E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

URAN AUKAISIJAT

Kirj.

Kauppis-Heikki

WSOY, Porvoo, 1912.

SISÄLLYS:

Leppämäkeen mennessä.
Ensimäinen viikko Leppämäissä.
Esitelmä ja sen tulokset.
Mitä mahtoi Anna ajatella.
Toimittajan luona ja kirje Annalle.
Keräysmatka ja metsäasukkaat.
Kyydillä ajaessa.
Majatalon joukot.
Luento ja väittelyä.
Pöyhkeä isäntä.
Juutisen kotona.
Luennon pitäjä sai moitteita.
Laulainen sai puhua.
Laulainen kutsuttiin herrain pöytään.
Huvimatkalle lähtö.
Runollinen puhe ja runollinen matka.
Puhuu kansan puolesta.
Ystävällisiä neuvoja.
Kirkko ja virkaveli.
Arpajaiskentällä.
Voittoja.
Paluumatkalla.
Laulainen luuli Juljanan tulleen hulluksi.
Johtokunnan jäsen.
Niiranen oli ystävällinen.
Kokkosen luona.
Kolmen vuoden kuluttua.

LEPPÄMÄKEEN MENNESSÄ.

Kaksi miestä käveli keväisenä sunnuntai-iltana kapeata metsäpolkua, jossa oli lumen sulamisen jäleltä vesihautoja sekä toisin paikoin juoksevia vesinoroja. Edellä-kulkeva mies oli nuorempi ja harppaili hipristelemättä pahimpainkin paikkain ylitse, niin että kupeella riippuva, kulmikas kirjalaukku jyskähti aina hyppäyksen päässä kylkeä vasten.

— Kohta tästä päästäisiin kuivemmille maille, lohdutteli hän jälempänä tulevaa, joka varovaisin askelin kierteli mättäitä ja puiden juuria myöten.

Jälkimäistäkään ei olisi ikä eikä kuorma estänyt hyppäämästä, mutta tämä näkyi valinneen varovaisen matkankulkutavan.

— Joko me aletaan kylää lähestyä? kysyi hän vastaukseksi, päästyänsä tasaisemmalle maalle.

— Ei aivan heti, mutta kohta ollaan kirkkotiellä, vastasi toinen.

— Onko se oikea hiekotettu maantie?

— Ei täällä toki hiekotettuja teitä tunnetakaan, nauroi edellinen.
Onpahan vaan semmonen tie, jota pääsee reellä näin kesälläkin.

— Ajetaanko täällä sulaakin maata reellä kirkkoon?

— Ei toki sinne asti, vaan tuonne rantaan, josta sitten pääsee veneellä, selitti toinen ja kysyi: Eikö opettaja ole milloinkaan ennen käynyt täällä Leppämäen kylällä?

— En ole käynyt, vastasi opettajaksi nimitetty. Ensimäinen kerta tämä on.

— Niin, ensimäistä vuottahan te olettekin meidän pitäjässä, huomasi kysyjä ja alkoi kertoa: Tämä kylä on vielä enemmän sydänmaalla kuin meidän kylä. Yksi kyläkunta vaan on vielä etempänä kirkosta tällä puolella pitäjästä ja sitten tuolla toisella puolella pitäjästä tuo Rumpukan perukka.

— Matkaa on jo tännekin, sanoi opettaja. Ei suinkaan Samuli aikone tänä iltana takaisin palata.

— En toki näin myöhällä, vastasi Samuliksi nimitetty. Ei minulla ole mitään kiirettä kotiin. Hauskempihan kylässä on ollakin kuin kotona.

— Vai niin on Samulista, naurahti opettaja. Olisikohan sittenkin, jos täytyisi olla kuukausittain kylässä.

— En minä luulisi tulevan ikävän sittenkään, väitti Samuli.

— Samulinpa pitäisi käydä vielä vähän koulua ja ruveta tällaiseksi kiertäväksi opettajaksi, niin saisi käydä monessa kylässä, esitteli opettaja.

Samulista ei näyttänyt esitys olevan pahaan mieleen, vaan alkoi kuitenkin tehdä esteitä.

— Ei minusta tulisi opettajaa, hän sanoi. Siinä pitäisi osata puhua hyvin kauniisti ja pitkään, ett'en minä osaisi ollenkaan.

— Ei siinä tarvitse kovin pitkiä puheita pitää, sanoi toinen.
Luettaa vaan ja toisinansa vähän kyselee.

— Puhuittepahan tänäkin päivänä lähes tunnin ajan yhteen perään, huomautti Samuli.

— Tämä oli puhe lasten vanhemmille, selitti toinen. Ei nämä ole pakollisia pitää. Minä olen vaan omasta halustani muutamissa kylissä puhunut näin sunnuntaina.

— Sitäpä ne toivoisi jokaiselta, sanoi Samuli. Kaikki kiittelivät puhetta kauniiksi ja sanoivat, ett'ei entiseltä opettajalta olisi sillä lailla lähtenyt. Puhutteko ensi sunnuntainakin? Minä tulisin ehkä taas kuuntelemaan.

— En osaa vielä sanoa, vastasi opettaja. Minkälaisia mahtanevat olla ihmiset tällä kylällä. Jos ovat haluttomia, niin eihän niille väkisin. Olisiko talotkaan niin lähekkäin että voisi vaivata näin vähäistä puhetta kuulemaan.

— Ei tämä ollut niin vähäinen, hyvitteli Samuli. Mökin Ananiaksen Ulla näkyi ihan itkevän kuunnellessaan. Kyllä ihmiset tulisivat täälläkin. On siinä yksillä pelloilla neljä taloa, eikä ne ole toisetkaan monen kilometrin päässä. Hukkala ja Alapiha ovat aivan lähekkäin, Kokkola ja Karhula vähän tuonnempana.

— Samuli on varmaan käynyt täällä usein, koska tietää niin tarkkaan talojen nimet, arveli opettaja.

— Olen minä toki käynyt, kun äitini on siitä Alapihasta kotoisin, sanoi Samuli. Kuulinhan minä Kokkolan vanhalta isännältä, miten se kylä on syntynytkin. Isonvihan aikana sanoi tulleen ensimäisten asukasten ja niiden elämästä se kertoi kaikellaisia kummia, mitenkä karhut ovat repineet lehmiä ja ahmat kantaneet lihat aitasta.

— Sen vuoksi siellä mahtaakin olla talot petoeläinten nimillä, arveli opettaja.

— Ei ne sen vuoksi, tiesi Samuli, vaan kun siellä ovat asukkaat Hukkasia ja Kokkosia enimmäkseen. Eno on vaan yksinään Niirasia ja enon isä on mennyt sinne paljon myöhemmin kuin muut suvut.

— Vai niin, sanoi opettaja. Pitääpä niistä asioista siellä ollessaan kysellä. Ne ovat hyvin hupaisia kuulla nuo kertomukset vanhoista asukkaista. Mielellään niitä sanomalehtikin ottaisi, jos tulisi kirjoitetuksi ja sinne lähetetyksi.

— Opettaja taitaa aina välistä kirjoittaa sanomalehteen, sanoi Samuli mielistellen. Teidän kirjoittamaksi arvelivat talvella sitä, jossa sanottiin että "Kivimäen kylän nuoret miehet ovat tulleet niin ahkeroiksi neljänkuninkaan kirjojen lukijoiksi, että tuskin yhtenäkään yönä sammuu näiden lukusankarien tulet talojen saunoista".

Opettajan kasvoista näkyi että huomaavaisuus miellytti ja hän vastasi:

— Kirjoitinhan minä, kun ne sunnuntaipäivinäkin löivät korttia, vieläpä veivät keskenkasvusia, koulussa käypiä poikiakin mukaansa. Enkä sitä salaa kirjoittanutkaan; minä uhkasin kaikkien kuullen.

— Ei sinne meidän kylälle uhkausta kuulunut, vaan siitä ne arvasivat, kun oli lopussa, kahden viivan välissä, sana —laine—.

— Sitähän minä olen käyttänyt nimimerkkinä, jos on sattunut jotain pitempätä asiata, myönsi opettaja.

He olivat jo joutuneet tuolle ennen mainitulle kirkkotielle, jossa aukean ahon keskellä näkyi pieni, vanha mökki.

— Onkohan tuossa mökissä lehmiä? kysyi opettaja kohdalle tultua.

— On siinä lehmä, tiesi Samuli. Mitä opettaja siitä kysyy?

— Niin kysyn, että jos siitä saisi piimällä sekoitettua vettä juodakseen. Janottaa niin armottomasti ja paljaalla vedellä se vaan kiihtyy.

— Kyllä siitä saapi, uskoi Samuli. Mielellään se Julja antaa juomista. Tämä on enon maalla oleva mökki.

— Vai niin. Mennään sitten yhdessä.

— Menkäähän yksinänne, sanoi Samuli. Minä istun ja odotan täällä.

— Mitä varten täällä istua, jos ei janotakaan. Samuli virkkoi naurahtaen:

— Sen Juljan pakinoista ei tahdo päästä erilleen, jos sinne menee.

— Onko mökissä niin puhelias Juliana.

— Kyllä sen kuulette.

— Minäpä menen yksinäni, sanoi opettaja. Ei se minua tuntematonta saane pitkältä viivytellyksi.

Juliana oli huomannut matkamiehet ja tullut ulos, mutta nähtyään toisen kääntyvän heille, hyökkäsi takaisin tupaansa. Opettaja ilmoitti heti ovesta astuttua asian. Juliana tarttui tuopin korvaan, mutta uteliaisuus esti liikkeelle lähtemästä ennen kuin kysyi:

— Mistä tämä vieras on, kun minä en tunne?

Hänen päänsä tutisi uteliaisuudesta ja pienten vilkkuvain silmäin luomet tempoilivat lakkaamatta, saadakseen näköaukot mitä suurimmiksi.

— Minä olen tämän pitäjän lasten opettaja, vastasi vieras.

— Vai se opettaja, huudahti Juliana ja meni tökkäämään tervettä oikein lujalla kädellä. Minä kun en tuntenut. Nytkö te tulette meidän kylälle?

— Nythän minä tulen, vastasi opettaja. Mutta saisinko sitä juomista.

— Ja toki!

Nyt lähti Juliana pyrynä liikkeelle, eikä viipynytkään kauan.

— Istukaa toki lepuuttamaan jalkaanne, houkutteli hän ennen kun antoi juoma-astian.

Kun vieras oli seurannut kehoitusta, alkoi Juliana innoissaan puhella:

— Olenhan minä kuullut paljonkin opettajasta, vaikka en ennen ole nähnyt. Viime lukukinkerin lopussa oli aivan kilvan kahakka, että kuka saapi koulun kotiinsa, kuin tiesivät että on uusi opettaja. Entisen opettajan ollessa ne jukkaroivat koulua vastaan ottaissaan. Tunsitteko entisen opettajan?

— En tuntenut, vastasi vieras laskien tuopin pöydälle. Kyllä nyt jano erosi. Kiitoksia paljon.

Juliana ei joutanut kiitoksia kuuntelemaan, vaan jatkoi:

— Vai ette tuntenut entistä opettajaa! Se oli poikamies, ja siitähän se jupakka taisi tullakin. Joko teillä on emäntä, tai rouva?

— Eipä ole vielä kumpaakaan.

— Vai ei. Joko olette miten iällä?

— Johan se on kolmaskymmen loppupuolillaan.

— Loppupuolillaan! huudahti Juliana. Minä sanoin, kun ne isännät ja emännät sysivät sitä entistä opettajaa, että jos vaan sattuisin puheikkain, niin sanoisin että pitäisi ottaa rouva, niin loppuisi se jupakka. Tokko teillä on vielä katsottuakaan?

— Eipä ole katsottuakaan, vastasi toinen yhtä totisena kuin jos olisi ollut kysymys ohran siemenen ostosta.

— Niinkö on, surkutteli Juliana. Ja kuinka monta vuotta olette ollut opettajana?

— Valehtelijan määrän.

Julianata ei pysäyttänyt näinkään hämärä vastaus.

— Vai seitsemän vuotta, sanoi hän. Yhdessäkö pitäjässä?

— Kolmas tämä jo on käveltävänä.

— Kolmas, eikä vieläkään ole löytynyt. Miten suuri teillä on palkka?

— Onhan sitä kolmisenkymmentä hehtoa jyviä ja vähän rahaakin.

— Niinkö suuri! ihmetteli Juliana. Sillähän eläisi jos kuinka hyvästi kaksi henkeä. Eihän minun miehellä ollut jyvääkään yhteen mennessä ja eletty on. Pitää nyt tästä meidän pitäjästä katsella rouva.

Opettajaa tavallaan huvittikin Julianan harrastus, mutta hän muisti aikomuksensa olla viipymättä ja virkkoi vakavana:

— Täytyy jättää puheet toiseen kertaan, matkatoveri odottaa.

— Nytkö jo, pahoitteli Juliana. Eihän tässä ole ennätetty mitään puhua. Pitää minun vielä kysyä mitä opettaja on sukuisin, kun on aivan unohtunut.

— Laulainen minä olen, Vilhelm Laulainen.

— Nyt se ei enää unehdu, vakuutti Juliana. Niin lauhkea nimi… Kuka teillä on toverina?… Vai Samuli. Minäpä tulen saattamaan, että sanon Samulille…

Laulainen jo naurahti salaa, kun kuuli ettei Samuliakaan sovi jättää aivan puhuttelematta. Juliana meni juoksun hytäkässä sen luokse ja alkoi torua:

— Kun et tullut huoneeseen, että opettaja olisi voinut viipyä pitemmältä. Mutta käytä jo koulupaikkaan mennessäsi opettajaa Alapihassa. Anna on kotona. Minä kävin siellä päivällä.

— Eikö eno olekaan kotona? kysyi Samuli.

— Kotona oli ja kyllähän se enosikin pitää tästä opettajasta, vaikka ei se siitä entisestä…

— Mitä se Julja nyt hölpättää, keskeytti Samuli vihaisesti ja alkoi hyvästiä sanomatta astua kylään päin.

Juliana jäi tielle ihmettelemään.

Laulainen asteli jonkun aikaa äänetönnä oppaansa perässä ja ajatteli että onpa hyvä tietää mikä on ollut edellisen virkaveljen kompastuskivi. Julianan puheista se kävi kyllin selville ja näyttää olevan tottakin, koska Samuli keskeytti puheen niin kovin tuikeasti.

— Taitaapa olla oivallinen kielikello tuo eukko, virkkoi Laulainen vähän matkaa kuljettua.

— Onhan se semmoinen, että syntyy siltä mikä juttu hyvänsä, vastasi
Samuli ja kysyi: Mitä se ennätti opettajalle lasketella?

— Kyselihän se jotenkin tarkkaan minun elämäkertani, naurahti
Laulainen.

— Eikö tuo muuta puhunut? uteli Samuli.

— Jopa siinä sivussa esitteli emäntääkin.

— Ketä tuo esitteli?

— Ei ennättänyt nimeä mainita.

— Sitä samaa se hupattaa jokaiselle poikamiehelle.

— Onko Samulillekin?

— Joka näkemässä toki. Ja harvoinhan se muualla näkeekään kuin täällä enolassa käydessä.

— Ketä se Samulille?

— Se esittelee niin sopimattomia, etten minä viitsi mainitakaan, sanoi Samuli.

Laulainen katsoi opettaja-arvoaan alentavaksi udella kovin tarkkaan nuorten asioita, eikä jatkanut enään.

Kohta loppui metsä ja kylä tuli näkyviin. Se oli jotenkin korkean ja kaarevan mäen läntisellä ja eteläisellä rinteellä. Matkamiesten tullessa lännestä päin oli läntinen rinne aivan edessä ja sinne ylhäälle, puiden latvoihin paistoi vielä laskeva aurinko. Alhaalla oikealla näkyi soikea lampi, jonka tyyneen pintaan kuvastui rannalla kasvavien koivujen puoliksi lehdittyneet varjot.

Kylässä vallitsi sunnuntai-illan hiljaisuus. Mäeltä juokseva pieni puro teki jossain kiven kolossa pienen hyppäyksen ja sieltä kuului hiljainen kohina.

— Tämäpä kylä näyttää olevan hyvässä suojassa taivaan tuulilta ja myrskyiltä, ihaili Laulainen.

— Onhan tämä, myönnytti Samuli. Ei tänne tule hallakaan ensimäiseksi. Marjojakin tänne tulee aina ja niitä syömässä minä käyn täällä joka kesä. Tämä ensimäinen suurin talo, lähinnä lampia, on enola; tämä ylempänä vasemmalla on se Hukkala. Sinne menisi tie tästä suoraankin, vaan ei meille tule suurta mutkaa jos mennään tästä Alapihan kautta.

— Ei meillä ole enään aikaa talossa käydä, huomautti Laulainen.

Hän oli Julianan kesken jääneestä lauseesta ymmärtänyt, ett'ei siinä talossa oltuna suopeita opettajille, ei ainakaan entiselle.

— Ei käydä talossa, vaan mennäänhän siitä kautta, vastasi Samuli ja käveli aikomaansa tietä.

— Aikooko Samuli tulla tänne enolaansa yöksi? kysyi Laulainen.

— Tänne minä tulen, jos vaan eivät ennätä ruveta nukkumaan.

— Ei nuo niin aikaiseen ruvenne.

— Aikaiseen ne näin sunnuntai-iltana rupeavat, jos ei ole ketään odotettavaa, tiesi Samuli.

Kartanolle tultua ilmeni ett'ei ainakaan vielä ollut pelkoa nukkumisesta. Tuvan ikkunasta näkyi miesten olkapäitä. Samuli hidastutti askeleitaan, että heidät ennätettäisiin huomata. Jo kääntyikin yhden kasvot ikkunaan päin, kohta toisen ja kolmannen.

Erillään olevan maitohuoneen ovi aukeni ja sieltä tuli nuori nainen, valkoinen esiliina edessä. Se näkyi ihastuvan nähdessään Samulin ja tuli sitä naurussa suin tervehtimään.

— Tämä on lasten opettaja Laulainen, huomautti Samuli matkatoveristaan.

Nainen kääntyi nyt tätä tervehtimään ja oli vielä iloisemman näköinen kuin tavallisesti ollaan tuntematonta tervehtiessä.

— Eikö vieraat tule huoneeseen, huomautti hän.

— Ei nyt enää jouda, on niin kovin myöhä, kiitoksia paljon, vastasi
Laulainen ja alkoi siirrellä jalkojansa matkan mukaan.

Nainen kääntyi Samuliin päin ja sanoi hiljempaa:

— Tulethan sinä tänne yöksi. Tule aivan heti. Samuli nyökäytti päätänsä merkiksi ja jouduttautui matkatoverilleen tietä neuvomaan.

Kartanon taakse tultua kysyi Laulainen:

— Oliko tämä se Anna, josta Juliana mainitsi.

— Oli, vastasi Samuli lyhyesti.

— Näyttää virkeältä ihmiseltä.

— Onhan se. Me oltiin yhtä aikaa kansakoulussa.

— Vai niin, vai käytetään täällä näinkin kaukaa kansakoulussa, ihmetteli Laulainen.

— Ei täällä ole muita käytettynä, virkkoi Samuli.

Nämä Samulin puheet menivät siihen suuntaan että Anna oli poikkeus muista ja Laulainen johtui ajattelemaan että tämä saattaa olla sama, jota Juliana esitteleekin enolassa käydessä hänelle. Ja jospa siinä on, vähästä sukulaisuudesta huolimatta, perääkin. Kovin mieleistä oli Samulista kirjalaukun kantaminen, vaikka isäntä oli siihen rengin määrännyt. Marjat eivät olleet näin keväällä houkuttelemassa. Muu siinä saattoi olla, eikä ollut ihmekään, sillä tyttö näytti jotenkin kauniilta.

He olivat jo tulleet Hukkalan kartanolle. Täällä ei heitä kukaan huomannut ennen tupaan menoa, jossa joukot istuivat illallispöydässä. Isäntä Hukkanen, jörön ja karkean näköinen mies, istui pöydän päässä ja muutamia suupaloja puraistuansa tuli tervehtimään ja pyytämään kammariin.

— Minä en enää malta, sanoi Samuli ja nousi jättämään hyvästit opettajalle.

— Yönselkäänkö aijot? kysyi Hukkanen.

— En sen etemmäksi kuin tähän enolaan, selitti Samuli.

— On meilläkin unta ja leipää yhden yön ajaksi, kehui isäntä.

— En minä sitä pelkää, vaan kun on enola näin lähellä, niin menen sinne, selitti Samuli myöntymättä.

— Kyllähän minä sen arvasin, että sinne sinä menet.

Ja Samuli lähti.

Isäntä ja Laulainen menivät kammariin. Vastatulleesta oli huone outo ja kolea. Kitkerä tupakan haju pisti nenään. Ei ollut ihmisissäkään lämpöä. Hukkanen puhui vaan ilmoista, mutta sekin puhe tuli katkonaiseksi, kun hänellä oli alituinen työ piipussaan, jota piti kohennella ja vetää niin lakkaamatta, että savu nousi kuin kytevästä suosta.

Yhtä vähän miellyttävä oli emäntäkin. Se kävellä tassutteli äänetönnä kuin kone, eikä näyttänyt tietävän mistään muusta kuin kupistaan ja kannikoistaan, joita kanteli kammarin pöydälle niin tavattomat tarakat, että olisi luullut vähintään kymmenen henkeä olevan ruokittavana. Isännän mielestä siinä oli sittenkin vähä, koska ruvetessaan vieraan toverina keskeytynyttä syöntiänsä lopettelemaan kutsui vielä tuopillisen piimää itsensä varalle.

Laulainen oli jo oppinut ymmärtämään, että missä ruumiin ravitseminen on näin runsasta, siellä on turha ottaa puheeksikaan henkisempiä asioita. Siksipä he söivät melkein äänettöminä ja kun isäntä oli jälkiruuaksi tupruttanut paksun pilven savua, erkani kukin nukkumapaikalleen.

— Ohhoh, huokasi Laulainen yksin jäätyänsä. Taisinpa taas sattua ikävään paikkaan. Ei sekään Samuli jäänyt yöksi. Sen kanssa osasi puhella.

Hän katsoi ikkunasta naapuritaloon päin. Yhdestä huoneesta näkyi tuli, vaikka oli vielä jotenkin valoisa. — Siellä aijotaan valvoa vieraan kanssa pitemmän aikaa, ajatteli Laulainen. Varmaan ne kyselevät minusta ja mitähän Samuli sanonee. Muistaneeko oikein kertoa siitä päivällä pidetystä puheesta. Näkee sen siitä jos tulevat aamulla katsomaan koulun alottamista… Pitääpä niille ajatella vähän kuulemista, että jos hyvinkin tulevat.

Hän otti laukustaan Uuden testamentin, jota selaili hämärän valossa. Pian löytyi sopivat tekstin sanat. Mutta kun hän rupesi niistä puheen sisältöä suunnittelemaan, niin ajatukset vierähtivätkin aivan muille aloille. Ensin tuli mieleen kysymys oliko synti, jos niin sukulaiset, kuin Anna ja Samuli, menisivät keskenänsä naimisiin. Se jäi kesken ratkaisun, kun muistui mieleen Julianan kyselyt ja kehoitukset, sekä lausunnot entisestä opettajasta. Täytyi aivan naurahtaa niitä ajatellessa, varsinkin kun muisti miten kiire Julianalla oli ja miten sen pienet silmät tempoilivat.

Ei nyt tullut mitään, tuskaili hän huomatessaan joutuneensa pois alkuperäisestä ajatuksesta. Kaikista se vastuksen heittää. Jääköön aamuun.

Hän pani kirjan pöydälle ja rupesi nukkumaan.

ENSIMÄINEN VIIKKO LEPPÄMÄISSÄ.

Laulainen oli pitänyt muutamina päivinä koulua Hukkalassa, kun eräänä iltana valmistautui mennäkseen naapuritalossa käymään. Hän ilmoitti emännälle, ett'ei tarvitse odottaa illalliselle, jos ei ala hyvissä ajoin näkyä tulevaksi. Isäntäkin sattui kuulemaan heidän keskustelunsa ja kysyi:

— Mihinkä taloon opettaja aikoo mennä?

— Tähän Alapihaan, vastasi Laulainen.

— Onko Niiranen itse kutsunut käymään?

— Itse se kutsui täällä käydessään.

— Vai kutsui. Eipä se ole ennen kutsunut opettajaa kotonansa käymään. Se on vihannut tätä kiertävää koulua ja tahtonut että kansakoulu laitettaisiin. Joko olisi nyt leppynyt, koska on käynyt kuuntelemassa ja kutsunut opettajaa kotiinsa.

— Onhan se käynyt kaksi kertaa kuuntelemassa, vahvisti Laulainen tuntien mielihyvää. Ja olisiko tuo Niiranen ennenkään vihannut enemmän koulua kuin opettajaakaan, mutta ei ole muuten tullut käyneeksi, eikä kutsuneeksi.

— Vihannut on, aivan suoraan vihannut, väitti Hukkanen. Näkihän sen siitäkin kun ei enää viime eikä toisena vuotena lähettänyt lapsiaan tähän kouluun.

— Kylläpä sitten pitänee uskoa, myönnytti Laulainen.

Hänen olisi haluttanut selittää asiata siihen suuntaan, että on voinut silloin olla syytä koulussa, mutta omatunto ei oikein suosinut "rikkojen ruopimista" entisen virkaveljen päälle ja niin hän lähti keskustelua jatkamatta aikomaansa kyläpaikkaan.

Laulaiselle oli vieraisilla käynti niin totuttua, ettei hänellä ollut sinne mennessä suuria valmistuksia. Puhui mitä talon joukotkin ja oli iloinen taikka vakava, aina sen mukaan miltä ihmiset näyttivät. Tällä kertaa oli vähän toisin. Kuulopuheista päättäen ei Niiranen ollut noita tavallisia sydänmaan isäntiä, joille on samantekevää olipa opetusasiat miten hyvänsä. Tämä on puuhannut kansakoulua kyläänsä, eikä ole lähettänyt lapsiaan kiertävään kouluun viime vuosina. Sellaiselle isännälle pitäisi olla mieliksi, muuten siitä saapi vihamiehen.

Alapihaan tultua oli Laulainen tavallista varovaisempi puheissaan. Kohta hän kuitenkin näki ettei Niiranen ollut mikään peljättävä. Aivan ystävällisesti kyseli entisistä olopaikoista ja nykyisistä koulumatkoista. Vähän aikaa näistä tarinoitua tahtoi jo katselemaan rukiinlaihoja, sekä muita peltopuuhia, joka on maamiehen melkein luotettavin ystävyyden osoitus.

Laihon katseleminen kävi hyvin ohimennen. Niiranen kiirehti oriinsa luokse, jolla renki parhaallaan karhitsi ohramaata. Ori näytti olevan Niirasen ylpeys ja uhkea eläin se olikin. Musta karva kiilteli kuin sametti.

— Panin vetämään karhia, ettei aivan köntistyisi seisoissaan, puheli
Niiranen taputellen oriinsa selkää. So Poju, maitahan vähän levähtää.
On jo toista kuukautta ollut ajamatta.

— Taitaa olla hyvä hevonen, virkkoi Laulainen.

— Onhan tämä hyvä Poju, mutta siitä vaan on ikävä kun ei täällä ole kärrytietä.

— Eikö tänne saisi tehdyksi? kysyi Laulainen.

— Miksei saisi, vaan eihän nämä kyläläiset rupea tekemään, valitti
Niiranen.

— Pitäisi pyytää koko kuntaa tekemään, neuvoi Laulainen.

— Jo olen koettanut sitäkin, vaan kun nämä kyläläiset eivät ole yksimielisiä pyytämään, niin eihän se asia pääse alkuunkaan, selitti Niiranen.

— Siitä pitäisi kirjoittaa sanomalehteen.

— Kukapa täällä osannee niin hyvästi kirjoittaa, että se jotain auttaisi, epäili Niiranen.

— Jos minä koettaisin kirjoittaa, tarjoutui Laulainen. Isäntä osannee selittää tien suunnan ja pituuden, sekä kuinka monelle kyläkunnalle siitä on hyötyä.

— Kyllä minä osaan selittää, sanoi Niiranen. Mutta mennään huoneeseen siitä tuumimaan. Antaa oriin kävellä.

He alkoivat astella pihaan. Laulainen oli mielissään, kun sattui sopiva tilaisuus tarjota apuansa näin mahtityössä, johon ei jokainen pystynytkään.

Niiranen alkoi jo pihaan mennessä kertoa tien suunnasta, mutta se keskeytyi vähäksi aikaa, kun hänelle johtui maitohuoneen ohitse mennessä mieleen näyttää huoneen sisusta. Tytär Anna oli siellä parhaallaan puhdistelemassa maitoastioita. Tämä ei ollut oikein mielissään tulijoista ja virkkoi moittivasti:

— Kun isä toi tänne vieraan juuri huonoimman järjestyksen aikana.

— Ei me sinua häiritä, tee vaan työtäsi, sanoi Niiranen.

Hän tahtoi vaan näyttää vieraalle uutta voin vaivauspöytää ja suurta jäähdytysammetta, jossa maitoastiat seisoivat jäiden ja veden ympäröimänä. Laulainen ei nähnyt näissä mitään erityisempää ja katselikin enemmän Annaa, joka pyörähteli notkeana ja tottuneen tavalla suurten sinkkisten astiain ympärillä, jotka pienimmästäkin jysähdyksestä antoivat kumajavan äänen. Annakin huomasi vieraan tarkastelun ja virkkoi:

— Meillä on nämä kermanerotuskapineet aivan vanhan aikaisia, vaikka johan niitä on tuolla suuremmissa taloissa oikeita separaattoria.

— On se ensi kevännä meilläkin, sanoi siihen Niiranen. Olen päättänyt ostaa heti, kun myön tuon oriin.

— Ja myötte noin kauniin oriin, sanoi Laulainen.

— Joutuu minulle toinen ja vielä kauniimpi, kehui Niiranen. Pidän minä toki ajohevosen, vaikk'ei kesällä pääsekään ajamaan.

— Mutta jospa muutamien vuosien perästä pääseekin, kun ruvetaan miehin puuhaan, hyvitteli Laulainen.

— Jospa näkisi vielä sen ilopäivän, ihasteli Niiranen. Ehkä tämä lehteen kirjoittamiskeino on hyvinkin hyvä.

He menivät kammariin, jossa Niiranen jatkoi kertomusta tien suunnasta oikein perinpohjin. Siinä ei unohtunut mainitsematta vähäisinkään notkelma eikä mäki. Kaikki puut ja suurimmat kivetkin tulivat askel askeleelta huomioon otetuksi.

— Ei niitä kaikkia tarvitse noin kovin tarkkaan kertoa, huomautti
Laulainen kun alkoi käydä pitkäksi kuunnella.

— Minäpä kerron vähän lyhemmin, sanoi Niiranen, mutta alkoi aivan entiseen tapaansa.

Kertomus keskeytyi kun renki tuli ilmoittamaan isännälle, että pelto on karhittu ja kysyi uitetaanko oritta.

— Liika kylmää nyt on vielä vesi hevosellekin, arveli Niiranen.
Mutta minä tulen toveriksi, niin pestään siellä lammin rannalla.
Olkoon vieras yksinään sen aikaa. Ja tulipa tuo Anna…

Tämä oli juuri tullut huoneeseen ja ymmärtäen isänsä viittauksen istui pöydän luokse.

Laulaisesta oli mieleen puhetoverin vaihtuminen ja oli alkamaisillaan keskustelun lehmien lypsystä ja voin valmistamisesta, kun Anna ennätti sanoa:

— Opettajalla oli ollut viime viikolla paljon lapsia, enemmän kuin nyt.

— Enemmän siellä oli. Samuliko teille sanoi? kysyi Laulainen.

— Niin, Samuli. Se kertoi lasten olleen hyvin mieltyneitä teidän kouluun. Lapset olivat oppineet paljon lauluja.

— Lauluihinko Samuli arveli lasten parhaiten mieltyneen?

— Ei Samuli ole niin sanonut, oikasi Anna kiireesti. Se vaan kertoi kaikesta ja sanoi teidän pitäneen lopussa hyvin pitkän ja kauniin puheen.

Laulainen uskoi kyllä puheensa kauniiksi, mutta ymmärsi kuitenkin että Anna kiittelee sitä aivan aikomuksesta, häntä miellyttääkseen ja se vähän nauratti. Hänenkin täytyi löytää jotain kiitettävää ja hän virkkoi:

— Se Samuli on hyvin älykäs ja kunnon poika.

— Onhan se, myönnytti Anna. Me oltiin yhtä aikaa kansakoulussa.

— Samaa kertoi Samuli tänne tullessa, sanoi Laulainen naurahtaen. Teitä taitaa nuo koulumuistot vetää vieläkin toistenne seuraan. Siihen huomioon minä Samulista tulin, vaikka sieltä lähtiessä luulin, että minun seuraani se on niin mieltynyt että lähti raskasta kirjalaukkua kantamaan.

— Onko se mikä ihme, sanoi Anna terävästi ja kysyi: Vai tarkoittaako opettaja muuta? Onko teille jo puhuttuna juoruja minusta ja Samulista?

— Ei sanaakaan ole puhuneet sen syrjäisemmät kuin Samuli itse, vakuutti Laulainen. Eikä sekään sen enempää, kuin että mainitsi Julianan tuppautuvan hänelle puhemieheksi, milloin vaan täällä päin käypi ja sattuu näkemään.

— Sanoiko senkin että kenelle? kysyi Anna terävästi.

— Ei sanonut, vakuutan sen.

— Sitä minä, virkkoi Anna. Mutta siihen Julianaan minä suutun, kun on saanut opettajan tuollaista uskomaan. Minä kuulin että olitte käynyt Julianan mökissä tullessanne. Se on puoli hupsu se Juliana, jolle olen nauranut tähän asti, vaan nyt minä suutun.

— Ei toki pidä suuttua, kielteli Laulainen nauraen Annan uhkauksille. Ei Juliana pahaa tarkoita. Hyväähän se on harrastavinaan.

— Niinhän se on harrastavinaan, sanoi Anna loukkaantuneen äänellä. Hyvin tietää että me ollaan serkukset ja yhtä kaikki luulee meitä niin jumalattomiksi. Opettaja ei mahda sitä tietää.

— Kyllä minä tiesin, tunnusti Laulainen vähän häpeissään.

— Ja yhtä hyvin puhutte samalla lailla, sanoi Anna katsoen moittivasti.

— En tullut ajatelleeksi, kun joskus sattuu, että menevät…

— Menkäät, vaan ei me olla pakanoita, vaikka asutaan näin sydänmaalla…

Annan puhe keskeytyi, kun isäntä palasi orittaan huuhtelemasta. Laulaisen mieltä jäi vaivaamaan epäonnistunut leikkipuheensa. Olisi ollut jollain tavalla pyydettävä anteeksi, mutta isäntä ennätti tulla ja nyt ei ehkä Anna antaudu hänen puheellensa ollenkaan.

— Niin se tieasia, virkkoi Niiranen. Mutta tuolla ulkona käydessä minä ajattelin että jos jätetään siitä asiasta kirjoittaminen tuonnemmaksi.

— Mitä varten tuonnemmaksi? kysyi Laulainen ajatellen että jos isäntä epäilee hänen kirjoituskykyänsä.

Niiranen alkoi selittää:

— Siinä tieasiassa on se paha vastus, että nämä muut pelkäävät sen tulevan liika kalliiksi ja väittävät minun tahtovan yksin sen vuoksi, kun on hyviä oriita, jotta saisin niillä ajaa. Mutta jos saataisiin eräs toinen asia ensin päätetyksi, niin kyllä sitten tulisi tiekin. Niin ovat kaikki ymmärtävät miehet sanoneet. Tänne pitäisi saada ensin kansakoulu.

— Vai niin, vai kansakoulu, virkkoi Laulainen pettyneen äänellä.

— Niin, olisihan täällä lapsia siihenkin kouluun, mutta kukapa täältä asti jaksaa käyttää nykyisessä koulussa, selitti Niiranen. Olen jo pari kertaa puhunut oman koulun rakentamisesta, vaan ei näitä saa minun puheella mihinkään taipumaan. Nyt sunnuntai-iltana kuulin, että opettaja on siellä lankomiehen talossa puhunut siihen tapaan ettei ihminen ole oppinsa puolesta sillä valmis, jos osaa lukea ja vähän kirjoittaa, vaan että oppimista pitää jatkaa nuoruuden aika kokonaan ja vielä vanhanakin. Silloin ajattelin että meidän kylällä pitäisi pitää samanlainen puhe ja heti sen perästä ottaa keskusteltavaksi ja päätettäväksi kansakoulun perustaminen.

Isännän esityksessä epäili Laulainen piilevän kiertävän koulun halveksimista ja hän virkkoi:

— En luule samanlaisen puheen paljon auttavan, sillä en minä maininnut kansakoulun käynnistä mitään, sitä vaan teroitin että jos ihminen jättää lukemisen, joka on sielun ruokkimista, niin sielulle käypi aivan samoin kuin ruumiille: se kuihtuu vähitellen ja viimein kuolee hengellisesti, vaikka ruumis vielä elää.

— Täällä on puhuttava vähän toisella tavalla, niin kyllä se auttaa, neuvoi Niiranen. Pitää lisätä, että jos lapset saisivat käydä koulua yhteen jaksoon pitemmän aikaa, niin ei lukeminen jäisi vanhanakaan.

— Voisi sitten vähän paremmin auttaa, myötteli Laulainen. Mutta mies- vai naisopettajako siihen on ajateltu ottaa.

— Ei siitä ole mitään ajateltu. Ennättää sen asian sittenkin päättää, kun on koulu perustettu.

— Vaan jos ei tule päätöksestä pitävä, ellei samalla sovita opettajasta ja sen palkasta.

— Tuumitaan sitten siellä, kunhan ensin alkuun päästäisiin, kierteli Niiranen… Mutta se puhe pitää olla niin luita myöten menevä, että tuokin vanha Kokkonen pehmiäisi. Sehän se on aina etumaisena vastustamassa kaikkea, joka vähänkin maksaa.

— Enhän minä niin mahtavia puheita osaa pitää, kuin paljo oppineet, vaan jos nyt koettaisin jotain sanoa, virkkoi Laulainen merkitsevällä äänenpainolla.

Niiranen sen ymmärsi, koska joutui hyvittelemään:

— Kyllä minä luulen, ett'ei siihen sen oppineempia tarvita. Minä näin viime maanantaina että Kokkonen kuunteli hyvin mielissään sitä puhetta koulua alottaissa.

Laulainen tuli aivan hyvitetyksi ja virkkoi:

— Jospa minä kirjoitan sen puheen valmiiksi. Ehkä täältä saapi paperia, niin alotan jo tänä iltana.

— Niin, kirjoittaa vaan, kehoitti Niiranen. On täällä Annalla paperia, kunhan tulee.

Hän kertoi sitten vanhasta Kokkosesta ja muista vastustajistaan nähtävästi siinä toivossa, että Laulainen osaisi paremmin valmistaa puheensa.

Kohta tuli Anna laittamaan illallista pöytään.

— Opettaja aikoo tänä iltana kirjoittaa, niin anna sinä muutamia arkkia paperia, sanoi Niiranen.

— Postipaperiako vai muuta? kysyi Anna.

— Mitä hyvänsä, sanoi Laulainen. Ei se tule mihinkään tärkeään tarpeeseen.

— Vai ei tärkeään, vaikka niistä paperista lähtee alku kansakoulun perustamiseen, sanoi Niiranen. Älä sinä Anna kerro muille. Meillä on sellainen puuha, että opettaja valmistaa ensi sunnuntaiksi puheen, jossa kehoittaa koulua perustamaan. Sitten siinä samassa koetetaan saada asia päätetyksi.

— Vai niin, virkkoi Anna asiaan innostuen. Tämäkö opettaja siihen tulisi opettajaksi?

Laulainen ei ollut huomaavinaan Annan kysymystä, vaikka se oli niin mieleinen, ettei tiennyt miten palkitseisi kysyjää. Niiranenkaan ei ollut oikein kiireellinen vastaamaan. Viimein hän sanoi:

— Eihän tämä opettaja jätä vakinaista virkaansa sen tautta.

— Niin kyllä, huomasi Anna. Siihen kansakouluun ei taitaisi päästä vakinaiseksi.

Laulainen ei puhunut vieläkään. Hän oli jo opettajan sukupuolta kysyissään ajatellut, että jos pääsisi väliaikaiseksi opettajaksi tämän kylän kouluun. Annastakin se oli alussa mahdollista, koska kysyi sitä aivan ensimäiseksi. Täytyikö hänen itsensä pyrkiä, kun eivät ymmärtäneet asiata. Lyhyen vaitiolon perästä hän jo julkaisi ajatuksensa.

— Onhan tämä vakinainen virka, mutta kyllä minä voisin tästä luopua jos saisin muutamiakaan vuosia olla väliaikaisena opettajana kansakoulussa.

— Sitähän minäkin ajattelin, tarttui taas Anna puheeseen. Parempihan yhdessä paikassa on olla, kuin kiertää ympäri pitäjää.

— No jos sillä lailla tekee, myötteli Niiranen. Mutta mikä sitten tulisi turvaksi, jos täytyisi ottaa vakinainen opettaja?

— Jospa minä siihen mennessä saisin luetuksi niin paljon että voisin parissa vuodessa suorittaa täydelliset tutkinnot, selitti Laulainen aikomuksensa.

— Eikö tässä nykyisessä virassa ollessa voi lukea?

— Huonosti se käypi, sillä loma-ajat menevät hyväin kylänmiesten kanssa jutellessa, ja näin ikään vieraissa istuissa.

— Olisi pitänyt ennen tähän toimeen ryhtymistä lukea enempi.

— Niinpä olisi pitänyt, mutta kukkaro sanoi että ei.

— Velallahan monet muutkin kuuluvat koulunsa käyvän.

— En löytänyt silloin niin hyviä ihmisiä.

— Kyllä niitä olisi kyselemällä löytynyt, ainakin, takausmiehiä.

— En löytänyt halukkaita siihenkään.

— Liika vähä on tullut kysellyksi.

Laulaisella oli mielessä arvella että olisiko isäntä Niiranen halukas auttamaan, jos tulisi avun tarvis, mutta jätti kuitenkin sanomatta.

Kohta illallisen syötyä neuvoi isäntä erityisen kammarin Laulaiselle, jossa sai nukkua ja valmistaa rauhassa tuota tärkeätä puhetta. Kammari oli nähtävästi talontyttären, sillä jokainen esine oli asetettu paikalleen erityisellä huolella, eikä missään näkynyt likapilkkua. Laulainen tunsi olevansa täällä kuin jossain pyhässä paikassa ja heitti kohta kenkänsä, ettei niillä nuhraisi mitään kohtaa.

Valkoisella liinalla peitetyllä pöydällä oli valmiina mustepullo ja paperia. Mutta eihän siinä uskaltanut pullon korkkiakaan avata, vielä vähemmin mustetta muuten liikutella. Tipahtaisi liinalle ja sen nähtyä Anna varmaan ajattelisi että onpa aika töhrys sekin. Hän toimitti varovasti liinan pois pöydältä ja nyt vasta uskalsi ottaa kynän käteensä.

Mutta millä sanoilla se puhe piti alottaakaan. Tämä oli tuiki tärkeä asia. Jos eivät alkusanat miellytä kuulijoita, niin silloin saattaa mennä hyvä asia pilalle. Koulu jääpi perustamatta ja opettajaksi pääsyn toivo raukeaa samalla. Kiertele vaan kuten tähänkin asti ympäri pitäjää ja elä ihmisten armopaloista. Mutta jos puhe miellyttäisi alusta loppuun, niin sitten saattaisi seurata vaikka mitkä muut onnet sen mukana.

Laulaisen aivoissa alkoi leijailla niin kauniita tulevaisuuden kuvia, että täytyi laskea kynä pöydälle ja nousta sukkasillaan kävelemään.

Niin, hän opettaisi ja lukisi ja kun sillä keinoin olisi saanut karttumaan tietoja ja koulunkäyntiin varoja, niin sitten suorittaisi seminaarikurssin ja tulisi tänne takaisin.

Tätäkin ihanampi ajatus syntyi edellisen johdosta, mutta sitä ei uskaltanut vapaasti ajatellakaan ennen kuin tietäisi kuinka tämä kouluhomma päättyy. Mutta jos se päättyisi hyvin, niin silloin hänen tiensä kulkisi usein tämän talon kautta. Sillä vaikka hän oli kävellyt kolmessa pitäjässä ja nähnyt nuoria naisia viehättäviä ja enemmän viehättäviä, niin ei yksikään ollut katsonut häneen niin rehellisen kauniisti kuin Anna. Olipa vielä tänä iltana ilmaissut osanottonsa hänen tulevaisuudestaan. Se voisi merkitä jotain, mutta ainoastaan sitten. Siihen asti täytyy olla aivan hiljaa, sillä eipä tällaisesta kodista mahtane tehdä mieli pitäjään niukoille eväille. Vaan jos tämä asia onnistuisi, niin kyllä sitten. Hän istui, päästäkseen kirjoittamisen alkuun, mutta innostui uudestaan kuvittelemaan, että miten ihanata olisikaan olla kihloissa. Saisi kävellä julkisesti käsikädessä ja jos joutuisi ulommaksi opintomatkalle, niin sieltä aina kirjoittaisi joka viikko pitkiä kirjeitä. Ei silloin tarvitseisi hakea sanoja, niitä tulisi runomitassakin ja miten pitkältä hyvänsä.

Vaikka nämä toiveet olivat vielä näin hämäriä, täytyi hänen jo nyt paikalla, kesken kiireen koetella kuinka kauniisti kirjoitus sujuisi silloin. Runoa se lähti ja kuului:

Äl armas Annani ikävöi,
Jos kaukana täytyy olla.
Sua muistan päivin, muistan öin,
Oot aina muistossa mulla.
Jos unohtuiskin taivas, maa,
Et unohdu sinä milloinkaan.

Kuinka ihanata! ihaili hän moneen kertaan sepittämäänsä värssyä…

Mutta se puhe ja ne alkusanat…

ESITELMÄ JA SEN TULOKSET.

Viikon viimeisinä iltoina tuli Laulaiselle kiire, sillä ensimäinen kirjoitus-ilta oli kulunut haaveiluissa ja alkusanoja etsiessä. Nyt olivat sanat löytyneet ja muutakin kirjoitusta tullut niin pitkältä että uskalsi epäilemättä lähettää lasten mukana ilmoituksen kylälle, että hän pitää sunnuntaina puolenpäivän jälkeen sunnuntaikoulua lasten kanssa ja sen perästä esitelmän vanhemmille ihmisille lasten kasvatuksesta ja opetuksesta.

Vaikka Laulainen oli tottunut puhumaan hätäilemättä suuremmankin joukon kuullen, niin nytpä pakkautui pelkomieli vaivaamaan. Ei ollut enää yötäkään välillä. Kaikissa kylän taloissa puuhailevat ihmiset lähteäkseen koulua ja luentoa kuulemaan. Tämä arkuuden tunne ei ottanut poistuakseen yhdessä paikassa istuin, vaan täytyi lähteä kävelemään.

Hän meni pellon taakse metsään ja kohosi sieltä lepikkoahoja myöten mäen korkeimmalle paikalle. Sinne oli melkoisen laaja näköala, mutta enimmäkseen metsää. Viehättävimpiä olivat metsälammit, joita pilkoitti sieltä täältä metsän keskeltä. Mieluummin hän kuitenkin katseli lähinnä näkyvää Leppälampia, sillä sen rannalla oleva talo viehätti nyt kaikkein enimmän silmää. Täältä korkealta katsoen se näytti niin runolliselta, että sydän sykähteli.

Nyt oli jo pelkomieli haihtunut ja hän lähti laskeutumaan alas.
Peltoja lähestyessä hän vielä pysähtyi ja istui kivelle.

Tässä olisi koululle ihana paikka, ajatteli Laulainen. Täältä se näyttäisi juhlalliselta tuonne kylälle. Tänne katsahtaisi jokainen ihastuksella, kuten ainakin kylän kaunistukseen ja kukkaan. Koivuja jätettäisiin kasvamaan rakennuksen ympärille ja koivujen reunustama hiekoitettu tie veisi kylälle, aina lammin rannalle asti. Ja jospa valkenisi kerran se päivä, jotta saisi kävellä tänne tuota varjoisaa tietä myöten käsikädessä oman keittäjänsä kanssa. Silloin olisi onnen ajat saavutettuna ja kaikki menneet huolet ja vastukset saisivat unohtua. Nyt kaikui ainoastaan metsän lintujen riemulaulut, mutta silloin kajahtaisi täältä myöskin kahden onnellisen ihmislapsen laulut.

* * * * *

Päivällisen jälkeen alkoi vilistä lapsia Hukkalan kartanolla. Vanhempi väki seurasi hiljalleen perästä, taluttaen ja kantaen pienempiä lapsiaan, jotka oli myös otettu mukaan. Nyt oli tavallista merkillisempi päivä Leppämäen kylällä.

Isäntä Hukkanen katsoi itsensä tämän juhlan johtavaksi henkilöksi ja haeskeli kartanolta ja tuvasta kylänsä isäntiä ja emäntiä kammariin. Juhlan kunniaksi oli hän hankkinut hampaisiinsa savuamaan sikaritupakan. Sitä kun ei sopinut siitä koskaan irroittaa, kävi puhe hyvin jäykästi, jäväköimällä ja siksi hän käytti käsiänsä apunaan: töykäten syrjittäin seisovia kylkeen, taikka tarttuen takin liepeeseen.

Kammarissa piti Laulainen huolen vieraiden tervehtimisestä. Nyt jos milloinkaan täytyi olla kohtelias. Kun tuo peljätty vastustaja, Kokkonen, tuli kammariin, siirtyi Laulainen hänen rinnalleen istumaan ja koetti pitää yllä hyvin vakavaa ja samalla älykästä keskustelua. Mutta ukko ei näyttänyt siltä, joka ensimäiseen hyvään ihastuu. Pitkät kulmakarvat jyhöttivät kuin mitkähän räystäät syvältä tähystävien silmien päällä. Mustan tympeä, joukea muoto näytti niin perin jäykältä, että siihen oli aivan turha toivoa ilmestyvän mitään ihastuksen aaltoja. Taitavimmillekin puheille vaan myrähteli. Viimein hän otti sananvuoron ja yksikantaan kysyi:

— Joko olet miten vanha? Laulainen sanoi ikänsä.

— Nuori mies vielä, jatkoi ukko. Palkan vuoksiko rupesit lasten opettajaksi, vai oliko halua?

Kysymys oli niin vaikeata laatua, ettei Laulaisen vastaus aivan kiireelle joutunutkaan.

— Pitäähän siihen toki olla haluakin, virkkoi hän viimein.

— Niin pitäisi olla, vahvisti Kokkonen. Mutta palkkapaimenia taitaa olla suuri osa.

— Mitkä isännän mielestä ovat palkkapaimenia? kysyi Laulainen varovasti.

— Jotka toisin opettavat ja toisin elävät, vastasi Kokkonen.

Laulainen oli luullut ukon tarkoittavan niitä, jotka hakevat suurempaa palkkaa, mutta huomasi erehtyneensä ja vastasi vähän nolona:

— Eihän tämä syntinen ihminen uskalla kehua elämäänsä.

— En minä sinua tarkoittanut, kun en vielä oikein tunnekaan, lohdutteli Kokkonen omalla tavallaan.

Uusien vierasten kammariin tulo vapautti jatkamasta tämän suuntaista keskustelua. Niitä oli kaksi naista, Alapihan Anna ja toinen ijäkkään puoleinen emäntä, jolla oli suora ryhti ja oman arvonsa tuntoa ilmaisevat kasvonpiirteet. Ne tulivat huoneeseen rohkeasti, ilman talon isännän työntämättä ja asettuivat istumaan toiselle puolen huonetta. Laulainen meni tervehtimään, mutta ei uskaltanut jäädä vähäksikään aikaa puhuttelemaan, sillä tuo Kokkonen saattoi kulmakarvainsa alta katsellen huomata vaikka mitä. Hän palasi ukon rinnalle istumaan ja ettei se arvaisi hänen panneen mitään huomiota nuorempaan naiseen kysyi hiljaa:

— Mistä talosta tämä viimeksi tullut emäntä on?

— Se on tästä mäen takaa, Putkinotkon talosta, tämän Hukkasen veljen emäntä.

Kokkonen puhui niin kovalla äänellä, että emäntä itsekin näkyi kuulevan. Laulainen katui tehneensä koko kysymystä ja päästäkseen pois kammarista virkkoi:

— Pitääkin käydä katsomassa, joko ovat kaikki lapset koolla.

Hän meni puhuttelemaan ulkona olevia isäntiä. Niirasenkin kanssa oli jäänyt sopimatta kumpiko heistä alottaa keskustelun, kun esitelmä on loppunut. Siihenpä ei tahtonut enään tilaisuutta löytyäkään. Aivan luettamaan lähtiessä hän sai kuiskatuksi, että isännän on keskustelu alettava.

— Kyllä minä alotan, mutta pitää auttaa, jos tiukka tulee, sanoi
Niiranen.

— Kyllä koetan auttaa, lupasi Laulainen.

Hän meni alottamaan sunnuntaikoulua lasten kanssa. Lapset lauloivat viikolla oppimansa virren aika kauniisti. Hyvin sujui päivän evankeliuminkin lukeminen ja kysymyksiin rikkaan miehen ja köyhän Latsaruksen elämästä ja kuolemasta tuli aivan oikeita vastauksia. Mutta kun Laulainen syventyi puhumaan ja kyselemään kertomuksen syvemmästä merkityksestä: rikasten ylellisyydestä ja Jumalan sanan hylkäämisestä, sekä rikkaan miehen kauheista tuskista ja myöhäisestä veljien varoittamisesta, eivät lapset voineetkaan enää seurata, vaan istuivat ikävän näköisinä, aivan kuin illallista odotellessaan. Laulainen huomasi sen ja ymmärsi, ettei tämä ollut oikein lapsia kohtaan, mutta tällä kerralla täytyi näyttää vanhemmille ihmisille, miten pitkälle hän kykenee selittämään.

Kun tämä syvällisiä asioita sisältävä puoli oli loppunut ja lapset saivat kuulla yksinkertaisempia kysymyksiä, heräsivät he kuin unesta. Lopettajaislauluja laulaissa heidän silmänsä aivan loistivat ilosta, sillä nyt he tiesivät vanhainkin heitä mielihyvällä kuuntelevan.

Lyhyen väliajan perästä astui Laulainen pitämään esitelmäänsä. Hän katsoi asiaan kuuluvaksi olla seisovassa asennossa, vaikkakin polvet pyrkivät rauhattomasti vavahtelemaan.

— Olen aikonut puhua lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, alotti hän katsomatta papereihinsa, joita piteli kädessään. Jospa alotan tuosta kaikille tunnetusta sananparresta, että "sitä poika piiskuttaa, mitä emäkana kaakattaa". Tämä lause lausutaan useimmiten silloin, kun kuullaan lapsen taikka nuoren puhuvan sellaisia puheita, joita on totuttu kuulemaan hänen vanhemmiltansa. Useimmiten ne eivät ole siveitä, eikä kiitettäviä puheita, vaan raakoja ja rumia. Siveät puheet vetävätkin paljon vähemmän muiden huomiota puoleensa, sillä ne lausutaan aina hiljaisella, tyynellä äänellä. Niitä ei lapsetkaan muista niin hyvin kuin edellisiä. Paljon mieluummin he jäljittelevät kiivaita ja karvaita sanoja. Niistä tuskin yksikään unohtuu. Niitä kuulemaan ja muistoonsa painamaan ovat lasten korvat tuiki herkät. Jos kaksi äitiä puhelisi toisella puolen tupaa vaikka kuinka kauniista asioista ja toisella puolen tupaa taas toiset kaksi panettelisi toisiaan taikka naapureitaan, niin saatte uskoa, että lapset ovat näitä jälkimäisiä kuuntelemassa. Voitte sanoa, että rähinä vetää lapsia puoleensa, mutta ei se tule siitä yksistään. Panettelijan sanat lähtevät sydämen pohjasta ja siinä niiden suuri vetovoima. Hän ponnistaa kaikki kykynsä löytääkseen vaikuttavia sanoja. Siinä toinen vetovoima. Senpä vuoksi ovat tehdasseutujen ja tiheästi asuttujen kylien lapset vilkkaampia kuin nämä syrjäkylien lapset. Mutta kyllä pahuus tännekin tiensä löytää ja on jo valmiiksi löytänyt.

Tähän suuntaan hän jatkoi, kosketellen tärkeimpiä paheita, kuten kiroilemista ja kotivarkautta, juoppoutta ja yöjuoksua, joita lapset oppivat vanhemmilta ihmisiltä.