language: Finnish

MAANKIERTÄJIÄ

Kirj.

Knut Hamsun

Suomentanut (Landstrykere I-II)

Lauri Hirvensalo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

I OSA

I

Kaksi miestä astua laahusti naapuritalosta pohjoista kohti, kumpikin mustaverisiä, parta harmaansekainen, toisella posetiivi selässä.

Koko kylässä ei varmaankaan kukaan osannut odottaa, että tänä päivänä sattuisi mitään erikoisempaa, mutta nyt ilmestyivät siihen nämä kaksi muukalaista, he astuivat näkyvälle paikalle rakennusten keskelle, asettivat pelinsä kepin nenään ja alkoivat pyörittää kampea. Siihen kokoontui koko kylän väki, lapsia ja naisia, puolikasvuisia ja rampoja ja asettui piiriin pelin ympärille. Näin talvella sattui kovin vähän semmoista, mikä olisi saanut ihmiset liikkeelle, miehet olivat kaikki Lofooteilla kalassa, ei tanssittu, ei laulettu, koko kylä oli köyhä ja viheliäinen, nämä vieraat soittoniekat olivat sen vuoksi suuri elämys, seikkailu, eikä tainnut olla ainoatakaan, joka myöhemmin koko elämänsä aikana olisi tuota seikkailua unohtanut.

Toinen pyöritti kampea. Tämän toinen silmä oli viallinen, nähtävästi sokea. Toisella oli pussi selässä eikä hänellä muuta tehtävää ollutkaan, olihan vain matkatoveri ja seisoi nyt katsellen huonoja pitkävartisia saappaitaan. Äkkiä hän tempasi hatun päästään ja ojensi sitä kuulijoita kohti. Mutta kuinka hän saattoi toivoa rahaa tässä syrjäisessä paikassa, jossa ihmiset vain nipin napin jaksoivat säilyttää henkiriepunsa siihen saakka kunnes miehet keväällä palaisivat kalasta! Hän ei saanut mitään ja painoi hatun taas päähänsä. Niin hän seisoi hetken ja rupesi sitten puhumaan toverilleen jotakin vierasta kieltä, puhui yhä kovemmalla äänellä, ikään kuin olisi tahtonut lopettaa soiton ja saada seuralaisensa lähtemään pois. Mutta pelimanni vain soitti, muutti uuden kappaleen ja pyöritti pelistään matalan, synkän sävelen, joka liikutti kokoontuneen rahvaan mieltä. Nuori vaimo, jolla oli vähän enemmän varoja, kääntyi ja aikoi ehkä mennä sisään noutamaan lantin, mutta matkatoveri näytti käsittäneen tämän väärin ja luuli hänen pujahtavan maksua pakoon, koska huusi hänen jälkeensä ja viittoili uhkailevasti. Hiljaa! komensi soittoniekka. Vai hiljaa! Matkatoveri ei ollut niitä miehiä, jotka antavat niin vain tukkia suunsa; hän raivostui, hyppäsi kumppaninsa kimppuun ja löi tätä. Se saattoi tapahtua, puolisokea soittoniekka ei voinut puolustautua, hänen kun täytyi hoitaa posetiiviaan, joka oli heiluvan kepin päässä, hänen kätensä olivat kiinni eikä hän voinut muuta kuin painaa alas päätään. Odottamaton hyökkäys pusersi kuulijakunnasta voihkauksen, kehä laajeni äkkiä, lapset pelästyivät ja alkoivat parkua.

Mutta nyt hyppäsi esiin Edevart, puolikasvuinen, kolmetoistavuotias, valkotukka, pisamanaamainen poika, silmät kiihtymyksestä palaen. Hän ei välittänyt mistään, vaikka olisi henki mennyt, kamppasi hyökkääjää, mutta se ei luonnistanut, kamppasi toisen kerran, ja nyt häntä onnisti, mies keikahti nurin. Poika puhkui kuin palje, äiti huusi häntä pois, mutta Edevart ei lähtenyt. Hän oli kuin suunniltaan ja irvisti, että hampaat näkyivät. Tuletkos paikalla kotiin! huusi äiti taas hädissään. Hän oli laiha ja kivulloinen, aina hiljainen ja jumalinen nainen eikä poika häntä totellut.

Vieras nousi, vilkuili poikaan, mutta ei tehnyt hänelle mitään, vaan päinvastoin näytti nololta ja karisteli lumen vaatteistaan tarpeettoman huolellisesti. Sitten hän jälleen puhui toverilleen, heristi hänelle molempia nyrkkejään ja tallusti pois ja katosi.

Soittoniekka jäi paikalleen ja hiukan itkeä tihersi. Hänen toisen poskensa poikki kulki ylhäältä alas punainen juova ja veren väri näytti olevan kumman sinertävää, mutta siihen kai oli syynä se, että hän oli vieraasta maasta ja niin tummaihoinen.

Kepillä selkään sen miehen olisi pitänyt saada! mutisi äskeinen nuori vaimo ja katsoi pahoinpitelijän jälkeen. Sitten hän meni sisään killinkiä noutamaan.

Toiset vaimot sen nähdessään ajattelivat, että niin heidänkin pitää tehdä ja lähtivät toinen toisensa perästä rahaa hakemaan. Herra tiesi, eikö soittoniekalla ollut paljon enemmän maallista tavaraa kuin näillä antajilla, jotka kaikki olivat niin köyhiä, mutta heidän sydämensä oli heltynyt tulvilleen, he uhrasivat roponsa ja toivat puolikillinkisensä ja joku ison vaskisen kahdenkillinginkin lantin, joka siihen aikaan oli suuri raha, ja niillä lohduttivat itkevää miestä.

Mutta nyt ei soittoniekkakaan tahtonut olla toisia huonompi, vaan aukaisi äkkiä pelinsä laidasta luukun, jonka takaa tuli näkyviin teatteri, paratiisi. Ooh! kuului humahdus katsojajoukossa. Tuotapa ei tässä kylässä vielä ollut nähty: siinä seisoi lavalla monivärisiä, kullalla kirjailtuja pikkuolentoja, jotka liikkuivat soittoniekan pyörittäessä kampea, pyörähtivät ympäri ja astuivat askelen, kääntyivät takaisin, pysähtyivät hetkiseksi ja pyörähtivät jälleen ympäri.

Napoleon! sanoi soittoniekka ja osoitti keskimmäistä.

Kaikki olivat kuulleet Napoleonin nimen ja tuijottivat nyt tähän ihmeissään. Hänellä oli seurassaan kaksi kenraalia; näilläkin oli moniväriset puvut ja tähtiä rinnassaan, ja soittoniekka mainitsi niiden nimet, mutta Napoleonia kaikki katsoivat. Hänellä oli yllään harmaa viitta ja pieni kiikari kädessään, ja vähän väliä hän nosti kiikarin silmilleen ja laski sen taas alas. Kaikkien näiden korkeiden herrojen edessä seisoi pieni repaleinen poikanen, paljain päin ja hymyillen ja kurottaen pientä maljaa rahoja ottamaan, ja kun maljaan pistettiin killinki, poika heitti maljalla rahan laatikkoon. Se vasta oli ihme, poika oli niin elävän näköinen ja näytti hymyilevän vielä entistäänkin enemmän ojentaessaan maljansa uudelleen esiin.

Ja peli soitti ja soitti, marsseja, valsseja ja laulun säveliä tulvi yli rahvaan ja talojen, ja vähän matkan päässä istui lumessa musta koira ulvoen kuono taivasta kohti. Se oli unohtumaton päivä.

Kun rahoja lakkasi herumasta eikä poika enää heittänyt maljallaan, pälkähti pienen tyttösen päähän panna maljaan kiiltävä nappi. Se kyllä lienee ollut ainoa kiiltävä nappi, mitä hänellä oli, mutta rahaahan se ei ollut, ja nyt tapahtui kaikkein suurin ihme: poika pyörähtikin äkkiä vastakkaiseen suuntaan ja heitti napin kauas lumeen. Hetkisen seisoivat kaikki mykistyneinä. Mitä ihmettä — oliko tuo poika elävä ihminen. Se nuori vaimo oli ensimmäinen, joka hymyili, hän laski maljaan hakasen ja näki senkin lentävän kauas pois. Nyt hymyilivät kaikki. Mutta pieni tyttönen oli lumessa polvillaan ja etsi kiiltävää nappiaan, joka ei tuolle pojalle kelvannut.

Sitten ruvettiin vallattomiksi, toinen katsojista toisensa jälkeen laski maljaan arvottomia esineitä, nauloja, kiven siruja ja lastuja, mutta lopulta kerjäläispoika kyllästyi ja ravisti maljaansa herkeämättä, niin ettei siihen voitu panna mitään. Eikös ollutkin ainoa koko joukossa, joka käytti järkeään!

Soittoniekka lakkasi soittamasta, löi luukun kiinni ja väänsi kammen irti. Huokasi raskaasti.

Mitä varten te kuljette hänen kanssaan? kysyi Edevart synkän näköisenä.

Soittoniekka koetti selittää asian parhaan taitonsa mukaan: posetiivi oli yhteinen, mutta toveri oli häijy mies, katsokaas tätä, puhkaisi kerrankin puukolla hänen toisen silmänsä. Soittoniekka ei koskaan uskaltanut näyttää Napoleonia eikä niitä toisia pikkumiehiä, kun se kaveri oli paikalla, oli niin kiukkuinen mies, että olisi lyönyt mäsäksi koko teatterin.

Mistä te olette kotoisin? kysyi Edevart.

Armeniasta hän oli.

Missä se on?

Se on kaukana, kaikkien muiden maiden takana. Se on varmaa. Suuren meren ja monen vuoren yli pitää mennä, vuoden matka —

Tulkaa sisään ottamaan vähän ruokaa, sanoi tuo nuori vaimo.

Ihmisiä meni hänen jäljessään tupaan niin paljon kuin sinne mahtui, ja loput seisoivat ulkona ja kurkistivat ikkunoista sisään. Mies ei tehnyt mitään erikoisempaa, hän vain istui ja herätti sääliä, pää painuksissa. Hänen nähtiin siunaavan ruokansa ja syövän silliä ja perunoita, jonka päälle hänelle annettiin ohrajauhovelliä, sitten hän taas siunasi ruokansa ja aikoi nousta ylös ja kiittää.

Nuori vaimo sanoi: Jos minulla olisi ollut kahvia, olisitte saanut kupillisen.

Minä en ole aivan ilman kahvia, sanoi joku toinen nainen avuliaasti.

Lainaa minulle sitten lusikallinen.

Niin kauan kuin mies istui, oli kaikki hyvin, naiset päättivät yksissä neuvoin viivyttää häntä ja houkutella hänet eroamaan kelvottomasta toveristaan.

Minne se meni? kysyttiin.

Ei kukaan tiennyt, mies sanoi, ettei hänkään tiennyt.

Ehkä meni sen tien?

Eikö mitä! Mies ravisti päätään ja huokasi. Ja alkoi liikutella jalkojaan ja lyödä yhteen kohmettuneita saappaitaan.

Kysyttiin, paleliko hänen jalkojaan, ja palelihan niitä. Sitten kysyttiin, miten hänen sukkiensa laita oli, ja hänellä kuului olevan sukissa reikiä, monta suurta reikää. Niin niin.

Silloin naiset katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää, ja se nuori vaimo, jolla oli enemmän varaa kuin muilla, haki ihka uudet, polviin saakka ulottuvat sukat ja antoi miehelle. Kauniit, hyvät sukat, joissa oli ylinnä sininen raita.

Katsos tuota Ane Mariaa, semmoinen se aina on! kuiskailivat toiset naiset ihastellen.

Pankaa nämä jalkaanne! sanoi Ane Maria.

Mutta sitä mies ei tahtonut tehdä, ei, hän näytti tarkoittavan, ettei henno turmella sukkia, kohotti ne poskelleen ja pisti sitten povelleen. Se liikutti kaikkien mieltä.

Nurkassa muiden takana seisoi nuorukainen, joka mielessään pohdiskeli jotakin, se oli Edevart. Kiitettyään kaikesta, mitä oli saanut, soittoniekka nosti pelin selkäänsä ja lähti tallustamaan edelleen. Jumalan haltuun! huudettiin hänen jälkeensä. Surulliset katseet saattelivat häntä niin kauan kuin häntä näkyi, ja Edevart seurasi häntä salavihkaa vähän matkan päässä.

Päästyään metsään mies kääntyi taakkoineen hitaasti ympäri ja huomasi
Edevartin.

Minne sinä menet? hän kysyi.

En mihinkään, vastasi Edevart.

Et mihinkään? Niinkö sanoit?

Edevart vastasi: Minä autan teitä toverianne vastaan.

Autat? Minua? Ei! Älä!

Minä pieksen hänet raajarikoksi!

Mies hymyili: hänen toverinsa oli iso ja väkevä mies, unkarilainen, suurta sotilaskansaa, pistää puukolla.

Mutta Edevart ei ollut kuulevinaan, vaan astui miehen ohi ja lähti kävelemään edeltä.

Senkin typerys — senkin typerys! huusi mies äkkiä kiukkuisesti. Mene kotiin! Mitä sinä täällä teet?

Ja nyt ilmestyi katajapensaista äkkiä näkyviin mies, matkatoveri. Hän katsoi ensin ympärilleen, kysyi sitten jotakin ja soittoniekka vastasi. He nauroivat molemmat.

Edevart seisahtui ja katsoi heihin pitkään. Unkarilainen astui sotaisena lähemmäksi; tätä ei kiukustunut poika vielä olisi säikähtänyt, mutta sitten soittoniekka laski pelinsä maahan ja alkoi hänkin puhua uhkaavasti. Mitä tämä merkitsi? Edevartin aivokoppa ei ollut tottunut selvittelemään hämäriä asioita, lukemaan ja kirjoittamaan hän oli kovin huono, mutta hänellä oli kelpo nyrkit ja uhkarohkea luonto, milloin suuttui. Nyt hän perääntyi.

Vieras ei välittänyt hänestä sen enempää, jätti hänet siihen seisomaan. Soittoniekka otti käteensä lunta ja pyyhki punaisen veren poskeltaan, ja toveri sanoi, kun sitä ei enää näkynyt. Sitten he avasivat posetiivin laatikon ja lukivat killingit, sukatkin otettiin esiin ja pistettiin unkarilaisen pussiin.

Sitten soittoniekka nosti pelin selkäänsä, ja he nyökkäsivät
Edevartille ja lähtivät astelemaan pohjoista kohti seuraavaan kylään.

Edevart ei ymmärtänyt muukalaisten käytöstä juuri entistä paremmin; hänen suuttumuksensa oli lauhtunut. Kun hänelle vihdoin alkoi valjeta, että hän ehkä olikin antanut vetää itseään nenästä, hän kouraisi äkkiä lunta käteensä ja teki siitä pallon, mutta puristeltuaan sen hyväksi ja kovaksi hän pudottikin sen ja jätti maahan makaamaan.

Kotiin tullessaan hän oli kuin toinen poika, vähän nolo, lannistunut, harmistunut itselleen. Hän meni lumesta etsivän tyttösen luo ja kysyi: Etkö ole löytänyt nappiasi?

En ole, sanoi tyttö.

Älä välitä siitä.

Tyttö ei vastannut siihen mitään, vaan etsi yhä.

Edevart oli huono kirjaa lukemaan ja koulussa heikko, mutta hänellä oli hyvä luontainen vaisto, sen huomasi nyt: hän meni siihen paikkaan, missä posetiivi oli seissyt ja mittasi silmämäärällä, kuinka kauas nappi oli saattanut lentää, sitten hänkin ryhtyi etsimään. Tyttö liittyi häneen ja alkoi taas toivoa. Siinä oli kruunun kuva, hän sanoi, nappia tarkoittaen.

Heidän etsiessään huudettiin tyttöä jostakin mökistä: Missä sinä viivyt, Ragna? Ragna ei vastannut. He etsivät kärsivällisesti, ottivat kumpikin tikun ja kaivoivat sillä ja lopulta nappi löytyikin, tyttö itse sen löysi, hänen ilonsa oli suuri, ja hän kiirehti sisään.

Tämä kaikki oli Edevartin elämässä merkkitapaus. Hän ei tosin heti muistanut tehdä selviä johtopäätöksiä siitä, mitä metsässä oli tapahtunut, mutta hänelle muodostui mieleen perustus, jolle myöhemmät kokemukset saattoivat rakentaa. Seuraavana talvena hänet hyväksyttiin apumieheksi Lofooteille, vaikkei hän vielä ollut käynyt ripillä. Se ei ollut pieni asia, monien häntä vanhempienkin poikien täytyi jäädä kotiin, ja hänelle teki hyvää päästä matkaan, hän kävi puheliaammaksi, ja yksi ja toinen alkoi kallistaa korvaansa hänen sanoilleen.

Mutta keväällä ei pastori laskenut häntä ripille. Tämä oli kaikkien silmissä suuri häpeä, ja varsinkin isän ja äidin, jotka molemmat olivat hyviä lukemaan ja jumalisia, hänen täytyi käydä rippikoulua vielä toinen vuosi, ja se masensi hänen mielensä jälleen. Vasta viidentoista vanhana hän pääsi ripille ja tavallaan aikuisten kirjoihin. Hänen lukutaitonsa oli kurja ja hän pelkäsi kirjoja, mutta hän ei ollut muita tyhmempi ja oli kasvanut suureksi ja väkeväksi, hän oli ravakka työmies, aulis ja hyväsydäminen, vanhemmat ja sisarukset saivat hänestä hyvän avun.

Kylään palasi laajalti matkustanut nuori mies, isätön ja äiditön orpo, August oli hänen nimensä. Hän oli oikeastaan toisesta piirikunnasta, mutta täällä kasvanut, nyt hän oli yhtä ja toista muuta hommattuaan ollut muutaman vuoden merillä ja käynyt monessa maassa, ja ihmeellisiä asioita hän saattoi vaiheistaan kertoa. Rikas hän ei ollut eikä ollut olevinaankaan, mutta hänellä oli siisti sininen puku, hopeakello ja muutama taalari taskussa. Kun hänellä ei ollut läheisiä sukulaisia, hän asui saman vaimon kodissa, jonka luona oli kasvanutkin, mutta liikkui kylässä laajalti ja oli kaikkialle tervetullut, nuoret tytöt ajattelivat häntä ja pikkupojat kuuntelivat suu auki hänen kertomuksiaan. Hänen ja Edevartin välillä oli syntynyt luja ystävyys.

Se alkoi näin:

August oli merellä jossakin tapaturmassa loukannut suunsa hiukan vialliseksi ja menettänyt hampaansa ja nyt parhaansa mukaan koettanut korjata näköään kasvattamalla vankat viikset ja hankkimalla kultahampaat, niin sanotun sillan. Edevart ei ollut koskaan nähnyt noin muhkeita hampaita, ja hän suunnitteli jo samanlaisten ostamista itselleen, jahka saisi siihen varoja. August kertoi peittelemättä, mistä hän oli tämän uuden hammastarhan saanut ja mitä se oli maksanut, eikä se ollutkaan pieni raha, kuukausia ja vuosia hän sanoi sitä varten säästäneensä. Tytöt eivät suinkaan moittineet Augustin hampaita, mutta nuoret miehet alkoivat naureskella niitä ja pilkata häntä, he olivat mustasukkaisia ja kiukuissaan siitä, että mokoma August tuli tänne ja keräsi tytöt ympärilleen.

Tätä jatkui kunnes kaikki nuoret miehet yksissä neuvoin pilkkasivat meripoikaa ja olivat jo kääntämäisillään tyttöjenkin mielen, jopa Ane Maria, nuori vaimokin sanoi kerran hänelle, ettei hänen pitänyt avata suutaan niin levälleen nauraessaan.

Miksi ei? kysyi August.

No, etteivät nuo hampaasi näkyisi.

Muut nauroivat, eikä August — joka oli sävyisä ja tasainen luonteeltaan niinkuin meripojat yleensä — sanonut siihen mitään.

Mutta Edevart ei tätä enää sietänyt. Hän kääntyi tuon vaimon puoleen ja sanoi: Ei sinun olisi pitänyt antaa niitä sukkia posetiivinsoittajalle.

Miksi ei? kysyi Ane Maria loukkaantuneena.

Mitä sukkia? kysyi vaimon mies, Karolus nimeltään.

Niitä uusia sukkia, sanoi Edevart.

Ane Maria teki asiaa ikkunan luo ja kysyi sieltä: Miksi ei minun muka olisi pitänyt antaa niitä hänelle?

No, kun hän ei niitä tarvinnut. Myi ne pohjanpuolen taloissa kahdeksastatoista killingistä.

Mistä sen tiedät?

Tiedänpähän vain. Se mies ei tahtonut panna niitä sukkia jalkaansa.
Minä näin samat sukat pohjoisessa.

Ane Maria sanoi: Minä en ymmärrä, mitä se sinuun kuuluu.

Mutta nyt puuttui vaimon mies taas puheeseen: Minä kysyin, mitä sukkia ne olivat.

Kun asia oli hänelle kerrottu, synkistyi hänen ilmeensä ja Ane Maria rupesi itkemään. Mies sanoi: No niin, sehän oli viime vuonna. Silloin kun minä palasin kotiin eikä sinulla ollutkaan antaa minulle toisia sukkia. Oletko olevinasi niin isoista ihmistä, että sinulla on sukkia poiskin antaa.

Minä kadun sitä, sanoi Ane Maria nyyhkyttäen.

Joku vaimon nuori sukulainen, jonka nimi oli Teodor, puuttui puheeseen:
Oli asia kuinka tahansa, se ei liikuta sinua, Edevart.

Ei liikutakaan. Mutta mitäs se sinua liikuttaa, että Augustilla on kultahampaat?

Viitsittekin kuulla tuommoista vaivaista! kivahtaa Teodor. Se on unohtanut, että pastori passitti hänet kesken kotiin.

Edevartin kasvot ovat kalvenneet ja silmät palavat: Taidat unohtaa itsesi? Et ehkä muista, että itselläsi on tyrät ja vyö.

Teodor nousee seisomaan kiukusta puhisten.

Karolus, talon isäntä, vetää hänet takaisin penkille. Edevart ei suinkaan olisi väistynyt, hän oli kiihtynyt eikä välittänyt mistään.

Teodor, nuori mies, sanoi lopuksi, että hänellä oli omat hyvät hampaansa, ne eivät kaivanneet seppää. Mihin Edevart vastasi, että se oli onni, sillä hänestä ei koskaan tulisi semmoista miestä, että jaksaisi hankkia semmoiset hampaat kuin Augustilla oli.

Nyt ei Teodor ottanut ensinkään talttuakseen, vaan syyti suustaan ilkeyksiä hyvän aikaa — hän olisi ehkä lopettanut vähän aikaisemmin, ellei Edevart olisi aina vastannut, mutta poikapa vastasi.

Siitä päivästä lähtien kävivät August ja Edevart yhdessä kotikalassa. Monta pikkuturskaa ja koljaa he kantoivat kotiin, ja arvelematta he antoivat kalakeiton toisillekin, kun itse olivat päiväntarpeensa saaneet. Useampikin kuin yksi vaimo heitä siunasi pitkän syksyn mittaan.

Kun tuli aika varustautua Lofooteille, kysyi Edevart kerran: Oletko sinä lupautunut kenenkään mukaan?

En ole, sanoi August. Ei ole kukaan kysynytkään.

Etkö tahdo itse kuulostaa?

En viitsi. Kun miehet ovat minua vastaan.

Vai niin. Mitäs sitten aiot talvella tehdä?

Lähden taas merille, vastasi August.

Edevart sanoi: Kunpa minäkin pääsisin mukaan!

Kummankaan lähdöstä ei sinä talvena tullut mitään, eikä Edevart lähtenyt Lofooteillekaan, vaikka hänet olisi otettu mukaan täytenä miehenä. Tämä oli hänen vanhemmilleen pettymys. Isän ei tosin ollut itsensäkään tapana käydä kalassa, mutta hän sai vähän palkkaa siitä, että vartioi laajan piirikunnan lennätinjohtoja. Edevart sitä vastoin jäi kotiin, vaikkei hänellä ollut muuta ansiota tiedossa. Pojan olisi sietänyt ajatella enemmän omaa parastaan, mutta sitä asiaa ei voinut enää auttaa. August alkoi ostaa ympäristöstä nahkoja ja vuotia ja otti Edevartin mukaansa niitä kantamaan.

Kerran sitten tuli ilmi, että Augustilla oli taskussaan enemmänkin talareita, ja hän suostui maksamaan Edevartille saman palkan, minkä tavallinen renki sai talvella Lofooteilla; heidän välinsä olivat siis selvät eikä Edevart hävinnyt kaupassa mitään. Sitä paitsi hän oppi Augustilta paljon ja piti häntä, maailman ympäri purjehtinutta miestä kerrassaan erinomaisena miehenä.

He siis ostelivat nahkoja, enimmäkseen vasikannahkoja, lampaannahankin sieltä täältä ja aina joskus lehmänvuodankin. Koirien keskuudessa alkoi äkkiä liikkua tautia, jokin vieras koira toi paikkakunnalle penikkataudin ja tartutti sen kaikkiin piirikunnan koiriin. August ja Edevart, ainoat kotiin jääneet täysikasvuiset miehet, kutsuttiin apuun, ja he tappoivat ihmisten helpotukseksi monta koiraa, nylkivät ne ja saivat nahat vaivoistaan. Mutta ymmärsikö August nahkakauppaa? Ei hän siitä aivan tietämätön ollut, hän itse arveli, sillä monen muun paikan ohessa missä oli vieraissa maissa ollut, hän oli myös jonkin aikaa työskennellyt lammasfarmilla Australiassa.

Paastoajan lähestyessä August laajensi kauppaansa ja alkoi ostella arvokkaampia nahkoja, saukon, ketun ja kärpännahkoja. Hän hankki jostakin pyssyn ja kahdet raudat ja rupesi itsekin pyydystämään. Se veteli hyvin, paikkakunnalla ei ollut pitkiin aikoihin ammuttu laukaustakaan, kettu ja saukko eivät siellä olleet suinkaan harvinaisia, ja kerran onnenpäivänä Augustilla oli kotiin palatessaan sekä sinikettu että saukko. Hänen hartain toivonsa oli että saisi kärpänkin, hän tiesi kertoa Edevartille, että kuninkaiden viitat oli vuorattu kärpännahoilla, mutta arat otukset olivat harvinaisia ja niitä oli vaikea pyydystää.

Aika kului, nahkojen hoitaminen oli heidän jokapäiväistä työtään, he ripustivat ne säleiden päälle seinille taikka jännittivät seipäille tuulessa kuivamaan. Sitä mukaa kuin ne kuivivat, ne lajiteltiin ja pantiin kimppuihin. Kun venekunnat keväällä palasivat Lofooteilta, oli toveruksilla nahkavarastoja ladoissa ja parvilla, joista heinät olivat loppuneet. Kärpännahkoja heillä ei ollut, mutta kerran jäiden lähdettyä heitä merilinnunpyynnissä onnisti niin hyvin, että he saivat ammutuksi hylkeen, joka oli harvinainen vieras täällä vuonossa. Siitä lähti hyvä nahka.

Ihmiset pudistivat päätään Augustin nahkakaupoille — etkö tahdo ostaa hiirennahkojakin? kysyi nuori Teodor pilkoillaan. Augustin liiketoiminta oli ainakin uutta ja outoa tällä paikkakunnalla, ja kun hän olisi lainannut kahdeksanhangan kuljettaakseen sillä nahat pois, vastasi Karolus, jonka oma vene oli, että se matka hänen oli paras heittää sikseen, se ei korvaisi veneenvuokraa! Mutta August tiesi asiasta jonkin verran, hän oli ostanut joka nahan pilahinnalla ja sitä paitsi asettunut yhteyteen suuren trondheimiläisen nahka- ja turkisliikkeen, Klem, Hansen & Co:n kanssa, saman, jonka pyöreä leima on sinervänä tammella parkitussa anturanahassa ja joka tunnettiin kaikkialla Nordlandissa — August oli saanut sieltä tyydyttäviä tietoja. Klem, Hansen & Co:lla oli aikomus käydä kesällä pohjan puolessa ja ostaa ja myydä Stokmarknesin markkinoilla ja sinne siis Augustin piti lähteä tavaroineen. Mutta hänellä ei ollut venettä.

August sai kokea, että mieliala oli häntä vastaan. Toiset nuoret miehet palasivat juuri kotiin Lofooteilta, taskussa rahoja ja mukanaan kaikenlaista tavaraa, kun taas Augustilla oli vain nahkoja eri taloissa ladoissa ja parvilla ja hän tietenkin oli kuluttanut killinkinsä niiden ostoon.

Samana päivänä, jolloin Lofootien kävijä kahdeksanhankainen oli vedettävä venehuoneeseen odottamaan seuraavaa talvea, pyysi August sitä vuokratakseen, mutta omistaja epäsi. Tämä sanoi syyksi, että se oli uusi ja kallis vene, ei edes ollut vielä kokonaan maksettu, varuksista, purjeista, köysistä, ankkurista oli vielä velkaa. August astui muutaman askelen poispäin, palasi takaisin ja sanoi: Myytkö veneesi?

Että myynkö veneen? Tahtoisitko sinä sitten ostaa sen?

Tahtoisin, sanoi August.

Karolus hämmästeli: Häh — vai ostaa sen?

Edevart seisoi vieressä, hänkin ällistyneenä.

Mutta kuullessaan Augustissa olevan niin paljon miestä, että hän jaksoi ostaa pyyntiveneen kaikkine varuksineen, Karolus sai siitä paljon ajattelemisen aihetta ja myös aihetta juosta naapureissa. Asiasta puhuttiin pian koko kylässä, ja vielä kerran August löi kylän nuoret miehet laudalta. Mitä riivattua — onko se kotiin palannut meripoika silkkaa rahaa! Veneenomistaja alkoi taipua, meni itse Augustin luo ja sanoi: En voi luopua veneestäni, minun on siitä elettävä; mutta saat sen vuokralle matkallesi, jos tahdot.

Ei, mieluummin ostan sen, vastasi August ja oikaisi tuntuvasti selkäänsä.

Karolus sanoi rauhallisesti: Se ei käy päinsä.

Puhuttiin puoleen ja toiseen. Mitä August tekisi veneellä matkalta palattuaan?

Kyllä hän siitä markkinoilla eroon pääsisi.

Nyt on vielä aikaa talveen ja Lofootien pyyntiin, sanoi Karolus, et saa kesällä myydyksi niin suurta venettä.

Ei, August myönsi, että se kävisi vaikeaksi. Mutta hänellä oli omat syynsä —

Mitä syitä?

August vihjaili siihen suuntaan, että hänen asiansa olivat juuri sillä hetkellä hullusti, hän oli kiinnittänyt nahkoihin kaikki pikkurahansa, eikä hänellä nyt ollut millä maksaa vähäpätöistä vuokraakaan.

Mies ymmällä: Mutta onhan sinulla rahaa veneen ostoon?

On, on minulla, vastasi August. Ei sitä silti tarvitse huudella, mutta suurenlainen seteli minulla on, pari suurta seteliä, mitä oikein lienevätkään. Mutta veneen vuokraan minulla ei ole rahaa ennen kuin saan vaihdetuksi.

Karolus hämmästyen: No voithan maksaa vuokran sitten, kun olet saanut markkinoilla vaihdetuksi.

Niin siis sovittiin, ja toverukset kuormasivat nahat purteen, hankkivat eväät ja purjehtivat Stokmarknesiin. Oikeastaan olisi niin suureen veneeseen pitänyt olla useampia miehiä, mutta sää oli kaunis ja suvinen, eivätkä he olleet arkalasta kotoisin.

Matka sujui hyvin melkein koko Länsivuonon poikki, sopivaa tuulta ja auringonpaistetta oli tähän vuodenaikaan yöt ja päivät, vuorotellen he pitivät perää ja kumpikin taas vuorostaan loikoi torkkuen nahkakimpuilla. Peräsimessä istuessaan August lauloi ja puheli itsekseen englantia, ja kun Edevart sitten heräsi ja kohotti katseensa, kiroili August silkkaa iloaan ja kehui matkantekoa niin suurenmoiseksi, että he oikeastaan saattaisivat vaikka pyörähtää Atlantin poikki saman tien.

Augustilla oli kovin hailean siniset silmät, eikä hänessä kaiken kaikkiaan muutenkaan ollut mitään erikoista, Herra nähköön. Tuntuu siltä, että joitakin yksityisiä seikkoja hän taisi sekä käsillään että päällään, mutta erikoinen älyniekka hän ei silti näyttänyt olevan. Nyt hän oli tyytyväinen, tämähän oli kuin silkkiä tämä laiska purjehtiminen, ja killinkejä hän myös joka tapauksessa aikoi ansaita!

He olivat ohjanneet liian kauas pohjoiseen, Hindö näkyi kaukana; täällä tuuli yöksi kiihtyi, mutta aallot eivät vielä olleet korkeat. August istui peräsimessä. Mitä nyt — yltyikö tuuli yhä? Hän oli kutakuinkin tottumaton näihin raakapurjeveneisiin ja tuli merikipeäksi. Merkillistä kyllä alkoi vielä sataa rakeitakin, nousi valkoinen tuuli, aurinko sammui, hän katsoi taakseen, taivas pimeni. Tuli kappale aavaa merta, ankara ilma, raemyrsky. August herätti Edevartin, huusi tälle. Edevart kavahti pystyyn.

Miten sinä ohjaat! hän huusi.

Minä käännän takaisin, vastasi August, hänen oli paha olla ja hän pelkäsi.

Edevart sanoi: Hulluko sinä olet! Et voi kääntää tässä tuulessa.

Mitäs minä teen, sanoi August saamattomana.

Hellitä narua! komensi Edevart, veti purjetta ja reivasi sitä kaksi reikää kerrallaan. [Lofootien kalastajaveneissä käytetään vielä nelikulmaista raakapurjetta niinkuin vanhoissa viikinkiveneissä. Purjeen alaosassa on rivissä reikiä, joihin alareuna kiinnitetään reivattaessa.]

Ei raakapurjevene tottakaan ollut laiva. August ei voinut seistä veneessä, istua vain, hänen täytyi olla matalana, koukussa, vaivoin hän saattoi polvistua; tässä nyt merimies pelkäsi henkeään.

Herra Jumala, miten tässä nyt käy! hän valitti.

Käännä taas toiselle kyljelle! neuvoi Edevart.

Toinen teki työtä käskettyä. Veneeseen roiskahti vettä, mutta keula oli taas merelle päin, täytyi pyrkiä Raftsalmeen.

Augustilta ei nyt luistanut puhe, hän näytti olevan aivan suunniltaan ja huusi Edevartille: Jumala kai tahtoo minua rangaista!

Miten niin? näytti Edevartin naama kysyvän.

Näetsen, Edevart, minulla kun ei enää ollut rahaa veneen vuokraankaan, sen vuoksi valehtelin ja tahdoin tämän kahdeksanhangan muka ostaa.

Vai niin, sanoi Edevart, sinullako ei ollutkaan rahaa?

Ei ollut, vastasi August. Jumala meitä auttakoon!

Edevart huomasi, että peränpidossa oli vikaa, veneeseen tuli koko lailla vettä, aallokko oli kasvanut. Mene keulaan! hän käski toveriaan, ja kuusitoistavuotias poika tarttui itse peräsimeen. Hän veti sitä sisäänpäin ja työnsi ulospäin kaksi kertaa joka laineella eikä sitten vettä roiskunut kuin silloin tällöin jokunen ropsahdus keulamiehen selkään, veneeseen ei ollenkaan.

Sinä pidit perää kuin hutilus ja kastelit nahat, hän sanoi kuin kokenut mies konsanaan. Sen hän uskalsi sanoa.

Mitä minä nahoista, kunhan vain pelastamme henkemme, vastasi August.

Edevart huusi: Reivaa kolmanteen reiviin!

August teki niin ja oli vallan tyytyväinen, kun sai totella komentoa. Siihen hän oli tottunut. Olihan August tietysti merellä ollut, niinkuin oli kertonut vanhoille ja nuorille, oli viettänyt laivalla koiran päiviä, vaikka huolettomia päiviä, oli raatanut ja kärsinyt, mutta maissa pitänyt iloa ja hummannut. Monta kertaa hän kuitenkin oli muuttanut paikkaa, ansiota ja ammattia. Hän puolustihen sillä, ettei hänellä ollut elämässä erikoista tehtävää, minkä vuoksi hän saattoi ruveta vaikka mihin, maanmuokkaajaksikin, ja miksipä ei sen puolesta vaikka maan allekin vuorimieheksi. Niin hän ainakin sanoi ja se kuulosti kovin vaatimattomalta, mutta hyvin se silti saattoi pohjaltaan olla kerskailuakin. Hän oli milloin astellut auran kurjessa, milloin ollut kaupungeissa työssä, usein pulassa, kerran ihmeeksi kirkossakin; kaikkialla hän oli ollut yksi monesta, siltä kuulosti, joukon jatkona, toisten käskyläisenä. Toisinaan hän vietti iloisia päiviä ollessaan maissa semmoisilla rannoilla, missä ei tarvinnut vaatteita ensinkään ja ruokansa voi poimia puista, toisinaan joutui maleksimaan jossakin kylmässä kaupungissa, jossa ruoka-annos meni yli hänen varojensa, ja lihasta oli maksa huokeinta. Saattoiko häneltä siis liikoja vaatia? Toisten poikien ja vertaisten kanssa hänen täytyi silloin tällöin turvautua metkuihinkin, hänen tapanaan oli nauraen tunnustaa, niin, mutta August ei tappanut, ei, ei, ei koskaan tappanut! — Se kuulosti uskottavalta ja hyväntahtoiselta ja ehkä hän olikin oikeassa. Näpistyksensä hän myöhemmin aina korvasi vaaraan joutuessaan.

Purjetta reivattiin reivi reiviltä, lopulta ajettiin myötäiseen melkein masto paljaana, niin että vene hädin tuskin totteli peräsintä. August istui keulassa kurjana ja märkänä, hänen tilinsä Jumalan kanssa tuntui yhä venyvän venymistään, ne kultahampaatkin, niin hän nyt tunnusti, olivat maksamatta, hän oli antanut vain vähän käsirahaa ja sitten karannut kaupungista ja koko maasta. Soisin mielelläni niiden makaavan vaikka meren pohjassa! hän sanoi hampaista ja koetti murtaa niitä ulos suustaan.

Rupeaisit ennemmin mättämään vettä veneestä, sanoi Edevart miehevästi. Hän oli tietenkin käynyt hieman itsetietoiseksi toverin alennustilan johdosta, hän se tässä istui peräsimessä ja oli veneen päällikkö.

Mitä kannattaa vettä mättää! sanoi August toivottomasti. Ilma vain pahenee eikä parane; en minä näe pelastuksen mahdollisuutta.

Oletko päästäsi vialla! huusi Edevart. Etkö näe, että minä lasken hätäsatamaan!

August totteli taas ja mätti vettä sen kuin taisi, mutta hänen ajatuksensa olivat toisessa maailmassa. Hän oli tietenkin kuullut hoettavan, että kuoleman jälkeen alkoi uusi elämä ja hän tahtoi käyttää viimeiset hetkensä tunnustaakseen syntinsä ja rukoillakseen Jumalaa. Mutta enempää minä en juuri tällä haavaa tiedä! lausui hän tunnustustensa lopuksi.

Tunnin verran he näin jatkoivat matkantekoa, tuli puoliyö, aallokko kasvoi yhä, aurinkoa ei näkynyt, raekuuro oli mennyt menojaan, mutta taivas oli yhtä mustanpuhuva, oli tulossa lisää sadetta. Hämärässä purjehtiminen kävi hieman epävarmaksi, kumpikaan ei tuntenut väyliä, Edevart vain ohjasi parhaan ymmärryksensä mukaan ja painui oikealla kädellä olevaa maata kohti; edessäpäin häämötti Hindö. Piti etsiä jokin lahti, kapea salmi. Se maa, joka oli kaukana vasemmalla, oli ollut paremmin matkan varressa, mutta sinne ei sopinut tuuli, nuo olivat Lofootien vuorenhuiput.

Emmehän me nyt ole ylen kaukana maasta, sanoi August. Hän oli ehkä alkanut hiukan toivoa, oli tunnustanut syntinsä ja tunsi mielensä keventyneen.

Äkkiä jyrähti ukkonen, Edevart loi salamannopeasti silmäyksen taakseen, muutamia rakeita ropsahti taas nahkakimpuille, äkkivihuri iski vinkuen mastoon, Edevart ei kyllin sukkelaan ehtinyt hellittää purjenuoraa ja vene kallistui pahasti. Pian ryöppysi taivaasta jälleen rakeita.

Augustin rohkeus lannistui jälleen ja hän huusi kasvot taivasta kohti: Pelasta meidät, Herra Jumala! Jos niin kävisi, niin on minulla vielä satoja muita syntejä —

Mätä vettä veneestä! käski Edevart.

August ei kuullut. Entä silloin kun meidät laskettiin maihin lomalle, kun olimme neekerimaassa ja tuli tyttö vastaan ja meitä oli neljä sen kimpussa —

Mätätkö vettä! kiljui Edevart.

August haparoi äyskäriä, mutta hänessä ei ollut miestä sitä käyttämään. Synkät muistot olivat kokonaan vallanneet hänen mielensä ja hän pudisteli epätoivoisena päätään. Me hukumme! hän sanoi.

He olivat lähellä maata. Edevart huomasi kauhukseen, ettei hän ollut ottanut lukuun kovaa virtausta. Päästä yksi reivi! hän huusi kuin hengenhädässä, hän tahtoi siten antaa veneelle vähän enemmän vauhtia voidakseen ohjata sen jälleen ulos rantahyökyjen lähettyviltä.

August mahtoi älytä, mikä oli hätänä, totteli käskyä — ja vene totteli jälleen peräsintä. Kului neljännestunti, vene oli vettä puolillaan ja August alkoi vähin itsestään käyttää äyskäriä. Jos Edevart olisi voinut lähteä pois peräsimestä, hän olisi luultavasti heittänyt mereen joitakin nahkakimppuja, mutta siteiden katkomiseen olisi kulunut aikaa eikä hän uskaltanut mainita asiasta Augustille, joka oli noin perin avuton. Sen sijaan hän sanoi rohkaistakseen toveriaan: Se on oikein, mätä vain vettä!

Vähän ajan kuluttua aukesi saaren kupeeseen kuin kolo, se oli jo vaihtelua, kauempana oli uusi kolo, joka kasvoi kuiluksi, mustaksi kidaksi, Edevart käänsi päättävästi alemmas, käänsi peräsintä niin kauas kuin se suinkin meni ja ohjasi veneen suoraan tuohon mustaan kitaan. Se oli uhkayritys, vene saattoi siellä ruhjoutua palasiksi, kumpikaan ei tuntenut paikkaa; täydelleen onnenkauppaa; mutta Edevartin hermostunut rohkeus oli melkein lopussa, hän ei uskaltanut viipyä kauempaa aavalla merellä, hänen kasvonsa olivat harmaat. August taas nähdessään maata kummallakin puolella elpyi ja vilkastui jälleen, mätti ahkerasti vettä, tarttui keksiin ja istui siinä valmiina pelastamaan itsensä, jos tästä tulisi haaksirikko. Kun minä huudan, niin heitä sinä ankkuri! käski Edevart pysyen yhä edelleen huolellisena.

Heidän ei tarvinnut heittää ankkuria, heillä oli suorastaan hullun onni, eivät he kärsineet haaksirikkoa. Tuo musta hornankita, joka tunkeutui saaren sisään, kääntyi ja päättyi lahteen, siellä oli ennestään jo toinen vene, nelihanka, tyynellä vedellä vain yhden ankkurin varassa. Täällä ei ollut tuulta lainkaan, heidän täytyi lopuksi soutaa airoilla rantaan päästäkseen.

He olivat pelastuneet.

Edevartilla olisi nyt ollut syytä ylpeillä, mutta hän ei pitänyt lainkaan melua, suu oli veretön, näytti jäykäksi jäätyneeltä, eikä hän puhunut mitään. August teki, mitä tehtävä oli, vei köydenpään maalle ja sitoi veneen kiinni, viskasi siitä veden viimeiseen tippaan ja levitti purjeen kuivamaan. Kun kaikki oli tehty, karkaisi Edevart taas mielensä ja sanoi näyttääkseen rauhalliselta: Sinä puhuit neekereistä, mitä neekereitä ne olivat?

Niin, se oli kuuma maa, vastasi August hämillään ja ravisti päätään.
Mutta minkä sille enää mahtaa.

Edevart olisi ehkä tunnustellut miehen arempiakin kohtia eikä päästänyt tätä näin vähällä, mutta hän kun piti toveria arvossa, ei sentään viitsinyt, eikä sitä paitsi nyt juuri olisi jaksanutkaan. Hän ei enää ollut iso mies eikä varma itsestään, kuten äsken purjehdittaessa. Maalle tultuaan hän meni kerrassaan kurjaksi, jännitys laukesi, hän alkoi antaa ylen. Tämä tuli Augustille oikein otolliseen aikaan, niin että hän sai olla ensimmäisen kiusallisen tunnin rauhassa.

Voitko sinä pahoin? hän kysyi.

En, vastasi Edevart ja antoi ylen.

Näytti olevan pitkä matka ihmisiin ja asumuksiin, pieni venetalas täällä oli, mutta se oli puulukolla lukittu. August aikoi murtaa oven auki, mutta Edevart vastusteli. Niin siinä sitten kävi, että he istahtivat tuulensuojaan, söivät eväitään ja odottivat aamunkoittoa. Edevart reipastui, tahtoi saada tarkemmat tiedot toverin tunnustuksista, mutta August vastasi vältellen. Edevart ei suotta ollut kuuttatoista täyttänyt, hän ei voinut unohtaa neekerityttöä.

Mitä te sille teitte? hän kysyi.

Mitäkö me sille teimme? Emme mitään!

No, mutta olihan teitä neljä sen kimpussa?

Älä, sanoinko minä neljä? Älä sinä kysele. Se oli vain lapsi, niin että ymmärräthän sinä siitä, ettemme tehneet hänelle mitään. Se tuli tiellä vastaan.

Huusiko se? kysyi Edevart.

August ei vastannut siihen mitään, sanoi sen sijaan: Ei ollut sen suurempi kuin Ragna, joka on meillä. Mutta kuumissa maissa on asianlaita niin, että vaikka ne ovat vielä lapsia, ovat ne kuitenkin täysikasvuisia. Ne menevät Ragnan iässä naimisiin. Niin kummasti on ihmisten laita kuumissa maissa. Kas, tuossa on taas aurinko!

August laskeutui veneelle ja kantoi märimmät vuodat maalle kuivamaan. Hän oli tunnustanut syntinsä ja oli jälleen vapaa mies, nyt hän taas hoiti työnsä.

He lähtivät saaresta yöllä kauniilla säällä. Oli aivan tyyni, mutta päästyään ulos Raft-salmesta he saivat vetävän tuulen.

II

Markkinoilla oli liikettä ja hälinää. Aluksia ja veneitä oli suurempia ja pienempiä, ja lisää tuli päivällä ja yöllä. Talojen välissä kuhisi ihmisiä mustanaan; pari Namdalin miestä oli juonut vähän liikaa ja haastoi nyt tappelua. Itsekukin oli oma poliisinsa.

Edevartille oli sekä hauskaa että kehittävää päästä sinne, ja Augustin myydessä nahkakuormaa hän kuljeskeli siellä täällä katsellen kaikkea. Oli kauppoja, joissa myytiin hienoja ja karkeita tavaroita, summittain tavaraa ja paljon suurempi valikoima kuin Lofooteilla. Täällä oli nuorallatanssijoita, posetiivinsoittajia, villieläimiä, keilarata, katukaupustelijoita, karuselli, mustalaisia, jotka povasivat ihmisille, limonaati- ja kahvitarjoiluja, maailman lihavin nainen ja vasikka, jolla oli kaksi päätä. Ja täällä kierteli myös Papst, vanha kunnianarvoinen kellojuutalainen, jolla oli merkillinen taskuviitta; merkillinen mies.

Edevart pysytteli jonkin aikaa vanhan juutalaisen lähettyvillä, ei siksi, että olisi luullut kykenevänsä ostamaan tältä mitään, vaan sen vuoksi, että kiiltävät taskukellot olivat joka tapauksessa ihana näky. Kuinka rikas äijä mahtaa ollakaan, kun kannattaa pitää mukanaan noin paljon kelloja! ihmetteli Edevart itsekseen.

Ukko Papst oli kerrassaan kotiutunut Norjaan, vaikka hänen ehkä olisi paremmin kannattanut olla muualla. Hän oli kierrellyt Nordlandia kokonaisen ihmisiän, kävellyt kylästä kylään, käynyt kalastusasemilla, markkinapaikoilla. Norjaa hän puhui erinomaisesti, tunsi kaikki sanat, vaikka lausuikin ne hieman oudosti. Yleensä Papst oli kaikkialla mielellään nähty vieras, ihmiset tunsivat tuon lyhyen, paksun äijän, jolla oli ison mahansa päällä monen monet kellonperät. Hän huuteli nuorille ja vanhoille; rikkaille hänellä oli kultakelloja, köyhille halpoja hopeakelloja. Kauppaa tehdessään hän käytti erilaisia menetelmiä aina sen mukaan, minkälaatuinen oli ostaja.

Nuorille, joita viivyskeli hänen ympärillään silmät suurina katsellen hänen komeuttaan, Papst saattoi sanoa: On minulla hyvä kello sinullekin, kas tässä, ole hyvä ja pidä sitä kädessäsi! Kun sitten nuorukainen oli saanut kuulla hinnan ja heittänyt tykkänään ostoaikeet, kysyi Papst: Paljonko sinulla on? Nuorukainen ehkä mainitsi puolet tai vain kolmanneksen. Papst ei silloin hylännyt nuorukaista, ei suinkaan! Hän kävi ystävälliseksi ja myötätuntoiseksi, tuntui siltä kuin hän olisi tässä erikoisessa tapauksessa mennyt vielä tavallistakin pitemmälle ja itse lainannut pojalle hiukan rahoja, jotta tälle kävisi mahdolliseksi hankkia haluamansa kello; sattuipa silloin tällöin sellaistakin, että Papst suostui odottamaan loppuhintaa seuraavaan vuoteen. Sinä olet hyvää sukua ja rehellinen mies, hän sanoi, kyllä sinä maksat köyhälle juutalaiselle! Niin suureen ja uhrautuvaan luottamukseen ei poika voinut olla vastaamatta samalla mitalla, hän osoitti rehellisyyttä, jota ei kyllä tarvinnut jokapäiväisessä elämässä, ja maksoi seuraavana vuonna. Harvoin, jos milloinkaan, kävi niin, että Papst joutui petetyksi.

Sillä tavalla vanha kellojuutalainen menetteli, hoiti kiertävää liikettään vuodesta toiseen aina yhtä levollisena ja arvokkaana. Hän petkutti, milloin taisi, mutta jos hänet saatiin siitä kiinni, hän oikaisi hyväntahtoisesti kepposensa, tosin joskus uudella kepposella.

Hänellä oli hyvä silmä kehuskelijoihin, jotka tarkoin tutkivat kelloa ja olivat olevinaan oikein aikamoisia kellontuntijoita — heitä Papst petti mielihyvin. Niin, nämä olivat olevinaan jos jotakin ja puhuttelivat häntä tuttavallisesti Moosekseksi: No, Mooses, onko teillä tänään minulle hyvää kelloa? sanoi tuollainen tuntija. Papst otti kellon taskustaan ja näytteli sitä ostonhaluiselle täydessä valossa. Katsele sitä! sanoi hän. Mies katseli kelloa, avasi sen ja kysyi, oliko se hyvä. Hyväkö? vastasi Papst, minulla on itselläni samanlainen omassa taskussani, katso itse! Ja hän antoi jonkin omista taskukelloistaan verrattavaksi. Sitten oli sovittava hinnasta. Papst pyysi runsaasti hintaa kaikilta, mutta kehuskelijoilta, jotka olivat olevinaan kellontuntijoita, hän pyysi kaksinkertaista hintaa; jos hänelle sitten tarjottiin puolet, näytti hänen murheellinen muotonsa ikään kuin vielä masentuneemmalta, kun maailmassa olikin niin paljon pahuutta; hän otti kellon takaisin, eikä sinä päivänä syntynyt kauppaa.

Mutta ostaja tunsi Papstin ihmisten puheista, hän ilmestyi myöhemmin uudelleen, ja Papstkin tunsi miehen. Tarjotkaa vielä kerran! hän kehoitti. Mies saattoi lisätä joitakin killinkejä tai neljännestalarin, mutta ei, ei, ei mitenkään! sanoi Papst ja otti kellon uudelleen esiin, näytteli sitä, avasi sen, painoi kiinni ja pisti sitten taskuunsa. Mutta jos mies sitten näytti heittävän kaiken sikseen ja lähtevän tiehensä, huokasi Papst syvään tämän maailman pahuutta ja teki kaupat. Hän myi tappiolla, tappiolla, tappiolla! Tämä vie vielä hänet häviöön, mutta minkä sille mahtoi! Kun mies oli lukenut hänelle rahat kouraan, otti Papst kellon esiin ja ojensi sen ostajalle. Se oli kirkas ja kaunis, kuoressa oli hieno kaiverrus, se tikitti suurenmoisesti — mutta se ei ollutkaan sama kapine, Papst oli pistänyt kätensä johonkin salataskuunsa ja ottanut sieltä toisen kellon, joka oli samannäköinen, mutta halvempaa laatua.

Mutta saattoihan kehuskelija tosiaan olla ovela mies, ja kun lisäksi hänen epäluulonsa olivat täten heränneet, hän ehkä sai Papstin kiinni petkutuksesta ja alkoi pitää siitä suurta melua. Silloin Papst ravistaa päätään omalle tyhmyydelleen ja sanoo: Nyt näen, etten tosiaan tiedä sinua terävämpää miestä! Itse en huomannut sitä, mutta sinäpä huomasit! Ja rauhoittaakseen ostajaa hän antaa hänelle oman taskukellonsa, mitä mies pitää varmana takeena. Mutta pois lähtiessään hänellä onkin taskussaan kolmas halpa kello.

Täällä markkinoilla Edevart jälleen näki armenialaisen, kotona tapaamansa posetiivinsoittajan, ja unkarilainen näkyi yhä olevan hänen seurassaan. Hän tapasi kaverukset kerran iltapäivällä laivalaiturin luona; olivat asettuneet paikkaan, josta kulki ohi paljon väkeä, ja soittivat ja näyttelivät kaikin voimin.

Toverukset eivät olleet niin suuresti muuttuneet, ettei heitä olisi tuntenut, vaikka olikin kulunut kolme vuotta siitä kun näyttäytyivät Edevartin kotikujilla. Armenialaisen molempien silmien ympärykset olivat vain käyneet sinisiksi, joten hän siis nyt oli aivan sokea. Miesparka, jonka täytyi kulkea posetiivinsoittajana vieraassa maassa, se oli hänen kohtalonsa! Toiset säälivät raukkaa ja pistivät killinkejä kerjäläispojan maljaan, lapsia ja nuorisoa kerääntyi täälläkin tuon ihmeellisen soittopelin ja kullalta kimmeltävän Napoleonin ja tämän komeiden kenraalien ympärille.

Minä tunnen heidät, kuiskasi Edevart vierustoverilleen, olen nähnyt heidät ennenkin! Ja kääntyen suoraan soittoniekan puoleen hän kysyi: Oletteko käynyt sokeaksi?

Niin olen, sokeaksi, olen käynyt, mies vastasi surumielisesti päätään ravistaen.

Sitä minä en usko, sanoi Edevart. Sillä hän oli varmasti huomannut kunnon armenialaisen katsoneen häneen hänen kysyessään.

Nyt astui unkarilainen paikalle ja puhui isoon ääneen, alkaen vanhaan tapaansa lyödä ja tuuppia ja kolhia toveriaan, niin että katsojat äkkiä pelästyivät ja kaikkosivat pakoon ja huusivat täysi-ikäisiä menemään apuun. Hyvä, täällä oli jokainen oma poliisinsa. Lähellä seisoi Namdalin miehiä, näistä pari iski kouransa unkarilaisen kaulukseen ja nosti hänet päänsä päälle ilmaan uhitellen ja ilkkuen, että hän oli kapalolapsi ja että nyt hänet heitetään mereen. Kaksi miestä oli tietysti liikaa unkarilaiselle, hän sätkytteli hetken aikaa vastaan ja koetti rimpuilla itseään irti, mutta lannistui sitten ja rupesi rukoilemaan armoa. Namdalilaiset olivat armollisia; saatuaan miehestä näin täydellisen voiton he potkaisivat häntä takapuoleen ja antoivat hänen painua tiehensä. Jäivät vielä seisomaan ja hymyillen katsomaan hänen jälkeensä, eikä heidän kehumisellaan ollut mitään määrää: he olisivat tehneet hänestä pöperöä ja syöttäneet hänet kanoille!

Namdalilaiset kääntyivät nyt pahoinpidellyn soittoniekan puoleen saadakseen häneltä kiitokset. Mutta tämä ei kiittänyt, seisoi vain ja päivitteli itsekseen ja pyyhkieli poskeaan.

Oletkos nähnyt noin kummaa verta? ihmettelivät namdalilaiset keskenään; aivan kuin siihen olisi sekoitettu sinistä joukkoon!

Ei se ole verta, sanoi Edevart, hän vain tuhrii sitä kasvoihinsa. Olen nähnyt nämä miehet ennenkin.

Eikö se ole verta? Ei ole. Eikä hän ole sokeakaan.

Joukosta kuuluva ääni rupesi Edevartia kannattamaan: Ei, ei tämä mies ole sokea. Minä olen nähnyt nämä veijarit Ruijassa, he tekivät siellä samat temput saadakseen meidät antamaan rahaa.

Namdalilaiset astuivat aivan miehen luo ja silmäilivät häntä tarkkaan.
Etkö ole sokea? kysyivät he.

Mies voivotteli ja vastasi: Kyllä, olen sokea. Ihan varmasti.

Yksi miehistä tempasi puukon ja oli lyövinään. Sokea räpäytti silmiään ja ponnahti kauhistuneena askelen taaksepäin. Ei, ei hän kestänyt koetusta. Kiireen vilkkaa hän rupesi nostamaan posetiivia selkäänsä paetakseen pois paikalta. Namdalilaiset laskivat raukan menemään, mutta näyttivät tuntevan itsensä noloiksi, kun eivät tehneetkään hänelle mitään, vaan olivat puuttuneet kerta kaikkiaan naurettavaan juttuun, joka ei ollut edes nyrkiniskun arvoinen. He seisoivat siinä hämillään, käsiään taskuun työntäen ja ottaen ne jälleen pois. Eivätkö he totisesti olleetkin aikoneet heittää mereen väärää miestä!

Laputa tiehesi! he komensivat. Ethän sinä ole sen sokeampi kuin mekään.

Olenpas, mutisi armenialainen, olen melkein sokea, hyvin sokea.

Laputa tiehesi, kuuletko!

Muukalaiset lähtivät tiehensä. Heidän esiintymisensä oli täällä käynyt mahdottomaksi, armenialainen ja hänen toverinsa katosivat markkinoilta. He lähtivät Hädelsen poikki Melbohon, soittivat taloissa, tekivät temppujaan ja keinottelivat eteenpäin vähän kerrallaan. Mitäpä he voivat muutakaan? He olivat ihmisiä ja raahustivat eteenpäin, miten parhaiten taisivat, ja elivät kunnes kuolivat…

Augustin elämään liittyi sittenkin enemmän elämyksiä ja seikkailuja. Hän katosi kerran aamulla Edevartin silmistä rannassa, jossa he olivat maanneet yön veneessä, sitten Edevart ei nähnyt häntä ennen kuin vasta seuraavana päivänä iltapuolella. Silloin August oli päissään ja iloisella tuulella. No se August, se vasta osasi… nyt oli meripoika taas laskenut itsensä rantalomalle!

Hän luoviskeli pitkin katua, jolla Edevart seisoi tuijottaen vanhaan Papstiin ja tämän kelloihin. August oli iloinen kuin kolmen markan hevonen, naama punoitti ja hän puhui itsekseen englantia. Hänellä oli kiiltävä kultasormus, jonka oli ostanut, ja kaulassa jotakin silkkiä, joka varmaankin oli naisia varten hankittu, ainakin siinä oli ripsuja.

Kun Augustin silmät osuivat Edevartiin, hän nyökkäsi tätä tulemaan luokseen ja kysyi: Oletko saanut mitään suuhusi? Tule, mennään yhteen paikkaan, jonka minä tiedän!

He menivät ravintolaan, jossa sai voileipiä ja lämpimiä ruokia, ja kävivät istumaan. Liikettä hoiti naisihminen nuoren tytön kanssa kahden. August oli täällä tuttu, hän taputteli tyttöä käsivarrelle ja nimitteli tätä hentukseen. Tuo, Mattea, tänne minun pulloni! Sitten hän kääntyi Edevartiin päin ja käski tätä pyytämään mitä vain: Ei ole maailmassa ruokaa, joka olisi sinulle liian hyvää, ja minun henttuni, tämä Mattea, kiikuttaa sen tänne, you bet!

Ja Mattea toi ruokaa ja viinapullon.

Heidän syödessään August selitti, miksi hän oli ollut poissa. Hän oli luovuttanut nahat trondheimilaiselle Klem, Hansen & Co:lle ja oli sitten tahtonut suoda itselleen hauskan päivän. Oli tavannut muutamia hyviä tovereita. Edevart kysyi: Paljonko sait nahoistasi? Kuinka luonnisti?

Paljon sain, vastasi August. Hän ei ollut kuvitellutkaan saavansa niin uskomattoman paljon! Ja nyt hän selitti edelleen, että koska hän oli mennyt kihloihin, niin ehkei hän joutanutkaan enää tulemaan veneellä kotiin.

Edevart säpsähti: En minä voi yksin sillä lähteä kotiin.

Yksinkö? Ei se ole tarkoituksenikaan. Minä mieluummin ostan sen veneen.

Mutta sehän ei ollut kaupan?

August vastasi ylimielisesti: Älä sinä sitä sure.

He söivät ja ottivat naukkuja ja juttelivat, August väliin rallatteli.
Edevart ei ollut vielä koskaan ollut näin ylellisissä pidoissa.
Olisivatpa köyhät kotikyläläiset nähneet kaiken tämän hyvyyden!

Niin, mutta mitä sinä veneellä teet? kysyi Edevart.

Sitä August juuri olikin tuuminut. Hän tietenkin tahtoi ostaa sen vain siksi, ettei tarvitsisi lähteä viemään sitä kotiin eikä erota hentusta, ehkäpä tulomatkalla koettu pelkokin vielä muistui mieleen. Mutta missään tapauksessa hän ei tahtonut pohtia vakavia kysymyksiä nyt, kun ajatukset olivat hummaamisessa ja ilonpidossa. Katsos Matteaa, hän kehoitteli, nätti tyttö! Hän on sen paksun kultasormuksen arvoinen, jonka hänelle annoin. Eikös olekin paksu?

August, joka tavallisesti oli varsin harvasanainen, kävi puheliaaksi, ja hän puhui tavallista kevyemmin, ryypyt tekivät tehtävänsä, ajatukset juoksivat ravakammin, hän hymyili kultahampaillaan ja oli päässyt oikein vauhtiin.

Ravintolaan tuli kaksi nuorta poikaa, joiden silmissä August tahtoi näyttää mahtavalta mieheltä. Hän alkoi puhua muista maailman paikoista, lämpimistä maista. Intiassa ihmiset käyttivät nilkassa renkaita, puhdasta kultaa, ei lukkoa minkäänlaista, ne taottiin itse ruumiin päälle, ja sitä paitsi timantteja ja helyjä, jotta ne helisivät. Mutta kerran katkesi naiselta nilkka ja rengas täytyi viilata poikki, jotta sääri saatiin lastoihin!

Tulkaa tänne ottamaan ryyppy kahvinne kera hän huusi molemmille pojille. Hänen täytyi saada jakaa toisillekin, hän ei tahtonut olla yksin autuas, eikä Edevart kuluttanut suuriakaan. Maljanne, pojat! Minä olen kulkenut laajalti, tietäkää se, olen purjehtinut maailman ympäri ja käsitän hyvin, että Kalkutta ja Sidney ja muut semmoiset nimet ovat teille vieraita. Mutta tässä minä nyt istun tällä jakkaralla, niinkuin näette. Mitä varten te luulette minun tänne tulleen? Toin nahkoja. Jaa-a. Minä olen liikemies. Ja sen verran uskallan sanoa, että nahkakauppa ei olekaan käsityötä, jossa nahat lisääntyvät. Kysykää vain toveriltani, joka istuu tuossa, mimmoisen lastin me toimme! Se on totta, Edevart, sanoi hän äkkiä, minunhan pitää maksaa sinun palkkasi!

Edevart vastasi hämillään: Se ei nouse suuriinkaan, olen saanut niin paljon ennakkoa.

August otti taskustaan paksun lompakon ja luki hänelle rahat kouraan eikä suinkaan kitsastellen. Kas tässä! hän sanoi, jos näin on sinusta hyvä, niin tässä on!

Edevart kiitti vielä ujommin ja sanoi, että siinä oli paljon, hän oli saanut paljon enemmän kuin pitikään.

Niin, sanoi August, asianlaita on nyt sillä tavalla, että minä suon ne sinulle. Hän huusi Mattean ja kysyi, eikö hänellä ollut toinenkin pullo.

Ei ole, vastasi tyttö.

Tuo se toinen pullo! käski August rehevän ystävällisesti ja tarttui Matteaa käsivarteen. Kun tyttö arasteli, hän pusersi vain kovemmin sanoen: Kuta itsepintaisemmin sinä huudat, sitä pahemmaksi minä käyn.

Anna minun olla! huusi tyttö kasvot punoittaen.

Mutta Augustpa ei antanutkaan tytön olla ennen kuin tämä oli luvannut tuoda toisen pullon. Kaiken kaikkiaan August käsitteli tyttöä tiukasti, vähintäkään kursailematta, ikään kuin tämä olisi häneen verrattuna ollut tuiki vähäpätöinen olento, ei enempää kuin yksi hänen kylkiluistaan. Kaunis suhde kihlautuneiden kesken! Ja tuo nyt sikareja, ekstra hyviä sikareja meille kaikille!

Nuorukaisista toinen näytti olevan tytön hyvä tuttu. He pitivät keskenään silmäpeliä, ja nuori Mattea nojasi toista kättään tarpeettoman hellästi pojan olkapäähän kurkottaessaan toista kättään ottaakseen pöydältä jotakin. August ei huomannut mitään, hän yhä yltyi yltymistään, kävi kovin omahyväiseksi ja tyhmänylpeäksi, suurpohataksi ja hurjastelijaksi. Hän alkoi kertoa, kuinka kerran syntyi kuunarissa tappelu, mikä ehkä kokonaan oli omatekoista juttua, kuinka malaiji oli tarttunut puukkoon ja ollut vähällä pistää perämiehen kuoliaaksi, mutta sitten August oli sohaissut malspiikin malaijin mahaan —

August vaikeni.

Jukoliste! huusi toinen nuorukaisista. Mutta kuinkas sitten kävi?

August valmistautui tekemään syvällistä opetusta omasta jutustaan ja sanoi: Odotas vähän, kunnes muistelen! Kuinkako kävi! Joo, mies kierähti kannella ympäri seitsemän, kahdeksan kertaa ja nousi sitten taas pystyyn, malspiikki mahassa —

Hyi! kauhistelivat kuulijat.

Niin, sanoi August itsekin järkyttyneenä ja ravistaen päätään, oli ehkä ylittänyt omat odotuksensa.

Mutta murhasitteko te hänet? kysyivät pojat, joita mokoma kertomus pöyristytti.

August perääntyi. Siinä nyt Matteakin seisoi kuuntelemassa, eikä August tahtonut olla hirviö ja murhamies: En minä häntä tappanut. Ei semmoinen muhamettilainen ja malaiji niin vähästä kuole, vaikka saakin raudankappaleen mahaansa. Ei, hän käveli malspiikki mahassaan siksi kunnes päästiin ensi satamassa lääkäriin.

Miksei hän vetänyt sitä pois?

Ei, nähkääs, silloin veri olisi juossut kuiviin ja hän olisi kuollut…

Uusia juttuja ja monta hullua tapausta pitkin iltapäivää. Aika kului. Edevart ajatteli kaikkea asiallisesti ja kysyi: Oletko kirjoittanut veneestä kotiin?

En ole kirjoittanut, vastasi August, enkä kirjoitakaan, lähetän vain sähkösanoman: kiireellisen sähkösanoman, vastaus maksettu, siinä koko juttu. — Niin, me, jotka olemme olleet maailmalla, käytämme lennätintä. Mattea, tuopa meille kahvia!

Mutta ennen kuin kahvi tuli alkoi Augustin naama venyä pitkäksi ja käydä kalmankalpeaksi ja hänen täytyi käydä ulkona. August kuoma ei nähkääs ollut suinkaan juopporatti, ei sinnepäinkään, hän ei kestänyt viinaa, hän piti hauskaa. Kun sattui olemaan siihen suotuisa tilaisuus, iloinen hetki tempasi tuon huolettoman pojan pyörteeseensä. Hän oli merta kyntänyt ja äestänyt ja korjannut myös sadon ja joka kerran maissa lomalla käydessään hän kylvi itsensä uudelleen. Niin asia oli. Hän itse huomasi sen liiankin hyvin eikä hänen ollut tapana sitä salailla.

Hän sai mutistuksi: Tulen pian takaisin! ja lähti.

Edevart meni hänen jäljessään ulos: Tulisit veneeseen ja panisit vähäksi aikaa maata.

Maatako? Mitä sinä ajattelet? En toki!

Jos panet maata, se haihtuu taas nopeasti.

August vastasi yksinkertaisesti ja uppiniskaisesti: Mikä haihtuisi nopeasti? En minä ole humalassa. Se oli se sikari —

Edevart: Mitenhän olisi, jos nukkuisit hetken? Toivoisin, että tekisit niin.

August vakavasti: Nukkuisin — keskellä päivää? Ei puhettakaan! Ei, Augustiin eivät pystyneet semmoiset uudenaikaiset aatteet, ja hän oli niinkuin muutkin humaltuneet sitä mieltä, ettei hän ollut ensinkään humalassa, vaan aivan selvä, suurenmoisen selvä mies, se oli vain se sikari, hylky —

Mutta hän toipui ulkoilmassa nopeasti, kasvoihin tuli jälleen väriä, jalat kantoivat taas. He lähtivät molemmat takaisin ravintolaan.

Sielläkös heitä kohtasi näky: se kirottu nuori poika ja Mattea seisoivat nurkassa ja puristelivat toisiaan ihan julkisesti.

Tämä näky se oli syynä siihen, että jakkara äkkiä singahti kattoon ja putosi pöydälle ja rikkoi kuppeja ja laseja. Ensin se. Sitten August tempasi käteensä pöydältä pöytäveitsen ja hyppäsi nurkkaan armastelevan parin kimppuun. Se vaikutti heti: nuorukainen kiljaisi kauhuissaan, päästi tytön irti ja ryntäsi ovelle; ja samassa toverikin juoksi ulos hänen jäljessään. Ravintola tyhjeni melkein tyhjäksi, ei ollut enää ketään muuta, kenen kimppuun hyökätä. August jäi tuijottamaan henttuunsa, aseettomana miekanheiluttajana, tylsänä, sanattomana ja typeränä.

Ei se ollut mitään! sanoi Mattea koettaen hymyillä.

Emäntä tuli keittiöstä hieman peloissaan vaatien olemaan hiljaa hänen talossaan. Hän ei suoraan ajanut uloskaan Augustin kaltaista miestä, hyvää luvattoman viinan kuluttajaa, mutta hänen täytyi nyt kuitenkin pyytää tätä olemaan kiltisti, maksamaan ja lähtemään pois. Saattoihan August sitten palata takaisin.

Antakaa tuo veitsi minulle!

August oli todella vielä sen näköinen kuin olisi yhä tahtonut tehdä lopun muutamasta miehestä, mutta vähitellen hän talttui. Eihän tässä nyt oltu karhuntapossakaan; hän ojensi voittoisan sapelinsa emännälle.

Mattea puuttui jälleen puheeseen: Ei se ollut mitään, ymmärräthän, minä juuri ja juuri tunnen hänet, hän on Ofootista, laivurin poika. Hänen nimensä on Nils.

Jaha, vai niin -? sopersi August.

Emme me tehneet mitään, juttelimme vain, intti Mattea. Emme tehneet yhtikäs mitään.

Eikö hän suudellut sinua? Näinhän minä.

Ei, ei, hulluko sinä olet! huudahti Mattea. Se oli paljasta pilaa. Lopulta Mattea puhui, ikään kuin hän tuskin olisi ollut koko päivänä Nilsin kanssa siinä nurkassa, ja tämä sai Augustin aivan päästään pyörälle ja typerryksiin. Niin, no, eihän hänellä ollut päässään kovin monta silmää, kaksi korkeintaan, mutta niillä hän toki näki! Mutta Mattea hääri hänen ympärillään, puhui hänelle nöyrästi ja sai hänet taas istuutumaan maksaessaan. Kun August puhui uudesta pullosta, joka piti saada mukaan, se annettiin hänelle, ja kun hän kietaisi kätensä tytön vyötäisille ja pyysi pientä hellää ystävyyden osoitusta, hän sai senkin. Sanalla sanoen, Mattea ei olisi voinut olla rakkaampi. Ja tämä näyttikin lohduttavan Augustia.

Mutta hänen noustessaan lähteäkseen näytti kiukku taas saavan hänet valtaansa ja hän vaati tyttöä vannomaan, ettei huoli Nilsistä eikä kenestäkään muusta koko maailmassa —

Kyllä! vastasi tyttö paikalla. Sen vannon, sen saat uskoa.

Niin — sillä jollet niin tee, saat antaa sormuksen takaisin, sanoi
August.

Tyttö oli vetävinään sormusta sormestaan ja rupesi itkeä tuhertamaan. Moinen taipuvaisuus teki Augustiin huomattavan hyvän vaikutuksen, ei puuttunut paljoa ettei hän itsekin olisi alkanut kyyneliä vuodattaa, ja hän sanoi: Saat pitää sormuksen toistaiseksi! Eikös se ollut niin, hän kysyi Edevartilta, että hän on nyt luvannut minulle ikipäiviksi uskollisuutta ja rakkautta?

Edevart piti sitä suurena kunniana, että hänkin sai olla mukana leikissä, ja vastasi: Niin juuri, olinhan minä tässä todistajana.

Saat panna pääsi pantiksi siitä, että asia on niin! vastasi Matteakin liikutuksesta itkien. Minä en enää tässä maailmassa katso häneen, en minuuttiakaan!

Sitten saat pitää sormuksen! vastasi August auliisti.

Mutta Edevart näytti kuitenkin pitävän toverinsa kihlausta hiukan epävarmana. Heidän ollessaan lennätintoimistossa hän kysyi hiljaa, eikö ollut parempi jättää sähkösanoman lähettäminen huomiseen? Vai miltä sinusta itsestäsi tuntuu? hän lisäsi, peläten loukkaavansa miestä, joka oli purjehtinut maailman ympäri.

Ei, nyt minä ostan sen veneen! vastasi August jyrkästi. Kuulithan sinä, mitä tyttö lupasi!

Mutta miten minä pääsen kotiin?

Höyrylaivalla, vastasi August. Hän tuhrasi pilalle monta lomaketta, sai sähkösanoman vihdoinkin valmiiksi ja lähetti sen, vastaus maksettu. Hän oli nyt jonkin verran selvinnyt.

Lähdetäänkö nyt sitten veneelle ja rupeaako August levolle, nukkumaan? Ei, tuhatkertaa ei! Hän on vapaa mies, hän on itse aikansa määrääjä, ja hänellä on rahoja taskussaan. Eipä silti, että hän olisi aikonut sirotella rikkauttaan ympärilleenkään ja ostaa hyödyttömiä tavaroita, mutta hän halusi esimerkiksi hankkia mustan verkatakin, jota saattaisi käyttää sulhastakkinaan, ja kauan hän oli kaivannut revolveriakin —

Mikä se on? kysyi Edevart.

Etkö sinä tiedä? Sillä ammutaan. Pistooli.

Eikö pyssy olisi parempi? Mistäpä minä tiedän.

Ei ole. Se ei mahdu taskuun. Olisipahan minulla pöytäveitsen asemesta vain ollut revolveri, niin olisit nähnyt! August selitti vielä, mitä kaikkea muuta hän tarvitsi: Kellonperistä oli kultaus kulunut pois, ulkomailla ei vähäpätöisinkään kapteeni eikä perämies käyttäisi semmoisia — pois ne ja uudet tilalle. Hän tahtoi näyttää Mattealle, mikä hän oli miehiään! Jossakin kaupassa hän oli vielä huomannut hanurin, jossa oli kaksi riviä näppäimiä ja paksut silkkilenkit, vallan erinomaisen pelin, joka häntä miellytti.

Mutta osaatko sinä soittaa? kysyi Edevart.

August vastasi paremmuutensa tietäen: Niin, mitäs luulet?

Edevart ei uskonut, hän epäili. Mutta oli se sentään mies tuo August, jos vielä osaisi soittaakin!

Edevart ei aikonut ostaa niin muhkeita kapineita kuin hänen toverinsa oli luetellut, mutta oli hänkin suunnitellut, mitä hankkisi: monivärisen paidan, jossa oli rinnassa punonnaisia, lakin, jossa kiiltonahkainen lippa. Jos nimittäin kannatti. Kummallekin sisarelle täytyi ostaa hamekangas, pikkusiskojen oli tapana kiittää kädestä, kun saivat jotakin, kainoudesta sanattomina.

Kun Edevart oli illalla mennyt makuulle, tuli Augustkin veneeseen ja ryömi hänkin purjeen alle. Hän oli kuin olikin ostanut sekä hanurin että kultaiset kellonperät, ja Edevartille hän tarjosi sikarin täydestä laatikosta.

Ostitko takin? kysyi Edevart.

August löi huudahtaen polveensa. Se unohtui! Niin, niin, mutta ehtiihän sen vielä huomennakin. Muuten nämä olivat kurjat markkinat siihen verraten, mihin hän oli tottunut, mistään ei voinut saada revolveria.

Aamulla August meni maihin sanoen lähtevänsä ostamaan takkia ja sitten palaavansa takaisin, sillä oli viimeinen markkinapäivä. Hyvä. Edevart odotti, mutta Augustia ei kuulunut. Edevart odotti puoleenpäivään asti, sitten hänkin meni maihin ja lähti kuljeskelemaan paikasta toiseen. Hän pysähtyi kuten tavallisestikin kellojuutalaisen kohdalle.

Mistä sinä olet? kysyi Papst.

Edevart selitti.

Kenen poika olet?

Edevart mainitsi vanhempansa, mutta Papst ei tuntenut heitä. Hän kyseli, mitä poika täällä teki, kuinka vanha hän oli, mikä hänen nimensä oli, aikoiko hän talvella lähteä Lofooteille, ja Edevart vastaili ja selitteli. Kysyttyään kysyttävänsä Papst kääntyi toisten puoleen.

Augustia ei näkynyt missään. Edevart meni Mattean ravintolaan, August oli ollut siellä tänään kahdesti, mutta oli taas lähtenyt tiehensä, oli ollut kovin hienona, ihka uusi musta verkatakki oli hänellä ollut ja kultavitjat, niin tyttö kertoi. Edevart odotti toveriaan ravintolassa hyvän aikaa, mutta lähti sitten jälleen tiehensä.

Kauppiaat olivat nyt touhussa kokoillessaan myymättä jääneitä tavaroitaan ja valmistautuessaan kotimatkalle. He olisivat antaneet Edevartille lukemattomia tavaroita pilahinnasta, kaulaliinan, silat ja pitkävartisen piipun. Tule katsomaan, ennen kuin pakkaan ne kokoon, ole hyvä! Tässä on ensi luokan partaveitsi, sitä näyt tarvitsevan, saat sen millä hinnalla vain tahdot, melkein ilmaiseksi! Edevartin poskiin oli alkanut nousta sakeaan maitohaivenia ja hän osti partaveitsen, mutta punastui samassa ja häpesi kovin.