Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

SABAN KUNINGATAR

Sekä muita kertomuksia

Kirj.

KNUT HAMSUN

Suom. Siiri Siegberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag.

SISÄLLYS:

Knut Hamsun.
Saban kuningatar.
Kievarin kyydillä.
Sormus.
Kadulla.
Hieman Pariisia.
Rakkauden orjia.
Valloittaja.
Sakeus.

Knut Hamsun.

Knut Hamsun on syntynyt elokuun 4 p. 1860 Lom'issa, Gudbrandsdalen'issa Norjassa. Vanhemmat olivat vanhaa, kätevyydestään kuuluksi tullutta talonpoikaissukua, jonka useilla jäsenillä on kehuttu huomatun taiteellisia taipumuksia. Kun poikanen oli neljän vuoden vanha, muuttivat vanhemmat Lofoteniin, jossa jylhä luonto kasvatti lapsesta mietiskelevän ja vakavan luonteen. Muutamia vuosia vietti hän enonsa luona, mennäkseen vihdoin seitsemäntoista vanhana — suutarin oppiin Bodö'hön. Jo silloin askarteli hän kirjallisissa yrityksissä, julkaisten omalla kustannuksellaan erään runoelman ja kertomuksia.

Sitten alkoi hänen kuljeksija-elämänsä, jota jatkui monessa muodossa aina Amerikaan asti, kunnes vuonna 1885 löydämme hänet jälleen Norjasta. Nyt alkaa kirjallinen taistelu todella vakavasti, mutta ei vieläkään onnistu. Seuraavana vuonna pakenee hän uudelleen Amerikaan. Siellä hankkii hän elatuksensa m.m. farmarina ja raitiovaunun kuljettajana, onnistumatta täydelleen kummassakaan ammatissa ainaisen uneksimisensa ja hajamielisyytensä vuoksi. Koottuaan hiukan pääomaa heittäytyy hän aina välillä harrastamaan kirjallisuutta.

Elämä siis opetti Knut Hamsunin kirjailijaksi — ei tietopuolisen opetuksen tai tieteen antamat herätykset, vaan elämän tuhannet ongelmat. Harva hänen teoksiaan lukiessaan aavistaa itseoppineen työhön tutustuvansa.

Elämä antoi hänelle ajatuksia, voimaa, häikäilemättömyyttä ja katkeruutta suoraan ja lahjomatta sanomaan sen mitä hän tunsi. Vuoteen 1889 saakka oli Hamsun kuljeksija, yrittelijä, uneksija, sen jälkeen on hän kirjailija, jonka elämäkerta on luettava hänen teoksistaan.

Sinä vuonna julkaisee hän pilkkakirjoituksensa nykyisen Amerikan henkisestä elämästä, kirjan, joka on neron, vahingoniloisen arvostelun ja ilkeyden tyypillinen esimerkki. Seuraavana vuonna julkaisemassaan romaanissa "Sult" kuvaa hän nälän ja ihmisen kamppailua tavalla, joka oli monessa suhteessa uutta pohjoismaisessa kirjallisuudessa. Hän osoitti voivansa temmata esiin kuvattavansa otteella, joka oli voimassaan ja perinpohjaisuudessaan erehtymätön, ja hänen tyylissään kuvastui kiihkeys, eloisuus ja jännitys, joka suorastaan hypnotisoi lukijan.

Sen jälkeen on Knut Hamsunin tuotanto lisääntynyt niin, että nimienkin mainitseminen on tässä mahdotonta. Tässä pienessä kokoelmassa julkaistut kertomukset ovat teoksista "Siesta" (1897) ja "Kratskog" (1903).

Knut Hamsun ei ole maassamme mikään tuntematon kirjailija. Lionelia on muistossa hänen teoksistaan, tuo omituinen, itsenäinen tyyli, notkea, joka sanaltaan elävä kuvaustapa, korkealle kehitetty lyyrillinen proosa, joka vapaissa rytmeissä muodostuu kauan kaikuvaksi säveleksi. Moni muistaa myös taon erikoisen kuulakkaan ilmapiirin, jossa hänen henkilönsä, erittäinkin hänen naisensa, kuumeen puna poskilla ja sielun salaisin toivomus tutkittuna liikkuvat. Ehkä tämäkin pieni kokoelma, jossa kirjailija esiintyy niin sanoaksemme leppeämpänä, löytää kirjailijan vanhat ja uudetkin ystävät.

SABAN KUNINGATAR.

I.

Matkustellessa siellä täällä, liikkuessa paikasta toiseen, sattuu usein tapaamaan ihmisiä, joita joskus ennen on nähnyt, kohtaamaan heidät äkkiä seuduilla, joilla viimeksi luulisi heidät tapaavansa, niin odottamatta, että hämmästyksestä aivan unohtaa nostaa lakkia ja tervehtiä.

Näin käy minulle usein, niin, hyvinkin usein. Eikä sille mitään mahda.

Se mitä sain kokea vuonna 1888, on merkillisellä tavalla yhteydessä erään tämänvuotisen sattuman kanssa, joka tapahtui tuskin viikko takaperin ollessani pienellä matkalla Ruotsissa. Se on niin yksinkertainen ja ymmärrettävä juttu ja kaikki meni niin luonnollisesti, että tuskin tuo lienee kertomisen arvoinenkaan. Kerron sen kuitenkin.

Kysyit viimeksi tavatessamme… niin, muistat kyllä itsekin mitä kysyit, minun ei tarvitse sitä uudistaa. Mutta vastasin silloin, ettei se hyödyttänyt mitään, koetinpa jos kuinka, sillä aina tuli jotain väliin; minut torjuttiin pois, osoitettiin ovelle. Enkä valehtele; saat nähdä, että se on totta; en koskaan ole ollut sitä lähempänä kuin nyt viime kerralla ja kuitenkin tulin niin ihastuttavasti syrjään sysätyksi. Eikä sille mitään mahda.

* * * * *

Vuonna 1888 sain rahoja erästä retkeä varten — kerron asian aivan niin kuin se on. Suuntasin kulkuni Ruotsiin ja kuljin iloisesti jalkaisin pitkin rautatietä, katsellen kuinka juna toisensa jälkeen joka päivä pyyhkäisi ohitseni. Tapasin myös paljon ihmisiä ja jokainen näistä tervehti minua sanoen "Jumalan rauha", johon minäkin vastasin "Jumalan rauha", kun en osannut muutakaan sanoa. Tultuani Göteporiin oli ensimäinen kenkäparini kulunut, mutta siitä en huoli puhua.

Tämä tapaus, josta nyt kerron, sattui jo ennen tuloani Göteporiin. Annas kun kysyn sinulta: Kun joku, naishenkilö heittää sinuun silmäyksen ikkunasta eikä sen jälkeen ole sinusta tietävinäänkään, niin annat asian mennä menojaan kuvittelematta minkäänlaista; olisit narri, jos rupeaisit kuvittelemaan jotain sellaisen köyhän katseen nojalla. Mutta kun nyt nainen ei ainoastaan tarkasta sinua mitä suurimmalla huomaavaisuudella, vaan sen lisäksi jättää huoneensa käytettäväksesi, niin, jopa vuoteensakin ruotsalaisessa kestikievarissa, niin eikö sinusta silloin tunnu olevan syytä uskoa hänen vakaviin aikomuksiinsa ja elättää pientä toivonhiventä? Minusta tuntui siltä, toivoin viimeiseen asti; vielä viikko sitten maksoi se minulle tuskallisen retken Kalmariin…

Olin saapunut Bärbyn kestikievariin. Oli myöhäinen ilta ja olin kävellyt aamusta asti, niin että päätin keskeyttää matkani siksi päiväksi. Menin tupaan pyytämään ruokaa ja huonetta.

Kyllä, ruokaa oli tarjottavana, mutta huoneita ei enää ollut, ne olivat kaikki tilatut, talo oli täysi.

Puhelen nuoren tytön kanssa — kävi myöhemmin ilmi, että hän oli talon tytär.

Katson häntä enkä ole ymmärtävinäni, ettei talossa ole tilaa. Tahtoiko hän antaa minun tuntea, että olin norjalainen, poliittinen vastustaja?

— Täälläpä on paljon rattaita, sanon välinpitämättömästi.

— Niin, täällä on markkinaväkeä, vastaa hän; "meillä ei ole ainoatakaan vuodetta tyhjänä".

Sitten hän lähtee toimittamaan ruokaa. Tultuaan takaisin alkoi hän uudestaan kertoa, kuinka täyttä talossa oli. Hän sanoi:

— Te voitte joko jatkaa matkaa lähimmälle asemalle Ytteråhon, tai lähteä vähän matkaa takaisin päin junalla. Täällä ei, kuten sanottu, ole tilaa.

Soin anteeksi tuolle viattomalle lapselle, en tahtonut olla liian tuikea häntä kohtaan; mutta luonnollisestikaan en aikonut liikahtaa paikaltani ennen aamua. Olinhan julkisessa kestikievarissa ja vuode oli minun saatava.

— Nyt on mainio ilma, virkoin.

— On kyllä, vastasi hän, "on sula huvi kävellä Ytteråhon tänä iltana. Sinne ei ole pitkältä, onpahan vain runsas peninkulma."

Tämä oli jo minusta vähän liikaa, jonka vuoksi sanoin hitaasti ja vakavasti:

— Minä oletan luonnollisesti, että te hankitte minulle yösijan; minä en halua astua pitemmälle, olen väsynyt.

— Vaan kun kaikki paikat ovat täynnä! vastaa hän.

— No, se ei kuulu minuun.

Sanottuani tämän istuuduin rehentelevästi tuolille.

Minun kävi muuten sääli tyttöä, hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi hän tahtonut tehdä minulle kiusaa ainoastaan ilkeydestä, hänen kasvonsa olivat rehelliset, hänen vihansa norjalaista kohtaan hillitty.

— Te voitte tehdä vuoteen mihin tahdotte, vaikkapa tähän sohvalle, sanoin minä sitten.

Mutta ei sohvakaan ollut vapaa!

Nyt minua alkoi suututtaa. Jos minun vielä oli astuttava runsas ruotsalainen peninkulma, en ikinä tulisi terveenä perille; runsaalla penikulmalla ei Ruotsissa ollut loppua ollenkaan, sen tiesin ennestään.

— Mutta herranen aika sentään, ettekö näe, että minä olen astunut kenkäni säpäleiksi?, huusin minä — ette toki ajane ihmistä maantielle tämmöisissä kengissä?

— Niin kyllä, mutta eiväthän kengät ole sen paremmat huomennakaan, huomautti hän hymyillen.

Eivät, siinä hän taaskin oli oikeassa, enkä tiennyt enää mikä neuvoksi. Samassa avautuu ovi ja sisään syöksyy toinen nuori tyttö.

Hän nauraa jollekin asialle, joka on tapahtunut hänelle tai jota hän ajattelee ja hänellä on suu auki kertoakseen siitä. Huomattuaan minut ei hän joudu vähääkään hämilleen, vaan katsoo minua hellittämättä silmiin, vieläpä vihdoin nyökkääkin. Sitten kysyy hän hiljaa:

— Mikä hätänä, Lotta?

Ja Lotta vastaa hänelle jotain, jota minä en voi kuulla, vaan ymmärrän, että on puhe minusta. Istun siinä katsellen ja kuunnellen kuin olisi kohtaloni ratkaistavana. Nyt vilkaisevat he salaa minun kenkiini ja kuulen, että he nauravat hiukan keskenään. Viimeksi tullut nuori neiti puistaa päätään aikoen lähteä.

Tultuaan ovelle, kääntyy hän äkkiä ympäri ikäänkuin jotain olisi juolahtanut hänen mieleensä ja sanoo:

— Vaan minähän voin maata sinun kanssasi tämän yön Lotta, niin voi hän saada minun huoneeni?

— Ei toki, vastaa Lotta, — sitä ei neiti todellakaan voine tehdä.

— Miksi en voisi!

Vaitiolo. Lotta miettii.

— No, kun neiti niin tahtoo. Ja minuun kääntyen Lotta jatkaa: —
Neiti haluaa siis antaa teille huoneensa.

Hyppään pystyyn, käännän varpaat ulospäin ja teen kumarruksen, josta luulen selvinneeni hyvin. Kiitän myös neitiä suullisesti, sanoen, että hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, joka oli ainoata laatuaan minun elämässäni, ja selitän lopuksi, että hänen sydämensä oli siis yhtä hyvä kuin hänen silmänsä olivat ihanat — neitiseni!

Sitten kumarsin uudelleen tehden sen jälleen hyvin. Niin, tämän kaiken selvitin mainiosti. Hän punastui ja juoksi ovelle ääneen nauraen, Lotta perässä.

Minä istuuduin jälleen tuumien tapahtunutta. Kaikki oli hyvin; hän oli hymyillyt, punastunut ja nauranut, se ei olisi saattanut paremmin alkaa. Herranen aika kuinka hän oli nuori, tuskin kahdeksaatoista, pyöreäposkinen ja kuoppaleukainen.

Ei riepuakaan kaulassa, ei kerrassa mitään, ei edes leninginkaulusta, ainoastaan kurenauha. Ja lisäksi kirkas, tumma ilme suloisilla kasvoilla. En ollut elämän päivinäni nähnyt moista. No niin, ja hän oli tarkastanut minua huomaavasti.

Tuntia myöhemmin näen hänet ulkona pihamaalla; hän on noussut tyhjiin vaunuihin ja istuu nyt siinä läimäytellen piiskalla. Kuinka nuori hän olikaan ja veikeä istuessaan siinä aivan yksin hyräillen ja läimäytellen piiskallaan ikäänkuin olisi hevonen valjastettuna hänen edessään. Minä lähestyn; mielessäni liikkuu jotain hevosen riisumista ja vaunujen korjaamista koskevaa, nostan lakkiani ja rupean sanomaan jotain…

Samassa nousee hän korkeana ja ylväänä kuin hallitseva kuningatar, katsoo minuun silmänräpäyksen ja astuu alas vaunusta. En koskaan ole sitä unohtava; vaikkei hänellä ollutkaan mitään syytä loukkautua, oli hän todella suuremmoinen noustessaan ja astuessaan alas. Minä panin lakin päähäni ja hiivin pois nolona ja ymmällä. Hitto vieköön päähänpistoni vaunujen korjaamisesta!

Toiselta puolen: mikä häneen meni? Eikö hän juuri äsken ollut jättänyt huonettaan käytettäväkseni? Miksi siis tämä häveliäisyys? Se on teeskentelyä, sanoin minä itselleni, hän on vain ollakseen, tunnen tuon metkun, hän tahtoo kujeilla minun kanssani, — hyvä, minä taivun leikkiin!

Istuuduin rapuille ja sytytin piippuni. Markkinaväki jutteli ympärilläni; silloin tällöin kuulin pulloja aukaistavan sisällä ja lasien kilisevän. Neitiä en enää nähnyt.

Minulla ei ollut muassa muuta lukemista kuin Ruotsin kartta; istun siinä poltellen ja harmitellen, viimein otan taskusta kartan ja alan tutkia sitä. Kuluu joku hetki. Lotta ilmestyy ovelle, hän tarjoutuu viemään minut huoneeseeni jos haluan. Kello on kymmenen; nousen ja lähden. Käytävässä törmäämme yhteen neidin kanssa.

Nyt tapahtuu jotain, jonka muistan pienimpiin yksityiskohtiin asti. Käytävän seinä on vasta maalattu, josta minä en tiedä mitään; astun syrjään neidin tieltä kun hän tulee vastaan ja samassa on onnettomuus tapahtunut. Neiti huudahtaa henki kurkussa:

— Maalaus…

Vaan se on jo myöhäistä, minä olen jo tahrinut koko vasemman hartiani.

Hän katsoo minuun aivan ällistyneenä, katsoo sitten Lottaan ja sanoo:

— Mitäs sille nyt tehdään?

Hän sanoi sananmukaisesti: mitäs sille nyt tehdään? Ja Lotta vastaa että sitä on hangattava jollain, jonka jälkeen hän purskahtaa nauruun.

Nyt menemme kaikki kolme taas rappusille ja Lotta löytää jotain, jolla aikoo hangata minua.

— Olkaa hyvä ja istukaa, sanoo hän, — muuten en ylety.

Ja minä istuudun.

Sitten alamme pakinoida…

Nyt usko tai älä — vakuutan, että erotessani neidistä oli minulla mitä parhaimmat toiveet. Olimme jutelleet, lörpötelleet, nauraneet jos jollekin ja minä olen varma, että istuimme neljännestunnin siinä rapuilla pakinoiden. Mistä sitten? No niin, siksi en rupeakaan sillä rehentelemään; mutta ajattelin kuitenkin, ettei nuori neiti uhraisi miehelle neljännestunnin keskustelua miltei kahden kesken tarkoittamatta sillä jotain. Kun vihdoin erosimme, sanoi hän lisäksi kahdesti hyvää yötä; viimeksi aukaisi hän oven raolleen, sanoi hitaasti hyvää yötä vielä kolmannen kerran ja painoi sitten oven kiini. Sitte kuulin hänen mitä hilpeimmin naureskelevan Lotan kanssa sisällä huoneessa. Niin, olimme kaikki mitä parhaimmalla tuulella.

Astun huoneeseeni — hänen huoneeseensa. Se oli tyhjä, mitä tavallisin kestikievarihuone, seinät paljaat, siniseksimaalatut ja vuoteena matala kaita sänky. Pöydällä oli käännös Ingrahamin teoksesta "Davidin huoneen ruhtinas". Aloin lukea sitä. Vieläkin kuulen supatusta ja naurua nuorten tyttöjen huoneesta. Mikä suloinen tyttöveitikka; tuommoinen tumma ilme nuorilla kasvoilla. Kuinka hän osasikaan nauraa iloisesti vaikka oli niin ylpeän näköinen!

Vaivuin ajatuksiin; muisto hänestä hehkui hiljaa ja voimakkaasti sydämessäni.

* * * * *

Aamulla heräsin siihen, että jokin kova painoi kylkeäni — olin nukkunut yhdessä Davidin huoneen ruhtinaan kanssa. Nyt ylös ja vaatteisiin, kello oli yhdeksän!

Astun saliin ja saan aamiaiseni; neitiä en näe. Odotan puoli tuntia, häntä ei kuulu. Kysyn vihdoin hienostaan Lotalta, minne nuori neiti oli joutunut.

Kas, neiti oli matkustanut pois.

Matkustanut pois? Eikö neiti ollutkaan talonväkeä?

Ei, hän oli Herraskartanon neiti; hän oli matkustanut junalla aikaiseen aamulla ja oli matkalla Tukholmaan.

Olen vaiti. Hän ei tietystikään ollut jättänyt edes kirjettä minulle, ei pientä lappuakaan; tulin niin alakuloiseksi, etten edes kysynyt hänen nimeään; kaikki oli minulle yhdentekevää. Ei, koskaan ei ollut luottamista naisen uskollisuuteen.

Tulen Göteporiin turtunein mielin ja murtunein sydämin. Kuka sitä olisi uskonut; hän, joka oli niin rehellisen ja ylvään näköinen. Vaan samapa tuo, minä kestän sen kuin mies; kukaan hotellissa ei koskaan aavistakaan miksi minä kärsin…

Tämä tapahtui juuri niihin aikoihin kun Julius Kronbergilla oli Göteporissa näytteillä suuri taulunsa Saban kuningatar. Kuten muut niin aioin minäkin mennä katsomaan tätä taulua ja minä näin sen ja ihastuin ikihyväksi. Ihmeellisintä oli, että itse kuningatar tuntui olevan mitä suurimmassa määrin minun herraskartanonneitini näköinen, — ei hänen nauraessaan ja kujeillessaan vaan sinä hetkenä, jolloin hän seisoi tyhjissä vaunuissa ja nujersi minut katseellaan siksi että olin tahtonut riisua hevoset. Jumala tietää, että tunsin sen uudestaan sydämessäni! Taulu ei jättänyt minua rauhaan, se muistutti liian elävästi menetettyä onneani. Eräänä kauniina yönä se innostutti minut kirjoittamaan kuuluisan taidearvosteluni Saban kuningattaresta, joka oli painettuna "Päivälehteen" 9:nä päivänä joulukuuta 1888. Tässä taidearvostelussa kirjoitin minä kuningattaresta seuraavaa:

Kypsynyt etiopialaisnainen, yhdeksäntoistavuotias, solakka, kiihoittavan kaunis, majesteetti ja nainen… vasemmalla kädellään nostaa hän juuri harsoa silmiltään suunnaten katseensa kuninkaaseen. Hän ei ole tumma ja onpa hänen musta tukkansakin hopeahohtoisen otsarivan peitossa, hän näyttää europalaisnaiselta, joka on matkustanut Itämailla ja säilyttänyt henkäyksen idän polttavaa aurinkoa. Ainoastaan hänen silmissään on tumma loiste, joka ilmaisee hänen sukuperänsä, tuo samalla raskas ja hehkuva katse, joka lyö katsojan maahan. Ei tahdo unohtaa näitä silmiä, tahtoo muistaa ne kaukana muilla mailla kulkiessaan ja kohdata ne jälleen unissa…

Tämä silmistä sanottu on kaunista; sellaisia sanoja ei lausuta tuntematta jotain samantapaista sydämessä, kysyttäköön keltä tahtoi.

Ja siitä päivästä alkaen on minun sydämeni myöskin kutsunut sitä ihmeellistä tyttöä Bärbyn kestikievarista Saban kuningattareksi.

II.

En ole päässyt irti hänestä, neljä vuotta myöhemmin sukeltaa hän uudestaan esiin, nyt tuskin viikko sitten.

Olen matkalla Köpenhaminasta Malmöhön, aion tavata siellä erään henkilön, ja tämä henkilö odottaa minua, — kerron sen taas niinkuin asia on. Minun kapineeni ovat viedyt Kramerille, josta olen saanut huoneen; lähden tapaamaan tuota henkilöä, joka odottaa minua, mutta ensin teen pienen kävelyn rautatieasemalle kootakseni ajatuksiani sitä varten. Siellä tapaan miehen, jonka kanssa antaudun puheisiin, ja olen juuri sanomassa hänelle jotain, kun samassa näen eräät kasvot junassa, joka juuri on lähtemäisillään; ja kasvot kääntyvät minuun päin, silmäpari tarkastaa minua, — herran nimessä, sehän on Saban kuningatar.

Silmänräpäyksessä hyppään junaan ja jonkun hetken kuluttua me olemme menossa.

No, sitä voi kutsua kohtaloksi, että näen hänet jälleen neljän vuoden perästä, leppään lähtevään junaan vaikka kaikki tavarani ovat Kramerilla; — kas siinä kohtalo, jota ei voi välttää. Olin muuten ilman päällystakkiakin, todellakaan minulla ei ollut muuta kuin hartioilla riippuva matkalaukkuni; siinä asussa tulin junaan.

Katselen ympärilleni, — olen joutunut ensi luokan vaunuun ja penkeillä istuu pari matkustajaa.

No niin; minä heittäydyn heidän viereensä ja otan esille sikarin ja vähän kirjallisuutta. Mihin oli kohtalo nyt vievä minut? Matkustaisin sinne minne Saban kuningatarkin; oli pidettävä häntä silmällä; missä hän nousisi pois, siinä nousisin minäkin, minun täytyi tavata häntä.

Kun konduktööri kysyi pilettiä, ei minulla semmoista ollut.

Minne olin matkalla?

En tietänyt sitä varmasti, mutta…

No sitte saisin maksaa Erlöfiin, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla.
Erlöfistä saisin sitte lunastaa piletin eteenpäin.

Tein niinkuin konduktööri käski ja maksoin ilolla lisämaksun.

Erlöfistä lunastin sitte piletin Lundiin; Saban kuningatar aikoi ehkä vierailulle Lundiin, minun oli pidettävä häntä huolellisesti silmällä. Mutta hän ei noussut junasta Lundissa.

Nyt oli minun taas maksettava konduktöörille, tällä kertaa Lackelängaan ja taaskin neljänkymmenen äyrin lisämaksu — se oli kahdeksankymmentä äyriä. Lackelängessa ostin piletin yksin tein Hassieholmiin asti ollakseni varma, jonka jälkeen istuuduin tuntien itseni jokseenkin hermostuneeksi tästä monimutkaisesta matkasta. Toisten matkustajien puhelu vaivasi minua myös; mitä herran nimessä se minuun kuului, oliko Hampurissa puhjennut turpa- ja sorkkatautia. Minun kanssamatkustajani olivat nähtävästi maalaisia, yksinkertaisia ruotsalaisia karjankauppiaita, he eivät puoleenkolmatta tuntiin puhuneet muusta kuin turpa- ja sorkkataudista Hampurissa. Nii-in se oli todella erinomaisen mieltäkiinnittävää. Ja sitä paitsi: eikö minua odottanut eräs ihminen Malmössä? Jouti odottaa!

Mutta Saban kuningatar ei noussut pois Hassleholmassakaan.

Nyt minä raivostun, maksan konduktöörille Barlingslöfiin asti ja taas neljänkymmenen äyrin lisämaksun, — se teki yhteensä kruunun kaksikymmentä äyriä — ja ostan Barlingslöfistä hammasta purren piletin suoraan Tukholmaan. Se maksoi minulle selvänä rahana satakahdeksantoista kruunua, hitto vie maksoikin! Olihan selvää, että Saban kuningatar aikoi Tukholmaan nyt kuten silloinkin.

Me ajamme tunnin toisensa jälkeen, minä pidän silmällä joka asemaa, mutta hän ei nouse junasta. Näen hänet vaununakkunassa ja hän katsoo minua tarkkaavasti; oi, hänen tunteensa minua kohtaan eivät olleet muuttuneet, sen näen selvästi; vaan hiukan hämillään hän oli luoden katseensa alas ohikulkiessani. En tervehtinyt, unohdin sen säännöllisesti; ellei hän olisi ollut sullottuna sellaiseen naiskarsinaan, olisin luonnollisesti lähtenyt häntä muistuttamaan vanhasta tuttavuudestamme; vieläpä siitäkin että olin maannut hänen vuoteessaan; olisin ilahuttanut häntä kertomalla, että olin nukkunut erinomaisesti, yhtämittaa kello yhdeksään asti. Kuinka kuluneet neljä vuotta olivat tehneet hänet ihanaksi, nyt hän oli enemmän kuin koskaan ennen majesteetti ja nainen!

Ja kului tunti tunnilta eikä tapahtunut muuta kuin että tuossa viiden aikaan ajoimme lehmän yli; kuulimme kuinka sen jalat musertuivat ja pysähdyimme hetkeksi tutkimaan kiskoja, sitten kuljimme taas. Molemmat matkustajat ovat alkaneet keskustella laivakulusta Öresundissa ja ovat jälleen erinomaisen mieltäkiinnittäviä. Kuinka kärsinkään. Ja miten olikaan, eikö eräs ihminen… Helvettiin Malmö ihmisineen!

Eteenpäin, yhä eteenpäin, sivuutamme Elmhultin, Liatorpin, Vislandan. Vislandassa lähtee Saban kuningatar ulos, en päästä häntä hetkeksikään näkyvistäni; no, siis, — hän tulee taas takaisin. Kas niin, ja me ajamme taas eteenpäin.

Sitten tulemme Alfvestaan, jossa on junanmuutto Kalmariin.

Täällä lähtee Saban kuningatar jälleen ulos; minä katson, käykö tässä samoin kuin äsken, mutta tällä kertaa muuttaa hän Kalmarin-junaan. En ollut valmistunut tähän, hämmästyn suuresti enkä tule tehneeksi mitään ennenkuin on melkein liian myöhäistä. Suin päin joudun minäkin Kalmarin-junaan, junan jo ollessa liikkeessä.

Yksi ainoa mies vaunussa, hän ei edes katso ylös, hän lukee. Minä heittäydyn penkille ja alan myös lukea. Parin minutin kuluttua kuulen:

— Piletti!

Tässä on uusi konduktööri.

— Piletti, niin kyllä, vastaan minä antaen hänelle piletin.

— Se ei kelpaa, sanoo hän, — tämä on Kalmarin rata.

— Sanotteko ettei se kelpaa?

— Ei tällä radalla.

— Eihän toki ole minun syyni, että myödään pilettejä, jotka eivät kelpaa.

— Minne te olette matkalla?

— Tukholmaan tietysti, vastaan minä, — minnekäs te sitten luulitte minun aikovan?

— Niin, mutta tämä on Kalmarin juna, ettekö kuule, tämä juna menee
Kalmariin, sanoo hän äkäisesti.

— No, sitä en tietänyt, mutta oli kuitenkin surkeata pikkumaisuutta hänen puoleltaan nalkuttaa yhtä ja samaa. Hän teki sen varmaan siksi, että minä olin norjalainen, poliittisesta vihasta. Pidän hänet mielessäni.

— No miten me siis teemme? kysyn minä.

— Tehkää siten että… niin, minne te siis aiotte? Ette pääse
Tukholmaan tätä tietä.

— Hyvä, minä matkustan sitten Kalmariin, minä aioinkin oikeastaan Kalmariin, vastaan minä; Tukholma ei olekaan koskaan miellyttänyt minua enkä juuri tiedä, kannattaisiko lainata rahoja matkustaakseni sinne uudelleen.

Tuo kirottu kuningatar aikoi siis Kalmariin; niinpä tulisi siis vihdoinkin loppu tuskastani.

— Te maksatte siis Gemlaan asti, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla, sanoo konduktööri. — Mutta Gemlasta saatte lunastaa piletin eteenpäin.

— Minä olen vasta maksanut sata kahdeksantoista kruunua, huomautin minä; mutta maksoin kuitenkin myöskin ylimääräiset neljäkymmentä äyriä. Nyt oli minun kärsivällisyyteni lopussa, hyökkään asemalle Gemlassa huutaen pilettiluukkuun:

— Kuinka kauas pääsee tätä rataa myöten?

— Miten? Kalmariin, vastataan.

Enkö voinut päästä pitemmälle, oliko mahdotonta tulla hiukan kauemmaksi? Aivan mahdotonta. Sillä vastassa oli Itämeri.

— No, antakaa sitten piletti Kalmariin!

— Mikä luokka?

Oho, hän kysyi mikä luokka! Mies ei nähtävästi tuntenut minua, ei ollut lukenut mitään kirjoistani. Vastasin hänelle ansion mukaan:

— Ensimäinen luokka!

Maksoin ja hain paikkani junasta.

Oli tullut yö; epämiellyttävä kanssamatkustajani oli ojentautunut pitkälleen paikallaan ja sulkenut silmänsä, äänettömänä, heittämättä minuun silmäystäkään. Kuinka saisin ajan kulumaan? En voinut nukkua, nousin pystyyn tavan takaa, tutkin ovia, aukaisin ja suljin ikkunat, palelin ja haukottelin. Sen lisäksi piti minun pitää silmäni auki sen pikku kuningattaren tähden joka kerta kun juna seisahti. Toruskelin häntä mielessäni vähän päästä.

Vihdoin, vihdoinkin tuli aamu. Kanssamatkustajani nousi ja katsoi ulos ikkunasta; vähän ajan perästä istuutui hän täysin valveilla taas lukemaan, yhä vilkaisemattakaan minuun; hänen kirjansa ei näyttänyt ikinä loppuvan. Hän ärsytti minua, minä lauloin, vihdoin suututtaakseni häntä, vaan hän ei antanut häiritä itseään; toivoin sydämen pohjasta pääseväni taas sorkkatautia kuulemaan ennemmin kuin siedin tätä pöyhkeyttä.

Viimein kävi hän sietämättömäksi ja minä kysyin:

— Uskallanko kysyä: minne asti on matka?

— Tuota, kappaleen matkaa, vastasi hän.

Siinä kaikki.

— Ajoimme eilen lehmän päälle, sanoin minä.

— Mitäh?

— Me ajoimme eilen lehmän päälle.

— Vai niin?

Ja hän luki edelleen.

— Tahdotteko myödä minulle kirjanne? sanoin aivan pois suunniltani.

— Kirjan? En, vastasi hän.

— Ette?

— En.

Siihen se jäi. Hän ei edes vilkaissut sivulle. Minä luhistuin kokoon tämän itsepintaisuuden edessä. Oikeastaan oli tämäkin sen kurjan kuningattaren syy, että olin joutunut tällaisen henkilön seuraan; hän oli todella tehnyt minulle monet harmit, mutta kaikki oli unohtuva kun tapaisin hänet; oi, kuinka kuvailisin hänelle kaikki vastukseni, kertoisin hänelle taidearvostelustani, siitä ihmisestä, joka odotti minua Malmössä ja jonka minä olin hyljännyt, matkastani, ensin Tukholman-, sitte Kalmarin-radalla — neitiseni! Niin, tekisin varmasti taas syvän vaikutuksen häneen. Eikä pienintäkään viittausta rahapenneihin, niihin sataankahdeksaantoista kruunuun.

Ja juna kulkee.

Alan ikävissäni tuijottaa ulos ikkunasta. Siellä on ikuisesti samaa nähtävänä: metsää, maata, peltoja, liikkuvia taloja, sähkölennätin-patsaita pitkin rataa, ja joka asemalla tavanmukaiset tyhjät tavaravaunut, ja joka vaunuun merkittynä Golfyta. Mitä merkitsi Golfyta? Se ei ollut numero eikä se ollut mies. Herranähköön, ellei Golfyta ollut suuri joki Skånessa tahi tehtaanmerkki, tai vaikka joku uskonnollinen lahko! Vaan äkkiä muistin sen: Golfyta oli eräs paino; siinä oli, ellen väärin muista, satakolmekymmentäkaksi naulaa. Vaan ne olivat vanhoja hyviä "nauloja", ja kuitenkin meni niitä melkein satakolmekymmentä_kolme_ tuollaiseen Golfytaan, niin raskas se oli… Ja juna kulkee.

Kuinka saattoi tuo puhumaton narri istua paikallaan tunti tunnilta yhä vain lukien! Tuommoisen kirjan olisin minä lukenut kolmeen kertaan samassa ajassa; hän tekeytyi suorastaan tietämättömäksi pöhköpäisyydestään eikä hävennyt. Hänen narrimaisuutensa meni lopulta yli rajojen, minä en voinut kauemmin sitä kestää, vaan kumarruin, katsoin häneen ja sanoin:

— Häh?

Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun kuin pilvistä pudonneena.

— Mitä? kysyi hän.

— Häh?

Hän ei voinut käsittää minua.

— Mitä te tahdotte? kysyi hän äreästi.

— Mitäkö minä tahdon? Mitä te tahdotte?

— Minä? Minä en tahdo mitään.

— En minäkään.

— Vai niin. Miksi sitten puhuttelette minua?

— Minäkö? Olenko minä puhutellut teitä?

— Vai niin, sanoi hän kääntyen vimmastuneena toisaalle.

Sitten olimme taas vaiti.

Ja kului tunti toisensa jälkeen; vihdoinkin viheltää juna Kalmariin saapuessa.

Nyt siis oli tosi edessä! Tunnustelen leukaani, — tietysti oli parta ajamatta, se oli niin tavallinen juttu.

Oli sekin järjestystä, ettei ollut asemia radan varrella, joilla olisi saanut ajaa partansa ja olla ihmisen näköinen kun tarve vaati. En olisi vaatinut joka asemalle vakituista parturia, vaan ei tuo toki olisi ollut liikaa, jos joka viidennelläkymmenennellä olisi ollut yksi. Se oli viimeinen sanani.

Silloin juna seisahtui.

Astun heti ulos, näen että Saban kuningatarkin tekee samoin, mutta hänet ympäröi heti semmoinen ihmispaljous, että minun oli mahdotonta päästä hänen luokseen. Lisäksi suutelee eräs nuori mies häntä, — veli siis, joka asuu ja jolla on toimi täällä ja jota hän oli tullut tervehtimään! Hetken perästä tuodaan vaunut, hän menee niihin parin kolmen muun seuraamana, ja niin sitä mennään. Minä jään paikalleni. Hän oli ajanut tiehensä aivan nenäni edestä: vähääkään arvelematta. No niin, toistaiseksi ei ollut mitään tehtävissä, ja kun tarkemmin ajattelee, olin hänelle miltei kiitollinen, että hän oli antanut minulle aikaa ajaa partani ja siistiä itseni ennen esittämistä. Nyt oli käytettävä aika tyystin!

Siinä seisoessani tulee luokseni kaupunginlähetti pyytäen saada kantaa tavaroitani.

— Ei tarvitse, minulla ei ole kapineita.

— Eikö yhtään kapineita?

— Ei yhtään, ellei hän tietänyt niitä olevan; ymmärsikö hän nyt?

Vaan minä en päässyt irti miehestä, hän tahtoi tietää, aioinko matkustaa etemmäksi.

— En, en etemmäksi.

Tulisinko siis asumaan täällä? Enkä, vähän aikaa. Oliko läheisyydessä hotellia? Mutta mitä minä toimitan täällä? Olinko asioitsija tahi tarkastaja, vai?

Siinä taas yksi, joka ei ollut lukenut minulta riviäkään! Ei, en ollut tarkastaja.

Mutta mikä minä sitten olin?

Hyvästi! huusin hänelle päin silmiä ja läksin. Moista tungettelevaisuutta! Tokihan löytäisin ominkin neuvoin hotelliin jos niikseen tuli. Kuitenkin, oli ajateltava itselleen jonkunlainen asema, jonka varjossa esiintyä; oli selvää, että koska kerran tuollainen nälkiintynyt kaupunginlähetti oli niin utelias, olisi hotellin isäntä sitä moninvertaisesti. Mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa, virallisesti, Jumalan ja ihmisten edessä? Painavaa laatua sen tuli olla, etten joutuisi huonoon valoon kuningattaren silmissä.

Ja minä tuumin vimmatusti, mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa. En parturin kynsissä istuessanikaan saa rauhaa tältä kysymykseltä; yksi asia oli varma: en uskaltaisi näyttäytyä hotellissa ennenkuin minulla oli se selvillä.

— Onko teillä puhelinta? kysäsen.

Ei, parturilla ei ollut puhelinta.

— Voitteko lähettää jonkun pojan tilaamaan minulle huonetta lähimmästä hotellista? Minulla ei ole aikaa mennä itse, olisi asioita toimitettavana.

— Kyllä mielelläni.

Ja niin poika matkalle.

Minä aloin vetelehtiä pitkin katuja, katsoin kirkon, sataman, kuljin jokseenkin nopeasti pelosta, että joku pysähdyttäisi minut ja tiedustelisi asiaani Kalmarissa. Vihdoinkin tulin puistoon, heittäydyin penkille ja vaivuin mietteisiin. Olin yksin.

Kalmar — mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa?

Nimi tuntui tutulta, olin lukenut siitä jossain. Herra nähköön, ellei se ollut politiikan, jonkun harvinaisen valtiopäivätapahtuman tahi rauhansopimuksen yhteydessä? Muistelin Kalmarinrauhaa, rauhaa Kalmarissa, enkö nimenomaan ollut lukenut siitä? Vai oliko se Kalmarin sopimus? Mutta hetken tuumailujen jälkeen oli minulle selviävinänsä, että tuskin olin lukenut Kalmarin sopimuksesta. Äkkiä hyökkään ylös, nyt luulin muistavani: sehän oli Kalmarin taistelu, taistelu Kalmarin luona — kuten Kalveskindletin ja Wörthin taistelutkin.

No nyt se selvisi! Ja minä lähden kulkemaan hotellia kohti. Koska oli ollut Kalmarin taistelu, niin oli minun tutkittava Kalmarin historiallisia paikkoja, siinä asiani; tuolla seisoi Nils Juelin laiva, tuosta kulki vihollisen kuula syvälle maahan myllertäen kaalitarhan, tuossa kaatui Kustaa Adolf linjalaivan kannelle. Ja Kolbejn Väkevä kysyi: mikä murtui semmoisella pauhulla.

Norja sinun käsistäsi! vastasi Einar. — — —

Vaan tultuani hotellin portaille tein raukkamaisesti täyskäännöksen
ja hylkäsin koko taisteluteoriani; ei ikinä ollut se Kalmarin vaan
Köpenhaminan taistelu! Ja minä marssin uudestaan kaupungille.
Tulevaisuus näytti pimeältä.

Nyt kuljin niine hyvineni koko päivän nauttimatta kuivaa tai märkää. Olin aivan näännyksissä. Oli myös liian myöhäistä lähteä kirjakauppaan ostamaan asiaa koskevaa teosta, sillä kaikki puodit olivat suljetut. Viimein laahustan erään lyhdynsytyttäjän luo.

— Anteeksi, kysyn kohteliaasti, — mitä täällä Kalmarissa aikoinaan onkaan tapahtunut?

Mies vastasi ainoastaan: — Tapahtunut? katsoen minuun.

— Niin, sanon minä, — muistan niin selvästi, että täällä Kalmarissa aikoinaan on tapahtunut jotain; sillä on historiallista merkitystä, siksi tahtoisin kernaasti sen tietää.

Seisomme siinä vastakkain.

— Missä te asutte? kysyy hän.

—… Ja minä olen tullut tänne nimenomaan tutkiakseni sitä, jatkan minä; — se on tullut minulle jokseenkin kalliiksi, niin, olen maksanut yhden kruunun ja kuusikymmentä äyriä lisämaksujakin, paitsi niitä sataakahdeksaatoista kruunua, joihin en huoli tehdä mitään pikkumaisia viittauksia. Kysykää vaikka konduktööriltä jos haluatte.

Oletteko Norjasta?

— Olen, mitä sitten?

— Oletteko asioitsija?

Niin uupunut kuin olinkin, täytyi minun taas paeta kiiruimman kaupalla; sitähän minun juuri piti tiedustaa, mieheltä mikä olin miehiäni. Vaan tämäkin oli kuningattaren syy, kaikki oli hänen syytään ja minä käskin häntä lempeästi menemään helvettiin ilkeyksineen. Sitten vetäydyin jälleen puistoon. Ei, nyt ei ollut mitään pelastusta!

Seison nojaten puuta vasten, ihmisiä alkaa liikkua ohitseni, ei tuntunut olevan enää turvallista jäädä siihen ja taas täytyi minun laahustaa matkaani. Kolmen tunnin kuluttua olin joutunut maaseudulle, kaupungin ulkopuolelle; katson ympärilleni, olen yksin ja suuri musta jättiläispatsas kohoo edessäni. Jään katsomaan jättiläistä, se näyttää vuorelta, jonka huipulla on kirkko. Seisoessani siinä, tulee joku mies, pysäytän hänet kysyen, mikä vuori tämä on, en muista sitä maantieteestä, vaikka tunsin sangen monta vuorta.

— Se on linna, vastaa hän.

Linna, Kalmarin linna! Menepäs tiedä ettei se kaikki, mitä minulla pyöri mielessä, ollut tapahtunut juuri tässä!

— Linna on tietysti pahoin turmeltunut senjälkeen kun ne suuret tapaukset olivat? kysyin.

— Ei toki, hoitaja pitää sitä hyvässä kunnossa, vastaa mies.

— Kuka siellä asuu tätä nykyä, tarkoitan, mikä kuningas on sinne nykyään suljettuna, eteläiseen sivustaan? Nimi pyörii aivan kielelläni.

— Niin, sehän on nykyään aivan täynnä varustuksia, miekkoja ja muinaisesineitä, kaikenlaista vanhaa! tavaraa…

Saan päähänpiston siinä seisoessani. Minäkin olen voinut tulla katsomaan vanhaa linnaa. Ellei miehellä olisi ollut säkkiä selässä, olisin syleillyt häntä ja muistan selvästi kysyneeni hänen vaimostaan ja lapsistaan ennenkuin erosimme. Keskiyön tienoissa palasin hotelliin.

Sain käsiini isännän, jolle selitin olevani huoneen tilaaja.

— Minä tutkin muinaisesineitä, sanoin lyhyesti ja äkeänä, vieläpä ostankin että tiedätte; siinä minun toimeni.

Isäntä tyytyi tähän selitykseen ja vei minut huoneeseeni.

* * * * *

Nyt seuraa viikko täynnä pettymyksiä ja tuskaa, vaivaa, kokonainen viikko. Saban kuningatarta ei sen jälkeen ole näkynyt. Etsin häntä päivä päivän jälkeen, julkisesti ja hiljaisuudessa, kuulustan postimestarilta, neuvottelen asiasta parin poliisikonstaapelin kanssa, kuljen puiston ristin rastiin kävelyaikana, menen joka päivä valokuvaajien näyteikkunoihin katsoakseni eikö hän ollut joutunut sinne; vaan kaikki turhaan. Tilasin kaksi miestä vahtimaan rautatiellä yötä päivää, ettei hän pääsisi matkustamaan pois ja odotin odottamistani asian ratkaisua.

Sillävälin piti minun joka päivä lähteä linnalle ja läpikäydä muinaismuistokokoelma; kirjoitin pitkät arkit täyteen havaintoja, laskin ruostepilkut miekoissa ja kuluneissa kannuksissa, merkitsin papereihini kaikki ne rasittavat vuosiluvut ja kirjoitukset, jotka löysin kirstunkansista ja vanhoista maalauksista, niin, en jättänyt merkitsemättä säkillistä höyheniäkään, jonka eräänä päivänä löysin viskattuna muinaisesineiden joukkoon ja joka sitten näyttäytyi olevan hoitajan omaisuutta. Tein tutkimuksiani epätoivon vimmalla ja purin hammasta katkeruudesta; kun kerran olin alkanut hakea Saban kuningatarta, en jättäisi kesken vaikka minusta sitten yksin tein tulisi täysi muinaistutkija.

Sähkötin Köpenhaminasta postin ja aloin varustautua talvea varten; herra armoissaan tiesi koska tämä loppuisi, nyt olin asunut hotellissa kuusi päivää. Kun sunnuntai tuli, palkkasin neljä pikkupoikaa puolestani kirkkoon hakemaan kuningatarta; vaan siitäkään ei ollut hyötyä.

Tiistai-aamuna tuli postini vihdoinkin; tämä päivä teki minusta melkein lopun. Yksi kirje oli siltä ihmiseltä, joka odotti Malmössä: kun en silloin tullut, en kai sitten aikonutkaan, hyvästi vaan!

Tunsin syvän piston sydämessäni. Toinen kirje oli erään ystäväni ilmoitus, että Aamulehti ja eräs saksalainen lehti olivat saaneet minut kiinni kirjallisesta varkaudesta ja todistaneet sen otteilla. Minä tunsin sangen syvän piston sydämessäni. Mutta kolmas kirje oli lasku, — sitä en lukenut, en enää jaksanut, heittäydyin sohvalle tuijottaen eteeni.

Enkä kuitenkaan ollut vielä tyhjentänyt maljaa pohjaan saakka.

Ovelle kolkutetaan.

— Sisään! kutsun riutuvalla äänellä.

Ja sisään astuu isäntä vanhan eukon seuraamana; eukko kantaa koria käsivarrellaan.

— Anteeksi, sanoo isäntä, — tehän ostatte muinaisesineitä?

Tuijotan häneen.

— Muinaisesineitä? Ostanko minä vanhoja muinaisesineitä?

— Niinhän te sanoitte.

Ja minun täytyy pakottaa itseni huvitetuksi muinaisesineistä. Aivan oikein, kyllä se oli totta että ostin muinaisesineitä; anteeksi, etten heti huomannut, olin muissa ajatuksissa. Tietysti, ostin kyllä kaikenlaista vanhaa.

Katsokaamme!

Ja eukko aukaisee korinsa.

Lyön käteni yhteen ihastuksesta ja selitän tahtovani kaikki, joka ainoan nokareen. Mitkä komeat korvarenkaat; olisi hauska tietää mikä kuningas niitä viimeksi oli käyttänyt? No, ei ollut kiirettä, minä kyllä löydän kun etsin papereistani. Paljonko hän tahtoisi höylänterästä? Noita kolmea palanutta piippua en päästäisi käsistäni millään hinnalla; samoin kuin haravaakaan. Minkä hinnan panisimme kaikelle yhteensä?

Eukko tuumii.

— Oiskohan kaksikymmentä kruunua liikaa? arvelee hän.

Minä annoin hänelle kaksikymmentä kruunua, tinkimättä, kadehtimatta, ainoastaan päästäkseni hänestä tuossa tuokiossa. Kun hän oli ehtinyt ulos, pötkin minä puistoon saadakseni raitista ilmaa. Ei, nyt tämä jo nousi yli korvien!

Lapsi hoitajattarineen laulaa vieressäni penkillä, heitin heihin silmäyksen saadakseni heidät vaikenemaan. Vähän ajan perästä tulee kaksi ihmistä käsikoukussa aivan hitaasti sorakäytävää pitkin. Tulen tarkkaavaiseksi, nousen, tuijotan — se on Saban kuningatar.

Vihdoinkin, vihdoinkin on se jälleen Saban kuningatar! Hänen seurassaan on joku herra, veli, joka suuteli häntä tullessa; he kulkevat käsikoukussa ja puhelevat hiljaa. Minä seison valmiina, nyt oli ratkaisu edessä, maksoi mitä maksoi! Aion aloittaa muistuttamalla hänelle, että olin maannut hänen vuoteessaan, sillä silloin hän kyllä muistaisi minut; siten saisin puheen käyntiin, veli ymmärtäisi olevansa liikaa —

Astuin esiin.

He katsoivat minuun molemmat ihmeissään ja samassa sotkeudun. Änkytän:

— Neiti… neljä vuotta sitten… ja pysähdyn.

— Mitä hän tahtoo? sanoo herra katsoen häneen. Sitten kääntyy hän minun puoleeni toistaen saman: — Mitä te tahdotte? Ja hän sanoo sen jokseenkin kiihtyneenä.

— Minä, minä tahdon vain pyytää lupaa tervehtiä neitiä; mitä se teihin kuuluu? Neiti ja minä olemme vanhoja tuttuja, minä olen maannut…

Kuningatar keskeyttää minut huutaen:

— Mennään, mennään!

Vai niin, hän ei ollut tuntevinaan, hän kielsi minut! Suuttumus valtaa mieleni ja minä seuraan paria, joka poistuu hyvin nopeasti. Äkkiä katsoo herra taakseen, näkee minun seuraavan heitä ja asettuu tielleni. Ei hän muuten näyttänyt erittäin rohkealta, vapisi silmännähtävästi; kuningatar jatkoi kulkuaan lopuksi juosten.

— Mitä te tahdotte, mies? kysyy hän jälleen.

— Teiltä en tahdo mitään, sanon minä; — pisti vain päähäni tervehtiä neitiä, jonka kanssa te kävelitte, olen tavannut hänet ennen, tahdoin siis vain paljaasta kohteliaisuudesta…

— No, ensiksi ei neiti halua tavata teitä enää, kuten näette, sanoo hän, — ja toiseksi ei neiti ole mikään neiti, vaan rouva, naimisissa, hän on minun vaimoni. Juuri niin!

— Onko hän… mitä… onko hän teidän vaimonne?

— On, hän on minun vaimoni, huutaa hän, — ymmärrättekö nyt?

Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa! Mitäpä siinä enää on kertomista. Vaivuin penkille. Tämä oli kuolemanisku! Suljin silmäni antaen herrasmiehen mennä menojaan; mitä tekemistä minulla, oli hänen kanssaan nyt enää, kun onneni aurinko oli ijäksi laskenut! Monta tuntia istuin siinä penkillä antautuen mitä mustimman surun valtaan.

Päivällisen tienoissa palasin hotelliin, maksoin laskuni ja hiivin huomaamatta rautatielle; odotettuani vielä runsaan tunnin, tuli junani ja minä matkustin pois köyhtyneenä, maahanlyötynä, tuskan masentamana, tuskan, joka ei lieventynyt koko kotimatkalla.

Sen muinaiskalukorin, jonka olin ostanut, jätin Kalmariin.

* * * * *

Siinä näet, jotain tulee aina esteeksi. Niin lähellä kuin nyt viime kerralla, en minä koskaan ole sitä ollut, ja kuitenkin luisui se niin ihastuttavasti käsistäni. En voi sanoa säästäväni vaivojani, pelkääväni minkäänlaisia matkoja, kammoavani mitään kustannuksia, ja kuitenkaan — kuitenkaan, siitä ei ole apua. Se on kohtalo.

Eikä sille mitään mahda.

KIEVARIN KYYDILLÄ.

Laittauduin kärryihin ja tartuin ohjiin; odotin kyytimiestä. Ylhäällä eräässä toisen kerroksen ikkunassa seisoi nuori vaaleaverinen tyttö katsoen minuun; tunsin lämpeneväni tämän katseen edessä ja röyhistin itseäni istuimellani kuin mikäkin varakonsuli. Koetin olla pelkkää nuoruutta, sainpa salaa ravistaneeksi alas nenäkakkulanikin. Se minua vain harmitti, etten ollut merkinnyt itseäni luutnantiksi kyytikirjaan.

Viime hetkessä tulee isäntä portaille sanoen, että kyytimies juuri on lähtenyt edeltä englantilaiskuorman kanssa, niin että olisin hyvä ja ajaisin itse seuraavaan kievariin. Se ei ollut yhtään vaarallista, Jens tunsi tien, luottaisin vain siihen.

On itse asiassa hiukan tyylikkäämpää kun on toinen takana, tuumin; mutta sille ei nyt mahtanut mitään, sain matkustaa ilman. Heitin jokseenkin lämpimän silmäyksen toisen kerroksen ikkunaan ja ajoin pihasta.

Ilma oli lämmin, aukaisin nuttuni ja annoin Jensin kulkea omia aikojaan. Taukoamaton keikkuminen kärrynvietereillä teki minut uniseksi, painoin pääni alas välttääkseni naamani päivettymistä ja torkahdin ajatellen noita hienoja tytönkasvoja toisessa kerroksessa. Herra ties, ajattelin, ellei hän jo ole ollut katsomassa kyytikirjaa. Oli tyhmää, etten pannut itselleni asemaa enkä arvonimeä. Enkö muka olisi voinut kutsua itseäni tukkukauppiaaksi tai vaikkapa koroillaan eläjäksi? Sepä se! Liika vaatimattomuus kosti itsensä.

Olimme kulkeneet noin seitsemän kahdeksan kilometriä kievarista, kun Jens yhtäkkiä pysähtyi. Se seisoi aivan odottamatta paikoillaan ja oli sen näköinen kuin olisi unohtanut jotain. En tahtonut häiritä sitä; yksityiset asiansa sai se suorittaa omin neuvoin. Sitäpaitsi oli meillä hyvää aikaa ja hyvä tie kulkea.

Seisoimme siinä noin puolen tuntia keskellä tietä, liikahtamatta; kumpikaan meistä ei halunnut rikkoa hiljaisuutta. Sytytin piippuni enkä ollut huomaavinani tuon taivaallista, katsoin kelloa, rupesin puhdistamaan korkkiruuvia, joka minulla oli taskussa ja kulutin aikaa niin hyvin kuin osasin; piiskan piilotin huolellisesti polvien väliin. Kun Jens oli seisonut paikoillaan vielä jonkun aikaa, siirsi se viimeinkin yhden jalkansa eteenpäin ja alkoi taas astua.

Kuumuus lisääntyi, minä vaivuin kokoon ja kävin jälleen uniseksi; tein huomaamattani solmuja ohjaksiin ja uneksin uudelleen kievarin tytöstä. Hänellä oli suuret valkeat kädet ja ihmeellisen vilkas katse, joka teki kasvot ilokkaiksi. Hän kiinnitti kovin mieltäni. Miksi hän oli asettunut seisomaan siihen ja katsomaan minua ikkunasta? Olin tehnyt hänet uteliaaksi. Oli sangen luultavaa, että hän juuri nyt tutki kyytikirjaa; ei todella ollut epäilystäkään, ettei hän kiiruhtaisi katsomaan kuka olin. Enkä minä ollut jättänyt mitään tietoja; minulla oli ollut mitä parhain tilaisuus merkitä itselleni hyvänpuoleinen asema, vaan en ollut sitä käyttänyt; olin kirjoittanut ainoastaan nimeni, vaatimattomuuteni oli tehnyt minulle tepposet. Olisihan minulla ollut mitä suurin syy nimittää itseäni vaikka konttoripäälliköksi tai vaikkapa arkkitehdiksi. Mitä olin nyt?…

Yhä enemmän harmissani vannoin mielessäni, että mainiosti olisin voinut merkitä itseni löytöretkeilijäksi tai elefanttimetsästäjäksi vaaran tähden, joka siihen sisältyi. Sen verran toki tiesin.

En ollut kiinnittänyt huomiotani Jensiin. Raskaasti ja välinpitämättömänä astui se tietä pitkin, survoi jalkojaan hiekkaan ja piti turhaa melua. Eräässä tienkäänteessä painoi se äkkiä päänsä alas, puri pari kertaa suitsia ja pysähtyi uudelleen.

Olin niin syventynyt ajattelemaan tuota nuorta tyttöä, että kesti kotvan aikaa ennenkuin tajusin, että seisoimme. Voit kiittää herraasi ja luojaasi, että istun tässä ajatellen aivan muita asioita! sanoin hevoselle ääneen. Olin äkkiä kiivastunut enkä jaksanut kauempaa hillitä mieltäni. Jens seisoi ihan hiljaa allapäin ikäänkuin olisi sormi nenällä ajatellut jotain. Kurottauduin eteenpäin tutkiakseni tietä; saattoihan sen jaloissa olla vaikka joku lapsi tai suuri kivi tai puunrunko; katsoin joka puolelle vaan en nähnyt mitään. Kohotin piiskaa ja sivalsin sillä Jensiä. Se ei liikahtanut paikaltaan, vaan nosti päänsä ikäänkuin sanoen: varo itseäsi! Tämä sai minut raivoihin: varo itse itseäsi! vastasin minä ja annoin sille uuden sivalluksen. Silloin se laski jalan voimakkaasti maahan ja oli sen näköinen kuin olisi sillä ollut kunnia esiintyä kokonaisen seurakunnan edessä, ja siltä pääsi äännähdys. Muuten se ei virkkanut mitään. En välittänyt vastata sille, olisi ollut arvoani alentavaa ruveta riitelemään hevosen kanssa. Kiihtyneenä ja vaiti heittäydyin istumaan odottaen mitä tuleman piti. En ollut lähtenyt kotoani siinä mielessä, että joutuisin toraan hänen kanssaan, pidin itseäni liian hyvänä minkäänlaiseen rähinään.

Kului tunti, seisoimme yhä ja minulla oli mitä suurin vaiva pidättäytyä väkivaltaisuuksista. Kahdesti nousin kärryissä ja kummallakin kertaa pakotin itseni jälleen istuutumaan. Läpikävin mielessäni mitä vaikeampia mielenliikutuksia, kestäen ne kuin mies. Jens käyttäytyi hyvin varovasti, ei pitänyt minkäänlaista melua, vetipä henkeäänkin kaikessa hiljaisuudessa. Viimeinkin se nosti yhden jalan laskien sen jälleen maahan. En ole aivan varma, mutta minusta tuntui siltä, kuin se olisi nostanut vielä yhden jalan ja laskenut sen maahan. Ennenkuin olin ehtinyt uskoa omia silmiäni, tunsin, että kärryt todella vierivät eteenpäin; emme enää seisoneet, kuljimme taas.

Minä aivan ällistyin, en osannut arvella sitä enkä tätä. Kärryt vierivät yhä nopeammin ja nopeammin, näin Jensin tekevän mitä kiivaimpia liikkeitä: se juoksi. Tukahuttaen suuttumukseni yritin uskotella itselleni, että vielä seisoimme. Me seisomme — seisomme tietysti! sanoin — hitto vie ellemme seiso! Ja minä suljin silmäni ollakseni näkemättä, että todella liikuimme eteenpäin.

Kului aikaa, hyvänlaisesti, aurinko alkoi laskea ja ilma viileni; Jens kulki käymäjalkaa. Minä olin vihainen sille, se oli aivan pilannut kirkkaan mielialani, tahallaan kuluttanut aikaani; oli vielä runsas puolituntinen seuraavaan kestikievariin ja tulisin tuskin ehtimään sinne ennenkuin kyytimieheni lähtisi sieltä. Päästyämme mäen harjalle päätin hiukan ottaa takaisin hukattua aikaani, huusin Jensille ja heilautin piiskaa sivulla herättääkseni sen huomiota. Se nosti päätään vilkaisten taakseen ikäänkuin tarkoitustani ymmärtämättä. Minä ilmaisen tuumani selvemmin! sanoin läimäyttäen sitä reisille. Se pysähtyi.

Ei ollut mahdollista erehtyä. Jens seisoi järkähtämättä paikoillaan kolmatta kertaa.

Tartuin vakavasti piiskanvarteen ja nousin seisomaan kärryissä; olin lujasti päättänyt selvittää asiat avoimessa taistelussa, käyköön miten kävi. Viime silmänräpäyksessä sain itseni kuitenkin hillityksi. En tuntenut tällä hetkellä mitään pelkoa; vaikka olisi ollut susilauma edessä, olisin käynyt sitä vastaan, mutta muutin mieltäni ja jätin piiskan. Mainitsematta sanaakaan aikeistani nousin kärryistä; minulla oli omat tuumani; ei saattanut olla epäilystäkään, ettei jotain ollut hevosen tiellä. Panin kädet nyrkkiin valmiina kohtaamaan mitä tahansa, ja menin Jensin luo. En voinut nähdä mitään, melkein petyin ja kumarruin maahan tutkiakseni perinpohjin. Hiekkaa — vain hiekkaa joka puolella; ainoa minkä löysin oli poltettu tulitikku. Lähdin takaisin ja nousin paikoilleni, — nyt menköön syteen tai saveen.

Kiljasin hirmuisesti Jensille, heilautin piiskaa ja annoin aika läimäyksen. Jens ei liikahtanut, se seisoi kuten ennenkin. Tämä ei siis auttanut, minun täytyi taas nousta kärryistä. Astuin jälleen Jensin luo, painauduin aivan lähelle sitä ja katsoin sitä silmiin. Se ei ollut huomaavinaan. Laskeuduin polvilleni maahan, vilkaisin sitä silmiin seuraten sen katseen suuntaa. Mitähän se tuijotti? Jouduin ihmeisiin, se tuijotti todellakin tuohon pieneen tulitikunpätkään!

Häpesin sen puolesta. Olipa nyt asia nostaa noin paljon melua tuollaisesta tulitikusta. Kävelin monta kertaa kärryjen ympäri miettiäkseni kuinka minun oli sitä puhuteltava.

Kuinka sen päähän saattoi pälkähtää tuottaa minulle näin paljon harmia? Olimmeko edeltäpäin päättäneet seisahtua joka tulitikun kohdalla, joka eteen sattui? Oliko tämä sen mielestä puolustettavissa? Oliko se kunniallinen hevonen, vai kuinka? Se ei näyttänyt ilmettään.

Minä kävin kovasti sen kimppuun, tein siitä mitä hurjinta pilaa, pidin sitä ilmeisenä narrinani. Tulitikku, sanoin halveksien, tavara, jota minä olin tilaisuudessa lahjoittamaan pois paketittani, ymmärrätkö? Olin nähnyt päiviä, jolloin olisin saattanut kulkea kaikki taskut täynnä tulitikkuja olematta sen rikkaampi kuin miltä näytin. Heitäpä tulitikku maahan, sanoin, pyydä minua nostamaan se ylös, ja saatpa nähdä otanko!

Se ei antanut häiritä itseään, oli koholla päin ja tuijotti suoraan eteensä kuin ennenkin.

Tuo ärsytti minua suuressa määrin, minusta tuntui kuin se ei olisi ollut kuullakseen. Mitä minun oli tekeminen? Kävelin edestakaisin tiellä, kiroilin ja kohautin raivostuneena olkapäitäni. Vapisevin äänin käännyin jälleen sen puoleen koettaen voittaa sen todisteluilla: Oliko tuo kenties joku merkitsevämpi tulitikku? Oliko se merkitty maailmankartalle, jos saan luvan kysyä?

Tahtoiko se uskotella minulle, että tuo oli tavallista kunnioitettavampi tulitikku, jonka kanssa oli sula ilo tehdä tuttavuutta?… Huusin kovemmin ja kovemmin huitoen käsilläni.

Viimein Jens katsoi ylös; se näki, että oli tosi kysymyksessä. Tahdoin ottaa tilaisuudesta vaarin, tartuin ohjiin ja nousin kärryille. No niin, viimeinkin saatiin jatkaa matkaa. Nyt kysyttäisiin niin muodoin vain ensimäistä askelta, sitte kävisi kaikki kuin voideltu. Sen olisi siis nostettava vain yksi jalka, niin tulisivat toiset perästä. Luonnollisesti mikä jalka sitä itseään halutti, sillä oli valintavapaus. No?

Mutta Jens ei vaan lähtenyt. Se painoi päänsä alas ja alkoi uudelleen tuijottaa. Silloin heitin minä kaiken toivon ja lysähdin kokoon. Nyt oli minusta aivan yhdentekevää kuinka tämä päättyisi; en käy enää takuuseen mistään. Vedin peiton ylitseni alkaen varustautua yöksi. En välittänyt Jensistä vähääkään. Kuka tiesi kuinka kauan se aikoi seistä siinä. Kuka saattoi vannoa, ajatteliko se ylipäätään koko matkaa? Ei hittokaan tiennyt, liikahtaisiko se siitä ennenkuin aikaiseen huomenaamulla! Joka tapauksessa, sanoin itselleni, olen tehnyt mitä olen voinut; syy ei enää ole minun, minä pesen käteni.

Silloin näen mäen alla kyytihevosen, joka tulee meitä kohti; itse Jensin korvat nousevat ja se hirnahtaa — se oli kyytimieheni, joka oli kotimatkalla. Hän seisautti hämmästyneenä hevosensa, tarkaten meitä, minä hyppäsin sitten kärryistä ja kerroin hänelle mitä minulle oli tapahtunut. Poika käänsi heti hevosensa ja tarjoutui ajamaan edellä. Jens oli äksy, sanoi hän, sitä oli niin sanoaksemme ajettava toisen hevosen kanssa.

Nousin jälleen kärryille. Tämä keksintö ohjaajasta, eturatsastajasta, oli sovelias miehelle, jolla oli hyvä asema, ja miellytti minua suuresti; se oli itse asiassa samaa kuin ajaa kahdella hevosella. Minä huoahdin ja soin Jensille anteeksi sen aikaisemman kiusanteon, tulin mitä parhaimmalle tuulelle ja rupesin hyräilemään laulua.

Ja puut ja kivet ja talot ne tanssivat silmieni ohi sitä mukaa kuin etenimme. Kahdella hevosella ajoin minä kievariin.

SORMUS.

Näin kerran eräässä seurassa rakastuneen nuoren naisen. Hänen silmänsä loistivat silloin kaksin verroin sinisinä ja säihkyvinä, eikä hän osannut ollenkaan peittää tunteitaan. Ketä hän rakasti? Nuorta herraa ikkunan luona, perheen poikaa, univormupukuista miestä, jolla oli ääni kuin leijonalla. Ja voi, miten hänen silmänsä rakastivat sitä nuorta miestä ja miten rauhattomana hän istui tuolillaan!

Kun me kuljimme kotiin yöllä, sanoin minä, koska tunsin hänet niin hyvin:

— Kuinka ilma on kirkas ja ihana! Onko sinulla ollut hauska tänä yönä?

Ja vastatakseni hänen salaiseen toivomukseensa vedin minä kihlasormuksen sormestani jatkaen:

— Katsos, sinun sormuksesi on käynyt liian ahtaaksi, se painaa.
Mitähän jos antaisit sen suurentaa?

Hän ojensi kätensä kuiskaten:

— Anna se minulle, niin se kyllä suurenee.

Ja minä annoin hänelle sormuksen.