E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen

SYYSTÄHDEN ALLA

Kulkijan kertomus

Kirj.

KNUT HAMSUN

Suomennos Helsingin Kaiulle

Helsingissä, Helsingin Kaiku, 1910

Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö.

1.

Meri oli eilen peilikirkas ja peilikirkas se on tänäänkin. Saaren yllä lepää lämpöinen syyskesä — kuinka onkin lauhaa ja lämpöistä! — mutta aurinkoa ei näy.

Siitä on monta vuotta kun olin näin rauhassa, ehkä kaksi- tai kolmekymmentä vuotta, ehkä oli se jossain edellisessä elämässä. Mutta kerran ennen, mietin minä, lienen tätä rauhaa maistanut, koskapa käyn täällä hyräillen ja olen ihastuksissani ja huomaan joka kiven ja korren ja ne näyttävät huomaavan minut. Olemme tuttuja.

Kävellessäni ruohottunutta polkua metsän läpi vapisuttaa sydäntäni ylimaailmallinen riemu. Muistan Kaspianmeren itärannalta paikan, missä kerran seisoin. Siellä oli samanlaista kuin täällä, ja meri oli tyyni, raskas ja raudanharmaa kuten nytkin. Kävelin metsän läpi, aloin liikuttua kyyneliin saakka ja olin hurmaantunut, puhelin koko ajan: Taivaan Jumala, minun piti siis palata tänne!

Ikäänkuin olisin siellä ennen ollut.

Mutta niinpä lienenkin sinne ennen tullut toisesta ajasta ja toisesta maasta, missä metsä ja polut olivat samat. Lienen ollut kukka metsässä tai akasiapuussa asuva kuoriainen.

Ja nyt olen tullut tänne. Lintuna olen tainnut lentää pitkän tien. Tai olen saattanut olla siemen hedelmässä, jonka Persian kauppias on lähettänyt…

Nytpä olen poissa kaupungin melusta ja ahdingosta ja sanomalehdistä ja ihmisistä, olen paennut niitä kaikkia, sillä minua kutsui taasen maaseutu ja yksinäisyys, josta olen kotoisin. Saatpa nähdä että kaikki käy hyvin! ajattelen minä ja toivon parasta. Voi, olenhan minä ennenkin näin paennut ja taas palannut kaupunkiin. Ja jälleen paennut.

Mutta nyt olen lujasti päättänyt saavuttaa rauhan hinnasta mistä hyvänsä. Olen toistaiseksi majoittunut erääseen mökkiin täällä ja vanha Gunhild on emäntäni.

Siellä täällä havumetsässä on pihlajia kypsine korallimarjoineen, raskaina terttuina pudottavat ne nyt marjansa maan kamaralle. Ne korjaavat itse satonsa ja kylvävät itsensä jälleen, uskomattoman paljon ne tuhlaavat joka ainoa vuosi; yhdessä puussa lasken yli kolmesataa terttua. Ja mäkilöillä ylt'ympäri näkyy vielä itsepintaisia kukkia, jotka eivät ensinkään aijo kuolla, vaikka niiden aika itse asiassa onkin lopussa.

Mutta lopussahan on vanhan Gunhildinkin aika, ja kuoleekos hän sitten! Hän hommailee aivan kuin ei kuolema yhtään häntä liikuttaisi. Kun kalastajat makailevat ja oleilevat alhaalla rannassa, tervaavat rysiään tai maalaavat veneitään, menee vanha Gunhild heidän luoksensa silmät ummessa, mutta mielessä mitä viekkaimmat kaupan teko vehkeet.

Mitä makrilli tänään maksaa? kysyy hän.

Saman kuin eilenkin, kuuluu vastaus.

Pitäkää sitten minun puolestani.

Gunhild kääntyy kotiin.

Mutta kalastajat tietävät liian hyvin, ettei Gunhild ole vain menevinään pois, hän on ennen mennyt tuvalleen asti taakseen katsomatta.

Hoi siellä! huutavat he siksi hänelle, olkoon menneeksi seitsemän makrillia puoleen tusinaan, kun on kerran vanha ostaja.

Silloin ostaa Gunhild kalaa…

Vaatenuorilla riippuu punaisia liivejä ja sinisiä paitoja ja kauhean paksuja alusvaatteita; saaren elossa olevat vanhat vaimot ovat ne kehränneet ja kutoneet. Mutta riippuu siellä kuivamassa hienoja hihattomia paitojakin, joissa niin oivasti sopii väristä viluaan siniseksi saakka, ja pieniä villapuseroita, jotka voi venyttää nuoraksi. Mistä nuo vaivaiset ovat kotoisin? Tyttäretpä, meidän aikaiset nuoret tytöt ne ovat kaupungista itselleen ansainneet. Kun niitä varovasti ja harvoin pesee, niin ne kestävät tasan kuukauden. Ja ihanan alasti niissä ollaan kun reijät alkavat isontua.

Vanhan Gunhildin kengät sitävastoin ovat kaikesta vilpistä vapaat. Sopivin väliajoin kääntyy hän jonkun samanikäisen ja samanmielisen kalastajan puoleen ja saa päällisiin ja pohjiin voimallista voidetta, jolle mikään vesi ei mahda mitään. Minä näen miten voide rannassa keitetään, siinä on talia, tervaa ja pihkaa.

Kuljeskellessani eilen rannalla katsellen ajelehtivia puita, suomuksia ja kiviä löysin peililasinpalasen. En käsitä kuinka se on voinut tänne joutua; sehän näyttää aivan erehdykseltä ja valheelta. Ei liene kukaan kalastajakaan sitä tänne soutanut, asettanut tähän ja lähtenyt takaisin! Minä annoin sen maata paikassaan, se oli tavallista paksua ja huonoa lasia, voi olla jostakin raitiotievaununruudusta. Oli sellainenkin aika jolloin lasi oli harvinaista ja viheriää, — Jumala siunatkoon entisiä aikoja, joina jokin oli harvinaista!

Kalastajamajoista saaren eteläpäässä nousee savu. On ilta, puuro on pöydässä. Ja syötyä menee kunnon väki levolleen noustakseen taas päivänkoitteessa. Ymmärtämättömät nuoret vain vielä vaeltelevat tuvasta tupaan aikaansa kulutellen eivätkä älyä omaa parastansa.

2.

Tänne on saapunut aamulla mies, hän on tullut tupaa maalaamaan. Mutta kun vanha Gunhild on niin kovin ijällinen ja pahoin leinin lyömä, saa hän ensin hakata vähän keittopuita. Minä olen monasti tarjoutunut hakkaamaan puut; mutta hänen mielestään minulla on liian hienot vaatteet eikä hän ole millään keinoin tahtonut antaa minulle kirvestä.

Vieras maalari on pieni tanakka mies, punatukkainen ja parraton; hänen puuhaillessaan puitten kanssa seison minä ikkunassa ja vaaniskelen häntä nähdäkseni kuinka hän käyttäytyy. Kun huomaan hänen juttelevansa itsekseen, hiivin ulos tuvasta ja kuuntelen hänen ääntänsä. Jos hänen iskunsa epäonnistuu, pysyy hän rauhallisena eikä huoli mitään; mutta kun hän kolhasee itseään, vihastuu hän ja sanoo: piru! pirusoita! katsahtaa sitten nopeasti ympärilleen ja alkaa hyräillä salatakseen mitä oli sanonut.

Minäpä tunnen maalarin. Mutta se peijakas ei olekaan mikään maalari, se on Grindhusen, yksi tovereistani niiltä ajoilta, kun Skrejan tietä tehtiin.

Minä menen hänen luokseen, sanon kuka olen ja juttuan hänen kanssaan.

Siitä on monta vuotta kun me, Grindhusen ja minä, olimme yksissä tietöissä, se oli ihan nuoruutemme aikoina, me tanssimme teitämme mitä surullisimmissa saappaissa ja söimme mitä saimme, kun meillä sattui rahaa olemaan. Mutta jos rahoja oli liiemminkin, silloin tuli tytöille tanssit, koko lauvantai-yöksi, ja työtoverimme olivat hyviä veikkoja, ja talon vaimo se rikastui meille kahvia myömällä. Sitten tehtiin taas työtä iloiten ja riemuiten koko viikko ja ikävöitiin lauvantaita. Mutta Grindhusen, hänpä oli oikea punatukkainen susi piikoja ahdistelemaan.

Muistiko hän niitä Skrejan päiviä?

Hän katsoo minua, tarkastelee ja arastelee, kuluu hetki, ennenkuin saan hänet mukaan muistoihini.

Kyllä hän Skrejan muistaa.

Ja muistatko Viilan Anttia ja Spiraalia? Ja muistatko Petraa?

Ketä niistä?

Petraa. Hänhän oli sinun heilisi?

Kyllä, kyllä minä hänet muistan. Minä tulin ottaneeksi hänet lopuksi.

Grindhusen alkaa taas hakata.

Vai otit sinä hänet?

No joo. Eihän se toisinkaan käynyt. Mitä minun piti sanoa, niin sinustahan on miestä paisunut aika tavalla, näen mä?

Kuinka niin? Vaatteet? Eikö sinulla itselläsi ole pyhäpukua?

Mitä sinä olet noista antanut?

Minä en muistanut, mutta ei se paljon ollut, en osannut sanoa niin tarkalleen.

Grindhusen katsoo ihmeissään ja alkaa nauraa.

Etkö muista mitä olet vaatteista antanut? Sitten hän tulee totiseksi, pudistaa päätään ja sanoo: niin, et taida tietää. Sellaista se on, kun on varoja.

Vanha Gunhild tulee tuvasta ja kun hän huomaa, että me kulutamme ajan jutellen täällä hakkuupölkyn ääressä, määrää hän Grindhusenin alottamaan maalauksen.

Vai niin, sinusta on nyt tullut maalari, sanon minä.

Grindhusen ei vastaa ja minä älyän sanoneeni jotain hullua ihmisten kuullen.

3.

Hän paikkaa ja maalaa pari tuntia ja mökki pahanen seisoo tuota pikaa somana ja punaisena saaren pohjoisrannalla. Päivällislevon aikana minä menen Grindhusenin luo naukku mukanani, me asetumme istumaan ja juttelemme ja tupakoimme.

Maalari? En minä pahoin maalari ole, sanoo hän. Mutta kun joku kysyy osaanko maalata tuvan seinän, niin minä osaan sen. Ja jos joku kysyy osaanko sitä tai tätä, niin osaan niitäkin. Sinullapa oli erittäin hyvää viinaa.

Hänen vaimonsa ja kaksi lastansa asuivat peninkulman päässä, hän kävi kotona joka lauvantai; kaksi tytärtä oli täysi-ikäistä, toinen naimisissa, Grindhusen jo appiukko. Kun hän saisi Gunhildin tuvan pariin kertaan maalatuksi, pitäisi hänen pappilaan kaivoa kaivamaan; aina sitä jotain työtä löytyi seudussa siellä ja täällä. Ja roudan tultua ja talven aljettua ajatteli hän joko lähteä metsiin tukkitöihin tai makailla ja latailla itseänsä jonkun aikaa, kunnes yhtä tai toista tointa ilmestyisi. Ei hänen perheensä nyt ollut suurimmillaan ja neuvo kai löytyisi huomenna samoin kuin tänäänkin.

Jos totisesti minussa nyt olisi siihen miestä, niin minä ostaisin joitakin muurauskojeita, sanoi Grindhusen.

Oletko sinä muurarikin?

En minä juuri muurarikaan ole. Mutta kun kaivo saadaan kaivetuksi, täytyy se muuratakin, se on selvää…

Minä käydä kuhnailen saaren poikki kuten tavallista ja ajattelen yhtä ja toistakin. Rauhaa, rauhaa, taivaanhyvää rauhaa haastaa minulle vaijeten jokainen metsän puu. Kas nyt ei ole enää paljon pikkulintuja, vain joitakin variksia, jotka äänettöminä lentävät paikasta toiseen ja istuutuvat. Ja pihlajanmarjatertut putoavat painavina alas ja hautautuvat sammaleeseen.

Hän on ehkä oikeassa, Grindhusen, neuvo löytynee kaikkeen huomenna kuten tänäänkin. Nyt en minä ole lukenut sanomalehtiä kahteen viikkoon ja elän kumminkin, minä viihdyn, sisäinen rauhani edistyy isoin askelin, minä laulan, nostelen olkapäitäni, seison paljain päin ja katselen iltasin tähtitaivasta.

Viimeisinä kahdeksanatoista vuotena minä olen istunut kahvilassa ja antanut tarjoilijalle kahvelin takaisin, kun se ei ollut puhdas, täällä Gunhildin luona en minä ensinkään anna kahvelia takaisin? Näitkö Grindhusenia, puhelin minä itsekseni? Kun hän sytytti piippuansa, käyttihän tulitikkua äärimmilleen, eikä kumminkaan polttanut karaistuja sormiaan. Minä havaitsin että hänen kädellään käveli kärpänen, mutta hän antoi sen kävellä, ehkei hän tuntenut sitä. Sellaisen pitää miehen olla kärpäsiä vastaan…

Illalla ottaa Grindhusen veneen ja soutaa pois. Minä harhailen ympäri rantaa, hyräilen hiukan, heitän kiviä selälle ja vedän maalle vesiajopuita. Tähdet paistavat ja kuu. Parin tunnin kuluttua palaa Grindhusen mukanaan veneessä hyvä joukko muurauskojeita. Ne hän on käynyt varastamassa, mietin minä. Me otamme kumpikin kantamuksen olallemme ja piilotamme ne metsään.

Sitten on yö ja me menemme kumpikin sijallemme.

Seuraavana iltapäivänä on tupa valmiiksi maalattu; mutta saadakseen täyden päivän suostuu Grindhusen hakkaamaan puita lopun aikaa kello kuuteen asti. Minä otan Gunhildin veneen ja soudan ongelle, jotten olisi saapuvilla Grindhusenin lähtiessä. Minä en saa yhtään kalaa, värisen vain ja katson usein kelloa. Nyt hän kai on poissa, mietin minä ja soudan kotiin seitsemän tienoissa. Grindhusen on ehtinyt mantereelle ja huutaa sieltä minulle hyvästi.

Lämmin virta kulki läpitseni, tuntui kuin minua olisi kutsunut nuoruus, Skreja, ihmisijän takaa.

Minä soudan hänen luokseen ja sanon:

Saatko sinä yksin sen kaivon kaivetuksi?

En, minä saan toisen miehen mukaani.

Ota minut mukaasi! sanon minä. Odotahan siinä, minä vain käyn tuvalla maksamassa.

Kun olin päässyt keskelle lahtea huutaa Grindhusen:

Ei — yö minut ennättää. Ja miten liekin, et taida olla tosissasikaan?

Odota muutama minuutti. Minä vain pikimältäni käväisen tuolla.

Grindhusen istuu rannalle. Hän muistaa, että minulla on pullossa hiukan erittäin hyvää viinaa.

4.

Me tulimme pappilaan lauvantai-päivänä. Grindhusen oli vihdoin ankarasti epäillen ottanut minut apumiehekseen, minä olin ostanut muonaa ja työvaatteita ja seisoin nyt paikalla puserossa ja varsisaappaissa. Minä olin vapaa, eikä minua tunnettu, opettelin kävelemään pitkin, sitkein askelin, ja proletaarin näköinen minä olin entuudesta sekä kasvoiltani että käsiltäni. Meidän piti asua pappilassa; ruokaa saimme keittää panimohuoneessa.

Sitten me aloimme kaivaa.

Minä tein mitä minulle kuului ja Grindhusen oli tyytyväinen. Kas vain, sinä olet sittenkin koko peto työtä tekemään, sanoi hän.

Hetken kuluttua tuli pappi luoksemme ja me tervehdimme. Hän oli vanhahko lempeä mies ja puhui älykkäästi; silmien ympärillä hänellä oli ryppyjoukko aivan kuin tuhannen suopean hymyn jäljeltä. Hän pyysi anteeksi, mutta kanat olivat niin surkeita että puikkivat puutarhaan joka vuosi, ja emmekö voisi ensin tulla jotenkin korjaamaan puutarhan aitaa yhdestä paikasta?

Grindhusen vastasi, että kyllä siihen keino keksittäisiin.

Me lähdimme ja laitoimme luhistuneen puutarhan aidan kuntoon ja siinä puuhaillessamme tuli nuori nainen ja katseli meitä. Me vastasimme tervehdykseen ja hän näytti minusta kauniilta. Tuli puolikasvuinen poikakin ulos ja katseli meitä ja kyseli monia kysymyksiänsä. Nuo kaksi kai olivat sisaruksia. Työ kävi kovin keveästi nuorten seistessä katselemassa.

Niin tuli ilta. Grindhusen meni menojaan kotiinsa, minä jäin. Makasin yöni ladossa.

Aamulla oli sunnuntai. En uskaltanut pukeutua pyhävaatteisiini, sillä ne ehkä näyttivät liian hienoilta, mutta puhdistin tarkoin eilisen pukuni ja kuljeskelin pappilan pihamaata leppoisena sunnuntaiaamuna. Puhelin renkien kanssa ja laskin, kuten hekin, hiukan leikkiä parille piialle; kun kirkonkello alkoi soida, lähetin minä sisään pyytämään virsikirjaa, ja papin poika toi minulle sellaisen. Suurimmalta rengiltä sain lainaksi takin, se ei ollut aivan tarpeeksi iso, mutta kun riisuin yltäni puseron ja liivin, suojasi se minua aika hyvin. Sitten menin kirkkoon.

Sisäinen rauhani, jonka olin saarella ollessani rakentanut, ei osoittautunut vielä kyllin lujaksi; kun urut alkoivat pauhata, tempauduin minä irti yhtenäisyydestäni ja olin vähällä nyyhkyttää. Pidä kitasi, se on pelkkää hermoheikkoutta! puhuin minä itselleni. Olin asettunut hyvästi syrjäpuoleen ja salasin liikutukseni niin tarkoin kuin suinkin. Mutta iloinen minä olin, kun jumalanpalvelus päättyi.

Kun olin keittänyt lihaa ja saanut syöneeksi, kutsuttiin minua kyökkiin kahville. Siellä istuessani tuli sisään eilinen nuori neiti, minä nousin ja tervehdin ja hän vastasi. Hän oli kovin soma, sillä hän oli nuori, ja hänen kätensä olivat koreat. Kun minun piti mennä unohdin minä itseni ja sanoin:

Tuhat kiitosta ystävällisyydestänne, kaunis neiti!

Hän katsoi minua kummissaan, rypisti kulmiansa ja muuttui vähitellen tulipunaiseksi. Sitten hän nakkasi niskaansa ja lähti kyökistä. Hän oli kovin nuori.

No, olinpa onnistunut!

Allapäin minä hiivin metsään ja piilouduin. Senkin nenäkäs hupsu, kun en ollut vaiti! Senkin surkea juttumestari!

Pappilan rakennukset olivat pienen mäen kupeella, mäen päällä oli tasaista metsä- ja kaskimaata. Minä sain päähäni että kaivo oikeastaan olisi kaivettava tänne ylhäälle ja johto vietävä alas rakennuksiin. Arvostelen korkeutta ja olen varma siitä, että putous on riittävä; paluumatkalla mittailen askelin suunnittaisen etäisyyden, puolikolmattasataa jalkaa.

Mitä kaivo muuten minulle kuului? Eipäs tehdäkään uutta virhettä ja ruveta sivistyneeksi ja puhuta loukkaavasti ja esiinnytä yli säädyn rajojen!

5.

Maanantai-aamuna tuli Grindhusen takaisin ja me aloimme kaivaa. Vanha pappi tuli taas ulos luoksemme ja kysyi, emmekö voisi pystyttää kirkkotien varrelle paalua. Hän tarvitsi sitä, sellainen oli siellä ennenkin seisonut, mutta tuuli oli sen kaatanut, hän käytti sitä naulatakseen ilmoituksia ja kuulutuksia.

Me pystytimme uuden paalun ja asetimme sen niin hyvin, että se seisoi suorana kuin kynttilä; katoksi laitoimme sinkkihatun.

Valmistellessani suojustinta sain minä Grindhusenin ehdottamaan että paalu maalattaisiin punaiseksi; hänellä oli vielä vähäisen punamaalia Gunhildin tuvalta. Kun pappi mieluummin halusi paalun valkoiseksi ja Grindhusen vain puheli hänelle mielin kielin, huomautin minä että valkoiset laput näkyisivät paremmin punaiselta pohjalta. Silloin hymyili pappi, silmäkulmat lukemattomissa rypyissä ja sanoi: Niin, siinä sinä olet oikeassa.

Enempää ei tarvittu, tuo hymy ja pienoinen suopeus riittivät tekemään minut sisimmässäni ylpeäksi ja iloiseksi.

Nuori neiti tuli ulos, sanoi joitakin sanoja Grindhusenille, laskipa leikkiäkin hänelle ja sanoi että minkä punaisen kardinaalin hän tänne pystytti? Minulle ei hän sanonut mitään eikä katsonut, kun tervehdin.

Päivällishetki oli ankara. Ei sentähden ettei ruoka olisi kelvannut, mutta Grindhusen söi niin kamalasti soppaa ja suun seutu kiilsi rasvaa. Kuinka hän puuroa syöneekään! mietin minä hysteerisenä.

Kun Grindhusen oikaisi itsensä penkille aikoen ottaa päivällislevon samassa runsauden tilassa, huusin minä muitta mutkitta hänelle:

Mutta pyyhihän toki suusi, mies!

Hän katsoi minuun, kuivasi suunsa ja katsoi kättänsä. Suuni? sanoi hän.

Minun täytyi lyödä leikiksi ja sanoa että hahaa, minäpäs petin sinua pahanpäiväisesti Grindhusen! Mutta minä olin tyytymätön itseeni ja lähdin heti ulos.

Minäpä muuten panen nuoren neidin vastaamaan, kun tervehdin, mietin minä; hetken päästä hän saa havaita, että minä olen mies jolla on tietoja. Minulla oli mielessä tuo kaivo vesijohtoineen, mitäpä jos esittäisin täydellisen suunnitelman! Minulta puuttui tähtäyslaitos, millä olisin saanut määrätyksi putouksen mäen huipulta, ja minä aloin valmistaa sellaista. Tulin toimeen saatuani puuputken, johon kiinnitin kaksi tavallista lampunlasia, ja sitten täytin koko laitoksen vedellä.

Pappilasta löytyi, yhä enemmän pikkuhommaa, piti oikaista porraskivi, tarkastaa joku muuri; kun jyvät piti ajaa sisään, oli aitan sillan kansi korjattava. Pappi piti mielellään kaikki kunnossa, ja meistä saattoi olla samantekevää, kun teimme työtä päiväpalkoin. Mutta päiväin kulussa kävi toverini seura minulle yhä epämiellyttävämmäksi. Sellainenkin asia kuin että hän asetti leivän rintaansa vasten ja leikkasi voihin tuhritulla taskuveitsellään, jota hän alinomaa nuoli, kiusasi minua kovasti; lisäksi se, ettei hän pyhien välillä koko pitkänä viikkona pessyt itseään. Aamulla ennenkuin aurinko oli näkyvissä ja vielä iltasin sen laskettua riippui hänen nenästään kiiltävä pisara. Ja hänen kyntensä sitten! Ja hänen korvansa olivat aivan muodottomat!

Minähän olin nousukas, joka oli kahviloissa oppinut hienoksi. Kun en saattanut olla moittimatta toverini siivottomuutta, synnytin minä välillemme kasvavaa epäsointua ja pelkäsin että meidän täytyisi erota jonakin päivänä. Puhuimme toisillemme vain mikäli se oli välttämätöntä.

Kaivo oli yhä kaivamatta. Sunnuntai tuli ja Grindhusen oli mennyt kotiinsa.

Minulla oli nyt tähtäysputkeni valmiina ja iltapäivällä minä nousin päärakennuksen katolle ja sijoitin laitokseni. Näin heti että tähtäysviiva tapasi maan useita metrejä huippua alempana. Hyvä. Vaikka laskisin kokonaisen metrin kaivon vesipintaan olisi painetta yllinkyllin.

Siellä maatessani ja tähdätessäni keksi minut papin poika. Hänen nimensä oli Harald Meltzer. Mitä minä siellä ylhäällä tein? Mittasin mäkeä, miksi? Mitä varten minä korkeudesta halusin selvää? Antakaas minunkin tähdätä!

Myöhemmin minä sain kymmenen metriä pitkän nauhan jolla mittasin mäen alhaalta ylös asti, Harald auttoi minua. Palattuamme pihaan menin papin luo ja esitin suunnitelmani.

6.

Pappi kuunteli kärsivällisenä eikä tehnyt asiaa heti mahdottomaksi.

Niinkö arvelet! sanoi hän ja hymyili. Niin ehkäpä. Mutta se tulee maksamaan niin paljon. Ja mitäpä varten me sen muuten tekisimme?

Sille kaivolle, jota me olemme alkaneet kaivaa, on seitsemänkymmentä askelta. Seitsemänkymmentä askelta saavat piiat käydä kaikenlaisella kelillä kesät talvet.

Niinhän se on. Mutta se maksaa koko maailman.

Puhumatta kaivosta, jonka te joka tapauksessa tarvitsette, ei itse johto putkineen ja töineen tulisi maksamaan yli parin sadan kruunun, sanoin minä.

Pappi sävähti.

Eikö enempää?

Ei.

Minä viivytin hiukan jokaista vastausta ikäänkuin olisin ollut luonnostani niin älykäs ja sellaiseksi syntynyt, mutta minä olinkin ennakolta ajatellut kaikki valmiiksi.

Se olisi suuri huojennus, sanoi pappi mietiskellen. Se vesiamme kyökissä, sekin on sellaista sotkua.

Ja kaikki se vesi, joka täytyy kantaa ylös makuuhuoneisiin.

No, makuuhuoneet siitä eivät kumminkaan hyötyisi. Ne ovat toisessa kerroksessa.

Me laitamme johdon ylös toiseen kerrokseen.

Oikeinko totta? Toiseen kerrokseen? Olisiko painetta kylliksi?

Tässä minä viivytin vastaustani vieläkin enemmän ja tekeydyin suunnattoman luotettavaksi.

Minä luulen kyllä voivani taata, että vesisuihku nousee yli katon, sanoin minä.

Ei, luuletko niin! puhkee pappi puhumaan. Tulehan, mennään katsomaan minne sinä haluaisit kaivon sijoittaa.

Me lähdimme kiipeemään mäkeä, pappi, Harald ja minä. Minä annoin papin tähystää laitoksellani ja sain hänet vakuutetuksi siitä, että painetta tulisi yli tarpeen.

Minäpä juttelen siitä toverisi kanssa, sanoi hän.

Silloin minä vastasin ja kaivoin kuoppaa Grindhusenille:

Ei, ei hän ymmärrä sitä.

Pappi katsoi minuun.

Niinkö luulet? sanoi hän.

Lähdimme takaisin. Pappi puheli aivan kuin itsekseen:

Siinä sinä olet oikeassa, talvella on alituinen vedenkanto. Niin, ja sitäpaitsi kesälläkin. Minä keskustelen siitä perheeni kanssa.

Pappi meni sisään.

Kului kymmenen minuutin aika ja minut kutsuttiin pääportaille, jonne papin koko perhe oli kokoontunut.

Sinäkö aijot meille laittaa vesijohdon? kysyi rouva ystävällisesti.

Minä nostin lakkia kankeasti ja mielevästi, ja pappi vastasi minun puolestani, että niin, se se mies oli.

Neiti soi minulle uteliaan katseen ja alkoi heti hiljakseen jutella Haraldin kanssa. Rouva jatkoi kyselyään. Tulisiko siitä todellakin sellainen johto kuin kaupungissa, väännettiin hanaa ja vettä tuli? Ja samoin toisessa kerroksessa? Pari sataa kruunua? Kuulepas, minun mielestäni sinun sopisi se tehdä! sanoi hän miehelleen.

Niinkö arvelet! Tulkaas, mennään vielä kerran mäelle ja tähystetään kaikin.

Menimme ylös mäelle, minä sijoitin putken ja annoin kaikkien tähdätä.

Kuinka kummallista! sanoi rouva.

Neiti ei puhunut mitään.

Pappi kysyi:

Mutta onko täällä vettä?

Minä vastasin varsin älykkäästi, että oli vaikea mennä sitä vakuuttamaan; mutta hyvät olivat täällä maat.

Mitkä maat? kysyi rouva.

Maanlaatu täällä ylhäällä. Sitäpaitsi kasvaa täällä sekä pajua että leppää. Ja paju vaatii märkyyttä.

Pappi nyökkäsi ja sanoi:

Hän osaa kyllä asiansa tuo mies, Marie.

Kotimatkalla oli rouva ehtinyt siihen kestämättömään mielipiteeseen, että hän voi tulla toimeen yhtä piikaa vähemmällä, kun saisi vesijohdon. Jotten pettäisi häntä, huomautin:

Etenkin ehkä kesällä. Puutarhan kastelu toimitetaan letkulla, joka viedään ulos kellarinikkunasta.

Ei, oletko moista kuullut! huudahti rouva.

Sittenkään en uskaltanut puhua johdosta navettaan. Olin koko ajan tiennyt, että jos laittaisi kaksi kertaa isomman kaivon ja sivuputken navettaan, tulisi sama huojennus karjapiian kuin keittäjättärenkin osaksi. Mutta se myöskin lisäisi menoja likipitäin toisella puolella. Ei ollut hyvä esittää niin suurta suunnitelmaa.

Asiain näin ollen täytyi minun lähteä sisään odottamaan Grindhusenin tuloa. Pappi sanoi tahtovansa nukkua asian päälle.

7.

Minun piti nyt valmistaa toveriani ottamaan vastaan tieto että kaivo kaivettaisiin ylös mäelle; jotten herättäisi hänessä epäluuloja, vieritin koko syyn papin selkään; hän sen muka ensin oli keksinyt, minä olin vain häntä puoltanut. Grindhusen oli tyytyväinen, hän älysi heti että me saisimme nyt enemmän työtä, kun pitäisi kaivaa ojannekin johtoa varten.

Sattui niin onnellisesti että pappi maanantaiaamuna alkoi puoleksi leikillä puhua Grindhusenille:

Toverisi ja minä olemme päättäneet kaivaa kaivon tuonne ylös mäelle ja laittaa sieltä johdon; mitä sanot sellaisesta hullutuksesta sinä?

Kyllä se Grindhusenin mielestä oli erittäin oiva ajatus.

Mutta kun pitemmältä puhuttiin ja kaikin kolmin katseltiin paikkaa mihin kaivo tulisi, alkoi Grindhusen epäillä että minulla oli suunnitelmassa suurempi osa kuin tahdoin sanoa, hän arveli että johto-ojanteen täytyi olla hyvin syvä roudan vuoksi —

Metri ja kolmekymmentä, keskeytin minä.

— Ja että siitä tulisi kallis juttu.

Toverisi arvioi pari sataa kruunua kaikkiaan, vastasi pappi.

Grindhusen ei ymmärtänyt yhtään laskentoa ja voi sentähden vain sanoa:

Niin niin, kaksi sataa kruunua on rahaa sekin.

Minä sanoin:

Sittenpä rovastin tarvitsee maksaa pienemmät korvaukset, kun lähtee täältä.

Pappi hätkähti.

Korvaukset? En minä täältä lähde, hän sanoi.

Sitten tulee rovastilla toivottavasti olemaan iloa vesijohdosta läpi pitkän elämän, sanoin minä.

Pappi katsoi minuun ja kysyi:

Mikä on nimesi?

Knut Pedersen.

Mistä olet kotoisin?

Norrlannista.

Mutta minä älysin miksi kysymykset tehtiin ja päätin olla toiste käyttämättä moista romaanikieltä.

Miten olikaan — kaivo ja johto päätettiin laittaa ja me aloitimme työt…

Nyt seurasi hyvin hauskoja päiviä. Aluksi olin jännityksessä löytyisikö paikasta vettä ja nukuin muutaman yön huonosti; mutta kun tuo jännitys oli ohi, ei jäljellä ollut muuta kuin selvää ja suoraa työtä. Vettä siellä oli kyllä; parin päivän kuluttua täytyi meidän joka aamu ammentaa sitä pois sangoilla. Pohja oli savea ja me tuhraannuimme pahasti pehmeässä kaivossa.

Kun olimme kaivaneet viikon, aloimme seuraavalla särkeä kiviä muurausta varten; jälkimäiseen työhön olimme tottuneet Skrejan aikoina. Sitten kaivettiin taas viikko ja päästiin riittävän syvälle. Pohja tuli nyt niin pehmeäksi, että meidän täytyi heti aloittaa muuraus, jotteivät saviseinät luisuisi alas ja hautaisi meitä.

Niin me kaivoimme ja särjimme kiviä ja muurasimme, ja viikko toisensa jälkeen kului. Siitä tuli suuri kaivo ja työ luonnistui; pappi oli tyytyväinen. Grindhusen ja minä pääsimme taas parempiin väleihin, ja kun hän kuuli etten minä tahtoisi muuta kuin hyvän apulaisenpalkan, vaikka olinkin tässä työssä monasti johtajana, tahtoi hän puolestaan tehdä jotain minun mielikseni ja rupesi käyttäytymään siedettävämmin ateriain aikana. Paremmaksi en voisi saada elämääni eikä kukaan saisi minua enää houkutelluksi takaisin kaupunkiin.

Iltaisin minä kuljeksin metsässä tai kirkkomaalla, luin hautakirjoituksia ja ajattelin yhtä ja toista. Samalla minä haeskelin kuolleen kynttä. Minä tarvitsin sellaista kynttä, se oli keksintö, pieni pyöreä päähänpisto. Olin löytänyt sievän palasen koivunjuurta, josta aijoin veistää pienen piipunpesän nyrkinmuotoon; peukalosormen piti muodostaa kansi ja siihen minä ajattelin upottaa kynnen, saadakseni sen luonnolliseksi. Nimettömään aijoin kiertää pienen kultasormuksen.

Pääni pysyi terveenä ja rauhallisena tällaista puuhaillessani. Minulla ei ollut elämässäni enää mitään kiireitä töitä enkä minä lyönyt laimin mitään haaveksiessani, illat olivat minun omani. Jos mahdollista aijoin sitäpaitsi yrittää luoda itselleni jonkunmoisen kunnioituksen kirkon pyhyyttä kohtaan ja hiukan vainajain pelkoa; minä muistin kaukaa, kaukaa tuon sisältörikkaan mystiikan ja halusin päästä siitä jälleen osalliseksi. Kun minä kynnen löytäisin, kuuluisi ehkä haudasta huuto: Se on minun! Minä pudottaisin sen ja pötkisin pakoon.

Tuo torniviiri se kiljuu pahasti, saattoi Grindhusen joskus sanoa.

Pelkäätkö sinä?

En minä juuri pelkää; mutta yöllä minua väännättää, kun ajattelen että makaan niin likellä ruumiita.

Onnellinen Grindhusen!

Eräänä päivänä opetti Harald minua istuttamaan puunsiemeniä ja pensaantaimia. Minä en entuudesta tiennyt mitään tästä taidosta; kun kävin pientenkoulua ei asia vielä ollut esillä. Mutta kun olin oppinut menettelytavan, tuli minusta ahkera istuttaja sunnuntaisin. Vastalahjaksi opetin Haraldille yhtä ja toista hänen ikäiselleen sopivaa ja meistä tuli hyvät ystävät.

8.

Kaikki olisi käynyt hyvin, ellei nuorta neitiä olisi ollut, minä havaitsin päivä päivältä pitäväni hänestä enemmän. Hänen nimensä oli Elischeba, Elisabeth. Ei hän mikään erinomainen kaunotar ollut, mutta hänellä oli punainen suu ja sininen tytön katse, joka häntä somisti. Elischeba, Elisabeth, sinä käyt päiväsi ensisarasteessa ja silmäsi ovat keksineet maailman. Puhuessasi eräänä iltana naapuritalon nuoren Erikin kanssa kuohui silmissäsi kypsyys ja sulo…

Grindhusenilla ei ollut hätää. Nuoruutensa aikana oli hän susi tyttöjen perään ja vieläkin hän kävi keikaroiden entiseen tapaansa ja piti hattuansa kallellaan. Mutta pahoin hän oli kesyttynyt ja tullut hiljaiseksi — niinkuin odottaa sopi, se oli luonnon järjestys. Mutta kaikki eivät seuranneetkaan luonnon järjestystä eivätkä kesyttyneet, mihinkäs he joutuisivat? Ja entäs pikku Elisabeth, joka muuten ei ollutkaan pieni, hän oli äitinsä mittainen. Ja äitinsä korkean poven hän oli perinyt…

Ensimäisen sunnuntain jälkeen ei minua oltu kutsuttu kyökkiin kahville, ja minä halusin pitää asian sellaisena ja tein voitavani sen hyväksi. Mutta vihdoin tuli eräs piioista keskellä viikkoa tuomaan sellaista tietoa ettei minun pitänyt puikkia metsään joka sunnuntai-iltapäivä, vaan tulla sisään kahville. Se oli rouvan tahto.

Hyvä.

Hyvä.

Pukeutuisinko pyhävaatteisiini? Ei ehkä haittaisi, vaikka tuo nuori tyttö saisi pienen ajatuksen minusta, että minä omin ehdoin olin luopunut kaupunkielämästä ja ottanut orjan muodon päälleni, vaikka todellisuudessa olinkin teknillinen kyky, joka osasi laittaa vesijohtoja. Mutta pukeuduttuani tuntui minusta kuin työvaatteet sopisivat paremmin, joten jälleen riisuin pyhäpuvun ja piilotin sen säkkiini.

Kyökissä minut totta tosiaan otti vastaan rouva eikä neiti. Hän jutteli kauan kanssani ja oli asettanut pienen valkoisen liinan kahvikuppini alle.

Tuo munatemppu tulee meille kyllä kalliiksi, sanoi hän ja hymyili hyväntahtoisesti. Nyt on poika jo käyttänyt puoli tusinaa munia.

Temppu oli se, että olin opettanut Haraldin saamaan kovaksikeitetyn kuoritun munan putoamaan pullonkaulan läpi ohentamalla ilmaa pullossa. Siinäpä olikin melkein koko fysiikantaitoni.

Mutta koe kepillä, joka katkaistiin paperikannattimissa, oli erittäin opettava, jatkoi rouva jutteluaan. En minä yhtään ymmärrä sellaista, mutta… Koska kaivo valmistuu?

Kaivo on valmis. Huomenna alamme kaivaa ojaa.

Pitkäkö aika siihen kuluu?

Viikon päivät. Sitten sopii putkenasettajan tulla.

Oikeinko totta!

Minä kiitin puolestani ja lähdin ulos. Rouvalla oli tapa, joka varmaan oli säilynyt varhaisemmilta ajoilta: vähän väliä katsoi hän ihmistä syrjäsilmällä, vaikkei se mitä hän sanoi ollut ollenkaan viekasta…

Jo kellastui metsässä yksi ja toinen lehti ja ilma ja maa tuoksuivat syksyä. Sieni vain kukoisti, se työntyi esiin kaikkialla paisuen isoksi ja lihavaksi pönäkällä kannallansa, siinä oli kivisieniä, herkkusieniä ja rouskuja. Siellä täällä näkyi kärpässienikin täpläisine hattuineen punaisena rehentelevän. Ihmeellinen sieni! Se syntyy samassa maaperässä kuin ruokasienetkin, sama multa sitä ruokkii ja taivaan aurinkoa ja kastetta se saa yhtä hyvin, se on lihava ja tukeva ja hyvä syödä mutta täynnä ilkeätä muskarinia. Ajattelin kerran keksiä vanhan ihanan sadun kärpässienestä ja sanoa, että olin sen lukenut jostain kirjasta.

Olen aina halusta tarkastellut kaikellaisten kukkien ja hyönteisten taistelua häviämistänsä vastaan. Lämpimässä päivänpaisteessa virkosivat ne jälleen eloon ja riemuitsivat jonkun tunnin kuten ennenkin, suuret lihavat kärpäset olivat ihan yhtä eläviä kuin keskellä kesää. Täällä oli erityinen laji maakirppuja, joita en ollut ennen nähnyt. Ne olivat pieniä keltaisia, eivät olleet petiittipilkkua isompia, mutta hyppäsivät monta tuhatta kertaa oman pituutensa. Kuinka suunnattomat voimat tuollaisella luomuksella kokoonsa nähden olikaan! Täällä vaeltaa pieni hämähäkki jonka takaosa on kuin vaaleankeltainen helmi. Tuo helmi on niin raskas, että elukan täytyy kiivetä korsiin selkä alaspäin. Kun tulee eteen esteitä, joiden yli se ei saa helmeä viedyksi, pudottaa se itsensä suoraan alas ja alkaa kiivetä uutta kortta. Tuollainen helmihämähäkki ei ole mikään hämähäkki ja sillä hyvä. Jos minä asetan sen eteen lehden auttaakseni sitä jaloilleen tälle alustalle, hapuilee se hetkisen lehteä ja huomaa että ei, ei nyt ole oikein laita, jonka jälkeen se väistyy takaperin pois moisesta alusta-ansasta…

Kuulen nimeäni huudettavan alhaalla metsässä. Se on Harald, hän pitää minulle pyhäkoulua. Hän on antanut minulle läksyksi Pontoppidania ja kuulustelee nyt minua. On liikuttavaa taasen kuulla uskontoa julistettavan, niinkuin minä itse olisin sitä lapsuudessani julistanut.

9.

Kaivo oli valmis, oja kaivettu ja putkenasettaja saapunut. Hän valitsi Grindhusenin apumiehekseen putkensijoittamisen ajaksi ja minun toimekseni annettiin tehdä putkelle tie kellarista ylös toiseen kerrokseen.

Kaivaessani ojannetta kellarissa tuli rouva eräänä päivänä sinne. Minä huusin hänelle että hän olisi varovainen, mutta hän otti sen hyvin hauskalta kannalta. Eihän tuossa ole ojaa? kysyi hän ja osoitti. Eikä tuossakaan taida olla ojaa? Lopuksi hän astui harhaan ja putosi luokseni ojanteeseen. Siellä me seisoimme. Ei ollut valoisaa ja hänestä, joka tuli ulkoa päivänvalosta, lie ollut aivan pimeätä. Hän hapuili ojanteessa ja kysyi:

Pääsenkö minä nyt jälleen ylös?

Minä nostin hänet ylös. Se ei ollut vaikeata, hänen vartalonsa oli kovin hoikka, vaikka hän oli ison tytön äiti.

Kas vaan! sanoi hän ja pudisteli multaa hameestaan. Se oli reipasta kyytiä… Sinun pitää auttaa minua vähäsen ylhäällä toisessa kerroksessa jonakin päivänä, teetkö sen? Mutta meidän pitää se hommata joskus, kun mieheni on kappeliseurakunnassa, hän ei pidä muutoksista. Milloin te saatte kaikki valmiiksi tässä talossa?

Minä sanoin jonkun aikamäärän, viikon verran.

Minnekäs te täältä lähdette?

Naapuritaloon. Grindhusen on luvannut meidät perunainottoon…

Sitten minä tulin kyökkiin ja sahasin pistosahalla reikää lattiaan. Neiti Elisabeth sai auttamattomasti asiaa kyökkiin sinä aikana kuin minä siellä puuhailin, ja vaikka minä hänestä olinkin vastenmielinen, voitti hän itsensä siinä määrin että lausui joitakin sanoja ja seisahtui hiukan työtä katsomaan.

Ajatteles, sinun tarvitsee vain vääntää hanaa, Oline, sanoi hän piialle. Mutta Oline, joka oli ijällinen, ei näyttänyt ollenkaan ihastuneelta. Syntiähän tuo oli, ajaa vesi kyökkiin saakka, sanoi hän. Hän oli kaksikymmentä vuotta kantanut sisään sen veden mikä tarvittiin, mitä hän nyt tekisi?

Lepäilet, sanoin minä.

Lepäilen? Ihminenhän on luotu tekemään työtä.

Ja neulot kapioitasi, sanoi neiti hymyillen.

Se oli pikkutytön puhetta, mutta minä olin hänelle kiitollinen siitä että hän otti osaa yhteiseen jutteluun ja jäi hetkeksi kyökkiin. Ja Jumalani, kuinka minusta tuli nopsa, miten sattuvasti sanelin ja tekeydyin poikaseksi! Muistan sen vieläkin. Äkkiä näytti siltä kuin neiti Elisabeth tuumisi, ettei hänen sopinut olla kauempaa luonamme, ja hän jätti meidät.

Illalla menin kuten monasti ennenkin kirkkomaalle; mutta kun näin neidin jo olevan siellä laittauduin pois ja oikaisin metsään. Jälkeenpäin ajattelin: Nyt häntä varmaan liikuttaa minun vaatimattomuuteni ja hän sanoo: Raukka, tuo nyt oli sangen hieno piirre hänessä! Puuttui vain että hän tulisi jälessäni metsään. Silloin minä nousisin hämmästyneenä kiveltäni ja tervehtisin. Sitten hän olisi hiukan hämillään ja sanoisi: Minä tulin vain tämän kautta — on kovin kaunis ilta — mitä sinä täällä teet? Minä vain istun täällä, vastaan minä ja viattomat silmäni ikäänkuin palajavat jostakin kaukaa. Ja kun hän kuulee että minä vain istun täällä myöhäisenä iltana, niin hän havaitsee että minä olen syvä sielu ja uneksija, ja mieltyy minuun…

Hän oli seuraavanakin iltana kirkkomaalla ja päässäni vilahti itserakas ajatus: minua hän hakee! Mutta kun tarkemmin tirkistin, niin selvisi että hän puuhaili jonkun haudan luona, joten hän ei hakenut minua. Minä hiivin taasen metsään isolle muurahaiskeolle ja tarkastelin eläimiä niin kauan kun näin; myöhemmin istuin kuunnellen kuinka kuusenkävyt ja pihlajantertut putoilivat maahan. Hyräilin, kuiskailin ja ajattelin, silloin tällöin minun täytyi nousta ja hiukan kävellä kylmän takia. Tunnit kuluivat, tuli yö, minä olin ankarasti rakastunut, kuljin paljain päin ja annoin tähtien tuijotella alas minuun minkä jaksoivat.

Mitä kuluu yö? saattoi Grindhusen kysyä, kun tulin ullakolle.

Kello on yksitoista, vastasin silloin. Vaikka kello oli kaksi, jopa kolmekin aamulla.

Nytkö sinusta sitten tuntuu olevan aika mennä levolle? Äh, pirusoita!
Herätät, kun on juuri kunnolla päässyt uneen.

Grindhusen heittäytyy toiselle kyljelleen ja nukkuu jälleen silmänräpäyksessä. Grindhusenilla ei ollut mitään hätää.

Aika narriksi sitä vanhahko mies tekeytyykin, kun on rakastunut. Ja eikö juuri minun pitänyt olla elävä esimerkki siitä että rauhan ja levon voi löytää?

10.

Saapui eräs mies, joka tahtoi takaisin muurauskojeitansa. Mitä — Grindhusen siis ei ollutkaan niitä varastanut! Kuinka ikävystyttävän keskinkertainen oli koko Grindhusen, ei missään hän ollut suuripiirteinen, ei missään suhteessa harvinainen.

Minä sanoin:

Sinä olet pelkkää ruokaa ja unta ja työtä, sinä Grindhusen. Nyt on täällä mies hakemassa kapineita. Sinähän oletkin vain lainannut ne, raukka.

Sinä olet pöllö, sanoi Grindhusen loukkaantuneena.

Minä lepytin hänet taas kuten monasti ennenkin antamalla puheeni mennä menojaan ja sille nauramalla.

Mitäs nyt tehdään! sanoi hän.

Anna kättä päälle että sen tiedät, sanoin minä.

Tiedänkö minä?

Kyllä. Jos sinut oikein tunnen.

Grindhusen leppyi taas.

Mutta päivällislevolla leikatessani hänen tukkaansa minä taas häntä loukkasin suosittelemalla hänelle päänpesua.

Että noinkin ikämies kuin sinä saattaa olla niin narrimainen, sanoi hän.

Ja Jumala ties eikö Grindhusen ollutkin oikeassa. Hänellä oli koko punainen tukkansa tallella vaikka hän oli appiukko…

Aikoiko ullakolla kummitella? Kuka siellä oli yht'äkkiä eräänä päivänä käynyt ja järjestänyt ja somistanut? Grindhusenilla ja minulla oli kummallakin oma makuupaikkamme, minä olin ostanut itselleni kaksi peittoa, hän taas makasi joka yö täysissä tamineissa, mitään riisumatta, ja kaivautui heiniin minne hyvänsä. Nyt oli suoristeltu minun paria peittoani, niin että ne pettävämmin näyttivät sängyltä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, joku piioista kaiketi tahtoi opettaa minulle hiukan ihmistapoja. Samapa tuo.

Nyt minun piti sahata reikä toisen kerroksen lattiaan, mutta rouva pyysi minua odottamaan huomiseen, pappi matkusti silloin kappeliin, joten työni ei häntä häiritsisi. Mutta aamun tullen asia taas siirrettiin tuonnemmaksi, neiti Elisabeth oli lähdössä kauppiaaseen isoille ostoksille ja minun piti mukaan kantajaksi.

Hyvä, minä sanoin, minä tulen jälessä.

Oliko tuo kultainen tyttö päättänyt kärsiä seuraani? Hän sanoi:

Mutta osaatko sinä yksin?

Kyllä. Olen ollut siellä ennen, ostamme sieltä ruokamme.

Kun en mielelläni voinut kulkea koko seudun läpi savisessa työpuvussani, otin ylleni kaupunkihousut, mutta annoin puseron jäädä. Siten minä lähdin neidin jälkeen. Oli yli puoli peninkulmaa käveltävänä; viimeisellä neljänneksellä näin neiti Elisabethin silloin tällöin edelläni, mutta varoin tulemasta liian likelle häntä. Kerran hän kääntyi; minä painauduin pieneksi ja väistyin metsänrantaan.

Neiti jäi kauppapaikkaan jonkun ystävättärensä luo, ja minä palasin kotiin puolen päivän tienoissa tavarat mukanani. Minut kutsuttiin keittiöön syömään. Talo oli kuin kuollut, Harald oli poissa, piiat silittivät vaatteita, Oline yksin puuhaili keittiössä.

Päivällisen jälkeen menin toisen kerroksen eteiseen ja aloin sahata.

Tule nyt tänne sisään hiukan auttamaan minua, sanoi rouva ja meni edelläni.

Me kuljimme papin kanslian ohi ja tulimme makuukamariin.

Haluan siirtää sänkyni toiseen paikkaan, sanoi rouva. Se on liian lähellä uunia talvella, on niin kuuma.

Me siirsimme sängyn ikkunan luo.

Etkö luule, että tässä on parempi? Vilpoisempi? kysyi hän.

Tulin sattumalta katsahtaneeksi häneen; hän katseli minua syrjäkarein. Ai! Ja liha ja veri tekivät minut tyhmäksi, kuulin hänen sanovan:

Oletko hullu! Ei mutta hyvä — ovi —

Sitten kuulin nimeäni kuiskattavan muutamia kertoja…

Sahasin reikää ulkona eteisessä ja panin kaikki järjestykseen, rouva oli koko ajan luona. Hän halusi kovin mielellään puhua, selittää, ja hän nauroi ja itki yhtä haavaa.

Minä sanoin:

Sitä kuvaa, joka riippuu sänkynne yläpuolella, emmekö siirrä sitäkin.

Sinäpä sen sanoit, vastasi rouva.

Ja taas mentiin sisään.

11.

Niinpä oli koko johto valmis ja hanat kiinni; vesi ryöppysi astiaan kovaa vauhtia. Grindhusen oli lainannut toisesta paikasta välttämättömimmät kojeet, niin että voimme muurata tukkoon joitakin reikiä siellä ja täällä, ja kun ne pari päivää myöhemmin olimme täyttäneet johto-ojanteenkin, oli työmme pappilassa loppunut. Pappi oli meihin tyytyväinen, hän tarjoutui naulaamaan punaiseen paaluun ilmoituksen siitä, että me olimme mestareita vesijohtoja asettamaan, mutta kun jo oli niin syksyistä että saattoi routia milloin hyvänsä, ei siitä ollut meille mitään hyötyä. Me pyysimme häntä sen sijaan muistamaan meitä keväällä.

Me muutimme nyt naapuritaloon perunoita kaivamaan. Meidän oli pitänyt ennakolta luvata käväistä pappilassa, jos niin tarvittiin.

Uudessa paikassa oli paljo väkeä, me jakaannuimme joukkoihin ja hyvä oli olla ja iloa riitti. Mutta työ kesti tuskin yli viikon, silloin me olisimme taas joutilaina.

Eräänä iltana tuli pappi meidän luoksemme ja tarjosi minulle rengin paikkaa. Tarjous oli kunnollinen ja minä mietin hetken, mutta hylkäsin sen viimein. Tahdoin mieluummin harhailla ja olla vapaa, tehdä työtä kun sitä sattumalta sain, maata ulkosalla ja olla itselleni pienenä ihmetyksenä. Olin tavannut täällä perunannostajain joukossa miehen joka lähtisi mukaani kun Grindhusenista eroaisin. Uusi mies oli minun mieleiseni ja mikäli minä häntä kuulin ja katselin, havaitsin hänet myöskin tukevaksi työmieheksi. Hänen nimensä oli Lars Falkberg, jonka vuoksi hän kutsui itseään Falkenbergiksi.

Nuor' Erik oli esimiehemme ja johtajamme tässä perunainnostossa ja ajoi sadon sisään. Hän oli korea kaksikymmenvuotias, kypsä ja tanakka ikäisekseen ja ryömeä kuten talon poika ainakin. Hänen ja pappilan Elisabeth neidin välillä lienee jotakin ollut, koska neiti tuli eräänä päivänä luoksemme pellolle ja jutteli hänen kanssaan hyvän aikaa. Lähtiessään hän sanoi pari sanaa minullekin, että Oline nyt oli alkanut tottua vesijohtoon siellä kotona.

Entäs Te itse? kysyin.

Kohteliaana vastasi hän hiukan tähänkin, mutta minä näin ettei hän ollenkaan halunnut ryhtyä keskusteluihin kanssani.

Hän oli kovin korea, hänellä oli uusi vaalea nuttu, joka sopi hänen sinisiin silmiinsä…

Seuraavana päivänä Erik loukkaantui, hevonen pillastui ja laahasi häntä yli peltojen ja niittyjen ja löi hänet vihdoin aitaa vasten. Hänen oli käynyt hullusti, hän sylki verta, muutama tunti senkin jälkeen, kun hän tuli tajuihinsa, sylki hän verta. Falkenbergista tehtiin nyt ajuri.

Minä teeskentelin osanottoa onnettomuuden johdosta, olin äänetön ja synkkä kuten toisetkin, mutta mitään surua en tuntenut. Neiti Elisabethilta ei minun sopinut mitään toivoa, eipä kyllä, mutta hän, jota minua parempana pidettiin, tuli työnnetyksi pois tieltä.

Illalla minä menin kirkkotarhaan ja istuuduin. Jospa neiti Elisabeth nyt vain tulisi! mietin minä. Kului neljännestunti, hän tuli. Minä nousin äkkiä, se oli valmiiksi harkittu, olin pakenevinani, mutta huomasin avuttomuuteni ja antauduin. Mutta tässä harkintani minut petti, minä tulin epävarmaksi hänen ollessaan niin lähellä ja aloin puhella jotakin:

Erik — ajatelkaas, hänen kävi eilen niin hullusti.

Minä tiedän sen, vastasi hän.

Hän loukkasi itsensä.

No niin, hän loukkasi itsensä. Miksi sinä hänestä minulle puhut?

Minä luulin… Ei, en minä tiedä. Mutta mitä siihen tulee, hän tietysti paranee taas. Sitten kai taas on kaikki hyvin.

Niinpä niin.

Hiljaisuus.

Kuului siltä kuin hän olisi minua matkinut. Äkkiä hän sanoi hymyillen:

Olet sinä ihmeellinen. Miksi sinä kuljet tuon pitkän tien ja tulet iltasin tänne istumaan?

Se on tullut pikku tavaksi. Kuluttelen aikaani ennen maatamenoa.

Et siis pelkää?

Hänen leikkinsä miehisti minua, sain taas maata jalkaini alle ja vastasin:

Minä juuri tahtoisin oppia jälleen kammoamaan.

Kammoamaan? Vai olet sinä lukenut sen seikkailun. Missä sinä olet sen lukenut?

En tiedä, olen kai saanut joskus jonkun kirjan käsiini.

Hiljaisuus.

Miksi et tahdo ruveta meille rengiksi?

Minä en kelpaisi siksi. Minä otan nyt toisen miehen toverikseni, me lähdemme pois.

Minne te menette?

En tiedä. Itään tai länteen. Me olemme kulkijoita.