti itse työnsi. Ja siellä kun oli ihania hevosia ja eläimiä häkeissä ja ratsastavia klovneja; ja lopuksi tulivat pienet punaiset ja kultaiset vaunut, joita kaksi ponihevosta veti, ja niissä istui samettityynyllä käärmeenlumooja, silkkiin ja pitseihin puettuna. Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi yhtämittaa nieleskellä, ihan kuin kurkussa olisi ollut jotakin paksua, ja kylmät väreet vain kierivät ylös ja alas pitkin selkää. Ymmärrättehän, minkälaista se oli? Oletteko te koskaan nähnyt sellaista, mikä on saanut teidät tuntemaan samanlaista kurkussanne ja selässänne?"

Tänä hetkenä herra Cobb tunsi olonsa oudommaksi kuin kertaakaan ennen samana tapahtumarikkaana aamuna, mutta hän kiersi kysymyksen taitavasti sanomalla: "Mikäpä meitä estää saapumasta kylään niin komeasti kuin näissä oloissa on mahdollista. Minä irrotan ruoskan, suoristan selkäni ja ajan hyvää vauhtia; sinä pidät kukkavihkon näkyvissä polvillasi ja levität auki punaisen päivänsuojasi, ja totisesti kyläläiset tirkistelevät meitä!"

Tytön kasvoilla sädehti ilo silmänräpäyksen, mutta samassa se sammui hänen virkkaessaan: "Minä unohdin — äiti työnsi minut lähdettäessä sisään vaunuihin, ja hän kai soisi minun olevan siellä, kun tullaan Miranda tädin luo. Ehkäpä se näyttää sopivammalta, kun minua ei silloin tarvitse kenenkään nostaa alas, niin että hameet liehuvat ympärilläni, vaan voin avata oven ja tulla esiin niinkuin oikeat rouvasmatkustajat. Oletteko kiltti ja pysäytätte vähän, että minä pääsen muuttamaan paikkaa?"

Ajaja pysäytti hyvänsävyisesti hevosensa, nosti alas pukilta pienen kiihottuneen olennon, aukaisi vaununoven ja auttoi tytön sisälle laskien sireenikimpun ja päivänvarjon hänen viereensä.

"Meillä on ollut kaunis matka", sanoi hän, "ja olemme tutustuneet toisiimme koko lailla, vai mitä? Ethän unohda Milltowniin lähtöä?"

"En koskaan!" huudahti tyttö kiihkeästi. "Oletteko varma, että tekin pidätte sen mielessänne?"

"Aina! Niin totta kuin elän!" vakuutti herra Cobb juhlallisesti kavutessaan jälleen istuimelleen. Ja kun vaunut sitten vierivät edelleen pitkin kyläkatua, jota vihreät vaahterat reunustivat, näkivät ne, jotka sattuivat kurkistamaan ikkunoistaan, pienen ruskean olennon istuvan keltaiseen karttuuniin pukeutuneena vaunun takaistuimella arvokkaan suorana, valtava kukkavihko toisessa kädessään ja toisessa hohtava päivänvarjo. Jos he olisivat olleet tarkkanäköisiä, he olisivat kenties huomanneet, että vaunujen kääntyessä kivitalon ovelle karttuuninen rintaröyhelö kohosi ja laski nopeasti pienen sykkivän sydämen yllä, punastus vuoroin lehahti ja haihtui kalpeilla poskilla ja kyynelet sumensivat kahta loistavaa tummaa silmää. — Rebekan matka oli päättynyt.

"Siinähän postivaunut kääntyivät Sawyerin tyttöjen pihamaalle", sanoi rouva Perkins miehelleen. "Nyt se kai tuli se sisarentytär sieltä Temperancen puolesta. He taisivat kirjoittaa Aurelia sisarelleen pyytäen tätä lähettämään Hannansa heidän luokseen, mutta Aurelia vastasi, että hän voi paremminkin tulla aikoihin ilman Rebekkaa, jos Mirandalle ja Janelle kelpaisi toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Niinpä sieltä siis taisi tulla nyt Rebekka. Hänestä meidän Emma Janemme saa sopivan kumppanin, mutta en usko, että tädit pitävät häntä luonaan kolmeakaan kuukautta! Tyttöhän näyttää mustalta kuin intiaani, elleivät silmäni valehtele — mustalta ja hurjapäiseltä. Sanotaan, että joku Randall nai kerran espanjattaren — nainen oli ollut musiikin ja kielten opettajana jossakin yksityiskoulussa. Lorenzo olikin hyvin mustapintainen, niinkuin muistat; ja tämä tytönrääpäle niinikään. No, en sentään tahdo väittää, että espanjalainen veri olisi suvulle ihan häpeäksi, varsinkaan, jos siitä jo on kulunut aikaa ja jos nainen sattui olemaan kunniallinen."

REBEKAN OMAISET

Heitä sanottiin Sawyerin tytöiksi silloin, kun he Mirandan ollessa kahdeksantoista, Janen kahdentoista ja Aurelian kahdeksan ikäinen alkoivat ottaa osaa kyläelämään tavalla tahi toisella. Siitä oli jo aikaa kulunut, mutta jos Riverborossa kerta oli totuttu ajattelemaan tai puhumaan jollakin määrätyllä tavalla, ei sittemmin nähty mitään syytä luopua tästä tottumuksesta — ei ainakaan samalla vuosisadalla. Niinpä Riverboro edelleenkin puhui Sawyerin tytöistä, vaikka Miranda ja Jane olivat iältään jo viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä tämän kertomuksemme alkaessa. He olivat kumpikin pysyneet naimattomina; vain Aurelia, nuorin, oli joutunut varsin romanttiseen avioliittoon, omien sanojensa mukaan. Aurelian sisaret puolestaan sanoivat hänen avioliittoaan aivan epäonnistuneeksi yritykseksi. "On elämässä pahempaakin kuin vanhanpiian kohtalo", he sanoivat; on kuitenkin eri asia, ajattelivatko he myös samoin.

Aurelian avioliiton romanttisuus oli pääasiassa siinä, että hänen miehensä herra L.D.M. Randallin sielu oli liehunut kaikkien maamiespuuhien ja kauppatouhujen yläpuolella. Hän oli taiteen palvoja. Hän oli opettanut laulukoulussa, joka oli aikoinaan ollut kyläelämän erikoisuuksia ja joka toimi noin puolentusinan lähimmän yhdyskunnan piirissä. Hän oli soittanut viulua tanssitilaisuuksissa ja sunnuntaisin kirkkojen urkuharmoneja. Hän oli opettanut kömpelöitä nuorukaisia neuvoen heille ristitanssien mutkikkaita vuoroja ja masurkan rytmillisiä askelia, ja kaikissa seurakutsuissa hän oli ollut huomattavana tekijänä. Hänen hiuksensa olivat olleet hiukan pitemmät, hänen kätensä hiukan valkeammat, kenkänsä hitusen verran ohuemmat ja käytöstapansa hienostuneemmat kuin hänen arkisempien toveriensa. Elämässä oli kuitenkin muuan ala, jolla hänen ei onnistunut loistaa — hänen oli työläs hankkia kylliksi rahaa elääkseen.

Aurelian osuus Sawyerien vaatimattomaan perintöön hupeni puuhissaan onnistumattoman Lorenzo de Medicin käsistä milloin mihinkin. Hänellä oli rakastettavana ja runollisena tapana keksiä jokin uusi sijoitus aina milloin heidän yhdyselämänsä siunautui pojan tai tyttären maailmaantulolla. "Nyt pieni syntymäpäivälahja lapsukaisellemme, Aurelia", tapasi hän sanoa; "piskuinen pesämuna tulevaisuuden varalle."

Kun Aurelia suostui Lorenzo de Medici Randallin vaimoksi, niin Miranda ja Jane itse asiassa pesivät kätensä hänen kohtalonsa suhteen. Pian olikin tämä huonon onnen vainoama pari tyhjentänyt kaikki Riverboron sekä lähimmän ympäristön tarjoamat elämisen mahdollisuudet, ja sitten he muuttivat aina loitommalle ja loitommalle samalla kun heidän taloudellinen asemansa yhä huononi. Vihdoin he pysähtyivät Temperanceen, majoittuen sinne lopullisesti ja kehoittaen kohtaloa iskemään raskaimmat iskunsa — mikä kehoitus pian kyllä tulikin kuulluksi. Kotiin jääneet naimattomat sisaret kirjoittivat Aurelialle kahdesti tai kolmesti vuodessa ja lähettivät lapsille vaatimattomia mutta käyttökelpoisia joululahjoja; sen sijaan he kieltäytyivät ehdottomasti auttamasta L.D.M:iä niissä taloudellisissa vaikeuksissa, joita hänen nopeasti lisääntyvän perheensä huoltaminen aiheutti. Randallin viimeinen rahansijoitus — tehty vähän ennen pikku Mirandan syntymää (tytölle annettiin tädin nimi, toivoen siitä hänen osakseen suosion merkkejä, joita ei koskaan saatu nähdä) — oli siinä, että hän osti pienen maatilan, joka sijaitsi parin mailin päässä Temperancesta. Sen hoiti Aurelia itse yksin; mutta se osoittautui kuitenkin kodiksi, jossa onnettomuuksien ahdistama Lorenzo saattoi kuolla päästäkseen kunnialla haudatuksi — velvollisuus, jonka täyttämisen hän monen mielestä oli jättänyt liian myöhään.

Tässä melkeinpä sattuman armoille jääneessä perhekunnassa Rebekka siis oli kasvanut. Perheen jäsenet, muuten, olivat tavallisuuden mukaan erilaisia — pari kolme lasta oli siinä kaunismuotoista, muut tuon ja tämän näköisiä; kolme heistä oli jotakuinkin lahjakasta, kaksi ahkeraa ja kaksi arkipäiväistä ja kyvytöntä. Rebekka tuli isäänsä ja olikin hänen lahjakkain oppilaansa. Hän lauloi alttoa korvakuulolta, tanssi karkeloita, joihin häntä ei ollut opastettu, ja soitteli harmonilla, vaikkei tuntenut nuotteja. Mieltymyksensä kirjoihin hän taas oli perinyt äidiltään, jonka oli työlästä lakaista lattiaa, keittää ruokaa tai ommella niin kauan kun talossa vielä oli lukematon romaani.

Mutta Rebekassa oli muitakin voimia vaikuttamassa, — tuntemattomien esi-isien ominaisuuksia kätkeytyi hänen olemuksensa soluihin. Lorenzo de Medici oli ollut veltto ja ryhditön; Rebekka oli täynnä henkeä ja tulta. Isältä oli puuttunut tarmokkuutta ja rohkeutta; tytär oli urhea jo kaksivuotiaana ja peloton täytettyään viisi. Rouva Randall ja Hanna olivat kokonaan huumorintajua vailla; Rebekka ilmaisi lahjakkuutta siinä suhteessa heti kun hän hän pystyi kävelemään ja puhumaan.

Kuitenkaan hän ei ollut saattanut periä kaikkia vanhempiensa ja kelvollisten esi-isäinsä hyveitä ja samalla säästyä inhimillisten heikkouksien taakalta. Niinpä hänellä ei ollut sisarensa Hannan kärsivällisyyttä eikä veljensä Johnin juurevaa mielenlujuutta. Hänen tahdonvoimansa harhautui joskus itsepäisyydeksi, ja se helppous, millä hän suoriutui useimmista tehtävistä, teki hänet haluttomaksi vaikeampiin tai pitkällisempiin ponnisteluihin. Ja Randallin talossa oli kullakin vapaus tehdä oman halunsa mukaan — mitä tahansa muuta heiltä puuttuikin, niin vapautta toki riitti. Lapset kasvoivat, tekivät työtä, tappelivat, söivät mitä saivat ja nukkuivat missä oli tilaa, rakastaen toinen toistaan sekä vanhempiaan kelpo tavalla, vaikkei tosin millään troopillisella hehkulla.

Hanna oli äidin suosikki, mikäli Aurelialla riitti aikaa puolueellisuuden suomaan mielenvirkistykseen. Äiti, jonka on pakko ruokkia ja vaatettaa seitsemän lasta ylen niukoilla tuloilla, saa harvoin tilaisuutta sanottavasti erotella mielessään näitä perheensä jäseniä toinen toisestaan. Kuitenkin, neljäntoista ikäinen Hanna se erityisesti tasasi äidin taloushuolet, samalla kun hän oli äidin uskottu, melkeinpä kuin seuratoveri. Kun Aurelia oli työssä pellolla tai ulkosuojissa, hoiti Hanna taloutta sisällä.

Pystyihän tosin Rebekkakin yhteen ja toiseen; hän esti pikkulapset saattamasta itseään tai toisiaan liian rajuun hengenvaaraan, hän ruokki kanoja, noukki lastuja, perkasi mansikoita ja kuivasi astioita. Mutta ylipäänsä häntä pidettiin epäluotettavana, ja Aurelia, joka tarvitsi tukea (nerokas Lorenzo ei sitä ollut koskaan hänelle suonut), nojautui Hannaan.

Hanna oli harvasanainen, hyvätapainen ja luotettava tyttö, ja siksipä Riverboron tädit olivatkin kutsuneet hänet perheensä jäseneksi, tarjoutuen jakamaan hänen kanssaan oman turvatumman yhteiskunnallisen asemansa kaikki edut. Oli tosin kulunut jo monta vuotta siitä, kun Miranda ja Jane viimeksi olivat katselleet Randallin pienokaisia, mutta tädit muistelivat vieläkin mielihyvin, ettei Hanna ollut kysymättä päästänyt suustaan heidän parissaan ainoatakaan sanaa; ja erityisesti tämän vuoksi he olivatkin halukkaita saamaan tytön omaan seuraansa. Rebekka sen sijaan oli pukenut Johnin vaatteet koiran ylle; ja kun häntä oli kehoitettu siistimään kolme nuorinta siskostaan päivällisasuun, niin hän oli kuljettanut heidät pumpun alle ja harjannut sitten heidän hiuksensa sileiksi päätä myöten, kuljettaen lapset päivällispöytään niin vedenvälkkyvinä ja kiiltävinä, että Aureliankin täytyi hävetä lastensa ulkonaista hahmoa. Rebekan omat mustat kiharat olivat tavallisissa oloissa suitut sileästi taaksepäin otsalta, mutta tässä samassa tilaisuudessa hänellä oli keskellä otsaa sähiäiskiehkura — muuta nimeä en voi sille antaa —, joka kuitenkin jäi lyhytikäiseksi. Hanna kiinnitti näet äidin huomion tähän koristeelliseen kiharaan, ja Rebekka sai käskyn mennä viereiseen huoneeseen sekä järjestää siellä asunsa sellaiseksi, että voi palata takaisin kristityn näköisenä. Tämän määräyksen tyttö käsitti ehkä liian kirjaimellisesti, sillä kun hän kahden minuutin kuluttua palasi, nähtiin, että hänen oli onnistunut sukia tukkansa äärimmäisen hurskaaseen kuosiin, joka vaikutti aivan yhtä tehokkaalta, vaikkakaan ei niin silmäänpistävältä, kuin äskeinen kiharalaite.

Nämä tytön juonittelut johtuivat pelkästään hermostuneesta kiihtymyksestä, jonka hänessä oli aiheuttanut Miranda tädin jäykkä, töykeä ja toraisa kohtelutapa. Mutta ne olivat joka tapauksessa jättäneet kivitalon hiljaisten vanhojen tyttöjen mieliin Rebekasta niin eloisan muistikuvan, että he nyt hätkähtivät suunniltaan, kun Aurelia sisar kirjoitti lähettävänsä heidän luokseen Rebekan Hannan sijasta, jota ilman hän ei voinut tulla toimeen vielä moneen vuoteen.

Muuten Aurelia ilmoitti suostuvansa heidän tarjoukseensa mitä suurimmalla kiitollisuudella ja sanoi uskovansa, että säännöllinen koulun- ja kirkonkäynti samoin kuin Sawyerin talon yleinen vaikutuskin epäilemättä jättäisivät Rebekkaan jälkensä.

ERILAISIA SYDÄMIÄ

"Enpä tiedä, onko minut juuri luotu sitä varten, että minä jättäisin jälkiä johonkin lapseen", oli Miranda täti sanonut, taittaessaan Aurelian kirjeen jälleen kokoon ja työntäessään sen pöytälaatikkoon. "Minä tietysti oletin, että Aurelia lähettäisi meille juuri sen tytön, jota me pyysimme; mutta on ihan hänen tapaistaan tyrkyttää mokomaa letukkaa pois käsistään."

"Muistathan, sanoimme, että Rebekka tai vaikkapa Jennykin saisi tulla, ellei Hannaa käy päästäminen", huomautti Jane.

"Tiedänhän minä, että me niin sanoimme, mutta kukapa osasi aavistaakaan, että saattaisi käydä niin", nurisi Miranda.

"Rebekka oli pieni vaapsahinen silloin, kun näimme hänet viimeksi kolme vuotta sitten", jatkoi nuorempi sisar edelleen. "Hänellä on ollut aikaa parantaa tapojaan."

"Tai huonontaa niitä!"

"Eikö meille ole ikään kuin iloa siitä, että saamme tilaisuuden ohjata häntä oikeaan?" kysyi Jane ujosti.

"En tiedä, kannattaako puhua ilosta; työtä ja vaivaa siitä sen sijaan kylläkin koituu arvattavasti. Jos kerran tytön äiti ei ole saanut häntä taivutetuksi vielä tähän ikään, niin ei kai hän niin äkkiä notkistu noin vain itsestään."

Tätä alakuloista ja vastahakoista mielialaa jatkui, kunnes vihdoin valkeni se merkitsevä päivä, jona Rebekan oli määrä saapua.

"Jos siitä tytöstä on yhtä paljon vaivaa hänen täällä ollessaan kuin ennen hänen saapumistaan, on meidän parasta heittää jo ajoissa kaikki levon ja rauhan toiveet", huokaili Miranda, ripustellessaan keittiönpyyhkeitä sivuoven luona oleville marjapensaille kuivumaan.

"Mutta olisihan meidän joka tapauksessa täytynyt siivota taloa huolimatta siitä, tuleeko Rebekka vai ei", huomautti Jane. "Enkä minä sitä paitsi jaksakaan käsittää, miksi sinä olet harjannut, pessyt ja leiponut niin suurellisesti vain pienen tyttöraiskan takia ja miksi sinun on pitänyt ostaa Watsonilta kaupan koko vaatetusvarasto."

"Minä tunnen ja tiedän Aurelian, vaikket sinä tuntisikaan," vastasi Miranda. "Minä olen nähnyt hänen talonsa ja hänen lapsilaumansa, joka kulkee toistensa vaatteissa aivan huolettomana siitä, onko niistä nurja vaiko oikea puoli päälläpäin. Kun Aurelian tytär saapuu tänne, on hänellä varmaan yhtä ja toista lainassa perheen muilta jäseniltä. Luultavasti hänellä on Hannan kengät, Johnin paita ja ehkä Markin sukat. Arvaan, ettei hän ole tähän saakka kokenut elämässään, miltä tuntuu pitää sormustinta sormessaan, mutta nyt hän saa tottua siihen ennen kuin on ollut montakaan päivää tässä talossa. Minä olen ostanut käärön valkaisematonta musliinia ja kappaleen ruskeata kotikutoista, joista hän saa ryhtyä ompelemaan vaatteita itselleen; siinä hänelle on puuhaa. Hän tietenkään ei korjaa paikoilleen mitään mitä sirottelee ympärilleen; eikä hän kai ole koskaan nähnytkään tomupyyhettä. Kyllä siitä vaivaa koituu, ennen kuin sellaisen pakanan saa totutetuksi meidän tapoihimme."

"Tietysti meidän elämässämme tapahtuu muutos", myönsi Jane, "mutta ehkäpä hän sentään on taipuisampi kuin osaamme uskoakaan."

"Hänen on tehtävä mitä hänelle neuvotaan, olipa sitten taipuisa tai ei", päätti Miranda ravistellen viimeistä märkää pyyhettään.

Tietenkin Miranda Sawyerilla oli sydän, mutta sitä ei koskaan ollut käytetty muuhun kuin veren pumppuamiseen pitkin hänen suonistoaan. Hän oli oikeutta rakastava, tunnollinen, säästeliäs ja ahkera, kävi säännöllisesti kirkossa ja pyhäkoulun hartaushetkissä, oli lähetysseuran sekä raamattuyhdistyksen jäsen. Mutta näiden koleahkojen hyveiden rinnalla olisi suonut tapaavansa hänessä jonkin lämpimän heikkouden tai sen puutteessa edes jonkin miellyttävän vajavaisuuden tullakseen vakuuttuneeksi siitä, että hän todellakin oli elävä ihminen.

Jane oli sisäisen kehityksensä suhteen sikäli onnellisemmassa asemassa, että häntä oli kohdannut vakava elämänsuru. Emme tarkoita sitä luonnollista tuskaa, jonka iäkkäiden vanhempien kuolema hänelle aiheutti, vaan jotakin paljon syvempää. Hän oli lupautunut nuoren Tom Carterin vaimoksi, miehen, jolla tosin ei ollut mitään, millä kodin pystyttäisi, mutta joka varmasti uskoi ennen pitkää pääsevänsä turvattuun asemaan. Sitten syttyi sota. Tom pestautui joukkoihin ensi kutsunnassa. Siihen saakka Jane oli rakastanut häntä hiljaisella, ystävällisellä hellyydellä, omistaen myöskin isänmaalleen samanlaisen lempeän tunteen. Mutta sota-ajan taistelut, vaarat ja huolet nostattivat vuoksia ihmisten tunnetiloissa. Kansallisen vaaran ja levottomuuden päivinä kasvoivat miehet ja naiset äkisti entistään suuremmiksi, ja myöskin Jane heräsi siitä epämääräisestä, tylsästä unesta, jota hän siihen saakka oli sanonut elämäkseen, havahtuen kokemaan outoja toiveita, uusia huolia ja uusia pyrkimyksiä. Sitten, kun oli kulunut tuskallinen vuosi, jonka kestäessä hän harvoin oli silmännyt sanomalehteä tuntematta levottomuutta ja epävarmuuden kalvavaa huolta, saapui sähkösanoma, joka kertoi Tomin haavoittuneen; ja kysymättä edes Mirandan lupaa Jane täytti silloin matkalaukkunsa ja matkusti etelään. Hän saapui kyllin ajoissa saadakseen pidellä Tomia kädestä monen tuskien täyttämän tunnin ajan, kietoakseen käsivartensa hänen ympärilleen ja näin suodakseen hänelle turvapaikan, johon mies saattoi kuolla. Ja siinä olikin kaikki — kaikki; mutta se myöskin riitti.

Kun Jane jälleen lähti kotiin, lähti hän parempana naisena kuin oli sieltä tullut. Vaikka hän sen jälkeen ei ollutkaan näinä monina vuosina koskaan lähtenyt Riverborosta ja vaikka hänestä olikin tullut samantapainen olento kuin sisarestaan tai muista laihoista uusenglantilaisista neideistä, jäi tämä yhtäläisyys lopultakin vain ulkonaiseksi kuoreksi, jonka alla yhä eli hänen nuoruutensa hellyys ja murhe.

"Sinä olet vetelä, Jane", sanoi Miranda kerran. "Olet aina ollut vetelä ja sellaisena pysytkin. Ellen minä tukisi sinun ryntiäsi, niin luultavasti valahtaisit talosta pihalle."

Aika, jolloin herra Cobbin vaunut tavallisesti ratisivat kyläkadulla, oli jo ohitse.

"Postivaunujen pitäisi olla jo täällä", sanoi Miranda katsahtaen hermostuneesti suureen seinäkelloon varmaan kahdennenkymmenennen kerran. "Nyt on luullakseni kaikki kunnossa. Minä olen naulannut paksuja käsiliinoja kiinni seinään hänen pesutelineensä taakse ja pannut maton vesikannun alle. Mutta lapset pitelevät kaikkea kovin huolimattomasti. Pelkään, että meidän on vuoden kuluttua vaikeata tuntea omaa taloamme."

Myöskin Janen mieli oli luonnollisesti täynnä pelonsekaisia aavisteluja, joita olivat herättäneet Mirandan synkät ennustelut kaikista tulossa olevista huolista. Erona sisarusten ajatuksissa oli tässä suhteessa vain se, että Miranda huolehti yksinomaan siitä, kuinka he jaksaisivat sietää Rebekkaa, kun sen sijaan Janen mielessä toisinaan välähti kysymys, kuinka Rebekka voi sietää heitä. Erään tällaisen välähdyksen takia hän riensi takaportaita ylös Rebekan kammioon ja sovitti tytön kaapin reunalle maljakollisen omenankukkia sekä tomaatinpunaisen neulatyynyn.

Nyt rämisivät postivaunujen pyörät kivitalon kohdalla ja pysähtyivät sivuoven eteen, jossa herra Cobb auttoi Rebekan vaunuista ikään kuin tyttö olisi ollut todellinen hieno matkustaja. Lapsi astui esiin hyvin varovasti, antoi kuihtuneen kukkavihkonsa Miranda tädin käteen ja otti vastaan tädin tervehdyksen, jota tuskin voi sanoa suudelmaksi häpäisemättä tämän ystävyydenosoituksen kaunista nimeä.

"Ei sinun olisi tarvinnut vaivautua tuomaan tänne kukkia", huomautti tämä rakastettava ja tahdikas nainen. "Meidän puutarhamme on aina täynnä kukkia silloin kun on niiden oikea aika."

Jane suuteli Rebekkaa. "Laske matka-arkku käytävään, Jeremias", sanoi hän. "Me toimitamme sen tytön huoneeseen sitten iltapuolella."

"Jos vain sanotte sanasen, tytöt, niin kannan sen puolestanne oitis perille saakka."

"Ei toki; älä jätä hevosia. Tästä kulkee aina ohitse väkeä, jota voimme kutsua avuksi."

"No niin, hyvästi sitten Rebekka; hyvästi Miranda ja Jane. Te olette saaneet tänne eläväisen pikku tytön. Luulen, että hän on teille oikein ratoksi."

Neiti Sawyer ilmeisesti hätkähti kuullessaan lapsesta käytettävän sanaa "eläväinen", sillä hänen mielestään lasten, jos niitä nyt olikin välttämättä joskus katseltava, täytyi ainakin pysyä siksi hiljaa, ettei heitä tarvinnut kuulla. "Me emme ole juuri tottuneet liikaan meluun, Jane ja minä", huomautti hän happamesti.

Herra Cobb näki osuneensa harhaan, mutta kun hän oli liian tottumaton sananhalkomisiin voidakseen oitis selittää mitä oli tarkoittanut, ajoi hän ilman muuta tiehensä, koettaen itsekseen miettiä, mitä sanaa hänen olisi ollut varmempi käyttää "eläväisen" asemesta.

"Minä vien sinut yläkertaan ja näytän sinulle huoneesi, Rebekka", sanoi Miranda. "Sulje tarkkaan jäljestäsi tämä ovi, johon on kiinnitetty hyttysverkko; nyt ei vielä ole kärpästen aika, mutta on parasta, että totut tähän jo alunpitäen. Ota mukaan tuo käärösi, jottei sinun tarvitse tulla jälleen alas sitä noutamaan; käytä aina päätä apunasi, niin säästät anturoitasi. Pyyhi jalkasi tähän palmikoituun mattoon, ja ripusta aina hattusi ja päällystakkisi alaeteiseen, kun kuljet siitä lävitse."

"Tämä on minun paras hattuni", sanoi Rebekka.

"No, ota se sitten mukaan ja pane se huoneesi vaatekaappiin. Mutta enpä olisi luullut, että kukaan ottaa matkalle parhaan hattunsa."

"Tämä on minun ainoa hattuni", selitti Rebekka. "Arkihattuni ei ollut kyllin siisti, enkä minä voinut sen vuoksi ottaa sitä mukaan. Fanny saa nyt kuluttaa sen loppuun."

"Pane päivänvarjosi eteisen kappiin."

"Pahastuisiko täti, jos minä otan sen huoneeseeni? Se tuntuisi sentään varmemmalta."

"Täällä ei tiedetä mitään varkaista, ja vaikka tiedettäisiinkin, niin enpä luulisi niiden juuri vaivautuvan sinun päivänvarjosi takia; mutta tulehan nyt. Pane mieleesi, että sinun on aina kuljettava takaportaita. Me emme käytä isoja portaita, jottei matto niissä kuluisi. Ole varovainen käänteessä äläkä kompastu; tästä poikkeat oikealle huoneeseesi. Kun olet pessyt kasvosi ja kätesi ja kammannut hiuksesi, voit tulla alas; sitten me hiljalleen otamme esiin sinun matkatavarasi ja järjestämme ne ennen illallista. Oletko pannut puvun takaperin yllesi?"

Rebekka painoi leukansa alas ja katseli helminappeja, joiden rivi koristi ylhäältä alas saakka hänen pientä litteätä rintaansa.

"Takaperin? Ahaa, minä ymmärrän! Ei, kyllä tämä on oikein. Kun lapsia on seitsemän, ei kukaan ehdi niitä yhtäpäätä napittamaan — ne saavat itse tehdä sen. Sen vuoksi meillä kaikilla on napit edessä. Vaikka Mira on vasta neljännellä, on hänenkin pukunsa jo etupuolelta napitettava."

Miranda ei sanonut tähän mitään lähtiessään pois ja sulkiessaan oven jäljestään, mutta hänen silmäyksensä korvasivat sanat ja olivat niitä kaunopuheisemmatkin.

Rebekka seisahtui keskelle lattiaa silmäten siinä ympärilleen. Jokaisen huonekalun eteen oli kiinnitetty vahamaton kappale, ja vuoteen vieressä oli kokoon kääritty pehmeä matto. Vuode oli katettu valkoisella ripsureunaisella koristepeitteellä.

Kaikki oli siroa ja somaa, mutta huoneen katto oli paljon korkeammalla kuin mihin Rebekka oli tottunut. Huone oli talon pohjoisella sivustalla, ja ikkunasta, joka oli korkea ja kapea, näkyi ulkohuonerakennuksia sekä lato.

Huone ei tehnyt Rebekan mieltä surulliseksi, sillä se oli miellyttävämpi kuin heidän omat huoneensa Randallin talossa; ei hän myöskään välittänyt näköalan puutteesta, eikä pitkä matka ollut häntä rasittanut, koska hän ei tuntenut väsymystä; olosuhteiden outous ei häntä pelottanut, sillä hän rakasti outoja ja uusia kokemuksia; mutta jokin selittämätön mielenliikutus valtasi tytön, ja hän laski päivänvarjonsa nurkkaan, riisui parhaan hattunsa ja viskasi sen kaapin päälle piikkisian harjaksista punotut koristeet alaskäsin, tempasi koristepeitteen vuoteesta ja heittäytysi siihen pitkäkseen vetäen peitteen päänsä ylle.

Hetken kuluttua ovi aukeni hiljaa. Koputtaminen oli niitä hienouksia, joita Riverborossa ei tunnettu, ja vaikka siitä olisikin kuultu puhuttavan, ei kukaan olisi vaivautunut sellaiseen puuhaan lapsen takia.

Miranda tuli sisälle, ja kun hänen katseensa kierteli tyhjää huonetta, osui hän näkemään vuodepeitteestä muodostuneen valkoisen ja liikehtivän meren, jossa laineet vuoroin nousivat aallonharjaksi, vuoroin laskehtivat syviksi laaksoiksi.

"Rebekka!"

Sävy, jolla sana lausuttiin, sai sen kuulumaan siltä kuin se olisi huudettu talonharjalta.

Tumma, pörröinen pää ja säikähtynyt silmäpari sukeltautuivat näkyviin valkean peitteen alta.

"Sinäkö makaat siistissä vuoteessasi keskellä päivää, survot patjat ja likaat pielukset tomuisine kenkinesi!"

Rebekka nousi jaloilleen syyllisen näköisenä. Tässä ei näyttänyt mikään anteeksipyyntö auttavan. Hänen rikostaan oli mahdoton selittää tai puolustella.

"Olen pahoillani, Miranda täti. Minusta tuntui niin oudolta; en tiedä mikä minua vaivasi."

"Kas niin, jos saat saman vaivan uudelleen kovin pian, niin meidän on otettava sen laatu selville. Järjestä vuoteesi kuntoon silmänräpäyksessä, sillä Abias Flagg raahaa tänne parhaillaan matka-arkkuasi, enkä salli millään ehdolla hänen nähdä huonetta tällaisessa siivossa; hän levittäisi siitä jutun ympäri kyliä."

* * * * *

Kun herra Cobb oli samana iltana hoitanut hevosensa talliin, nosti hän alleen keittiötuolin ja istahti vaimonsa viereen tuvan takapäässä olevaan eteisloukkoon.

"Tänään, äiti, minä toin vaunuissani pienen Randallin likan tänne Maplewoodista. Se on Sawyerin tyttöjen sukua ja jää heidän luokseen asumaan", kertoi hän istuutuessaan ja ottaessaan veistostyönsä käsille. "Hän on sen Aurelian tytär, joka karkasi Susan Randallin pojan kanssa samoihin aikoihin kuin me asetuimme tänne."

"Onko se kuinkakin vanha, se tyttö?"

"Jotain kymmenen vuotta sillä lie ikää kaiketi, ja vähäinen se on senkin ikäiseksi. Mutta armias isä, puheistaan päättäen se voisi olla satavuotias! Kyllä minä löysin lämpimäni koettaessani vastailla hänelle. Tämä se sitten on jo ihmeellisin kaikista kumman lapsista, joita olen tavannut. Ei tämä mikään kaunis ole — kasvot pelkkinä silminä. Mutta jos niiden silmien rinnalle joskus kasvaa vähän muutakin ja jos tyttö vähän paisuu lihoissaan, niin saavatpa vainkin ihmiset tirkistellä. Hohoi, äiti! Toivoisinpa, että sinä olisit saanut kuulla hänen puheitaan."

"En ymmärrä, mitä juttelemista sellaisella letukalla voi olla oudolle ihmiselle", vastasi rouva Cobb.

"Outo vai tuttu, se ei näytä hänelle liikoja merkitsevän. Hän voisi jutella kaivonvivun tahi myllynkiven kanssa. Kai hän ennemmin olisi puhellut itsekseen kuin ollut ääneti."

"Mitä hän sitten jutteli?"

"Haljetkoon, jos minä voin toistaa siitä ainoatakaan sanaa! Tyttö pani minut niin ymmälle, että hukkasin kokonaan älyni. Sillä oli pieni punainen päivänvarjo — kuin mikäkin nuken kalu — ja siinäkös se riippui kiinni kuin takkiainen villasukassa. Minä neuvoin häntä leväyttämään auki suojansa, kun aurinko niin paahtoi; mutta eipäs — se voisi haalistua, sanoi tyttö ja kätki sen hameensa liepeisiin. 'Se on minun rakkain kapistukseni', sanoi hän, 'mutta vaivaa ja huolta siinä on hirveästi'. Näin hän juuri sanoikin, mutta siinä onkin kaikki, minkä minä jaksan muistaa. 'Se on minulle rakkainta elämässä, mutta siitä on huolta'." — Tässä herra Cobb nauroi ääneen ja viipotti tuoliaan takakenoon huoneen seinää vasten. — "Oli hänellä joku toinenkin juttu, mutta en taida muistaa sitä tarkalleen. Oli puhe sirkusparaatista ja käärmeenlumoojasta, joka ajoi kultavaunuissa, ja tyttö sanoi siitä naisesta: 'Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi vain nieleskellä'. Tyttö tulee tapaamaan sinua, muori, ja sittenhän näet ja kuulet itse. En käsitä, kuinka hän tulee Miranda Sawyerin kanssa juttuun — poloinen!"

Samaa epäili enemmän tai vähemmän julkisesti koko Riverboro, vaikkakin asiaa käsiteltiin kahteen suuntaan. Toiset arvelivat, että Sawyerin tytöt olivat mahdottoman jalomielisiä ottaessaan Aurelian lapsen kasvatettavakseen; toiset taas pelkäsivät, että tämä kasvatus oli maksettava kalliilla hinnalla, joka ei ollut lainkaan oikeassa suhteessa kasvatuksen todelliseen arvoon.

Rebekan ensimmäinen kirje äidilleen näytti osoittavan, että hän kaikesta sydämestään yhtyi jälkimmäiseen mielipiteeseen.

REBEKAN MIELIPIDE

Rakas äiti!

Minä olen nyt kauniisti perillä kivitalossa. Minun pukuni ei rypistynyt matkalla kovin pahoin, ja Jane täti auttoi minua prässäämään sen jälleen. Minä pidän paljon herra Cobbista. Hän pureksii tupakkaa, mutta hän osaa viskata sanomalehdet ihan suoraan ihmisten oville. Istuin vähän aikaa ulkona kuskinpukilla hänen vieressään, mutta menin jälleen sisään vaunuihin, ennen kuin me tultiin Miranda tädin talon lähelle. En olisi mielelläni istunut sisällä, mutta ajattelin, että sinä halusit sitä. Miranda on niin kovin pitkä sana, ja sen tähden kirjoitan sunnuntaikirjeissäni mieluummin vain M. täti ja J. täti. Minä sain J. tädiltä sanakirjan, ja siitä minä saan katsoa kuinka kaikki konstikkaat sanat oikeastaan kirjoitetaan. Se vie aikaa, ja minä olen iloissani siitä, että ihmiset osaavat puhua ilman että heidän tarvitsee pysähtyä tavailemaan oikeinkirjoitusta. On paljon helpompaa puhua kuin kirjoittaa, ja puhuminen on paljon hauskempaa. Tämä kivitalo on juuri sellainen kuin sinä olet kertonutkin. Vierashuone on niin näpsä, että sen ovesta sisään kurkistaessaan tuntee kutitusta ruumiissaan. Ja kaikki kapistukset ovat myös hienoja ja kaikki huoneet, mutta täällä ei ole mukava istua missään muualla kuin kyökissä. Se kissakin on vielä täällä, mutta ne eivät anna sen pitää poikasiaan, eikä sen kanssa voi leikkiä, kun se on jo niin vanha. Hanna sanoi minulle kerran, että sinä karkasit täältä isän kanssa, ja minä arvaan, että se oli hauskaa. Jos M. täti karkaisi tiehensä, niin luulen, että minä voisin kyllä asua täällä J. tädin luona. Hän ei kammoksu minua niin pahasti kuin täti M. Sano Markille, että hän voi saada minun värilaatikkoni, mutta minä tahtoisin, että hän säästäisi punaista väriä. Sillä eihän tiedä, koska minä tulen kotiin jälleen. Minä toivon, etteivät Hanna ja John kyllästy hoitamaan minun askareitani.

Sinun uskollinen ystäväsi Rebekka.

J.K. — Ole kiltti ja anna tämä runo Johnille, sillä hän pitää minun runoudestani silloinkin, kun se ei ole ihan täysin mainiota. Nämä värssyt eivät ole oikein hyviä, mutta ne ovat tosia, ja koska sinä karkasit täältä, niin toivon, ettet sinä loukkaannu niihin.

Tää talo synkkä, kolkko on
Ja ikävä ja valoton
Kuin hauta vain.

Ja asujat sen, kuolleet me
Kuin serraphiimit olemme,
Pois autuus vaan.

Kai enkelitkin nukkuneet
Jo ovat, koska hyljänneet
He ovat mun.

Kun olisin taas kotonain,
Siell' vaivattu ei mua ain.
Ah koti, oi!

J.K. uudelleen. — Minä käytin tähän mallina erästä runoa, jonka minä olen lukenut jostakin kirjasta, mutta minun on ollut vaikea saada tätä sujumaan. Näethän, että sanat "vain" ja "vaan" eivät oikein soinnu keskenään, ja että "mun" ja "oi" ovat kaikkea muuta kuin loppusointuja. Minä kirjoitinkin sen vuoksi runon uudestaan. Nyt se ei enää ilmaise yhtä tarkasti minun ajatuksiani, mutta minä luulen, että se muuten on sirompi. Anna parempi näistä runoista Johnille, sillä hän säilyttää minun runojani samassa laatikossa, missä hänellä on linnunmunia. Tämä taitaa olla parempi:

Sunnuntaiajatuksia

Kirjoittanut
Rebekka Rowena Randall.

Kuinka synkeä tää talo on,
Se haudankolkko, valoton
On ainiaan.

Ja asujat sen, kuolleet me
Kuin serafiimit olemme,
Pois autuus vaan.

Myös enkelit, kai nukkuu ne
Kosk' eivät mua suojele.
Voi mua, voi!

Taas kaipaan pientä kotiain,
Niin paljon rakkautta ain
Se mulle soi.

Rakas äiti, minä vapisen mielipahasta tänä aamuna. Näin sanoo Cora, tohtorin rouva, jonka anoppi on hänelle yhtä tyly ja armoton kuin M. täti on minulle. Toivoisin, että Hanna olisi tullut tänne minun sijastani, sillä häntä he halusivat ja hän on parempi ihminen kuin minä eikä hän ole niin suulas vastustelemaan kuin minä olen. Onkohan siellä jäljellä yhtään palasia siitä kankaasta, josta minun keltainen karttuunipukuni on tehty? J. täti tarvitsisi sitä kangasta sen verran, että saisi muutetuksi minun puseroni takaanapitettavaksi, sillä minä näytän nyt liian ulkomaalaiselta. Riverborossa ovat muodit hyvin kauniita ja ne puvut, joita täällä näkee hartauskokouksissa, ovat oikein elegantteja, paljon hienompia kuin Temperancessa.

Tääll' loistoa ja hienoutta on
ja elo ihmisten n huoleton,
Mutta minä pääni kätken käsiini,
Kun kaipaan armahaiseen kotiini.

Koulu on oikein mainio. Tämä opettaja osaa vastata useampiin kysymyksiin kuin Temperancen opettaja, mutta ei tämäkään kaikkeen mitä minä kysyn. Minä olen etevämpi kuin kaikki koulun tytöt paitsi yksi, mutta en niin etevä kuin kaksi poikaa. Emma Jane laskee yhteen ja vähentää päässään niinkuin salama ja osaa oikeinkirjoitusopin ihan ulkoa, mutta ei hänen päässään ole mitään ajatuksia. Hän on kolmannella luokalla, mutta hän ei pidä kertomuksista, joita on kirjoissa. Minä olen kuudennella, mutta kun en minä osaa seitsemän kertomataulua, niin neiti Dearborn uhkaa panna minut lastenluokalle, jolla on kaksi pientä kaksosta, Elias ja Elisa Simpson.

Mun sieluni on tästä murheissaan, vain kaksosiin nyt minut kiedotaan. Ma Coran lailla olen onneton, ja mahdoton mun tätä kestää on.

Minä koetan saada oikeinkirjoituspalkinnon, mutta pelkään, ettei se onnistu. En minä siitä välittäisikään, mutta runoudessa väärin tavaaminen on kauheata. Kun minä näin viime sunnuntaina sanakirjassa serafiimin, niin minua hävetti, että olin kirjoittanut serraphiimi. Mutta tätä ei voinut arvatakaan, vaikka niitä on muita pitkiä ulkomaalaisia sanoja, jotka tavaavat itse itsensä. Neiti Dearborn sanoo, ettei pidä käyttää sellaisia sanoja, joita ei osaa tavata, ja että jos serafiimi tuntuu vaikealta, niin pitää sanoa enkeli, mutta eivät enkelit ole lainkaan samoja kuin serafiimit. Serafiimit ovat hohtavan valkoisia ja niillä on isommat siivet ja ne ovat vanhempia ja ennen kuolleita kuin enkelit, jotka ovat kuolleet ihan äsken ja saavat olla taivaassa kauan aikaa suuren valkoisen valtaistuimen ympärillä ennen kuin kasvavat serafiimeiksi.

Minä neulon ruskeita puuvillaleninkejä joka iltapäivä sillä aikaa kuin Emma Jane ja Simpsonin lapset ovat talosilla tai juoksevat tukkilautalla, kun heidän äitinsä eivät näe sitä. Heidän äitinsä pelkäävät heidän hukkuvan ja M. täti pelkää että minä kastelen vaatteeni, ja sen tähden en minäkään saa mennä tukeille. Minä saan leikkiä puoli viidestä illalliseen ja vähän aikaa illallisen jälkeen ja lauantaina iltapäivällä. On hauskaa, että meidän lehmämme on saanut vasikan ja että se on kirjava. Nyt tulee paljon omenoita ja heiniä ja sinä ja John tulette iloisiksi ja me voimme maksaa kiinnitystä vähän enemmän. Neiti Dearborn kysyi meiltä mikä on kasvatuksen tarkoitus ja minä sanoin, että minun kasvatukseni tarkoituksena on auttaa minua maksamaan meidän kiinnityslainaamme. Opettaja sanoi sen M. tädille ja täti pani minut neulomaan ylimääräisesti rangaistukseksi sillä hän sanoo että kiinnitys on häpeällistä niinkuin varastaminen ja tuhkarokkokin ja nyt tietää koko kylä että meidän talossamme on kiinnitys. Emma Jane ei ole kiinnitetty eikä Richard Caster eikä tohtori Winship mutta Simpsonit ovat.

Nouse nyt oi sieluni, kiinnitys tyhjäks tee. Siitä sua äitisi ja siskos kiittelee.

Pane paino tavulle ni sanassa kiinnitys sillä muuten runo ei
oikein suju.

Sinua rakastava pieni ystäväsi
Rebekka.

Rakas John!

Muistathan kuinka se uusi koira puri köyttään ja huusi kun me suljimme sen latoon. Minä olen ihan niinkuin se koira, vaikka lato onkin kivitalo ja vaikka minä en voi purra Miranda tätiä sillä minun täytyy olla hänelle kiitollinen ja kasvatus on minun hyödykseni ja auttaa teitä maksamaan kiinnitystä kun me kasvamme isoiksi.

Sinua rakastava Pekkasi.

TIEDON POLKUJA

Rebekka oli saapunut kivitaloon perjantaina, ja seuraavana maanantaina hänen kasvatuksensa alkoi Riverboro Centren koulussa, jonne oli mailin matka hänen tätiensä asunnosta. Miranda Sawyer lainasi erään naapurin hevosen sekä vaunut, ajoi tytön seurassa koululle ja keskusteli opettajan, neiti Dearbornin kanssa valiten oppikirjoja ja ylipäänsä järjestellen tytön alkumatkaa sillä polulla, jonka oli määrä johtaa tiedon pohjattomille lähteille.

Tämän ensimmäisen aamun jälkeen Rebekka teki koulumatkansa jalkaisin. Tätä päivän ohjelman osaa hän rakasti. Milloin sää oli kaunis eikä kaste ollut liian runsasta, kulki hän metsän halki johtavaa oikopolkua. Hän poikkesi maantieltä ryömien setä Woodmanin veräjän teljen alitse, ajoi tieltään rouva Carterin lehmät ja kulki lyhytruohoisen hakamaan poikki pitkin selväksi sotkettua jalkapolkua, joka kiemurteli ikään kuin läpi villin puutarhan, joka oli täynnä voikukkia, putkiloita, sananjalkoja sekä valtavia kallioimarrelehtoja. Hän juoksi alas pitkin loivaa rinnettä, kulki kiveltä kivelle hyppien yli pienen metsäpuron ja säikytti unisia sammakoita, joita sillä kohtaa aina oli tirkistelemässä ja pilkistelemässä vasten aamuaurinkoa. Sitten alkoi "metsätaival", jossa tytön jalat hyppelivät liukkaalla havunneulamatolla; "metsätaival", joka oli tulvillaan kasteesta välkkyviä aamuyllätyksiä, — sienet helottivat punaisina ja kullankarvaisina, työntyen esiin maassa lahoavien puunrunkojen keskeltä. Ne olivat kauniita, yhden ainoan yön tuotteita. Siellä täällä näkyi pieni mättäikkö ihmeellisiä vahanvärisiä "intiaanipiippuja", joita oli työläs havaita siksi varhain, ettei vahingossa sotkenut niitä mäsäksi. Metsän kuljettuaan tyttö kapusi aidan yli johtavat jalkaportaat ja tuli rehevälle niitylle, kulki vielä parista veräjästä ja saavutti sitten jälleen maantien oikaistuaan melkein puolen mailia.

Kuinka ihastuttavaa tällainen vaellus olikaan! Rebekka painoi kielioppiaan ja laskukirjaansa vasten rintaansa siinä iloisessa tunnossa, että läksyt sujuivat hyvin. Oikeassa kädessään hän kiikutti eväsmyttyään hyvillään ajatellen, että siinä oli pari keksikorppua, joille oli sivelty voita ja siirappia, kappale kuivaa piparkakkua, munkkeja ja rasiallinen kermavanukasta. Kulkiessaan hän lausuili "kappaletta", joka hänen oli esitettävä seuraavan perjantain iltapuolella:

"Soturi nuori Algierissa kuolemahan käy:
ei hoitajata haavoilleen, naiskyyneltä ei näy."

Kuinka häntä miellyttikään runon poljento ja tunnesisältö! Kuinka värähtelikään hänen äänensä joka kerta, kun hän toisti kertosäkeen:

"Mut Bingen, armas Bingen,
sit' emme enää nää!"

Tämä kuului hänen korvissaan ihanalta aina kun hänen kyynelinen, kirkas äänensä kaiutti näitä sanoja halki väräjöivän aamuilman. Toinen hänen varhaisia lempirunojaan oli seuraava (sekin peräisin lasten lukukirjasta, jotka olivat Rebekan ainoina lähteinä hänen ensin tutustuessaan runouden suureen maailmaan):

"Puu tämä yksin säästä vain,
en salli siihen kajota;
sen varjoss' ennen suojan sain,
nyt sitä suojaan ma."

Milloin hän ja Emma Perkins yhdessä kulkivat oikopolkua, oli heillä tapana esittää tämä runo näytelmällisesti tehostettuna. Emma Jane valitsi tällöin aina puunhakkaajan osan, koska hänellä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin heilutella käsissään kuviteltua kirvestä. Sinä ainoana kertana, jona hän oli esiintynyt puun romanttisena suojelijana, hän oli omien sanojensa mukaan tuntenut itsensä "hirveän narrimaiseksi", eikä hän sen koommin enää suostunut samaa tehtävää yrittämäänkään. Tämä koitui Rebekan salaiseksi iloksi, sillä hän taas korkealentoisessa kunnianhimossaan piti puunhakkaajan osaa liian vähäpätöisenä itselleen. Tyttö nautti runontekijän järkkymättömästä kiellosta ja rukoili tunteetonta puunhakkaajaa käyttelemään kirvestään niin häikäilemättä kuin suinkin, jotta hänellä olisi syytä enemmän tehostaa sanojaan. Eräänä aamuna, ollessaan vielä tavallista innostuneempi, hän vaipui polvilleen ja itki todellisia kyyneliä puunhakkaajan hameisiin. Mutta omituista kyllä, hänen kohtuullisuuden tajunsa tuomitsi tämän hillittömyyden heti, kun tunteenpurkaus oli asettunut.

"Se ei ollut sopivaa; se oli tyhmää, Emma Jane. Mutta minäpä tiedän, missä se olisi ollut paikallaan, — 'Kolmessa maissinjyvässä'. Ole sinä äiti, minä olen nälkäinen irlantilaistyttö. Laupeuden nimessä, pane jo kirves pois! Sinä et enää ole mikään puunhakkaaja!"

"Mitä minä sitten teen käsilläni?" kysyi Emma Jane.

"Mitä tahansa", vastasi Rebekka tuskastuneesta. "Sinä olet vain äiti nyt, siinä kaikki. Mitenkä sinun äitisi pitelee käsiään? Nyt minä aloitan:

"'Oi äiti! Kolme maissinjyvää
sa anna mulle vain,
niin elän, kunnes aamu jälleen
koittavi sarastain'."

Tällaiset puuhat tekivät Emma Janen hermostuneeksi ja rauhattomaksi. Mutta hän oli Rebekan orja, ja hän rakasti kahleitaan, niin epämukaviksi kuin ne joskus kävivätkin.

Viimeisellä veräjällä tytöt toisinaan kohtasivat joukon Simpsonin lapsia, jotka vanhempineen asuivat Mustikkamaan tien varrella eräässä punaovisessa mustassa talossa, jonka takana oli punainen lato. Rebekka oli alusta saakka mieltynyt Simpsonin lapsiin, koska heitä oli tavaton liuta ja he olivat yhtä paikattuja ja parsittuja kuin hänen omakin siskoskatraansa kotona Temperancessa.

Näin he saapuivat koulutaloon, jonka harjalla oli lipputanko ja johon tien puolelta johti kaksi ovea, toinen poikia ja toinen tyttöjä varten. Talo oli kukkulan laella; sen toisella sivulla näkyi lainehtivia peltoja ja heinämaita ja toisella mäntymetsikkö, jonka takaa etäisyydessä kiemurtava joki välkkyi ja kimalteli. Sisällä ei talossa ollut mitään kehuttavaa. Opettajan pöytä ja tuoli olivat korokkeella eräässä nurkassa, siellä oli myöskin ränsistynyt kamiina. Sisustukseen kuului vielä kartta, kaksi mustaa taulua, tinattu vesisanko ja pitkävartinen juomakauha sekä lisäksi oppilaiden pöydät ja penkit.

Tavallaan koulu oli jaettu eri luokkiin, vaikkakaan ei yleensä kukaan lukenut samaa kirjaa kuin joku toinen eikä muutenkaan ollut opillisessa edistyksessä muiden kanssa samalla tasolla. Varsinkin Rebekkaa oli niin työläs sijoittaa mihinkään luokkaan, että neiti Dearborn kahden viikon kuluttua heitti kokonaan sikseen yrityksetkin luokittaa häntä mitenkään. Rebekka sai lukea yhdessä Dick Carterin ja Living Perkinsin kanssa, jotka uurastelivat riittävien alkeiden kimpussa voidakseen päästä korkeampaan oppilaitokseen. Kertomataulua hän opetteli yhdessä pienen, sammaltelevan "Thuthan Thimpthonin" kanssa, luki maantiedettä Emma Jane Perkinsin parina ja opiskeli kielioppia koulutuntien päätyttyä yksinään neiti Dearbornin kuulusteltavana. Mutta kun tyttö oli äyräitä myöten täynnä teräviä ajatuksia ja sukkelia päähänpistoja, menestyi hän aluksi perin huonosti kirjallisissa harjoituksissa. Oikeinkirjoituksen vaivalloisuus rajoitti surkeasti hänen vapaita ilmaisemistapojaan. Näiden oppiaineiden lisäksi hän lueskeli historiaa "Alice Robinson-luokan" mukana, vaikka Alice tosin aloitti jo Yhdysvaltain vapaussotaa silloin, kun Rebekan oli ryhdyttävä tutkimaan vasta Amerikan löytöä. Mutta viikossa tyttö ehti ahmaista ne historian sivut, jotka esittivät tapauksia Kolumbuksesta vapaussotaan saakka, ja kymmenessä päivässä hän ehti Yorkin kaupunkiin, jonne luokan oli määrä jäädä kesäleiriin. Kun Rebekka tällöin huomasi, että ylimääräiset ponnistukset vain johtivat hänet lukemaan tätä ainetta yhdessä vanhimman Simpsonin kanssa, pidätteli hän innostustaan tahallisesti, sillä tiedon polku ei enää ollut miellyttävä eikä se myöskään johtanut mihinkään rauhan majoihin, jos sitä oli taivallettava Heiluri Simpsonin rinnalla.

Samuel Simpsonia sanottiin tavallisesti Heiluriksi, syystä että hänen oli työläs päättää mitään. Olipa hänen sitten hyväksyttävä jokin tavaustapa, määrättävä päivä jotakin erityistä tarkoitusta varten, päätettävä uimaan tahi kalaan lähdöstä, valittava kirja pyhäkoulun kirjastosta tai karamellipötky kauppiaan varastosta, niin hän aina heilui aikeissaan sinne tänne, ja kun hän lopulta teki päätöksen, oli hänen mielitekonsa säännöllisesti jo kiepahtanut aivan vastakkaiseksi. Heiluri oli kalpea, pellavapäinen, sinisilmäinen ja kyssäniskainen poika; ja milloin hän hätääntyi, änkytti hän hirmuisesti. Juuri tahdottomuutensa vuoksi hän kai oli suuresti kiintynyt lujaluontoiseen Rebekkaan, eikä hän voinut koskaan irroittaa silmiään tytöstä, vaikka tämä usein läksytti häntä, kiukustumistakaan karttamatta. Se jäntevä ote, jolla tyttö sitaisi kiinni kengännauhansa, kun ne olivat auenneet; hartiain ja niskan rento nakkaus, jolla Rebekka heilautti mustaa palmikkoaan ollessaan kiihtynyt tai kuumissaan; hänen tapansa opetella ulkoa läksyjään — kirja pöydällä, kädet ristissä rinnalla ja silmät naulittuina vastapäiseen seinään — kaikki antoi Heiluri Simpsonille aihetta jatkuvaan ihasteluun. Kun Rebekka opettajan luvan saatuaan meni juomaan vettä sangosta, kiskoivat näkymättömät voimat Heilurinkin jalkeille ja hänen täytyi mennä juomaan Rebekan jäljissä.

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä Rebekan janoisuus sivuutti kaikki kohtuuden rajat. Kun hän kolmannen kerran pyysi lupaa kurkkunsa kostuttamiseen yhteisellä kaivolla, nyökkäsi neiti Dearborn tosin myöntävästi, mutta kohotteli kulmakarvojaan pahanenteisesti Rebekan lähestyessä hänen pöytäänsä. Kun tyttö ripusti juomakauhan jälleen paikoilleen, kohotti Heiluri Simpson kätensä, ja opettaja nyökkäsi väsyneesti.

"Miten sinun laitasi on, Rebekka?" kysyi hän.

"Minä sain aamiaiseksi suolaista makrillia", vastasi tyttö.

Näissä sanoissa, jotka vain selittivät kysyttyä asiaa, ei olisi luullut olevan mitään leikinsekaista, mutta tukahdutettu nauru kohahti samassa läpi huoneen. Neiti Dearborn ei pitänyt pilasta, jota hän itse ei ollut keksinyt eikä ymmärtänyt, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.

"On luullakseni parasta, että sinä seisot siinä sangon luona viitisen minuuttia, Rebekka. Ehkä se opettaa sinua hillitsemään janoasi."

Rebekan sydän alkoi laukata hätäisesti. Hänenkö täytyi seisoa nurkassa kaikkien koululasten tirkisteltävänä. Tyttö ilmaisi tiedottomalla liikkeellä vastustushalunsa ja astui jo askelen omaa paikkaansa kohden, kun samassa neiti Dearborn pysähdytti hänet määräämällä yhä lujempaan sävyyn:

"Seiso vesisangon luona, Rebekka! Samuel, kuinka monesti sinä tänään olet pyrkinyt juomaan?"

"Tämä on n-n-neljäs kerta."

"Ole hyvä ja anna kauhan olla alallaan. Koko iltapäivänä ei koulu ole tehnyt muuta kuin juonut; lukemiseen ei ole saatu aikaa ensinkään. Sinäkin söit kai aamiaiseksi jotakin suolaista, Samuel?" kysyi opettaja purevasti.

"Söin ma-m-m-makrillia kuten R-r-reb-ekk-k-kakin." (Vastustamaton tyrskähdys luokasta.)

"Arvasin sen. Seiso siinä sangon toisella puolella, Samuel."

Rebekan pää painui häpeästä ja vihasta. Hänestä elämä oli liian julmaa elettäväksi. Rangaistus itsessään jo oli koettelemus, ja kun se oli kestettävä Heiluri Simpsonin rinnalla, kävi se ihmiselle ylivoimaiseksi.

Iltapäivän viimeisenä aineena oli laulua, ja Minnie valitsi laulettavaksi "Voimmekohan tulla yhteen?" Se oli alhainen valinta, sillä siihen näytti sisältyvän salainen ja tuskin huomattava vihjaus äskeisiin tapahtumiin ja niistä johtuneeseen tilanteeseen; ainakin tuntui ilmeiseltä, että jokin hämärä vaikutin sai lapset erikoisella ilolla ja ponnella kertaamaan yhä uudelleen ja uudelleen kertosäkeisiin sisältyvän toiveen:

"Yhtehen, yhtehen voimmekohan tulla kerran tuolla puolen Jordan-virran —"

Neiti Dearborn katsahti salavihkaa Rebekan kumaraista päätä ja säikähtyi. Tytön kasvot olivat kalpeat, lukuunottamatta kahta hohtavaa täplää hänen poskipäillään. Kyynelet kimaltelivat hänen silmäripsissään, hänen hengityksensä oli lyhyttä ja läähättävää, ja nenäliinaa pitelevä käsi värisi kuin haavanlehti.

"Sinä, Rebekka, saat istua paikallesi", sanoi opettaja ensimmäisen laulun loputtua. "Samuel, sinä seisot siinä tunnin loppuun saakka. Ja kuulkaa, lapset, kun nyt sanon teille, että minä määräsin Rebekan seisomaan nurkassa vain saadakseni loppumaan alinomaisen ja yleisen juomisen, johon oli syynä pelkkä tarkkaamattomuus ja halu liikkumiseen lattialla edes ja takaisin. Joka kerran, kun Rebekka pyysi päästä juomaan, lähti koko koulu hänen jäljissään, toinen toisensa perästä. Rebekka on ollut tosiaan janoinen, ja oikeastaan minun olisi pitänyt rangaista teitä, jotka seurasitte esimerkkiä, eikä häntä, joka sen pani alulle. Mitä me nyt laulamme, Alice?"

"'Mun vanha tammikorvoni', jos opettaja sallii."

"Mieti jotakin kuivempaa, Alice, ja vaihda aihetta. Niin, 'Tähtilipun' me voimme laulaa, tai mitä muuta hyvänsä."

Rebekka vaipui penkilleen istumaan ja otti laulukirjansa esille. Neiti Dearbornin julkinen selitys oli hiukan huojentanut taakkaa, joka pusersi hänen sydäntään, ja hän huomasi arvontuntonsa hiukan kohonneen.

Laulun ajalla vallitsevan vapauden kestäessä alkoi hänen alttarilleen kerääntyä uhrilahjoja huomaavaisen myötätunnon osoitukseksi. Living Perkins, joka ei osannut laulaa, pudotti hänen polvelleen palasen vaahterasokeria kulkiessaan siitä ohitse piirtämään Maine-valtion karttaa mustalle taululle. Alice Robinson kieritteli jalallaan aivan uuden liitukynän lattian poikki, kunnes se vierähti Rebekan puolelle; ja hänen oma vierustoverinsa Emma Jane oli tällä aikaa valmistanut pienen läjän paperikuulia ja kirjoitti nyt niiden otsikoksi: "Kuulia sen varalle, jonka itse tiedät."

Ylipäänsä alkoi olemassaolo jo käydä valoisammaksi, ja kun Rebekka jäi kielioppinsa vuoksi opettajan kanssa kahden kesken, oli hän jo melkein täysin saavuttanut sisäisen tasapainonsa, mitä samaa ei voinut sanoa opettajattaresta. Viimeisten askelten kaiku oli jo hälvennyt luokkahuoneesta ja Heiluri oli saanut ovelta takaisinpäin luomaansa katuvaan silmäykseen vastaukseksi leimahduksen, joka uhkui jäistä ylenkatsetta.

"Rebekka, pelkään rangaisseeni sinua häijymmin kuin olin tarkoittanutkaan", aloitti silloin neiti Dearborn, joka itsekin oli vasta kahdeksantoista ikäinen ja joka ei tähän saakka ollut tavannut Rebekan moista oppilasta.

"Minä en ollut vastannut kertaakaan väärin koko päivänä enkä ollut kuiskaillutkaan", nyyhkytti rikollinen, "enkä osannut ajatella, että minua häväistäisiin vain sen tähden, että minua janotti."

"Sinä yllytit juomisellasi kaikki muut liikkeelle, ainakin minusta näytti siltä kuin olisit sen tehnyt. Teetpä sinä mitä hyvänsä, niin heti toiset jäljissä, nauratpa sinä sitten, vastaat hullusti, kirjoittelet muistivihkoosi tai pyydät päästä ulos taikka juomaan. Sellainen täytyy estää."

"Sam Simpson on apina", riehahti tyttö. "En minä olisi välittänytkään, vaikka minut olisi pantu nurkkaan seisomaan yksin — luulen, etten olisi huolinut siitä kovinkaan paljon. Mutta minä en kestänyt sitä, että hän seisoi siellä myöskin."

"Minä näin, ettet voi kestää sitä, ja siksihän minä annoinkin sinulle luvan mennä paikallesi, mutta jätin hänet seisomaan. Muistathan, että sinä olet täällä vieras ja että toiset sen vuoksi panevat merkille kaiken, mitä sinä teet; sen vuoksi sinun täytyy olla varovainen. Nyt alamme läksyn. Taivuta teonsana 'olla' konjunktiivin pluskvamperfektissä, käyttäen lisänä teonsanaa 'voida'."

"Minä olisin voinut olla.
Sinä olisit voinut olla.
Hän olisi voinut olla.
Me olisimme voineet olla.
Te olisitte voineet olla.
He olisivat voineet olla."

"Ole hyvä ja muodosta esimerkkejä."

"Minä olisin voinut olla iloinen.
Sinä olisit voinut olla iloinen.
Hän, se olisi voinut olla iloinen."

"Hän olisi kyllä voinut olla iloinen, koska sana 'hän' tarkoittaa henkilöä; mutta olisiko myöskin 'se' voinut olla iloinen?" kysyi miss Dearborn, joka piti saivartelusta.

"Miksikä ei?" kysyi Rebekka.

"Sana 'se' tarkoittaa eläintä tai esinettä tai —"

"Eikö sopisi sanoa kissanpojasta: 'Se olisi voinut olla iloinen, jos se olisi tiennyt, ettei sitä hukuteta'?"

"No ni-in", vastasi opettaja epäröiden, sillä Rebekan kysymykset tekivät hänet tavallisesti epävarmaksi, "kyllä niinkin; mutta seikka onkin siinä, että 'se' sanalla tarkoitetaan myöskin kasveja ja elottomia esineitä ja muita."

Rebekka mietti kotvan ja sitten hän kysyi:

"Onko villiruusuköynnös kasvi?"

"On; onpa tietenkin, Rebekka."

"Mutta eikö sitten voitaisi sanoa: 'Villiruusuköynnös olisi voinut olla iloinen, koska tuli sade, mutta pieni, heikko villiruusu oli juuri puhkeamassa nupustaan, ja köynnös pelkäsi, että rajuilma voisi vahingoittaa sitä ja sentähden villiruusuköynnös oli enemmän huolissaan kuin todella iloinen'?"

Neiti Dearborn näytti olevan vallan ymmällä vastatessaan: "Tietenkään villiruusuköynnökset eivät todella voi olla iloissaan, suruissaan eikä kauhuissaan, Rebekka-kulta!"

"Luulen, että me emme tiedä sitä", vastasi tyttö, "mutta minä ainakin uskon, että ne ovat. Mitä minä nyt sanon?"

"Sano teonsana 'tietää' konjunktiivin pluskvamperfektissä."

"Minä olisin tiennyt.
Sinä olisit tiennyt.
Hän olisi tiennyt.
Me olisimme tienneet.
Te olisitte tienneet.
He olisivat tienneet."

"Voi, tämä on kaikkein surullisin taivutus!" huokasi Rebekka. "Kaiken aikaa vain 'olisin, olisin, olisin'! Tuntuu siltä, että jos ihmiset tietäisivät, niin kaikki asiat olisivat paremmin!"

Neiti Dearborn ei ollut tätä seikkaa ennen ajatellut, mutta harkittuaan Rebekan sanoja hänen täytyi tunnustaa, että ihmisen kielessä on todellakin "surullisia taivutustapoja".

"Muodosta tästä vielä jokin esimerkki, Rebekka; sitten saakin jo riittää täksi päiväksi", sanoi hän.

"Jos minä en olisi pitänyt makrillista, niin minua ei olisi niin pahasti janottanut", sanoi tyttö melkeinpä itkunsekaisesti hymyillen ja sulki kielioppinsa. "Jos sinä olisit pitänyt minusta enemmän, niin sinä et olisi käskenyt minua nurkkaan seisomaan. Jos Samuel ei olisi häijy, niin hän ei olisi tullut minun jäljessäni juomaan."

"Ja jos Rebekka olisi rakastanut koulun järjestyssääntöjä, niin hän olisi hillinnyt janoaan", päätti neiti Dearborn opetuksen suudellen tyttöä, ja he erosivat hyvinä ystävinä.

PÄIVÄNPAISTETTA VARJOJEN KESKELLÄ

Kukkulalla oleva pieni koulutalo tarjosi yhtä hyvin voitonriemun ylpeitä hetkiä kuin vaivan ja vastustenkin päiviä; mutta olihan Rebekan onneksi, että hän koulun avulla saattoi turvautua kirjoihin ja uusiin tuttavuuksiin hakien niistä virkistystä, sillä muuten hänen ensimmäinen kesänsä Riverborossa olisi käynyt liian raskaaksi. Hän koetti oppia sietämään Miranda tätiään (heti ensi tapaamisesta lähtien hän oli karkoittanut jopa ajatuksenkin, että tätiä olisi rakastettava), mutta epäonnistui monesti pyrkimyksessään.

On tarpeetonta sanoa, että Rebekka jokaisella henkäyksellään ärsytti Mirandaa. Tyttö unohti tavantakaa määräykset; hän syöksyi usein yläkertaan pääportaita myöten, koska ne johtivat suorinta tietä hänen huoneeseensa; hän jätti vesikauhan keittiön hyllylle sen sijaan että olisi ripustanut sen vesisangon yläpuolelle koukkuun; hän istui sille tuolille, josta kissa piti eniten; hän läksi kernaasti asioille, mutta unohti helposti, mitä hänet lähetettiin noutamaan; hän jätti verkko-ovet selkoselälleen, jotta kärpäset pääsivät huoneisiin; hänen kielensä pälpätti alituisesti; hän lauloi taikka vihelteli noukkiessaan sytykelastuja; hän puuhaili yhtenään kukkasten parissa, poimi niitä maljakkoihin ja kiinnitti niitä neuloilla pukuunsa tai hattuunsa; lopuksi hän oli alituisena muistutteena hupsusta, arvottomasta isästään, jonka kauniit kasvot ja valloittava käytöstapa olivat niin perinpohjin hurmanneet Aurelian.

Mutta Jane täti oli Rebekan päivänpaisteena varjojen maassa. Jane, jolla oli matala, tyyni ääni, ymmärtävä katse, huulilla alati anteeksiantava sana näinä työläinä alkuviikkoina, joiden kuluessa vilkas pieni muukalainen koetti tottua "kivitalon tapoihin".

Rebekka tarttui ompelukseensa ja istahti Jane tädin viereen keittiöön; Miranda oli valikoinut tavallisen tirkistelypaikkansa arkihuoneen ikkunanpielessä. Toisinaan taas heillä oli tapana istua käsitöineen sivuoven luona, eteisen seinämällä, jossa suuret kaprifoliat varjostivat heitä auringolta. Ruskean kotikutoisen kankaan päärmääminen oli Rebekasta loputonta työtä. Hänen ei ollut helppo oppia ompelemaan; lanka katkeili, sormustin tipahteli sireenipensaikkoon, neula lävisteli hänen sormiaan. Tyttö pyyhkieli hikeä otsaltaan, sovitti kankaan ruudut hullusti yksiin ja kurttusi saumat. Hän hioi neulojaan, tuikkien niitä ison mansikan muotoiseen hiekkatyynyyn; neulat hupenivat ja pienenivät, mutta kitisivät yhä, kun hän työnteli niitä kankaan läpi. Kuitenkaan Jane tädin kärsivällisyys ei pettänyt, ja näin sai Rebekka vähitellen hivenen näppäryyttä sormiinsa, jotka pitelivät piirrintä, sivellintä ja kynää sangen taidokkaasti, mutta joihin pieni ompelijan neula ei tahtonut ensinkään soveltua.

Kun ensimmäinen ruskea kotikutoinen puku oli ommeltu valmiiksi, käytti tyttö hyväkseen tätä mielestään otollista tilaisuutta ja kysyi Miranda tädiltään, saisiko hän nyt ommella seuraavan puvun jostakin toisenvärisestä kankaasta.

"Minä ostin ruskeata koko pakan", vastasi Miranda lyhyesti. "Siitä tulee sinulle kaksi pukua vielä tuon lisäksi, ja jäännöspaloista riittää kangasta uusiin hihoihin ja paikkoihin ja jatkoksiin, niin että kaikki käy huokeaksi."

"Sen minä tiedän, mutta herra Watson sanoo ottavansa kyllä osan kangasta takaisin ja antavansa tilalle punaista ja sinistä kangasta samaan hintaan."

"Oletko sinä kysynyt häneltä?"

"Ky-yllä."

"Kuuluikohan se sinun tehtäviisi?"

"Minä olin Jane tädin mukana valitsemassa esiliinaa, ja kysyin, kun luulin, ettei täti välitä, mitä väriä minun pukuni ovat. Punainen pysyy yhtä hyvin puhtaana kuin ruskeakin, ja herra Watson sanoo, että sitä voi kiehuttaakin värin lähtemättä."

"Herra Watson ymmärtää kankaiden pesua saman verran kuin kukko munien hautomista, luullakseni. Minä en mielelläni näe lasten kulkevan kaiken maailman värisinä, mutta voinhan kysyä mitä Jane tätisi arvelee."

"Minun mielestäni meidän pitäisi antaa Rebekan saada punainen ja sininen pukunsa", sanoi Jane. "Lapsi ikävystyy, kun hänen täytyy kaiken aikaa ommella samanväristä kangasta. On vain luonnollista, että hän kaipaa vaihtelua. Sitä paitsi hän näyttäisi jonkin armeliaisuuslaitoksen holhokilta, jos hän alati kulkisi pukeutuneena ruskeaan pukuun, valkoinen esiliina edessä. Ja se rumentaa häntä hirvittävästi!"

"Kaunis on se, joka kauniisti elää; tämä on minun käsitykseni. Rebekka ei toki koskaan joudu turmioon kauneutensa vuoksi, se on totinen tosi; eikä maksa vaivaa houkutella häntä ajattelemaan ulkomuotoaan. Luulen, että hän on jo nytkin turhamainen kuin riikinkukko, vaikkei hänellä ole mitään syytä turhamaisuuteen."

"Hän on lapsi, ja häntä miellyttää kaikki mikä on iloista ja valoisaa — siinä koko juttu. Muistan hyvin, minkälainen minä olin hänen iässään."

"Sinä olit melkoinen narri sen ikäisenä, Jane."

"Olin kyllä, Luojan kiitos! Toivon vain, että olisin ymmärtänyt säästää hulluuttani, kuten muutamat tekevät, vähän myöhempiinkin päiviin, vanhuuteni iloksi."

Rebekka sai kuin saikin punaisen villaleningin, ja kun se oli sievästi ommeltu valmiiksi, keksi Jane täti iloisen yllätyksen suojatilleen. Hän näytti tytölle, kuinka tämä voisi ommella pukuun kauniin koristereunuksen kapeista valkoisista nauhoista, jotka oli neulottava hienoin pistoin teräväkärkisiksi kulmiksi.

"Tämä on sinulle oivallista käsityötä", neuvoi hän, "sillä Miranda täti ei suinkaan kernaasti näkisi sinun istuvan lueksimassa tulevina pitkinä talvi-iltoina. Jos uskot osaavasi harsia kaksi valkoista nauhariviä rinnan uuden hameesi helmaan ja taitavasti sovittaa ne ruutujen avulla suoraan, niin minä tikkaan ne sitten kiinni ja reunustan vyötärön ja hihat nauhakulmakkeilla. Siten puvusta tulee oikein sievä ollakseen vain toiseksi paras pukusi."

Rebekan ilo oli rajaton. "Minä harsin niinkuin tuli polttaisi hyppysiäni!" huudahti hän. "Luulen, että tämä hameen lieve on tuhannen metrin mittainen, sillä se tuntui siltä, kun ompelin sitä, mutta vaikka se ylettyisi täältä Milltowniin, niin ompelen siihen kauniin reunuksen. Voi, Jane täti! Luuletteko, että Miranda täti päästää minut koskaan herra Cobbin kanssa Milltowniin? Hän on luvannut ottaa minut mukaansa, tiedättekö? Mutta minun täytyi eräänä lauantaina poimia mansikoita ja toisena satoi, enkä usko Miranda tädin olevan oikein tyytyväinen, jos lähden. Kello on minuuttia vaille puoli viisi, täti, ja Alice Robinson on istunut jo pitkän aikaa viinimarjapensaiden alla odottamassa minua. Saanko mennä leikkimään?"

"Kyllä, mene vain; mutta teidän on parasta juosta niin kauas ladon taakse kuin voitte, ettei melunne häiritse Miranda tätiä. Näen aidan takana piilossa Susan Simpsonin ja kaksoset ja Emma Jane Perkinsin."

Rebekka hypähti alas puutarhaan, kiskoi Alice Robinsonin esiin viinimarjapensaasta ja onnistui vielä toisessakin, paljoa vaikeammassa yrityksessä, koettaessaan erityisin merkinannoin saada Janen eroon Simpsonin lapsista, joilta he kokonaan karkasivat. Pienimmät Simpsonit olivat nimittäin liian vähäisiä ottamaan osaa eräihin täksi iltapuoleksi suunniteltuihin hauskuuksiin, mutta heitä ei sopinut kuitenkaan avoimesti loukata, sillä heidän kotipihansa oli kaikkein ihastuttavin leikkipaikka koko kylässä. Siellä oli hujan hajan vanhoja rekiä, heinähäkkejä, hevosharavia, tynnyreitä, selkänojattomia sohvia, päädyttömiä sänkyjä; ne olivat kaikki kelvottomuuden eri asteilla, eikä tämä romunpaljous koskaan ollut kahta päivää peräkkäin samanlaatuinen.

Tänään tytöt pujahtivat toiseen mieluiseen leiripaikkaansa, niinsanottuun "lymykköön". Sawyerin taloon kuuluvalla laidunmaalla oli pieni ala sametinhienoista ketoa, jonka ympärillä oli ihastuttavia rotkoja ja kumpareita sekä vihreitä lehvistöjä, joihin sopi rakennella majoja. Pieni puuryhmä kätki paikan uteliaiden katseilta ja loi samalla miellyttävän katveen sen erakkomajojen ylle. Paljon raskasta mutta samalla rakasta vaivaa oli nähty kuljettamalla sinne sahalta monet kantamukset pölkkyjä ja laudanpätkiä. Työn viehätystä oli vain lisännyt se, että rakennusaineiden hankinnan oli täytynyt tapahtua hämärissä, illallisen jälkeen. Siellä lapset säilyttivät aarteitaan pensaikkoon kätketyissä saippualaatikoissa: astioita ja kuppeja, posliininpalasia, joita käytettiin tarjoiluvälineinä, nukkeja, jotka kohtapuoleen joutuisivat hylättäviksi, mutta jotka nyt palvelivat heitä erinomaisesti henkilöinä kaikenlaisissa näytelmissä — kuolinhetkissä, hautajaisissa, häissä, ristiäisissä. Tänä iltapäivänä oli heidän aikomuksensa rakentaa korkea lautamaja Rebekan ympärille, jotta hän voisi esittää vankilansa ikkunanristikkoon nojautuvaa Charlotte Gordayta.

Tytön mielessä liikkui ihmeellisiä ailahduksia kun hän seisoi lautaseinien sisäpuolella Emma Janen esiliina päänsä ympärille kiedottuna. Hän huomasi ihmeekseen, että kun hän nojasi päätään ikkunan ristikkoon, se tuntui muuttuneen kylmäksi raudaksi, samalla kun hänen silmänsä eivät enää ilmaisseet Rebekka Randallin mielentiloja, vaan kuvastivat aavistuttavasti Charlotte Cordayn toivotonta tuskaa.

"Eikö olekin kaunista?" kuiskailivat nöyrinä Rebekan molemmat leikkitoverit, jotka olivat suorittaneet työstä suurimman osan, mutta jotka myöskin saivat ihailla vaivannäön tulosta.

"Minä en haluaisi jälleen hajoittaa kaikkea", sanoi Alice. "Siinä oli aika lailla työtä."

"Jos voisitte nostaa tänne muutamia kiviä ja ottaa pois vain ylimmät kerrokset, niin minä luulen pääseväni täältä pois kiipeämällä seinän yli", ehdotti Charlotte Corday. "Jättäkää sitten kivet paikoilleen, niin voitte huomenna laskeutua vankilaan ja ruveta Towerin prinsseiksi, ja minä saan surmata teidät."

"Miksikä prinsseiksi? Minkä Towerin?" kysyivät Alice ja Emma Jane yhteen ääneen. "Kerro meille siitä."

"En nyt; minun pitää lähteä illalliselle." (Rebekka harrasti jotenkin ankaraa kuria.)

"Olisipa ylevää, jos sinä surmaisit meidät", sanoi Emma Jane uskollisesti, "vaikka sinä olet aina niin kovakourainen, kun sinä surmaat jonkun. Ehkäpä Elias ja Elisa rupeaisivat prinsseiksi?"

"Ne alkaisivat kirkua surmattaessa", huomautti Alice. "Tiedäthän, kuinka tyhmiä ne ovat leikeissä, kaikki muut paitsi Clara Belle. Ja jos näytämme niille lymykön, niin ne käyvät täällä aina ja varastavat kaiken niinkuin heidän isänsäkin."

"Eihän heidän silti tarvitse varastaa vaikka heidän isänsä sen tekeekin", vastusti Rebekka. "Ja muistakaa, ettette puhu siitä heidän kuultensa, jos tahdotte olla minun salaisia ystäviäni. Äiti on sanonut, ettei pidä koskaan puhua ihmisten kuullen pahaa heidän omaisistaan. Hän sanoo, ettei kukaan jaksa kestää sellaista ja että on ilkeätä häpäistä ihmisiä sellaisesta syystä, jolle he eivät mahda mitään. Muistakaa Minnie Urkkijaa!"

Tyttöjen ei ollut suinkaan vaikea muistaa Minnien juttua, sillä tämä draamallinen välikohtaus oli sattunut vain paria päivää aikaisemmin, ja Minnie itse oli kertonut siitä kylän joka tytölle sellaisin sanoin, joiden olisi luullut sulattavan kovimmatkin kivisydämet. Kuitenkin, koska juuri Rebekka eikä hän itse oli lähtenyt voittajana tästä verisin sanoin käydystä ottelusta, hautoi Minnie, sydän kiukkua tulvillaan, hirveitä kostotuumia.

RIVERBORON SALAISUUKSIA

Nuorten Simpsonien isä vietti hyvin pienen osan elämästään perheensä parissa, mikä seikka johtui niistä omituisista menettelytavoista, joita hän suosi hevoskaupoissaan tahi maanviljelyskalujen tai ajopelien "vaihdossa" — yleensä liiketoimissa, joihin hänen asiakkaansa eivät kauankaan pysyneet tyytyväisinä. Jokaisen onnistuneen yrityksen jälkeen Simpson istui vankilassa pitemmän tai lyhyemmän ajan.

Tällä kertaa herra Simpsonin oli pakko elää kotipiirinsä ulkopuolella syystä, että hän oli vaihtanut Rideout vainajan lesken reen Joseph Goodwinin auraan. Goodwin oli äskettäin muuttanut North Edgewoodiin eikä ollut koskaan ennen tavannut kohteliaasti ja vakuuttavasti käyttäytyvää Simpsonia. Goodwinin auran vaihtoi herra Simpson kiireimmiten eräälle Warehamin puolen miehelle, saaden tältä sitä vastaan iäkkään hevosen, jota omistaja ei tarvinnut, koska hän oli jättämäisillään kaupungin mennäkseen vuoden päiviksi tyttärensä luo. Simpson lihotteli ikäkulua eläintä muutaman viikon laiduntamalla sitä (myöhään illalla tahi varhaisina aamuhetkinä) milloin minkin naapurin heinämaassa, ja vaihtoi hevosen sitten erään Milltownin miehen kuomuvaunuihin. Tähän aikaan sattui Rideout'n leski kaipaamaan rekeänsä, jota hän ei löytänyt vanhasta ratasvajastaan. Rekeä ei ollut käytetty viiteentoista vuoteen, eikä sitä kenties olisi tarvittu vielä seuraavinakaan viitenätoista ajastaikana, mutta leski arveli, että kun se kerran oli hänen omaisuuttaan, ei hänen sovi eritä siitä noin vain syyttä suotta. Kyläläisten ajatustapa oli ylimalkaan epäluuloista, ja niinpä leski samana silmänräpäyksenä, jona hän huomasi rekensä kadonneen, tuli oitis ajatelleeksi Abner Simpsonia. Erityisesti juuri tämä vaihtojuttu oli kuitenkin niin monimutkainen, että poliisi sai työskennellä monta viikkoa, ennen kuin sen onnistui todistaa Abner Simpsonin rikollisuus kylän ja Rideout'n lesken tyytyväisyydeksi. Abner itse selitti olevansa kokonaan viaton ja kertoili naapureille, kuinka muuan punatukkainen ja ristihuulinen, täplikkääseen nuttuun pukeutunut mies oli eräänä aamuna, päivänkoiton aikaan, herättänyt hänet ja tarjonnut hyvää rekeä sellaisesta vanhasta hedelmänpuserrusvehkeestä, joka oli silloin ollut hänen pihallaan. Kauppa olikin solmittu ja sitten salaperäinen vieras oli nostanut puserruskojeen rattailleen ja kadonnut seuraavaan tienmutkaan. Eikä häntä sen koommin ollut näkynyt eikä kuulunut.

Tavallisissa maalaiskouluissa ei juuri tapaa ylenmääräistä hienotunteisuutta tahi ritarillisuutta, ja niinpä Riverboronkin koululasten kesken kierteli lukemattomia sanansutkauksia ja laulunpätkiä, joissa käsiteltiin Simpsonin juttua. Se on kuitenkin lasten kunniaksi tunnustettava, ettei näitä nerontuotteita koskaan luettu aivan isoon ääneen eikä Simpsonin lasten saapuvilla ollessa.

Rebekka Randall oli aivan samaa ainesta ja hänen tuttavuussuhteensa olivat samoja kuin toverienkin, joten on työläs selittää, miksi juuri hän erityisesti inhosi alhaista juoruamista ja pysyttäytyi siitä vaistomaisesti erillään.