SUUREN HILJAISUUDEN MIEHIÄ

Kokoelma Blaise Pascalin, Ralph Waldo Emersonin, Leo Tolstoin, Maurice Maeterlinckin, Johannes Müllerin ja Hans Larssonin suomennettuja mietekirjoitelmia johdantoineen ja selityksineen

Toimittanut

YRJÖ KARILAS

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

^{Johdanto.BLAISE PASCAL.Ihmisen suuruus.Petolliset voimat.Ihmisen heikkous.RALPH WALDO EMERSON.Itseluottamus,Ajattelija.LEO TOLSTOI.Rakastakaa toinen toistanne.Rakkauden vaatimukset.MAURICE MAETERLINCK.Syvä elämä.Sisäinen kauneus.JOHANNES MÜLLER.Epävarmuus.Aamu.HANS LARSSON.Valikointi.Kokonaisuus.Sisäinen näkemys.}

Kokoelman laatimiseen on ottanut osaa varatuomari Arvo Manner, joka on kääntänyt Johannes Müllerin kirjoitelmat ja kirjoittanut niihin johdannon. Maeterlinckin molemmat kirjoitelmat on otettu F. E. Sillanpään suomentamasta teoksesta »Köyhäin aarteet». Vaimoni Ester Karilas on kääntänyt Emersonin »Ajattelijan».

Kokoelman tekijä.

Johdanto.

Metsä, joka toisin palkoin anivihreänä vaippana, toisin palkoin vuodenaikojen vaihtelua noudattavana väriverhona peitti isäimme maata, on hakattu pois. On paljastunut maaperä, kalseita kalliolta, soita ja autioita ahoja.

Metsän möivät suurisukuiset. Ostajan palkkalaiset tulivat meluten ja kaatoivat maahan metsän viimeistä puuta myöten. Armotta iski kirves kumoon nuoren elinvoimaisen vesan, kasvussa keskitiehen jääneen ja vanhemman lahoamassa olevan puun. Elämän mahlat valuivat maahan.

Jotakin arvokasta on hävinnyt tässä metsässä, joka aikojen halki on pitänyt vireillä uskoa maan kasvuvoimiin.

On kuitenkin säästynyt jotakin. On sieltä täällä ahoilla yksinäisiä valkorintaisia koivuja, jotka ihmeen kautta ovat säilyneet ja jääneet kalvan maan papittariksi, on maasta versovia vesoja, jotka vavisten ovat kätkeneet tulevaisuuden sisäänsä, ja vihdoin vielä jollakin perukalla koskemattomia, uhkaavia ja salaperäisiä korpia.

Metsällä on kulienkin vielä tulevaisuutta, ellemme myy viimeistämme ja elleivät vuotuiset kulot tee tuhojaan.

Väkivalloin paljastettu maaperä on otettava käytäntöön. Kaskettakoon ahot, ojitettakoon suot ja louhittakoon temppelien rakennuskiviksi paljaat paadet. Ja toisiin paikkoihin kylvettäköön uutta metsää. Niin peittäessämme väkivallan jäljet teemme tulevaisuuden työtä. Panemme alulle uuden kasvun, joka elää silloinkin, kun metsän myyjät ja kaatajat ovat hyökkäysasennostaan herpoutuneet.

Olimme tottuneet siihen, että hiljaisuuden metsät peittävät isäimme maata. Ajattelimme, että sen kansa oli niissä suuruuteen kasvanut. Mutta aika on näyttänyt, ettei hiljaisuutta ole enää yksin ulkoapäin etsittävä. Se on nyt kätkeytynyt ajan myrskyjen sisäisiin tienristeyksiin. Metsä kaatuu ja hiljaisuus väistyy aran linnun tavoin ihmisen sisäelämään. Kun siellä tulee järkytysten aika, pakenee hiljaisuus elämän perusajatuksen etsijän tieltä vielä syvemmälle, tutkimattomiin syvyyksiin, kunnes etsijä saapuu iäisyyden lähteelle.

Hiljaisuutta etsii hengen suuruus varttuakseen. Sitä tarvitaan joka päivä sen korvenkäynnin lisäksi, joka ensin on kestettävä. Sillä olivatpa ulkonaiset vaiheet mitkä tahansa, aina on sama kysymys ihmisten ratkaistavana: ihmisen suhde itseensä ja elämäänsä. Siitä el pääse suurilla sanoilla, ei melulla eikä väkivallalla; niillä voidaan vain vaikeuttaa sitä. Ihminen voi tehdä itsensä kuuroksi, mutta kuurous on sekin kohtalokasta hiljaisuutta. Hiljaisuudessa täytyy ihmisen tehdä tiliä itsensä kanssa. Jos se käy onnellisesti, kasvattaa hiljaisuus suuruutta.

Tarvitaanko sitten meidän aikanamme suurmiehiä ja heidän aatteitaan?

— Emme tarvitse suurmiehiä! — huutavat joukot — Emme tarvitse aatteita — huutavat suurisukuiset.

Mutta joukkojen huuto väsyy ja nyrkkiin puristetut kädet näivettyvät Suurisukuisten madaltunut sivistys levittää turmelustaan ja nostattaa tuhoatuottavia myrskyjä.

Suurmiehiä tarvitaan aina. »Nuorukainen, jonka sielua ei suuren miehen läheisyys saa väräjöimään ja soimaan voimakkain sävelin, on tarpeeton oksa ihmiskunnan puussa», sanoo Albert Corvey.

Vähän on niitä, jotka hiljaisuudessa viljelevät persoonallisen elämän arvoja. Astukaa siis esiin te maan nuoret, jotka tunnette sisäisen kutsumuksen. Taisteltuanne hiljaisuuden erämaassa itseänne vastaan rohkaiskaa mielenne ja suorittakaa se suurtyö, jota aikamme odottaa. Muodostakaa persoonallisen elämän järjestelmä ja yrittäkää sitä toteuttaa sisäisellä varaväellä toimintaanne tukien. Sillä ennenkuin elämä osapuilleen asettuu niihin uomiin, joita omasta kohdastanne noudatatte ja joita tahdotte yhteiselämän jalostuneena alkavan noudattaa, on tarpeen, että hiljaista, eheätä ja voimakasta työtä tehdään ja että tulee yleinen nousun aika, jolloin ihmiselämän alkuperäinen tarkoitus alkaa hiljaisuuden valkenevien vainioiden takaa maalle häämöttää.

»Luonto näyttää olevan olemassa jaloimpia varten. Maailman säilyttävä voima on parhaitten ihmisten totuudenrakkaus: he ovat maan suola ja terveys. Ken on elänyt heidän kanssaan, hänelle on elämä ollut iloista ja virkistävän voimakasta.» Näin puhuu Emerson. Jos jokukaan tuntee sydämensä sykähtävän näitä sanoja lukiessaan, olemuksensa kautta kulkevan rohkeuden väreilyn ja jalouden virtailun, on se tosiasia, joka osoittaa, että suurmiehillä on jotakin sijaa meidänkin aikanamme.

Nykyisenä aikana on paikallaan kokoelma, jonka muutamat suurmiehet muodostavat. Ulkonaisille silmillemme se on joukko liikahtamattomia marmorihahmoja, mutta sisäisenä näkynä se lähestyy meitä hiljaisuuden metsässä istuessamme. Kun se kulkee ohitsemme, liittykäämme uteliaina joukkoon nähdäksemme, mihin sen matka vie. Seuratkaamme sitä ensin näkymättömänä pysähdyspaikasta toiseen, sitten ilmaiskaamme itsemme ja vihdoin ottakaamme suuren julistuksen miesten kanssa osaa siihen yhteiskunnalliseen työhön, jonka maisemat liikkuessamme ovat silmiemme ohi siirtyneet.

Kaikkien aikojen suurmiehet ja ajattelijat ovat jollakin tavoin sukua toisilleen ja lukijapiirilleen. Niin kulkee ajattelijain ketju ajasta aikaan suurine saattojoukkoineen.

Suuren hiljaisuuden miehet ovat tällä kertaa kokoontuneet esittämään ajatuksiaan. Pascal, kärsivän hiljaisuuden mies, Emerson, suurten metsien kävijä ja kirkkaan yksinäisyyden mies, Tolstoi, rakkauden hiljaista maata etsimään lähtenyt mies, Maeterlinck, hämärän hiljaisuuden mies, Müller, hiljaisten kosketusten mies, ja Larsson, keskitetyn hiljaisuuden mies. He pysähtyvät kaikkialle, missä on hiljaisuutta, ja heidän keskustelunsa kuulee jokainen, joka pidättää hätäistä hengitystään ja on hetken hiljaa.

BLAISE PASCAL.

Blaise Pascal
Blaise Pascal

Tavan takaa toistuvat aikojen kiertokulussa ne nousukohdat, joissa Blaise Pascal tulee esille aivan kuin ajankuvaan kuuluvana.

Hän oli taistelujen rohkea mies.

Taistelut alkoivat tieteen alalla, geometrian lukemisella salassa isältä — tähän aineeseen vetivät poikaa voimakkaat taipumukset —, ne jatkuivat piileksivän kirjapainon avulla ja kohdistuivat julkisuuden hävittäviin voimiin, joina hänen aikanaan olivat jesuiitat, ja siirtyivät lopulta sisäisen elämän hiljaisuuteen, missä tehtiin tiliä kaikkien aikojen kipeistä kysymyksistä ja joka niinmuodoin oli Jaakobin taistelua aamuruskon nousussa Jumalaa vastaan.

Blaise Pascal, joka oli syntynyt kantamaan neron aseita ja käytteli niitä jo varsin taitavasti toisella vuosikymmenellään, tuli tapojen parantajaksi ja kuoli huulillaan sanat: »Jumalani, älä minua koskaan jätä!»

Tällainen kehitys on kulkua taistelusta taisteluun saavutusten merkitysten laajetessa samoin kuin laajenevat väreet veden tyynellä pinnalla, kun vesilintu vie kulman kärkeä eteenpäin. Sisäistäkin taistelua käydään kouraantuntuvin ottein. Taistelu on näet aina hyvin todellista; sen kärki suuntautuu aina eteenpäin ja rintama laajenee. Taaksepäin kulman sisälle kasvaa voittoisa lepo ja kirkastuva kärsimys. Sellainen taistelu, jos se saa häiritsemättä jatkua ja temmata mukaansa kaikki suuret sisäiset voimat, painuu miltei säännöllisesti uskonnolliselle alalle. Sellainen on monen suurmiehen kehitys ollut.

Nero, jolla on ylenmäärin lahjoja käytettävänään omalla erikoisalallaan, haluaa jo luonnostaankin koetella voimiaan toisilla aloilla, joen tavoin, joka mahtumatta uomaansa etsii tulvehtien ja voitonvarmana uusia mahdollisuuksia.

Ensin Blaise Pascal saavutti vuosisataisia voittoja geometrian ja fysiikan alalla, sitten hän kohtasi tiellään jesuiitat, kauhistui hengessään, pysähtyi, kokosi voimansa ja saavutti voiton, kulki rohkeasti ohi ja vetäytyi maaelämän hiljaisuuteen, ryhtyi siellä ratkaisevaan taisteluun omaa itseään vastaan, kaivoi saartokaivannot, uuvutti nälällä ja janolla sairaan vastustajansa ja saikin valloitetuksi joitakin etuvarustuksia. Silloin hän kuoli.

Blaise Pascal oli ihmelapsi, keksijä, tiedemies ja ajattelija.

Hän syntyi kesäkuun 10:ntenä 1623 Clermontissa. Lapsena hänen henkensä pohti kysymyksiä, jotka koskevat asioiden olemusta ja luontoa, siis ydinkysymyksiä, joiksi myöhemmin tuli elämän merkityksen ja ihmisten ominaisuuksien tutkiminen. Vastausten täytyi olla tarkkaan määriteltyjä, sillä hänen selvyydentarpeensa oli suuri; hänellä oli terävä arvostelukyky ja erikoinen taipumus löytää puutteita. Poika alkoi taistelun sotimalla isän määritelmiä ja oppineiden lausuntoja vastaan.

Kaksitoistavuotiaana Blaise Pascalilla jo oli monta hyödyllistä taitoa, muun muassa hän osasi jokseenkin täydellisesti latinaa, ja laati omin päin alkeisgeometrian. Näin aikainen itsenäisesti tuottava kyky lienee ainoa laatuaan matemaattisten tieteiden historiassa.

Kuusitoistavuotiaana hän saavutti uuden voiton. Hän otti jo täysikuntoisena osaa oppineiden kokouksiin ja laati kirjoitelman kallioleikkauksista, joka herätti tunnetun oppineen Descartesin suurta ihmetystä ja ihailua.

»Voittaja, valmistaudu uuteen taisteluun.» Blaise Pascal sai näihin aikoihin uuden, vaarallisen vihollisen. Arvatenkin liian aikaisesta ja ankarasta älyntoiminnasta aiheutunut päänkivistys alkoi jo nyt häiritä tieteellistä työskentelyä, niin että hänen täytyi tuontuostakin laskea matemaattiset teokset kädestään. Onneksi hän vaihtelusta lepoa etsiessään otti silloin käteensä mietekirjoja, Epiktetoksen, Montaignen Ja Descartesin teoksia.^[1] Vihollinen saavutti kuitenkin näennäisen voiton, sillä sairaus tuotti lopulta kuolemaa. Viimeisillään saattoi Pascal työskennellä vain pari tuntia päivässä, jonka ajan hän käytti sen teoksen suunnitteluun ja valmisteluun, josta tähän kokoelmaan on käännetty muutamia lukuja.

Pascalin tunnetuimpia tieteellisiä saavutuksia ovat tutkielmat nesteiden tasapainosta ja ilman paineesta. Oli nerokas tuo johtopäätös, että Arkimedeen keksimä laki vedessä vallitsevasta paineesta soveltuu myöskin ilmaan. Se oli samantapainen sovellutus kuin Pascalin suorittama järjen aseiden siirto siveysopin palvelukseen ja ihmisten heikkouksien paljastamiseen. Pascalin muita tieteellisiä keksintöjä ja voittoja olivat korkeuden mittaaminen elohopeaan vaikuttavan ilmanpaineen avulla, isän työskentelyn jouduttamiseksi suunniteltu laskukone, jota Leibniz myöhemmin paranteli, todennäköisyyslaskelmat, aritmeettinen kolmio, sykloiidin ominaisuudet ja omnibusliikenne Pariisissa. Onhan siinä yhden miehen osalle keksintöjä, joista kannatti ylpeillä. Ainakin paljon suuremmalla syyllä, kuin sellaisen itserakkaan ja kunnianhimoisen nykypäivien ihmisen, joka ei ole mitään keksinyt.

Blaise Pascal oli myös tullut siihen johtopäätökseen, ettei luonnossa ollut olemassa Aristoteleen olettamaa tyhjyyden kammoa. Tyhjyys ei näyttänyt hänestä mahdottomalta. Luonto ei kammoakaan tyhjyyttä, ajatteli hän, tyhjyys on näennäistä, sillä se on jonkinlaisten tasapainovoimien ja vaikutusten lakien toinen pää.

Tyhjyyttä näki Pascal ihmisen sisässäkin, toisissa ihmisissä ja, siitä huolimatta, että oli päässyt tieteellisen tutkimuksen ylängöille, myöskin itsessään. Tyhjyys kelpasi toisille, mutta hän oli toista mieltä, häneen oli pantu suuri paine sisästä ulospäin ja ulkonaisen päämäärän hän oli saavuttanut; syntyi kaivertava sisäinen tyhjyys, joka häntä kammoksuu! Vasta kolmas vuosikymmen toi uutta sisältöä hänen elämäänsä. Ulkonaisesti antoi siihen aihetta kaksi sysäystä, jotka mursivat kunnianhimon kovan kiiltokuoren, niin että elämän aurinko pääsi halkeamista pilkistämään sisään. Hänen isänsä joutui hengenvaaraan ja vuoteen omaksi ja häntä itseään kohtasi samankaltainen tapaus; kerran hän ajoneuvoineen oli pudota sillalta Seine-jokeen. Ilmakehän järkytysten ohella alkoi sisäinen oras kasvaa. Aikaisemmin hän oli tutustunut mietekirjallisuuteen, nyt hän sai käsiinsä erittäin mielenkiintoisen kirjan, hollantilaisen jumaluusoppineen Jansenin teoksen »Sisäisen elämän uudistus». Hän tutustui uuteen liittolaiseen, parempaan itseensä. Vastustajaksi tuli suurin osa hänen entisestä itsestään, se, joka tähän asti oli hänen valtakirjallaan elellyt ja toiminut.

Taistelun ensi otteluissa hän oppi ymmärtämään toisiakin ihmisiä, niitä, joista hänen täytyi vieroittautua ja opettaa muita tekemään samoin, ja yleensä voittamaan. Hän oli jo katsonut sisäänsä. Kun hän käänsi katseensa ulospäin, huomasi hän ensiksikin, ettei hän ollut kaikkein huonoimpia, joten hän sai omaa taistelua varten uutta toivoa ja voitonvarmuutta, ja toiseksi, että ulkopuolellakin häntä oli paljon tehtävää ja sama vihollinen voitettavana, jonka alkuvoitolla hän oli valmistautunut maksamaan veroaan yhteiskunnalle. Taistelu ulospäin ja sisäänpäin hedelmöittivät näin toisiaan. Hän »tahtoi nähdä ihmisen turmeluksen syvyyden mutta samassa myöskin hänen elämänsä korkean tarkoituksen». Ajan mädännäisyyttä edustivat jesuiitat. Heidän voittamisekseen tarvittiin paitsi tietoja ja uskallusta ennen kaikkea uutta mieltä.

Pascalin hengenheimolaisten suljetussa kokouksessa kuuluisassa Port Royalin luostarissa tuli kerran puheeksi erään vääryyttä kärsineen aatetoverin puolustaminen jesuiittojen hyökkäyksiä vastaan. Pascal sai tehtäväkseen puolustuskirjelmän luonnoksen laatimisen. Suurella antaumuksella hän ryhtyi työhön, josta sitten tulikin historiallinen merkkiteos.

Vähän ajan kuluttua ilmestyivät näet maailmalle »Maaseutukirjeet» (1656—57) herättäen kaikkialla tavatonta huomiota, jesuiitat etsivät kirveltävin sydämin turmeltuneen kauppahenkisen moraalinsa tuntematonta paljastajaa ja kirjapainoa, jossa kirjaa painettiin. Kaikki käsiinsä saamansa kappaleet he polttivat kaupungin torilla. Sama kohtalo olisi odottanut kirjan tekijääkin, jos hän olisi löytynyt, nimittäin kidutus ja polttorovio, joissa kaikkien aikojen suurmiehet ovat vakiinnuttaneet aatteitansa.

Se ei kuitenkaan tullut Pascalin osaksi. Jesuiitat olivat jo katkaisseet kaikkivoivan mahtinsa kärjen rikosten ja turmeluksen tulessa. Heidän polttorovionsa hankki tuskin kunniaa Pascalin kirjoillekaan. Ja Pascalin itsensä oli vielä käytävä taistelua omaa itseään vastaan, kypsyttävä hiljaisesti tuleentuvan viljan tavoin.

Teosta painettiin kahden vuoden aikana kaikessa rauhassa erääseen vesimyllyyn sijoitetussa kirjapainossa, ja tekijä itse asui täydessä turvassa jesuiittain päämajaa vastapäätä olevassa majatalossa.

Siitä jesuiittain aatteet saivat kuoliniskun.

Toiset aloittavat elämänsä hiljaisella sisäisellä taistelulla ja sitten vasta laajentavat sen useampia elämänaloja käsittäväksi. Hengen miehet astuvat julkisuuteen ja koettavat voimiaan eri työmailla levittäen hengen ja työn pappeutta ympärilleen. Toisilla, kuten Pascalilla, on hiljainen taistelu viimeinen. Pascal vetäytyi pois suuresta maailmasta ja lähti etsimään maaseudun harrasta hiljaisuutta alkaakseen taistelun omia heikkouksiaan vastaan. Taistelujen rohkea mies sai lopullisen valmistuksensa kärsivän hiljaisuuden miehenä. Se oli hänen profeetallinen valmistuksensa erämaassa.

Taistelun ulkonaiset seikat olivat tällaisia.

Huoneessa, missä hän asui, ei ollut huonekaluja eikä esineitä, joita hän piti tarpeettomina. Hänen pukunsa oli tuiki vaatimaton. Yksinkertaisiin elämäntapoihin kuului myös, että hän auttoi itse itseään, teki vuoteensa, valmisti ruokansa ja kantoi sen huoneeseensa. Yhä kiihtyvä sairaus lisäsi hänen kärsimyksiään; se esti hänen syömistään, lepäämistään ja työskentelyään. Päästäkseen siitä huolimatta elämässä eteenpäin hän laati tarkat ohjeet jokapäiväiselle elämälleen. Itsekurin asiaa hän ajoi ruoskalla ja pakkopaidalla viimeiseen hetkeen asti, sillä hän huomasi nämä aseet erittäin hyödyllisiksi. Paljon aikaa hän käytti rukouksiin ja Raamatun lukemiseen, mikä tuotti hänelle uskomatonta iloa ja virkistystä. Hänen mielestään ei Raamattu ollut järjen, vaan sydämen tiedettä, minkä vuoksi sitä käsittävät vain ne, joilla on sydän paikallaan, kun taas muut löytävät siitä vain hämäriä asioita. Milloin aikaa ja tilaisuutta oli, kirjoitti hän ajatuksiaan paperille. Kirjoittaminen sujui häneltä vaivatta. Kun hänellä oli erinomainen äly ja miltei ilmiömäinen muisti, järjesti hän ensin ajatuksensa; sitten sai hän ne sanotuksi niinkuin tahtoi. Yksinkertaisuus ja sattuvat sanonnat ovat hänen kirjoituksilleen ominaista. Ranskan kirjallisuuden historiassa on hänellä tunnustettu paikka.

Pascal tahtoi poistaa ympäriltään kaiken, mikä saattoi olla taistelussa esteeksi, jottei vihollinen voisi piiloutua sen taa. Vähentämällä ulkonaista hän koetti lisätä hengen voittoja. Hän rakasti sanomattomasti köyhyyttä, hengen vapautusta pikku rihkamasta. Hän otti kodissaan vastaan köyhiä eikä koskaan kieltänyt heiltä almua, olipa itse kuinka köyhä tahansa. Vuonna 1661 hän lähti kotoaan ja luovutti sen eräälle köyhälle perheelle asettuen itse asumaan sisarensa luo. Kun häntä moitittiin rajattomasta uhrautuvaisuudesta, pani hän sen pahakseen ja sanoi: »Olen huomannut erään seikan, että olipa kuinka köyhä tahansa, aina jättää jotakin kuollessaan jälkeensä». Joskus hän antoi kukkarosta kaikki rahansa. Hän kehoitti käymään usein köyhien kodeissa, jotta opittaisiin näkemään kurjuus, sairaudet ja puute, jotka köyhiä ahdistavat, jotta opittaisiin paremmin suhtautumaan omaan yltäkylläisyyteen ja saataisiin elämään ulkokohtaisen todellisuuden tuntua. Pascalilla oli toisenlainen katse köyhyyttä ja kurjuutta näkemään kuin Emersonilla, jota Carlyle turhaan saatteli Lontoon köyhien kaupunginosassa.

Kaikki nämä ulkonaiset toimenpiteet ja varustautumiset tähtäsivät sisäiseen taisteluun. »Kuta vähemmän me omistamme, sitä lähempänä jumalia me olemme», sanoo Sokrates.

Blaise Pascalin sisar lausuu kirjoittamassaan veljensä elämäkerrassa: »Voidaan sanoa, että totuus on aina ja kaikissa asioissa ollut hänen henkensä ainoa kohde». Totuutta janosi hänen järkensä ja sitä janosi hänen sydämensä. »Totuus on aina kaunis», sanoo Tolstoi lausuessaan totuuden sodasta. Pascal ei totuutta janotessaan perustanut uutta uskontoa, hän päinvastoin nimellisesti pysyi katolisen kirkon helmassa, vaikka ankarasti arvostelikin sen puutteita, mutta hän keksi uuden geometrian ja uusia maailmankaikkeuden lakeja ja sovellutti vanhoja totuuksia käytännölliseen elämään ja ihmisen itsekasvatukseen. Alexandre Vinet sanoo hänestä: »Hän tiesi, että elämä ja totuus eivät ole kaksi eri asiaa, vaan että on olemassa vain yksi olennainen totuus... Hän on niitä, joiden sisältä vuotavat elämän veden virrat.»

Hän ei lähtenyt maaseudun hiljaiseen yksinäisyyteen julistamaan kristinuskon perustotuuksia, kuten olisi voinut odottaa hänenlaiseltaan matemaattisen kehityksen saaneelta kyvyltä, eikä esittääkseen maailmankaikkeuden äärimmäisiä kysymyksiä, vaan tutkimaan sisäisiä asioita päästäkseen sydämessään vakuutetuksi jokapäiväisen elämän arvoista, sillä hän oli tullut huomaamaan, että teot kulkevat sydämen kautta ja intohimot turmelevat tahdon ja uskon. Sydämen hän varusti linnoitukseksi. Käytännöllinen äly tuli hänelle tässäkin avuksi. Uskonnon vaatimus täydellisestä antautumisesta korkeammille päämäärille ja sydämen puhdistaminen ja eheyttäminen tuntui hänestä niin silminnähtävän todelta, niin hyödylliseltä ja välttämättömältä, että hän hylkäsi korkean opillisuutensa, joka lähetti kunnianhimoiset joukkonsa valloittamaan sydäntä, ja siirsi kehittyneet kykynsä elämänkysymysten ihanaan ilmakehään. Hän halusi säännöstää, kuten matematiikan ja järjen mailla oli tehnyt, aatteittensa sovellutukset ja käyttää järkensä käytännöllisten ohjeiden keksimiseen. Elämäntapojen perinpohjaisesta ulkonaisesta mullistuksesta sekä ylellisyydestä ja maailman menosta luopumisesta hän näki seuraavan sisäisiä muutoksia. Tämä suuri ja merkillinen nero otti lapsen uskolla vastaan uskonnon totuudet ja rupesi niiden pohjalla tutkimaan ihmisen täydellistymistä. Sen tuloksista on osa nähtävänämme hänen viimeisessä teoksessaan, jonka hän suunnitteli ja pani alulle, ja joka hänen kuolemansa jälkeen, vuonna 1670, on julaistu nimellä: »Ajatelmia uskonnollisista asioista». Tästä teoksesta on kokoelmaamme käännetty muutamia ihmisen sisäisen elämän seikkoja koskevia lukuja.^[2]

Ajatelmien kirjoittamisen hän aloitti muutamia vuosia ennen kuolemaansa. Teos jäi keskeneräiseksi, sillä erinomaiseen muistiinsa luottaen hän ei pääajatuksiaan eikä järjestelmäänsä pannut paperille; kerran vain hän selosti niitä ihastuneille ystävilleen. Sairaana hän kirjoitti mietelmiään keskeytyksinkin irtonaisille paperiliuskoille, jotta niiden ohimenevät kuvat painuisivat myöhemmin mieleen. Siksi ovat toiset niistä parempia ja valmiimpia kuin toiset ja siitä myöskin johtuu teoksen katkelmallisuus. Monella tutkijalla on ollut täysi työ tulkita niiden katkonaisia ja puolinaisia sanamerkkejä.

Mutta keskeneräisenäkin teos puhuu kirjailijan alkuperäisestä päämäärästä, joka on ollut laajempi kuin voi kuvitella. Hän halusi kiihkeästi tehdä työtä saadakseen kaadetuksi jumalankieltäjät ja tutki suurella huolella heidän todistelujaan. Hän oli jo voittanut aikansa yltiöpäät; nyt hän hyökkäsi kaikkien aikojen itsepetoksenihmisiä vastaan ja antautui tähän tehtävään kokonaan. Eikä hän tyytynyt sotimaan yksistään niitä vastaan, jotka tahtoivat järjestelmällisesti horjuttaa kristinuskon perustotuuksia, hän ei voinut sallia sitäkään, että uskonnon pyhyyttä loukattiin ja tahrattiin vähäisissä asioissa. Kaikkia jumalankieltäjiä, epäuskoisia ja harhaoppisia vastaan, ja kaikkia kristittyjä vastaan, jotka kirkkoon kuuluen eivät kuitenkaan eläneet evankeliumin puhtaiden ohjeiden mukaan, hän julisti pyhän sodan.

Pascalin viimeisen teoksen ajatelmat puhuvat lukemattomista sisäisistä voitoista.

Henkisten voittojen voittaja voitti samaan aikaan sellaisella sankaruudella ja kärsivällisyydellä ylivoimaiset ruumiilliset tuskat, jotka olivat hänen elämänsä ankarin ulkonainen koetus, ja vaimensi niistä johtuvat kärsimykset niin uljaasti, että se hämmästytti ja rohkaisi kaikkia, jotka sen näkivät, ja hän kävi varhaiseen kuolemaan elokuun 19:ntenä 1662 kolmenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana.

Pascalin elämä oli ollut lakkaamatonta taistelua.

Tieteen, julkisuuden ja itsekasvatuksen taistelut tuovat hänet eri aikoina nähtäväksemme.

Hiljainen taistelu alkoi lähinnä olevasta, taistelijasta itsestään, kyti aikansa ja voitti sitten alaa leimahtaen voimakkaana yli maailman, missä taistelua oli jo valmistavasti käyty, aina pintapuolisimpaan yksityiseen ihmiseen saakka omassa ja vastustajien leirissä. Siinä Blaise Pascalin suuruus ja laajakantoisuus. Ensin hän voitti ruumiilliset kärsimykset, sitten henkiset kiusaukset ja näissä voitoissa hän karaistui hengen taisteluun laajalle ulospäin, koko pintapuolista ja tyhjäsisältöistä maailmaa vastaan.

Erityisesti vaikea ja pitkällinen oli taistelu kunnianhimon kiusausta vastaan, jolle hänen neronsa lahjat antoivat virikettä ja tukea. Ajatelmissaan hän sanoi: »Ne, jotka sepittävät kirjoituksia kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa siitä, että ovat kirjoittaneet erinomaisesti; ne jotka sen lukevat, tahtovat saada kunnian lukemisestaan ja minulla, joka kirjoitan tämän, on ehkä sama mieliteko kuin niillä, jotka tämän lukevat.» Taistelu on sytyttänyt näin laajat alat. Yksi rintama on avattu kunnianhimoisten kirjoittajien joukkoja vastaan. Toisella rintamalla ovat vastassa kunnianhimoisten lukijain laumat. Kolmas vakava vastustaja on oma kunnianhimo, jonka takaa vastustajan varajoukot häämöttävät niin eloisan hämmästyneinä. Turhaa ei ollutkaan avata kuluttava tuli kunnianhimoa, monen suuren kyvyn loukkauskiveä vastaan. Tuskin mikään intohimo pitää näet ihmistä niin kauan ja johdonmukaisesti vallassaan viimeiseen hetkeen asti kätkien turhuuden taa elämän tarkoituksen, kuin kunnianhimo, esiintyipä se sitten pikkumaisen turhamaisuuden tai maailmanvalloittajan itserakkauden muodossa. Useimmat suurmiehet saavat kokea tätä intohimoa; he myöskin voivat vapautua siitä suurilla hengenvoimillaan. Samat voimat, jotka opastavat nopeaan kunnian saavuttamiseen, näyttävät samalla sen mitättömyyden. Kuta kauemmin suuret kyvyt ovat kunnianhimon vallassa, sitä jyrkemmin he loittonevat kaikesta, mitä ovat aikaansaaneet. Itse koettuaan pohjia myöten kunnianhimon raatelut Pascal tahtoi vieroittaa siitä toisia. Hän sanoo useissa kohdin, että ihmiset ovat valmiit kuolemaankin, jos vain sillä hankkivat hitusenkaan kunniaa itselleen. Hän halusi omien sanojensa mukaan temmata ihmisten kädestä valovarjostimen, jota edessään pitäen he juoksevat kuiluun.

Pascalin taistelut kysyivät aina uskallusta, sitäkin enemmän, kun taistelujen kehä laajeni ulospäin. Taistelu jesuiittoja vastaan oli paras todistus siitä. Ja Pascalilla oli uskallusta.

Merkillistä uskallusta mielipiteittensä julkilausumisessa. Henkensä kaupalla sanoivat Tolstoi, Luther ja Pascal vakaumuksensa julki ja lausuivat sen niin painokkaasti, että se on omansa viemään tunnonrauhan meidänkin päivien eläjiltä.

Uskallammeko me sanoa julki sisimmän sanottavamme? Onko sellaisia henkilöitä, jotka osaavat kolkuttaa rautaisella nyrkillään aikamme omaatuntoa? Onko sellaisia, jotka osaavat tehdä levottomiksi ne henkilöt, jotka juoksevat vallan, rikkauden ja joukkojen jäljessä ja nauravat niille, jotka aikamme kiireessä pysähtyvät hengähtämään tienviereen toistaen Salomonin sanoja: »Turhuutta, kaikki turhuutta».

Erikoisella tavallaan ja aikaansa katsoen tarkkanäköisesti Pascal koskettelee ihmisten puutteita ja rajoituksia, käsitellen sattuvasti etenkin heidän heikkouksiaan, pintapuolisten ihmisten heikkouksia, ja arvostelee heitä iäisyysarvojen valossa. Avautuvatko sitten näiden ihmisten silmät, eikö heidän heikkoutensa heitä hävetä? Mies, joka paljasti oman aikansa jesuiittain teennäisyyden ja kavaluuden, kykenee sen tekemään vielä meidänkin päivien itsekylläisille olioille ja itsekkäille materialisteille. Hän riisuu päältämme pintakuoren ja jättää meidät miettimään elämän sisältöä. Tämä sisältäpäin lähtenyt ruumiillisten ja henkisten kärsimysten hiljaisuudessa kypsynyt pinnallisuuden arviointi on puhdashenkisellä sanomallaan elähyttänyt ja ihastuttanut Tolstoita ja muita eri aikojen suuruuksia. Norjalainen professori Gerhard Gran sanoo siitä: »Pascal on henkilöiden historian merkillisimpiä ilmiöitä, sellaisen persoonallisen suuruuden ympäröimä, jota kaikkien täytyy kumartaa. Se, joka lähestyy hänen ajatusmaailmaansa, paljastaa väkisinkin päänsä kuin kirkossa. Ei tiedä mitä enemmän ihailisi, hänen älynsä korkeutta, hänen läpitunkevaa ihmistuntemustaan, vaiko hänen viehättävää henkevyyttään, tai melkein yliluonnollista hurskauttaan.»

Blaise Pascal puhuu paljon ihmisen kurjuudesta, ja hänen sanansa sopivat verrattomasti meidän aikaamme, jolloin yleinen aatteellinen rappio niin puolella kuin toisellakin on räikeä ja tekee ihmiset kurjiksi olennoiksi. Mutta hän sanoo myös kärsimystensä vankalta pohjalta nämä lohdulliset ikikirkkaat sanat: »Kuta parempi ihminen on, sitä enemmän hyvää huomaa hän toisissa ihmisissä.» Siihen lauseeseen kätketty ajatus tulee esille silloin, kun kurjuudesta käydään tuomiota.

Ihmisen suuruus.

I.

Ne, jotka yksistään ylistävät ihmistä, ovat mielestäni yhtä väärässä kuin ne, jotka vain moittivat häntä, samoin kuin ne, jotka koettavat kaikin tavoin huvittaa häntä. Voin antaa hyväksymykseni vain niille, jotka nöyrästi etsivät. Stoalaiset sanovat: »Menkää omaan sisimpäänne; sieltä löydätte rauhan.» Mutta se ei ole totta. Toiset sanovat: »Astukaa ulos omasta itsestänne ja etsikää onnea nautinnoista.» Ei sekään ole totta. Tulee sairauksia. Onni ei ole sisässämme eikä ulkopuolellamme, se on Jumalassa, joka on sisässämme ja ulkopuolellamme.

II.

Ihmistä voi tarkastella kahdelta eri puolelta: ensinnäkin hänen tarkoituksensa kannalta, jolloin hän on suuri ja ilman vertaista, ja toiseksi suvun ominaisuuksien kannalta, samoin kuin arvostellaan hevosta tai koiraa ja niiden rotuominaisuuksia, jolloin ihminen on halpa ja alhainen. Siinä on kaksi tietä, jotka synnyttävät toisistaan eriäviä arvosteluja ja johtavat niin moniin kiistoihin ajattelijain kesken, kun toinen kieltää sen mitä toinen edellyttää. Toinen sanoo: »Ihminen ei ole syntynyt tätä tarkoitusperää tavoitellakseen, sillä kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa sen kanssa.» Toinen sanoo: »Hän loittonee päämäärästään, kun hän tekee näin alhaisia tekoja.»

III.

Meillä on suuri ajatus sielustamme. Emme voi sietää, että toiset halveksivat meitä eivätkä anna meille tunnustusta. Niin meidän koko onnemme perustuu toisten arvosteluun.

Kunnianhimo on ihmisen alhaisuuden merkki, mutta samalla se on merkki hänen synnynnäisestä ylevyydestään. Sillä kuinka paljon ihminen omistaneekin täällä maailmassa, kuinka paljon terveyttä ja muita tärkeitä etuja hän nauttineekin, hän ei kuitenkaan ole tyytyväinen, ellei hänellä ole ihmisten arvonantoa. Hän pitää niin suuressa arvossa ihmisten mielipiteitä, että vaikka hänellä olisikin korkea asema maapallollamme, hän ei suinkaan tunne itseään tyytyväiseksi, ellei hänellä ole korkea asema myöskin ihmisten mielipiteissä. Se on hänen mielestään maailman paras paikka. Ei mikään voima voi tukahuttaa tätä hänen kaipuutaan, sillä se on syvimmälle ihmissydämeen juurtunut ominaisuus. Nekin, jotka eniten halveksivat ihmisiä ja asettavat heidät eläinten tasalle, tahtovat kuitenkin nauttia toisten kunnioitusta ja luottamusta, joten tämä heille ominainen tunne saattaa heidät ristiriitaan oman itsensä kanssa. Luonnon ääni, joka on voimakkaampi kuin kaikki muu, saa heidät ihmisen suuruudesta vakuutetuksi varmemmin, kuin heidän järkensä ihmisen alhaisuudesta.

IV.

Kaikkinaisesta meitä ahdistavasta ja henkeämme uhkaavasta kurjuudesta huolimatta on meillä vaisto, joka kohottaa meitä korkeuksia kohti. Sitä emme voi lannistaa.

V.

Ihmisen suuruus on sellainen selviö, että se käy ilmi yksin hänen kurjuudestaankin. Sillä sanoessamme eläimissä ilmenevää luontoa ihmisessä kurjuudeksi tunnustamme, että hän on luontonsa, joka nyt on eläinten luonnon vertainen, sortanut alas paremmasta luonnosta, joka hänelle joskus ennen on kuulunut.

Sillä kukapa muu surisi sitä, ettei hän ole kuningas, kuin valtaistuimelta syösty kuningas? Pidettiinkö onnettomana Paulus Aemiliusta, kun hän ei enää ollut konsuli.^[3] Päinvastoin, kaikki ajattelivat, että hän oli onnellinen saatuaan olla konsulina, sillä hänen asiansa ei ollut olla sinä aina. Mutta Perseusta, joka ei enää ollut kuningas, surkuteltiin, koska se oli hänen kutsumuksensa, eikä voitu käsittää, kuinka hän saattoi tulla toimeen. Kuka valittaa sitä, että hänellä on vain yksi suu? Ja kukapa ei valittaisi sitä, että hän on menettänyt toisen silmänsä? Samaten ei liene kukaan koskaan tullut murehtineeksi sitä, ettei hänellä ole kolme silmää; mutta kauheatahan olisi, jos ei olisi ainoatakaan.

VI.

Ei olisi olemassa kurjuutta, ellei sitä kukaan tuntisi. Raunioiksi sortuneella talolla ei ole sellaista tunnetta. Vain ihminen voi tuntea kurjuutensa.

Ihmisen suuruus on juuri siinä, että hän voi tuntea olevansa kurja olento. Puu ei voi tuntea itseään kurjaksi. Voidakseen tuntea kurjuutensa täytyy todellakin olla kurja, mutta suurta on tulla tietoiseksi tästä kurjuudesta.

Tunne kaikkinaisesta kurjuudesta ilmaisee niinmuodoin ihmisen ylevyyttä. Se on köyhtyneen ylimyksen ja vallasta syöstyn kuinkaan kurjuutta.

VII.

Kun kurjuus voidaan johtaa suuruudesta ja suuruus kurjuudesta, ovat toiset kiinnittäneet huomionsa kurjuuteen sitäkin suuremmalla syyllä, kun he suuruudesta ovat saaneet sille todisteen. Toiset taas ovat pysähtyneet suuruuteen sitäkin suuremmalla luottamuksella, kun ovat saaneet sen johdetuksi suorastaan kurjuudesta. Kaikki mitä toiset ovat voineet sanoa suuruudesta, on tullut todistuskappaleeksi toisille, jotka ovat tahtoneet puhua kurjuudesta. Sillä kuta korkeammalla ihminen on langennut, sitä kurjempi hän on, ja päinvastoin. Niin ovat he perustaneet olettamuksensa toinen toiseensa loppumattomassa kehässä. Ja varmaa on, että mikäli ihmisten valistus kasvaa, sikäli löytävät he ihmisessä yhä enemmän suuruutta ja yhä enemmän kurjuutta. Sanalla sanoen, ihminen tuntee olevansa kurja. Hän on kurja, koska hän on tietoinen siitä, mutta samalla hän on hyvin suuri, koska hän voi sen tuntea.

VIII.

Voin hyvin kuvitella mielessäni ihmisen ilman käsiä, jalkoja ja päätä. Vain kokemus on meille opettanut, että pää on tärkeämpi kuin jalat Mutta en voi kuvitella mielessäni ihmistä, jolla ei ole järkeä. Sellainen olento olisi vain kivi tai pelkkä luontokappale.

Järki on siis sellainen seikka, joka kuuluu ihmisen olemuksen määritelmään ja jota ilman häntä ei voi mielessään kuvitella. Mikä meissä tuntee iloa? Onko se ehkä käsi? Onko se käsivarsi? Onko se liha? Onko se veri? Nähtävästi täytyy sen olla jotakin aineetonta.

IX.

En suinkaan aio avaruudesta etsiä todistuksia olemukseni ylevyydelle, vaan ajatusteni säännöllisestä kulusta. Sen parempia todistuksia minulla ei olisi, vaikka omistaisin kokonaisia maailmoja. Avaruudellaan maailmankaikkeus käsittää ja nielaisee minut kuin pienen hiukkasen. Ajattelullani minä puolestani käsittelen maailmankaikkeutta.

X.

Ihminen on vain hento ruoko, luonnon heikkorakenteinen esine, mutta hän on ajatteleva ruoko. Sen murtamiseksi ei tarvita, että koko maailmankaikkeus nousee aseisiin. Ilman henkäys, vesipisara riittää tuhoamaan sen. Mutta vaikkapa maailmankaikkeus olisikin murtanut ihmisen, hän on kuitenkin yhä vielä ylevämpi sitä, joka on hänet surmannut, sen tähden että hän kuolee tietoisesti. Mutta maailmankaikkeus ei ole tietoinen ulkonaiseen mahtiin perustuvasta etevämmyydestään.^[4]

Meidän arvokkuutemme perustuu kokonaan ajatteluumme, järkeemme. Ja juuri sillä alalla tahdomme kohottautua emmekä ajassa ja paikassa, joita emme voi täyttää. Ahkeroikaamme sentähden ajattelumme kehittämistä. Se on siveysopin perussääntö.

XI.

On ilmeistä, että ihminen on luotu ajattelemaan. Siinä on hänen etevämmyytensä ja arvokkuutensa. Mutta hänen velvollisuutensa on ajatella oikein. Ja ajattelun järjestykseen kuuluu, että ajattelu aloitetaan omasta itsestä, omasta alkuperästä ja tarkoituksesta.

Mutta mitä ajattelee maailma? Ei koskaan sitä, vaan tanssiaisia, soittamista, laulamista, runojen sepittämistä, osanottoa piiriratsastukseen ja niin edespäin, oman talon rakentamista ja oman itsensä tekemistä kuninkaaksi, huolimatta laisinkaan siitä, mitä on kuningas ja mitä ihminen.

XII.

Ihmisen koko etevämmyys on ajattelussa.

Sentähden on ajattelu luonnostaan ihmeteltävää ja ilman vertaa. Ennenkuin voimme halveksia sitä, täytyy sen joutua kerrassaan harhateille. Mutta voiko löytää mitään sen naurettavampaa, kuin että se kuitenkin on eksynyt sellaisiin erehdyksiin.

Kuinka suurta ajattelu onkaan luonnostaan! Kuinka surkuteltava se on puutteineen ja vikoineen.

XIII.

On vaarallista liiaksi teroittaa ihmisille, kuinka suuresti he ovat eläinten kaltaisia osoittamatta samalla heidän etevämmyyttään ja suuruuttaan luonnossa. Vielä vaarallisempaa on puhua heille heidän suuruudestaan laisinkaan kiinnittämättä huomiota heidän alennustilaansa. Ja kaikkein vaarallisinta on jättää heidät tietämättömyyteen molemmista seikoista. Mutta sangen hyödyllistä on selvittää heille niitä molempia.

Ihminen ei saa kuvitella olevansa eläinten tasolla, yhtä vähän kuin enkelien kaltainen, mutta hän ei myöskään saa olla tietämätön kuuluvaisuudestaan toiseen tai toiseen tyhmään. Hänen tulee tuntea suhteensa molempiin,

XIV.

Ihmisen on arvosteltava itseään todellisen arvonsa mukaan. Hänen tulee rakastaa itseään, sillä hänessä on hyvään altis luonto, mutta tämän ohella tulee hänen varoa rakastamasta sitä alhaista, joka myöskin kuuluu hänen luontoonsa. Toiselta puolen tulee hänen halveksia itseään, koska hänen alttiutensa on hedelmätön, kuitenkaan halveksimatta sen ohella itse tätä luonnollista alttiutta. Hänen täytyy siis vihata ja rakastaa itseään. Hänellä on kyky oppia tuntemaan totuutta ja tulla onnelliseksi, mutta hän ei omista mitään ehdotonta ja tyydyttävää totuutta.

Tahtoisinpa opastaa ihmistä kaipaamaan totuutta ja olemaan valmis ja intohimoista vapaa seuraamaan sitä siellä, missä hän kerran on sen löytänyt. Mutta kun tiedän, kuinka suuresti intohimojen pimittämä hänen ymmärryksensä on, tahtoisin välttämättä, että hän vihaisi itsessään asustavia himokkaita pyyteitä, jotka pitävät häntä pauloissaan, jotta ne eivät sokaisisi häntä silloin, kun hän tekee valintansa, eivätkä pysähdyttäisi häntä sen jälkeen, kun valinta on tehty.

XV.

Kuta enemmän valistus lisääntyy, sitä enemmän huomataan ihmisessä suuruutta ja pienuutta.

Ihmisten muodostamassa yhteisössä on eri valistuksen asteita.

Ajattelijat, jotka herättävät joukon kummastusta.

Ja kristityt, jotka herättävät ajattelijain kummastusta.

Kuka voi silloin ihmetellä, että uskonto tuntee täydellisesti sen, mikä kirkastuu meille sitä mukaa kuin valistuksemme lisääntyy?

XVI.

Käsitän, että voisi olla niinkin, ettei minua ollenkaan olisi olemassa, sillä minun oma minäni perustuu tietoisuuteeni. Se minä, joka ajattelee, ei suinkaan olisi voinut tulla herätetyksi tietoisuuteen itsestään, jos esimerkiksi äitini olisi saanut surmansa ennenkuin minä olisin saanut elämäni. En ole siis mikään ehdottomasti välttämätön olento. En ole myöskään iäinen enkä ääretön. Mutta näen kuitenkin selvästi, että luonnossa asuu joku välttämätön, iäinen ja ääretön olento.

Petolliset voimat.

1. Mielikuvitus.

Tämä ihmisen harhaan viepä osa, tämä eksytyksen ja viekkauden valtiatar on sitä vaarallisempi, kun se ei ole aina sellainen, sillä jos se olisi pettämättömästi aina valhetta, tulisi siitä eksyttämätön tosiasia. Mutta vaikka se useimmissa tapauksissa onkin epätodellinen, ei se kuitenkaan anna mitään tietoa oikeasta olemuksestaan merkitessään samanluontoisiksi oikean ja väärän.

Minä en puhu nyt hulluista, vaan minä puhun kaikkein viisaimmista. Juuri heidän käyttelemänään on näet mielikuvituksella erinomainen taito vaikuttaa vakuuttavasti ihmisiin. Järki koettaa turhaan saattaa ääntänsä kuuluviin, se ei voi määritellä asioiden arvoja.

Tämä korskea voima, tämä järjen vihollinen, joka huvikseen tarkkaa ja mestaroi vastustajaansa osoittaakseen pystyvänsä kaikkeen, on muodostanut ihmisen toisen luonnon. Sillä on kannattajia onnellisten, onnettomien, terveiden, sairaiden, rikkaiden ja köyhien joukossa. Se saattaa uskomaan, epäilemään ja kieltämään järjen. Se pidättää aistit toiminnasta ja panee ne taas työhön. Sillä on kannattajansa hullujen ja viisaitten joukossa. Ei mikään kiusoita meitä enemmän kuin se, että näemme sen tarjoavan holhokeilleen rikkaamman ja täydellisemmän tyydytyksen kuin järki. Ne, jotka kuvittelevat olevansa älykkäitä, ovat sanomattoman paljon tyytyväisempiä itseensä kuin todella viisaat koskaan voivat olla. He katselevat mahtavin ilmein ihmistä. He väittelevät rohkeasti ja itsetietoisesti, kun taas jälkimmäiset lausuvat ajatuksensa peläten ja itseään epäillen. Ja heidän elämäniloinen ulkomuotonsa antaa heille usein kuulijoiden mielessä etusijan. Niin suuressa veroistensa tuomarien suosiossa ovat nämä tekoviisaat. Kuvittelu ei voi tehdä hulluja viisaiksi, mutta se tekee heidät onnellisiksi, päinvastoin kuin järki, joka tekee ystävänsä vain onnettomiksi. Edellinen peittää omansa kunnialla, jälkimmäinen häpeällä.

Mikä tuo mukanaan kuuluisuutta, mikä arvonantoa ja kunnioitusta henkilöllisyyksille, taideteoksille, laeille ja tämän maailman mahtaville, ellei juuri tämä mielikuvituksen voima? Kaikista maailman rikkauksista ei ole mihinkään ilman sitä.

Ettekö esimerkiksi voisi väittää, että tämä tuomari, jonka kunnioitettava vanhuus herättää arvonantoa kaikessa kansassa, antaa puhtaan ja ylevän järjen ohjata toimintaansa ja että hän arvostelee asioita niiden todellisen luonnon mukaan takertumatta tyhjänpäiväisiin sivuseikkoihin, jotka kirveltävät vain heikkojen ihmisten mielikuvitusta? Katsokaa kuinka hän käy kirkkoon täynnä innokasta hartautta liittäen järjen perusteellisuuteen rakkauden hehkun. Hän valmistautuu kuuntelemaan saarnaa esimerkiksikelpaavalla arvonannolla. Nyt astuu saarnaaja esiin. Mutta jos luonto on antanut saarnaajalle käheän äänen ja naurettavannäköiset kasvot, jotka parturi on huonosti ajanut, ja jos sattumalta hänen kasvoihinsa on vielä jäänyt saippuaakin, niin, julistipa saarnamies kuinka suurta totuutta tahansa, lyön vetoa, että tuomarimme vakavuus on mennyttä.

Jos maailman suurin ajattelija seisoisi oikein leveällä laudalla ja tietäisi, että hänen allaan on ammottava kuilu, veisi kuvittelu hänestä voiton, vaikka hänen järkensä saisikin hänet vakuutetuksi turvallisuudestaan. Eivätkä monet kykene kestämään edes ajatusta vaaran mahdollisuudesta kalpenematta ja tuskan hikeen tulematta.

Kukapa ei tietäisi, että kissan tai rotan näkeminen, hiilen musertaminen tai sensellainen voi saattaa ihmisen järjiltään? Äänen sävy vaikuttaa viisaimpiinkin ja voi muuttaa puheen tai runon koko merkityksen.

Rakkaus ja viha muuttavat oikeuden muotoa. Edeltäkäsin hyvin palkattu asianajaja pitää puolustamaansa asiaa paljon oikeutetumpana kuin muutoin. Hänen varmat eleensä asettavat hänet parempaan valoon tuomarien silmissä, jotka antavat ulkonäön pettää itsensä. Naurettava järki, joka antaa tuulen ajella itseään joka taholle!

En tahdo kuvailla kaikkia mielikuvituksen seurauksia; silloin saisin kuvailla kaikki ihmisen teot, jotka ovat melkein järjestään tämän kuvittelun sysäysten alaisia. Sillä järjen on ollut pakko peräytyä, ja kaikkein viisainkin ottaa periaatteikseen ihmisten mielikuvituksen yltiöpäisesti joka paikkaan tuomia mielijohteita.

II.
^[5]
Itserakkaus.

Itserakkauden ja inhimillisen minän luontoon kuuluu olla rakastamatta ja ajattelematta muuta kuin omaa itseään. Mutta mitä voi sille tehdä? Ei käyne päinsä estää tätä omaa itseä, jota se rakastaa, olemasta täynnä puutteita ja kurjuutta. Se tahtoo olla suuri ja se huomaa olevansa pieni. Se tahtoo olla onnellinen ja se näkee olevansa onneton. Se tahtoo olla täydellinen ja se huomaa olevansa täynnä puutteellisuuksia. Se tahtoo olla ihmisten rakkauden ja kunnioituksen esine ja se näkee, että sen viat herättävät vain heidän kammoaan ja halveksimistaan. Tämä hämmennys, johon me huomaamme joutuneemme, aiheuttaa meissä epäoikeutetuimman ja rikollisimman intohimon, mitä kuvitella voi. Sillä me nostatamme mielessämme leppymättömän vihan tätä totuutta kohtaan, joka antaa meille ojennuksia ja toteaa vikamme. Me tahdomme tuhota sen perinjuurin, mutta kun emme voi lannistaa sen olemusta, hävitämme sen mikäli voimme tietoisuudestamme ja toisten tietoisuudesta. Toisin sanoen, teemme kaiken voitavamme peittääksemme vikojamme sekä toisilta että itseltämme emmekä voi kärsiä, että niitä vedetään nähtäväksemme ja että niitä yleensä nähdään.

On epäilemättä ikävä olla täynnä vikoja, mutta vielä murheellisempaa on, että on niitä täynnänsä eikä tahdo tunnustaa niitä omiksensa, sillä siten vielä lisätään onnettomuutta tahallisella harhaluulolla. Emme tahdo, että toiset pettävät meitä, ja pidämme kohtuuttomana, että he vaativat meiltä suurempaa arvonantoa, kuin he ansaitsevat. Mutta ei ole myöskään oikein, että me petämme heitä ja että tahdomme, että he kunnioittaisivat meitä enemmän, kuin me ansaitsemme.

Siitä johtuu, että kun toiset eivät keksi meissä muuta kuin niitä puutteita ja paheita, jotka meitä todellisuudessa vaivaavat, he eivät tietenkään tee meille mitään vääryyttä, sillä eiväthän he ole niihin syypäitä. He tekevät meille vain hyvän työn auttaessaan meitä etsiessämme vapautusta pahasta, nimittäin puutteitamme koskevasta tietämättömyydestä. Emme saa siis olla suutuksissamme heille siitä, että he tuntevat vikamme ja että he halveksivat meitä, milloin he ovat oikeassa ja tuntevat meidät sellaisiksi, kuin olemme, ja että he halveksivat meitä, milloin me ansaitsemme halveksimista.

Sellaisia ovat ne tuntemukset, jotka viriävät tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta täynnä olevasta sydämestä. Mutta mitä saatammekaan sanoa omasta sydämestämme, nähdessämme siellä aivan päinvastaisen taipumuksen? Sillä eikö olekin totta, että me vihaamme totuutta ja niitä, jotka meille sitä julistavat, ja että me pidämme siitä, että he tulevat petetyiksi meidän hyväksemme ja että me tahdomme heiltä aivan toisenlaista arvonantoa, kuin mihin me todellisuudessa olisimme oikeutetut?

Mainitsen esimerkin, joka saa minut kauhistumaan. Katolinen kirkko ei velvoita meitä ilmaisemaan rikkomuksiamme erotuksetta kaikille. Se sallii, että niitä pidetään peitossa kaikilta muilta paitsi yhdeltä,^[6] jolle se käskee paljastamaan sydämen syvyydet ja näyttäytymään oikeassa valossa. Maailmassa on vain tämä yksi ainoa ihminen, jolle meidän täytyy tunnustaa erehdyksemme ja jonka se velvoittaa ehdottomaan vaikenemiseen, niin että tämä tietoisuus asuu hänessä aivan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Voiko ajatella mitään sen armeliaampaa ja lauhkeampaa? Ja kuitenkin on ihmisen turmelus niin suuri, että hän pitää tätäkin lakia lilan ankarana. Siinä on yksi niistä päätekijöistä, jotka ovat aiheuttaneet, että suuri osa Eurooppaa on noussut kapinaan tätä kirkkoa vastaan.

Kuinka kohtuuton ja ymmärtämätön onkaan ihmissydän paheksuessaan sitä, että sille on asetettu velvoitus tehdä yhdelle henkilölle se, minkä tavallaan olisimme velvolliset tekemään kaikille ihmisille. Sillä onko oikein, että petämme heitä?

On erilaisia asteita tässä totuuden kammossa, mutta voidaan sanoa, että sitä jossakin määrin on jokaisessa, koska se on itserakkauden erottamaton osa. Se on sitä väärää hienotunteisuutta, joka pakottaa niitä ihmisiä, joiden velvollisuus on muistuttaa toisia, käyttämään niin monia kiertoteitä ja lieviä lausetapoja kuin suinkin, jotta eivät suinkaan loukkaisi heitä. Heidän on pakko pienennellä vikojamme, olla puolustelevinaan niitä ja sekoittaa moitteisiin ylistyksiä ja vakuutteluja omasta kiintymyksestään ja kunnioituksestaan. Kaikesta huolimatta on tämä lääke karvas itserakkaudelle, joka nauttii sitä niin vähän kuin mahdollista ja aina vastenmielisesti, usein vielä salaisella kiukulla niitä kohtaan, jotka sitä ojentavat.

Siitä johtuu, että jos toisilla on jotakin iloa rakkaudestamme, he välttävät tekemästä meille palvelusta, jonka tietävät olevan meille vastenmielisen. He kohtelevat meitä niinkuin tahdomme itseämme kohdeltavan: me vihaamme totuutta, he kätkevät sen meiltä; me tahdomme kuulla imarteluja, he imartelevat meitä; me kaipaamme tulla petetyksi ja meitä petetään.

Silloin jokainen myötäkäymisen askel, joka vie meitä tässä maailmassa ylöspäin, loitontaa meitä yhä enemmän totuudesta, sillä eniten juuri pidättäydytään haavoittamasta sitä, jonka kiintymys on meille hyödyllisin ja vastenmielisyys vaarallisin. Kuka ruhtinas tahansa voi olla koko Euroopan pilkkana, ilman että hän itse siitä mitään tietää. Se ei kummastuta minua yhtään. Totuuden sanominen on hyödyllinen sille, josta se sanotaan, mutta mitä epäedullisin niille, jotka sen sanovat, koska he joutuvat vihattaviksi. Ja ne, jotka elävät ruhtinaitten seurassa, rakastavat enemmän omia etujaan kuin sen ruhtinaan etuja, jota he palvelevat, ja niinmuodoin he varovat suomasta hänelle totuuden sanomisesta koituvaa etua, joka olisi heille itselleen vahingoksi.

Tämä onnettomuus on epäilemättä suurempi ja säännöllisempi ylhäisön piireissä, mutta eivät alemmatkaan kerrokset ole siitä vapaat, sillä jokaisesta on aina jonkin verran viehättävää saada osakseen ihmisten rakkautta. Näin on ihmiselämä vain ainaista harhanäkyä; täällä vain toinen toistaan petetään ja imarrellaan. Ei kukaan puhu meistä läsnäollessamme niin kuin puhuu poissaollessamme. Yksimielisyys ihmisten kesken perustuu vain tähän keskinäiseen pettämiseen; ja harvat ystävyyssuhteet kestäisivät, jos jokainen tietäisi, mitä hänen ystävänsä sanoo hänestä silloin, kun hän ei ole saapuvilla, vaikka hän puhuu vilpittömästi ja ilman kiihkoa.

Ihminen on siis vain pelkkää teeskentelyä, valhetta ja kerskuntaa sekä itseään että toisia kohtaan. Hän ei tahdo kuulla totuutta; hän välttää sanomasta sitä toisille. Ja kaikilla näillä oikeudelle ja järjelle niin vierailla taipumuksilla on luonnolliset juurensa hänen sydämessään.

III. Turhuus.

Kunnian suloisuus on niin suuri, että me tavoittelemme kaikenlaista, yksinpä kuolemaakin, vain sen takia, että toivomme sen tuottavan kunniaa.

IV.

Ylpeys painaa yhtä paljon kuin kaikki kärsimykset yhteensä. Se kätkee ne, tai jos se paljastaa ne, ylvästelee se niiden tuntemisesta. Se pitää meitä vallassaan niin luonnonomaisesti keskellä kärsimyksiämme ja erehdyksiämme, että me ilomielin kadotamme yksin elämämmekin, jotta siitä puhuttaisiin.

V.

Turhamaisuus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että sotamies, kuormarenki, laivankokki ja tavarankantajakin kerskuvat ja tahtovat saada ihailua osakseen. Ja ajattelijat tahtovat samaa. Ne, jotka sepittävät kirjoituksia kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa siitä, että ovat kirjoittaneet erinomaisesti; ne, jotka sen lukevat, tahtovat saada kunnian siitä, että ovat sen lukeneet; minä, joka kirjoitan tämän, tunnen ehkä samaa mielitekoa, samoin kuin ehkä ne, jotka tämän lukevat.

VI.

Ihminen on niin itseluuloinen, että hän tahtoo olla koko maailman tuntema, vieläpä niiden ihmisten, jotka aloittavat elämänsä silloin, kun häntä ei enää ole olemassa; ja hän on niin turhamainen, että viiden tai kuuden häntä ympäröivän henkilön kunnioitus ilahduttaa ja tyydyttää häntä.

VII.

Uteliaisuus ei ole mitään muuta kuin turhamaisuutta. Useimmiten tahdotaan tietää asioita vain siksi, että voitaisiin niistä puhua, ihmiset eivät varmaankaan matkustaisi maita ja meriä saadakseen vain itse iloa näkemästään, ilman toivoa, että voivat siitä joskus kertoa toisille.

VIII.

Ei kukaan etsi kunnianosoituksia kaupungeista, joiden kautta matkustaa, mutta heti kun on pakotettu oleskelemaan niissä jonkun aikaa, tulee jo suuri huoli. Kuinka pitkä aika tarvitaan siihen? Aika, joka vastaa turhamaisuutemme ja kehnoutemme pysyväisyyttä.

IX.

Ken tahtoo täydelleen oppia tuntemaan ihmisen turhamaisuuden, voi tarkastella vain rakkauden intohimon syitä ja vaikutuksia. Sen syy mikä lieneekään (Corneille), sen vaikutukset voivat olla kauhistavia. Tämä mikä lieneekään, vaikkapa vain niin pieni seikka, ettei sitä voi tuntea, järkyttää maita, ruhtinaita, sotajoukkoja ja koko maailmaa.

Jos Cleopatran nenä olisi ollut lyhyempi, olisi koko maailma toisennäköinen.

X.

On ihmeellistä, että niin silminnähtävä seikka kuin maailman turhamaisuus voi olla niin vähän tunnettu, että voi herättää kummastusta ja tuntua oudolta, kun sanotaan, että on typerää etsiä kunniaa ja mahtavuutta.

Ihmisen heikkous.

Hänen tietämisensä epävarmuus.

I.

Ihminen on olento, jonka tie kulkee luonnollisten erehdysten kautta, eikä hän voi välttää niitä ilman jumalallista armoa. Ei mikään voi ohjata häntä totuuteen; kaikki johtaa hänet harhaan. Molemmilta totuuden alkulähteiltä, järjeltä ja aisteilta puuttuu rehellisyyttä ja ne pettävät vuorotellen toinen toistaan. Aistit vievät järjen harhaan valheellisilla virvatulilla ja joutuvat vuorostaan järjen petettäviksi samaten kuin ne ovat järkeä pettäneet. Järki antaa vahingon kiertää. Sielun intohimot hämmentävät aisteja ja eksyttävät niitä valheellisiin havaintoihin. Siten valhettelevat ja pettävät ne toisiaan kilpaa.

II.

Minua hämmästyttää eniten juuri havainto, ettei koko maailma ole hämmästynyt heikkouttaan. Kaikki ovat vakavissa puuhissa ja seuraavat omia mielijohteitaan, ei siksi, että se on luonnollista ja että niin on tapana tehdä, vaan ikäänkuin tietäisivät kaikki varmasti, mikä on oikein ja kohtuullista. Jokainen huomaa lakkaamatta pettyneensä ja uskoo hullunkurisella nöyryydellä sen syyksi kovan onnensa, eikä ymmärryksen puutetta, jonka omistamisesta hän alati ylvästelee. Mutta onhan hyvä, että on täällä maailmassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole pyrrhonismin^[7] kannattajia tämän suunnan itsensä tuottaman kunnian vuoksi, sillä siitä huomaamme, kuinka mukautuvainen ihminen on mitä mahdottomimpiin mielipiteisiin, kun hän on taipuvainen uskottelemaan itselleen, ettei hän ole luonnostaan ja välttämättä heikko, vaan että hän päinvastoin on luonnostaan viisas.

III.

Aikaisemmat vaikutelmat eivät yksin kykene viemään meitä harhaan; uutuuden viehätyksellä on sama voima. Siitä juontuvat kaikki riitaisuudet ihmisten kesken. He syyttävät toisiaan joko seuratessaan vääriä lapsuuden vaikutelmia tai umpimähkään juostessaan uusien jäljessä. Kuka noudattaa oikeata keskitietä? Astukoon hän esiin ja osoittakoon niin tekevänsä. Ei ole ainoatakaan periaatetta, olipa se kuinka luonnonomainen tahansa ja lähtöisin vaikka kaikkein aikaisimmasta lapsuudesta, jonka ei voisi sanoa kulkevan väärän käsityksen merkeissä, olemmepa sen sitten omaksuneet opetuksen tai oman kokemuksen avulla. Koska, sanotaan, te olette uskoneet hamasta lapsuudesta, että jokin arkku on tyhjä siksi, että te ette näe sen sisältävän mitään, niin uskotte, että on olemassa tyhjyyttä; mutta se on aistienne harhakuva, jota tottumuksen voima vahvistaa, ja tieteen on siis oikaistava se. Toiset taas sanovat: Koska teille on sanottu koulussa, ettei tyhjää tilaa ole olemassa, on teidän terve arvostelukykynne turmeltu, sillä luonnostaan käsititte asian oikein ennenkuin vastaanotitte tämän väärän vaikutelman, jonka nyt saamme korjata palaamalla takaisin teidän alkuperäiseen luontoonne. Kuka on tässä syypää petokseen? Aistitko vai opetus?

Meillä on toinenkin eksytysten alkulähde, nimittäin sairaudet. Ne turmelevat arvostelukykymme ja aistimme. Ja koska vakavat sairaudet muuttavat niitä tuntuvasti, on hyvin luultavaa, että lievätkin sairaudet aiheuttavat suhteellisesti yhtä suuren vaikutuksen.

Oma harrastuksemme on vielä oivallisempi ase, sillä se sokaisee miellyttävällä tavalla järjen näkökyvyn. Maailman tasapuolisimmankaan ihmisen ei sallita olla tuomarina omassa asiassaan. Tiedän henkilöitä, jotka peläten joutuvansa puolueellisuuteen itseään kohtaan, ovat vastapainoa etsiessään tulleet maailman epäoikeudenmukaisimmiksi ihmisiksi. Luotettavin keino, jolla voisimme menettää täysin oikean asian, olisi se, että panisimme jonkun läheisistä sukulaisistamme puolustamaan asiaamme. Oikeus ja totuus ovat kaksi niin hienoa kärkeä, ettemme tylsillä aseillamme voi niitä satuttaa. Jos aseemme kohtaavat sellaisen kärjen, katkaisevat ne sen ja koskettavat sitä kaikkialta muualta kuin oikeasta kohdasta.

IV.

Maailman parhaimman miehen sielu ei ole niin riippumaton, että hän voisi olla häiriintymättä mitättömästä melusta, joka kuuluu hänen lähimmästä ympäristöstään. Ei tarvita kanuunanlaukausta keskeyttämään hänen ajatuksenjuoksuaan. Siihen riittää tuuliviirin tai vintturin narahdus. Älkää ihmetelkö, kun hänen ajatuksensa eivät tällä haavaa ole kyllin selkeät. Kärpänen surisee hänen korvansa juuressa. Se riittää tekemään hänet kykenemättömäksi antamaan hyviä neuvoja. Jos tahdotte, että hän osuu oikeaan, niin ajakaa pois tuo eläin, joka pitää hänen järkeään lamassa ja sumentaa tuota voimakasta älyä, joka hallitsee kaupunkeja ja kuningaskuntia! Kuinka naurettava jumaltenkaltainen olento!

V.

Kuinka vaikea onkaan antaa mitään asiaa toisen ratkaistavaksi horjuttamatta hänen arvosteluaan tavalla, jolla me asian hänelle esitämme. Jos sanon: Minun mielestäni tämä on kaunista, minun mielestäni tämä on epäselvää tai jotain muuta sellaista, kiinnitän hänen mielikuvituksensa heti tähän arvosteluun tai yllytän häntä sanomaan vastaan. On parempi olla sanomatta mitään, sillä silloin arvostelee toinen omien ajatustensa mukaan, toisin sanoen, sen mukaan, mitä hän sillä hetkellä on, ja sen mukaan kuin aivan toiset asianhaarat määräävät kuin ne, joita on itse ajatellut. Silloin ainakaan ei ole koetettu millään tavoin hänen arvosteluunsa vaikuttaa, mikäli vaikenemisella ei tässä myöskin ole merkitystä, mikä seikka riippuu tavasta ja tulkinnasta, jonka hän mielentilansa mukaan vaikenemiselle tahtoo antaa, tai siitä, arvaako hän eleet ja kasvonilmeet tai äänensävyn, tai onko hän kasvonilmeitten tuntija. Niin vaikea on olla saattamatta pois arvostelua luonnolliselta tolaltaan tai pikemminkin, niin vaikea on pysyä lujana ja järkkymättömänä mielipiteessään.

VI.

Tärkein asia elämässä on toimialan valitseminen. Sattumalla on siinä suuri määräämisvalta. Tottumus tekee ihmiset muurariksi, sotilaaksi ja puusepäksi. Hän on erinomainen puuseppä, sanotaan, ja sotilaista puhuttaessa: Kuinka suuria hölmöjä he ovat! Toiset taas päinvastoin sanovat; Ei mikään ole uljaampaa kuin sodankäynti; kaikki muut ihmiset ovat pelkureita. Valintaan vaikuttaa se, kuuleeko lapsena kiitettävän vai moitittavan joitakin ammatteja, sillä luonnollisesti rakastetaan sitä, mitä pidetään hyvänä, ja vihataan sitä, mikä leimataan huonoksi. Näitä asioita koskevat sanat jättävät vaikutelmia mieleemme, mutta erehdymme suuresti, kun niiden mukaan menettelemme. Niin suuri on totunnaisuuden voima, että niistä, jotka luonto on tehnyt vain ihmisiksi, tehdään kaikenlaisten ammattien harjoittajia. Toisilla seuduilla ovat kaikki järjestään muurareita, toisilla kaikki sotilaita, ja niin edespäin. Tällainen yksitoikkoisuus ei voi perustua luonnon järjestykseen. Olosuhteet ne ovat tämän aikaansaaneet, sillä ne orjuuttavat luontoa. Mutta joskus voittaa luonto ja ohjaa ihmisen tämän synnynnäisten lahjojen alalle kaikista olosuhteista huolimatta, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja.

VII.

Me emme koskaan elä nykyhetkessä. Me riennämme tulevaisuutta kohti, ikäänkuin saapuisi se liian vitkallisesti, ikäänkuin tahtoisimme jouduttaa sen kulkua. Tai kutsumme me takaisin menneisyyden pysäyttääksemme sen, ikäänkuin se olisi liian joutuisa. Olemme niin ymmärtämättömiä, että harhailemme ajanjaksoissa, jotka eivät kuulu meille, emmekä ajattele yksinomaan sitä pistettä, joka todella kuuluu meille. Ja niin turhamaisia olemme, että uneksimme sitä, mitä ei ole enää olemassa, ja päästämme huomaamattamme karkuun sen ainoan, joka on läsnä! Nykyhetki on säännöllisesti meidän loukkauskivemme. Me kätkemme sen näkyvistämme, koska se tuottaa meille tuskaa; ja jos se meitä miellyttää, suremme me nähdessämme sen loittonevan. Me yritämme tehdä sen siedettäväksi tulevaisuuden avulla ja me aiomme järjestellä asioita, jotka eivät vielä ole vallassamme, sellainen ajankohta silmämääränämme, jonne pääsemisestä meillä ei ole mitään takeita.

Jokainen, joka tutkii ajatuksiaan, huomaa aina askaroitsevansa menneessä ja tulevassa ajassa. Emme ajattele juuri ollenkaan nykyisyyttä ja jos ajattelemmekin, niin teemme sen vain valmistaaksemme tulevaisuutta. Nykyisyys ei ole koskaan meidän tarkoituksenamme: menneisyys ja nykyisyys ovat meidän keinojamme, tulevaisuus yksin on meidän tarkoituksemme.^[8] Siten me emme elä koskaan, vaan ainoastaan toivomme elävämme, ja lakkaamatta valmistellessamme onnelliseksi tuloamme, menetämme ainiaaksi onnellisena olon mahdollisuudet.

VIII.

Mielikuvituksemme liioittelee niin suuresti nykyhetken merkitystä, kiinnittäessään siihen alinomaiset mietteensä ja pienentää siihen määrään iäisyyden arvoa kun se on suuntaamatta siihen mietteitään, että me teemme iäisyydestä olemattomuuden ja olemattomuudesta iäisyyden. Ja kaikella tällä on niin elinvoimaiset juuret meissä, ettei kaikki meidän järkemme pysty meitä siitä varjelemaan.

IX.

Cromwell oli hävittämäisillään koko kristikunnan: kuninkaallinen perhe oli syösty vallasta ja hänen oman perheensä mahti ikipäiviksi taattu. Mutta esteeksi tuli pieni hiekanjyvänen, joka asettui hänen virtsa tiehyeeseensä. Yksinpä Roomakin oli alkanut vavista hänen tähtensä; mutta tuli sitten tuo pieni hiekanjyvänen, hän kuoli, hänen perheensä suistui, rauha palasi kaikkialle ja kuningas asetettiin jälleen valtaan.

X.

Tahto on uskon tärkein elin. Ei siksi, että se muodostaisi uskon, vaan siksi, että asioiden oikeus tai vääryys riippuu siitä, miltä taholta niitä katsotaan. Tahto, jota miellyttää enemmän toinen katsantokanta kuin toinen, ei salli ajatuksen tarkastella niitä asioiden hyviä puolia, joita se itse ei halua katsoa; siten ajatus kulkien yhtä rintaa tahdon kanssa, pysähtyy katsomaan vain sitä puolta asiasta, joka tahtoa miellyttää, ja arvostelee vain sen perusteella, mitä se tällöin näkee.

XI.

Mielikuvitus suurentaa pienet seikat, niin että ne lopulta täyttävät meidän sielumme ilmiömäisellä kunnioituksella, ja uhkarohkealla ylimielisyydellä se pienentää suuret seikat, niin että ne noudattavat samoja mittasuhteita kuin hän itse. Samoin tekee hän puhuessaan Jumalasta.

XII.

Kaikki ihmisten hankkeet tarkoittavat omaisuuden kokoamista; mutta he eivät voi kuitenkaan koskaan osoittaa, että he pitävät sitä hallussaan minkään oikeuden nojalla, sillä he omistavat tavaransa vain mielikuvituksessaan eikä heillä ole mitään mahtia pitää niitä varmasti hallussaan. Samoin on tietommekin laita, sillä sairaus voi riistää sen meiltä.

XIII.

Jos me joka yö näkisimme unissa saman asian, vaikuttaisi se meihin samaten kuin esineet, joita joka päivä näemme ympärillämme. Ja jos joku käsityöläinen olisi varma saavansa joka yö kaksitoista tuntia läpeensä nähdä sellaista unta, että hän on kuningas, olisi hän luullakseni yhtä onnellinen kuin kuningas, joka samaan aikaan näkisi unta, että hän on käsityöläinen. Jos me näkisimme joka yö sellaista unta, että olemme vihollisten vainoamia ja jos tuskaatuottavat aaveet ahdistaisivat meitä päivisin erilaisissa askareissa tai matkalla ollessamme, kärsisimme unesta melkein yhtä paljon kuin todellisuudesta, ja varoisimme vaipumasta uneen samoin kuin varoisimme heräämistä silloin, kun todellisuus tarjoaa meille vain kurjuutta. Nämä unet tuottaisivat todellakin melkein yhtä suuria kärsimyksiä kuin todellisuus. Mutta koska unet ovat kaikki erilaisia ja vaihtuvat, liikuttaa meitä se, mitä niissä näemme, paljon vähemmän kuin se, mitä näemme valveilla jatkuvaisuuden vaikutuksesta, joka ei kuitenkaan sekään ole niin yhtämittaista ja samantapaista, ettei se joskus muuttuisi. Nämä muutokset eivät tapahdu erikoisen nopeasti muulloin kuin muutamissa harvinaisissa tapauksissa, kuten esimerkiksi matkoilla, jolloin sanotaankin: minusta tuntuu, että näen unta. Elämä on uni, tosin vähemmän häilyväinen.

XIV.

Me edellytämme, että kaikki ihmiset käsittävät ja tuntevat samalla tapaa. Mutta tällainen edellyttäminen on sangen mielivaltaista, sillä meillä ei ole siihen mitään todisteita. Näen kyllä, että käytetään samoja sanoja samoista asioista ja että joka kerta kun kaksi ihmistä näkee kappaleen muuttavan paikkaa, he kumpikin ilmaisevat havaintonsa tästä esineestä samalla sanalla sanoen kumpainenkin, että se on liikkunut. Ja tämän ilmaisumuodon yhtäläisyyden nojalla tehdään varma johtopäätös mielteiden yhdenmukaisuudesta. Mutta johtopäätös ei ole ehdottomasti sitova eikä lopullisesti todistettu, vaikka siinä on paljon sellaista, joka oikeuttaa panemaan merkille rinnakkaisilmiöitä, koska tiedetään, että usein voidaan tehdä sama johtopäätös erilaisista olettamuksista.

XV.

Kun me näemme saman seurauksen aina johtuvan samasta syystä, päätämme, että edessämme on luonnonlaki samoin kuin siinä, että päivä valkenee taas huomenna jne. Mutta usein luonto tekee meille tepposet, kun se ei alistu omiin lakeihinsa.

XVI.

Tietämisemme muodostaa kaksi äärimmäisyyttä, jotka koskettavat toisiaan. Ensimmäinen on puhdas luontainen tietämättömyys, jota kaikki ihmiset edustavat syntyessään. Toinen äärimmäisyys on se, johon tulevat suuret henget, kun he läpikäytyään kaiken sen, mitä ihmiset voivat tietää, huomaavat, etteivät tiedä mitään ja kohtaavat saman tietämättömyyden, josta he ovat lähtöisin. Mutta tämä on oppinutta tietämättömyyttä, joka tuntee itsensä. Ne taas, jotka ovat lähteneet luontaisesta tietämättömyydestä saavuttamatta tätä toista äärimmäisyyttä, ovat saaneet jonkun verran itsekylläisen tiedon alkeita ja ovat olevinaan viisaita.

Nämä juuri ne järkyttävät maailmaa ja näkevät kaikki huonommassa valossa kuin nuo toiset. Joukko ja sen älyniekat määräävät säännöllisesti maailman tapahtumien kulun; nämä ne halveksivat kaikkea ja joutuvat itse halveksittaviksi.

RALPH WALDO EMERSON.

Ralph Waldo Emerson
Ralph Waldo Emerson

Kuinka olet tähän asti voinut tulla toimeen ilman Emersonia? Kuinka olet voinut elää itsenäisesti? Oletko itseesi luottanut? Ja jos jonkun kerran olet itsenäisesti menetellyt ja jotenkuten tullut toimeen elämän salahautojen keskellä, niin oletko voinut itsenäisyydessäsi kehittyä tuntematta häntä, innostumatta hänen sanoistaan ja ylentymättä hänen esikuvastaan?

Itsenäinen ihminen ei tarvitse toisen ihmisen apua eikä tukea »Voimakas mies on voimakkain seisoessaan yksin». Mutta vallan yksinäinen ja itsenäinen ihminen ei tarvitsekaan mitään. Ihminen voi osoittaa ja toteuttaa itsenäisyyttään parhaiten suhteessaan toisiin. Ja ihmisten väliset kosketukset ovat sellaisia, että epäitsenäisyys ja väärinkäsitetty itsenäisyys, jota vastaan elämässä törmäämme, herättää jalostetun itsenäisyyden kaipuuta. Kuitenkin vasta silloin, kun itsenäinen, olemustamme voimakkaasti koskettava mies sanoo meille: »luota itseesi», alkavat sisässämme harpunkielet soida ja säestää tekojamme. Emersonin sanoilla on tällainen vaikutus.

Olet kulkenut rauhassa tietäsi, mutta nyt sinä yht'äkkiä kohtaat tämän kirkkaan hiljaisuuden miehen. Pysähdyt kohdatessasi hänet. Herää kysymyksiä. Oletko ollut niin itsenäinen kuin olisit voinut olla? Oletko luottanut sisässäsi omalla erikoisella tavalla kumpuaviin elämän lähteisiin? Oletko laisinkaan ymmärtänyt luonnon kauneutta ja syvällisyyttä? Oletko sitä omalla uudella tavallasi ymmärtänyt? Oletko ollut rohkea ja onko sinulla ollut siihen sisäisiä valtuuksia?

Itsenäisyyskysymys on päiväjärjestyksessä vain nimellisesti, ellei se ole myöskin yksilöiden päiväjärjestyksessä. Itsenäisyysaate ei ole voittoisa, elleivät itsetietoiset, vapaat ja jalot yksilöt ole sitä kannattamassa ja kehittämässä. Henkilö, joka nojautuu vieraisiin tekijöihin, omiin kehittymättömiin, jonkun toisen yksityisen, omaisten, puolueen, suuren joukon, kenen tahansa tai ei kenenkään mielipiteisiin, tapoihin ja tekoihin eläytymättä niihin mieskohtaisesti, joka tuskan hiki otsalla huolehtii siitä, mitä toiset hänestä ajattelevat ja oven takana kuuntelee, mitä toiset hänestä sanovat, joka karttaa tehdä tai sanoa itselleen mitään epäedullista ja joka pelkää jättäneensä tekemättä jotakin valitellen sitä, ettei ole voinut tietää kaikkia toisten ajatuksia, ei ole itsenäinen ihminen.

Emerson, seestyneen ajatuksen ja miehekkään ihanteellisuuden mies opettaa sinua luottamaan itseesi ja kehittämään itsenäisyyttäsi.

Hän ei viivytä kohdatessaan sinut. Hänessä ei piile mitään vaaraa olemuksellesi, kuten ystävässä, joka tyrkyttää sinulle mielipiteitään ja koettaa taivuttaa sinut mukaansa. Päinvastoin hän jouduttaa kulkuasi ja tekee sen tehokkaammaksi ilman että sinun tarvitsee jäädä minkäänlaiseen kiitollisuuden velkaan hänelle. Tunnet vapautusta, ja henkesi pääsee ahdistuksesta. Kohoat ja lennät eteenpäin linnun lailla. Kallisarvoinen sisäinen kutsumus velvoittaa sinua liikuttamaan siipiä.

»Luota itseesi», sanoo hän lyhyesti ja selvästi jokaiselle vastaantulijalle. Kaikki muu on sen toistamista ja selittämistä. Tavallisia jokapäiväisiä sanoja, mutta vasta hänen käyttäminään ne tuntuvat uusilta ja ihmeellisiltä.

Ensin lähdet hänen kanssaan aarniometsään katsomaan luonnon suurten korpien näkyjä. Hän osoittaa sinulle kastehelmiä sammalessa ja valkoisia talvikkeja ikivihreiden kuusien alla. »Metsän himmeä valo», opettaa tämä metsänkävijä, »muistuttaa alati kestävää aamua ja vaikuttaa innostavasti ja virvoittavasti. Tämän paikan lumous, jota jo ikimuistoisista ajoista on ylistetty, kietoo meidät. Mäntyjen, kuusien ja tammien rungot säihkyvät kuin rauta avartuneiden silmiemme edessä. Vaiteliaat puut alkavat kutsua meitä ja kehoittavat meitä elämään kanssaan ja jättämään taakseen juhlallisiksi leimattuja mitättömyyksiä täynnä olevan elämän. Mitään historiaa, kirkkoa tai valtiota ei ole kiinnitetty Jumalan taivaalle eikä kuolemattomaan vuoteen. Kuinka helppoa on täällä samota eteenpäin kohti avautuvia maisemia, nopeasti toinen toistaan seuraavien uusien näköalojen ja ajatusten virratessa mieleen, kunnes sieltä vähitellen on työnnetty pois muistelmat kodista ja koko muisti on nykyhetken mahdin poispyyhkäisemä, jonka jälkeen kuljemme luonnon riemusaaton etunenässä.» Eikö tunnu kuin olisi kotisi, pyhättösi täällä puiden keskessä? Ja syvällä on luonnon kaipuu olemuksessamme. »Mitä vesi on janolle, sitä on kallio ja multainen maa silmillemme, käsillemme ja jaloillemme», sanoo saattajamme.

Sitten hän vie meidät vuorelle. Kuta korkeammalle tämä vuorelaishenki johdattaa meidät, sitä laajemmaksi avartuu näköpiiri ympärillämme ja me näemme yhä suurempia maailmankaikkeuden renkaita. »Silmä on ensimmäinen kehä», hän sanoo, »taivaanranta, jonka se muodostaa, on toinen; ja kautta koko luonnon toistuu tämä peruskuvio lakkaamatta. Se on maailman salakirjoituksen korkein tunnusmerkki. Pyhä Augustinus kuvasi Jumalan olemuksen kehäksi, jonka keskipiste on kaikkialla ja jonka ympärysmittaa ei ole missään.» Ja hän jatkaa uuden mielijohteen vallassa: »Ihmeellisintä jokaisessa näköalassa on se kohta, jossa maa ja taivas koskettavat toisiaan, ja sen me näemme lähikukkulalta yhtä hyvin kuin Alleghany-vuorten huipulta.»

Tässä mielenvireessä laskeudumme vuorelta ja lähestymme äärettömien valtamerien rantaa kokeaksemme maailmankaikkeuden iloa ja nähdäksemme luoteessa ja vuoksessa suuren vastakkaisuuksien lain. »Aina siitä lähtien kun olin poika», kertoo tämä ihmisten ilmoille saapunut saarenasukas, »olen halunnut kirjoittaa tutkielman tasoituksista. — Kaksinapaisuuden (polariteetin) eli vaikutuksen ja vastavaikutuksen tapaamme kaikissa luonnon tekijöissä, valossa ja pimeydessä, kuumassa ja kylmässä, meren luoteessa ja vuoksessa. — Jokainen teko palkitsee itsensä tai toisin sanoen täydentää itsensä kaksinaisella tavalla: ensin olioissa eli oikeassa todellisessa luonnossa ja toiseksi olevissa oloissa eli näkyväisessä luonnossa. — Syytä ja seurausta, keinoa ja tarkoitusta, siementä ja hedelmää ei voi erottaa toisistaan, sillä seuraus kukkii jo syyssä, tarkoitus on keinossa läsnä ja hedelmä siemenessä. — Maailmankaikkeus kuvastuu kaikissa pienimmissäkin osasissaan.»

Poikkeat vielä hänen työhuoneeseensa. Tätä työn ihannoijaa ja kaikkinaisen työn tekijää viehätti vapaa näköala ikkunan edessä. Talonsa hän oli valinnut kylän laidalta ja ostanut liittävän maa-alan sen ympäriltä päästäkseen ehdottomaan rauhaan. Hän kaipasi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta työskennelläkseen ja ajatellakseen. Ikkunan alla kasvoi ruusu, johon hänen katseensa usein pysähtyi, kun hän ajatteli luomakunnan salaisuuksia, ja etäämpänä olivat muut puutarhan istutukset. Emerson keskeyttää työnsä, kun hän tarvitsee lepoa tai etsii virkistystä työn vaihtelusta, tai kun hän tuntee innoitusta; hän nousee työpöytänsä äärestä ja menee puutarhaansa. »Kun vaellan puutarhaan kädessäni lapio ja käännän kukkapenkkiä, tunnen sellaista iloa ja sellaista terveyden tunnetta, että huomaan tehneeni väärin, kun olen antanut toisten suorittaa puolestani, mitä olisin omilla käsilläni voinut tehdä.» Ruumiillinen työ ja ajatustyö, siinä kaksi rinnakkaista voimaa, jotka Emersonin ajattelua veivät varmasti ja terveesti eteenpäin.

Seurattuasi Emersonia opit häneltä vihdoin jakamaan oman elämäsi alkutekijöihin, ajatuksiin, ja näin saat käsiisi rakennusaineet, joista sitten yhdistät uuden oman maailmankatsomuksen. »Maailmankaikkeus on edustettuna yhdessä ainehiukkasessa ja yhdessä ajan silmänräpäyksessä. — Ihminen kantaa maailmaa päässään. — Kun luonnonhistoria on kirjoitettu hänen aivoihinsa, on hän luonnon salaisuuksien profeetta ja keksijä. — Oikea oppi kaikkiallaläsnäolevaisuudesta on se, että Jumala kaikkine voimineen kuvastuu uudelleen joka sammalessa ja hämähäkinverkossa.» Siinä muutamia tämän ajattelija-runoilijan panteistisen maailmankatsomuksen ydinlauseita, joita sinäkin lienet joskus tavoitellut.

Sitten osaat kulkea jo yksinkin.

Osaat mennä metsään, nousta vuorelle, kulkea meren rantaan ja vetäytyä työhuoneeseesi. Mutta ennenkaikkea osaat ajatella yksin.

Sinusta tulee taiteilija, kirjailija tai ajattelija ja uuras työntekijä. Ja ellei näitä, niin ainakin kunnon ihminen, jonka sielussa Emerson koskettaa maailmankaikkeuden tunnuissa elämisen mahdollisuuksia. Hän syventää, rikastuttaa ja vapauttaa sinun henkeäsi, jotta taas voit rohkaistuna jatkaa matkaasi.

Ralph Waldo Emerson syntyi toukokuun 25. päivänä 1803 Bostonissa Yhdysvaltain Massachusets-valtiossa. Hänen esivanhempansa olivat säilyttääkseen henkisen vapautensa ja varjellakseen uskonnollista vakaumustaan muuttaneet Amerikkaan, uuteen maailmaan, joka lakeuksineen ja avarine aarniometsineen on ollut niin monen matkalaisen silmämääränä silloin, kun vanhassa maailmassa on alkanut tuntua liian ahtaalta ja hallituksen asestetut sanansaattajat ovat alkaneet vainota kodin vakaumuksia.

Suvun uskonnollisten taipumusten lisäksi, joiden voima ilmeni vapauden maata etsivässä henkisessä siirtolaisuudessa, Emerson sai periä ahkerasti viljellyt älylliset lahjat. Esi-isissä oli ollut kymmenittäin sivistyksen tienraivaajia, etenkin pappeja. Hänen isänsä oli pappi, historioitsija ja runoilija.

Suurmies herättää eloon ja keskittää itseensä sukunsa henkisen rikastumisen mahdollisuudet. Ja edelleen, kuta syvemmältä hän leivisköitään etsii, sitä edustavamman paikan hän saa ihmiskunnan historiassa. Emerson, joka on kirjoittanut teoksen ihmiskunnan edustajista ja sanonut siinä, että »edustajissamme toistuvat voimamme moninkertaisina», on itse niin monien tuhansien etsijöiden edustaja, eitä hänen oma yksityinen elämänsä ja sen ulkonaiset puitteet näyttävät jäävän sen rinnalla selittämättömän hiljaisuuden peittoon.

Emersonin kehitys näyttää, kuinka suuri merkitys on puhdashenkisen ja sisäisesti riippumattoman ja eheän kodin kasvatuksella lapsiin, jotka säilyttävät tulevaisuuden suuria salaisuuksia sisässään. Emersonista tuli ajattelija, joka osasi irtautua maankamarasta, ei menettämällä, vaan kartuttamalla voimia. Kasvatus ja ulkonaiset vaikeudet vahvistivat hänen olemuksensa pääsäikeitä. Emersonin koti oli sellainen, jossa yhteiskunnan uudistus pannaan alulle ja toteutetaan yksilöissä. Uutisviljelijät, jotka ovat raivanneet metsiä, rakentaneet kaupunkeja ja luoneet uuden maailman, kasvattavat lapsiaan ankarasti ja totuttavat heitä tietoihin, puhtauteen ja työhön.

Yhdeksänvuotiaana Ralph Waldo oli jo koulutöissä. Vuotta aikaisemmin oli isä kuollut ja toimeentulo oli vaikeaa. Mutta perheessä, jossa köyhyyttä pidettiin hyveenä, karaisivat koettelemukset mieltä. Ralph Waldolla oli erään veljensä kanssa yhteinen päällystakki, jota he vuorotellen käyttivät koulussa toverien pilkasta huolimatta. Ilo ja leikki olivat kodissa kylläkin tuttuja asioita, mutta Ralph Waldo eli kuitenkin enimmäkseen itseensä sulkeutunutta mietiskelevää elämää, sillä tunteita ei kodissa sallittu tuoda esille.

Aikaisin heräsi hänessä kaipuu »mietiskelevän yksinäisyyden pyhään erämaahan.» Vuonna 1839 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: »Kun minä olin kolmetoistavuotias, kääntyi enoni kerran puoleeni ja kysyi: 'Miksi eivät toverit pidä sinusta, Ralph, eivätkä viihdy seurassasi, kun taas täysikasvuiset ovat sinuun mieltyneet? Nyt olen 36-vuotias ja tämä ihmisten suhtautuminen minuun on aivan päinvastainen: vanhat suhtautuvat minuun epäillen ja vihamielisesti, mutta nuoriso rakastaa minua.»

Retkeilyt luonnossa kuuluivat päiväjärjestykseen. Emerson ei voinut ajatella toisten seurassa, se onnistui vain silloin, kun hän oli yksin. Nuorukaisena hänen oli tapana samoin kuin Rousseaun kuljeksia ja haaveilla päivät päästään kedoilla. »Suljen kirjani», kertoo hän päiväkirjassaan, »puen ylleni vanhat vaatteet, painan päähäni vanhan lakin ja hiivittyäni pois asumattomien merenlahtien viidakkoihin minä vaellan tyytyväisenä pientä karjapolkua sinne, missä tiedän olevani kätkössä kaikkien katseilta. On vähän sellaisia hetkiä, jolloin nautin yhtä paljon kuin silloin. Minä muistelen siellä talvea ja odotan uutta kevättä.»

Tiedonhalu ja rautainen ahkeruus vaativat myös osansa aikaiselta lapsuudelta. Lomahetkinä, kun ei tarvinnut juosta äidin ostoksilla, hän istui kotona, kädessään jokin uskonnollinen tai historiallinen kirja. »Köyhyyden ja ankaran puutteen rautarengas» karaisi häntä ja hänen omaisiaan työssä, vaatimattomuudessa ja kieltäymyksessä.

Usein hän istui ullakolla vanhaan päällystakkiin korviaan myöten kääriytyneenä lukien Platonin^[9] »Pitoja», niin että myöhemmin villavaatteen tuoksu toi aina hänen mieleensä nämä nuoruudenaikaiset harrastukset. Sunnuntai-aamuisin hän kiersi kaikki Bostonin kirkot saadakseen tietää, missä hänen mielisaarnaajansa puhui.

Neljätoistavuotiaana lopetettuaan Bostonin latinakoulun hän lähti Bostonin ja Cambridgen läheisyydessä sijaitsevaan Harvardin yliopistoon. Erityisesti välttelemättä tovereitaan hän eli eristettyä elämää. Hän tuki Platonin, Plutarkhoksen, Chaucerin, Shakespearen, Burnsin, Miltonin, Wordsworthin, Coleridgen ja Montaignen teoksia, jotka siis jo näin varhaisilta ajoilta tulivat hänen mielikirjailijoikseen ja opettajikseen.^[10] Kaunokirjalliset taipumukset tulevat ilmi ja niitä harjoittaa hän ahkerasti. Saarnaajaksi tullakseen harjoittaa hän myös puhujataitoaan. Hänen kirjoitelmansa »Sokrateen luonteesta» ja »moraalifilosofian nykyisestä tilasta» tulivat palkituiksi.^[11]

Suuret harrastukset herättävät suuria ajatuksia. Ne raottavat mahdollisuuden ovea kunnes tullaan sille ovelle, jonka takana odottaa ihmisen tietoinen minä. Alkaa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpataistelu. Kysymyksiä ratkaistaessa löytyvät vastakohdat ja häviävät rajat. Seisotaan rannattoman elämän meren edessä. Alkaako heitellä kiviä mereen, etsiäkö helmiä rannan simpukoista vaiko vaipua uneen rantahiekalle? Vaiko elää meren hengessä, levätä, kun se lepää, ja taistella kun se taistelee?

Emersonin harrastukset tuovat hänet pian runoilijan ja ajattelijan maailmannäkyjen pariin. Pian saa hän astua tilinteolle oman tietoisen itsensä kanssa. Kymmenkunta vuotta kestää taistelu. Sitten vasta selviytyy hän nuoruuden ja itsetietoisen heräämisen kiirastulesta virvoittavien vesin partaalle.

Kehitys kulkee tähän suuntaan. Suuria ajatuksia hautoen puhujamaineesta ja uuden uskonnon perustamisesta, kuten Tolstoikin nuoruusvuosinaan, sielun tarpeita paremmin vastaavalla tavalla Lutherin ja Calvinin tapaan hän opiskeli jumaluusoppia henkevyydestä köyhässä yliopistossa. Opiskeli huolimatta ympäristönsä tukahduttavasta keskinkertaisuudesta ja kuolleisuudesta. Hän oli kuin innokas, uupumaton opettaja huonon luokan edessä. Voittaen sisäisen vastenmielisyytensä kirkon ahdasta kaavamaisuutta kohtaan hän oli päättänyt antautua papilliselle uralle saadakseen julistaa sitä uutta, joka vielä selittämättömänä väreili hänen sisässään. Parin vuoden kuluttua, v. 1829 hän suoritti papintutkinnon ja ilmestyy synnyinkaupunkinsa unitaariseurakunnan pastoriksi, kalpeana ja hiljaisena, sillä hänellä oli ollut paljon epäilyksiä, niin että hänen terveytensä oli siitä kärsinyt ja luvut hetkeksi keskeytyneet.

Ulkonaisesti hillitty, arka, pidättyväinen ja hieno nuori pastori ei kaikkien seurakuntalaisten mielestä osannut täyttää virkansa töitä eikä ollut heidän mielestään syntynyt papiksi. Toisaalta hänen henkevyytensä ja hienoutensa viehätti yksinkertaisiakin sanankuulijoita. Hän sai ihmeellisen ajatusrikkaan saarnaajan maineen ja häntä verrattiin Channingiin.^[12] Yleisö alkoi tunkeutua kirkkoon kuulemaan nuorta pastoria, joka sydämensä innoituksesta puhui julistaen raikkaita totuuksia jokapäiväisen elämän arvosta. Emersonin sisäinen säilyi, varmistui ja voimistui, niin että se alkoi tulla ulkonaisestikin ratkaisevaksi. Taistelu alkoi uudelleen. Hän halusi lausua julki totuuden ja kehittää johdonmukaisesti ajatuksiaan, mutta pelkäsi sen ulkonaisia seurauksia ja ennenkaikkea melua. Hän vastusti kaikkia kaavoja, virallista hyväntekeväisyyttä ja oli eri mieltä kirkonmiesten kanssa ehtoollisesta.

Aavistaen suurta sisäistä murrosta hän vetäytyi joksikin aikaa Valkoisille vuorille^[13] ja siellä erämaassa, kaukana maailmasta, joka oli vaimentanut hänen sisäisiä ääniään, hän ratkaisi asiansa omantuntonsa mukaisesti. Palattuaan Bostoniin hän ilmoitti eroavansa papinvirasta. Hän oli silloin 29-vuotias koettelemusten karaisema nuori mies. Sisäisten taisteluiden ohella hän oli saanut huolehtia omaistensa toimeentulosta.

Hänen henkensä oli vihdoinkin vapaa. Mutta hän kaipasi lepoa ja virkistystä. Hänen nuori vaimonsa oli myöskin kuollut. Joulupäivänä 1832 hän astui laivaan matkustaakseen Eurooppaan. Hän kävi Sisiliassa, Italiassa, Ranskassa ja Englannissa. Tämän merkillisen matkan vaikutelmat ja jäljet näkyvät hänen tuotannossaan myöhempinä vuosina. Toiselta puolen näytti matka hänestä turhalta ja hän suuntaa sanansa aikalaistensa matkustamisvimmaa vastaan, mutta toiselta puolen hän kiittää päiväkirjassaan Jumalaa matkastaan. Vanhassa maailmassa hän oli luullut löytävänsä virvoituksen sielulleen, tapaavansa aikansa suurmiehet ja oppivansa korkeampaa viisautta sekä elämän ja ihmissalaisuuden syvemmän käsittämisen. Mutta muinaisen Rooman nähtävyyksiä katsellessaan hän huomaa yhtäläisyyden niiden ja oman hajallisuutensa kanssa. Ajan kuuluisuuksia ja oppineita tavatessaan hämmästytti häntä heidän rajoittuneisuutensa ja se, että he esittäytyivät lukemalla omia teoksiaan ikäänkuin olisivat olleet kiinnikasvaneita suuruuteensa. Vain hengenheimolaisensa Carlylen^[14] kanssa hän solmi tavatessaan ystävyyden ja henkisen vuorovaikutuksen siteen koko elinajakseen.

Kun hän seisoi laivankannella paluumatkalla kotimaahansa, tuntuivat pilvet hänelle puhelevan: »Sinun ei tarvitse etäältä mennä etsimään sitä, mitä et etsisi, jollei sitä jo olisi sinussa.»

Vuonna 1838 hän palasi löydettyään vanhasta maailmasta saman ihmissuvun, jonka hän jo Bostonissa oli oppinut perinpohjin tuntemaan. Mutta matka oli ollut hänelle hyödyksi ja kypsyttänyt hänen ajatuksiaan. Etsittyään itselleen ulkoa, vieraista oloista ja vieraista suuruuksista tyydytystä ja huomattuaan herkentyneellä ja kypsentyneellä hengellään, ettei se, mitä hän löysi, vastannut hänen henkisiä tarpeitaan, käsittää hän, eitä hänellä on oma yksinkertainen ja selkeä kutsumuksensa menetellä omien lakien ja oman uskonsa mukaan, joka johdattaa yleismaailmallisen Hengen tuntemiseen oman olemuksen sisäisessä solmukohdassa. Näin käsitti hän jo silloin elämänsä tarkoituksen.

Mutta ajattelija ei ollut vielä kypsä. Tähän asti oli kestänyt valmistuskautta. Matkan jälkeen alkaa sotilaallinen kansi »Hengen evankeliumin» merkeissä. Harvat ovat kutsutut ja pääsevät tälle kehitysasteelle, vaikka harjoittavat sotilaallista kuntoaan ja valmistautuvat koko ikänsä. Emerson noudatti kutsua ja otti ratkaisevan askelen. Erosaarnansa aiheeksi hän oli valinnut lauseen: »Kun totuuden henki saapuu, opastaa se teitä kaikessa totuuteen.» Jumalallinen ilmestys jatkuu kautta vuosisatojen. Se tapahtuu ihmisen sisässä hänen luontoaan vastaten ja erottaa hänet muusta maailmasta. Ihminen kuulee äänen, joka täyttää taivaat ja maat ja julistaa, että Jumala asuu hänessä. Tämä on innoituksen ääni, sama, joka puhuu profeetoille ja sankareille. Se on päivä, jossa ei ole yötä.

Saarnaajanviran hän vaihtoi työteliääseen yksityiselämään. Vuonna 1835 hän meni toisiin naimisiin ja asettui asumaan Concordin kaupunkiin, jonka hänen esi-isänsä olivat perustaneet. Kaksi luentomatkaa, jotka hän teki Bostoniin esittääkseen uudenajan filosofian historiaa, elämäkertoja ja kirjallisuutta, nostivat hänet Amerikan julkisten puhujien ja opettajien eturiviin. Vuonna 1836 hän julkaisi luennot teoksessaan »Luonto», jossa hän käsittelee kaikkia asioita ja laitoksia filosofiselta katsantokannaltaan ja nousee puolustamaan ihmisen jumalallista alkuperää. Se sisälsi hänen uuden moraalifilosofiansa idut, joita hän sitten kehitteli myöhemmissä tuotteissaan.

Uteliaat ihmiset täyttivät luentosalin nähdäkseen virastaluopuneen papin ja kuullakseen mitä hänellä oli sanottavaa. Mutta kun he eivät käsittäneet hänen taivaita ja maita piirteleviä järjestelmiään ja henkisiä lakejaan, laimeni heidän mielenkiintonsa. Kun kirjoitelma »Luonto» tuli julkisuuteen, jäi tapaus miltei huomaamatta suuren yleisön puolelta tai pidettiin teosta sekasotkuna ja kesti useita vuosia, ennenkuin ensimmäinen painos meni kaupaksi.

Harvardin yliopiston kirjallinen seura pyysi v. 1837 häntä juhlassaan pitämään jonkin esitelmän. Emerson päätti noudattaa kutsua ja astui puhujalavalle vapaasti ja pelottomasti esittääkseen aatteitaan, jotka olivat kypsyneet hiljaisuudessa. Hän piti huomiotaherättävän esitelmän »The american scholar», jossa hän piirtäen ihanteellisen amerikkalaisen ajattelijan ääriviivat nousi koko uljaan olentonsa voimalla ajan tylsyyttä, jäljittelyä, kaavamaisuutta ja kauppahenkisyyttä vastustamaan. Hän vetosi vapauden henkeen, herätti amerikkalaiset tietoisuuteen voimistaan ja kutsui tulevaisuuden Amerikkaa vapautumaan eurooppalaisten jäljittelystä, astumaan omia polkujaan, tekemään omintakeisia töitä ja puhumaan oman sydämensä mukaan.

Tätä Emersonin loistavaa, suurenmoista puhetta on sanottu Amerikan henkisen riippumattomuuden julistukseksi. Nuoriso, johon se oli kohdistettu, otti sen haltioituneena vastaan. Samaten puhe »Literary ethics», joka kokoelmaamme on käännetty nimellä »Ajattelija», herätti huomiota ja Emersonia ruvettiin pitämään uuden henkisen elämän keskuksena. Näihin aikoihin kirjoitti Carlyle hänelle: »Te aloitatte uuden aikakauden, ystäväni. Teihin on kätkettynä uusi, suuri maa».

Kun myöskin yliopiston jumaluusopillisen tiedekunnan oppilaat pyysivät häntä esitelmöimään, julkaisi hän mainitulle tiedekunnalle osoitetun kirjelmän, jossa hän moittii oikeaoppisuuden orjamaista kaavamaisuutta ja muotojen ahtautta ja joka oli siis uskonnollisen riippumattomuuden julistus. Kirjelmä aiheutti suoranaisen tyrmistymisen, jota pian seurasi suuri paheksumisen myrsky. Vaarattomasta haaveilijasta oli tullut ilmivallankumouksellinen. Vastalauseita, ankaria arvosteluja ja tuomioita sateli ilmassa. Saarnamiehet, jumaluusoppineet ja professorit puhuivat häntä vastaan ja sanomalehdet paheksuivat tätä mielettömyyden ilmausta. Emersonia itseään ei tämä »myrsky vesilasissa» liikuttanut. Hän oli yhtä rauhallinen kuin kouluaikoina, jolloin eräs tovereista kertomuksensa mukaan turhaan koetti järkyttää hänen mielentyyneyttään ja yllyttää häntä vihaan. Emerson jatkoi työtään. Silloin tällöin hän oli vielä saarnaajana esiintynyt. Nyt v. 1838 hän luopui lopullisesti surunsekaisen tyydytyksen tuntein kirkosta.

Huolimatta vanhoillisten vastustuksesta tuli nuoriso mielellään kuuntelemaan Emersonin luentoja. Suvaitsemattomuutta oli ilmassa, mutta uudistusten ja riippumattomuuden henki ei ollut kuollut. Päinvastoin näihin aikoihin oli havaittavissa suurta nousua nuorisossa, sellaista ihanteellisuuden nousua kuin uskonpuhdistuksen aikoina, ja samalla järjen heräämistä. »Uusi nuoriso tunsi olevansa syntynyt teräaseet päässä.» Uusi liike, joka tunnetaan transcendentalismin nimellä, oli saanut vaikutuksia saksalaisilta filosofeilta, Kantilta, Schellingiltä Ja Hegeliltä, jumaluusoppineelta Schleiermacherilta, englantilaiselta individualismilta, Carlylelta, ja ranskalaiselta sosialismilta, Fourier'lta, mutta se sai pian aitoamerikkalaisen leiman. Se »tahtoi tuoda uskontoon hartautta, avioliittoon rakkautta ja tasa-arvoisuutta, kirjallisuuteen persoonallisuutta, kasvatukseen järkiperäisiä menetelmiä, liikeasioihin rehellisyyttä, valtiotaitoon moraalia, työn lakeihin inhimillisyyttä ja yhteiskunnallista järjestystä.»

Kun Emersonin esiintyminen käy yhteen Amerikan transcendentalismin kanssa, on luonnollista, että sen parhaimmat aatteet keskittyivät häneen. Hänestä tahdottiin tehdä liikkeen johtajakin, mutta on kuvaavaa hänen vapaudenrakkaudelleen, että vaikka hän otti osaa tähän aatteelliseen koulukuntaan ja oli jonkin aikaa sen äänenkannattajan sieluna, hän saattoi sanoa: »Minä en ole se mies, jona te minua pidätte.» Ja kun kiihkein aika oli ohitse ja sen tukkeutumat olivat puhjenneet, saattoi Emerson vapaana, mitään menettämättä palata työnsä ääreen. Puun oksia oli vain karsittu, mutta Emerson tahtoi uudistaa juuret.

Vuosi vuodelta hänen vaikutuksensa kasvaa Yhdysvalloissa. Ja hänen toimintansa kehä laajenee. Vuodesta 1850 lähtien hän matkusteli uudenlaisena uudisviljelijänä ja uranuurtajana esitelmämatkoilla itään ja länteen. Esitelmät, jotka hän sitten julkaisi painettuina, käsittelivät hengen filosofiaa sekä kaikkia ajan kysymyksiä. Emersonin silmät olivat kiinni käsikirjoituksessa tai häipyivät kauas etäisyyteen, kun hän sointuvalla äänellä sanoi sanottavansa eikä hän tehnyt ainoatakaan liikettä käsillään. Hän tuntui olevan omissa ajatuksissaan kuin vuoristossa liikkuva yksinpuhuja. Sellainen oli tämä runoilija, puhuja, ajattelija, kirjailija ja idealisti. Hänen neronsa ilmeni hienostuneessa voimassa. Kuulijat seurasivat henkeään pidättäen tämän kansan opettajan, nuorison innostuttajan ja kaikkien suurten harrastusten ystävän esitystä. Vuonna 1847 hän oli käynyt esitelmämatkalla Englannissa, missä suurella mielenkiinnolla kuunneltiin tämän merkillisen »Massachusettsin intiaanin» aatteita.

Aluksi kasvoi vastustuskin yhtä rintaa. Kun Emerson v. 1841 julkaisi esseittensä ensimmäisen sarjan, yrittivät hänen valppaat vastustajansa ajaa sen karille arvostellen ankarasti hänen yltiömäistä itseluottamustaan. Emerson oli kuitenkin jo saavuttanut sellaisen kehitysasteen, että hän välitti yhtä vähän ylistyksistä kuin epäsuopeista arvosteluista. V. 1844 hän julkaisi esseittensä toisen sarjan. Esseet sisälsivät kirjoitelmia historiasta, itseluottamuksesta, tasoituksesta, henkisistä laeista, rakkaudesta, ystävyydestä, viisaudesta, sankariudesta, yli-sielusta, älystä, runoilijasta, luonteesta ja luonnosta. Hän julkaisi myöskin runokokoelmia, teoksen »Ihmiskunnan edustajia» (1850), joka käsittelee Platonin, Swedenborgin, Montaignen, Shakespearen, Napoleonin ja Goethen merkitystä, uuden kirjoitelmakokoelman »Miscellanies», joka sisälsi hänen huomattavimmat puheensa, niiden joukossa jo mainittujen lisäksi puheet »Uudistusten mies», »Transcendentalisti» ja »Nuori amerikkalainen». Huomattavia kokoelmia ovat vielä »Yhteiskunta ja yksinäisyys» (1860), jonka ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa päivässä, »English Traits», muistelmia Englannin-matkalta (1856), »Conduct of Life» (1860), jonka ensimmäisessä kirjoitelmassa kosketellaan samoja seikkoja, joita sitten myöhemmin Herbert Spencer ja Darwin kehitysopissaan järjestelmällisesti esittivät, ja vielä »Letters and social aims» (1875).

Emersonin elämässä oli tullut tyynen voittamattomuuden kausi. Hänen sanojaan vahvisti hänen elämänsä, jonka päivät olivat kirkkaita ja puhtaita kuin kappaleet valkoista marmoria. Mitä korkeimpien yksilöllisten velvollisuuksien ohella hän tunnusti omassa elämässään suuria kansalaisvelvollisuuksia. Olisi odottanut, että hän voimakkaasti korostaessaan yksilöllisen elämän merkitystä olisi kokonaan vetäytynyt erilleen yhteiskunnallisesta harrastuksesta.

Kun 1838 oli kysymyksessä muutaman Cherokee-intiaanien omistaman alueen valtaaminen, kirjoitti Emerson Yhdysvaltain presidentille, Van Burenille paheksumiskirjeen. Ystäviensä ihmeeksi kieltäytyi Emerson ensin liittymästä orjien vapauttamista ajaviin henkilöihin sanoen, että hänen kutsumuksensa on henkisten orjien vapauttaminen ja että jokainen pysyköön omalle tehtävälleen uskollisena älköönkä tavoitelko liian etäisiä asioita laiminlyödäkseen lähimmät velvollisuutensa, kuten hän kirjoitelmassaan »Itseluottamus» mainitsee. Toisessa yhteydessä hän sanoo: »Koko yhteiskunnallinen sekasorto on vain todistus sisäisestä sekasorrosta. Sitä vastaan ei ole muuta lääkettä kuin se, jonka jo tunnemme — sisäisen ihmisen uudistus.» Mutta kun 1850 julkaistiin epäinhimillinen pakenevien orjien kiinniottolaki, nousi hänen sydämensä kapinaan ja tämä elämän tosi tapaus oli riittävä nostamaan hänet ankaraan vastarintaan, ja muistopuheessaan orjuudenvastustajasankarin John Brownin^[15] kuoleman johdosta hän sanoi tätä »pyhimykseksi, jonka marttyrius tekee hirsipuun yhtä kunniakkaaksi kuin ristin.» Hän osoitti kunnioitustaan myöskin presidentti Lincolnille ja tuki hänen julistustaan neekeriorjien vapauttamisesta pitämällä voimakkaan puheen. Washingtonissa hän piti 1862 Lincolnin läsnäollessa puheen Amerikan sivistyksestä, ja kun Lincoln oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä, piti Emerson hänelle lämpimän muistopuheen Concordissa. Kaikin käytettävissä olevin keinoin tuki tämä suuri idealisti, osoittaen juuri näin ajattelunsa elinvoimaisuuden, Pohjois-Amerikan kansalaissotaan osaaottavia, orjuutta vastaan taistelevia nuorukaisia, joiden joukossa oli hänen oma poikansa. Sitäpaitsi hän otti osaa kaikkiin kansallisiin rientoihin, kirjoitti nimensä naisten äänioikeusanomuksen alle ja piti puheen heidän oikeuksiensa puolustukseksi. Concordissa asuessaan hän tarkasteli kouluja. Kodissaan hän ylläpiti lukuisia ystäviä, milloin nämä vain olivat avun tarpeessa.

Siinä tämän erakkosieluisen »Concordin viisaan» harrastukset, joissa hän maksoi veroa yhteiskunnalle. Hänen elämäntyönsä painopiste on kuitenkin yksilöllisen jalostusviljelyksen tehostamisessa. Se alkoi hänen omasta yksityiselämästään ja ulottui yli maailman kaikkialle, missä harrastetaan sisäisen elämän hiljaista kehittämistä suurempaan seestyneisyyteen.

Emersonin yksityiselämään on erikoisen mielenkiintoista tutustua. Hänen sisäinen elämänsä oli yhtä vakuuttava kuin hänen parhaat puheensa.

Tämä työn ihailija, joka puhuu kirjoitelmissaan paljon työn ilosta ja siunauksesta, on uuras työntekijä. Kahdeksan tai yhdeksän tuntia päivässä hän luki, kirjoitti tai mietti. Hän haki työn lomassa metsästä puut, sytytti tulen takkaan ja tuli yleensä mahdollisimman paljon toimeen omin voimin ruumiillisissakin töissä. »Henkisen työn tekijällä pitää aina olla pohjanaan jokin ulkonaisen maailman tutkimiseen suunnattu käsityö tai ammatti.» Virkistääkseen itseään työn ohella hän keskusteli ystäviensä kanssa tai käyskenteli tapansa mukaan Concordin metsissä. Työhuoneen rauha saattoi joskus tuntua hänestä riittämättömältä; »päästäkseen yksinäisyyteen täytyy vetäytyä yhtä kauas työhuoneesta kuin maailmasta», ajatteli hän. Silloin hän lähti ulos mietiskelläkseen korpien povessa. Metsän hiljaisuudessa hän tunsi olevansa aineessaan ja täällä puhtaan rauhan pyhätössä laskeutui innoitus hänen sieluunsa.

Innoitus oli tärkein tekijä hänen työtavassaan, Sen luonteesta johtuu hänen tuotantonsa puuskittainen voima ja samalla hänen esityksensä pääpuutteellisuus.

Hänellä oli oma omituinen järjestelmänsä sisäisen elämän asioiden esittämiseksi; sen yhteys syntyi innoituksen yhteydestä ja samaan aatteeseen suunnatusta ajattelusta. Tämä koskee sekä hänen kirjoitettua että lausuttua sanaansa. Harvoin hän tarttui kynään. Silloin hän vuodatti mieleensä kasaantuneet ajatukset yhteen menoon paperille jonkun katsantokannan mukaan, jonka hän sovellutti kaikkiin niihin muistiinpanoihin, joita hän oli tehnyt päiväkirjaansa tai papereihinsa aina milloin lukemisen tai ajattelun aikana jokin erikoiselta näyttävä ajatus kohotti hänen mieltään. Mahdollisimman suppeasti hän merkitsi muistiin kaikki herätteet, mielikirjailijoittensa lauselmat, vertauskuvat ja aatteet ja innoituksen valamat kirkkaat vaikutelmat, ja kun hänen piti kirjoittaa tai pitää puhe jostakin määrätystä aiheesta, selaili hän näitä muistiinpanojaan ja valikoi ja muovaili siellä helmeilevää ainehistoa.

Tällainen työskentelytapa on jättänyt jälkensä hänen kirjoitustapaansa.

Toiset ovat verranneet hänen tyyliään armeijaan, joka on kokoonpantu yksinomaan ylemmistä upseereista, ja hänen teoksiaan mosaiikkisarjoihin tai mitaleista rakennettuihin taloihin. Jotkut ovat vakuuttaneet, että jokainen hänen sivuistaan voidaan lukea yhtä hyvin lopusta alkuun kuin alusta loppuun. Kuten renessansin kirjailijoilla, on hänelläkin runsaasti lainauksia toisilta kirjailijoilta. Joku on laskenut, että hänen teoksissaan on kaikkiaan 3,393 lainausta 868:lta englantilaiselta, latinalaiselta, kreikkalaiselta, hindulaiselta ja persialaiselta kirjailijalta.

»Tietoisuus teosteni puutteista estää minua miltei ollenkaan kirjoittamasta», kirjoittaa Emerson Carlylelle. Emersonin suurin puute on yhtenäistyttävän, pitkittyvän järjestelmän puute. Hän tunsi sen itse ja myönsi: »Minun päävikani on älyllinen tuhlailu», millä hän tarkoitti sitä työn katkelmallisuutta, joka johtui siitä, että hän selaili milloin yhtä milloin toista kirjaa ja halusi sanoa ajatuksensa aforismeissa. Mutta sanotaan, ettei hänen jälkisäädöksensä maailmalle ollutkaan järjestelmissä, vaan herätteissä täydelliseen elämään.

Sitä todistaa hänen vaikutuksensa, jonka aaltoilut ilmenevät hänen elämänsä loppuaikoina.

Vuonna 1860 alkaa viimeinen kehityskausi hänen elämässään, vaikutuksen kausi. Ihminen kohtaa oman itsensä. Hänen työnsä etsii häntä toisissa ihmisissä. Emerson sanoo, että jos ihminen on luja, tulevat toiset hänen luokseen. Hän sai nähdä sen jossakin määrin pitävän paikkansa omassa elämässään. Hän oli koettanut aikalaisissaan herättää henkistä elämää. Se oli ainakin osaksi onnistunut, mikäli ulkonaisista merkeistä saattoi päättää.

Emerson on saanut aikaan ihmeitä. Hänestä lähtee vaikutusten ketju, vaikka hänellä, samoin kuin Sokrateella, ei ollut koulukuntaa. »Olen ylpeä siitä, ettei minulla ole koulukuntaa eikä oppilaita. Uskon, että sisäiset näköalat eivät ole seestyneet sillä, joka ei luo ympärilleen riippumattomuutta.» Yhtä valmis kuin hän oli ihailemaan toisten suuruutta, yhtä tietämätön hän oli henkilöllisestä arvostaan.

Hänen vaikutuksensa moninkertaistuu Tolstoissa, Müllerissä j.n.e. ja mainitaan näiden nimillä. Hän tahtoo vetäytyä syrjään. Hän saa olla hiljaisuudessa kuin kasvattaja konsanaan. Hän on jäänyt syrjään teoksineen kuin pyhiinvaelluspaikka, jossa harvat käyvät, mutta jota kohti useat rukoilijat kääntävät kasvonsa. Emersonin oppilaina, ystävinä tai sellaisina, joihin hänen sanansa ovat ulottuneet, voidaan mainita: Theodor Parker, Louisa Alcott, Margaret Fuller, James Lowell, Fredrika Bremer, Herman Grimm, Friedrich Nietzsche, Carlyle, Mathew Arnold, Max Müller, Tyndall. Useimmilla englantilaisilla ja saksalaisilla kirjailijoilla on ollut elämässään kehitysjakso, jolloin he ovat olleet hänen vaikutteittensa alaisia. Emersonin asunnosta tuli pyhiinvaelluspaikka, kävijöitä oli Euroopasta asti. Cambridgen yliopisto, haluten sovittaa menneisyyden ikävät muistot, valitsi hänet kunniatohtoriksi. Viimeisellä Euroopan-matkalla pitivät ajattelijat kaikkialla häntä mestarinaan.

Emersonin ollessa matkalla hävitti tuli hänen kotinsa raunioiksi. Liikuttava kunnianosoitus tuli tämän johdosta hänen osakseen. Kun hän palasi matkalta, saattoivat ystävät hänet kellojen soidessa uudelleen rakennettuun kotiin. Emersonin tapana oli kätkeä hiljaisuuteen kaikki, mikä koski häntä itseään. Tulipalon jälkeen pelkäsivät hänen lapsensa, että tapaus saattaisi horjuttaa hänen terveyttään. »Puhukaa minulle kaikesta muusta, mutta ei minusta itsestäni», hän sanoi. Eikä hän vanhanakaan mielellään kertonut henkilökohtaisia muistelmiaan. Emersonin havaittavalla täydellisyyden rakkaudella ja toteuttamisella on miltei poikkeuksellinen luonne. Mutta hän oli altis myöskin inhimillisille tunteille. Hänellä oli arka ja niin hieno tuntehikkuus, että jokin uutinen saattoi riistää häneltä unenkin.

Kuunnellen elämänsä aamussa aavistamiaan ääniä hän jatkoi esitelmöimistään matkustaen joka talvi Idän ja Kaukaisen Lännen maihin. Joka päivä hän piti esitelmän tai kaksi. Hänen esitelmissään ja kirjallisessa tuotannossaan koskettelemansa asiat ovat rikkaat, kuten aina on jonkin hedelmällisen johtavan aatteen sovellutusten laita. Tämä johtava aate, joka toistuu lakkaamatta, on Emersonilla »luota itseesi», luota kirkkaalla ja hartaalla hiljaisuudella siihen sumuun, joka sitoo korkean syntyperäsi säikeet tulevaisuutesi mahdollisuuksiin, jotka ovat jollakin tavalla jo nyt vallassasi ja valintasi varassa. Olkoon luottamuksesi suotuisana ilmakehänä tuon silmun kasvulle. Kasvi luovuttaa ilmaan niitä aineita, joista ilma on kokoonpantu ja saa ilmalta ravintonsa.

Ihminen tuntee tuon silmun tavalla, johon tieteellinen tutkimus ei ole voinut tunkeutua. Se on tosiasia, joka kehittyy jakautumisen ja yhdistymisen lakien mukaan. Jakautuminen tapahtuu, kun ihminen luottaa johonkin itsessään, ja yhdistyminen, kun hän toimii itsenäisesti.

Luottamus on aatteellinen voima, joka ammentaa elinvoimaa luotettavastaan. Ihminen ei ole luottamuksen arvoinen muulloin kuin iäisenä olentona, jolla on oma kehityksensä. Ihminen on liikkuva olento, joka liikkuu kehitystään kohti. Niin kauan kuin hän ei tiedä, mitä varten hän ajattelee, tuntee ja tahtoo, on hänen ajateltava, että hänellä on oikeus sitä tehdä ja että se on hänen terve, luonnollinen ja iloinen velvollisuutensa. Siitä johdutaan sekä alkeellisella että kehittyneellä asteella valoisaan maailmankatsomukseen, jonka edustaja Emerson on harvinaisen suuressa määrässä ja etevällä järkitavalla.

Ihminen etsii yhteyttä. Läheisin yhteys on hänellä sisässään. Se viittaa suurempaan yhteyteen. Tämä sisäinen yhteys on näet läheltä nähtyjen liikahdusten ja muutosten alainen ja täytyy etsiä liikunnon ja kehityksen yhteys ja tarkoitus, joka aateloi kehityksen. Jumala on korkeampi tarkoitus.

Emersonin aatteen rikkaissa sovellutuksissa on havaittavissa yhtenäisen järjestelmän puutetta, mutta jonkinlaisen ytimen voinemme kuitenkin erottaa.

Ihminen löytää sisästään näkemysten lähteen, hän sanoo, ja se kumpuaa sinne hengestä, yhdestä iäisestä, joka on kaikkeuden keskuslähde ja olemus, niinkuin Paavali sanoo: »Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.» Luonto ja maailmankaikkeuden ilmiöt ovat sen ilmestymyksiä.

Emerson on ihanteellisuuden parhaimpia edustajia. Hänellä oli horjumaton usko ihmiseen ja ihmisluonnon kykyyn kehittyä hyvässä ja hän puolustaa senvuoksi voimakkaasti persoonallisuuden oikeutta vapaaseen kehittymiseensä sisästä kumpuavien lakien mukaan. Siksi on Emerson saanut niin suuren yleismaailmallisen vaikutuksen, joka tosin on ollut hidas ja rajoitettu, mutta varma. Hän rakastaa omien sanojensa mukaan ihmistä, mutta ei ihmisiä, sillä hän ei ole kaunokirjailija, joka pysähtyy yhteen tai useampaan elävään esimerkkiin, vaan hänellä on silmiensä edessä yleistetty kuva, jota hän elävöittää oman sielunelämänsä selkeistä syvyyksistä ammennetuilla piirteillä. Hän, samoin kuin suurmiehet, kuten esimerkiksi Tolstoi, sanoo ja korostaa sitä, että »ihmiset ovat kaikki samanlaisia.» Niin ajattelevat kaikki ihmiskunnan parantajat.

Paha erottaa ihmiset. Emerson ei tunne pahaa. Hänen ei ole tarvinnut itsensä taistella sitä vastaan eikä hän osaa vastata taistelevan kysymykseen, kuinka paha on voitettava. Mutta silti on hänen uskonsa hyvään oikeutettu. Se kohottaa ihmistä luonnollisella tavalla. Kärsivä ei saa häneltä lämmittävää ja ymmärtävää rakkautta osakseen, mutta sensijaan hän sanoo sairaalle Jeesuksen tavoin: »Ota vuoteesi ja käy.» Olisi hyvä, jos ihminen voisi unohtaa sairautensa ja uskoa terveyteensä, mutta tavallisen ihmisen usko ei ole voimakas. Hänen taistelunsa ja kehityksensä kulkee näet puuskittain. Ulkonaisen ja sisäisen pakon alla hän ei voi kulkea omaa tietään. Emerson vertaa ihmistä yleensä suurmiehiin. Mutta on kurjiakin ihmisiä, joita oma tai vieras kohtalo raskaasti painaa. Nykyaika näyttää näitä runsaan valikoiman. Heihin katsoo Pascal, ruumiillisia kärsimyksiä ja hengen intohimoja kokenut mies, Emersonin terveyden vastakohta.

Emersonin mielestä ihmisen sisäinen kehitys kulkee yleispiirteisen samankaltaisuuden ohella yksilölliseen itsenäiseen erilaisuuteen. Hän moittii joukkojen yhdenmukaisuuden tavoittelua ja kaavamaisuutta ja asettaa sen vastakohdaksi jalostetun sisäisen henkisyyden, joka sisältää molemmat, siis yhdenmukaisuuden ja erilaisuuden.

Tämä on miehekästä optimismia. Carlyle koetti järkyttää Emersonin optimismia kuljettamalla hänet Lontoon kurjimpaan kaupunginosaan, mutta se ei voinut horjuttaa Emersonin uskoa ihmiseen. Emersonin yleistävä ihanteellisuus ei ota lukuun, kuten jo on mainittu, sitä, että ihmiset toimivat ulkonaisten olosuhteiden ja sisäisen pakon alaisina, eivätkä laisinkaan välitä sisäisistä arvoista. Monen monella ei ole määrättyä elämän kutsumusta; he horjuvat eri alojen välillä ja valitsevat sen tien, jonka olosuhteet heille osoittavat. Mutta Emersonin ihanneihmiseen, jota hän nimittää ajattelijaksi, kuuluu tärkeänä osana muutamia käytännöllisiä elävöittäviä piirteitä, jotka tekevät hänestä verrattain elinvoimaisen henkilön. Emerson käsittelee jokapäiväisen elämän asioita korkeammassa valaistuksessa, liikemiestä, käsityötä, kotien uudistusta, rahan arvoa, työtä; hänen Englannin-matkastaan kirjoittamiaan havainnoita on pidetty historioitsija Tainen esityksen veroisina, ihanteeseensa hän osasi liittää liikemiehen käytännöllisen mielen, joka tunsi dollarin arvon yhtä hyvin kuin kukaan farmari. Vain hänellä oli oikea lahja sekoittaa tuoreesti todellista ja ihanteellista toisiinsa. Siinä on hänen vaikuttava voimansa, joka on saanut aikaan sen, että hänen maanmiehensä kuuntelevat häntä.

Vihdoin alkoivat Emersonin voimat ehtyä. Viimeisen teoksensa korjausta hän ei enää itse jaksanut suorittaa. Viimeisenä päivänä hän pyysi, että hänet talutettaisiin sairasvuoteelta työhuoneeseensa ikäänkuin hän olisi tahtonut kuolla pystyssä vartiopaikallaan. Kuolema kohtasi hänet huhtikuun 27;ntenä 1882. Amerikan älyllinen valiojoukko kantoi mestarinsa, ajattelun ja sisäisen elämän sankarin hautaan.

Mitä on Emerson? Kuvanveistäjän taltta kilpistyy hänestä. Eivätkä ystävät ole voineet lähestyä hänen sisintään, vaan ovat pysähtyneet ikäänkuin kuilun partaalle. Hän on ollut aikalaisilleen mysteerio. Kuvaava legenda kertoo, että kun hän oli Egyptissä, oli sfinksi katsonut häntä silmiin ja sanonut: »Sinä olet toinen minä.»

Kuvanveistäjä French veisti hänen rintakuvansa. »Hänellä on», sanoi French, »miltei lapsellisen eloisa liikkuvaisuus, joka synnyttää loppumatonta ilmeitten vaihtelua ja tekee mahdolliseksi tuon kasvojen ihmeellisen säteilyn, josta ne ovat usein puhuneet, jotka tuntevat hänet. Tämän ylevän ilmeen käsittelemisen vaikeus on pannut usein minut epäilemään kuvanveistostani.» David Scott, jonka piti maalata hänen muotokuvansa, sanoo: »Tähän saakka en ole vielä päässyt perille hänen henkensä rakenteen pohjasta, jos todellisuudessa sellaista on olemassa.» Moni, joka koetti laskeutua Emersonin sielun syvyyksiin, tunsi liukuvansa pohjattomaan henkevyyteen.

Emersonia on pidetty aikansa miehekkäimpänä nerona. »Olen tavannut Emersonin, ensimmäisen ihmisen, jonka olen nähnyt», kirjoittaa George Eliot. »Emerson on enemmän näkijä kuin ajattelija ja vähemmän filosofi kuin runoilija», sanoo G. W. Cooke. »Hän oli täysin vailla puutteita; turha oli kiihdyttää häntä vihaan», kertoo eräs koulutoveri ja ystävä hänestä.

Lue hänen teoksiaan ja katso hänen kuvaansa, niin ymmärrät, mikä hän on sinulle. Ymmärrät hänen vaikuttavan yksinkertaisuutensa, hyväntahtoisuutensa, ylevän ja oikean rakkautensa, johon sisältyy ajatus, että hyvä saavuttaa voiton pahasta, hänen säteilevän ja läpikuultavan kirkkaan luonteensa, hänen kiintymyksensä yksilön riippumattomuuteen, joka aiheutti sen, että hän osasi pitää itsensä aina vapaana, hänen henki-käytännöllistä älyään ja metsien mystiikkaansa, joka vieroittaa hänet tieteellisistä järjestelmistä taiteellisen näkemyksen hyväksi. Mutta yli kaiken ymmärrät, että hän on itsenäisyyden mies.

Hänen itsenäisyytensä on niin ihmeellinen, että hänen täytyy saada sanoa sanottavansa suoraan sinulle itsellesi, ennenkuin voit ymmärtää mitä hän tarkoittaa ja mitä hän on. Hänen vaikutuksensa ja kosketuksensa on välitön ja pyrkii pysymään salassa samoin kuin kaikkinainen hyvä, joka verhoutuu hiljaisuuteen. Ja varmaan antaa hän välittömästi itsenäisyydestään jotakin sinulle, nimittäin sinulle kuuluvan osan. Jotakin sellaista siis, jota ilman et haluaisi olla lähtiessäsi etsimään suurempaa ja täydellisempää itsenäisyyttä, jonka alkulähde on selvempi kaikkia selittelyjä, niin että voit siihen vielä suuremmalla hengen vapautuksella luottaa.

Itseluottamus,

»Ne te quaesi veris extra.»
[16]

»Man is his own star; and the soul that can
Render an honest and a perfect man,
Commands all light, all influence, all fate;
Nothing to him falls early or too late.
Our acts our angels are, or good or ill,
Our fatal shadows that walk by us still.»
[17]

Päätössanat Beaumontin ja Fletcherin teoksesta »Kunnon ihmisen kohtalo.»^[18]

Cast the bantling on the rocks,
Suckle him with the she-wolf's teat;
Wintered with the hawk and fox,
Power and speed be hands and feet.
[19]

Luin äskettäin erään etevän taidemaalarin kirjoittamia runoja, jotka olivat sangen omintakeisia ja vapaita kaikesta sovinnaisuudesta. Sielu löytää aina yllykettä sellaisista säkeistä, käsittelivätpä ne mitä aihetta tahansa. Tunne, jonka ne meihin henkäisevät, on arvokkaampi kuin konsanaan ajatus, jonka ne sisältävät. Usko omaan ajatukseesi, usko, että se, mikä sinusta oman sydämesi syvyydessä on totta, on totta kaikista ihmisistä — siinä neron salaisuus. Lausu julki kätketty vakaumuksesi, niin saavuttaa se yleisen merkityksen, sillä sisin on aikanaan tuleva ulommaisimmaksi — ja meidän ensimmäinen ajatuksemme palaa luoksemme viimeisen tuomion pasuunaan soidessa. Sielun ääni on tuttu jokaiselle; Mooseksen,^[20] Platonin ja Miltonin suurin ansio on mielestämme se, etteivät he antaneet mitään arvoa kirjoille ja perintätavoille eivätkä sanoneet, mitä ihmiset, vaan mitä he itse ajattelivat. Ihmisen pitäisi oppia etsimään ja tarkkaamaan mieluummin sitä valonsädettä, joka hänen sisimmässään syttyen tuikahtaa läpi hänen sielunsa, kuin valonhohdetta runoilijoiden ja viisaiden taivaalta. Kuitenkin jättää hän kokonaan huomaamatta ajatuksensa vain sentähden, että se on hänen omansa. Jokaisessa neron tuotteessa me tunnemme omat hylätyt ajatuksemme; ne tulevat luoksemme takaisin jonkinlaisen vieroitetun ylevyyden ympäröiminä. Se on suurten taideteosten vaikuttavin opetus. Ne opettavat meitä hyväntahtoisen järkähtämättömästi luottamaan välittömään vaikutelmaamme, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaikki miehissä nousevat sitä vastustamaan. Ellemme sitä tee, niin huomenna joku vieras sanoo mestarillisen älykkäästi juuri sen saman, mitä me kaiken aikaa ajattelimme ja tunsimme, ja meidän on pakko häpeäntuntein ottaa vastaan oma ajatuksemme toiselta. Jokaisen ihmisen kehityksessä on hetki, jolloin hänessä herää täysi vakaumus siitä, että kateus on tietämättömyyttä, että jäljittely on itsemurhaa, että hän saa todeta itsessään hyvät ja huonot puolet niiden keskinäisen suhteen mukaan ja että, vaikka avara maailma olisi täynnä onnenlahjoja, hän ei saa ainoatakaan tähkäpäätä ilman uurastusta, joka hänen on pantava muokattavaksi saamaansa maatilkkuun. Voima, joka hänessä asuu, on toteutuessaan uusi, eikä kukaan, lukuunottamatta häntä itseään, tiedä mitä hän kykenee tekemään, eikä hän itsekään tiedä, ennenkuin on koettanut. On täysin ymmärrettävää, että toiset kasvot, toiset luonteet ja toiset tosiasiat tekevät häneen voimakkaan vaikutuksen, mutta toiset eivät mitään. Tämä mielen vaikutelmaherkkyys perustuu jonkinlaiseen edeltäpäin järjestettyyn sopusointuun. Silmä on sijoitettu siihen, mihin valonsäteen pitää langeta, jotta se voisi todeta tämän määrätyn valonsäteen. Me ilmaisemme vain puoleksi omaa itseämme ja häpeämme sitä jumalallista aatetta, jota jokainen meistä edustaa. Siihen aatteeseen, sopusuhtaiseen ja hedelmälliseen, mikäli se on uskollisesti ilmituotu, saattaa turvallisesti luottaa, siliä Jumala ei ota pelkureita julistamaan tekojaan. Ihminen tuntee kohottavaa vapautusta ja iloa, kun hän on työhönsä pannut omaa sieluaan ja tehnyt parhaansa, mutta jos hän on sanonut ja tehnyt toisin, ei hän saa mitään rauhaa, se kun on vapautusta, joka et anna vapautta. Silloin hänen neronsa jo ensi yrityksessä jättää hänet eikä mikään runotar suosi häntä, ei mikään kekseliäisyys eikä toivo tue häntä.

Luota itseesi: jokainen sydän alkaa värähdellä tämän rautaisen soittimenkielen kosketuksesta. Hyväksy se paikka, jonka jumalallinen kaitselmus on sinulle löytänyt, aikalaistesi seura ja ympäröivien tapausten yhteydellisyys. Suuret miehet ovat aina tehneet niin ja ovat lasten tavoin luottaneet aikakautensa henkeen; he ovat siten ilmaisseet vakaumuksensa olevan, että se, mikä on ehdottomasti luotettavaa, on sijoitettu heidän sydämeensä, tekee työtä heidän käsillään ja hallitsee koko heidän olemustaan. Ja me, jotka olemme näitä samoja ihmisiä, saamme hyväksyä ylevin mielin saman ylimaailmallisen kohtalon; ei alaikäisten ja suojatussa nurkassaan kyyröttävien työkyvyttömien tavoin eikä yhteiskunnallisia mullistuksia pakenevien pelkurien tavoin, vaan oppaina, vapahtajina ja hyväntekijöinä, totellen Kaikkivaltiaan tarkoitusperiä ja eteenpäin vaeltaen läpi sekasorron ja pimeyden.

Kuinka ihania vastauksia näihin kysymyksiin luonto antaakaan meille lasten, pienokaisten ja luontokappalten eleissä ja olemuksessa. Heillä ei ole sellaista hajanaista ja kapinoivaa mieltä, sellaista epäluottamusta tunteeseen, laskelmistamme johtunutta, kun olemme väärin arvioineet päämäärämme tielle asetetun vastustusvoiman ja mahdollisuudet. Heidän mielensä on eheä ja heidän silmänsä on vielä lannistumaton ja kun katsomme heidän kasvoihinsa, tunnemme itsemme epävarmoiksi. Lapsuus ei mukaudu kenenkään mukaan, vaan kaikki mukautuvat sen mukaan, niin että yksi pienokainen kerää ympärilleen jokeltamaan ja leikkimään kanssaan neljä tai viisi täysikasvuista. Niin on Jumala varustanut nuoruuden, murrosiän ja miehuuden kunkin omalla yhtä suurella viehättävyydellä ja lumolla ja on tehnyt ne kadehdittaviksi ja suloisiksi ja niiden vaatimukset sellaisiksi, ettei niitä pidä syrjäyttää, mikäli ne ilmaisevat itsenäisyyttä. Älä luule, ettei tämä nuorukainen kykene mihinkään, sentähden, ettei hän osaa keskustella sinun eikä minun kanssani. Kuulehan! Viereisessä huoneessa on hänen äänensä kyllin kirkas ja painokas. Hän näyttää osaavan puhua ikäistensä kanssa. Olipa hän kaino tai rohkea, aina hän osaa näet tehdä meidät iäkkäämmät tarpeettomiksi.

Pojat, jotka ovat varmat päivällisestään ja yhtä haluttomia kuin vapaaherrat panemaan rikkaa ristiin valmistaakseen sen itselleen, ovat esimerkkinä huolettomuudesta, joka on ihmisluonnon terve ilmaus. Poika on vierashuoneessa samassa asemassa kuin katsomo teatterissa — riippumaton ja vastuunalaisuudesta vapaa, katselee nurkastaan ohikulkevia ihmisiä ja tapauksia, arvostelee ja tuomitsee nopeasti ja lyhyesti, kuten poikien on tapana, kutakin ansionsa mukaan hyväksi, pahaksi, jännittäväksi, typeräksi, kaunopuheiseksi tai ikäväksi. He eivät koskaan huolehdi seurauksista eivätkä eduista; he antavat riippumattoman ja väärentämättömän tuomion. Te voitte imarrella häntä; hän ei taivu imartelemaan teitä. Mutta aikaihminen on ikäänkuin lyöty oman tietoisen harkintansa kahleisiin. Niin pian kuin hän kerran on huomiota herättäen suorittanut tai puhunut jotakin, on hän sidottu satojen ihmisten tunteisiin, joko myötätuntoiseen vaarinpitoon tai vihaan, jotka hänen nyt täytyy ottaa lukuun. Ei ole kysymystäkään mistään levosta. Oi, jospa hän voisi palata takaisin riippumattomuuteensa. Ken siis voi välttää kaikkia kunnianosoituksia ja tarkata ympäristöään taas, kuten ennenkin, saman kiihkottoman, puolueettoman, lahjomattoman ja väistymättömän viattomuuden ilmakehästä, hänen täytyy aina olla peloittava. Hänen tulee lausua kaikista asioista ja tapauksista mielipiteensä, jota ei pidetä yksityislaatuisena, vaan ehdottomasti pätevänä ja jonka tulee langeta nuolen tavoin ihmisten tietoisuuteen ja täyttää heidät pelolla.

Tällaisia ääniä kuulemme yksinäisyydessä. Mutta ne heikkenevät ja mykistyvät, kun astumme maailmaan. Yhteiskunta on kaikkialla salaliitossa jossakin sen yksityisessä jäsenessä ilmenevää miehenmieltä vastaan. Yhteiskunta on osakeyhtiö, jonka jäsenet suostuvat uhraamaan vapautensa ja henkisen sivistyksensä saadakseen varmemman vakuuden leivän hankkimisesta jokaiselle osakkeenomistajalle. Enin kysytty hyve on samanlaisuus. Itseluottamus on sen kammoksumisen kohde. Se ei rakasta todellisia arvoja eikä luovia kykyjä, vaan nimiä ja tapoja.

Ken tahtoo tulla mieheksi, hänen täytyy tulla omalaatuiseksi. Ken tahtoo voittaa kuolemattoman voitonseppeleen, hän ei saa antaa hyvyyden nimen johtaa itseään harhaan, vaan hänen on tutkittava, mikäli kulloinkin kysymyksessä on todellista hyvyyttä. Ei sittenkään mikään muu ole niin pyhää kuin sinun oman sielusi eheys. Vapauta itsesi, niin saavuttaa menettelysi koko maailman hyväksymyksen. Muistan vastauksen, jonka minä ollessani vielä nuori aivan kuin itsestäni annoin eräälle arvossapidetylle neuvonantajalle, jonka oli tapana tuskastuttaa minua rakkailla vanhoilla kirkon opinkappaleillaan. Minun sanoessani: »Mitä minulla on tekemistä perintätietojen pyhyyden kanssa, jos elän todellisesti sisästä kumpuavien herätteiden mukaan?» ystäväni huomautti: »Mutta sellaiset sisäiset liikahdukset voivat olla kotoisin alhaalta eikä ylhäältä.» Minä vastasin: »Ne eivät näytä tulevan alhaalta, sillä jos minä olisin pahanhengen lapsi, tahtoisin elää pahastahengestä...» Ei mikään laki ole minulle niin pyhä kuin oman luontoni laki. Hyvä ja paha ovat vain nimiä, jotka sangen hyvin soveltuvat siirrettäviksi mille seikalle hyvänsä; se yksin on oikeaa, joka vastaa kokoomustani, ja se yksin väärää, joka on ristiriidassa sen kanssa. Ihmisen on voitettava itsensä kohdatessaan kaikkinaisia vaikeuksia, niinkuin kaikki muu, paitsi hän, olisi nimellistä ja katoavaista. Minua hävettää, kun ajattelen, kuinka helposti me suostumme arvomerkkeihin, suuriin seuroihin ja kuolleisiin laitoksiin. Jokainen siivo ja sujuvasti puhuva yksilö vaikuttaa minuun ja ohjaa minua enemmän kuin on kohtuullista. Minun täytyy kulkea pää pystyssä ja elinvoimaisena ja sanoa peittelemätön totuus kaikkien teiden risteyksissä. Jos ilkeämielisyys ja turhamaisuus kantavat ihmisrakkauden pukua, sallimmeko sitä? Kun häijy yltiöhurskas ottaa omakseen orjien vapauttamisen jalon asian ja saapuu luokseni mukanaan viimeiset uutiset Barbados-saarelta,^[21] niin miksi en sanoisi hänelle: »Mene ja rakasta lapsiasi; rakasta halonhakkaajaa; ole hyväsydäminen ja vaatimaton, omaksu nämä miellyttävät piirteet, äläkä koristele kovaa, rakkaudetonta kunnianhimoasi tuolla uskomattomalla hellyydellä, jota olet tuntevinasi tuhannen peninkulman päässä asuvaa mustaa kansaa kohtaan. Kauas suuntautuva rakkautesi on kotona vihaa.» Karkea ja sievistelemätön olisi sellainen tervehdys, mutta totuus on kauniimpi kuin keinotekoinen rakkaus. Hyvyydelläsi täytyy olla jonkun verran jyrkkyyttä sellaista kohtaan —muuten se ei ole mistään kotoisin. Vihan oppia on saarnattava vastapainoksi surkuttelevalle ja voivottelevalle rakkauden opille. Minä pakenen isää ja äitiä ja vaimoa ja veljeä, kun neroni kutsuu minua. Tahtoisin kirjoittaa oven poikkipienaan sanan mieliteko. Toivon, että se sittenkin on jotakin parempaa kuin mieliteko, mutta me emme voi menettää aikaa selittetyihin. Älkää odottako, että osoittaisin syyn, miksi etsin tai miksi kartan seuraa. Älkää siis sanoko minulle, kuten muuan hyvä ihminen teki tänään, että minun velvollisuuteni on sijoittaa kaikki köyhät ihmiset hyviin asemiin. Ovatko ne minun köyhiäni? Minä sanon sinulle, sinä typerä ihmisystävä, että minä kitsastelen markkaa, kymmenpennistä ja penniä antaessani sen sellaisille ihmisille, joilla ei ole mitään asiaa minulle ja joille en myöskään tiedä itselläni mitään asiaa olevan. On ihmisluokka, jolta minä kaiken henkisen heimolaisuuden nojalla olen saanut ja jolle olen antanut; heidän tähtensä olen valmis astumaan vankilaan, jos tarvitaan; vaikka tunnustan häpeällä silloin tällöin antaneeni markan teidän sekalaisiin yleisiin hyväntekeväisyyslaitoksiinne, kasvatukseen hullujenkoulussa, kokoushuoneiden rakentamiseen turhanpäiväisiä tarkoitusperiä varten, jotka nyt niin monia tempaavat mukaansa, almuihin juomareille ja tuhatkertaisiin auttajayhdistyksiin — niin on se vahingollinen markka, josta kieltäytymiseen minulla ennen pitkää tulee olemaan riittävästi miehuullisuutta.

Hyveet ovat yleisen käsityksen mukaan pikemmin poikkeus kuin laki. Tuossa on ihminen ja tuossa hänen hyveensä. Ihmiset tekevät niinsanottuja hyviä töitä, esimerkiksi jonkin miehuutta tai rakkautta osoittavan teon, vain sentakia, että maksaisivat sillä sakon siitä, että päivittäin jäävät pois juhlanäytöksestä. Heidän tekonsa ovat tehdyt puolustamaan tai anteeksipyytämään heidän elämäänsä maailmassa — samoin kuin raajarikot ja mielenvikaiset maksavat suuren summan ylöspidostaan. Heidän hyveensä ovat katumusrangaistuksia. Minä en tahdo kärsiä rangaistuksia, vaan elää. Elän elämää sen itsensä takia enkä näytteeksi. Minusta on parempi, että se on alempisukuista, jotta se olisi oikeaa ja tasaista, kuin että se on loistoisa ja epävakainen. Tahtoisin, että se olisi tervettä ja suloista eikä niukkaan ruokajärjestelyyn ja suonen lyötteihin sidottu. Tärkeimpänä vaadin sinulta todistusta siitä, että olet mies, ja hylkään vetoamisen miehestä hänen tekoihinsa. Minä tiedän, etten tee mitään erotusta, teenkö vai vältänkö tekoja, joita pidetään erinomaisina. En voi suostua maksamaan etuoikeudesta siinä, missä minulla on eittämätön oikeus. Niin köyhät ja mitättömät kuin kykyni lienevätkin, olen tosiasiallisesti olemassa, enkä minä tarvitse siitä omia tai tovereitteni vakuutuksia enkä mitään toisarvoisia todistuskappaleita.

Mitä minun on tehtävä, siinä kaikki mikä kiinnittää mieltäni, eikä se merkitse mitään mitä ihmiset ajattelevat. Tämä laki, jota on yhtä vaikea sovelluttaa todellisuuteen kuin henkiseen maailmaan, olkoon suuruuden ja pienuuden erottaja. Se on sitäkin vaikeampi tehtävä, kun aina olet löytävä niitä, jotka ajattelevat, että he tietävät paremmin kuin sinä, mikä on sinun velvollisuutesi. On helppo elää maailmassa maailman mukaan; on helppo elää yksinäisyydessä omintakeisesti, mutta suuri mies on se, joka keskellä joukkoa säilyttää ihastuttavan täydellisesti yksinäisyyden riippumattomuuden.

Sinulle kuolleiksi käyneisiin tapoihin mukautumista vastaan voi sanoa, että sellainen menettely hajoittaa voimiasi. Se kuluttaa hukkaan aikaasi ja tahrii luonteesi jättämät vaikutelmat. Jos kannatat rappeutunutta kirkkoa, annat avustusta riutuneelle raamattuseuralle, äänestät enemmistön mukana joko hallituksen puolesta tai sitä vastaan ja katat pöydän matalamielisen majatalonisännän tavoin — on minun vaikea kaikkien näiden suojustimien alta päästä perille, mikä sinä olet miehiäsi. Ja luonnollisesti on vastaava määrä voimia jätetty käyttämättä sinun omaan elämääsi. Mutta tee tehtäväsi, niin minä olen tunteva sinut. Tee omaa työtäsi, niin olet välähyttävä uutta voimaa itseesi. Ihmisen täytyy ottaa mietittäväkseen, mitä sokkosillaoloa tämä samanlaistumisella leikkiminen on. Jos minä tiedän sinun lahkosi, niin voin edeltäkäsin sanella sinun todistelusi. Minä kuulen, että saarnaaja ilmoittaa aikovansa puhua jonkun kirkon laitoksen tarkoituksenmukaisuudesta. Enkö tiedä jo edeltäkäsin, että hänen on mahdotonta sanoa yhtään uutta itsenäistä sanaa? Enkö tiedä, että tämän laitoksen perusteiden tutkimisen kerskailusta huolimatta hän ei ole esittävä yhtään tosiasiaa? Enkö tiedä, että hän on lupautunut olemaan katsomatta muuanne kuin yhdelle puolelle — sallitulle puolelle ja että hän ei esiinny ihmisenä, vaan seurakunnan pappina? Hän on avuksi otettu asianajaja ja nuo ylhäiset tuomitsevat ilmeet ovat merkityksetöntä mahtailua. Siten on suurin osa ihmisiä sitonut silmänsä toisella tai toisella nenäliinalla ja kiinnittänyt itsensä johonkin näistä yhteisistä katsantokannoista. Samanlaisuus ei tee heitä valheellisiksi muutamien harvojen valheiden osittaisena alkuunpanijana, vaan valheellisiksi kaikissa yksityiskohdissa. Ei mikään heidän totuuksistaan ole täyttä totta. Heidän kaksi ei merkitse todellisuudessa kahta, heidän neljä ei ole oikea neljä; sen johdosta jokainen heidän lausumansa sana loukkaa meitä, emmekä tiedä, mistä alkaisimme saattaaksemme heidät oikealle tolalle. Sillävälin pukee luonto meidät vitkastelematta sen puolueen vankivaatteisiin, johon lukeudumme. Meidän kaikkien kasvoille ja olentoon tulee sama leima ja se muuttuu asteittain mitä laupeimmaksi aasinilmeeksi. On eräs yksityisistä tapauksista saatu nöyryyttävä kokemus, joka pitää paikkansa myöskin ihmissuvun historiassa; tarkoitan »hyväksymisen houkkiomaista hymyä», pakotettua hymyilyä, jonka me puristamme esiin seurassa, missä emme tunne itseämme halukkaiksi samassa äänilajissa vastaamaan keskusteluun, joka ei kiinnitä mieltämme. Lihakset, joita ei liikuteta tahallisesti, vaan alhaisten tahdonilmausten pakotuksesta, jännittyvät kankeasti kasvonpiirteiden ympärille herättäen epämiellyttäviä tunteita.

Samanlaistumista vastustavaa maailma ruoskii epäsuosiollaan. Ja sen tähden ihmisen on hyvä tietää, minkäarvoisina on pidettävä happamia kasvoja. Sivulliset katsovat samanlaisuuteen mukautumatonta henkilöä karsaasti keskellä katua ja ystävän vierashuoneessa. Jos tämä vastenmielisyys juontuu halveksimisesta ja vastustushalusta samoin kuin se, mitä asianomainen henkilö tuntee, on hänellä tietysti syytä mieli suruisena mennä kotiin, mutta ihmisjoukon happamilla kasvoilla samoin kuin suloisilla ilmeillä ei ole syvällistä syytä. Ne ovat nostetut ylös ja alas sen mukaan kuin tuuli puhaltaa ja sanomalehdet vihjaavat. Kuitenkin on joukon paheksunta paljon peloittavampi kuin hallituksen ja oppineiston. On jokseenkin helppo voimakkaan ihmisen, joka tuntee maailman, kestää sivistyneiden luokkien raivoa. Niiden kiihtymyksessä on jotakin säädyllistä ja varovaista, sillä ne ovat arkoja, koska ovat itse sangen helposti haavoitettavissa. Mutta kun heidän naiselliseen kiihtymykseensä yhdistyy rahvaan suuttumus, kun oppimaton ja köyhä ovat yllytetyt liikkeelle, kun älytön raaka voima, joka piilee yhteiskunnan pohjalla, on saatu ärjymään ja maahan lyömään, tarvitaan vakiintunutta mielenuljuutta ja uskonnollisuutta, ennenkuin korkeimman olennon tavoin voimme kohdata sitä kuin pikkuseikkaa, jolla ei ole merkitystä.

Toinen pelätin, joka vieroittaa itseluottamuksesta, on meidän johdonmukaisuutemme; kunnioitus ohimenneitä tekojamme ja sanojamme kohtaan. Toisten silmät eivät näe muita tosiseikkoja arvioidakseen meidän vaellustamme kuin menneisyyteen kuuluvat tekomme ja siksi emme kernaasti tahtoisi pettää heidän odotuksiaan.

Mutta miksi sitten kannat päätäsi pystyssä? Miksi laahaat sinne tänne muistisi kuollutta ruumista pelosta, että joudut ristiriitaan jonkin seikan kanssa, jonka olet esittänyt jollakin julkisella paikalla? Ja vaikkapa puhuisitkin itseäsi vastaan, niin mitä sitten? On viisas sääntö se, ettet koskaan luota yksinomaan muistiin, tuskinpa silloinkaan kun on kysymys puhtaan muistin toiminnoista, vaan tuot menneisyyden tuomiolle tuhatsilmäisen nykyisyyden eteen ja elät alati uutta päivää. Äärimmäisessä ajattelussasi olet kieltänyt jumaluudelta persoonallisuuden, mutta kun sielun hartaat liikkeet tulevat, antaudut niille sydämelläsi ja elämälläsi, vaikka ne antaisivatkin Jumalalle ulkomuotoa ja väriä. Jätä oppijärjestelmäsi, niinkuin Josef mekkonsa syntisen vaimon käsiin, ja pakene.

Mieletön johdonmukaisuus on pienten sielujen peikko ja pienten valtiomiesten, ajattelijoiden ja jumaluusoppineiden palvonnan esine. Suurella sielulla ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä johdonmukaisuuden kanssa. Hän voi yhtä hyvin huvikseen leikitellä seinälle lankeavalla varjollaan. Sano uskaliain sanoin, mitä nyt ajattelet, ja huomenna taas sano uskaliain sanoin, mitä silloin ajattelet, vaikka se olisikin näennäisessä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä sanoit tänään. »Voi, mutta silloin minut varmaan väärinkäsitetään?» Onko sitten niin suuri vahinko saada osakseen väärinkäsitystä? Pythagoras ymmärrettiin väärin, ja Sokrates, ja Jeesus, ja Luther, ja Copernicus, ja Galilei, ja Newton ja jokainen puhdas ja viisas henki, joka milloinkaan on lihaksi tullut. Suuruus merkitsee väärinymmärtämistä toisten puolelta.

Minä otaksun, ettei kukaan ihminen voi rikkoa luontonsa lakeja vastaan. Kaikki hänen tahtonsa hyppäykset ovat hänen olemuksensa lain pyöristämät, samoin kuin Andien ja Himalayan^[22] rosoisuudet tuntuvat vähäpätöisiltä maapallon taipeessa. Ei myöskään merkitse mitään, kuinka te mittailette ja tunnustelette häntä. Luonne on samanlainen kuin akrostikhoni tai aleksandriinisäe^[23] — lukipa sen eteenpäin, taaksepäin tai poikkipuolin, aina se muodostaa saman ajatuksen. Tässä viehättävässä, hiljaisessa metsäelämässä, jonka Jumala on minulle antanut, sallittakoon minun merkitä muistiin päivä päivältä rehelliset ajatukseni katsomatta eteenpäin tai taaksepäin; ne osoittautuvat silloin epäilemättä sopusoinnussa oleviksi, vaikka en ole sitä erikoisesti ajatellut enkä pitänyt silmällä. Kirjani tuoksuu silloin männyltä ja heläjää hyönteisten surinaa. Pääskynen on ikkunani päällä punova rihman tai oljenkorren, jonka se tuo nokassaan, myöskin minun kankaaseeni. Meitä pidetään sellaisina, jommoisia me olemme. Luonne näyttäytyy tahdostasi riippumatta. Ihmiset luulottelevat ilmaisevansa hyveensä tai paheensa yksinomaan julkisissa teoissa eivätkä näe, että hyve tai pahe hengittää joka hetki.

Jokaiseen toimintojen moninaisuuteen tulee yhtäpitävyyttä, mikäli ne aikanaan ovat rehellisiä ja luonnollisia. Sillä samasta tahdosta virtailevat toiminnot tulevat sopusointuisiksi, näyttivätpä ne kuinka eriäviltä tahansa. Eriäväisyydet häipyvät näkyvistä, kun katsomme niitä jonkun matkan päästä, vähäisestäkin ajatuksen korkeudesta. Sama pyrkimys yhdistää ne kaikki. Parhaimman laivan uurtama tie on murtoviiva satoine mutkineen. Katso tätä viivaa riittävän välimatkan päästä, niin se suoristautuu keskitien suuntaan. Oikea itsenäinen tekosi selittää itsensä ja on selityksenä sinun muille oikeille teoillesi. Sinun samanlaistumisesi ei selitä mitään. Toimi itsenäisesti, niin se, mitä jo olet itsenäisesti tehnyt, puolustaa toimintatapaasi. Suuruus vetoaa tulevaisuuteen. Jos kerran tänään voin olla kyllin voimakas tehdäkseni oikein ja halveksiakseni minuun tähdättyjä silmäyksiä, niin on minun jo aikaisemmin täytynyt tehdä niin paljon oikeata, että se puolustaa nykyistä toimintaani. Oli miten oli, tee oikein nyt. Halveksi alati näennäisyyttä, niin voit aina niin menetellä. Luonteen voima on moninkertaistuvaa. Kaikki hyveellisesti eletyt päivät luovuttavat terveytensä nykyhetkelle. Mikä aiheuttaa hallintotoimien ja taistelukenttien sankarien suuruuden, joka valtaa mielikuvituksemme? Tietoisuusko heidän takanaan olevien suurten päivien ja voittojen sarjasta? Ne levittävät yhtenäistä valoa eteenpäin rientävän sankarin otsalle. Hän on ikäänkuin näkyväisen enkelijoukon saattama. Tämä se singahutti ukkosta Chathamin ääneen, arvokkuutta Washingtonin ryhtiin ja Amerikan Adamsin silmiin.^[24]

Mainetta pidämme arvossa sen johdosta, että se ei ole hetkellistä. Se on aina yhtä vanha hyve. Me kunnioitamme sitä tänään sentähden, ettei se ole tämän päivän lapsi. Me rakastamme ja osoitamme sille suosiotamme, koska se ei tavoittele rakkauttamme ja suosiotamme, vaan on itsestään riippuvainen ja itsestään johtunut ja senvuoksi vanhaa tahratonta sukupuuta, silloinkin, kun se esiintyy nuoren henkilön olemuksessa. Toivon, että näinä päivinä olemme kuulleet viimeisen kerran puhuttavan samanlaistumisesta ja johdonmukaisuudesta. Tulkoot nämä sanat täst'edes vanhanaikaisiksi ja naurunalaisiksi. Päivälliskellon asemesta soitelkaamme spartalaista huilua.^[25] Älkäämme enää koskaan kumarrelko ja pyydelkö anteeksi. Suuri mies on tulossa kotiini aterialle. En halua miellyttää häntä; haluan, että hän koettaisi miellyttää minua. Tahdon tällöin edustaa ihmisyyttä ja vaikka tahdon tehdä sen ystävällisesti, tahdon tehdä sen samalla todellisesti. Uhmatkaamme ja kolhaiskaamme aikamme sileätä keskinkertaisuutta ja innoittavaa itsetyytyväisyyttä ja heittäkäämme vasten kasvoja tavoille, kaupalle ja toimistoille tuo tosiasia, joka on kaiken historian tulos, että missä tahansa ihminen toimii, siinä on toimimassa suuri vastuunalainen Ajattelija ja Toiminnan mies; että todellinen ihminen ei kuulu mihinkään aikaan eikä paikkaan, vaan on asioiden keskus. Missä hän on, siellä on luonto. Hän mittaa sinut, kaikki ihmiset ja kaikki tapahtumat. Ihmiskunnan joka ainoa yksilö palauttaa säännöllisesti mieleemme jotakin muuta tai jonkun toisen henkilön. Luonne, joka on tosiolevainen, ei palauta mieleemme mitään muuta; se käsittää luomistyön kaikkeuden. Ihmisen pitäisi olla niin paljon, että hän tekisi kaikki ympäröivät olosuhteet samantekeviksi. Jokainen todellinen ihminen on syy, maa ja aikakausi, vaatii määrättömiä avaruuksia, lukuja ja ajan pannakseen täytäntöön tarkoituksensa, ja jälkipolvi näyttää seuraavan hänen askeleitaan kuin pitkä saattue palvelijoita. Ihminen Caesar on syntynyt, ja aikakausien kuluttua on nähtävänämme Rooman keisarikunta. Kristus on syntynyt, ja miljoonat sielut kasvavat kiinni ja eläytyvät hänen henkeensä niin, että häntä on sekoitettu ihmisen hyveisiin ja mahdollisuuksiin. Aikaansaannos on yhden ihmisen loitolle lankeava varjo; niinkuin munkkilaitos erakko Antoniuksen, uskonpuhdistus Lutherin, kveekarien suunta Foxin, metodismi Wesleyn ja orjien vapauttaminen Clarksonin. Scipiota nimitti Milton »Rooman huipuksi», ja koko historia on mukavasti jaettavissa muutamien voimakkaiden ja syvällisten henkilöiden elämäkertoihin.^[26]

Tuntekoon siis ihminen oman arvonsa ja pitäköön olevaisuuden jalkojensa alla. Älköön hän tulko tirkistellen tai varkain pujahtako pois, tai hiiviskelkö ylös ja alas huoltolaitoksen pojan, lehtolapsen tai salakuljettajan tavoin maailmassa, joka on olemassa häntä varten. Mutta kadulla ihminen löytämättä itsestään arvoa, joka vastaa tornin rakentanutta tai marmoriin jumalankuvia hakannutta voimaa, tuntee itsensä köyhäksi katsoessaan ympärilleen. Hänestä on palatsilla, kuvapatsaalla tai kallisarvoisella kirjalla vieraan ja kielletyn leima, samanlainen kuin loistokkaissa ajoneuvoissa ajavalla ylhäisellä herralla, ja hän näyttää sanovan tähän tapaan: »Armollinen herra, kuka te olette?» Kuitenkin ovat nämä kaikki hänen huomionsa hakijoita, anojia, jotka pyytävät hänen kykyjään astumaan esiin ja ottamaan heidät huostaansa. Taulu odottaa tuomiotani: se ei käske minua, minun on määrättävä, onko sillä oikeutta kiitoksen saantiin. Kansansatu juoposta,^[27] joka korjattiin kadulta puolikuolleena, kannettiin herttuan taloon, pestiin, puettiin ja pantiin herttuan vuoteeseen, jota hänen herättyään kohdeltiin samoilla alamaisilla juhlallisuuksilla kuin herttuaakin ja jolle vakuutettiin, että hän oli ollut järjiltään, saa kiittää tunnetuksi tulemisestaan sitä tosiasiaa, että se esittää oivan vertauskuvan ihmisen tilasta, joka maailmassa elää jonkinlaisen juopuneen tavoin, mutta herää silloin tällöin, käyttelee järkeään ja huomaa olevansa todellinen kuningas.

Lukemisemme on kerjäläismäistä ja liehakoivaa. Historiassa mielikuvituksemme vetää meitä nenästä. Kuninkuus ja aateluus, valta ja rikkaus, on mahtipontisempi sanaluettelo kuin yksityisnimet Juho ja Edvard, jotka tapaamme pienissä taloissa ja tavallisissa päivätöissä, mutta elämän kysymykset ovat samat molemmilla, ja molempien kokonaissumma on sama. Mistä johtuu kaikki tämä Alfred suuren, Skanderbegin^[28] ja Kustaa Aadolfin kunnioittaminen? Olettakaamme että he olivat miehekkäitä; käyttivätkö he miehekkyyttä hyväkseen, niin ettei siitä jäänyt mitään jäljelle? Sinun yksityisestä teostasi tänään riippuu yhtä suuri pelipanos, kuin se, mikä seuraa heidän julkisia ja mainehikkaita askeleitaan. Kun yksityiset ihmiset alkavat toimia omintakeisten näkemystensä mukaan, siirtyy loistokehä kuninkaitten teoista tavallisten kuolevaisten tekoihin.

Maailmaa ovat kasvattaneet sen kuninkaat, jotka ovat luonneet kansakuntien silmät. Nämä mahtavat vertauskuvat ovat opettaneet sille keskinäisen kunnioituksen, jota ihminen on velvollinen ihmiselle osoittamaan. Ilahduttava uskollisuus, jolla ihmiset ovat kaikkialla sietäneet kuningasta, ylimystä, tai suurta tilanomistajaa, joka astelee heidän keskellään pitäen lakeja omaisuutenaan, tekee ihmisiä ja asioita varten oman asteikkonsa ja kääntää ylösalaisin heidän mittapuunsa, maksaa hyvistä töistä rahan asemesta kunnianosoituksilla ja edustaa omalla olemuksellaan lakia — oli hieroglyfi, jolla ihmiset hämärästi merkitsivät tietoisuutensa omasta oikeudestaan ja arvokkuudestaan, jokaisen ihmisen oikeudesta.

Lumoava vaikutus, joka säteilee kaikesta itsenäisestä toiminnasta, saa selityksensä, kun tutkimme itseluottamuksen perusteita. Kuka on henkilö, joka luottaa itseensä? Mikä on tuo alkuperäinen Itse, johon kaikkien luottamus voi perustua? Minkälainen on tuon järjestelmiä ilkkuvan tähden luonto ja mahti, jolla ei ole tähtäyskulmaa, jonka alkuaineita ei voi laskea ja joka heittää kauneuden säteen myös arkipäiväisiin ja puutteellisiin tekoihin, jos niissä on vähänkään itsenäisyyden oireita? Tutkimus johtaa meidät tuohon lähteeseen, joka samalla kertaa on neron, hyveen ja elämän ydinmehu, jota me nimitämme oma-aloitteisuudeksi tai vaistoksi. Me nimitämme tätä alkeellista viisautta sisäiseksi näkemykseksi, jolloin taas kaikki myöhemmät saavutukset ovat ilmestymyksiä. Tuossa syvässä voimassa, viimeisessä tosiasiassa, jonka taa ei yrittely voi kulkea, löytävät kaikki oliot yhteisen alkuperänsä. Sillä olemisen tunne, joka tiedottomalla tavalla orastaa sielussamme hiljaisina hetkinä, ei eroa olioista, paikasta, valosta, ajasta eikä ihmisestä, vaan on yhtä näiden kanssa, ja kumpuaa silminnähtävästi samasta lähteestä, josta niiden elämä ja olemus on kotoisin. Ensin me saamme osamme elämästä, jonka kannattamina oliot ovat olemassa, ja myöhemmin me näemme ne luonnon ilmiöinä ja unohdamme, että olemme olleet jakamassa näiden alkuperustetta. Tässä on toiminnan ja ajatuksen lähde. Tässä ovat sen innoituksen keuhkot, joka antaa ihmiselle viisautta ja jota eivät voi kieltää muut kuin pyhän pilkkaajat ja jumalankieltäjät. Me lepäämme mittaamattoman järjen sylissä, joka vihkii meidät totuutensa vastaanottajiksi ja toimintansa elimiksi. Kun me erotamme oikeudenmukaisuuden ja kun me erotamme totuuden, emme itsestämme tee mitään, vaan sallimme sen säteitten kulkea lävitsemme. Jos kysymme, mistä ne tulevat, jos yritämme katsahtaa sieluun löytääksemme niiden syyn, on koko ajattelu harhaa. Saamme tyytyä toteamaan vain sen, onko sitä kulloinkin olemassa vai eikö. Jokainen ihminen osaa erottaa sielunsa tahdontoiminnot sen tahdottomista havainnoista ja tietää, että hänen tahdottomat havaintonsa vaativat täyttä luottamusta. Hän voi erehtyä niitä ilmituodessaan, mutta hän tietää, että nämä seikat ovat yhtä riidattomia kuin yö ja päivä. Tahalliset tekoni ovat vain samoilua sinne tänne; hyödyttömimmät haaveet ja heikoimmatkin alkuperäiset mielenliikutukset herättävät uteliaisuuttani ja arvonantoani. Ajattelemattomat ihmiset vastustavat yhtä helposti havaintojen kuin ajatustoiminnan ääntä, tai paremmin sanoen, paljon suuremmalla valmiudella, sillä he eivät erota havaintoa käsitteistä. He kuvittelevat, että minä valitsen nähdäkseni tämän tai tuon esineen. Mutta havainto ei ole oikullinen, vaan kohtalokas. Jos minä näen jonkin piirteen, tulevat lapseni näkemään sen minun jäljestäni ja ajan pitkään koko ihmissuku — vaikka voi olla mahdollista, ettei yksikään ole sitä nähnyt ennen minua. Sillä minun havaintoni siitä on yhtä eittämätön tosiasia kuin aurinko.

Sielun suhteet jumalalliseen henkeen ovat niin puhtaat, että on loukkaavaa yrittää käydä auttamaan niitä. Sen suhteen pitäisi olla sellainen, että Jumala, silloin kun hän puhuu, voisi ilmaista ei vain yhden asian, vaan kaikki asiat, voisi täyttää maailman äänellään, lähettäisi ulos ympärilleen valoa, luontoa, aikaa ja sieluja kaikkialla läsnäolevan ajatuksensa keskuksesta ja uudelleen antaisi ja uudelleen loisi kaikkeuden. Milloin vain sielu on yksinkertainen ja ottaa vastaan jumalallista viisautta, saavat vanhat asiat mennä menojaan — menetelmät, opettajat ja temppelit kaatuvat, ja sielu elää nykyisyydessä ja imee menneisyyden ja tulevaisuuden nykyhetkeen. Kaikki oliot saavat pyhityksensä suhteessaan siihen toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Kaikki oliot sulautuvat alkuperusteensa kautta keskukseensa, ja ihanat yksityiset ihmeet häviävät yleismaailmalliseen luomisihmeeseen, Jos sentähden ihminen väittää tuntevansa Jumalan ja puhuvansa hänestä ja kuljettaa teidät jonkun vanhan, toisessa seudussa asuneen ja toiseen maailmaan kuuluneen poissammuneen kansakunnan sananparsien taa, — niin älkää uskoko häntä. Onko terho parempi kuin tammi, joka on sen kukkeus ja täydellisyys? Ovatko vanhemmat paremmat kuin lapset, joihin he ovat vuodattaneet kypsyneen olemuksensa? Mistä sitten tulee tämä menneisyyden palvonta? Vuosisadat ovat salaliitossa sielun terveyttä ja vaikutusvaltaa vastaan. Aika ja paikka ovat vain fysiologisia värejä, joita silmä aikaansaa, mutta sielu on valoa; missä sielu, siellä päivä; missä se on ollut, siellä ei enää ole mitään; ja historia on epäoleellisuutta ja vääryyttä, jos se on jotakin muuta kuin iloinen puolustus tai vertauspuhe olemisestani ja tulemisestani.

Ihminen on arka ja valmis puolustautumaan; hän ei enää kulje pää pystyssä; hän ei uskalla sanoa »minä ajattelen», »minä olen», vaan lainaa jonkun pyhimyksen tai viisaan sanoja. Hän seisoo häpeissään ruohon tai kukkivan ruusun edessä. Ruusut tuossa ikkunani alla eivät millään tavalla viittaa aikaisempiin tai toisiin parempiin ruusuihin; ne ovat sitä, mitä ne ovat; ne elävät nykyistä päivää Jumalan kanssa, Aika ei ole niitä varten. Siinä on yksinkertaisesti ruusu; se on täydellinen olemassaolonsa joka hetkellä. Ennenkuin lehtisilmu on puhjennut, on sen koko elämä ollut toiminnassa; täydessä kukoistuksessa olevassa kukassa ei ole elämää enemmän, lehdettömässä juuressa ei ole sitä vähemmän. Sen luonto on tyydytetty ja se puolestaan tyydyttää samalla tapaa joka hetki luontoa. Mutta ihminen siirtää aina tuonnemmaksi tai vaipuu muistoihinsa; hän ei elä nykyhetkessä, vaan suree taaksekäännetyin katsein menneisyyttään tai huomaamatta ylt'ympäriinsä avautuvia rikkauksia nousee varpailleen nähdäkseen edeltäkäsin tulevaisuuteen. Hän ei voi olla onnellinen eikä voimakas, ennenkuin hän ajan yläpuolella elää luonnon kanssa nykyhetkessä.

Tämän pitäisi olla kyllin selvää. Mutta katsokaa, kuinka voimakkaat älyt ovat uskaltaneet olla kuulematta itse Jumalaa, jollei hän ole puhunut, sanoisinko, Davidin, Jeremiaan tai Paavalin kielellä. Emme aina anna niin suurta arvoa muutamille ydintotuuksille tai muutamien henkilöiden elämälle. Me olemme lasten kaltaisia, jotka ensin toistelevat ulkomuististaan isoäitien ja kotiopettajien ajatelmia ja tultuaan isommiksi lahjakkaiden ja lujaluonteisten ihmisten ajatelmia, joita he sattuvat näkemään — vaivoin jaksaen muistaa sanasta sanaan, mitä he ovat sanoneet; jälkeenpäin, kun he nousevat näkökannalle, jolla nämä ovat seisoneet lausuessaan sanottavansa, he ymmärtävät ne ja haluavat olla piittaamatta sanoista, sillä milloin tahansa voivat he käyttää sanoja yhtä hyvin, kun tulee tarvis. Jos me elämme oikein, alamme nähdä oikein. On yhtä helppo voimakkaalle ihmiselle olla voimakas, kuin heikolle on olla heikko. Kun muodostuu uusi havainto, vapautamme ilomielin muistin sen varastoihin kätketyistä aarteista ja vanhasta romusta. Kun ihminen elää Jumalan kanssa, on hänen äänensä helisevä yhtä ihanasti kuin puron solina ja viljapellon kahina. Ja nyt lopuksi tämän kysymyksen korkein totuus, jota ei ole vielä sanottu, ja jota ei todennäköisesti voidakaan sanoa, sillä kaikki mitä sanomme on sisäisen näkemyksen etäistä muistelua. Ajatus, jonka nyt voin parhaiten tavoittaa saadakseni sen sanotuksi, on tämä. Kun hyvä on liki sinua, kun sinulla on elämä itsessäsi, ei se ole minkään tietyn tai totutun tien varrella; et ole erottava kenenkään muun jalanjälkiä; et ole näkevä ihmiskasvoja; et ole kuuleva mitään nimeä; tie, ajatus ja hyvä ovat täydelleen outoja ja uusia. Se on kulkeva esimerkin ja kokeen ulkopuolitse, Tiesi käy ihmisen luota eikä ihmisen luo. Kaikki henkilöt, jotka koskaan ovat eläneet, ovat sen unohdettuja palvelijoita. Pelko ja toivo ovat yhtä kaukana sen alapuolella. On jotakin matalaa myöskin toivossa. Selvänäköisyyden hetkellä ei ole mitään sellaista, jota voisi nimittää kiitollisuudeksi, eikä oikeastaan myöskään iloa. Mielenliikutusten yläpuolelle kohonnut sielu näkee yhtenäisyyttä ja iäistä syysuhteisuutta, tajuaa totuuden ja oikeuden itseolevaisuuden ja hiljentää mielensä tietäessään, että kaikki asiat menevät hyvin. Luonnon avarat paikat Atlantin valtameri ja Eteläinen jäämeri — ja pitkät ajanjaksot, vuodet ja vuosisadat — eivät merkitse mitään. Se, mitä minä ajattelen ja tunnen, on ollut pohjana jokaiselle aikaisemmalle elämäntilalle ja olosuhteelle, samoin kuin se on pohjana nykyisyydelleni ja sille, mitä nimitetään elämäksi, sekä sille, mitä nimitetään kuolemaksi.