PAN

Kirj.

Knut Hamsun

Suom. Joel Lehtonen

Yrjö Weilin, Helsinki, 1907.

Vihtori Kososen Kirjapaino, Helsinki.

LUUTNANTTI TUOMAS GLAHNIN PAPEREJA

I.

Näinä päivinä olen minä paljon ajatellut Ruijan kesän ikuista päivää. Tässä istun ja ajattelen sitä ja majaa, jossa asuin, ja majan takaista metsää, ja sitten rupean kirjoittelemaan jotain aikani kuluksi ja huvikseni. Aika on niin pitkä, minä en tahdo sitä saada menemään niin pian kuin tahtoisin, vaikka en surekaan mitään ja vaikka vietän mitä iloisinta elämää. Olen tyytyväinen kaikkeen, ja kolmikymmenvuotinen ikäni ei ole ikä eikä mikään; eräänä päivänä sain minä tässä pari linnun höyhentä kaukaa, eräältä ihmiseltä, joka ei ollut niitä velvollinen antamaan minulle, mutta kaksi vihreää höyhentä kruunatussa postipaperiarkissa, suulakalla suljetussa. Minua huvittikin nähdä noita kahta niin helvetillisen vihreätä linnun höyhentä. Eikä minulla muuten ole mitään muuta vaivaa kuin silloin tällöin luuvalo vasemmassa jalassani vanhan pyssyn haavan vuoksi, mikä jo kauan sitten parani.

Minä muistan, että kaksi vuotta sitten kului aika hyvin pian, suunnattomasti pikemmin kuin nyt, kokonainen kesä meni ennenkuin sitä huomasinkaan. Kaksi vuotta sitten, v. 1855, minä tuumin kirjoittaa siitä huvikseni, satuin vaiheisiin, tai ehkä näin unta. Nyt olen unohtanut niin monta seikkaa siitä ajasta, sillä tuskin olen sitä senjälkeen ajatellutkaan; mutta minä muistan, että yöt olivat hyvin valoisat. Moni asia tuntui myös niin nurin kuriselta, vuodessa oli kaksitoista kuukautta, mutta yö tuli päiväksi, eikä taivaalla ollut niin tähteä. Ja ihmiset, joita tapasin, olivat niin merkillisiä ja toisen luonteisia kuin ne, joita ennestään tunsin; yksi ainoa yö voi ponnahuttaa heidät täyteen ihanuuteensa, kypsiksi ja täyskasvuisiksi. Se ei ollut mitään velhomaista, mutta en ollut sellaista ennen nähnyt. En ollut.

Suuressa, valkeaksi maalatussa talossa meren rannalla kohtasin minä ihmisen, joka vähän aikaa askaroitti ajatuksiani. Minä en muista häntä tarkoin enää, nyt, ehkäpä olen hänet jo unohtanut; mutta minä ajattelen sitävastoin kaikkea muuta sen aikuista, vesilintujen kirkunaa, eränkäyntiäni, öitäni, kesän monia lämpöisiä hetkiä; muuten, minähän tutustuin häneen vain onnen oikusta ja ilman sitä ei hän olisi ajatuksissani asunut hetkeäkään.

Majaltani näkyi sellainen sarja saaria ja luotoja ja kareja, pilkahdus merta, pari sinertävää tunturin huippua, ja majan takana oli metsä, määrätön metsä. Riemulla, kiitoksella minut täytti juurien ja lehväin tuoksu ja mäntyjen lihaisa sauhu, joka muistuttaa luunytimen hajua; vasta metsässä mieleni ihan rauhoittui, sen täytti levollisuus ja uhkea voima. Päivän toisensa jälkeen kulutin minä vain harjanteilla harhaten, Aesopus vieressäni, enkä toivonut mitään muuta kuin yhä vain saada kulkea siellä päivä päivältä, vaikka lumi ja sulava sohju vielä melkein kattoi maan. Ainoana toverinani oli Aesopus; nyt on minulla Cora, mutta silloin oli minulla Aesopus, koirani, jonka minä sittemmin ammuin.

Usein iltaisin, kun minä palasin kotiin majaani eräretkeltä, saattoi mieluisa kodikkuuden tunne tulvehtia minussa läpi luiden ja ytimien, jopa liikuttaa sisimpäni rakkaasti värähtelemään, ja astellessani minä tarinoin Aesopuksen kanssa oivasta olostamme. Kas niin, nyt me sytytämme tulen ja paistamme itsellemme linnun tässä tulisijassa, sanoin minä, mitäs siitä arvelet? Ja kun nuo askareet oli tehty ja me aterioineet, pujahti Aesopus paikalleen tulisijan taa, mutta minä sytytin piippuni ja heittäydyin telttavuoteelle hetkeksi ja kuuntelin metsän kuollutta suhinaa. Kulki hieno viima ilmassa, tuuli oli alaalle majalle päin ja minä saatoin selvään kuulla teirilinnun kuherruksen kaukaa harjulta. Hiiskausta ei muuten kuulunut.

Ja monasti minä nukahdin siihen makuusijalleni, täysissä tamineissa, juuri päivän puvussani, enkä herännyt ennenkuin vesilinnut alkoivat huutaa. Kun minä silloin katsoin ulos akkunasta, näkyivät hämärästi kauppapaikan suuret, valkeat rakennukset, Sirilundin laiturit, ryytipuoti, josta minä ostin leipäni, ja minä viruin yhä hetken sijallani kummastellen sitä, että minä olin täällä jossakin majassa, Ruijassa, metsän palteella.

Sitten oikoi Aesopus pitkää hoikkaa ruumistaan tulisijan luona, sen kaulanauha kilahteli, se haukotteli ja viuhutti häntäänsä ja minä hypähdin jalkeille tämän kolmi-, nelituntisen unen jälkeen täysin virkistyneenä ja uhkuen riemua kaikesta, kaikesta.

Niin kului monen moni yö.

II.

Satakoon tai tuulkoon, se ei vaikuta asiaan, usein saattaa pieni ilo vallata ihmisen sadepäivinä ja johdattaa hänet yksinäisyyden onneen. Silloin asettuu jonnekin seisomaan ja katsoo suoraan eteensä, hymyilee hiljaa silloin tällöin ja katselee ympärilleen. Mitä ajattelee silloin? Kirkasta ruutua akkunassa, auringon sädettä ruudussa, näköalaa pienelle purolle tai ehkä jollekin taivaan siniselle palteelle. Muuta ei tarvita.

Toisin ajoin taas eivät harvinaiset tapahtumatkaan jaksa riipaista ihmistä tasaisesta ja köyhästä tunnelmasta; tanssisalin pyörteessäkin saattaa istua kylmänä, välinpitämättömänä ja tuntematta vaikutusta. Sillä ihmisen sisäinen olemushan on kunkin surun ja ilon lähde.

Muistan erään päivän. Olin tullut alas rannalle, sade yllätti minut, ja minä menin avoimeen venevajaan ja istuin sinne sateen ajaksi. Hyräilin hiljaa, mutta ilotta ja halutta, vain kuluttaakseni aikaani. Aesopus oli mukana, se kapsahti istualleen kuuntelemaan, minä herkeän hyräilemästä ja kuuntelen minäkin; kuuluu ääniä ulkoa, ihmisiä tulee. Sattuma, hyvin tavallinen sattuma! Seurue, kaksi herraa ja neiti, tuli päätä pahkaa luokseni. Huusivat nauraen toisilleen:

"Joutuin! Täällä saamme suojaa sen aikaa!"

Minä nousin paikaltani.

Toisella herralla oli valkea, kiilloittamaton paidanrinta, jonka sade päällepäätteeksi oli liottanut riippumaan pusseina; märässä paidanrinnassa oli timanttihaka. Jalassa oli hänellä pitkät, suipot kengät, jotka näyttivät hieman keikarimaisilta. Minä tervehdin miestä, hän oli herra Mack, kauppias, minä muistin tutustuneeni häneen ryytipuodissa, jossa olin ostamassa leipää. Olipa hän kutsunut minua käymään perheessäänkin, mutta en ollut käynyt heillä vielä.

"Ah, tuttujahan täällä on!" sanoi hän kun huomasi minut. "Me olimme menossa myllylle, täytyi kääntyä takaisin. Mainio ilma, vai mitä? Mutta milloinkas te tulette Sirilundiin, hra luutnantti?" Hän esitteli minut tuolle pienelle mustapartaiselle herralle, joka oli heidän kanssaan, tohtorille, joka asui apupitäjän kirkolla.

Neiti nosti harson nenälleen ja rupesi hiljaa rupattelemaan Aesopukselle. Silmääni pisti hänen jakkunsa, vuorista ja napinlävistä huomasin, että se oli värjäytetty. Herra Mack esitteli myös hänet, hän oli hänen tyttärensä, nimeltä Edvarda.

Edvarda katsahti minuun harson läpi, sitten kuiskutteli hän yhä koiralle ja luki sen kaulanauhasta:

— Vai niin, sinä olet Aesopus… Tohtori, mikä Aesopus oli? Minä en muista muuta kuin että hän kirjoitti satuja. Eikö hän ollut frygialainen? Ei, en minä tiedä.

Lapsi, koulutyttö. Minä katselin häntä, hän oli pitkä, mutta muotopuoli, noin viisi-, kuusitoistavuotias, pitkät, tummanveriset, hansikattomat kädet. Hän oli ehkä tänä iltapäivänä katsonut jostain leksikosta Aesopusta, saadakseen siitä selkoa.

Herra Mack kysyi metsäretkiäni. Mitä ammuin enimmin? Minä saisin koska tahansa lainata yhden hänen veneistään, ei muuta kuin ilmoittaisin. Tohtori ei puhunut sanaakaan. Kun seurue lähti, huomasin että tohtori ontui hieman ja käytti keppiä.

Vaelsin kotiin, yhtä tyhjätunnelmaisena kuin ennenkin ja haluttomuutta hyräillen. Tämä kohtaus venevajassa ei vaikuttanut mieleeni ottaen eikä antaen; eniten koko seikasta jäi muistooni hra Mackin likomärkä paidanrinta, jossa oli timanttihaka, sekin märkä ja kiilloton.

III.

Oli majani kylellä kivi, korkea, harmaa kivi. Näytti kuten se olisi ollut ystävällismielinen minulle, kuten olisi se nähnyt minut, kun vaelsin kotiin, kuten olisi se tuntenut minut. Suuntasin kernaasti kulkuni tämän kiven ohi kun läksin ulos aamuisin ja tuntui kuin olisin lähtiessäni jättänyt siihen hyvän ystävän, joka kaivaten odotteli milloin minä palaisin.

Ja metsän harjanteilla alkoi metsästys. Milloin sain ammutuksi jotain, milloin en…

Saarten takana lepäsi meri raskaassa rauhassaan. Seisoin ja katselin sitä monasti selänteiltä, korkealta ilmoisilta ylhäisyyksiltä; tyyninä päivinä seisoivat laivat melkein paikallaan, voi nähdä saman purjeen kolme päivää, pienenä ja valkeana kuin kalatiira veden kalvolla. Mutta kumpa tuuli keikahti, voivat etäiset tunturit aivan kuin haihtua, tuli rajusää, lounasmyrsky, näytelmä, jota minä katselin. Kaikki oli pelkkää sauhua, maa ja taivas sekaantuivat yhteen, meri myllersi vääntelevässä tuulentanssissa, loitsi silmiini miehiä, hevosia ja revittyjä lippuja. Minä seisoin suojassa kallion kamaran alla ja ajattelin kaikellaista, minun sieluni oli jännityksessä. Jumala ties, ajattelin, minkä todistajana minä olen tänään, ja miksi meri aukaisee sylinsä silmäini edessä? Ehkäpä näen minä tänään maan aivojen sisuksen, kuinka niissä työ käy, kuinka niissä kiehuu! Aesopus oli levoton, silloin tällöin kohotti se turpaansa ilmaan ja vainusi, säästä sairaana, jalat surkeasti vavisten; kun minä en sille puhellut, paneutui se maata jalkojeni väliin ja tuijotti kuten minäkin merelle. Ja ei huutoa, ei ihmissanaa mistään, ei mitään, vain raskas suhina pääni ympärillä. Tuolla oli kari merellä kaukana; se oli yksinäinen; kun vesi huojuili sitä vasten, ponnistelihe se ylös kuin hourupäinen ruuvi, ei, kuten meren jumala, se rynnistihe märkänä kohti ilmaa ja katseli yli maailman päristellen niin että hiukset ja parta harrottivat kuin pyörä päänsä ympärillä. Sitten sukelsi se maininkeihin jälleen.

Ja parhaassa myrskyssä pyrki pieni nokimusta höyry rantaan…

Kun minä iltapäivällä menin alas laiturille, oli se pieni nokimusta höyry tullut satamaan; se oli postihöyry. Paljon ihmisiä oli rannalla katselemassa tuota harvinaista vierasta, minä havaitsin, että kaikilla poikkeuksetta oli siniset silmät, miten erilaisia he muuten olivatkin. Nuori tyttö, valkea villahuivi päässä seisoi jonkun matkaa muista; hänen tukkansa oli hyvin tumma ja valkea liina paistoi räikeästi tummaa tukkaa vasten. Hän katseli uteliaasti minua, nahkaisia pukimiani, kivääriäni; kun minä juttelin hänelle, tuli hän hämilleen ja kääntyi katsomaan poispäin. Minä sanoin: Sinun pitäisi aina käyttää tuota valkeaa huivia, se somistaa sinua. Samassa lyöttäytyi hänen luokseen vankka jäseninen mies, yllään islantilaisjakku, hän sanoi naista Eevaksi. Hän oli tiettävästi hänen tyttärensä. Minä tunsin tuon vankkajäsenisen miehen, se oli seppä, paikkakunnan seppä. Hän oli tässä muudanna päivänä pannut uuden säkenpuikon yhteen minun pyssyyni…

Ja sade ja tuuli tekivät työtään ja sulattivat kaiken lumen. Jonkun päivän kulki rauhaton ja kylmä tunnelma yli maan, lahot oksat natisivat ja varikset kokoontuivat parviin raakkumaan. Sitä ei kestänyt kauan, aurinko oli lähellä, eräänä aamuna nousi se metsän takaa. Kun aurinko saapuu, karmii minun suloisesti selkäpiitäni, koko ruumistani; äänettömästi riemuiten nakkaan minä pyssyn olalleni.

IV.

Tähän aikaan en ollut pulassa metsänriistasta, minä ammuin mitä halusin, jänistä, teirtä, riekkoa ja kun minä satuin osumaan alas rannikolle ja tulin jonkun vesilinnun lähitteille, ammuin minä senkin. Ne olivat hyviä aikoja, päivät tulivat pitemmiksi ja ilma kirkkaammaksi, minä varustauduin kahden päivän erälle ja kulin aina tuntureille, tunturien huipuille, minä tapasin porolappalaisia ja sain juustoa heiltä, pieniä, rasvaisia juustoja, joilla oli ryytimäinen maku. Kävin siellä monta kertaa. Kun minä palasin kotiin, ammuin aina matkalla linnun tai pari ja pistin laukkuuni. Minä istuuduin ja kytkin Aesopuksen ketjuunsa. Peninkulman alapuolellani näkyi meri; kallion kylet olivat märät ja mustat vedestä, joka lirisi niitä pitkin, tippui ja lirisi ainaisin hiljaisen vienoin sävelin. Nämä vienot sävelet kaukaisessa tunturin helmassa kuluttivat monta hetkeäni kun siinä istuin ja katselin ympärilleni. Nyt lirisi tämä vieno, loputon sävel täällä yksinäisyydessään, ajattelin, eikä kukaan kuule sitä eikä kukaan ajattele sitä, mutta kuitenkin lirisee se täällä itsekseen alati vain, alati vain! Ja minun mielestäni ei tunturiseutu enää ollut aivan autio kun minä kuulin tämän lirinän. Tuon tuostakin tapahtui jotain: ukkonen täristi tannerta, kallionlohkare irtautui ja syöksyi alas mereen, jättäen jälkeensä kivisauhuisen uran; samassa käänsi Aesopus kuononsa tuuleen ja vainuskeli kummissaan käryistä ilmaa, jonka syntyä se ei ymmärtänyt. Kun sohjuvesi oli uurtanut railoja kallioon, jaksoi yksi ainoa laukaus, jopa kova huutokin irroittaa ison kivimöykyn paikaltaan ja kiikauttaa sen vyörymään…

Tunti kului, ehkä enemmänkin, aika meni niin pian. Minä päästin Aesopuksen irti, heitin laukun Olalleni ja läksin kotiin päin. Alkoi hämärtää. Alaalla metsässä osuin sattumalta vanhalle, tutulle polulleni, kaidalle, kummallisesti mutkittelevalle polun nauhaiselle. Minä noudatin sen jokaista mutkaa, enkä hätäillyt, ei ollut kiirettä, ei kukaan odottanut minua kotona; vapaana kuin valtias astelin minä siellä ja kuleksin rauhallisessa metsässä aivan niin hiljaa kuin tahdoin. Kaikki linnut vaikenivat, vain teiri kaukana soitti se soitti aina.

Minä tulin metsän kätköstä ja näin kaksi ihmistä edessäni, kaksi kävelijää, minä saavutin heidät, toinen oli neiti Edvarda, minä tunsin hänet ja tervehdin; tohtori oli myös kanssa. Minun oli näytettävä heille pyssyäni, he katselivat kompassiani, laukkuani; minä kutsuin heitä käymään majassani ja he lupasivat kyllä kerran tulla.

Ehtoo oli ehtinyt. Minä menin kotiin ja sytytin tulen, paistoin linnun ja aterioin. Huomenna tuli päivä jälleen…

Hiljaista, äänetöntä kaikki. Minä lojun iltahämyssä vuoteellani ja katselen ulos akkunasta, satuinen loiste lepäili siihen aikaan yli maiden ja metsien, aurinko oli laskenut ja värittänyt ilmanrannan mehuisella, punaisella valolla, joka lepäsi liikkumatta kuin öljy. Taivas oli ylt'yleensä selkeä ja puhdas, minä tuijotin tuohon kirkkauden mereen ja minusta oli kuin olisin maannut kasvoista kasvoihin maailman pohjaa vasten ja kuten sydämeni olisi hartaasti sykkinyt tätä paljasta pohjaa vasten ja viihtynyt kotoisesti siellä. Jumala ties, ajattelin itsekseni, miksi ilman ranta pukeutuu kullankellervään ja kultaan tänä iltana, ehkäpä on juhlat maailmalla, suuremmoiset juhlat, soitto tähdistä ja veneretki pitkin virtoja. Siltä näyttää! Ja minä ummistin silmäni ja olin mukana tällä veneretkellä ja aatos aatoksen jälkeen liukui aivojeni läpi…

Niin kului monikin päivä.

Minä vaeltelin kaikkialla ja katselin miten lumi muuttui vedeksi ja miten jäät irtautuivat. Monena päivänä en ampunut panoksiakaan pyssystäni, kun minulla jo oli kylliksi ruokaa majassani, minä vain maleksin maita mantereita vapaudessani ja annoin ajan kulua. Kunne kulinkin, kaikkialla oli yhtä paljon nähtävää ja kuultavaa, kaikki muuttui päivä päivältä hieman, pajut ja katajatkin odottivat kevättä. Menin esimerkiksi alas myllylle, se oli vielä jään kytkeissä; mutta tanner sen ympärillä oli monina Herran vuosina tallattu ja siitä näki, että ihmiset olivat tulleet sinne elosäkit selässä ja saaneet ne jauhetuiksi. Minä kulin kuin ihmisten parissa siellä, seiniin oli kaiverrettu myös paljon kirjaimia ja vuosilukuja.

No niin.

V.

Kirjoittaisinkohan vielä? Mitäpä siitä lie. Voin vähän huvikseni ja ajan kuluksi kertomalla, miten kevät tuli kaksi vuotta sitten ja miltä maa näytti. Maa ja meri alkoi hieman lemahtaa, lemahti imelähköltä rikkikäryltä entisistä lehdistä, jotka mätänivät metsissä, ja harakat lensivät risuja kulettaen ja tekivät pesiään. Kului vielä pari päivää ja purot paisuivat ja alkoivat kuohua, silloin tällöin lenteli joku nokkosperho ja kalastajat palasivat pyydyksiltään. Kauppiaan kaksi alusta tuli täydessä kalalastissa ja ne ankkuroivat kuivauspaikkojen ääreen; alkoi yhtäkkiä elämä ja liike suurimmalla saarella, missä kaloja kuivattiin. Minä näin kaiken sen akkunastani.

Mutta majalle ei häly yltänyt, minä olin ja elin yksin. Silloin tällöin kulki joku ohitse, minä näin Eevan, sepän tyttären, hänen nenäänsä oli tullut pari teirenpilkkua.

"Minnekä sinä menet?" kysyin minä.

"Puita hakemaan", vastasi hän hiljaa. Hänellä oli kädessä nuora puun kantamista varten ja hänellä oli se valkea huivi päässään. Minä katsoin miten hän meni, mutta hän ei katsonut taakseen.

Moneen päivään en sitten nähnyt ketään.

Kevät tunkihe tulla, ja metsä kuunteli; kovin hupaisa oli katsella rastaita, jotka istuivat puiden latvoissa ja tuijottivat aurinkoon ja kirkuivat; joskus olin jalkeilla jo kahden ajoissa aamulla ehtiäkseni siihen riemun tunnelmaan, joka remahti linnuista ja eläimistä auringon noustessa.

Kevät oli kai minullekin tullut ja vereni jyskytti joskus kuin anturoilla astuen. Istuin majassani ja tuumin tarkastella vapojani ja onkiani, mutta minä en pannut niin rikkaa ristiin tehdäkseni mitään, iloinen ja outo levottomuus tulvehti sydämessäni. Sitten kavahti Aesopus yhtäkkiä ylös, seisoi liikkumatta, jäykin jaloin ja haukahti. Majaa läheni ihmisiä, ripeästi tempasin hatun päästäni ja kuulin jo neiti Edvardan äänen ovelta. Ystävällisesti ja vaatimattomasti tulivat hän ja tohtori käymään luonani niinkuin olivat sanoneet.

"Kyllä, hän on kotona", kuulin minä neiti Edvardan sanovan. Ja hän tuli luo ja ojensi minulle aivan tyttömäisesti kätensä. "Me oltiin täällä eilenkin, mutta Te ette olleet silloin kotona", selitti hän.

Hän istuutui telttasänkyyni, peitolle ja katseli majaa; tohtori istuutui minun viereeni pitkälle penkille. Me puhelimme keskenämme, me juttelimme oikein innokkaasti, minä selitin heille muun muassa mitä eläimiä metsässä oli mitä riistaa en enää saisi ampua, kun se oli rauhoitettua. Nyt oli teiri rauhoitettu.

Tohtori ei nytkään puhunut monta sanaa; mutta kun hän huomasi ruutisarveni, jossa oli Panin kuva, rupesi hän selittelemään Pan-myyttiä.

"Mutta", sanoi Edvarda yhtäkkiä, "milläs Te elätte, kun kerran kaikki riista on rauhoitettua?"

"Kalalla", vastasin minä. "Enimmäkseen kalalla. Aina minä saan sen verran, että syömään pääsen."

"Mutta Tehän voitte tulla meille syömään", sanoi hän. "Viime vuonna oli täällä eräs englantilainen, jolla oli Teidän majanne, hänkin tuli meille usein syömään."

Edvarda katsoi minuun ja minä häneen. Minä tunsin tässä silmänräpäyksessä sydämeni liikahtavan kuin pienestä ystäväntervehdyksestä. Johtui keväästä ja kirkkaasta päivästä, minä olen sitä sittemmin tuuminut. Sitä paitse ihmettelin hänen kaarevia kulmakarvojaan.

Hän virkkoi jonkun sanan minun asumuksestani. Minä olin ehtinyt ripustaa seinät täyteen jos jonkinlaisia nahkoja ja linnun siipiä, maja muistutti sisältäpäin karvettunutta karhun pesää. Siihen hän mieltyi. "Niin, karhunpesä tämä on", sanoi hän.

Minulla ei ollut antaa vieraille mitään, jota he ehkä olisivat halunneet, minä tuumiskelin ja esitin, että paistaisin pilanpäin linnun; he saisivat syödä sitä eränkävijän tapaan, sormillaan. Se voisi vähän hauskuttaa.

Ja minä paistoin linnun.

Edvarda kertoi englantilaisesta. Hän oli vanha ja omituinen mies, hän puheli ääneen itseksensä. Hän oli katolilainen ja ihka aina sillä oli taskussa pieni rukouskirja, jossa oli mustat ja punaiset kirjaimet.

"Kai hän siis oli irlantilainen?" kysyi tohtori.

"Oliko hän irlantilainen?"

"Eiköpä, koska hän oli katolilainen?"

Edvarda punastui, hän sammalteli ja katseli muualle.

"No, niin, ehkäpä hän oli irlantilainen."

Samassa muuttui hän raukeamieliseksi. Minua rupesi hän niin säälittämään ja minä tahdoin hyvittää häntä, minä sanoin:

"Ei, tietysti Te olette oikeassa, että hän oli englantilainen. Irlantilaiset eivät matkustele Norjassa."

Me päätimme lähteä kerran soutelemaan ja katsomaan kalankuivauspaikkaa…

Kun minä olin saattanut vieraita vähän matkaa, tulin minä takaisin ja asetuin askartelemaan kalastusvehkeitteni kimpussa. Haavini oli ollut naulassa oven pielessä ja monta silmää oli pilautunut ruosteesta; minä teroitin muutamia koukkuja, punoin ne kiinni ja tarkastin tapsit. Miten kehnosti työ sujui tänään! Asiaan kuulumattomia ajatuksia vilisi päässäni, mieleeni juolahti että olin tehnyt tuhmasti kun annoin Edvarda neidin istua koko ajan telttalavitsalla, pyytämättä häntä sen sijaan istumaan penkille. Minä näin yhtäkkiä sielussani hänen ruskeat kasvonsa ja ruskean kaulansa; esiliinan oli hän sitonut hieman alas vatsalle tehdäkseen vyöhyensä pitkäksi, muodin mukaan; hänen peukalonsa puhdas neitsytmäisyys hellytti minua, aivan kuten hellytti minua, ja rystyen pari poimua olivat pelkkää suopeutta. Hänellä oli suuri, hiiluva suu.

Nousin paikaltani, avasin oven ja kuuntelin ulkoilmaan. En kuullut mitään eikä minulla ollut mitään kuuntelemistakaan. Panin oven kiinni jälleen; Aesopus tuli makuupaikaltaan ja näki levottomuuteni. Juohtui mieleeni, että pitäisi juosta neiti Edvardan jälestä ja pyytää häneltä hiukan silkkirihmaa korjatakseni haaviani; se ei ollut tekosyy, minä voin näyttää hänelle haavia ja sen ruostuneita silmiä. Olin jo ehtinyt ulos ovesta, mutta silloin muistin, että minulla oli silkkirihmaa itselläni, perhoskirjassani, enemmän kuin tarvitsinkaan. Ja minä menin hiljaa ja apeana jälleen sisään, kun minulla oli silkkirihmaa itselläni.

Vieras ilmanhenkäys leyhähti vastaani majasta, kun astuin sisään, tuntui kuin en olisikaan siellä ollut yksin enää.

VI.

Muudan mies kysyi minulta, enkö ampunutkaan enää: hän ei ollut kuullut harjanteilta laukausta pyssystäni, vaikka oli liikkunut lahdella kalalla kaksi päivää. En, minä en ollut ampunut, minä pysyttelin majassani kotona, kunnes minulla ei ollut enää lainkaan ruokaa.

Kolmantena päivänä menin metsälle. Metsä vihersi hiukan, kävi tuoksu maasta ja puista, valkokukka pilkisteli jo vihreänä jäisen sammalen sisästä. Pääni oli täynnä mietteitä ja minä istahdin usein. Kolmeen päivään en ollut nähnyt kuin yhden ainoan ihmisen, sen kalastajan, jonka tapasin eilen; minä ajattelin: ehkäpä tapaan jonkun tänä iltana, kun menen kotiin, metsän palteella, missä tapasin tohtorin ja Edvarda neidin viimeksi. He saattavat olla siellä jälleen kävelemässä, ehkä tai ei. Mutta miksikä ajattelin minä juuri näitä kahta? Minä ammuin pari riekkoa ja valmistin toisesta heti ruuan; sitten kytkin minä Aesopuksen.

Aterioidessani lojuin kuivalla tantereella. Hiljaisuus oli maailmassa, vain tuuli lempeästi suhahti ja lintu siellä täällä äänteli. Lojuin ja katselin oksia, jotka keinuivat hiljaa tuulen leyhkässä, tuuli hentoinen oli puuhassaan ja kuletti siitinpölyä oksalta oksalle ja täytti jokaisen puhtaan tiehyen; metsä henki hurmiossa. Vihreä lehtimato, mittarimato, vaeltelee vaeltelemistaan pitkin oksaa, vaeltelee pysähtymättä ikäänkuin ei se voisi levätä. Se tuskin näkee mitään, vaikka sillä on silmät, usein tököttää se ihan pystyssä ja tunnustelee ilmasta jotain tukea; se on näköjään kuin vihreä langan pätkä, mikä ompelee ompelusta hitain pistoksin pitkin oksaa. Illaksi se ehkä ehtii matkan määrään.

Yhä hiljaista. Nousen paikaltani ja lähden kulkemaan, istahdan ja nousen taas; kello on noin neljä; kun kello tulee kuusi menen minä kotiinpäin näkemään tapaanko ketään. Minulla on vielä kaksi tuntia aikaa, ja minä olen jo hieman levoton ja suin kanervia ja sammalta vaatteistani. Minä tunnen kulkupaikkani, puut ja kivet ovat siellä yksinäisinä kuten ennenkin, lehdet kahisevat jaloissani. Yksisävyinen suhina ja tutut puut ja kivet kiehtovat minua kovasti, minut täyttää merkillinen kiitollisuuden tunne, minä rakastan kaikkea. Minä otan maasta risuoksan ja pidän sitä kädessäni ja katselen sitä, istuessani ja aprikoidessani tuumiani, oksa on melkein mädännyt, sen kaarna kehno, synnyttää kumman tunteen, sääli varistaa sydäntäni. Ja kun minä nousen lähteäkseni, en minä heitä oksaa etäälle, vaan asetan sen maahan ja seison ja pidän siitä; viimein katson sitä viime kertaa vesissä silmin, kun jätän sen sinne yksin.

Ja kello tulee viisi. Aurinko näyttää minulle ajan väärin, minä olen kulkenut läntiseen koko päivän ja olen ehkä ehtinyt puoli tuntia edelle majani auringonmerkeistä. Kaiken tämän otan minä huomioon; mutta kuitenkin on minulla tunti aikaa kello kuuteen, siksi nousen minä ja kulen taas kappaleen matkaa.

Ja lehdet kahisevat jalkojeni alla. Niin kuluu tunnin aika.

Näen alapuolellani pienen joen ja sen pienen myllyn, joka on ollut talven jään kytkyissä, ja minä seisatun; mylly jauhaa, sen hurina herättää minut, minä töksähdän ihan äkkiä paikalleni. Olen liian myöhään ulkosalla! sanon minä ääneen. Tuska riipaisee läpi ruumiini, minä käännyn silmänräpäyksessä takaisin ja alan kulkea kotiin ja koko ajan tiedän minä olevani liian myöhään ulkosalla. Minä alan astella rivakammin, alan juosta; Aesopus tajuaa, että jokin lie kyseissä, se kiskoo hihnaa, vie minua muassaan, se haukkuu ja sillä on kiire. Kuivat lehdet ryöppyvät ympärillämme. Mutta kun me tulemme alas metsän laitaan, ei siellä ollut ketään, ei ketään, kaikki äänetöntä, ei ollut ketään.

Täällä ei ole ketään! sanon minä. Ja enkähän minä ollut muuta odottanutkaan.

En seisoskellut kauan, vaan läksin liikkeelle ajatusteni ajamana, majani ohi, alas Sirilundiin, Aesopus mukana, laukkuineni ja pyssyineni, kaikkine kamppeineni.

Herra Mack otti minut vastaan kovin ystävällisesti ja pyysi minua heille illaksi.

VII.

Minä luulen, että kykenen hieman näkemään niiden ihmisten sieluihin, jotka liikkuvat ympäristössäni; ehkä luulen väärin. Niin, kun minä olen hyvällä päällä, tuntuu minusta kuin näkisin hyvin syvälle toisten sieluihin, vaikken olekaan mikään älyniekka. Istutaan jossain seurassa, muutamia miehiä, muutamia naisia ja minä tunnen näkeväni mitä näiden ihmisten sisimmässä liikehtii ja mitä he tuumivat minusta. Minä ajattelen jotain merkitsevän joka pilkahdukseen, mikä välkähtää heidän silmistään; joskus nousee veri heidän poskiinsa ja punaa ne, toisin ajoin näyttää kuin ne katselisivat toisaalle ja pitäisivät kuitenkin minua syrjästä silmällä. Siinä näen istuessani kaiken tuon eikä kukaan aavista, että minä näen joka sielun pohjaan. Monta vuotta olen luullut voivani nähdä kaikkien ihmisten sieluihin. Ehkä luulen väärin…

Olin koko illan herra Mackin luona. Samantekevä jos olisin lähtenyt pois kohta, minua ei huvittanut istuskella siellä; mutta enkö ollut tullutkin juuri siksi että aatokseni ajoivat minut tänne? Ja voinko siis lähteä heti tieheni? Me pelasimme vistiä ja joimme totia ruuan päälle, minä istuin selin huoneen keskustaan ja painoin pääni kumaraan; takanani liikkui Edvarda edestakaisin huoneesta huoneeseen. Tohtori oli matkustanut kotiin.

Herra Mack näytteli minulle uusien lamppujensa rakennetta, ensimäisten pohjolaan ehtineiden parafiinilamppujen, loistokappaleiden, joilla oli raskaat lyijyjalat, hän sytytti ne itse joka ilta, ettei vain onnettomuutta sattuisi. Hän puheli pari kertaa isoisästään, konsulista: minun isoisäni, konsuli Mack sai tämän hakasen Kaarle Juhanan omasta kädestä, sanoi hän näyttäen sormellaan timanttihakastaan. Hänen vaimonsa oli kuollut, hän näytti minulle hänestä öljymaalauksen eräässä sivuhuoneessa, ylhäisen näköinen nainen, päässä pitsimyssy, huulilla kohtelias hymy. Samassa huoneessa oli myös kirjakaappi, jossa oli vanhoja ranskalaisiakin kirjoja, jotka näyttivät kulkevan perintönä, nitoukset olivat hienoja ja kullattuja ja monta omistajaa oli piirtänyt niihin nimensä. Kirjain joukossa oli paljon valistavia kirjoitelmia; herra Mack oli aatteiden mies.

Hänen ryytipuotinsa kaksi kauppapalvelijaa oli kutsuttava vistiin; he pelasivat hitaasti ja hapuillen, miettivät tarkkaan ja tekivät kuitenkin virheitä. Edvarda auttoi toista heistä. Minä kaasin lasini, hätäännyin ja nousin ylös.

"Voi, minä kaasin lasini!" sanoin minä.

Edvarda purskahti nauruun ja vastasi:

"Juu, siltä näyttää."

Kaikki vakuuttivat minulle hymyillen, ettei se haitannut mitään. Minulle tuotiin pyyhe kuivatakseni itseäni ja me jatkoimme peliä. Kello tuli yksitoista.

Outo epäsointu heräsi minussa Edvardan nauraessa, minä katsoin häneen ja huomasin, että hänen kasvonsa olivat tulleet ihan ilmeettömiksi ja melkein rumiksi. Herra Mack lopetti vihdoin pelin sanoen tekosyyksi sen, että puotipalvelijain tarvitsi päästä levolle, sitten nojautui hän selkäkenoon sohvalleen ja alkoi jutella kyltin asettamisesta laiturinsa päätyyn ja kysyi minun mieltäni asiassa. Minkä väriseksi hän sen laitattaisi? Minä olin kyllästynyt, minä vastasin mustavärisen, asiaa yhtään ajattelematta ja herra Mack sanoi kohta samoin:

"Mustavärisen, aivan niin minäkin olen ajatellut. Suolan ja tyhjien tynnörien varasto, suurilla, mustilla kirjaimilla, se on pulskinta… Edvarda, etkö sinä jo mene nukkumaan?"

Edvarda nousi, kätteli meitä molempia toivottaen hyvääyötä ja lähti. Me istuuduimme jälleen. Me puhelimme rautatiestä, joka valmistui viime vuonna, ensimäisestä telegraafilinjasta. Jumala ties, milloin telegraafit tulisivat tänne pohjolaan. Hiljaisuus.

"Katsokaas", sanoi herra Mack, "minä olen tullut jo neljänkymmenen kuuden vuotiaaksi, tukkani ja partani ovat harmenneet. Minä tunnen, että olen tullut vanhaksi. Te näette minut päivällä ja luulette minua nuoreksi; mutta kun ilta tulee ja minä jään yksikseni, raihnastun minä paljon. Sitten istun täällä huoneissa ja pelaan pasianssia. Se käy helposti, kun vähän hutiloi. Haha."

"Käykö pasianssi, kun vähän hutiloi?" kysyin minä.

"Käy se."

Minusta tuntui kuin olisin nähnyt hänen sieluunsa.

Hän nousi ylös ja käveli akkunan luo ja katseli ulos; hän seisoi hyvin selkä kumarassa, ja hänen niskansa ja kaulansa olivat hyvin haiveniset. Minäkin nousin. Hän kääntyi ja asteli minua vastaan pitkine, suippoine kenkineen, hän pisti peukalonsa liivin taskuihin ja heilutti hieman kyynäspäitään kuin siipiä ikään; ja hymyili. Sitten tarjosi hän uudelleen minulle venettä käytettäväkseni ja ojensi kätensä.

"Muuten, suokaa minun saattaa Teitä", sanoi hän ja puhalsi lamput sammuksiin. "Niin, minä kävelen vähän, nyt ei ole myöhä vielä."

Me menimme ulos.

Hän osoitti mäkeen sepän taloa ja sanoi:

"Tätä tietä! Se on lyhin."

"Ei", vastasin minä, "laiturien kautta on lyhin."

Me väittelimme tästä hiukan, emmekä tulleet yksimieliksi. Minä uskoin varmasti olevani oikeassa, enkä ymmärtänyt hänen väitettään. Viimein ehdotti hän, että me lähtisimme kumpikin omaa tietään; se joka ensin tulisi perille, odottaisi majalla.

Me läksimme. Hän katosi pian metsään.

Minä kävelin tavanmukaista menoani ja uskoin tulevani perille ainakin viisi minuttia aikaisemmin kuin hän. Mutta kun tulin majalle, seisoi hän jo siellä. Hän huusi tullessani:

"Näettekös nyt! Ei, kyllä minä kulen aina tätä tietä, se on kuin onkin lyhin."

Minä katselin hyvin hämmästyneenä häneen, hän ei ollut hiostunut eikä näyttänyt juosseen. Hän jätti kohta hyvästi, kiitti illasta ja meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Minä seisoin paikallani ja ajattelin: Tämähän on kummallista! Kyllähän minä nyt vähän matkoja osaan arvioida ja minä olin kulkenut molempia näitä teitä monta kertaa. Ukko paha, sinä hutiloit nytkin! Oliko vain tekosyytä?

Näin hänen selkänsä häviävän metsään.

Läksin heti hänen perästään, varovasti ja kiiruhtaen, minä näin hänen pyyhkivän kasvojaan pitkin matkaa ja minä en ollut enää varma siitä, ettei hän ollut juossut. Hän kulki nyt hyvin verkkaan ja minä pidin häntä silmällä, hän seisattui sepän talon kohdalla. Minä kätkeydyin ja näin että ovi avautui ja herra Mack meni sisään.

Kello oli yksi, minä näin sen merestä ja ruohosta.

VIII.

Kului muutamia päiviä miten kului, ainoa ystäväni oli metsä ja suuri yksinäisyys. Hyvä Jumala, en ollut kertaakaan ennen ollut niin yksin kuin ensimäisenä näistä päivistä. Kevättä oli kaikki, minä löysin metsätähtiä ja kärsämöitä ja sekä peippo että hamppulintu olivat tulleet, minä tunsin kaikki linnut. Väliin otin pari lanttia taskustani ja kilistelin niitä vastakkain häiritäkseni hiljaisuutta. Minä ajattelin: Annas, jos Diderik ja Iselin tulisivat!

Ei tahtonut yötä enää tullakaan, aurinko vain kastoi hieman kiekkoaan mereen ja palasi jälleen ylös, punaisena, uutena, kuten olisi se käynyt alaalla ja juonut. Minun oli niin kummallista öisin, kukaan ei sitä voi arvata. Istuiko Pan puussa ja katsoi minuun, mitä minä tekisin? Ja oliko hänen mahansa auki ja kyyköttikö hän sillä tavoin kyttyrässä, että hän istui kuin juoden omasta mahastaan? Mutta hän vain pälyi minua ja piti minua silmällä ja koko puu hytkyi hänen hiljaisesta naurustaan, kun hän näki miten minun ajatukseni kiidättivät minua mukaansa. Koko metsä oli täynnä pikku touhua, eläimet vainusivat, linnut houkuttelivat toisiaan, heidän kutsuäänensä kajahtelivat kaikkialla. Ja oli turilaan lentoaika, sen ääni yhtyi yöperhosten surinaan, kävi kuin kuiskina ja kävi kuin supatus kaikkialla metsässä. Miten paljon oli kuuntelemista! Kolmeen yöhön minä en nukkunut, minä ajattelin Diderikiä ja Iseliniä.

Katso, ajattelin minä, he voisivat tulla. Ja Iselin ottaisi ja houkuttelisi Diderikin etäämmä puun luo ja sanoisi:

Seisopa tässä, Diderik, ole varuillasi, pidä silmällä Iseliniä, minä annan tämän metsästäjän sitoa kengännauhani.

Ja metsästäjä olen minä ja hän ottaa ja vilkauttaa minulle silmää, että ymmärtäisin. Ja kun hän tulee, ymmärtää minun sydämeni kaiken ja se ei tyki enää, se jyskyttää. Ja hänen ruumiinsa on alaston harsossaan kiireestä kantaan ja minä kosken häneen.

Sido minun kengännauhani! sanoo hän palavin poskin. Ja hieman sen jälkeen kuiskii hän samoin suutani vasten, huuliani vasten: Oo, sinä et sido minun kengännauhaani, sinä rakkaani, oo sinä et sido… et sido minun…

Mutta aurinko kastaa kiekkonsa mereen ja palaa sitten jälleen ylös, punaisena, uutena, kuten olisi se käynyt alaalla ja juonut. Ja ilma on kuisketta kauttaaltaan.

Tunnin päästä hän sanoo minulle suutatusten:

Nyt täytyy minun lähteä.

Ja hän vilkuttaa minulle mennessään ja hänen kasvonsa hehkuvat vielä, hänen kasvoillaan on hellyys ja hurmaus. Ja taas hän kääntyy minuun päin ja vilkuttaa.

Mutta Diderik tulee puun juurelta ja sanoo:

Iselin, mitäs teit? Minä sen näin.

Hän vastaa:

Diderik, mitä näit? En minä tehnyt mitään.

Iselin, minä näin, että teit, sanoo Diderik taas. Minä näin, Iselin.

Hänen kirkas ja iloinen naurunsa helisee metsässä ja hän lähtee Diderikin kanssa, riemuiten ja syntisenä kiireestä kantaan. Ja minne hän menee? Uuden poian luo, metsän erästäjän.

* * * * *

Oli keskiyö. Aesopus oli kiskoutunut irti ja erästeli omin päin, minä kuulin sen haukunnan ylhäältä harjulta ja kun vihdoin sain sen käsiini, oli kello yksi. Tuli paimentyttö, hän kutoi sukkaa ja hyräili ja katseli ympärilleen. Mutta missä oli hänen karjansa? Ja miksi hän kulki metsässä sydänyöllä? Ei miksikään, ei miksikään. Ehkä levottomuutensa vuoksi, ehkä ilonsa vuoksi, se ei kuulunut kellekään. Minä ajattelin: hän kuuli Aesopuksen haukunnan ja tiesi, että minä olin metsässä.

Kun hän tuli, nousin minä ylös ja seisoin ja katselin häntä, hän oli niin hentoinen ja nuori. Aesopus myös seisoi ja katseli häntä.

"Mistä sinä tulet?" kysyin minä häneltä.

"Myllyltä", vastasi hän.

Mutta mitäpä olisi hänellä ollut asiaa myllylle näin myöhään yöllä?

"Miten sinä uskallat kulkea täällä metsässä näin myöhään yöllä, kun olet niin hentoinen ja nuori?"

Hän naureskellen vastasi:

"En minä ole niin nuori, minä olen yhdeksäntoista."

Mutta ei hän voinut olla yhdeksäätoista, minä olen aivan varma siitä, että hän valehteli kaksi vuotta, oli vain seitsemäntoista. Mutta miksi valehteli hän olevansa niin vanha?

"Istupa", sanoin minä, "sanopa minulle mikä sinun nimesi on."

Ja hän istui punastellen minun viereeni ja sanoi että hänen nimensä oli Henriette.

Minä kysyin:

"Onko sinulla lemmityistä, Henriette, ja onko hän sinua koskaan syleillyt?"

"On", vastasi hän arasti hymyillen.

"Miten monasti?"

Ei virka.

"Miten monasti?" kysyin minä uudelleen.

"Kaksi kertaa", sanoi hän hiljaa.

Minä vedin hänet puoleeni ja kysyin:

"Miten hän syleili? Syleilikö hän näin?"

"Näin", kuiskasi hän värähdellen.

Kello tuli neljä.

IX.

Minä puhelin Edvardan kanssa:

"Rupee pian satamaan", sanoin minä.

"Mitä kello on?" kysyi hän.

Minä katsahdin aurinkoa ja vastasin:

"Noin viisi."

Hän kysyi:

"Voitteko Te sen nähdä auringosta ihan tarkkaan?"

"Voin", vastasin minä, "ihan tarkkaan."

Hiljaisuus.

"Mutta mitenkä Te tiedätte ajan silloin, kun ette näe aurinkoa?"

"Elelen muiden seikkain mukaan. Luoteen ja vuoksen, ruohon, joka painuu levolle omina aikoinaan, linnun laulun, joka vivahtelee erilaisena; muutamat linnut rupeevat laulamaan kun toiset vaikenevat. Vielä näen minä ajan kukista, jotka sulkevat umpunsa iltapäivällä, lehdistä, jotka joskus ovat kiiltävän vihreät, joskus samean vihreät; ja sitä paitse minä tunnen."

"Vai niin", sanoi hän.

Minä tiesin sateen tulevan enkä tahtonut viivyttää Edvardaa keskellä tietä, minä tavoittelin hattuani. Silloin pidätti hän minua yhtäkkiä uudella kysymyksellä ja minä jäin. Hän punehtui ja kysyi minulta, minkä tähden minä oikeastaan olin täällä, miksi minä metsästelin ja minkävuoksi elin niin ja minkävuoksi näin. Minä ammuin vain mitä välttämättä tarvitsin ruuakseni, minä annoin Aesopuksen levätä.

Hän punehtui ja kävi suopeaksi. Minä käsitin, että joku oli puhunut minusta ja hän oli ollut kuulemassa, hän ei puhunut omasta päästään. Sitten kiihdyin tunnelmaan hänestä, hän näytti niin yksinäiseltä, minua hellytti se, että hän oli äiditön, ohkaisten käsiensä vuoksi näytti hän niin huonosti hoidetulta.

Ei, minä en ampunut murhatakseni, minä ammuin vain elääkseni. Minä tarvitsin tänään yhden teiren, siksi en ampunut kahta, vaan ammuin toisen huomenna. Miksi ampuisin useampia? Minä elin metsässä, minä olin metsän poika; ensimäisestä päivästä kesäkuuta oli myös riekko ja jänis rauhoitettu, minulla ei ollut juuri mitään ammuttavaa enää, hyvä, niinpä kalastin ja elin kalalla. Saisin veneen hänen isältään kulkeakseni vesillä. Ei toki, en minä ollut metsästäjä ainoastaan ampuakseni, vaan elääkseni metsässä. Siellä minun oli hyvä olla, minä lojuin tannerpöydän ääressä kun aterioin, enkä istunut kuin tikku tuolilla; minä en kaatanut lasiani. Metsässä tein mitä tahdoin, sain heittäytyä selälleni ja ummistaa silmäni jos tahdoin, sain myös sanoa mitä tahdoin. Joskus halusi jotakin sanoa, puhua ääneen, ja sanat tulivat kuin suoraan sydämestä metsässä…

Kun minä kysyin häneltä, ymmärsikö hän tätä, niin hän myönsi.

Minä puhelin yhä, sillä hän katseli vain minua. "Jospa tietäisitte mitä kaikkea minä mailla näen", sanoin minä. "Talvella kulkiessani näen ehkä lumessa riekon jälet. Yhtäkkiä katoovat jälet, linnut ovat lähteneet lentoon. Mutta siipien sipumista voin nähdä minnepäin riista on lentänyt ja minä löydän ne tuossa tuokiossa. Siinä on minulle joka kerta aina jotakin uutta. Syksyllä voi jotain tuumia tähden lennoista. Olikohan, ajattelen minä silloin itsekseni, tuo maailma, jota kohtasi suonenvedon kouristus? maailma, joka hajosi sirpaleiksi silmäini edessä? Ja minun — minun suotiin nähdä tähden lento elämässäni! Mutta kun kesä tulee, on ehkä joka lehdellä pieni eläväinen eläin, minä huomaan, että jotkut niistä ovat siivettömiä, ne eivät pääse minnekään, niiden täytyy elää ja kuolla tällä pienellä kasvin lehdellä, jossa ovat maailmaan syntyneet. Ajatelkaas sitä. Joskus näen sinisen kärpäsen. Niin, tämä tuntuu niin vähäpätöiseltä, en tiedä, tokko Te ymmärrätte."

"Kyllä, kyllä minä ymmärrän."

"Niin. Ja joskus katselen minä ruohoa ja ehkäpä ruoho katselee minua, mistä me sen tiedämme? Minä katselen ruohon kortta, se siinä vapisee hiukan ja minusta tuntuu kuin se merkitsisi jotakin; minä ajattelen itsekseni: tuossa nyt tuo ruohon korsi vapisee! Ja jos satun mäntyä katselemaan, niin katselen ehkä jotain sen oksaa, joka voi saada minut ajattelemaan jotain siitäkin. Mutta joskus voin tavata myös ihmisiä tuntureilla, sellaista sattuu."

Minä katsoin häntä, hän seisoi etukumarassa ja kuunnellen. Hän oli ihan muuttunut. Hän kuunteli niin tarkkaavaisena, ettei lainkaan pitänyt vaaria itsestään, vaan tuli ruman ja typerän näköiseksi, hänen huulensa lerppui pitkällä.

"Vai niin", sanoi hän ja oikaisi vartaloaan.

Alkoi sade pisarrella.

"Sataa", sanoin minä.

"Niin, jopas sataa", sanoi hänkin ja jo mennä kiiruhti.

En saattanut häntä kotiin, hän vaelsi yksin tiensä, minä kiiruhdin ylös majaani kohti. Kului muutamia minutteja, alkoi sataa rankasti. Yhtäkkiä kuulen jonkun juoksevan jälestäni, minä seisatuin ja näin Edvardan. Hän oli punainen ponnistelusta ja hymyili.

"Unohdin", sanoi hän hengästyneenä. "Se retki kuivauspaikalle. Tohtori tulee huomenna, joudatteko Te silloin?"

"Huomenna? Hyvä! Kyllä minä joudan."

"Minä unohdin", sanoi hän jälleen ja hymyili.

Kun hän meni, huomasin minä miten hänen jalkansa olivat ohuet, kauniit, ne olivat kastuneet hyvin ylös. Hänen kenkänsä olivat läntistyneet.

X.

Minä muistan vielä hyvin erään päivän. Se oli minun kesäni tulon päivä. Aurinko alkoi jo paistaa yöllä ja kuivasi märän maan aamuksi, ilma oli leyhkeä ja kevyt viimeisestä sateesta.

Iltapäivällä minä menin laiturille. Vesi lepäsi ihan tyynenä, me kuulimme naurua ja rapatusta kaukaa saarelta, jossa miehiä ja naisia askarteli kalain kimpussa. Se oli iloinen iltapäivä.

Vai eikö ollutkin iloinen iltapäivä. Meillä oli ruokaa ja viiniä mukana koreissa, suuri seurue kahteen venekuntaan jakautuneena, nuoria naisia vaaleissa puvuissa. Minä olin tyytyväinen, minä hyräilin.

Ja veneessä minä sitten ajattelin mistä kaikki, nämä nuoret inehmot olivat ilmestyneet. Siellä oli nimismiehen ja piirilääkärin tyttäret, pari kotiopettajatarta, pappilan naiset; minä en ollut nähnyt heitä ennen, minä en heitä tuntenut, ja kuitenkin olivat he niin luottavaisia, kuten olisimme olleet jo kauan tuttuja. Minä tein silloin tällöin vikoja, minä olin tullut tottumattomaksi seurustelemaan ihmisten kanssa ja sinuttelin usein nuoria naisia; mutta siitä ei pahastuttu. Minä sanoin kerran: Rakas, tai: Rakkaani; mutta minun menettelyäni hemmoteltiin eikä oltu tietävinään että niin sanoin.

Herra Mackilla oli kuten tavallisesti kovettamaton paidanrinta timanttihakoineen. Hän näytti olevan erinomaisella tuulella ja huusi meidän veneestä toiseen:

"Varokaa putelikoria, hullut! Tohtori, Te vastaatte pulloista."

"Hyvä!" vastasi tohtori toisesta veneestä. Ja pelkästään nämä kaksi huutoa vesillä veneestä toiseen tuntuivat minusta niin juhlakkailta ja iloisilta.

Edvardalla oli päällä sama puku kuin eilenkin, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut toista pukua tai kuten hän ei olisi tahtonut pitää toisia. Samat olivat kengätkin. Minusta eivät hänen kätensä näyttäneet oikein puhtailta; mutta päässä oli hänellä aivan uusi höyhenhattu. Värjättyä jakkuaan piti hän istuessa allaan.

Herra Mackin tahdosta minä ammuin laukauksen maihin päästessä, kaksi laukausta, molemmat piiput, sitten huudettiin eläköötä. Me nousimme saarelle, kuivausväki tervehti meitä kaikkia ja herra Mack jutteli työläistensä kanssa. Me löysimme päivänkakkaroita ja voikukkia ja pistimme niitä napinläpiin; jotkut löysivät sinikelloja.

Ja vesilinnut parvissaan rääkyivät ja huusivat ilmassa ja karikoissa.

Me asetuimme ruohikolle, jossa oli muutamia valkorunkoisia vaivaiskoivuja, korit aukaistiin, ja herra Mack avasi pulloja. Vaaleita pukuja, sinisiä silmiä, lasien kilinää, meri, valkeat purjeet. Lauloimme hiukan. Ja posket punertuivat.

* * * * *

Tunnin päästä paisuu mieleni riemua; pikku seikatkin kiihdyttävät minua; jonkun hatussa liehuu harso, tuossa aukenevat hajalleen hiukset, silmät siristyvät naurusta ja minä siitä ailahdan. Sitä päivää, sitä päivää!

"Olen kuullut että Teillä, herra luutnantti, on pieni, hauska maja?"

"Niin on, pesä. Herra Jumala, miten se on mieleni mukainen! Tulkaa kerran käymään luonani, neiti; se on vain koju sellainen. Ja kojun takana on suuri metsä."

Toinen tulee luokseni ja sanoo ystävällisesti:

"Te ette kai ole ollut täällä pohjoisessa ennen?"

"En", vastaan minä. "Mutta minä olen jo kaiken tuttu, hyvät naiset. Öisin katson kasvosta kasvoihin vuoria, maailmaa, aurinkoa. En muuten tahdo pöyhkeillä. Millainen kesä Teillä onkaan! Se tulla ammahtaa yhtenä yönä, kun kaikki nukkuvat, ja siinä se on aamulla. Minä tähystelin ulos akkunasta ja näin itse miten se tuli. Minulla on kaksi pientä akkunaa."

Tulee kolmas. Hän on äänensä ja pienten käsiensä tähden niin viehko. Ja kaikki he olivat niin viehättäviä! Hän sanoo:

"Vaihdetaanko kukkia? Se on onneksi."

"Vaihdetaan", sanoin minä ja ojensin käteni, "vaihdetaan kukkia ja minä kiitän Teitä. Miten Te olette kaunis, Teillä on hurmaava ääni, olen kuunnellut sitä koko ajan."

Mutta hän vetää sinikellonsa pois ja sanoo lyhykäisesti:

"Mikä Teillä on? Enhän minä Teitä tarkoittanut."

Eihän hän minua tarkoittanut! Olin tuskissani, kun olin tehnyt tyhmyyden, olisin tahtonut olla kotona, poissa majassani kaukana, missä vain tuuli minulle puheli. "Suokaa anteeksi", sanon minä. Muut naiset katsovat toisiinsa ja väistyvät pois, ettei minun tarvitsisi heidän nähtensä nöyrtyä.

Samassa tuli eräs inehmo kiiruhtaen luo, kaikki näkivät hänet, hän oli Edvarda. Hän tulee suoraan minua kohti, hän ei puhu, heittäytyy kaulaani, rutistaa käsivartensa kaulaani ja suutelee minua monta kertaa suulle. Hän sanoo joka suutelolle jotakin, mutta minä en kuule mitään. Minä en tajunnut mitä koko meno merkitsi, sydämeni ei sykähtänyt, minä tiesin vain hänet ja hänen hehkuvan katseensa. Kun hän päästi minut, aaltoili hänen pikku rintansa rajusti. Siinä hän seisoi yhä, ruskea kasvoisena, ruskein kauloin, pitkänä ja solakkana, säihkyvin silmin ja tiedottomassa hurmiossa; kaikki katsoivat häntä. Toisen kerran ihastutti hän minut tummilla kulmakarvoillaan jotka kaartuivat korkeasti otsalle.

Mutta hyvä Jumala, ihmisrukka oli suudellut minua kaikkien nähden!

"Mitä nyt, neiti Edvarda?" kysyin minä ja kuulin sydämeni jyskeen, kuulin kuten syvältä nielustani, en jaksanut sen tähden puhua selvästi.

"Ei mitään", vastaa hän. "Ei muuta kuin että vain tahdoin sitä. Ei se tee mitään."

Otan hatun päästäni ja pyyhin koneellisesti tukkaa otsaltani jaksamatta mitään ajatella, ja katselen ja katselen vain häntä. Vai ei se tee mitään? ajattelin.

Silloin kuuluu herra Mackin ääni toisaalta saarelta, hän puhuu jotain, mitä emme voi kuulla; mutta minä iloitsen ajatellessani, ettei herra Mack nähnyt mitään, tiedä mistään. Miten hyvä oli, että hän juuri nyt oli toisaalla saarella! Se keventää sydäntäni, minä menen seurueen luo ja sanon hyvin välinpitämättömänä muille:

"Minun täytyy pyytää Teiltä kaikilta anteeksi äskeistä sopimatonta käytöstäni; minä olen tuskissani siitä. Minä käytin hyväkseni silmänräpäystä, jolloin neiti Edvarda tahtoi vaihtaa kukkia kanssani, loukatakseni häntä; minä anon häneltä ja teiltä anteeksi. Ajatelkaas minua: minä elän yksinäisyydessä, minä en ole tottunut seurustelemaan naisväen kanssa; sitä paitsi olen tänään vielä juonut viiniä, johon myöskään en ole tottunut. Älkää katsoko vikaani."

Minä nauroin ja olin olevinani välinpitämätön koko pikku tapahtumasta, saadakseni sen unhoon; mutta sisimmässäni olin totinen. Puheeni ei myöskään tehonnut Edvardaan, hän ei mielinyt mitään salata ja laimentaa kiihtymyksensä vaikutusta muihin, hän päin vastoin istahti lähitteelleni ja katseli minua katselemistaan. Aina väliin puheli hän minulle jotain. Kun sitten myöhemmin leikimme leskisillä, sanoi hän kovasti:

"Minä tahdon luutnantti Glahnia. Minä en viitsi juosta kenenkään muun jälestä."

"Olkaa nyt hitolla hiljaa, hullu", kuiskasin minä polkaisten jalkaani.

Hänen kasvoilleen lennähti yllättynyt ilme, nenä kurtistui tuskasta ja hän hymyili häpeissään. Se kävi minuun kovin, en jaksanut sietää hänen katseensa ja koko hennon olemuksensa orpomaisuutta, minä pidin hänestä ja otin hänen pitkän, kapean kätensä käteeni.

"Myöhemmin", sanoin minä. "Ei enää nyt. Voimmehan tavata huomenna."

XI.

Yöllä kuulin minä Aesopuksen nousevan nurkastaan ja murisevan, minä kuulin sen unien horteessa; mutta kun minä juuri uneksin metsästäväni, sopi se murina uneeni enkä minä siitä herännyt ihan valveille. Kun minä menin ulos kello kahden aikaan aamulla, näin minä ruohikossa ihmisjalan jälkiä; joku oli käynyt siellä, ensin toisen, sitten toisen akkunan alla. Jälet sitten katosivat näkymättömiin alaalle tielle.

* * * * *

Hän tuli minua vastaan hehkuvin poskin, ikisäteilevin kasvoin.

"Odotitteko?" sanoi hän. "Minä pelkäsin Teidän odottavan."

Minä en ollut odottanut, hän oli ehtinyt ennen minua.

"Nukuitteko hyvin?" sanoin minä. En tiennyt oikein mitä sanoa.

"En nukkunut, minä valvoin", vastasi hän. Ja hän kertoi, ettei hän ollut nukkunut yöllä, vaan oli istunut tuolilla silmät ummessa. Hän oli myös käynyt vähän kävelemässä.

"Joku oli käynyt majani luona yöllä", sanoin minä. "Minä näin jälkiä ruohikossa tänä aamuna."

Ja hänen kasvonsa punehtuvat, hän tarttuu käteeni siinä tiellä eikä vastaa mitään. Minä katson häneen ja kysyn:

"Olitteko se Te?"

"Olin", vastaa hän ja painautuu rintaani vasten, "minä se olin. En suinkaan minä Teitä herättänyt, minä kävin niin hiljaa kuin suinkin saatoin. Minä se olin. Minä olin lähi Teitä taas kerran. Minä pidän Teistä niin."

XII.

Joka päivä, joka päivä minä tapasin häntä. En salaa totuutta, minä tapasin häntä mielelläni, niin, sydämeni lensi hänen lähitteilleen. Siitä on nyt kaksi vuotta, nyt ajattelen sitä vain milloin haluan, se seikkailu vain huvittaa ja kuluttaa aikaani. Ja mitä noihin kahteen vihreään höyheneen tulee, niin kerronpa vähän ajan päästä niistä.

Meillä oli monta kohtauspaikkaa, myllyllä, tiellä, jopa majassanikin; hän tuli minne vain tahdoin. Hyvää päivää! huusi hän aina ensin, ja minä vastasin päivää.

"Sinä olet iloinen tänään, sinä laulat", sanoo hän ja silmänsä loistavat.

"Niin, minä olen iloinen", vastaan minä. "Sinun olkapäässäsi on läikkä, se on tomua, ehkä se on lokaa tieltä; minä tahtoisin suudella sitä läikkää ihan, anna minun suudella sitä. Kaikki sinussa hellyttää minua, minä ihan sekapäisesti kaipaan sinua. Viime yönä en saanut unta."

Totta puhuinkin, monena muunakaan yönä en ollut saanut unta.

Me kävelemme rinnakkain tietä pitkin.

"Sanopas mitä ajattelet, käyttäydynköhän minä mieleisesti sinulle?" sanoo hän. "Lörpöttelenköhän minä liiaksi? Enkö? Niin, mutta sinun pitää sanoa mitä ajattelet. Toisinaan ajattelen minä itsekseni, ettei tämä käy hyvin…"

"Mikä ei käy hyvin?" kysyn minä.

"Tämä, meille. Ettei siinä tule käymään hyvin. Usko tahi elä, mutta minua paleltaa nyt tässä kävellessäni; minun selkäpiitäni jäätää kun minä vain hiukan tulen sinua lähi. Onnesta."

"Samaten", vastaan minä, "jäätää minunkin koko olentooni kun vain näen sinut. Hyvin käy. Ja nyt minä taputan vähän selkääsi että sinulle tulee lämmin."

Hän suo minun vastahakoisesti taputtaa, minä taputan hiukan kovemmin, vain pilalla, minä nauran ja kysyn, eikö se ota auttaakseen.

"Oi, ei, elä ole niin hyvä ja mukita minua selkään enää", sanoo hän.

Nuo sanat kuuluivat niin avuttomilta, kun hän sanoi: elä ole niin hyvä.

Kävelimme edelleen pitkin tietä. Oliko hän pahastunut pilastani? tuumin itsekseni ja ajattelin: saas nähdä. Minä sanoin:

"Muistuu tässä mieleeni muudan tapaus. Kerran jollakin veneretkellä eräs nuori nainen otti valkean silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen minun kaulaani. Iltasella sanoin minä naiselle: Saatte liinanne takaisin huomenna, minä annan pestä sen. Elkää, vastasi hän, antakaa se minulle nyt, minä tahtoisin tallettaa sitä sellaisenaan, aivan niin kuin Te olette sitä pitäneet. Ja minä annoin hänelle liinansa. Kolmen vuoden päästä tapasin nuoren naisen jälleen. Entäs liina? sanoin minä. Hän toi liinan. Se oli paperissa aivan niin pesemättömänä kuin ennenkin, minä näin sen itse."

Edvarda vilkasi minuun.

"No? Entä sitten?"

"Ei mitään sitten", sanoin minä. "Mutta minusta hän menetteli niin kauniisti."

Hiljaisuus.

"Missä se nainen nyt on?"

"Ulkomailla."

Emme puhuneet enää siitä. Mutta aikoessaan lähteä kotiin, sanoi hän:

"Hyvää yötä! Mutta ethän huoli enää ajatella sitä naista; vai? Minä en ajattele ketään muita kuin sinua."

Minä uskoin häntä, minä näin hänen puhuvan niinkuin hän ajatteli, minulle riitti ijäti ilo siitä että hän ajatteli minua. Minä menin hänen perästään.

"Kiitos, Edvarda!" sanoin minä. Sitten lisäsin koko sydämestäni: "Sinä olet liian hyvä minulle, mutta minä olen kiitollinen sinulle kun sinä tahdot minua; Jumala on palkitseva sinua siitä. En minä ole niin erinomainen kuten monet muut, joita sinä saisit; mutta minä olen ihan kokonaan sinun, väkivaltaisesti sinun, kautta ijankaikkisen sieluni. Mitä sinä ajattelet? Sinulle tuli vedet silmiin."

"Ei se ollut mitään", vastasi hän. "Tuntui niin kummalliselta, että Jumala palkitsee minua siitä. Sinä sanot kuten… minä rakastan sinua niin!"

Hän kavahti yhtäkkiä kaulaani aivan keskellä tietä ja suuteli minua rajusti.

Kun hän oli mennyt, poikkesin minä metsään mennäkseni kätköön ja ollakseni yksin ilossani. Ja heltyneenä minä juoksin takaisin tielle katsomaan oliko kukaan huomannut minun poikkeavan metsään. Mutta kukaan ei ollut nähnyt.

XIII.

Kesäöitä ja tyyniä vesiä ja ikuisen hiljaisia metsiä. Ei huutoja, ei jalan kapsetta teiltä, sydämeni täyttää kuin tumma viini.

Koit ja yöperhoset tulevat äänettömästi lennellen sisään akkunastani, tulisijan hohteen ja lintupaistini tuoksun houkuttelemina. Ne napsahtavat pehmeästi kattoon, liihoittelevat korvieni ohi niin että minua vilu varistaa ja asettuvat valkealle ruutisarvelleni seinällä. Minä katselen niitä, ne istuvat väristen ja katselevat minuun, siinä on kehrääjiä, nävertäjiä ja koita. Minusta ovat jotkut niistä kuten lentäviä keto-orvokkia.

Menen ulkosalle majasta ja kuuntelen. Ei ääntä mitään, kaikki unessa. Ilma kimaltaa liihottelevia hyönteisiä, lekottavien siipien myriaadeja. Tuolla metsän palteella on sananjalkoja ja ukonhattuja; sianpuola kukkii, minä rakastan sen pieniä kukkasia. Ole kiitetty, jumala, jokaisesta kanervan kukkasesta minkä näin; ne ovat olleet polullani kuin pienet ruususet ja minä itken kun niitä niin rakastan. Jossakin lähistöllä on ketoneilikoita, en näe niitä, mutta tunnen niiden tuoksun.

Mutta nyt yön hetkillä on yhtäkkiä puhjennut suuria, valkeita kukkia metsään, niiden suut on auki, ne hengittävät. Ja pörröiset hämäräperhot laskeutuvat alas niiden lehdille ja väristävät kasvin joka solua.

Minä kulen kukalta kukalle, ne on päihtyneitä, ne on päihtyneitä kukkia, ja minä näen miten ne päihtyvät.

* * * * *

Kevyitä askelia, inehmon hengähdys, iloinen hyvää iltaa.

Minä tervehdykseen vastaan ja heittäydyn maan tomuun ja syleilen noita polvia ja tuota kehnoa hamosta.

"Hyvää iltaa, Edvarda!" sanon minä vieläkin kerran, onnen kalvamana.

"Miten sinä rakastat minua", kuiskaa hän.

"Miten minä olen kiitollinen", vastaan minä. "Sinä olet minun omani ja minun sydämeni ei hievahda kaikkena päivänä ja ajattelee vain sinua. Sinä olet ihanin Jumalan maailmassa ja minä olen suudellut sinua. Usein punehdun ilosta kun vain ajattelen, että minä olen suudellut sinua."

"Miksi olen minä sinusta niin rakas juuri tänä iltana?" kysyy hän.

Ja sitä oli hän niin lukemattomista syistä; kun minä vain ajattelin häntä, niin tuli hän rakkaaksi. Tuo katse korkeasti otsalle kaartuvain kulmakarvain alta, tuo tumma, armas iho!

"Kuinkasta et olisi minulle rakas", sanoin minä. "Minä käyskennellen kiitän joka puuta siitä, että sinä olet terve ja reipas. Kerran kemuissa oli nuori nainen, hän istui tanssin ajan toisensa jälkeen ja kaikki antoivat hänen istua. Minä en tuntenut häntä, mutta hänen kasvonsa saivat minut tunteisiin, ja minä kumarsin hänelle. Eikö? Ei, hän pudisti päätään. Neiti ei tanssi? sanoin. Voitteko tajuta, vastasi hän että minun isäni oli kaunis, ja minun äitini oli kaunotar, ja minun isäni otti äitini myrskynpuuskassa. Mutta minusta tuli rampa."

Edvarda katsahti minuun.

"Istuudutaanpa alas", hän sanoi.

Ja me istuuduimme kanervikkoon.

"Tiedätkö, mitä ystäväni sanoo sinusta?" hän aloitti. "Sinun silmäsi ovat kuin eläimellä, hän sanoo, ja kun katsot häneen, menee hän suunniltaan. Hän sanoo, että tuntuu ihan siltä kuin koskettelisit häntä."

Outo ilonväristys kävi läpi ruumiini tuon kuultuani, ei omasta puolestani, vaan Edvardan, ja ajattelin itsekseni: Löytyy vian yksi, josta välitän kovasti; mitä tuo yksi sanoo silmieni katseesta? Ja kysyin häneltä:

"Kuka ystäväsi oli?"

"Enpäs kerro", hän sanoi. "Mutta se oli yksi niistä, jotka olivat mukana saarella tuona päivänä."

"Vai niin, olkoon sitten."

Ja me puhuimme sitten muista asioista.

"Isäni matkustaa Venäjälle muutaman päivän kuluttua," sanoi hän, "ja silloin minä järjestän juhlat. Oletko koskaan käynyt Korholmassa? Meillä tulee olla kaksi koria viiniä; pappilan tytöt tulevat mukaan, ja isäni on antanut minulle jo viinin. Ethän sitten katso häneen uudelleen, ethän? Ystävätärtäni, vai? Mitä? Ethän? Tai en pyydä häntä ollenkaan mukaan."

Ja enempää sanomatta hän heittäytyi intohimoisena kaulaani, ja katseli minuun, tuijotti kasvoihini, ja hengitti raskaasti. Hänen katseensa oli ihan musta.

Kavahdin ylös ja sanoin sekaisuudessani vain:

"Vai niin, matkustaako sinun isäsi Venäjälle?"

"Miksi nousit niin yhtäkkiä?" kysyi hän.

"Siksi kun on jo myöhä, Edvarda", sanoin minä. "Nyt sulkevat valkeat kukat kupunsa, aurinko nousee, tulee päivä."

Minä saatoin häntä läpi metsän ja seisoin ja katsoin niin kauan kuin näin miten hän meni; pitkän matkan päässä alaalla kääntyi hän ja huusi hiljakseen: hyvää yötä. Sitten hän katosi.

Samalla hetkellä aukesi sepän talon ovi. Mies, jolla oli valkoinen paidan edusta, astui ulos, katsahti ympärilleen ja vetäisi hattunsa syvemmälle ohimolleen ja lähti kulkemaan tietä alas Sirilundiin.

Edvardan hyvää yötä soi yhä korvissani.

XIV.

Riemu päihdyttää. Minä laukaisen pyssyni ja unohtumaton kaiku vastaa vaaralta vaaralle, liitelee kauas yli meren ja kajahtaa yön valvoneen, väsyneen ruorimiehen korvissa. Mistä minä iloitsen? Ajatuksesta, joka pälähtää päähäni, muistosta, jostain metsän soinnusta, ihmisestä. Minä ajattelen häntä, minä sulen silmäni ja seison liikkumatta polulla ja ajattelen häntä, minä luen minuttien vierähtämistä.

Sitten minua janottaa ja minä juon purosta; nyt astelen lukien sata askelta eteeni ja sata askelta taakse; nyt on jo aika, ajattelen minä.

Tuliko jotain väliin? Kuukausi on kulunut, kuukausi ei ole aika mikään; mitään ei tullut väliin! Jumala tietää, miten tämä kuukausi on ollut lyhyt. Mutta yötpä ovat monen monasti pitkiä, ja minä keksin kastaa hattuani purossa ja kuivatan sitä jälleen, vain lyhentääkseni aikaani odottaessani.

Minä laskin aikani öissä. Joskus tuli yö ja Edvarda ei tullut, kerran ei hän tullut kahteen yöhön. Kahteen yöhön. Ei ollut tullut mitään väliin, mutta minusta tuntui silloin kuten onneni ehkä olisi ollut suurimmillaan.

Eikö niin ollutkin?

"Kuule, Edvarda, miten levotonta on metsässä tänä yönä? Supisee alati mättäillä, ja suuret lehdet värisevät. Jotakin on tekeillä; mutta enhän minä sitä tarkoittanut sanoa. Minä kuulen miten lintu laulaa harjulla, se on vain tiitinen; mutta se on istunut yhdessä kohden kaksi yötä ja kutsunut, houkutellut. Kuuletko tuota yksisointuista, yksisointuista säveltä?"

"Kuulen minä. Miksi sitä kysyt minulta?"

"Joutenpäiten. Se on istunut siellä kaksi yötä. Tarkoitin vain sanoa sitä… Kiitos, kiitos kun tulit tänä iltana, rakkaani! Minä istuin täällä ja odotin sinua tänä iltana tai huomeniltana, minä tulin niin hyvilleni, kun sinä tulit."

"Ja minäkin olen odottanut. Minä ajattelen sinua, minä olen koonnut kätköön sen lasin sirut, jonka sinä silloin kaasit; muistatko sinä sitä? Isäni matkusti viime yönä, minä en mitenkään voinut tulla, minun täytyi laitella matkatavaroita ja muistutella häntä. Minä tiesin että sinä kuleksit ja odottelit täällä metsässä ja minä itkin ja laitoin tavaroita."

Mutta kaksihan yötä kului, ajattelin minä, mitä teki hän ensimäisenä yönä? Ja miksi ei silmissään ole yhtä suurta iloa kuin ennen?

Kului tiima. Tiitinen vaikeni harjulla, metsä oli kuollut. Ei, ei mitään ollut tullut väliin, kaikki oli ennallaan, hän sanoi minulle kädestä hyvää yötä ja katsoi minuun rakkaasti.

"Huomenna?" sanoin.

"Ei, ei huomenna", vastasi hän.

En kysynyt syytä.

"Huomennahan meillä on se juhla", sanoi hän hymyillen. "Minä aioin sinua yhtäkkiä yllättää sillä, mutta kun tulit niin onnettoman näköiseksi, täytyi minun ilmoittaa sinulle kohta. Minä aioin kutsua sinua kirjeellä."

Ja minun sydämeni keveni sanomattomasti.

Hän meni nyökäten hyvästiksi päätään.

"Kuulehan vielä", sanoin minä liikkumatta. "Miten kauan sitten sinä kokosit ja kätkit ne lasinsirut?"

"Mitenkö kauan?"

"Niin, onko siitä viikko, kaksi viikkoa?"

"Ehkä kaksi viikkoa. Mutta miksi sinä sitä kysyt?

"Ei, nyt minä puhun totta, eilen minä ne kätkin."

Eilen hän ne kätki, vielä eilen oli hän ajatellut minua! No, ei mitään hätää.

XV.

Kaksi venettä oli veteen lykätty ja me menimme niihin. Me lauloimme ja juttelimme. Korholma oli saarten takana, kesti hyvän aikaa soutaa sinne ja pitkin matkaa me puhelimme veneestä toiseen. Tohtori oli pukeutunut vaaleisiin kuten naiset; en ollut ennen nähnyt häntä niin tyytyväisen näköisenä, hän tarinoi, hän ei enää pysytteleinyt mykkänä kuuntelijana. Minusta tuntui siltä, että hän oli hieman maistellut ja oli iloisella päällä. Kun saavuimme määrään, pyysi hän hetkeksi seurueen huomiota ja lausui meidät tervetulleiksi. Minä ajattelin: kas Edvarda on valinnut hänet isännäksi.

Sanomattoman rakastettavasti huvitteli hän naisia. Edvardalle oli hän kohtelias ja ystävällinen, usein isällinen ja pedanttisen opettavainen kuten sangen monasti muulloinkin. Edvarda puhui aikamääristä, hän sanoi: "Minä olen syntynyt kolmekymmentä kahdeksan", ja tohtori kysyi: "Tuhat kahdeksansataa kolmekymmentä kahdeksan?" Minun sanoessani jotain kuunteli tohtori tarkkaavasti eikä pitänyt minua halpana.

Eräs nuori neiti tuli luo ja tervehti. Minä en enää häntä tuntenut, minä en voinut häntä muistaa ja minä sanoin kummastelevani mitä hän nauroi. Hän oli rovastin tyttäriä, minä olin seurustellut hänen kanssaan kuivauspaikalla ja pyytänyt häntä käymään majassani. Me juttelimme keskenämme vähän aikaa.

Kuluu parisen tiimaa. Minulla on ikävä, minä juon viiniä jota lasiini kaadetaan, ja tuppaudun kaikkien pariin, hupsuttelen kaikkien kanssa. Taas teen minä tyhmyyksiä, nämä puuhat ovat minulle outoja ja minä en heti hoksaa miten vastaisin ystävällisiin sanoihin, tuon tuostakin puhun minä sekavasti tai en kerrassaan vastaa mitään, ja olen siitä harmissani. Tuolla ison kiven luona, joka meillä on pöytänä, istuu tohtori ja seurustelee vilkkaasti.

Sielu! Mikä on sielu? sanoi hän. Rovastin tytär oli syyttänyt häntä vapaa-ajattelijaksi; hyvä, eikös vapaasti ollutkin ajateltava? Kuviteltiin että helvetti on talo maan sisässä ja paholainen toimitusjohtaja, — ei, majesteetti hän on. Häntä halutti puhua apupitäjän kirkon alttaritaulusta: Kristus, juutalaismiehiä ja -naisia, vettä viininä; hyvä. Mutta Kristuksella oli glooria päässä. Mikä on glooria? Keltainen tynnyrin vanne kolmen hiuskarvan varassa.

Kaksi naisista löi kauhuissaan kämmeniään yhteen. Mutta tohtori pelasti itsensä ja sanoi leikillä:

"Hirveitä sanoja, vai mitä? Myönnän kyllä. Mutta jos toistaa sitä tai tätä viisi, kuusi kertaa itsekseen ja ajattelee vähän, niin kuuluu se jo paremmalta… Saanko kunnian juoda arvoisain naisten kanssa!"

Ja hän rupesi polvilleen ruohikkoon noiden kahden naisen eteen eikä pannut hattuaan päästä maahan, vaan piti sitä koholla ilmassa vasemmalla kädellään ja joi lasinsa tyhjäksi kallistaen kaulaansa. Minuakin ihastutti hänen taitavuutensa ja minä olisin tahtonut kilistää hänen kanssaan, mutta hän oli jo juonut lasinsa tyhjäksi.

Edvarda katseli häntä. Tulin Edvardan lähitteille, minä sanoin:

"Leikitäänkö leskisillä tänään?"

Hän vähän vavahti ja nousi ylös.

"Muistakaa, ettemme sinuttele toisiamme nyt", kuiskasi hän.

En minä ollut sinutellutkaan. Minä lähdin muualle taas.

Kuluu jälleen tiima, päivä on pitkä, minä olisin jo kauan sitten halusta soutanut kotiin yksin jos vain olisi ollut kolmas vene; Aesopus oli kytkyessä majassa, se ehkä ajatteli minua. Edvardan ajatukset varmaan liitelivät kaukana minusta, hän puheli miten onnekasta olisi saada matkustaa pois täältä toisille seuduille, hänen poskilleen nousi polte siitä aatoksesta, ja hän puhui virheellisestikin:

"Kukaan ei olisi enemmän onnellisempi kuin minä, jos kerran…"

"Enemmän onnellisempi", sanoo tohtori.

"Mitä?" kysyy Edvarda.

"Enemmän onnellisempi."

"En ymmärrä."

"Te sanoitte enemmän onnellisempi, ei muuta."

"Sanoinko? Suokaa anteeksi. Ei kukaan olisi onnellisempi kuin minä, jos kerran saisin seistä laivalla lähdössä. Joskus kaipaan minä seuduille, joista en itsekään tiedä."

Hän kaipasi pois, hän ei muistanut minua. Siinä seisoin minä ja näin hänen kasvoistaan että hän oli unohtanut minut. No, mitäpä siitä; mutta siinä seisoin ja näin sen itse hänen kasvoistaan. Ja minutit vierivät niin surullisen verkkaan. Minä kysyin yhdeltä ja toiselta, emmekö lähtisi jo kotiin, oli niin myöhä jo, sanoin minä, ja Aesopus oli kytkyessä majassani. Vaan kukaan ei tahtonut kotiin.

Minä menin kolmannen kerran rovastin tytön puheille, minä ajattelin: hän se on puhunut minun eläimen katseestani. Me joimme yhdessä; hänellä oli värisevä ilme silmissä; ne eivät koskaan katselleet levossa, hän katseli yhäti minuun.

"Kuulkaa, neiti", sanoin minä, "eikö Teidän mielestänne näiden seutujen ihmiset ole samantapaisia kuin näiden seutujen lyhyt kesäkin? Ne on häilyviä ja hurmaavia kuin sekin."

Minä puhuin kovalla, varsin kovalla äänellä, puhuin tahallani. Minä yhä juttelin kovasti ja pyysin taas neitiä käymään luonani katsomassa majaani. "Jumala siunatkoon Teitä siitä", sanoin minä hädässäni, ja minä ajattelin jo itsekseni, että kai pitäisi keksiä jotain lahjaa hänelle, jos hän mielisi tulla; minulla ei kai olisi muuta kuin ruutisarveni, ajattelin minä.

Ja neiti lupasi tulla.

Edvarda istui muualle katsellen ja soi minun puhua miten halusin. Hän kuunteli mitä seurassa puheltiin ja sukasi silloin tällöin sanan väliin. Tohtori povasi nuorille naisille kädestä ja soitti suuta; hänellä itsellään oli hienot, pienet kädet ja sormus sormessa. Minä tunsin olevani tarpeeton seurassa, minä istuin kauan aikaa yksinäni jossain kivellä. Päivä ehti vitaisilleen. Tässä sitä nyt istun ypöyksin kivellä, tuumin itsekseni, ja ainoa ihminen, joka minut voisi kutsua tästä, ei muista minua. Ja sekin on samantekevää.

Alkaa tuntua kuin olisin kovin hylätty. Keskustelu kajahteli korviini takaa, minä kuulin että Edvarda nauroi; naurun kuullessani nousin äkkiä ylös ja menin toisten luo.

"Vain hetkinen", sanoin minä. "Juolahti mieleeni tuolla istuessani, että te ehkä tahtoisitte nähdä perhoskirjaani." Ja minä otin esiin perhoskirjani. "Pyydän anteeksi, etten muistanut sitä ennen. Ettekö tahtoisi olla hyvä ja tarkastella niitä, se ilahuttaisi minua, katsokaa kaikkia kerrassaan, siinä on sekä punaisia että keltaisia perhosia." Ja puhuessani minä seisoin hattu kädessä. Minä huomasin itse, että oli hassua seistä hattu kädessä, sentähden panin minä sen kohta päähäni.

Ei kuulunut hiiskausta hetkeen eikä kukaan ottanut kirjaani. Viimein ojensi tohtori kätensä tahtoen sitä ja sanoi kohteliaasti:

"Tosiaan, kiitoksia, katsellaanpas näitä vehkeitä. En ole koskaan aavistanut, miten perhosia valmistetaan."

"Minä teen ne itse", sanoin minä ylen kiitollisena tohtorille. Ja minä rupesin kohta selittelemään miten minä niitä tein. Se oli joutavan helppoa, minä ostin höyhenet ja koukut; eihän niistä hyviä tullut, mutta nehän oli vain minua itseäni varten. Kyllä niitä sai valmiitakin perhosia ostaa ja ne olivat hyvin kauniita.

Edvarda katsahti välinpitämättömästi minuun ja kirjaani ja jatkoi sitten jutteluaan ystävättäriensä kanssa.

"Täällä on aineksiakin", sanoi tohtori. "Nepä on kauniita höyheniä."

Edvarda kohotti katseensa.

"Nuo vihreät on kauniita", sanoi hän; "näyttäkääs minulle, tohtori."

"Ottakaa ne", huusin minä. "Voi, ottakaa, pyydän sitä vain tänään. Ne on kaksi vihreää linnun höyhentä. Olkaa hyvä minua kohtaan, se on muisto."

Hän katseli niitä ja sanoi:

"Ne on sekä vihreitä että kultaisia, miten niitä kääntelee auringon paisteessa. No kiitos, kun kerran haluatte antaa, niin."

"Kyllä, minä haluan ne antaa, kyllä", sanoin minä.

Hän pisti höyhenet povelleen.

Vähän ajan perästä antoi tohtori minulle kirjan takaisin ja kiitti. Hän nousi paikaltaan ja kysyi eikö jo alettaisi tuumia kotiinlähtöä.

Minä sanoin:

"Lähtään, Jumalan nimessä, lähtään. Minulla on koira siellä kotona; katsokaas, minulla näet on nyt koira, se koira on minun ystäväni, se makaa ja ajattelee minua ja kun minä tulen kotiin, katsoo se etukäpälät ikkunalla ja tervehtii minua. Päivä on ollut niin kaunis, pian se päättyy, lähtään soutelemaan kotiin. Minä kiitän Teitä kaikkia."

Minä varroin etäämpää katsellen mihin veneeseen Edvarda menisi, ja minä päätin mennä toiseen veneeseen. Yhtäkkiä kutsui hän minua. Minä katsoin ihmeissäni häntä, hänen kasvonsa hehkuivat. Sitten tuli hän luokseni, ojensi minulle kätensä ja sanoi hellästi:

"Kiitos höyhenistä… Mehän kai menemme samaan veneeseen?"

"Jos tahdotte", vastasin minä.

Me istuuduimme veneeseen, hän asettui minun viereeni, minun tuhdolleni, ja kosketti minua polvellaan. Minä katsoin häneen ja hän vastasi minulle kerran katseellaan. Hän teki minulle hyvää kun kosketti minua polvellaan, minä aloin tuntea päiväni karvaudet palkituiksi ja minä aloin jo tulla iloiseksi, kun hän yhtäkkiä siirtyi toisella tapaa istumaan, kääntyi selin minuun ja alkoi puhella tohtorin kanssa, joka istui perässä. Neljännestuntiin ei hän tiennyt minua olevankaan. Silloin tein tekosen, jota kadun, jota en vieläkään ole unohtanut. Kenkä irtautui hänen jalastaan, minä tempaisin sen ja nakkasin kauas veteen, iloissaniko siitä, että hän oli lähelläni, vai sielun pakostako päästä huomatuksi ja muistuttaakseni häntä siitä, että olin olemassa, — en tiedä. Se tapahtui kuin tuli, en ajatellut mitään, se vain pälähti päähäni. Naiset kiljahtivat. Minä aivan kuin halvaannuin teostani; mutta mitäs se auttoi? Tehty kuin tehty. Tohtori kiiruhti turvakseni, hän huusi: "Soutakaa!" ja ohjasi kenkää kohti; heti tavoittikin soutumies sen, juuri kun se oli vajoamassa veden kalvon alle; miehen käsivarsi kastui kainaloon saakka. Sitten kajahti monikuoroinen hurraa molemmista veneistä, koska kenkä oli pelastettu.

Minä olin hyvin häpeissäni, ja minä tunsin miten kasvoni vaihtelivat väriään ja vääristyivät kun minä kuivasin kenkää nenäliinallani. Edvarda otti sen minulta mitään virkkamatta. Vasta jonkun hetken päästä sanoi hän:

"Enpä ole mokomaa nähnyt?"

"Niin, ettepä mokomaa", sanoin minäkin. Minä hymyilin ja röyhistin rintaani, minä olin olevinani kuten olisin tehnyt kepposeni jostain erikoissyystä, kuten siinä olisi jokin salaisuus. Mutta mikäpä salaisuus siinä oli? Tohtori katsoi ensi kertaa halveksien minuun.

Kului hetki, veneet liukuivat kotia kohti, seurasta hävisi tukala tuuli, me lauloimme, me lähenimme laituria. Edvarda sanoi:

"Kuulkaa, me emme ole juoneet viiniä loppuun vielä, sitä on vielä paljon jälellä. Me laitamme vielä juhlat, uudet juhlat joskus, tanssitaan, me panemme toimeen tanssiaiset meidän salissamme."

Kun tulimme maihin, tahdoin minä pyydellä Edvardalta anteeksi.

"Voi miten minä kaipaan takaisin majaani", sanoin minä. "Tämä on ollut tuskallinen päivä."

"Onko se ollut Teille tuskallinen päivä, herra luutnantti?"

"Tarkoitan", sanoin minä kartellen, "tarkoitan, että olen ollut kiusana sekä itselleni että muille. Minä nakkasin Teidän kenkänne veteen."

"Niin, se oli merkillinen päähänpisto."

"Anteeksi!" sanoin minä.

XVI.

Mitähän pahemmaksi voi vielä käydä? Minä päätin pysytellä levollisena, tuli mitä tuli, Jumala sen tietää. Minäkö tässä ensin olin tungetellut hänen lähitteelleen? En, en toki, minä seisoin vain kerran hänen tiellään kun hän kulki ohi. Tätä pohjolan kesää! Turilas oli jo herennyt lentelemästä, ja ihmiset tulivat minusta yhä ja yhä kärsimättömämmiksi, vaikka aurinko paistoi heille yötä päivää. Mitä he katselivat yhä sinisin silmin ja mitkä aatokset liikkuivat heidän merkillisissä otsissaan? Muuten sama minusta mitä he olivat. Minä otin rihmani ja kalastelin kaksi päivää, neljä päivää; mutta öisin lojuin minä silmät avoimina kojussani…

"En ole nähnyt Teitä neljään päivään, Edvarda?"

"Neljään päivään, aivan niin. Minulla on ollut kiire. Tulkaa katsomaan."

Hän vei minut saliin. Siellä oli pöydät viety pois, tuolit asetettu pitkin seiniä, joka kapinetta siirretty; kynttiläkruunu, kaakeliuuni ja seinät merkillisesti koristeltu kanervilla ja mustilla kankailla, jotka oli otettu kauppapuodista. Klaveri oli nurkassa.

Näin oli hän valmistellut "tanssiaisia."

"Mitäs tästä arvelette?" kysyi hän.

"Kummallista", vastasin minä.

Lähdimme salista.

Minä sanoin:

"Mutta kuulkaahan nyt, Edvarda, oletteko Te ihan tyyten minut unohtanut?"

"En käsitä nyt Teitä", vastasi hän kummissaan. "Näittehän, mitä kaikkea minä olen puuhannut? Miten minä silloin voin tulla Teidän luoksenne?"

"Niin", sanoin minäkin, "miten Te muka voitte tulla minun luokseni." Minä olin valvonut ylen määrin, väsynyt, sanani tulivat tyhjänpäiväisinä ja kiihkeinä, minä olin ollut onneton koko päivän. "Ei, ettehän Te voinut tulla luokseni. Sitä vain aioin sanoa: kaiken kaikkiaan, kaikki on muuttunut, jotain on tullut väliin. Niin on. Mutta minä en jaksa arvata kasvoistanne mitä. Miten Teidän otsanne on merkillinen, Edvarda! Nyt sen huomaan."

"Mutta minä en ole unohtanut Teitä!" huudahti hän punehtuen ja pujotti kätensä kainalooni.

"Niin niin, Te ette ehkä ole unohtanut minua. Mutta empä sitten tiedä kummin sanon. Jommin kummin."

"Huomenna saatte Te kutsun kemuihin. Teidän täytyy tanssia minun kanssani. Voi miten me tanssimme!"

"Tahdotteko saattaa minua vähän matkaa?" kysyin minä.

"Nytkö? En, en voi nyt", vastasi hän. "Heti kohta tulee tohtori, hän tulee minua vähän auttamaan, minulla on vielä hiukan hommaa. No, Teidän mielestänne sali siis tällaisena välttää? Mutta ettekö Te luule…"

Vaunut ajavat portille.

"Tuleeko tohtori hevosella tänään?" kysyin minä.

"Tulee, minä lähetin häntä hakemaan, minä tahdoin häntä"…

"Sääliä, kun hänellä on kipeä jalka, niin. Ei, suokaa minun nyt lähteä… Päivää, päivää, tohtori. Hauskaa tavata Teitä! Terveenä olette olleet? Toivon, ettette pahastu, jos nyt menen."

Portaiden edessä käännähdin minä katsomaan taakseni, Edvarda katseli akkunasta, hän levitti molemmin käsin uutimia nähdäkseen, hän näytti miettiväiseltä. Hassu riemu riehahtaa sydämessäni, minä menen ripeästi talosta, kevein askelin ja hämärin katsein, pyssy oli köykäinen kuin keppi kädessäni. Jos minä saisin hänet, tulisi minusta hyvä ihminen, ajattelin minä. Minä ehdin metsään ja ajattelin siinä: Jos minä saisin hänet, palvelisin häntä väsymättömämmin kuin yksikään muu, ja vaikka hän näyttäisi olevansa arvoton minulle, vaikka hän rupeisi vaatimaan mahdottomia minulta, tekisin minä kaiken mitä voin, niin, tekisin enemmän kuin mitä voin, ja iloitsisin vain kun hän olisi minun… Minä seisatuin, rupesin polvilleni ja nuoleksin nöyryydessäni ja toivossani ruohonkorsia tien varrella ja nousin sitten jälleen ylös.

Olin viimein melkein rohkealla mielellä. Hänen muuttunut käytöksensä viime aikoina oli vain hänelle ominaista; hän katseli akkunasta miten minä menin, katseensa seurasivat minua kunnes minua ei enää näkynyt, mitäpä hän olisi voinut muuta tehdä? Minä menin ihan tiedoiltani hurmiosta, minä olin nälissäni, mutta en sitä tuntenut.

* * * * *

Aesopus juoksi edeltä, yhtäkkiä rupesi se haukkumaan. Minä katsahdin eteeni, nainen valkea liina päässä seisoi majan nurkalla; hän oli Eeva, sepän tytär.

"Hyvää päivää, Eeva!" huusin minä.

Hän seisoi sen korkean, harmaan kiven vieressä, aivan punastuneena, ja imi yhtä sormeaan.

"Sinäkö se olet, Eeva? Mikä sinulla on?" kysyin minä.

"Aesopus purasi minua", vastasi hän ja katseli hämillään maahan.

Minä katselin hänen sormeaan. Hän oli purrut itse itseään. Aavistus lentää aivoissani ja minä kysyn:

"Oletko sinä kauan täällä odotellut."

"En kauan", vastasi hän.

Ja kumpikaan meistä ei sanonut mitään, minä otin häntä kädestä ja vein hänet majaani.

XVII.

Tulin tapani mukaan kalalta ja olin menossa tanssiaisiin pyssyineni, laukkuineni, olin vain pannut parhaat nahkatamineet ylleni. Oli jo myöhä, kun ehdin Sirilundiin, minä kuulin että salissa tanssittiin, sitten pian huudettiin: Täällä on metsästäjä, luutnantti! Nuoria parveili ympärilläni, tahtoivat nähdä saalistani, minä olin ampunut pari vesilintua ja pyydystänyt pari koljaa. Edvarda toivotti minut hymyillen tervetulleeksi, hän oli tanssinut, hän punotti.

"Ensimäisen tanssitte minun kanssani!" sanoi hän.

Ja me tanssimme. Ei tapahtunut tihuja, minua alkoi pyörryttää, mutta en kaatunut. Isot saappaani kolisivat aika lailla, minä kuulin itse miten ne kolisivat ja päätin olla tanssimatta vasta, olin repinyt naarmuja maalattuun lattiaankin. Olin niin hyvilläni, kun en ollut saanut aikaan mitään suurempaa onnettomuutta!

Herra Mackin kaksi ryytipuodin apulaista oli myös täällä ja he tanssivat perinpohjin ja vakaisesti, tohtori otti innokkaasti osaa vuorotansseihin. Paitsi näitä herroja oli siellä vielä neljä aivan nuorta miestä, herrasväen poikia pääkirkolta, rovastin ja piirilääkärin poikia. Muudan tuntematon kauppamatkustaja oli myös tullut tilaisuuteen, häntä ihailtiin kauniin äänensä vuoksi ja hän rallatteli musiikin tahtiin; silloin tällöin vuorotteli hän naisten kanssa klaverin soitossa.

En muista enää, miten ensimäiset tunnit kuluivat, mutta minä muistan aivan tarkoin loppuyön. Aurinko paistoi punaisena akkunoista koko ajan, ja vesilinnut nukkuivat. Meille tarjottiin viiniä ja leivoksia, me puhelimme hälisten ja lauloimme, Edvardan nauru kajahteli raikkaasti ja huolettomasti salissa. Mutta miksi ei hän enää virkkanut minulle sanaakaan? Minä lähentelin hänen paikkaansa haluten sanoa hänelle jonkun kohteliaisuuden miten paraiten voin, hänellä oli yllään musta puku, se oli ehkä hänen rippipukunsa, ja se oli käynyt hänelle liian lyhyeksi, mutta se somisti häntä tanssiessa, ja sen aioin minä sanoa hänelle.

"Miten tuo musta puku…" aloin minä.

Mutta hän nousi ylös, kietoi kätensä erään ystävättärensä vyöhyille ja meni muualle hänen kanssaan. Niin tapahtui pari kertaa. Hyvä, ajattelin minä, minkäs tälle voi? Mutta miksi hän sitten katselee huolekkaan näköisenä minun jälestäni akkunasta, kun minä lähden hänen luotaan?

Muudan naikkonen vaati minua tanssiin. Edvarda istui siinä lähellä, ja minä vastasin kovalla äänellä:

"Ei, minä lähden heti kohta pois."

Edvarda katsoi minuun kysyvästi ja sanoi:

"Poisko? Ei, Te ette lähde."

Minä kavahdin ja purin huultani. Nousin ylös.

"Tarkoititte kai tällä jotain, neiti Edvarda, sanoin minä synkeänä ja läksin ovelle päin."

Tohtori asettui tielleni ja Edvarda kiiruhti hänkin jälestäni.

"Älkää käsittäkö minua väärin", sanoi hän lämpöisesti. "Minä tarkoitin, että Te toivottavasti olisitte viimeinen, joka lähtee pois, kaikkein viimeinen. Eikä kellokaan vielä ole kuin yksi… Kuulkaa", lisäsi hän säteilevin silmin, "Tehän olette antanut meidän soutumiehellemme viisi taalaria, kun hän pelasti minun kenkäni vedestä. Se oli liian paljon." Ja hän nauroi sydämellisesti ja kääntyi koko seurueen puoleen.

Minä töllötin suu auki, voimatta mitään, päästä pyörällä.

"Te suvaitsette laskea leikkiä", sanoin minä. "En ole antanut Teidän soutumiehellenne niin taalarin tapaista."

"Kas vaan, vai ette?" Hän avasi keittiön oven ja kutsui soutajan sisään. "Muistathan sinä matkan Korholmaan, Jaakko? Sinä pelastit minun kenkäni kun se putosi veteen?"

"Pelastin", vastasi Jaakko.

"Sinä olet saanut viisi taalaria siitä, että pelastit sen kengän?"

"Olen, antoivathan he minulle…"

"Hyvä. Saat mennä."

Mitä hän nyt tällä kujeella tarkoittaa? ajattelin minä. Haluttaako häntä häväistä minua? Siinä ei hän onnistu, minä en tästä punastu. Minä sanoin ääneen ja selkeästi:

"Minun täytyy tehdä tiettäväksi kaikille, että tämä on joko erhetys tai vale. Minun ei ole edes päähäni pälähtänyt antaa soutumiehelle viittä taalaria teidän kengästänne. Minun olisi ehkä tullut se antaa, mutta se on kuin onkin jäänyt antamatta."

"Jonka päälle tanssimme", sanoi Edvarda rypistellen otsaansa. "Miksi emme tanssi?"

Tämän on hän velvollinen minulle selittämään, tuumin minä itsekseni, ja vaanin tilaisuutta saadakseni hänet puhumaan. Hän meni sivuhuoneeseen ja minä menin jälestä.

"Maljanne", sanoin minä tahtoen juoda hänen kanssaan.

"Minun lasini on tyhjä", tokaisi hän.

Vaikka hänellä oli täysi lasi edessään.

"Minä luulin että tuo lasi tuossa oli Teidän?"

"Ei, se ei ollut minun", sanoi hän ja kääntyi vierustoverinsa puoleen.

"Suokaa anteeksi", sanoin minä.

Monet vieraista huomasivat tämän pienen kohtauksen.

Sappeni kiehui, solvaistuna minä sanoin:

"Kai sentään olette velvollinen minulle selittämään…"

Hän nousi ylös, tarttui käsiini ja sanoi sydämeen tunkevalla äänellä:

"Mutta ei tänään, ei nyt. Minä olen niin pahoillani. Jumala, miten Te katsotte minuun! Olimmehan me kerran ystäviä…"

Minä käännähdin heti pois tunteen tulvahtaessa ja menin jälleen tanssisaliin.

Vähän ajan perästä tuli myös Edvarda sisään, hän seisattui klaverin luo, kauppamatkustajan soittaessa jotain tanssia, hänen kasvoiltaan kuulsi tällä hetkellä salainen raskas huoli.

"Minä en ole oppinut soittamaan", sanoo hän ja katsoo minuun samein silmin. "Kunpa edes osaisi soittaa."

Siihen en osannut mitään vastata. Mutta sydämeni lieskahti häneen jälleen ja minä kysyin:

"Mikä huoli Teitä nyt on ruvennut painamaan yhtäkkiä, Edvarda? Jospa tietäisitte, miten minä siitä kärsin."

"En tiedä", vastasi hän. "Huoli kaikesta. Ah jospa nuo ihmiset lähtisivät heti pois, kaikki. Ei, ette Te; muistakaa, että viivytte viimeiseksi."

Ja jälleen herättivät nämä sanat sielussani elämän ja silmäni näkivät valkeuden auringonpaisteisessa salissa. Rovastin tytär tuli luokseni ja rupesi tarinoimaan kanssani, minä toivoin hänet sinne missä pippuri kasvaa, ja vastailin töykeästi. Tahallani minä en häneen katsonut, koska hän oli puhunut minun eläimen katseestani. Hän alkoi jutella Edvardalle, että muudan herra oli ajanut häntä takaa kerran kadulla ulkomailla, muistaakseni Riiassa.

"Se ajoi yhä ja yhä, kadulta toiselle ja hymyili minulle", sanoi hän.

"No oliko se sitten umpisokea?" tokaisin minä muka Edvardalle mieliksi. Ja keikautin samalla olkapäitäni.

Neitonen ymmärsi heti karkeat sanani ja vastasi:

"Kai se tietysti oli, kun viitsi seurata näin vanhaa ja rumaa kuin minä."

Mutta Edvardan kiitollisuutta en saanut, hän lähti vetäen ystävätärtään mukaansa, he kuiskailivat keskenään ja pudistelivat päätään. Siitä alkaen sain olla aivan yksin.

Tiima vieri vielä, vesilinnut alkoivat herätä kareilla, niiden huudot kuuluivat avoimista ikkunoista saliin. Ilo tulvahti sielussani kuullessani näitä ensimäisiä linnun huutoja ja minä kaipasin merelle, kareille…

Tohtori oli jälleen tullut hyvälle tuulelle ja lumosi kaikki mieltymään itseensä, naisväki hyöri ja pyöri hänen lähitteillään. Tuoko se nyt on minun rivaalini? ajattelin minä ja ajattelin myös hänen rampaa jalkaansa ja hänen kehnoa vartaloaan. Hän oli ruvennut hakemaan uutta sukkeluutta siunaillessaan, hän sanoi: "Kuolema ja kidutus", ja aina kun hän vannoili näillä hassuilla sanoilla, rähähdin minä nauruun. Tuskissani pälähti mieleeni kohdella tätä miestä niin vaatimattomasti kuin suinkin voin, koska hän oli rivaalini. Minun suussani oli tohtori aina ensimäisenä ja viimeisenä, minä huusin: Hoi kuulkaa, mitä tohtori sanoo! ja minä pakoitin itseni nauramaan ääneen hänen sanansutkauksilleen.

"Minä rakastan tätä maailmaa", sanoi tohtori, "minä tarraudun elämään kiinni kynsin hampain. Ja kun minä kuolen, toivon minä saavani paikan ikuisuudessa juuri Lontoon tai Pariisin yläpuolella, jotta voin kuulla ihmisten cancan-töminän lakkaamatta, lakkaamatta."

"Suuremmoista!" huusin minä ja yskiä köhin naurusta, vaikken ollut yhtään päihtynyt.

Edvarda näytti myös hurmaantuneelta.

Kun vieraat lähtivät, pistäydyin minä pieneen sivuhuoneeseen ja istahdin odottelemaan. Minä kuulin yhden toisensa jälkeen hyvästelevän ulkona portailla, tohtorikin sanoi hyvästi ja meni. Viimein äänet tyyten vaikenivat. Sydämeni jyski kiivaasti, minä odotin.

Edvarda palasi jälleen sisään. Kun katseensa osui minuun, seisattui hän ja katsoi minuun hetken kummastellen, sitten sanoi hän hymyillen:

"Vai niin, Te olette täällä. Olittepa ystävällinen, kun jäitte viimeksi. Nyt olen ihan uuvuksissa."

Hän ei istuutunut.

Minäkin nousin ylös ja sanoin:

"Niin, nyt on Teillä aika päästä rauhaan. Minä toivon, että Teiltä on ikävä mieli mennyt, Edvarda. Olitte niin surullinen äsken ja se koski minuun niin kipeästi."

"Ei siitä mitään, kun vaan pääsen maata." Minulla ei ollut enää mitään lisättävää, menin ovelle.

"Kiitos nyt tästä illasta", sanoi hän ojentaen minulle kätensä. Ja kun hän aikoi saattaa minua vielä portaille, estelin minä.

"Ei tarvitse", sanoin minä, "älkää vaivatko itseänne, kyllä minä itsekin…"

Mutta hän saattoi minua kuitenkin huoneesta. Hän seisoi eteisessä ja odotteli kärsivällisesti kun minä etsin hattuani, pyssyäni ja laukkuani. Nurkassa jossain oli kävelykeppi, minä näin hyvin sen kepin, minä tuijotin siihen ja tunsin sen tohtorin kepiksi. Kun Edvarda huomaa mitä minä tuijotan, tulee hän hämilleen niin että punehtuu, voi selvästi nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli viaton eikä tiennyt kepistä mitään. Vierii kokonainen minutti. Viimein kiehahtaa kiukkuinen kärsimättömyys hänessä ja hän sanoo vapisten:

"Keppinne. Ottakaa keppinne!"

Ja hän tarjoo minulle tohtorin keppiä.

Minä katsoin häneen, hän ojensi yhä minulle keppiä, hänen kätensä vavahteli. Lopettaakseni kujeen, otin minä kepin ja panin sen takaisin nurkkaan. Minä sanoin:

"Se on tohtorin keppi. Minä en voi ymmärtää, miten tuo rampa voi unohtaa keppinsä."

"Rampa, rampa!" huudahti hän katkerana ja tuli askeleen minua lähemmäksi. "Te ette onnu, ette väinkään; mutta jos Te vielä päälle päätteeksi ontuisitte, niin ette Te olisi hänen veroisensa, ette millään tavoin, Te ette olisi hänen veroisensa! Ette!"

Minä hapuilin vastausta, menin sekaisin, en sanonut mitään. Syvään kumartaen vetäydyin minä selin ulos ovesta portaille. Siellä seisoin hetken ja tuijottelin tuijottelemistaan, sitten lähdin pois.

Vai niin, hän oli unohtanut keppinsä, ajattelin minä, ja hän tuumii palata tätä tietä sitä hakemaan.

Hän ei salli minun lähteä viimeiseksi talosta… Minä vaelsin mäkeen verkalleen, päilyillen eteeni ja taakse, metsän laidassa seisatuin. Viimein, odotettuani puoli tuntia, asteli tohtori vastaani, hän oli nähnyt minut ja kulki nyt ripeästi. Ennenkun hän ehti sanoa mitään, nostin minä hattuani koetellakseni häntä. Hän nosti myös hattuaan. Minä tunkeuduin aivan liki häntä ja sanoin:

"Minä en tervehtinyt."

Hän astui askeleen takaperin ja tuijotti minuun.

"Ettekö tervehtinyt?"

"En", sanoin minä.

Hiljaisuus.

"Niin, samantekevää muuten mitä teitte", vastasi hän kalveten. "Minä olin menossa hakemaan keppiäni, jonka unohdin."

Tähän ei minulla ollut mitään sanottavaa; mutta minä kostin toisella tapaa, minä asetin kiväärini poikittain hänen eteensä kuten koiralle ja sanoin:

"Hyppää!"

Ja minä viheltelin ja houkuttelin häntä hyppäämään.

Hetken taisteli hän taisteluaan, hänen kasvoillaan kulkivat mitä merkillisimmät ilmeet, koko ajan pusersi hän huuliaan vastakkain ja katseli maahan. Yhtäkkiä katsoi hän terävästi minuun, hieno hymy välähti hänen kasvoilleen ja hän sanoi:

"Minkätähden Te oikeastaan olette nyt tällainen?"

Minä en vastannut; mutta hänen sanansa tehosivat.

Hän ojensi minulle yhtäkkiä kätensä ja sanoi lauhkeasti:

"Jotain Teissä on hullusti. Kun Te voisitte puhua minulle, mikä on, niin ehkäpä…"

Ja nyt minä jouduin hävyn ja tuskan valtaan, nuo levolliset sanat syöksivät minut tasapainosta. Minä tahdoin jotenkin korvata menettelyäni häntä kohtaan, minä kietasin käteni hänen vyötäisilleen ja puhkesin puhumaan:

"Kuulkaa, antakaa minulle anteeksi! Ei, mitäs minussa olisi hullusti? Ei mitään, en minä tarvitse Teidän apuanne. Te varmaan haette Edvardaa? Te tahdotte tavata hänet kotona. Mutta menkää pian, sillä muuten rupee hän maata ennenkun Te ehditte; hän oli niin väsynyt, minä näin sen. Minä puhun nyt parhaan tietoni mukaan, se on ihan totta, Te tapaatte hänet nyt kotona, menkää jo!"

Ja minä pyörähdin ja kiiruhdin pois hänen luotaan, kiisin pitkin askelin läpi metsän kotiin majalleni.

Kauan aikaa istuin minä lavitsallani samassa, yhä samassa mielentilassa jollaisena olin kotiin tullutkin, laukku olalla ja pyssy kädessä. Merkillisiä ajatuksia alkoi itää aivoissani. Minkä ihmeen tähden minä olin paljastanut ajatukseni tohtorille! Minua harmitti kun olin kietonut käteni hänen vyötäreilleen ja katsonut häneen vesissä silmin; hän ilkkuu siitä, ajattelin minä, ehkäpä hän juuri tällä hetkellä virnattelee sille Edvardan kanssa. Hän oli jättänyt keppinsä eteiseen. Aivan niin, jos minä vielä päällepäätteeksi ontuisin, niin en voisi olla tohtorin veroinen, minä en lähimainkaan olisi tohtorin veroinen, sen oli Edvarda itse sanonut…

Minä astun keskelle lattiaa, viritän pyssyn hanan, asetan piipun vasemmalle jalalleni ja liipaisen. Panos puhkasee jalkaterän ja menee lattian läpi. Aesopus haukahtaa kerran kauhuissaan.

Vähän ajan päästä kolkutetaan ovelle.

Tulija oli tohtori.

"Anteeksi, että häiritsen", alkoi hän. "Te läksitte niin joutuin, minä ajattelin ettei ehkä haittaisi hiukan jutella kanssanne. Minusta haisee täällä ruudilta?"

Hän oli aivan selvällä päällä.

"Tapasitteko Edvardan? Saitteko keppinne?" kysyin minä.

"Sain. En tavannut, Edvarda oli ruvennut maata … Mitä tuo on? Jumaliste, tehän olette haavoittunut?"

"Jonnin joutavaa. Aioin panna pyssyn paikalleen, se laukesi; ei se tee mitään. Piru Teidät periköön, mitä varten minun tässä täytyy ruveta sitä Teille selittelemään? … Vai niin, Te siis saitte keppinne?"

Hän tuijotti topakasti minun rikkiammuttuun saappaaseeni ja huppelehtivaan hurmeeseen. Ripeästi pani hän keppinsä maahan ja otti hansikkaat kädestään.

"Istukaa hiljaa, saapas täytyy ottaa jalasta", sanoi hän. "Sitä se oli, olinhan minä kuulevinani laukauksen."

XVIII.

Ja kun minä sitten kaduin tätä hullua laukausta! Koko tekonen ei ollut mistään kotoisin, ei siitä ollut hyötyä, se kytki minut majaani moneksi viikoksi. Sen ajan harmit ja kiusat muistan vielä päivän selvään, pesumuijani täytyi käydä joka päivä majassani ja melkein oleskella siellä, ostaa ruokani, hoitaa taloutta. Niin meni monta viikkoa. No niin!

Tohtori rupesi erään kerran puhumaan Edvardasta. Minä kuulin hänen nimensä, kuuntelin hänen tekemisiään, sanomisiaan, eikä ne minua enää kovin järkyttäneet, oli kuin olisi tohtori puhunut menneistä, minuun kuulumattomista asioista. Niin pian sitä voi unohtaa! ajattelin minä kummastellen.

"Noo, mitäs Te itse arvelette Edvardasta, koska kyselette? Minä en ole totta puhuen ajatellut häntä moneen viikkoon. Annas olla, eikös Teidän välillänne ollut jotain, Te olitte usein yhdessä, Te olitte isäntänä eräällä veneretkellä ja hän emäntänä. Tunnustakaa pois tohtori, oli jotain, jonkinlaista ymmärtämystä. Ei, älkää Jumalan tähden vastatko minulle, ette Te ole velvollinen mitään minulle selittelemään, en minä kysele saadakseni tietää, puhutaan nyt jostain muusta, jos tahdotte. Milloin minä pääsen käymään jalallani?"

Minä jäin yksinäni istuskelemaan ja ajattelemaan, mitä olin sanonut. Miksi minä sydämen sisimmässäni pelkäsin että tohtori puhuisi minulle? Mitä minulla oli Edvardan kanssa tekemistä? Minä olin unohtanut hänet.

Vieläkin kerran sattui Edvarda puheeksi ja minä keskeytin tohtoria taas, Jumala tietköön, miten kovin minä pelkäsin saada kuulla hänestä.

"Miksi Te keskeytätte?" kysyi hän. "Ettekö Te voi sietää että minä mainitsen hänen nimeäänkään?"

"Sanokaa", sanoin minä, "mitä Te oikeastaan arvelette Edvarda neidistä? Minua huvittaisi tietää."

Hän katsoi epäillen minuun.

"Mitäkö oikeastaan arvelen?"

"Te ehkä voitte kertoa minulle uutisia tänään. Te ehkä olette kosinutkin ja hän on suostunut. Saanko onnitella Teitä? Eikö? Jaa, piru Teitä uskokoon, ha ha ha."

"Jahaa, sitäkö Te pelkäsitte!"

"Pelkäsin? tohtori hyvä!"

Hiljaisuus.

"Ei, minä en ole kosinut eikä hän suostunut", sanoi hän; "Te ehkä olette. Edvardalle ei kosinta auta, hän ottaa sen, johon on mieltynyt. Ei kai hän mielestänne ole mikään karjapiika? Te tapasitte hänet täällä Ruijan perukassa ja olette itse sen nähneet. Hän on lapsi, joka on saanut liian vähän vitsaa, ja nainen, joka on oikkuja täynnä. Kylmäkö? Kaukana siitä. Lämmin? Ei, mutta selvää jäätä. Mitä hän siis oikeastaan on? Kuuden-, seitsemäntoista-vuotias pikku tyttö, niinhän? Mutta koetappas vain vallita tätä pikku tyttöstä, niin näet miten puuhasi lyöttyy pilkaksi. Ei edes isä voi pitää häntä aisoissa; hän näennäisesti tottelee isää, mutta tosiasiassa hän itse vallitsee. Hän sanoo, että Teillä on eläimen katse…"

"Te olette erehtynyt, se on toinen se, joka sanoo että minulla on eläimen katse."

"Toinenko? Kuka toinen?"

"En tiedä. Eräs hänen ystävättärensä. Ei, Edvarda se ei ole. Älkääs, ehkäpä se sittenkin on Edvarda itse…"

"Kun Te katsotte häneen, vaikuttaa se häneen niin tai niin, sanoo hän. Mutta luuletteko, että siten pääsette hiuskarvaakaan häntä lähemmäksi? Erehdys. Katsokaa vain häneen, älkääkä säästäkö silmiänne; mutta heti kun hän huomaa Teidän häntä katselevan, alkaa hän tuumia: Kas miten tuo mies nyt tuossa minua katsoa tollottaa, ja luulee voittaneensa pelin! Ja hän karkoittaa Teidät yhdellä ainoalla katseella tai kylmällä sanalla kymmenen peninkulman päähän. Uskokaa pois, kyllä minä hänet tunnen! Miten vanhaksi Te häntä luulette?"

"Hänhän on syntynyt kolmekymmentä kahdeksan."

"Valetta. Minä otin huvin vuoksi siitä selon. Hän on kahdenkymmenen, eipä tietäisi, vaikka sanottaisi häntä viidentoista vanhaksi. Onnellinen ei hän ole, pikku aivoissaan käy alati kamppailu. Kun hän milloin katselee vuoria tai metsiä ja hänen suuhunsa ilmestyy se piirre tähän, se tuskan piirre näin, silloin on hän onneton; mutta hän on liian ylpeä ja itsepintainen itkeäkseen. Hänellä on seikkailun sielu, on kiihkeä mielikuvitus, hän odottaa prinssiä. Miten oli sen viistaalarisen, jonka Te muka olitte antaneet?"

"Ilveilyä. Ei siinä ollut mitään perää…"

"Sekin oli merkillistä. Samantapaiset tepposet teki hän kerran minulle. Siitä on vuosi. Olimme postilaivalla, joka ankkuroi täällä satamassa. Satoi ja oli kylmä. Muudan vaimo istuu pieni lapsi sylissä viluissaan kannella. Edvarda kysyy häneltä: Eikö Teillä ole vilu? Vaimolla oli tietysti vilu. Eikö pikkuisella ole myös vilu? Tietysti, pikkuisella oli myös vilu. Miksi Te ette mene alas salonkiin? kysyy Edvarda. Minulla on kansipiletti, vastaa vaimo. Edvarda katsoo minuun. Tuolla vaimolla on vain kansipiletti, sanoo hän. No minkäs sille mahtaa, ajattelen minä mielessäni. Mutta minä ymmärrän mitä Edvarda tarkoittaa. Minä en ole syntyjäni pohatta, minä olen kohonnut omalla työlläni aivan köyhästä ja minä en tuhlaa rahoja. Minä jätän siis vaimon oman onnensa nojaan ja ajattelen: jos hänen puolestaan tässä välttämättä on maksettava, niin maksakoon Edvarda itse, hänellä ja hänen isällään on enemmän varaa kuin minulla. Ja Edvarda maksaakin itse. Siinä suhteessa on hän tosiaan suuremmoisen antelias, sydämetön ei ole väinkään. Mutta niin totta kuin tässä olen, oletti hän tosiaan että olisin maksanut salonkilipun vaimolle ja hänen pienokaiselleen, minä näin sen hänen silmistään. No annas olla? Vaimo nousi ylös ja kiitti hyvästä avusta. Elkää kiittäkö minua, vaan tuota herraa tuossa, vastaa Edvarda ja osoittaa ihan levollisesti minua. Mitäs tästä arvelette? Minä kuulen kuinka vaimo kiittää minuakin, ja minä en tiedä mitä vastata, minä annan asian mennä menojaan. Tämä nyt on vain yksi tapaus, minulla olisi kertoa useampiakin. Ja mitä tulee noihin soutajan viiteen taalariin, niin itse hän varmaan ne rahat antoi. Jos Te olisitte ne antanut, olisi hän kavahtanut kaulaanne; Teidän arvoonne olisi kuulunut tehdä moisia hienoja pähkäpäisyyksiä läntistyneen kengän vuoksi, se oli hänen haaveittensa mukaista, niin oli hän arvellut. Kun Te ette sitä tehneet, teki hän sen itse. Sellainen hän on, mieletön ja tuumia punova samalla kertaa."

"Eikö sitten kukaan voi häntä voittaa?" kysyin minä.

"Hänen pitäisi saada kuria", vastasi tohtori vältellen. "On niin hullua, hän saa vehkeillä liiaksi, hän saa tehdä mitä ikinä tahtoo ja voittaa niin paljon kuin häntä huvittaa. Hänen ympärillään hääritään, hänelle ei olla välinpitämättömiä, aina on joku, johon hän saa koettaa mahtiaan. Oletteko Te huomannut, miten minä kohtelen häntä? Kuin koulutyttöä, tytön typykkää, minä olen kuin koulumestari, moitin hänen kieltään, vaanin ja saatan hänet pahaan pulmaan. Ettekö luule, että hän ymmärtää paha-aikeisuuteni? Ah, hän on ylpeä ja jäykkäniskainen, se karvastelee häntä alati; mutta hän on myös liian ylpeä ilmaistakseen miten häneen sattui. Mutta sellaista hän tarvitsee. Silloin kun Te tulitte, olin minä jo kurittanut häntä vuoden ajan, se alkoi jo tepsiä, hän itki tuskasta ja mieliharmista, hänestä alkoi tulla oikea ihminen. Sitten Te tuhositte koko puuhan. Sitä se on, yksi hänet jättää ja toinen hänet ottaa; Teidän jälkeenne tulee tiettävästi joku kolmas, kai."

Ahaa, tohtorilla oli jostakin syystä kosto mielessä, ajattelin minä ja sanoin:

"Sanokaas minulle nyt, tohtori, minkä tähden Te oikeastaan olette ruvennut tähän suureen puuhaan ja vaivaan ja puhunut minulle koko tämän pitkän tarinan? Pitäisikö minun auttaa Teitä kurittamassa Edvardaa?"

"Ja kuuma hän on kuin tulivuori", jatkoi tohtori eikä ollut kuulevinaan kysymystäni. "Kysyitte, eikö kukaan voisi häntä voittaa. Miksei! Hän odottaa prinssiään, sitä ei ole tullut, hän erehtyy luulossaan yhä ja yhä, hän luuli Teitäkin prinssikseen, etenkin kun Teillä oli eläimen katse, ha ha. Kuulkaa, herra luutnantti, Teidän olisi välttämättä pitänyt tuoda univormunne mukaanne. Sillä olisi tehovoimaa nyt. Miksipä ei kukaan voisi häntä voittaa? Minä olen nähnyt hänen vääntelevän käsiään kaivaten sitä, joka vain tulisi ja ottaisi hänet, veisi hänet mukanaan, hallitsisi hänen ruumistaan ja sieluaan. Olen. Mutta hänen täytyy olla jostain muualta, pöllähtää ilmoille kuin ihme. Aavistelen, että herra Mack on toimitusretkillä, hänen matkallaan on jokin salatarkoitus. Kerran ennenkin lähti herra Mack matkoille, ja kun hän palasi, oli eräs herra hänen mukanaan."

"Eräs herra?"

"Niin, mutta hän ei kelvannut", sanoi tohtori tuskallisesti hymyillen. "Hän oli noin minun ikäiseni, hän ontui kuten minäkin. Hän ei ollut prinssi."

"Ja minne se sitten lähti?" kysyin minä katsellen tarkasti tohtoria.

"Minnekö lähti? Täältäkö? En minä tiedä", vastasi hän hämmentyneenä. "No nyt olemme jutelleet liian kauan näistä asioista. Viikon päästä saatte nousta jalkeille. Näkemiin!"

XIX.

Minä kuulen naisen äänen majani ulkopuolelta, veri kiehahtaa päähäni, ääni on Edvardan:

"Glahn, Glahn, onko Glahn kipeänä?"

Ja pesijättäreni vastaa oven takana:

"On jo melkein terve."

Tuo "Glahn, Glahn" viilsi läpi luiden ja ytimien, hän toisti nimeni kaksi kertaa, se varisti minua, hänen äänensä oli kirkas ja heltynyt.

Hän avasi oveni kolkuttamatta, tuli kiiruusti sisään ja katsoi minuun. Yhtäkkiä elin kuin entisiä päiviä, hänellä oli yllä se värjätty jakku ja hän oli sitonut esiliinansa hieman alas vatsalle saadakseen vyöhyensä pitemmän näköiseksi. Huomasin tuon heti ja hänen katseensa, hänen ruskeat kasvonsa, kulmakarvat kaartuen korkeasti otsalle, hänen kättensä merkillinen hellä sävy, kaikki kiihdytti minua ja sai minut hämmennyksiin. Häntä olen minä suudellut! ajattelin minä. Nousin seisomaan.

"Te nousette, seisotte", sanoi hän. "Voi istukaa toki, teidän jalkanne on kipeä, Te olette ampunut itseänne. Hyvä Jumala, miten se tapahtui? Minä sain tietää siitä vasta nyt. Minä ajattelin ja ajattelin: Mikähän Glahnilla on? Kun ei tule enää luo. Minä en tiennyt mistään. Te olitte ampunut itseänne, monta viikkoa sitten, sain nyt kuulla, ja minä en tiennyt mistään. Mitenkä Te nyt voitte? Te olette tullut niin kalpeaksi, ei tahdo tuntea Teitä enää. Entä jalka? Jäättekö Te ontuvaksi? Tohtori sanoo, että Te ette jää ontuvaksi. Miten iloissani minä olen kun Te ette jää ontuvaksi, minä kiitän Jumalaa siitä. Minä toivon, että Te annatte minulle anteeksi, kun tulen näin tänne, minä pikemmin juoksin kuin kävelin…"

Hän kumartui puoleeni, hän oli minua lähi, hänen hengityksensä lämmitti kasvojani, minä tavoitin häntä käsin. Silloin siirtyi hän loitommalle. Hänen silmänsä olivat vielä kyyneleiset.

"Se tapahtui näin", sammaltelin minä: "minä aioin panna pyssyn nurkkaansa, minä pitelin sitä huolettomasti, näin, piippu alaspäin; ja kuulin yhtäkkiä pamauksen. Se oli tapaturma."

"Tapaturma", toisti hän ajatuksissaan ja nyykäytti päätään. "Antakaas kun katson, se oli vasen jalka; mutta miksi juuri vasen? Niin, se oli sattuma…"

"Ihan niin, sattuma", keskeytin. "Mistäs minä tiedän, miksi juuri vasen jalka? Näettehän itse, minähän pidin pyssyä näin, siis ei se voinut sattua oikeaan. Niin, se ei ollut tosiaankaan hauskaa."

Hän katseli aprikoiden minuun.

"No, Te alatte siis jo pian parata", sanoi hän tarkastellen majaani. "Miksi Te ette lähettänyt muijaa hakemaan meiltä ruokaa? Millä Te olette elänyt?"

Puhuimme vielä hiukan keskenämme. Minä kysyin häneltä:

"Kun Te tulitte, olivat Teidän kasvonne hellät, ja silmänne loistivat, Te ojensitte minulle kätenne. Nyt ovat silmänne jälleen välinpitämättömät. Erehdynkö?"

Hiljaisuus.

"Eihän sitä aina voi olla samallainen…"

"Sanokaa minulle vain nyt tämä ainoa kerta", sanoin minä, "millä minä esimerkiksi nyt täällä olen Teitä loukannut sanalla tai teolla? Voisin ehkä sen mukaan parantaa käytöstäni."

Hän katseli akkunasta, ulos kaukaisille ilman äärille, seisoi, katseli omissa mietteissään ja vastasi minulle, takanaan istuvalle:

"Ette millään Glahn. Pälähtäähän sitä joskus tuumia päähän. Oletteko Te nyt tyytymätön? Kuulkaa, jotkut antavat vähän ja se anti on heille paljon, toiset antavat kaikkensa, ilman arveluita; kumpi on antanut enemmän? Te olette käynyt raskasmieliseksi sairautenne aikana. Miten me näistä jouduimme puhumaan?" Ja yhtäkkiä katsoo hän minuun, ilo elähyttää hänen kasvojaan, hän sanoo: "Mutta tulkaa nyt terveeksi pian. Me näemme kyllä toisemme."

Ja hän ojensi minulle kätensä.

Nyt sattui pistämään päähäni olla antamatta hänelle kättä. Nousin ylös, panin kädet selkäni taa ja kumarsin syvään; niin tahdoin häntä kiittää hänen rakastettavasta vierailustaan.

"Anteeksi, etten voi saattaa Teitä pitemmälle", sanoin minä.

Hänen mentyään vaivuin mietteisiin ja ajattelin kaiken tapahtuneen jälleen alusta loppuun. Minä kirjoitin kirjeen ja pyysin lähettämään univormuni.

XX.

Ensi päivää metsässä.

Minä olin iloinen ja uupunut, kaikki eläimet lähentelivät tirkistelemään minua, lehtipuissa oli koppakuoriaisia, ja toukolaisia juoksi polulla. Hauskaa tavata! ajattelin minä. Metsän tuntu läikehti tajuissani, minä itkin rakkaudesta ja olin aivan riemuissani, minua herkytti kiitollisuus yliten kaiken. Sinä hyvä metsä, kotini, Jumalan rauhaa, sanon sinulle koko sydämestäni… Minä pysähtelen, katselen ympärilleni kaikkialle ja mainitsen itkien nimeltä lintuja, puita, kiviä, ruohoja ja kukkia, katselen taas ja nimitän niitä järjestyksessä. Minä katson tuntureita kohti ja ajattelen: Niin, nyt minä tulenkin! kuten vastaten kutsuvalle. Siellä korkeuksissaan pesi kerihaukka, minä tiesin sen asuinsijat. Mutta ajatellen pesivää kerihaukkaa korkeuksissaan, liiti mieleni kauas pois.

Puolipäivän aikaan soudin minä merelle, tulin pienelle saarelle, meren aavan äyräille. Siellä oli punaisenkellerviä kukkia, korkeavartisia, ne ulottuivat aina polviini, minä kahlasin kummallisessa kasvikossa, vatukoissa, karkeassa sarakossa; ei siellä ollut ainoatakaan eläintä eivätkä ihmisetkään ehkä olleet siellä käyneet. Meri kuohuili lempeästi saarta vasten ja kietoi minut suhinansa harsoon, kaukana "Pesäsaarilla" kirkuivat ja lentelivät rannikoiden linnut. Mutta meri saarsi minut ylt'ympäri kuin syleillen. Siunatut olkoot elämä ja taivas ja maailma, siunatut olkoot minun vihamieheni, minä tahdon tällä hetkellä olla pahimmallekin vihamiehelleni armorikas ja sitoa hänen kenkänsä paulat…

Raikas vivunnostajain laulu kajahtaa korviini eräältä herra Mackin alukselta ja sieluni täyttää tuttu sävel päivänpaisteella. Soudan laiturin luo, astelen kalamajain ohi ja menen kotiin. Päivä on pitkällä, minä syön ateriani, jaan ruokani Aesopuksen kanssa ja menen jälleen metsiin. Lempeät tuulet liidähtelevät äänettömästi kasvojani kohti. Siunatut olkaat Te, sanon minä tuulille, koska ne tulevat kasvojani kohti, siunatut olkaat Te; veri suonissani alenteleihe kiitollisuudesta Teitä kohtaan! Aesopus panee tassunsa polvelleni.

Uupumus minut yllättää ja minä nukahdan.

* * * * *

Tuu, tuu! Kellotko soivat? Jonkun peninkulman päässä merellä on vuori. Minä rukoilen kaksi rukousta, toisen koirani ja toisen itseni puolesta ja me menemme vuoreen. Portti kumahtaa kiinni jälkeemme, minä säpsähdän ja herään.

Hehkuvan punainen taivas, aurinko tömähtelee silmissäni, yö, ilmanranta kumahtelee loistetta. Aesopus ja minä siirrymme varjoon. Kaikkialla hiljaista. Ei, emmehän me nuku enää, sanon minä Aesopukselle, me lähdemme metsälle huomenna, tuo punainen aurinko paistaa meihin, me emme menneetkään vuoreen… Ja merkilliset tunnelmat sielussani sarastavat ja vereni nousee päähän. Minä tunnen vielä kiihkoissani ja heikosti että joku suutelee minua, ja suutelo väikkyy huulillani. Minä katselen ympärilleni, ei ole niin eläväistä. Iselin! sanon itsekseni. Ruoho kahahti, voi lehti varista, voi joku astella. Tai tuulenpyörtö liitää läpi metsän, voi liitää Iselinin henkäys, ajattelen minä.

Näissä metsissä on Iselin astellut, täällä kuuli hän kautokenkäisten, vihreäjakkujen erästäjäin rukoukset. Siellä minun tanhuani tienoilla hän asui, kaksi neljännestä täältä, hän istui katsellen akkunastaan neljä sukupolvea sitten ja kuuli metsäluikun kajahtavan ympäriltä kaikkialta. Täällä oli poroa, hukkaa, karhua silloin ja metsämiehiä oli monta ja kaikki näkivät he hänen suureksi kasvavan ja kaikki odottelivat he häntä. Toinen oli nähnyt hänen silmänsä, toinen kuullut hänen äänensä; mutta kerran nousi uneton poikanen yöllä levoltaan ja näversi reiän Iselinin kammioon, hän näki hänen valkeansamettisen vatsansa. Iselinin kahdentenatoista vuonna tuli Dundas. Hän oli skottilainen, hän kauppasi kalaa, hänellä oli monta laivaa. Hänellä oli poika. Kuusitoistavuotiaana näki Iselin nuoren Dundasin ensi kerran. Ja Dundas oli hänen ensirakkautensa…

Ja merkilliset tunnelmat tulvivat sielussani ja niin raskaaksi käy pääni istuessani siinä; minä sulen silmäni ja tunnen jälleen Iselinin suutelon. Iselin, oletkos siinä, sinä elon lemmityinen? sanon minä, ja seisookos Diderik puun takana?… Mutta yhä ja yhä raskaammaksi käy pääni ja unen aaltoihin minä vaivun.

* * * * *

Tuu, tuu! Ääni puhuu, on kuin seitsentähtinen verissäni veisaisi, se on Iselinin ääni:

Hys. Hys. Nukkuessani minä puhun sinulle rakkaudestani ja kerron sinulle sieluni ensimäisestä yöstä. Minä muistan sen, minä unohdin lukita oveni; kuusitoistavuotias olin, oli kevät ja lämpöiset tuulet; Dundas tuli. Hän oli kuin kotka, joka tuli kohisten. Minä tapasin hänet aamulla ennen erästysaikaa, hän oli viisikolmatta, ja matkusti etäisiltä mailta, hän asteli vieressäni puistossa, ja kun hän kosketti minua käsivarrellaan, aloin minä rakastaa häntä. Hänen otsaansa syttyi kaksi kuumeenhehkuista läikkää ja minä olisin tahtonut suudella niitä kahta läikkää.

Ehtoolla erästysajan jälkeen menin minä etsimään häntä puistosta ja minä niin pelkäsin löytää häntä. Minä nimitin häntä hiljaa nimeltä ja minä niin pelkäsin hänen kuulevan. Silloin ilmestyi hän pensaikosta ja kuiskasi: Yöllä kello yksi! — Ja katosi.

Yöllä kello yksi, sanon itsekseni, mitä hän sillä tarkoitti? En ymmärtänyt mitään. Hän kai tarkoitti, että hän lähtisi matkoille kello yksi; mutta mitä minulla on hänen matkoissaan?

Ja minä unohdin lukita oveni…

Kello yksi astuu hän sisään.

Eikö oveni ollut lukittu? kysyn minä.

Minä lukitsen sen, vastaa hän.

Ja hän lukitsee oven ja sulkee meidät lukon taa.

Minä niin pelkäsin hänen suurten saappaittensa kolinaa. Elä herätä minun piikaani! sanon minä. Minä myös niin pelkäsin natisevaa tuolia ja minä sanoin: Ei, ei, elä istu sille tuolille, se natisee!

Saanko sitten istua sinun luoksesi sohvalle? kysyi hän.

Saat, sanoin minä.

Mutta sanoin vain siksi kun tuoli natisi.

Me istuimme minun sohvallani. Minä siirryin kauemma, hän siirtyi luo. Minä katsoin maahan.

Sinulla on vilu, sanoi hän ottaen minua kädestä. Hetken päästä hän sanoi: Oi kuinka sinulla on vilu! ja kietoi kätensä ympärilleni.

Minun tuli lämmin hänen kätensä kierteessä. Me istuimme hetken niin. Kukko kiekahtaa.

Kuulitkos, sanoi hän, kukko kiekahti, pian on aamu.

Ja hän kosketti minua ja teki minut ihan sekaiseksi.

Oletkos ihan varma siitä että kukko kiekahti, sammalsin minä.

Minä näin jälleen ne kaksi kuumeenhehkuista läikkää hänen otsallaan ja aioin nousta ylös. Silloin piteli hän minusta, minä suutelin niitä kahta lemmityistä läikkää ja suljin häneltä silmäni…

Ja sitten tuli päivä, jo oli aamu. Minä heräsin enkä tuntenut kammioni seiniä enää. Minä nousin enkä tuntenut omia pieniä kenkiäni! solisi minussa jokin. Mikähän minussa niin solisee? ajattelin minä ja hymyilin. Ja kuinkahan paljon kello juuri nyt löi? En mistään tiennyt, mutta muistin vain, että olin unohtanut lukita oven.

Piikani tulee.

Sinun kukkasi eivät ole vedenpisaroita saaneet, sanoo hän.

Olin unohtanut kukkaseni.

Sinä olet rypistänyt hameesi, jatkaa hän.

Missähän minä olen rypistänyt hameeni? ajattelen minä ja sydämeni hymyilee; mutta kai olen rypistänyt viime yönä?

Vaunut vierivät puiston veräjälle.

Sinun kissasi ei ole ruuan muruista saanut, sanoo piikani.

Mutta minä unohdan kukkaseni, hameeni ja kissani ja kysyn:

Dundasko tuli? Pyydä häntä tulemaan luokseni heti, minä odotan häntä, oli jotain… jotain… Ja minä mietin mielessäni: Lukinneekohan hän jälleen oven kun hän tulee?

Hän kolkuttaa. Minä avaan ja lukitsen itse oven palvellakseni häntä hiukan.

Iselin! huudahtaa hän ja antaa minulle suuta pitkän hetken.

Minä en ole lähettänyt pyytämään sinua, kuiskaan minä.

Etkö? kysyy hän.

Tulen jälleen ihan ujoksi ja vastaan:

Kyllä, minä lähetin pyytämään sinua, minä kaipasin niin sanomattomasti sinua jälleen. Viivy täällä hetkinen.

Minä peitin silmäni käsilläni rakkaudesta. Hän ei päästänyt minua, minä uuvuin ja kätkeydyin hänen luokseen.

Minusta taas jokin kiekahti? sanoi hän ja kuunteli.

Mutta kun minä kuulin mitä hän sanoi, keskeytin minä hänet niin pian kuin taisin ja vastasin:

Ei, mikäpä nyt kiekahti! Eihän kiekahtanut.

Hän suuteli rintaani.

Kana kaakahti, sanoin minä viime hetkellä.

Odotas, minä menen lukitsemaan oven, sanoi hän aikoen nousta ylös.

Minä pitelin hänestä ja kuiskasin:

Se on jo lukittu…

Niin tuli ilta jälleen ja Dundas oli matkustanut pois. Solisi jotain kultaista minussa. Minä menin peilin eteen ja kaksi lemmestynyttä silmää katseli minuun; minussa kavahti jokin katsettani katsellessa, ja sorisi ja porisi sydänalassani. Hyvä Jumala, en koskaan ollut katsonut itseäni sellaisin silmin ja minä suutelin rakkaudesta omaa suutani peilissä…

Mutta nyt olen minä puhunut sinulle ensimäisestä yöstäni ja sen huomenesta ja sen huomenen ehtoosta. Joskus puhun sinulle vielä Sven Herlufsenista. Häntä minä rakastin myös, hän asui peninkulman täältä, saarella, jonka näet tuolla kaukana, ja minä sousin itse hänen luokseen tyyninä kesäöinä, kun minä rakastin häntä. Ja minä puhun sinulle myös Stamerista. Hän oli pappi, minä rakastin häntä. Minä rakastan kaikkia…

* * * * *

Minä kuulen unissani kukon kiekahtavan, alaalla Sirilundissa.

Kuulitkos, Iselin, kukko kiekahti meillekin! huudahdan minä riemuissani ja levitän käteni. Herään. Aesopus on jo jalkeilla. Poissa! sanon minä suruni poltteessa ja katselen ympärilleni; ei ketään, ei ketään täällä! Kiihkosta, kiihtymyksestä palaen käyn kotia kohti. On aamu, kukko kiekahtelee Sirilundissa.

Majan luona seisoo nainen, seisoo Eeva. Hänellä on nuora kädessä, hän on menossa metsään puun hakuun. Elon aamu säteilee nuoresta tyttösestä, povensa liikehtii, aurinko kultaa häntä.

"Ette saa luulla…" sammaltaa hän.

"Mitä en luulla, Eeva?"

"Minä en tullut tänne tavatakseni Teitä, kulin vaan ohi…"

Ja tumma puna nousee hänen kasvoilleen.

XXI.

Jalastani oli minulla yhä edelleen huolta ja kiusaa, usein yöllä sitä syyhytti ja minä en saanut unta, yhtäkkiä viilsi sitä pisto ja ilman muuttuessa kolotti sitä ilkeä luuvalo. Sitä kesti monta päivää. Mutta minä en jäänyt ontuvaksi.

Päivät kuluivat.

Herra Mack oli palannut ja minä olin pian kokeva, että hän oli palannut. Hän otti minulta veneen pois, minä jouduin pulaan, ei ollut vielä metsästysaika eikä ollut mitä olisin ampunut. Mutta miksi riisti hän minulta veneen näin muitta mutkitta? Pari herra Mackin laiturityöläistä oli soutanut merelle aamulla vierasta.

Minä tapasin tohtorin.

"Minulta otettiin vene", sanoin minä.

"Tänne tuli vieras", sanoi hän. "Häntä on soudettava merelle joka päivä ja tuotava illalla takaisin. Hän tutkii meren pohjaa."

Vieras oli suomalainen, herra Mack oli tutustunut häneen sattumalta, laivalla, hän oli tullut Huippuvuorilta tuoden kokoelman näkinkenkiä ja pieniä merieläviä, häntä kutsuttiin parooniksi. Hänelle oli annettu suuri sali ja vielä toinenkin huone herra Mackin luona asunnoksi. Hän herätti suurta huomiota.

Minä olen pulassa kun ei ole lihaa, minun pitäisi pyytää Edvardalta hiukan ruokaa täksi illaksi, ajattelin. Menen Sirilundiin. Heti huomaan, että Edvardalla on uusi puku, hän näyttää kasvaneen, hänen hameensa on ihan maata viistävä.

"Anteeksi, että näin istualta", tokaisi hän ojentaen minulle kätensä.

"Niin, ikävä kyllä, minun tyttäreni on vähän pahoinvoipa", sanoi herra Mack. "Vilustumista, hän on ollut varomaton… Te tulette kai tietämään venettänne? Minä en nyt voi muuta kuin lainata Teille toisen, kuutin; se ei ole uusi, mutta kun äyskäröitte ahkerasti … Niin, katsokaas, meille on tullut tiedemies taloon, ja ymmärrättehän, että sellainen mies…Hänen aikansa on tarkalla, hän työskentelee koko päivän ja tulee kotiin illalla. Elkää nyt menkö ennenkuin hän tulee, niin saatte nähdä hänet, Teitä varmaan intreseeraa tutustua häneen. Täällä on hänen korttinsa: kruunu, parooni. Rakastettava mies. Minä tutustuin häneen aivan sattumalta."

Ahaa, ajattelin minä, eipäs sinua pyydetäkään illaksi. Jumalan kiitos, minä tulinkin tänne vain kokeeksi, minä voin mennä takaisin kotiin, onhan minulla vielä vähän kalaa majassani. Kylläpähän ruuasta jokin neuvo tulee. Paastotaan.

Parooni tuli. Pieni mies, noin neljänkymmenen ijässä, pitkät, kaidat kasvot, ulkonevat poskipäät, parta ohut, musta. Katseensa oli pistävä ja läpitunkeva, hän käytti vahvoja kakkulalasia. Myös paidannapeissaan oli viisiotaiset kruunut, kuten kortissa. Vartensa oli hieman kumara, ja laihoissa käsissä kuulsi siniset suonet; mutta kynnet olivat kuin keltaista metallia.

"Ilahuttaa suuresti, herra luutnantti. Onko herra luutnantti ollut kauankin täällä?"

"Muutamia kuukausia."

Miellyttävä mies. Herra Mack vaati häntä kertomaan näkinkengistään ja pikku elävistään, ja hän puhuikin mielellään, selitti meille Korholman rantain savilaadun, meni saliin ja toi sieltä näytteitä Vienanmeren meriajokkaista. Alituisesti hän vei oikean etusormen nenälleen ja siirteli paksusankaisia kultakakkuloitaan ylös ja alas. Herra Mack oli suuresti innostunut. Kului tunti.

Parooni puhui tapaturmastani, harhalaukauksestani. Olinko jo terve? Tosiaan? Ilahutti häntä.

Kuka hänelle on kertonut tapaturmastani? ajattelin minä. Kysyin:

"Keltä herra parooni on kuullut minun tapaturmastani?"

"Niin… keltäs minä? Neiti Mackiltahan minä muistaakseni. Vai kuinka, neiti Mack?"

Edvarda lensi punaiseksi.

Minä olin tullut niin köyhänä, monta päivää oli minua painostanut synkeä epätoivo; mutta vieraan viime sanat elähyttivät minussa jälleen suuren riemun. En katsonut Edvardaan, mutta minä ajattelin: Kiitos kun toki olet puhunut minusta, maininnut nimeni, vaikkei se sinulle ole minkään arvoinen ijäti. Hyvää yötä.

Sanoin hyvästi. Edvarda istui vain, hän kursaili kohteliaisuuden vuoksi, sanoen olevansa kipeä. Välinpitämättömästi antoi hän minulle kättä.

Ja herra Mack höpötteli innokkaasti paroonin kanssa. Hän puhui isoisästään konsuli Mackista:

"Minä en muista tokko olen puhunut siitä herra paroonille: tämän hakasen pani Kaarle Juhana itse omin käsin isoisäni rintaan."

Tulin portaille, kukaan ei saattanut minua. Sivumennen vilkaisin salin akkunaan, siellä seisoi Edvarda korkeena, pystynä, levittäen molemmin käsin uutimia syrjään, katsoen ulos. En hyvästellyt, unohdin kaiken, sekaantumuksen virta minut valtasi ja kiidätti tanhuilta.

Seis, toki vähän! sanoin itselleni kun ehdin metsän laitaan. Taivaan Jumala tietäköön, mikä loppu tästä tulee! Minä yhtäkkiä kiehahdin vimmasta ja voihkin. Ah, ei ollut kuntoa rinnassani enää, nipin napin olin saanut nauttia Edvardan armosta viikon ajan, nyt oli kaikki ollutta ja mennyttä ja minä en sovellutellut eloani sen mukaan. Tästä lähin huutaisi sydämeni hänelle: Tomua, maata, tuhkaa tielläni, kautta taivaan Jumalan…

Sain majalleni, löysin kalat ja aterioin.

Täällä sinä vaellat ja annat elämäsi hehkun kyteä loppuun joutavan koulutytön vuoksi ja yösi täyttävät turhat unet. Ja paahtava tuuli pälyy pääsi ympärillä, löyhkävä, vuoden vanha tuuli. Mutta taivailla värisee eriskummallinen sini ja tunturit kutsuvat. Tule, Aesopus, tule!

XXII.

Vieri viikko. Minä vuokrasin sepän veneen ja kalastelin elääkseni. Edvarda ja vieras parooni olivat aina yhdessä iltasilla, kun parooni palasi mereltä, minä näin heidät kerran myllyllä. Eräänä iltana kulkivat he majani ohi, minä vetäydyin akkunani äärestä kätköön ja sulin hiljaa oveni, varmuuden vuoksi. En ollut kerrassaan millänikään nähdessäni heidät yhdessä, nykäytin olkapäitäni. Toisena iltana tulivat he vastaan tiellä ja me tervehdimme toisiamme, minä en hätäillyt tervehtimään ennen paroonia ja kosketin itse sitten parilla sormella hattuuni. Kulin hiljaa ohi ja katsoin välinpitämättömästi heitä.

Meni päivä jälleen.

Miten monta, pitkää päivää oli mennyt! Alakuloisuus oli mieleni asujan, sydän mietti määrättömiä, ystävällinen, harmaa kivikin majani kulmalla näytti niin kituvalta, toivottomalta kun minä kulin sen ohi. Enteili sateita, ilman paahde ihan seisoi ja läähätti edessäni minne kulin ja käännyin, vasenta jalkaani kolotti luuvalo, olin nähnyt yhden herra Mackin hevosista tänä aamuna oikovan ketaroitaan, kaikki nämä olivat merkkejä minulle. On parasta varustaa muonaa kotiin poudalla ajattelin minä.

Panin Aesopuksen kiinni, otin kalastusvehkeeni ja pyssyni ja läksin alas laiturille. Mieltäni ahdisti tavattomasti.

"Piankohan postilaiva tulee?" kysyin eräältä kalastajalta.

"Niin postilaiva? Kolmen viikon päästä", vastasi hän.

"Minä odottelen univormuani", sanoin minä.

Sitten tapasin herra Mackin toisen kauppapalvelijan. Tartuin hänen käteensä ja sanoin:

"Sanokaa Kristuksen tähden, ettekö Te Sirilundissa enää yhtään pelaa vistiä?"

"Pelataan, hyvin usein", vastasi hän.

Hiljaisuus.

"Minä en ole viimeaikoina voinut tulla seuraan", sanoin minä.

Soudin merelle kalahaudalleni. Sää oli käynyt painostavaksi, sääsket kuhisivat parvissa ja minun täytyi polttaa koko ajan tupakkaa suojellakseni itseäni. Koljat näykkivät, minä nostelin tuon tuostakin, sain hyvän saaliin. Kotimatkalla ammuin kaksi ruokkia.

Kun tulin laiturille, tapasin sepän. Hän oli siellä töissä. Pälähtää päähäni, kysyn häneltä:

"Lähdettekö kotiinpäin?"

"En", vastaa hän, "herra Mackilta sain työtä aina sydänyöhön."

Nyykäytin päätäni ja ajattelin itsekseni: hyvä on.

Läksin menemään riistoineni, menin sepän talon kautta. Eeva oli yksinään kotona.

"Minä kaipasin niin sydämestäni sinua", sanoin minä. Ja minua liikutti katsella häntä, hän tuskin saattoi katsoa minuun, niin hän oli ihmeissään. "Minä rakastan sinun nuoruuttasi ja hyviä silmiäsi", sanoin minä. "Rankaise minua nyt, sillä olen ajatellut enemmän toista kuin sinua. Kuule, minä tulin tänne vain nähdäkseni sinua, sinä rauhoitat minua, minä olen sinuun lemmestynyt. Kuulitko, miten minä viime yönä huusin sinua?"

"En", vastasi hän kauhistuen.

"Minä huusin Edvardaa, Edvarda-neitiä, mutta minä ajattelin sinua. Minä heräsin siihen. Niin, sinua minä ajattelin, minulle pitää antaa anteeksi, minä tulin puhuneeksi pötyä kun sanoin Edvardaa. Mutta ei puhuta nyt hänestä. Jumala, miten lemmityinen tyttö sinä olet minusta, Eeva! Suusi on tänään niin punainen. Sinulla on kauniimmat jalat kuin Edvardalla. katsopas vain itse." Minä kohotin hänen helmojaan ja näytin hänelle hänen omia jalkojaan.

Hänen kasvoilleen leimahti niin suuri riemu, etten vielä koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena; hän aikoi kääntää päänsä pois, mutta epäröi ja kietoi toisen kätensä minun kaulaani.

Kuluu hetkiä. Me puhelemme keskenämme, istumme koko ajan yhdessä pitkällä penkillä ja tarinoimme toisillemme jos jotakin. Minä sanoin:

"Uskotkos, että neiti Edvarda ei vielä osaa puhua, hän puhuu kuin lapsi, hän sanoo 'enemmän onnellisempi', minä sen omilla korvillani kuulin. Onko hänen otsansa sinusta kaunis? Ei minun mielestäni. Hänellä on tumma otsa. Eikä hän pese käsiäänkään."

"Mutta meidänhän ei pitänyt enää jutella hänestä?"

"Ai, tosiaan. Minä ihan unohdin."

Kuluu jälleen hetki, minä mietiskelen jotakin, minä vaikenen.

"Miksi sinulle tulee vedet silmiin?" kysyy Eeva.

"Hänellä on muuten kaunis otsa", sanon minä, "ja hänellä on aina puhtaat kädet. Ne olivat vain sattumalta kerran likaiset. Sitä minä vain tarkoitin." Mutta sitten jatkan minä kiihkoissani ja hammasta kiristellen: "Minä aina ja alituisesti ajattelen vain sinua, Eeva; mutta pälähti päähäni, ettet sinä ehkä ole kuullut sitä mitä nyt sinulle kerron. Ensi kerran kun Edvarda näki Aesopuksen, sanoi hän: Aesopus, sehän oli viisas mies, hän oli fryygialainen. Eikö hän nyt ollut narrimainen? Hän oli sen nähnyt jostain kirjasta samana päivänä, siitä olen varma."

"Jaha", sanoo Eeva; "mutta sitten?"

"Mikäli muistan, puhui hän myös, että Aesopuksen opettaja oli Xanthus. Hahaha."

"Vai niin."

"Mitä pirua siinä nyt on kertomista seurassa, että Aesopuksen opettaja oli Xanthus? Kysyn muuten vain. Oi, sinä et ole sillä päällä tänään, Eeva, muuten nauraisit itsesi kipeäksi mokomalle."

"Juu, kyllä minustakin se on mukavaa", sanoo Eeva ja alkaa nauraa väkinäisesti ja ihmeissään. "Mutta enhän minä ymmärrä sitä niinkuin sinä."

Minä vaikenen ja mietiskelen, mietiskellen vaikenen.

"Onko sinusta hauskinta kun istumme hiljaa emmekä virka mitään?" kysyy Eeva hiljaa. Hyvyys kuultaa hänen silmistään, hän sivelee minun tukkaani kädellään.

"Hyvä, lempeä olento", puhkean minä puhumaan ja painallan hänet kiihkeästi rintaani vasten. "Minä olen varma siitä, että menehdyn rakkaudesta sinuun, minä rakastan sinua yhä enemmän ja enemmän, viimein tulet sinä mukaani kun minä matkustan pois. Saatpas nähdä. Voisitko sinä tulla minun mukaani?"

"Voisin", vastasi hän.

Minä en paljoa kuule tuota vastausta, mutta minä tunnen sen hänen hengityksestään, minä huomaan sen hänestä, me sylellemme kiihkeästi toisiamme ja hän antautuu tiedotonna aivan.

* * * * *

Tunnin kuluttua suutelen minä Eevaa hyvästiksi ja lähden menemään. Vastaan tulee ovella herra Mack.

Herra Mack itse.

Hän sävähtää ja tuijottaa tupaan, seisoo siinä kynnyksellä ja tuijottaa. "Noo!" sanoo hän eikä kykene muuta, hän on kuin pökerryksissä.

"Ette ajatelleet tapaavanne minua täällä?" sanon minä tervehtien.

Eeva ei hievahda.

Herra Mack selkenee, tulee merkillisen varmaksi, vastaa:

"Erehdytte, juuri Teitä minä etsinkin. Minä tahdoin Teille huomauttaa, että ensimäisestä päivästä huhtikuuta viidenteentoista elokuuta on kielletty ampumasta laukaustakaan lähempänä kahdeksannes peninkulmaa pesä- ja untuvapaikoilta. Te olette tänään ampunut kaksi lintua saaren luota, siellä oli näkijöitä."

"Minä ammuin kaksi ruokkia", sanoin minä ällistyneenä. Tiesin heti, että hänellä oli oikeus puolellaan.

"Kaksi ruokkia tai kaksi haahkaa, sama se. Te olette käynyt rauhoitetulla alueella."

"Minä tunnustan sen", sanoin minä. "En huomannut sitä ennenkuin nyt."

"Mutta Teidän olisi pitänyt huomata se ennenkuin nyt."

"Minä ammuin myös toukokuussa kaksi laukausta jotenkin samoilla paikkeilla. Eräällä veneretkellä oltaessa. Teidän tahdostanne."

"Se ei kuulu tähän", tokaisi herra Mack.

"Mutta tietkää sitten saakeli soikoon mitä Teidän on tehtävä?"

"Ylen hyvin", vastasi hän.

Eeva odotteli valmiina ja kun minä menin ulos, pujahti hän kerallani, hän oli pannut liinan kaulaansa ja lähti kotoa, minä näin hänen menevän alas laitureille päin. Herra Mack meni kotiin.

Minä ajattelin kaikkea tapahtunutta. Miten notkeasti hän pujahti paulasta! miten hänen silmänsä seivästivät! Laukaus, toinen, kaksi ruokkia, sakko, maksa pois. Ja niin olin tyyten, tyyten eroitettu hra Mackista ja hänen kodistaan. Kaikki kävi noin vain somasti ja sukkelasti…

Alkoi jo sataa suurin, lauhkein pisaroin. Harakat lensivät pitkin maata ja kun minä tulin kotiin ja päästin Aesopuksen irti, puri se ruohoa. Tuuli alkoi suhista.

XXIII.

Peninkulman päässä allani näen meren. Sataa, ja minä olen tuntureilla, kallion kamara suojelee minua sateelta. Minä polttelen nysääni, poltan piipullisen toisensa jälkeen, ja joka kerta kun sytytän, kiemurtelee tupakka kopassa kuten hehkuvat matoset. Niin kihisevät myös aatokset päässäni. Maassa edessäni on läjä risuja särkyneestä linnun pesästä. Ja aivan kuin tuo linnun pesä on minunkin sieluni.

Minä muistan jok'ikisen pikkuseikan tämän ja seuraavan päivän tapahtumista. Hohoo, miten minua kohdeltiin pahasti…

Minä istuskelen täällä tunturilla, ja meri ja ilma suhisee, korvissani julmasti kiehuu ja kitisee sää ja tuuli. Pursia ja jahtia entää kaukana reivatuin purjein, niissä on väkeä, jonnekin ne kai pyrkivät, ja Jumala tietköön, minnekä nuo kaikki sielut pyrkivät, ajattelen minä. Meri ryöpähtää kuohuen koholle, kiikkuu ja keikkuu, se on kuin raivoisain jättiläishaamujen tyyssija, jotka huitovat jäseniään ja möyryävät toisilleen, ei, se on kymmenen tuhannen vinkuvan perkeleen juhla, jotka kyyristävät päänsä hartiain sisään ja parveilevat siellä täällä, suomien merta suvillaan valkeaan vaahtoon. Kaukana, kaukana tuolla on salakari, siltä salakarilta nousee valkea tursas ja pudistelee päätään, haaksirikkoiselle alukselle, joka ajelehtii tuulessa merelle, hohoo, merelle, autiolle, aavalle merelle…

Minä iloitsen siitä, että olen yksin, ettei yksikään voi nähdä silmiäni, minä nojailen luottavaisesti kallion kupeeseen ja tiedän, ettei kukaan voi tarkastella minua takaa. Lintu liihoittaa kimeästi huutaen yli tunturin, samassa lohkeaa kallion möykky ja vyöryy alas merta kohti. Ja minä istun siinä hiljaa hetken aikaa, minä vaivun levon tuutuun, minua vavistaa leppoisa sopuisuuden tunne, kun voin istua niin turvassa sateen yhä räiskiessä muualla. Panin takkini napit kiinni ja kiitin Jumalaa lämpöisestä takistani. Kului vielä hetken aikaa. Ja minä nukahdin.

* * * * *

On iltapäivä, minä menen kotiin, sataa yhä. Silloin antaos olla, Edvarda seisoo edessäni polulla. Hän on läpimärkä, hän näyttää olleen kauan sateessa, mutta hän hymyilee. Ahaa! ajattelen heti ja harmistun, minä puristan raivoisin sormin pyssyäni ja niin käyn häntä vastaan, vaikka hän hymyilee.

"Hyvää päivää!" huutaa hän ensin.

Sanon vasta tultuani joitakuita askelia häntä lähemmäksi:

"Tervehdän Teitä, jalo neito!"

Hän säpsähtää leikillisyyttäni. Ah, minä en tiennyt mitä sanoin. Hän hymyilee pelokkaasti ja katselee minua.

"Olitteko tunturilla tänään?" kysyy hän. "Miten Te olette kastunut. Minulla on kaulaliina, ettekö tahdo ottaa sitä kaulaanne, minä en sitä tarvitse… Oi, Te ette tunnekaan minua enää." Ja hänen katseensa alenee maahan ja hän pudistaa päätänsä.

"Kaulaliina?" vastaan minä ja niuriskelen vihaisena ja kummastellen. "Mutta minulla on takki, tahdotteko lainata sitä? Minä en tarvitse sitä, minä olisin lainannut sen kelle tahansa, joten voitte sen levollisesti ottaa. Kalastajan eukko olisi niin mielellään saanut sen minulta lainaksi."

Minä näin, että hän jännityksessä ihmetteli mitä minä aioin sanoa, hän kuunteli niin odottavaisesti, että tuli rumaksi ja unohti pitää suutaan supussa. Hän seisoo siinä valkea liina kädessä, se on valkea silkkiliina, hän otti sen kaulastaan. Minäkin riuhtaisen takin yltäni.

"Jumalan tähden, pankaa se päällenne, heti!" huudahtaa hän. "Elkää toki ottako pois. Oletteko niin vihoissanne minulle? Oi, herra Jumala, pankaa toki takki päällenne, ennenkuin tulette likomäräksi."

Panin takin jälleen päälleni.

"Minnekä Te olette menossa?" kysyin minä samein äänin.

"Minä, en minnekään… Minä en ymmärrä että Te voitte ottaa takin päältänne…"

"No missäs se Teidän parooninne tänään on?" kysyin minä. "Tällaisella ilmallahan ei kreivi voi olla vesillä…"

"Glahn, minulla oli vain puhumista Teille…"

Minä keskeytän:

"Uskallanko pyytää Teitä viemään terveiseni herttualle."

Katsomme toisiamme. Minä olen valmis keskeyttämään häntä heti kun hän vain sanankin virkkaa. Viimein valahtaa tuskan piirto hänen kasvoilleen, minä katson poispäin ja sanon:

"Suoraan sanoen, antakaa sille prinssille rukkaset, neiti Edvarda. Se ei ole kelvollinen mies Teille. Minä vakuutan, että hän nykyjään aprikoi vain ottaisiko Teidät vaimokseen vai ei, ja siihen Te ette voi tyytyä."

"Ei, ei nyt puhuta sellaisesta; vai? Glahn, minä olen ajatellut Teitä, Te voitte riisua takkinne yltänne ja kastua likomäräksi toisen vuoksi, minä tulen Teille…"

Minä nykäytän olkapäitäni ja jatkan:

"Minä ehdotan sen sijaan Teille tohtoria. Mitä Teillä on häntä vastaan? Mies parhaassa ijässä, terävä mies. Punnitkaa asiaa."

"Kuulkaa minua vain hetkinen…"

"Aesopus, minun koirani odottaa minua majassa." Minä otin hatun päästäni, heilautin hyvästiksi ja sanoin taas: "Tervehdän Teitä, jalo neito."

Ja läksin menemään.

Hän kiljahti:

"Voi, elkää repikö sydäntä rinnastani. Minä tulin sinun luoksesi tänään, minä odottelin sinua täällä ja minä hymyilin kun sinä tulit. Eilen olin tulla hulluksi, sillä minä ajattelin jotakin yhä jäyhä, kaikki meni sekaisin ja minä ajattelin alati sinua. Tänään istuin salissa, joku tuli sisään, minä en katsonut häneen, mutta minä tiesin kuka se oli. Minä soudin eilen puoli neljännestä, sanoi hän. Ja ette väsynyt? sanoin minä. Väsyin, kovasti; ja rakot tuli käsiini, sanoi hän ja oli niistä niin huolissaan. Minä ajattelin: no mokomasta hän nyt on huolissaan! Jonkun ajan päästä hän sanoi: Minä kuulin viime yönä kuisketta akkunani alta, Teidän sisäkkönne ja toinen kauppapalvelija ne siellä olivat hartaissa keskusteluissa. Niin, heidän tulee saada toisensa, sanoin minä. Niin, mutta silloin oli kello kaksi! No entäpäs? kysyin minä, ja hetken päästä sanoin: Yö on heidän omansa. Silloin hän nosti kultaisia silmälasiaan nenälleen ja huomautti: Mutta eiköhän, vai mitä Te arvelette, kun näin keskellä yötä, eihän se näytä hyvältä? Minä en katsahtanutkaan enää häneen ja niin istuimme kymmenen minuttia. Saanko tuoda saalin hartioillenne? kysyi hän. Ei kiitos, vastasin minä. Oi jos saisin ottaa Teidän pienen kätösenne! sanoi hän. En vastannut, ajatukseni liikkuivat muilla mailla. Hän pani syliini pienen rasian, minä avasin rasian ja siinä oli neula, neulassa kruunu, minä laskin: siinä oli kymmenen kiveä… Glahn, minä otin neulan mukaan, etkö tahdo nähdä sitä? Se on siruina, tallattu; tule vain, niin saat nähdä, se on tallattu… Mitä minä tällä neulalla? kysyin minä. Somistakaa itseänne, sanoi hän. Mutta minä vaadin häntä ottamaan neulansa takaisin ja sanoin: Elkää nyt minusta, minä ajattelen enemmän toista. Ketä toista? kysyi hän. Metsämiestä, vastasin minä; hän antoi minulle muistoksi vain kaksi kaunista höyhentä; mutta ottakaa nyt neulanne. Mutta hän ei tahtonut ottaa neulaansa. Minä katsahdin ensi kertaa häneen, hänen katseensa seivästi. Minä en ota neulaa takaisin, tehkää sillä mitä haluatte, tallatkaa jos tahdotte, sanoi hän. Minä nousin ylös, panin neulan jalkani alle ja tallasin. Se tapahtui tänä aamuna… Neljä tuntia minä odotin ja odotin, päivällisen jälkeen läksin ulos. Hän tuli tiellä vastaani. Minne Te olette menossa, kysyi hän. Glahnin luo, vastasin minä; minä menen pyytämään, ettei hän unohtaisi minua… Minä olen odottanut täällä yhdestä saakka, minä seisoin puun juurella ja katselin kun sinä tulit, ja sinä olit kuin jumala. Minä rakastin sinua, sinun partaasi, olkapäitäsi, kaikkea minä sinussa rakastin… Nyt sinä olet ikävystynyt, sinä tahdot vain päästä, päästä minusta, sinä et välitä minusta, sinä et katso edes minuun…"

Olin seisonut, kuunnellut. Kun hän vaikeni, aloin minä taas mennä. Minut oli epätoivo raastanut ja minä hymyilin, sydämeni oli kuin kivi.

"Ai tosiaan", sanoin minä seisattuen, "Teillähän oli puhuttavaa minulle?"

Pilkastani hän kyllästyi aivan:

"Oliko minulla? Mutta puhuinhan minä jo, ettekö Te kuullut? Ei, mitään, mitään ei minulla ole Teille puhuttavaa enää."

Äänensä värähtää oudosti, mutta se ei minuun kuulu.

XXIV.

Huomenaamuna seisoo Edvarda majani edustalla, kun menen ulos.

Olin yön hetkillä tuuminut tuumittavani ja tehnyt päätökseni. Miksipä antaisin tuon juonittelijan enää sokaista sieluani, tuon kalatytön, oppimattoman; eikö hänen nimensä ollut jo kyllin kauan kalvanut sydäntäni, imenyt sen mahlat? Jo riittää! Minusta muuten tuntui, että olin päässyt häntä lähemmä juuri olemalla hänestä piittaamatta ja ivaamalla häntä. Ah, miten hurmaavasti olin häntä pilkannut: kun hän oli pitänyt pitkän puheen, sanoin minä vain levollisesti: Ai tosiaan, Teillähän oli minulle jotakin puhuttavaa…

Hän seisoi kiven luona. Hän oli kovin kiihdyksissä ja oli hypähtämäisillään luokseni, hän levitti jo syliään, mutta ei tullut, vaan väänteli käsiään. Minä nostin hattua ja tervehdin häntä sanaakaan sanomatta.

"Tänään vain yksi ainoa asia, Glahn", sanoi hän kiihkeästi. Minä seisahduin haluten kuulla, mitä hänellä nyt oli mielessä. "Minä kuulin, että Te olette ollut sepällä. Eräänä iltana. Eeva oli yksin kotona."

Minä kavahdin, vastasin:

"Keltä Te olette sen tiedon saanut?"

"En minä urki", huusi hän, "minä kuulin sen illalla, isäni kertoi. Kun illalla tulin niin likomärkänä kotiin, sanoi isä: Sinä pilkkasit tänään paroonia. Enpäs, vastasin minä. Missä sinä nyt olet kuleksinut? kyseli isä yhä. Minä vastasin: Glahnin luona. Silloin kertoi isä siitä."

Tukeuttaen tuskaani sanon minä:

"Eeva on ollut täälläkin."

"Onko hän ollut täälläkin? Majassa?"

"Monasti. Minä vaadin häntä tulemaan sisään. Me olemme puhelleet keskenämme."

"Niin täälläkin!"

Hiljaisuus. Pysy lujana! ajattelin minä ja sanoin:

"Koska Te nyt olette niin rakastettavasti tungeksineet minun asioihini, niin en minäkään ole pekkaa pahempi. Minä ehdottelin Teille eilen tohtoria; oletteko asiaa aprikoinut? Prinssihän on näet ihan kelvoton."

Viha lieskahti hänen silmissään.

"Kuulkaa, hän ei ole lainkaan kelvoton!" sanoo hän kiivastuen. "Niin, hän on Teitä parempi, hän istuu kyllä rauhassa särkemättä kuppeja ja laseja, hän ei puutu kenkiini. Ihan niin. Hän on ihmisiksi, mutta Te olette naurettava, minä häpeän Teitä, Teitähän on mahdoton sietää, ymmärrättekö!"

Hän satutti minua kipeästi, pääni vaipui, minä vastasin:

"Puhutte totta, en minä osaa enää olla ihmisten parissa. Armahtakaa minua; Te ette ymmärrä minua, minä viihdyn parhaiten metsässä, siellä on ainoa iloni. Täällä kun olen yksin, ei haittaa vaikka olenkin vain tällainen; mutta kun tulen ihmisten joukkoon, on minun ponnistettava kaikki voimani voidakseni käyttäytyä kelvollisesti. Minä olen kahtena vuonna ollut niin vähän ihmisten joukossa…"

"Te voitte milloin tahansa tehdä vaikka mitä tuhoja", jatkoi hän. "Alkaa viimein väsyttää aina pitää Teitä silmällä."

Miten hän puhui armottomasti. Karvas tuska hiipii sydämeeni, minä olen ihan typertyä hänen kiihkoisuudestaan. Edvarda ei hellittänyt vielä, hän lisäsi:

"Ehkäpä saatte Eevan pitämään itseänne silmällä. Vahinko vain, että hän on naimisissa."

"Eevako? Onko hän naimisissa?" kysyin minä.

"Tietysti."

"Kenen kanssa hän on naimisissa?"

"Tottahan tuon tiennette. Sepän kanssa."

"Eikö hän ole sepän tytär."

"Ei, vaan sepän vaimo. Vai luuletteko minun valehtelevan?"

En luullut mitään, minä vain niin kummastuin. Minä vain seistä töllötin siinä ja ajattelin: Onko Eeva naimisissa?

"Joten Te siis olette viisaasti valinnut", sanoo Edvarda.

Vai ei hän lopettanutkaan! Minä aloin vavista katkerasta mielestä, ja minä sanoin:

"Mutta ottakaa Te nyt se tohtori vaan, kuten minä kehotan. Totelkaa nyt ystävän neuvoa; tuo prinssihän on ikäkulu narri." Ja minä ilkuin hänelle ärryksissäni, liioittelin hänen ikäänsä, sanoin että hän oli kaljupää, että hän oli melkein umpisokea; väitin myös että hän piti noita kruunulla koristettuja nappeja ainoastaan pöyhkeilläkseen aatelillaan. "En ole muuten viitsinyt edes tutustua häneen", sanoin minä. "Hänessä ei ole mitään ilmeikästä, hänessä ei ole niin luonteenomaista piirrettä, hän ei ole kerrassaan mitään."

"Hän on, on!" huudahti Edvarda ja äänensä sortui harmista. "Sinä et ymmärrä mikä hän on, sinä metsäläinen. Mutta odota sinä vain, hän vielä puhelee kanssasi, minä pyydän häntä puhelemaan. Sinä et usko, että minä rakastan häntä, mutta saatpas nähdä, etkö erehtynyt; minä menen naimisiin hänen kanssaan, minä ajattelen häntä yötä päivää. Muista nyt, minä sanon, että rakastan häntä. Anna nyt vain Eevan tulla luoksesi, hahaa, Jumalan nimessä, anna hänen tulla, minä en välitä siitä niin vähääkään. Niin, pitää yrittää täältä pois…" Hän alkoi mennä polkua pitkin alas, hän astui kiihkeän askelen, pari, kääntyi vielä kasvoiltaan kalmankalpeana, ja puhalsi: "Eläkä tule milloinkaan kasvojeni eteen."

XXV.

Lehdet kellastuivat, peruna oli kasvanut pitkälle varrelle ja kukki, oli jälleen metsästysaika, minä ammuin teiriä, riekkoja ja jäniksiä, kerran sain minä kotkan. Liikkumaton, korkea taivas, viileitä öitä, paljon kirkkaita sointuja, rakkaita ääniä metsissä, mailla. Suurena ja levollisena lepäsi maailma…

"Ei ole Mackilta mitään kuulunut niistä kahdesta ruokista, jotka ammuin", sanoin tohtorille.

"Saatte kiittää Edvardaa", vastasi hän. "Minä tiedän sen, minä kuulin, että hän teki tenän."

"En kiitä häntä", sanoin minä…

Indiaanikesä, indiaanikesä. Tähdet loistivat vöinä läpi kellastuvan metsän, uusia tähtiä tuli näkyviin joka päivä, kuu häämötti kuin varjo, kuin hopeaan kastetun kullan varjo…

"Jumala sinua armahtakoon, sinähän olet naimisissa, Eeva?"

"Etkö sinä sitä tiennyt?"

"En, en tiennyt."

Hän puristeli sanaakaan sanomatta kättäni.

"Jumala auttakoon sinua, lapsirukka, mitäs nyt teemme?"

"Mitä sinä tahdot. Et kai matkusta vielä pois, minä tahdon iloita sen aikaa kun sinä olet täällä."

"Ei, Eeva."

"Tahdon, tahdon, ainoastaan sen aikaa kun sinä olet täällä!"

Hän näyttää niin hylätyltä ja puristaa yhä minun kättäni.

"Ei, Eeva, mene pois! Ei koskaan enää!"

* * * * *

Ja yöt menevät ja päivät tulevat; on kai jo kulunut kaksi päivää tästä puhelusta. Eeva kulkee tietä pitkin kuorma olalla. Miten paljon onkaan lapsirukka kantanut puita metsästä tänä kesänä kotiin!

"Laske maahan kuormasi, Eeva, niin saan nähdä ovatko silmäsi niin siniset kuin ennen."

Hänen silmänsä olivat punaiset.

"Voi, hymyile jälleen, Eeva! Minä en vastusta sinua enää, minä olen omasi, omasi…"

Ehtoo on. Eeva laulaa, minä kuulen, miten hän laulaa ja kuume tulvahtaa lävitseni.

"Sinähän laulat tänä iltana, Eeva?"

"Niin, olen iloinen."

Ja kun hän on minua lyhyempi, hypähtää hän hiukan ylettääkseen kaulaani.

"Mutta Eeva, sinä olet naarmuttanut kätesi. Herra Jumala, ettet olisi naarmuttanut."

"Ei se haittaa."

Hänen kasvonsakin säteilevät niin ihmeellisesti.

"Eeva, oletko sattunut puheisiin herra Mackin kanssa?"

"Kerran."

"Mitä hän sanoi, entä sinä?"

"Hän on ruvennut niin kovaksi meille, hän teettää miehelläni työtä yötä päivää laiturilla, minut panee hän vaikka mihin työhön. Hän on käskenyt minua miesten töihin."

"Miksi niin?"

Eeva katsoo alas.

"Miksi niin, Eeva?"

"Siksi kun minä rakastan sinua."

"Mutta mistäs hän sen tietää?"

"Minä sanoin hänelle."

Hiljaisuus.

"Suokoon jumala, ettei hän olisi kova sinulle. Eeva!"

"Mutta ei se haittaa. Ei mitään haittaa se nyt!"

Ja aivan kuin vapiseva laulunen kajahti hänen äänensä metsässä.

Ja lehdet kellastuvat yhä enemmän ja syksyyn kallistutaan, muutamia suuria tähtiä on ilmestynyt taivaalle ja kuu alkaa nyt näyttää hopean varjolta, kultaan kastetun hopean varjolta. Ei ollut kylmää, ei muuta, vain viileä hiljaisuus ja virtailevaa eloa metsässä. Puut kaikki liikkumatta mietteissään. Marjat olivat kypsyneet.

Niin tuli kahdeskolmatta elokuuta ja nuo kolme routayötä.

XXVI.

Ensimäinen routayö.

Yhdeksältä menee päivä mailleen. Himmeä pimeys laskeutuu yli maan, pari tähteä kuultaa, kahden tunnin päästä näkyy kuun sirppi. Vaellan pyssy olalla, koirineni metsälle, sytytän nuotioni, ja rovioni tuli kuultelee männynrunkojen lomitse. Hallaa ei ole.

Ensimäinen routayö! sanon itsekseni. Ja sekaisen kiihkeä ilo täälläolosta varistaa minua merkillisesti…

Malja, te ihmiset ja eläimet ja linnut, yksinäiselle yölle täällä metsissä, metsissä! Malja pimeälle ja Jumalan muminalle puiden lomissa, äänettömyyden ihanuudelle, karuille suloäänille korvissani, vihreille lehdille, keltaisille lehdille! Malja elon äänille, joita kuulen, ruohikossa nuuskii kuono, koira vainuelee maan kamaraa! Pauhaava malja metsäkissalle, joka väijyy kyyryssä ja tähtää ja hyppää varpusen kimppuun synkeydessä, pimeydessä! Malja armaisalle hiljaisuudelle maanvaltakunnassa, tähdille ja puolikuulle, niin tähdille, puolikuulle!…

Nousen, kuuntelen. Kenkään ei kuullut. Istuudun jälleen.

Kiitos yksinäisestä yöstä, tuntureista, pimeästä, meren kohinasta, se käy sydämessäni suhisten! Kiitos elostani, hengityksestäni, armosta saada elää tänä yönä, siitä kiitän sydämeni syvyydestä! Kuule itää, länttä, nyt! Ikuinen Jumala on! Tämä hiljaisuus, joka mumisee korvissani, on luonnon verta, joka kiehuu, Jumala, joka kietoo kutouksineen maailman ja minut. Minä näen kiiltävän hämähäkin langan nuotioni hohteessa, kuulen veneen soudun mereltä, revontuli lieskahtaa taivaalle pohjoisessa. Ja kautta kuolemattoman sieluni, minä kiitän suuresti siitäkin, että juuri minä tässä saan istua…

Äänettömyys. Männynkäpy pudota kapsahtaa. Männynkäpy putosi, ajattelen minä. Kuu on ylhäällä, tuli lekuttaa hiiltyneillä kekäleillä, sammumaisillaan. Ja yömyöhässä vaellan minä kotiin.

* * * * *

Toinen routayö, sama hiljaisuus ja lempeä sää. Mietteitä mietin. Menen ajatuksissani puun luo, painan hatun alas otsalle ja nojailen selkääni puun kylkeen, kädet ristissä niskassani. Minä tuijotan ja ajattelen; nuotioni tuli häikäisee silmiäni, enkä siitä tiedä. Aatoksetonna seison kauan aikaa ja katson tuleen; jalkani alkavat hetkahdella, väsyvät, aivan kangistuneena istahdan jälleen. Vasta nyt mietiskelen, mitä olen tehnyt. Miksi tuijottaa mies kauan tuleen?

Aesopus nostaa päätään ja kuuntelee, se kuulee askeleita, Eeva tulee.

"Minä olen niin kovin mietteissäni ja huolissani tänäiltana", sanon minä.

Osanottavaisena ei hän hiisku mitään.

"Kolme on minulla rakasta", sanon minä. "Rakkaudenunelma, jota muinoin uneksin, sinä ja tämä kaitainen maan kaista."

"Ja mikä on rakkain?"

"Unelma."

Taas on kaikki hiljaista. Aesopus tuntee Eevan, panee päänsä maata pitkin ja katselee syrjästä häneen. Minä mutisen:

"Minä näin tänään tiellä tytön, hän kulki käsitysten lemmittynsä kanssa. Tytön silmät vilkuilivat minua ja hän saattoi tuskin olla purskahtamatta nauruun kun menin ohitse."

"Mikä häntä nauratti?"

"En tiedä. Kai minä. Miksi sinä sitä kyselet?"

"Tunsitko sinä hänet?"

"Tunsin. Minä tervehdin häntä."

"Ja eikö hän tuntenut sinua?"

"Ei… Mutta miksi sinä nyt siinä minua kuulustelet? Sinä olet häijy! Minä en sano hänen nimeään vaikka miten kysyt."

Hiljaisuus.

Minä mutisen jälleen:

"Mikä häntä nauratti? Hän oli homssa; mutta mikä häntä nauratti? Jeesus Kristus siunatkoon, mitä minä olen hänelle tehnyt?"

Eeva vastasi:

"Hän oli paha kun nauroi sinulle…"

"Ei, hän ei ollut paha", huudan minä. "Elä sinä rupea häntä soimaamaan, hän ei ole paha koskaan, hän oli ihan oikeassa, kun nauroi minulle. Saatanalla, ole hiljaa, ja anna minun nyt olla rauhassa, kuuletkos!"

Ja Eeva pelästyy ja antaa minun olla rauhassa. Minä katsahdan häneen ja kadun karvaita sanojani, minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja vääntelen käsiäni.

"Mene kotiin, Eeva. Sinua minä enimmän rakastan; miksikä minä rakastaisin unelmaa? Minä vain laskin leikkiä, sinua minä rakastan. Mutta mene nyt kotiin, minä tulen käymään huomenna luonasi; muista nyt että minä olen sinun omasi, muista, elä unohda. Hyvää yötä."

Ja Eeva menee kotiin.

Kolmas routayö, kiihkeän jännityksen yö. Kunpa edes olisi hiukan hallaa! Ei ollut hallaa, oli tasainen lämpö paisteisen päivän jälkeen, yö kuin haalealla rämeellä. Sytytin nuotioni…

"Eeva, siitäkin voi nauttia, kun tukasta raastetaan. Niin hassuksi voi ihminen tulla. Vaikka miten raastetaan tukasta pitkin mäkiä ja maita, niin vastaa vain, jos kysytään mitä siinä nyt tehdään, hyvin ihastuksissaan: Minua raastetaan tukasta! Ja jos kysytään: Mutta enkös minä saa auttaa sinua, vapauttaa sinua? niin vastaa: Et. Ja jos kysytään: Mutta mitenkäs sinä tuon siedät? niin vastaa: Hyvin minä sen siedän; sillä minä rakastan sitä kättä, joka minua raastaa… Tiedätkö Eeva, mitä on toivominen?"

"Ehkäpä tiedän."

"Katsos, Eeva, toivominen on kummallista, se on varsin merkillistä. Sitä kulkee aamulla jotain tietä ja toivoo saavansa tavata sillä tiellä ihmisen, jota rakastaa. Ja tapaakohan tuon ihmisen? Ei. Miksi ei? Siksi kun tuolla ihmisellä sinä aamuna on muita askareita ja hän oleksii ihan toisaalla… Minä tutustuin tuolla tuntureilla vanhaan sokeaan lappalaiseen. Viisikymmentä kahdeksan vuotta oli hän ollut umpisokea ja nyt oli hän yli seitsemänkymmenen. Omasta mielestään hän alkoi nähdä päivä päivältä yhä paremmin, aina ja vain edistyi, tuumi hän, jos ei estettä tulisi, voisi hän eroittaa auringon muutaman vuoden päästä. Hänen tukkansa oli vielä musta, mutta silmänsä olivat aivan valkeat. Kun me istuimme yhdessä hänen kodassaan ja tupakoimme, kertoili hän mitä kaikkea hän oli nähnyt ennenkuin tuli sokeaksi. Hän oli karaistunut ja terve, tunteeton, väsymätön ja toivomasta ei hän herennyt. Kun minä tein lähtöä, saattoi hän minua tanhualle ja alkoi viittoilla kaikkiin ilmansuuntiin. Tuolla on etelä, sanoi, ja tuolla on pohjoinen. Kun sinä ensin kulet tuonne päin ja kun olet päässyt vähän alemma tunturin rinteelle, niin sinä käännyt sinne päin, sanoi. Aivan niin! vastasin minä. Ja silloin nauroi lappalainen tyytyväisenä ja sanoi: Katsos, tätä minä en tiennyt neljä-, viisikymmentä vuotta sitten, siis minä nyt näen paremmin; aina se vain edistyy. Sitten ryömi hän kyyrysillään takaisin kotaansa, ijänikuiseen kotaansa, maiseen kotiinsa. Ja asettui tulen ääreen kuten ennenkin, toivoen varmasti että hän muutaman vuoden päästä eroittaa auringon… Eeva, toivominen on ylen merkillistä. Minä esimerkiksi toivon nyt voivani unohtaa sen ihmisen, jota en tavannut tiellä tänä aamuna…"

"Puhut niin kummallisia."

"On kolmas routayö. Minä lupaan sinulle, Eeva, että olen ihan uusi ihminen huomenna. Anna minun nyt olla yksin. Sinä et tunne minua huomenna kun minä tulen, minä nauran ja suutelen sinua, ihana tyttöseni. Ajatteles, kuluu vain tämä yksi yö ja sitten minä olen ihan uusi ihminen, jonkun tiiman päästä olen. Hyvää yötä, Eeva."

"Hyvää yötä."

Siirryn lähemmä nuotiotani ja katselen liekkejä. Kuusenkäpy putoaa, silloin tällöin putoaa myös joku kuiva oksa, yö on syvä. Ummistan silmäni.

Hetken päästä alkaa tajuntani keinahdella kuin tahdissa, minä soinnahtelen suuren hiljaisuuden keralla, minä soinnahtelen. Minä katselen puolikuuta, se on taivaalla kuin valkea raakku, ja minä ihan kuten rakastun siihen, minä tunnen punehtuvani. Kuu siellä! sanon minä hiljaa ja kiihkeästi, se on kuu! Ja sydämeni tytkyttää sille hiljaa jyskyttäen. Niin kuluu joitakuita minutteja. Tuulee hieman, outo tuuli liehahtaa luokseni, merkillinen ilman painallus. Mitä tämä on? Katselen ympärilleni enkä näe ketään. Tuuli kutsuu minua, minun sieluni taipuu myöntyen kutsuun, minä tunnen kuin tyhjäksi haihtuvani, minä painaudun näkymätöntä rintaa vasten, minun silmäni kostuvat, minä vapisen, — Jumala seisoo lähistöllä ja katselee minua. Niin kuluu jälleen joitakuita minutteja. Käännän päätäni, outo ilman painallus katoaa ja minä näen kuten jonkun hengen selän, se vaeltaa äänettömästi metsän helmaan…

Minä ponnistelen hetken kuin pyörtymystä vastaan, minua on mielenliikutukset kovin vaivanneet, minä niin uuvun, minä nukahdan.

Kun heräsin, oli yö mennyt. Ah, minä olin niin kauan elänyt surullisessa tilassa, kuumeen hehkussa, luullen sen tai sen taudin minut tappavan. Kaikki meni päässäni nurin narin, kaiken näin houreisin silmin, raskas alakuloisuus minua painosti.

Nyt se oli ohi.

XXVII.

Syksy on. Kesä on mennyt, se meni yhtä pian kuin tulikin; ah kuinka pian se meni! On kylmiä ilmoja, minä metsästän, kalastan ja laulelen lauluja metsässä. Ja päiviä on sakean usmaisia, usma tulla väikkyy mereltä ja saartaa kaikki pimeytensä verhoon. Sellaisena päivänä sattui kerran merkillistä. Minä eksyin vaelluksillani aivan apupitäjän metsiin ja jouduin tohtorin talolle. Siellä oli vieraita, ne nuoret naiset, joiden kanssa minä jo aikaisemmin olin seurustellut, tanssivaa nuorisoa, oikeita ilohavukoita.

Vaunut tulla vierivät ja seisattuivat puiston veräjälle; Edvarda oli vaunuissa. Hän säpsähti, kun näki minut. Hyvästi, sanoin minä hiljaa. Mutta tohtori ei päästänyt minua. Edvardaa vaivasi sielläoloni alussa, ja hän katseli maahan kun minä puhelin; sitten sieti hän minua paremmin ja kysäisipä jo minulta pari kertaa jotakin. Hän oli huomattavasti kalpea, usma häilyi harmaana ja kylmänä hänen kasvoillaan. Hän ei laskeutunut vaunuista.

"Minä olen asioilla", sanoi hän hymyillen. "Minä tulen kirkonkylästä, jossa en tavannut ketään teistä; sanottiin, että olitte täällä. Minä olen ajellut tuntikausia tavatakseni teidät. Meillä on pienet kutsut huomeniltana, — aiheena se että parooni matkustaa ensi viikolla, — ja minä olen saanut tehtäväkseni kutsua sinne Teitä kaikkia. Siellä tanssitaankin. Ne ovat huomeniltana."

Kaikki kumarsivat ja kiittivät.

Minulle hän sanoi erikseen:

"Elkää nyt jääkö pois, jos olette kiltti. Elkää lähettäkö viime hetkellä korttianne anteeksipyynnöillä." Tätä ei hän sanonut kenellekään muista. Kohta sen jälkeen lähti hän ajamaan.

Minua hellytti tämä odottamaton ystävällisyys kovin, minä menin hetkeksi yksikseni iloitakseni. Sitten hyvästelin tohtoria ja hänen vieraitaan ja läksin menemään kotiin. Miten armorikas hän oli minulle, miten armorikas hän oli minulle! Miten voin minä sen hänelle palkita? Minun käteni raukenivat, suloinen vilu karsi ranteitani. Herra jumala, tässä minä hoipun ihan väsyksissä ilosta, ajattelin minä, enkä voi niin koukistaa sormiani, vaan vedet tulevat silmiini avuttomuudesta; miten voin sitä kestää?… Vasta iltamyöhällä tulin kotiin. Kiersin laiturien kautta ja kysyin eräältä kalastajalta, ehtikö postilaiva huomenillaksi. Ei, se ei ehtinyt, postilaiva tuli muka vasta ensi viikolla. Minä kiiruhdin majaani ja aloin katsella parasta pukuani. Minä puhdistelin sitä ja tein siitä niin hienon, se oli paikka paikoin kulunut rei'ille, minä itkin ja parsin reikiä.

Kun olin saanut sen tehdyksi, asetuin lavitsalleni. Hetken kestää tuota lepoa, pälähtää päähäni ajatus, kavahdan ylös ja seistä töllötän kuin kumauksen saanut keskellä lattiaa. Se on salakujetta vain! kuiskaan. Minua ei olisi kutsuttu, ellen olisi sattumalta ollut läsnä kun toisia kutsuttiin; minulle hän sitäpaitse aivan selvästi vihjasi, että jäisin pois, ja lähettäisin anteeksipyyntökortin…

En saanut unta koko yönä, ja kun aamu valkeni, menin minä metsään väristen, liiaksi valvoneena, kuumeen hehkuisena. Hei, nyt valmistellaan kutsuja Sirilundissa! No entäpäs sitten? Minä en sinne mene enkä lähetä anteeksipyyntökorttia. Herra Mack on varsin ajatteleva mies, nyt juhlii hän paroonia; mutta minä en tule, ymmärrättekös?

Usma lepäsi sakeana laaksoissa ja tuntureilla, märkä huurre tarttui vaatteisiini ja teki ne raskaiksi, kasvoni olivat kylmät ja kosteat. Vain silloin tällöin lehahti tuuli ja huojutti nukkuvia usvia ylös ja alas, ylös ja alas.

Ehti myöhään iltapäivä, jo pimeni, sakea usva kätki katseiltani ympäristön, enkä minä tiennyt auringonmerkeistä, joiden mukaan vaeltaa. Harhailin tuntikausia kotimatkalla; mutta minulla ei ollut kiirettä lainkaan, minä varsin rauhallisesti kulin harhaan ja tulin oudoille paikoille metsässä. Viimein panin pyssyni pystyyn puuta vasten ja kysyin kompassiltani neuvoa. Mietin tarkoin suunnan ja aloin jälleen kulkea. Kello lienee vain kahdeksan, tai yhdeksän.

Ja annappas mitä tapahtui.

Puolen tunnin päästä kuulen usvasta soiton säveliä, pari minuttia sen jälkeen tunnen paikan missä olen; seison Sirilundin päärakennuksen seinämillä. Oliko kompassini opastanut minut harhaan juuri siihen paikkaan, jota tahdoin karttaa? Tuttu ääni kutsuu minua, tohtorin ääni. Heti sen jälkeen viedään minut sisään.

Voi pyssynpiippuani, se oli kai vaikuttanut kompassiin ja eksyttänyt sen. Saman tekosen teki se minulle kerran sittemminkin, tänä vuonna. En tiedä mitä arvella.

XXVIII.

Koko illan minä karvaasti tunsin, ettei minun olisi pitänyt kutsuihin tullakaan. Tuloani tuskin huomattiin, kaikki seurustelivat innokkaasti keskenään, Edvarda toivotti minua tuskin tervetulleeksi. Aloin ryypiskellä tiheään, sillä ymmärsin etten ollut tervetullut, enkä kuitenkaan mennyt matkaani.

Herra Mack hymyili ja hymyili ja oli mitä miellyttävin mies, hän oli pukeutunut hännystakkiin ja näytti komealta. Hän hääri milloin missäkin huoneessa, sukeltelihe tuon viisikymmenisen vierasparven joukossa, pyörähti silloin tällöin tanssin, laski leikkiä ja naureskeli. Silmissään piili salaperäisyyksiä.

Koko talo humisi soittoa ja ääniä. Viidessä huoneessa oli vieraita ja sitäpaitse tanssittiin isossa salissa. Kun minä tulin, oli illallinen syöty. Piiat juoksivat nyt kiireissään edestakaisin kantaen laseja ja viiniä, kahvikannuja ja kiiltäviä kuppia, sikaria, piippuja, leivoksia ja hedelmiä. Ei säästetty talon hyvyyttä. Kynttiläkruunuissa oli tavattoman paksut kynttilät, ne oli valettu varta vasten tähän tilaisuuteen; sitäpaitse oli tuli uusissa parafiinilampuissa.

Eeva autteli keittiöaskareissa, minä näin hänet vilaukselta.

Paroonin tähden paljon liehuttiin, juteltiin, vaikka hän esiintyi hiljaisesti ja vaatimattomasti eikä tungetellut. Hänkin oli pukeutunut hännystakkiin, sen helmat olivat surkeasti rutistuneet matkalla. Hän seurusteli alituisesti Edvardan kanssa, katseli häntä minne hän vain meni ja kilisti hänen kanssaan. Minusta oli hänen näkemisensä koko ajan vastenmielistä ja minä siedin tuskin vilkaista häneen kääntämättä heti päätäni pois surkeasti ja hölmösti virnistäen. Kun hän tuli puheilleni, vastailin minä töykeästi ja supistin suuni mykäksi.

Juohtuu mieleeni eräs tapaus siitä illasta. Minä seisoin keskustellen erään nuoren tytön kanssa, hän oli vaaleanverikkö, minä sanoin hänelle jotain tai kerroin juttua, jolle hän ei voinut olla nauramatta. Se tuskin lie ollut sen kummempi juttu; mutta ehkäpä minä sen silloin hienossa humalassa kerroin hauskemmin kuin nyt muistan, kaikessa tapauksessa olen sen unohtanut. No niin: kun satuin katsomaan taakseni, seisoi Edvarda takanani. Hän katsoi minuun hyväksyvästi. Sitten huomasin, että hän vei vaaleaverisen käsipuolesta kanssaan, saadakseen tietää mitä olin hänelle sanonut. En voi kertoa, miten Edvardan katse tuntui minusta hyvältä kun koko illan olin kuleksinut huoneesta huoneeseen jotenkin hylättynä; tulin heti paljon kirkkaammalle mielelle ja puhelin sitten monenkin kanssa ja pidin hyvästi seuraa. Mikäli tiedän, en minä tehnyt mitään tuhmuuksia…

Seisoin ulkona portailla. Eeva tuli sisältä kantaen joitakin kapistuksia. Hän näki minut, tuli portaille, silitti kiireesti käsiäni, jonka jälkeen hymyili ja meni jälleen sisään. Kumpikaan meistä ei puhunut sanaakaan. Kun minäkin aioin mennä sisään, seisoi Edvarda eteisessä ja katsoi minua. Katsoi suoraan minua. Hänkään ei puhunut mitään. Menin saliin.

"Kuulkaas, luutnantti Glahn huvittelee kohtailemalla palvelusväkeä ulkona portailla", sanoi Edvarda yhtäkkiä kovasti. Hän seisoi ovella. Moni kuuli mitä hän sanoi. Hän nauroi kuten leikkiä laskien, mutta oli hyvin kalpea.

Minä en vastannut mitään, minä vain mutisin:

"Se oli vain sattuma, hän tuli ulos, tapasimme eteisessä…"

Kului jonkun aikaa, ehkä tunti. Erään naisen hameelle kaatui lasi. Heti sen nähtyään huusi Edvarda:

"No mitä ihmettä nyt? Tuon tietysti teki Glahn."

En minä sitä tehnyt, minä olin ollut ihan salin toisella puolella silloinkuin vahinko tuli. Sen jälkeen join minä taas jotakuinkin tiheään ja pysyttelin ovella jotten olisi ollut tanssivien tiellä.

Paroonin ympärillä naiset yhä pyörivät, hän valitti, että oli jo pakannut kaikki kokoelmansa matkalle, joten hän ei voinut näyttää niitä, meriajokasterttua Vienanmereltä, Korholman savea, sangen intresantteja kivimuodostelmia meren pohjalta. Naiset tirkistelivät uteliaasti hänen paidannappejaan, noita viisiotaisia kruunuja, jotka nyt siis merkitsivät paroonia. Mutta tohtorilla ei ollut menestystä, ei edes sukkela siunailunsa, tuo "Kuolema ja kidutus" enää tehonnut. Mutta kun Edvarda puhui, oli hän aina valmiina, oikaisi taas hänen sanojaan, pauloi häntä pikku juonilla, alisti hänet levollisen ylimielisesti.

Edvarda sanoi:

"…kunnes minä käyn yli kuoleman laakson."

Ja tohtori kysyi:

"Minkä yli?"

"Kuoleman laakson. Eikö sitä sanota kuoleman laaksoksi?"

"Minä olen kuullut puhuttavan kuoleman virrasta. Sitä kai Te tarkoitatte."

Sitten sanoi Edvarda jotain vartioitavan kuin…

"Lohikäärme", keskeytti tohtori.

"Niin. Lohikäärme", vastasi Edvarda.

Mutta tohtori sanoi:

"Voitte kiittää minua siitä, että pelastin Teidät. Olen varma, että Te olisitte sanonut Argus."

Parooni kohotti kulmakarvojaan ja tuijotti häneen hämmästyneenä paksujen kakkuloidensa läpi, mutta tohtori ei ollut tietävinäänkään. Mitä hän paroonista piittasi.

Minä seisoskelin yhä ovenpielessä. Salissa käy tanssin huiske. Onnistun saamaan jutun käyntiin pappilan opettajattaren kanssa. Me puhelimme sodasta, Krimin oloista, Ranskanmaan tapahtumista, Napoleonista keisarina, hänen turkkilais-holhoteistaan; nuori nainen oli lukenut lehtiä viime kesänä ja hänellä oli minulle uutisia. Me istumme viimein sohvaan ja puhelemme.

Edvarda käy ohi, hän pysähtyy eteemme. Yhtäkkiä sanoo hän:

"Saatte suoda anteeksi, herra luutnantti, että yllätin teidät portailla. En koskaan enää sitä tee."

Hän nauroi nytkin eikä katsonut minuun.

"Neiti Edvarda, heretkää nyt jo", sanoin minä.

Hän teititteli minua, se ennusti pahaa, hän näytti ilkeitä aprikoivalta. Mieleeni tuli tohtori ja minä nykäytin ylimielisesti olkapäitäni, kuten hän olisi tällaisessa tapauksessa tehnyt. Edvarda sanoi:

"Mutta miksi ette mene ulos, keittiöön. Eeva on siellä. Minun mielestäni Teidän pitäisi pysytellä tuolla, ulkosalla."

Ja vihaa hehkuen katsoi hän minuun.

Minä sanoin:

"Eiköhän Teitä nyt helposti voisi käsittää väärin, neiti Edvarda?"

"Ei, mitenkä niin? Niin mahdollisesti, mutta mitä Te tarkoitatte?"

"Te joskus puhutte niin sanoja punnitsematta. Nyt esimerkiksi tuntui minusta siltä, kuin Te olisitte suorastaan tahtonut käskeä minua keittiöön, ja siinä minä tietysti käsitin Teitä väärin. Tiedänhän minä hyvin, että Te ette tahtonut olla hävytön."

Hän poistui jonkun askeleen luotamme. Minä huomasin hänestä, että hän tuumiskellen tuumiskeli mitä olin sanonut. Hän kääntyi ja tuli takaisin, hän sanoi hengästyksissään:

"Te ette käsittänyt väärin, herra luutnantti, Te kuulitte oikein, minä käskin Teitä keittiöön."

"Mutta Edvarda!" huudahtaa opettajatar kauhuissaan.

Ja minä aloin jälleen puhua sodasta ja Krimin oloista; mutta aatokseni oli muualla. Minä en ollut enää päihdyksissä, mutta aivan päästä sekaisin, perusta liukui jalkaini alta ja minä menetin taas tasapainoni, kuten niin monta onnetonta kertaa ennen. Minä nousin sohvalta aikoen lähteä ulos. Tohtori pysäytti minut.

"Olen juuri kuullut ylistyspuheen Teistä", sanoo hän.

"Ylistyspuheen? Keneltä?"

"Edvardalta. Hän seisoo vielä tuolla nurkassa ja katselee Teitä hehkuvin silmin. Minä en unohda koskaan, miten hän näytti oikein rakastuneelta silmistään ja sanoi kovasti, että hän ihailee Teitä."

"Se on hyvä", vastasin minä hymyillen. Ah, ei ollut niin selvää ajatusta päässäni.

Minä menin paroonin luo, kumarruin hänen puoleensa kuten aikoen kuiskata hänelle jotakin ja kun olin tullut kyllin lähelle, sylkäsin hänen korvaansa. Hän rynkäisihe pystyyn ja tuijotti minuun kuin hölmö. Sitten näin minä, että hän kertoi Edvardalle tapahtuman ja että Edvarda oli harmissaan. Hän ajatteli kenkäänsä, jonka olin nakannut veteen, niitä kuppeja ja laseja, joita minä poloinen olin särkenyt, kaikkia hyväin tapain rikkomuksia; kaikki ne hän nyt varmaan elävästi muisti. Minä häpesin, ei minusta ollut mihinkään, minne käännyinkin katseltiin minuun levottomasti ja kummastellen, ja minä puikin pois Sirilundista jäähyväisiä, kiitoksia sanomatta.

XXIX.

Parooni matkustaa pois; no hyvä! Minäpä lataan pyssyni ja nousen tunturille ja ammun huikean laukauksen hänen ja Edvardan kunniaksi. Minä poraan syvän reiän vuoreen ja räjäytän tunturin hajalle hänen ja Edvardan kunniaksi. Ja suuri kallionmöyhy vierii tunturilta alas ja kohahtaa komeasti mereen, kun hänen laivansa kulkee ohi. Minä tiedän tunturilla paikan, kuurnan, jota pitkin kivet ovat ennenkin vierineet ja avanneet selvän uran alas mereen. Alhaalla syvällä on venelaituri.

"Kaksi kiviporaa!" sanon minä sepälle. Ja seppä teroittaa kaksi kiviporaa. Eeva on pantu ajamaan myllyn ja laiturin väliä herra Mackin hevosella. Hänen täytyy tehdä miesten töitä ja kulettaa jyvä- ja jauhosäkkejä. Minä tapaan hänet ja hän näyttää niin ihanalta, raikaskasvoiselta. Hyvä Jumala, miten hellästi hänen hymynsä hehkuu! Joka ilta tapasin minä häntä.

"Sinä näytät kuin sinulla ei olisi suruja lainkaan, Eeva, rakkaiseni."

"Sanot minua rakkaaksesi! Minä olen vain oppimaton nainen, mutta minä olen sinulle uskollinen. Minä olen aina uskollinen, minä heitän henkeni sen tähden. Herra Mack tulee päivä päivältä kovemmaksi, mutta en minä sitä ajattele; hän kiehuu kiukusta, mutta minä en hänelle vastaa. Hän puristi minua käsivarresta ja tuli harmaaksi kiukusta. Minulla on suuri suru."

"Ja mitä sinä suret?"

"Herra Mack uhkaa sinua. Hän sanoo minulle: Ahaa, luutnanttiko se sinun päässäsi kummittelee! Minä vastaan: Hän, minä olen hänen. Silloin sanoo hän: Odotappas, kyllä minä hänet tieltä raivaan! Niin sanoi hän eilen."

"Se ei haittaa, antaa hänen vain uhkailla… Eeva, saanko minä nähdä, ovatko sinun jalkasi niin pienet kuin ennen? Pane silmäsi kiinni ja anna minun katsoa!"

Ja hän heittäytyy ummessa silmin kaulaani. Joka jäsenensä värisee.

XXX.

Minä tunturilla poraan. Kristallin kirkas syysilma ympärillä, lyönnit poraani helähtelevät tasaisesti ja tahdikkaasti, Aesopus katselee minua kummastunein silmin. Tyytyväisyyden tunne tulvahtaa silloin tällöin rintaani; kukaan ei tiedä, että olen täällä autiolla tunturilla.

Nyt ovat muuttolinnut menneet; onnea matkalle, tervetuloa takaisin! Tiitiset ja talitintit ja joku varpunen vain elelee raunioissa ja viidakoissa; pip-pip! Niin kummallisesti on kaikki muuttunut, vaivaiskoivu hurmehtii punaisena harmaalla kivikolla, sinikello siellä ja kielokukka täällä keinuu kanervikossa ja suhisee lauluaan hiljaa; hys! Mutta tunturin yllä leijailee kalalokki kurotetuin kauloin, pyrkii tunturin mannerpuolelle.

Ja ilta tulee ja minä panen porani ja paljan kiven koperoon ja levähdän. Maailma uinuu, kuu liukuu pohjoisessa taivaalle, vuoret luovat jättiläisvarjoja. Se on täysi kuu, se on kuin hehkuva saari, se on kuin pyöreä messinki-arvoitus, jota minä kiertelen ja kummastelen. Aesopus nousee levottomana ylös.

Mikä sinulla on, Aesopus? Mitä minuun tulee, minä olen väsynyt suruuni, minä tahdon sen unohtaa, hukuttaa. Minä käsken sinua olemaan hiljaa, Aesopus, minä en siedä levottomuutta. Eeva kysyy: ajatteletko sinä joskus minua? Minä vastaan: Aina vain sinua. Eeva kysyy jälleen: Ja ajatteletko sinä iloiten minua? Minä vastaan: Aina vain iloiten, en koskaan muuten. Sitten sanoo Eeva: Sinun tukkasi harmentuu. Ja minä vastaan: Se alkaa harmentua. Mutta Eeva kysyy: Se harmentuu siksi, että sinä ajattelet jotakin? Ja siihen minä vastaan: Ehkäpä. Lopuksi sanoo Eeva: Et sinä siis ajattele pelkästään minua… Aesopus, ole hiljaa, minä kerron sinulle mieluummin jotain muuta…

Mutta Aesopus seisoo ja vainuaa jännityksessä laaksoon päin, se haukkuu ja kiskoo minua vaatteista. Kun minä viimein nousen ja lähden sen perästä, menee se minkä ikinä pääsee. Punertava hohde näkyy taivaalla metsän harjoitse, minä käyn ripeämmin, se näyttää minusta nuotiolta, hirvittävältä roviolta. Minä pysähdyn ja tuijotan, astun askelen ja tuijotan, — majani on tulessa.

XXXI.

Tulipalo oli herra Mackin tekonen, arvasin sen heti paikalla. Minulta tuhoutuivat taljani ja linnunsiipeni, tuhoutui täytetty kotkani; kaikki paloi. Mikä eteen? Minä nukuin kaksi yötä taivasalla menemättä Sirilundiin anomaan suojaa, viimein vuokrasin hylätyn kalamajan laiturien seutuvilla ja rivesin sen kuivalla sammalella. Nukuin punaisella tunturin kanervakasalla. Olin jälleen turvassa.

Edvarda lähetti sanan, että hän oli kuullut onnettomuudestani ja tarjosi minulle isänsä puolesta huonetta Sirilundissa. Edvardako heltynyt? Edvarda jalomielinen? En lähettänyt vastausta. Jumalan kiitos, en ollut enää ilman asuinsijaa, ja minä ylpeästi iloitsin voidessani olla vastaamatta Edvardan tarjoukseen. Tapasin hänet tiellä paroonin seurassa, he kävelivät käsikoukkua, minä katsoin heitä molempia silmiin ja tervehdin sivumennen. Edvarda seisattui ja kysyi:

"Ette halua asua meillä, herra luutnantti?"

"Minun uusi asumukseni on jo valmis", vastasin minä, myös seisattuen.

Hän katsoi minuun, rintansa liikkui rajusti.

"Ei Teillä olisi meilläkään ollut mitään vastusta", sanoi hän.

Sydämeni sykähti kiitosta; mutta minä en jaksanut sanoa mitään. Parooni eteni hiljaa.

"Te ette ehkä tahdo nähdä minua koskaan enää?" kysyy hän.

"Minä kiitän Teitä, neiti Edvarda, siitä että tarjositte minulle turvaa kun majani paloi", sanoin minä. "Sitä jalompi oli tekonne kun isänne tuskin lie sitä tahtonut." Ja pääni paljastaen kiitin minä häntä hänen tarjouksestaan.

"Jumalan tähden, ettekö Te enää koskaan tahdo nähdä minua, Glahn?" sanoi hän yhdellä henkäisyllä.

Parooni huusi.

"Parooni huutaa", sanoin minä ja nostin jälleen kunnioittavasti lakkiani.

* * * * *

Ja minä vaelsin jälleen tunturille porauspaikalleni. Ei mikään, minkään saisi mieltäni hämmennyksiin enää. Minä tapasin Eevan. Näetkös! huusin minä, herra Mack ei voi karkoittaa minua pois. Hän poltti majani poroksi, ja minulla on jo uusi maja… Eevalla oli suti ja tervapytty. Mitä nyt, Eeva?

Herra Mack oli nostanut veneen kumolleen lahteen tunturin alle ja käskenyt hänen sitä tervaamaan. Herra Mack vaani hänen joka askeltaan, hänen täytyi totella.

Mutta miksi juuri lahteen? Miksei laiturien luona?

Herra Mack oli käskenyt…

Eeva, Eeva, rakkaani, sinut on tehty orjaksi ja sinä et valita. Katso, nyt sinä hymyilet jälleen ja elämä tulvehtaa hymystäsi, vaikka olet orja!

Kun tulin porauspaikalle, sain kummastua. Minä näin, että siellä oli käynyt väkeä, tarkastelin jälkiä sannassa ja tunsin herra Mackin pitkäin, suippojen kenkäin jälet. Mitä se täällä kuleksii nuuskimassa? ajattelin minä ja katselin ympärilleni. Ei näkynyt ketään. Epäillä en alkanut.

Ja minä istuuduin kalkuttamaan poraani aavistamatta mitä hulluja tein.

XXXII.

Postilaiva tuli, se toi univormuni, se veisi paroonin kaikkine näkinkenkä- ja meriajokasarkkuineen. Nyt lastattiin siihen silliä ja traania laiturilla, illan korvissa se lähtisi.

Minä otan ja lataan aika paljon ruutia pyssyni molempiin piippuihin. Sen tehtyäni nyykäytin itsekseni päätäni. Lähden tuntureille ja täytän myös porareiän ruudilla; nyykäytän jälleen päätäni. Nyt olin valmis. Rupesin loikoillen odottelemaan.

Odottelin tuntikausia. Koko ajan kuulin, miten höyrylaivalla laiturilla vivuttiin kettinkiä. Alkoi jo hämärtää. Vihdoin kuuluu vihellys, laiva on lastattu, se lähtee. Vielä saan odottaa jonkun hetken. Kuu ei ollut noussut, minä tuijottelin kuin mielipuoli hämärtyvään iltaan.

Kun keulan nokka hieman ehti tulla näkyviin saaren takaa, sytytin lunttuni ja vetäydyin kiireesti paikalta. Kuluu minutti. Yhtäkkiä jysähtää, kivensirut suihkuavat ilmaan, tunturi tärisee ja kallionmyöhy vyöryy kumisten syvyyteen. Tunturit ympärillä kaikuen kajahtavat. Tartun pyssyyni ja ammun yhden laukauksen; kaiku vastaa moninkertaisena. Jonkun silmänräpäyksen päästä laukaisen myös toisen panoksen; ilma tärähti tervehdystäni ja kaiku levitti metelin kaikkeen maailmaan; oli kuin olisivat kaikki tunturit yksin mielin ruvenneet huutaa hihkumaan etenevälle laivalle. Kuluu hetkinen, ilma hiljenee, kaiku vaikenee vaaroilla ja jälleen on maailma äänetön. Laiva häipyy hämäriin.

Vapisen oudosta jännityksestä vielä, otan porani ja pyssyn kainaloon ja painun polvet hoippuen alas tunturilta. Kulin suorinta tietä, katselin suitsuavia jälkiä, jotka vieremä oli tehnyt. Aesopus koko ajan pudistelee päätään ja aivastelee käryistä ilmaa.

Kun tulin alas vajalle, järisti mieltäni siellä näky haikeaan tuskaan: siellä oli säpäleiksi särkynyt vene ja Eeva, Eeva sen vieressä maassa, ruhjottuna ja kasassa, kolhaistuna kappaleiksi, raadeltu kylki ja vatsa, niin ettei häntä olisi voinut ihmiseksi tuntea. Eeva oli kuollut siihen paikkaan.

XXXIII.

Mitä on minulla kirjoittamista enää? En ampunut niin laukausta moneen päivään, ruokaa ei ollut, enkä minä syönytkään, minä istuin ja istuin vain majassani. Eeva vietiin kirkolle herra Mackin valkeaksi sivutulla herrasveneellä, minä lähdin maitse haudalle…

Eeva on kuollut. Muistatko hänen pientä tyttöspäätään ja tukkaansa, joka oli kuin nunnan? Hän tuli niin hiljaa, laski taakkansa maahan ja hymyili. Ja näetkö, miten tuosta hymystä tulvahti elämä? Ole hiljaa, Aesopus, minä muistan merkillisen tarun, se on neljän ihmispolven ikäinen, Iselinin ajoilta, jolloin Stamer oli pappi.

Tyttö oli vankina kivisessä tornissa. Hän rakasti muuatta herraa. Miksi? Kysy tuulelta ja tähdiltä, kysy elämän Jumalalta; sillä inehmo ja muut eivät niitä aavista. Ja herra oli hänen ystävänsä ja rakastajansa; mutta viikot vieri ja kerran tapasi hän toisen ja hänen mielensä muuttui.

Nuorukainen hän oli, kun hän tyttöään rakasti. Hän sanoi tätä usein siunauksekseen ja kyyhkykseen, ja tytöllä oli kuuma ja aaltoileva syli. Hän sanoi: Anna minulle sydämesi! Ja tyttö antoi. Hän sanoi: Saanko minä sinulta jotakin pyytää, rakkaiseni? Ja toinen vastasi hurmiossa saat. Hän antoi toiselle kaikkensa ja tämä ei kuitenkaan häntä kiittänyt.

Toista rakasti hän kuin orja, kuin hullu, kuin kerjäläinen. Miksi? Kysy tien tomulta ja lehdiltä, jotka putoo, kysy elämän arvoitusten jumalalta; sillä inehmo ja muut eivät niitä aavista. Toinen ei antanut hänelle mitään, ei mitään hän antanut, ja hän kiitti häntä kuitenkin. Toinen sanoi: Anna minulle leposi ja järkesi! Ja hän suri vain sitä, ettei pyydetty hänen henkeään.

Ja hänen tyttönsä pantiin torniin…

Mitä teet tyttö, sinä vain hymyilet?

Minä ajattelen kymmenen vuoden takaista. Silloin kohtasin minä hänet.

Sinä muistat häntä vielä.

Minä muistan hänet vielä.

Ja aika vierii…

Mitä teet, tyttö? Ja miksikä yhä hymyilet?

Minä neulon hänen nimeään liinaan.

Kenen nimeä? Senkö, joka sulki sinut torniin?

Niin, hänen, jonka minä kohtasin kaksikymmentä vuotta sitten.

Muistat häntä vielä?

Muistan hänet kuten ennen.

Ja aika vierii…

Mitä teet, vanki?

Minä vanhenen, en näe ommella enää, minä raavin savea muurista. Savesta leivon minä ruukun hänelle, pienen lahjan hänelle.

Kenestä puhut sinä?

Rakastajastani, joka sulki minut torniin.

Sitäkö hymyilet, kun hän sulki sinut torniin?

Minä ajattelen, mitä hän nyt sanoo. Kas vain, hän kai sanoo, tyttöni on lähettänyt minulle pienen ruukun, hän ei ole unohtanut minua kolmeenkymmeneen vuoteen.

Ja aika vierii…

Hei, vanki, sinä et askartele enää, sinä hymyilet? Minä vanhenen, vanhenen, silmäni ovat sokeat, minä vain ajattelen.

Häntäkö, jonka kohtasit neljäkymmentä vuotta sitten?

Häntä, jonka kohtasin silloin kun olin nuori. Ehkä neljäkymmentä vuotta sitten.

Mutta etkös jo tiedä, että hän on kuollut? Sinä kalpenet, vanhus, et vastaa, suusi on valkea, et hengitä enää…

Kas sellainen oli outo taru tytöstä tornissa. Annas olla, Aesopus, en muistanut erästä kohtaa: hän kuuli yhtenä päivänä rakastajansa äänen pihalta, ja hän lankesi polvilleen ja punehtui. Silloin oli hän neljänkymmenen vanha…

Minä hautaan sinut, Eeva, ja suutelen nöyränä kumpusi hietaa. Rehevä, ruusunpunainen muisto värähtelee sielussani, kun sinua ajattelen, minun ylitseni vuotaa siunaus, kun hymysi muistan. Sinä annoit kaikkesi, kaikkesi, eikä sinun tarvinnut harkita; sillä sinä olit itse elon hurmaama lapsi. Mutta muita, jotka säästävät saidasti katsettaankin, ajattelen minä pelkästään ja aina. Miksi? Kysy vuoden kahdeltatoista kuulta ja laivoilta merellä, kysy sydämen arvoitusten jumalalta…

XXXIV.

Muudan mies sanoi:

"Te ette ammu enää? Aesopus on jälillä metsässä, se ajaa jänistä."

Minä sanoin:

"Menkää ja ampukaa se minulle."

Kului joku päivä, herra Mack tuli luokseni, hän näytti onttosilmäiseltä, kasvonsa olivat harmaat. Minä ajattelin: Näenköhän minä ihmissieluihin vai enkö näe? Empä tiedä.

Herra Mack puhui vieremästä, turman tapauksesta. Onnettomuus se oli, surkea sattuma, minä en ole syypää siihen.

Minä sanoin:

"Jos joku tahtoi, maksoi mitä maksoi, erottaa Eevan ja minut toisistamme, niin hän onnistui. Kirotkoon häntä Jumala."

Herra Mack luihuili epäluuloisesti minuun. Hän mutisi jotain komeista hautajaisista, ei oltu kitsasteltu.

Minä ihmettelin hänen mainiota notkeuttaan.

Hän ei tahtonut korvausta veneestä, jonka vieremäni oli särkenyt.

"Vai niin", sanoin minä, "ettekö Te tosiaan tahdo maksua veneestä ja tervapöntöstä ja tervasudista…?"

"En, luutnantti hyvä", vastasi hän, "mitä Te ajattelettekaan!" ja hän katsoi vihaten minuun.

Kolmeen viikkoon en nähnyt Edvardaa. Ei, näin kerran, tapasin hänet ryytipuodissa, minne olin mennyt ostamaan leipää, hän seisoi tiskin takana ja selaili kangaspakkoja. Paitsi häntä oli vain nuo kaksi kauppapalvelijaa puodissa.

Minä tervehdin äänekkäästi ja hän katsahti puuhistaan, mutta ei vastannut. Päähäni pälähti, etten tahtoisi pyytää leipää hänen kuullessaan, käännyin kauppapalvelijain puoleen ja pyysin haulia ja ruutia. Niitä mitattaessa tarkastelin Edvardaa.

Harmaa, liian ahdas puku, jonka napinlävet olivat risaiset; matala rinta nousi ja laski rajusti. Miten hän oli kasvanut viime kesänä! Otsansa aatoksia aprikoiva, nuo merkillisesti kaartuvat kulmakarvat olivat kuin kaksi arvoitusta hänen kasvoissaan, liikkeensä näyttivät kypsyneemmiltä. Minä katselin hänen käsiään, hänen pitkien, hienojen sormiensa lumo kiihdytti minua kovin ja minä aloin vavista. Hän selaili yhä kangaspakkoja.

Minä siinä toivoin, että Aesopus hypähtäisi tiskin taa, hänen luokseen, ja tuntisi hänet, silloin minä kutsuisin sen heti takaisin ja pyytelisin anteeksi; mitähän hän vastaisi?

"Olkaa hyvä", sanoo kauppapalvelija.

Minä maksoin, otin pakettini ja hyvästelin. Hän katsoi jälleen puuhistaan, mutta ei vastannut nytkään. Hyvä! ajattelin minä; hän on kai jo paroonin morsian. Ja minä läksin ilman leipää.

Ulkona vilkaisin puodin akkunaan. Kukaan ei minua katsellut.

XXXV.

Sitten eräänä yönä satoi lunta, ja minulle alkoi tulla kylmä majassani. Oli minulla tulisija, jossa keitin ruokani, mutta puut paloivat kituen, ja seinistä kävi kova viima, vaikka olin rivennyt ne niin hyvin kuin taisin. Syksy oli mennyt, ja päivät kävivät lyhyiksi. Aurinko sulatti vielä ensi lumen ja maa oli jälleen paljaana; mutta öillä oli pakkanen ja vesi jäätyi. Ja ruoho ja hyönteiset kaikki kuolivat.

Salaperäisen hiljaisiksi tulivat ihmiset, he mietiskelivät vaieten, heidän silmänsä odottivat talvea. Ei kajahtanut huutoja kuivauspaikalta enää, ja satama oli vailla liikettä, levossa, kaikki ennehti revontulten ikuista yötä, jolloin aurinko nukkuu meren helmassa. Kolkosti, kolkosti kolahtelivat airot yksinäisen soutajan veneestä.

Tyttönen souti.

"Missä sinä kävit, tyttöseni?"

"En missään."

"Et missään? Kuules, kyllä minä sinut tunnen, tapasinhan minä sinut kerran kesällä."

Hän laski rantaan, nousi veneestä ja kytki sen kiinni.

"Sinä olit paimenessa, kudoit sukkaa, minä tapasin sinut yöaikaan."

Hänen poskensa punehtuivat hieman ja hän hymyilee arasti.

"Pikku tunturi tyttö, tule majaani ja anna minun katsella itseäsi. Sinun nimesi on muuten Henriette."

Mutta hän kulkee vaieten ohitse. Syys, talvi olivat häneen osuneet, hänen aistimensa nukkuivat.

Jo oli aurinko mennyt mereen.

XXXVI.

Ja minä pukeuduin ensi kertaa univormuuni ja menin alas Sirilundiin. Sydämeni jyskytti kovin. Mieleeni muistui menneet päivät ensimäisestä alkaen, jolloin Edvarda juoksi luokseni ja syleili minua kaikkien nähden; nyt oli hän heitellyt minua sinne tänne monen kuukauden ajan ja saanut tukkani harmentumaan. Oma vikaniko? Niin, tähteni oli johtanut minut harhaan. Minä ajattelin: Miten hän ilkkuu, jos heittäydyn hänen helmoihinsa ja ilmaisen hänelle sydämeni salaisuuden tänään! Hän pyytää minua istumaan ja käskee tuomaan viiniä, ja juuri kun hän nostaa lasin huulilleen kilistääkseen kanssani, sanoo hän: herra luutnantti, kiitän Teitä niistä hetkistä, jotka olemme yhdessä viettäneet, minä en koskaan unohda niitä! Mutta kun minä silloin tulen iloiseksi ja saan toivon hivenen, teeskentelee hän juovansa, mutta paneekin pisaraa maistamatta lasin pöydälle takaisin. Eikä hän tahdo salata minulta että hän vain teeskentelee, hän päinvastoin tahtoo että sen huomaan. Sellainen hän on.

Hyvä, nyt pian viimeinen hetki lyö!

Ja astellessani mäkeä alas, ajattelin minä vielä: Univormuni tehoo häneen, siinä on kihängit uudet ja kauniit, sapeli kilisee lattiaa vasten. Hermostunut riemu porahteli läpi luitteni ja minä kuiskutin itsekseni: Ken tietää, miten vielä käy! Keikautin päätäni pystyyn ja huiskautin kämmentä. Ei nöyrästi enää, kunnialla eletään! Sama kävi miten kävi, en lähentelisi enää. Anteeksi, etten kosi, jalo neito…

Herra Mack tapasi minut tanhualla, yhä ontelosilmäisempänä, harmaampana.

"Matkustatte? Vai niin, jaha. Niin, ei lie Teilläkään ollut liioin hauskaa viime aikoina; vai? Majanne paloi." Ja herra Mack hymyili.

Tuntui yhtäkkiä kuin olisi maailman älykkäin mies eteeni ilmestynyt.

"Astukaa sisään, herra luutnantti, Edvarda on siellä. Niin, jääkää hyvästi, jääkää hyvästi. Tapaamme kai vielä laiturilla, kun laiva lähtee." Hän meni pää kumarassa, mietiskellen, vihellellen.

Edvarda istui salissa, hän lueskeli. Kun minä astuin sisään, säpsähti hän univormuani, katseli minua syrjäsilmin kuin lintu ja punehtui kuitenkin. Hän aikoi sanoa jotakin.

"Minä tulin sanomaan hyvästiä", sain viimein hengäistyksi.

Hän nousi ylös heti, minä huomasin, että sanani vähän tehosivat häneen.

"Glahn, matkustatteko Te pois? Nytkö?"

"Sittenkun laiva tulee." Tartun hänen käteensä, hänen käsiinsä, tajuton hurmio minut valtaa, minä puhkean sanaan: "Edvarda!" ja tuijotan häneen.

Ja samassa on hän kylmä, kylmä ja vastahakoinen, Koko hänen olemuksensa vastusti minua, hän oikaisi varttaan. Olin kuin kerjäläinen hänen edessään, päästin hänen kätensä ja annoin hänen edetä luotani. Minä muistan, että aloin konemaisesti yhä ja yhä vain toistella: Edvarda! Edvarda! monta kertaa, tietämättä, ajattelematta, ja kun hän kysyi: "Niin? Mitä Te aioitte sanoa?" en selitellyt.

"Vai niin, joko Te nyt matkustatte pois!" toisti hän. "Kukahan tulee ensi vuodeksi?"

"Joku toinen", vastasin minä. "Uusi maja kai rakennetaan."

Hiljaisuus. Hän tavoitti jo kirjaa käteensä.

"Ikävä, kun ei isä ole kotona", sanoi hän. "Mutta minä sanon hänelle terveiset Teiltä."

En vastannut tähän. Astuin hänen luokseen, tartuin vielä kerran hänen käteensä ja sanoin:

"Niin, jääkää hyvästi, Edvarda."

"Hyvästi", vastasi hän.

Minä avasin oven ja olin menevinäni. Hänellä oli kirja jo kädessä ja hän luki, luki tosiaan ja käänsi lehteä. Ei mitenkään, ei mitenkään ollut jäähyväiseni tehonnut häneen.

Minä rykäisin.

Hän käännähti ja sanoi hämmästyneenä:

"Ettekö Te mennytkään? Minä luulin, että Te menitte."

Jumala yksin tietköön, mutta hän hämmästyi mielestäni liiaksi, hän ei ollut varuillaan, vaan liioitteli kummastumistaan ja minä sain päähäni, että hän ehkä koko ajan oli tiennyt, että seisoin hänen takanaan.

"Nyt minä menen", sanoin minä.

Silloin nousi hän ylös ja tuli luokseni.

"Tahtoisin niin mielelläni jonkin muiston Teiltä, kun nyt matkustatte pois", sanoi hän. "Minä pyytäisin Teiltä jotain, mutta kai liian paljoa. Antaisitteko minulle Aesopuksen?"

En aprikoinut, lupasin heti.

"Ehkäpä Te sitten tuotte sen huomenna", sanoi hän.

Menin.

Vilkaisin ikkunaan. Ei ketään.

Nyt oli kaikki mennyttä…

* * * * *

Viimeinen yö majassani. Minä mietiskelin, minä luin hetkien kulkua; kun aamu tuli, valmistin viimeisen ateriani. Oli kylmä päivä.

Miksi pyysi hän minua itseäni tuomaan koiraa hänelle? Halusiko hän puhella kanssani, sanoa minulle viimeisiä sanoja? Minulla ei ollut toivomista enää. Ja miten hoitaisi hän Aesopusta? Aesopus, Aesopus, hän kiusaa sinua! Minun tähteni hän ruoskii sinua, ehkäpä myös lellittelee sinua, mutta kaikessa tapauksessa ruoskii aina ja alituisesti ja rääkkää sinut pilalle…

Kutsuin Aesopuksen luokse, taputtelin sitä, painoin pääni sen päätä vasten ja otin kiväärini. Se alkoi jo haukkua ilosta ja luuli, että me lähtäisiin metsälle. Painoin taas päämme yhteen, asetin kiväärin suun Aesopuksen niskaan ja liipaisin.

Hankin miehen, joka maksusta vei Edvardalle Aesopuksen ruumiin.

XXXVII.

Illan korvissa oli postilaiva lähtevä.

Menin laiturille, kapistukseni olivat jo laivassa. Herra Mack puristi kättäni ja rohkaisi minua sillä, että minulle tulisi hyvä matkailma, hupaisa ilma, hän itse matkustaisi varsin kernaasti jonkun matkaa moisella säällä. Tohtori asteli tuolta, Edvarda tuli jälestä; minä tunsin, että polveni alkoivat vavista.

"Me tahdoimme nähdä Teidät perillä laivassa", sanoi tohtori.

Ja minä kiitin.

Edvarda katsoi minua kasvoista kasvoihin ja sanoi:

"Minun täytynee kai kiittää Teitä Teidän koiranne edestä." Hän mytisti suutaan, huulensa olivat valkeat. Taas oli hän teititellyt minua.

"Milloin lähtee laiva?" kysyi tohtori joltakin mieheltä.

"Puolen tunnin päästä."

Minä en virkkanut mitään.

Edvarda kääntelehti kiihdyksissä sinne tänne.

"Tohtori, emmekö jo lähde kotiin?" kysyi hän. "Minä olen tehnyt sen mikä minulla oli asiaa."

"Te olette toimittaneet asianne", oikaisi tohtori.

Edvarda nauroi hänen ijänikuisten oikaisujen nöyryyttämänä ja vastasi:

"Enkö minä sanonut jotensakin niin?"

"Ette", vastasi tohtori kursailematta.

Katselin tohtoria. Tuo pikku mies pysyi kylmänä ja lujana; hän oli tehnyt suunnitelmansa eikä poikennut niistä hiventäkään. Ja jos hän kuitenkin joutuisi tappiolle? Siinä tapauksessa ei hän sittenkään näyttäisi olevansa voitettu, hänen kasvonsa eivät vetäytyneet piirteisiin koskaan.

Ilta hämärtyi.

"Niin, hyvästi nyt", sanoin minä, "ja kiitos kaikesta."

Edvarda katseli vaieten minuun. Sitten käänsi hän päätään ja tähtäsi yhä vain vesille laivaan.

Minä menin veneeseen. Vielä seisoi Edvarda laiturilla. Kun olin tullut laivaan, huusi tohtori hyvästi. Minä katsahdin maihin, samassa pyörähti Edvarda ja lähti laiturilta kotiinpäin, kiireesti, tohtorin jäädessä pitkän matkan päähän menemään hänen jälestään. Niin näin hänet viimeisen kerran.

Kaihon aalto kierähti sydämeeni…

Höyry lähti liikkeelle; minä näin vielä herra Mackin kyltin: Suola- ja tyhjäin tynnörien varasto; mutta kohta se himmeni. Kuu ja tähdet tulivat näkyviin, tunturit kumottivat korkeina ympärillä, ja minä näin nuo loputtomat metsät. Tuolla on mylly, tuolla, tuolla oli minun majani, joka paloi; korkea harmaa kivi törröttää yksinään paloraunioilla. Iselin, Eeva…

Revontulten yö laskeutuu tuntureille, laaksoihin.

XXXVIII.

Tämän olen kirjoittanut ajan kuluksi. Minua huvitti muistella tuota kesää Ruijassa, jolloin niin usein luin tuntien menoa, mutta jolloin aika kuitenkin lentäen kului. Nyt on kaikki toisin, päivät eivät tahdo kulua enää.

Vieläkin on elämässäni monta hupaista hetkeä, mutta aika seisoo, enkä voi käsittää, miten se niin seisoo. Minä olen eron saanut soturi ja vapaa kuin ruhtinas, kaikki on hyvin, minä tapaan tuttuja, ajelen vaunuilla; silloin tällöin panen toisen silmäni kiinni ja piirtelen etusormella taivaalle, minä kutitan kuuta leuan alta, ja mielestäni kuu nauraa, nauraa hohottaa hassun hyvillään kun sitä kutitetaan leuan alta. Kaikkialla näen pelkkää hymyä. Minä paukautan korkin ja kutsun iloisia ihmisiä seuraan.

Mitä Edvardaan tulee, en minä häntä tähän aikaan ajattele. Kuinkapa en olisi täysin unohtanut häntä tuona pitkänä aikana? Elän kunnialla. Ja jos joku kysyy minulta, onko minulla suruja mitään, niin vastata pamautan heti ei, ja ettei minulla ole suruja niin mitään…

Cora makaa katsellen minuun, kello tikuttaa kamiinalla, avoimen akkunan takana pauhaa kaupungin häly. Naputetaan oveen ja postimies ojentaa minulle kirjeen. Kirje on kruunulla koristettu. Minä tiedän keneltä se on, tajuan sen heti, tai ehkäpä olen siitä uneksinut jonain unettomana yönä. Mutta kirjeessä ei ole kirjettä, siinä on vain kaksi vihreää linnun höyhentä.

Jäätävä kauhu karmii selkäpiitäni, mieleni kylmenee. Kaksi linnun höyhentä! sanon itsekseni. No, entäs sitten! Mutta miksi kylmenen? Kas, tuolta akkunoistahan niin vietävästi vetää.

Ja minä sulen akkunat.

Tuossa on nyt kaksi linnun höyhentä, ajattelen minä, minusta tuntuu kuin minä ne tuntisin, ne muistuttavat mieleeni muuatta pikku pilaa Ruijan rannoilla, sellaista pikku vaihetta niin monien muiden lomassa; oli hauskaa nähdä noita kahta höyhentä jälleen. Ja minä olen yhtäkkiä näkevinäni kasvot ja kuulevinani äänen ja ääni sanoo: Olkaa hyvä, herra luutnantti, tässä ne ovat ne Teidän linnun höyhenenne!

Teidän linnun höyhenenne…

Cora, ole hiljaa, totteletkos, minä lyön hengiltä sinut, jos hievahdat! Ilma on lämmin, sietämätön helle; mitäs minä hulluttelin kun sulin akkunat! Auki akkunat taas, auki ovet kaikki, tänne, iloiset ihmiset, tulkaa luo! Hei, kaupunginlähetti, menepäs asialleni…

Ja päivä menee, mutta aika seisoo.

* * * * *

Tämän olen kirjoittanut vain huvikseni ja hauskutellen miten parhaiten voi. Ei painosta minua surut, minä vain kaipaan jonnekin, minne, en tiedä, mutta jonnekin kauas, ehkä Afrikaan, Indiaan; sillä minä olen metsien ja yksinäisyyden poika.

GLAHNIN KUOLEMA

Paperi vuodelta 1861

I.

Glahnin suku tiedustelkoon miten kauan tahansa lehdissä kadonnutta luutnantti Tuomas Glahnia; mutta hän ei koskaan palaa, sillä hän on kuollut, ja minä tiedän senkin, miten hän kuoli.

Kun minun viimein on se sanottava, niin en myöskään ihmettele, että hänen sukunsa niin sitkeästi jatkaa tiedusteluitaan; sillä Tuomas Glahn oli monessa suhteessa tavaton, jopa rakastettavakin mies. Minä myönnän sen ollakseni oikeuden mukainen, vaikkapa Glahn vielä on sieluni vihamies ja hänen muistonsa kiihdyttää vihaani. Hän oli pulskannäköinen, varsin nuorekas ja viehko. Kun hän katsoi kuumin eläimen katsein, niin tunsi hänen mahtinsa, yksin minäkin sen tunsin. Muudan nainen kuului sanoneen kerran: Kun hän katsoo minuun, menen minä ihan huumeeseen; on kuten hän koskisi minuun.

Mutta Tuomas Glahnilla oli vikansa enkä minä aio niitä salata koska, minä vihaan häntä. Hän saattoi, kun sille päälle sattui, loruta kuin lapsi, niin sävyisä hän oli, ja ehkäpä häneen juuri sentähden naiset niin hurmautuivat, Jumala ties. Hän lörpötteli naisten kanssa ja naureskeli heidän tyhjänpäiväiselle pälpätykselleen, siksi hän viehätti heidän mieltään. Hän sanoi kerran eräästä lihavan tanakasta kaupunkilaisesta, että tämä oli kuin olisi hänellä läskiä housuissa, ja tuolle pilalleen hän itse nauroi, vaikka minä hänen sijassaan olisin sitä hävennyt. Kerran sittemmin, kun me jo olimme osuneet asumaan yhteen, ilmaisi hän loruiluhalunsa ihan julkisesti: meidän emäntä tuli aamulla huoneeseeni ja kysyi, mitä minä haluaisin suurukseksi, ja minä tulin kiireessä sanoneeksi munan ja lapan leipää. Tuomas Glahn sattui istumaan huoneessani — hän asui ylisillä minun huoneeni kohdalla, aivan katon rajassa — ja alkoi lapsellisesti naureskella ja ilvehtiä tuolle vähäpätöiselle erehdykselleni. Munan ja lapan leipää! hoki hän hokemistaan, kunnes katsoin häneen kummastuneena ja sain suunsa tukituksi.

Ehkäpä johtuu mieleeni muitakin naurettavia puolia hänestä ja kyllä minä kirjoitan silloin niistä enkä säästä häntä, koskapa hän on minun ainainen vihamieheni. Miksipä olisinkaan jalomielinen? Mutta minä myönnän, että hän lorusi ainoastaan ollessaan humalassa ja molemmilla äsken mainitsemillani kerroilla oli hän kovin humalassa. Mutta eiköhän jo humalassa olo sinään ole suuri vika?

Kun tutustuin häneen syksyllä 1859, oli hän kolmenkolmatta-vuotias mies, me olimme samanikäiset. Hänellä oli silloin täysparta ja hän käytti villaisia metsästyspaitoja, jotka olivat ihan liiallisen avokaulaisia ja kuitenkin piti hän usein ylimmäistä nappia auki. Hänen kaulansa oli mielestäni ensin harvinaisen kaunis, mutta hän teki minut pian verivihollisekseen ja minusta ei sitten hänen kaulansa ollut kauniimpi kuin omanikaan, vaikken minä omaani niin näytellytkään. Minä tutustuin häneen eräällä jokialuksella ja olin matkalla metsästelemään samoille seuduille kuin hänkin, ja me päätimme heti matkustaa kaksin sisämaahan härkävaunuilla, kun emme päässeet etemmäksi rautatiellä. Minä tahallani en mainitse sen paikan nimeä, minne matkustimme, etten johtaisi ketään jälille; mutta Glahnin suku voi huoletta heretä tiedustelemasta omaistaan; sillä hän kuoli siellä, jonne me matkustimme ja jonka paikan nimeä minä en sano.

Olin muuten kuullut puhuttavan Tuomas Glahnista jo ennenkuin häneen tutustuin, hänen nimensä ei ollut minulle outo. Olin kuullut, että hän oli ollut suhteissa erään nuoren, suurisukuisen norjalaisnaisen kanssa ja että hän oli jotenkin solvannut tuota naista, joka sitten rikkoi välit hänen kanssaan. Tämän oli hän nyt tuhmassa uhmassaan manannut kostavansa itselleen, ja nainen antoi hänen olla ja elellä miten tahtoi, se ei häneen kuulunut. Nyt vasta tuli Tuomas Glahnin nimi oikein kuuluksi, hän rupesi hurjistelemaan, joi, teki skandaalin toisensa jälkeen ja otti eron sotapalveluksesta. Kaikella tapaa sitä rukkasia kostetaan!

Kerrottiin myös toisella tavoin hänen suhteestaan tuohon nuoreen naiseen: hän ei muka ollut lainkaan sitä solvannut, vaan oli tytön suku hänet karkoittanut koiran kyydillä, missä myös tyttö itse oli ollut avuliaana sittenkuin eräs ruotsalainen kreivi, jonka nimeä en tahdo mainita, oli kosinut häntä. Mutta tähän kertomukseen minä luotan vähemmän, ja pidän tuota ensinmainittua todennäköisempänä, koskapa minä vihaan Tuomas Glahnia ja uskon hänestä mitä pahaa tahansa. Mutta oli miten oli, itse ei hän puhunut koskaan suhteestaan tuohon ylhäiseen naiseen enkä minäkään häneltä sitä kysellyt. Mitä se minuun kuului?

En muista, tokko me siinä jokialuksella istuessamme puhelimme muuta kuin tuosta pienestä kylästä, johon nyt olimme matkalle ja jossa kumpikaan meistä ei ollut ennen käynyt.

"Siellä kuuluu olevan jonkinlainen hotellikin mukamas", sanoi Glahn ja katsoi kartasta. "Jos hyvin käy, pääsemme asumaan sinne; emäntä on vanha englantilainen halfbreed, on tiedetty juoruta. Päällikkö asuu naapurikylässä, hänellä kuuluu olevan monta vaimoa, jotkut niistä ovat vain kymmenvuotiaita."

No, mistäs minä tiesin, oliko päälliköllä monta vaimoa ja oliko kylässä hotellia, siksi en virkannut mitään; mutta Glahn hymyili ja mielestäni oli hänen hymynsä kaunis.

Muuten minä unohdin mainita, ettei häntä suinkaan saata sanoa ihan virheettömäksi mieheksi, vaikka hän oli pulskannäköinen; hän kertoi itse, että hänen vasemmassa jalassaan oli vanha laukauksen haava ja että tätä haavaa vaivasi aina ilmanmuutoksilla kova luuvalo.

II.

Viikon päästä olimme saaneet asunnon siinä suuressa majassa, jota sanottiin hotelliksi, tuon vanhan englantilaisen halfbreedin luona. Mokomakin hotelli! Seinät olivat savesta ja puun pahaisista, puun olivat läpeensä nakerrelleet valkeat muurahaiset, joita vilisi kaikkialla. Minä asuin tuvan sivuhuoneessa, siinä oli raitin puolella vihreä akkuna, kaikkiaan yksi ruutupahainen, joka ei ollut varsin kirkas, ja Glahn oli valinnut itselleen erään surkean pienen hökkelin minun huoneeni yläpuolella, ylisillä, mistä hänelläkin oli lasiruutu raitille päin, mutta mikä oli paljon pimeämpi ja kehnompi asua kuin minun. Päivä paistaa hautoi hänen huoneensa olkikattoa, jonka vuoksi siellä oli melkein sietämätön helle öin päivin, eikä hänen ylisilleen ollut edes portaita, vaan ainoastaan nelikapulaiset tikapuun pahaiset. No minkäs minä sille mahdoin? Annoin Glahnin valita, minä sanoin:

"Täällä on kaksi huonetta, toinen alaalla, toinen yläällä, ota minkä tahdot!"

Ja Glahn katseli huoneita ja otti sen ylimmäisen, ehkä tahtoen antaa minulle paremman; mutta olinhan minä myös kiitollinen hänelle siitä? En ole velassa hänelle.

Pahimman helteen vallitessa me emme huolineet metsästellä, vaan oleksimme levollisesti majalla; sillä helle olikin ihan hirvittävä. Nukuimme yöllä huppu lavitsojen ympärillä hyönteisten takia; mutta monen monituisesti lensi sokea nahkalepakko äänettömästi ja päätä pahkaa verkkoihimme ja repi niihin reikiä; näin kävi usein Glahnille, hänen kun täytyi pitää kattoluukkua aina auki helteen vuoksi, mutta minulle harvoin. Päivällä lojuimme majan edustalla tupakoiden ja katsellen elämää naapurimajoissa. Alkuasukkaat olivat ruskeita ja paksuhuulisia ihmisiä, kaikilla heillä oli renkaat korvissa ja silmät kalseat, ruskeat; he olivat melkein alastomia, vain pumpulivaatekaista tai lehtiviilekkeitä lanteilla, ja naisilla oli sitäpaitse lyhyt pumpulihame verhonaan. Lapset olivat ilkosen alasti yötä päivää, niillä oli hyvin isot, pullottavat mahat, jotka kiilsivät öljystä.

"Naiset on liian lihavia", sanoi Glahn.

Ja minunkin mielestäni naiset olivat liian lihavia, ja ehkäpä ei sitä ensin ajatellutkaan Glahn, vaan juuri minä; mutta minä en kiistele tuosta kunniasta hänen kanssaan, vaan suon sen kernaasti hänelle. Muuten eivät kaikki naiset olleet rumia, vaikka heidän kasvonsa olivat lihavat ja pöhöttyneet; minä tapasin kylässä tytön, nuoren puoli-tamulittaren, jolla oli pitkä tukka ja lumivalkeat hampaat, hän oli kaunein kaikista. Minä satuin tapaamaan hänet eräänä iltana riissivainion pientarella, hän makasi mahallaan tuuheassa ruohikossa ja sätkytteli jalkojaan. Hän osasi puhua kanssani ja me juttelimmekin keskenämme niin kauan kuin minua halutti, oli aamuyö lopuillaan kun erosimme, ja silloin ei hän lähtenyt heti kotiin, vaan tahtoi sanoa olleensa muka naapurikylässä yötä. Glahn istuskeli sinä iltana keskellä kylää jonkin majan edustalla, kahden tytön kanssa, jotka olivat hyvin nuoria, ehkä paraiksi kymmenvuotiaita; niiden kanssa hän siinä istui liehitellen ja juoden riissiolutta, sellainen hänestä oli hauskaa.

Parin päivän päästä me läksimme metsälle. Kulimme teeistutusten, riissivainioiden ja ruohikoiden kautta, etenimme kylästä ja seurasimme virran suuntaa, tulimme metsään, jossa kasvoi kummallisia, outoja puita, bambua, mangoa, tamarinttiä, teak- ja suolapuita, öljy- ja kumikasveja, ties Jumala mitä kaikkia, me emme kumpikaan paljon ymmärtäneet mitä ne oli. Mutta virrassa ei ollut paljon vettä, ja se oli yhtä vähävetinen aina sadeaikaan saakka. Me ammuimme villiä kyyhkysiä ja kanoja ja näimme kaksi pantteria myöhemmin iltapäivällä; papukaijakin lenteli päämme päällitse. Glahn ampui hirvittävän tarkasti, ei koskaan päin honkia; mutta hänen kiväärinsähän olikin parempi kuin minun, minä ammuin myöskin hirvittävän tarkkaan monta kertaa. Minä en siitä koskaan pöyhkeillyt, mutta Glahn sanoi usein: tuota pistän minä perään, tuota napautan päähän; näin hän sanoi ennenkuin liipasi ja kun lintu putosi, niin eikös ollut osannut perään tai päähän. Kun me näimme ne kaksi pantteria, tahtoi Glahn välttämättä täräyttää niitä haulikollaan, mutta minä sain hänet siitä houkutelluksi, sillä alkoi pimetä eikä meillä ollut jälellä kuin pari patruunaa. Tästä hän taas pöyhkeili, hän ei muka pelkäisi ampua panttereja hauleilla.

"Minua harmittaa, kun en sittenkin ampunut", sanoi hän minulle. "Minkä tähden Te olette niin hemmetin varovainen? Tahdotteko Te elää kauan?"

"Minua ilahuttaa, kun Te huomaatte minut itseänne järkevämmäksi", vastasin minä.

"No, ei nyt ruveta vihamiehiksi mokomasta", sanoi hän sitten.

Näin sanoi hän, mutta en minä; jos hän tahtoi minusta vihamiestä, niin sama se. Minusta alkoi hän käydä vastenmieliseksi kevytmielisten tapainsa ja viettelijä-mahtinsa vuoksi. Eilen illalla olin kävellyt aivan rauhallisena Maggien, tamulilaistytön, kanssa, joka oli ystävättäreni, ja me olimme molemmat hyvällä tuulella. Glahn istuu siinä majan edustalla ja tervehtii ja hymyilee meille ohi kulkiessamme; mutta Maggie näki hänet silloin ensi kertaa ja alkoi udella jos jotakin hänestä. Niin paljon oli Glahn tamulilaistyttöön vaikuttanut, että kun me erosimme, niin me lähdimme kumpikin omalle suunnalleen, tyttö ei tullut minun luokseni.

Glahn koetti sotkea asiaa ikäänkuin ei tuo tapaus olisi merkinnyt mitään, kun minä hänelle siitä kerroin. Mutta minä en unohtanut sitä. Eikä hän minulle nauranut ja hymyillyt, kun me kulimme majan ohi, vaan Maggielle.

"Mitä se pureksii suussaan?" kysyi hän minulta.

"En tiedä", vastasin minä; "pureksii vain, sitä varten kai sille hampaat on annettu."

Ja tiesinhän minä, että Maggie pureksi, olin sen jo kauan sitten huomannut. Mutta ei hän pureksinut beteliä, sillä hänen hampaansa olivat aivan valkeat, sitävastoin oli hänellä tapana pureksia mitä tahansa muuta, pistää suuhunsa ja pureksia kuin mitäkin makeisia. Sattui saamaan mitä vain, lanttia, paperilappuja, linnunhöyheniä, kaikkea hän pureskeli. Mutta ei häntä sentähden sopinut häväistä, kun hän oli siitä huolimatta seudun kaunein tyttö; mutta Glahn oli minulle kateellinen, siinä pulma piili.

Seuraavana iltana me muuten tulimme jälleen hyviksi ystäviksi Maggien kanssa, emmekä nähneet Glahnia.

III.

Kului viikko, me kävimme joka päivä metsällä ja ammuimme paljon riistaa. Eräänä aamuna, kun me juuri saavuimme metsään, tarttui Glahn käsivarteeni ja kuiskasi: Seis! Samassa hän nakkaa pyssyn siimalleen ja laukaisee. Nuori leopardi kaatui. Minä olisin myöskin voinut silloin ampua, mutta Glahn anasti sen kunnian ja ampui ensin. Miten se nyt taas tahtoo pöyhkeillä! ajattelin minä. Me tulemme kuolleen eläimen luo, se on kuollut kuin tukki, reikä vasemmassa kylessä ja kuula oli jäänyt selkään.

En pidä siitä, että minua tartutaan käsivarteen, sanoin siksi:

"Noin minäkin olisin voinut ampua."

Glahn katsoi minuun.

Lausuin jälleen:

"Te ette kai usko, että minä olisin voinut niin ampua?"

Glahn ei vastaa nytkään. Sensijaan rupee hän jälleen lapsettelemaan ja ampuu kuollutta leopardia uudelleen, nyt pään läpi. Minä katson kuin puusta pudonneena.

"Näes", selitteli hän, "minä en voi tyytyä siihen, että olen osannut leopardia kylkeen."

Viilsi liiaksi hänen turhamaisuuttaan se, että hän oli ampunut noin arkipäiväisesti, aina tahtoi hän olla etevin. Miten hän oli narrimainen! Mutta eihän se minuun kuulunut, en minä aikonut kieliä hänen tekoaan.

Ehtoolla kun me tulimme kylään tuoden tuota kuollutta leopardia, tuli paljon alkuasukkaita sitä katsomaan. Glahn sanoi muuten vain, että me olimme ampuneet sen aamulla eikä ollut siitä silloin sen enempää olevinaan. Maggiekin tuli siihen.

"Kuka tuon ampui?" kysyi hän.

Ja Glahn vastasi:

"Kai nähnet, kaksi haavaa, me ammuimme sen tänä aamuna mentyämme metsälle." Ja hän käänteli eläintä ja näytteli Maggielle noita kahta haavaa, sekä kylessä että päässä olevaa. "Tuosta meni minun kuulani", sanoi hän ja näytti haavaa kylessä, tahtoen, narri, antaa minulle kunnian päähän osaamisesta. Minä en viitsinyt häntä oikaista enkä oikaissutkaan. Glahn alkoi sitten kestitä alkuasukkaita riissioluella, juotti ketä tahansa.

"Te molemmat olette ampuneet sen", sanoi Maggie itsekseen ja katseli kuitenkin koko ajan vain Glahnia.

Vedin hänet syrjään ja sanoin:

"Miksi katselet koko ajan häntä? Enkö minäkin ole tässä lähellä?"

"Olet", vastasi hän. "Ja kuule: minä tulen tänä iltana."

Seuraavana päivänä sitten sai Glahn sen kirjeen. Hänelle tuli nimittäin kirje pikalähetin kautta jokiasemalta, ja se oli kierrellyt sadan kahdeksankymmenen peninkulman mutkan. Kirje oli kirjoitettu naisen käsialalla, ja minä ajattelin, että se mahdollisesti oli hänen entiseltä ystävättäreltään, tuolta ylhäisellä naiselta. Glahn nauroi hermostuneesti luettuaan sen, ja antoi lähetille setelin lisäpalkkiota, kun tämä oli tuonut kirjeen. Mutta piakkoin hän kävi sanattomaksi ja synkeäksi eikä tehnyt muuta kuin tuijotti tuijottamistaan. Ehtoolla joi hän itsensä humalaan erään vanhan alkuasukas-kääpiön ja hänen poikansa kanssa, ja halaili minuakin ja tahtoi välttämättä myös minua juomaan kanssaan.

"Te olette rakastettava tänäiltana", sanoin minä.

Hän nauraa hohotti ja vastasi:

"Täällä me kaksi nyt kykötämme Indian metsissä ja ajamme riistaa, vai? Eikö tämä ole hurjan hassua? Malja kaikille maailman valtakunnille ja maille, ja malja kaikille kauniille naisille, naiduille ja naimattomille, etäisille, läheisille! Ho-hoo! Ajatelkaas miestä, jota kosii vaimo, naitu vaimo!"

"Kreivitär!" sanoin minä pisteliäästi. Sanoin sen hyvin pisteliäästi, ja se koski häneen, hän virnisti kuin koira, sillä se koski häneen. Sitten rypisti hän yhtäkkiä otsaansa ja alkoi räpyttää silmiään ja harkita perin pohjin, oliko nyt ilmaissut liikaa, niin juhlallisen suurena piti hän tuota salaisuuttaan. Mutta samassa juoksi parvi lapsia majallemme ja huusi: "Tiikerit, hohoi, tiikerit!" Tiikeri oli kaapannut lapsen melkein kylän viereltä, viidakkoon kylän ja joen välille.

Tuskin kuuli sen Glahn, joka oli humalassa ja särkyneellä sekapäällä, kun jo tempasi rihlansa ja juoksi minkä ehti viidakkoon; hänellä ei ollut edes hattua päässään. Mutta miksi otti hän nyt rihlan eikä haulikkoa, jos kerran oli niin rohkea kuin kehui? Hänen oli kahlattava virran yli, joka oli vaarallista, mutta virtahan oli tietysti melkein kuiva aina sadeaikaan saakka; jonkun hetken päästä kuulin kaksi laukausta ja kohta sen jälkeen kolmannen laukauksen.

Kolme laukausta yhteen elukkaan! ajattelin minä; jalopeurakin olisi kellistynyt kahdella laukauksella, ja nyt ammutaan vain tiikeriä! Mutta eipä noista kolmestakaan laukauksesta ollut hyötyä, lapsi oli jo revitty kuoliaaksi ja melkein syöty, kun Glahn saapui; ellei hän olisi ollut niin humalassa, ei hän olisi yrittänytkään sitä pelastaa.

Yön rehjosteli hän kokonaan naapurimajassa, erään lesken ja hänen kahden tyttärensä keralla, Jumala ties kenen keralla heistä.

Kahteen päivään ei Glahn ollut selvänä niin siunattua hetkeä, ja hän olikin saanut paljon tovereita juopottelemaan kanssaan. Hän vaati minua turhaan mässäykseen, hän ei enää aprikoinut mitä sanoi ja haukkui minun olevan mustasukkaisen.

"Lemmenkateus sokaisee Teidät", sanoi hän.

Lemmenkateus! Minä kateellinen hänelle!

"Kuulkaas", sanoin minä, "minäkö kateellinen Teille! Mistä minä olisin Teille kateellinen?"

"No, siis Te ette ole kateellinen", vastasi hän. "Minä muuten tervehdin tänä iltana Maggieta, hän pureskeli kuten aina jotain suussaan."

Nielasin vastaukseni ja menin matkaani.

IV.

Aloimme jälleen metsästellä. Glahn tunsi loukanneensa minua ja pyysi minulta anteeksi.

"Muuten minä olen niin surkean väsynyt kaikkeen", sanoi hän; "toivoisin, että sattuisitte ampumaan harhaan ja laskisitte kuulan kallooni."

Sellaisilla aatoksilla hän askaroitsi, että minä laskisin kuulan hänen kalloonsa. Kai tuo kreivittäreltä tullut kirje taas leimautti liekkiin hänen muistonsa, ja minä vastasin:

"Edestä syömätön löytyy."

Hän kävi päivä päivältä yhä äänettömämmäksi ja synkeämmäksi, hän ei juonut enää eikä puhunut niin ainoata sanaa; poskensa painuivat kuopalle.

Eräänä päivänä kuulin yhtäkkiä rupattelua ja naurua akkunani alta, katsoin ulos, Glahnille paistoi naama taas ilosta ja hän seisoskeli siellä jutellen äänekkäästi Maggien kanssa. Hän käytti kaikkia hurmaavia eleitänsä. Maggie oli kai tullut juuri kotoa ja Glahn oli varuillaan odotellut häntä. He eivät haikailleet edes lyöttäytyä yhteen juuri minun lasiruutuni alla.

Vavistus karmi ruumistani, viritin rihlani hanan, mutta laskin sen jälleen alas. Menin ulos ja tartuin Maggieta käsivarteen; läksimme äänettöminä kylälle päin; Glahn pujahti heti takaisin majaan,

"Miksi puhelet taas hänen kanssaan?" kysyin minä Maggielta.

Hän ei vastannut.

Olin tuonen tuskissa epätoivosta, sydämeni jyskytti niin, että tuskin saatoin hengittää. Koskaan en ollut nähnyt Maggieta niin kauniina kuin nyt, koskaan en ollut nähnyt niin kaunista aitovalkoista tyttöä, ja siksi minä unohdin, että hän oli Tamulitar, unohdin kaikki hänen tähtensä.

"Vastaa", sanoin minä, "miksi sinä puhelet hänen kanssaan?"

"Pidän hänestä enemmän", vastasi hän.

"Pidätkö hänestä enemmän kuin minusta?"

"Pidän."

Vai niin, hän piti hänestä enemmän, vaikka minä olin hänen veroisensa! Enkö ollut aina ollut Maggielle ystävällinen ja antanut hänelle lantteja ja lahjoja? Ja millainen oli Glahn ollut?

"Hän pilkkaa sinua, hän sanoo, että sinä pureksit aina jotain", sanoin minä.

Sitä hän ei ymmärtänyt, ja minä selittelin hänelle juurta jaksain, että hänellä aina oli tapana pistää suuhunsa mitä sattui ja pureksia sitä ja että Glahn siksi pilkkasi häntä. Se vaikutti häneen enemmän kuin kaikki muu, mitä hänelle sanoin.

"Kuules, Maggie", sanoin minä, "sinun täytyy tulla ikiomakseni; etkö tahdo tulla? Olen mietiskellyt sitä, sinun täytyy tulla minun mukaani, kun matkustan pois täältä, minä nain sinut, kuuletko, ja me matkustamme asumaan minun maahani. Tokipa tahdot?"

Ja sekin vaikutti häneen, Maggie vilkastui ja puheli halukkaasti kanssani, kun me kävelimme siellä. Hän mainitsi vain kerran Glahnin nimeä, hän kysyi:

"Ja tuleeko Glahn mukaan kun me matkustamme?"

"Ei", vastasin minä, "ei tule. Oletko pahoillasi siitä?"

"En, en", vastasi hän heti, "olen hyvilläni siitä."

Muuta hän ei puhunut hänestä ja minä tunsin rauhoittuvani. Maggie tuli myös luokseni kotiin, kun häntä pyysin.

Kun hän parin tunnin päästä lähti luotani, kapusin tikapuita myöten Glahnin asumukselle ja koputin tuota ohutta ruoko-ovea. Hän oli kotona. Minä sanoin:

"Tulin Teille sanomaan, että meidän ei pitäisi ehkä mennä huomenna metsälle."

"Miksi niin?" kysyi Glahn.

"Siksi, että minä en mene takuuseen, etten ammu harhaan ja laske kuulaa kalloonne."

Glahn ei vastannut, ja minä menin takaisin alas. Tämän varoituksen kuultuaan hän ei kai uskaltaisi lähteä huomenna metsälle; mutta miksi hän oli houkutellut Maggien juuri minun akkunani alle ja rupatellut ääneen hänen kanssaan? Miksei hän matkustanut kotiin, jos kirjeessä kerran kutsuttiin häntä? Hän ei lähtenyt, sen sijaan hän vain kuleksi hampaitaan kiristellen ja huudahteli itsekseen: "En, en! Ennen annan vaikka silputa itseni kappaleiksi!"

Mutta sen illan jälkeisenä aamuna, jona olin häntä varoittanut, tulee Glahn kuin tuleekin sänkyni viereen ja huutaa:

"Hei ylös, toveri! Mitä ihanin ilma, mennään ampumaan otus. Muuten: te puhuittte eilen typeryyksiä."

Kello ei ollut vielä kuin neljä, mutta minä nousin heti ylös ja laittauduin lähtökuntoon, koskapa hän ei varoituksestani piitannut. Latasin kiväärini ennenkuin läksimme ja annoin hänen nähdä, että minä sen latasin. Eikä ollut päällepäätteeksi lainkaan ihana ilma, kuten hän sanoi, vaan satoi, ja siten pilkkasi hän minua entistä pahemmin; mutta minä en ollut tietävinäni ja lähdin vaieten hänen kanssaan.

Koko päivän kuleksimme me metsissä, kukin omia tuumiaan hautoen… Me emme ampuneet mitään, meiltä livahti otus toisensa jälkeen miettiessämme aivan muita menoja kuin metsästystä. Puolenpäivän seutuvilla rupesi Glahn kävelemään jonkun askeleen edessäni, ikäänkuin tahtoen saattaa minut siten mitä parhaimpaan tilaisuuteen tehdä hänelle mitä tahdoin; hän käveli aivan pyssynpiippuni suulla, mutta senkin pilkan minä siesin. Me palasimme kotiin illalla, ilman ikäviä sattumia. Minä ajattelin: Ehkä hän nyt näkee parhaaksi antaa Maggien olla rauhassa!

"Tämä oli elämäni pisin päivä", sanoi Glahn, kun illalla seisoimme majan luona.

Emme puhuneet siinä sen enempää.

Seuraavina päivinä hän oli kovin mustalla mielellä, kai yhä tuon kirjeen vuoksi. "En jaksa tätä sietää, en, en jaksa tätä sietää!" puheli hän joskus öillä; se kuului läpi majan. Hän tuli niinkin jöröksi, ettei vastannut emäntämme ystävällisimpiinkään kysymyksiin ja hän oikein voihki nukkuessaan. Kyllä hänellä on taakkaa tunnollaan! ajattelin minä; mutta miksi kummalla hän ei matkusta kotiin? Kai pöyhkeytensä estää, hän ei vain noin tuostaan nöyrry palaamaan, kun hänet kerran oli karkoitettu.

Tapasin Maggieta joka ilta, eikä Glahn jutellut enää hänen kanssaan. Minä huomasin, että hän oli herennyt pureskelemasta, hän ei pureskellut enää lainkaan ja minä olin siitä hyvilläni ja ajattelin: hän ei pureskele enää, nyt hän on entistä ehompi ja minä rakastan häntä moninverroin enemmän kuin ennen! Eräänä päivänä tiedusteli hän Glahnia, tiedusteli hyvin varoen. Eikö hän ollut terveenä? Oliko hän matkustanut pois?

"Ellei hän ole kuollut tai matkustanut", vastasin minä, "niin lojunee hän kai kotosalla. Minusta se on yhdentekevää. Häntä ei jaksa enää sietää."

Mutta kun me samassa saavuimme majalle, näimme me Glahnin lojuvan maassa matolla, kädet niskassa ja tuijottelevan taivaaseen.

"Tuossapa hän näkyykin lojuvan", sanoin minä. Maggie meni suoraan hänen luokseen, ennenkuin ehdin estää ja sanoi iloisella äänellä:

"En minä pureskele enää, katsokaa nyt! En höyheniä, lanttia, paperinkappaleita minä pureskele enää." Glahn tuskin katsahti häneen ja lojui vain sanaa sanomatta; mutta Maggie ja minä läksimme. Kun minä moitin häntä ja sanoin, että hän oli rikkonut lupauksensa, ja puhellut taas Glahnille, vastasi hän, että hän tahtoi torua Glahnia.

"Vai niin, hyvä on, toru sinä vain häntä", sanoin minä; "mutta hänenkö tähtensä sinä herkesit pureskelemasta?"

Hän ei vastannut. Vai ei hän vastannut!

"Sano, kuuletkos hänenkö tähtensä?"

"Ei, ei", vastasi hän, "vaan sinun tähtesi."

Enkä minäkään osannut muuta luulla. Miksipä hän tekisi mitään Glahnin tähden?

Maggie lupasi tulla ehtoolla luokseni ja hän tulikin.

V.

Hän tuli kello kymmenen, minä kuulin hänen äänensä ulkoa, hän puheli jonkun lapsen kanssa, jota hän talutti. Miksei hän tullut sisään ja miksi oli hän ottanut lapsen mukaansa? Minä katselen häntä ja pian aavistelen, että hän antaa jollekin merkkiä puhumalla ääneen sen lapsen kanssa, huomaan myös, että hän katselee yhä ylisille, Glahnin akkunaruutuun. Oliko Glahn ehkä nyykäyttänyt hänelle päätään tai viittaillut akkunasta kuullessaan hänen äänensä ulkoa? Koko menosta tajusin toki sen, ettei sitä töllötellä ilmaan silloin kun puhellaan lapselle maan kamaralle.

Aioin jo mennä ulos ja ottaa häntä käsipuolesta; mutta silloin hän juuri päästi lapsen, jätti sen ulos ja tuli majan ovesta sisään, astui eteiseen. Noo, viimeinkös tuli, kylläpä saa tullessaan aika torat!

Kuuntelen, miten Maggie tulee eteiseen, en erehdy, hän jo ihan hipuu oveani. Mutta eipäs tulekaan minun luokseni, kuulen hänen kapuavan ylös tikapuita, ylisille Glahnin kojuun, kuulen sen ihan selvään. Paiskaan oveni selälleen, mutta Maggie on jo ehtinyt ylös, ovi sulkeutuu hänen perästään ja muuta en enää kuule. Silloin oli kello kymmenen.

Ja minä menen sisään huoneeseeni ja otan kiväärini ja lataan sen, siinä, vaikka yö on paraillaan. Kello kaksitoista kapuan tikapuita ylös ja kuuntelen Glahnin ovella, kuulen Maggien olevan siellä, kuulen, että hän on hellä Glahnille, ja menen takaisin alas. Kello yksi menen uudestaan ylös, ei kuulu mitään. Odotan ovella milloin he heräisivät, kello tulee kolme, neljä, ja kun se tuli viisi, niin he heräsivät. Hyvä! ajattelin minä enkä ajatellut mitään muuta kuin että nyt he olivat heränneet, mikä oli oikein hyvä. Mutta kohta sen jälkeen kuulin melua ja mekastusta alaalta majasta emäntämme huoneesta ja minun oli joutuin palattava alas, jottei hän minua huomaisi. Glahn ja Maggie olivat varmaankin heränneet ja minä olisin kuunnellut paljon kauemmin, mutta minun oli mentävä.

Eteisessä tuumin itsekseni: Tästä se meni, se hipaisi käsivarrellaan oveani, mutta ei avannut sitä, se kapusi ylös tikapuita, ja tuossa on ne tikapuut, noille neljälle kapulalle se astui.

Sänkyni oli yhä koskemattomana, enkä heittäytynyt nytkään siihen, vaan asetuin akkunan ääreen ja katselin, hypistelin siinä hiljaa kivääriäni. Sydämeni ei tykyttänyt, se värisi.

Puolen tunnin päästä kuulen Maggien jälleen kapuavan tikapuita. Painan kasvoni ruutua vasten ja näen hänen tulevan ulos majasta. Hänen yllään oli se pieni lyhyt pumpulihame, joka ei ylttänyt polviinkaan, ja olkapäillään oli villainen kaulahuivi, jonka hän oli lainannut Glahnilta. Muuten oli hän ihan alasti ja se pieni pumpulihame oli hyvin rypistynyt Hän kulki tapansa mukaan hyvin verkkaan eikä katsahtanutkaan minun ruutuuni. Sitten katosi hän majojen taa.

Jonkun hetken päästä tuli Glahnkin alas, rihla kainalossa ja valmiina lähtemään metsälle. Hän oli synkkä, eikä tervehtinyt. Sitäpaitsi hän oli hepennellyt itsensä hienoksi ja huolehtinut tavattomasti puvustaan. Kas nyt kun on pukeutunut sulhaseksi, ajattelin minä.

Varustauduin lähtöön heti ja läksin hänen kanssaan, ja kumpikaan meistä ei puhunut sanaakaan. Pari kanaa, jotka ammuimme, repelimme me surkeasti, sillä me ammuimme ne rihlatuilla, mutta me paistoimme ne puun juurella niin hyvin kuin taisimme ja aterioimme vaieten. Niin kului aika kello kahteentoista.

Glahn huusi minulle:

"Oletteko ihan varma, että pyssynne on ladattu? Mikä tietää mitä eteen osuu. Ladatkaa se nyt vain."

"Se on ladattu", vastasin minä.

Sitten katosi hän viidakkoon ja viipyi jonkun hetken poissa. Miten halusta hänet ampuisin, kellistäisin kuin kurjan koiran! Ei ollut kiirettä, hän saisi totutelleita sitä ajattelemaan, ja hän ymmärsi aivan hyvin mitä minä hankitsin, siksi hän kysyikin, oliko pyssyni ladattu. Ei voinut hän edes tänään olla pöyhkeilemättä, hän oli hepennellyt itseään ja pannut uuden paidan ylleen; hänen naamansa oli tavattoman koppava.

Yhden tienoissa tulee hän yhtäkkiä eteeni kalpeana ja kiukkuisena ja sanoo:

"En jaksa sietää tätä enää! Katsojaa nyt hitolla, onko pyssynne ladattu, onko siinä mitään."

"Pitäkää huoli omasta pyssystänne, rohkenen pyytää", vastasin minä. Mutta kyllä minä tiesin varsin hyvin, miksi hän alituiseen kyseli pyssyäni.

Ja hän lähti taas luotani. Olin vastannut hänelle niin selkeän epäävästi, että hän kävi sävyisäksi ja lähti pää painuksissa pois.

Sitten kohta ammuin kyyhkysen ja latasin uudelleen. Siinä ladatessani seisoo Glahn puoleksi suojassa puun takana ja katselee minua, katselee tokko tosiaan lataan ja kohta alkaa hän sitten lauleskella kovalla äänellä ja selvästi virttä, ja vielä häävirttä. Se laulaa häävirsiä ja pukeutuu parhaaseen pukuunsa, ajattelin minä, sillä kujeella se tänään tuumii eniten pauloa. Keskellä laulua alkaa hän kävellä hiljaa edessäni, pää painuksissa, ja kävellessään hän yhä vain laulaa. Hän pysyttelihe taas ihan minun pyssynpiippuni suulla, kuten olisi ajatellut: Nyt, nyt sen pitää tapahtua, siksi minä laulelen tätä häävirttä! Mutta se ei tapahtunut, ja kun hän vaikeni, ei hän voinut muuta kuin katsoa taakseen minuun.

"Emmeköhän me kuitenkaan ammu mitään tänään", sanoi hän ja hymyili kuten puolustellen itseään ja hyvittääkseen minua, kun lauloi metsällä. Mutta vielä silloinkin oli hänen hymynsä kaunis, oli kuin olisi hänen sydämensä itkenyt, ja hänen huulensa värisivät tosiaan, vaikka hän oli olevinaan siitä, että saattoi hymyillä näin vakavalla hetkellä.

En ollut mikään naishempu ja hän huomasi kyllä, ettei voinut minua lumota, hän kävi kärsimättömäksi, kalpeaksi, hän hääri ympärilläni kiihkein askelin, tuli milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin oikealle puolelleni ja silloin tällöin seisattui hän minua odottelemaan. Viiden tienoissa kuului yhtäkkiä pamaus ja kuula vinkaisi korvissani. Kavahdin, Glahn seisoi hievahtamatta muutamia askelia minusta ja tuijotti minuun, sauhuava kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua minut? Minä sanoin:

"Päin honkiin! Ammutte nykyjään huonosti."

Mutta hän ei ampunut huonosti, hän ei ampunut milloinkaan päin honkiin, hän oli vain ärsyttänyt minua.

"No, kostakaa sitten, saatanalla!" huusi hän.

"Kun aikani tulee", sanoin minä ja purin hammasta.

Seisoimme vastakkain ja katsoimme toisiamme, yhtäkkiä keikauttaa Glahn olkapäitään ja huutaa minulle: "Raukka!" Miksi pitikin hänen sanoa minua raukaksi? Nostin pyssyn silmälle, tähtäsin keskelle hänen naamaansa ja laukaisin.

Edestä syömätön löytyy…

* * * * *

Mutta nyt ei Glahnin suvun tarvitse enää haeskella tätä miestä, minua kiusottaa aina nähdä lehdissä tuota hölmöä ilmoitusta suuresta korvauksesta sille, joka voi antaa tietoja kuolleesta. Tuomas Glahn kuoli tapaturmasta, harhalaukauksesta metsästysretkellä Indiassa. Oikeus kätki hänen nimensä ja kuolemansa asiallisiin pöytäkirjoihin, ja näissä pöytäkirjoissa sanotaan, että hän on kuollut, uskokaa minua, ja vieläpä että hän kuoli harhalaukauksesta.