ANASKI

Kirj.

Kauppis-Heikki

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911

SISÄLLYS:

Elinkeinot. Mökkiläisenä ja herrain ruokkijana. Povarina. Jauhopuuhassa. Perunoilla eläminen. Kertomus rautatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki. Aisamäessä "pelimannina". Iltapakina. Kosinta-ajoiltaan. Kalastus-oppaana. Löytäjänä. "Kuokkurien" ruokkijana. Voinvälittäjänä. Hyväntekijänä. Elinkeinot matkoilla. Uutisviljelijänä. Pantti. Opetus- ja kasvatusalalla.

Elinkeinot.

Hänen varsinaiset elinkeinonsa olivat onkiminen, kortista ennustaminen ja viulun soitto. Tämä viimeksi mainittu enemmän huvin kuin hyödyn vuoksi. Omissa puheissaan hän antoi ymmärtää edullisimmaksi elinkeinokseen huolettomien tavaran tallentamisen, ja joskus huomasivat muutkin olevan siinä puheessa perää, vaikka ei niin suuressa määrässä kuin hän itse uskotteli.

Anaski oli ulkonäöltään jylseäkasvoinen, pienet silmät syvällä knlmien varjossa. Ei sattunut koskaan, ettei hän olisi jaksanut hillitä itseänsä. Jos hänen kertomustensa kuuntelijat nauroivat katketakseen, istui Anaski aivan tyynenä, juuri kuin kertoisi kaikkein totisinta asiata maailmassa. Ja koska hänen elämässään ja varsinkin kertomuksissaan löytyi joitain huvittavia paikkoja, panen tähän näytteeksi muutamia.

Mökkiläisenä ja herrain ruokkijana.

Oli juuri jänisten ammunta-aika. Veneellinen herroja kulki pyssyin ja koirain kanssa saaresta saareen, joissa aina syntyi tulimainen möyhäkkä, kun koirat haukkuivat ja jahtitorvet toitottelivat. Anaski oli aamupäivän onkinut muutaman salmen suulla ja meni puolen päivän tienoissa lähi mökkiin, jossa paisteli ahvenensa, söi niistä osan ja rupesi sitten ruokalevolle. Mökin joukot olivat ruishalmettaan leikkaamassa, Anaski sai köllehtiä yksinään. Viimein tuli herroillekin nälkä ja he laskivat veneensä mökin rantaan ja joku tuli kyselemään ruokaa. Hän ajoi Anaskin ylös ja kysyi oliko hän talon miehiä.

— Ei tässä ole muitakaan näkynyt, vastasi Anaski kuonistellen itseänsä pöydän päässä.

— Saisikohan rahalla ruokaa? kysyi herra.

— Saaneehan näin kesällä ruokaa.

Anaski meni enempää puhumatta ulos ja loi tuohisen, jossa oli leipäkannikka ja pari paistettua ahventa.

— Mistä kaukaa herrat ovat? kysyi hän takaisin tultuaan.

Vieras katseli jo epäillen tätä ruuan laittajata ja vastasi:

— Tuolta ollaan Helsingistä.

— Vai niin kaukaa. — Siinä sitä olisi ruokaa aluksi.

Hän laski tuohisen pöydälle.

Myhähdellen lähestyi vieras herra tätä aimo ateriata ja tehtyään ensin pienen tarkastuksen ruokalajien puhtaudesta, näpisti murun ahvenen selkää, jonka pisti suuhunsa. Hän ei varmaan ollut syömärin sukua, koska herkesi tämän yhden suupalan perästä pois ja kysyi, mitä ruoka maksaa.

— Jo tuon lienette päässyt tietämään mitä ruoka-ateria tavallisesti maksaa, kun olette Helsingistä asti tänne tullut, sanoi Anaski vakavasti.

Herra otti kukkarostaan 25 penniä ja kysyi riittääkö se.

— Jopa hyvinkin, sanoi Anaski. Ja koska maksatte näin runsaasti, niin minä tuon viime palaksi voitakin.

Kuultuaan saavansa näin herkulliset jälkiruuat, pääsi herralta röhänauru ja hän kiirehti tovereilleen kertomaan, että täältä löytyi kumma ukko. He tulivat miehissä tupaan, ei ruokaa tahtomaan, vaan puhuttelemaan tätä omituista vieraan ruokkijata.

— Missä tästä ovat muut joukot? kysyi äskeinen herra.

— Tuonne laitoin ruishalmeelle leikkaamaan ja jäin itse tähän kotimieheksi, kertoi Anaski.

— Hyvästikö tässä mökissä elää? Riittääkö leipä ostamatta?

— Omilla tässä on näinä viime vuosina mentynä uutiseen, kun on sen isäntätalon isännän silmät olleet kipeänä, vaan tässä jälkivuosina, kun oli tervesilmäisenä, niin silloinpa täytyi uutisen rinnassa hankkia.

— Sepä omituista, kummastelivat vieraat. Millä tavalla isäntänne silmät ovat olleet teille leivän jatkoksi?

— Se asia selviää, kun minä selitän, sanoi Anaski vakavasti. Mökkiläisen on maksettava isännälleen kolmas osa eloista, niin silloin jälkivuosina täytyi nostaa kappa kuin kappa. Vaan näinä vuosina, kun jaetaan riihisäkeistä isännälle ja meille, niin minä nostan sen kolmannen kerran kapan pohjapuolella ja sanon että isännälle pitää antaa kukkura kappa. Mitä se vähänäköinen siitä ymmärtää, on vain hyvillään, kun on niin hyvä mökkiläinen, että antaa kukkura kappoja.

— No onko se niin vähänäköinen, ettei huomaa säkistään, kuinka paljon suurempi teille tuli?

— Miksikä se ei huomaisi, vaan siinäkös minä seisotan säkkiäni sen tarkastettavana. Poika vaihtaa säkkiä joka toisen kapan perästä ja kantaa jälestä aittaan.

— Hyvä on poikakin vaarilla.

— Pitää sen toki suuhunsa päin katsoa pienuudesta pitäen.

— Vaan eikö isäntänne pääse tietämään, miten hänelle niitataan, kun kerrotte muille?

— No mitäpähän se osannee tulla Helsingistä asti kyselemään, enkä minä muille kerrokaan.

— Se tuo mahtaa olla. Mitenkäs paljon tässä lehmiä elätetään?

— Ei tässä omilla heinillä elätä kuin kaksi sarvikasta, vaan kun on heinäntekoaikana yöllä liikkeessä, niin sillä lailla viepi kolmekin.

— Miksikä yöllä?

— No hitto. Hyväpä se lienee toisen niitylle päivällä mennä, vaan kun yöllä soutaa veneineen isäntätalon niityn rantaan ja nostelee rukosen sieltä, toisen täältä veneeseensä, niin siitä ei tiedä mitään, eikä se suureen kokoon tee suurta lovea.

— Onpa mainio mökkiläinen isännällä, kiittelivät vieraat naurahdellen.

— Läheinen tässä olen itseäni kehumaan, sen vaan sanon, että jos muutkin mökkiläiset olisivat virkeämpiä hämärän aikoina, niin eivät tarvitsisi talvikausia könytä pussin ja kelkan kanssa milloin jyviä, milloin heiniä rukoilemassa.

— Niitä pitäisi neuvoa.

— Ei tuhmista tule viisaampia neuvomallakaan.

Muutamat metsästäjät alkoivat jo kiirehtiä toisen ruokapaikan etsintään, taikka jatkamaan jahtia.

— Mikäs siihen on syynä, kun näillä saarilla on niin vähän jäniksiä? arveli vielä joku ennen lähtöä. Koirat kyllä ajavat, vaan ei niitä saa ampua kuin silloin tällöin.

— On täällä jäniksiä, sanoi Anaski, vaan eiväthän ne toki ole niin hulluja, että juoksisivat nähtävään vaaraan. Ne menevät rantamille kiven koloihin piiloon. Kunhan menette pois, lähden tästä minä tempomaan niitä sorkista ja napsin päitä kiviin, niin että auringon laskun aikoina on jäniksiä yksi veneellinen. Mennäkin kesänä minä kävin näin herrain käynnin perästä tappamassa niin paljon, että talvella oli kokonainen hevoskuorma jänisnahkoja kaupunkiin vietäväksi.

— No sillä lailla sitä pitää liikkua! ihastelivat herrat. Kyllä nyt ansaitsee antaa vaarille hyvät ryypyt.

Joku herroista otti metsästyslaukustaan pullon ja nyt sai Anaski vanhaan suuhunsa pari kulausta parasta punssia. Sitten he erosivat.

Povarina.

Huomenna muuttui Anaski onkimaan toisille rannoille. Ahvenet olivat nyt syksykesällä paljo niuhempia syömään, niitä täytyi houkutella ja etsiä mistä nälkäisimpiä löytyisi. Keskipäivällä laski Anaski veneensä lähitalon rantaan ja meni pyytämään leipäkannikkansa lisäksi piimää ryypätäkseen. Talossa ei ollut kuin tytär kotona leipiä paistamassa, muut joukot olivat ulkotöissä. Anaski sai tytöltä piimää ja syöskenteli nyt entiset leipävaransa loppuun. Hän oli jo veneelleen menossa, kun tyttö sai uunista leivät pois ja kannettuaan ne porstuaan jäähtymään, muisti että povauttaakinhan sitä pitäisi. Hän luki vielä leivät ja meni sitten kutsumaan Anaskia takaisin, povaamaan.

— Tosia vai valeitako sitä povataan? kysyi Anaski heti työnsä alussa.

— Tosia toki, mitäs niistä valheista, määräsi tyttö.

— No, povataanpa sitten tosia.

Anaski saattoi sovittaa ennustuksensa, miten kukin tahtoi. Kömpelöillä käsillään ei hän viitsinyt moneen kertaan korttiansa sotkea, ilmankin olivat kovin kuluneet ja mustat, levitti vain nelikulmaan ja toksitteli sitten sormellaan kortilta kortille, poikittain ja nurkittain, ja siitä ne muka merkit löytyivät.

— Niinpä niin, alotti hän. Saunaan näyt syntyneen ja itku on ollut ensimäisenä työnäsi. Nyt aikaisena on ollut aikomuksesi lähteä karjakkokouluun, vaan muut ovat sen estäneet.

— Mistä Anaski on sen kuullut? kysyi tyttö.

— En minä tarvitse kuulla mistään, onhan tässä selvät merkit… Niin, ja nyt taitaa olla mielessäsi sellainen toinen koulu. Tämä valkoverinen nuori mies katsella maurottaa kuin kissa hiiren perään. Eikä se taitaisi mikään pahasopuinen mies ollakaan, "herttasia" lehtiä on tässä ympärillä. Mutta ei se ole ainoa paras. Tästä jos hypätään pieni polveke, niin täältä löytyy vielä pulskempi poika. Näyttäisi niinkuin se olisi jokin mestarismies, joko nikkari, taikka jotain muuta vähäistä virkaa harjoittava, ehkä malmin nostaja.

— Eipä ne virat paljoa janota, sanoi tyttö.

— No jos ei janota, niin hypätään toinen mutka ja jos ei sekään ole hyvä, niin otetaan vielä kolmas ja tullaan kotiin takaisin. Ota sitten itsellesi kaksi kaunista nimeä: vanha ja piika, niin ei elämätä sen parempaa.

— Ettäkö vanhaksi piiaksi?

— Ei pakosta, johan minä sanoin, vaan jos näillä toisilla teillä pelkäät leivän loppuvan, niin tällä kotoisella tiellä näkyy olevan leipää niin kauan kuin hampaitakin, ja jos pitkään elät, niin puuroa viimeiseltä. Ikäsi loppuun pääset onnellisesti jos vaan ei mitään onnettomuuksia tapahdu. Isäsi kotia näkyy joku pienempi vahinko kohtaavan. Näyttää kuin ruokatavarata katoaisi, eli on jo kadonnut. Ruuniveristä, vanhan puoleista miestä arvelevat siihen syylliseksi.

Anaski katsoi vielä viimeiseksi kolmen lehden nostoilla onnen pääpykälöitä ja silloin se oli teko tehtynä. Poislähtönsä varusti hän siksi ajaksi, ettei tyttö ollut porstuassa, kun hän siitä läpi kulki. Tyttö rupesi kohta kantamaan leipiänsä aittaan ja huomasi, että yksi leivistä oli kadonnut. Hän katseli, mutta eihän sitä mistään löytynyt, Anaskin ennustaminen oli käynyt toteen. Mutta hänelläpä olikin nyt kokonainen lämmin leipä veneensä kokassa, ei tarvinnut iltasesta olla huolissaan.

Viimein tyttökin arvasi, että ruuniverinen mies sen leivän otti mennessään, vaan ottakoon.

Jauhopuuhassa.

Viimeisiä kertoja oli Anaski sinä kesänä uskottelemassa ahvenien ruokahalua, kun muutamana iltana suuri jauhovene tulla jöllötti etelästä päin. Purjeen avulla sitä kaksi miestä kuljetti eräälle maakauppiaalle. Illan hämärässä ankkuroivat miehet veneensä vähän ulommaksi maasta ja menivät taloon yöksi.

Anaskipa ei joutanut sinä iltana nukkumaan. Hän hiipi yön tultua veneeseensä ja jauholotjan luokse, hiilasi ankkurin ylös pohjasta ja alkoi mennä lekutella myötätuulen mukana. Pitkän matkaa hän jo ennätti kulkea, kun vene tarttui kiinni kiviseen luotoon. Anaski koetti sauvomella saada venettä irti luodosta, mutta tuuli sen aina uudestaan lykkäsi kiinni toiseen paikkaan, sillä luoto oli pitkä. Viimein laskeutui pohjasta jaloin työntämään, mutta mitkään keinot eivät auttaneet. Kärsivällisesti teki Anaski työtä aamuhämärään asti, jolloin varsinaiset kulettajat tulivat kiireesti irtipäässyttä venettään katsomaan.

— Mitä sinä ukko vuohkaat meidän veneen kanssa? sanoivat miehet vihaisesti Anaskille.

— Mitä? tarristautui Anaski puolestaan vihaiseksi miehille. Kaikellaisia tallukoita lähetetäänkin jauholastia kulettamaan, kun panevat niin löyhästi kiinni, että pääsee irti. Jos en minä olisi sattunut tähän tulemaan ja suurella vaivalla pidellyt ulompana kivistä, niin kappaleina olisi koko veneenne ja jauhot järven hyvinä.

Miehet muuttuivat Anaskille kiitollisiksi, antoivatpa vielä markan siitä hyvästä, kun on heidän venettään varjellut.

Järvessä polskuroimisen perästä tuli Anaskille kiire lähteä etsimään lämmintä uunin päällystä. Rantalassa olivat parhaiksi nousseet yöuneltaan, kun hän tallusteli tupaan märkine housuineen.

— Nuotallakos Anaski on ollut? kysyi isäntä.

— Enpähän niin nuotallakaan, jupisi Anaski kiivetessään uunille. Jauhoja olisin saalistanut tämän kylän köyhille pitkän talven varaksi, vaan eihän tuosta yksinään tullut mitään.

— Mitenkä sinä jauhoja puuhasit?

Anaski kertoi yönsä vieton alusta loppuun aivan rehellisesti kuin tavallisen asian ja harmissaan jatkoi:

— Kyllä ne taas tämänkin kylän kasakkaukot talven tultua kävelevät pussin kanssa talosta taloon jauhokopran perässä, vaan ei ne ole silloin ottamassa, kun saisi ilman rukoilematta, ei niin paljon että avuksi tulisivat.

— Mistäpä ne ovat sen tietäneet, ja jos olisivat tietäneetkin, niin eipä semmoiseen toimeen suu syyhy, siitä ei päätä silitetä.

— Mikä siitä tulee? vastusti Anaski. Ei tuosta ole seurannut tämän enempää, vaikka huolettomain tavaran korjuulla olen elänyt suurimman osan ikääni.

— Minkä hyödyn siitä nytkin sait, muuta kuin että housusi ovat märkänä, nauroi isäntä.

— Harvoin minä aivan hyödytöntä työtä olen tehnyt, eikä tämäkään yritys mennyt aivan mitättömiin. Tuossa on markka, joka on tämän yön tienestiä.

Samassa heläytti hän rahan uunin hyllylle.

— No mitenkä veneellinen jauhoja muuttui markaksi?

— Täytyy ottaa häntäkin, kun ei koko härkää saa käsissään pysymään… Sain tämän markan siitä hyvästä, kun en vienyt sitä venettä sen etemmäksi kuin tuonne luotoon asti.

— Mihinkäs oli aikomus viedä?

— Tuonne toiselle rannalle, jossa on hakattu kaski.

— Entä siitä?

— Sinne kaskeen puitten ja risujen alle olisin kantanut joka säkin, niin jopa olisi kelvannut köyhäin talveaan viettää. Nyt ne jäivät kuppien pohjia nuoleksimaan, vaan en minäkään heitä säälittele, mitäs eivät tulleet avuksi.

— Taisi olla viisainta, etteivät tulleet, ja se se olisi ollut viimeinen paha teko Anaskillekin. Sen tekosen tehtyä olisivat vieneet "vanhaan taloon" povariksi, puheli isäntä.

— Jopa täältä olisi joutanutkin, sanoi Anaski köllähtäen kiukaalle lepäämään yötyön perästä. Ahvenetkin ovat herenneet ottamasta onkea ja milläpä enään povanneekaan, sietäisi saada uudet kortit.

Perunoilla eläminen.

Onkima-ajan loputtua loittoni Anaski rantamailta vähän ulommaksi. Siellä harvemmin käydyillä seuduilla oli tulopuoli runsaampaa. Tuon tuostakin sieltä pyörähti tyttäriltä kymmenpenninen, kun niille osasi hyviä naimaonnia ennustella, ja pistivätpä poikasetkin lantin, kun saivat kuulla säveliä Anaskin komopuusta. Vanhempaa väkeä hän huvitteli juttelemalla niille oikein kouraan tuntuvia valeita. Anaski otti edeltäpäin aina tarkan selon siitä, mikä missäkin kelpaa ja asettui aina sen mukaan.

Vähän syrjässä muista taloista oli Rautiaisen mökki. Sinne meni Anaski ja ilmoitti mökin miehelle kahden kesken, että häneltä saisi perunoita, eivätkä maksaisi sen enempää, kuin että elättäisi häntä jonkun aikaa. Mökin mies oli tuumaan taipuvainen, vaikka tiesi hyvin ettei Anaskilla ollut omistaan niinkään monta perunaa, kuin varpaita jaloissaan.

Jo ensimäisenä yönä tulla pölkähti kannannainen perunasäkki mökin kotaan. Päivät makaili Anaski uunilla, eikä ollut huolta syömisestä, sillä ruoka tuli talosta. Perunoita keitettiin kolmasti päivässä, niitä kun oli niin runsaasti, sillä Anaski kävi joka yö kantamassa uusia.

— Saatte niitä syöttää eläimilläkin, kehoitti hän, kun ei säkki tahtonut aina iltasella joutua tyhjäksi.

Nyt lyötiin muuripata täyteen kiehumaan, survottiin ja annettiin kaikille eläimille. Sitä tekoa kesti useita viikkoja. Niin ihmiset kuin eläimetkin tulivat jaksavaan perunakuntoon. Anaski itsekin lihoi helpoilla töillä kuin eläkemies ainakin.

Viimein kylmenivät ilmat ja alkoi vihmoa lunta.

— Taitaa olla terveellistä, että minä muutan majaa, sanoi Anaski, ja mökin joukot arvelivat samaa.

Hän siirtyi kesäisille laitumilleen, povaillen ja komopuuta kilkutellen nuoren väen syysiltojen ratoksi ja oman suun hoitamiseksi. Tulipa muutamain päiväin perästä joku tuolta Anaskin kyläilyseuduilta ja kertoi että siellä on perunan varkaita liikkunut.

— Mistä ne ovat varastaneet? kyseli Anaski.

— Ei tuolla muut sano huomanneensa varkaan jälkiä, kertoi vieras, vaan Rautiaiselta kuuluvat syöneen pellon aidan takaa kuopan aivan tyhjäksi.

— Lieneekö noita hyvin kaukaiset syöneet, sanoi Anaski.

— Ehkä tämä Anaski tietääkin niistä jotain, tämähän liikkui sielläpäin, arvelivat muut.

— Miksikä minä en tietäisi, myönti Anaski. Kun menet sinne päin, niin sano Rautiaiselle, ettei hätäile mitään niistä perunoistaan, itsehän se ne söi, minä vain kannoin valmiiksi.

— Semmoistako se olikin! rupesivat toiset nauramaan. No löytää se tuo Anaski elatuskeinonsa ja elättäjänsä.

— Mitäs hän rupesi niin mielellään elättämään, eikä neuvonut missä hänen oma perunakuoppansa on. Tottahan minä otin missä lähinnä oli.

— Niin, vaan saisit nyt käydä ereyksesi korjaamassa, nauroivat toiset.

— Mitenkäpä se korjautunee, syöty ei palaudu. Enkä minä joudakaan, pitää tästä lähteä järvien jäähän mentyä katsomaan rautatietyötä, että millä tavalla se sujuu, kun kuuluvat sitä parhaallaan tekevän.

Kertomus rautatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.

Puoliväliin kului Anaskilta talvi katsellessaan rautatien työtä. Siellä hän oli elänyt hyvänä poikana, vieläpä rikastuikin niin paljon, että oli palatessa uudet kortit ja muutamia lanttia taskussa. Povaaminen tuli uusilla korteilla paljon juhlallisemmaksi ja halukkaille kuulijoille oli verestä tarinata monenmoista, mikä mitäkin miellytti. Ihmeellisintä oli ollut Anaskista järven täyttäminen ja siitä hän muodosti kertomuksen omaan tapaansa.

— Nytpähän ne viimeinkin löysivät sen helvetin, hän kertoi. Minä olen ikäni ajatellut että missä se on ja kun keisari sallii sen olla, ettei kärryytä kiviä täyteen. Nyt ne sen viimeinkin löysivät ja näkyipä saavan kiviä kitaansa, kun satoja miehiä ja hevosia niitä monta kuukautta vetivät. Mutta kyllä olikin pahuus syvä, pitkän ajan perästä aina sorot kohosivat pohjasta, kun kivikuorman kaatoivat. Sen vanhan "tulimaisen kattilan" olivat nostaneet rannalle jäähtymään ja lähtivät sitä sitten viemään Venäjälle, jossa kuuluttiin tarvittavan sotaväelle suurempata vellinkeittokattilata, että saisi yksillä tulilla joka miehelle asti. Se olikin semmoinen muuri, ettei sitä akat nosta tulelta pois. Sata hevosta ja yhtä monta miestä pantiin viemään, eikä sittenkään kulkenut kuin tuuma ja tiima. Maantietä kun ajettiin, niin puut nojautuivat maata myöten kymmeniä syliä laajalta, aivan kuin ruohokko veneen kupeella. Sattuipa sitten tuolla Lappeenrannan luona kulkemaan tie lähitse kalliota, johon kattilan laita jysähti niin että lohkesi kyynärän pituinen läikäre irti. Minä olin ajamassa jälkimäistä hevosta ja kun näin lohkiamisen, niin hyppäsin tielle ja mukellutin lohenneen kappaleen turkin povelle piiloon.

— Mitä se Anaski sillä teki? kysyivät kuuntelijat.

— Mitäkö sillä? Niin hyvää vaskea ei meidän aikana ole enää missään. Kun menin myömään vaskisepälle, niin se luuli kullaksi ja antoi hyvän hinnan. Sitä vaan kadun, kun en samalla tiellä kolhaissut toista suurempata läikärettä, niin eipä olisi hätäpäiviä.

* * * * *

Talon emäntä, vanha vakava ihminen, oli kuunnellut Anaskin kertomusta ja kysyi:

— Tottako vai leikkiä ne ovat nuo Anaskin puheet? Tokko sinä milloinkaan luotat Jumalaan, muuta kuin tuohon varastamiseen ja valehtelemiseen?

— Luotin minä kerran siihenkin, sanoi Anaski vakavasti.

— Milloinka tuo sattui?

— Muutamana syksynä se sattui. Ahvenet eivät ottaneet enää onkea ja minä makailin tuolla Kuikkasaaren kalasaunassa ja lämmittelin sitä. Siellä lämpöisen saunan lauteella ajattelin, että heitän pois nuo entiset pahat tapani ja elelen täällä yksinäisyydessä elämäni loppuun asti, kylläpähän herra huolen pitää, kuuluuhan tuo ennen Eliastakin elättäneen sillä lailla, että korppi on kantanut joka aamu leipää ja lihaa. Pian minulta loppuivat entiset eväät ja makailin sitten korvakuulolla, milloinka alkaisi jotain evään tuojaa ilmestyä. Ensimältä aina nukahdinkin, mutta kun rupeama alkoi venyä kovin pitkäksi, ei tullut enää unikaan ja odottaminen alkoi tuntua ikävältä. Sorsat vain karnuttivat rantasilla ja kuikka parkui selempänä. Viimein jo potkasin ovenkin selälleen, että jos tänne ei osanne tulla, kun on ovi kiinni, ja jos tuolla kuikalla lienee jotain tuomista, ja se vonkuu sisään päästäkseen. Multa ei siitäkään ollut mitään apua, kuikan omissakin suolissa mahtoi nälkä kurista. Toista vuorokautta minä siinä makailin syömättä, vaan sillä minä sen jo uskoin ja ajattelin että toisilla keinoilla minut on luotuna elämään. Toisen päivän iltana myöhällä soutelin Mäntylän rantaan ja kävin tuulimyllyltä kähveltämässä jauhosäkin selkääni ja nytpäs erosi taas nälkä.

— Vai semmoista se Anaskin Jumalaan luottaminen olikin, puhui emäntä toisten hullumpien nauraessa. Etkö sinä ajattele koskaan kuolematasi ja hommaa jotain valmistuksia sitäkin varten?

— Jo minulla on sen verran valmistuksia kuin muillakin ja miltei vähän enemmän, sanoi Anaski. Haudankaivajata olen pyytänyt pystyttämään hautani päälle vanhan viuluni pohjan ja eläissäni kirjoitutan siihen sanat että

minä vaivainen mato ja matkamies, vaeltanut monta vaarallista retkee ja odotan ehdon hetkee.

Mitäpä siihen olisi ollut syrjäisillä sanomista, he kuuntelivat valmista.

Aisamäessä "pelimannina".

Vaikk'ei Anaski ollut herkkä suuttumaan niin sattui sitäkin toisinaan. Muutamana kesänä olivat hänen kotikylänsä viimeisetkin talot muurauttaneet tupiinsa uloslämpenevät tiili-uunit ja se oli Anaskin mielestä sellainen tyhmyys, että hän suuttui. Hän pisti viulunsa konttiin ja lähti kävelemään syrjäiselle Aisamäen kylälle, jossa oli vielä savu-uunit vallalla. Ihmiset olivat täällä vähempi tietoisia ja siksipä ei sopinut ihmetellä, jos häneltä jo ensimäisessä talossa kysyttiin mitä varten vieras matkustelee.

— Tulin vaan vähäksi aikaa tänne savutupien puolelle, selitti Anaski matkansa tarkoitusta. Siellä rantamailla ovat rikastuneet niin ettei löydy enää savu-tupaa kuin parissa pahasessa mökissä. Ne uloslämpenevät tuvat haisevat niin "ulolle", etten minä niissä halua asua.

— On täällä vielä vieraan tarpeeksi savua, sanoi Aisamäen mies. Mutta halu näilläkin olisi päästä siitä erilleen. Köyhyys on vaan vastuksena, kun eivät jaksa ostaa tiilejä ja teettää uloslämpeneviä uuneja.

— Älkää hyvät ihmiset turmelko tupianne niillä uloslämpenevillä uuneilla, varoitti Anaski. Ei niissä ole oman maan hajua, eikä niissä säily ihmisetkään terveinä. Savu se pitää hengittimet ja ulkopuolisenkin ruumiin karaistuna, ettei tule keuhkotaudit eikä muut kolotukset. Ihmisen mielikin säilyy niissä rauhallisena, mut anna olla kun asuvat muutamia kuukausia savuttomassa tuvassa, niin tuskin kärsitään kärpäsen puremista. Tuollakin Tervarannan Tahvolassa elivät veljekset sovinnossa ja yhtenä talona niin kauan kuin asuivat savutuvassa, mutta tuskin sopivat vuottakaan asumaan yhdessä uloslämpenevän uunin aikana… Niin se asia on… Eikö täälläkään ole sitä huomattu?

— En minä ole ennen kuullut savulla olevan niin hyviä lahjoja, sanoi Aisamäen mies. Vaimoväki varsinkin vihaa sitä ja valittavat, että näissä savutuvissa vaatteet ja kaikki savustuu ja mustuu.

Anaski jo kiivastui.

— Savustuu ja mustuu. Enkelitköhän tuossa mustuu, jos akat ja akkain vaatteet mustuu… Jos minä rupean kertomaan savusta ja mustumisesta, niin se on toista tuohakkata, vaan minä en sittekään valita. Minulla oli ensimäisen Lienun aikana mökki siellä Tervarannalla ja sitä rakentaessa sattui sillä lailla, että savutorven paikalleen asettaminen jäi tuolle Tuomas Massiselle, kun itselläni oli lahnan pyyntöön lähtö. Mutta eikös vain tämä tollukka ollutkin asettanut sitä väärin puolin, leveän pään allapäin. Siitä tuli sellainen rakkine, että veti savun sisään päin ja vetipä kaikki Tervarantalaistenkin savut. Oli siinä savua yhden mökin tarpeeksi.

Minulla kasvot olivat jo kevättalvella niin mustat, että pimittivät yhden päreen valon aivan näkymättömiin. Piti aina sytyttää kaksi pärettä ja hyväpä oli jos sittenkin istui syrjin tuleen. Lienu ei mustunut niin pahasti, kun se istui aina huivi silmillä, vaan näkö siltäkin väheni sinä talvena.

Aisamäen mies ihmetteli savun paljoutta ja virkkoi:

— Onhan tuosta ollut vahinkoakin.

— Mitä vahinkoa? kysyi Anaski.

— Kun meni Lienulta näkö.

— Hyötyä siitä oli eikä vahinkoa. Näkevänä se soutaissaan pälyili pitkin rantamia ja kuka sen tietää, jos olisi alkanut pälyillä muihin miehiinkin. Vaan sen savu-talven perästä se souti vakavasti kuin kone. Jos jäi maallakin matkustaessa pari syltä jälemmäksi, niin alkoi rukoilla: älä rakas Ananias jätä, minä eksyn. — Eivät puhuttele savuttomissa tuvissa asuvat akat niin lempeästi miehiään.

— Eipä taida savutuvankaan akan sanat kaikistellen olla kovin lempeitä, huomautti Aisamäen mies.

Anaski ei luopunut väitteestään.

— Siinä on silloin muu "riena" tai on turvitellut enimmät ajat jossain ulon-hajuisessa kammaripöksässä.

* * * * *

Tätä keskustelua kuulemaan oli kerääntynyt nuorempaakin väkeä ja nepä olivat sattuneet tarkastelemaan Anaskin konttiakin ja huomanneet siellä näkyvän viulun kaulan. Nuoret siitä heti innostuivat ja rohkein poika tuli vanhempaa väkeä salaa Anaskille tuumimaan, että sopisiko tämän viipyä yötä.

— Olisiko jotain tehtävää? kysyi Anaski.

— Olisi, selitti poika. Laitettaisiin tanssit. Meillä on ollut pitkän aikaa puute viulupelistä.

— Nythän siitä puutteesta päästään, sanoi Anaski. Tähänkö ne tanssit laitettaisiin?

— Ei, kun tuohon naapurimökkiin, selitti poika. Mutta ei puhuta mitään vanhemmalle joukolle. Me nuoret levitellään sanoja toisillemme ja kun vanhat rupeavat nukkumaan, niin pistäytään silloin mökkiin.

— Tehdään vain niin, myönnytti Anaski.

Häntä oli harvemmin pyydetty tällaiseen toimeen, sillä kotikylällä tunnettiin Anaskin soiton soveltuvan enemmän mielen virkistykseksi kuin tanssimusiikiksi. Tiesi sen Anaski itsekin, mutta mitäpä hän rupesi näille sydänmaalaisille selvittämään. Jos haluavat verrytellä jäseniään viulun sävelten mukaan, niin verrytelkööt vain nuorena ollessaan.

Hän asettui taloon yöksi ja illan tultua köllähti kengät jalassa penkille pitkälleen.

— Eikö vieras heitä kenkiään… kyllä tässä tarkenee, huomautti isäntä.

— En minä heitä ennenkuin aamupuolella yötä, sanoi Anaski. Minua joskus "unikakkiainen" kävelyttelee iltayöstä ulkona ja siellä kylmettyisi jalat.

— Vai on vieraalla sellainen "virma", ihmetteli isäntä. Eiköhän tuolle löytyisi mitään keinoa, jolla saisi pois lähtemään?

— Kyllä minä keinot tiedän, koska olen kymmenistä ajanut pois samanlaisen "virman", sanoi Anaski.

— Miksikä silloin antaa olla itsessään, ihmetteli Aisamäen mies.

— Ei ne muutkaan tohtorit kykene omia tautejaan parantelemaan. Muiden luokse ne menevät. Vaan minä en ole lähtenyt kenenkään luokse, kun tästä on ollut joskus hyötyäkin.

— Hyötyäkö?

— Niin niin, hyötyä. Useita kertoja sattui siinä mökillä ollessani, että olin uneksiessani kantanut milloin jyväsäkin, milloin heinätakan. Ja kun en muistanut itse eikä muutkaan tietäneet mistä ne olin löytänyt, niin ne tulivat syödyksi ja tasaiseen tarpeeseen olivatkin.

— Onpa se merkillinen "unikakkiainen", nauroi isäntä. Jokohan viepi ensi yönäkin säkkiä kantamaan?

— Ei tarvitse talonväen olla peloissaan, rauhoitteli Anaski. Ei se ennenkään näin lumien aikana pannut säkkiä kantamaan.

Isäntä meni rauhallisena nukkumaan ja vähän myöhemmin tallusteli Anaski viulu kainalossa läheistä mökkiä kohden. Talon poika oli odottanut "pelimannin" lähtöä ja opasti nyt huolellisesti ojien ylitse, joita ei lumi ollut ehtinyt vielä tasoittaa. Hän pelkäsi tuon ikävöidyn ilokapineen särkymistä ja tarjoutui sitä kantamaankin.

— Kyllä se on varmimmassa suojassa, kun on minun kainalossani, sanoi Anaski. Tämä on kallisarvoinen viulu. Tämän kansi on tehty sadan vuoden vanhasta karsikkokuusesta ja sen tähden tämä soipikin kauniimmasti kuin kuningas Taavetin kantele… Kerran kulki täällä keisarin hovipelimanni etsimässä oikeita vanhankansan viuluja ja kun sai yhdellä sormellaan yhden kerran rampsauttaa tämän minun viuluni yhtä kieltä (tässä ei silloin ollutkaan useampia kieliä) niin väkivetoon olisi työntänyt viisisatasta, vaan ennenhän minä myön itseni, ennenkuin tällaisen viulun. Millä minä sitten aikani kuluttaisin.

Opastaja oli mielissään, kun sai kohta kuulla tällaisen ihmeviulun äänen ja tanssia sen mukaan. Toiselta puolen pyrki huolettamaan, että miten kallispalkkainen näin arvokkaalla viululla soitteleva "pelimanni" mahtanee olla. Mökkiä lähestyessä hän jo varulta kysäsi:

— Paljonko olette ottanut yön soitosta?

— Ei minun ole milloinkaan tarvinnut itse määrätä, vastasi Anaski. Antaisihan ne pelistä ja tanssista hurmaantuneet nuoret viimeisetkin penninsä ja paidankin päältään, vaan enhän minä ole niiltä ottanut kuin kahvikupposen ja jos lisäksi pötkytupakan. Se on sitten eri taksa kun olen soittamassa rikkaille ja herroille.

— Oletteko ollut herroillekin soittamassa?

— Saisit tuon jo arvata kysymättä.

Opastajalle tuli kiire joutua edeltäpäin lupaan. Anaski aavisti, että se menee tekemään valmistuksia hänen tulolleen ja kopisteli kenkänsä puhtaaksi lumesta. Mökin emäntä olikin jo kahvipannussaan käsin ja ennen tulleet siirtyivät kunnioittavasti syrjään pöydän päästä, soittajan paikalta. Anaski asettui siihen ja katseli tyytyväisenä tanssisalia, sillä siinä oli sisään savustava uuni ja laipio kiiltomusta. Hän alkoi väännellä viulun tappeja ja rampsautella sormellaan kieliä. Kaikki kuuntelevat korvat porhollaan, Jopa se on kaunista. Olla vain enemmän.

Mutta Anaski ei ollut kiireinen. Hyväkin kone tarvitsee asettaa kuntoon. Oli etsittävä pihkoitettu harjanpää, johon jousen jouhia teroitettiin. Sitten jo saivat odottajat kuulla eri kielen kurahduksia ja se näytti aivan lihaksia iiikauttelevan.

Anaski asetti viulunsa pöydälle. Hän tahtoi saada ennen soittamaan ryhtymistä varmuuden, kelle tuota kahvia keitettiin. Kohta tulikin varmuus. Soittajan suuta sillä suittiin. Olisi annettu vaikka koko pannullinen, mutta Anaski tyytyi neljään kuppiin.

Nyt olivat palkat suussa ja silloin sopi alottaa. Vielä muutamia jousen juoksutuksia kieleltä toiselle ja sitten alkoi varsinainen "peli". Se muistutti hyvin paljon voitelemattoman ja vanhuuttaan ravistuneen silppukoneen säveliä, kun sitä pakkas-aamuna jossain ladon ylisillä pyöritetään. Erotus oli vain siinä, että Anaskin kone soi kuumassa tuvassa ja paljon epätasaisemmassa tahtilajissa kuin silppukone. Hän ei viitsinyt vanhoja sormiaan hyvin paljon hypitellä koneen kielillä, vaan antoi jousen kahnuttaa ne äänet mitä neljästä kielestä löytyi, ja kyllä sieltä tuli ääntä aivan lakkaamatta. Anaski olisi sallinut nuorten ryhtyvän toimeen, mutta ne vain istuivat ja töllistelivät toisiinsa. Tämä tahtilaji näytti olevan näille aivan outoa, vaikka sen piti olla vanhan ajan valssia, johon kotikylän pojat tiesivät sanatkin, että "tie uunille, tie uunille, se on valssia, se on valssia". Mutta eihän nämä syrjäisellä kylällä kasvaneet pystyneet yrittämäänkään. Täytyi alottaa uusi peli, jota kotikylän nuoret nimittivät "Anaskin jätkäksi", vaan jolle vanhempi väki oli keksinyt jätkyttelysanat: "oikein hupsua, oikein hupsua". Anaski ei näistä nimityksistä pahastunut. Siitä hän pahemminkin pahastui, jos nuoret antoivat mennä pyytämänsä "pelin" hukkaan. Kotikylän nuoret tiesivät tämän ja antoivat jalkojensa jytistä vähääkään tapailematta Anaskin tahtia. Mutta kun nämä aisamäkeläiset nyt viimeinkin lähtivät lattialle, sotkeutuivat he heti kohta ja jäivät seisomaan. Useita kertoja he yrittivät, mutta joka kerta kävi samoin. Jo tuli rohkein pyytämään, että jos hyvä "pelimanni" soittaisi jotain toisia, eivät he tätä osaa.

— No soitetaan toista, sanoi Anaski.

Hän lisäsi tähän toiseen peliin muutamia tempauksia, joten se kuului: oikein, oikein, oikein hupsua, mutta eihän nämä päässeet sittenkään entistä pitemmälle. Anaski pysyi pitkän aikaa kärsivällisenä ja vaihtoi vielä pari kertaa peliä. Multa kun ei sittenkään ruvennut sujumaan, suuttui hän viimeinkin, pisti viulun kainaloonsa ja virkkoi lähtiessään:

— Kumma kun tämän kylän nuoret eivät osaa tanssia. Vaan kun minä soitan tuolla Tervarannalla, niin siellä menee tupa yhtenä jytynä.

Tämän yrityksen perästä eivät Aisamäen pojat pyytäneet Anaskia "pelimanniksi".

Aamusella oli hän katselemassa kenkiään, kun isäntä tuli tupaan ja alkoi kysellä yön kulusta.

— Onko vieras saanut hyvästi nukkua?

— Viimeiseen solmuunpa vetelin.

— Eikö unikakkias kävelyttänytkään?

— Tunnustelen minä noista kengänkannoista, että on se jossain asti kuleskellut.

— Löytyikö tuolta mitään säkkiin?

— Ei ole mukanakaan sellaista selässä kannettavaa säkkiä. Mutta muistelee tämä suukoppula saaneensa jotain kuumaa tänne nahkasäkkiin.

Iltapakina.

Anaskilla ei ollut tapana tuppautua toisten keskinäisiä puheita sotkemaan, josta syystä harvemmin nähneet luulivat häntä huonokuuloiseksi. Niinpä hän toista päivää Aisamäessä majaillessaan kuuli keskustelun, josta joku olisi kysynyt kunniansa perään, vaan Anaski sille vain salaisesti nauraa hymähti. Talon miehellä oli näet ulkotöille lähtö ja kun hän tapasi tuvan edessä emäntänsä, sanoi hän sille:

— Ota sinä pois avain ruokahuoneen ovelta. Tuo Anaski saattaa siepata sieltä leivän konttiinsa.

— Mitä joutavaa, kuului emäntä sanovan. — Ei ulvova susi pahaa tee… Suuri valehtelija koko ukko.

Tämä se Anaskin sai hymähtämään.

Toisessa yöpaikassa ei tullut enää kukaan pyytämään "pelimannikseen", vaikka hän iltahämärissä omaksi ja talon lasten huviksi kitkuttelikin vähän aikaa "oikein hupsua" ja "tie uunille".

Vanhemman väen kokoonnuttua kääntyi puhe vakavampiin asioihin, Isäntä sattui kysymään, mistä asti Anaski on matkustellut, jolloin tarjoutui sopiva tilaisuus antaa aisamäkeläisten ymmärtää mikä mies hän on.

— Tulihan sitä ennen aikaan liikutuksi melkein ympäri Suomen, sanoi Anaski. Ihmiset olivat vielä siihen aikaan tuhmempia ja pahempinäköisiä ja minuakin tarvittiin. Pitipä käydä kerran Pietarissakin.

— Vai Pietarissa asti. Näinkö vain talo talolta, jalkapatikassa?

— En minä joutanut silloin näin hitaasti matkustelemaan. Minä olin niinä aikoina paremmassa varressa, partakin niin muhkea ja musta, ettei kellään koko tässä läänissä ollut sellaista partaa. Ja sen parran vuoksi minut Pietariinkin lähetettiin, vieläpä itsensä keisarin hoviin.

— Sitäkö muhkeata partaa näyttämään? epäilivät kuulijat.

— Ei partaa näyttämään, vaan toimittamaan tärkeätä asiata, oikasi Anaski. Keisari oli käskenyt ostaa itselleen täältä Kuopion markkinoilta kaksi kiiltomustaa oritta vaunupariksi. Helpostihan se oli herroilta suoritettu, kun eivät niin varakkaalle miehelle ostaissaan tarvinneet hinnallakaan tinkiä. Vaan sitten niille tuli paha pula löytää mies, jonka julkeaisi lähettää viemään. Ne kävelivät puolen päivää ympäri kaupunkia löytääkseen mieleistään miestä ja jopa viimein huomasivat minut torilta, jossa olin jänisnahkoja myömässä. Ne heti tulivat puhumaan asiastaan. Minä siinä estelin, kun oli toinen nahkakuorma myömättä ja tuumittelin, että jospa joku entisistä hevosten omistajista veisi mielellään perillekin. "Ei niistä ole", sanoivat herrat. "Ne ovat parrattomia ja muultakin muodoltaan kovin kaituraisia."

No mikäpä siinä. Minä jätin herrat myömään jänisnahkoja ja läksin itse ajaa karauttelemaan Pietariin. Ja niinpä luulen, ettei ole ennen eikä jälkeen niin komeasti ajettuna Kuopion ja Pietarin väliä. Kaksi korskuvata, kiiltomustaa oritta aisoissa ja ohjaksissa tuskanpunakka mies, parta musta ja leveä kuin kummankin oriin häntä yhteensä. Muut tietä kulkevat hökeltäytyivät jo paria viittaväliä ennen tiepuoleen ja jäivät siihen avossa suin katsomaan. Sakeinveriset seisoivat vielä minun palatessanikin samalla paikalla ja kysyivät, että mikähän oli se punakka, mustapartainen suuri herra, joka tästä ajoi silkiltä välähtelevillä hevosilla?

Se nyt ei ollut mikään kumma, jos nämä typerät maalaiset jäivät töllistelemään, vaan mille kadulle lienen Pietarissakin kääntänyt hevoseni, niin heti oli tie auki ja miehillä hatut kourassa. Kesken syöntinsä juoksi keisarikin kartanolle, kun oli nähnyt minun tulevan, ja vei suoraan omaan kammariinsa. Siellä heti sikaritupakat palamaan ja puhelemaan markkina-asioista. Kohta toi piika korppukahvit, eikä ennättänyt sikari palaa loppuun kun jo käskettiin syömään, oikein tuukkipöydälle, johon oli vierasta varten täräytetty sianlihapaistia. Sitä oli oikein näköjään, niin ettei tarvinnut suutaan narrata. Keisari vielä kivotti syömään kovasti, kun on tehnyt pitkän matkan.

— Söitkö kovasti? kysäsi jo joku kertomuksen lomassa.

— Jo minä söin, vakuutti Anaski. Solauttelinpa silmän kuvaimessa kymmenkunta suurinta viipaletta liivin povellekin, ettei tarvinnut paluumatkalla pyytää tienvarsitaloista muuta kuin leipää.

Kertomus alkoi huvittaa kuulijoita yhä enemmän ja joku kysäsi:

— Eiköhän tuolta olisi annettu paluumatkaksi evästä ilman liivin povelle solauttelematta.

— Kaikkea sinäkin arvelet, ihmetteli Anaski. Olisihan sieltä annettu vaikka hevoskuormittain, vaan minäkö olisin häväissyt itseni ja oman läänini ottamalla evästä, tai jotain palkkaa. Ei niin köyhän tavalla pidä liikkua sellaisessa kaupungissa ja sellaisten miesten asioilla. Meillä oli tärkeämpääkin keskusteltavaa ja minä selvitin siellä ollessani yhden niin tuiki tarpeellisen lakipykälän, että jos ne riivatut nihilistit olisivat antaneet keisarin elää ikänsä loppuun, niin kuka sen tietäisi kuinka rikas mies minä olisinkaan ja aisamakeläiset olisivat tänäkin päivänä vapaita kaikista veroista ja muista maksuista.

— No elähän mitään, ihmettelivät aisamäkeläiset. Minkä lakipykälän selvitys se yritti sellaisen onnen tuoda?

— Olipahan vaan naimiskauppa-pykälä… Siinä syönnin jälkeen istuskellessa alkoi keisari kertoa, että hän ostatti nämä mustat hevoset surun aikana ajellakseen, kun häneltä kuoli vanhin poika, perintöruhtinas, jolta jäi kihlattu morsiankin. Suru oli ollut haihtumaisillaan, kun jälelle jäänyt morsian oli ollut mieleinen seuraavallekin perintöruhtinaalle, mutta silloin huomattiin, että laki estää sellaisen liiton nuoremman veljen kanssa. Minä rupesin tuota asiata ihmettelemään ja sanoin ettei laki sellaista kiellä. Niin minun neuvonantajani selittävät, sanoi keisari. Mitä tolkeroita lienevät, väitin minä ja aloin kertoa, että siellä meidän pitäjässä. Aisamäessä, sattui aivan vasta sellainen tapaus, että vanhimmalta veljeltä jäi kihlattu morsian ja se pääsi nuoremman veljen kanssa naimisiin ilman mitään esteitä. Sen kuultua riemastui keisari tavattomasti ja sanoi: olipa onni, että Aisamäessä sattui sellainen tapaus, muuten tässä olisi surtu tiesi kuinka kauan ja kaikki asiat olisivat menneet päin mäntyyn. Vieläpä lisäsi, että aisamäkeläisiä on tästä hyvästä muistettava jollain suurella lahjalla, josta sitten minun kanssa sovitaan, kun tulen häihin, sillä, vakuutti hän, Anaski on niissä häissä ensimäinen vieras.

— Vai niin, ihmettelivät aisamäkeläiset. Mikä siinä tuli esteeksi, kun ei ole mitään kuulunut. Eikö keisari muistanutkaan?

— On hän muistanut, vaan kun ei häidenlaitto-touhussa joutanut kukaan kutsumaan suullisesti, niin oli lähettänyt virkamiesten mukana kutsumakirjeen.

— Mihinkä se hävisi? utelivat kuuntelijat.

— Mihinkä… Tuolta löysin löytönäni talvitien suusta rysästä. Se entinen ylpeä vallesmanni oli tuodessaan lukenut sen kirjeen ja kun näki, että minulle ja aisamäkeläisille on sellainen kunnia ja onni tulossa, niin oli viskannut kirjeen jäälle, josta se sulan tultua osautui minun haukirysääni, vaan mitäpä sillä enää teki, se oli myöhäistä.

Anaski lopetti juttunsa sen illan osalle, eikä hänen tarvinnut illallista syömään ruvetessaan katsella omaa konttiansa, talosta annettiin aivan pyytämättä.

Kosinta-ajoiltaan.

Anaski ei ollut erittäin ystävällisellä kannalla kotikylänsä emäntäväen kanssa. Emännät eivät pitäneet Anaskin tupatarinoista, niissä kuu ei kaikistellen puhuttu heidän sukupuolestansa kyllin suurella kunnioituksella. Aisamäelle ei ollut tällainen ynseys ennättänyt levitä. Siellä alottivat emännätkin työnsä lomassa keskustelun. Alamäen emäntä oli kyllä huomannut, että Anaski laskee liikojakin, mutta yhtähyvin hän halusi vielä paluumatkalla tiedustella tarkemmin perheoloista ja kysyi:

— Miten nuorena Anaski meni naimisiin?

— En minä ole ollut milloinkaan naimisissa, vastasi Anaski kuten ainakin se, joka on outo koko asialle.

— Mitenkä se sitten onkaan, ihmetteli emäntä. Eihän siitä ole monta päivää, kun oli puhe, että on ollut Lienu.

— Se on aivan eri asia, jos on ollut Lienu, oikasi Anaski.

Mutta emäntä väitti, että se on hänen mielestään aivan sama.

— Ei läheskään sama, sanoi Anaski. Kun mennään naimisiin, niin silloin annetaan sitoa itsensä aivan kuin pihtiin. Siinä pitää olla monet todistajat, kolminkertaiset kuulutukset ja heilutukset. En minä ikinä semmoiseen solaan…

— Eikö sitten Anaski ja Lienu olleetkaan vihityt?

— Jo toki. Mitenkäs muuten. Enhän minä ristitty ihminen ilman vihkimättä…

Emäntä joutui ymmälle.

— En minä ollenkaan ymmärrä sellaista avioliittoa, että on vihitty, vaan ei kuulutettu, hän sanoi. Onkohan se ollut aivan kunniallinen avioliitto?

— Sen kunniallisempaa avioliittoa ei ole ollut kellään kuin minulla ja Lienulla, väitti Anaski. Sitä ei tehty salassa eikä pimeänä aikana. Noin viikkokautta ennen juhannusta lähettelin sanoja kolmelle kylälle, että joka haluaa tulla minun kanssani yksiin leipiin, niin tulkoon ensi perjantaina aamiaisten aikana Kuikkaluodon kalasaunalle. Lienu tuli ensimäiseksi ja kun olin ikään nostanut keittopadan tulelta, niin kutsuin syömään. Siitä se alku lähti. Päivemmällä tuli kauniimpiakin, vaan kun pata oli tyhjä, niin ne saivat mennä niine nokkinsa. Pari päivää myöhemmin sattui maisteri tulemaan saman saaren rannalle kalastamaan ja se vihki.

— Oikea maisteriko? epäili emäntä.

— Aivan oikea maisteri. Paljon kuuluikin lukeneen, vaan miten lienee sitten vähän ressaantunut, niin että joutui tänne meidän kylälle kalamaisteriksi. Mutta "rontisti" siltä sujui vihkiminen. Lienun hameenhelmat lepattelivat, kun maisteri juhlallisella äänellä varoitti muistamaan, että mies on vaimon pää niinkuin kissa on hiiren pää. Olipa hätäpäissään pudottaa sormuksenkin kesken vihkimisen.

— Oliko siinä kumminkin sormus? kysyi emäntä.

— Oli toki, vaan ei sellainen sormus, jota ei saa puretuksi, vaikka välit kuinka "kimmille" menisivät. Sormus pitää olla sellainen, että siitä saapi purkamalla vitsankin. Sellainen meillä oli ja sillä on sellainen voima, ettei kuulunut kymmeniin vuosiin yhtään poikkitelaista sanaa.

— Kun ei Anaski ole neuvonut tätä hyvää keinoa muillekin.

— Uskooko ne, jos niille neuvoo. Ei toki. Kultasormus pitää olla. Siihen paiskataan ainoatkin rahat eikä sillä ole mitään virkaa. Riidellä katistetaan koko ikänsä, kun ei ole taika-asetta millä sotkokset selvittelisi.

— Mistä se Anaskin sormus oli tehtynä, joka oli niin hyvä taika-ase?

— No eikö tuota jo ymmärrä kysymättä, että vitsaksesta se oli tehty, oikein sujakasta koivuvitsaksesta.

— Ja sitäkö Lienu rupesi kädessään pitämään ja suojelemaan?

— Mikä uskollinen aviovaimo se olisi, joka ei vihkisormustaan suojelisi. Käsivarressaan toki piti nukkuissaankin ja kun joskus järvelle lähtiessä sattui hankavitsa katoamaan ja käskin, että pistä tuo vihkisormuksesi, niin olipa siitä siihen raskiko vähäksikään aikaa panna sormustaan kulumaan.

— On ollut Anaskilla hyvä Lienu, kiitteli emäntä.

— Läheinen olen kiittämään, vaan sanon kumminkin, että harvemmassa niitä sellaisia löytyy. Ei sattunut enää minullekaan toinen Lienu yhtä hyvä.

— Joko se oli toinenkin?

— Oli muutamia päiviä kokeella, vaan ero meille tuli.

— Lienuko sekin oli nimeltään?

— Ei se taitanut olla Lienu, vaikka niin minä sitä vanhalta muistilta kutsuin sen vähän aikaa. Sahviira-nimisen minä olisin alun perin ottanut, vaan täällä päin ei ollut sen nimisiä.

— Minkä tähden Sahviiran?

— Ennenkin on ollut Ananias ja Sahviira ja siitä Sahviirasta on sanottuna, ettei se mennyt muille ilmuuttelemaan, jos Ananias kätki jotain emäntänsä tieten.

— Ilmotteliko Lienu?

— Ei ensimäinenkään Lienu ilmotellut, mutta sitä toista minä aloin jo vähän epäillä ja siitä syystä meille tuli erokin niin pian.

— Joko ennätti sanoa?

— Ei tuo vielä ennättänyt, vaan se oli paha merkki, kun jo toisessa yöpaikassa alkoi kysellä millä keinolla minun konttiini on leipä ilmestynyt. Ensimäinen Lienu ei pyrkinyt sellaisia salatuita asioita tutkistelemaan. Minä huomasin ettei se tule entiseksi sillä, jos muuttaa nimenkin, ja läksin jo iltayöstä kävelemään yksinäni "poikki maiseen". Sen jälkeen ei ole tavattuna ja saattaa mennä pitemmän aikaa ettei tavatakaan.

— Taitaapa vain olla ikävä sitä ensimäistä Lienua, arveli emäntä.

— Tuntuuhan se vähän yksinäiseltä, kun ei ole ketään korvan juuressa kitajamassa, myönnytti Anaski. Mutta onpa minulla viulu, jos alkaa korva kovin kaivata.

Anaski jo kamuilikin viulussaan ja emäntä meni tarinaan tyytyväisenä töillensä.

Kalastus-oppaana.

Ei kukaan tuntenut Onkiveden ja Karvaselän ahvenluotoja ja salakareja tarkemmin kuin Anaski. Hän oli kymmeninä kesinä mittaellut ja koplotellut ne niin moneen kertaan, että olisi ansainnut luoto-insinöörin arvonimen, vieläpä kunnian tulla mainituksi suurten tutkijain rinnalla. Mutta nämä Anaskin tutkimukset hävisivät hyödyttöminä, kun hän ei osannut menetellä tutkijain tavalla, käydä ulkomailla oppimassa miten luotoja tutkitaan ja millaisilla vehkeillä. Anaskilla oli vain pahanpäiväinen riippanuora ja pitkä seiväs, jossa ei ollut yhtään numeroa. Muistissaan hän säilytti luotojen paikatkin ja miten syvällä ne ovat. Ei ollut eduksi jättää kiinnitettyjä seipäitä parhaille onkimapaikoille. Toiset olisivat heti huomanneet ja vieneet vaivannähneenkin osan.

Kateellinen ei Anaski kumminkaan ollut. Jos jollekin hyvälle ystävälle sattui huono onni ja tämä kysyi neuvoa, oli Anaski valmis ohjaamaan parhaillekin paikoilleen, joissa ei tyhjää haraissut. Mutta jos ystävyys näyttäytyi pintapuoliseksi, ei Anaskikaan ollut muu kuin ihminen.

* * * * *

Pietilän miehet olivat saaneet kevätkyntönsä loppumaan ja lähtivät nuotalle, saamaan suolakalaa heinäajaksi. He vetelivät pitkän iltarupeaman ajan tyyniä jos vastarantojakin, mutta illan lähestyessä ei ollut vakassa tuskin päreen korkeudeltakaan kaloja, nekin särensinttejä ja sokeita ahvenia. Tuskin olisivat kunnon keitolle päässeet, ellei Anaski olisi sattunut melomaan heidän luokseen. Tämän veneessä olivat ahvenet aivan toista maata ja katseltuaan niitä virkkoi isäntä hieman harmissaan:

— Onkimiehet ne saavat isojakin ahvenia, vaan ei niitä nuottaan tule.

— Ei ne tule onkeenkaan, jos ei vie onkeansa niiden luokse, vastaili Anaski.

— Missä ne sitten ovat? On mekin vedelty sinne jos tännekin, vaan tuollaisia sorriaisia sieltä on saatu.

— Ei isot ahvenet ole rantarytäköissä, ne ovat tuolla väljemmillä vesillä, sanoi Anaski.

— Neuvoisit meillekin, jos tiedät, missä ne ovat.

— Kun tuosta olisi jotain hyötyä.

— No kalakeitto on aamulla edessäsi.

— Tulkaa sitten perästä, sanoi Anaski ja alkoi meloa.

Soutajat olivat jo väsyksissä, eivätkä olisi halunneet lähteä. Muutenkin he epäilivät Anaskin neuvoja.

— Ei siihen ole uskomista.

— Koetetaan kumminkin, innosti isäntä. Jos se hyvinkin tietää kalapaikat. Minä annan teille kotiin mentyä ryypyn, ja kaksikin, jos saadaan kaloja.

Se keino auttoi. Miehet virkistyivät heti.

Ensimäinen apaja antoi puoli vakallisia ahvenia ja haukia. Toisen apajan kaloista tuli vakka täyteen. Kaikki olivat tyytyväisiä ja isäntä virkkoi:

— Nyt mennään kylpemään ja syömään. Anaski myös. Annetaan nuotan olla veneessä ja lähdetään aamulla uudestaan.

Iso ahven potkitteli vakassa päällimäisenä. Renki nosti rantaan päästyä ahventa niskasta ja kysyi:

— Onko Anaski saanut ongella näin suuria ahvenia?

— Suuriko tuo on, virkkoi Anaski. Etpä ole nähnytkään suuria ahvenia. Ne ne oli jotain kun minä ennen Lienu-vainajan eläessä sain. Kolmesta ahvenen nahkasta tuli katon puolisko Kuikkasaaren kalasaunaan.

— Taisipa tulla suuri vale, epäili renki.

— Sinäkö sanot minua valehtelijaksi, joka et ole vielä ison ahvenen ikäinenkään, jopa että olisit nähnyt sellaisen.

— Se on oikein, puolusti isäntä. Anaski on elänyt niin monta vuotta, että on ennättänyt nähdä suuriakin ahvenia… Vai tuli kolmesta nahkasta katon puolisko. On ne olleet aika körrejä. Miten monta vuotta kestivät ahvenen nahat kattona?

— Olisihan ne kestäneet maan ja taivaan iän, vaan nuo Tervarannan akat kävivät repimässä kahvinsa selvikkeeksi.

Isäntä ei väittänyt valheeksi tätäkään, tuumaili vain, että olisi pitänyt kattaa uudestaan ahventen nahkoilla.

— Mikä hyvä siitä olisi ollut, sanoi Anaski. Alituinen rutina olisi kuulunut katolta. Vaan jättivätpä rauhaan, kun katoin kuusen koskuilla.

— Olisi pitänyt kieltää repimästä, tuumaili renki.

— Mene sinä akkoja kieltämään, kun ne kahvin tuskassa varastavat. Jos minä olisin niin vikkelä ottaja, niin en tarvitsisi kättä työhön puuttaa.

— Oliko Lienukin niin vikkelä?

— Mitäpä sen Lienun vikkelyyksistä, kun oli vähänäköinen. Itseni minun on pitänyt olla etunenässä. Lienu vain kätki ja siihen se oli paikallaan. Jos jotain löytyi, niin se meni vähänäköisyyden syynä.

Anaski jutteli näitä vanhoja muistoja nuottarannasta pihaan kävellessä.

Täällä oli vaimoväki lämmittänyt saunan, jonne nuottamiehet suoraapäätä menivät. Se oli ensimäinen luvattu palkinto Anaskille ja löylyn ottamisessa annettiin hänelle määräämisvalta. Isäntä kehoitti kylpemään kyllikseen ja Anaski jäikin jälemmäksi peseytymään. Kun hän joutui tupaan, ei siellä näkynytkään miesväkeä. Kohta tuli sinne renki ja virkkoi:

— Kylläpä nyt on väsynyt ja myöhäänkin siellä meni, mutta tulihan tuosta ryypyt.

— Mistä? kysäsi Anaski.

Renki näytti säikähtävän ja tapaili:

— Ilman minä vain tässä että…

Enempää ei Anaski kysellyt. Hän jo ymmärsi, miksi toiset kehoittivat jäämään jälemmäksi peseytymään. Niillä oli yhteinen sopimus, että kylpemästä tultua huuhdellaan suuta suurusvedellä. Anaski arvasi, että renkiä on kielletty siitä puhumasta, vaikka se sitten erehtyi.

Illallista syödessä juttelivat toiset kalastuksesta, vaan Anaski ei ollut enää puhetuulella. Eipä vielä aamullakaan, vaikka luvattu kalakeitto höyrysi edessä. Renki koetti antaa alkua ja kertoi emännälle Anaskin suurista ahvenista. Ei auttanut sekään. Emäntä vain virkkoi:

— On siinä sen verran totta, että pienenee ne kalatkin vuosien kuluessa.

Jo yhtyi Anaskikin puheeseen ja nostaen sormen pituista ahventa tuumaili:

— Ei näy tarvitsevan vuottakaan. Olihan nämäkin vähintään vaaksan pituisia illalla, vaan nyt näistä on enää jälellä pää ja pyrstö. Jos tätä tekoa pienenevät, niin huomisaamuna ei ole niitäkään.

Emäntä ymmärsi Anaskin tarkoituksen ja virkkoi:

— Ei nämä ole pienentyneet, vaan ei kannata keittää suurimpia ahvenia, ne suolataan.

— Kummallista, kun ei taloisen talon kannata keittää kunnon ahvenista ja minun kannattaa, ihmetteli Anaski.

— Anaskilla ei ole muuta joukkoa, huomautti emäntä.

— Onhan tuota ollut joukkoakin, vaan ei Lienukaan ruvennut siivoamaan kourantäyteistä pienempää ahventa.

— Mihinkä ne pienemmät joutuivat?

— Mihinkä? murahti Anaski. Antaa olla järvessä kasvamassa. Mistä niitä suuriakaan kasvaa, jos kaikki hottina harotaan.

Isäntä joutui lohduttelemaan.

— Huomen-aamuna keitetään kaikkein isoimmista ahvenista kun vain Anaski lähtee neuvomaan hyville apajille.

Anaski ei vastannut mitään.

— Eipä taida neuvoakaan parhaitaan, arveli renki.

— Saatan minä neuvoa, sanoi Anaski. Jääpi sinne minullekin.