Tehtaan tytöt

Tehtaan tytöt

Kirjoittanut Maria

Ensimmäisen kerran julkaissut Kansanvalistusseura 1912.

Tehtaantytöt.

Kirjoittanut Maria.

Eräänä syysiltana, kun Tervolan torpan emäntä ja hänen vanhin tyttärensä Miina istuivat rukkiensa ääressä, sanoi Miina yhtäkkiä:

"Äiti, talveksi minä menen tehtaaseen työhön."

"Mitä joutavia", sanoi äiti seisauttaen rukkinsa.

"Niin, täällä kotona olen raatanut pienestä pahasesta, seitsemän, kahdeksan vanhasta asti, ensin hoitanut lapsia, sitten elukoita, tehnyt raskasta maatyötä ja nyt tahdon päästä paremmille ja helpommille päiville."

"Luuletko sinä, että tehdastyö sitten on helpompaa?" virkahti Liisa sisko, joka karstasi villoja uunin ääressä. "Minä puuhaan puutarhassa, lypsän lehmiä tahi teen mitä tahansa mieluummin kuin menen tehtaaseen."

"Aina sinä siitä puutarhastasi puhut", sanoi Miina ylenkatseellisesti.

"Mutta kuinka olet tullut ajatelleeksi tehtaaseen menoa?" kysyi äiti.

Miina puuhaili rukkinsa ääressä ja sanoi: "Nivalan Leena oli kotona juhannuksena, hän tekee työtä villatehtaassa ja sinne minäkin tahdon."

Nyt tuli torpanisäntä tupaan ja kävi uunin eteen lämmittelemään.

"Kuules, Antti", sanoi äiti, "meidän Miina tahtoo mennä tehtaaseen."

Antti ei koskaan jutellut turhia ja siksipä hän nytkin vain katseli tytärtään,

"Niin", sanoi Miina, "tehtaassa on kymmentuntinen työpäivä ja päiväpalkka voi nousta kahteen markkaan viiteenkymmeneen penniin saakka. Pyhäpäivät saa olla vapaana. Täällä kotona täytyy pyhinäkin keittää ruokaa, lypsää lehmät ja ruokkia elukat. Ja Leenalla oli niin hienot nappikengät ja ne tehtaantytöt syövät vain kahvia ja vehnäleipää."

"Se on kovin järjetöntä", sanoi äiti.

"Ja minä olen kuullut, että niiden täytyy *seistä* kaiket päivät", sanoi Liisa.

"Entäs sitten, kyllä minä jaksan seistä", sanoi Miina.

"Ja mitä he tekevät muun osan päivää?" kysyi Antti hitaasti.

"Enhän minä tiedä", sanoi Miina jurosti. Hän huomasi, että kaikki olivat häntä vastaan.

"Jos he aamuisin nousevat neljältä tai viideltä, niin ovathan he jo viimeistään kello kolmelta lopettaneet työnsä."

"En minä luule, että he nousevat niin aikaisin aamusella," sanoi Miina, "he tekevät työtä vain vähän keskipäivällä ja iltaisin he menevät tansseihin tai kokouksiin."

"Sitten en minä usko, että heillä on niin suurta palkkaa", sanoi Antti päättävästi. "Vai kymmenen tuntia…"

"Onpahan, isä", innostui Miina sanomaan, "ja täällä kotona meidän täytyy nousta kello neljältä ja ahertaa koko päivä myöhään iltaan, yhdeksään asti ja kesäkiireellä kymmeneen, jopa yhteentoistakin saakka."

Antti katsella tuijotti taas tytärtänsä ja sanoi hitaasti: "sinä et ainakaan näytä siltä, kuin olisit tehnyt liiaksi työtä. Punainen ja pyöreä olet. Pulskemmaksi et voi tulla kahvista ja vehnäleivästä. Mutta mene vaan tehtaaseen, koska et huoli Lintulan Kasperista, talollisen pojasta."

"Isä, kuinka voit sanoa niin", huudahti äiti, "kyllähän Miina tarvitaan kotonakin ja ne tehtaantytöt ovat niin kelvottomia."

"En minä aio tulla kelvottomaksi", sanoi Miina, "Liisa voi auttaa äitiä, hänhän on jo seitsemännellätoista ja pojat auttavat isää."

"Niin, kyllähän täällä toimeen tullaan", sanoi Antti ja katseli tyytyväisenä suurikasvuisia, reippaita poikiaan. "Niin, ja saattaahan se olla hyväkin, että joku lapsista ansaitsee rahaa."

Isä riisui märjät saappaat jalastaan ja Liisa toi hänelle heti kuivat, lämpimät sukat ja eheät tallukat. Sitten hän ripusti isän märjät sukat nuoralle uunin taakse kuivamaan, sulloi saappaat täyteen heiniä ja pani ne märkiä jalkineita varten laitetulle telineelle, joka oli kiinnitetty kattoon.

Kaikki olivat tänä iltana jotenkin hiljaiset. Miinan tehtaaseen meno heitä huolestutti. Vain nelivuotias Tiina jutteli nukkensa ja kissansa kanssa.

Mutta äiti oli levoton ja päätti mennä pappilaan puhumaan papinrouvan kanssa.

* * * * *

Toimitettuaan aamuaskareensa seuraavana päivänä, silitti emäntä hiuksensa, sitoi parhaan huivin päähänsä, pani puhtaan esiliinan eteensä ja meni pappilaan muka viemään lämpimäisiä papinrouvalle.

"Nyt äiti menee kertomaan papinrouvalle, että Miina aikoo lähteä tehtaaseen", sanoi Matti-veli silmät veitikkamaisessa hymyssä katsellen äitiä ikkunasta.

"Menköön vaan, ei papinrouva voi kieltää minua lähtemästä", uhmaili Miina.

"Mutta et suinkaan sinä mene tehtaaseen, jos se papinrouvan mielestä on tuhmasti tehty?" kysyi Liisa.

"Menenpähän", vastasi Miina.

Sisarukset vaikenivat. He olivat tottuneet täydellisesti luottamaan papinrouvan viisauteen ja hyvyyteen, rouvahan oli antanut äidille niin monta hyvää neuvoa ja oli ollut perheen ystävä niin hyvin surussa kuin ilossa. — —

Tervolan emäntä istui papinrouvan kanssa pappilan ruokasalissa. Rouva huomasi kyllä, että hänellä oli jotain sydämellään, mutta ei tahtonut kysyä, mitä se oli. Kylläpähän kertoo, kun ennättää, arveli rouva. Kun kahvit oli juotu ja rouva taas oli ottanut työn käteensä, virkahti Anna:

"Ajatelkaahan, hyvä rouva, Miina tahtoo mennä tehtaaseen."

"Miina!" huudahti rouva. "Hänenhän on niin hyvä olla kotona ja onhan hän ollut hyväksi avuksi sekä sinulle että miehellesi."

"Niin, onhan hän ollut, mutta hänen mielestään hänellä on kotona liiaksi työtä", naurahti Anna.

"No, miksei hän sitten tahtonut mennä naimisiin talollisen pojan kanssa?"

"Eipähän tahtonut", sanoi Anna hymyillen. "Kas, meidän tyttöjen on niin hyvä olla kotona. Vaikka meillä on vain torppa, ja tytöt ovat saaneet tehdä aika lailla työtä, niin on heidän elämänsä tyyni ja huoleton. On vallan toista tehdä työtä vierasten luona. Isä on ryyppäämätön ja hyvänluontoinen, eikä kaikilla torpantytöillä ole niin hauskaa kotia eikä puutarhaa, eikä niin hyvää ruokaa kuin meidän tytöillä on. Miina kyllä tietää, että elämä olisi vallan toisellaista, jos hänellä olisi suuri talous ja ankara anoppi. Ja jos sanon täyden totuuden, niin on koko Lintulan talo kuin suuri roskaläjä."

"Mutta nyt Miina tahtoo pois siitä hauskasta kodista", ihmetteli papinrouva.

"Niinhän tuo tahtoo, se Nivalan Leenahan hänet siihen on viekoitellut. Leena oli kesällä pari päivää kotona ja näytteli Muualle kauniita puseroitaan ja nappikenkiään ja puhui kahvista ja vehnäleivästä."

Papinrouva huokasi: "sehän se tavallisesti houkuttelee nuoria tyttöjä."

"Minä pelkään enimmin huonoa esimerkkiä", sanoi Anna, "Olen kuullut, että kaikki tehtaantytöt ovat huonoja ihmisiä."

"Eihän toki, Anna", sanoi papinrouva vakavasti, "mutta ne raukat tulevat usein niin nuorina ja kokemattomina tehtaaseen. Ne, joilla ei ole kotia, asuvat yhdessä toisten yhtä nuorten ja lukemattomien, ehkäpä jo turmeltuneiden tyttöjen kanssa. He ovat ilman turvaa, joutuvat helposti huonoon seuraan, eivätkä ymmärrä arvostella ihmisiä. Heillä ei ole ketään, jolta kysyisivät neuvoa, ei ketään, jonka puoleen voisivat kääntyä. Siksi he helposti joutuvat kiusaukseen ja lankeevat. Mutta heidän joukossaan on monta hyvää ja kunnollista tyttöä. Ja onhan Miina saanut kasvaa kahdeksannentoista ikävuoteensa asti hyvässä kodissa. Hänen pitäisi voida pysyä hyvillä teillä. Ja sitä paitsi hän on vakava ja kelpo tyttö."

"Niin, onhan hän", myönsi Anna, "mutta eikö rouva kumminkin kieltäisi häntä menemästä tehtaaseen? Menköön ennemmin palvelukseen, jos tahtoo pois kotoa."

"Minä en tekisi oikein, jos sekaantuisin asiaan", sanoi papinrouva ystävällisesti taputtaen Annaa olkapäälle. "Miina on kesästä saakka ajatellut tätä asiata, ja vaikka hän minunkin mielestäni tekee tyhmästi jättäessään hyvän kotinsa, jossa hänellä on tarpeeksi työtä, niin on parasta, että nuoret saavat koettaa, miltä tuntuu maailmallaolo, kun eivät enää viihdy kotona. Jos on kasvattanut lapsensa Jumalan pelvossa ja hyvissä tavoissa ja opettanut heitä tekemään työtä, niin voi tyyneesti lähettää heidät maailmalle. Jos sinä nyt kieltäisit häntä menemästä, niin hän ehkä tekisi tyytymättömästi työnsä täällä kotona ja toivoisi vain pois ja kuvittelisi, että olo tehtaassa olisi niin paljon parempaa. Mutta jos annat hänen koettaa, niin on mahdollista, että hän tulee takaisin jonkun ajan kuluttua. Juuri siksi, että Miinalla on niin hyvä koti ja että hän on niin järkevä tyttö, toivon minä kaiken käyvän hyvin."

Anna huokasi syvään. Hän oli todellakin toivonut, että papinrouva sekaantuisi asiaan, neuvoisi Miinaa, niin, vieläpä kieltäisikö häntä menemästä tehtaaseen. Mutta kotimatkalla hän ajatteli tarkemmin asiata ja tuli lopulta vakuutetuksi siitä, että rouva oli oikeassa.

Kun hän astui tupaan, seisoi Liisa uunin ääressä laittamassa ruokaa, Miina kirnusi voita ja pikku Tiina nukkui sängyssä. Isä ja pojat olivat metsässä.

Molemmat tytöt katselivat uteliaina äitiä, kun hän pani huivinsa arkkuun ja otti esiin rukkinsa.

"No, mitä papinrouva sanoi Miinasta?" kysyi Liisa kiihkeästi.

"Rouva arveli, että antaa vaan Miinan mennä, kosk'ei hän enää viihdy kotona", sanoi äiti tyyneesti.

Miina näytti hieman nololta. Hän oli varustautunut vastarintaan, eikä sitä nyt tarvittukaan. Nivalan Leena oli maininnut, että Pyhäinmiesten päivästä tuli yksi paikka tehtaassa vapaaksi, nyt täytyi vain kirjoittaa sinne ja laittaa Miinan vaatteet kuntoon. — —

Viimeistä yötä makasi Miina kotona vanhassa sängyssä Liisan vieressä. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja hänen sydäntänsä ahdisti, kun hän ajatteli tuntematonta tulevaisuuttaan, häntä pelotti lähteä yksin vierasten ihmisten pariin. Kuinka hän saattoikaan jättää isän, äidin ja sisarukset? Mutta sitten hän taas rupesi ajattelemaan kaikkea, mitä Leena oli kertonut, ja laskiessaan, miten paljon rahaa hän ansaitsisi yhdessä vuodessa, vaipui hän syvään, rauhalliseen uneen.

* * * * *

Oli kevät ja kiire pellolla ja puutarhassa. Pitkät kankaat olivat valkenemaan osoitteena äidin ja Liisan ahkeruudesta. Pari lihavaa, hienokarvaista vasikkaa ammui navetassa. Lampaat käydä, tepastelivat edestakaisin, kun karsinaa puhdistettiin. Kukko kiekui ja kanat nokkivat ja kuopivat pihalla lähellä tunkiota. Kaikki näytti niin hauskalta ja iloiselta, mutta Liisa istui portailla ja itki katkerasti.

Silloin astui papinrouva veräjästä pihalle.

"Mikä nyt on hätänä, rakas lapsi?" kysyi hän säälivästi,

"Velli pääsi palamaan pohjaan", nyyhkytti Liisa, "ja kaikki olivat niin vihaiset minulle. Äiti sanoi, että tuli suuri vahinko, kun ruoka pilaantui, pojat ilkkuivat ja Tiina sylkäsi vellin suustaan ja isä …. sanoi, että se oli puutarhan syy. Mutta ei se sen syy ollut. Täytyihän minun tietystikin kaivaa multa pehmeäksi raparperin ja ruohosipulin ympäriltä, kun minut oli jätetty kotiin päivällistä laittamaan. Mutta minä juoksin alinomaan tupaan hämmentämään pataa. Vaan sitten en huomannutkaan, että Tiina meni sisään ja että se pikku ilkimys työnsi koko hellan täyteen puita, niin että velli paloi pohjaan. Kun on kädet täynnä … eikä Tiina tee koko päivänä muuta kuin pahaa. Mutta minä en tahtonut kannella isälle, sillä silloin Tiina olisi saanut selkäänsä."

"Se oli hyvin tehty, Liisa, Tiinahan on vielä niin pieni ja ymmärtämätön. Älä itke enää. Minä opetan sinua keittämään velliä niin, ettei se koskaan pala pohjaan."

Liisa pyyhki kiireesti kyyneleensä. Hän uskoi papinrouvan voivan tehdä mitä tahansa ja katseli häntä suurella luottamuksella.

"Milloin teillä ensi kerta keitetään puuroa tai velliä?" kysyi rouva.

"Lauantaina", vastasi Liisa.

Rouva oli kerran ullakolla nähnyt suurenlaisen nelisnurkkaisen puulaatikon, jossa oli säpillä eli hakasella kiinni pantava kansi. Hän lähetti Liisan pappilaan noutamaan muutamia voilokinpalasta, joita oli käytetty pianoa pappilaan kuljetettava. Sitten hän naulasi voilokinpalaset laatikon sisäpuolelle, sulloi sen heiniä täyteen ja vei sen taas ullakolle. Kun kaikki olivat lauantai-aamuna menneet työhön, tuli papinrouva Tervolaan. Hän voiteli suuren padan Pohjan voilla, pani sen puolilleen vettä ja pisti sen tulelle. Kun vesi kiehui, vispilöitiin ohraryynit siihen sekaan. Kun Liisa oli huolellisesti hämmentänyt puuroa noin neljännestunnin niin, että koko seos kiivaasti kiehui, nostettiin pata tulelta, tiukasti sopiva kansi pantiin padan päälle ja pata pistettiin laatikkoon syvälle heiniin. Heinätyyny asetettiin padankannelle ja sitten suljettiin laatikon kansi säpillä.

"Kun väki tulee päivälliselle, niin on puuro valmista", sanoi papinrouva.

Liisa katsoi vuoroin rouvaan, vuoroin laatikkoon ja änkytti: "mutta, mutta…"

"Puuro kypsyy hiljalleen padassa", selitti rouva, "mutta ei saa avata kantta eikä laskea ulos lämmintä."

"Mutta ei suinkaan se vaan pala pohjaan?" kysyi Liisa.

"Ei pala", vakuutti rouva.

"Ja kypsyyköhän se? Kun ne kaikki tulevat kotiin, on niillä nälkä kuin susilla."

"Kyllä se kypsyy", vastasi rouva ja katsoi kelloaan.

Sitten hän meni kotiin.

Kun Liisa näki isän, äidin ja veljet pihalla, aukaisi hän peloissaan laatikkonsa.

Kypsän, maukkaan ohrapuuron tuoksu lemusi häntä vastaan padasta. Hän otti lusikan ja maistoi. Ryynit olivat pehmeät ja puuro oli sopivan paksua. Hän kaasi puuron vatiin. Äiti pani voisilmän siihen ja sitten he kaikki istuutuivat pöytään.

"Nyt luulen, että olet tuhlannut voita", sanoi äiti syötyään pari lusikallista.

"Puuro on niin hyvää", kiittelivät pojat.

"Niin, mutta sinä olet kai keittänyt sen paljaassa maidossa", sanoi äiti.

Liisa nauroi niin, että hytki.

"Puuro on keitetty paljaaseen veteen ja voita siinä on juuri yhtä paljon, kuin muulloinkin on ollut", vakuutti hän. "Minä olen keittänyt puuron tiukkakantisessa laatikossa ja siksi se on niin hyvää."

Äiti huomasi nyt laatikon, näki, ettei ollut tulta pesässä, ja katsoi kummissaan tyttöön. Pojat juoksivat laatikolle ja tunnustelivat heiniä. Aivan oikein, heinät olivat vielä lämpöiset.

"Papinrouva on ihan varmaan ollut täällä", sanoi äiti, "kyllähän minä nyt muistan, että hän kerran puhui heinissä keittämisestä, mutta en ole tullut panneeksi sitä mieleeni. Kun meillä on puita tarpeeksi, niin ei tule ajatelleeksi semmoista."

"Kyllähän se niinkin on", riensi Liisa sanomaan, "mutta tällä tavoin ei puuro pala pohjaan." Ja sitten hän kertoi, että papinrouva oli nähnyt hänen itkevän, kun häntä oli nuhdeltu siksi, että velli oli pohjaan palanutta.

"Ei siltä rouvalta koskaan konstit puutu", tuumi Antti itsekseen.

Nytkös oli Liisasta hauskaa, melkein joka päivä hän keitti ruokaa heinälaatikossa. Milloin laittoi hän puuroa, milloin velliä, milloin perunakeittoa, milloin uunijuustoa. Sill'aikaa kun ruoka kypsyi, teki hän työtä puutarhassa tahi pihamaalla, juotti vasikat, syötti porsaat ja piti pikku Tiinaa työssä niin, ettei tämä päässyt tekemään niin paljon pahaa.

Mutta kerran kävi hullusti.

Liisa ei ollut varannut tarpeeksi aikaa hernekeittoa varten ja herneet olivat vain puolikypsät, kun muut perheenjäsenet tulivat päivälliselle. Silloin häntä taas toruttiin ja taas hän itki, mutta hämärissä hän otti pikku Tiinan syliinsä ja riensi pappilaan. Ja papinrouva antoi hänelle pienen kirjoituksen, jossa oli neuvoja niille, jotka tahtoivat keittää heinissä.

*Hernekeiton* täytyy olla heinälaatikossa 5 tahi 6 tuntia. Sen saattaa jo edellisenä iltana kiehauttaa ja pistää heinälaatikkoon ja sitten keittää uudestaan aamulla. Kuutta desilitraa herneitä kohti tarvitaan 3 litraa vettä. *Riisi-*, *ohra-* ja *tattariryynit* tarvitsevat kypsyäkseen 3 tuntia. Neljää desilitraa ryynejä kohti tarvitaan 2 litraa vettä tai maitoa. *Mankeloitujen kauraryynien* tarvitsee olla laatikossa vain tunnin. *Isot ohraryynit* tarvitsevat 5—6 tuntia kypsyäkseen laatikossa ja imevät itseensä enemmän vettä kuin pieniksi survotut ryynit.

*Lampaanlihaa ja kaalia* valmistetaan seuraavasti: 1 kilo pieniksi palasiksi leikattua lampaanlihaa, 20 kuorittua perunaa, 1 1/2 litraa hienoksi leikattua kaalia, 1 litra vettä, vähän suolaa, sipulia ja muutama pippurinjyvä keitetään hyvällä tulella 20 minuuttia. Pata asetetaan heinälaatikkoon 4—5 tunniksi. Kantta ei saa nostaa katsoakseen, onko ruoka valmista, sillä silloin pääsee lämpö ulos laatikosta. Kun on ottanut ruuan heinistä, voi sen vielä kiehauttaa tulella. — Vähän tottumusta ja harjoitusta tarvitaan, jotta oppisi keittämään heinissä.

* * * * *

Miina oli ollut poissa kotoa melkein kaksi vuotta. Hän oli hidas kirjeiden kirjoittaja ja kotiväki tiesi hänestä kovin vähän. Alussa hän kertoi joka viikko panevansa rahaa säästöön postisäästöpankkikirjaansa, mutta sitten hän rupesi valittamaan, etteivät rahat tahtoneet riittää hänen menoihinsa. Äiti lähetti hänelle silloin tällöin parin sukkia ja, kun suutari oli Tervolassa työssä, tehtiin Miinan vanhan mitan mukaan pari lujia vasikannahkakenkiä, jotka lähetettiin hänelle kaupunkiin. Mutta vähän väliä Miina kirjoitti vieläkin, että kaikki oli niin kallista. — —

Jouluna piti Miinan päästä kotiin kolmeksi päiväksi. Tervolassa oli ilo ylimmillään. Kaikki joulupuuhat toimitettiin vikkelästi. Liisa puhdisti joka nurkan. Tiina juoksi hänen kintereillään ja auttoi häntä. Liisa harjasi lehmät tavallista huolellisemmin sekä leipoi äidin kanssa ohraleipiä, joista Miina niin kovasti piti. Pojat loivat teitä pihamaalle, puhdistivat tallin, ajoivat kotiin heiniä ja olkia ja puita pyhiksi sekä lämmittivät saunan.

Antti oli itse lähtenyt noutamaan Miinaa kotiin ja heidän ajaessaan pihalle riensivät kaikki tuvasta portaille tulijoita vastaan. Helisevä pakkanen oli purrut Miinan posket ja nenänipukan koreanpunaisiksi. Kun hän tupaan tultuaan oli riisunut saalin päästään, arvelivat kaikki, että hän oli jotensakin samannäköinen kuin ennenkin. Mutta kun puna poskista oli haihtunut, huomasi äiti, miten kalpeaksi ja laihaksi hänen tyttönsä oli muuttunut. Liisa ja Tiina huomasivat heti hänen kirjavan puseronsa ja leveän nahkavyön, joka teki hänet niin hoikaksi vyötäisiltä. Kädet olivat hienot ja valkoiset. Saattoi tuskin uskoa, että tämä tyttö, jonka tukka oli kammattu korkealle päälaelle, oli se entinen vahva, punaposkinen Miina, jonka vaaleat, paksut palmikot riippuivat niskassa,

"Voi, kuinka hyvältä puuro täällä kotona maistuu", virkahti Miina, syötyään pari lusikallista, "ja kuinka punaisilta ja terveiltä te näytätte", lisäsi hän katseltuaan vanhempiaan ja sisaruksiaan. "Minä olen niin tottunut näkemään vaan kalpeita tehtaantyttöjä."

"Niin, sinä et ole tullut lihavammaksi kahvista ja vehnäleivästä", sanoi isä puoleksi leikillä.

Miina oli hieman hämillään ja sanoi: "ensi kerran pitkään aikaan minun on nälkä."

"Eikö sinun ole nälkä joka päivä?" kysyi Matti silmät pyöreinä.

"Ei ole. Ja sitä kyllästyy niin kovasti kahviinkin."

"Kyllästyy kahviin!" kirkasi pikku Tiina, joka sai maistaa tätä juomaa vain suurina juhlina ja sunnuntaisin. Kaikki nauroivat, mutta äiti sanoi: "olet matkustanut raittiissa ilmassa, siksi olet saanut ruokahalun."

"Kai se niin on. Tehtaassa haisee öljyltä ja on niin kuuma, enkä minä käy ulkona muuta kuin työhön mennessäni ja sieltä kotiin tullessani." — —

Pyhäpäiviksi oli kaikki käsityöt pantu syrjään. Syötettiin vain elukat ja valmistettiin ateriat. Isä ja pojat antoivat hevosille heiniä ja kauroja sekä toivat puita ja vettä. Siksi oli koko perheellä hyvä aika istua tuvassa ja puhella tahi oikeammin kuunnella Miinan puhetta, sillä hän kertoi työstään tehtaassa ja elämästään kaupungissa. Miina, joka aina oli ollut niin harvapuheinen, oli ruvennut puhumaan niin paljon. Hän oli lukenut kirjoja ja sanomalehtiä lukutuvassa ja käynyt huveissa ja kokouksissa.

Kun Anna toisena joulupäivänä oli lukenut saarnan ja kun kaikki yhdessä olivat veisanneet muutamia virsiä, alkoivat he taas puhua tehtaasta.

"Mitä te sunnuntaisin teette?" kysyi Liisa.

"Ensin nukutaan oikein kauan ja sitten juodaan kahvia", vastasi Miina, "ja sitten käherretään hiukset, pannaan parhaat vaatteet ylle ja mennään jonkun tuttavan tykö kahville. Päivällisen jälkeen taas kävellään. Hauskinta on silloin niillä, joilla on sulhanen. Ja sitten mennään ehkä lukusaliin tahi johonkin kokoukseen."

"Sinunhan piti panna rahaa pankkiin", sanoi isä vähän levottomana. Miinan tehdastyö oli koko ajan ollut isälle vain rahakysymys.

"Niin, mutta minä olen ottanut pois pankista sen vähän, minkä sinne alussa panin", sanoi Miina alakuloisena.

Miina oli ottanut kaikki vaatteensa mukaansa voidakseen näyttää kotoväelle koko koreutensa. Hän oli asettanut sisarten ihailtavaksi hameita, puseroita, pitsejä, kaulanauhoja, kenkiä, rintasolkia, vaaleanharmaan "saketin" sekä valkoisen leveälierisen olkihatun, joka oli vihreitä lehtiä, kirsimarjaterttuja ja omenankukkia täynnä. Mutta äiti sanoi: "kylläpä täytyy olla suuri palkka, jotta voisi ostaa tuollaisia vaatteita ja noin paljon sitten! Tuohon koreuteenhan ne rahat ovat menneet."

"Enhän minä voi käydä huivi päässä, kun muut ovat hattupäisiä", sanoi Miina äreästi.

"Yksinkertainen olkihattu, jossa on musta tai kirjava nauha, ei maksa enempää kuin hyvä huivi, niin että ei se hattu paljoakaan rahaa niele", sanoi äiti tyyneesti, "mutta kukat ja tuo muu roska, joka pilaantuu sateessa ja tomussa, ja kaikki nuo pitsit ja puserot, ne ne rahaa vievät. En olisi koskaan uskonut, että sinä, Miina, joka olit niin järkevä, olisit antanut viekoitella itseäsi sellaiseen. Köyhä tyttö ei tarvitse muuta kuin yhden työpuvun ja yhdet pyhävaatteet. Silloin voi hankkia itselleen myöskin hyvät alusvaatteet, mutta sinun hyvät paitasi, jotka sait kotoa, näyttävät huonoilta, etkä sinä ole paikannut, etkä pitänyt niitä kunnossa."

"Mutta äiti, koska luulette minun ehtivän ommella?" virkahti Miina.

Isä otti piipun suustaan ja sanoi: "etkö sinä ehdi ommella itsellesi niinä neljäntoista tuntina, jolloin et ole työssä?"

Miina ei heti voinut vastata mitään ja silloin huusi pikku Tiina: "nyt tulee papinrouva!"

Liisa riensi puhaltamaan hiilosta ja panemaan kahvipannua tulelle ja äiti meni ulos ottamaan vastaan kunnioitettua vierasta.

Tervehdittyään ystävällisesti kaikkia, kääntyi papinrouva Miinan puoleen.

"Minun täytyi oikein tulla tervehtimään sinua, kun kuulin, että viivyt kotona vain pari päivää", sanoi hän. "Sinä olet tullut niin laihaksi ja kalpeaksi, rakas lapsi."

Miina punastui ja niiasi.

"Minä olen sanonut samaa", virkkoi Anna huolestuneena. "Miinahan oli niin pyöreä ja punaposkinen."

"Tehdastyö on epäterveellisempää kuin maatyö ja taloustoimet", sanoi rouva. "Ilma on huono ja sinun täytyy kai seistä?"

"Täytyy, koko päivä. Ensi alussa olivat jalkani turvonneet ja niitä särki niin, etten saanut unta iltaisin, mutta nyt olen tottunut seisomaan."

"Mutta hoidatkohan muuten itseäsi järkevästi", kysyi papinrouva ystävällisesti, "vai elätkö kahvilla ja vehnäleivällä, niinkuin niin monet muutkin nuoret työläisnaiset."

"Hän on kyllästynyt kahviin", kirkasi pikku Tiina, ja hänen liinatukkainen päänsä pilkisti esiin äidin tuolin takaa.

"Oi, oi", nauroi papinrouva, "eikös ole parempi saada kahvia vain silloin tällöin, pikku Tiina. Silloin se aina maistuu hyvältä."

"Niin, ja sitten tulee niin terveeksi ja vahvaksi, kun syö maitoa ja leipää", selitti pikku Tiina.

"Ei sitä ehdi keittää ruokaa itselleen, kun on vaan tunnin päivällisaika", sanoi Miina. "Ostetaan vähän vehnäleipää ja keitetään pannu kahvia. Se käy niin nopeasti."

"Hänellä on vaan neljätoista tuntia joutoaikaa", sanoi Antti naureskellen, "mitäpä hän ehtisi keittää ja paistaa."

"Isä on niin paha, kun aina vatkuttaa tuota neljäntoista tuntia", sanoi Miina itku kurkussa, "täytyyhän sitä nukkua ja levätäkin."

"Älä ole pahoillasi, Miina, leikkiähän se isä vain laskee", sanoi äiti sovitellen. "Kyllähän sinä tiedät, että meidän täällä Tervolassa täytyy tehdä työtä paljon enemmän kuin kymmenen tuntia. Siksihän sinä juuri läksitkin pois kotoa."

"Mutta täällä kotona ei tarvitse *seisoa* koko päivää."

"Ei, sinä sait istua kangaspuissa ja rukin ääressä", sanoi äiti naurahtaen.

Nyt oli kahvi valmis, ja koska oli juhlapäivä, sai pikku Tiinakin kupillisen sitä sekä suuren viipaleen vehnäleipää.

Kun Liisa oli vienyt pois kahvivehkeet, otti hän esiin heinälaatikkonsa ja rupesi lieden ääressä valmistelemaan mannaryynipuuroa päivälliseksi.

"Kuuleppas, Miina", sanoi Antti, "keittäisit puuroa laatikossa, niinkuin Liisa tekee." Isä nauroi harvoin, mutta nyt hän nauroi oikein sydämensä pohjasta.

"Niin, sehän käy erinomaisesti", virkahti äiti ihastuksissaan.

Miina katseli hämmästyneenä laatikkoa. Hän luuli, että he laskivat leikkiä. Mutta Liisa alkoi innokkaasti selittää, kuinka hän teki, ja vakuutti, että puuro tahi mikä muu ruoka tahansa kiehui itsekseen laatikossa. Papinrouva oli opettanut sen heille.

"Isä osui oikeaan", sanoi rouva. "Vähällä vaivalla ja huolella voit hankkia itsellesi hyvää ja terveellistä ruokaa sillä palkalla, mikä sinulla on. Mutta vaivaa siitä on, eivätkä rahat silloin riitä ylellisiin koristuksiin. Minä näin Helsingissä tyttöjä, joita asui kuusi yhdessä pienessä huoneessa, he söivät silliä ja leipää ja joivat kahvia päälle, voidakseen sunnuntaisin käydä hienoissa vaatteissa ja hatuissa sekä huvitella itseään sirkuksessa, tansseissa ja teatterissa. Mutta semmoiset tytöt menettävät pian terveytensä, ja jos he menevät naimisiin, niin heistä tulee heikkoja ja kivulloisia vaimoja ja heidän lapsensa ovat sairaalloisia tai kuolevat ensimäisellä ikävuodellaan. Jos tahdot koettaa syödä säännöllisesti sekä muuten elää järkevästi, niin saat nähdä, että pian tulet vahvaksi ja terveeksi, että teet työtä ilolla ja innolla sekä tunnet olevasi nuori ja reipas. Minä tunnen tuon tehtaan, jossa teet työtä. Mutta missä sinä asut?"

"Minä asun leipuri Koskelinilla Nivalan Leenan kanssa."

"Hyvä. Leipuri ja hänen vaimonsa ovat hyvää ja kunnollista väkeä ja Nivalan Leena on kelpo tyttö. On hauskaa kuulla, että olet joutunut hyvään seuraan."

"Olisiko rouva niin hyvä ja neuvoisi, mitä minun pitää tehdä", sanoi Miina ujosti. "Kyllä Nivalan Leena suostuu siihen, että me laitamme ruokaa."

"Mielelläni tahdon sen tehdä", sanoi papinrouva ystävällisesti.

"*Puhutaan nyt ensin ruuasta.*

*Kahvia* sinun ei pidä juoda enempää, kuin kerta tai kahdesti päivässä.

Seulomattomista jauhoista leivottu *ruis-* ja *hiivaleipä* on ravitsevampaa kuin seulotuista jauhoista laitettu leipä.

*Vehnäleipää* voit syödä kahvia juodessasi.

*Maito* ja maitoruoka on terveellistä.

*Lihaa*, tuoretta, suolattua tai savustettua, voit kyllä joskus hankkia itsellesi.

*Silli* ja *suolattu silakka* antaa ruokahalua, kun on kauan tehnyt työtä sisällä.

*Perunoita* olet tottunut syömään jo lapsuudesta asti. Niistä voit laittaa perunapuuroa, muhennusta, voit keittää ne kokonaisina tahi paistaa tuhassa.

Isä laittaa sinulle vähän pienemmän, mutta muuten samanlaisen heinälaatikon kuin täällä kotonakin on. Sitä paitsi täytyy sinun hankkia tulikivi, jonka panet kamarisi uuniin. Kun talvella lämmität uunia, tulee tulikivi tulikuumaksi. Silloin panet läkkilaatikkoon perunakeittoa tahi manna- tai tattaripuuroa, jonka sitä ennen olet kiehauttanut, suljet pellit ja menet työhösi. Kun tulet kotiin, on ruoka valmista, sillä tulikivi pysyy lämpimänä monta tuntia.

Jos tahdot keittää heinälaatikossa, niin keität ensin veden tai maidon ja ryynit kamarisi uunissa tahi, jos leipurinväki sallii, niin keität heidän hellallaan. Kun puuro tai velli kiivaasti kiehuu, pistät padan heinälaatikkoon. Mutta padan päälle täytyy panna tiukasti sopiva kansi ja tämän päälle täytyy vielä asettaa heinätyyny. Laatikon kansi suljetaan säpillä. Ja sitten voit mennä työhösi. Ruoka ei pala pohjaan, sitä ei tarvitse hämmentää, siihen ei tarvitse lisätä mitään. Se on valmista, kun tulet kotiin,"

"Mitähän Leena sanoo!" huudahti Miina hämmästyneenä.

"Voit myöskin laittaa lihamuhennusta", jatkoi rouva, "mutta liha täytyy leikata pieniksi palasiksi. Perunat kuoritaan, leikataan palasiksi, pannaan pataan samalla kuin lihapalat, vesi, suola ja vähän vehnäjauhoja. Kun muhennus hyvästi kiehuu, nostat sen tulelta, pistät heinälaatikkoon ja annat sen hautua siellä, kunnes tulet kotiin. Jos olet keittänyt maitoruokaa, voit ensin syödä suolaista lihaa tai kalaa ja leipää; jos olet laittanut lihamuhennusta, saatat juoda kaljaa tai maitoa päälle.

Jos kerran tai kahdesti päivässä syö keittoruokaa, saattaa hyvästi tyytyä maitoon ja leipään tai kahviin ja leipään aamulla.

Tämä olkoon sanottu ruuasta.

*Tärkeä asia on raitis ilma.* Ne, jotka tekevät työtä tehtaassa tahi muuten sisässä, eivät ole niin onnellisessa asemassa kuin maatyöntekijät ja maalaispalvelijat, joiden työ parhaasta päästä tapahtuu raittiissa ilmassa ja on sitä paitsi vaihtelevaa. Siksi on erittäin tärkeätä, että työntekijät järjestävät vapaa-aikansa — — —"

"Neljätoista tuntia", mutisi Antti katsahtaen merkitsevästi Miinaan.

— — — "vapaa-aikansa niin, että heidän keuhkonsa saavat sitä, mitä niiltä työhuoneessa puuttuu. Onnellista on, jos tehdas on maalla, sillä maalla tarvitsee vain avata huoneensa ikkunan, niin raitis ilma virtaa sisään. Maalla eivät puut ole kalliit. Maalla on vuokra halvempi kuin kaupungeissa. Ikkuna avataan aamulla niin, että makuuvaatteet voi tuulettaa yön jälkeen, keskipäivällä, jotta ruuanhaju menee ulos, sekä illalla juuri ennen maatapanoa, koska uni sitten on terveellisempää ja rauhallisempaa.

*Ruumiinliikunto* on hyvin tärkeätä niille, joitten työ on yksitoikkoista. Kulkiessasi tehtaaseen ja sieltä kotiin, et saa kylliksi liikuntoa, jollei matka ole kovin pitkä, vaan pitää sinun sitä paitsi vielä kävellä ulko-ilmassa…"

"Ne kävelevät sulhasensa kanssa", huusi Tiina innokkaasti.

"Ole hiljaa, tyttö!" virkkoi Miina hämillään kaikkien muiden sydämellisesti nauraessa.

"No niin", sanoi papinrouva hyväntahtoisesti, "voivathan he kävellä sulhasensa kanssa, jos heillä kerran on sulhanen. Luulisi, ettei se, joka on seisonut koko päivän, enää jaksa kävellä, mutta kyllä sitä jaksaa, kun ensin on istunut ja levännyt vähän aikaa tahi loikonut pitkänään.

*Vähän voimistelua* tarvittaisiin joka päivä, mutta sen pitää tapahtua ulkona tai hyvin tuuletetussa huoneessa.

*Puhtaus on ylen tärkeä seikka.* Ei ole tarpeeksi, että kerran viikossa menee saunaan. Sen, joka tekee työtä tomuisessa tehtaassa tai työhuoneessa, pitää joka ilta pestä kasvonsa, kaulansa, kätensä, käsivartensa, kainalonsa ja jalkansa lämpimällä vedellä ja saippualla. Virkistävää ja terveellistä on joka aamu äkkiä pyyhkäistä koko ruumiinsa semmoiseen veteen kastetulla käsiliinalla, joka on ollut yön tavallisessa huoneen lämpimässä. On luonnollista, että usein täytyy vaihtaa alusvaatteita, mutta senkin voi tehdä, jos hankkii itselleen vain yksinkertaisia, mutta lujia ja hyviä liinavaatteita. Reipas tyttö pesee vikkelästi paidan ja sukkaparin, varsinkin jos asuu aivan kosken partaalla."

"Sitten on vielä yksi seikka", jatkoi papinrouva vakavasti. "Nuori tyttö tahtoo mielellään huvitella. Sehän on luonnollista, eihän sitä muuten jaksa tehdä työtä päivästä päivään ja viikosta viikkoon.

*Mutta täytyy valita huvituksensa samoinkuin ystävänsäkin.* Ei pidä ruveta ystäväksi huonon, epäsiveellisen tytön, eikä kevytmielisen, viinaan menevän miehen kanssa. Sitten ei myöskään pidä käydä huonoissa tansseissa, ei käyttää väkeviä juomia, ei laulaa rumia lauluja, ei lukea huonoja kirjoja, eikä ottaa osaa raakoihin huvituksiin. Hyvä tyttö valitsee ystävikseen sellaisia henkilöitä, jotka vaikuttavat häneen niin, että hänestä tulee *hyvä*, *iloinen* ja *tyytyväinen* ihminen. Hän valitsee semmoisia huveja, jotka *jalostuttavat häntä* ja *vaikuttavat siten, että hän aamuisin tuntee itsensä virkistyneeksi ja valmiiksi hyvällä mielin ja uusin voimin taas alkamaan työtänsä*.

On olemassa tuhansia nuoria tyttöjä, jotka ovat yksin maailmalla ilman suojaa ja ilman hyvää perustusta. Heillä ei koskaan ole ollut hyvää kotia, heillä ei ole ollut isää eikä äitiä, jotka olisivat opettaneet ja neuvoneet heitä. Ei kukaan pidä huolta heistä, ei kukaan ohjaa heitä, ei kukaan varoita heitä. Siksi ei ole ihmeellistä, että niin monet nuoret tytöt tulevat sairaiksi, lankeevat syntiin tahi perustavat onnettomia, köyhiä koteja ja kuolevat suruun ja kurjuuteen.

Sinä, Miina, olet kahdeksannentoista ikävuoteesi asti saanut kasvaa hyvässä kodissa, jossa olet oppinut rukoilemaan ja tekemään työtä. Sinun pitää nyt olla hyvänä esimerkkinä tuolla tehtaassa. Sinun ja Nivalan Leenan pitää tehdä kotinne puhtaaksi ja terveelliseksi, teidän pitää laittaa itsellenne säännöllinen pieni talous. Ja sitten kun huomaatte, että kaikki käy hyvin, niin pitää sinun puhua muutamien muiden ymmärtäväisen tyttöjen kanssa ja näyttää heille teidän kotinne ja ruuanlaittonne ja kehoittaa heitä seuraamaan teidän esimerkkiänne. Siten saatte ehkä monen muuttamaan elämänsä ja saavuttamaan jälleen terveytensä.

Lauletaan nyt virsi ja sitten minun täytyy mennä kotiin."

* * * * *

Ensimäiset päivät, jolloin Miina taas teki työtä tehtaassa, tuntuivat pitkiltä ja ikäviltä ja, kun hän iltaisin istui pienessä kamarissaan Leenan kanssa, itki hän ja ajatteli kaipauksella kotia, vanhempia ja siskoja. Mutta sitten hän muisti papinrouvan sanat ja rupesi kertomaan Leenalle heinälaatikosta, raittiista ilmasta ja muista hyödyllisistä asioista. Ensiksi tytöt hankkivat tulikiven uuniinsa. He lainasivat leipurin vaimolta, läkkilaatikon, sitten he kiehauttivat maitoa ja mannaryyniä pienessä padassa, voitelivat läkkilaatikon pohjan voilla, kaasivat puuron siihen, asettivat sen uuniin kuumalle tiilikivelle ja sulkivat pellit. Kun he tulivat päivälliseksi kotiin, oli puuro valmis. Hyvällä halulla he söivät sen ja olivat sekä ravitut että tyytyväiset. Kun he saivat heinälaatikon, ei Leena tahtonut uskoa, että keittäminen siinä onnistuisi. He laittoivat siinä puuroa ensi kerran eräänä sunnuntaina. Sillä aikaa kun he olivat kirkossa, kypsyi puuro, ja Leenan suureksi ihmeeksi oli se todellakin valmista. Kolme heidän tuttavataan tyttöä oli seurannut heitä kirkosta leipurin taloon ja he saivat myöskin maistaa puuroa. Kulovalkean tavoin levisi koko tehtaaseen tieto siitä, että Tervolan Miina keitti puuroa heinälaatikossa. Leipurin vaimo oli ensimäinen, joka laitatti itselleen heinälaatikon. Hänellä oli monta pientä lasta, hän auttoi miestään leipomisessa, sitä paitsi hänellä oli kaksi lehmää, porsas ja perunamaa, ja hän oli aina kiinni työssä. Heinälaatikosta oli hänelle suunnaton apu, sillä nyt ei hänen enää tarvinnut seistä velliä hämmentämässä.

Kun heinälaatikolla oli niin hyvä menestys, rupesi Miina vähitellen kertomaan toisille myöskin raittiista ilmasta, ruumiinliikunnosta, puhtaudesta ja järkevistä, hyvistä huveista. Tosin tapahtui usein, että molemmille tytöille naurettiin, monet olivat tietysti liian laiskat laittaakseen ruokaa, ja monet tahtoivat mieluummin koreita vaatteita kuin kelvollista ravintoa, mutta suuri joukko nuoria tyttöjä sai halun koettaa ja he seurasivat monessa asiassa Miinan ja Leenan esimerkkiä. Viisitoista tyttöä oli myöskin muodostanut pienen yhdistyksen. He kokoontuivat lauantai-iltaisin ja päättivät lukea ääneen hyviä kirjoja. He lukivat Terveydenhoitolehteä, Koti ja Yhteiskuntaa, raittiuskirjasia ja hyviä kertomuskirjoja. Kaikki nämät olivat olemassa tehtaan lukusalissa. Sitä paitsi siellä oli laulukirjoja, ja Leena, joka oli oikea laululintunen, opetti muille monta kaunista laulua.

* * * * *

Miina oli todellakin tullut terveeksi ja punaposkiseksi, mutta hän ei kuitenkaan viihtynyt tehtaassa. Vihdoin hän eräänä kevätpäivänä tuli kotiin Tervolaan ja sanoi, että jos isä ja äiti antaisivat hänen jäädä kotiin, niin tekisi hän mielellään kauemminkin työtä kuin tehtaassa, kun hän vain saisi lypsää lehmiä, haravoida, panna perunoita ja leikata viljaa. Se olisi sittenkin hauskempaa, kuin koko päivän seistä tomuisessa tehtaassa.

"Saathan toki jäädä", sanoi äiti iloisena. "Työtä on kesällä kylliksi. Ja talvisin emme ehdi kutoa niin paljon, kuin muut haluavat meiltä ostaa käsiliina-, palttina- ja puolivillaista kangasta."

Voi, miten iloisena Miina seuraavana aamuna hameet ylöskäärittyinä levitteli pellolla lantaa! Käki kukkui ja koivut tuoksuivat, Matti vihelteli iloista laulua ja isä kynti vähän matkan päässä. Kumaraksi ja vanhaksi ukko oli käynyt, mutta hän oli tyytyväisen näköinen, kun hän piippuaan täyttäessään antoi hevosen hetkeksi levätä ja katseli, miten reippaasti hänen vanhin tyttärensä piteli tadikkoa.

"Kai ne kaupungin kadut sopivat kaupungin lapsille, jotka eivät ole nähneet mitään parempaa", sanoi Miina Matille, "mutta kun on kasvanut maalla, niin näyttävät koivut paremmilta kuin tehtaanpiiput ja käenkukunta kuuluu kauniimmalta kuin höyrypillin vihellys."

* * * * *

Tervolan naapuritorpan isäntänä oli jo pari vuotta ollut eräs nuori mies, Salmelan Lauri. Hän oli välistä ollut Tervolassa talkoossa, ja Tervolan väki oli ollut hänen luonaan talkoossa. Hän oli raivannut itselleen aivan samanlaisen puutarhan, kuin Tervolassakin oli, ja oli saanut Annalta ohjeita ja neuvoja. Taloutta hoiti hänen sisarensa, reipas ja iloinen tyttö, josta heti tuli Tervolan tyttöjen hyvä ystävä. Mutta syksyllä sisar aikoi mennä naimisiin, ja silloin Lauri rupesi ajattelemaan, että hänenkin täytyi hankkia itselleen vaimo. Nähdessään Miinan liikkuvan niin reippaana ja iloisena työssään, arveli hän, että siinähän oli tyttö häntä varten.

Ja elonkorjuun jälkeen tulivat kuuliaiset ja häät.

"Kas tuota", sanoi Antti istuessaan tupansa nurkassa rakas piippunysä käsissään, "talollisen poika ei kelvannut, vaan torppari se hänelle kelpasi."

"Torppari on kelpo mies", sanoi Anna.

"Niin on, ja Miina on viisas tyttö, Lintulan talo ränstyy minkä ennättää, mutta Salmelan torppa vaurastuu niin, että sitä ilokseen katselee."

"Ja me hankimme puutarhan ja kanoja ja kaikkea, mitä Tervolassakin on", sanoi Miina.

* * * * *

Kun Pekka oli täyttänyt 21 vuotta, otti hän haltuunsa yhden pappilan muista torpista. Ja hän, joka lapsena oli leikkirattaillaan vetänyt hiekkaa Tervolan puutarhaan, alkoi heti järjestykseen päästyään raivata itselleen puutarhaa. Liisa meni häntä auttamaan, kun hän vain hetkeksikään pääsi Tervolasta. Ja kun Pekka meni naimisiin, neuvoi ja opasti Liisa kälyään, sillä Anna alkoi käydä vanhaksi ja askaroitsi mieluimmin sisällä.

Papinrouvana oli paljon iloa uusista pikku kodeista. Hän iloitsi sydämestään, kun pikku Tiina toi hänelle korillisen punaposkisia omenia, kun Miina lahjoitti hänelle tiun tuoreita munia, tahi kun Pekan nuori vaimo toi hänelle kevään ensimäiset narsissit.

"Jos minä osaisin kirjoittaa kirjan," sanoi Anna kerran papinrouvalle, "niin kirjoittaisin, mitä hyvää rouva on tehnyt Tervolassa ja miten rouva on opastanut meidän lapsiamme, joilla nyt on kullakin oma kotinsa; mutta kyllähän hyvän rouvan nimi on kirjoitettu suureen kirjaan tuolla ylhäällä taivaassa."