Produced by Tapio Riikonen

RIKOLLISTA TYÖTÄ

Kirj.

Kauppis-Heikki

WSOY, Porvoo, 1921.

I.

Risto Malinen oli Malilan talon omistaja. Tämä sama suku oli siinä asunut useita miespolvia. Maa ei ollut mikään iso, mutta oli siinä aikoinaan elänyt lukuisa joukko Malisia. Nyt ei ollut enää kuin tämä yksi, niitä kuului kuolleen, ja toiset olivat muuttaneet mikä minnekin. Tämä viimeinen näyttikin kuin tähteeksi jääneeltä. Kooltaan hän oli aivan pienimpiä, ja tästä vähästä pituudesta olivat jalat vallanneet runsaasti puolet. Hän toivoi salaisesti, aina kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti, että ehkä hän vielä kasvaa muun ruumiin puolesta, koska jaloilla on noin tavallinen pituus. Turhaan huomasi Malinen tämän toivon menneen, ja hän koki korjata tätä puutetta niin monella tavalla kuin osasi. Emännän valinnassakin hän oli muistanut katsoa pituuteen, ja olihan siitä se etu, että tytär kasvoi rippikoulu-ikään pitemmäksi isäänsä. Tämä Malisen emännänvalinta oli ollut näin yksinkertaista laatua, mutta monelle on mahtanut sattua huonompi onni, vaikka ovat tutkineet kaikki sielun ominaisuudet. Palvelijat rakastivat häntä kuin omaa äitiään, varsinkin piiat, jotka kuuluvat enemmän emännän kuin isännän neuvon alle. Ei ne suotta muutelleet toisiin taloihin, ja jos niin sattui, tuli se isännän pikaisuudesta tai palvelijain pahuudesta. Eloon jääneitä lapsia ei heillä ollut muita kuin yksi tyttö, nimeltään Anna Liisa. Tämä oli hyvin paljon äitinsä luontoinen, varsinkin siinä, ettei kohdellut ylenkatseella köyhempiä, vaikka oli paikkakunnan tytöistä rikkain ja oppinein. Sen enempää tätä oppia ei tosin ollut kuin että hän osasi hyvin lukea ja kirjoittaa. Tämän jälkimmäisen taidon oli Malinen itse opettanut, vaikkei opetusala oikein soveltunut hänen kärsimättömälle luonteellensa. Ei auttanut kumminkaan kesken kyllästyä, sillä piti hänen tyttärensä olla vähän oppineempi seutulaisten tyttäriä.

* * * * *

Poutaisia säitä oli ollut useita viikkoja peräkkäin. Ilmassa näytti olevan savua, ja iltapuoleen, kun aurinko painui alemmaksi, himmensi se auringonkin niin, että se näytti jättiläisen kultarahalta, johon kärsi katsoa aivan täydeltä silmää. Valojuovakaan, jonka aurinko teki melkein tyynen lahden pinnalle, ei ollut niin välkkyvä, kuin selkeällä iltapäivällä. Heinänkorjuuaika oli parhaillaan.

Isäntä Malinen tuli niityltä työväkensä luota pihaan. Hän meni jo piika-Maijan ohitse, joka kaivon kupeella pyttyjä pesi, mutta kääntyi takaisin ja sanoi:

—Mene lehmänhakuun, ne eivät taaskaan tule yksinään, ja niityltä ei jouda.

Maija pysäytti työnsä ja kuulosti, mutta kohta alkoi hiekkainen tuohikieppi kahnuttaa ympäri pytyn laitoja, ja koukkuun jännitetty paljas kyynärpää kävi kuin koneen puskuri. Viimeiset pytyt olivatkin käsissä, niiltä joutui heti, kun vain huuhtaisi ja asetti vesirännille kuivumaan.

Maitohuoneen kupeitse lähti tie karjanlaitumelle. Huoneesta kuului emännän hyräilyä. Maija kurkotti päänsä akkunaan ja ilmoitti:

—Isäntä käski minut lehmänhakuun. Pytyt ovat siellä kuivamassa.

—Hyvä, mene vaan, sanoi emäntä. Odotahan vähän.

Hän tempasi leivän hyllystä ja heläytellen suurta kuvetaskuansa kaivoi avaimien seasta veitsen, jolla viiletti pitkän kakun, ja voita päälle siliteltyään ojensi sen akkunasta Maijalle.

—Syö mennessäsi, ettei tule nälkä.

Maija kiitti ja lähti astua leikettelemään iloisella mielellä pitkin pellon piennarta. Hän ajatteli, että niin hyvää emäntää ei ole koko kylässä, eikä vielä toisessakaan. Kohta se luultavasti tahtoo tulevaksi vuodeksi. Tahtonee tuo toki, eihän se ole yhtään kertaa suuttunut, kun vain ei olisi päässyt tietoon … pitääkin vatsa olla … en minä vielä heitä palvelusta, kun on noin hyvä emäntä.

Maijalla oli omia salaisia ajatuksiaan, jotka siinä kävellessä tulivat mieleen.

Malinen oli käynyt tuvan puolella ja tuli nyt maitokamariin. Hän näytti olevan vielä tomerammalla tuulella kuin tavallisesti. Emäntä ajatteli, että heinätyö on sen saattanut kankeammalle mielelle ja kysyi:

—Hyvästikö on luoko kuivanut?

—Täytyyhän tuommoisella poudalla kuivaa jos minkä.

—Niityllekö se jäi vielä Anna Liisa?

—Sinne jäi rukopohjia ottamaan. Siitä Anna Liisasta minä tulin sinulle puhumaan, että sen makuupaikka pitää tänä iltana muuttaa pois piikain aitasta.

—No mikä nyt on tullut? kysyi emäntä kuultuaan niin äkkipikaisen ja jyrkän määräyksen.

—Ei ole erittäin mitään tapahtunut, vaan minä sattumalta kuulin renkien puheesta, että sinne on käynyt yöllä poikia pyrkimässä.

—Onko ne laskeneet? kysyi emäntä totisena.

—En minä sitä kuullut, mutta sepä nyt on sama, pois se pitää muuttaa.

—Ei nuo liene laskeneet, rauhoitti emäntä, ja kyllä se Maija ei laske, varsinkaan sitten, kun varoitetaan. Antaa nyt vielä olla siltään, niille tulee ikävä, niin Anna Liisalle kuin piioillekin.

—Vaan minä en anna olla, tiristeli Malinen. Minä vähät piikain ikävästä. On meidän tyttö sen arvoinen, ettei sitä sovi enää piikain kanssa aitassa makuuttaa, siitä pitää tulla loppu.

—No no, elähän nyt, lepytteli emäntä. Raikotaan huomenna tuo pieni aitta joutavasta rojusta, niin antaa muuttaa sinne.

—Ei aittaan mihinkään, oikaisi Malinen. Meillä on siksi kamareja, että sopii niihin. Ja sinne jos s——t alkavat koputella, niin tuntevat sen lihat nahkassaan.

—Antaahan kumminkin olla huomiseen sen muuton, liestytteli emäntä.

—No olkoon huomiseen, vaan siitä ei ollenkaan sivu, teki Malinen määräyksen.

Hän lähti takaisin työväkensä luokse. Ruispellon piennarta kulkiessaan seisattui hän katsomaan, joko on minkäkokoinen jyvä tähkässä. Niityltä kuului heinänkorjaajien iloista melua. Toinen renki takoi ladon edessä pystyyn asettamiaan sapilaita yhteen ja kuunteli niiden räjähtelevää kaikua niityn takaa metsästä.—Hei! onko huomenna pouta, kiljui se siihen sekaan omalla äänellään.

—Elä pieksä niitä sapilaita, tule tallaamaan heiniä, ei nämä näy sopivan, jos ei koko joukolla painella, komensi latomies, joka oli tähän asti siellä yksinään rynnistellyt.

—Hoi, tytöt! ärjyi sapilasten räiskyttäjä ladon ovelle kiivetessään. Heittäkää ne heinänrikat sinne ja tulkaa näyttämään, painatteko niin paljon kuin äitinne teidän syntymäkesänä.

Renki luuli isännän olevan vielä pihassa, muuten hän olisi huutanut toisella tavalla. Tytöt heittivät haravansa mättäälle ja tulivat ladolle. Malinen itsekin siihen joutui.

—Elä mene, Anna Liisa, kielsi hän, kun Anna Liisa yritti latoon nousemaan. Saatkin mennä pihaan, tahi jospa vielä haravoit noita heiniä.

Malisen mieleen johtui, että jos äiti millä tavalla kertoo siitä kamariin-muutosta, kun ei tullut varoitetuksi. Hän alkoi asetella suupuita latoon, ja Anna Liisa meni haravansa luokse.

—Painelkaa, jos painelette, sukkelaan, ei niiden päälle maata jouda, ärjyi Malinen, kun joukot yhäkin öykkivät ladossa.

Silloin sieltä alkoi yksi toisensa perästä puiskakehdella ulos hikisenä ja heinänmurassa yltä päältä. Muutamat aukaisivat paitansa kauluksen auki ja kopistelivat kaulaltaan liikaa rupaa, toiset alkoivat astua niine hyvineen rukoja hakemaan. Joku siellä mennessään arveli, että mikähän lienee taas ukon nenään pistänyt, kovinhan on sieraimet laajana.

Aurinko yhä läheni puiden latvoja ja kävi aina punaisemmaksi. Kuivat heinät oli jo kaikki kannettu kokoon.

—So, eikö tuota lähdettäne iltaselle, ilmoitti Malinen joukolle ja kiirehti muiden edellä pihaan menemään. Miesjono seurasi perästä, raskaasti laahaten väsyneitä jalkojaan vastamäessä. Edeltämenijä astui keppelästi. Suupaltti renki osoitti sinnepäin ja sanoi toisille:

—Mikäs kontteroinen se tuolla kahden kepperöisen nenässä mennä kapittaa.

—Näyttää se sinulle kepperöistä, jos sattuu kuulemaan, sanoi joku.

—Ei peloita. Tulispahan, mukisi osoittelija yhä hiljempaa.

Koko yön oli ahkerasti kohonnut sumua vähäisimmistäkin vesipaikoista. Auringonnousun aikana, jolloin heinäväki tavallisesti lähtee töihinsä, oli usva kerännyt koko voimansa ja näytti tahtovan litistää kaikki liikkuvaiset maata vasten, jottei pääsisi hievahtamaan. Tuskin pihamaan yli erotti huoneita, varsinkaan ulompana olevia. Pellot ja niityt ja metsä saarekkeineen lienevät joutuneet minne hyvänsä. Sinne usvaan hupenivat heinämiehetkin, jotka lähtivät kartanosta viitakkeet olalla. Pieneksi litistyneeltä tuntui siellä ihminen. Soinnuttomia kalkutuksia alkoi kuulua sieltä täältä usvan seasta, kun niittomiehet teroittivat viitakkeitaan.

Joku elämäänsä ihastunut renkipoika koetteli karkoittaa painavaa aamua, laulaa tempomalla muutamia säkeitä kullastaan. Tätä innostuksen ääntä kuuntelivat kokeneet päiväläis-ukot otsaansa rypistellen. Heidän mielestänsä ei ollut nyt lauluun sopiva aika. Joku se mielipiteen tahtoi lausua julki ja kiljaisi usvan läpi:

—Tukkikaa heiniä tuon muutaman kitaan!

* * * * *

Näin sumuisina aamuina ei Malinen ollut usein niityllä, niittoa osasivat tehdä yksinäänkin. Lopulla rupeaman hän sitten tuli katsomaan, onko sitä tehty vai ei. Sanomatta tiesivät joukot, mitä isäntä ajatteli heidän työstään. Heillä oli omat tuntomerkkinsä. Jos isännän sieraimilla on tavallinen suuruutensa, silloin on kaikki hyvin, mutta jos niiden laidat näyttävät laajeten kohoilevan, silloin ei tarvitse kiitosta odottaa.

Tänä aamuna ei Malinen käynyt ollenkaan niityllä. Hän oli illalla tehnyt mielessään päätöksen, ettei hänen talossaan ole ensi vuonna noin rivosuisia renkejä, hän antaa erokirjan, jotta saavat kekrin tultua mennä muualle.

—Käske Anna Liisan tulla tänne kamariin, minulla on tässä aamiaisen edellä vähän kirjoituttamista, sanoi Malinen emännälleen.

—Etkö sinä itse saa vähiä kirjoituksiasi aikaan? sanoi emäntä.

—Hämärtääpä tuo ja mitä varten minä olen sitä opettanut, jos ei se alkane jo jotain sohmailla.

Emäntä kävi käskemässä ja palasi takaisin. Hän oli utelias tietämään ja kysyi:

—Mitä se on se kirjoittaminen?

—Päästösetelit annan noille rengeille.

—No, mikä kiire niillä on näin aikaiseen, sanoi emäntä ja tuli seisomaan lähemmä pöytää. Etkö sinä ole tahtonut ensi vuodeksi?

—En, enkä huoli, jos ilmankin olisivat.

—Mitä ne ovat tehneet, kummasteli emäntä.

—Ei mitään, tokaisi Malinen, vaan se on semmoista, että minä en rupea pitämään talossani tuommoisia suupaltteja räättelöitä. Menkööt sinne, jossa ovat kaikki samanlaisia.

Emäntä ajatteli tuota asiaa.

—Hyy, hymähti hän. Sinä niin vähistä työlästyt. Silläkö ne tulevat paremmiksi, jos ne aina laitetaan niihin kehnoihin paikkoin takaisin. Tuokin pienempi, isätön raukka, kerjuun päällä ollut melkein näihin asti, mistä se on vielä oikeita puheita oppinut.

—Jottako minä sitten rupean maailman hylkyjen isättömiä lapsia koulitsemaan, en! kivahteli Malinen.

—Ihmisiähän ne ovat nekin ja jossain kai niiden täytyy olla, puolusti emäntä. Meillä ei ole kasvavia lapsiakaan, joita heidän puheensa pahentaisi. Minä soisin, että annettaisiin olla vielä, ja neuvotaan, mikä osataan.

—Siitä ei tule mitään, väitti Malinen lujasti. Minä en salli kuulla sellaisia talossani ja sillä väellään koiristakin tekee ihmisiä, kuin ruojain perillisistä.

Tikun taittumaan muutti Malinen äänensä käskevän vakavaksi ja sanoi:

—Anna Liisa, kirjoita vaan ne setelit.

Emäntä näki joutavansa pois ja, otettuaan pari askelta oveen päin, sanoi mennessään:

—Minä olen sanonut sanottavani, tee nyt tahtosi.

—Niin teenkin.

Malinen heitti tämän lauseen niin omituisen sysäävästi suustaan, että sen sai huomata olevan viimeisen tähän asiaan. Anna Liisan kirjoitusaikana Malisen mieli rauhoittui, ja hän alkoi puhella tavallisesti:

—Vieläpä näitä pitämään leivässään. Tuo pienempi, se on niille puheilleen vielä ilkeämpi, jos ei toinenkaan liene hyvä. Ei ne minun kuullen uskalla, mutta kun liikahdan pois, niin käypi kuin illallakin. Pyhäaamuna lähden kirkolta renkiä pestaamaan, nyt alusta niitä saapi oikeita ihmisiä. Jos haluttaa, niin sinä saat lähteä kirkkoon siinä yhtenä.

—Jo toki, mielelläni, sanoi Anna Liisa.

—Onko se äitisi siitä puhunut, kun me tuumattiin, että kun tuo toinen kamari on tuossa melkein tyhjänä, niin sinä muutat siihen vuoteesi ja asuntosi.

—Ei minulle ole puhunut.

—Niin se tuumattiin ja muuta vaan jo tänä iltana. Siellä on sopuisampi opetella joutoaikoina lisää kirjoittamaan, vaikka alkaahan tämä jo menetellä.

Malinen katseli parhaillaan toista valmistunutta päästökirjaa.

—Onko sen Seppälän tytön kirjoittamaan oppimisesta tullut mitään? kysyi hän sivumennen.

—Kuuluu se isänsä opettavan, vaan lieneekö oppinut, ei tuo ruvennut kirjoitustaan näyttämään, kun viime pyhäiltana siellä kävin, kertoi Anna Liisa.

—Vai ei näyttänyt. Tokkopa lienee minkäänlaista, vaikka kuului se isänsä kehahtaneen, että kirjoittaa se vielä heidänkin tyttö, ei vain Malilan.

—Huonoksi tuo itse vielä moitti, eikä näyttänyt, vaikka minä lupasin neuvoa.

—Vieläpä heitä neuvomaan, neuvokoot itse jos osaavat. Vaan ei toki nekään pojantolkerot kuulu tietävän mitään, ukko itse vähäsen. Samoja tolkeroita tytöt ja kaikki, vieläpä näitä neuvomaan.

Anna Liisa ei osannut siihen paljon mitään sanoa. Hän oli saanut kirjoitetuksi, mitä tarvittiin, ja Malinen itse rupesi piirtämään nimeään alle.

* * * * *

Sumuista aamua seurasi poutainen päivä. Tuulenhenki heilutteli hellästi heinänlatvoja ja liikutteli hitaasti puiden lehtiä. Pieniä tuuliaispäitä suhahteli heinikossa ja tuon tuostakin ne usahtivat kynnöspelloille juoksevina patsaina pyörittelemään kuivunutta päällysmultaa. Joku siellä pääsi suureksikin, kohotti ryöppyävän päänsä monen sylen korkeudelle, tempoi huimaavaan pyörteeseensä kaikki, mitä matkalle sattui. Heinänkorret, tuohilevyt ja vaaterievut mennä tuprusivat sen käsissä pitkän matkaa ja vielä irti päästyäänkin harhailivat vähän aikaa ilmassa kuin hätäiset, haukan kynsistä päässeet lintuset, kunnes putoilivat yksitellen maahan.

Tuuliaispäiden sanottiin ennustavan pitkällisiä poutia, eikä niitä nyt ollutkaan vähän. Heinät kuivuivat niin että ritisivät. Malinen komensi heti puoliselta heiniä rukoamaan. Itsekin hän hassotti harava kädessä, veteli edeltäpäin aukkoja, joita myöten muut osasivat haravoida tarpeeksi laajoja karheita. Niitylle alkoi ilmestyä puikeapäisiä rukoja toinen toisensa perästä ja siellä seassa häärivät joukot kuin muurahaiset kekojensa ympärillä.

Syntyipä niitylläkin yksi jättiläistuuliaispää. Se ilmestyi metsän rantaan, suuntasi sieltä matkansa pitkin niittämätöntä niittyä, jossa sen voimasta ei paljon muuta tiennyt kuin että heinikko armottomasti lakoili kynsissä. Malinen katseli sen kulkua sieraimet laajoina ja sanoi:

—Jokohan tuo rymä tulee tätä kohti.

—Kutsutaan, sanoi joku.

—Sitä vailla tässä nyt ollaan, ärjäisi Malinen vihassa.

Tulokas oli lähenemään päin ja näytti yhä voimistuvan.

—Eiköhän vaan tule prr—. Hän kirosi jo puolitiehen.

Tuuliaispää oli joutunut heinikosta niitetylle ja piti hyvää humakkata.

—Tulee se, kun tuleekin s——a!

Suuria heinävihkoja lenteli ilmassa. Saatuaan jotain käsiinsä kiihtyi tuulispää kuin huima koiranpenikka. Pari rukoa oli se kaapannut melkein kokonansa ja läheni toisia. Malinen hyppäsi pitelemään.

—Eikö sinulla, helvetin koira, ollut muualla työtä, kun tulit tänne repimään meidän työaloja. Ääh!

Tuskin ennätti toista kertaa kirota, kun tuuliaispää kontsautti hänet ruon päältä niitylle. Kahta uhemmin hyppäsi Malinen ylös ja alkoi terjua rengille, joka oli tuuliaispäälle kiihoitukseksi viheltänyt.

—Vieläkö sinä juuttaan liha sitä yllytät, jos minä tulen ja tuolla haravan varrella taon kalloosi.

Tuuliaispää ei ollut kuulevinaankaan Malisen vihoja. Jyhisten, mahtavana tornina se kulki omaa suuntaansa ja syyteli liikoja heiniä kauas syrjiin. Jo oli ennättänyt pois heinien saapuvilta, ja joukot katselivat rauhallisempana jälkiä. Joku mies sanoi että »kävipä antamassa lisäharavoimista.»

—Juutas heitä haravoikoon! kivahti Malinen. Vieköön nyt vaikka helvettiin tuon luokonsa. On meillä muutakin työtä.

Hajoitetuista ru'oista ei Malinen välittänyt vähääkään, lähti vain luokoa haravoimaan, ja joukon täytyi seurata perästä.

Vihan väessä liikutti Malinen haravataan, niin että heinät sinkoilivat, eikä nyt saanut muutkaan nuhjustella, muuten saivat kuulla lisäpeijakkaita. Äänettöminä tekivät joukot työtänsä, mitä vähän hiljaa sattuivat toiselle kuiskaamaan. Vasta kun kaikki heinät olivat koossa, kuului komentava ääni:

—Rukoja kantamaan! Panee heidät latoon, kiskokoon sieltä, jos mieli tekee.

Iltaan mennessä tulivat kaikki kuivat heinät kokoon, nekin, jotka tuuliaispää kävi hajoittelemassa. Ei niitä isäntä itse käskenyt kokoomaan, vaan arvasivathan he, että niin se on tehtävä, ja hyvä kaikki, kun tekivät.

* * * * *

Joukon niityllä ollessa oli Anna Liisa laittanut vuoteensa kamariin.

—Mitäs tämä nyt on näin pikainen muutto kesken kesän? kysyi piika-Maija.

—Niinhän tuo isä käski.

Hän ei tietänyt mitään muuta syytä, kuin että isä on niin käskenyt, ja siinä ei ollut muuta keinoa, niin oli tehtävä.

—Minäpä ehkä arvaan tuon syyn, sanoi Maija naurahtaen.

—No mikä?

—Arvaat sen sinäkin.

—En minä, ihan todella.

—Sinut asetetaan jo vahdin alaiseksi, selitti Maija. Meidän piikain luona sinun ei enää uskottu säilyvän.

Nyt Anna Liisakin oli ymmärtävinään syyn, mutta hän tahtoi sotkea koko asian ja sanoi:

—Elä hupata, ei se sen vuoksi…

Muuten oli tämä asia hänelle outoa, niin ettei siitä osannut paljoa ajatella. Tuntui vain ikävältä erota näin yhtäkkiä noista tuttavista, joiden kanssa oli niin monta hauskaa iltaa viettänyt. Tuolla aitassa oli aina päivätöiden päätyttyä naurettu ja purpateltu pitkät ajat. Siellä oli hupaisa syödä marjamaitoa, johon tarpeeseen piiat hyvin usein heinäntekoaikana miesten maatessa kävivät marjat poimimassa ja emäntä laittoi Anna Liisan viemään maitoa kupilla. Herttaista oli siellä painautua vuoteelle ja kuunnella sateen sattuessa, miten vesipisarat ramisuttivat aitan kattoa ja räystäästä juosta lipakoittelivat nurmiselle kentälle. Se oli kuin vienoa kehtolaulua ja aamusilla sen kuuleminen ilahdutti unista mieltä, ettei nyt niin aikaisin ylös ajettane kuin poutaisena aamuna.

Ensimmäinen ilta varsinkin tuntui oudolta tuolla kamarissa. Oli kuin elämässä olisi jonkinmoinen käänne tapahtunut, vaikka ei hän aivan niin ajatellut, mutta jotain sinnepäin. Muistui mieleen Maijan puheet, että nyt ruvetaan vahtimaan. Mitä ne hänestä vahtisivat. Hän katsoi akkunasta aitalle, jossa ovi oli vielä auki. Hänen mielensä kaipasi jotakin, lieneekö kaivannut noita vanhoja tovereja vai sitä tuttua katon rapinaa, jota ei tänne kuulunut, vaikka sataisikin. Hän istui ja ajatteli kaikkea vähäpätöistä, semmoista, jota kahdeksantoista vanha yksinäisessä kodissa kasvanut tyttö voi ajatella. Viimein hän laskeutui levolle. Isän askeleita kuului eteisestä, hän käveli siellä ovia lukkoamassa, minkä päätyttyä kaikki muuttui hiljaiseksi.

* * * * *

Rauhallisen hiljainen on maalaisten sunnuntaiaamu kesällä. Kukin nousee ylös, milloin tuntee unen loppuneen, paitsi vaimoväki, jolla on lehmien lypsy, ja ne, jotka aikovat kirkkoon. Miehet ovat muuten joutilaita ja moni tekisikin nukkumista aamusta iltaan, jos ei itseään tarvitsisi ruokkia.

—Hoi pojat, kahville! herätteli Malinen miehiänsä pyhäaamuna ja jysäytteli nyrkillä seinään.

Itse oli hän jo vaatteet yllä, valkeavartiset pieksut jalassa ja korkea tasapäälakinen huopahattu päässä. Näitä hattuja ei ollut koko pitäjässä monta, sen oli Malinen tuonut sulhasmiehenä ollessaan Oulusta, eikä sitä nyt pidetty kuin kirkossa käydessä ja mitä pitoja sattui olemaan.

—Eikö se uni ala jo loppua. Kahville! kiljaisi hän niin että raikui kartano. Voidelkaa sitten rattaat, minä lähden kirkkoon.

Yksitellen alkoi vetäytyä miehiä piharakennukseen, paitahihasillaan ja tukka pörröisenä. Kahvin juotuaan he asettuivat istumaan päiväpaisteeseen rappusille ja siinä venytellen tuumailivat, että kun olisi aina pyhä ja aina kesä. Malinen tuli kamarista katsomaan, onko ne rengit pyörien voitelussa.

—Tokko siellä ollaan vielä rattaita voitelemassa? kysyi Malinen.

—Onko sinne käskettynä?

—Senkö verran sitä kuultiin! kivahti hän. On sinne käskettynä.
Kuuletteko nytkään. Ja kun se on tehtynä, niin tulkaa tänne kamariin.
Kuulittekos sen!

Rengit lähtivät muristen tekemään mitä käskettiin ja aprikoivat keskenään, että mitä se siellä kamarissa mahtanee sanoa. Heti kamariin tultuaan pääsivät sen tietämään, kun saivat kumpainenkin käteensä paperilapun, jossa oli kirjoitettuna, että »ensimäinen päivä marraskuuta vapa palveluksestani». Noloina he katselivat kirjoihinsa. Olisi ollut mieleisempää, jos isäntä olisi sanallakaan pyytänyt paikoillaan olemaan, mutta tämä ei puhunut mitään.

Aurinko paistoi jo niin korkealta, ettei sen näkyvistä ollut varjossa kuin jyrkimmät, läntiset mäen rinteet. Kastehelmetkin katosivat ruohikon lehdiltä. Tupakkahalme laski yön pystyssä olleet lehtensä alas, antaakseen auringon niihin paistaa lekotella. Harmaa varpuslauma istui tallin luona, aidalla, ja siitä linnut lentää liepsahtivat vuorotellen lähellä olevasta sika-altaasta einehtimään.

Kirkkomiesten hevonen seisoi jo valmiina kiesien edessä. Anna Liisa ilmestyi kirkkoonlähtijänä kartanolle. Hän näytti viehättävältä siistissä pyhävaatteissaan.

—Eiköhän myöhästytä, kun on noin korkealla aurinko? arveli Anna Liisa.

—Ei myöhästytä, vakuutti Malinen varmasti.

He istuivat rinnakkain nahkalla päällystetylle istuimelle, jossa oli selkänoja niin korkea, ettei kuin vähän näkynyt päitä takaa päin. Kiessit olivat sen aikuisista parhaimpia, vieterit hyvin korkeat koukerot ja nahkahihnat kupeilta pitelemässä.

Kun oli sikoaltaan kohdalle tultu, pyrähtivät varpuset lentoon. Ori säikähti niitä ja hypähti syrjään.

—Prr—, tärähti Malisen kieli kuivasti, mutta hän kartteli täyteläistä kirousta lapsensa kuullen.

Auringon kohottua alkoi tiellä hieroutunut kuiva multa pölistä armottomasti. Rattaan kahden puolen pursusi jauhomainen multa, kuin vesi veneen kokan edessä, ja kovasti ajaessa kohosi ylös ilmaan ja täytti pitkät matkat tietä paksulla tomupilvellä, niin ettei jälestäajavia erottanut. Maantielle päästyä antoi Malinen oriinsa mennä, ja juoksu seisahtui vain jyrkimmissä mäissä.

—Aivan on jo märkänä hevonen, huomautti Anna Liisa.

—Antaa olla. Minä en rupea tätä pölyn pakkoa nielemään jälkimmäisenä.

Samassa suisti hän taas muutaman hevosjonon edelle, ja ne saivat olla itse sitkeitä ajamaan, jolleivät jääneet jälelle.

—Mikä se on tuo töröhattuinen, jolle ei oikea meno riitä, kiukkusi joku tuntematon joukosta, joka myös oli haluton pölyä nielemään.

Tuulenhenki ei liikutellut kepeimpiäkään esineitä, ja siksipä saivat tietä kulkevat jauhamansa juoda. Kirkolle tultuaan olisi vielä jokainen saanut hartioiltaan liiat pölyt puistella ja muutamat kopistelivatkin niitä vähemmäksi vaatteistaan, mutta toiset menivät multineen päivineen kirkkoon ja hieroivat sen siellä vähemmän pölyisten vaatteisiin ja loput penkin selkälautaan.

Renkimiehiä seisoksi kupeella pienissä ryhmissä, ja heitä puhutteli väliin yksi, väliin toinen isäntä-mies. Nyt oli palvelijain pestausaika. Pienimmät poikakossit näyttivät olevan ikäänkuin tarjolla, mutta isommat tekeytyivät välinpitämättömiksi ja kävelivät huolettomina. Malinen ei mennyt lähellekään noita nulikkarenkejä, hänellä olisi niitä ollut kyllä kotona.

Papin ja lukkarin hevoset seisoivat toinen toisella puolen sakastin rappuja ja kuskit käähäilivät siinä ympärillä, tehden vähän väliä pieniä, aivan tarpeettomia ajokalujen korjauksia, noin vaan antaakseen sillä tietää, kenen herran palvelukseen kuuluivat. Aina siihen ilmestyikin uteliaita pitäjäläisiä kyselemään hevosten määrää, kehumaan kiessien hyvyyttä ja tiedustelemaan, onko kirkkoherra tai kanttori pestannut jo itselleen palvelijoita ja montako niitä on.

Malisen mieleen juolahti, että jospa kysyn itselleni noita herrain renkejä, kumpaista hyvänsä. Lukkarin renki herätti enemmän huomiota. Hän oli verevä ja terveennäköinen, ruumis täyteläinen, mutta ei erittäin kookas. Vaatteet olivat mustasta verasta ja mustavartiset saappaat jalassa. Muutenkin näytti tämä Malisen mielestä taitavalta, eikä liene mikään juoppo huilari, koska on noin hyvät vaatteet yllä. Hän meni kattelemaan renkiä ja puhetta alkaakseen kysyi:

—Joko on kanttorilla heinä tehtynä?

—On sitä vielä muutamiksi päiviksi, sanoi renki.

—Käypikö tuo itse niityllä katsomassa töiden tekoa.

—Harvoinpa se on siellä minun ollessa käynyt.

—Taitaa olla sopuisa mies.

—Kyllä sen kanssa toimeen tulee.

—Entäs rouva…

—No rouva … se nyt on … yritteli renki kertomaan, mutta keskeytti.

—Sanovat toisenlaiseksi, ja että ruuan komento on välistä noin…

—Niin, eihän se kaikistellen ilahuta. Se kalaleipä parasta…

—Onko ollut puhetta ensi vuodeksi.

—Ei vielä mitään puhetta.

—Etkö rupea meille?

—Miten tuon kanssa olisi, arveli renki.

—En luule olevan katumoiksi, jos tulet meille. Kaikki meidän komentoa ovat kiittäneet, eikä niin sieväperheistä taloa ole koko pitäjässä: kolme talon ihmistä. Halulla ne olisivat nämäkin nykyiset, vaan en ota, ovat räähkäpuheisia.

Hän nosti korkean hattunsa laitaa koholle ja kynsiskeli hitaasti tukkaansa.

—Mitä te maksaisitte vuodelta? kysyi renki.

—Määräkö se pitäisi olla.

—Onhan se ollunna.

—Ilman määriä ne ovat meillä olleet, vaan samahan tuo on.

—Ei minulla ole vielä seteliäkään.

—Vai ei. No tule sitten ensi sunnuntaina meillä käymään, niin siellä tuumitaan, ja näet talonkin.

Niin he sen asian päättivät ja erosivat.

Kirkosta kuului veisuu, siellä jo saarnavirttä laulettiin. Ne, jotka joutivat, menivät kirkkoon, mutta paljon oli niitäkin, jotka olivat vielä kiinni maallisissa toimissaan.

Tulevana sunnuntaina kävi tämä kirkolla puhuteltu renki Malilassa ja sopimus tehtiin ensi vuodeksi. Entiset katselivat uutta tulokasta kateellisesti ja latelivat siitä isännän selän takana pilkkapuheita mielensä hyvikkeeksi, kun eivät muuta taitaneet.

—Korjautuu se nyt tämän talon elämä ensi vuotena kokonaisen sormihaaran, aloitti yksi. Ukko kun latelee peijakkaita ja renki vetelee virsiä, niin silloin ei muuta kirkon toimitusta kaivata. Joutaa hevoset lihomaan.

—Mitenhän kyllä lienee oppinut lukkarin jalan juuressa laulamaan, ei tullut veisuutetuksi vaalia, säesti toinen.

—Kyllä minulla oli mielessä, vaan en uskaltanut pyytää, kun näkyi niin ukkoteeren karvaiseksi pukeutuneen.

—Pelkuripa olit, moitti toinen. Olisit toki pyytänyt, kun oli kerran mielessäsi. Minä olisin keväällä käynyt saatavista etsimässä hänelle variksen pesiä, että olisi saanut ääntänsä voidella.

Malisen moitteessa oli perää, että nämä rengit olivat suultaan kehnoja, ja nyt lopulla vuotta vielä enemmin.

II.

Marraskuun alkupäivät olivat käsissä. Kaikissa taloissa ja kylissä elettiin vähillä töillä. Laiskoja, venytteleviä nuoria miehiä veteli suurissa joukoin paikasta toiseen, ja he kokoontuivat siihen, missä hupaisimmalta tuntui ja missä viimeiset säästöön jääneet pennit parhaiten hupenivat. Naiset näyttivät vähän toimekkaammilta, ompelivat ja paikkasivat kuluneita vaatteitaan tai keittivät kahvia. Lumirännän lioittelemilla, lokaisilla kylän väliteillä näkyi vain joutoväen tallaamia, kirjavia polkuja. Tiheämpäin talojen välillä ne olivat velloutuneet oikeaksi puuroksi, kun ei joutanut eikä nähnyt pimeinä öinä seuran tansseihin mennessä katsomaan, mihin astuu. Täytyi vain antaa jalan porskahtaa vaikka keskelle pahinta lätäkköä. Sokea soittoniekka siinä vellomistyössä teki oman osansa, kun se viulu kainalossa kekkaniskaisena astua tämppäili milloin minkin taluttamana ja juonitteli, että on niin huonot tiet.

—Mitä se nyt paranee tällä paikan muutolla tänne Seppälään! juonitteli sokea taaskin taluttajalleen. Eikö ne olisi saattaneet siellä Toppilassa tanssata?

—Olisi minulle kelvannut olla sielläkin, selitti taluttaja, mutta tämä
Seppälän Aatuhan se kävi kotiinsa kärttämässä moneen kertaan.

—Vai se sitä hommasi! Eikö se saattanut sinne nyt koipeilla, niinkuin ennenkin?

—Eikö tuo olisi koipeillut, mutta sillä on mielessä kuljettaa tänne näitä tämän puolen tyttöjä.

—Kuka niistä niin hyvä on, että oikein niitä varten tanssit muuttaa?

—Tuota kai se Malilan Anna Liisaa etupäässä koettaa saada tänne.

—Joko Malilan Anna Liisa lähtee Seppälän Aatun tanssiin?

—Jospa se lähtee.

—En toki Anna Liisana vanhoja virsujanikaan laittaisi. En katsoisi en sinnepäinkään…

Perille tultua koetettiin miehissä palkita sokealle matkan vaivoja, juottelemalla puoliskuppisia. Pian se leppyikin ja veteli kohta paikan uudistajaisiksi pitkäveteisen, valittelevan »Hukkuneen pojan» valssin, jossa valituksen lomasta kuuluu kutittelevaa rallatusta. Tuo rallatus se tanssihaluisten kantapäitä kytäisytti, niin että tavallisessa kävelyssä pyrki koholle kimmoittelemaan. Sananviejiä laitettiin ympäristön taloihin, niillekin, jotka eivät kuuluneet näiden joutilasten joukkoon.

Malilan talo oli vähän ulompana, ja ilojen puuhaajilla oli päämääränä saada sieltä Anna Liisa tulemaan. Hänen tuloaan ei pidetty varmana paljaalla sanan lähettämisellä, vaan Aatu pani iltamassa hevosen kärryjen eteen ja lähti sisarensa kanssa hakemaan.

Sisar yksin tuli piilotietä pihaan, hevonen ja Aatu odottivat pellon takana. Anna Liisaa peloitti, että jos isä pääsee tietoon, mutta houkutukset ja mieliteko saivat voiton. Vanhempain nukuttua puikasi hän kamaristaan hakijan mukaan, ja kyllä sitten Aatu piti huolen tanssiin joutumisesta.

Anna Liisan takaisintulo meni aamupuoleen yötä, ja nytpä maistui uni hyvältä. Hän uneksi ensin tanssista ja sitten oli kulkevinaan pimeässä yössä ja ukkonen jyrisi. Mutta se jyrinä olikin vain isän koputusta ovelle. Jymy yhä koveni, niin että viimein täytyi herätä.

—Kyllä, kyllä!—Anna Liisa hyppäsi puolitointuneena ovelle.

—Kylläpä sinua sieti koputtaa. Tule tänne kamariin.

Isän ääni oli juonikasta, kiivakkaa, aivan kuin olisi puhunut rengille. Anna Liisaa kohtaan oli se aina ollut lempeätä, vaikkakin tuollaista lempeätä, joka on ominaista kiivasluontoisille. Pelko yöllisestä matkasta jylähti nyt heti mieleen. Luultavasti se tietää koko käynnin.

—Missä sinä olit yöllä? oli ensimmäinen kysymys kamariin tultua.

—Eihän kun minua nukutti, soperti Anna Liisa unisena ja hätäisesti.

—Niin, niin sinua nukutti, mut sanohan missä kävit yöllä?

—Enhän minä kun kävin ulkona.

—Ei ulkona niin kauan tavallisesti olla. Minulle pitää sanoa suoraan, ilman kieroilematta, missä kävit ilman lupaa. Isän nyrkki jytyytti hänen sanainsa vahvikkeeksi pöytää. Sieraimet laajana katsoi hän tutkittavaansa, joka itkun ja tunnustuksen välillä taisteli.

—Enhän minä olisi mennyt, vaan kun se Seppälän Loviisa houkutteli, täytyi Anna Liisan alkaa selitystään.

—Vai niin, Seppälän Loviisa. Minnekä se sinua houkutteli?

—Sinne kotiinsa.

—Vai kotiinsa. Mitä siellä tehtiin, sano suoraan.

Päättävästi tehty varotus pakoitti Anna Liisan sanomaan suoraan, vaikka mieli teki salata pääkohta.

—Sitä minä kuulen! Meidän tyttö riiviikkolaisrotaleiden tanssissa, tuollaisen matkan päässä, tällä siivolla. Lienee ne vaatteet nyt hyvänpäiväisenä.

—En minä jalan kulkenut, oli niillä hevonen.

—Silläkö tytöllä? Sano suoraan.

—Sen veli oli kanssa.

—Aatu… Sen kärristä pysytä itsesi poissa, niin hyvin kuin sellaisista iloista. Muista vasta, että elä jalkaa astu kumpaisiinkaan, tai se ei lopu tähän.

Näin kiivakkana ei isä ollut ollut vielä milloinkaan, mutta ei Anna Liisakaan ollut ennen luvatta tanssissa käynyt. Hyvin pahasti kävi mieleen tuollaiset isän uhkaukset, niin että hän meni kamariinsa vielä lisää itkemään. Emäntä aikoi myös torua tytärtään luvatta liikkumisesta, mutta kun hän siinä mielessä tuli Anna Liisan luo ja näki itkevän, muuttui se enemmän lohdutukseksi.

—Pahastihan sinä teitkin, kun menit luvatta, puheli hän. Vaan olisihan se isältäsikin välttänyt vähän vähemmällä, mutta sillä kun on niin pikainen tuo luonto. Varo nyt vasta, pahaa minustakin oli, kun tiesin sinun menneen, oikein pahaa.

—En minä vasta menekään, vaikka luvattaisiin.

—Elä sano niin, se on vaan katkeruutta vanhempia kohtaan, eikä se ole hyvä. Jos isäsi kerran lupaa, niin saat silloin mennä. Eläkä nyt enää itke, se pikastuu siitäkin, jos sattuu näkemään.

Emäntä sipasi kädellään tyttärensä hajaantunutta tukkaa ja meni töillensä. Anna Liisa haki kamman ja rupesi purkamaan tukkaansa palmikolta.

* * * * *

Palvelijain laiskoitteluviikko loppui pian. Yksi ja toinen alkoi hiljaisuudessa kyhnystellä vaatenyyttyineen olopaikoillensa ja painautua palkkalaisen kaipaavan levollisin mielin syksyn likaisiin töihin, elähyttäen kuivaa elämäänsä niillä vähäisillä muistoilla, mitä oli sattunut joutoviikon ajalla näkemään. Harva sai osakseen sen kunnian, että hevosella kyydittiin taloonsa, ellei maksanut omasta kukkarostaan.

Lukkarista Malilaan muuttava renki tuli kyytihevosella, sillä kun näkyi olevan muutakin tavaraa kuin vaatenyytti. Oli muun muassa pieni, ruskeaksi maalattu kaappi, jonka hän nosti kyytimiehensä kanssa porstuan nurkkaan. Isäntä käski laittaa ruuan kamariin ja vasta tullutta renkiä ruokittiin nyt ensi kerralla niinkuin muuta vierasta. Sitten sai muuttaa tuvan pöydälle. Ensimmäisenä päivänä ei ollut muulle työlle kiirettä, kunhan purki vaatteet nyytistä aittaan ja laittautui huomisen varalle työmiehen pukimiin.

—Mihinkähän minä tuon kaapin sijoittanen, se sietäisi saada johonkin kuivempaan paikkaan, muuten se tuolla ulkohuoneilla turpuu ja longistelee liimauksistaan.

—Tarvitsisko siinä Aapeli usein käydä? kysyi isäntä.

—En minä hänessä tarvitse käydä tuskin kuukausiin, kun siellä ei ole paljon mitään pitämistä, selitti Aapeli, joka oli uuden rengin nimi.

—No jos siellä ei ole asiata, niin nosta vaikka tuonne Anna Liisan kamarin nurkkaan, sopii se siellä olemaan.

Aapeli kuljetti samana iltana kaappinsa luvattuun paikkaan ja katseli nyt samalla tiellään tätä talon tyttären kamaria uteliailla silmillä, varsinkin kun oli isännän sanoista ymmärtänyt, ettei sinne ole lupa kurkistella kuin suurimmissa tarpeissa. Anna Liisa oli neuvomassa kaapille paikkaa ja huomattuaan uuden rengin tarkastelun sanoi:

—Eihän tämä toki näytä miltään, kun on niin vähän huonekaluja ja seinät noin mustuneet.

—Näyttääpähän miltä näyttää, sanoi toinen. Enhän minä sen vuoksi katsele … ilman vaan.

—Oliko siellä kanttorissa rengille omituinen kamari? kysyi Anna Liisa jollain puhetta jatkaakseen.

—Olihan siinä semmoinen vähäpätöinen.

—Näissä talonpoikaisissa taloissa sitä ei ole muuta kuin tupa.

—Mitäpä iloa tuosta lienee muutamasta kamarista, olipa tuota tai ei.
Mielelläni minä jo läksin talonpoikiin, rattoisampi toki täällä on.

—Mistäpä sen vielä tietää, naurahti Anna Liisa.

—Niin minä toivon.

Isäntä tuli hakemaan Aapelia antaakseen neuvoja huomispäivän töistä.

* * * * *

Kesä oli suonut antamiansa niin runsaasti, ettei kuulunut huolissaan huokailevia talven viettoon lähdettäessä. Pellottomat luottivat pellollisten jyvävaroihin. Olihan loismiehet puineet talollisille riihiä ja säkkejä aittaan kantaessaan nähneet, kuinka jyvälaarit kohosivat kukkuroiksi, jopa niinkin, ettei kyennyt yhtäperää puimaan. Pari ruisaumaa jäi Malilankin pellolle kevääksi. Kitisemättä niistä nyt raski mittailla ihmisille ja eläimille, eikä Malinen säälinyt elon menoa vähempänäkään ollessa, jos oli tallihevonen syötettävä, ja nyt vielä vähemmän, kun oli mitä antaa. Hänelle sattuikin tällä kertaa hyvä jauhon surma, suuri, musta oriin konkko ja vielä romuluista tekoa. Malinen sen kyllä tunsi semmoiseksi, mutta sanoi että kyllä se siitä pyöristyy, kun panee rukiista »toplingin». Ruokkijoille olikin jauhon panossa appeeseen annettu semmoinen neuvo, että seinään kun heittää, niin sen pitää kiinni tarttua. Renki Aapeli koetteli antaa jauhoja antamalla, eikä mennytkään monta kuukautta, kun oriista paisui aika eläin. Se kun valjastettiin kiiltomaalisen reen eteen ja Malis-ukko istui tyttärinensä siihen perään, niin siinä oli huomiota herättävä matkue, vaikka kuka olisi katsellut. Koko pitäjässä ei ollut suurempaa oritta, eikä niin pientä ja pystyä ukkoa sen ohjaksissa, ja vielä lisäksi niin sievää tyttöä sen rinnalla. Melkein jokaisessa lähdössä pitikin Anna Liisan olla siinä isänsä rinnalla, kuin kukan, eikä voinut sanoa, kumpaisestako hän enemmän ylpeili, rinnallaistujastaan vai edelläjuoksijastaan. Harvoin heidän muassaan näkyi muita. Ja jos jotkut toisen sukupuolen nuoret tahtoivat tuota kukkaa lähestyä puhuttelemaankaan, joutui Malisen muoto karhakkana huomauttamaan: pysykää ulompana. Ulompaa ne saivat katsella ja katselivatkin halukkaasti. Monen huomio kiintyi tyttöön, mutta pienimmätkin tuttavuuden yrittelijät katkaisi ukko heti.

Kaikkia keinoja nekin koettivat, löysivät asiata taloon, yhtä jos ei toista. Nuoret miehet näyttivät innostuneen hevosten kasvatukseen, niin että niitä kulki kevättalvella Malilassa monet tekemässä oriin tilauksia tammoilleen. Mutta vaikka niillä oli jo käsirahat tarjona, rupesi Malinen niitä epäilemään, varsinkin kun ne eivät tahtoneet suoriutua talosta pois lähtemään. Niiltä näkyi pian unohtuvan alkuperäinen asia, ja ne unohtuivat katselemaan kukkasta.

Ne, jotka eivät osanneet julkista asiata laittaa viivyttelynsä varjoksi, koettelivat lähestyä piiloteitä, pimeinä aikoina. Usein karkasi Malinen kamaristaan yösydännä ruoska kädessä porstuaan ja sieltä ulos, eikä ne hyökkäykset kaikistellen hukkaan menneet. Kirveltävät makkarat selässä sieltä moni lähti ja olisi lähtenyt ehdottomasti jokainen, jos he vaan olisivat olleet yhtä kömpelöjalkaisia. Anna Liisa oli kuullut isänsä puhuvan tuskin yhtä sanaa näistä hyökkäyksistä, eikä hän varoittanutkaan. Ne ryntäykset toimitettiin äänettömyydessä, sillä tämä sotilas tiesi karkoituksensa onnistuvan ja luotti valppauteensa. Mikäpä pakko silloin olisi vartioitavaa varoitella. Anna Liisa kuuli vain muutamia piiskan siiman hutkauksia ja siitä seuraavia kipeitä älähdyksiä. Malinen oli niin valpasuninen, ettei ne monta kertaa ennättäneet kopautella ovelle, kun saivat palkkansa. Tuskin monesti kopautuksia se kuulikaan, jolle ne olivat aiotut. Viimein kyllästyi Malinen siihen ryntäysten tekoon ja laittoi porstuan oviin sellaiset salvat, että niistä ei tullut omin lupinsa. Nyt oli vain huolena, etteivät muut heittäneet auki salpoja. Oman seudun poikia hän eniten vihasi, ne eivät saaneet sanaa vaihtaa Anna Liisan kanssa. Jos tälle kirjeitä tuli, niin niitä ei isä huolinut pyrkiä tarkastamaan, sillä hän uskoi, että ne ovat kaukalaisilta, omanpuolelaiset eivät toki ole niin nerokkaita, että osaisivat kirjeen kirjoittaa. Vielä levollisempi hän oli, jos näki, että se on postissa kulkenut.

Aivan huonolla pohjalla olikin silloin vielä kirjoitustaito tällä paikkakunnalla, mutta innostus siihen oli jo herännyt, niin että sitä tehdä töherrettiin useammassa talossa pyhä-iltoina. Joka lienee pahaisenkaan a:n ennestään osannut, sille työnnettiin liitunokare käteen ja sai astua opettamaan.

Malilan renki Aapeli oli lukkarissa ollessaan oppinut jonkun verran kirjoittamaan, ja nyt hän pyhinä neuvoi toista renkiä ja ketäpähän sattui. Malisesta se oli mieleen, vähemmin pyrkivät kylään, ja olihan se sekin jotain kunniata talolle, kun rengit osaavat kirjoittaa paremmin kuin muualla taloiset. Joskus hän itsekin näytti kirjoituksen mallia, että miten ponnosti sen pitää käydä. Ponnosti se kävikin. Liitupallit halkeilivat käsissä, kun hän painoltaan kahnautteli puolen kyynärän korkuisia alkukirjaimia. Hupainen sitä oli syrjästä katsoa, varsinkin jos arvasi tarkastaa nenää, miten sekin näkyi kirjoitusliikkeitä tekevän.

—Kuluttaa se tuo liitu maalin pöydästä, huomasi hän jo viimein. Laittakaa semmoinen muu lauta, johon opettelette, se ei kulu ja on sukkelampi puhdistaa.

Toisina pyhinä heillä jo oli lauta liitukirjoitusta varten. Ennestään oli Aapelilla teräs- ja lyijykynät sekä paperia, johon itse kirjoitteli aikansa kuluksi yhtä ja toista. Hän muutamakseen oli oppinut tuon laulun:

Iltaruskon loistamalla nuorukaisen istuvan kaukaisella lounaan maalla mieli johtui pohjolaan.

Sitä hän laulelikin reen pajulla istuessaan, ja kun ääni oli tavallisen hyvä, kuului se kauniilta, ja moni alkoi koetella eikö se häneltä lähtisi.

—Kirjoitapas, Aapeli, minulle se laulu, jota aina laulelet, houkutteli piika-Maija muutamana pyhänä. En minä sitä opi kuulemalla.

—Se on niin pitkä, että kehtaisiko tuota, esteli Aapeli.

—Kehtaa nyt, en minä muuten muista. Anna Liisakin sitä sanoi kauniiksi ja että kun olisi, mistä opettelisi.

—No jospa minä tässä jolloinkulloin kirjoitan, lupasi hän, kun kuuli, että sitä on Anna Liisakin kiitellyt.

Aapeli näkyi parhaillaan opettelevan laskentoa kirjoituslaudallaan. Maija meni ulos eikä tupaan jäänyt sillä kertaa muita kuin Aapeli yksinään. Anna Liisa tuli sieltä jotain hakemaan.

—Maija tässä vasta pyyteli sitä laulua kirjoittamaan, jota olen aina laulellut. Onko se Anna Liisasta sen arvoinen? kysyi Aapeli vähän arkaillen.

—Taisihan tuo olla jotakuta, myötti Anna Liisa katsahtaen kysyjään.

Se näkyi kääntäneen lautansa toisen puolen ja piirteli siihen kirjaimia kiireisen ja vähän hätäisenkin näköisenä.

—Tulisko Anna Liisa katsomaan, tässä olisi… Hän ojensi lautaa sinne päin. Siinä oli sanat: »Minä tahtoisin mielelläni kirjoittaa semmoista muuta, jos vaan—.»

Anna Liisa sen pian sai luetuksi ja sanoi pois kääntyessään naurahtaen:

—Semmoista muuta Maijalle … kirjoita toki.

—Ei, ei Maijalle, selitti kirjoittaja kiihkeästi menijän jälkeen, mutta tämä ei seisahtunut, meni yhtä suoraan pois.

Aapeli seurasi silmillään menijää ja ikäänkuin tahtoi katseellaan saada hänet kiinni. Hameen helman liepsauskin sulkeutuvan oven raosta oli vielä katseen arvoinen. Yksinään jäätyään rupesi hän ajattelemaan, ymmärsiköhän se sitä ja mitähän se tarkoitti sillä, kun sanoi »Maijalle». Jokohan viittasi tuntemaan huonoutensa. No, yrittänyttä ei laiteta, kävi miten kävi.

Rohkaistuna ensimmäisestä yrityksestä lisäsi hän sanoja laudalleen ja välistä paperillekin, joita sopivassa tilaisuudessa näytti, ja toinenkin vähitellen tottui niitä lukemaan mielihyvällä.

III.

Puut näyttivät olevan jo valmiina kesäisen elämän aloittamiseen. Viluiset kuuset ja petäjät olivat karistelleet vanhentuneen osan karvastansa, sysivätpä jo hankeakin juuriltaan ulommaksi. Mutta hanki teristäysihe vielä kovaan vastarintaan ja paneusi yön aikoina niin lujaksi, että sai hevosella ajaa, mistä halutti. Ilma oli raikas ja kuulakka.

Kangaspuiden nausketta kuului jokaisen talon tuvasta. Nuoret emännät ja tyttäret heitellä vilkuttivat kankaan kahta puolta sukkulaa, joka hätäisenä hyppäsi pirran sivua ja taas viriäisen auettua hyökkäsi käden tulisesta survauksesta takaisin uraansa. Pienet tyttäret ja vanhat mummot tehdä junnasivat käämejä eli puojia ja olivat kutojain alituisen kiirehtimisen alaisina. Missä ei ollut tällaista varaväkeä, siinä saivat kutojat itse tehdä kääminsä, ja silloin olivat vyyhdet pahemmassa kuin pöläkässä.

Anna Liisalla oli kangas alulla. Se oli sijoitettuna suuren tuvan karsina-akkunan alle.

—Puolan pohjalliset ovat vähinä, valitti Anna Liisa. Jos te, rengit, toisitte ruokoja tuolta rannalta, kun menette heinään.

—Mahtaneeko siellä olla, arveli Aapeli. Ja ehkä ovat vielä jäässä kiinni. Lukkarissa ne niitä näkyivät tekevän paperista.

—Lieneekö meillä niin vahvaa paperia.

—Välttää siihen, kunhan on paperia, tiesi Aapeli ja meni kaapistaan noutamaan tarpeettomia, opettelun aikuisia paperisälyjä.

—Näistä niitä saapi aluksi, sanoi hän ja alkoi muutamia leikellä ruokatunnin loppua odotellessaan.

Pihan toiselta puolen, tallin luota, kuului ajon perästä pudistautuvan hevosen tiukujen äkkipikainen helähdys ja reen aisojen lotina.

—Ketäs siihen ajoi, sanoi piika-Maija ja kokistausihe suoremmaksi puolarukkinsa takana.

Anna Liisa kurotti päätänsä kangaslaudalta akkunaan päin. Toinen renki oli kohonnut penkiltä pitkältään puoliksi istuma-asentoon ja katseli ruumistaan kääntämättä, kaula kierteellä, ulos ja saneli:

—Ei näy olevan kaukalaisia. Seppälän Aatu tuossa on yhtenä. Mikähän asianakin lienee.

Maija kohosi rukkinsa takaa ja meni Anna Liisan korvaan supattelemaan ja yhä vaan nauraen lähenteli, vaikka toinen sysi pois luotaan.

Malinen tuli kamarista tupaan. Se oli siellä tehnyt tärkeitä havannoita, sen näki tuihailevasta käynnistä ja sieraimien liikkeistä.

—Aapeli, pane ori aisoihin. Äitisi kutsui Anna Liisaa kamariin, mene heti.

Vierasten käsi kahmuili jo ulkoa päin oven rivassa, kun isäntä sai sanottavansa sanotuksi, Ovessa hän ne sivuutti ja tervehti niin joutuin, kuin on tavallista käymään lähtevän laivan ovella, jossa toisia tulee ja toisia menee. Maija ja toinen renki jäivät tupaan vieraita puhuttelemaan. Anna Liisan tultua kamariin sanoi hänen isänsä hänelle:

—Nyt lähtään niitä lankoja ostamaan.

—Eihän niillä niin kiirettä olisi ollut, sanoi Anna Liisa.

—No ei se parane, kun käypi, niin se on käytynä. Pane vaan joutuin vaatteita päällesi.

Hän oli itse siinä saapuvilla, että vaatettuminen kävi vilkkaasti. Reki oli jo kartanolla, mutta ei vielä näkynyt hevosta. Hän odotti vielä vähän, mutta ei sittenkään. Jo täytyi lähteä kiirehtimään.

—Vastako sinä suitsia täällä laittelet, ihmetteli hän tallin ovella.

—Niin, kun en tahtonut löytää setolkkanauhaa, selitti Aapeli ja liikkui nyt kuin tulen sammuttaja.

—Eipä se saisi olla niin hakemisessa.

Yhdessä he laittoivat oriin aisoihin.

—Käy noutamassa tyyny ja sano Anna Liisalle että joutuu heti.

Aapeli näytti vielä herrojen rengin tapaa ja puhaltui täyteen juoksuun.

—Nyt joudu! kiirehti se vuorostaan Anna Liisaa. Mistä minä tyynyn otan?

—Ota vaatekahverista.

—Tule neuvomaan, että mikä se otetaan.

—Minä tulen.

Anna Liisan jouduttua oli jo Aapelilla tyyny kainalossa. Se vaan odotti neuvomaan tulijata ja sieppasi nyt taskustaan torvelle pyöräytetyn paperin ja sanoi hiljaa:

—Tässä on vielä yksi puolan pohjallinen, vaan katsohan sisään, ennenkuin panet muiden joukkoon. Arvaat.

Samassa piti joutua tyynyä viemään ja kohta joutui Anna Liisakin.
Viivytteleminen ei olisi ollut terveellistä kumpaisellekaan.

Pettyneinä kurkistelivat vieraat tuvan ikkunasta lähteviä. Malinen ei katsahtanut kertaakaan sinnepäin, hän oli niin tietämätön, kuin ei olisi ollut mitään. Ei ollut niiden hevostakaan huomaavinaan, vaikka hänen tapansa oli käydä huonompienkin kylkeä kopaisemassa, varsinkin kun oli noin orihevonen. Malisen sisällä pullisteli tyytymättömyys, mutta hän halveksi niin paljon noita tyytymättömyyden tuojia, ettei olisi näyttänyt sitäkään heidän ansainneen. Huulet rautaisessa hymyssä istahti hän kukkansa rinnalle ja näytti ajattelevan, että katoaa tämä teidän katseltavistanne. Kohta se olikin matkan päässä. Peltojen takaa jo hulmusi oriin harja ja pikku-ukon muhkea hille-rihattu leiskui kevään hyppyrisellä tiellä.

Aapeli meni vielä tupaan vieraita puhuttelemaan.

—Ollaanko kauaksikin menossa? kysyi hän.

—Ei niin erittäin kauaksikaan, mitenpähän matkoissa näkyy, sanoi vanhempi mies.

Toinen, Seppälän Aatu, nypelöi miettiväisenä turkkinsa hihansuusta villoja ja kierteli niitä näpissään.

—Taisi olla kiire asia teidän talon isännällä, näytti vähän siltä, arveli naurahtaen äskeinen mies.

—En tietänyt asioitaan, sanoi Aapeli, vaan ainapa se näkyy liikkuvan joutuisasti.

—Hyvähän on olla joutuisa, vaan sanovat tapahtuvan joskus, että härkäkin tavoittaa jäniksen.

—Kukapa tuo lienee nähnyt härän jänistä ajavan, vaan se on paremmin uskottava, ettei ole hätää härällä, kun on Paavo paimenessa.

Aapeli tahtoi olla niinkuin syrjäinen ainakin ja laski leikkiä vierasten viihdykkeeksi, kun niille talon puolesta tuommoinen pyöräys valmistettiin. Ei ne pitkään ruvenneet olemaan ilkuttavina, sillä semmoiselta se vähän kuului tämäkin rengin puhe. He pistäytyivät rekeensä tyhjin suin, vaikka kyllä emäntä oli nostanut jo pannun tulelle: pitäähän vieraille antaa kahvit, vaikkapa he olisivat mitä.