KUNINGATTAREN ROMAANI
ynnä
Alkuperäisiä suomalaisia kertomuksia
Kuopiossa, Kuopion Uusi Kirjapaino, 1897.
SISÄLLYS:
Anaski, kirj. Kauppis-Heikki.
Laivan kannella, kirj. Kauppis-Heikki.
Kummitus rukissa, kirj. Kauppis-Heikki.
Kauppaneuvoksen rouvan juhlapäivä, kirj. Otto Tuomi.
Kuningattaren romaani, kirj. Emil Peschkau.
Anaski.
Kirj. Kauppis-Helkki.
I.
Anaskin elinkeinot.
Hänen varsinaiset elinkeinonsa ovat kortista ennustaminen, onkiminen kesällä ja viulun soittaminen. Tämä viimeksi mainittu ehkä enemmän huvin kuin hyödyn vuoksi. Omissa puheissaan kertoo hän edullisimmaksi elinkeinokseen huolettomain tavaran tallentamisen ja joskus ovat muutkin tulleet havaitsemaan olevan siinä puheessa perää, vaikka ei niin suuressa määrässä Kuin hän itse uskottelee. Ijältään on Anaski jo vanha, ulkonäöltään jylseäkasvoinen, pienet silmät syvällä kulmien varjossa. Sitä ei tapahdu koskaan, ettei hän jaksaisi hillitä itseänsä. Jos hänen kertomustensa kuuntelijat nauraisivat katketakseen, istuu Anaski aivan tyynenä, juuri kuin kertoisi kaikkein totisinta asiata maailmassa. Ja että hänen elämästään ja varsinkin kertomuksistaan löytyi joitain naurettavia paikkoja, panen tähän näytteeksi muutamia otteita.
II.
Anaski mökkiläisenä ja herrain ruokkijana.
Oli juuri jänisten ammuntalupa tullut. Herroja kulki pyssyin ja koirain kanssa veneellinen saaresta saareen, joissa aina syntyi tillimäinen möyhäkkä, kun koirat haukkuivat ja jahtitorvet toitottelivat. Anaski oli aamupäivän onkinut muutaman salmen suulla ja meni puolen päivän tienoissa lähi mökkiin, jossa paisteli ahvenensa, söi niistä osan ja rupesi sitten ruokalevolle. Mökin joukot olivat ruishalmettaan leikkaamassa, Anaski sai siinä yksinään köllehtiä. Viimein tuli herroillekin nälkä ja he laskivat veneensä mökin rantaan ja joku tuli kyselemään ruokaa. Hän ajoi Anaskin ylös ja kysyi oliko hän talon miehiä.
— No, ei tässä ole muitakaan näkynyt, vastasi Anaski kuonistellen itseänsä pöydän päässä.
— Saisikohan tässä rahalla ruokaa? kysyi herra.
— Saanee tuota toki näin kesällä ruokaa.
Anaski meni enempää puhumatta ulos ja toi tuohisen, jossa oli leipäkannikka ja pari paistettua ahventa.
— Mistä kaukaa herrat ovat? kysyi hän takaisin tultuaan.
Vieras katseli jo vähän epäillen tätä ruuan laittajata ja vastasi:
— Tuolta ollaan Helsingistä.
— Vai niin kaukaa. — No, siinä sitä olisi aluksi ruokaa.
Hän laski tuohisen pöydälle.
Myhähdellen lähestyi vieras herra tätä aimo ateriata ja tehtyään ensin pienen tarkastuksen ruokalajien puhtaudesta, näpisti viimein murun ahvenen selkää, jonka pisti suuhunsa. Hän ei ollut varmaan erittäin syömärin sukua, koska herkesi tämän yhden suupalan perästä pois ja kysyi että mitä se ruoka maksaa.
— Jo tuon lienette päässyt tietämään mitä se ruoka-ateria tavallisesti maksaa, kun olette Helsingistä asti tänne tullut, sanoi Anaski vakavasti.
Herra otti kukkarostaan 25 penniä ja kysyi riittääkö se.
— Jopa hyvinkin, sanoi Anaski. Ja kun te näin runsaasti maksatte, niin minä tuon vielä viime palaksi voitakin.
Kuultuaan näin herkulliset jälkiruuat saavansa, pääsi herralta röhänauru ja hän kiirehti tovereilleen kertomaan, että täältä löytyi kumma ukko. Nyt he tulivat miehissä tupaan, ei ruokaa tahtomaan, vaan puhuttelemaan tätä omituista vieraan ruokkijata.
— Missä tässä ovat muut joukot? kysyi äskeinen herra.
— Tuonne laitoin ruishalmeelle leikkaamaan ja jäin itse tähän kotimieheksi, kertoi Anaski.
— Hyvästikkö tässä mökissä elää? Riittääkö leipä ostamatta?
— Omilla tässä on näinä viime vuosina mentynä uutiseen, kun on sen isäntätalon isännän silmät olleet kipeänä, vaan tässä jälkivuosina, kun se oli tervesilmäisenä, niin silloinpa täytyi uutisen rinnassa hankkia.
— Sepä omituista, kummastelivat vieraat. Millä tavalla sen isäntänne kipeät silmät ovat olleet teille leivän jatkoksi.
— Se asia on sillä lailla, selitti Anaski vakavasti. Mökkiläisen kun on maksettava isännälleen kolmas osa eloista, niin silloin jälkivuosina täytyi nostaa kappa kuin kappa. Vaan nyt kun on jaettuna riihisäkeistä isännälle ja meille, niin minä nostan sen kolmannen kapan kohdalla aina pohjapuolella ja siitä kaataa kumautan aina sen säkkiin ja sanon että isännälle pitää antaa kukkura kappa. Mitä se vähänäköinen siitä ymmärtää, on vaan hyvillään että kun on niin hyvä mökkiläinen, joka kukkura kappoja antaa.
— No onko se niin vähänäköinen, ettei huomaa säkistään, kuinka paljon suurempi teille tuli.
— Miksikä se ei huomaisi, vaan siinäkös minä seisotan säkkiäni sen tarkastettavana. Poika vaihtaa säkkiä joka toisen kapan perästä ja kantaa jälestä aittaan.
— Hyvä on poikakin vaarilla.
— Pitää sen toki suuhunsa päin katsoa pienuudesta pitäin.
— Vaan eikö se isäntänne pääse tietämään sitä keinoa, kun kerrotte näin muille?
— No niitäpähän se osannee tulla Helsingistä asti kyselemään, enkä minä muille kerrokaan.
— Se tuo mahtaa olla. Mitenkäs paljon tässä lehmiä elätetään?
— Ei tässä omilla heinillä elätä, kuin kaksi sarvikasta, vaan kun on heinäntekoaikana yöllä liikkeessä, niin sillä lailla viepi kolmetkin.
— Miksikä yöllä?
— No hitto. Hyväpä se lienee toisen niitylle päivällä mennä, vaan kun yöllä soutaa veneineen isäntätalon niityn rantaan ja nostelee rukosen sieltä, toisen täältä veneeseensä, niin siitä ei tiedä mitään, eikä se suureen kokoon tee suurta lovea.
— Onpa mainio mökkiläinen isännällä, kiittelivät vieraat naurahdellen.
— Läheinen tässä olen itseäni kehumaan, vaan sen sanon, että jos muutkin mökkiläiset olisivat vähän virkeämpiä hämärän aikoina, niin eivät tarvitsisi talvikausia könytä pussin ja kelkan kanssa milloin jyviä, milloin heiniä rukoilemassa.
— Niitä pitäisi neuvoa.
— Ei niistä tuhmista tule sen viisaampia neuvomallakaan.
Muutamat metsästäjät alkoivat jo kiirehtiä toi sen ruokapaikan etsintään, taikka jatkamaan jahtia.
— Mikäs siihen on syynä, kun näillä saarilla on niin vähän jäniksiä? arveli vielä joku ennen lähtöä. Koirat kyllä ajaa, vaan ei niitä saa ampua kuin silloin tällöin.
— On täällä jäniksiä, sanoi Anaski, vaan eiväthän ne toki ole niin hulluja, että juoksisivat nähtävään vaaraan. Ne menevät rantamille kiven koloihin piiloon. Kunhan te menette pois, lähden tästä minä tempaamaan niitä sorkista ja napsin päitä kiviin, niin että auringon laskun aikoina heitä on jäniksiä yksi veneellinen. Mennäkin kesänä minä näin herrain käynnin perästä kävin aina tappamassa niin paljon, että talvella oli kokonainen hevoskuorma jänisnahkoja kaupunkiin vietäväksi.
— No sillä lailla sitä pitää liikkua! ihasteli herrat. Kyllä nyt jo ansaitsee antaa vaarille hyvät ryypyt.
Joku herroista otti metsästyslaukustaan pullon ja nyt sai Anaski vanhaan suuhunsa pari kulausta parasta punssia. Sitten he erosivat.
III.
Anaski povarina.
Huomenna muuttui Anaski onkimaan toisille rannoille. Ahvenet olivat nyt syksykesällä paljo niuhempia syömään, niitä täytyi houkutella ja etsiä mistä nälkäisimpiä löytyisi. Keskipäivällä laski Anaski veneensä lähitalon rantaan ja meni pyytämään leipäkannikkansa lisäksi piimää ryypätäkseen. Talossa ei ollut kuin tytär kotona leipiä paistamassa, muut joukot olivat ulkotöissä. Anaski sai tytöltä piimää ja syöksenteli nyt entiset leipävaransa loppuun. Hän oli jo veneelleen menossa, kun tyttö sai uunista leivät pois ja kannettuaan ne porstuaan jäähtymään, muisti että povauttaakinhan sitä pitäisi. Hän luki vielä leivät ja meni sitten kutsumaan Anaskia takaisin, povaamaan.
— Tosia vai valeitako sitä povataan? kysyi Anaski heti työnsä alussa.
— Tosia toki, mitäs niistä valheista, määräsi tyttö.
— No, povataanpa sitten tosia.
Anaski saattoi sovittaa ennustuksensa, miten kukin tahtoi. Kömpelöillä käsillään ei hän viitsinyt moni kertaan korttiansa sotkea, ilmankin olivat kovin kuluneet ja mustat, levitti vaan nelikulmaan ja loksitteli sitten sormellaan kortilta kortille, poikittain ja nurkittain, ja siitä ne muka merkit löytyivät.
— Niinpä niin, alotti hän. Saunaan näyt syntyneen ja itku on ollut ensimäisenä työnäsi. Nyt aikaisena on ollut aikomuksesi lähteä karjakkokouluun, vaan muut ovat sen estäneet.
– Mistä Anaski on sen kuullut? kysyi tyttö.
— En minä tarvitse kuulla mistään, onhan tässä selvät merkit… Niin, ja nyt taitaa olla mielessäsi semmoinen toinen koulu. Tämä valkoverinen nuori mies katsella maurottaa kuin kissa hiiren perään. Eikä se taitaisi mikään pahasopuinen mies ollakaan, "herttasia" lehtiä on tässä ympärillä. Mutta ei se ole ainoa paras. Tästä jos hypätään pieni polveke, niin täältä löytyy miltei pulskempi poika. Näyttäisi niinkuin se olisi jokin mestarismies, joko nikkari, taikka jotain muuta vähäistä virkaa harjoittava, ehkä malmin nostaja.
— Eipä ne virat paljoa janota, sanoi tyttö.
— No jos ei janota, niin hypätään toinen mutka ja jos ei sekään ole hyvä, niin otetaan vielä kolmas ja tullaan kotiin takaisin. Ota sitten itsellesi kaksi kaunista nimeä: vanha ja piika, niin ei elämätä sen parempaa.
— Ettäkö vanhaksi piijaksi.
— Ei pakosta, johan minä sanoin, vaan jos näillä toisilla teillä pelkäät leivän loppuvan, niin tällä kotoisella tiellä näkyy olevan leipää, niin kauvan kuin hampaitakin, ja jos pitkään elät, niin puuroa viimeiseltä. Ikäsi loppuun asti pääset onnellisesti, jos vaan ei mitään onnettomuuksia tapahdu. Isäsi kotia näkyy joku pienempi vahinko kohtaavan. Näyttää kuin ruokatavarata katoaisi eli on jo kadonnut. Ruuniveristä, vanhan puoleista miestä arvelevat siihen syylliseksi.
Anaski katsoi vielä viimeiseksi kolmen lehden nostoilla onnen pääpykälöitä ja silloin se oli teko tehtynä. Poislähtönsä varusti hän siksi ajaksi, ettei tyttö ollut porstuassa, kun hän siitä läpi kulki. Tyttö rupesi kohta kantamaan leipiänsä aittaan ja huomasi, että yksi leivistä oli kadonnut. Hän katseli, mutta eihän sitä mistään löytynyt, Anaskin ennustaminen oli käynyt toteen. Mutta hänelläpä olikin nyt kokonainen lämmin leipä veneensä kokassa, ei tarvinnut iltasesta olla huolissaan.
Viimein tyttökin arvasi, että ruuniverinen mies sen leivän otti mennessään, vaan ottakoon.
IV.
Anaski jauhopuuhassa.
Viimeisiä kertoja oli Anaski sinä kesänä uskottelemassa ahvenien ruokahalua, kun muutamana iltana jauhovene tulla töllötti etelästä päin. Purjeen avulla sitä kaksi miestä kuljetti muutamalle maakauppiaalle. Illan hämärässä ankkuroivat miehet veneensä vähän ulommaksi maasta ja menivät taloon yöksi.
Anaskipa ei joutanut sinä iltana nukkumaan. Hän hiipi yön tultua veneeseensä ja sillä jauholotjan luokse, hiilasi ankkurin ylös pohjasta ja alkoi mennä lekutella myötätuulen mukana. Pitkän matkaa hän jo ennätti kulkea, kun vene tarttui selälle kiviseen luotoon kiinni. Anaski koetti sauvomella saada venettä irti luodosta, mutta tuuli sen aina uudestaan lykkäsi kiinni toiseen paikkaan, sillä luoto oli pitkä. Viimein laskeutui pohjasta jaloin työntämään, mutta mitkään keinot eivät auttaneet. Kärsivällisesti teki Anaski työtä aamuhämärään asti, jolloin varsinaiset kuljettajat tulivat kiireesti irtipäässyttä venettään katselemaan.
— Mitä sinä ukko vuohkaat meidän veneen kanssa, sanoivat miehet vihaisesti Anaskille.
— Mitä? tarristautui Anaski puolestaan vihaiseksi miehille. Kaikellaisia tallukoita niitä pannaan jauholastia kulettamaan, kun panevat niin löyhästi kiinni, että pääsee irti. Jos en minä olisi sattunut tähän tulemaan ja suurella vaivalla pidellyt ulompana kivistä, niin kappaleina olisi koko veneenne ja jauhot järven hyvinä.
Miehet muuttuivat Anaskille kiitollisiksi, antoivatpa vielä markan siitä hyvästä, kun on heidän veneitään varjellut.
Järvessä polskuroimisen perästä tuli Anaskille kiire lähteä etsimään lämmintä uunin päällystä. Rantalassa olivat parhaiksi nousseet yöuneltaan, kun hän tallusteli tupaan märkine nousuineen.
— Nuotallakos Anaski on ollut? kysyi isäntä.
— Enpähän niin nuotallakaan, jupisi Anaski kiivetessään uunille. Jauhoja olisin saalistanut tämän kylän köyhille pitkän talven varaksi, vaan eihän tuosta yksinään tullut mitään.
— Mitenkä sinä niitä jauhoja puuhasit?
Anaski kertoi yönsä vieton alusta loppuun aivan rehellisesti kuin tavallisen asian ja harmissaan jatkoi:
— Kyllä ne taas tämänkin kylän kasakkaukot talven tultua kytkäsevät pussin kanssa talosta taloon jauhokopran perässä, vaan ei ne ole silloin ottamassa, kun saisi ilman rukoilematta, ei niin paljon että avuksi tulisivat.
— Mistäpä ne ovat sen tietäneet ja jos olisivat tietäneetkin, niin eipä se semmoiseen toimeen suu syyhy, siitä ei päätä silitetä.
— Mikä siitä tulee, vastusti Anaski. Ei tuosta ole seurannut tämän enempää, vaikka huolettomain tavaran korjuulla olen elänyt suurimman osan ikääni.
— Minkä hyödyn siitä nytkin sait, muuta kuin että housusi ovat märkänä, nauroi isäntä.
— Harvoin minä aivan hyödytöntä työtä olen tehnyt, eikä se tämäkään yritys mennyt aivan mitättömiin. Tuossa on markka, joka on tämän yön tienestiä.
Samassa heläytti hän rahan uunin hyllylle.
— No mitenkä veneellinen jauhoja muuttui markaksi?
— Täytyy ottaa häntäkin, kun ei koko härkää saa käsissään pysymään… Sain tämän markan siitä hyvästä, kun en vienyt sitä venettä sen etemmäksi kuin tuonne luotoon asti.
— Mihinkäs se oli aikomus viedä?
— Tuonne toiselle rannalle, kosken alle.
— Entäs siitä?
— Sinne koskeen olisin kantanut joka säkin, niin jopa olisi kelvannut lähteä tämän kylän köyhäin talvea viettämään. Nyt ne jäivät kuppien pohjia nuoleksimaan, vaan en minäkään heitä säälittele, mitäs eivät tulleet avuksi.
— Taisi olla viisainta, etteivät tulleet ja se se olisi ollut viimeinen paha teko Anaskillekin. Sen tekosen tehtyä ne olisivat vieneet "vanhaan taloon" povariksi, puheli isäntä.
— Jopa täältä olisi joutanutkin, sanoi Anaski köllähtäen kiukaalle lepäämään yötyön perästä. Ahvenetkin ovat herenneet ottamasta onkea ja milläpä täällä enään povannee, sietäisi saada uudet kortit.
V.
Potaatilla eläminen.
Onkima-ajan loputtua loittoni Anaski rantamailta vähän ulommaksi. Siellä harvemmin käydyillä seuduilla oli tulopuoli vähän runsaampata. Tuon tuostakin sieltä pyörähti tyttäriltä kymmenpenninen, kun niille osasi hyviä naimaonnia ennustella ja pistivätpä poikaisetkin lantin, kun saivat kuulla säveliä Anaskin komopuusta. Vanhempata väkeä huvitteli hän lasauttelemalla niille oikein kouraan tuntuvia valeita ja muita makuisia puheita. Anaski otti edeltäpäin tarkan selon siitä, mikä se missäkin kelpaa ja asettui aina sen mukaan.
Vähän syrjässä muista taloista oli Rautiaisen mökki. Sinne meni Anaski ja ilmoitti mökin miehelle kahden kesken että häneltä niitä saisi potaattia, eivätkä maksaisi sen enempää, kuin että elättäisivät häntä jonkun aikaa. Mökin mies oli tuumaan taipuvainen, vaikka tiesi hyvin ettei Anaskilla ollut omistaan niinkään monta potaattia, kuin varpaita jaloissaan.
Jo ensimäisenä yönä tulla pötkähti kannannainen potaattisäkki mökin kotaan. Päivät makaili Anaski uunilla, eikä ollut huolta syömisestä, sillä ruoka tuli talosta. Potaattia keitettiin kolmasti päivässä, niitä kun oli niin runsaasti, sillä Anaski kävi joka yö kantamassa uusia.
— Saatte niitä syöttää eläimilläkin, kehoitti hän, kun ei säkki tahtonut aina iltasilla joutua tyhjäksi.
Nyt lyötiin muuripata täyteen kiehumaan, survottiin ja annettiin kaikille eläimille. Sitä tekoa kesti useita viikkoja. Niin ihmiset kuin eläimetkin tulivat jaksavaan potaattikuntoon, Anaski itsekin lihoi helpoilla töillä kuin eläkemies ainakin.
Viimein kylmenivät ilmat ja alkoi vihmoa lunta.
— Taitaa olla terveellisintä, että minä muutan majaa, sanoi nyt Anaski ja mökin joukot arvelivat samaa.
Hän siirtyi kesäisille laitamilleen, povaillen ja komopuuta kitkutellen nuoren väen syysiltojen ratoksi ja oman suun hoitamiseksi. Tulipa muutamain päiväin perästä joku tuolta Anaskin kyläilyseuduilta ja kertoi että siellä on potaatin varkaita liikkunut.
— Mistä ne ovat varastaneet? kyseli Anaski.
— Ei tuolla muut sano huomanneensa varkaan jälkiä, kertoi vieras, vaan
Rautiaiselta kuuluvat syöneen pellon aidan takaa kuopan aivan tyhjäksi.
— Lieneekö noita hyvin kaukalaiset syöneet, sanoi Anaski.
— Ehkä tämä Anaski tietääkin niistä jotain, tämähän vasta liikkui sielläpäin, arvelivat muut.
— Miksikä minä en tietäisi, myönti Anaski. Nyt kun menet sinne päin, niin sano sille Rautiaiselle, ettei hätäile mitään niistä potaateistaan, itsehän se ne söi, minä vaan kannoin valmiiksi.
— Semmoistako se olikin, rupesivat toiset nauramaan. No löytää se tuo
Anaski ne elatuskeinonsa ja elättäjänsä.
— Mitäs hän rupesi niin mielellään elättämään, eikä neuvonut missä hänen oma potaattikuoppansa on. Tottahan minä otin missä lähinnä oli.
— Niin, vaan saisit nyt käydä ereyksesi korjaamassa, nauroivat toiset.
— Mitenkäpä se korjautunee, syöty ei palaudu. Enkä minä joudakaan, pitää tästä lähteä järvien jäähän mentyä katsomaan rautatietyötä, että millä tavalla se sujuu, kun ne kuuluvat sitä parhaallaan tekevän.
VI.
Anaskin kertomus rantatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.
Puoliväliin kului Anaskilta talvi katsellessaan rautatien työtä. Siellä hän oli elänyt hyvänä poikana vieläpä rikastuikin niin paljon, että oli palatessa uudet kortit ja muutamia lanttia taskussa. Povaaminen tuli uusilla kortilla paljon juhlallisemmaksi ja halukkaille kuulijoille oli verestä tarinata monenmoista, mikä mitäkin miellytti. Ihmeellisintä oli ollut Anaskista järven täyttäminen ja siitä hän muodosti kertomuksen omaan tapaansa.
— Nytpähän ne viimeinkin löysivät sen helvetin, kertoi hän. Minä olen ikäni ajatellut että missä se on ja kun se keisari sallii sen olla, ettei kärryytä kiviä täyteen. Nyt ne sen viimeinkin löytivät ja näkyi se nyt saavan kiviä kitaansa, kun satoja miehiä ja hevosia niitä monta kuukautta vetivät. Mutta kyllä olikin pahuus syvä, pitkän ajan perästä aina sorot kohosivat pohjasta, kun kivikuorman kaatoivat. Sen vanhan "tulimaisen kattilan" olivat nostaneet rannalle jähtymään ja lähtivät sitä sitten viemään Venäjälle, jossa kuuluttiin tarvittavan sotaväelle suurempata vellinkeittokattilata, että saisi yksillä tulilla joka miehelle asti. Se olikin semmoinen muuri, ettei sitä akat nosta tulelta pois. Sata hevosta ja yhtä monta miestä sitä pantiin viemään, eikä sittenkään kulkenut kuin tuuma ja tiima. Maantietä kun ajettiin, niin puut nojautuivat maata myöten kymmeniä syliä laajalta, aivan kuin ruohokko veneen kupeella. Sattuipa sitten tuolla Lappeenrannan luona kulkemaan tie lähitse kalliota, johon kattilan laita jysähti niin että siitä lohkesi kyynärän pituinen läikäre irti. Minä olin ajamassa jälkimäistä hevosta ja kun näin lohkiamisen, niin hyppäsin tielle ja mukellutin lohenneen kappaleen turkin povelle piiloon.
— Mitä se Anaski sillä teki? kysyivät kuuntelijat.
— Mitäkö sillä? Niin hyvää vaskea ei meidän aikana ole enää missään. Minä kun menin sitä myömään vaskisepälle, niin se luuli sitä kullaksi ja antoi hyvän hinnan. Sitä vaan kadun, kun en samalla tiellä tullut kolhaisseeksi toista suurempata läikärettä, niin eipä olisi hätäpäiviä.
* * * * *
Talon emäntä, vanha vakava ihminen, oli kuunnellut Anaskin kertomusta ja kysyi:
— Tottako vai leikkiä ne ovat nuo Anaskin puheet? Tokko sinä milloinkaan luotat Jumalaan, muuta kuin tuohon varastamiseen ja valehtelemiseen?
— Luotin minä kerran siihenkin, sanoi Anaski vakavasti.
— Milloinka tuo sattui?
— Toissa syksynä se sattui. Ahvenet olivat herenneet onkea ottamasta ja minä makailin tuolla Haapasaaren kalasaunassa ja lämmittelin sitä. Siellä yksinäisyydessä, lämpöisen saunan lauteella, ajattelin että heitän pois nuo entiset tapani ja elelen täällä erilläni muista elämäni loppuun asti, kylläpähän herra huolen pitää, kuuluuhan tuo ennen Eliastakin elättäneen sillä lailla, että korppi on kantanut joka aamu leipää ja lihaa. Pian minultakin loppuivat entiset eväät ja makailin sitten korvakuulolla, milloinka alkaisi jotain evään tuojaa ilmestyä. Ensimältä aina nukahdinkin, mutta kun rupeama alkoi venyä kovin pitkäksi, ei tullut enää unikaan ja odottaminen alkoi tuntua ikävältä. Sorsat vaan karnuttivat rantasilla, ja kuikka parkui selempänä. Viimein jo potkasi ovenkin selälleen, että jos tänne ei osanne tulla, kun on kiinni ja jos tuolla kuikalla lienee jotain tuomista, ja se vonkuu sisään päästäkseen. Mutta ei siitäkään ollut mitään apua, kuikan omissakin suolissa mahtoi nälkä kurista. Toista vuorokautta minä siinä makailin syömättä, vaan sillä minä sen jo uskoin ja ajattelin että toisilla keinoilla minut on luotuna elämään. Toisen päivän iltana myöhällä soutelin Mäntylän rantaan ja kävin tuulimyllyltä kähveltämässä jauhosäkin selkääni ja nytpäs erosi taas nälkä.
— Vai semmoista se Anaskin Jumalaan luottaminen olikin, puhui emäntä toisten hullumpien nauraessa. Etkö sinä ajattele koskaan kuolematasi ja hommaa jotain valmistuksia sitäkin varten?
— Jo minulla on sen verran valmistuksia kuin muillakin ja miltei vähän enemmän, sanoi Anaski. Haudankaivajata olen pyytänyt ja se on lupautunut pystyttämään hautani päälle tuon vanhan viuluni pohjan ja eläissäni kirjoitutan siihen sanat että
minä vaivanen mato ja matkamies, vaeltanut monta vaarallista retkee ja odotan ehdon hetkee.
Mitäpä siihen olisi ollut syrjäisillä sanomista, he kuuntelivat valmista.
Tämä on nyt lyhyt ja puolueeton kertomus Anaskista, tutkikoon ja tehköön lukija itse johtopäätöksen, mikä hän oikeastaan on.
Laivan kannella.
Kirj. Kauppis-Heikki.
Höyrylaiva kulkea tuhutti mutkaisia salmia, joissa kippari sai olla hyvin huolellinen ja ehtimiseen hän kääntelikin ohjaus-pyörää, niin että peräsimeen kulkevat rautariimut alituistaan romisivat. Viimein salmet loppuivat, laiva ohjasi kulkunsa isompaa selkää kohti ja kipparikin saattoi uskoa peräsimen hoidon laivamiehelle, mennäkseen itse levähtämään. Tuuli ei ollut erittäin kovaa, mutta kun se kävi vastaan, tuntui aika vinhalta. Herras-matkustavaiset, jotka olivat kapeampia vesiä kulkiessa kävelleet kannella seutua ihailemassa, menivät nyt salonkeihin. Kannella matkustavaiset käärivät takkejaan lähemmäksi ruumista ja asettuivat selin tuuleen.
Vähän erillään muista, peräkannella, istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena nuoren puoleinen talonpoika, joka näytti olennossaan jonkun verran eroavan yksinkertaisimmista säätyläisistään. Toinen samallainen talonpoika tuli salongista kannelle ja katseltuaan rohkeasti ympärilleen, lähestyi edellistä ja virkkoi:
— Ka Anttihan täällä on! Sinäkin matkustat.
— Onkos se mikään ihme, jos minä matkustan, sanoi tämä leikillisesti.
Eikö Antti saa ajaa niin hyvin kuin Kustaakin?
— Eipä sillä, sanoi Kustaa, vaan kun minä en ole sinua huomannut, vaikka on näin pitkältä kulettuna.
— Mitenkä ne salongissa matkustajat kannella kulkijoita huomaisi, pisti
Antti ivallisesti.
— Mitäs varten jäit kannelle, olisit tullut salonkiin ja tule nyt, niin ostetaan olutta, sanoi Kustaa.
— En minä huoli olutta, kun ei ole jano eikä palava, selitti Antti.
— Tule sitte muuten, vai itketkö salonkimaksua, pisti Kustaa puolestaan.
— En aijo vielä yhden markan mies olla, vaan minua ei, suoraan sanoen, huvita herrain seurassa matkustaminen.
— Ole nyt joutavata, houkutteli Kustaa, onhan ne melkein kaikki jonkun verran tuttuja, ja sinä sitä paitsi sen verran lukenut ja tietävä, että pystyt keskustelemaankin, jos niin tarvitaan.
— Sinä et käsitä minua, sanoi Antti. Käypäs tuohon istumaan, niin koetan selittää.
— Saas kuulla, sanoi Kustaa ja istuutui.
— Sinä sanoit puollustukseksi herrain seurassa olemiseen meidän luvut ja tiedot.
— Niin sanoin.
— Minkä arvon sinä luulet niiden antavan meidän luvuille ja tiedoille, kun niillä ei ole tutkintoa suoritettuna. Tutkinnot ne tekevät ihmisen sivistyneiden seuraan soveliaaksi.
— Sinä puhut kateudesta, mutta minäkin pidän arvostani.
— En ymmärrä siitä arvonsa pitämisestä ja miten se sinulta menisi.
— Et voine ymmärtää. Ajatellaan sitten että me mennään tuonne salonkiin ja istutaan olutta juomaan. Ja kun samassa huoneessa on tuttuja herroja, täytyy meidän tietysti puhella hyvin järkevästi, jos ei tahdota näyttäytyä oluen ahmijoilta.
— Mitä se ketään liikuttaisi, jos puhuisimme tai olisimme äänettä.
— Ei tosin, mutta ihan varmaa on että katsosivat ja ajattelisivat, että tuossakin on kaksi räätärin tekemää herrasmiestä, jotka koettavat tavoitella herrain tapoja ja suosiota.
— Mistä sinä sen tiedät niin varmaan ja jos ajattelevat, niin ajatelkoot, innostui Kustaa.
— Kyllä sen aina huomaa, väitti Antti. Olisitpas äskenkin ollut täällä kannella, kun ne ihailivat maisemia, niin olisit päässyt käsittämään mihin luokkaan tässä mikin kuuluu. Heistä jokainen osaa parhaiten puhua suomea, mutta yhtä kaikki pitää mongertaa tuota toista kieltä. Ja yhden tekevä, jos olisivat tulleet omillaan toimeen, vaan kun aina vähän välistä täytyi kääntyä kysymään suomeksi jonkun saaren tai niemen nimeä meiltä talonpojilta, minulta ja muilta, johon palvelukseen taisin minä olla haluttomin, vaan näkyi niitä löytyvän halullisiakin aina tarpeen vaatiessa, joskin saivat loma-ajoiksi pistää suunsa tuppeen. Mitäs nyt tästäkin sanot?
— Se oli aivan väärin heiltä, jos kerran taisivat suomenkieltä puhua. Mutta saattoi siinä olla sekin, että siihen olisi jokainen tuppautunut tolittamaan ja sotkemaan, jos olisivat ymmärtäneet puheen.
— Aivan oikein. Sitähän minä vasta huomautin. Ainahan löytyy talonpojissakin ymmärtämättömiä ja sen lisäksi sellaisia herrashupsuja, jotka ilolla olisivat herrain koirana, jos vaan saisivat rinnalla juosta. Ja tuollaiseen herrain käytökseen on paljon näiden tungettelijani syytä. On pitänyt pienemmissäkin tilaisuuksissa ruveta käyttäytymään niin arvokkaasti, ettei heidän arvoansa tultaisi sopimattomilla tuttavuuksilla alentamaan. Sillä lailla se on juurtunut tavaksi ja vienyt ne pitemmälle kun tarvitsisikaan. Entä sitten tuo paras arvon säilyttämiskeino, tuo kirottu, talonpojille vieras kieli. Siinä se on herruuden suurin kunnia ja kaunistus, se on kuin rumpu, jolla herätetään kaikkien huomiota, vaan josta ei selittämättä mitään ymmärrä.
— Eiköön tuota mekin opittaisi lukemalla, niin vähä kykenisivät herrat sillä ylpeilemään, sanoi Kustaa.
— Vai niin, että mekin opittaisiin, naurahti Antti katkerasti, ja sitten vuorostaan alettaisiin sillä ylpeillä muiden edessä. Muulla tavalla täytyy Suomen talonpoikain saada arvonsa korotetuksi, eikä sillä. Sitä keinoa on jo niin kauvan väärin käytettynä, että en paremmankaan hyödyn toivossa siihen puuhaan rupeisi, jopa jos se päättyisi siihen, että saisi joskus olla salapoliisina herrain puheilla ja parhaassa tapauksessa mongertaa talonpojille kummaksi, niin johan tämä olisi ilettävintä hulluutta. Meidän kielemme on jo niin rikas sanoista, että melkosen tieteellisiä asioita sillä kykenee keskustelemaan. Ne herrat, jotka eivät pidä talonpojan sivistystä ja kieltä missään arvossa, menkööt toki semmoisenaan ja keskustelkoot mieluummin hylkijöiksi heittäytyneiden renttu-herrain kanssa. Kadehtimatta ja häiritsemättä minulta saavat tuon arvokapulansa tallentaa. Meidän täytyy olla ylpeitä omastamme ja paljo onkin jo Suomen talonpoikia, jotka ymmärtävät antaa arvon omalla kielellä lausutulle järkevälle ajatukselle, eikä siellä tai täältä kuuluvalle rummun soitolle. Minä en ainakaan jaksa kunnioittaa noita rummun soittajoita ja surkuttelen niitä kansalaisiani, jotka alamaisesti kumartavat tuolle tuntemattomalle pärinälle ja vieläpä lähentelevätkin, että jos armossa tuosta viisaudesta joku pala heidänkin suuhunsa sopivaa viskattaisiin.
— Jopa sinä nyt rupesit purkamaan, virkkoi Kustaa. Mutta minkäs tuolle asialle taidat?
— Taidan ainakin sen, että en näytä kansalaisilleni esimerkkiä raukkamaisuudessa. Jokaisen vähänkin ymmärtävän pitäisi näyttää noille vieraan kielen soittajille (olkootpa he sitten idästä tai lännestä), että jos muuten kuinka typeriä oltaisiin heidän silmissään, niin ei toki vättöjä, kunnian kerjäläisiä. Talonpojan sivistyksen todelliset harrastajat ovat toisenlaisia, niille jos huomaavaisuutta osoittaakin, niin sieltä tulee toki myötätuntoisempi vastine, kuin joku armossa viskattu sana. Eikä näidenkään jälkeen ole sokeasti lyöttäyttävä vahtimaan, mitä ne näkisivät parhaaksi syöttää. Meillä on jo siksi rikas sanomalehdistö ja kirjallisuus, että niitä seuraamalla saapi talonpoika niin paljon oppia, ettei tarvitse enää avossa suin tuulta suuhunsa kerätä.
— Kyllähän ne asiat pian puhutuksi tulee, mutta ei sitä muuten niin joutuisaan mennä.
— Sinä olet semmonen Tuomas, joka aina epäilet. Minä uskon että tässä ei muuta kuin edistytään myötäänsä, jos vaan säätäisin olla rauhassa vereksiltä rummun soittajilta.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Mitäkö tarkoitan? Ettäkö oikein pitäisi sekin selittää.
— No et tarvitse, kyllä ymmärrän. Vaan mitäpä me nyt näistä, tule juomaan kahvia, ei tässä ole liiaksi joku kuppi.
— Eipä olekkaan, virkkoi Antti ja seurasi perässä.
Laiva lähestyi jo kapeampia vesiä ja tuuli tuntui nyt miedommalta. Salonki-matkustajia tuli kannelle toisia maisemia ihailemaan. Kippari ilmestyi paikalleen ja puristi taas jäntevästi ohjauspyörän tapeista.
Kummitus rukissa.
Kirj. Kauppis-Heikki.
— Kerran minun selkäpiitäni karmasi pahasti, alotti vanha lois Pekka, kun talvella valvottiin iltapuhdetta ja muilta oli loppunut kummitusjutut. — Minä olin silloin renkinä Patolassa ja ikäni puolesta hurtakimmallaan, alun kolmannella kymmenellä. Se oli menevä talo, niin että lauvantai-iltoinakin tahtoi myöhästyä asettuminen lähi puolta yötä. Unelijaille se teki tinkaa. Monta kertaa ne piijat tiukkuivat rukkinsa ääreen, vaan emäntä itse oli semmoinen kalkkara, että se olisi jaksanut vaikka yökaudet laskea ja muiden täytyi kestää rinnalla. Ja kyllä minäkin jaksoin siihen aikaan, ei ne nähneet minun torkkuvan. Toiset rengit olivat uneliaampia ja ne toivottivat monesti piikain kanssa, että kun kerrankaan näyttäisi tuolle akalle ihmeitä, jotta osaisi oikealla ajalla asettua. Ja annappa ollakaan, muutamana lauvantai-iltana se sattui. Me viivyttiin toisen rengin kanssa ensin myöhänlaiseen metsässä, kun täytyi ajaa kolmea hevosta, sillä kolmas renki löi alku viikosta kirveellä jalkaansa ja makaili uunilla sitä parantelemassa. Metsästä tultua meillä oli vielä silppuin leikkuuta ja monta muuta tehtävätä, niin että yö oli jo hyvissä määrin, ennenkuin kylpemään päästiin. Sitten sillä emännällä oli tapana kylpeä ensimäiseksi. Vaan ei mekään maltettuna odottaa sen pois tuloa, vaan mentiin jo tallista suoraan saunan porstuaan odottelemaan vuoroamme. Minä en kerinnyt lauteelle noustua kuin parhaiksi silmäni huuhtoa ja muutamia kertoja vastalla hotaista, kun emäntä juoksi kauhistuksissaan pihasta saunaan takaisin ja vapisten toimitti että siellä on ihan nähtävä kummitus, ja joutua katsomaan. Minun ruumistani jo silloin heti niin kummasti kärsäsi, kuin olisi kiulullisen kylmää vettä nakannut. Kiireesti hyppäsi joka mies alas lauteelta sukimaan vaatteita päälleen. Emäntä ei uskaltanut askeltakaan astua yksinään pihaan päin, eikä siinä ollut oikein selittäjätäkään mikä siellä on, niin säikähtynyt se oli. Eikä niillä muillakaan ollut uskallusta lähteä edeltä. Minä karautin silloin luontoni ja sanoin että tulkaahan perästä ja sieppasin rapun kupeelta mennessäni halon käteeni. Jokainen mentiin yhdessä oven avauksessa tupaan ja silloinpa minun selkäpiitäni karmasi niin, ettei ole ennen eikä jälkeen sillä lailla karmaissut. Tuvassa ei näkynyt ristinsielua, mutta emännän rukki, pöydän latvan kohdalla lattialla, pyöriä hyrräsi semmoista tulimaista vauhtia, ettei puolapuita eroittanut. Jokainen seisottiin yhdessä rypäässä ja tuijotettiin äänetönnä kummitukseen. Emäntä seisoi meidän muiden keskessä ja voivotteli. Minun luontoni jo viimein nousi niin että hyppäsin lähemmä ja ärjäsin että "lienet vaikka itse tulimainen p——le, vaan nyt asetut" ja samassa annoin halolla semmoisen säväyksen, ettei näkynyt pyörästä ei korttelinkaan pituista kappaletta, kun ne sinkoilivat ympäri tupaa. Nyt vasta uskalsivat toisetkin tulla peremmäksi, kun näkivät, ettei minulle tullut mitään ja kummituksenkin ilveet hävisivät. Emäntä oli yhäkin niin peloissaan, että piikain täytyi noutaa ruoka pöytään.
Pelkopa siinä tahtoi muitakin vaivata, niin etteivät silmät pysyneet kauvan yhdessä kohti, vaan veti vastustamattomalla voimalla kurkistamaan milloin mihinkin nurkkaan, että jos se taas jossain alkaa ilveitään näytellä.
"Tästä puoleen täytyy meillä joutua asettuminen aikaisemmin, varsinkin lauvantai-iltoina", sanoi isäntä vakavasti, kun istuttiin syömään.
"Kyllä se vasta joutuukin", sanoi emäntä nöyrästi, "eikä se nytkään olisi näin myöhään mennyt, vaan kun eivät rengit joutuneet töiltään, niin täytyi vähän lisätä saunan uuniin puita."
Isäntä rupesi siitä meitä torumaan, että kun niin myöhään ollaan metsässä, vaan kun minä selitin että eihän me ennätettynä, kun täytyi panna kuormat kolmelle hevoselle, niin eipä se osannut sitten mitään. Nyt muistivat vasta renki Antin uunilta, vaan kun menivät sitä herättelemään syömään, niin eipä sitä näkynytkään, ja päättivät sen kontanneen naapuritaloon kylään.
Pelkomielellä sitä ruvettiin nukkumaan, peitto korviin, vaan sittenkin tahtoi valvottaa ja oli kuulevinaan rissehtimistä. Yöllä oli Anttikin kompuroinut vuoteelle.
"Missä sinä olit illalla", aloin minä siltä aamusilla kysellä. "Tokko sinä tiedät mikä kumma täällä tapahtui?"
"En minä tiedä", sanoi Antti, "olin kylässä."
Minä kerroin tapahtuman juurta jaksain, vaan sitä minä siinä kummastelin, kun se ei sitä oikeinkaan ihmetellyt, naurahteli vaan väliin.
"Joko se emäntä aikoi nyt ruveta aikaisemmin asettumaan?" kysyi Antti, kun ei sattunut muita olemaan tuvassa.
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin kummastellen.
"Minä vaan arvaan", naurahteli Antti.
"Et sinä ollut sitä kuulemassa. Millä sinä naurat!" aloin minä tiukata.
"No kuulehan", sanoi Antti tullen lähemmäksi. "Elä puhu kellekään mitään, minähän sitä pyöritin."
Minun luontoni alkoi uudestaan kohota suuttumuksesta ja aloin tiukasti kysellä että "millä tuhannen keinolla sitä sinä pyöritit, kun ei tuvassa näkynyt ristinsielua."
"Enhän minä tuvassa ollutkaan, vaan tuvan sillan alla ja sieltähän minä pyöritin", selitti Antti.
"Ja sinä säretit minulla rukin", kivahdin minä ja tavoitin tukasta, vaan Antti alkoi surkeasti rukoilla, etten puhuisi mitään, sillä talonväki tietoon päästyään suuttuisi ja maksattaisivat sen rukin.
Heitin sikseen sen tukkajuhlan, kun ennätin ajatella, että on siitä kummituksen käynnistä hyötyäkin, päästään ajallaan nukkumaan, eikä rukista tarvitse maksaa mitään, vieläpä kiitetään minun urhoollisuuttani. Toiselta puolelta suututti se, kun olin tekopelistä niin haltioissani ja muiden kanssa yhtä taikauskoinen. Antilta vaadin minä tarkat selitykset tuohon pyörittämisjuttuun ja selvähän se olikin. Antti oli emännän kylpemään mentyä laskeutunut uunilta ja sitonut emännän rukin polkimeen rihman ja pujottanut sen sillan raosta sillan alle, jossa oli niin syvä kuoppa, että mies sopi kumarissaan siellä liikkumaan. Lattiassa olevan luukun kautta oli sitten itse mennyt tuonne kuoppaan ja asettanut luukun paikalleen. Hyvähän siellä oli sitten saada rukki pyörimään, eikä sitä hienoa rihmaa olisi hoksannut vähillä tarkastuksillakaan, jopa kun sitä hätäisesti katsoo, niinkuin emäntä ja mekin toiset.
Sillä tavalla se tämäkin kummitusjuttu levisi vähitellen maailmalle täytenä totena, enkä sitä minäkään oikaissut kuin vasta vuosien päästä. Ensi lauvantai-iltana sen perästä kylvettiin jo päivän hämärässä, eikä arki-iltoinakaan mennyt niin myöhään kuin sitä ennen.
Pekan kertomuksen loppupuoli sai meidät kummituksilla nauramaan, vaikka alkupuolta kuunneltiin mitä suurimmalla jännityksellä ja ilman selityksettä olisi jäätynä siihen varmaan uskoon, että kummitus on pyörittänyt rukkia.
Kauppaneuvoksen rouvan juhlapäivä.
Kirj. Otto Tuomi.
Tapansa mukaan nousi kauppaneuvos Ekbom kl. 1/2 6 aikana. Hän pukeusi tavalliseen aamupukuunsa: vanhoihin housuihin, joiden takapuolet olivat nahkasta, suoraan, laajaan nuttuun, jonka hihoissa oli paikat kyynärpäissä, ja vanhoihin leveäkärkisiin kenkiin, joissa oli paksut moninkertaiset pohjat.
Pukeutuessaan hän tavattomasti ryki, sillä hänellä oli omituinen kiusallinen vaiva kurkussa, jolle lääkäritkään eivät olleet mitään taitaneet. Tästä rykimisestä heräsivät aina piijat kamarissaan yhden huoneen ja kahden seinän takana ja kiiruhtivat toimiinsa.
Pukeuduttuaan meni hän ruokasalin lävitse kyökkiin, astuen täydellä painolla, ja yhtään varomatta löi ovet kiini jälkeensä. Kyökistä juoksi piika piikakamariin, toisella kädellään kannattaen alushameitaan, toisella suojellen avonaisia rintojaan. Hän oli alushameisillaan tehnyt teekeittiöön tulen että kauppaneuvos huomaisi jo oltavan valveilla. Muuten tuli aina kauppaneuvos kyökkiin ja sanoi:
— Tytöt, on jo aika nousta!
Kauppaneuvoksen tehdessä tämä kiertokulkunsa heräsi tavallisesti rouvakin huoneessaan salin takana konttoorin vieressä, tai jos hän ei ennen herännyt, niin heräsi hän nyt siitä, kun kauppaneuvos veti suurta seinäkelloa seinän takana konttoorissa. Siellä vielä makasi Feeliks, hänen poikansa edellisestä naimisesta. Feeliks oli tylsämielinen, ei ollut voinut lukea ja sen tähden oli jäänyt konttoorin vahdiksi ja asiain kävijäksi. Kauppaneuvoksen tullessa heräsi hän, käänsi päätään ja tuijotti isäänsä kulmainsa alla kuin tuntemattomaan henkilöön, mytistellen suutaan. Hän oli muuten kauppaneuvoksen näköinen, vaan piirteet kasvoissaan olivat elottomat, katse tylsä. Feeliks nousi ja alkoi pukeutua sillaikaa kun kauppaneuvos avasi konttoorin akkunan tuulettamista varten ja tarkasti lämpömittaria ja ilmapuntaria. Talon koira ”Morre”, joka makasi keskellä lattiata, nousi istumaan ja unissaan haukotteli.
Kohta oli teekin valmis, jonka juotuaan hän otti turkkinutun päälleen ja meni konttoorin läpi ulos, Morre venytellen jälessään. Konttoorissa Feeliks veteli pitkällä luudalla lattiaa.
Kauppaneuvos teki kierroksen ympäri kartanon, tarkastellen kaikkialla. Joka kohdasta oli hänellä muistuttamisia ja valittamista. Milloinkaan ei tahdottu tehdä hänelle mieliksi, koskaan ei tehty niin kuin omaa työtään, vaan niinkuin vieraan ja sillä tavalla hänet pian hävitettäisiin, jos hän ei jaksaisi vielä tarkastaa kunkin töitä. Osansa saivat sekä piijat että rengit, päiväläiset ja muut kasakat.
Klo 7 ajoi hän tehtailleen. Musta suuri ori kiidätti lemmon kyytiä ja Morre laukata vunttasi rinnalla. Morre palveli ehdottomasti kuuliaisena isäntäänsä, vaan kestään muista se ei välittänyt. Se vetelehti sekä päivät että yöt konttoorissa, jossa se makasi Feeliksen kanssa, eikä juuri milloinkaan muulloin liikkunut kuin minkä kauppaneuvoksen matkassa. Häntä se seurasi kuin ajutantti kenraalinsa rinnalla, virallisesti ja arvokkaasti, mutta sai ainoastaan harvoin käden taputuksen.
Sillaikaa tulivat konttoristit toimeensa kl. 1/2 8. Säntilleen he tulivat konttooriin, vaan kauppaneuvoksen poissa ollessa he vähän laiskottelivat, laskivat leikkiä ja narrasivat Feelistä. Kun Feeliks tuskastui, uhkasi hän aina kaivata kauppaneuvokselle.
— Mikset sinä koskaan kaipaa isällesi? kysyivät toiset.
Mutta Feeliks ei sanonut koskaan syytä siihen, miksi hän isäänsä kutsui noin arvonimeltään. Sen teki hän kai suuresta kunnioituksesta.
Kauppaneuvoksella oli suuri huoli viinan puhdistajasta. Entinen hyvä oli kuollut ja hänen jälkeensä oli jo kolmas koetuksessa. "Jos minä en saa parempaa puhdistajaa, saan minä lyödä rukkaset lautaan ja lähteä keppi kädessä maantielle", ja oli hän sanonut edelliselle ja samaa hän valitti nykyisellekin puhdistajalle.
Konttoorissa konttoristit haukottelivat ja venyttelivät kädet niskassa, vaan kun kauppaneuvos tulista kyytiä vilahti akkunain ohi, sai jokainen ikään kuin töykkäyksen kylkeensä, leikki taukosi ja kynät rupesivat rapisemaan paperia vasten.
Kauppaneuvos meni kamariinsa, jossa hän selaili muistikirjaansa. Eräässä läheisessä huoneessa lapset aterioitsivat ja tinkivät pitämään kovaa ääntä, vaan äitinsä heitä alituiseen varoitti. Piti olla hyvin hiljaa, kun kauppaneuvos oli kamarissaan, muuten tuli hän ovelle, katsoi vihaisesti rouvaansa ja sanoi: — Eikö kukaan saa hillityksi noita lapsia, että saisi olla rauhassa! Vaan kun he olivat hiljaa, tuli kauppaneuvos aikanaan heidän luokseen, sanoi hyvän huomenen ja mahdollisesti vähän hymyilikin lapsille. Rouva seisoi lasten takana kuin lapsen piika, joka pelkää muistutuksia lasten hoidosta.
Rouva oli kolmen lapsen äiti. Hän oli ennen ollut kaupppaneuvoksella "sisäneitsyenä" ja hoitanut kivuliasta rouva-vainajata, kauppaneuvoksen edellistä vaimoa. Hän oli ollut lasten hoitajanakin, ja kohta kun kivulias rouva oli silmänsä sulkenut, oli hän lisännyt perhettä yhdellä terveellä, reippaalla pojalla, joka oli niin kauppaneuvoksen näköinen, ettei sitä vastaan kukaan kyennyt väittämään.
Kauppaneuvos oli arvostaan pitävä mies ja oli tottunut vastaamaan teoistaan. Kaikkien ihmeeksi otti hän sisäpiikansa vaimokseen. Mutta häät olivat pienet, ei niinkuin ennen. Vaan hän oli korottanut vihityksi puolisokseen sen, jonka hän oli alentunut viettelemään, ja tehnyt hänen lapsensa lailliseksi perillisekseen.
Oli ennen puhuttu "kauppaneuvoksen Almasta", jolla käsitettiin kepeäkenkäistä, hauskan näköistä naista, jolla oli kylliksi ylevä käytöstapa säästääkseen hänet renkimiehiltä ja käsityöläisiltä kauppaneuvoksen lapsenhoitajaksi.
Tapansa mukaan pikimältään perhettään tervehdittyään meni kauppaneuvos konttooriin.
Hänen konttoorissa ollessaan vallitsi häiritsemätön hiljaisuus. Hän istui perimäisenä pulpettinsa takana, konttoristit kahden puolen hänen edessään.
Hänen suora, pitkä nenänsä, korkea otsansa, johon ihmetyksestä, odottamatonta kuullessaan tai jotakin uutta havaitessaan ilmestyi sarja erittäin selviä ja säännöllisiä juovia, tuuheat kulmakarvat ja suora ryhti tekivät hänet omituiseksi säntillisyyden perikuvaksi, joka läheisiinsä ehdottomasti vaikutti. Tukkansa alkoi harmaantua ja korvistaan pisti esiin tukku harmaita karvoja. Kun hän tähtäsi katseensa käskynalaisiinsa, vaikutti se kuin komentosana sotamiehille: pää pystyyn, rinta ulos ja vatsa sisään!
Konttoristit istuivat samaan tapaan suorana ja kirjoittivat samaan tapaan hienoa ja säännöllisesti kaltevaa kuin kauppaneuvoskin. Hän ei ollut muunlaiseen käsialaan tyytyväinen ja sen vuoksi olivat konttoristit opetelleet kirjoittamaan sellaista. Ainoastaan "tarkka kello", vanhin konttoristi, joka oli vanhempi kauppaneuvosta, kirjoitti omalla tavallaan pystyä ja paksua.
Pitkäheilurisen seinäkellon käynti kuului hyvin selvästi konttoorin äänettömyydessä. Kelloa hoiti kauppaneuvos itse. Häntä miellytti tuo kello hairahtumattomuutensa vuoksi ja hän sanoi useasti apulaisilleen: — Kun te olisitte kuin tuo kello! — Kello oli kuin konttoorin sieluna, se oli tämän kauppahuoneen todellinen ilmestysmuoto. Sen pitkän heilurin verkkasat, varmat, perin säännölliset liikkeet vaikuttivat painavasti. Kun kello oli kerran puhdistettavana ja sen sijalla pieni kello vilkkaasti käydä reppasi, tuntui konttoorissa oikein hauskalta.
Rouva tuli konttooriin ja kevein askelin arasti lähestyi kauppaneuvosta. Hän sai hetkisen odottaa ennen kuin kauppaneuvos kääntyi hänen puoleensa.
— Mitäs sinä?
— Minä pyytäisin talouteen yhden säkin vehnäjauhoja, yhden topin sokeria ja viisi kiloa kahvia.
— Etkös sinä aivan vasta saanut niitä?
Rouva luetteli talouskirjastaan, joka oli hänellä kädessään, milloin hän mitäkin oli saanut.
— Niin, niin — niin niin, vaan paljo sitä vaan näkyy kaikkea menevän.
Menköön Kusti antamaan.
— Kiitän pappaa! kiitti rouva nöyrällä katseella.
Konttoorissa oli niin painostavaa. Jokaisella oli kuin raskas kuorma hartioillaan, vaikkei työn paljous heitä suinkaan rasittanut. Konttoristit vuorotellen paperikorista rutistivat taskuunsa paperia, ottivat avaimen ovensuunaulasta, niin että sen "ukko" kuuli ja pujahtivat ulos, — ei kuitenkaan muuta varten kuin päästäkseen hetkeksi vapauteen ja tupakoimaan.
Konttoorissa suoritettiin useimmat asiat kirjeellisesti, vähän siellä ihmisiä kävi. Jos joku sattui siellä käymään, oli se konttoristeista hyvin hauskaa konttoorin ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa.
Erään kauppaneuvoksen vuokratalon asukas, suulas leskirouva, oli edellisenä päivänä käynyt valittamassa, että heidän ruokasalinsa sillan alta levisi kamala haju. Sitä oli kauppaneuvos itse käynyt katsomassa, vaan hän väitti, että piijat ovat vaan likavesiä sinne valuttaneet, josta vähän hajua tulee, jonka vuoksi hän ei suostu siltaa auki repimään. Sen jälkeen oli rouva omalla vastuullaan nostattanut sillan, ja sieltäpäs löytyi rotan raato, niin kuin hän oli väittänyt. Nyt tuli hän konttooriin perimään työstä maksua ja kertoi rotan olevan tallessa, jos kauppaneuvos ei muuten uskonut.
Mutta kauppaneuvos ei olisi tahtonut sittekään ruveta maksamaan sillan nostoa, vielä vähemmin lattian maaluuta, kun maalaus siltaa auki penkoessa oli turmeltunut. Rouvan sieti soittaa suutaan hyvän aikaa ja kuvailla asiaa monelta puolen, ennenkun kauppaneuvos suostui maksamaan sillan noston 2 mk. Lattiaa hän ei suostunut maalauttamaan millään ehdolla. Rouva poistui hyvin kiihottuneena.
Harvinainen hauskuus sattui tänään konttoorilla, kun kaupungissa yleisesti tunnettu juoppo nikkari Vänskä tuli konttooriin. Kun etehisestä kuului epävarmoja askeleita, meni nuorin konttoristeista katsomaan ja huomattuaan hänen olevan täydessä seilissä alkoi hän häätää häntä pois.
— Minulla on asiaa itselleen komersrootille, selitti Vänskä ylpeästi ja tunkeutui vaan sisään. Hattu kourassa, tukka silmillä ja kasvot liassa hän nöyrällä äänellä tervehti kauppaneuvosta.
— Mitäs asiaa? kysyi kauppaneuvos.
— Minä olen Heikki Vänskä, jos herr… herr komersrooti tuntee.
— Mitä on asiaa? kysyi kauppaneuvos ankarasti.
— Mi — nä olen kahdeksantoista vuotta herr komersrootin viinat juonut ja monet markat siitä teille tuonut.
— Ajakaa ulos tuo mies!
— Seis, minä sanon. Minä olen saaliissa herr komersrootilta ko-korkoja niistä viinarahoista, mitä minulta on teille tullut — en puhukaan kuin hullut.
Vänskä tiesi sanoneensa painavan sanan ja silmät turjallaan odotti vaikutusta.
Hetki oli jännittävä. Konttoristit pysähtyivät työssään ja innolla odottivat, mitä tuleman piti.
Kauppaneuvoksen nenä tuhisi. Hän otti kukkaronsa ja viskasi markan rahan Vänskän eteen pöydälle.
— Siin'on! Mene nyt pois.
— Kiitos, herr komersrooti. Markka on jo paljo rahaa, se ei tee suulle pahaa.
— Mene nyt siivolla pois.
— Soisin, että siivolla oisin ja tämän markan kiltisti joisin. Hyvästi!
Vänskän käynnistä oli konttoristeilla ääretön riemu. Mutta he eivät voineet siitä kuin ainoastaan sydämessään iloita, sillä kukaan ei uskaltanut konttoorissa nauraa. Ainoastaan silmissä loisti ilo, kun he vilkuivat toisiinsa. Mutta konttoorista päivälliselle päästyä klo 3 he kadulla päästivät sitä suuremman naurun, ja siitä riitti heille puhumista pitkäksi aikaa.
Konttoristien mentyä istui kauppaneuvos vielä konttoorissa. Hän tarkasteli mitä kukin oli tehnyt, sillä vieraisiin ihmisiin hän ei paljoa luottanut.
Parhaiksi hän jouti menemään päivälliselle. Rouva ja lapset olivat saaneet odottaa. Istuessaan pöydän päähän olivat hänen ajatuksensa vielä kiini kauppa-asioissa ja hän teki veitsen kärellä näkymättömiä numeroita lautasensa pohjaan.
Rouva toi kädestä vanhinta lastaan ja varovasti istuutui pöytään, asettaen tämän lapsensa kauppaneuvoksen ja itsensä väliin. Hänellä näet oli vaistomainen tunne siitä, että tämä lapsi, pieni sievä poika, — muut lapset olivat tyttöjä — hänet oikeastaan liitti kauppaneuvokseen ja oli korottanut hänen vaimokseen.
Rouva oli totuttanut pienet lapsetkin olemaan hiljaa isän läheisyydessä, kun hänellä vaan näytti olevan jotain ajattelemista, ja sitä hänellä olikin aina. Hän söi ahneesti, samalla kiihkeästi miettien erästä kauppayritystä. Pöydässä ei juuri muuta puhuttu kuin minkä rouva kysyessään: — Tahtooko pappa lisää?
Feeliks tuli pöytään tavallisesti varpaisillaan ja pelonalaisesti pälyen, söi paljon, ei virkkanut halaistua sanaa, ja syötyään poistui varovasti kuin varas.
Kiireesti suunsa pyyhittyään palasi kauppaneuvos konttooriin tekemään laskujaan. —
Iltapäivällä tuli kauppaneuvoksen luo erään saksalaisen kauppahuoneen asiamies, jonka kanssa hän oli vanha tuttava. Vieras oli hyvin tervetullut. Kauppaneuvos vei hänet kohta saliin. Siellä rouvakin tuli häntä tervehtimään, taluttaen pikku poikaansa rinnallaan. Saksalainen, joka puhui vaan saksaa ja huonosti ruotsia, ei ymmärtänyt yhtään rouvaa, joka puhui ainoastaan suomea. Kauppaneuvos jotenkin virallisesti tulkitsi heidän keskensä muutamia sanoja, jonka jälkeen hän yksinomaan puheli vaan vieraan kanssa. Rouva istui äänetönnä, tehden käsityötä ja lapsi riensi kohta muihin huoneisiin.
Jonkun ajan päästä siirtyi kauppaneuvos vieraineen salista omaan kamariinsa, jossa heidän oli mukavampi pakista, kahvia ja likööriä juoden. Rouvasta se oli mieleen, sillä hänestä oli kumminkin ikävä istua heidän kanssaan, kun hänelle ei mitään puhuttu eikä hänkään juuri tohtinut sekaantua heidän puheeseensa tietäen miehensä olevan hyvin aran häiritsemisestä. Kuitenkin hän oli muuttunut entistä iloisemmaksi ja liikkui huoneissa tavallista reippaammin. Jopa hän hyräili jotakin hauskaa lauluakin mennessään kyökkiin sanomaan että pitävät kahvia varalla.
Koin kaksi tuntia oltuaan kahden kesken vieraansa kanssa, tuli kauppaneuvos, poskipäät punottaen ja hyvän tuulen näköisenä, etsimään rouvaansa ja lapsiaan.
— Miksi te jätätte meidät aivan yksin? Tulkaa nyt tänne tarinoimaan meidän kanssamme.
Hän tarttui rouvaansa hyväillen vyötäisiin ja vei hänet sekä lapset kamariinsa vieraan luo.
Nyt oli hän kuin aivan toinen mies. Hän oli vilkas ja hauska eikä muuta tehnytkään kuin mitä rakastettavimmalla tavalla tulkitsi rouvaansa vieraalle ja päin vastoin. Rouva myös oli muuttunut. Häntä olisi tavallisissa oloissa luullut hiljaiseksi ja umpimieliseksi, vaan nyt hän oli mitä puheliain ja hauskin. Lapset olivat kadottaneet ujoutensa ja arkuutensa ja rupattelivat vapaasti; heitä myös kauppaneuvos tulkitsi ja kertoili heistä vieraalleen. Että rouva täydellisesti voisi olla heidän mukanaan ruvettiin nyt kauppaneuvoksen ehdotuksesta juomaan krimiläistä viiniä, josta kauppaneuvos erittäin piti.
Oli aivan outoa tässä talossa tuollainen iloinen seura, mikä nyt oli kauppaneuvoksen kamarissa. Sitä ei tapahtunut monta kertaa vuodessa, mutta sitä suuriarvoisempia ne hetket rouvalle olivat. Täytyi kuukaudet pitkät, jotka tuntuivat vuosilta, elää kuin linnassa, jonka ankaran, umpimielisen herran edessä kaikki vapisivat, ei mitään vierailuja kaupungilla, sillä niistä ei kauppaneuvos pitänyt; olla pelonalainen kotivanki, jonka ilona ja huvituksena toki olivat omat lapsensa, vaan joitten kanssa hän aniharvoin uskalsi antautua iloisiin leikkeihin pelossa että niistä tulisi liika vallattomia, josta kauppaneuvos ei pitänyt — tämän kaiken jälkeen tuntui rouvasta kuin juhla- ja riemupäivältä saada olla muutama hetki vapaasti ja luonnollisesti omassa kodissaan ja nähdä kauppaneuvosta rinnallaan hellänä, hauskana aviomiehenä, joka hyväili häntä ja haasteli hänen kanssaan. Hän oli siitä suuresti kiitollinen tuolle saksalaiselle vieraalle, jonka tulon jälkeen hän jo kohta oli saanut hyviä toiveita.
Joka oli nähnyt kauppaneuvosta tavallisessa olossaan, ei olisi voinut tuntea samaksi sitä iloista, puheliasta miestä, joka hän nyt oli.
— Minun pikku vaimoni ei ole suurta eikä rikasta sukua, kertoi hän vieraalleen, ottaen vaimonsa käden omaansa — onpahan vaan pienen talon tyttö maalta, mutta hän on sitä parempi minusta: hänessä ei ole oikkuja niin kuin ensimäisessä vaimossani, vaan hän on hyvyys itse, oikea enkeli! Milloinkaan ei ole hänessä ollut syytä, se on aina minussa, jos joskus on väittelyä sattunut. Minä olen ollut monta kertaa paha, alituisesti paha ja hyvin ikävä puoliso, mutta minun pikku Almani se on sittekin aina niin kiltti ja hyvä. Hän on lahjoittanut minulle näin kauniita lapsiakin.
Vaimonsa ja lastensa ympäröimänä ja heitä hyväillen ei voinut muuta kuin ihailla heidän onneaan, eikä saksalainen ollenkaan uskonut hänen puheitaan omasta pahuudestaan.
Kassööri tuli ilmoittamaan että konttoristit olivat menneet ja kysyi pitikö hänen odottaa kauppaneuvosta kassan laskemista varten. Nyt oli näet kuukauden viimeinen päivä, jolloin aina kassa laskettiin.
— Tulkaa tänne yhteen seuraan, lasketaan kassa sitte, sanoi kauppaneuvos.
He viettivät koko illan hauskaa seuraa, ja kaikista hauskinna oli kauppaneuvos.
Illallisen syötyä ja vieraan mentyä mentiin lukemaan kassaa. Kauppaneuvos tahtoi kaikin mokomin rouvaansakin siihen toimitukseen ja pikku Albert, joka vielä oli valveilla, tuli myös mukaan. Feeliks makasi konttoorissa sikeässä unessa.
Kauppaneuvos keksi mielestään sievän tempun siinä, että luki rahoja rouvansa helmaan.
— Miksi sinä Alma niin harvoin käyt täällä konttoorissa? torui hän hellästi. Täällä on muutenkin niin ikävää ja yksitoikkoista, että olisi hauskaa kun sinä aina kävisit täällä.
— Enhän minä tahdo tulla häiritsemään, teillä kun on täällä kaikilla tärkeätä työtä.
— Siitä viisi! Minä olen itse niin jörö ja kylmä ja olen varmaankin hyvin ikävä koko ympäristölleni. Mutta sinä, joka osaat olla niin hilpeä ja viehättävä, sinun juuri pitäisi tulla aina tänne häiritsemään meitä vähäsen. Se tekisi niin hyvää. Kyllä minä aina huomaan, kun konttoristit joka puolen tunnin päästä ottavat paperikorista paperia ja helistävät avainta… heillä on täällä niin ikävä, että pitää olla jotakin huvitusta. Mutta minä en mahda sille mitään, minä olen niin jäykkä. Minä olen myös liijan tarkka ja pikkumainen, kyllä minä sen monta kertaa jälestä päin huomaan, mutta minä en mahda sillekään mitään… Näin puheli hän rahoja lukiessaan, josta ei tahtonut oikeata tolkkua tulla; hänen täytyi alottaa aina uudestaan. Viimein hän hylkäsi koko toimituksen ja paiskasi kaikki rahat rouvansa syliin.
— Kyllä ne ovat oikein, oikeinhan ne ovat olleet aina ennenkin. — Vaan minun mieleeni muistuu se juoppo Vänskä, joka kävi täällä päivällä. Minä tein tyhmästi että annoin hänelle mitään; hänen vaimolleen ja lapsilleen minun piti antaa. Lähetä sinä tämä hänen vaimolleen huomenna.
Näin sanoen antoi hän satamarkkasen rouvalleen ja kertoi sitte Vänskän käynnistä. Hän näytti asiata ajatelleen jo ennemmin, vaikka hän vasta nyt siitä puhui.
— Kyllähän se on surkeata, että viina tekee semmoisia raukkoja kuin sekin Vänskä, puhui hän. Mutta ei se ole yksistään viinan syy. En minä viinaa sitä varten valmista, että ihmiset sillä juovat itsestään älyn ja voiman, — se on heidän oma syynsä. Minä valmistan sitä nautintoaineeksi ja järkevästi käytettäväksi, — niin kuin kaikkea tässä maailmassa on käytettävä järkevästi. Minkä minä taidan, että maailmassa on niin paljo raukkoja, jotka yhdellä eli toisella tavalla syöksevät itsensä turmioon? Mutta semmoisten onnettomia perheitä on autettava, sillä ne ovat viattomia kärsimään. Sinä saat, Alma, etsiä muitakin semmoisia perheitä, niin minä autan heitä. Ne olisi pantava linnaan pakkotyöhön semmoiset miehet.
Näin hän useinkin puheli pienessä hutikassa ollessaan. Selvänä hän oli niin kokonaan kiini kauppa-asioissaan, ettei hän joutanut niistä puhelemaan, kun oli niin umpimielinen. Mitä hän lupasi, sen hän myös täytti. Selvänäkin hän oli joskus ajatellut köyhäin lasten kasvatuslaitosta, joka olisi hänen kaupunkiin perustettava, ja vaikkei se aate ollut hänessä vielä aivan suurta valtaa saanut, oli se kumminkin kehittymässä.
Levolle ruvetessa riisui kauppaneuvos itse Albertin ja laittoi hänet nukkumaan. Ja hän oli niin hauskana ja sukkelana, että hänen vaimonsa täytyi paljon nauraa. Hän oli nuortunut kolmekymmentä vuotta ja oli kuin vasta nainut onnellinen aviomies. Vaimoltaan hän polvillaan riisui kengät ja sukat, ja kaikilla muilla ylenmääräisillä kohteliaisuuksillaan oli aivan tukehuttaa hänet, kun piti niin paljo nauraa.
Jo yöpuvussaan ollen pyysi kauppaneuvos häntä vielä katsomaan lapsia. He menivät. Kauppaneuvos ei malttanut olla toista tyttöään ottamatta syliinsä ja suutelematta häntä, josta lapsi heräsi ja nähtyään olevansa isänsä sylissä, isänsä, joka niin iloisena katseli häntä, rupesi lapsi herttaisesti nauramaan ja uni karkottui häneltä kokonaan. Kauppaneuvos pani sukat hänen jalkaansa ja vei hänet sylissään saliin, jossa he kolmen rupesivat piilosille. Se oli lapsesta äärettömän hauskaa. Siinä joutuivat huonekalut epäjärjestykseen, ja kaikki oli niin hauskaa, kun he valkeissa vaatteissaan juoksentelivat. Kerran kun lapsi oli etsimässä, löysi hän piilossa olijat sohvan takaa suutelemassa toisiaan…
Aamulla kauppaneuvoksen jo mentyä konttooriin järjesteli rouva salissa huonekaluja. Hän oli niin onnellinen, hän tunsi niin paljo iloa rinnassaan. Sillä eilen oli hänellä ollut harvinainen juhlapäivä, josta hän oli niin paljo iloa nauttinut. Samalla liiteli hänen ajatuksissaan muistot niiltä ajoilta, jolloin kauppaneuvos häneen rakastui. Samallaisella hauskalla tuulella oli hän aina silloinkin ollut, niin hyvä ja rakastettava. Väliajoilla hän oli ollut hänelle kohtelias ja huomaavainen. Silloin kun kauppaneuvos voitti hänet lupauksillaan, silloin hän oli ottanut hänen päänsä niin sievästi käsiinsä…
Lapset tulivat hänen luokseen saliin silmät kirkkaina, ja toinen tytöistä kysyi:
— Mamma, oliko se totta, kun yöllä oltiin täällä papan kanssa piilosilla, vai oliko se unta?
— Totta se oli, lapseni.
— Miksi ei meitäkin herätetty! valittivat toiset pahoillaan.
Kuningattaren romaani.
Historiallinen novelli.
Kirj. Emil Peschkau. Suom. F.A.C.
Erään ruotsalaisen linnan muotokuvakokoelmassa löytyy naisen kuva, niin erityisen viehättävä, että sen eteen jokainen kävijä mielellään seisattuu, vaikkei ymmärtäisikään häntä opastavan vahtimiehen selitystä. Kuvan viehätys ei kumminkaan ole ainoastaan sen erittäin totisissa, viisaissa ja kuitenkin suloisissa vaaleanverisissä kasvoissa, eikä siinä vastakohdassa, jonka toiselta puolen kuvan silmiin pistävä korkea otsa ja sen suuret ankarasti katselevat silmät ja toiselta kuvan miellyttävän pehmeä leuka ja sen pienoinen suu, ikäänkuin suudeltavaksi luotuine huulineen, keskenään muodostavat. Huomiota vielä enemmän kiinnittää tytön omituinen puku, sitä omituisempi, kun tietää että edessä on eräs ruotsin kuningatar. Vaatetuksensa ei ole kuninkaallinen, eikä naisellinenkaan, ja ehdottomasti tulee sitä nähdessä ajatelleeksi uus-aikaisten ameriikkalaisnaisten emansipatsiooni-harrastuksia. Kristiinalla on yllään miehen takki, kumminkin tavallista pitempi, ja jonkun verran aukeneva vyötäisistä ylhäälle päin, niin että voi nähdä ne valkeat pitsit, jotka rintoja peittävät. Takin alta huomaa housut, jotka käyvät punaisten, turkiksilla päärmettyjen pienten saappaiden päällitse, ja hänen vaalealla tukallaan on yksinkertainen vaatettava, samoista jaloista turkiksista tehty myssy.
Jos tunteekin maailman historian salaisuuksia, ei tämän nuoren kuningattaren olento omituisuudestaan siltä mitään kadota, vaan on meille tuon puku-arvoituksen selittäminen mahdollista.
Kristiina oli Kustaa Aadolfin tytär, ja kun suuri kuningas oli 1632 kuollut Lützenin kentällä, tuli 6-vuotinen tyttärensä hänen seuraajakseen valtaistuimella; vastaiseksi tosin "holhoojahallituksen" turvin, mutta jo 18-vuotiaana otti hän hallitusohjakset omiin käsiinsä. Kasvatuksensa oli ollut kerrassaan miehelle sopiva. Tähän tuli vielä lisäksi, että hän oli hyvin lahjakas; hän kääntyi jo aikaisin erityisellä hartaudella tieteisiin ja oppi ylenkatsomaan totiselle hengelle arvottomana kaikkea, mikä useammalle ihmiselle iloa tuottaa tahi sydäntä liikuttaa.
Hallitsijana tahtoi olla Kustaa Aadolfin tytär, ja muu elämänsä kuului tieteelle.
Hän erkani hovitavoista joka suunnalle, seurapiirinsä vaikuttavat henkilöt olivat kaikki oppineita, joita hän luokseen kutsui kaikesta Euroopasta (myöskin suuren fllosoofin Carthesiuksen oli hän hoviinsa kutsunut), ja kun hallituskunta, sen etunenässä valtiokansleri Akseli Oxenstjerna, hänelle esitti sen toivon, että hän antaisi kätensä Brandenburgin Freedrikki Vilhelmille (vastaiselle "Suurelle vaaliruhtinaalle'"), loukkautui hän suuresti, kun hänestä noin tuostaan oli voitu luulla moista inhimillistä heikkoutta. Hän selitti juhlallisesti, ettei hän milloinkaan tahtoisi mennä naimisiin, ja piti myös siitä kiinni, kun häntä myöhemmin muistutettiin velvollisuuksistaan maataan kohtaan. Vuonna 1649, 23-vuotisena, hän toistamiseen vielä antoi valtioneuvostolle saman selityksen ja samalla pakoitti tämän ynnä säädyt valitsemaan orpanansa Kaarle Kustaan vallanperijäksi perinnöisyysoikeudella.
Kuningattaren jatkuva elämä mutkitteliin omituisimmalla tavalla, johon ei löydy mitään selitystä historiallisista teoksista. Niistä kumminkin käy selville, ettei tätäkään haurasta ihmissydäntä mahtava rakkaus ole jättänyt koskettamatta.
* * * * *
Eräänä kevätpäivänä 1650 pani Tukholman mielet kuohuksiin uutinen murhasta, joka oli tapahtunut hyvin kummallisella tavalla.
Edellisenä yönä oli jostakin niistä ahtaista jyrkistä solista, jotka "Stortorgetin" kauppapaikalta vievät alas laivasillalle suolajärven luo — tuskin sadan askeleen päässä kuninkaallisen linnan puutarhan muurista, — äkkiä kuulunut aseiden kalsketta; hätähuuto oli kuulunut ja vahdin saapuessa paikalle oli nuori aatelismies juuri vetänyt miekkansa mustassa ritaripuvussa olevan miehen rinnasta, joka makasi kuin kuollut kadun graniittiperustalta. Vahti näki vielä, mitenkä yön pimeydessä kolmaskin pakeni, joka oli suunnannut matkansa Mälarinjärvelle päin, mutta ei seurannut pakenijaa, vaan katsoi parhaaksi vangita aatelismiehen ja huutaa ihmisiä apuun, jotka kenties vielä voisivat auttaa haavoitettua. Tämä vielä eli ja äkkiä näytti siltä kuin olisi tahtonut kohota pystyyn. Verestävät silmänsä ohjautuivat voimattoman vimman kamalalla ilmeellä vastustajan nuoruutta uhkuvaan olentoon, sitte avautuivat hänen huulensa, jolloin voitiin kuulla seuraavat vaivoin esille puserretut sanat: "Elkää häntä uskoko — hän on minut houkutellut tähän ansaan — hyökännyt päälleni — koska olen hänen salaisuutensa — hän on pahan tekijä — hän pelkäsi…" Lopuksi kuultiin ainoastaan hengästynyt korahdus, tuskallinen korina, onnettoman pää retkahti kivelle jälleen, hän oli kuollut.
Muutamat läheisistä taloista sillä välin paikalle ehättäneet porvarit olivat heti tunteneet kuoleman kielissä olevan miehen. "Herra Galeas Salvius”, kuultiin heidän murajavan, ja samassa osoitti eräs porvari uhkaavasti aatelismiestä.
"Taaskin muukalainen!" huusi hän ja siltä näytti kuin olisi tahdottu käydä tämän kimppuun.
Vahti, joka juuri oli ottanut miekan hänen kädestään, pyysi hiljaisuutta ja käski vangitun sanomaan nimensä.
"Olen markiisi Fiilip von Roche Talmont", sanoi tämä äänellä, joka tosin osotti kummastusta, mutta ei mitään kiivautta. "Herra Galeas Salviuksen tunsin, mutta en ymmärrä hänen viimeisiä sanojaan, enkä tätä hyökkäystä, sillä hän se toisen miehen kanssa minun päälleni karkasi, vieläpä takaapäin tuosta porttikäytävästä. Että niin onnellisesti selviysin asiasta, siitä on minun varmaankin kiittäminen ainoastaan kaikkivaltiasta ja puhdasta omaa tuntoani. Olen tosin, hyvät ihmiset, muukalainen, tuskin neljää viikkoa ollut Tukholmassa, mutta en tiedä, olenko tehnyt kärpäsellekään mitään pahaa. Mikä noin on voinut suututtaa herra Galeas Salviuksen minuun, sitä en ymmärrä, ja mitä salaisuuteen tulee… no niin, minulla on kyllä salaisuus — jotakin salaisuuden tapaista, mutta pahan tekijän salaisuus se ei ole, sen voitte uskoa."
Sitte vaati hän vahtia kulettamaan itseään pois, ja murinassa, jota taas kuului, oli jotakin hyväksyvää. Hänen tyyni käytöksensä, voimakas, miellyttävä ryhtinsä, omituinen miehekäs iloisuus, jota olentonsa tuossakin varsin tukalassa tilassa uhkui, kiinnittivät itseensä. Nuo terveet, uskaliaasti veistetyt kasvot vaaleine silmineen ja lyhyine vaalean ruskeine leukaan suippenevin kavaljeeripartoineen olivat tukholmalaisille vähemmän tuntemattomat kuin Galeas Salviuksen tumman synkkä naama, joka kyllä kuului vanhaan ruotsalaiseen sukuun, mutta oli perinyt äitinsä, Livornosta kotoisin olevan naisen, italialaiset kasvon juonteet. Kuollutta vietäessä pois seurasivat melkein kaikki silmät ainoastaan säälien nuoren markiisin notkeaa olentoa.
Surullinen tapahtuma jäi sitä enemmän pääkaupungin puheen aineeksi, kun Roche Talmontin markiisilla oli huono onni puolustautuessaan. Ilmoituksissaan oinasta persoonastaan häntä kyllä ei saatu valheista kiinni ja mitä hän siitä ainoasta salaisuudestaan ilmaisi, joka hänellä oli, se sai pian vahvistusta. Nimensä oli todellakin Fiilip, Roche Talmontin markiisi ja oli Brüsselistä kotoisin. Siellä oli hän voittanut espanjalaisen grandin tyttären sydämen, grandin, joka oli Alankomaiden hallitusta johtavan perintöprinsessan ministeri. Mutta rikas espanjalainen ei ensinkään näyttänyt taipuvaiselta tekemään köyhää flamilaista markiisia onnelliseksi tyttärensä kättä hänelle lahjoittamalla, vaan eräänä päivänä Roche Talmont ryösti rakastettunsa. Pitkälle he eivät kumminkaan päässeet, ja seuraus oli, että Donna Luisa Mendez sulettiin luostariin ja Roche Talmont hallitsijattaren käskystä ajettiin maasta pois.
Ollen varaton ajatteli hän koetella onneaan jossakin hovissa, ja niin tuli hän vihdoinkin Tukholmaan, joka siihen aikaan mahtavasti veti luokseen lahjakkaita, maailmassa eteenpäin pyrkiviä luonteita. Oppineet ja kirjailijat, joita kuningatar suojeli, Vossiukset, Heinsiukset, Mézerayt, Salmasiukset, Naudet, Meibomit, Carthesiukset, täyttivät maailman ylistyskirjeillä, jotka kertoivat "pohjoismaisesta Pallas Atheenasta" ja Suuresta Kristiinasta, joka etuluuloitta kummastusta herättävällä tarkkanäköisyydellä kykyjen tuntemisessa tasoitti tien itsekullekin, joka sen ansaitsi. Mutta Roche Talmont ei tiennyt, ikävä kyllä, enemmän kuin usea muukaan sitä, että Ruotsin kuningatar oli aulis ainoastaan oppineille. Hänelle tosin onnistui tulla kuningattarelle esitellyksi, mutta tämä kuunteli häntä välinpitämättömästi, ja käänsi silmänsä hänestä miltei halveksien. Markiisi-poloinen ei ollut eläessään paljoa muuta kirjoitellut kuin rakkauden kirjeitä Donna Luisalle ja sitä paitsi oli hänen ulkomuotonsa kokonaan maailman miehen: mikä hänen sanoistaan kaikui kuningatarta vastaan, ei tosin ollut hengetöntä, mutta siinä oli maailman mielisten ihmisten vihattu henki. Niinpä erkani kuningatar hänestä jotakuinkin suosiottomasti ja antoi muistutuksen Mézeraylle, joka oli johtanut maanmiehensä hänen luokseen. Roche Talmont huomasi, ettei hän täällä ollut paikallaan ja olisi varmaan jättänyt Tukholman tuota pikaa ellei olisi joutunut hurvittelijain pariin, joita Kristiinan orpana, tuo maailmanmielinen pfalzkreivi Kaarle Aadolf, väliin arveluttavasi lähenteli. Näiden seurassa oppi Roche Talmont myöskin tuntemaan Galeas Salviuksen, joka tosin työskenteli oppineena omassa laboratoriossaan jonkunlaisella menestyksellä harjoitellen kemiallisia opintoja, mutta huikentelevan elämänsä takia oli tullut kuningattaren piiristä karkoitetuksi. Tuttavuus oli kaikkien niiden sanojen mukaan, jotka siitä tiesivät, ollut ainoastaan aivan pintapuolista, niin että yöllinen päällekarkaus, olipa sen sitten alkuunpannut kumpainen hyvänsä, ruotsalainen tahi flamilainen, jäi yhtä selittämättömäksi. Markiisin asiaa pahensi kumminkin tuntuvassa määrässä eräs asianhaara, jota alussa ei ensinkään oltu otettu huomioon. Alettiin näet puhella siitä tuntemattomasta, joka oli paennut sillä hetkellä kuin vahti näyttäytyi. Tuntemattoman olisi Roche Talmontin sanojen mukaan pitänyt oleman Galeas Salviuksen toverin, mutta tämän ystävistä ei löytynyt ketään, jota pieninkään epäluulo olisi voinut kohdata. Sitä vastoin kävi selville, että markiisin oma palvelija mainitun yön perästä oli kadonnut ja jäänytkin kadoksiin. Roche Talmont koetti turhaan selittää tätä katoamista, joka rasitti häntä kovin. Tuomareihin vaikutti sitä paitsi häntä vastaan se seikka, että hän oli rahaton keinottelija, jota kyllä voi luulla hämärien juonien nivojaksi.
Niinpä siis kaikki tuntui kallistuvan vahvistamaan sitä todistusta, jonka murhattu viimeisinä hetkinään oli antanut.
Näiden Galeas Salviuksen viimeisten sanojen mukaan, niin hämäriksi kuin ne muutoin jäivätkin, oli markiisi Roche Talmont hänen murhaajansa, oli kavaluudella käynyt hänen kimppuunsa ja lyönyt häneen kuolettavan haavan. Siitä huolimatta viivytteli hovioikeus, jonka ratkaistavaksi asia Espanian lähettilään myönnytyksellä oli lykätty, silmiinpistävän kauvan päättäessään sitä. Näytti siltä kuin olisi markiisin persoonallisuus tehnyt tuomareihinkin niin edullisen vaikutuksen, että he ainoastaan suurella vaivalla voivat päättää hänen langettamisestaan. Kun kuningatar vihdoinkin, tuskastuneena moisesta pitkällisestä vitkastelusta, itse vaati tuomiota, annettiin se ja se kuului: mestauskuolema.
Samana päivänä, kun tuomio julistettiin, antautui Kristiina puhelemaan siitä hovineitsyensä Helena de la Gardien kanssa. Tämä nuori impi oli ainoa henkilö, jota kohtaan kuningattarella oli jotakin sydämelliseen myötätuntoisuuteen vivahtavaa tunnetta. Vaikka Helena — oman selityksensä mukaan — oli muuta kaikkea kuin oppinut ja vaikka hän herttaisella tavallaan usein uskalsi puoltaa arkielämän riemuja, nautti hän kumminkin Kristiinan erityistä suosiota. Tämä löi häntä suopeasti poskellekin ja suuteli sitte otsalle.
"Lapsi olet, Helena, sinua kyllä kärsii," oli hänellä tapana sanoa. Politikoitsijat ja oppineet saivatkin vain osakseen kuningattaren kunnioituksen ja ihmettelyn. Mutta "lapselle" taas, joka oli ainoastaan muutamia vuosia häntä itseään nuorempi, avautui jotakin siitä tunne-elämästä, jota kuningatar ylenkatsoi, mutta joka kuitenkin kyti hänen povessaan.