SABAN KUNINGATAR

Sekä muita kertomuksia

Kirj.

KNUT HAMSUN

Suom. Siiri Siegberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag.

SISÄLLYS:

Knut Hamsun. Saban kuningatar. Kievarin kyydillä. Sormus. Kadulla. Hieman Pariisia. Rakkauden orjia. Valloittaja. Sakeus.

Knut Hamsun.

Knut Hamsun on syntynyt elokuun 4 p. 1860 Lom'issa, Gudbrandsdalen'issa Norjassa. Vanhemmat olivat vanhaa, kätevyydestään kuuluksi tullutta talonpoikaissukua, jonka useilla jäsenillä on kehuttu huomatun taiteellisia taipumuksia. Kun poikanen oli neljän vuoden vanha, muuttivat vanhemmat Lofoteniin, jossa jylhä luonto kasvatti lapsesta mietiskelevän ja vakavan luonteen. Muutamia vuosia vietti hän enonsa luona, mennäkseen vihdoin seitsemäntoista vanhana — suutarin oppiin Bodö'hön. Jo silloin askarteli hän kirjallisissa yrityksissä, julkaisten omalla kustannuksellaan erään runoelman ja kertomuksia.

Sitten alkoi hänen kuljeksija-elämänsä, jota jatkui monessa muodossa aina Amerikaan asti, kunnes vuonna 1885 löydämme hänet jälleen Norjasta. Nyt alkaa kirjallinen taistelu todella vakavasti, mutta ei vieläkään onnistu. Seuraavana vuonna pakenee hän uudelleen Amerikaan. Siellä hankkii hän elatuksensa m.m. farmarina ja raitiovaunun kuljettajana, onnistumatta täydelleen kummassakaan ammatissa ainaisen uneksimisensa ja hajamielisyytensä vuoksi. Koottuaan hiukan pääomaa heittäytyy hän aina välillä harrastamaan kirjallisuutta.

Elämä siis opetti Knut Hamsunin kirjailijaksi — ei tietopuolisen opetuksen tai tieteen antamat herätykset, vaan elämän tuhannet ongelmat. Harva hänen teoksiaan lukiessaan aavistaa itseoppineen työhön tutustuvansa.

Elämä antoi hänelle ajatuksia, voimaa, häikäilemättömyyttä ja katkeruutta suoraan ja lahjomatta sanomaan sen mitä hän tunsi. Vuoteen 1889 saakka oli Hamsun kuljeksija, yrittelijä, uneksija, sen jälkeen on hän kirjailija, jonka elämäkerta on luettava hänen teoksistaan.

Sinä vuonna julkaisee hän pilkkakirjoituksensa nykyisen Amerikan henkisestä elämästä, kirjan, joka on neron, vahingoniloisen arvostelun ja ilkeyden tyypillinen esimerkki. Seuraavana vuonna julkaisemassaan romaanissa "Sult" kuvaa hän nälän ja ihmisen kamppailua tavalla, joka oli monessa suhteessa uutta pohjoismaisessa kirjallisuudessa. Hän osoitti voivansa temmata esiin kuvattavansa otteella, joka oli voimassaan ja perinpohjaisuudessaan erehtymätön, ja hänen tyylissään kuvastui kiihkeys, eloisuus ja jännitys, joka suorastaan hypnotisoi lukijan.

Sen jälkeen on Knut Hamsunin tuotanto lisääntynyt niin, että nimienkin mainitseminen on tässä mahdotonta. Tässä pienessä kokoelmassa julkaistut kertomukset ovat teoksista "Siesta" (1897) ja "Kratskog" (1903).

Knut Hamsun ei ole maassamme mikään tuntematon kirjailija. Lionelia on muistossa hänen teoksistaan, tuo omituinen, itsenäinen tyyli, notkea, joka sanaltaan elävä kuvaustapa, korkealle kehitetty lyyrillinen proosa, joka vapaissa rytmeissä muodostuu kauan kaikuvaksi säveleksi. Moni muistaa myös taon erikoisen kuulakkaan ilmapiirin, jossa hänen henkilönsä, erittäinkin hänen naisensa, kuumeen puna poskilla ja sielun salaisin toivomus tutkittuna liikkuvat. Ehkä tämäkin pieni kokoelma, jossa kirjailija esiintyy niin sanoaksemme leppeämpänä, löytää kirjailijan vanhat ja uudetkin ystävät.

SABAN KUNINGATAR.

I.

Matkustellessa siellä täällä, liikkuessa paikasta toiseen, sattuu usein tapaamaan ihmisiä, joita joskus ennen on nähnyt, kohtaamaan heidät äkkiä seuduilla, joilla viimeksi luulisi heidät tapaavansa, niin odottamatta, että hämmästyksestä aivan unohtaa nostaa lakkia ja tervehtiä.

Näin käy minulle usein, niin, hyvinkin usein. Eikä sille mitään mahda.

Se mitä sain kokea vuonna 1888, on merkillisellä tavalla yhteydessä erään tämänvuotisen sattuman kanssa, joka tapahtui tuskin viikko takaperin ollessani pienellä matkalla Ruotsissa. Se on niin yksinkertainen ja ymmärrettävä juttu ja kaikki meni niin luonnollisesti, että tuskin tuo lienee kertomisen arvoinenkaan. Kerron sen kuitenkin.

Kysyit viimeksi tavatessamme… niin, muistat kyllä itsekin mitä kysyit, minun ei tarvitse sitä uudistaa. Mutta vastasin silloin, ettei se hyödyttänyt mitään, koetinpa jos kuinka, sillä aina tuli jotain väliin; minut torjuttiin pois, osoitettiin ovelle. Enkä valehtele; saat nähdä, että se on totta; en koskaan ole ollut sitä lähempänä kuin nyt viime kerralla ja kuitenkin tulin niin ihastuttavasti syrjään sysätyksi. Eikä sille mitään mahda.

* * * * *

Vuonna 1888 sain rahoja erästä retkeä varten — kerron asian aivan niin kuin se on. Suuntasin kulkuni Ruotsiin ja kuljin iloisesti jalkaisin pitkin rautatietä, katsellen kuinka juna toisensa jälkeen joka päivä pyyhkäisi ohitseni. Tapasin myös paljon ihmisiä ja jokainen näistä tervehti minua sanoen "Jumalan rauha", johon minäkin vastasin "Jumalan rauha", kun en osannut muutakaan sanoa. Tultuani Göteporiin oli ensimäinen kenkäparini kulunut, mutta siitä en huoli puhua.

Tämä tapaus, josta nyt kerron, sattui jo ennen tuloani Göteporiin. Annas kun kysyn sinulta: Kun joku, naishenkilö heittää sinuun silmäyksen ikkunasta eikä sen jälkeen ole sinusta tietävinäänkään, niin annat asian mennä menojaan kuvittelematta minkäänlaista; olisit narri, jos rupeaisit kuvittelemaan jotain sellaisen köyhän katseen nojalla. Mutta kun nyt nainen ei ainoastaan tarkasta sinua mitä suurimmalla huomaavaisuudella, vaan sen lisäksi jättää huoneensa käytettäväksesi, niin, jopa vuoteensakin ruotsalaisessa kestikievarissa, niin eikö sinusta silloin tunnu olevan syytä uskoa hänen vakaviin aikomuksiinsa ja elättää pientä toivonhiventä? Minusta tuntui siltä, toivoin viimeiseen asti; vielä viikko sitten maksoi se minulle tuskallisen retken Kalmariin…

Olin saapunut Bärbyn kestikievariin. Oli myöhäinen ilta ja olin kävellyt aamusta asti, niin että päätin keskeyttää matkani siksi päiväksi. Menin tupaan pyytämään ruokaa ja huonetta.

Kyllä, ruokaa oli tarjottavana, mutta huoneita ei enää ollut, ne olivat kaikki tilatut, talo oli täysi.

Puhelen nuoren tytön kanssa — kävi myöhemmin ilmi, että hän oli talon tytär.

Katson häntä enkä ole ymmärtävinäni, ettei talossa ole tilaa. Tahtoiko hän antaa minun tuntea, että olin norjalainen, poliittinen vastustaja?

— Täälläpä on paljon rattaita, sanon välinpitämättömästi.

— Niin, täällä on markkinaväkeä, vastaa hän; "meillä ei ole ainoatakaan vuodetta tyhjänä".

Sitten hän lähtee toimittamaan ruokaa. Tultuaan takaisin alkoi hän uudestaan kertoa, kuinka täyttä talossa oli. Hän sanoi:

— Te voitte joko jatkaa matkaa lähimmälle asemalle Ytteråhon, tai lähteä vähän matkaa takaisin päin junalla. Täällä ei, kuten sanottu, ole tilaa.

Soin anteeksi tuolle viattomalle lapselle, en tahtonut olla liian tuikea häntä kohtaan; mutta luonnollisestikaan en aikonut liikahtaa paikaltani ennen aamua. Olinhan julkisessa kestikievarissa ja vuode oli minun saatava.

— Nyt on mainio ilma, virkoin.

— On kyllä, vastasi hän, "on sula huvi kävellä Ytteråhon tänä iltana. Sinne ei ole pitkältä, onpahan vain runsas peninkulma."

Tämä oli jo minusta vähän liikaa, jonka vuoksi sanoin hitaasti ja vakavasti:

— Minä oletan luonnollisesti, että te hankitte minulle yösijan; minä en halua astua pitemmälle, olen väsynyt.

— Vaan kun kaikki paikat ovat täynnä! vastaa hän.

— No, se ei kuulu minuun.

Sanottuani tämän istuuduin rehentelevästi tuolille.

Minun kävi muuten sääli tyttöä, hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi hän tahtonut tehdä minulle kiusaa ainoastaan ilkeydestä, hänen kasvonsa olivat rehelliset, hänen vihansa norjalaista kohtaan hillitty.

— Te voitte tehdä vuoteen mihin tahdotte, vaikkapa tähän sohvalle, sanoin minä sitten.

Mutta ei sohvakaan ollut vapaa!

Nyt minua alkoi suututtaa. Jos minun vielä oli astuttava runsas ruotsalainen peninkulma, en ikinä tulisi terveenä perille; runsaalla penikulmalla ei Ruotsissa ollut loppua ollenkaan, sen tiesin ennestään.

— Mutta herranen aika sentään, ettekö näe, että minä olen astunut kenkäni säpäleiksi?, huusin minä — ette toki ajane ihmistä maantielle tämmöisissä kengissä?

— Niin kyllä, mutta eiväthän kengät ole sen paremmat huomennakaan, huomautti hän hymyillen.

Eivät, siinä hän taaskin oli oikeassa, enkä tiennyt enää mikä neuvoksi. Samassa avautuu ovi ja sisään syöksyy toinen nuori tyttö.

Hän nauraa jollekin asialle, joka on tapahtunut hänelle tai jota hän ajattelee ja hänellä on suu auki kertoakseen siitä. Huomattuaan minut ei hän joudu vähääkään hämilleen, vaan katsoo minua hellittämättä silmiin, vieläpä vihdoin nyökkääkin. Sitten kysyy hän hiljaa:

— Mikä hätänä, Lotta?

Ja Lotta vastaa hänelle jotain, jota minä en voi kuulla, vaan ymmärrän, että on puhe minusta. Istun siinä katsellen ja kuunnellen kuin olisi kohtaloni ratkaistavana. Nyt vilkaisevat he salaa minun kenkiini ja kuulen, että he nauravat hiukan keskenään. Viimeksi tullut nuori neiti puistaa päätään aikoen lähteä.

Tultuaan ovelle, kääntyy hän äkkiä ympäri ikäänkuin jotain olisi juolahtanut hänen mieleensä ja sanoo:

— Vaan minähän voin maata sinun kanssasi tämän yön Lotta, niin voi hän saada minun huoneeni?

— Ei toki, vastaa Lotta, — sitä ei neiti todellakaan voine tehdä.

— Miksi en voisi!

Vaitiolo. Lotta miettii.

— No, kun neiti niin tahtoo. Ja minuun kääntyen Lotta jatkaa: — Neiti haluaa siis antaa teille huoneensa.

Hyppään pystyyn, käännän varpaat ulospäin ja teen kumarruksen, josta luulen selvinneeni hyvin. Kiitän myös neitiä suullisesti, sanoen, että hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, joka oli ainoata laatuaan minun elämässäni, ja selitän lopuksi, että hänen sydämensä oli siis yhtä hyvä kuin hänen silmänsä olivat ihanat — neitiseni!

Sitten kumarsin uudelleen tehden sen jälleen hyvin. Niin, tämän kaiken selvitin mainiosti. Hän punastui ja juoksi ovelle ääneen nauraen, Lotta perässä.

Minä istuuduin jälleen tuumien tapahtunutta. Kaikki oli hyvin; hän oli hymyillyt, punastunut ja nauranut, se ei olisi saattanut paremmin alkaa. Herranen aika kuinka hän oli nuori, tuskin kahdeksaatoista, pyöreäposkinen ja kuoppaleukainen.

Ei riepuakaan kaulassa, ei kerrassa mitään, ei edes leninginkaulusta, ainoastaan kurenauha. Ja lisäksi kirkas, tumma ilme suloisilla kasvoilla. En ollut elämän päivinäni nähnyt moista. No niin, ja hän oli tarkastanut minua huomaavasti.

Tuntia myöhemmin näen hänet ulkona pihamaalla; hän on noussut tyhjiin vaunuihin ja istuu nyt siinä läimäytellen piiskalla. Kuinka nuori hän olikaan ja veikeä istuessaan siinä aivan yksin hyräillen ja läimäytellen piiskallaan ikäänkuin olisi hevonen valjastettuna hänen edessään. Minä lähestyn; mielessäni liikkuu jotain hevosen riisumista ja vaunujen korjaamista koskevaa, nostan lakkiani ja rupean sanomaan jotain…

Samassa nousee hän korkeana ja ylväänä kuin hallitseva kuningatar, katsoo minuun silmänräpäyksen ja astuu alas vaunusta. En koskaan ole sitä unohtava; vaikkei hänellä ollutkaan mitään syytä loukkautua, oli hän todella suuremmoinen noustessaan ja astuessaan alas. Minä panin lakin päähäni ja hiivin pois nolona ja ymmällä. Hitto vieköön päähänpistoni vaunujen korjaamisesta!

Toiselta puolen: mikä häneen meni? Eikö hän juuri äsken ollut jättänyt huonettaan käytettäväkseni? Miksi siis tämä häveliäisyys? Se on teeskentelyä, sanoin minä itselleni, hän on vain ollakseen, tunnen tuon metkun, hän tahtoo kujeilla minun kanssani, — hyvä, minä taivun leikkiin!

Istuuduin rapuille ja sytytin piippuni. Markkinaväki jutteli ympärilläni; silloin tällöin kuulin pulloja aukaistavan sisällä ja lasien kilisevän. Neitiä en enää nähnyt.

Minulla ei ollut muassa muuta lukemista kuin Ruotsin kartta; istun siinä poltellen ja harmitellen, viimein otan taskusta kartan ja alan tutkia sitä. Kuluu joku hetki. Lotta ilmestyy ovelle, hän tarjoutuu viemään minut huoneeseeni jos haluan. Kello on kymmenen; nousen ja lähden. Käytävässä törmäämme yhteen neidin kanssa.

Nyt tapahtuu jotain, jonka muistan pienimpiin yksityiskohtiin asti. Käytävän seinä on vasta maalattu, josta minä en tiedä mitään; astun syrjään neidin tieltä kun hän tulee vastaan ja samassa on onnettomuus tapahtunut. Neiti huudahtaa henki kurkussa:

— Maalaus…

Vaan se on jo myöhäistä, minä olen jo tahrinut koko vasemman hartiani.

Hän katsoo minuun aivan ällistyneenä, katsoo sitten Lottaan ja sanoo:

— Mitäs sille nyt tehdään?

Hän sanoi sananmukaisesti: mitäs sille nyt tehdään? Ja Lotta vastaa että sitä on hangattava jollain, jonka jälkeen hän purskahtaa nauruun.

Nyt menemme kaikki kolme taas rappusille ja Lotta löytää jotain, jolla aikoo hangata minua.

— Olkaa hyvä ja istukaa, sanoo hän, — muuten en ylety.

Ja minä istuudun.

Sitten alamme pakinoida…

Nyt usko tai älä — vakuutan, että erotessani neidistä oli minulla mitä parhaimmat toiveet. Olimme jutelleet, lörpötelleet, nauraneet jos jollekin ja minä olen varma, että istuimme neljännestunnin siinä rapuilla pakinoiden. Mistä sitten? No niin, siksi en rupeakaan sillä rehentelemään; mutta ajattelin kuitenkin, ettei nuori neiti uhraisi miehelle neljännestunnin keskustelua miltei kahden kesken tarkoittamatta sillä jotain. Kun vihdoin erosimme, sanoi hän lisäksi kahdesti hyvää yötä; viimeksi aukaisi hän oven raolleen, sanoi hitaasti hyvää yötä vielä kolmannen kerran ja painoi sitten oven kiini. Sitte kuulin hänen mitä hilpeimmin naureskelevan Lotan kanssa sisällä huoneessa. Niin, olimme kaikki mitä parhaimmalla tuulella.

Astun huoneeseeni — hänen huoneeseensa. Se oli tyhjä, mitä tavallisin kestikievarihuone, seinät paljaat, siniseksimaalatut ja vuoteena matala kaita sänky. Pöydällä oli käännös Ingrahamin teoksesta "Davidin huoneen ruhtinas". Aloin lukea sitä. Vieläkin kuulen supatusta ja naurua nuorten tyttöjen huoneesta. Mikä suloinen tyttöveitikka; tuommoinen tumma ilme nuorilla kasvoilla. Kuinka hän osasikaan nauraa iloisesti vaikka oli niin ylpeän näköinen!

Vaivuin ajatuksiin; muisto hänestä hehkui hiljaa ja voimakkaasti sydämessäni.

* * * * *

Aamulla heräsin siihen, että jokin kova painoi kylkeäni — olin nukkunut yhdessä Davidin huoneen ruhtinaan kanssa. Nyt ylös ja vaatteisiin, kello oli yhdeksän!

Astun saliin ja saan aamiaiseni; neitiä en näe. Odotan puoli tuntia, häntä ei kuulu. Kysyn vihdoin hienostaan Lotalta, minne nuori neiti oli joutunut.

Kas, neiti oli matkustanut pois.

Matkustanut pois? Eikö neiti ollutkaan talonväkeä?

Ei, hän oli Herraskartanon neiti; hän oli matkustanut junalla aikaiseen aamulla ja oli matkalla Tukholmaan.

Olen vaiti. Hän ei tietystikään ollut jättänyt edes kirjettä minulle, ei pientä lappuakaan; tulin niin alakuloiseksi, etten edes kysynyt hänen nimeään; kaikki oli minulle yhdentekevää. Ei, koskaan ei ollut luottamista naisen uskollisuuteen.

Tulen Göteporiin turtunein mielin ja murtunein sydämin. Kuka sitä olisi uskonut; hän, joka oli niin rehellisen ja ylvään näköinen. Vaan samapa tuo, minä kestän sen kuin mies; kukaan hotellissa ei koskaan aavistakaan miksi minä kärsin…

Tämä tapahtui juuri niihin aikoihin kun Julius Kronbergilla oli Göteporissa näytteillä suuri taulunsa Saban kuningatar. Kuten muut niin aioin minäkin mennä katsomaan tätä taulua ja minä näin sen ja ihastuin ikihyväksi. Ihmeellisintä oli, että itse kuningatar tuntui olevan mitä suurimmassa määrin minun herraskartanonneitini näköinen, — ei hänen nauraessaan ja kujeillessaan vaan sinä hetkenä, jolloin hän seisoi tyhjissä vaunuissa ja nujersi minut katseellaan siksi että olin tahtonut riisua hevoset. Jumala tietää, että tunsin sen uudestaan sydämessäni! Taulu ei jättänyt minua rauhaan, se muistutti liian elävästi menetettyä onneani. Eräänä kauniina yönä se innostutti minut kirjoittamaan kuuluisan taidearvosteluni Saban kuningattaresta, joka oli painettuna "Päivälehteen" 9:nä päivänä joulukuuta 1888. Tässä taidearvostelussa kirjoitin minä kuningattaresta seuraavaa:

Kypsynyt etiopialaisnainen, yhdeksäntoistavuotias, solakka, kiihoittavan kaunis, majesteetti ja nainen… vasemmalla kädellään nostaa hän juuri harsoa silmiltään suunnaten katseensa kuninkaaseen. Hän ei ole tumma ja onpa hänen musta tukkansakin hopeahohtoisen otsarivan peitossa, hän näyttää europalaisnaiselta, joka on matkustanut Itämailla ja säilyttänyt henkäyksen idän polttavaa aurinkoa. Ainoastaan hänen silmissään on tumma loiste, joka ilmaisee hänen sukuperänsä, tuo samalla raskas ja hehkuva katse, joka lyö katsojan maahan. Ei tahdo unohtaa näitä silmiä, tahtoo muistaa ne kaukana muilla mailla kulkiessaan ja kohdata ne jälleen unissa…

Tämä silmistä sanottu on kaunista; sellaisia sanoja ei lausuta tuntematta jotain samantapaista sydämessä, kysyttäköön keltä tahtoi.

Ja siitä päivästä alkaen on minun sydämeni myöskin kutsunut sitä ihmeellistä tyttöä Bärbyn kestikievarista Saban kuningattareksi.

II.

En ole päässyt irti hänestä, neljä vuotta myöhemmin sukeltaa hän uudestaan esiin, nyt tuskin viikko sitten.

Olen matkalla Köpenhaminasta Malmöhön, aion tavata siellä erään henkilön, ja tämä henkilö odottaa minua, — kerron sen taas niinkuin asia on. Minun kapineeni ovat viedyt Kramerille, josta olen saanut huoneen; lähden tapaamaan tuota henkilöä, joka odottaa minua, mutta ensin teen pienen kävelyn rautatieasemalle kootakseni ajatuksiani sitä varten. Siellä tapaan miehen, jonka kanssa antaudun puheisiin, ja olen juuri sanomassa hänelle jotain, kun samassa näen eräät kasvot junassa, joka juuri on lähtemäisillään; ja kasvot kääntyvät minuun päin, silmäpari tarkastaa minua, — herran nimessä, sehän on Saban kuningatar.

Silmänräpäyksessä hyppään junaan ja jonkun hetken kuluttua me olemme menossa.

No, sitä voi kutsua kohtaloksi, että näen hänet jälleen neljän vuoden perästä, leppään lähtevään junaan vaikka kaikki tavarani ovat Kramerilla; — kas siinä kohtalo, jota ei voi välttää. Olin muuten ilman päällystakkiakin, todellakaan minulla ei ollut muuta kuin hartioilla riippuva matkalaukkuni; siinä asussa tulin junaan.

Katselen ympärilleni, — olen joutunut ensi luokan vaunuun ja penkeillä istuu pari matkustajaa.

No niin; minä heittäydyn heidän viereensä ja otan esille sikarin ja vähän kirjallisuutta. Mihin oli kohtalo nyt vievä minut? Matkustaisin sinne minne Saban kuningatarkin; oli pidettävä häntä silmällä; missä hän nousisi pois, siinä nousisin minäkin, minun täytyi tavata häntä.

Kun konduktööri kysyi pilettiä, ei minulla semmoista ollut.

Minne olin matkalla?

En tietänyt sitä varmasti, mutta…

No sitte saisin maksaa Erlöfiin, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla. Erlöfistä saisin sitte lunastaa piletin eteenpäin.

Tein niinkuin konduktööri käski ja maksoin ilolla lisämaksun.

Erlöfistä lunastin sitte piletin Lundiin; Saban kuningatar aikoi ehkä vierailulle Lundiin, minun oli pidettävä häntä huolellisesti silmällä. Mutta hän ei noussut junasta Lundissa.

Nyt oli minun taas maksettava konduktöörille, tällä kertaa Lackelängaan ja taaskin neljänkymmenen äyrin lisämaksu — se oli kahdeksankymmentä äyriä. Lackelängessa ostin piletin yksin tein Hassieholmiin asti ollakseni varma, jonka jälkeen istuuduin tuntien itseni jokseenkin hermostuneeksi tästä monimutkaisesta matkasta. Toisten matkustajien puhelu vaivasi minua myös; mitä herran nimessä se minuun kuului, oliko Hampurissa puhjennut turpa- ja sorkkatautia. Minun kanssamatkustajani olivat nähtävästi maalaisia, yksinkertaisia ruotsalaisia karjankauppiaita, he eivät puoleenkolmatta tuntiin puhuneet muusta kuin turpa- ja sorkkataudista Hampurissa. Nii-in se oli todella erinomaisen mieltäkiinnittävää. Ja sitä paitsi: eikö minua odottanut eräs ihminen Malmössä? Jouti odottaa!

Mutta Saban kuningatar ei noussut pois Hassleholmassakaan.

Nyt minä raivostun, maksan konduktöörille Barlingslöfiin asti ja taas neljänkymmenen äyrin lisämaksun, — se teki yhteensä kruunun kaksikymmentä äyriä — ja ostan Barlingslöfistä hammasta purren piletin suoraan Tukholmaan. Se maksoi minulle selvänä rahana satakahdeksantoista kruunua, hitto vie maksoikin! Olihan selvää, että Saban kuningatar aikoi Tukholmaan nyt kuten silloinkin.

Me ajamme tunnin toisensa jälkeen, minä pidän silmällä joka asemaa, mutta hän ei nouse junasta. Näen hänet vaununakkunassa ja hän katsoo minua tarkkaavasti; oi, hänen tunteensa minua kohtaan eivät olleet muuttuneet, sen näen selvästi; vaan hiukan hämillään hän oli luoden katseensa alas ohikulkiessani. En tervehtinyt, unohdin sen säännöllisesti; ellei hän olisi ollut sullottuna sellaiseen naiskarsinaan, olisin luonnollisesti lähtenyt häntä muistuttamaan vanhasta tuttavuudestamme; vieläpä siitäkin että olin maannut hänen vuoteessaan; olisin ilahuttanut häntä kertomalla, että olin nukkunut erinomaisesti, yhtämittaa kello yhdeksään asti. Kuinka kuluneet neljä vuotta olivat tehneet hänet ihanaksi, nyt hän oli enemmän kuin koskaan ennen majesteetti ja nainen!

Ja kului tunti tunnilta eikä tapahtunut muuta kuin että tuossa viiden aikaan ajoimme lehmän yli; kuulimme kuinka sen jalat musertuivat ja pysähdyimme hetkeksi tutkimaan kiskoja, sitten kuljimme taas. Molemmat matkustajat ovat alkaneet keskustella laivakulusta Öresundissa ja ovat jälleen erinomaisen mieltäkiinnittäviä. Kuinka kärsinkään. Ja miten olikaan, eikö eräs ihminen… Helvettiin Malmö ihmisineen!

Eteenpäin, yhä eteenpäin, sivuutamme Elmhultin, Liatorpin, Vislandan. Vislandassa lähtee Saban kuningatar ulos, en päästä häntä hetkeksikään näkyvistäni; no, siis, — hän tulee taas takaisin. Kas niin, ja me ajamme taas eteenpäin.

Sitten tulemme Alfvestaan, jossa on junanmuutto Kalmariin.

Täällä lähtee Saban kuningatar jälleen ulos; minä katson, käykö tässä samoin kuin äsken, mutta tällä kertaa muuttaa hän Kalmarin-junaan. En ollut valmistunut tähän, hämmästyn suuresti enkä tule tehneeksi mitään ennenkuin on melkein liian myöhäistä. Suin päin joudun minäkin Kalmarin-junaan, junan jo ollessa liikkeessä.

Yksi ainoa mies vaunussa, hän ei edes katso ylös, hän lukee. Minä heittäydyn penkille ja alan myös lukea. Parin minutin kuluttua kuulen:

— Piletti!

Tässä on uusi konduktööri.

— Piletti, niin kyllä, vastaan minä antaen hänelle piletin.

— Se ei kelpaa, sanoo hän, — tämä on Kalmarin rata.

— Sanotteko ettei se kelpaa?

— Ei tällä radalla.

— Eihän toki ole minun syyni, että myödään pilettejä, jotka eivät kelpaa.

— Minne te olette matkalla?

— Tukholmaan tietysti, vastaan minä, — minnekäs te sitten luulitte minun aikovan?

— Niin, mutta tämä on Kalmarin juna, ettekö kuule, tämä juna menee Kalmariin, sanoo hän äkäisesti.

— No, sitä en tietänyt, mutta oli kuitenkin surkeata pikkumaisuutta hänen puoleltaan nalkuttaa yhtä ja samaa. Hän teki sen varmaan siksi, että minä olin norjalainen, poliittisesta vihasta. Pidän hänet mielessäni.

— No miten me siis teemme? kysyn minä.

— Tehkää siten että… niin, minne te siis aiotte? Ette pääse Tukholmaan tätä tietä.

— Hyvä, minä matkustan sitten Kalmariin, minä aioinkin oikeastaan Kalmariin, vastaan minä; Tukholma ei olekaan koskaan miellyttänyt minua enkä juuri tiedä, kannattaisiko lainata rahoja matkustaakseni sinne uudelleen.

Tuo kirottu kuningatar aikoi siis Kalmariin; niinpä tulisi siis vihdoinkin loppu tuskastani.

— Te maksatte siis Gemlaan asti, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla, sanoo konduktööri. — Mutta Gemlasta saatte lunastaa piletin eteenpäin.

— Minä olen vasta maksanut sata kahdeksantoista kruunua, huomautin minä; mutta maksoin kuitenkin myöskin ylimääräiset neljäkymmentä äyriä. Nyt oli minun kärsivällisyyteni lopussa, hyökkään asemalle Gemlassa huutaen pilettiluukkuun:

— Kuinka kauas pääsee tätä rataa myöten?

— Miten? Kalmariin, vastataan.

Enkö voinut päästä pitemmälle, oliko mahdotonta tulla hiukan kauemmaksi? Aivan mahdotonta. Sillä vastassa oli Itämeri.

— No, antakaa sitten piletti Kalmariin!

— Mikä luokka?

Oho, hän kysyi mikä luokka! Mies ei nähtävästi tuntenut minua, ei ollut lukenut mitään kirjoistani. Vastasin hänelle ansion mukaan:

— Ensimäinen luokka!

Maksoin ja hain paikkani junasta.

Oli tullut yö; epämiellyttävä kanssamatkustajani oli ojentautunut pitkälleen paikallaan ja sulkenut silmänsä, äänettömänä, heittämättä minuun silmäystäkään. Kuinka saisin ajan kulumaan? En voinut nukkua, nousin pystyyn tavan takaa, tutkin ovia, aukaisin ja suljin ikkunat, palelin ja haukottelin. Sen lisäksi piti minun pitää silmäni auki sen pikku kuningattaren tähden joka kerta kun juna seisahti. Toruskelin häntä mielessäni vähän päästä.

Vihdoin, vihdoinkin tuli aamu. Kanssamatkustajani nousi ja katsoi ulos ikkunasta; vähän ajan perästä istuutui hän täysin valveilla taas lukemaan, yhä vilkaisemattakaan minuun; hänen kirjansa ei näyttänyt ikinä loppuvan. Hän ärsytti minua, minä lauloin, vihdoin suututtaakseni häntä, vaan hän ei antanut häiritä itseään; toivoin sydämen pohjasta pääseväni taas sorkkatautia kuulemaan ennemmin kuin siedin tätä pöyhkeyttä.

Viimein kävi hän sietämättömäksi ja minä kysyin:

— Uskallanko kysyä: minne asti on matka?

— Tuota, kappaleen matkaa, vastasi hän.

Siinä kaikki.

— Ajoimme eilen lehmän päälle, sanoin minä.

— Mitäh?

— Me ajoimme eilen lehmän päälle.

— Vai niin?

Ja hän luki edelleen.

— Tahdotteko myödä minulle kirjanne? sanoin aivan pois suunniltani.

— Kirjan? En, vastasi hän.

— Ette?

— En.

Siihen se jäi. Hän ei edes vilkaissut sivulle. Minä luhistuin kokoon tämän itsepintaisuuden edessä. Oikeastaan oli tämäkin sen kurjan kuningattaren syy, että olin joutunut tällaisen henkilön seuraan; hän oli todella tehnyt minulle monet harmit, mutta kaikki oli unohtuva kun tapaisin hänet; oi, kuinka kuvailisin hänelle kaikki vastukseni, kertoisin hänelle taidearvostelustani, siitä ihmisestä, joka odotti minua Malmössä ja jonka minä olin hyljännyt, matkastani, ensin Tukholman-, sitte Kalmarin-radalla — neitiseni! Niin, tekisin varmasti taas syvän vaikutuksen häneen. Eikä pienintäkään viittausta rahapenneihin, niihin sataankahdeksaantoista kruunuun.

Ja juna kulkee.

Alan ikävissäni tuijottaa ulos ikkunasta. Siellä on ikuisesti samaa nähtävänä: metsää, maata, peltoja, liikkuvia taloja, sähkölennätin-patsaita pitkin rataa, ja joka asemalla tavanmukaiset tyhjät tavaravaunut, ja joka vaunuun merkittynä Golfyta. Mitä merkitsi Golfyta? Se ei ollut numero eikä se ollut mies. Herranähköön, ellei Golfyta ollut suuri joki Skånessa tahi tehtaanmerkki, tai vaikka joku uskonnollinen lahko! Vaan äkkiä muistin sen: Golfyta oli eräs paino; siinä oli, ellen väärin muista, satakolmekymmentäkaksi naulaa. Vaan ne olivat vanhoja hyviä "nauloja", ja kuitenkin meni niitä melkein satakolmekymmentä_kolme_ tuollaiseen Golfytaan, niin raskas se oli… Ja juna kulkee.

Kuinka saattoi tuo puhumaton narri istua paikallaan tunti tunnilta yhä vain lukien! Tuommoisen kirjan olisin minä lukenut kolmeen kertaan samassa ajassa; hän tekeytyi suorastaan tietämättömäksi pöhköpäisyydestään eikä hävennyt. Hänen narrimaisuutensa meni lopulta yli rajojen, minä en voinut kauemmin sitä kestää, vaan kumarruin, katsoin häneen ja sanoin:

— Häh?

Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun kuin pilvistä pudonneena.

— Mitä? kysyi hän.

— Häh?

Hän ei voinut käsittää minua.

— Mitä te tahdotte? kysyi hän äreästi.

— Mitäkö minä tahdon? Mitä te tahdotte?

— Minä? Minä en tahdo mitään.

— En minäkään.

— Vai niin. Miksi sitten puhuttelette minua?

— Minäkö? Olenko minä puhutellut teitä?

— Vai niin, sanoi hän kääntyen vimmastuneena toisaalle.

Sitten olimme taas vaiti.

Ja kului tunti toisensa jälkeen; vihdoinkin viheltää juna Kalmariin saapuessa.

Nyt siis oli tosi edessä! Tunnustelen leukaani, — tietysti oli parta ajamatta, se oli niin tavallinen juttu.

Oli sekin järjestystä, ettei ollut asemia radan varrella, joilla olisi saanut ajaa partansa ja olla ihmisen näköinen kun tarve vaati. En olisi vaatinut joka asemalle vakituista parturia, vaan ei tuo toki olisi ollut liikaa, jos joka viidennelläkymmenennellä olisi ollut yksi. Se oli viimeinen sanani.

Silloin juna seisahtui.

Astun heti ulos, näen että Saban kuningatarkin tekee samoin, mutta hänet ympäröi heti semmoinen ihmispaljous, että minun oli mahdotonta päästä hänen luokseen. Lisäksi suutelee eräs nuori mies häntä, — veli siis, joka asuu ja jolla on toimi täällä ja jota hän oli tullut tervehtimään! Hetken perästä tuodaan vaunut, hän menee niihin parin kolmen muun seuraamana, ja niin sitä mennään. Minä jään paikalleni. Hän oli ajanut tiehensä aivan nenäni edestä: vähääkään arvelematta. No niin, toistaiseksi ei ollut mitään tehtävissä, ja kun tarkemmin ajattelee, olin hänelle miltei kiitollinen, että hän oli antanut minulle aikaa ajaa partani ja siistiä itseni ennen esittämistä. Nyt oli käytettävä aika tyystin!

Siinä seisoessani tulee luokseni kaupunginlähetti pyytäen saada kantaa tavaroitani.

— Ei tarvitse, minulla ei ole kapineita.

— Eikö yhtään kapineita?

— Ei yhtään, ellei hän tietänyt niitä olevan; ymmärsikö hän nyt?

Vaan minä en päässyt irti miehestä, hän tahtoi tietää, aioinko matkustaa etemmäksi.

— En, en etemmäksi.

Tulisinko siis asumaan täällä? Enkä, vähän aikaa. Oliko läheisyydessä hotellia? Mutta mitä minä toimitan täällä? Olinko asioitsija tahi tarkastaja, vai?

Siinä taas yksi, joka ei ollut lukenut minulta riviäkään! Ei, en ollut tarkastaja.

Mutta mikä minä sitten olin?

Hyvästi! huusin hänelle päin silmiä ja läksin. Moista tungettelevaisuutta! Tokihan löytäisin ominkin neuvoin hotelliin jos niikseen tuli. Kuitenkin, oli ajateltava itselleen jonkunlainen asema, jonka varjossa esiintyä; oli selvää, että koska kerran tuollainen nälkiintynyt kaupunginlähetti oli niin utelias, olisi hotellin isäntä sitä moninvertaisesti. Mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa, virallisesti, Jumalan ja ihmisten edessä? Painavaa laatua sen tuli olla, etten joutuisi huonoon valoon kuningattaren silmissä.

Ja minä tuumin vimmatusti, mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa. En parturin kynsissä istuessanikaan saa rauhaa tältä kysymykseltä; yksi asia oli varma: en uskaltaisi näyttäytyä hotellissa ennenkuin minulla oli se selvillä.

— Onko teillä puhelinta? kysäsen.

Ei, parturilla ei ollut puhelinta.

— Voitteko lähettää jonkun pojan tilaamaan minulle huonetta lähimmästä hotellista? Minulla ei ole aikaa mennä itse, olisi asioita toimitettavana.

— Kyllä mielelläni.

Ja niin poika matkalle.

Minä aloin vetelehtiä pitkin katuja, katsoin kirkon, sataman, kuljin jokseenkin nopeasti pelosta, että joku pysähdyttäisi minut ja tiedustelisi asiaani Kalmarissa. Vihdoinkin tulin puistoon, heittäydyin penkille ja vaivuin mietteisiin. Olin yksin.

Kalmar — mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa?

Nimi tuntui tutulta, olin lukenut siitä jossain. Herra nähköön, ellei se ollut politiikan, jonkun harvinaisen valtiopäivätapahtuman tahi rauhansopimuksen yhteydessä? Muistelin Kalmarinrauhaa, rauhaa Kalmarissa, enkö nimenomaan ollut lukenut siitä? Vai oliko se Kalmarin sopimus? Mutta hetken tuumailujen jälkeen oli minulle selviävinänsä, että tuskin olin lukenut Kalmarin sopimuksesta. Äkkiä hyökkään ylös, nyt luulin muistavani: sehän oli Kalmarin taistelu, taistelu Kalmarin luona — kuten Kalveskindletin ja Wörthin taistelutkin.

No nyt se selvisi! Ja minä lähden kulkemaan hotellia kohti. Koska oli ollut Kalmarin taistelu, niin oli minun tutkittava Kalmarin historiallisia paikkoja, siinä asiani; tuolla seisoi Nils Juelin laiva, tuosta kulki vihollisen kuula syvälle maahan myllertäen kaalitarhan, tuossa kaatui Kustaa Adolf linjalaivan kannelle. Ja Kolbejn Väkevä kysyi: mikä murtui semmoisella pauhulla.

Norja sinun käsistäsi! vastasi Einar. — — —

Vaan tultuani hotellin portaille tein raukkamaisesti täyskäännöksen ja hylkäsin koko taisteluteoriani; ei ikinä ollut se Kalmarin vaan Köpenhaminan taistelu! Ja minä marssin uudestaan kaupungille. Tulevaisuus näytti pimeältä.

Nyt kuljin niine hyvineni koko päivän nauttimatta kuivaa tai märkää. Olin aivan näännyksissä. Oli myös liian myöhäistä lähteä kirjakauppaan ostamaan asiaa koskevaa teosta, sillä kaikki puodit olivat suljetut. Viimein laahustan erään lyhdynsytyttäjän luo.

— Anteeksi, kysyn kohteliaasti, — mitä täällä Kalmarissa aikoinaan onkaan tapahtunut?

Mies vastasi ainoastaan: — Tapahtunut? katsoen minuun.

— Niin, sanon minä, — muistan niin selvästi, että täällä Kalmarissa aikoinaan on tapahtunut jotain; sillä on historiallista merkitystä, siksi tahtoisin kernaasti sen tietää.

Seisomme siinä vastakkain.

— Missä te asutte? kysyy hän.

—… Ja minä olen tullut tänne nimenomaan tutkiakseni sitä, jatkan minä; — se on tullut minulle jokseenkin kalliiksi, niin, olen maksanut yhden kruunun ja kuusikymmentä äyriä lisämaksujakin, paitsi niitä sataakahdeksaatoista kruunua, joihin en huoli tehdä mitään pikkumaisia viittauksia. Kysykää vaikka konduktööriltä jos haluatte.

Oletteko Norjasta?

— Olen, mitä sitten?

— Oletteko asioitsija?

Niin uupunut kuin olinkin, täytyi minun taas paeta kiiruimman kaupalla; sitähän minun juuri piti tiedustaa, mieheltä mikä olin miehiäni. Vaan tämäkin oli kuningattaren syy, kaikki oli hänen syytään ja minä käskin häntä lempeästi menemään helvettiin ilkeyksineen. Sitten vetäydyin jälleen puistoon. Ei, nyt ei ollut mitään pelastusta!

Seison nojaten puuta vasten, ihmisiä alkaa liikkua ohitseni, ei tuntunut olevan enää turvallista jäädä siihen ja taas täytyi minun laahustaa matkaani. Kolmen tunnin kuluttua olin joutunut maaseudulle, kaupungin ulkopuolelle; katson ympärilleni, olen yksin ja suuri musta jättiläispatsas kohoo edessäni. Jään katsomaan jättiläistä, se näyttää vuorelta, jonka huipulla on kirkko. Seisoessani siinä, tulee joku mies, pysäytän hänet kysyen, mikä vuori tämä on, en muista sitä maantieteestä, vaikka tunsin sangen monta vuorta.

— Se on linna, vastaa hän.

Linna, Kalmarin linna! Menepäs tiedä ettei se kaikki, mitä minulla pyöri mielessä, ollut tapahtunut juuri tässä!

— Linna on tietysti pahoin turmeltunut senjälkeen kun ne suuret tapaukset olivat? kysyin.

— Ei toki, hoitaja pitää sitä hyvässä kunnossa, vastaa mies.

— Kuka siellä asuu tätä nykyä, tarkoitan, mikä kuningas on sinne nykyään suljettuna, eteläiseen sivustaan? Nimi pyörii aivan kielelläni.

— Niin, sehän on nykyään aivan täynnä varustuksia, miekkoja ja muinaisesineitä, kaikenlaista vanhaa! tavaraa…

Saan päähänpiston siinä seisoessani. Minäkin olen voinut tulla katsomaan vanhaa linnaa. Ellei miehellä olisi ollut säkkiä selässä, olisin syleillyt häntä ja muistan selvästi kysyneeni hänen vaimostaan ja lapsistaan ennenkuin erosimme. Keskiyön tienoissa palasin hotelliin.

Sain käsiini isännän, jolle selitin olevani huoneen tilaaja.

— Minä tutkin muinaisesineitä, sanoin lyhyesti ja äkeänä, vieläpä ostankin että tiedätte; siinä minun toimeni.

Isäntä tyytyi tähän selitykseen ja vei minut huoneeseeni.

* * * * *

Nyt seuraa viikko täynnä pettymyksiä ja tuskaa, vaivaa, kokonainen viikko. Saban kuningatarta ei sen jälkeen ole näkynyt. Etsin häntä päivä päivän jälkeen, julkisesti ja hiljaisuudessa, kuulustan postimestarilta, neuvottelen asiasta parin poliisikonstaapelin kanssa, kuljen puiston ristin rastiin kävelyaikana, menen joka päivä valokuvaajien näyteikkunoihin katsoakseni eikö hän ollut joutunut sinne; vaan kaikki turhaan. Tilasin kaksi miestä vahtimaan rautatiellä yötä päivää, ettei hän pääsisi matkustamaan pois ja odotin odottamistani asian ratkaisua.

Sillävälin piti minun joka päivä lähteä linnalle ja läpikäydä muinaismuistokokoelma; kirjoitin pitkät arkit täyteen havaintoja, laskin ruostepilkut miekoissa ja kuluneissa kannuksissa, merkitsin papereihini kaikki ne rasittavat vuosiluvut ja kirjoitukset, jotka löysin kirstunkansista ja vanhoista maalauksista, niin, en jättänyt merkitsemättä säkillistä höyheniäkään, jonka eräänä päivänä löysin viskattuna muinaisesineiden joukkoon ja joka sitten näyttäytyi olevan hoitajan omaisuutta. Tein tutkimuksiani epätoivon vimmalla ja purin hammasta katkeruudesta; kun kerran olin alkanut hakea Saban kuningatarta, en jättäisi kesken vaikka minusta sitten yksin tein tulisi täysi muinaistutkija.

Sähkötin Köpenhaminasta postin ja aloin varustautua talvea varten; herra armoissaan tiesi koska tämä loppuisi, nyt olin asunut hotellissa kuusi päivää. Kun sunnuntai tuli, palkkasin neljä pikkupoikaa puolestani kirkkoon hakemaan kuningatarta; vaan siitäkään ei ollut hyötyä.

Tiistai-aamuna tuli postini vihdoinkin; tämä päivä teki minusta melkein lopun. Yksi kirje oli siltä ihmiseltä, joka odotti Malmössä: kun en silloin tullut, en kai sitten aikonutkaan, hyvästi vaan!

Tunsin syvän piston sydämessäni. Toinen kirje oli erään ystäväni ilmoitus, että Aamulehti ja eräs saksalainen lehti olivat saaneet minut kiinni kirjallisesta varkaudesta ja todistaneet sen otteilla. Minä tunsin sangen syvän piston sydämessäni. Mutta kolmas kirje oli lasku, — sitä en lukenut, en enää jaksanut, heittäydyin sohvalle tuijottaen eteeni.

Enkä kuitenkaan ollut vielä tyhjentänyt maljaa pohjaan saakka.

Ovelle kolkutetaan.

— Sisään! kutsun riutuvalla äänellä.

Ja sisään astuu isäntä vanhan eukon seuraamana; eukko kantaa koria käsivarrellaan.

— Anteeksi, sanoo isäntä, — tehän ostatte muinaisesineitä?

Tuijotan häneen.

— Muinaisesineitä? Ostanko minä vanhoja muinaisesineitä?

— Niinhän te sanoitte.

Ja minun täytyy pakottaa itseni huvitetuksi muinaisesineistä. Aivan oikein, kyllä se oli totta että ostin muinaisesineitä; anteeksi, etten heti huomannut, olin muissa ajatuksissa. Tietysti, ostin kyllä kaikenlaista vanhaa.

Katsokaamme!

Ja eukko aukaisee korinsa.

Lyön käteni yhteen ihastuksesta ja selitän tahtovani kaikki, joka ainoan nokareen. Mitkä komeat korvarenkaat; olisi hauska tietää mikä kuningas niitä viimeksi oli käyttänyt? No, ei ollut kiirettä, minä kyllä löydän kun etsin papereistani. Paljonko hän tahtoisi höylänterästä? Noita kolmea palanutta piippua en päästäisi käsistäni millään hinnalla; samoin kuin haravaakaan. Minkä hinnan panisimme kaikelle yhteensä?

Eukko tuumii.

— Oiskohan kaksikymmentä kruunua liikaa? arvelee hän.

Minä annoin hänelle kaksikymmentä kruunua, tinkimättä, kadehtimatta, ainoastaan päästäkseni hänestä tuossa tuokiossa. Kun hän oli ehtinyt ulos, pötkin minä puistoon saadakseni raitista ilmaa. Ei, nyt tämä jo nousi yli korvien!

Lapsi hoitajattarineen laulaa vieressäni penkillä, heitin heihin silmäyksen saadakseni heidät vaikenemaan. Vähän ajan perästä tulee kaksi ihmistä käsikoukussa aivan hitaasti sorakäytävää pitkin. Tulen tarkkaavaiseksi, nousen, tuijotan — se on Saban kuningatar.

Vihdoinkin, vihdoinkin on se jälleen Saban kuningatar! Hänen seurassaan on joku herra, veli, joka suuteli häntä tullessa; he kulkevat käsikoukussa ja puhelevat hiljaa. Minä seison valmiina, nyt oli ratkaisu edessä, maksoi mitä maksoi! Aion aloittaa muistuttamalla hänelle, että olin maannut hänen vuoteessaan, sillä silloin hän kyllä muistaisi minut; siten saisin puheen käyntiin, veli ymmärtäisi olevansa liikaa —

Astuin esiin.

He katsoivat minuun molemmat ihmeissään ja samassa sotkeudun. Änkytän:

— Neiti… neljä vuotta sitten… ja pysähdyn.

— Mitä hän tahtoo? sanoo herra katsoen häneen. Sitten kääntyy hän minun puoleeni toistaen saman: — Mitä te tahdotte? Ja hän sanoo sen jokseenkin kiihtyneenä.

— Minä, minä tahdon vain pyytää lupaa tervehtiä neitiä; mitä se teihin kuuluu? Neiti ja minä olemme vanhoja tuttuja, minä olen maannut…

Kuningatar keskeyttää minut huutaen:

— Mennään, mennään!

Vai niin, hän ei ollut tuntevinaan, hän kielsi minut! Suuttumus valtaa mieleni ja minä seuraan paria, joka poistuu hyvin nopeasti. Äkkiä katsoo herra taakseen, näkee minun seuraavan heitä ja asettuu tielleni. Ei hän muuten näyttänyt erittäin rohkealta, vapisi silmännähtävästi; kuningatar jatkoi kulkuaan lopuksi juosten.

— Mitä te tahdotte, mies? kysyy hän jälleen.

— Teiltä en tahdo mitään, sanon minä; — pisti vain päähäni tervehtiä neitiä, jonka kanssa te kävelitte, olen tavannut hänet ennen, tahdoin siis vain paljaasta kohteliaisuudesta…

— No, ensiksi ei neiti halua tavata teitä enää, kuten näette, sanoo hän, — ja toiseksi ei neiti ole mikään neiti, vaan rouva, naimisissa, hän on minun vaimoni. Juuri niin!

— Onko hän… mitä… onko hän teidän vaimonne?

— On, hän on minun vaimoni, huutaa hän, — ymmärrättekö nyt?

Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa! Mitäpä siinä enää on kertomista. Vaivuin penkille. Tämä oli kuolemanisku! Suljin silmäni antaen herrasmiehen mennä menojaan; mitä tekemistä minulla, oli hänen kanssaan nyt enää, kun onneni aurinko oli ijäksi laskenut! Monta tuntia istuin siinä penkillä antautuen mitä mustimman surun valtaan.

Päivällisen tienoissa palasin hotelliin, maksoin laskuni ja hiivin huomaamatta rautatielle; odotettuani vielä runsaan tunnin, tuli junani ja minä matkustin pois köyhtyneenä, maahanlyötynä, tuskan masentamana, tuskan, joka ei lieventynyt koko kotimatkalla.

Sen muinaiskalukorin, jonka olin ostanut, jätin Kalmariin.

* * * * *

Siinä näet, jotain tulee aina esteeksi. Niin lähellä kuin nyt viime kerralla, en minä koskaan ole sitä ollut, ja kuitenkin luisui se niin ihastuttavasti käsistäni. En voi sanoa säästäväni vaivojani, pelkääväni minkäänlaisia matkoja, kammoavani mitään kustannuksia, ja kuitenkaan — kuitenkaan, siitä ei ole apua. Se on kohtalo.

Eikä sille mitään mahda.

KIEVARIN KYYDILLÄ.

Laittauduin kärryihin ja tartuin ohjiin; odotin kyytimiestä. Ylhäällä eräässä toisen kerroksen ikkunassa seisoi nuori vaaleaverinen tyttö katsoen minuun; tunsin lämpeneväni tämän katseen edessä ja röyhistin itseäni istuimellani kuin mikäkin varakonsuli. Koetin olla pelkkää nuoruutta, sainpa salaa ravistaneeksi alas nenäkakkulanikin. Se minua vain harmitti, etten ollut merkinnyt itseäni luutnantiksi kyytikirjaan.

Viime hetkessä tulee isäntä portaille sanoen, että kyytimies juuri on lähtenyt edeltä englantilaiskuorman kanssa, niin että olisin hyvä ja ajaisin itse seuraavaan kievariin. Se ei ollut yhtään vaarallista, Jens tunsi tien, luottaisin vain siihen.

On itse asiassa hiukan tyylikkäämpää kun on toinen takana, tuumin; mutta sille ei nyt mahtanut mitään, sain matkustaa ilman. Heitin jokseenkin lämpimän silmäyksen toisen kerroksen ikkunaan ja ajoin pihasta.

Ilma oli lämmin, aukaisin nuttuni ja annoin Jensin kulkea omia aikojaan. Taukoamaton keikkuminen kärrynvietereillä teki minut uniseksi, painoin pääni alas välttääkseni naamani päivettymistä ja torkahdin ajatellen noita hienoja tytönkasvoja toisessa kerroksessa. Herra ties, ajattelin, ellei hän jo ole ollut katsomassa kyytikirjaa. Oli tyhmää, etten pannut itselleni asemaa enkä arvonimeä. Enkö muka olisi voinut kutsua itseäni tukkukauppiaaksi tai vaikkapa koroillaan eläjäksi? Sepä se! Liika vaatimattomuus kosti itsensä.

Olimme kulkeneet noin seitsemän kahdeksan kilometriä kievarista, kun Jens yhtäkkiä pysähtyi. Se seisoi aivan odottamatta paikoillaan ja oli sen näköinen kuin olisi unohtanut jotain. En tahtonut häiritä sitä; yksityiset asiansa sai se suorittaa omin neuvoin. Sitäpaitsi oli meillä hyvää aikaa ja hyvä tie kulkea.

Seisoimme siinä noin puolen tuntia keskellä tietä, liikahtamatta; kumpikaan meistä ei halunnut rikkoa hiljaisuutta. Sytytin piippuni enkä ollut huomaavinani tuon taivaallista, katsoin kelloa, rupesin puhdistamaan korkkiruuvia, joka minulla oli taskussa ja kulutin aikaa niin hyvin kuin osasin; piiskan piilotin huolellisesti polvien väliin. Kun Jens oli seisonut paikoillaan vielä jonkun aikaa, siirsi se viimeinkin yhden jalkansa eteenpäin ja alkoi taas astua.

Kuumuus lisääntyi, minä vaivuin kokoon ja kävin jälleen uniseksi; tein huomaamattani solmuja ohjaksiin ja uneksin uudelleen kievarin tytöstä. Hänellä oli suuret valkeat kädet ja ihmeellisen vilkas katse, joka teki kasvot ilokkaiksi. Hän kiinnitti kovin mieltäni. Miksi hän oli asettunut seisomaan siihen ja katsomaan minua ikkunasta? Olin tehnyt hänet uteliaaksi. Oli sangen luultavaa, että hän juuri nyt tutki kyytikirjaa; ei todella ollut epäilystäkään, ettei hän kiiruhtaisi katsomaan kuka olin. Enkä minä ollut jättänyt mitään tietoja; minulla oli ollut mitä parhain tilaisuus merkitä itselleni hyvänpuoleinen asema, vaan en ollut sitä käyttänyt; olin kirjoittanut ainoastaan nimeni, vaatimattomuuteni oli tehnyt minulle tepposet. Olisihan minulla ollut mitä suurin syy nimittää itseäni vaikka konttoripäälliköksi tai vaikkapa arkkitehdiksi. Mitä olin nyt?…

Yhä enemmän harmissani vannoin mielessäni, että mainiosti olisin voinut merkitä itseni löytöretkeilijäksi tai elefanttimetsästäjäksi vaaran tähden, joka siihen sisältyi. Sen verran toki tiesin.

En ollut kiinnittänyt huomiotani Jensiin. Raskaasti ja välinpitämättömänä astui se tietä pitkin, survoi jalkojaan hiekkaan ja piti turhaa melua. Eräässä tienkäänteessä painoi se äkkiä päänsä alas, puri pari kertaa suitsia ja pysähtyi uudelleen.

Olin niin syventynyt ajattelemaan tuota nuorta tyttöä, että kesti kotvan aikaa ennenkuin tajusin, että seisoimme. Voit kiittää herraasi ja luojaasi, että istun tässä ajatellen aivan muita asioita! sanoin hevoselle ääneen. Olin äkkiä kiivastunut enkä jaksanut kauempaa hillitä mieltäni. Jens seisoi ihan hiljaa allapäin ikäänkuin olisi sormi nenällä ajatellut jotain. Kurottauduin eteenpäin tutkiakseni tietä; saattoihan sen jaloissa olla vaikka joku lapsi tai suuri kivi tai puunrunko; katsoin joka puolelle vaan en nähnyt mitään. Kohotin piiskaa ja sivalsin sillä Jensiä. Se ei liikahtanut paikaltaan, vaan nosti päänsä ikäänkuin sanoen: varo itseäsi! Tämä sai minut raivoihin: varo itse itseäsi! vastasin minä ja annoin sille uuden sivalluksen. Silloin se laski jalan voimakkaasti maahan ja oli sen näköinen kuin olisi sillä ollut kunnia esiintyä kokonaisen seurakunnan edessä, ja siltä pääsi äännähdys. Muuten se ei virkkanut mitään. En välittänyt vastata sille, olisi ollut arvoani alentavaa ruveta riitelemään hevosen kanssa. Kiihtyneenä ja vaiti heittäydyin istumaan odottaen mitä tuleman piti. En ollut lähtenyt kotoani siinä mielessä, että joutuisin toraan hänen kanssaan, pidin itseäni liian hyvänä minkäänlaiseen rähinään.

Kului tunti, seisoimme yhä ja minulla oli mitä suurin vaiva pidättäytyä väkivaltaisuuksista. Kahdesti nousin kärryissä ja kummallakin kertaa pakotin itseni jälleen istuutumaan. Läpikävin mielessäni mitä vaikeampia mielenliikutuksia, kestäen ne kuin mies. Jens käyttäytyi hyvin varovasti, ei pitänyt minkäänlaista melua, vetipä henkeäänkin kaikessa hiljaisuudessa. Viimeinkin se nosti yhden jalan laskien sen jälleen maahan. En ole aivan varma, mutta minusta tuntui siltä, kuin se olisi nostanut vielä yhden jalan ja laskenut sen maahan. Ennenkuin olin ehtinyt uskoa omia silmiäni, tunsin, että kärryt todella vierivät eteenpäin; emme enää seisoneet, kuljimme taas.

Minä aivan ällistyin, en osannut arvella sitä enkä tätä. Kärryt vierivät yhä nopeammin ja nopeammin, näin Jensin tekevän mitä kiivaimpia liikkeitä: se juoksi. Tukahuttaen suuttumukseni yritin uskotella itselleni, että vielä seisoimme. Me seisomme — seisomme tietysti! sanoin — hitto vie ellemme seiso! Ja minä suljin silmäni ollakseni näkemättä, että todella liikuimme eteenpäin.

Kului aikaa, hyvänlaisesti, aurinko alkoi laskea ja ilma viileni; Jens kulki käymäjalkaa. Minä olin vihainen sille, se oli aivan pilannut kirkkaan mielialani, tahallaan kuluttanut aikaani; oli vielä runsas puolituntinen seuraavaan kestikievariin ja tulisin tuskin ehtimään sinne ennenkuin kyytimieheni lähtisi sieltä. Päästyämme mäen harjalle päätin hiukan ottaa takaisin hukattua aikaani, huusin Jensille ja heilautin piiskaa sivulla herättääkseni sen huomiota. Se nosti päätään vilkaisten taakseen ikäänkuin tarkoitustani ymmärtämättä. Minä ilmaisen tuumani selvemmin! sanoin läimäyttäen sitä reisille. Se pysähtyi.

Ei ollut mahdollista erehtyä. Jens seisoi järkähtämättä paikoillaan kolmatta kertaa.

Tartuin vakavasti piiskanvarteen ja nousin seisomaan kärryissä; olin lujasti päättänyt selvittää asiat avoimessa taistelussa, käyköön miten kävi. Viime silmänräpäyksessä sain itseni kuitenkin hillityksi. En tuntenut tällä hetkellä mitään pelkoa; vaikka olisi ollut susilauma edessä, olisin käynyt sitä vastaan, mutta muutin mieltäni ja jätin piiskan. Mainitsematta sanaakaan aikeistani nousin kärryistä; minulla oli omat tuumani; ei saattanut olla epäilystäkään, ettei jotain ollut hevosen tiellä. Panin kädet nyrkkiin valmiina kohtaamaan mitä tahansa, ja menin Jensin luo. En voinut nähdä mitään, melkein petyin ja kumarruin maahan tutkiakseni perinpohjin. Hiekkaa — vain hiekkaa joka puolella; ainoa minkä löysin oli poltettu tulitikku. Lähdin takaisin ja nousin paikoilleni, — nyt menköön syteen tai saveen.

Kiljasin hirmuisesti Jensille, heilautin piiskaa ja annoin aika läimäyksen. Jens ei liikahtanut, se seisoi kuten ennenkin. Tämä ei siis auttanut, minun täytyi taas nousta kärryistä. Astuin jälleen Jensin luo, painauduin aivan lähelle sitä ja katsoin sitä silmiin. Se ei ollut huomaavinaan. Laskeuduin polvilleni maahan, vilkaisin sitä silmiin seuraten sen katseen suuntaa. Mitähän se tuijotti? Jouduin ihmeisiin, se tuijotti todellakin tuohon pieneen tulitikunpätkään!

Häpesin sen puolesta. Olipa nyt asia nostaa noin paljon melua tuollaisesta tulitikusta. Kävelin monta kertaa kärryjen ympäri miettiäkseni kuinka minun oli sitä puhuteltava.

Kuinka sen päähän saattoi pälkähtää tuottaa minulle näin paljon harmia? Olimmeko edeltäpäin päättäneet seisahtua joka tulitikun kohdalla, joka eteen sattui? Oliko tämä sen mielestä puolustettavissa? Oliko se kunniallinen hevonen, vai kuinka? Se ei näyttänyt ilmettään.

Minä kävin kovasti sen kimppuun, tein siitä mitä hurjinta pilaa, pidin sitä ilmeisenä narrinani. Tulitikku, sanoin halveksien, tavara, jota minä olin tilaisuudessa lahjoittamaan pois paketittani, ymmärrätkö? Olin nähnyt päiviä, jolloin olisin saattanut kulkea kaikki taskut täynnä tulitikkuja olematta sen rikkaampi kuin miltä näytin. Heitäpä tulitikku maahan, sanoin, pyydä minua nostamaan se ylös, ja saatpa nähdä otanko!

Se ei antanut häiritä itseään, oli koholla päin ja tuijotti suoraan eteensä kuin ennenkin.

Tuo ärsytti minua suuressa määrin, minusta tuntui kuin se ei olisi ollut kuullakseen. Mitä minun oli tekeminen? Kävelin edestakaisin tiellä, kiroilin ja kohautin raivostuneena olkapäitäni. Vapisevin äänin käännyin jälleen sen puoleen koettaen voittaa sen todisteluilla: Oliko tuo kenties joku merkitsevämpi tulitikku? Oliko se merkitty maailmankartalle, jos saan luvan kysyä?

Tahtoiko se uskotella minulle, että tuo oli tavallista kunnioitettavampi tulitikku, jonka kanssa oli sula ilo tehdä tuttavuutta?… Huusin kovemmin ja kovemmin huitoen käsilläni.

Viimein Jens katsoi ylös; se näki, että oli tosi kysymyksessä. Tahdoin ottaa tilaisuudesta vaarin, tartuin ohjiin ja nousin kärryille. No niin, viimeinkin saatiin jatkaa matkaa. Nyt kysyttäisiin niin muodoin vain ensimäistä askelta, sitte kävisi kaikki kuin voideltu. Sen olisi siis nostettava vain yksi jalka, niin tulisivat toiset perästä. Luonnollisesti mikä jalka sitä itseään halutti, sillä oli valintavapaus. No?

Mutta Jens ei vaan lähtenyt. Se painoi päänsä alas ja alkoi uudelleen tuijottaa. Silloin heitin minä kaiken toivon ja lysähdin kokoon. Nyt oli minusta aivan yhdentekevää kuinka tämä päättyisi; en käy enää takuuseen mistään. Vedin peiton ylitseni alkaen varustautua yöksi. En välittänyt Jensistä vähääkään. Kuka tiesi kuinka kauan se aikoi seistä siinä. Kuka saattoi vannoa, ajatteliko se ylipäätään koko matkaa? Ei hittokaan tiennyt, liikahtaisiko se siitä ennenkuin aikaiseen huomenaamulla! Joka tapauksessa, sanoin itselleni, olen tehnyt mitä olen voinut; syy ei enää ole minun, minä pesen käteni.

Silloin näen mäen alla kyytihevosen, joka tulee meitä kohti; itse Jensin korvat nousevat ja se hirnahtaa — se oli kyytimieheni, joka oli kotimatkalla. Hän seisautti hämmästyneenä hevosensa, tarkaten meitä, minä hyppäsin sitten kärryistä ja kerroin hänelle mitä minulle oli tapahtunut. Poika käänsi heti hevosensa ja tarjoutui ajamaan edellä. Jens oli äksy, sanoi hän, sitä oli niin sanoaksemme ajettava toisen hevosen kanssa.

Nousin jälleen kärryille. Tämä keksintö ohjaajasta, eturatsastajasta, oli sovelias miehelle, jolla oli hyvä asema, ja miellytti minua suuresti; se oli itse asiassa samaa kuin ajaa kahdella hevosella. Minä huoahdin ja soin Jensille anteeksi sen aikaisemman kiusanteon, tulin mitä parhaimmalle tuulelle ja rupesin hyräilemään laulua.

Ja puut ja kivet ja talot ne tanssivat silmieni ohi sitä mukaa kuin etenimme. Kahdella hevosella ajoin minä kievariin.

SORMUS.

Näin kerran eräässä seurassa rakastuneen nuoren naisen. Hänen silmänsä loistivat silloin kaksin verroin sinisinä ja säihkyvinä, eikä hän osannut ollenkaan peittää tunteitaan. Ketä hän rakasti? Nuorta herraa ikkunan luona, perheen poikaa, univormupukuista miestä, jolla oli ääni kuin leijonalla. Ja voi, miten hänen silmänsä rakastivat sitä nuorta miestä ja miten rauhattomana hän istui tuolillaan!

Kun me kuljimme kotiin yöllä, sanoin minä, koska tunsin hänet niin hyvin:

— Kuinka ilma on kirkas ja ihana! Onko sinulla ollut hauska tänä yönä?

Ja vastatakseni hänen salaiseen toivomukseensa vedin minä kihlasormuksen sormestani jatkaen:

— Katsos, sinun sormuksesi on käynyt liian ahtaaksi, se painaa. Mitähän jos antaisit sen suurentaa?

Hän ojensi kätensä kuiskaten:

— Anna se minulle, niin se kyllä suurenee.

Ja minä annoin hänelle sormuksen.

* * * * *

Kuukautta myöhemmin tapasin hänet jälleen. Aioin kysyä sormusta, mutta jätin sen tekemättä. Ei ole kiirettä vielä, ajattelin, miettiköön vielä hiukan; kuukausi on kovin lyhyt. Silloin katsoo hän katuun sanoen:

— Ai, sehän on totta — sormus. Sen kävi onnettomasti, olen pistänyt sen jonnekin, olen kadottanut sen.

Ja tämän sanottuaan jää hän odottamaan vastaustani.

— Oletko siitä vihainen? kysyy hän rauhattomasti.

— En, vastasin.

Ja voi, miten keventyneenä hän meni pois, kun en minä ollut siitä vihainen!

* * * * *

Niin kului kokonainen vuosi. Olin jälleen vanhoilla paikoilla ja kuljin eräänä iltana tuttua, tuttua tietä.

Silloin tulee hän minua vastaan ja hänen silmänsä olivat kolmin verroin siniset ja loistavat; mutta hänen suunsa oli muuttunut liian suureksi ja värittömäksi.

Hän huudahti:

— Tässä on sinun sormuksesi, kihlasormuksesi. Olen löytänyt sen jälleen, rakkaani, ja antanut sen suurentaa. Nyt se ei enää sinua ahdista.

Minä katsoin hyljättyä naista ja hänen suurta, väritöntä suutaan. Ja katsoin myöskin sormusta.

— Voi toki, sanoin kumartaen hyvin syvään, — siitä sormuksesta ei näy lähtevän meille onnea. Nyt se on liian väljä.

KADULLA.

Päiväkirjanlehti.

Olen kulkenut edestakaisin huoneessani yhä vaan ajatellen tuota sanomalehtipoikajuttua. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, en ole kohdellut häntä huonosti ja hänkin tyytyi asian menoon. Ja nyt olen kuluttanut kaksi tuntia hakeakseni hänet käsiini ja korvatakseni kaiken.

Kuljeksin pitkin Karl Johanin katua. Oli sekä kylmä että pimeä, mutta etenkin pimeä, ja kello saattoi olla seitsemän. Kävelin katse maahan luotuna.

Niinpä seisoo Gentherin sokerileipomon nurkassa eräs sanomalehtipoika huutaen "Viikinkiä".

Hän virkkaa ainoastaan:

— Ostakaa "Viikinki".

En huomannut sitä heti; vasta tultuani parin askeleen päähän kaikuivat hänen sanansa korvissani. Käännyin katsomaan häntä ajatellen: saattaisit kernaasti antaa hänelle kymmenäyrisen, et tule siitä köyhemmäksi. Ja tutkin nimenomaan taskuni antaakseni lantin. Pyydän huomauttaa, että ensi ajatukseni oli todella antaa pojalle kymmenen äyriä. Vaan pitäessäni vielä kättä taskussa pisti nokkaviisaus päänsä esiin, ja sanoen itselleni, ettei koskaan hyödyltä auttaa ihmistä kymmenäyrisellä, ettei edes kymmenkruununen sanottavasti auttaisi, vaan pahentaisi asiaa, tuottaisi vain turmelusta ja niin edespäin, menin tieheni jättäen pojan seisomaan.

Kuljin aina Yliopistolle asti ja käännyin takaisin samaa tietä. Cammermeyerin ikkunoiden kohdalla seisahdun katsomaan kirjoja ja siinä seistessä kuulen jälleen sanomalehtipojan äänen. Hän oli aivan takanani. Hän riitelee parin juopuneen lippalakkisen merimiehen kanssa yhdestä "Viikingin" numerosta, jonka he olivat vahingossa repineet. Merimiehet eivät tahtoneet maksaa revittyä numeroa ja poika pisti itkuksi.

Silloin minä lähden heidän luokseen ja saan kuulla asian laidan; sanon sitte ankarasti merimiehille, että heidän velvollisuutensa luonnollisesti oli maksaa numero. Vaan se ei auttanut, he nauroivat minulle sanoen:

— Kuulehan tuota!

Tämä suututti minua suuresti ja purin hammasta kiukusta. Olin joskus maailmassa saanut lahjaksi suuren pyöreän rintaneulan, joka näyttää kelpaavan vähän kuhunkin; se on niin suuri, että sitä melkein voisi luulla poliisilaataksi tai joksikin salaiseksi merkiksi, ja tätä neulaa kannan aina vasemmassa rinnustassani takin alla. Kun nyt nämä molemmat juopuneet merimiehet laskevat leikkiä rikkirevitystä "Viikingin" numerosta kieltäytyen maksamasta sitä, pistää äkkiä päähäni olla uskalias; käännyn velikultiin, avaan takkini ja osoitan äänettömänä ihmeellistä neulaani. Katsomme hetken toisiamme; sitten sanon kylmästi ja päättävästi:

— Maksakaa tai seuratkaa minua.

Se auttoi. "Viikinki" maksettiin ja kaikki neljä lehdestä riitelijää läksimme tiehemme. Poika kuivasi silmänsä ja jatkoi kulkuaan katua ylös; minä lähdin Karl Johania alaspäin. Matruusit heiluivat Tivolille päin.

Postikonttorin luona käännyn jälleen ja alan kulkea katua ylös. Ajatukseni työskentelevät yhä sanomalehtipojassa. Mietin: olet auttanut pientä poikaa saamaan rahansa, hän on tietysti kiitollinen sinulle siitä, eikä enää tahdo kiusata sinua ostamaan, jos vielä tapaisit hänet; hänellä on säädyllisyysaistia, kenties hän on saanut hyvän kasvatuksen.

Grandin luona näen hänet jälleen. Hän seisoo aivan lyhdyn luona, niin että erotan hänet aivan selvään ja vakuutan itselleni lähestyessäni häntä, että huomattuaan minut hän visusti vaikenee siksi kunnes olin kulkenut ohi. Kuljen niin läheltä lyhtyä kuin suihkin suodakseni hänelle mahdollisuuden tuntea minut.

Olin erehtynyt. Hän ei tehnyt mitään eroa minun ja kenen muun välillä hyvänsä; pisti lehtipakan eteeni pyytäen ostamaan "Viikinkiä".

Kuljin hänen ohitseen vaiti ja loukkaantuneena. Olin surkeasti pettynyt hänen suhteensa; hän oli tietystikin tavallinen kristianialaisnulikka, oikein aika vekara, joka jo poltti tupakkaa ja hukkasi arvostelukirjansa, kun siinä oli liian huonoja numeroita. Hän oli sanalla sanoen oikea pieni lurjus, se oli selvää. Olin aika lailla loukkaantunut kulkiessani eteen päin ja tunsin kohdelleeni häntä ansion mukaan, kun en ollut antanut hänelle niitä kymmentä äyriä.

Se vain vielä puuttuisi, että hän tyrkyttäisi minulle lehteään kolmannen kerran! Hän pystyisi sen kyllä tekemään, sillä olin joutunut tekemisiin hävyttömän nulikan kanssa. Se siis vain vielä puuttuisi!

Yliopiston kohdalla käännyin jälleen takaisin. Aloin laskea, missä nyt mahtaisin kohdata pojan. Tahdoin asettaa niin, että kohtaisin hänet voimakkaasti valaistulla kohdalla katua, suodakseni hänelle tilaisuuden vielä kerran tuntea minut. Hän ei kenties ollut erottanut minua aivan selvästi Grandin ulkopuolella, enhän voinut tietää sitä niin varmasti. Astuin niin kauan tuumiskellen tätä asiaa, että häpeä sanoakseni aivan hermostun ja kiihotan itseäni mitä tyhmimmillä kuvitteluilla. Otaksukaamme nyt — ajattelin — että poika aivan yksinkertaisesti on lähtenyt kotiinsa. Siinä seisoin sitte pää turhanpäiten täynnä arveluita. Herraties, ellei hän kenties ollut kääntynyt ja kulki nyt edelläni kadun toiseen päähän sen sijaan että tulisi minua vastaan.

Ja voitteko ajatella, minä vanha mies aivan pistin juoksuksi ainoastaan suodakseni sanomalehtipoikaparalle tilaisuuden tarjota, jos hän uskalsi, vielä kerran "Viikinkiä".

Mutta Blomqvistin kohdalla tapaan hänet aivan rauhallisesti seisomasta rautaristikolla ikkunan edessä, kylmästä tutisten, hartiat koholla ja kädet housuntaskuissa. Silloin tällöin huutaa hän ohikulkeville "Viikinkiä". Hän ei ota käsiään taskuista eikä myöskään tarjoa lehtiä.

Sitte tulen minä. Astun niin läheltä häntä kuin mahdollista, ei ole syltäkään välillämme ja hän näkee minut aivan selvään lyhtyjen valossa. Ja samassa ojentautuu hän suoraksi, tuijottaa minua kasvoihin, työntää lehtipakan ilmaan ja sanoo ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:

— Ostakaa "Viikinki".

Pysähdyin. Olin niin jännitettynä odottanut kokeen tulosta, että sydämeni tykki voimakkaasti hänen sanoessaan nämä sanat.

Nyt annoin vallan mitä hupaisimmalle päähänpistolle. Poika oli yhä kylmäverisesti tehnyt pilaa minusta tarjoten kolme kertaa peräkkäin "Viikinkiä", olin ällistynyt ja äkäinen ja toruin häntä kovimmilla sanoilla mitä löytää voin, ettei hän antanut ihmisten kulkea rauhassa. Hän ei vastannut mitään, vaan tuijotti minuun kuin ennenkin; se näytti suorastaan paatumukselta. Silloin minä sain päähänpiston: otin kukkarosta puolikruunusen, pidin sitä aivan hänen nenänsä edessä ja annoin sen pudota saman rautaristikon tankojen väliin, jolla hän seisoi. Olin tuskin tehnyt tämän, kun otin kukkarosta toisen puolikruunusen, näytin sitäkin hänelle ja annoin sen mennä samaa tietä.

— Ole hyvä ja ota ne nyt tuolta, sinä pikkupiru, sanoin vahingoniloisena, — ja anna minun kulkea rauhassa.

Ristikko oli jäätynyt ja minä näin tyydytyksellä kuinka pienen kiusanhenkeni täytyi kiskoa ja repiä tankoja päästäkseen perille. Hänen sormensa tarttuivat silloin tällöin kiinni kylmään rautaan. Näin myös että hän sai haavan toiseen ranteeseensa; mutta hän yritti yhtä kiivaasti päästä käsiksi puolikruunusiin. Hän ei heitä kesken, paljastaa toisen käsivartensa ja tunkee kätensä tangon ja seinän väliin. Hänen käsivartensa oli luiseva ja laiha.

Vihdoin saa hän pohjalta käsiinsä toisen puolikruunusen.

— Nyt minulla on toinen, sanoo hän onnellisena.

Vetäessään kättään pois rikkoutuu iho hänen rystysistään muuriin. Hän katsoo kysyvästi, onko todella täysi tarkoitukseni, että hän saa omakseen tämän rahan, kaiken tämän rahan, ja kun en sano mitään, pitää hän sen ja ryhtyy ottamaan toistakin puolikruunusta. Hän työntää uudelleen kätensä koloon alkaen jännittää sormiaan pientä aarretta kohti. Hänen uutteruutensa on suuremmoinen, hän tunnustelee sinne tänne pitkin rakoa, pistää avuttomuudessaan vielä kielenkin ulos suusta niin kuin siitä olisi apua.

— Olisipa minulla vain lastu, niin saattaisin sillä raapia sen luokseni, sanoo hän. Ja nostaen samalla hiukan päätään katsoo hän minuun.

Odottiko hän minulta apua? Tarkoittiko tuo pieni pöyhkeä nulikka, että minä toisin hänelle lastun sitä varten?

— Minä tuon sinulle lastun, sanon. — Vaan en auttaakseni sinua sillä, että tietäisit. Tuon liian pienen, ettet voi tehdä sillä mitään. Odota hiukan, lähden heti.

— Ei maksa vaivaa, vastaa hän samassa.

Hän pistää käden taskuunsa ja ottaa esille ruostuneen linkkuveitsen, jolla hän alkaa näperrellä. Hän pitää sitä kahden sormen välissä ojentaen sen puolikruunua kohden. Hitaasti ja varoen työntää hän rahaa yhä lähemmäksi seinää, koloa kohden.

Hän tulisi kyllä saamaan sen käsiinsä sillä tavalla; tuo pikku riiviö ei heittäisi vähemmälle. Näin vastenmielisyydellä, että hänelle todella onnistuisi saada se ulottuviin ja kuulin hänen sanovan:

— Nyt ei enää ole pitkältä.

Katsoin ympärilleni. Suuri joukko ihmisiä katsoi poikaa ja minua. Ja käännyin äkkiä kannoillani ja lähdin tieheni.

Mutta tuntia myöhemmin kuljin jälleen Karl Johanilla etsien samaa poikasta. Häntä ei näkynyt missään. Astuin tanskalainen kaksikruununen kädessäni etsien häntä kauan aikaa; olisin tahtonut sopia hänen kanssaan ja antaa hänelle pienen roposen kinnaspariksi. No — ehkä hän olisikin ostanut rahoilla tupakkaa tai jos hän oli oikeaa maata, olisi hän kenties juonut ne suuhunsa; oli oikeastaan väärin antaa hänelle mitään. Näissä ajatuksissa lähdin kotiin.

Tämä tapahtui eilen illalla.

Mutta tänään olen, kuten sanottu, taas ajatellut sanomalehtipoikaa. Muistelen hänen laihaa käsivarttaan, ja niitä paria veripisaraa hänen rystysillään. Ja näen edessäni koko hänen pienen vekaravartalonsa, kun hän makasi vatsallaan rautaristikolla kieli ulkona suusta ja ojentaen sormet pitkiksi saadakseen käsiinsä nuo kaksi hopearahaa.

HIEMAN PARIISIA.

Kauneus ja voima ympäröivät minua, ohitseni vierii loistava ja kuumeinen elämä. Tämä kansa on soihdunkantaja-kansaa, pienimmänkin tilaisuuden sattuessa joutuu se tunnelman valtaan, sytyttää raketteja, sinkoaa ympärilleen säkeniä.

Kaikki on täällä yhtyneenä, paheet, turmelus, kauneus, voima. Keskellä mahtavan arkitehtuurin ja taiteen poljentoa kaikuu samalla mitä korviavihlovin laulu ja alkuperäisin soitanto. Minkälaisia posetiivejä ja katulaulajia Pariisissa onkaan! Eikä koko Ranskan historiassa ole ainoatakaan suurta säveltäjää. Ihmiset viheltelevät usein kadulla jotain marssia, vaan eivät astu samassa tahdissa. Kun kansalliskaarti, tai Versaillesin-joukot kulkevat kaupungilla, on tahti aivan surkuteltava. Marseljeesiahan kuulee ulkomailla soitettavan paremmin kuin Pariisissa.

Mutta tämä kansa hyräilee, laulaa ja soittaa mielellään. Elämä ja ilo huumaa heidät ja kohottaa heidät pilviin. Huudetaan ääneen toisilleen kaduilla, huudetaan hevosille, läimäytellään räiskyviä iskuja pitkällä piiskalla. Ja heidän etevämmyytensä ja heidän vierasmaalaisten halveksumisensa rinnalla esiintyy heidän lapsellinen uteliaisuutensa. Jos he näkevät kadulla kiinalaisen tai vaikkapa arabialaisenkin, kääntyvät he katsomaan taakseen. San Franciskossa ei käännytä katsomaan edes rengasnenäistä alkuasukasta.

* * * * *

He elävät elämäänsä iloiten tanssijain lailla, maailman nuorimpana ja rahattomimpana kansana. Ja vain harvoin, ylen harvoin näkee heidän rikkovan muotoja. Heillä on veressään vanhaa kulttuuria, he välttävät mielellään olemasta raakoja, he säilyttävät tasapainon. Kuten kaikki ylimykset ovat he vanhoillisia, vielä tänäkin päivänä sulkevat he postiosoituksensa suulakalla ja käyttävät tulitikkuja, joiden pelottavan rikinhajun voittavat ainoastaan amerikalaiset tulitikut. Heillä on suuri menneisyys, he elävät siitä; univormupukuinen kenraali tulee yhä pysymään heidän jumalanaan ja he huokaavat muistellessaan yksinvallan loistoa. Ministeristön lähetit käyttävät tänäkin päivänä kaksikolkkaista hattua. Herra — herra!

Hotellin ulkopuolella istuu eräänä iltana kokki ja kokkipoika astioita pesten. He istuvat jutellen päätetyn päivätyön jälkeen. Sitten nousee kyökkipoika sanoen:

— Hyvää yötä, herra.

Ja kokki vastaa:

— Hyvää yötä, herra.

Kohteliaisuuksia ei unohdeta…

Eräänä päivänä tuli kirje. Se oli vastaus pyyntöön saapua rakkauskohtaukseen. Eräs nuori nainen oli äsken jäänyt leskeksi, hänellä oli surua ja hän käytti mustareunuksista paperia. Mutta hän lupasi kuitenkin tulla rakkauskohtaukseen.

Tiedän, että se on totta. Näin itse hänen mustareunuksisen kirjeensä.

* * * * *

Eräs henkilö kertoo:

Kello viiden aikaan aamulla.

Olen jo jalkeilla, sillä en ole nukkunut koko yönä. Olen köyhä ja hyljätty; minua ei vaivaa muu kuin että eräs kirje, jonka sain, on tehnyt minusta hyljätyn.

Lähden huoneestani, alas kadulle ja horjun ajuriravintolaan. Tilaan kahvia ja konjakkia. Siellä istuu jo ajureita nauttien ensimäistä pikku aamiaistaan, viisi ajuria, jotka puhelevat ääneen ja syövät.

Kuljen pieni valokuva kädessä, katson sitä ja luen yhä uudelleen ne pari kolme sanaa, jotka on kirjoitettu takasivulle. Minua on pyydetty polttamaan valokuva, vaan en polttanut sitä viime yönä. Ojennan sen vieressäni istuvalle ajurille, hän katsoo sitä, hymyilee ja sanoo, että minulla on hyvä maku.

— Te erehdytte varmaankin, sanon, — tämä on minun morsiameni.

Silloin hän kehuu yhä enemmän hyvää makuani. Hän lähettää kuvan tovereilleen uudistaen, että tämä on minun morsiameni. Kaikki ihailevat sitä, iloitsevat, puhuvat ääneen ja hymyilevät.

— Oikeastaan hän ei enää ole morsiameni, tunnustan. — Sillä sain eilen hänen viimeisen kirjeensä. Minulla on kirje tässä, hän kirjoittaa näin.

Näytän heille kirjeenkin ja sanon, missä kohden on kirjoitettuna, ettei hän enää tahdo. Eivätkä ajurit osaa lukea kieltäni, mutta näyttäessäni missä se seisoo, nyökkäävät he päätään käyden vakaviksi minun puolestani.

Juomme yhdessä.

Kello tulee yli viiden.

Sisään astuu nauraen joukko herroja ja naisia. He palaavat kenties tansseista näin aamupuolella, he ovat tanssipukuisia, valvomisesta väsyneitä ja kalpeita, mutta hilpeyttä täynnänsä. Hekin ovat keksineet pistäytyä tähän ajuriravintolaan, hekin tilaavat kahvia ja konjakkia. Ja ajurit ojentavat valokuvan tuolle vieraalle seurueellekin selittäen, kuinka on laitani. He katsovat minuun kaikki myötätuntoisesti, eräs pitkä nuori tyttö näyttää haaveelliselta.

Juon lisää kahvia konjakin tähden ja ajuritkin juovat kanssani yhä uudelleen. Vieras seurue yhtyy meihin nostaen hekin lasinsa.

Äkkiä tulee se pitkä nuori tyttö minua kohden, irroittaa vyöstään kaksi ruusua ja ojentaa ne minulle. Toiset istuvat ja katsovat. Minä nousen ja kiitän häntä hämmästyneenä. Hän kietoo käsivartensa kaulaani, — suutelee minua suulle ja lähtee takaisin paikalleen.

Kaikki mumisevat hyväksymistä.

Ruusut olivat pyörineet myöskin koko yön ja olivat alkaneet lakastua; mutta ne olivat vieläkin suuret ja tummanpunaiset. Tahdon kiinnittää ne rintaani ja haen nuppineulaa. Eräs ojentaa minulle heti sellaisen. Kaikki tahtovat auttaa ja palvella minua. Tunnelma on riistänyt mukaansa nuo ihmiset, eräs ajuri kysyy missä asun ja tarjoutuu ajamaan minut kotiin ilmaiseksi. Kun minä puolestani maksan koko kestityksen, panevat he vastaan, huitovat käsillään, ovat aivan ihmetyksen valtaamia, saattavat minut ovelle, hyvästelevät ja huutavat jälkeeni sydämellisiä sanoja niinkauan kuin ollaan näkyvissä: — Terveeksi, herra! Kiitoksia, herra!

* * * * *

Eräs mies seisoo bulevardi St. Michelin ja Vangirardin kadun kulmassa. Hän ontuu. Hän myy lyijykyniä. Tämä mies ei kiusaa ketään ostamaan, hän ei sano sanaakaan, vaikka mielellään tekisi kauppoja. Niinpä ostan häneltä eräänä aamuna lyijy-kynän eikä hän silloinkaan sano sanaakaan yli tavallisen määrän: — Kiitoksia herra.

Seuraavana aamuna ostin taas lyijykynän; — Kiitoksia herra.

Nyt ostin häneltä lyijykynän joka päivä kolmen viikon kuluessa. Mies tottui minuun niin, että hän jo tarjosi kynää kun näki minun tulevan, niin, jopa hän vaivautui hakemaan minulle parhaan lyijykynän minkä löysi. Mutta hän ei virkkanut minulle muuta kuin: — Kiitoksia, herra.

Viimeinkin hän eräänä päivänä sanoo:

— Olen iloinen, herra, että olette löytäneet kynän, jota voitte käyttää.

Olin silloin ostanut häneltä kaksikymmentä lyijykynää.

* * * * *

Istun eräänä iltana suuressa ravintolassa katsellen kuvitettuja sanomalehtiä. Äkkiä avautuu ovi ja huoneeseen astuu nainen. Hän seisoo silmänräpäyksen paikallaan katsoen ympärilleen. Hän oli erittäin, erittäin kaunis, mutta hänellä oli katunaisen punaiseksi värjätty tukka ja käytös kopea.

Hän kääntyi minun puoleeni sanoen:

— Olkaa niin ystävällinen ja menkää maksamaan vaununi.

En suinkaan istunut lähinnä, mutta hän kääntyi juuri minun puoleeni. Purin huultani, tartuin kukkaroon, kutsuin tarjoilijaa ja sanoin hänelle:

— Menkää maksamaan tuon naisen vaunu.

Heitin hänelle kahdenkymmenenmarkan setelin.

Nainen tarkasteli minua uteliaasti ja hämmästyneen näköisenä.

Istuuduin jälleen muitta mutkitta katsomaan kuvitettuja lehtiä ja olin mielissäni, että olin saanut antaa naiselle pienen letkauksen. Hän istui toiseen pöytään. Tarjoilija palaa takaisin, antaa hänelle ylijääneet rahat, saa itse frangin vaivasta, kumartaa ja lähtee. Loput rahoista jäävät hänen eteensä pöydälle.

Sisään astuu herra, jonka hän tuntee ja hän viittaa hänet luokseen. He puhuvat keskenään hiljaa, nainen kertoo hänelle epäkohteliaisuudestani, kun en ollut mennyt itse, osoittaa rahoja pöydällä, puistaa kiivaasti päätään, kohauttaa olkapäitään. Herra lähettää tarjoilijan tuomaan rahani takaisin, ja minä vastaanotan ne varta vasten harkitulla tyyneydellä pistäen ne liivintaskuun.

Silloin tulee nainen taas luokseni. Itsepäisyyteni kiusaa häntä, hän tahtoo sanoa viimeisen sanan.

— Oletteko saaneet rahanne? kysyy hän.

— Kyllä, kiitos, vastaan ihmetellen.

— Minä lainasin näet luisdoorin tältä herralta, sanoo hän vierustoverilleni. Ja hän selittää taasen, kuinka minä olin käyttäytynyt ja lähettänyt tarjoilijan. Hän kääntyy yhä useamman puoleen, on silminnähtävää, että olen häntä syvästi loukannut ja hän hakee myötätuntoa pöydästä toisensa jälkeen. Kaikkialla aletaan puhua siitä, kuulen sanan "ulkomaalainen", kaikki pitävät naisen puolta.

Kaiken tämän aikana sain vain pitää suuni kiinni. Jos rupeaisin pitämään puoliani niillä parillakymmenellä ranskan sanalla, jotka osasin, joutuisin heti naurettavaksi ja kukaties ulosajetuksikin. Kuuntelin vaiti asiain menoa.

— Heittäkää hänet ulos! huudetaan salista.

— Heittäkää ulos!, kuului vastaus.

Viittasin luokseni tarjoilijan ja maksoin. Kun se oli tehty, istuin taas hiljaa.

Puhelu kävi myrskyisäksi ympärilläni.

Nyt avautui ovi jälleen ja eräs mies, jonka tunsin, astui sisään. Se oli T:ri Goldmann, Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja. Hän istuu minun pöytääni tahtoen tietää mistä on kysymys. Selitettyäni hänelle muutamin sanoin aseman, sanoo hän että nainen on tunnettu neiti G. Ja hän lähtee neiti G:n luo, sanoen hänelle hattu kourassa jonkun sanan.

Tämän jälkeen myrsky laimenee. Tohtori ja minä saamme kumpikin lasimme, ympärillä istujat alkavat katsoa minuun oikein hyväntahtoisesti. Eräs herra kysyy tohtorilta:

— Minkämaalainen on ystävänne.

Ja tohtori vastaa:

— Venäläinen.

— Venäläinen — venäläinen, kuiskitaan nyt koko salissa. Olin pelastettu. Ennenkuin lähdin ravintolasta, sain neiti G:ltä orvokkikimpun.

Pari viikkoa myöhemmin tunnettiin minut samana venäläisenä eräällä ampumamajalla. Ja vaikka ammuin kurjasti, kuului kova suosion mutina, kun jonkun kerran sain sattumaan.

* * * * *

Ou est la femme? Missä nainen?

Kaikkialla. Tämän kansan historiassa, joka miehen sydämessä, heidän kirjallisuudessaan. Voi, tuo ikävä ja puolivanha kirjallisuus, jossa meidän päivinämme sellainenkin alkuperäisyyttä vailla oleva kyky ja köyhä luonne kuin Marcel Prevost merkitsee jotain. Takaperin menee. Kerran ratkaisevalla hetkellä oli tämän kansan sotajoukon johtaja nainen. Joukot olivat hänelle kuuliaiset ja hän voitti. Vieläkin johtaa nainen tätä kansaa, hän istuu korkealla ratsun selässä ja hallitsee kaikkia. Ja hevonen karkaa pystyyn ja peräytyy, ja kansa seuraa peräytyen, yhä vain peräytyen. Turhaan määrätään palkinto lapsensynnytyksistä, turhaan työskentelee toinenkin senaattori Berenger tapojen turmelusta vastaan; voittajiksi jäävät absintti ja suruton turmelus. Siellä käännetään entiset käsitykset täydellisesti ylösalaisin, missään ei enää ole mitään määrää, ei mikään, mikään enää ole häpeällistä. Jo vallankumouksen aikana käännettiin käsitykset julkisesti. Laki kielsi tappamasta raskaita naisia ja köyhät ja hienot naiset astuivat silloin kilpaa vankeuteen ja vankilakäytäviin antaakseen kenen hyvänsä maata itsensä.

Lukemattomissa anniskeluissa on tarjoilijattarina nuoria tyttöjä. Näiden tyttöjen päätehtävä on kuitenkin pysyä kadulla ja vetää mukanaan herroja kaikenlaiseen. Sunnuntaina tulee nuoren tytön äiti tervehtimään tytärtään; hän on ylpeä lapsestaan, joka ansaitsee niin hyvin ja kävelee hänen kanssaan kaduilla. Ja tytön veli, joka on sotilas, käyttää vapaa-aikansa käydäkseen sisarensa luona. Hän tapaa tämän sotaherran seurassa, joka on hänen oma luutnanttinsa tai kapteeninsa, ja nuori sotilas tervehtii erittäin imarreltuna esimiestään ja ajattelee: kuinka hieno portto sisarestani on tullut; hänellä on silkkivaatteet ja kiiltonahkakengät, hän on oman luutnanttini seurassa!

Kolmen vuoden aikana olen nähnyt tällaista aivan läheltä.

"Latinalaisessa kaupunginosassa" näkee usein nuoria tyttöjä, ylioppilaiden rakastettuja, astuvan ravintoloihin sylilapset käsivarrellaan. Eikä kukaan, kukaan pahene siitä, päinvastoin, kaikki antavat heille kunnioittaen tietä. Se on kenties kaunis tapa ja todistaa ylevää ajatustapaa; no niin! Mutta entiset käsitykset ovat pannut ylösalaisin.

Ihanana kesäiltana sattui silmiini pariskunta, joka tuli ulos ravintolasta. Herra oli upseeri, hän horjui ja oli iloisella tuulella; hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, sapeli riippui oikealla sivulla. Sepä ranskalainen upseeri! Hänen tyttönsä, joka on istunut hänen kanssaan ravintolassa, on piloillaan irroittanut napit irti hänen univormustaan ja sitonut sapelin hänen oikealle sivulleen. Siinä asussa astuu hän nyt laulaen ja hoiperrellen alas katua. Eikä kukaan ota sitä pahakseen.

Ranskalaisen armeijan univormusta ei pitänyt puuttua nappiakaan — eikö ollutkin puhe semmoinen kerran?

Ou est la femme? Kaikkialla. Väliin täytyy tämän kansan, edes saadakseen ruokarauhaa, kesken naishommiaan asettaa jonkunlaisia ohjesääntöjä: useissa suurissa ruokaloissa, niinkutsutuissa Bouillonneissa, täytyy tarjoilijattarien saadakseen paikan hankkia takuu siitä, että he ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Siinä ijässä otaksutaan heidän — mikä muuten on erehdys — pysyvän etäämpänä vieraista ja vieraiden heistä.

* * * * *

Kokotin, neiti F:n illallisilla.

Kokotin äiti on kotoisin Normandiasta ja on tehnyt pitkän Pariisinmatkan käydäkseen tervehtimässä tytärtään. Tämä tahtoo mielellään osoittaa äitiään kohtaan kaikkea mahdollista huomaavaisuutta ja samalla kerskua hienoilla tuttavuuksillaan; hän kutsui hänet illallisille.

Siellä oli kymmenkunta vierasta, joukossa eräs herra R., joka oli neidin rakastaja ja jonka puhuttiin olevan rikkaan.

Neiti kuiskaa aterian aikana oikealla puolella olevalle pöytätoverilleen:

— Pitäkääpäs äitiäni hiukan lämpimänä.

Mutta neljäkymmenvuotias vaimo on itsestään kotiutunut, ja hän supattelee vierustoverinsa, tytön rakastajan kanssa. Sangen pian alkaa hyvä ruoka ja juoma kiehua hänessä ja hän lausuu ääneen, että hänestä on ihanan hauskaa Pariisissa. Hänellä on leveä suu ja pysty nenä, oikeat tytönkasvot. Hän käy yhä iloisemmaksi, hän miellyttää herra R:ää kovasti, hän läimäyttää tätä reiteen, nojautuu häntä vasten ja huutaa tyttärelleen, joka istuu pöydän päässä:

— Älä vain kuvittelekaan voivasi opettaa minua.

Tähän vastaa herra R. suopeasti ja kohteliaasti:

— Niin, todellakin. Te voitte vielä lyödä laudalta monen nuoren naisen.

Nyt tulee tytär mustasukkaiseksi. Saattoi huomata, kuinka hän väkisin tahtoo vetää herra R:ää äitinsä käsistä; kun tämä ei onnistu, herran päinvastoin vastatessa vanhuksen mielistelyyn, tulee neiti raivoihinsa ja huutaa, kalpeana:

— Ettet häpeä, äiti.

Vaan äiti ei hävennyt, sitä hän juuri ei tehnyt. Voimakas talonpoikaisvaimo tulee maalta, kaukaa Normandiasta, nuortuu ja käy äkkiä hillittömäksi. Hän huutaa ääneen nauraen tyttärelleen:

— Voitko ajatella, Emilienne, hän tarjoo minulle luisdoorin. Luisdoori on suuri raha. Kuinka ystäväsi mahtaakaan olla rikas.

Tytär ei osaa hillitä itseään. Hän on kalmankalpea mustasukkaisuudesta ja vastaa:

— Niin, menkää tiehenne kumpainenkin. Ulos!

Sitte hän nousee ja keskeyttää aterian.

Herra R. koettaa nyt hyvittää häntä jälleen, he puhuvat hillityllä äänellä nurkassa. Ja neiti rauhoittui ja näyttää antavan anteeksi kohtauksen.

Vaan hetkistä myöhemmin ovat herra R. ja talonpoikaisvaimo taas löytäneet toisensa. He eivät odottaneet muiden lähtöä, vaan poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.

Ja sen perästä sai emäntä äkkiä päänsäryn, joka pakotti hänet heti pukemaan päälleen ja ajamaan kaupungille — lääkäriin…

Paheita, turmelusta, kauneutta, voimaa.

RAKKAUDEN ORJIA.

I.

Oma kirjoittamani. Kirjoittamani tänään sydäntäni keventääkseni. Olen kadottanut paikkani kahvilassa ja iloiset päiväni. Olen kadottanut kaikki. Ja kahvilan nimi oli "Kahvila Maximilian".

Eräs nuori harmaapukuinen herra tuli ilta illalta kahden toverinsa kanssa kahvilaan ja istuutui yhteen minun pöydistäni. Tuli niin paljon herroja ja kaikilla oli minulle ystävällinen sana sanottavana — tällä ei yhtäkään. Hän oli pitkä ja hoikka, hänellä oli pehmeä musta tukka ja siniset silmät, joilla hän aina väliin katsoi minua. Hänen ylähuuleensa oli alkanut versoa pientä viiksienalkua.

No niin, hänellä olikin alussa jotain minua vastaan, tuolla miehellä.

Hän ilmestyi säännöllisesti viikon ajan. Olin tottunut häneen ja kaipasin häntä kun hän ei tullut. Eräänä iltana hän jäi pois. Kuljin ympäri kahvilaa hakien häntä, viimein löysin hänet erään suuren pylvään vierestä toisen sisäänkäytävän luota; hän istui erään sirkusnaisen seurassa. Nainen oli puettu keltaiseen pukuun ja hänen pitkät hansikkaansa ylettyivät yli kyynärpään. Hän oli nuori ja hänellä oli kauniit tummat silmät; omani olivat siniset.

Seisoin silmänräpäyksen paikallani ja kuulin mistä he puhuivat; nainen nuhteli häntä jostain, mies oli häneen kyllästynyt ja käski hänen mennä. Mietin mielessäni: Pyhä Neitsyt, miksei hän tule minun luokseni!

Seuraavana iltana tuli hän kahden toverinsa kanssa ja istuutui jälleen yhteen minun pöydistäni; — minä tarjoilin viidessä pöydässä. En lähtenyt hänen luokseen kuten tapani oli, vaan punastuin enkä ollut häntä huomaavinani. Kun hän viittasi minulle, astuin esiin.

Sanoin:

— Ette olleet eilen täällä.

— Kuinka tuo tarjoilijamme on ihmeen solakka, sanoi hän tovereilleen.

— Olutta?, kysyin.

— Niin, vastasi hän.

Ja minä enemmän juoksin kuin astuin noutamaan noita kolmea seideliä.

II.

Kului pari päivää.

Hän pisti käteeni kortin sanoen:

— Viekää se — — — lle.

Otin kortin ennenkuin hän ehti lopettaakaan ja vein sen keltapukuiselle naiselle. Matkalla luin hänen nimensä. Se oli Wladimierz T…

Tultuani takaisin katsoi hän minuun kysyvästi.

— Kyllä minä vein sen, sanoin.

— Ettekä saaneet vastausta?

— En.

Silloin hän antoi minulle markan ja sanoi hymyillen:

— Onhan se vastaus sekin.

Koko illan istui hän tuijottaen naiseen ja hänen seuralaisiinsa. Kello yksitoista nousi hän paikaltaan lähtien heidän pöytäänsä. Nainen vastaanotti hänet kylmästi, mutta hänen molemmat seuralaisensa sitävastoin ylläpitivät keskustelua hymyillen ja ilkeämielisiä kysymyksiä tehden. Hän viipyi siellä vain jonkun hetken ja kun hän palasi, huomautin minä, että hänen kevätpalttoonsa taskuun oli kaadettu olutta. Hän riisui palttoonsa, teki täyskäännöksen ja katsoi silmänräpäyksen sirkusnaisen pöytään päin. Minä kuivasin palttoon ja hän sanoi minulle hymyillen: — Kiitos, orja.

Kun jälleen autoin takkia hänen päälleen sivelin salaa hänen selkäänsä.

Hän istuutui syviin ajatuksiin vaipuneena. Yksi hänen tovereistaan tilasi enemmän olutta ja minä otin hänen seidelinsä täyttääkseni sen. Aioin myös ottaa T:n seidelin.

— Ei, sanoi hän laskien kätensä minun kädelleni.

Tämä kosketus sai käsivarteni vaipumaan ja hän taisi huomata sen, koskapa heti veti takaisin kätensä.

Illalla rukoilin hänen puolestaan kahdesti polvillani vuoteeni edessä. Ja suutelin ilosta oikeaa kättäni, jota hän oli koskettanut.

III.

Kerran antoi hän minulle kukkia, suuren joukon kukkia. Hän osti ne kukkien myyjättäreltä juuri sisään astuessaan, ne olivat tuoreita ja punaisia, ja vaimon kori tyhjeni melkein kokonaan. Hän antoi niiden olla kauan edessään pöydällä. Ei kumpikaan hänen tovereistaan ollut mukana. Seisoin niin usein kuin aikaa riitti erään pylvään takana katsoen häntä ja ajattelin: Wladimierz T. on hänen nimensä.

Kului noin tunti. Hän katsoi vähän päästä kelloaan.

Kysyin häneltä:

— Odotatteko jotakin?

Hän katsoi minuun hajamielisesti ja sanoi äkkiä:

— En, en odota ketään. Ketäpä minä odottaisin?

— Tarkoitin vain, että kenties odotatte jotakin, sanoin taas.

— Tulkaa tänne, vastasi hän.

— Nämä ovat teille.

Ja hän antoi minulle koko kukkakasan.

Kiitin, vaan en heti saanut ääntä ja kuiskasin ainoastaan. Huumaava ilo lennätti minua, jouduin hengästyneenä tarjoilupöydän luo, josta minun oli tilattava jotain.

— Mitä tarvitsette?, kysyi tarjoilijatar.

— Niin, mitä luulette?, kysyin takaisin.

— Mitäkö luulen, sanoi tarjoilijatar. — Oletteko hullu?

— Arvatkaapas keltä sain nämä kukkaset, kysyin.

Kahvilantarkastaja kulki ohi.

— Miksi ette tuo puujalkaherralle hänen oluttaan?, kuulin hänen sanovan.

— Olen saanut ne Wladimierzilta, sanoin minä ja riensin olutta viemään.

T… ei ollut lähtenyt.

Kiitin häntä uudelleen kun hän nousi lähteäkseen. Hän säpsähti ja sanoi:

— Ostin ne oikeastaan eräälle toiselle. Sama se vaikka hän olikin ostanut ne toiselle. Minä ne sain. Minä eikä se toinen, jolle hän ne oli ostanut. Ja hän antoi minun kiittää itseään niistä.

Hyvää yötä, Wladimierz.

IV.

Seuraavana aamuna satoi.

Otankohan tämän mustan vai vihreän pukuni? tuumin. Vihreän. Sillä se on uudempi, siis otan sen. Olin hyvin iloinen.

Kun tulin pysäkille seisoi siinä nainen, odottaen sateessa raitiovaunua. Hänellä ei ollut sateenvarjoa. Pyysin häntä omani alle, mutta hän sanoi — ei kiitos. Laskin silloin alas omanikin odotellessani. Sittepähän ei naisen tarvitse yksin kastua, ajattelin.

Illalla tuli Wladimierz kahvilaan.

— Kiitoksia eilisistä kukista, sanoin ylpeänä.

— Mistä kukista, kysyi hän. — Pitäkää nyt jo suunne niistä kukista.

— Tahdoin kiittää niistä, sanoin.

Hän kohautti olkapäitään vastaten:

— Enhän minä Teitä rakasta, orja.

Eihän hän minua rakastanut, — niin kyllä. En ollut sitä odottanutkaan, enkä siis pettynyt. Mutta näin hänet joka ilta, hän istuutui juuri minun, eikä kenenkään toisen pöytään, ja minä se hänelle oluen kannoin. Tervetultua taas, Wladimierz.

Seuraavana iltana tuli hän myöhään. Hän kysyi:

— Onko Teillä paljon rahoja, orja?

— Ei, ikävä kyllä vastasin — olen köyhä tyttö.

Silloin katsoi hän minuun ja sanoi hymyillen:

— Te varmaan käsitätte minut väärin. Minä tarvitsisin vähän rahoja huomiseksi.

— Kyllä minulla on jonkun verran, sanoin, — minulla on paljonkin rahoja, minulla on satakolmekymmentä markkaa kotona.

— Kotonako, eikö täällä?

Vastasin:

— Odottakaa neljännestunti ja lähtekää kanssani, kun täällä suljetaan, niin haen ne.

Hän odotti neljänneksen ja lähti mukaan. Ainoastaan sata markkaa, sanoi hän.

Hän seurasi koko ajan vieressäni eikä antanut minun matkan kuluessa yhtään kertaa kulkea edessä eikä takana, kuten hienot herrat usein tekevät.

— Minulla on vain pieni kamari, sanoin minä, kun pysähdyimme portillani.

— En tule ylös, vastasi hän. — Odotan täällä.

Hän odotti.

Palattuani takaisin laski hän rahat ja sanoi:

— Tässä on enemmän kuin sata markkaa. Annan teille kymmenen juomarahoiksi. Niin, niin, ettekö kuule, tahdon antaa teille kymmenen markkaa juomarahaa.

Ja hän ojensi minulle rahat, toivotti hyvää yötä ja lähti. Nurkassa näin hänen pysähtyvän ja antavan vanhalle ontuvalle kerjäläiseukolle roposen.

V.

Heti seuraavana iltana valitti hän, ettei voinut maksaa takaisin rahoja. Kiitin häntä siitä. Hän tunnusti suoraan, että oli tuhlannut ne.

— Mitäs tehdä, orja! sanoi hän hymyillen. — Tiedättehän, keltapukuinen nainen.

— Miksi sinä kutsut tarjoilijatartamme orjaksi? kysyi toinen hänen tovereistaan. Itse olet enemmän orja kuin hän.

— Olutta?, kysyin minä keskeyttäen heidät.

Vähän ajan perästä tuli keltapukuinen nainen sisään. T… nousi ja kumarsi. Hän kumarsi niin syvään, että hänen tukkansa heilahti silmille. Nainen meni hänen ohitseen ja istuutui erääseen yksinäiseen pöytään, mutta asetti erityisesti kaksi tuolia sitä vasten. T… meni heti hänen luokseen istuen toiselle tuolille. Kahden minutin perästä nousi hän jälleen sanoen ääneen:

— No hyvä, minä menen. Enkä enää koskaan palaa.

— Kiitos, vastasi toinen.

En tahtonut pysyä jaloillani ilosta, juoksin tarjoilupöydän luo, ja sanoin jotain. Kerroin varmaankin, ettei hän enää koskaan aikonut mennä tuon naisen luo. Kahvilan tarkastaja kulki ohi, hän antoi minulle ankaran muistutuksen, enkä minä välittänyt siitä vähääkään.

Kun kahdeltatoista suljettiin, seurasi T… minua portilleni.

— Viisi markkaa niistä eilisestä kymmenestä, sanoi hän.

Tahdoin antaa hänelle kaikki kymmenen, ja hän ottikin ne vastaan, mutta ojensi minulle viisi niistä takaisin juomarahoina. Eikä hän nytkään tahtonut kuulla vastustelultani.

— Olen niin iloinen tänään, sanoin.

— Jos uskaltaisin, pyytäisin teitä ylös; mutta minulla on vain pieni kamari.

— En lähde ylös, vastasi hän.

— Hyvää yötä.

Hän astui taas vanhan kerjäläiseukon ohi, mutta unohti antaa rahaa, vaikka toinen niiasi. Minä juoksin eukon luo ja annoin hänelle vähäsen sanoen:

— Tämä on häneltä, joka äsken kulki ohi, tuolta harmaapukuiselta herralta.

— Tuolta harmaapukuiselta herraltako? kysyi vaimo.

— Niin, tuolta mustatukkaiselta. Wladimierziltä.

— Oletteko hänen vaimonsa? Minä vastasin:

— En, olen hänen orjansa.

VI.

Hän valitti sitten monena iltana peräkkäin, ettei voinut maksaa rahojani takaisin. Pyysin, ettei hän pahoittaisi mieltäni, ettei hän sanoisi sitä niin ääneen, että kaikki sen kuulivat, ja monet nauroivat hänelle.

— Minä olen roisto ja hulttio, sanoi hän. — Olen lainannut teidän rahanne enkä voi maksaa niitä takaisin. Hakkaisin oikean käteni viisikymmenmarkkasesta.

Minun oli vaikea kuulla tätä puhetta ja tuumin, kuinka voisin hankkia hänelle rahat, vaikka en voinutkaan.

Hän jatkoi:

— Ja jos muuten kysytte miten asiani ovat, niin on se keltapukuinen nainen matkustanut sirkuksensa mukana pois. Olen unohtanut hänet. En enää muistele häntä.

— Ja kuitenkin kirjoitit hänelle kirjeen tänäänkin, sanoi toinen hänen tovereistaan.

— Se oli viimeinen, vastasi Wladimierz.

Ostin ruusun kukkaismyyjättäreltä ja kiinnitin sen hänen napinläpeensä vasemmalle puolen. Tunsin hänen hengityksensä käsilläni sitä tehdessä enkä tahtonut saada nuppineulaa kestämään.

— Kiitos, sanoi hän.

Pyysin ne vähät rahat, jotka minulle vielä oli kassasta tuleva ja annoin ne hänelle. Se oli mitätön summa.

— Kiitos, sanoi hän jälleen.

Olin onnellinen koko illan, kunnes Wladimierz äkkiä virkkoi:

— Näillä rahoilla matkustan pois viikoksi. Kun palaan, saatte rahanne. Huomattuaan liikutukseni lisäsi hän: — Teitähän minä rakastan! Ja tarttui käteeni.

Jouduin pois suunniltani siitä, että hän tahtoi matkustaa, sanomatta minne, vaikka sitä kysyinkin. Kaikki, koko kahvila, kynttiläkruunut ja lukuisat vieraat pyörivät silmissäni, en kestänyt sitä, vaan tartuin hänen molempiin käsiinsä.

— Palaan luoksenne viikon perästä, sanoi hän äkisti nousten.

Kuulin kahvilantarkastajan sanovan:

— Tulette kadottamaan paikkanne.

Samapa tuo, ajattelin. Mitäs siitä! Viikon perästä on Wladimierz taas luonani! — Tahdoin kiittää häntä siitä, — hän oli mennyt.

VII.

Viikkoa myöhemmin, palatessani eräänä iltana kotiin, löysin kirjeen häneltä.

Hän kirjoitti niin lohduttomasti, hän kertoi matkustaneensa keltapukuisen naisen jälkeen, kertoi, ettei hän koskaan voisi maksaa takaisin rahojani ja että hän oli puutteen murtama. Sitte hän taas syytti itseään alhaiseksi sieluksi, ja alle oli hän kirjoittanut: Olen keltapukuisen naisen orja.

Surin yötä päivää enkä voinut muuta tehdä. Viikkoa myöhemmin kadotin paikkani ja aloin etsiä uutta. Päivisin tarjouduin toisiin kahviloihin ja hotelleihin ja soitin myös yksityisten ovilla tarjoten itseäni. En onnistunut. Myöhään illalla ostin puoleen hintaan kaikki sanomalehdet ja luin tarkkaan kaikki ilmoitukset kotiin tultuani. Ajattelin: Ehkä nyt löydän jotain, joka pelastaisi sekä Wladimierzin että minut…

Eilen illalla näin eräässä lehdessä hänen nimensä ja jotain hänestä. Menin heti ulos, ulos talosta, kuljin pitkin katuja ja palasin tänä aamuna. Olen kenties nukkunut jossain tai istunut jollain portailla jaksamatta mennä etemmäksi; vaan sitä en nyt tiedä.

Olen tänään taas lukenut sen. Eilen kotiin tultuani luin sen ensiksi. Löin alussa käteni yhteen, sitte istahdin tuolille. Heti sen jälkeen vaivuin lattialle nojaten tuoliin. Rummutin lattiaa käsilläni miettiessäni. Tai kenties en miettinyt mitään; mutta päässäni suhisi tyhjyys enkä minä tajunnut itseäni. Sitte kai nousin ja lähdin ulos. Alhaalla nurkassa muistan antaneeni ijäkkäälle kerjäläiseukolle lantin sanoen:

— Tämä on siltä harmaapukuiselta herralta, tiedättehän!

— Oletteko kenties hänen morsiamensa?, kysyi hän.

Minä vastasin:

— Ei, olen hänen leskensä…

Ja vetelehdin pitkin katuja aamuun asti. Ja olen taas lukenut sen. Wladimierz T… oli hänen nimensä.

VALLOITTAJA.

I.

Joukko nuorisoa souti saarta kohden. Eräs herroista nousi veneessä korkeana ja nuoruutta uhkuvana seisomaan ja lausui runoja. Se kuului maihin asti. Kaikki naiset kuuntelivat häntä, ainoastaan nuorin heistä, eloisa vaaleatukkainen neitonen, jolla oli herkästi värähtelevät sieramet, seuraa katseellaan mieluummin kaunista soutumiestä hymyillen hänelle toisten selän takaa.

Tähän oli herra tyytymätön ja hän lausui runojaan korotetulla äänellä värin kohotessa kasvoille.

Äkkiä hän pysähtyy. Hän kääntyy tarkkaamattoman, tuhdolla istuvan kaunottaren puoleen ja sanoo:

— Olette oikeassa, minun runoni eivät ole hyviä. Mutta osaan minä kertoakin jotain, ehkä teen sen paremmin. Kun nousemme maihin, saatte kuulla.

Ja kaikki naiset taputtivat käsiään ja iloitsivat siitä, mitä hän aikoi kertoa matkoiltaan, sillä hänen seikkailunsa olivat lukemattomat. Vain se neitonen, joka ei viitsinyt kuunnella hänen runojaan, ei nytkään ollut innostunut. Ja herraa harmitti yhä enemmän.

— Mitä te sitte tahdotte? kysyi hän äkeissään.

— Mitäkö minä tahdon? En ymmärrä teitä, vastasi hän hämmästyen. Nimeni on Andrea. Enhän minä muuta kuin olen iloinen kun pääsin matkaan.

Ja todellakin näytti tuo veitikka siltä kuin olisi hän tarkoittanut mitä sanoi. He nousivat maihin, ottivat esille viinipullot, kaasivat laseihin ja joivat. Mutta kaukana matalan pensaikon takana rannalla olivat varmaan Andrea ja soutumies hakemassa vesilinnun munia, sillä silloin tällöin toi tuuli heidän naurunsa kuuluviin.

— No kertokaa nyt! huudettiin.

— Huutakaa kaikki tänne, myös Andrea, vastasi hän. Sitten hän nousi itse kivelle ja huusi Andreaa lämpimällä, kutsuvalla äänellä.

Ja Andrea tuli. Hän katsoi kysyvästi häneen.

— Neitiseni, aion kertoa teille, sanoi hän niin että kaikki sen kuulivat. — Te seisotte siinä kuin hopearisti auringossa. Ei yksin kauneutenne ole suuri, vaan nuoruutenne, suloinen nuoruutenne. Te päihdytätte minut sillä niin, että aivan hullaannun. Katsokaa käsivarsianne, kuinka niissä veri kuultaa ihon alta. Niin, ainoastaan teille tahdon kertoa.

Mutta Andrea katseli seuraa aivan hämillään ja pahastuneena ja istuutui.

Sitten hän kertoi:

Hän kertoi tunnin ajan. Hänen äänensä ei vaiennut hetkeksikään, hän näytti olevan tykkänään hurjan ja ihanan tunnelman vallassa ja matkatoveri, josta hän kertoi, oli kokenut ihmeellisiä asioita.

— Ikävystytänkö teitä? kysyi hän.

— Ette, ette, huusivat kaikki herrat ja naiset yhteen ääneen. Eikä Andrea virkkanut mitään.

Hän kysyi:

— Miksi te ette vastaa? Teillehän minä puhun. Odottakaa hiukan, minulla on lisättävänä vielä se, että mies, josta kerroin tämän kaiken, ei ollut lainkaan onnellinen. Kaikki kävi hyvin ja hän voitti kaikki pikku kiistaset ja hallitsi lemmen seikkailuita; vaan eräänä päivänä sai suuri ja pysyvä rakkaus vallan hänessä ja silloin hän hävisi.

— Hyvä, sanoi Andrea alasluoduin silmin. — Kertokaa siitä!

Mutta valloittaja hämmentyi tästä kylmäkiskoisuudesta, neidon välinpitämättömyys saattoi hänet aivan pois suunniltaan ja hän taisteli todella miehekkäästi voittaakseen sen. Muut naiset antoivat asiain mennä menojaan, sillä useampi kuin yksi heistä tunsi hänen häilyvän sydämensä. Jos tänään oli yhden vuoro, olisi huomenna jonkun toisen, kun toinen nurkka hänen sieluaan kukoisti.

Andrea uudisti: — kertokaa siitä!

— Miksi? vastasi hän. — Teidän kylmäkiskoisuutenne saa minut aivan jäähtymään. Hyvät herrat ja naiset, ilta on tullut.

Lähdettiin kotiin. Paluumatkalla antoi hän soutumiehelle aiheettomasti aika korvapuustin ja tarttui itse airoihin. Hän ei nähnyt, ei kuullut, vaan souti kuin hurja.

Maihin noustua käveli Andrea äkkiä hänen vierelleen. Hän tarttui tätä käsivarteen sanoen kalmankalpeana ja väristen:

— Älkää toki kauemmin kiusatko minua, tehkää nyt päätöksenne. En koskaan ole rakastanut ketään niinkuin teitä; sanokaa siis, odottaako minua elämä vai kuolema.

— Elämä, vastasi neito riemuiten. — Olen rakastanut sinua ensi hetkestä alkaen. Miksi luulet minun tänään sinua kiusanneen? Oi, olen kiusannut itseäni enemmän ja kärsinyt enemmän kuin koskaan ennen. —

Ja hän katsoi häneen suurin ihmettelevin silmin kutsuen häntä ruhtinaakseen ja — jumalakseen…

Jonkun päivän oli miehen onni täydellinen. Voitto oli ollut suloinen ja hän nautti siitä kuten aina ennenkin. Sitte tuli hänen vanha onnettomuutensa: kyllästys, uupumus toisten jälkeen, kirous. Hän hiipi kotoa, pysyi poissa, matkusti lähimpään kaupunkiin, ei kirjoittanut, ei lähettänyt minkäänlaisia tietoja, eikä enää palannut.

II.

Kaksi päivää sitten oli hän tullut tähän vierashotelliin, jossa kävi vain joku ihminen. Kaikki oli niin siunatun ikävää tässä kaupungissa, ei tapahtunut mitään, ja hänen sydämensä oli tyyni ja väsynyt.

Vaan kerran iltapäivällä kohtaa hän portaissa naisen. Tämä aikoi alaspäin ja hän ylös, hän tarttui hattuunsa tervehtien, kun nainen kulki ohi ja hävisi puutarhaan. Hotellin omistaja selitti, että hän juuri oli saapunut isänsä kanssa.

Pitkä vihreä verkahame, suuri musta hattu ja ratsupiiska ne hänet pysäyttivät portaissa. Toinen oli tuskin katsahtanutkaan häneen, heittänyt vain pikaisen syrjäsilmäyksen, koonnut sitten toisella kädellä helmansa ja kulkenut ohi.

Hän lähti jälestä puutarhaan. Kello oli seitsemän ja kaste alkoi laskeutua.

— Maassa on kastetta, sanoi hän kursailematta ja astui naisen luo.

Tämä katsoi ihmeissään tuota tunkeilevaa herraa.

Hän osoitti toisen kenkiä. Silloin tämä kääntyi, aikoen lähteä.

— Anteeksi, sanoi hän jälleen, — en suinkaan tullut teidän perässänne saadakseni puhella kanssanne; mutta kaste on laskeutunut ja on jo aivan märkää käytävillä ja ruohossa. Tahdoin vain huomauttaa siitä, arvellen että ehkä olitte outo paikkakunnalla.

— Kiitos vaan, näen kyllä että on kastetta, vastasi nainen.

— Tervehdin teitä portaissa, jatkoi hän, — minä se siellä seisoin. Teidän pikainen silmäyksenne aiheutti sen.

Silloin toinen lopultakin kysyi:

— Mitä tahdotte?

Hänen sydämensä alkoi tykkiä, hän menetti tasapainon ja puhkesi puhumaan:

— Kas tässä, ottakaa mitä haluatte, annan teille kaikki mitä minulla on, jos luulette minun tahtoneen jotain! Halusin vain hetkeksi seisahtua teitä katsomaan, sillä teidän täytynee tunnustaa, että olette harvinaisen kaunis.

— No en ole mokomaa kuullut! sanoi nainen kylmästi ja loukkaantuneena.

— Suokaa sitte anteeksi! mutisi hän heittäen kaiken toivon.

Toinen katsoi poispäin kukkasarkaan kääntäen hänelle selkänsä. Hän tahtoi parantaa käytöstään, käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:

— Niin, ajatelkaahan, noissa ruusuissa, joita katselette, humisee. Olen kuunnellut sitä. Mitä jos ne juttelisivat keskenään, jos tämä humina olisi niiden kieltä. Kuulkaapas mitä ne mahtavat sanoa.

Nainen oli alkanut kulkea.

— Oliko sekin hullua mitä viimeksi sanoin? kysyi hän ahdistuneesti.

— Mutta eiväthän ne ole ruusuja vaan unikkoja, vastasi toinen.

— No, siispä unikkoja, virkkoi hän silloin. Eikö tämä humina saattaisi olla niiden keskeistä puhetta?

Toinen oli mennyt. Ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, oli puutarhanportin salpa sulkeutunut.

No niin.

Hän kulki ihmeellisessä ja erikoisessa mielentilassa penkin luo ja istuutui sille. Vieraan naisen silmiinpistävä kauneus oli paikalla hurmannut hänet. Kun ruokakello soi, nousi hän ja lähti ruokasaliin mitä suurimman jännityksen vallassa. Mitä jos hän nyt tulisi ja istuutuisi tuohon! Mitä jos hän tervehtisi häntä jälleen!

Nainen tuli. Ratsupiiska oli hänellä nytkin kädessään. Hänen isänsä, vanha, kaunis upseerin näköinen mies, seurasi häntä.

Nyt oli otettava asiat oikein päin, kumarrettava ja istuttava vastapäätä kumpaakin. Minä teen niin! ajatteli hän. Ja hän teki niin.

Kaunotar punastui kovasti. Isä ja tytär puhuivat huomisesta matkastaan, vanhus kysyi pöydän yli aikatauluista, kulkuteistä, hotelleista. Ja Valloittaja-parka, jolla ei koskaan ollut aavistustakaan aikatauluista ja kulkuteistä, sai äkkiä keksiä ne ja antoi erinomaisia tietoja. Aterian päätyttyä lähti hän heidän luokseen esittäen itsensä.

Mainiota — mainiota, he tunsivat kumpikin hänet nimeltä.

Käytävässä pysäytti hän äkkiä upseerin tyttären sanoen:

— Yksi ainoa sana, neiti: älkää matkustako huomenna. Jääkää tänne. Minä näytän teille näköaloja, jos täällä niitä on, kosken, laivatelakan. Huomen-illalla lankeen sitten jalkoihinne kiittäen teitä.

Kaunotar ei tullut heti lähteneeksi tiehensä, vaan kuunteli häntä kärsivällisesti loppuun.

Sitten hän lisäsi:

— Elämäni on teidän käsissänne.

Toinen hymyili.

— Estääkseni väärinkäsitystä huomautan, että olen matkalla sulhaseni luo ja että matkustan huomenna, sanoi hän.

— Ei! huusi valloittaja polkien jalkaa. Ja hän tarttui hänen käteensä, pusersi ja suuteli sitä.

Toinen kiskoi itsensä irti, kohotti ratsupiiskansa ja antoi sillä kipeän iskun kasvoihin. Mies tyyntyi heti ojentautuen suoraksi. Verinen naarmu kohosi hänen vasemmalle poskelleen.

Nainen katsoi häneen hetken antaen piiskan vaipua.

— Te löitte minua, sanoi mies, — vaan ei se tee mitään. Tehkää se vielä kerta, se ilahuttaa minua uudelleen.

Mutta allapäin, silmät maahan luotuina, kiiruhti toinen pois, ylös portaita, ja huoneeseensa…

Eikä hän matkustanut seuraavana päivänä. Hän kävi katsomassa näköalat, kosken, laivatelakan. Kuinka koko maailma oli muuttunut ja kuinka hänen sydämensä äkkiä oli täyttynyt mitä suloisimmalla hulluudella. Ei ikinä hän olisi tahtonut tehdä sitä surullista matkaa sulhasensa luo etelään päin, miehen luo, jota hän ei enää rakastanut, ellei hänen isänsä olisi käskenyt. Mutta hän aikoi palata, tulla heti takaisin. Ja hän antoi kätensä valloittajalle.

— Minä seuraan teitä, sanoi hän, — tulen jo huomenna perästänne. Näkemiin, ainoa rakastettuni!

III.

Nyt seurasi — kuten aina ennenkin — lyhyt aika, muutamia tunteja, jolloin hän kulki verrattomassa huumauksessa näkemättä ja kuulematta muuta kuin rakastettuaan. Tämä sähkötti aina jonkun tunnin päästä ja kirjoitti kirjeen, kaksi, tuoksuvalle paperille. Hän luki nuo ihanat sanat mitä kiihkeimmän ilon vallassa, sielu elävänä kukkatarhana.

Tunnit kuluivat. Miksi ei hän matkustanut hänen jälkeensä? Haltioituneessa mielentilassaan eläen unohti hän lähteä. Kahden päivän perästä ei hän vieläkään ollut lähtenyt, sillä hänellä ei ollut sydäntä jättää näitä ihastuttavia kirjeitä, joita yhä tuli. Miksi niitä muuten tuli niin paljon? Ensimäiset olivat rakkaimmat. Tietystikin ne kaikki olivat kuin pieniä ruusuja hänen sydämelleen, mutta ne kävivät niin ylen tavallisiksi.

Eräänä iltana jätti hän kaunottarensa kirjeen lukematta seuraavaan aamuun. Hän saattoi olla avaamatta sitä heti, vapisevin sormin. Hän luki sen kaikessa rauhassa aamulla, pukeutui ja lähti alas.

Ruokasalissa tapasi hän matkapukuun puetun neidin.

Tämä oli juuri tullut seurueineen, oli taiteilijatar, heleä neitonen ensi kiertueellaan, naurunhaluinen, tulinen ja kiihkeä tunnelmissaan. Häntä vartioi äitinsä.

Mies tervehti. Hän hymyili nyökäyttäen vastaan. Hänen hymynsä oli suloinen. Juuri tänään oli mies aikonut matkustaa, mutta hän ei matkustanutkaan. Oliko se kohtalo? Hän käytti hyväkseen ensi tilaisuutta tarjotakseen nuorelle taiteilijattarelle palvelustaan, hän tahtoi näyttää hänelle nähtävyyksiä, olla hänen apunaan. He sopivat ajasta, jolloin hän saattaisi neitiä laivaveistämölle.

Hän tuli tuntia liian aikaiseen. Satoi, mutta hän odotti sankarillisesti. Ei se mitään haittaa, tuumasi hän mielessään, olen onnellinen kuin Jumala saadessani kastua ja väsyä hänen tähtensä.

Hän seisoi siinä kaksi tuntia eikä neitiä kuulunut ei näkynyt. Vihdoin tuli hänen äitinsä. Hän toisen sanoman, että tytär pyysi suomaan anteeksi, ettei hän saattanut tulla, hänen täytyi välttämättä käydä tuttavissaan kaupungissa. Eikä vanha äiti kysynyt, oliko hän saanut odottaa kauan, kastunut, vilustunut.

Hän lähti kotiin. Kulki paikasta toiseen ikävässä hotellissa, mitä suurimman kärsimättömyyden vallassa. Kuinka kauan hän saattoi olla tuttujensa luona! Mitä ihmeen asioita voi taiteilijattarella olla puhuttavana ystävilleen näin ijankaikkisen kauan!

Oli tullut myöhä, oli yö, hänen täytyi panna makuulle näkemättä neitosta. Nukkua hän ei voinut; hän sytytti molemmat kynttilät antaen niiden palaa. Kuinka hänen päänsä oli raskas ja sekaisin ja kuinka kiusallisesti hänen silmänsä tuijottivat seinäpaperikuvioon.

Hän kuuli porttia avattavan ja odotti hetken, sitte hyppäsi hän vuoteesta ja puki päälleen. Hän oli ottanut selvää, missä taiteilijattaren huone oli ja lähti sinnepäin. Hän oli tullut kotiin, saattoi kuulla hänen liikkuvan sisällä; vähän ajan kuluttua pisti hänen paljas käsivartensa kengät ulos ovesta, sitten sulkeutui ovi ja avainta väännettiin. Hyvää yötä siellä sisällä, hyvää rauhallista yötä sinä hurmaajatar! Hän polvistui suudellen pieniä kenkiä kuin hullu ja narri. Sitten lupasi hän itsekseen saattaa asian ratkaisuun aamulla ja tehdä tunnustuksensa, voitti sitte tai hävisi.

Mutta aamulla oli neiti seurueineen lähtenyt.

Hän otti selvää hänen matkastaan ja sai kuulla, että hän oli matkustanut pohjoiseen, lähimpään kaupunkiin.

Samana aamuna oli upseerin tytär kirjoittanut: Tule etelään! Täällä on juuri kaikki hukassa!

Ja hän lähti päistikkaa pohjoiseen.

SAKEUS.

I.

Mitä syvin rauha lepää ruohoaavikon yllä. Peninkulmittain ei ole näkyvissä puuta, ei taloa, ainoastaan vehnää ja vihreätä ruohoa silmänkantamattomiin. Kaukana, hyvin kaukana, kärpäsenkokoisina, näkyy hevosia ja väkeä työssä; ne ovat heinämiehiä, jotka istuvat koneittensa istuimilla niittäen ruohoa vaottain. Ainoa ääni, jonka saattaa kuulla, on heinäsirkkojen sirinä, ja joskus harvoin, ilmanhengen kantamana, toinen ääni, heinäkoneiden naksuttava surina taivaanrannan luota. Tämä ääni kuuluu väliin ihmeellisen läheiseltä.

Paikka on Billybonyn farmi. Se on aivan erikseen avarassa lännessä, naapurittomana, ilman minkäänlaista yhteyttä muun maailman kanssa, ja sieltä on monen päivän matka lähimpään pieneen aavikkokylään. Sen talot näyttävät etäältä parilta pikkuruiselta saarelta silmänkantamattomassa vehnämeressä. Farmi ei ole asuttu talvisaikaan; mutta keväästä myöhäiseen lokakuuhun asti on siellä yli seitsemänkymmentä miestä vehnän kimpussa. Siellä on kolme miestä kyökissä, kokki ja hänen kaksi apulaistaan, ja siellä on kaksikymmentä aasia tallissa, paitsi monia hevosia; mutta naisia, niitä ei ole ainoatakaan Billybonyn farmilla.

Aurinko hehkuu, on 112 astetta Fahrenheitiä, taivas ja maa värisee tässä kuumuudessa, eikä ainoakaan voimakas tuulenpuuska vilvoita ilmaa. Aurinko näyttää palavalta tulimereltä.

Myös kotona talojen luona on kaikki hiljaista, ainoastaan suuresta, lastukattoisesta vajasta, jota käytetään kyökkinä ja ruokahuoneena, kuuluu ääniä, ja kokin ja hänen sälliensä askeleita, jotka hyörivät mitä suurimmassa kiireessä. He lämmittävät heinillä mahdottomia rautaliesiä ja savu, joka nousee piipusta, on täynnä säkeniä ja liekkiä. Ruoan valmistuttua kannetaan se ulos sinkkikattiloissa ja nostetaan vankkureihin. Sitten valjastetaan eteen aasit, ja kolme miestä lähtee viemään ruokaa aavikolle.

Kokki on kookas irlantilainen, neljäkymmenvuotias, harmaatukkainen, sotilaan näköinen. Hän on puolialaston, puettu avonaiseen paitaan ja hänen rintakehänsä on kuin myllynkivi. Kaikki kutsuvat häntä Pollyksi, koska hänen kasvonsa muistuttavat papukaijaa.

Polly on ollut sotilaana eräissä Etelän linnoituksissa, hän on kirjallisesti sivistynyt ja osaa lukea. Siksi hänellä onkin laulukirja mukanaan farmilla ja sen ohella vanha sanomalehtinumero. Näihin kalleuksiin ei hän anna kenenkään koskea, hän säilyttää niitä kyökinhyllyllä ottaakseen esille vapaahetkinään. Ja hän tutkii niitä suurella ahkeruudella.

Mutta Sakeus, hänen kurja maamiehensä, joka on melkein sokea ja käyttää silmälaseja, on kerran vallannut sanomalehden lukeakseen sitä. Ei hyödyttänyt tarjota Sakeukselle tavallista kirjaa, jonka pienet kirjaimet hälvenivät yhdeksi sumuksi hänen silmissään, mutta oli hänelle todellinen nautinto pitää kädessään kokin sanomaa ja viivähtää ilmoitusten suurissa kirjaimissa. Mutta kokki kaipasi silmänräpäyksessä aarrettaan, haki Sakeuksen tämän vuoteelta ja riuhtasi sanoman itselleen. Sitten koitui siitä kiivas ja naurettava suukopu molempien miesten kesken.

Kokki kutsui Sakeusta mustasisuiseksi ryöväriksi ja nartunpennuksi. Hän näpsäytti sormiaan tämän nenän alla kysyen, oliko hän koskaan nähnyt sotilasta ja tunsiko hän linnoituksen kokoonpanon. Ei tietystikään! Mutta silloin hän sai olla varuillaan, olla varuillaan. Jumal'auta! Pidä suusi! Mitä hän ansaitsi kuussa? Oliko hänellä tiluksia Washingtonissa ja poikiko hänen lehmänsä eilen?

Sakeus ei vastannut tähän mitään; mutta hän syytti kokkia puolikypsästä ruoasta ja siitä, että tämä tarjosi leipävanukasta, jossa oli kärpäsiä. Mene helvettiin ja vie lehtesi mukanasi! Hän — Sakeus — oli oikeuden mies, hän olisi pannut lehden paikoilleen luettuaan sen. Älä seiso siinä ja sylje lattialle, senkin likainen koira!

Ja Sakeuksen sokeat silmät seisoivat raivostuneina päässä kuin kaksi kovaa rautapalloa. Mutta siitä päivästä alkaen vallitsi ikuinen viha molempien maanmiesten välillä.

Ruokavankkurit jakautuivat pitkin aavikkoa ja kukin niistä ravitsee kaksikymmentäviisi miestä. Väki tulee juosten kaikilta tahoilta ja hyökkää ruoan kimppuun ja heittäytyy vankkurien ja aasien suojaan saadakseen hiukan varjoa aterian aikana. Kymmenen minuutin kuluttua on ruoka nautittu, työnjohtaja istuu jo satulassa käskien väen työhön jälleen, ja ruokavankkurit ajavat takaisin farmille.

Mutta sillä välin kuin kokin apulaiset nyt pesevät ja puhdistavat kuppeja ja kulhoja päivällisen jälkeen, istuu Polly itse ulkona varjossa talon takana ja lukee tuhannetta kertaa laulujaan ja sotilasviisujaan rakkaasta kirjastaan, jonka hän oli tuonut mukanaan Etelän linnoituksesta. Ja silloin on Polly jälleen sotilas.

II.

Illalla kun jo on hämärä, vierii seitsemän heinäkuormaa työväen kera hiljalleen kotiapäin aavikolta. Useimmat pesevät kätensä pihalla ennenkuin astuvat sisään iltaruoalle, jotkut sukivat tukkansakin. Siinä on miehiä kaikista kansoista ja monista roduista, on nuoria jos vanhojakin, Europasta muuttaneita ja amerikalaissyntyisiä maankuleksijoita, kaikki enemmän tai vähemmän hulttioita ja rappiolle joutuneita olentoja.

Varakkaimmat joukkueesta kulkevat aina revolveri takataskussa. Ruoka nautitaan yleensä kaikessa kiireessä kenenkään sanottavia puhumatta. Nuo monet ihmiset tuntevat kunnioitusta työnjohtajaa kohtaan, joka itse aterioi joukossa järjestystä valvoen. Ja aterian päätyttyä lähtee väki heti levolle…

Mutta nyt sattui niin, että Sakeus aikoi pestä paitansa. Se oli pahasti kovettunut hiestä ja se hankasi häntä päivällä, kun aurinko paistoi hänen selkäänsä.

Ilta oli pimeä, kaikki olivat menneet levolle yöksi, kuului vain hillittyä pakinaa suuresta makuuvajasta päin.

Sakeus lähti kyökinseinän luo, jossa oli useita sadevedensäiliöitä. Se oli kokin vettä, hän keräsi sen huolellisesti sadepäivinä, koska Billybonyn farmin vesi oli liian kovaa ja rautaista pesuvedeksi.

Sakeus otti yhden vesisäiliöistä, riisui paitansa ja alkoi hieroa sitä. Ilta oli hiljainen ja kylmä, häntä paleli aika lailla; mutta paita oli puhdistettava ja hän vihelteli hiljaa rohkaistakseen mieltänsä.

Silloin aukaisee kokki äkkiä kyökinoven. Hänellä on lamppu kädessä ja leveä valojuova lankeaa Sakeuksen päälle.

— Vai niin, sanoi kokki astuen ulos.

Hän asetti lampun porraslaudalle, meni aivan Sakeuksen luo ja kysyi:

— Kuka on antanut sinulle tuon veden?

— Minä otin sen, vastasi Sakeus.

— Se on minun vettäni! huusi Polly. — Sinä olet ottanut sen, senkin orja, valehtelija, varas ja nartunpentu.

Sakeus ei vastannut tähän sen enempää, hän alkoi vain uudistaa syytöksiänsä kärpäsistä vanukkaassa.

Näiden kahden miehen aikaansaama melu houkutteli miehet makuuvajasta, he seisoivat ryhmissä, ja kuuntelivat viluisina sanakiistaa mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

Polly huusi heille:

— Eikö tuo sianporsas ole suuremmoinen? Uskaltaa ottaa minun omaa vettäni!

— Tuoss' on vetesi! sanoi Sakeus ja kaatoi säiliön kumoon. — Minä olen käyttänyt sen.

Kokki työnsi nyrkkinsä hänen silmiensä alle ja kysyi:

— Näetkös tämän?

— Näen, vastasi Sakeus.

— Minäpä annan sinun maistaa sitä.

— Uskallappas vaan.

Samassa kuului muutama nopea isku, jotka annettiin ja takaisin maksettiin samassa tuokiossa. Katsojat päästivät ulvonnan toisensa jälkeen merkiksi suosiostaan ja mielihyvästään.

Vaan Sakeus ei jaksanut pitää puoliaan kauan. Sokea, jäntterä irlantilainen oli raivostunut kuin tunturisopuli, mutta liian lyhytkäsinen mahtaakseen mitään kokille. Lopulta horjui hän sivuttain kolme neljä askelta pitkin kenttää tupertuen maahan.

Kokki kääntyi joukon puoleen sanoen:

— Niin, tuossa hän nyt makaa. Ja maatkoon vain, sotilas on hänet kaatanut.

— Minä luulen, että hän on kuollut, kuului joku ääni.

Kokki kohauttaa olkapäitään.

— Hyvä on, sanoo hän ylimielisesti. Ja hän tuntee itsensä suureksi ja voittamattomaksi valtiaaksi katsojakuntansa edessä, hän heittää niskojaan tahtoen näyttää mahtiaan, hän käy kirjalliseksi.

— Hitto vieköön hänet, sanoo hän, — antaa hänen olla. Onko hän amerikalainen Daniel Webster? Tulla opettamaan minulle vanukkaanlaittoa, minulle, joka olen keittänyt ruokaa kenraaleille! Onko hän aavikon eversti, saan luvan kysyä?

Ja kaikkien täytyy ihmetellä Pollyn puhetta.

Silloin nousee Sakeus jälleen maasta ja sanoo yhtä pidätetysti, yhtä uhmaavasti:

— Käyhän tänne, senkin jänishousu!

Väki mylvii ihastuksesta; mutta kokki hymyilee säälivästi ja vastaa:

— Turhia! Voin yhtä hyvin tapella tämän lampun kanssa.

Sen sanottuaan otti hän lampun ja lähti sisään hitaasti ja arvokkaana.

Kentällä tuli pimeä ja väki palasi makuuvajaan. Sakeus otti paitansa, väänsi sen huolellisesti ja pani päälleen. Sitte retusti hänkin toisten jälestä makuulavalleen ja kävi maata.

III.

Seuraavana päivänä oli Sakeus polvillaan ruohossa aavikolla voidellen konettaan öljyllä. Aurinko oli yhtä pistävä tänäänkin ja hänen silmänsä juoksivat täyteen hikeä lasien takana. Äkkiä syöksyvät hevoset pari askelta eteenpäin, joko ne nyt pelästyivät jotain tai oli hyönteinen niitä pistänyt. Sakeukselta pääsee huuto ja hän hyppii korkealle ilmaan. Heti sen perästä alkaa hän heiluttaa vasenta kättään ilmassa ja kulkea edestakaisin rientävin askelin.

Eräs mies, joka ajaa heinäharavaa jonkun matkan päässä, pysäyttää hevosensa ja kysyy:

— Mikä hätänä?

Sakeus vastaa:

— Tule tänne vähän ja auta minua.

Miehen tullessa näyttää Sakeus hänelle veristä kättään ja sanoo:

— Minulta katkesi sormi, se tapahtui vastikään. Etsi sitä, minä en näe.

Mies etsii sormea ja löytää sen ruohosta. Se oli poikki toisen nivelen alapuolelta, alkoi jo kuihtua.

Sakeus ottaa sormen käteensä, katsoo sitä tunnustellen ja huomauttaa:

— Niin oikea on. Odotappas vähän, pidä sitä hetkinen.

Sakeus vetää paitansa housuista ja repäisee siitä kaksi kaistaletta; toisella sitoo hän kätensä, toiseen kääri ihan katkaistun sormensa ja pistää sen taskuunsa. Sitte kiittää hän toveria avusta ja istuutuu jälleen koneelleen.

Hän jaksoi olla melkein iltaan asti. Kun työnjohtaja kuuli hänen onnettomuudestaan, haukkui hän häntä ja lähetti hänet samassa takaisin farmille.

Ensimäinen, mihin Sakeus ryhtyi, oli, että hän piilotti katkaistun sormensa. Hänellä ei ollut yhtään spriitä, hän kaasi koneöljyä pulloon, pudotti sormen sinne ja korkitsi kaulan lujasti. Pullon pisti hän olkisäkin alle lavalleen.

Kokonaisen viikon oli hän kotona; hänelle tuli kovia kipuja käteen ja hänen oli pysyttävä liikkumatta yötä päivää; sitten se iski päähän, ruumiissakin tuntui olevan kuumetta ja hän kärsi ja tuskitteli aivan ylenpalttisesti. Ei ikinä ollut häntä kohdannut tämmöinen toimettomuus, ei edes silloin kun miinaräjähdys joku vuosi sitten sattui, vahingoittaen hänen silmänsä.

Tehdäkseen hänen surkean tilansa vieläkin surkeammaksi tuli kokki Polly itse joka päivä tuomaan hänelle ruokaa vuoteelle, ja käytti tilaisuutta kiusatakseen haavoittunutta. Molemmat vihamiehet saivat näihin aikoihin monet torat toisiltaan, ja sattui useammin kuin kerran, että Sakeuksen täytyi kääntyä seinään päin hiljaa hammasta purren, koska hän oli kovin voimaton jättiläistä vastustamaan.

Sillä välin jatkuivat nämä tuskalliset vuorokaudet, yötä päivää sietämättömän ikävinä. Heti kun oli mahdollista, alkoi Sakeus hiukan istua lavitsallaan ja kuumuuden aikana päivällä piti hän oven auki aavikolle nähdäkseen taivaan. Usein istui hän suu selällään kuunnellen heinäkoneiden raksutusta kaukana, kaukana ja hän puhutteli silloin ääneen hevosiaan ikäänkuin olisi hänellä ollut ne edessään.

Mutta häijy Polly, tuo ilkeä Polly ei saattanut nytkään antaa hänen olla rauhassa. Hän tuli sisään paiskaten oven kiinni perässään muka siksi että veti, veti aivan hirmuisesti, eikä se suinkaan saattanut tehdä hänelle hyvää. Silloin kömpi Sakeus aivan hillittömänä vuoteeltaan heittäen kokin jälkeen saappaan tai jakkaran ja hänen totisin tarkoituksensa oli tehdä kokki elinijäkseen vaivaiseksi. Mutta Sakeuksella ei ollut onnea, hän näki liian huonosti osuakseen oikeaan ja niin ei hän koskaan saanut sattumaan.

Seitsemäntenä päivänä oli hän selittänyt tahtovansa syödä päivällistä kyökissä. Kokki vastasi, ettei hän ollenkaan välittänyt hänen käynnistään. Siihen se jäi, Sakeus sai tänäänkin vastaanottaa ruokansa vuoteellaan. Hän istui siinä aivan hyljättynä ja vääntelehti ikävästä. Nyt tiesi hän kyökin olevan tyhjän, kokki apulaisineen oli aavikolla päivällistä viemässä, hän kuuli heidän lähtevän laulaen ja hoilaten kiusatakseen huoneeseen suljettua.

Sakeus nousee lavitsalta ja horjuu kyökkiin. Hän katsoo ympärilleen, kirja ja sanomalehti ovat paikoillaan, hän ottaa viimemainitun ja horjuu takaisin makuuvajaan. Sitte kuivaa hän silmälasinsa ja alkaa lukea ilmoitusten suuria hauskoja kirjaimia.

Kuluu tunti, toinen, — ne kuluivat nyt niin sukkelaan. Sakeus kuuli viimein ruokavankkurien palaavan ja hän kuuli kokin äänen, joka käski apulaisia pesemään kupit ja kulhot kuten ennenkin.

Sakeus ymmärsi että lehteä tultaisiin kaipaamaan; oli juuri se hetki, jolloin kokki lähti kirjastoonsa. Hän mietti hetken ja pisti sitten lehden olkisäkin alle lavitsalle. Hetken perästä otti hän lehden taas sukkelasti esiin ja pisti sen paljasta ihoaan vasten. Ei ikänä hän sitä enää antaisi pois!

Kuluu minuutti.

Silloin tulevat raskaat askeleet makuuvajaan päin ja Sakeus makaa tuijottaen kattoon.

Polly astuu sisään.

— Miten se on, onko sinulla minun lehteni? kysyy hän pysähtyen keskelle lattiaa.

— Ei, vastaa Sakeus.

— Mutta sinulla on se! kähisee kokki astuen lähemmäksi.

Sakeus kohottautuu.

— Minulla ei ole sinun lehteäsi. Mene helvettiin! sanoo hän raivoissaan.

Mutta silloin heittää kokki sairaan miehen lattialle ja alkaa tutkia lavitsaa. Hän kääntää olkisäkin nurin ja kääntää peiteparan moneen kertaan löytämättä etsimäänsä.

— Sinulla on se, sanoi hän yhä. Ja vielä lähtiessään ja pihalle tultuaan kääntyi hän toistaen:

— Sinä olet ottanut sen. Vaan odotappas ystäväni!

Silloin nauroi Sakeus niin siunatun makeasti ja häijysti toiselle ja sanoi:

— No niin, otin minä sen, minä tarvitsen sitä, senkin likainen sika.

Mutta silloin muuttui kokin papukaijanaama aivan veripunaiseksi ja hänen konnankatseessaan näkyi pahaaennustava välähdys. Hän katsoi taakseen Sakeukseen mutisten:

— Odotahan.

IV.

Seuraavana päivänä oli rajuilma; sade valui virtanaan pieksäen asumuksia raekuuron lailla ja täyttäen kokin vesisäiliöt jo varhain aamulla. Koko työväki oli kotosalla, jotkut paikkasivat vehnäsäkkejä syksyksi, toiset panivat kuntoon työ- ja tarvekaluja, jotka olivat särkyneet, ja muutamat teroittivat niittokoneiden veitsiä.

Kun päivällishuuto kuului nousi Sakeus lavitsaltaan, jossa oli istunut, aikoen seurata toisia ruokahuoneeseen. Mutta oven ulkopuolella hän kohtaa Pollyn, joka toi hänen ruokansa. Sakeus huomautti, että hän oli päättänyt tästä lähtien syödä toisten kanssa, hänen kätensä oli parempi eikä hänellä enää ollut kuumetta. Kokki vastasi, että ellei hän huolinut siitä ruoasta, joka hänelle tuotiin, sai hän olla ilman. Hän paiskasi läkkivadin Sakeuksen makuulavalle ja kysyi:

— Eikö se muka kelpaa sinulle?

Sakeus meni takaisin lavitsalleen tyytyen tähän. Oli parasta ottaa se ruoka, mikä annettiin.

— Mitä sianruokaa sinä nyt tänään taas olet keittänyt! nurisi hän käyden käsiksi vatiin.

— Kananpoikaa, vastasi kokki.

Ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän poistui ja kääntyi.

— Kananpoikaa? mutisi Sakeus itsekseen tutkien ruokaa. Jopa nyt jotain, senkin valehtelija! Mutta kyllä se on lihaa kastikkeen kera.

Ja hän söi lihaa.

Äkkiä saa hän suuhunsa palan, jota ei ymmärrä. Se ei taivu leikattavaksi, se on sitkeälihainen luu, ja kaluttuaan yhtä syrjää ottaa hän sen suustaan katsoen sitä. Pitäköön itse luunsa, senkin koira, mutisee hän ja lähtee oviaukon luo tutkiakseen sitä vielä tarkemmin. Hän kääntelee ja vääntelee sitä moneen kertaan. Yhtäkkiä kiiruhtaa hän takaisin lavitsalleen, kopeloi pulloa, jossa oli katkennut sormi, — pullo on poissa.

Sakeus astuu ruokahuoneeseen. Hän pysähtyy kalmankalpeana, nääntynein kasvoin, oven sisäpuolelle ja sanoo kokille kaikkien kuullen:

— Kuule Polly, eikö tämä ole minun sormeni?

Samalla nostaa hän jonkun esineen ilmaan.

Kokki ei vastaa, mutta alkaa tirskua pöytänsä luona.

Sakeus pitää ilmassa toista esinettä ja sanoo:

— Kuule Polly, eikö tämä ole minun kynteni, joka oli sormessa. Enkö muka tunne sitä?

Nyt kävivät kaikki miehet tarkkaavaisiksi Sakeuksen ihmeellisistä kysymyksistä ja katsoivat häneen ällistyneinä.

— Mikä sinun on? kysyy joku.

— Minä löysin sormeni, katkenneen sormeni ruoasta, selitti Sakeus. — Tuo on keittänyt sen, hän antoi sen minulle ruoan seassa. Tässä on kynsikin.

Silloin pääsi äkkiä naurunremakka joka pöydästä ja miehet huusivat yhteen ääneen:

— Onko hän keittänyt oman sormesi ja antanut sinulle syödä? Sinä olet jyrsinyt sitä huomaamatta, olet pistänyt poskeesi yhden syrjän.

— Minä näen huonosti, vastasi Sakeus. — En tietänyt… en voinut ajatella…

Äkkiä hän pysähtyy, kääntyy oveen päin ja menee taas ulos.

Työnjohtajan täytyi palauttaa rauha ruokahuoneeseen. Hän nousi, kääntyi kokin puoleen ja sanoi:

— Keititkö sormen muun lihan joukossa, Polly?

— En, vastasi Polly. — Hyvä Jumala, en toki. Minkälaisena miehenä te pidätte minua? Keitin sen erikseen aivan toisessa padassa…

Mutta juttu keitetystä sormesta oli joukolla loppumattomana ilon aiheena koko iltapäivän, keskusteltiin siitä ja naurettiin kuin hullut, ja kokilla oli ennen kuulumaton riemupäivä. Mutta Sakeus oli kadonnut.

Sakeus oli lähtenyt kedolle. Rajuilmaa jatkui eikä matkalla ollut ainoatakaan suojusta; mutta Sakeus kulki kulkemistaan edelleen ruohoaavikkoa pitkin. Hän kantoi sairasta kättään kääreissä koettaen varjella sitä kastumasta niin hyvin kuin taisi; muuten oli hän läpimärkä kiireestä kantapäähän.

Hän jatkaa kulkuaan. Kun alkaa hämärtää; pysähtyy hän, katsoo kelloaan salaman valossa ja lähtee sitten paluumatkalle samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän astuu raskain, harkituin askelin vehnän keskessä ikäänkuin olisi hän tarkoin laskenut ajan ja nopeuden. Kahdeksan aikaan on hän taas kotona farmilla.

On jo aivan pimeä. Hän kuulee että väki aterioi iltasta ruokahuoneessa ja kurkistaessaan ikkunasta näyttää hänestä kokki olevan sisällä ja sen lisäksi hyvällä tuulella.

Hän lähtee talon luota, astuu tallia kohden, jossa asettuu sateen suojaan, ja tuijottaa pimeyteen. Heinäsirkat ovat ääneti, kaikki on hiljaa, sade vain yhä valuu ja silloin tällöin halkaisee rikinvärinen salama taivaan lyöden alas jonnekin aavikolle.

Vihdoinkin kuulee hän väen nousevan illallispöydästä ja lähtevän makuusuojaa kohden kiroillen ja juosta viilettäen päästäkseen kastumasta. Sakeus odottaa vielä tunnin aikaa kärsivällisesti ja itsepintaisuudella, sitte lähtee hän kyökkiin päin.

Siellä on vielä tulta, hän näkee miehen hääräävän hellan luona ja astuu rauhallisena sisään.

— Hyvää iltaa, tervehtii hän.

Kokki katsoo häneen hämmästyneenä ja sanoo viimein:

— Et sinä saa enää ruokaa tänä iltana.

Sakeus vastaa:

— Sama se. Mutta anna minulle vähän saippuaa, Polly. En saanut paitaani puhtaaksi eilen, minun täytyy pestä se uudestaan.

— Ei minun vesissäni, sanoo kokki.

— Juuri siinä. Se on tuolla nurkan takana.

— Neuvon sinua jättämään sen tekemättä.

— Saanko saippuata? kysyy Sakeus.

— Kyllä minä sinulle saippuat annan, vastaa kokki, ulos.!

Ja Sakeus lähtee.

Hän ottaa yhden vesisäiliöistä, kantaa sen aivan kyökin ikkunan alle ja alkaa läiskiä meluavasti vedessä. Kokki kuulee sen ja tulee perästä ulos.

Hän on tänään mahtavampi ja ylimielisempi kuin koskaan ennen ja hän astuu aivan Sakeusta kohti ylöskäärityin hihoin, päättäväisenä ja suutuksissaan.

— Mitä sinä teet täällä? kysyy hän.

Sakeus vastaa:

— En mitään erityistä. Pesen paitaani.

— Minunko vedessäni?

— Tietysti.

Kokki astuu lähemmäksi, kumartuu vesiastian yli tunnustellen onko se hänen omansa ja etsii vedestä paitaa.

Silloin vetää Sakeus revolverinsa haavoitetun käden kääreistä, painaa sen aivan kokin korvaan ja laukaisee.

Märässä yössä kaikui heikko pamaus.

V.

Kun Sakeus myöhään yöllä tuli makuuvajaan käydäkseen levolle, heräsi pari toveria tilallaan. He kysyivät, mitä hän oli toimittanut ulkona näin kauan.

Sakeus vastasi:

— En mitään erityistä. Olen muuten ampunut Pollyn.

Toverit, nousivat kyynäspäilleen paremmin kuullakseen.

— Oletko ampunut hänet?

— Olen.

— Sepä pentelettä. Mihin sattui?

— Päähän. Ammuin korvan läpi, ylöspäin.

— Saakeli vieköön! Mihin hautasit hänet?

— Länteen kedolle. Panin sanomalehden hänen käsiensä väliin.

— Ihanko totta!

Sitte asettuivat toverit taas pitkälleen nukkuakseen.

Hetken perästä kysyy vielä toinen heistä:

— Kuoliko hän heti?

— Kuoli, vastasi Sakeus, — melkein heti. Kuula kulki aivojen kautta.

— Se onkin paras paikka, sanoo toveri. — Jos se kulkee aivojen läpi, on se varma kuolema.

Sitten tulee vajassa hiljaista ja kaikki nukkuvat…

Työnjohtajan täytyi seuraavana päivänä nimittää uusi kokki, toinen entisistä apulaisista, joka nyt nousi arvossa päälliköksi ja oli sydämestään iloinen murhasta.

Kaikki kävi kulkuaan syksyyn. Ei puhuttu sen enempää Pollyn kuolemasta; piruparka oli kuollut, oli haudattu vehnämaahan, sinne niissä tähkät olivat katkotut. Eikä siinä ollut sen enempää tehtävissä.

Kun tuli lokakuu, lähtivät Billybonyn työmiehet lähimpään kaupunkiin juodakseen jäähyväisryypyt toistensa kanssa ja sitte erotakseen. Kaikki olivat tällä hetkellä parempia ystäviä kuin konsanaan ja he syleilivät toisiaan ja kestitsivät toisiaan hyvästä sydämestä.

— Minne sinä, Sakeus, lähdet?

— Tähden vähän kauemmaksi länteen, vastaa Sakeus. — Kenties Wyomingiin. Mutta talveksi menen taas halkometsiin.

— Siispä tapaamme siellä. Näkemiin, Sakeus. Onnellista matkaa!

Ja toverit lähtevät suuren Yankeemaan kaikkiin suuntiin. Sakeus matkustaa Wyomingiin.

Ja ruohoaavikko jää äärettömän meren kaltaisena, jota lokakuun-aurinko valaisee heittäen sen yli pitkiä naskalinteräisiä säteitään.