Produced by Tapio Riikonen

HAAVEILIJA

Kirj.

Knut Hamsun

Suom. Eino Cederberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.

I.

Pappilan talousneitsyt, Marie van Loos, on keittiön ikkunan ääressä ja katselee kauvas tielle. Hän tuntee portin luona seisovat. Toinen on selvästi sähköttäjä Rolandsen, hänen oma sulhasensa, ja toinen on lukkarin tytär Olga. Jo toisen kerran tapaa hän heidät yhdessä tänä keväänä; mitähän se merkinnee? Jollei neitsyt van Loosilla juuri tällä hetkellä olisi ollut perin paljon muuta tehtävää, olisi hän aivan suoraan mennyt vaatimaan heiltä selitystä.

Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa. Koko suuren pappilan väki oli touhuissaan, sillä uuden papin perhe saattoi tulla millä hetkellä tahansa. Pikku Ferdinand on lähetetty tähystämään ullakon luukusta meren lahdelle ja ilmoittamaan vieraiden tulon, niin että heti voitaisiin tarjota lämmintä kahvia. Se saattoi olla heille hyvinkin tarpeen, he kun tulivat veneellä Rosengårdista, höyrylaivasatamasta asti, jonne oli penikulman matka.

Maata verhoaa vielä paikoin lumi ja jää, mutta on parhaillaan toukokuu ja ihana ilma, ja Pohjolan valoisat pitkät päivät ovat alkaneet. Harakat ja varikset ovat jo ehtineet pitkälle pesänlaitossa ja lumesta vapaat mättäät alkavat nostaa vihreätä ruohoa. Puutarhassa aukoivat liljat nuppujaan, vaikka niiden juuria vielä verhosi lumi.

Nyt oli kysymys vain siitä, minkälainen mies uusi pappi oli. Koko pitäjä oli jännityksissään. Tosin kuului hän olevan vain varapappi ja määrätty vain niin kauvaksi aikaa, kunnes nimitettäisiin vakinainen, mutta varapapit jäävät usein pitkäksi aikaa tähän köyhään kalastajaseurakuntaan, jossa joka neljäs sunnuntai oli tehtävä vaivaloinen matka kappeliseurakuntaan. Sentähden ei tätä papin paikkaa suinkaan kilvan haettu.

Huhuttiin, että uusi papinperhe oli varakasta väkeä, joka ei pitänyt lukua joka pennistä. Jo etukäteen olivat he pestanneet talousneidin ja kaksi palvelijatarta, eivätkä he olleet sen säästävämmin hankkineet maanviljelykseen tarvittavia voimiakaan, sillä he olivat pestanneet kaksi renkiä ja lisäksi pikku Ferdinandin, jonka oli oltava virkku ja valpas ja juostava kaikkien asioita.

Teki hyvän vaikutuksen seurakuntalaisiin, että heidän pappinsa muka oli niin varakas. Siinä tapauksessa hän ei luultavasti pitäisi niin tarkkaa lukua kymmenyksistään ja oikeuksistaan, vaan saattaisi päinvastoin hiukan lahjoittaa köyhille. Oltiin suuressa jännityksessä. Kirkonisäntiä ja muita kalastajia oli tullut ottamaan vieraita vastaan; he kävelivät venevajojen edustalla suurissa saappaissaan, purivat tupakkaa, sylkivät ja juttelivat.

Nyt tuli pitkä Rolandsen vihdoinkin tietä myöten, hän oli eronnut Olgasta ja neitsyt van Loos poistui keittiön akkunan äärestä. Hän aikoi pitää tämän tapahtuman mielessään — hänen täytyi kovin usein vaatia Ove Rolandseniltä selitystä. Hän oli syntyjään hollannitar, puhui Bergenin murretta ja sitä niin liukkaasti, että hänen oman sulhasensa oli täytynyt antaa hänelle liikanimen "neitsyt Fan los." [Suomeksi: piru irti.] Ylipäätänsä oli pitkä Rolandsen jokseenkin sukkela ja hävytön mies.

Mihinkähän hän nyt aikoi? Tuumikohan hän mennä vastaanottamaan papinperhettä? Hän ei kait ollut nytkään tavallista selvempi, hän tuli komeillen liljankukka napinlävessä ja hattu kallellaan; niinkö aikoi hän ottaa vastaan vieraat! Sillalla kävelevät kirkonisännät olisivat mieluummin nähneet, ettei hän olisi ensinkään tullut näin tärkeällä hetkellä.

Ja sopiko yleensä ensinkään olla sen näköinen, kuin hän oli? Hänen nenänsä oli aivan suhteettoman suuri verraten hänen pieneen yhteiskunnalliseen asemaansa, ja lisäksi oli hän antanut tukkansa kasvaa koko talven, niin että hänen päänsä muuttui yhä taiteellisemmaksi. Kostaakseen sanoi hänen morsiamensa, että hän oli aivan kuin taiteilija, josta lopuksi tuli valokuvaaja. Hän oli 34-vuotias, ylioppilas ja vanhapoika, soitti kitaraa, lauloi talonpoikaislauluja bassoäänellä, ja nauroi silmänsä kyyneliin, kun ne olivat liikuttavia. Hän oli mielellään niin suurenmoinen. Hän oli sähkölennätinlaitoksen hoitaja ja oli hoitanut virkaansa jo kymmenen vuotta. Rolandsen oli pitkä ja vahvarakenteinen, eikä kieltäytynyt tappelusta kun tilaisuus tarjoutui.

Pikku Ferdinand hätkähtää. Hän näkee kauppamies Mackin valkean laivan etukeulan vilahtavan niemen takaa; silmänräpäystä myöhemmin on hän kolmella askeleella loikannut portaita alas ja huutanut keittiöön: "Nyt ne tulevat!"

"Jestas, joko ne nyt tulevat!" huutavat palvelijattaret säikähtyneinä. Mutta talousneitsyt ei menetä malttiaan, hän on ollut tässä talossa jo entisen papin aikana ja tietää tehtävänsä, reipas ja käytännöllinen kun on. "Kahvi tulelle!" huutaa hän vain.

Pikku Ferdinand kiidättää uutisensa edelleen rengeille. He viskaavat pois sen, mitä heillä on käsissään, sukasevat kiireenkaupalla ylleen pyhänutun ja rientävät sillalle auttamaan. Kaikkiaan kymmenen miestä oli nyt vieraita vastaanottamassa.

"Hyvää päivää," sanoo pappi laivan perältä, hymyilee hieman ja ottaa päästään pehmeän hattunsa.

Ja kaikki miehet maalla paljastavat kunnioittavasti päänsä ja kirkonisännät kumartavat, niin että pitkä tukka hulmahtaa silmille. Pitkä Rolandsen kumartaa muita vähemmän, on itse melkein suorana, mutta laskee hatun syvään.

Papilla, nuorenpuoleisella miehellä on punertava poskiparta ja kesakoita; nenäreijät ovat ikäänkuin vaaleiden viiksien peitossa. Rouva on väsyneenä merisairaana laivan kajuutassa.

"Nyt olemme perillä", sanoo pappi kajuuttaan ja auttaa rouvansa ulos sieltä. Molemmat ovat puetut omituisen vanhoihin, paksuihin vaatteisiin, jotka eivät ole ensinkään komeat. Ne ovat arvattavasti vain matkaa varten lainattuja vaatteita, joiden alla on oikea puku. Rouvan hattu on takaraivolla, ja kalpeat kasvot suurine silmineen tuijottavat miehiin. Kirkonisäntä Levion kahlaa veteen ja kantaa rouvan maihin, pappi selviytyy itse.

"Nimeni on Rolandsen, sähköttäjä", sanoo pitkä Rolandsen ja astuu esiin. Hän oli kutakuinkin päissään ja jäykkä silmiltään, mutta kun hän oli paljon kokenut mies, oli hänen esiintymisensä aina varma. Niin, ei kukaan ollut nähnyt tuon pirullisen Rolandsenin kyvyn pettävän, kun oli seurusteltava mahtavien miesten kanssa ja esitettävä loistavia puheenparsia. "Jos nyt vain aivan varmaan tietäisin", jatkoi hän kääntyen papin puoleen, "niin esittäisin Teille kaikki nämä. Luulen noiden kahden olevan kirkonisäntiä. Nämä kaksi ovat Teidän renkejänne. Ja tämä on Ferdinand."

Ja pappi ja hänen rouvansa nyökäyttävät kaikille hyvää päivää; he tulisivat kyllä pian tuntemaan toisensa. Nythän pitäisi matkatavarat saada maihin.

Mutta kirkonisäntä Levion katsahtaa laivaan ja on aikeissa taas kahlata sen luo.

"Eikö ole lapsia?" kysyy hän.

Ei kukaan vastaa, kaikki katsahtavat pappiin ja hänen rouvaansa.

"Niin, että eikö ole lapsia?" jatkaa kirkonisäntä.

"Ei", vastaa laivan perämies.

Rouva on punastunut. Pappi sanoo:

"Ei meitä ole useampia… Tulkaa nyt, hyvät ihmiset, tekemään tiliä vaivastanne."

Luonnollisesti hän oli rikas. Siinä oli mies, joka ei kieltänyt köyhältä palkkaa; entinen pappi ei koskaan pyytänyt tilille, hän sanoi vain "kiitoksia toistaiseksi."

Poistuttiin rannalta ja Rolandsen näytti tietä. Hän kulki tien syrjää lumessa, antaakseen muille tilaa; hänellä oli turhamaisen pienet kengät jalassa, mutta se ei haitannut, sillä hänen puseronsakin oli auki kylmässä toukokuun tuulessa.

"Tuossa on siis kirkko!" sanoo pappi.

"Se näyttää vanhalta. Siinä kai ei ole uunia?" kysyy rouva.

"En voi sanoa", vastaa Rolandsen, "mutta en luule."

Pappi säpsähti. Hänen vierellään ei nähtävästi kävellyt mikään uuttera kirkkomies, vaan henkilö, joka ei paljonkaan huomannut pyhän ja arkipäivän eroa. Ja pappi alkoi hiukan varovammin kohdella tätä vierasta miestä.

Talousneitsyt vartoi portailla ja Rolandsen esitteli taasen. Ja tämän tehtyään tervehti hän, aikoen poistua. "Odotahan hiukan, Ove!" kuiskasi neitsyt van Loos. Rolandsen ei odottanut, vaan tervehti uudelleen ja laskeutui takaperin portaita. Papin mielestä hän oli perin ihmeellinen olento.

Rouva oli jo astunut sisään. Hän oli jo päässyt meritaudistaan ja rupesi katselemaan huoneita. Hän pyysi, että valoisin ja kaunein huone tehtäisiin papin virkahuoneeksi ja itselleen pidätti hän sen huoneen, jossa neitsyt van Loos ennen oli asunut.

II.

Ei, Rolandsen ei odottanut, hän tunsi neitsyt van Loosin ja tiesi mitä oli odotettavissa. Ja harvoinpa hän tekikään muuta, kuin mikä häntä itseään huvitti.

Tiellä tapasi hän kalastajan, joka ei ollut ehtinyt vastaanottamaan pappia. Se oli Enok, herännyt ja hiljainen mies, joka aina painoi silmänsä maahan ja jonka pää oli korvapakotuksen takia kiedottu kaulahuiviin.

"Sinä olet myöhästynyt", sanoi Rolandsen ohimennessään.

"Joko pastori on tullut?"

"Jo. Annoin itse kättä hänelle." Rolandsen huusi vielä olkapäänsä yli:
"Huomaa sanojani, Enok: Kadehdin papilta hänen rouvaansa!"

Olipa koko älykästä lausua niin julkeita ja kevytmielisiä sanoja. Enok oli varmasti levittävä ne laajalle.

Rolandsen kulki kulkemistaan metsää ja tuli joen partaalle. Siinä oli kauppias Mackin kalanliimatehdas, muutamia tyttöjä oli siellä työssä ja Rolandsen laski aina ohikäydessään mielellään hiukan leikkiä heidän kanssaan. Siinä suhteessa oli hän koko naisten mies, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän oli sitäpaitsi hyvällä tuulella ja pysähtyi siihen kauemmaksi aikaa. Tytöt huomasivat heti, että hän oli vallaton ja päissään.

"No, Ragna, minkä takia luulet minun niin usein tulevan tänne?"

"En tiedä", vastasi Ragna.

"Luulet tietysti, että vanha Laabani ajaa minua."

Tytöt naurahtivat:

"Hän sanoo Laabani, vaikka tarkoittaa Aatamia."

"Tahdon pelastaa sinut", sanoi Rolandsen. "Varo tämän seudun kalastajapoikia, sillä ne ovat kovia viettelijöitä."

"Ei kukaan ole sen pahempi viettelemään kuin Te itse", sanoo toinen tyttö. "Teillähän on kaksi lasta. Teidän pitäisi hävetä!"

"Sinäkö, Nikoline, tässä puhut? Sinähän olet aina ollut sydämenpolttoni ja katkera kuolemani, senhän sinä varsin hyvin tiedät. Mutta sinut, Ragna, minä säälittä pelastan."

"Voittehan mennä neiti van Loosin luo!" sanoo Ragna.

"Miten tyhmä sinä oletkaan", jatkaa Rolandsen. "Miten monta tuntia sinä esimerkiksi keität kalanpäitä, ennenkuin suljet ilma-aukon?"

"Kaksi tuntia", vastaa Ragna.

Ja Rolandsen nyökäyttää päätänsä. Niin oli hän itsekin edeltäkäsin ajatellut. Oh, tämä naisritari Rolandsen tiesi tarkasti, minkätähden hän joka päivä käveli tehtaalle ja tiedusteli ja kyseli tytöiltä kaikkia.

"Elä nosta sitä kantta, Pernille", huusi hän. "Oletko järjiltäsi?"

Pernille punastui. "Fredrik on sanonut, että pataa on hämmennettävä", väitti hän.

"Joka kerta kun nostat kantta, haihtuu lämpöä", sanoo Rolandsen.

Mutta kun Fredrik Mack, kauppamiehen poika, kohta sen jälkeen tuli paikalle, käänsi Rolandsen taas puheensa leikilliseksi:

"Sinähän, Pernille, palvelit nimismiehellä yhden vuoden? Olit niin vihanen ja tulinen, että löit rikki kaiken muun, paitsi sängyn patjat."

Kaikki nauroivat. Pernille oli näet päinvastoin maailman sävyisin olento. Sairas oli hän myös ja lisäksi urkujenpolkijan tytär, niin että hänessä oli hiukan jumalista leimaa.

Tultuaan tielle, näki Rolandsen uudelleen lukkarin Olgan. Olga oli arvattavasti käynyt puodissa. Hän käveli kaikin voimin; päästäkseen pakoon, sillä olihan häpeä, jos Rolandsen luuli, että tyttö oli odottanut häntä. Mutta Rolandsen ei ajatellut mitään sen suuntaista, hän tiesi vallan hyvin, että jolleivät he sattuneet joutumaan juuri kasvot vasten kasvoja, niin nuori tyttö väisti häntä ja pakeni. Eikä Rolandsenillakaan ollut mitään erityistä halua tavata tyttöä, ei ensinkään. Eihän Olga ollut hänen ajatustensa esine.

Rolandsen tulee kotiinsa lennätinasemalle. Hän tekeytyy juhlallisen näköiseksi, ettei tarvitsisi antautua puheisiin suulaan apulaissähköttäjän kanssa; Rolandsen ei ollut näihin aikoihin ensinkään miellyttävä virkatoveri. Hän sulkeutuu syrjäiseen huoneeseensa, johon eivät pääse muut, kuin hän itse ja vanha siistijävaimo. Siellä hän elää ja siellä hän nukkuu.

Tämä huone on Rolandsenin maailma. Rolandsen ei ole pelkkää kevytmielisyyttä ja paloviinaa, vaan myös suuri ajattelija ja keksijä. Hänen huoneensa tuoksuaa hapoilta, nesteiltä ja lääkkeiltä, niiden haju tunkeutui aina käytävään asti, niin että jokainen tunsi sen. Rolandsen ei ensinkään salannut, että kaikkien näiden lääkkeiden tarkoitus oli vain olla vastapainona kaiken sen paloviinan hajulle, jota hän käytti. Mutta siinä hän valehteli, verhoutuen siten hämärän salaperäisyyden vaippaan.

Kaikkia laseissa ja pulloissa olevia nesteitä käytti hän päinvastoin kokeilujaan varten. Hän oli kemian avulla keksinyt uuden keinon valmistaa kalanliimaa, ja sen kautta tulisi hän täydellisesti lyömään kauppamies Mackin valmistustavan laudalta. Mackin tehdas oli perustettu jotakuinkin suurin kustannuksin, hänen kuljetustapansa oli epämukava ja hän sai raaka-aineita vain kala-aikana; sitäpaitsi hoiti koko liikettä hänen poikansa Fredrik, joka ei ollut ammattimies. Rolandsen osasi valmistaa kalanliimaa muustakin kuin kalanpäistä, vieläpä kaikesta siitäkin, jonka Mack viskasi pois. Ja juuri poisviskatusta saattoi valmistaa erinomaista väriainetta.

Ellei sähköttäjä Rolandsenin esteenä vain olisi ollut hänen suuri köyhyytensä ja avuttomuutensa, olisi keksinnöstä tullut täysi tosi. Mutta tällä paikkakunnalla saattoi hankkia itselleen rahoja vain kauppamies Mackin välityksellä, ja hänen puoleensa ei Rolandsen voinut luonnollisista syistä kääntyä. Hän oli eräänä päivänä uskaltanut huomauttaa, että tehdas tuli kosken luona liian kalliiksi, mutta Mack oli, niinkuin sellaisen suuren ja lihavan miehen sopikin, vain heilauttanut kättään ja sanonut, että tehdas oli kultakaivoksen arvoinen. Rolandsen halusi kiihkeästi saada näyttää kokeilujensa tuloksia. Hän oli lähettänyt liimaansa sekä ulko- että kotimaisille kemisteille ja nämä olivat väittäneet alkua hyväksi. Mutta sen kauvemmaksi hän ei päässyt. Nyt olisi vain pitänyt esittää maailmalle puhdas, kirkas liimaneste ja hankkia sille patentti kaikissa maissa.

Eipä ollut Rolandsen tänäänkään vain huvin vuoksi tullut laivasillalle pappia vastaanottamaan. Rolandsen lurjus aikoi senkin kautta ajaa omaa asiaansa. Jos pappi nimittäin oli rikas, panisi hän kenties jonkun verran rahaa suureen ja varmaan yritykseen. "Jolleivät muut sitä tee, niin minä ainakin!" sanoisi pappi. Rolandsen oli hyvässä toivossa.

Niin, Rolandsen oli suuri optimisti, tarvittiin perin vähän hänen innostuttamisekseen. Mutta hän kantoi myös miehuullisesti vastoinkäymiset, kukaan ei voinut sitä kieltää; hän oli kopea, jäykkäniskainen eikä lannistunut. Ei Mackin tytär Elisekään ollut saanut häntä lannistumaan. Elise oli suuri ja kaunis, ruskeaihoinen ja punahuulinen, kaksikymmenkolmivuotias. Huhuttiin, että rannikkolaivan kapteeni Henriksen ihasteli häntä salaa; mutta vuodet kuluivat toisensa jälkeen, eikä asiasta mitään tullut. Mikähän sen vaikutti? Jo kolme vuotta sitten, kun Elise Mack oli vasta kaksikymmenvuotias, oli Rolandsen alentunut täydeksi narriksi hänen takiansa ja viskannut sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tyttö oli tekeytynyt niin rakastettavaksi, ettei ollut ymmärtänyt Rolandsenin tarkoitusta. Silloin Rolandsenin olisi luonnollisesti pitänyt pysähtyä ja vetäytyä takaisin, mutta hän astui yhä etemmäksi, ja viime vuonna oli hän käynyt suoraan käsiksi asiaan. Tytön oli täytynyt nauraa itserakasta sähköttäjää vasten kasvoja, saadakseen tämän ymmärtämään heidän välisensä erotuksen. Olihan hän antanut itse kapteeni Henriksenin vuosikausia odottaa vastausta. Silloin lähti Rolandsen suoraan tiehensä ja meni kihloihin neitsyt van Loosin kanssa. Hän aikoi näyttää, ettei hän vielä kuollut, vaikka hänet olikin karkoitettu korkeimmasta paikasta.

Mutta nyt oli taas kevät. Suuri ja lämmin sydän saattoi vain vaivoin kestää sitä. Äärimmilleen ahdisti se ihmiskurjaa ja tuoksuavilla tuulillaan täytti se viattoman ihmisen nenän.

III.

Kevätsilli alkaa liukua mereltäpäin. Nuottakunnat lojuvat veneissään ja tähystävät kaukoputkillaan merta koko pitkän päivän. Missä lintuparvi lentää ja silloin tällöin syöksähtää vedenkalvoon siinä on silliä ja syvällä vedellä käy sitä jo pyydystäminen siimoilla. Mutta nyt on kysymys siitä, aikooko silli kohota matalammille vesille, lahtiin ja vuonoihin, joihin sen voi nuotalla sulkea. Silloin näet vasta ilmaantuvat valaat ja silloin vasta syntyy eloa ja liikettä ja kovaäänisiä huutoja, kun talonpojat ja kauppalaivat keräytyvät yhteen paikkaan. Ja markkoja ansaitsee helposti, kuin hiekkaa meren rannalta.

Kalastaja leikittelee. Hän heittää veteen koukkunsa ja siimansa ja odottaa kalan vetoa, hän viskaa nuotan ja jättää kaiken kohtalon haltuun. Usein saa hän vain tappiota toisensa jälkeen, hänen kalastusvehkeensä ajautuvat kadoksiin, hukkuvat tai joutuvat myrskyn tuhottaviksi, mutta hän hankkii uudet neuvot ja kokee taas. Toisinaan kulkee hän pitkät matkat seuduilla, joissa toisten kerrotaan onnistuneen, kitkuttaa ja soutaa viikkokausia raskaita taipaleita — ja saapuu viimein perille liian myöhään — kutu on lopussa. Mutta toisinaan voi taas voitto hymyillä hänelle matkalla, pysähdyttää kulun ja täyttää veneen kiiltävillä taalereilla. Kukaan ei tiedä, ketä onni suosii, kaikilla on yhtä paljon toivomisen syytä.

Kauppamies Mack oli valmistautunut, hänen nuottansa oli jo veneessä ja hänen nuottakuntansa ei hetkeksikään ottanut kaukoputkea silmiltänsä. Lahdella kiikkui valmiina kaljaasi ja kaksi purjevenettä, äskettäin tyhjennettyinä ja uudelleen maalattuina Lofotin matkan jälkeen; nyt aikoi hän täyttää ne sillillä, jos kerran silliä rupesi kuulumaan; hänen ranta-aittansa oli täynnä tyhjiä tynnyreitä. Lisäksi aikoi hän ostaa kaiken sillin, jonka saisi; sen takia oli hän varustautunut käteisellä rahalla, ryhtyäkseen asiaan ennen hintojen kohoamista.

Toukokuun puolivälissä teki Mackin nuottaväki ensi yrityksen. Saalis ei ollut suuri, vain puolisen sataa tynnyriä, mutta tapahtuman maine levisi, ja jonkun päivän kuluttua oli samalla paikalla toinen nuottajoukkue.. Oli suuria menestyksen mahdollisuuksia.

Silloin tapahtui eräänä yönä murtovarkaus; Mackin tehtaan konttoriin. Rikos oli perin uskallettu, yöt olivat valoisan kirkkaat illasta aamuun ja pitkältäkin matkalta näki kaikki mitä tapahtui. Varas oli murtanut kaksi ovea ja vienyt kaksisataa taaleria.

Tämä oli seudulla ennenkuulumaton tapaus ja aivan käsittämätön. Murtovarkaudesta itse Mackin taloon eivät vanhatkaan ihmiset olleet koskaan kuulleet puhuttavan. Tapahtuihan tosin pitäjässä olosuhteiden mukaan pieniä näpistelyjä ja muita pikkusyntejä, mutta todelliseen, laskettuun varkauteen he eivät koskaan olisi kyenneet. Senpätähden heti epäiltiin ja kuulusteltiin vierasta nuottaseuruetta.

Mutta vieras nuottaseurue saattoi näyttää toteen, että se oli viettänyt varkausyön ulkosaaristossa täysilukuisena, tähyillen merelle päin sillin tuloa, peninkulman päässä tehtaalta.

Silloin suuttui kauppamies Mack suunnattomasti. Joku seudun asukkaista oli niinmuodoin tehnyt varkauden.

Kauppamies Mack ei välittänyt paljoakaan itse rahoista ja hän sanoi suoraan, että varas oli ollut tyhmä, kun se ei ollut ottanut enempää. Mutta että joku seudun asukas oli varastanut häneltä, mahtavalta herralta ja kaikkien suojelijalta, se loukkasi häntä. Häneltä, joka eri liikkeistään maksoi veroa yhtäpaljon, kuin kaikki muut pitäjäläiset yhteensä. Oliko ketään tositarvitsevaa koskaan auttamatta käännytetty hänen konttoristaan?

Mack määräsi palkinnon, saadakseen varkauden selville. Melkein joka päivä tuli näet uusia nuottaseurueita paikalle, ja kaikki nämä ihmisethän saisivat perin ihmeellisen käsityksen herra Mackin suhteesta omaan väkeensä, kun se varasti hänen rahojaan. Koska hän oli kuulu kauppakuningas, määräsi hän palkinnon neljäksisadaksi taaleriksi. Koko maailman tuli nähdä, ettei tällainen pyöreä summa merkinnyt hänen asioissaan mitään.

Uusi pappi sai kuulla varkaudesta, ja kolminaisuuden sunnuntaina, jonka teksti käsitteli Nikodemuksen tuloa Jeesuksen luo yöllä, käytti hän tilaisuutta ahdistaakseen varasta. "He tulevat luoksemme yöllä", sanoi hän, "ovien estämättä ja varastavat rahamme. Nikodemus ei kiusannut ketään, hän oli pelokas mies ja kulki mielellään yöllä; mutta hän kulki sielunasioissa. Entäs nykyään? Ah, maailman röyhkeys on kasvanut, yötä käytetään rosvoamiseen ja syntiin. Rangaistakoon syyllinen, rikollinen esiin!"

Uusi pappi osoittautui taistelunhaluiseksi. Kolmannen kerran hän nyt saarnasi ja hän oli jo pakottanut monta pitäjän syntistä parannukseen. Seisoessaan saarnatuolissa oli hän niin kalpea ja kummallinen, että hän näytti hullulta. Monet saivat hänestä kylläkseen jo ensimäisenä sunnuntaina, eivätkä viitsineet sen jälkeen kirkossa käydä. Niin, itse neitsyt van Loosia järkyttivät papin puheet, tätä talousneitsyttä, joka tähän asti oli elänyt koko elämänsä kärkäsnä ja ärtyisenä. Hänen komentonsa alaiset palvelijattaret totesivat ilolla muutoksen.

Kaikellaista kalastajakansaa oli nyt kokoontunut lahdelle. Toiset heistä soivat mielellään kauppamies Mackille tämän onnettomuuden. Mack paisui aivan liian mahtavaksi suuren kauppansa takia kahdella paikkakunnalla, sekä nuottansa, tehtaansa ja monien laivojensa vuoksi; ulkopitäjäläisillä oli kylliksi omissa kauppiaissaan, jotka olivat alentuvaisia, eivätkä käyttäneet valkeita kauluksia ja hirvennahkakäsineitä, kuten Mack. Varkaus oli sopiva rangaistus hänen ylpeydelleen. Eikä Mackin ollut sitäpaitsi hyvä luvata liian monta sataa taaleria eri tahoille, ehkäpä hän tarvitsi käteiset rahansa sillin ostamiseen, jos silliä kerran ruvettiin saamaan. Eikä Mackillakaan mahtanut olla rahoja yhtäpaljon kuin tähtiä oli taivaalla. Ehkäpä Mack tai hänen poikansa Fredrik olivat itse panneet toimeen varkauden, näyttääkseen miten hän saattoi hukata rahaa kuin heinää, vaikka hän itse asiassa oli rahapulassa. Kaikenlaista juteltiin mailla ja vesillä.

Mack ymmärsi, että hänen nyt oli toimittava. Viiden pitäjän kalastajathan aikoivat pian palata vaikutelmineen kotiin perheittensä ja kauppiaittensa luo. Laajalle oli leviävä tieto, minkälainen mies Rosengårdin Mack oikeastaan oli.

Kun hän lähti tehtaalle ensikerran varkauden jälkeen, vuokrasi hän höyrylaivan matkaa varten. Sinne oli peninkulman matka ja se maksoi hyvät rahat, mutta Mack ei säälinyt rahoja. Herätti tavatonta huomiota lahdella, kun laiva kohisten laski rantaan, tuoden mukanaan Mackin ja hänen tyttärensä Elisen. Hän oli melkein kuin laivan päällikkö ja hän seisoi kannella puettuna turkkiinsa, jota kiinnitti mahtava punainen vyö, vaikka oli kesäpäivä. Kun isä ja tytär olivat nousseet maihin, lähti laiva heti palautumaan; kukin näki silloin, minkätakia se oli tullut. Ja silloin alistui moni vieraskin kalastaja Mackin valtaan.

Mutta Mack ei tyytynyt tähän. Hän ei voinut unohtaa murtovarkauden aiheuttamaa loukkausta. Sentakia julkaisi hän uuden kuulutuksen ja lupasi vaikka itse varkaalle palkinnoksi ne 400 taaleria, kunhan hän vain ilmoittautuisi. Tällainen ritarillinen suurenmoisuus oli ennen kuulumaton. Nythän täytyi kunkin huomata, ettei Mack vain aikonut saada takaisin noita kurjia rahoja. Mutta kuiskailu ei kuitenkaan häipynyt kaikkien huulilta: "Jos rosvo on se, jota epäilen, niin eipä hän taida nytkään ilmoittautua. Mutta elkää kertoko minun sanojani muille."

Suuri Mack oli aivan sietämättömässä asemassa. Hänen arvonsa alkoi horjua. Hän oli ollut suuri Mack nyt kahdenkymmenen vuoden ajan, ja kaikki olivat kunnioittavasti väistyneet hänen tieltään, mutta nyt näytti hänestä siltä, ettei häntä enää tervehditty yhtä nöyrästi kuin ennen. Ja kuitenkin oli hän kaiken lisäksi kuninkaallisen ritarikunnan jäsen. Miten mahtava herra hän olikaan ollut! Hän oli kunnan puheenjohtaja, kalastajat jumaloivat häntä, ulkosaariston pikkukauppiaat matkivat häntä. Mackia vaivasi vatsatauti, joka arvattavasti johtui hänen ruhtinaallisista elämäntavoistaan, ja sen takia piti hän vatsallaan leveää punaista vyötä, kun oli hiukankin kylmempi ilma. Nyt alkoivat ulkosaariston kauppiaatkin käyttää punaista liinaa, nämä pienet nousukkaat, joiden Mack armosta antoi elää. Hekin tahtoivat näyttää suurilta herroilta, jotka söivät niin hienoja ja runsaita ruokia, että saivat vatsataudin. Mack tuli kirkkoon narisevin kengin ja kulki kirkon lattiata ylpeän äänekkäästi, mutta hänpä juuri opetti muutkin käyttämään narisevia kenkiä. Monet kastoivat kenkänsä vedessä ja kuivattivat ne rutikuiviksi sunnuntaihin mennessä, että ne oikein narisisivat kirkon permannolla. Mack oli ollut kaikessa suurena esikuvana.

IV.

Rolandsen työskentelee huoneessaan. Hän näkee ikkunastaan, että erään määrätyn puun määrätty oksa liikkuu metsässä edestakaisin. Joku arvattavasti heiluttaa puuta, mutta lehtiverho on jo siksi tiheä, ettei hän voi nähdä heiluttajaa. Rolandsen työskentelee edelleen.

Mutta työ ei tänään ota oikein sujuakseen. Hän kokeilee kitaralla ja laulaa iloisia surulauluja, mutta ei sekään nyt oikein maistu. Kevät on tullut, Rolandsenissa on kuohua.

Elise Mack on tullut, Rolandsen kohtasi hänet eilen illalla. Hän, Rolandsen, oli ylpeä ja ponteva ja osasi käyttäytyä; oli kuin tyttö olisi hänen ilokseen aikonut puhua muutamia ystävällisiä sanoja, mutta hän ei ottanut niitä vastaan.

"Tuon terveiset Rosengårdin sähköttäjiltä", sanoi tyttö.

Rolandsen ei ollut missään ystävyyssuhteissa sähköttäjien kanssa, hän ei ollut mikään oikea virkaveli. Tyttö halusi kai nytkin vain teroittaa itsensä ja Rolandsenin välistä eroa, — hohhoo, sen aikoi hän maksaa takaisin korkojen kanssa.

"Teidän täytyy jonkun kerran opettaa minua soittamaan hiukan kitaraa", sanoi tyttö.

"Kernaasti. Milloin hyvänsä. Saatte minun kitarani."

Kas, niin kohteli hän tyttöä. Niinkuin ei olisi ollut kysymys Elise
Mackista, tytöstä, joka omisti vaikka kymmenentuhatta kitaraa.

"Ei kiitos", vastasi tyttö. "Mutta emmekö voi hiukan yhdessä harjoitella?"

"Te saatte sen."

Silloin heitti Elise ylpeästi niskaansa ja sanoi:

"En halua sitä ensinkään, suokaa anteeksi."

Hänen jyrkkyytensä oli koskenut tyttöön hyvinkin tuntuvasti. Hän lopetti kostohyökkäyksensä ja mutisi:

"Aijoin vain antaa teille ainoan, minkä omistan."

Hän kumarsi syvään ja poistui.

Hän meni lukkarin luo. Olgaa halusi hän tavata. Nyt oli kevät, Rolandsenilla täytyi olla joku sydämenystävä, ei ollut niinkään helppo hillitä suurta sydäntä. Mutta olipa hänellä erikoinen syykin ruveta mielistelemään Olgaa. Huhuttiin, että Fredrik Mack oli ruvennut ajattelemaan lukkarin tytärtä, ja Rolandsen aikoi lyödä hänet laudalta. Fredrik oli Elisen veli, ja rukkaset tekisivät hyvää sille perheelle. Saattoihan Olgaa sitäpaitsi tavoitella hänen itsensä takia. Rolandsen oli tuntenut hänet ihan pikkutytöstä alkaen; hänen kotinsa oli hyvin köyhä, niin että hänen aina täytyi kuluttaa vaatteensa ihan viimeisilleen, ennenkuin sai uudet, mutta hän oli terve ja sievä ja hänen kainoutensa oli ihastuttava.

Rolandsen oli kohdannut hänet kahtena päivänä peräkkäin. Ainoa keino oli mennä suoraan kotiin hänen luokseen ja lainata hänen isälleen joka päivä uusi kirja. Hänen täytyi tyrkyttää lukkarille näitä kirjoja, joita tämä vanha mies ei ollut pyytänyt, ja joita hän ei ymmärtänyt. Rolandsenin täytyi näyttää olevansa perin innostunut kirjoihin. "Nämä ovat maailman hyödyllisimpiä kirjoja", sanoi hän, "tahdon levittää niitä, panna ne kiertämään; olkaa niin hyvä!"

Hän kysyi lukkarilta, eikö tämä leikannut hiuksia. Mutta lukkari ei ollut koskaan leikannut hiuksia, Olga päinvastoin leikkasi talon asukkaiden hiukset. Silloin rukoili Rolandsen kiihkeästi Olgaa leikkaamaan hänen tukkansa. Olga punastui ja piiloutui; "enhän minä osaa", sanoi hän. Mutta Rolandsen löysi hänet piilopaikastaan, ja puhui niin paljon kauniita asioita, että Olgan täytyi myöntyä.

"Miten Te haluatte sen leikattavaksi?" kysyi hän.

"Niinkuin Te tahdotte", vastasi Rolandsen. "Kuinka muu tulisi kysymykseenkään?"

Hän kääntyi lukkarin puoleen, kuumensi hänen korviaan sekaisilla kysymyksillä ja väsytti hänet kokonaan. Ennen pitkää vetäytyi vanha mies keittiöön.

Rolandsen tekeytyi suurenmoiseksi ja oli korkealentoinen. Hän sanoi:

"Kun Te talvi-iltaisin olette ulkona pimeässä ja tulette valaistuun huoneeseen, niin virtailee valo joka puolelta Teidän kasvoihinne."

Olga ei ymmärtänyt, mitä Rolandsen tällä tarkoitti, mutta hän sanoi:
"Niin."

"Niin", sanoi Rolandsen. "Ja samoin käy minun, kun minä tulen Teidän luoksenne."

"Nyt en kai saa enää leikata tästä kohdasta?" kysyi Olga.

"Tottahan toki, leikatkaa lisää vain. Tehkää niin, kuin Te itse haluatte. Katsokaahan, Te luulottelitte äsken voivanne vain mennä ja piiloutua… mutta siitähän en minä olisi vähääkään hyötynyt. Aivan sama seikka, kuin jos salama sammuttaisi kipinän."

Rolandsen oli nähtävästi aivan hullu.

"Jos Te pitäisitte päänne hiljaa, niin voisin helpommin leikata", sanoi tyttö.

"Minä en siis saa nähdä Teitä. Kuulkaahan nyt, Olga, oletteko Te kihloissa?"

Mutta tätä kysymystä vastaan ei Olga ollut varustautunut. Eikä hän sitäpaitsi ollut niin hirveän vanha ja kokenut, ettei mikään kykenisi saattamaan häntä hämilleen.

"Minäkö? En", vastasi hän vain. "Luulen, että sen nyt pitäisi olla suunnilleen oikein leikattu. Kunhan nyt vain saan sen tasaiseksi." Olga päätti puhua muutamia ystävällisiä sanoja Rolandsenille, sillä hän epäili, että tämä oli päissänsä.

Mutta Rolandsen ei ollut päissänsä, vaan aivan selvä. Hän oli viime aikoina tehnyt kovasti työtä, sillä monet vieraat nuottaseurat olivat antaneet sähkölennätinlaitokselle paljon tekemistä.

"Ei, älkää vain lopettako", pyysi hän; "leikatkaa koko pää ympäriinsä vielä kerran tai kaksi niin olette kiltti."

Silloin hymyili Olga:

"Eihän siinä olisi mitään järkeä."

"Oh, Teidän silmänne loistavat kuin tähtipari", sanoi Rolandsen. "Ja
Teidän hymynne valaisee minut, kuin kirkkain auringonpaiste."

Olga otti päällysvaatteen hänen yltään ja harjasi hänet ja keräsi hiukset lattialta. Rolandsen laskeutui myös lattialle auttamaan, heidän kätensä yhtyivät. Olga oli nuori tyttö, Rolandsen tunsi kasvoillaan hänen hengityksensä, ja lämmin virta kohisi hänen ruumiissaan, Hän tarttui tytön käteen. Hän huomasi, että tämän puseroa kiinnitti kaulan kohdalla vain yksi tavallinen nuppineula. Se näytti hyvin köyhältä.

"Elkää nyt — miksi Te noin?" sanoi Olga sammaltaen.

"Eipä juuri minkään takia. Tai, oikeastaan haluan kiittää teitä työstänne. Ellen olisi varmasti ja pysyvästi kihloissa, niin rakastuisin Teihin."

Olga nousi seisomaan leikatut hiukset käsissään, mutta Rolandsen jäi yhä lattialle.

"Vaatteenne tomuuttuvat nyt", sanoi tyttö poistuessaan huoneesta.

Kun lukkari tuli huoneeseen, täytyi Rolandsenin jälleen olla hilpeä, hän ojenteli lyhyeksi leikattua päätänsä ja veti hatun korville, näyttääkseen miten suureksi se oli käynyt. Äkkiä katsahti hän kelloon, sanoi, että nyt oli lähdettävä konttoriin, ja poistui.

Hän meni kauppapuotiin. Hän pyysi nähtäväkseen rintaneuloja ja kaulakoristeita, mutta kaikkein kalleimpia. Hän valitsi väärennetyn kameen ja pyysi pidennettyä maksuaikaa. Sitä ei myönnetty, hän oli jo ennestään liian paljon velkaa. Silloin otti hän halvan, agatin näköisen lasineulan, jonka hän maksoi pikkurahoillaan. Ja Rolandsen jatkoi aarteineen matkaa.

Tämä tapahtui eilen illalla…

Nyt istuu Rolandsen huoneessaan, voimatta työskennellä. Hän tarttuu hattuunsa ja menee katselemaan kuka huojuttaa puuta metsässä. Hän kulkee suoraan jalopeuran kitaan: neitsyt van Loos on antanut hänelle tämän merkin ja seisoo nyt odottaen häntä. Rolandsenin olisi pitänyt hillitä uteliaisuuttaan.

"Hyvää päivää", sanoo neitsyt van Loos. "Mihin merkilliseen kuntoon sinä olet laittanut tukkasi?"

"Leikkautan tukkani aina keväisin", vastaa Rolandsen.

"Minä leikkasin sen viime keväänä. Tänä vuonna minä en enää kelpaa."

"En halua riidellä kanssasi."

"Etkö?"

"En. Eikä sinun sovi seistä tässä, heiluttamassa koko metsää juurineen maasta, niin että koko maailma näkee sinut."

"Eläkä sinä seisoskele siinä tekemässä minusta pilaa."

"Sinun tulee päinvastoin seistä alhaalla tiellä ja viitata minulle rauhan oliivioksalla", jatkoi Rolandsen.

"Oletko itse leikannut tukkasi?"

"Olga leikkasi minut."

Olga, josta kenties kerran oli tuleva Fredrik Mackin puoliso, oli leikannut hänen tukkansa. Hän ei aikonut sitä salata, vaan päinvastoin toitottaa sitä koko maailmalle.

"Olga, sanot sinä?"

"Entä sitten? Hänen isänsä ei osannut leikata."

"Sinä menet niin pitkälle, että meidän välimme jonakin kauniina päivänä rikkoutuvat", sanoo neitsyt van Loos.

Rolandsen tuumiskeli hetkisen.

"Se onkin kenties parasta", vastasi hän.

Silloin huusi neitsyt:

"Mitä sinä sanot?"

"Mitäkö minä sanon? Sinä olet keväisin aivan sekaisin, sanon minä. Katsohan minua, näytänkö minä keväisin pienintäkään levottomuuden merkkiä?"

"Sinähän oletkin mies", vastasi morsian. "Mutta minä en aijo tyytyä tähän kuherteluun Olgan kanssa."

"Onko pappi rikas?" kysyi Rolandsen.

Neitsyt van Loos verhosi silmänsä käsillään, muuttuen taas käytännölliseksi ja tuimaksi.

"Rikas? Luulen että hän on rutiköyhä."

Toivo petti Rolandsenin.

"Näkisitpä hänen vaatteitaan", jatkoi neitsyt. "Ja rouvan vaatteita. Muutamat liinavaatteet ovat kuin… Mutta hän on mainio pappi. Oletko kuullut hänen saarnaavan?"

"En."

"Hän on kaikkein harvinaisimpia pappeja, joita olen kuullut", sanoo neitsyt van Loos Bergenin murteella.

"Oletko varma, ettei hän ole rikas?"

"Joka tapauksessa on hän käynyt hankkimassa itselleen luottoa kauppapuodista."

Maailma synkkeni hetkiseksi Rolandsenin silmissä, ja hän aikoi lähteä.

"Joko sinä lähdet?" kysyi morsian.

"Jo, mitä sinä oikeastaan haluat minusta?"

"Vai niin!" Neitsyt van Loos oli uuden papin vaikutuksesta puoleksi "herännyt" ja oli opetellut suureen kärsivällisyyteen, mutta vanha luonto sai taas vallan.

"Sanon sinulle erään asian", virkkoi hän, "sinä menet liian pitkälle."

"Hyvä", sanoi Rolandsen.

"Teet minulle veristä vääryyttä."

"No, olkoonpa vaikka niinkin", jatkoi Rolandsen.

"Minä en siedä sitä, minä lopetan meidän välimme."

Rolandsen mietti asiaa. Hän sanoi:

"Luulin kerran, että liitostamme tulisi jotakin. Ja toiselta puolen: enhän minä ole mikään Jumala, että voisin sitä asiata säätää. Tee kuten tahdot."

"Olkoon se sanottu", vastasi morsian kiivaasti.

"Kun olimme ensimäisen kerran täällä metsässä, et ollut niin välinpitämätön. Suutelin sinua, enkä kuullut muuta, kuin pienen surkean kirkunasi."

"Minä en kirkunut", väitti morsian vastaan.

"Ja minä rakastin sinua koko sydämestäni ja ajattelin saavani sinusta avun ja lohdun itselleni. Niin, niin!"

"Ole vain välittämättä minusta", sanoi neitsyt van Loos katkerana, "mutta miten käy itsesi?"

"Minunko? En tiedä. En enää välitä itsestäni."

"Sillä ei sinun pidä kuvitellakaan, että sinun ja Olgan väleistä totta tulee. Hänen täytyy saada Fredrik Mack."

"Vai niin", ajatteli Rolandsen, "koko maailma tiesi sen." Hän alkoi ajatuksissaan kulkea eteenpäin, ja neitsyt van Loos seurasi jäljessä.

"Leikattu tukka kaunistaa sinua", sanoi hän. "Mutta se on leikattu huonosti, oikein epätasaisesti."

"Voitko lainata minulle kolmesataa taaleria?" kysyi Rolandsen.

"Kolmesataa taaleria?"

"Kuudeksi kuukaudeksi."

"En lainaisi sinulle missään tapauksessa. Meidän välimme ovat loppuneet."

Rolandsen nyökkäsi vain päätänsä ja sanoi; "Olkoon sanottu."

Mutta kun he olivat tulleet pappilan portille, josta Rolandsenin oli kääntyminen kotiinsa, sanoi neitsyt van Loos: "Ikävä kyllä minulla ei ole kolmeasataa taaleria antaa sinulle." Hän ojensi Rolandsenille kätensä ja sanoi: "En voi seistä tässä pitkää aikaa — näkemiin." Kuljettuaan muutamia askeleita, kääntyi hän ympäri ja kysyi: "Eikö enää puutu nimeä mistään vaatteistasi, jotta saisin ommella sen siihen?"

"Mitäpä sellaisia vaatteita minulla olisi?" vastasi Rolandsen. "En ole saanut uusia vaatteita senjälkeen kuin sain viimeksi."

Neitsyt van Loos lähti, Rolandsen tunsi helpotusta ja ajatteli: "Kunpa tämä olisi viimeinen kerta!"

Portin pylväässä oli ilmoitus ja Rolandsen luki sen; kauppamies Mack kuuluutti siinä murtovarkaudesta: Tiedonannosta maksetaan neljäsataa spesietaaleria. Vieläpä itse varas saisi palkinnon, jos hän vain tuli ilmoittautumaan.

"Neljäsataa spesietaaleria!" ajatteli Rolandsen.

V.

Ei, uuden papin perhe ei ollut rikas, kaikkea muuta. Nuorella rouva-raukalla vain oli kaikenlaisia kotona opittuja rikkaan ihmisen tapoja; hänellä piti olla täysi määrä palvelijoita. Hänellä ei ollut mitään tekemistä, ei ollut lapsia, eikä hän koskaan ollut opetellut taloudenhoitoa, sen tähden keksi hänen pieni päänsä niin paljon lapsellisia kujeita. Hän oli pieni ihastuttava kotiristi.

Voi hyvä Isä, miten väsymättömästi tuo kunnon pappi oli taistellut naurettavaa taistelua puolisonsa kanssa, opettaakseen hänelle hiukan järjestystä, hiukan huolellisuutta. Neljä vuotta oli hän tehnyt turhaa työtä. Hän keräsi nuoranpäitä ja paperipalasia lattialta, asetti esineitä ja tavaroita paikoilleen, sulki rouvansa auki jättämän oven, hoiti takkavalkeaa ja puuhasi huoneitten tuuleuttamisessa. Rouvan mentyä ulos kiersi pappi huoneet, katsellakseen minkälainen järjestys niissä vallitsi: hiusneuloja siellä täällä, kammat hiuksia täynnä, nenäliinoja vetelehti joka paikassa, vaatekasat peittivät istuimia. Pappia suututti, ja hän asetti kaikki paikoilleen. Poikamiesvuosinaankaan, jolloin hän asui pienessä ullakkohuoneessa, ei hän ollut ollut kodittomampi, kuin nykyisin.

Alussa vaikuttivat hänen pyyntönsä ja torumisensa hiukan. Rouva tunnusti, että mies oli oikeassa ja hän lupasi parantaa tapansa. Silloin saattoi hän nousta aikaisin aamulla ja ryhtyä siivoamaan taloa lattiata ja kattoa myöten — lapsi oli saanut hetkiseksi vakavuutta, se halusi olla aikaihminen, mutta oli sitä kerrallaan aivan liiaksi. Hän väsyi pian, ja parin päivän kuluttua oli talo samannäköinen kuin ennenkin. Hän ei ensinkään kummastellut, että kaikkialla taas vallitsi huono siivo, hän päinvastoin aivan ihmetteli, kun mies taas oli tyytymätön entiseen tapaansa. "Satutin käsivarrella tuohon maljakkoon ja se särkyi, mutta eihän se monta äyriä maksa", sanoi hän. "Niin, mutta palaset ovat olleet paikallaan aamusta alkaen", sanoi hänen miehensä.

Eräänä päivänä tuli rouva ilmoittamaan, että Olinen, palvelijattaren täytyi poistua: Oline oli jutellut, että rouva kantoi tavaroita ja astioita keittiöstä ja jätti ne siihen paikkaan, jossa hän viimeksi oli niitä käyttänyt.

Niin karaistui pappi vähitellen ja jätti jokapäiväisen muistuttamisen, sen sijaan hän siisti ja järjesti lakkaamatta, puristaen suunsa kiinni ja puhuen mahdollisimman vähän. Eikä rouvalla ollut mitään sitä vastaan, hän oli tottunut siihen, että hänen jälkiänsä siistittiin. Hänen miehensä ajatteli usein, että hän oli säälittävässä asemassa. Rouva kulki ympäriinsä kilttinä ja puolilaihana ja huonosti puettuna, kertaakaan huokaisematta köyhyyttään, vaikka hän oli tottunut kaikkeen hyvään. Hän saattoi istua ompelemassa ja kääntää jo ennen useasti käännettyjä hamettaan ja olla iloinen ja laulella kuin nuori tyttö. Äkkiä pääsi taas lapsi voitolle, hyvä rouva jätti ompeluksensa ja kaikki hujan, hajan, ja läksi kävelemään. Irtileikatut hameenkaistaleet saattoivat parin päivän ajan peittää pöytiä ja tuoleja. Minne hän oikeastaan läksi? Hän oli tuonut kotoaan tavan juosta puodeissa, hän iloitsi, jos hänellä oli jotakin ostamista. Hän tarvitsi aina kangaskaistaleita, langanpätkiä, kaikenlaisia hiusneuloja, hajuvettä, hammaspulveria, ja pieniä metalliesineitä, kuten tulitikunjalustimia ja puhalluspillejä. "Osta mieluummin yksi ainoa suuri tavara", ajatteli pappi, "olkoon se vain kallis, saata minut velkoihin. Koetan kirjoittaa kansantajuisen pienen kirkkohistorian ja maksaa sen sillä."

Ja vuodet kuluivat. Monesti ilmeni erimielisyyksiä, mutta aviopuolisot pitivät yhtäkaikki toisistaan, ja kun pappi ei liiaksi sekaantunut asioihin, luisti parhaiten. Mutta hänellä oli kiusallinen tapa pitää kaikkea silmällä kauvempaa, aina virkahuoneensa ikkunasta; eilen huomasi hän, että muutamia sadepisaroita tippui parille sängynpeitteelle, jotka riippuivat pihamaalla, "Nostankohan taas melun?" ajatteli hän. Äkkiä huomaa hän vaimonsa tulevan, tämä on ollut ulkona ja pyrkii nyt kotiin sadetta pakoon. "Hän ei tietystikään ota peitteitä!" ajatteli pappi. Ja rouva meni huoneeseensa. Pappi huusi keittiöön, vaan siellä ei ollut ketään, ja neitsyen kuuli hän puuhailevan maitohuoneessa. Pappi meni itse ulos ja toi peitteet.

Ja asia olisi voinut jäädä sikseen. Mutta pappi ei voinut hillitä suutaan, senkin vanha murisija. Illalla kaipasi rouva peitteitä. Mentiin noutamaan niitä. "Mutta nehän ovat märät.", sanoi rouva. "Ne olisivat vielä märemmät, ellen minä olisi tuonut niitä sisään", sanoi pappi. Silloin käännähti rouva. "Sinäkö ne toit sisään? Se ei olisi ollut ensinkään tarpeen, olisin itse käskenyt palvelijattaria." Pastori hymyili katkerasti: "Silloin olisivat peitteet vieläkin riippuneet siellä." Rouva loukkaantui. "Eipä todellakaan kannata pitää niin paljon ääntä parin sadepisaran takia. Sinun kanssasi on aivan mahdoton tulla toimeen näinä aikoina, sinä riitelet kaikesta." — "Olisipa sangen hauska päästä riitelemästä", vastasi pappi. "Näetkös, pesuvatisi on sängyssä!" Rouva vastasi: "Panin sen siihen kun missään muualla ei ole tilaa." — "Vaikka sinulla olisi toinenkin pesukaappi, niin sekin kohta olisi tavaroiden peitossa", sanoi pappi. Rouvan kärsivällisyys loppui ja hän sanoi: "Herra Jumala miten sinä olet kauhea, sinä olet varmasti sairas. Ei, minä en kestä tätä enään!" Ja hän istuutui tuijottaen suoraan eteensä.

Mutta hän kesti. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän unohtanut kaiken, hänen hyvä sydämensä antoi anteeksi loukkauksen. Hänen luonteensa oli niin onnellisen kevyt.

Ja pappi pysytteli yhä enemmän virkahuoneessaan, jonne ei talon muu epäjärjestys ulottunut. Hän oli sitkeä ja vahva, oikea työjuhta. Hän oli kirkonisänniltä kysellyt pitäjän siveellistä tilaa, eikä se, minkä hän sai kuulla, juuri ollut omiansa ilahduttamaan. Pappi kirjoitti silloin rankaisevia ja varoittavia kirjeitä milloin yhdelle, milloin toiselle seurakuntalaiselle, — jollei se auttanut, meni hän itse käymään syntisten luona. Eikä hän säästänyt ketään. Omasta alotteestaan oli hän saanut selville, että yhdellä hänen omista kirkonisännistään, nimeltään Levion, oli sisar, joka oli kevytjalkainen ja liian ystävällinen kalastajapoikia kohtaan — hänkin sai kirjeen. Pappi kutsutti tytön veljen luokseen virkansa nojalla ja lähetti hänen mukanaan kirjeen sekä seuraavan sanoman: "Anna kirje hänelle — ja sano, että olen seuraava häntä valppain silmin…"

Kauppias Mack tuli vierailulle ja pappi kutsuttiin vierashuoneeseen. Vierailu oli lyhyt, mutta tärkeä — Mack tarjosi papille apua, jos hän sitä tarvitsi. Pappi kiitti ihastuksissaan. Ellei hän ennen ollut tiennyt, niin nyt hän ainakin huomasi, että Rosengårdin Mack oli kaikkien suojelija. Vanha herra oli niin hieno ja mahtava, itse papin rouva, joka oli kaupunkilainen, oli ihastuksissaan; hän oli suurmies, aivan varmasti oli hänen paidankauluksessaan oikeita jalokiviä.

"Kalastaminen onnistui hyvin", sanoi Mack, "olen taas kokenut yhden apajan. Tosinhan tulos oli jokseenkin pieni, vain parisenkymmentä tynnyriä, mutta ainahan siinä on hiukan entisen lisäksi. Ajattelin silloin, että täytyy myös muistaa velvollisuuksiaan toisia kohtaan."

"Oikein ajateltu!" sanoi pappi innoissaan. "Niin on ajateltava! — kaksikymmentä tynnyriä, onko se huono tulos? Olen niin tyhmä tällaisissa asioissa."

"Niin, kaksi-, kolmetuhatta tynnyriä on parempi."

"Ajatelkaahan, kaksi-, kolmetuhatta!" sanoo rouva.

"Mutta mitä en itse saa pyydystetyksi, ostan muilta", jatkoi Mack. "Eräs ulkosaariston nuottaseurue koki hyvän apajan eilen; minä ostin sen heti. Aijon täyttää kaikki laivani sillillä."

"Teillä on suuri liike", sanoi pappi.

Mack myönsi, että se nyt alkoi käydä suureksi. Oikeastaan oli se vanha perintöliike, sanoi hän, mutta hän oli laajentanut sitä ja ryhtynyt uusiin liikeyrityksiin. Hän teki kaiken lastensa hyväksi.

"Hyvä ihme, miten monta työpajaa ja tehdasta ja puotia Teillä oikeastaan on?" kysyi papinrouva innoissaan.

Mack nauroi ja sanoi:

"Sitä en todellakaan tiedä, arvoisa pastorin rouva. Minun täytyy ensin laskea."

Mutta Mack unohti hetkiseksi surunsa ja huolensa keskustelun aikana, eikä häntä ensinkään loukannut, että hänen liikeasioitaan tiedusteltiin.

"Ah, jospa asuisimme lähellä Teidän suurta leipomoanne Rosengårdissa", sanoi rouva, ajatellen talouttaan. "Me leivomme niin huonoa leipää."

"Onhan nimismiehen talossa leipuri."

"Niin, mutta hänellä ei ole leipää myytävänä."

Pappi sanoi: "Ikävä kyllä hän juo niin paljon. Olen kirjoittanut hänelle kirjeen, mutta…"

Mack oli hetkisen vaiti. "Niinpä perustan minä leipomon tänne haaraliikkeeni yhteyteen", sanoi hän.

Hän oli kaikkivoipa, hän teki mitä halusi. Vain sana, ja leipomo syntyi heti.

"Ajatelkaahan!" sanoi rouva ihmettelevin silmäyksin.

"Te tulette saamaan leipää, rouva. Sähkötän kohta työväkeä. Kaikki vaatii vain lyhyen ajan, muutamia viikkoja."

Mutta pappi oli vaiti: Mikseivät hänen talousneitsyensä ja hänen palvelijattarensa saattaneet leipoa tarvittaessa leipää? Nyt kallistui leivän hinta.

"Saan kiittää Teitä, että olette antanut minulle luottoa puodissanne", sanoi pappi.

"Niin", sanoi rouvakin yhtyen taas asiaan.

"Sehän oli itsestään selvää", vastasi Mack. "Kaikki, mitä tarvitsette, on käytettävänänne."

"On kuitenkin ihmeellistä, että on kaikessa sellainen valta, kuin
Teillä", sanoo rouva.

Mack vastasi: "Eihän minun valtani toki kaikkeen ulotu. Niinpä en esimerkiksi voi saada selville, kuka teki murtovarkauden konttoriini."

"Tuo juttu on todellakin liian omituinen", huudahti pappi. "Te lupaatte varkaalle liian suuren palkinnon, koko omaisuuden, eikä hän vain ilmoittaudu."

Mack pudisti päätänsä.

"Onpa todellakin mitä kummallisinta kiittämättömyyttä, varastaa Teiltä", sanoo rouva.

Mack myönsi sen.

"Koska Te sen sanotte, arvoisa papinrouva, — en ollut sellaista odottanut. Enpä totisesti ollut. En tiedä asettuneeni sellaisiin väleihin paikkakuntalaisten kanssa."

Pappi huomautti: "Asia on niin, että varastetaan siltä, jolla on varastettavaa. Varas tiesi minne hänen oli käännyttävä."

Ja näin puhuessaan oli pappi lopullisesti sanonut toden sanan. Mack tunsi taas rohkaistuvansa.

Kun otti asian papin tavalla, menetti varkaus paljon loukkaavaa luonnettaan.

"Mutta kaikki ihmiset juttelevat minusta, vaikka mitä se vahingoittaa ja huolestuttaa minua. Täällä on nyt paljon vieraita ihmisiä, ne eivät säästä minua. Ja minun tyttöseni Elise panee sen niin pahakseen. No", sanoi hän ja nousi lähteäkseen, "ehkäpä siitä vielä selviydytään. Niin, kuten sanottu, jos pastori joskus tarvitsee apua pitäjän asioissa, niin olkaa ystävällinen ja ajatelkaa minua."

Mack läksi. Hän oli saanut mitä parhaimman kuvan papin perheestä ja hän aikoi kannattaa heitä aina muita tavatessaan. Se ei kai kykenisi heitä vahingoittamaan? Vai kuinka? Miten vakaviksi olivat häntä koskevat juorut muuttuneet? Eilen kertoi hänen poikansa Fredrik, että eräs juopunut kalastaja oli huutanut hänelle venheestä: "Joko olet ilmiantanut itsesi ja saanut palkinnon?"

VI.

Päivät kävivät lämpimiksi, pyydystetyt sillit täytyi vahingoittumisen estämiseksi pitää nuotassa eikä ottaa niitä pois muulloin kuin sadeilmalla tai viileinä öinä. Nyt ei enää saanutkaan kalaa, vuotta oli kulunut jo hyvä matka, ja nuottaseurue toisensa jälkeen läksi tiehensä. Kotona odottivat sitäpaitsi kevättyöt, vaatien kaiken miesväen.

Ja yöt muuttuivat yhtä kirkkaiksi ja aurinkoisiksi. Oli sopiva aika kuljeskella ympäri, haaveilla. Nuottaväkeä kulki öisin pitkin teitä laulellen ja huiskien ilmaa pajunoksilla. Ja kaikilta saarilta ja luodoilta kuului allin, rantaharakan, lokin ja haahkan ääniä. Ja hylje pisti läpimärän päänsä vedestä, katseli ympärilleen ja sukelsi takaisin omaan maailmaansa. Myös Ove Rolandsen haaveili omalla tavallaan. Toisinaan kuului hänen huoneestaan öisin laulua ja kitaran soittoa, ja se oli jo liikaa hänen ikäiselleen miehelle. Mutta eipä hän laulanutkaan pelkästä innostuksesta, vaan päinvastoin hiukan ilahduttaakseen ja keventääkseen itseään vaikeissa ajatusongelmissaan. Rolandsen ajattelee voimansa takaa, häntä vaivaa paha pula, ja siitä hänen täytyy selviytyä. Neitsyt van Loos oli tietysti palannut takaisin, hän ei leperrellyt rakkaudesta, vaan pysyi tukevasti kiinni kihlauksessaan. Toiselta puolen ei Ove Rolandsen ollut mikään Jumala, hän ei voinut hallita sydäntään, joka karkasi hänen luotaan keväisin. Oli raskasta omistaa morsian, joka ei ymmärtänyt selvää purkamista.

Rolandsen oli taas mennyt lukkarilaan ja Olga istui oven ulkopuolella. Mutta silli maksoi nyt kuusi taaleria tynnyriltä, ajat olivat hyvät ja paljon rahaa oli tullut pitäjään. Olga oli ikäänkuin ylvistynyt siitä. Vai mikä häntä vaivasi? Oliko Rolandsen sellainen mies, joka ei merkinnyt mitään? Olga vain katsahti Rolandseniin keskeyttämättä sukankutomista.

Rolandsen sanoi: "Te katsahditte äsken minuun. Teidän katseenne ovat kuin luodit, jotka haavoittavat minua."

"En ymmärrä Teitä", sanoi Olga.

"Vai niin — mutta luuletteko sitten, että itse ymmärrän paremmin itseäni? Olen menettänyt järkeni. Nyt vain seison tässä, helpoittamassa Teidän kykyänne saattaa minut yhä sekavammaksi sitä yötä varten, jonka tuleman pitää."

"Elkää sitten seisko tässä", sanoi Olga,

"Kuulla yöllä sisimpäni ääntä. Sanoja, mahdottomia kertoa. Lyhyesti sanoen, päätin ottaa ratkaisevan askeleen, jos Te katsotte voivanne kehoittaa minua siihen."

"Minä? Eihän minulla ole sen kanssa mitään tekemistä."

"Vai niin", sanoi Rolandsen, "Te olette oikein katkera tänään, Te työnnätte vain luotanne. Kohta kai Teidän hiuksenne eivät enää kestä Teidän päässänne, niin mahtaviksi ne ovat kasvaneet."

Olga oli vaiti.

"Oletteko kuullut, että urkujenpolkija Börrella on tytär, jonka minä voin saada?"

Silloin purskahti Olga nauramaan ja katsoi Rolandseniin.

"Ei, älkää naurako tuolla tavalla. Kiinnyn Teihin yhä enemmän."

"Tehän olette aivan hullu!" sanoo Olga punastuen.

"Toisinaan ajattelen minä: Kenties nauraa hän minulle noin vain saattaakseen minut enemmän hämmennyksiin. Tapetaanhan sorsia ja hanhiakin pistämällä niitä ensin hiukan päähän, jolloin ne paisuvat ja tulevat puolta maukkaammiksi."

Olga vastasi loukkautuneena: "Sen takia en sitä tee, elkää luulkokaan."
Ja hän nousi seisomaan ja valmistausi menemään sisään.

"Jos Te menette sisään, niin minä tulen jäljestä ja kysyn Teidän isältänne, onko hän lukenut minun kirjani", sanoi Rolandsen.

"Isä ei ole kotona."

"Vai niin. Enhän minä tahdokaan tavata häntä. Mutta Te, Olga, olette katkera ja mahdoton tänään. En saa Teiltä ainoatakaan ystävyyden osoitusta. Te hyljitte minua, halveksitte minua."

Olga nauroi jälleen.

"Börrellä on siis tytär. Tytön nimi on Pernille, olen käynyt kyselemässä. Hänen isänsä polkee kirkon urkuja."

"Pitääkö Teillä olla kulta joka sormen osalle?" kysyi Olga avomielisesti.

"Morsiameni nimi on Marie van Loos", vastasi Rolandsen, "mutta me olemme purkaneet liittomme. Kysykää vain häneltä. Hän matkustaa pian tiehensä."

"Kyllä äiti, tulen aivan heti", huusi Olga kääntyen ikkunaan päin.

"Eihän Teidän äitinne kutsunut Teitä, hän vain katseli Teitä."

"Niin, mutta tiedän hänen tarkoituksensa."

"Vai niin. Nyt on minun lähdettävä. Katsokaahan, Olga, Te tiedätte kyllä aivan hyvin, mitä minä halajan, mutta Te ette vastaa minulle samalla tavoin, että nyt Te tulette."

Olga avasi oven. Nyt oli hän varmaankin saanut sen vaikutuksen, ettei Rolandsen enää ollutkaan entinen mahtava Rolandsen ja sen takia oli asiaa hiukan autettava. Eihän käynyt tyytyminen niin selvään tappioon. Hän alkoi puhua kuolemasta ja oli lystikäs — nyt hän kai jouti kuolla, eikä hänellä mitään erityistä sitä vastaan ollutkaan. Mutta hautajaiset halusi hän järjestää omalla tavallaan. Itse aikoi hän valmistaa kellon, jota oli soitettava ja sen kieleksi oli otettava härän reisiluu, niin tyhmä hän oli ollut. Ja papin oli pidettävä maailman lyhin hautapuhe, pantava vain jalkansa haudalle ja sanottava: näen sinun lepäävän tässä voimattomana ja kuolleena!

Mutta Olgasta se oli ikävää, eikä hän enää ujostellut. Hänellä oli lisäksi punainen silkkinauha kaulallaan, kuten oikealla neidillä, eikä kukaan enää voinut nähdä nuppineuloja.

Minun täytyy vielä enemmän parantaa asioitani, ajatteli Rolandsen. Hän sanoi: "Olin odottanut, että tästä jotakin tulisi. Entinen morsiameni pappilassa on ommellut kaikkiin vaatteisiini nimeni alkukirjaimet, niin että kaikissa vaatteissani on Olga Rolandsenin nimi. Luulin sitä taivaan viittaukseksi. Mutta nyt saan sanoa jäähyväiset ja kiittää tältä päivältä!"

Ja Rolandsen heilutti hattuaan ja läksi. Niin ylimielisesti hän lopetti. Olipa merkillistä, jollei Olga nyt hiukan ajatellut häntä.

Mitä oli tapahtunut? Lukkarin tytärkin oli karkoittanut hänet luotaan. Hyvä! Mutta eivätkö muutamat seikat todistaneet kaiken olleen vain ilvettä? Minkä takia istui Olga oven ulkopuolella, ellei vain nähdäkseen hänen tulonsa? Ja minkä takia oli hän koristautunut punaisella silkkinauhalla, kuin hieno neiti.

Mutta jo pari iltaa myöhemmin osoittautuivat Rolandsenin kuvittelut vääriksi. Hän näki ikkunastaan, että Olga meni Mackin puotiin. Hän viipyi siellä iltamyöhään asti, ja hänen poislähtiessään saattoivat häntä sekä Fredrik että Elise. Nyt olisi ylpeän Rolandsenin pitänyt pysytellä tyyneenä ja hyräillä laulunpätkää tai välinpitämättömästi rummuttaa pöytää sormillaan, sekä jatkaa ajattelemistaan, mutta sen sijaan tarttui hän hattuunsa ja syöksyi metsään. Hän teki ison mutkan ja tuli taas tielle pitkän matkaa muiden edellä. Hän pysähtyi ja hengitti hiukan. Sitten alkoi hän kulkea heitä vastaan.

Mutta noilla kolmella ei ollut pienintäkään kiirettä, heitä ei näkynyt, ei kuulunut. Hän vihelsi ja hyräili, että he huomaisivat hänet, jos he istuisivat jossakin paikoin metsässä. Vihdoinkin näki hän heidän tulevan, he kulkivat häpeämättömän hitaasti iltamyöhään nähden, eikä heillä näkynyt olevan mitään kiirettä ehtiä kotiin. Iso Rolandsen menee heitä vastaan pitkä heinänkorsi suussa ja pajunoksa napinlävessä; molemmat herrat tervehtivät kohdatessa ja naiset nyökkäsivät päätään.

"Teillähän on kuuma", sanoo Fredrik, "missä Te olette ollut?"

Rolandsen vastaa olkansa yli: "on kevät, seuraan vuoden ajan myötä."

Ei mitään lörpöttelyä, vain pelkkää kirkasta totuutta! Hoho, miten hitaasti ja välinpitämättömästi ja taipumattomasti hän oli kulkenut heidän ohitseen — hän oli ollut vieläpä kyllin vahva katsellakseen Elise Mackia ylhäältä alas. Mutta tuskin oli hän päässyt heidän näkyvistään, kun hän taas hiipi metsään, eikä enää ollut mahtava, vaan nöyrä ja voitettu. Olga ei merkinnyt mitään, ja sitä ajatellessaan otti hän kukkarostaan rintaneulan, jonka hän mursi rikki ja viskasi tiehensä. Mutta Mackin tytär Elise oli suuri ja ruskea, ja kun hän hymyili, näkyivät valkeat hampaat hiukan. Hänet oli Jumala tuonut Rolandsenin tielle. Elise ei ollut sanonut sanaakaan, ja hän läksi kenties taas huomenna tiehensä! Ja kaikki toivo oli turha.

Hyvä!

Mutta kotona lennätinasemalla vartoi neitsyt van Loos häntä. Hän oli jo kerran toistanut morsiamelleen, että loppu oli oleva loppu, ja että tämän oli paras matkustaa tiehensä. Ja neitsyt van Loos oli vastannut, että sitä hänen ei tarvinnut kahdesti pyytää — hyvästi. Mutta nyt oli tyttö taas häntä odottamassa.

"Tässä on sinulle lupaamani tupakkakukkaro", sanoi hän. "Ellet halveksi sitä."

Rolandsen ei ottanut sitä, vaan sanoi: "Tupakkakukkaro? En käytä sellaisia tupakkakukkaroita!"

"Vai niin", sanoi neitsyt van Loos, vetäen kätensä takaisin.

Ja Rolandsen pakottautui hiukan lepyttämään häntä: "Ette kait Te sitä minulle luvanneet! Ajatelkaahan tarkemmin, kenties papille. Nainut mies!"

Tyttö ei käsittänyt, että tämä pieni pila oli tuottanut Rolandsenille vaivaa, eikä hän malttanut olla sanomatta: "näin neitosia tiellä, niiden jälessä sinä arvattavasti juoksentelit."

"Mitä se Teihin kuuluu?"

"Ove!"

"Minkä takia Te ette matkusta? Tehän näette, että tämä ei käy päinsä."

"Sehän kävisi mainiosti päinsä, ellet sinä vain olisi sellainen tuulihattu puhumaan roskaa naisten kanssa."

"Aijotteko saattaa minut aivan huiluksi?" huusi Rolandsen. "Hyvää yötä."

Neitsyt van Loos huusi hänen jälkeensä: "Kylläpä olet koko kapine!
Kuulenkin sinusta kaikenlaista!"

Hyödyttikö tällainen liiallinen omantunnontarkkuus mitään? Ja minkätähden täytyi kurjalla raukalla vielä lisäksi olla kannettavanaan pieni oikea rakkaudensuru? Sanottu ja tehty, Rolandsen meni konttoriinsa, otti lennätinkoneen ja pyysi erään toverinsa Rosengårdin asemalla ensi tilassa lähettämään hänelle puoli ankkuria konjakkia. Sillä eihän tässä päättömässä jutussa ollut mitään ajatusta.

VII.

Elise Mack viipyi tällä kertaa kauvan tehtaalla. Hän jättää suuren Rosengårdin ja on täällä ainoastaan hiukan huvittaakseen isäänsä hänen täällä käydessään, sillä muuten hän ei kai pistäisi jalkaansa tähän pitäjään, jos sitä vain jotenkin kävisi välttäminen.

Vuosi vuodelta tuli Elise Mack yhä hienommaksi, hänellä oli punaisia, valkeita ja keltaisia hameita, ja häntä ruvettiin kutsumaan neidiksi, vaikkei hänen isänsä ollut pappi eikä lääkäri. Hän loisti yli kaikkien kuin aurinko ja tähti.