SUUREN HILJAISUUDEN MIEHIÄ

Kokoelma Blaise Pascalin, Ralph Waldo Emersonin, Leo Tolstoin, Maurice Maeterlinckin, Johannes Müllerin ja Hans Larssonin suomennettuja mietekirjoitelmia johdantoineen ja selityksineen

Toimittanut

YRJÖ KARILAS

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

^{Johdanto.BLAISE PASCAL.Ihmisen suuruus.Petolliset voimat.Ihmisen heikkous.RALPH WALDO EMERSON.Itseluottamus,Ajattelija.LEO TOLSTOI.Rakastakaa toinen toistanne.Rakkauden vaatimukset.MAURICE MAETERLINCK.Syvä elämä.Sisäinen kauneus.JOHANNES MÜLLER.Epävarmuus.Aamu.HANS LARSSON.Valikointi.Kokonaisuus.Sisäinen näkemys.}

Kokoelman laatimiseen on ottanut osaa varatuomari Arvo Manner, joka on kääntänyt Johannes Müllerin kirjoitelmat ja kirjoittanut niihin johdannon. Maeterlinckin molemmat kirjoitelmat on otettu F. E. Sillanpään suomentamasta teoksesta »Köyhäin aarteet». Vaimoni Ester Karilas on kääntänyt Emersonin »Ajattelijan».

Kokoelman tekijä.

Johdanto.

Metsä, joka toisin palkoin anivihreänä vaippana, toisin palkoin vuodenaikojen vaihtelua noudattavana väriverhona peitti isäimme maata, on hakattu pois. On paljastunut maaperä, kalseita kalliolta, soita ja autioita ahoja.

Metsän möivät suurisukuiset. Ostajan palkkalaiset tulivat meluten ja kaatoivat maahan metsän viimeistä puuta myöten. Armotta iski kirves kumoon nuoren elinvoimaisen vesan, kasvussa keskitiehen jääneen ja vanhemman lahoamassa olevan puun. Elämän mahlat valuivat maahan.

Jotakin arvokasta on hävinnyt tässä metsässä, joka aikojen halki on pitänyt vireillä uskoa maan kasvuvoimiin.

On kuitenkin säästynyt jotakin. On sieltä täällä ahoilla yksinäisiä valkorintaisia koivuja, jotka ihmeen kautta ovat säilyneet ja jääneet kalvan maan papittariksi, on maasta versovia vesoja, jotka vavisten ovat kätkeneet tulevaisuuden sisäänsä, ja vihdoin vielä jollakin perukalla koskemattomia, uhkaavia ja salaperäisiä korpia.

Metsällä on kulienkin vielä tulevaisuutta, ellemme myy viimeistämme ja elleivät vuotuiset kulot tee tuhojaan.

Väkivalloin paljastettu maaperä on otettava käytäntöön. Kaskettakoon ahot, ojitettakoon suot ja louhittakoon temppelien rakennuskiviksi paljaat paadet. Ja toisiin paikkoihin kylvettäköön uutta metsää. Niin peittäessämme väkivallan jäljet teemme tulevaisuuden työtä. Panemme alulle uuden kasvun, joka elää silloinkin, kun metsän myyjät ja kaatajat ovat hyökkäysasennostaan herpoutuneet.

Olimme tottuneet siihen, että hiljaisuuden metsät peittävät isäimme maata. Ajattelimme, että sen kansa oli niissä suuruuteen kasvanut. Mutta aika on näyttänyt, ettei hiljaisuutta ole enää yksin ulkoapäin etsittävä. Se on nyt kätkeytynyt ajan myrskyjen sisäisiin tienristeyksiin. Metsä kaatuu ja hiljaisuus väistyy aran linnun tavoin ihmisen sisäelämään. Kun siellä tulee järkytysten aika, pakenee hiljaisuus elämän perusajatuksen etsijän tieltä vielä syvemmälle, tutkimattomiin syvyyksiin, kunnes etsijä saapuu iäisyyden lähteelle.

Hiljaisuutta etsii hengen suuruus varttuakseen. Sitä tarvitaan joka päivä sen korvenkäynnin lisäksi, joka ensin on kestettävä. Sillä olivatpa ulkonaiset vaiheet mitkä tahansa, aina on sama kysymys ihmisten ratkaistavana: ihmisen suhde itseensä ja elämäänsä. Siitä el pääse suurilla sanoilla, ei melulla eikä väkivallalla; niillä voidaan vain vaikeuttaa sitä. Ihminen voi tehdä itsensä kuuroksi, mutta kuurous on sekin kohtalokasta hiljaisuutta. Hiljaisuudessa täytyy ihmisen tehdä tiliä itsensä kanssa. Jos se käy onnellisesti, kasvattaa hiljaisuus suuruutta.

Tarvitaanko sitten meidän aikanamme suurmiehiä ja heidän aatteitaan?

— Emme tarvitse suurmiehiä! — huutavat joukot — Emme tarvitse aatteita — huutavat suurisukuiset.

Mutta joukkojen huuto väsyy ja nyrkkiin puristetut kädet näivettyvät Suurisukuisten madaltunut sivistys levittää turmelustaan ja nostattaa tuhoatuottavia myrskyjä.

Suurmiehiä tarvitaan aina. »Nuorukainen, jonka sielua ei suuren miehen läheisyys saa väräjöimään ja soimaan voimakkain sävelin, on tarpeeton oksa ihmiskunnan puussa», sanoo Albert Corvey.

Vähän on niitä, jotka hiljaisuudessa viljelevät persoonallisen elämän arvoja. Astukaa siis esiin te maan nuoret, jotka tunnette sisäisen kutsumuksen. Taisteltuanne hiljaisuuden erämaassa itseänne vastaan rohkaiskaa mielenne ja suorittakaa se suurtyö, jota aikamme odottaa. Muodostakaa persoonallisen elämän järjestelmä ja yrittäkää sitä toteuttaa sisäisellä varaväellä toimintaanne tukien. Sillä ennenkuin elämä osapuilleen asettuu niihin uomiin, joita omasta kohdastanne noudatatte ja joita tahdotte yhteiselämän jalostuneena alkavan noudattaa, on tarpeen, että hiljaista, eheätä ja voimakasta työtä tehdään ja että tulee yleinen nousun aika, jolloin ihmiselämän alkuperäinen tarkoitus alkaa hiljaisuuden valkenevien vainioiden takaa maalle häämöttää.

»Luonto näyttää olevan olemassa jaloimpia varten. Maailman säilyttävä voima on parhaitten ihmisten totuudenrakkaus: he ovat maan suola ja terveys. Ken on elänyt heidän kanssaan, hänelle on elämä ollut iloista ja virkistävän voimakasta.» Näin puhuu Emerson. Jos jokukaan tuntee sydämensä sykähtävän näitä sanoja lukiessaan, olemuksensa kautta kulkevan rohkeuden väreilyn ja jalouden virtailun, on se tosiasia, joka osoittaa, että suurmiehillä on jotakin sijaa meidänkin aikanamme.

Nykyisenä aikana on paikallaan kokoelma, jonka muutamat suurmiehet muodostavat. Ulkonaisille silmillemme se on joukko liikahtamattomia marmorihahmoja, mutta sisäisenä näkynä se lähestyy meitä hiljaisuuden metsässä istuessamme. Kun se kulkee ohitsemme, liittykäämme uteliaina joukkoon nähdäksemme, mihin sen matka vie. Seuratkaamme sitä ensin näkymättömänä pysähdyspaikasta toiseen, sitten ilmaiskaamme itsemme ja vihdoin ottakaamme suuren julistuksen miesten kanssa osaa siihen yhteiskunnalliseen työhön, jonka maisemat liikkuessamme ovat silmiemme ohi siirtyneet.

Kaikkien aikojen suurmiehet ja ajattelijat ovat jollakin tavoin sukua toisilleen ja lukijapiirilleen. Niin kulkee ajattelijain ketju ajasta aikaan suurine saattojoukkoineen.

Suuren hiljaisuuden miehet ovat tällä kertaa kokoontuneet esittämään ajatuksiaan. Pascal, kärsivän hiljaisuuden mies, Emerson, suurten metsien kävijä ja kirkkaan yksinäisyyden mies, Tolstoi, rakkauden hiljaista maata etsimään lähtenyt mies, Maeterlinck, hämärän hiljaisuuden mies, Müller, hiljaisten kosketusten mies, ja Larsson, keskitetyn hiljaisuuden mies. He pysähtyvät kaikkialle, missä on hiljaisuutta, ja heidän keskustelunsa kuulee jokainen, joka pidättää hätäistä hengitystään ja on hetken hiljaa.

BLAISE PASCAL.

Blaise Pascal
Blaise Pascal

Tavan takaa toistuvat aikojen kiertokulussa ne nousukohdat, joissa Blaise Pascal tulee esille aivan kuin ajankuvaan kuuluvana.

Hän oli taistelujen rohkea mies.

Taistelut alkoivat tieteen alalla, geometrian lukemisella salassa isältä — tähän aineeseen vetivät poikaa voimakkaat taipumukset —, ne jatkuivat piileksivän kirjapainon avulla ja kohdistuivat julkisuuden hävittäviin voimiin, joina hänen aikanaan olivat jesuiitat, ja siirtyivät lopulta sisäisen elämän hiljaisuuteen, missä tehtiin tiliä kaikkien aikojen kipeistä kysymyksistä ja joka niinmuodoin oli Jaakobin taistelua aamuruskon nousussa Jumalaa vastaan.

Blaise Pascal, joka oli syntynyt kantamaan neron aseita ja käytteli niitä jo varsin taitavasti toisella vuosikymmenellään, tuli tapojen parantajaksi ja kuoli huulillaan sanat: »Jumalani, älä minua koskaan jätä!»

Tällainen kehitys on kulkua taistelusta taisteluun saavutusten merkitysten laajetessa samoin kuin laajenevat väreet veden tyynellä pinnalla, kun vesilintu vie kulman kärkeä eteenpäin. Sisäistäkin taistelua käydään kouraantuntuvin ottein. Taistelu on näet aina hyvin todellista; sen kärki suuntautuu aina eteenpäin ja rintama laajenee. Taaksepäin kulman sisälle kasvaa voittoisa lepo ja kirkastuva kärsimys. Sellainen taistelu, jos se saa häiritsemättä jatkua ja temmata mukaansa kaikki suuret sisäiset voimat, painuu miltei säännöllisesti uskonnolliselle alalle. Sellainen on monen suurmiehen kehitys ollut.

Nero, jolla on ylenmäärin lahjoja käytettävänään omalla erikoisalallaan, haluaa jo luonnostaankin koetella voimiaan toisilla aloilla, joen tavoin, joka mahtumatta uomaansa etsii tulvehtien ja voitonvarmana uusia mahdollisuuksia.

Ensin Blaise Pascal saavutti vuosisataisia voittoja geometrian ja fysiikan alalla, sitten hän kohtasi tiellään jesuiitat, kauhistui hengessään, pysähtyi, kokosi voimansa ja saavutti voiton, kulki rohkeasti ohi ja vetäytyi maaelämän hiljaisuuteen, ryhtyi siellä ratkaisevaan taisteluun omaa itseään vastaan, kaivoi saartokaivannot, uuvutti nälällä ja janolla sairaan vastustajansa ja saikin valloitetuksi joitakin etuvarustuksia. Silloin hän kuoli.

Blaise Pascal oli ihmelapsi, keksijä, tiedemies ja ajattelija.

Hän syntyi kesäkuun 10:ntenä 1623 Clermontissa. Lapsena hänen henkensä pohti kysymyksiä, jotka koskevat asioiden olemusta ja luontoa, siis ydinkysymyksiä, joiksi myöhemmin tuli elämän merkityksen ja ihmisten ominaisuuksien tutkiminen. Vastausten täytyi olla tarkkaan määriteltyjä, sillä hänen selvyydentarpeensa oli suuri; hänellä oli terävä arvostelukyky ja erikoinen taipumus löytää puutteita. Poika alkoi taistelun sotimalla isän määritelmiä ja oppineiden lausuntoja vastaan.

Kaksitoistavuotiaana Blaise Pascalilla jo oli monta hyödyllistä taitoa, muun muassa hän osasi jokseenkin täydellisesti latinaa, ja laati omin päin alkeisgeometrian. Näin aikainen itsenäisesti tuottava kyky lienee ainoa laatuaan matemaattisten tieteiden historiassa.

Kuusitoistavuotiaana hän saavutti uuden voiton. Hän otti jo täysikuntoisena osaa oppineiden kokouksiin ja laati kirjoitelman kallioleikkauksista, joka herätti tunnetun oppineen Descartesin suurta ihmetystä ja ihailua.

»Voittaja, valmistaudu uuteen taisteluun.» Blaise Pascal sai näihin aikoihin uuden, vaarallisen vihollisen. Arvatenkin liian aikaisesta ja ankarasta älyntoiminnasta aiheutunut päänkivistys alkoi jo nyt häiritä tieteellistä työskentelyä, niin että hänen täytyi tuontuostakin laskea matemaattiset teokset kädestään. Onneksi hän vaihtelusta lepoa etsiessään otti silloin käteensä mietekirjoja, Epiktetoksen, Montaignen Ja Descartesin teoksia.^[1] Vihollinen saavutti kuitenkin näennäisen voiton, sillä sairaus tuotti lopulta kuolemaa. Viimeisillään saattoi Pascal työskennellä vain pari tuntia päivässä, jonka ajan hän käytti sen teoksen suunnitteluun ja valmisteluun, josta tähän kokoelmaan on käännetty muutamia lukuja.

Pascalin tunnetuimpia tieteellisiä saavutuksia ovat tutkielmat nesteiden tasapainosta ja ilman paineesta. Oli nerokas tuo johtopäätös, että Arkimedeen keksimä laki vedessä vallitsevasta paineesta soveltuu myöskin ilmaan. Se oli samantapainen sovellutus kuin Pascalin suorittama järjen aseiden siirto siveysopin palvelukseen ja ihmisten heikkouksien paljastamiseen. Pascalin muita tieteellisiä keksintöjä ja voittoja olivat korkeuden mittaaminen elohopeaan vaikuttavan ilmanpaineen avulla, isän työskentelyn jouduttamiseksi suunniteltu laskukone, jota Leibniz myöhemmin paranteli, todennäköisyyslaskelmat, aritmeettinen kolmio, sykloiidin ominaisuudet ja omnibusliikenne Pariisissa. Onhan siinä yhden miehen osalle keksintöjä, joista kannatti ylpeillä. Ainakin paljon suuremmalla syyllä, kuin sellaisen itserakkaan ja kunnianhimoisen nykypäivien ihmisen, joka ei ole mitään keksinyt.

Blaise Pascal oli myös tullut siihen johtopäätökseen, ettei luonnossa ollut olemassa Aristoteleen olettamaa tyhjyyden kammoa. Tyhjyys ei näyttänyt hänestä mahdottomalta. Luonto ei kammoakaan tyhjyyttä, ajatteli hän, tyhjyys on näennäistä, sillä se on jonkinlaisten tasapainovoimien ja vaikutusten lakien toinen pää.

Tyhjyyttä näki Pascal ihmisen sisässäkin, toisissa ihmisissä ja, siitä huolimatta, että oli päässyt tieteellisen tutkimuksen ylängöille, myöskin itsessään. Tyhjyys kelpasi toisille, mutta hän oli toista mieltä, häneen oli pantu suuri paine sisästä ulospäin ja ulkonaisen päämäärän hän oli saavuttanut; syntyi kaivertava sisäinen tyhjyys, joka häntä kammoksuu! Vasta kolmas vuosikymmen toi uutta sisältöä hänen elämäänsä. Ulkonaisesti antoi siihen aihetta kaksi sysäystä, jotka mursivat kunnianhimon kovan kiiltokuoren, niin että elämän aurinko pääsi halkeamista pilkistämään sisään. Hänen isänsä joutui hengenvaaraan ja vuoteen omaksi ja häntä itseään kohtasi samankaltainen tapaus; kerran hän ajoneuvoineen oli pudota sillalta Seine-jokeen. Ilmakehän järkytysten ohella alkoi sisäinen oras kasvaa. Aikaisemmin hän oli tutustunut mietekirjallisuuteen, nyt hän sai käsiinsä erittäin mielenkiintoisen kirjan, hollantilaisen jumaluusoppineen Jansenin teoksen »Sisäisen elämän uudistus». Hän tutustui uuteen liittolaiseen, parempaan itseensä. Vastustajaksi tuli suurin osa hänen entisestä itsestään, se, joka tähän asti oli hänen valtakirjallaan elellyt ja toiminut.

Taistelun ensi otteluissa hän oppi ymmärtämään toisiakin ihmisiä, niitä, joista hänen täytyi vieroittautua ja opettaa muita tekemään samoin, ja yleensä voittamaan. Hän oli jo katsonut sisäänsä. Kun hän käänsi katseensa ulospäin, huomasi hän ensiksikin, ettei hän ollut kaikkein huonoimpia, joten hän sai omaa taistelua varten uutta toivoa ja voitonvarmuutta, ja toiseksi, että ulkopuolellakin häntä oli paljon tehtävää ja sama vihollinen voitettavana, jonka alkuvoitolla hän oli valmistautunut maksamaan veroaan yhteiskunnalle. Taistelu ulospäin ja sisäänpäin hedelmöittivät näin toisiaan. Hän »tahtoi nähdä ihmisen turmeluksen syvyyden mutta samassa myöskin hänen elämänsä korkean tarkoituksen». Ajan mädännäisyyttä edustivat jesuiitat. Heidän voittamisekseen tarvittiin paitsi tietoja ja uskallusta ennen kaikkea uutta mieltä.

Pascalin hengenheimolaisten suljetussa kokouksessa kuuluisassa Port Royalin luostarissa tuli kerran puheeksi erään vääryyttä kärsineen aatetoverin puolustaminen jesuiittojen hyökkäyksiä vastaan. Pascal sai tehtäväkseen puolustuskirjelmän luonnoksen laatimisen. Suurella antaumuksella hän ryhtyi työhön, josta sitten tulikin historiallinen merkkiteos.

Vähän ajan kuluttua ilmestyivät näet maailmalle »Maaseutukirjeet» (1656—57) herättäen kaikkialla tavatonta huomiota, jesuiitat etsivät kirveltävin sydämin turmeltuneen kauppahenkisen moraalinsa tuntematonta paljastajaa ja kirjapainoa, jossa kirjaa painettiin. Kaikki käsiinsä saamansa kappaleet he polttivat kaupungin torilla. Sama kohtalo olisi odottanut kirjan tekijääkin, jos hän olisi löytynyt, nimittäin kidutus ja polttorovio, joissa kaikkien aikojen suurmiehet ovat vakiinnuttaneet aatteitansa.

Se ei kuitenkaan tullut Pascalin osaksi. Jesuiitat olivat jo katkaisseet kaikkivoivan mahtinsa kärjen rikosten ja turmeluksen tulessa. Heidän polttorovionsa hankki tuskin kunniaa Pascalin kirjoillekaan. Ja Pascalin itsensä oli vielä käytävä taistelua omaa itseään vastaan, kypsyttävä hiljaisesti tuleentuvan viljan tavoin.

Teosta painettiin kahden vuoden aikana kaikessa rauhassa erääseen vesimyllyyn sijoitetussa kirjapainossa, ja tekijä itse asui täydessä turvassa jesuiittain päämajaa vastapäätä olevassa majatalossa.

Siitä jesuiittain aatteet saivat kuoliniskun.

Toiset aloittavat elämänsä hiljaisella sisäisellä taistelulla ja sitten vasta laajentavat sen useampia elämänaloja käsittäväksi. Hengen miehet astuvat julkisuuteen ja koettavat voimiaan eri työmailla levittäen hengen ja työn pappeutta ympärilleen. Toisilla, kuten Pascalilla, on hiljainen taistelu viimeinen. Pascal vetäytyi pois suuresta maailmasta ja lähti etsimään maaseudun harrasta hiljaisuutta alkaakseen taistelun omia heikkouksiaan vastaan. Taistelujen rohkea mies sai lopullisen valmistuksensa kärsivän hiljaisuuden miehenä. Se oli hänen profeetallinen valmistuksensa erämaassa.

Taistelun ulkonaiset seikat olivat tällaisia.

Huoneessa, missä hän asui, ei ollut huonekaluja eikä esineitä, joita hän piti tarpeettomina. Hänen pukunsa oli tuiki vaatimaton. Yksinkertaisiin elämäntapoihin kuului myös, että hän auttoi itse itseään, teki vuoteensa, valmisti ruokansa ja kantoi sen huoneeseensa. Yhä kiihtyvä sairaus lisäsi hänen kärsimyksiään; se esti hänen syömistään, lepäämistään ja työskentelyään. Päästäkseen siitä huolimatta elämässä eteenpäin hän laati tarkat ohjeet jokapäiväiselle elämälleen. Itsekurin asiaa hän ajoi ruoskalla ja pakkopaidalla viimeiseen hetkeen asti, sillä hän huomasi nämä aseet erittäin hyödyllisiksi. Paljon aikaa hän käytti rukouksiin ja Raamatun lukemiseen, mikä tuotti hänelle uskomatonta iloa ja virkistystä. Hänen mielestään ei Raamattu ollut järjen, vaan sydämen tiedettä, minkä vuoksi sitä käsittävät vain ne, joilla on sydän paikallaan, kun taas muut löytävät siitä vain hämäriä asioita. Milloin aikaa ja tilaisuutta oli, kirjoitti hän ajatuksiaan paperille. Kirjoittaminen sujui häneltä vaivatta. Kun hänellä oli erinomainen äly ja miltei ilmiömäinen muisti, järjesti hän ensin ajatuksensa; sitten sai hän ne sanotuksi niinkuin tahtoi. Yksinkertaisuus ja sattuvat sanonnat ovat hänen kirjoituksilleen ominaista. Ranskan kirjallisuuden historiassa on hänellä tunnustettu paikka.

Pascal tahtoi poistaa ympäriltään kaiken, mikä saattoi olla taistelussa esteeksi, jottei vihollinen voisi piiloutua sen taa. Vähentämällä ulkonaista hän koetti lisätä hengen voittoja. Hän rakasti sanomattomasti köyhyyttä, hengen vapautusta pikku rihkamasta. Hän otti kodissaan vastaan köyhiä eikä koskaan kieltänyt heiltä almua, olipa itse kuinka köyhä tahansa. Vuonna 1661 hän lähti kotoaan ja luovutti sen eräälle köyhälle perheelle asettuen itse asumaan sisarensa luo. Kun häntä moitittiin rajattomasta uhrautuvaisuudesta, pani hän sen pahakseen ja sanoi: »Olen huomannut erään seikan, että olipa kuinka köyhä tahansa, aina jättää jotakin kuollessaan jälkeensä». Joskus hän antoi kukkarosta kaikki rahansa. Hän kehoitti käymään usein köyhien kodeissa, jotta opittaisiin näkemään kurjuus, sairaudet ja puute, jotka köyhiä ahdistavat, jotta opittaisiin paremmin suhtautumaan omaan yltäkylläisyyteen ja saataisiin elämään ulkokohtaisen todellisuuden tuntua. Pascalilla oli toisenlainen katse köyhyyttä ja kurjuutta näkemään kuin Emersonilla, jota Carlyle turhaan saatteli Lontoon köyhien kaupunginosassa.

Kaikki nämä ulkonaiset toimenpiteet ja varustautumiset tähtäsivät sisäiseen taisteluun. »Kuta vähemmän me omistamme, sitä lähempänä jumalia me olemme», sanoo Sokrates.

Blaise Pascalin sisar lausuu kirjoittamassaan veljensä elämäkerrassa: »Voidaan sanoa, että totuus on aina ja kaikissa asioissa ollut hänen henkensä ainoa kohde». Totuutta janosi hänen järkensä ja sitä janosi hänen sydämensä. »Totuus on aina kaunis», sanoo Tolstoi lausuessaan totuuden sodasta. Pascal ei totuutta janotessaan perustanut uutta uskontoa, hän päinvastoin nimellisesti pysyi katolisen kirkon helmassa, vaikka ankarasti arvostelikin sen puutteita, mutta hän keksi uuden geometrian ja uusia maailmankaikkeuden lakeja ja sovellutti vanhoja totuuksia käytännölliseen elämään ja ihmisen itsekasvatukseen. Alexandre Vinet sanoo hänestä: »Hän tiesi, että elämä ja totuus eivät ole kaksi eri asiaa, vaan että on olemassa vain yksi olennainen totuus... Hän on niitä, joiden sisältä vuotavat elämän veden virrat.»

Hän ei lähtenyt maaseudun hiljaiseen yksinäisyyteen julistamaan kristinuskon perustotuuksia, kuten olisi voinut odottaa hänenlaiseltaan matemaattisen kehityksen saaneelta kyvyltä, eikä esittääkseen maailmankaikkeuden äärimmäisiä kysymyksiä, vaan tutkimaan sisäisiä asioita päästäkseen sydämessään vakuutetuksi jokapäiväisen elämän arvoista, sillä hän oli tullut huomaamaan, että teot kulkevat sydämen kautta ja intohimot turmelevat tahdon ja uskon. Sydämen hän varusti linnoitukseksi. Käytännöllinen äly tuli hänelle tässäkin avuksi. Uskonnon vaatimus täydellisestä antautumisesta korkeammille päämäärille ja sydämen puhdistaminen ja eheyttäminen tuntui hänestä niin silminnähtävän todelta, niin hyödylliseltä ja välttämättömältä, että hän hylkäsi korkean opillisuutensa, joka lähetti kunnianhimoiset joukkonsa valloittamaan sydäntä, ja siirsi kehittyneet kykynsä elämänkysymysten ihanaan ilmakehään. Hän halusi säännöstää, kuten matematiikan ja järjen mailla oli tehnyt, aatteittensa sovellutukset ja käyttää järkensä käytännöllisten ohjeiden keksimiseen. Elämäntapojen perinpohjaisesta ulkonaisesta mullistuksesta sekä ylellisyydestä ja maailman menosta luopumisesta hän näki seuraavan sisäisiä muutoksia. Tämä suuri ja merkillinen nero otti lapsen uskolla vastaan uskonnon totuudet ja rupesi niiden pohjalla tutkimaan ihmisen täydellistymistä. Sen tuloksista on osa nähtävänämme hänen viimeisessä teoksessaan, jonka hän suunnitteli ja pani alulle, ja joka hänen kuolemansa jälkeen, vuonna 1670, on julaistu nimellä: »Ajatelmia uskonnollisista asioista». Tästä teoksesta on kokoelmaamme käännetty muutamia ihmisen sisäisen elämän seikkoja koskevia lukuja.^[2]

Ajatelmien kirjoittamisen hän aloitti muutamia vuosia ennen kuolemaansa. Teos jäi keskeneräiseksi, sillä erinomaiseen muistiinsa luottaen hän ei pääajatuksiaan eikä järjestelmäänsä pannut paperille; kerran vain hän selosti niitä ihastuneille ystävilleen. Sairaana hän kirjoitti mietelmiään keskeytyksinkin irtonaisille paperiliuskoille, jotta niiden ohimenevät kuvat painuisivat myöhemmin mieleen. Siksi ovat toiset niistä parempia ja valmiimpia kuin toiset ja siitä myöskin johtuu teoksen katkelmallisuus. Monella tutkijalla on ollut täysi työ tulkita niiden katkonaisia ja puolinaisia sanamerkkejä.

Mutta keskeneräisenäkin teos puhuu kirjailijan alkuperäisestä päämäärästä, joka on ollut laajempi kuin voi kuvitella. Hän halusi kiihkeästi tehdä työtä saadakseen kaadetuksi jumalankieltäjät ja tutki suurella huolella heidän todistelujaan. Hän oli jo voittanut aikansa yltiöpäät; nyt hän hyökkäsi kaikkien aikojen itsepetoksenihmisiä vastaan ja antautui tähän tehtävään kokonaan. Eikä hän tyytynyt sotimaan yksistään niitä vastaan, jotka tahtoivat järjestelmällisesti horjuttaa kristinuskon perustotuuksia, hän ei voinut sallia sitäkään, että uskonnon pyhyyttä loukattiin ja tahrattiin vähäisissä asioissa. Kaikkia jumalankieltäjiä, epäuskoisia ja harhaoppisia vastaan, ja kaikkia kristittyjä vastaan, jotka kirkkoon kuuluen eivät kuitenkaan eläneet evankeliumin puhtaiden ohjeiden mukaan, hän julisti pyhän sodan.

Pascalin viimeisen teoksen ajatelmat puhuvat lukemattomista sisäisistä voitoista.

Henkisten voittojen voittaja voitti samaan aikaan sellaisella sankaruudella ja kärsivällisyydellä ylivoimaiset ruumiilliset tuskat, jotka olivat hänen elämänsä ankarin ulkonainen koetus, ja vaimensi niistä johtuvat kärsimykset niin uljaasti, että se hämmästytti ja rohkaisi kaikkia, jotka sen näkivät, ja hän kävi varhaiseen kuolemaan elokuun 19:ntenä 1662 kolmenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana.

Pascalin elämä oli ollut lakkaamatonta taistelua.

Tieteen, julkisuuden ja itsekasvatuksen taistelut tuovat hänet eri aikoina nähtäväksemme.

Hiljainen taistelu alkoi lähinnä olevasta, taistelijasta itsestään, kyti aikansa ja voitti sitten alaa leimahtaen voimakkaana yli maailman, missä taistelua oli jo valmistavasti käyty, aina pintapuolisimpaan yksityiseen ihmiseen saakka omassa ja vastustajien leirissä. Siinä Blaise Pascalin suuruus ja laajakantoisuus. Ensin hän voitti ruumiilliset kärsimykset, sitten henkiset kiusaukset ja näissä voitoissa hän karaistui hengen taisteluun laajalle ulospäin, koko pintapuolista ja tyhjäsisältöistä maailmaa vastaan.

Erityisesti vaikea ja pitkällinen oli taistelu kunnianhimon kiusausta vastaan, jolle hänen neronsa lahjat antoivat virikettä ja tukea. Ajatelmissaan hän sanoi: »Ne, jotka sepittävät kirjoituksia kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa siitä, että ovat kirjoittaneet erinomaisesti; ne jotka sen lukevat, tahtovat saada kunnian lukemisestaan ja minulla, joka kirjoitan tämän, on ehkä sama mieliteko kuin niillä, jotka tämän lukevat.» Taistelu on sytyttänyt näin laajat alat. Yksi rintama on avattu kunnianhimoisten kirjoittajien joukkoja vastaan. Toisella rintamalla ovat vastassa kunnianhimoisten lukijain laumat. Kolmas vakava vastustaja on oma kunnianhimo, jonka takaa vastustajan varajoukot häämöttävät niin eloisan hämmästyneinä. Turhaa ei ollutkaan avata kuluttava tuli kunnianhimoa, monen suuren kyvyn loukkauskiveä vastaan. Tuskin mikään intohimo pitää näet ihmistä niin kauan ja johdonmukaisesti vallassaan viimeiseen hetkeen asti kätkien turhuuden taa elämän tarkoituksen, kuin kunnianhimo, esiintyipä se sitten pikkumaisen turhamaisuuden tai maailmanvalloittajan itserakkauden muodossa. Useimmat suurmiehet saavat kokea tätä intohimoa; he myöskin voivat vapautua siitä suurilla hengenvoimillaan. Samat voimat, jotka opastavat nopeaan kunnian saavuttamiseen, näyttävät samalla sen mitättömyyden. Kuta kauemmin suuret kyvyt ovat kunnianhimon vallassa, sitä jyrkemmin he loittonevat kaikesta, mitä ovat aikaansaaneet. Itse koettuaan pohjia myöten kunnianhimon raatelut Pascal tahtoi vieroittaa siitä toisia. Hän sanoo useissa kohdin, että ihmiset ovat valmiit kuolemaankin, jos vain sillä hankkivat hitusenkaan kunniaa itselleen. Hän halusi omien sanojensa mukaan temmata ihmisten kädestä valovarjostimen, jota edessään pitäen he juoksevat kuiluun.

Pascalin taistelut kysyivät aina uskallusta, sitäkin enemmän, kun taistelujen kehä laajeni ulospäin. Taistelu jesuiittoja vastaan oli paras todistus siitä. Ja Pascalilla oli uskallusta.

Merkillistä uskallusta mielipiteittensä julkilausumisessa. Henkensä kaupalla sanoivat Tolstoi, Luther ja Pascal vakaumuksensa julki ja lausuivat sen niin painokkaasti, että se on omansa viemään tunnonrauhan meidänkin päivien eläjiltä.

Uskallammeko me sanoa julki sisimmän sanottavamme? Onko sellaisia henkilöitä, jotka osaavat kolkuttaa rautaisella nyrkillään aikamme omaatuntoa? Onko sellaisia, jotka osaavat tehdä levottomiksi ne henkilöt, jotka juoksevat vallan, rikkauden ja joukkojen jäljessä ja nauravat niille, jotka aikamme kiireessä pysähtyvät hengähtämään tienviereen toistaen Salomonin sanoja: »Turhuutta, kaikki turhuutta».

Erikoisella tavallaan ja aikaansa katsoen tarkkanäköisesti Pascal koskettelee ihmisten puutteita ja rajoituksia, käsitellen sattuvasti etenkin heidän heikkouksiaan, pintapuolisten ihmisten heikkouksia, ja arvostelee heitä iäisyysarvojen valossa. Avautuvatko sitten näiden ihmisten silmät, eikö heidän heikkoutensa heitä hävetä? Mies, joka paljasti oman aikansa jesuiittain teennäisyyden ja kavaluuden, kykenee sen tekemään vielä meidänkin päivien itsekylläisille olioille ja itsekkäille materialisteille. Hän riisuu päältämme pintakuoren ja jättää meidät miettimään elämän sisältöä. Tämä sisältäpäin lähtenyt ruumiillisten ja henkisten kärsimysten hiljaisuudessa kypsynyt pinnallisuuden arviointi on puhdashenkisellä sanomallaan elähyttänyt ja ihastuttanut Tolstoita ja muita eri aikojen suuruuksia. Norjalainen professori Gerhard Gran sanoo siitä: »Pascal on henkilöiden historian merkillisimpiä ilmiöitä, sellaisen persoonallisen suuruuden ympäröimä, jota kaikkien täytyy kumartaa. Se, joka lähestyy hänen ajatusmaailmaansa, paljastaa väkisinkin päänsä kuin kirkossa. Ei tiedä mitä enemmän ihailisi, hänen älynsä korkeutta, hänen läpitunkevaa ihmistuntemustaan, vaiko hänen viehättävää henkevyyttään, tai melkein yliluonnollista hurskauttaan.»

Blaise Pascal puhuu paljon ihmisen kurjuudesta, ja hänen sanansa sopivat verrattomasti meidän aikaamme, jolloin yleinen aatteellinen rappio niin puolella kuin toisellakin on räikeä ja tekee ihmiset kurjiksi olennoiksi. Mutta hän sanoo myös kärsimystensä vankalta pohjalta nämä lohdulliset ikikirkkaat sanat: »Kuta parempi ihminen on, sitä enemmän hyvää huomaa hän toisissa ihmisissä.» Siihen lauseeseen kätketty ajatus tulee esille silloin, kun kurjuudesta käydään tuomiota.

Ihmisen suuruus.

I.

Ne, jotka yksistään ylistävät ihmistä, ovat mielestäni yhtä väärässä kuin ne, jotka vain moittivat häntä, samoin kuin ne, jotka koettavat kaikin tavoin huvittaa häntä. Voin antaa hyväksymykseni vain niille, jotka nöyrästi etsivät. Stoalaiset sanovat: »Menkää omaan sisimpäänne; sieltä löydätte rauhan.» Mutta se ei ole totta. Toiset sanovat: »Astukaa ulos omasta itsestänne ja etsikää onnea nautinnoista.» Ei sekään ole totta. Tulee sairauksia. Onni ei ole sisässämme eikä ulkopuolellamme, se on Jumalassa, joka on sisässämme ja ulkopuolellamme.

II.

Ihmistä voi tarkastella kahdelta eri puolelta: ensinnäkin hänen tarkoituksensa kannalta, jolloin hän on suuri ja ilman vertaista, ja toiseksi suvun ominaisuuksien kannalta, samoin kuin arvostellaan hevosta tai koiraa ja niiden rotuominaisuuksia, jolloin ihminen on halpa ja alhainen. Siinä on kaksi tietä, jotka synnyttävät toisistaan eriäviä arvosteluja ja johtavat niin moniin kiistoihin ajattelijain kesken, kun toinen kieltää sen mitä toinen edellyttää. Toinen sanoo: »Ihminen ei ole syntynyt tätä tarkoitusperää tavoitellakseen, sillä kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa sen kanssa.» Toinen sanoo: »Hän loittonee päämäärästään, kun hän tekee näin alhaisia tekoja.»

III.

Meillä on suuri ajatus sielustamme. Emme voi sietää, että toiset halveksivat meitä eivätkä anna meille tunnustusta. Niin meidän koko onnemme perustuu toisten arvosteluun.

Kunnianhimo on ihmisen alhaisuuden merkki, mutta samalla se on merkki hänen synnynnäisestä ylevyydestään. Sillä kuinka paljon ihminen omistaneekin täällä maailmassa, kuinka paljon terveyttä ja muita tärkeitä etuja hän nauttineekin, hän ei kuitenkaan ole tyytyväinen, ellei hänellä ole ihmisten arvonantoa. Hän pitää niin suuressa arvossa ihmisten mielipiteitä, että vaikka hänellä olisikin korkea asema maapallollamme, hän ei suinkaan tunne itseään tyytyväiseksi, ellei hänellä ole korkea asema myöskin ihmisten mielipiteissä. Se on hänen mielestään maailman paras paikka. Ei mikään voima voi tukahuttaa tätä hänen kaipuutaan, sillä se on syvimmälle ihmissydämeen juurtunut ominaisuus. Nekin, jotka eniten halveksivat ihmisiä ja asettavat heidät eläinten tasalle, tahtovat kuitenkin nauttia toisten kunnioitusta ja luottamusta, joten tämä heille ominainen tunne saattaa heidät ristiriitaan oman itsensä kanssa. Luonnon ääni, joka on voimakkaampi kuin kaikki muu, saa heidät ihmisen suuruudesta vakuutetuksi varmemmin, kuin heidän järkensä ihmisen alhaisuudesta.

IV.

Kaikkinaisesta meitä ahdistavasta ja henkeämme uhkaavasta kurjuudesta huolimatta on meillä vaisto, joka kohottaa meitä korkeuksia kohti. Sitä emme voi lannistaa.

V.

Ihmisen suuruus on sellainen selviö, että se käy ilmi yksin hänen kurjuudestaankin. Sillä sanoessamme eläimissä ilmenevää luontoa ihmisessä kurjuudeksi tunnustamme, että hän on luontonsa, joka nyt on eläinten luonnon vertainen, sortanut alas paremmasta luonnosta, joka hänelle joskus ennen on kuulunut.

Sillä kukapa muu surisi sitä, ettei hän ole kuningas, kuin valtaistuimelta syösty kuningas? Pidettiinkö onnettomana Paulus Aemiliusta, kun hän ei enää ollut konsuli.^[3] Päinvastoin, kaikki ajattelivat, että hän oli onnellinen saatuaan olla konsulina, sillä hänen asiansa ei ollut olla sinä aina. Mutta Perseusta, joka ei enää ollut kuningas, surkuteltiin, koska se oli hänen kutsumuksensa, eikä voitu käsittää, kuinka hän saattoi tulla toimeen. Kuka valittaa sitä, että hänellä on vain yksi suu? Ja kukapa ei valittaisi sitä, että hän on menettänyt toisen silmänsä? Samaten ei liene kukaan koskaan tullut murehtineeksi sitä, ettei hänellä ole kolme silmää; mutta kauheatahan olisi, jos ei olisi ainoatakaan.

VI.

Ei olisi olemassa kurjuutta, ellei sitä kukaan tuntisi. Raunioiksi sortuneella talolla ei ole sellaista tunnetta. Vain ihminen voi tuntea kurjuutensa.

Ihmisen suuruus on juuri siinä, että hän voi tuntea olevansa kurja olento. Puu ei voi tuntea itseään kurjaksi. Voidakseen tuntea kurjuutensa täytyy todellakin olla kurja, mutta suurta on tulla tietoiseksi tästä kurjuudesta.

Tunne kaikkinaisesta kurjuudesta ilmaisee niinmuodoin ihmisen ylevyyttä. Se on köyhtyneen ylimyksen ja vallasta syöstyn kuinkaan kurjuutta.

VII.

Kun kurjuus voidaan johtaa suuruudesta ja suuruus kurjuudesta, ovat toiset kiinnittäneet huomionsa kurjuuteen sitäkin suuremmalla syyllä, kun he suuruudesta ovat saaneet sille todisteen. Toiset taas ovat pysähtyneet suuruuteen sitäkin suuremmalla luottamuksella, kun ovat saaneet sen johdetuksi suorastaan kurjuudesta. Kaikki mitä toiset ovat voineet sanoa suuruudesta, on tullut todistuskappaleeksi toisille, jotka ovat tahtoneet puhua kurjuudesta. Sillä kuta korkeammalla ihminen on langennut, sitä kurjempi hän on, ja päinvastoin. Niin ovat he perustaneet olettamuksensa toinen toiseensa loppumattomassa kehässä. Ja varmaa on, että mikäli ihmisten valistus kasvaa, sikäli löytävät he ihmisessä yhä enemmän suuruutta ja yhä enemmän kurjuutta. Sanalla sanoen, ihminen tuntee olevansa kurja. Hän on kurja, koska hän on tietoinen siitä, mutta samalla hän on hyvin suuri, koska hän voi sen tuntea.

VIII.

Voin hyvin kuvitella mielessäni ihmisen ilman käsiä, jalkoja ja päätä. Vain kokemus on meille opettanut, että pää on tärkeämpi kuin jalat Mutta en voi kuvitella mielessäni ihmistä, jolla ei ole järkeä. Sellainen olento olisi vain kivi tai pelkkä luontokappale.

Järki on siis sellainen seikka, joka kuuluu ihmisen olemuksen määritelmään ja jota ilman häntä ei voi mielessään kuvitella. Mikä meissä tuntee iloa? Onko se ehkä käsi? Onko se käsivarsi? Onko se liha? Onko se veri? Nähtävästi täytyy sen olla jotakin aineetonta.

IX.

En suinkaan aio avaruudesta etsiä todistuksia olemukseni ylevyydelle, vaan ajatusteni säännöllisestä kulusta. Sen parempia todistuksia minulla ei olisi, vaikka omistaisin kokonaisia maailmoja. Avaruudellaan maailmankaikkeus käsittää ja nielaisee minut kuin pienen hiukkasen. Ajattelullani minä puolestani käsittelen maailmankaikkeutta.

X.

Ihminen on vain hento ruoko, luonnon heikkorakenteinen esine, mutta hän on ajatteleva ruoko. Sen murtamiseksi ei tarvita, että koko maailmankaikkeus nousee aseisiin. Ilman henkäys, vesipisara riittää tuhoamaan sen. Mutta vaikkapa maailmankaikkeus olisikin murtanut ihmisen, hän on kuitenkin yhä vielä ylevämpi sitä, joka on hänet surmannut, sen tähden että hän kuolee tietoisesti. Mutta maailmankaikkeus ei ole tietoinen ulkonaiseen mahtiin perustuvasta etevämmyydestään.^[4]

Meidän arvokkuutemme perustuu kokonaan ajatteluumme, järkeemme. Ja juuri sillä alalla tahdomme kohottautua emmekä ajassa ja paikassa, joita emme voi täyttää. Ahkeroikaamme sentähden ajattelumme kehittämistä. Se on siveysopin perussääntö.

XI.

On ilmeistä, että ihminen on luotu ajattelemaan. Siinä on hänen etevämmyytensä ja arvokkuutensa. Mutta hänen velvollisuutensa on ajatella oikein. Ja ajattelun järjestykseen kuuluu, että ajattelu aloitetaan omasta itsestä, omasta alkuperästä ja tarkoituksesta.

Mutta mitä ajattelee maailma? Ei koskaan sitä, vaan tanssiaisia, soittamista, laulamista, runojen sepittämistä, osanottoa piiriratsastukseen ja niin edespäin, oman talon rakentamista ja oman itsensä tekemistä kuninkaaksi, huolimatta laisinkaan siitä, mitä on kuningas ja mitä ihminen.

XII.

Ihmisen koko etevämmyys on ajattelussa.

Sentähden on ajattelu luonnostaan ihmeteltävää ja ilman vertaa. Ennenkuin voimme halveksia sitä, täytyy sen joutua kerrassaan harhateille. Mutta voiko löytää mitään sen naurettavampaa, kuin että se kuitenkin on eksynyt sellaisiin erehdyksiin.

Kuinka suurta ajattelu onkaan luonnostaan! Kuinka surkuteltava se on puutteineen ja vikoineen.

XIII.

On vaarallista liiaksi teroittaa ihmisille, kuinka suuresti he ovat eläinten kaltaisia osoittamatta samalla heidän etevämmyyttään ja suuruuttaan luonnossa. Vielä vaarallisempaa on puhua heille heidän suuruudestaan laisinkaan kiinnittämättä huomiota heidän alennustilaansa. Ja kaikkein vaarallisinta on jättää heidät tietämättömyyteen molemmista seikoista. Mutta sangen hyödyllistä on selvittää heille niitä molempia.

Ihminen ei saa kuvitella olevansa eläinten tasolla, yhtä vähän kuin enkelien kaltainen, mutta hän ei myöskään saa olla tietämätön kuuluvaisuudestaan toiseen tai toiseen tyhmään. Hänen tulee tuntea suhteensa molempiin,

XIV.

Ihmisen on arvosteltava itseään todellisen arvonsa mukaan. Hänen tulee rakastaa itseään, sillä hänessä on hyvään altis luonto, mutta tämän ohella tulee hänen varoa rakastamasta sitä alhaista, joka myöskin kuuluu hänen luontoonsa. Toiselta puolen tulee hänen halveksia itseään, koska hänen alttiutensa on hedelmätön, kuitenkaan halveksimatta sen ohella itse tätä luonnollista alttiutta. Hänen täytyy siis vihata ja rakastaa itseään. Hänellä on kyky oppia tuntemaan totuutta ja tulla onnelliseksi, mutta hän ei omista mitään ehdotonta ja tyydyttävää totuutta.

Tahtoisinpa opastaa ihmistä kaipaamaan totuutta ja olemaan valmis ja intohimoista vapaa seuraamaan sitä siellä, missä hän kerran on sen löytänyt. Mutta kun tiedän, kuinka suuresti intohimojen pimittämä hänen ymmärryksensä on, tahtoisin välttämättä, että hän vihaisi itsessään asustavia himokkaita pyyteitä, jotka pitävät häntä pauloissaan, jotta ne eivät sokaisisi häntä silloin, kun hän tekee valintansa, eivätkä pysähdyttäisi häntä sen jälkeen, kun valinta on tehty.

XV.

Kuta enemmän valistus lisääntyy, sitä enemmän huomataan ihmisessä suuruutta ja pienuutta.

Ihmisten muodostamassa yhteisössä on eri valistuksen asteita.

Ajattelijat, jotka herättävät joukon kummastusta.

Ja kristityt, jotka herättävät ajattelijain kummastusta.

Kuka voi silloin ihmetellä, että uskonto tuntee täydellisesti sen, mikä kirkastuu meille sitä mukaa kuin valistuksemme lisääntyy?

XVI.

Käsitän, että voisi olla niinkin, ettei minua ollenkaan olisi olemassa, sillä minun oma minäni perustuu tietoisuuteeni. Se minä, joka ajattelee, ei suinkaan olisi voinut tulla herätetyksi tietoisuuteen itsestään, jos esimerkiksi äitini olisi saanut surmansa ennenkuin minä olisin saanut elämäni. En ole siis mikään ehdottomasti välttämätön olento. En ole myöskään iäinen enkä ääretön. Mutta näen kuitenkin selvästi, että luonnossa asuu joku välttämätön, iäinen ja ääretön olento.

Petolliset voimat.

1. Mielikuvitus.

Tämä ihmisen harhaan viepä osa, tämä eksytyksen ja viekkauden valtiatar on sitä vaarallisempi, kun se ei ole aina sellainen, sillä jos se olisi pettämättömästi aina valhetta, tulisi siitä eksyttämätön tosiasia. Mutta vaikka se useimmissa tapauksissa onkin epätodellinen, ei se kuitenkaan anna mitään tietoa oikeasta olemuksestaan merkitessään samanluontoisiksi oikean ja väärän.

Minä en puhu nyt hulluista, vaan minä puhun kaikkein viisaimmista. Juuri heidän käyttelemänään on näet mielikuvituksella erinomainen taito vaikuttaa vakuuttavasti ihmisiin. Järki koettaa turhaan saattaa ääntänsä kuuluviin, se ei voi määritellä asioiden arvoja.

Tämä korskea voima, tämä järjen vihollinen, joka huvikseen tarkkaa ja mestaroi vastustajaansa osoittaakseen pystyvänsä kaikkeen, on muodostanut ihmisen toisen luonnon. Sillä on kannattajia onnellisten, onnettomien, terveiden, sairaiden, rikkaiden ja köyhien joukossa. Se saattaa uskomaan, epäilemään ja kieltämään järjen. Se pidättää aistit toiminnasta ja panee ne taas työhön. Sillä on kannattajansa hullujen ja viisaitten joukossa. Ei mikään kiusoita meitä enemmän kuin se, että näemme sen tarjoavan holhokeilleen rikkaamman ja täydellisemmän tyydytyksen kuin järki. Ne, jotka kuvittelevat olevansa älykkäitä, ovat sanomattoman paljon tyytyväisempiä itseensä kuin todella viisaat koskaan voivat olla. He katselevat mahtavin ilmein ihmistä. He väittelevät rohkeasti ja itsetietoisesti, kun taas jälkimmäiset lausuvat ajatuksensa peläten ja itseään epäillen. Ja heidän elämäniloinen ulkomuotonsa antaa heille usein kuulijoiden mielessä etusijan. Niin suuressa veroistensa tuomarien suosiossa ovat nämä tekoviisaat. Kuvittelu ei voi tehdä hulluja viisaiksi, mutta se tekee heidät onnellisiksi, päinvastoin kuin järki, joka tekee ystävänsä vain onnettomiksi. Edellinen peittää omansa kunnialla, jälkimmäinen häpeällä.

Mikä tuo mukanaan kuuluisuutta, mikä arvonantoa ja kunnioitusta henkilöllisyyksille, taideteoksille, laeille ja tämän maailman mahtaville, ellei juuri tämä mielikuvituksen voima? Kaikista maailman rikkauksista ei ole mihinkään ilman sitä.

Ettekö esimerkiksi voisi väittää, että tämä tuomari, jonka kunnioitettava vanhuus herättää arvonantoa kaikessa kansassa, antaa puhtaan ja ylevän järjen ohjata toimintaansa ja että hän arvostelee asioita niiden todellisen luonnon mukaan takertumatta tyhjänpäiväisiin sivuseikkoihin, jotka kirveltävät vain heikkojen ihmisten mielikuvitusta? Katsokaa kuinka hän käy kirkkoon täynnä innokasta hartautta liittäen järjen perusteellisuuteen rakkauden hehkun. Hän valmistautuu kuuntelemaan saarnaa esimerkiksikelpaavalla arvonannolla. Nyt astuu saarnaaja esiin. Mutta jos luonto on antanut saarnaajalle käheän äänen ja naurettavannäköiset kasvot, jotka parturi on huonosti ajanut, ja jos sattumalta hänen kasvoihinsa on vielä jäänyt saippuaakin, niin, julistipa saarnamies kuinka suurta totuutta tahansa, lyön vetoa, että tuomarimme vakavuus on mennyttä.

Jos maailman suurin ajattelija seisoisi oikein leveällä laudalla ja tietäisi, että hänen allaan on ammottava kuilu, veisi kuvittelu hänestä voiton, vaikka hänen järkensä saisikin hänet vakuutetuksi turvallisuudestaan. Eivätkä monet kykene kestämään edes ajatusta vaaran mahdollisuudesta kalpenematta ja tuskan hikeen tulematta.

Kukapa ei tietäisi, että kissan tai rotan näkeminen, hiilen musertaminen tai sensellainen voi saattaa ihmisen järjiltään? Äänen sävy vaikuttaa viisaimpiinkin ja voi muuttaa puheen tai runon koko merkityksen.

Rakkaus ja viha muuttavat oikeuden muotoa. Edeltäkäsin hyvin palkattu asianajaja pitää puolustamaansa asiaa paljon oikeutetumpana kuin muutoin. Hänen varmat eleensä asettavat hänet parempaan valoon tuomarien silmissä, jotka antavat ulkonäön pettää itsensä. Naurettava järki, joka antaa tuulen ajella itseään joka taholle!

En tahdo kuvailla kaikkia mielikuvituksen seurauksia; silloin saisin kuvailla kaikki ihmisen teot, jotka ovat melkein järjestään tämän kuvittelun sysäysten alaisia. Sillä järjen on ollut pakko peräytyä, ja kaikkein viisainkin ottaa periaatteikseen ihmisten mielikuvituksen yltiöpäisesti joka paikkaan tuomia mielijohteita.

II.^[5] Itserakkaus.

Itserakkauden ja inhimillisen minän luontoon kuuluu olla rakastamatta ja ajattelematta muuta kuin omaa itseään. Mutta mitä voi sille tehdä? Ei käyne päinsä estää tätä omaa itseä, jota se rakastaa, olemasta täynnä puutteita ja kurjuutta. Se tahtoo olla suuri ja se huomaa olevansa pieni. Se tahtoo olla onnellinen ja se näkee olevansa onneton. Se tahtoo olla täydellinen ja se huomaa olevansa täynnä puutteellisuuksia. Se tahtoo olla ihmisten rakkauden ja kunnioituksen esine ja se näkee, että sen viat herättävät vain heidän kammoaan ja halveksimistaan. Tämä hämmennys, johon me huomaamme joutuneemme, aiheuttaa meissä epäoikeutetuimman ja rikollisimman intohimon, mitä kuvitella voi. Sillä me nostatamme mielessämme leppymättömän vihan tätä totuutta kohtaan, joka antaa meille ojennuksia ja toteaa vikamme. Me tahdomme tuhota sen perinjuurin, mutta kun emme voi lannistaa sen olemusta, hävitämme sen mikäli voimme tietoisuudestamme ja toisten tietoisuudesta. Toisin sanoen, teemme kaiken voitavamme peittääksemme vikojamme sekä toisilta että itseltämme emmekä voi kärsiä, että niitä vedetään nähtäväksemme ja että niitä yleensä nähdään.

On epäilemättä ikävä olla täynnä vikoja, mutta vielä murheellisempaa on, että on niitä täynnänsä eikä tahdo tunnustaa niitä omiksensa, sillä siten vielä lisätään onnettomuutta tahallisella harhaluulolla. Emme tahdo, että toiset pettävät meitä, ja pidämme kohtuuttomana, että he vaativat meiltä suurempaa arvonantoa, kuin he ansaitsevat. Mutta ei ole myöskään oikein, että me petämme heitä ja että tahdomme, että he kunnioittaisivat meitä enemmän, kuin me ansaitsemme.

Siitä johtuu, että kun toiset eivät keksi meissä muuta kuin niitä puutteita ja paheita, jotka meitä todellisuudessa vaivaavat, he eivät tietenkään tee meille mitään vääryyttä, sillä eiväthän he ole niihin syypäitä. He tekevät meille vain hyvän työn auttaessaan meitä etsiessämme vapautusta pahasta, nimittäin puutteitamme koskevasta tietämättömyydestä. Emme saa siis olla suutuksissamme heille siitä, että he tuntevat vikamme ja että he halveksivat meitä, milloin he ovat oikeassa ja tuntevat meidät sellaisiksi, kuin olemme, ja että he halveksivat meitä, milloin me ansaitsemme halveksimista.

Sellaisia ovat ne tuntemukset, jotka viriävät tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta täynnä olevasta sydämestä. Mutta mitä saatammekaan sanoa omasta sydämestämme, nähdessämme siellä aivan päinvastaisen taipumuksen? Sillä eikö olekin totta, että me vihaamme totuutta ja niitä, jotka meille sitä julistavat, ja että me pidämme siitä, että he tulevat petetyiksi meidän hyväksemme ja että me tahdomme heiltä aivan toisenlaista arvonantoa, kuin mihin me todellisuudessa olisimme oikeutetut?

Mainitsen esimerkin, joka saa minut kauhistumaan. Katolinen kirkko ei velvoita meitä ilmaisemaan rikkomuksiamme erotuksetta kaikille. Se sallii, että niitä pidetään peitossa kaikilta muilta paitsi yhdeltä,^[6] jolle se käskee paljastamaan sydämen syvyydet ja näyttäytymään oikeassa valossa. Maailmassa on vain tämä yksi ainoa ihminen, jolle meidän täytyy tunnustaa erehdyksemme ja jonka se velvoittaa ehdottomaan vaikenemiseen, niin että tämä tietoisuus asuu hänessä aivan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Voiko ajatella mitään sen armeliaampaa ja lauhkeampaa? Ja kuitenkin on ihmisen turmelus niin suuri, että hän pitää tätäkin lakia lilan ankarana. Siinä on yksi niistä päätekijöistä, jotka ovat aiheuttaneet, että suuri osa Eurooppaa on noussut kapinaan tätä kirkkoa vastaan.

Kuinka kohtuuton ja ymmärtämätön onkaan ihmissydän paheksuessaan sitä, että sille on asetettu velvoitus tehdä yhdelle henkilölle se, minkä tavallaan olisimme velvolliset tekemään kaikille ihmisille. Sillä onko oikein, että petämme heitä?

On erilaisia asteita tässä totuuden kammossa, mutta voidaan sanoa, että sitä jossakin määrin on jokaisessa, koska se on itserakkauden erottamaton osa. Se on sitä väärää hienotunteisuutta, joka pakottaa niitä ihmisiä, joiden velvollisuus on muistuttaa toisia, käyttämään niin monia kiertoteitä ja lieviä lausetapoja kuin suinkin, jotta eivät suinkaan loukkaisi heitä. Heidän on pakko pienennellä vikojamme, olla puolustelevinaan niitä ja sekoittaa moitteisiin ylistyksiä ja vakuutteluja omasta kiintymyksestään ja kunnioituksestaan. Kaikesta huolimatta on tämä lääke karvas itserakkaudelle, joka nauttii sitä niin vähän kuin mahdollista ja aina vastenmielisesti, usein vielä salaisella kiukulla niitä kohtaan, jotka sitä ojentavat.

Siitä johtuu, että jos toisilla on jotakin iloa rakkaudestamme, he välttävät tekemästä meille palvelusta, jonka tietävät olevan meille vastenmielisen. He kohtelevat meitä niinkuin tahdomme itseämme kohdeltavan: me vihaamme totuutta, he kätkevät sen meiltä; me tahdomme kuulla imarteluja, he imartelevat meitä; me kaipaamme tulla petetyksi ja meitä petetään.

Silloin jokainen myötäkäymisen askel, joka vie meitä tässä maailmassa ylöspäin, loitontaa meitä yhä enemmän totuudesta, sillä eniten juuri pidättäydytään haavoittamasta sitä, jonka kiintymys on meille hyödyllisin ja vastenmielisyys vaarallisin. Kuka ruhtinas tahansa voi olla koko Euroopan pilkkana, ilman että hän itse siitä mitään tietää. Se ei kummastuta minua yhtään. Totuuden sanominen on hyödyllinen sille, josta se sanotaan, mutta mitä epäedullisin niille, jotka sen sanovat, koska he joutuvat vihattaviksi. Ja ne, jotka elävät ruhtinaitten seurassa, rakastavat enemmän omia etujaan kuin sen ruhtinaan etuja, jota he palvelevat, ja niinmuodoin he varovat suomasta hänelle totuuden sanomisesta koituvaa etua, joka olisi heille itselleen vahingoksi.

Tämä onnettomuus on epäilemättä suurempi ja säännöllisempi ylhäisön piireissä, mutta eivät alemmatkaan kerrokset ole siitä vapaat, sillä jokaisesta on aina jonkin verran viehättävää saada osakseen ihmisten rakkautta. Näin on ihmiselämä vain ainaista harhanäkyä; täällä vain toinen toistaan petetään ja imarrellaan. Ei kukaan puhu meistä läsnäollessamme niin kuin puhuu poissaollessamme. Yksimielisyys ihmisten kesken perustuu vain tähän keskinäiseen pettämiseen; ja harvat ystävyyssuhteet kestäisivät, jos jokainen tietäisi, mitä hänen ystävänsä sanoo hänestä silloin, kun hän ei ole saapuvilla, vaikka hän puhuu vilpittömästi ja ilman kiihkoa.

Ihminen on siis vain pelkkää teeskentelyä, valhetta ja kerskuntaa sekä itseään että toisia kohtaan. Hän ei tahdo kuulla totuutta; hän välttää sanomasta sitä toisille. Ja kaikilla näillä oikeudelle ja järjelle niin vierailla taipumuksilla on luonnolliset juurensa hänen sydämessään.

III. Turhuus.

Kunnian suloisuus on niin suuri, että me tavoittelemme kaikenlaista, yksinpä kuolemaakin, vain sen takia, että toivomme sen tuottavan kunniaa.

IV.

Ylpeys painaa yhtä paljon kuin kaikki kärsimykset yhteensä. Se kätkee ne, tai jos se paljastaa ne, ylvästelee se niiden tuntemisesta. Se pitää meitä vallassaan niin luonnonomaisesti keskellä kärsimyksiämme ja erehdyksiämme, että me ilomielin kadotamme yksin elämämmekin, jotta siitä puhuttaisiin.

V.

Turhamaisuus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että sotamies, kuormarenki, laivankokki ja tavarankantajakin kerskuvat ja tahtovat saada ihailua osakseen. Ja ajattelijat tahtovat samaa. Ne, jotka sepittävät kirjoituksia kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa siitä, että ovat kirjoittaneet erinomaisesti; ne, jotka sen lukevat, tahtovat saada kunnian siitä, että ovat sen lukeneet; minä, joka kirjoitan tämän, tunnen ehkä samaa mielitekoa, samoin kuin ehkä ne, jotka tämän lukevat.

VI.

Ihminen on niin itseluuloinen, että hän tahtoo olla koko maailman tuntema, vieläpä niiden ihmisten, jotka aloittavat elämänsä silloin, kun häntä ei enää ole olemassa; ja hän on niin turhamainen, että viiden tai kuuden häntä ympäröivän henkilön kunnioitus ilahduttaa ja tyydyttää häntä.

VII.

Uteliaisuus ei ole mitään muuta kuin turhamaisuutta. Useimmiten tahdotaan tietää asioita vain siksi, että voitaisiin niistä puhua, ihmiset eivät varmaankaan matkustaisi maita ja meriä saadakseen vain itse iloa näkemästään, ilman toivoa, että voivat siitä joskus kertoa toisille.

VIII.

Ei kukaan etsi kunnianosoituksia kaupungeista, joiden kautta matkustaa, mutta heti kun on pakotettu oleskelemaan niissä jonkun aikaa, tulee jo suuri huoli. Kuinka pitkä aika tarvitaan siihen? Aika, joka vastaa turhamaisuutemme ja kehnoutemme pysyväisyyttä.

IX.

Ken tahtoo täydelleen oppia tuntemaan ihmisen turhamaisuuden, voi tarkastella vain rakkauden intohimon syitä ja vaikutuksia. Sen syy mikä lieneekään (Corneille), sen vaikutukset voivat olla kauhistavia. Tämä mikä lieneekään, vaikkapa vain niin pieni seikka, ettei sitä voi tuntea, järkyttää maita, ruhtinaita, sotajoukkoja ja koko maailmaa.

Jos Cleopatran nenä olisi ollut lyhyempi, olisi koko maailma toisennäköinen.

X.

On ihmeellistä, että niin silminnähtävä seikka kuin maailman turhamaisuus voi olla niin vähän tunnettu, että voi herättää kummastusta ja tuntua oudolta, kun sanotaan, että on typerää etsiä kunniaa ja mahtavuutta.

Ihmisen heikkous.

Hänen tietämisensä epävarmuus.

I.

Ihminen on olento, jonka tie kulkee luonnollisten erehdysten kautta, eikä hän voi välttää niitä ilman jumalallista armoa. Ei mikään voi ohjata häntä totuuteen; kaikki johtaa hänet harhaan. Molemmilta totuuden alkulähteiltä, järjeltä ja aisteilta puuttuu rehellisyyttä ja ne pettävät vuorotellen toinen toistaan. Aistit vievät järjen harhaan valheellisilla virvatulilla ja joutuvat vuorostaan järjen petettäviksi samaten kuin ne ovat järkeä pettäneet. Järki antaa vahingon kiertää. Sielun intohimot hämmentävät aisteja ja eksyttävät niitä valheellisiin havaintoihin. Siten valhettelevat ja pettävät ne toisiaan kilpaa.

II.

Minua hämmästyttää eniten juuri havainto, ettei koko maailma ole hämmästynyt heikkouttaan. Kaikki ovat vakavissa puuhissa ja seuraavat omia mielijohteitaan, ei siksi, että se on luonnollista ja että niin on tapana tehdä, vaan ikäänkuin tietäisivät kaikki varmasti, mikä on oikein ja kohtuullista. Jokainen huomaa lakkaamatta pettyneensä ja uskoo hullunkurisella nöyryydellä sen syyksi kovan onnensa, eikä ymmärryksen puutetta, jonka omistamisesta hän alati ylvästelee. Mutta onhan hyvä, että on täällä maailmassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole pyrrhonismin^[7] kannattajia tämän suunnan itsensä tuottaman kunnian vuoksi, sillä siitä huomaamme, kuinka mukautuvainen ihminen on mitä mahdottomimpiin mielipiteisiin, kun hän on taipuvainen uskottelemaan itselleen, ettei hän ole luonnostaan ja välttämättä heikko, vaan että hän päinvastoin on luonnostaan viisas.

III.

Aikaisemmat vaikutelmat eivät yksin kykene viemään meitä harhaan; uutuuden viehätyksellä on sama voima. Siitä juontuvat kaikki riitaisuudet ihmisten kesken. He syyttävät toisiaan joko seuratessaan vääriä lapsuuden vaikutelmia tai umpimähkään juostessaan uusien jäljessä. Kuka noudattaa oikeata keskitietä? Astukoon hän esiin ja osoittakoon niin tekevänsä. Ei ole ainoatakaan periaatetta, olipa se kuinka luonnonomainen tahansa ja lähtöisin vaikka kaikkein aikaisimmasta lapsuudesta, jonka ei voisi sanoa kulkevan väärän käsityksen merkeissä, olemmepa sen sitten omaksuneet opetuksen tai oman kokemuksen avulla. Koska, sanotaan, te olette uskoneet hamasta lapsuudesta, että jokin arkku on tyhjä siksi, että te ette näe sen sisältävän mitään, niin uskotte, että on olemassa tyhjyyttä; mutta se on aistienne harhakuva, jota tottumuksen voima vahvistaa, ja tieteen on siis oikaistava se. Toiset taas sanovat: Koska teille on sanottu koulussa, ettei tyhjää tilaa ole olemassa, on teidän terve arvostelukykynne turmeltu, sillä luonnostaan käsititte asian oikein ennenkuin vastaanotitte tämän väärän vaikutelman, jonka nyt saamme korjata palaamalla takaisin teidän alkuperäiseen luontoonne. Kuka on tässä syypää petokseen? Aistitko vai opetus?

Meillä on toinenkin eksytysten alkulähde, nimittäin sairaudet. Ne turmelevat arvostelukykymme ja aistimme. Ja koska vakavat sairaudet muuttavat niitä tuntuvasti, on hyvin luultavaa, että lievätkin sairaudet aiheuttavat suhteellisesti yhtä suuren vaikutuksen.

Oma harrastuksemme on vielä oivallisempi ase, sillä se sokaisee miellyttävällä tavalla järjen näkökyvyn. Maailman tasapuolisimmankaan ihmisen ei sallita olla tuomarina omassa asiassaan. Tiedän henkilöitä, jotka peläten joutuvansa puolueellisuuteen itseään kohtaan, ovat vastapainoa etsiessään tulleet maailman epäoikeudenmukaisimmiksi ihmisiksi. Luotettavin keino, jolla voisimme menettää täysin oikean asian, olisi se, että panisimme jonkun läheisistä sukulaisistamme puolustamaan asiaamme. Oikeus ja totuus ovat kaksi niin hienoa kärkeä, ettemme tylsillä aseillamme voi niitä satuttaa. Jos aseemme kohtaavat sellaisen kärjen, katkaisevat ne sen ja koskettavat sitä kaikkialta muualta kuin oikeasta kohdasta.

IV.

Maailman parhaimman miehen sielu ei ole niin riippumaton, että hän voisi olla häiriintymättä mitättömästä melusta, joka kuuluu hänen lähimmästä ympäristöstään. Ei tarvita kanuunanlaukausta keskeyttämään hänen ajatuksenjuoksuaan. Siihen riittää tuuliviirin tai vintturin narahdus. Älkää ihmetelkö, kun hänen ajatuksensa eivät tällä haavaa ole kyllin selkeät. Kärpänen surisee hänen korvansa juuressa. Se riittää tekemään hänet kykenemättömäksi antamaan hyviä neuvoja. Jos tahdotte, että hän osuu oikeaan, niin ajakaa pois tuo eläin, joka pitää hänen järkeään lamassa ja sumentaa tuota voimakasta älyä, joka hallitsee kaupunkeja ja kuningaskuntia! Kuinka naurettava jumaltenkaltainen olento!

V.

Kuinka vaikea onkaan antaa mitään asiaa toisen ratkaistavaksi horjuttamatta hänen arvosteluaan tavalla, jolla me asian hänelle esitämme. Jos sanon: Minun mielestäni tämä on kaunista, minun mielestäni tämä on epäselvää tai jotain muuta sellaista, kiinnitän hänen mielikuvituksensa heti tähän arvosteluun tai yllytän häntä sanomaan vastaan. On parempi olla sanomatta mitään, sillä silloin arvostelee toinen omien ajatustensa mukaan, toisin sanoen, sen mukaan, mitä hän sillä hetkellä on, ja sen mukaan kuin aivan toiset asianhaarat määräävät kuin ne, joita on itse ajatellut. Silloin ainakaan ei ole koetettu millään tavoin hänen arvosteluunsa vaikuttaa, mikäli vaikenemisella ei tässä myöskin ole merkitystä, mikä seikka riippuu tavasta ja tulkinnasta, jonka hän mielentilansa mukaan vaikenemiselle tahtoo antaa, tai siitä, arvaako hän eleet ja kasvonilmeet tai äänensävyn, tai onko hän kasvonilmeitten tuntija. Niin vaikea on olla saattamatta pois arvostelua luonnolliselta tolaltaan tai pikemminkin, niin vaikea on pysyä lujana ja järkkymättömänä mielipiteessään.

VI.

Tärkein asia elämässä on toimialan valitseminen. Sattumalla on siinä suuri määräämisvalta. Tottumus tekee ihmiset muurariksi, sotilaaksi ja puusepäksi. Hän on erinomainen puuseppä, sanotaan, ja sotilaista puhuttaessa: Kuinka suuria hölmöjä he ovat! Toiset taas päinvastoin sanovat; Ei mikään ole uljaampaa kuin sodankäynti; kaikki muut ihmiset ovat pelkureita. Valintaan vaikuttaa se, kuuleeko lapsena kiitettävän vai moitittavan joitakin ammatteja, sillä luonnollisesti rakastetaan sitä, mitä pidetään hyvänä, ja vihataan sitä, mikä leimataan huonoksi. Näitä asioita koskevat sanat jättävät vaikutelmia mieleemme, mutta erehdymme suuresti, kun niiden mukaan menettelemme. Niin suuri on totunnaisuuden voima, että niistä, jotka luonto on tehnyt vain ihmisiksi, tehdään kaikenlaisten ammattien harjoittajia. Toisilla seuduilla ovat kaikki järjestään muurareita, toisilla kaikki sotilaita, ja niin edespäin. Tällainen yksitoikkoisuus ei voi perustua luonnon järjestykseen. Olosuhteet ne ovat tämän aikaansaaneet, sillä ne orjuuttavat luontoa. Mutta joskus voittaa luonto ja ohjaa ihmisen tämän synnynnäisten lahjojen alalle kaikista olosuhteista huolimatta, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja.

VII.

Me emme koskaan elä nykyhetkessä. Me riennämme tulevaisuutta kohti, ikäänkuin saapuisi se liian vitkallisesti, ikäänkuin tahtoisimme jouduttaa sen kulkua. Tai kutsumme me takaisin menneisyyden pysäyttääksemme sen, ikäänkuin se olisi liian joutuisa. Olemme niin ymmärtämättömiä, että harhailemme ajanjaksoissa, jotka eivät kuulu meille, emmekä ajattele yksinomaan sitä pistettä, joka todella kuuluu meille. Ja niin turhamaisia olemme, että uneksimme sitä, mitä ei ole enää olemassa, ja päästämme huomaamattamme karkuun sen ainoan, joka on läsnä! Nykyhetki on säännöllisesti meidän loukkauskivemme. Me kätkemme sen näkyvistämme, koska se tuottaa meille tuskaa; ja jos se meitä miellyttää, suremme me nähdessämme sen loittonevan. Me yritämme tehdä sen siedettäväksi tulevaisuuden avulla ja me aiomme järjestellä asioita, jotka eivät vielä ole vallassamme, sellainen ajankohta silmämääränämme, jonne pääsemisestä meillä ei ole mitään takeita.

Jokainen, joka tutkii ajatuksiaan, huomaa aina askaroitsevansa menneessä ja tulevassa ajassa. Emme ajattele juuri ollenkaan nykyisyyttä ja jos ajattelemmekin, niin teemme sen vain valmistaaksemme tulevaisuutta. Nykyisyys ei ole koskaan meidän tarkoituksenamme: menneisyys ja nykyisyys ovat meidän keinojamme, tulevaisuus yksin on meidän tarkoituksemme.^[8] Siten me emme elä koskaan, vaan ainoastaan toivomme elävämme, ja lakkaamatta valmistellessamme onnelliseksi tuloamme, menetämme ainiaaksi onnellisena olon mahdollisuudet.

VIII.

Mielikuvituksemme liioittelee niin suuresti nykyhetken merkitystä, kiinnittäessään siihen alinomaiset mietteensä ja pienentää siihen määrään iäisyyden arvoa kun se on suuntaamatta siihen mietteitään, että me teemme iäisyydestä olemattomuuden ja olemattomuudesta iäisyyden. Ja kaikella tällä on niin elinvoimaiset juuret meissä, ettei kaikki meidän järkemme pysty meitä siitä varjelemaan.

IX.

Cromwell oli hävittämäisillään koko kristikunnan: kuninkaallinen perhe oli syösty vallasta ja hänen oman perheensä mahti ikipäiviksi taattu. Mutta esteeksi tuli pieni hiekanjyvänen, joka asettui hänen virtsa tiehyeeseensä. Yksinpä Roomakin oli alkanut vavista hänen tähtensä; mutta tuli sitten tuo pieni hiekanjyvänen, hän kuoli, hänen perheensä suistui, rauha palasi kaikkialle ja kuningas asetettiin jälleen valtaan.

X.

Tahto on uskon tärkein elin. Ei siksi, että se muodostaisi uskon, vaan siksi, että asioiden oikeus tai vääryys riippuu siitä, miltä taholta niitä katsotaan. Tahto, jota miellyttää enemmän toinen katsantokanta kuin toinen, ei salli ajatuksen tarkastella niitä asioiden hyviä puolia, joita se itse ei halua katsoa; siten ajatus kulkien yhtä rintaa tahdon kanssa, pysähtyy katsomaan vain sitä puolta asiasta, joka tahtoa miellyttää, ja arvostelee vain sen perusteella, mitä se tällöin näkee.

XI.

Mielikuvitus suurentaa pienet seikat, niin että ne lopulta täyttävät meidän sielumme ilmiömäisellä kunnioituksella, ja uhkarohkealla ylimielisyydellä se pienentää suuret seikat, niin että ne noudattavat samoja mittasuhteita kuin hän itse. Samoin tekee hän puhuessaan Jumalasta.

XII.

Kaikki ihmisten hankkeet tarkoittavat omaisuuden kokoamista; mutta he eivät voi kuitenkaan koskaan osoittaa, että he pitävät sitä hallussaan minkään oikeuden nojalla, sillä he omistavat tavaransa vain mielikuvituksessaan eikä heillä ole mitään mahtia pitää niitä varmasti hallussaan. Samoin on tietommekin laita, sillä sairaus voi riistää sen meiltä.

XIII.

Jos me joka yö näkisimme unissa saman asian, vaikuttaisi se meihin samaten kuin esineet, joita joka päivä näemme ympärillämme. Ja jos joku käsityöläinen olisi varma saavansa joka yö kaksitoista tuntia läpeensä nähdä sellaista unta, että hän on kuningas, olisi hän luullakseni yhtä onnellinen kuin kuningas, joka samaan aikaan näkisi unta, että hän on käsityöläinen. Jos me näkisimme joka yö sellaista unta, että olemme vihollisten vainoamia ja jos tuskaatuottavat aaveet ahdistaisivat meitä päivisin erilaisissa askareissa tai matkalla ollessamme, kärsisimme unesta melkein yhtä paljon kuin todellisuudesta, ja varoisimme vaipumasta uneen samoin kuin varoisimme heräämistä silloin, kun todellisuus tarjoaa meille vain kurjuutta. Nämä unet tuottaisivat todellakin melkein yhtä suuria kärsimyksiä kuin todellisuus. Mutta koska unet ovat kaikki erilaisia ja vaihtuvat, liikuttaa meitä se, mitä niissä näemme, paljon vähemmän kuin se, mitä näemme valveilla jatkuvaisuuden vaikutuksesta, joka ei kuitenkaan sekään ole niin yhtämittaista ja samantapaista, ettei se joskus muuttuisi. Nämä muutokset eivät tapahdu erikoisen nopeasti muulloin kuin muutamissa harvinaisissa tapauksissa, kuten esimerkiksi matkoilla, jolloin sanotaankin: minusta tuntuu, että näen unta. Elämä on uni, tosin vähemmän häilyväinen.

XIV.

Me edellytämme, että kaikki ihmiset käsittävät ja tuntevat samalla tapaa. Mutta tällainen edellyttäminen on sangen mielivaltaista, sillä meillä ei ole siihen mitään todisteita. Näen kyllä, että käytetään samoja sanoja samoista asioista ja että joka kerta kun kaksi ihmistä näkee kappaleen muuttavan paikkaa, he kumpikin ilmaisevat havaintonsa tästä esineestä samalla sanalla sanoen kumpainenkin, että se on liikkunut. Ja tämän ilmaisumuodon yhtäläisyyden nojalla tehdään varma johtopäätös mielteiden yhdenmukaisuudesta. Mutta johtopäätös ei ole ehdottomasti sitova eikä lopullisesti todistettu, vaikka siinä on paljon sellaista, joka oikeuttaa panemaan merkille rinnakkaisilmiöitä, koska tiedetään, että usein voidaan tehdä sama johtopäätös erilaisista olettamuksista.

XV.

Kun me näemme saman seurauksen aina johtuvan samasta syystä, päätämme, että edessämme on luonnonlaki samoin kuin siinä, että päivä valkenee taas huomenna jne. Mutta usein luonto tekee meille tepposet, kun se ei alistu omiin lakeihinsa.

XVI.

Tietämisemme muodostaa kaksi äärimmäisyyttä, jotka koskettavat toisiaan. Ensimmäinen on puhdas luontainen tietämättömyys, jota kaikki ihmiset edustavat syntyessään. Toinen äärimmäisyys on se, johon tulevat suuret henget, kun he läpikäytyään kaiken sen, mitä ihmiset voivat tietää, huomaavat, etteivät tiedä mitään ja kohtaavat saman tietämättömyyden, josta he ovat lähtöisin. Mutta tämä on oppinutta tietämättömyyttä, joka tuntee itsensä. Ne taas, jotka ovat lähteneet luontaisesta tietämättömyydestä saavuttamatta tätä toista äärimmäisyyttä, ovat saaneet jonkun verran itsekylläisen tiedon alkeita ja ovat olevinaan viisaita.

Nämä juuri ne järkyttävät maailmaa ja näkevät kaikki huonommassa valossa kuin nuo toiset. Joukko ja sen älyniekat määräävät säännöllisesti maailman tapahtumien kulun; nämä ne halveksivat kaikkea ja joutuvat itse halveksittaviksi.

RALPH WALDO EMERSON.

Ralph Waldo Emerson
Ralph Waldo Emerson

Kuinka olet tähän asti voinut tulla toimeen ilman Emersonia? Kuinka olet voinut elää itsenäisesti? Oletko itseesi luottanut? Ja jos jonkun kerran olet itsenäisesti menetellyt ja jotenkuten tullut toimeen elämän salahautojen keskellä, niin oletko voinut itsenäisyydessäsi kehittyä tuntematta häntä, innostumatta hänen sanoistaan ja ylentymättä hänen esikuvastaan?

Itsenäinen ihminen ei tarvitse toisen ihmisen apua eikä tukea »Voimakas mies on voimakkain seisoessaan yksin». Mutta vallan yksinäinen ja itsenäinen ihminen ei tarvitsekaan mitään. Ihminen voi osoittaa ja toteuttaa itsenäisyyttään parhaiten suhteessaan toisiin. Ja ihmisten väliset kosketukset ovat sellaisia, että epäitsenäisyys ja väärinkäsitetty itsenäisyys, jota vastaan elämässä törmäämme, herättää jalostetun itsenäisyyden kaipuuta. Kuitenkin vasta silloin, kun itsenäinen, olemustamme voimakkaasti koskettava mies sanoo meille: »luota itseesi», alkavat sisässämme harpunkielet soida ja säestää tekojamme. Emersonin sanoilla on tällainen vaikutus.

Olet kulkenut rauhassa tietäsi, mutta nyt sinä yht'äkkiä kohtaat tämän kirkkaan hiljaisuuden miehen. Pysähdyt kohdatessasi hänet. Herää kysymyksiä. Oletko ollut niin itsenäinen kuin olisit voinut olla? Oletko luottanut sisässäsi omalla erikoisella tavalla kumpuaviin elämän lähteisiin? Oletko laisinkaan ymmärtänyt luonnon kauneutta ja syvällisyyttä? Oletko sitä omalla uudella tavallasi ymmärtänyt? Oletko ollut rohkea ja onko sinulla ollut siihen sisäisiä valtuuksia?

Itsenäisyyskysymys on päiväjärjestyksessä vain nimellisesti, ellei se ole myöskin yksilöiden päiväjärjestyksessä. Itsenäisyysaate ei ole voittoisa, elleivät itsetietoiset, vapaat ja jalot yksilöt ole sitä kannattamassa ja kehittämässä. Henkilö, joka nojautuu vieraisiin tekijöihin, omiin kehittymättömiin, jonkun toisen yksityisen, omaisten, puolueen, suuren joukon, kenen tahansa tai ei kenenkään mielipiteisiin, tapoihin ja tekoihin eläytymättä niihin mieskohtaisesti, joka tuskan hiki otsalla huolehtii siitä, mitä toiset hänestä ajattelevat ja oven takana kuuntelee, mitä toiset hänestä sanovat, joka karttaa tehdä tai sanoa itselleen mitään epäedullista ja joka pelkää jättäneensä tekemättä jotakin valitellen sitä, ettei ole voinut tietää kaikkia toisten ajatuksia, ei ole itsenäinen ihminen.

Emerson, seestyneen ajatuksen ja miehekkään ihanteellisuuden mies opettaa sinua luottamaan itseesi ja kehittämään itsenäisyyttäsi.

Hän ei viivytä kohdatessaan sinut. Hänessä ei piile mitään vaaraa olemuksellesi, kuten ystävässä, joka tyrkyttää sinulle mielipiteitään ja koettaa taivuttaa sinut mukaansa. Päinvastoin hän jouduttaa kulkuasi ja tekee sen tehokkaammaksi ilman että sinun tarvitsee jäädä minkäänlaiseen kiitollisuuden velkaan hänelle. Tunnet vapautusta, ja henkesi pääsee ahdistuksesta. Kohoat ja lennät eteenpäin linnun lailla. Kallisarvoinen sisäinen kutsumus velvoittaa sinua liikuttamaan siipiä.

»Luota itseesi», sanoo hän lyhyesti ja selvästi jokaiselle vastaantulijalle. Kaikki muu on sen toistamista ja selittämistä. Tavallisia jokapäiväisiä sanoja, mutta vasta hänen käyttäminään ne tuntuvat uusilta ja ihmeellisiltä.

Ensin lähdet hänen kanssaan aarniometsään katsomaan luonnon suurten korpien näkyjä. Hän osoittaa sinulle kastehelmiä sammalessa ja valkoisia talvikkeja ikivihreiden kuusien alla. »Metsän himmeä valo», opettaa tämä metsänkävijä, »muistuttaa alati kestävää aamua ja vaikuttaa innostavasti ja virvoittavasti. Tämän paikan lumous, jota jo ikimuistoisista ajoista on ylistetty, kietoo meidät. Mäntyjen, kuusien ja tammien rungot säihkyvät kuin rauta avartuneiden silmiemme edessä. Vaiteliaat puut alkavat kutsua meitä ja kehoittavat meitä elämään kanssaan ja jättämään taakseen juhlallisiksi leimattuja mitättömyyksiä täynnä olevan elämän. Mitään historiaa, kirkkoa tai valtiota ei ole kiinnitetty Jumalan taivaalle eikä kuolemattomaan vuoteen. Kuinka helppoa on täällä samota eteenpäin kohti avautuvia maisemia, nopeasti toinen toistaan seuraavien uusien näköalojen ja ajatusten virratessa mieleen, kunnes sieltä vähitellen on työnnetty pois muistelmat kodista ja koko muisti on nykyhetken mahdin poispyyhkäisemä, jonka jälkeen kuljemme luonnon riemusaaton etunenässä.» Eikö tunnu kuin olisi kotisi, pyhättösi täällä puiden keskessä? Ja syvällä on luonnon kaipuu olemuksessamme. »Mitä vesi on janolle, sitä on kallio ja multainen maa silmillemme, käsillemme ja jaloillemme», sanoo saattajamme.

Sitten hän vie meidät vuorelle. Kuta korkeammalle tämä vuorelaishenki johdattaa meidät, sitä laajemmaksi avartuu näköpiiri ympärillämme ja me näemme yhä suurempia maailmankaikkeuden renkaita. »Silmä on ensimmäinen kehä», hän sanoo, »taivaanranta, jonka se muodostaa, on toinen; ja kautta koko luonnon toistuu tämä peruskuvio lakkaamatta. Se on maailman salakirjoituksen korkein tunnusmerkki. Pyhä Augustinus kuvasi Jumalan olemuksen kehäksi, jonka keskipiste on kaikkialla ja jonka ympärysmittaa ei ole missään.» Ja hän jatkaa uuden mielijohteen vallassa: »Ihmeellisintä jokaisessa näköalassa on se kohta, jossa maa ja taivas koskettavat toisiaan, ja sen me näemme lähikukkulalta yhtä hyvin kuin Alleghany-vuorten huipulta.»

Tässä mielenvireessä laskeudumme vuorelta ja lähestymme äärettömien valtamerien rantaa kokeaksemme maailmankaikkeuden iloa ja nähdäksemme luoteessa ja vuoksessa suuren vastakkaisuuksien lain. »Aina siitä lähtien kun olin poika», kertoo tämä ihmisten ilmoille saapunut saarenasukas, »olen halunnut kirjoittaa tutkielman tasoituksista. — Kaksinapaisuuden (polariteetin) eli vaikutuksen ja vastavaikutuksen tapaamme kaikissa luonnon tekijöissä, valossa ja pimeydessä, kuumassa ja kylmässä, meren luoteessa ja vuoksessa. — Jokainen teko palkitsee itsensä tai toisin sanoen täydentää itsensä kaksinaisella tavalla: ensin olioissa eli oikeassa todellisessa luonnossa ja toiseksi olevissa oloissa eli näkyväisessä luonnossa. — Syytä ja seurausta, keinoa ja tarkoitusta, siementä ja hedelmää ei voi erottaa toisistaan, sillä seuraus kukkii jo syyssä, tarkoitus on keinossa läsnä ja hedelmä siemenessä. — Maailmankaikkeus kuvastuu kaikissa pienimmissäkin osasissaan.»

Poikkeat vielä hänen työhuoneeseensa. Tätä työn ihannoijaa ja kaikkinaisen työn tekijää viehätti vapaa näköala ikkunan edessä. Talonsa hän oli valinnut kylän laidalta ja ostanut liittävän maa-alan sen ympäriltä päästäkseen ehdottomaan rauhaan. Hän kaipasi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta työskennelläkseen ja ajatellakseen. Ikkunan alla kasvoi ruusu, johon hänen katseensa usein pysähtyi, kun hän ajatteli luomakunnan salaisuuksia, ja etäämpänä olivat muut puutarhan istutukset. Emerson keskeyttää työnsä, kun hän tarvitsee lepoa tai etsii virkistystä työn vaihtelusta, tai kun hän tuntee innoitusta; hän nousee työpöytänsä äärestä ja menee puutarhaansa. »Kun vaellan puutarhaan kädessäni lapio ja käännän kukkapenkkiä, tunnen sellaista iloa ja sellaista terveyden tunnetta, että huomaan tehneeni väärin, kun olen antanut toisten suorittaa puolestani, mitä olisin omilla käsilläni voinut tehdä.» Ruumiillinen työ ja ajatustyö, siinä kaksi rinnakkaista voimaa, jotka Emersonin ajattelua veivät varmasti ja terveesti eteenpäin.

Seurattuasi Emersonia opit häneltä vihdoin jakamaan oman elämäsi alkutekijöihin, ajatuksiin, ja näin saat käsiisi rakennusaineet, joista sitten yhdistät uuden oman maailmankatsomuksen. »Maailmankaikkeus on edustettuna yhdessä ainehiukkasessa ja yhdessä ajan silmänräpäyksessä. — Ihminen kantaa maailmaa päässään. — Kun luonnonhistoria on kirjoitettu hänen aivoihinsa, on hän luonnon salaisuuksien profeetta ja keksijä. — Oikea oppi kaikkiallaläsnäolevaisuudesta on se, että Jumala kaikkine voimineen kuvastuu uudelleen joka sammalessa ja hämähäkinverkossa.» Siinä muutamia tämän ajattelija-runoilijan panteistisen maailmankatsomuksen ydinlauseita, joita sinäkin lienet joskus tavoitellut.

Sitten osaat kulkea jo yksinkin.

Osaat mennä metsään, nousta vuorelle, kulkea meren rantaan ja vetäytyä työhuoneeseesi. Mutta ennenkaikkea osaat ajatella yksin.

Sinusta tulee taiteilija, kirjailija tai ajattelija ja uuras työntekijä. Ja ellei näitä, niin ainakin kunnon ihminen, jonka sielussa Emerson koskettaa maailmankaikkeuden tunnuissa elämisen mahdollisuuksia. Hän syventää, rikastuttaa ja vapauttaa sinun henkeäsi, jotta taas voit rohkaistuna jatkaa matkaasi.

Ralph Waldo Emerson syntyi toukokuun 25. päivänä 1803 Bostonissa Yhdysvaltain Massachusets-valtiossa. Hänen esivanhempansa olivat säilyttääkseen henkisen vapautensa ja varjellakseen uskonnollista vakaumustaan muuttaneet Amerikkaan, uuteen maailmaan, joka lakeuksineen ja avarine aarniometsineen on ollut niin monen matkalaisen silmämääränä silloin, kun vanhassa maailmassa on alkanut tuntua liian ahtaalta ja hallituksen asestetut sanansaattajat ovat alkaneet vainota kodin vakaumuksia.

Suvun uskonnollisten taipumusten lisäksi, joiden voima ilmeni vapauden maata etsivässä henkisessä siirtolaisuudessa, Emerson sai periä ahkerasti viljellyt älylliset lahjat. Esi-isissä oli ollut kymmenittäin sivistyksen tienraivaajia, etenkin pappeja. Hänen isänsä oli pappi, historioitsija ja runoilija.

Suurmies herättää eloon ja keskittää itseensä sukunsa henkisen rikastumisen mahdollisuudet. Ja edelleen, kuta syvemmältä hän leivisköitään etsii, sitä edustavamman paikan hän saa ihmiskunnan historiassa. Emerson, joka on kirjoittanut teoksen ihmiskunnan edustajista ja sanonut siinä, että »edustajissamme toistuvat voimamme moninkertaisina», on itse niin monien tuhansien etsijöiden edustaja, eitä hänen oma yksityinen elämänsä ja sen ulkonaiset puitteet näyttävät jäävän sen rinnalla selittämättömän hiljaisuuden peittoon.

Emersonin kehitys näyttää, kuinka suuri merkitys on puhdashenkisen ja sisäisesti riippumattoman ja eheän kodin kasvatuksella lapsiin, jotka säilyttävät tulevaisuuden suuria salaisuuksia sisässään. Emersonista tuli ajattelija, joka osasi irtautua maankamarasta, ei menettämällä, vaan kartuttamalla voimia. Kasvatus ja ulkonaiset vaikeudet vahvistivat hänen olemuksensa pääsäikeitä. Emersonin koti oli sellainen, jossa yhteiskunnan uudistus pannaan alulle ja toteutetaan yksilöissä. Uutisviljelijät, jotka ovat raivanneet metsiä, rakentaneet kaupunkeja ja luoneet uuden maailman, kasvattavat lapsiaan ankarasti ja totuttavat heitä tietoihin, puhtauteen ja työhön.

Yhdeksänvuotiaana Ralph Waldo oli jo koulutöissä. Vuotta aikaisemmin oli isä kuollut ja toimeentulo oli vaikeaa. Mutta perheessä, jossa köyhyyttä pidettiin hyveenä, karaisivat koettelemukset mieltä. Ralph Waldolla oli erään veljensä kanssa yhteinen päällystakki, jota he vuorotellen käyttivät koulussa toverien pilkasta huolimatta. Ilo ja leikki olivat kodissa kylläkin tuttuja asioita, mutta Ralph Waldo eli kuitenkin enimmäkseen itseensä sulkeutunutta mietiskelevää elämää, sillä tunteita ei kodissa sallittu tuoda esille.

Aikaisin heräsi hänessä kaipuu »mietiskelevän yksinäisyyden pyhään erämaahan.» Vuonna 1839 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: »Kun minä olin kolmetoistavuotias, kääntyi enoni kerran puoleeni ja kysyi: 'Miksi eivät toverit pidä sinusta, Ralph, eivätkä viihdy seurassasi, kun taas täysikasvuiset ovat sinuun mieltyneet? Nyt olen 36-vuotias ja tämä ihmisten suhtautuminen minuun on aivan päinvastainen: vanhat suhtautuvat minuun epäillen ja vihamielisesti, mutta nuoriso rakastaa minua.»

Retkeilyt luonnossa kuuluivat päiväjärjestykseen. Emerson ei voinut ajatella toisten seurassa, se onnistui vain silloin, kun hän oli yksin. Nuorukaisena hänen oli tapana samoin kuin Rousseaun kuljeksia ja haaveilla päivät päästään kedoilla. »Suljen kirjani», kertoo hän päiväkirjassaan, »puen ylleni vanhat vaatteet, painan päähäni vanhan lakin ja hiivittyäni pois asumattomien merenlahtien viidakkoihin minä vaellan tyytyväisenä pientä karjapolkua sinne, missä tiedän olevani kätkössä kaikkien katseilta. On vähän sellaisia hetkiä, jolloin nautin yhtä paljon kuin silloin. Minä muistelen siellä talvea ja odotan uutta kevättä.»

Tiedonhalu ja rautainen ahkeruus vaativat myös osansa aikaiselta lapsuudelta. Lomahetkinä, kun ei tarvinnut juosta äidin ostoksilla, hän istui kotona, kädessään jokin uskonnollinen tai historiallinen kirja. »Köyhyyden ja ankaran puutteen rautarengas» karaisi häntä ja hänen omaisiaan työssä, vaatimattomuudessa ja kieltäymyksessä.

Usein hän istui ullakolla vanhaan päällystakkiin korviaan myöten kääriytyneenä lukien Platonin^[9] »Pitoja», niin että myöhemmin villavaatteen tuoksu toi aina hänen mieleensä nämä nuoruudenaikaiset harrastukset. Sunnuntai-aamuisin hän kiersi kaikki Bostonin kirkot saadakseen tietää, missä hänen mielisaarnaajansa puhui.

Neljätoistavuotiaana lopetettuaan Bostonin latinakoulun hän lähti Bostonin ja Cambridgen läheisyydessä sijaitsevaan Harvardin yliopistoon. Erityisesti välttelemättä tovereitaan hän eli eristettyä elämää. Hän tuki Platonin, Plutarkhoksen, Chaucerin, Shakespearen, Burnsin, Miltonin, Wordsworthin, Coleridgen ja Montaignen teoksia, jotka siis jo näin varhaisilta ajoilta tulivat hänen mielikirjailijoikseen ja opettajikseen.^[10] Kaunokirjalliset taipumukset tulevat ilmi ja niitä harjoittaa hän ahkerasti. Saarnaajaksi tullakseen harjoittaa hän myös puhujataitoaan. Hänen kirjoitelmansa »Sokrateen luonteesta» ja »moraalifilosofian nykyisestä tilasta» tulivat palkituiksi.^[11]

Suuret harrastukset herättävät suuria ajatuksia. Ne raottavat mahdollisuuden ovea kunnes tullaan sille ovelle, jonka takana odottaa ihmisen tietoinen minä. Alkaa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpataistelu. Kysymyksiä ratkaistaessa löytyvät vastakohdat ja häviävät rajat. Seisotaan rannattoman elämän meren edessä. Alkaako heitellä kiviä mereen, etsiäkö helmiä rannan simpukoista vaiko vaipua uneen rantahiekalle? Vaiko elää meren hengessä, levätä, kun se lepää, ja taistella kun se taistelee?

Emersonin harrastukset tuovat hänet pian runoilijan ja ajattelijan maailmannäkyjen pariin. Pian saa hän astua tilinteolle oman tietoisen itsensä kanssa. Kymmenkunta vuotta kestää taistelu. Sitten vasta selviytyy hän nuoruuden ja itsetietoisen heräämisen kiirastulesta virvoittavien vesin partaalle.

Kehitys kulkee tähän suuntaan. Suuria ajatuksia hautoen puhujamaineesta ja uuden uskonnon perustamisesta, kuten Tolstoikin nuoruusvuosinaan, sielun tarpeita paremmin vastaavalla tavalla Lutherin ja Calvinin tapaan hän opiskeli jumaluusoppia henkevyydestä köyhässä yliopistossa. Opiskeli huolimatta ympäristönsä tukahduttavasta keskinkertaisuudesta ja kuolleisuudesta. Hän oli kuin innokas, uupumaton opettaja huonon luokan edessä. Voittaen sisäisen vastenmielisyytensä kirkon ahdasta kaavamaisuutta kohtaan hän oli päättänyt antautua papilliselle uralle saadakseen julistaa sitä uutta, joka vielä selittämättömänä väreili hänen sisässään. Parin vuoden kuluttua, v. 1829 hän suoritti papintutkinnon ja ilmestyy synnyinkaupunkinsa unitaariseurakunnan pastoriksi, kalpeana ja hiljaisena, sillä hänellä oli ollut paljon epäilyksiä, niin että hänen terveytensä oli siitä kärsinyt ja luvut hetkeksi keskeytyneet.

Ulkonaisesti hillitty, arka, pidättyväinen ja hieno nuori pastori ei kaikkien seurakuntalaisten mielestä osannut täyttää virkansa töitä eikä ollut heidän mielestään syntynyt papiksi. Toisaalta hänen henkevyytensä ja hienoutensa viehätti yksinkertaisiakin sanankuulijoita. Hän sai ihmeellisen ajatusrikkaan saarnaajan maineen ja häntä verrattiin Channingiin.^[12] Yleisö alkoi tunkeutua kirkkoon kuulemaan nuorta pastoria, joka sydämensä innoituksesta puhui julistaen raikkaita totuuksia jokapäiväisen elämän arvosta. Emersonin sisäinen säilyi, varmistui ja voimistui, niin että se alkoi tulla ulkonaisestikin ratkaisevaksi. Taistelu alkoi uudelleen. Hän halusi lausua julki totuuden ja kehittää johdonmukaisesti ajatuksiaan, mutta pelkäsi sen ulkonaisia seurauksia ja ennenkaikkea melua. Hän vastusti kaikkia kaavoja, virallista hyväntekeväisyyttä ja oli eri mieltä kirkonmiesten kanssa ehtoollisesta.

Aavistaen suurta sisäistä murrosta hän vetäytyi joksikin aikaa Valkoisille vuorille^[13] ja siellä erämaassa, kaukana maailmasta, joka oli vaimentanut hänen sisäisiä ääniään, hän ratkaisi asiansa omantuntonsa mukaisesti. Palattuaan Bostoniin hän ilmoitti eroavansa papinvirasta. Hän oli silloin 29-vuotias koettelemusten karaisema nuori mies. Sisäisten taisteluiden ohella hän oli saanut huolehtia omaistensa toimeentulosta.

Hänen henkensä oli vihdoinkin vapaa. Mutta hän kaipasi lepoa ja virkistystä. Hänen nuori vaimonsa oli myöskin kuollut. Joulupäivänä 1832 hän astui laivaan matkustaakseen Eurooppaan. Hän kävi Sisiliassa, Italiassa, Ranskassa ja Englannissa. Tämän merkillisen matkan vaikutelmat ja jäljet näkyvät hänen tuotannossaan myöhempinä vuosina. Toiselta puolen näytti matka hänestä turhalta ja hän suuntaa sanansa aikalaistensa matkustamisvimmaa vastaan, mutta toiselta puolen hän kiittää päiväkirjassaan Jumalaa matkastaan. Vanhassa maailmassa hän oli luullut löytävänsä virvoituksen sielulleen, tapaavansa aikansa suurmiehet ja oppivansa korkeampaa viisautta sekä elämän ja ihmissalaisuuden syvemmän käsittämisen. Mutta muinaisen Rooman nähtävyyksiä katsellessaan hän huomaa yhtäläisyyden niiden ja oman hajallisuutensa kanssa. Ajan kuuluisuuksia ja oppineita tavatessaan hämmästytti häntä heidän rajoittuneisuutensa ja se, että he esittäytyivät lukemalla omia teoksiaan ikäänkuin olisivat olleet kiinnikasvaneita suuruuteensa. Vain hengenheimolaisensa Carlylen^[14] kanssa hän solmi tavatessaan ystävyyden ja henkisen vuorovaikutuksen siteen koko elinajakseen.

Kun hän seisoi laivankannella paluumatkalla kotimaahansa, tuntuivat pilvet hänelle puhelevan: »Sinun ei tarvitse etäältä mennä etsimään sitä, mitä et etsisi, jollei sitä jo olisi sinussa.»

Vuonna 1838 hän palasi löydettyään vanhasta maailmasta saman ihmissuvun, jonka hän jo Bostonissa oli oppinut perinpohjin tuntemaan. Mutta matka oli ollut hänelle hyödyksi ja kypsyttänyt hänen ajatuksiaan. Etsittyään itselleen ulkoa, vieraista oloista ja vieraista suuruuksista tyydytystä ja huomattuaan herkentyneellä ja kypsentyneellä hengellään, ettei se, mitä hän löysi, vastannut hänen henkisiä tarpeitaan, käsittää hän, eitä hänellä on oma yksinkertainen ja selkeä kutsumuksensa menetellä omien lakien ja oman uskonsa mukaan, joka johdattaa yleismaailmallisen Hengen tuntemiseen oman olemuksen sisäisessä solmukohdassa. Näin käsitti hän jo silloin elämänsä tarkoituksen.

Mutta ajattelija ei ollut vielä kypsä. Tähän asti oli kestänyt valmistuskautta. Matkan jälkeen alkaa sotilaallinen kansi »Hengen evankeliumin» merkeissä. Harvat ovat kutsutut ja pääsevät tälle kehitysasteelle, vaikka harjoittavat sotilaallista kuntoaan ja valmistautuvat koko ikänsä. Emerson noudatti kutsua ja otti ratkaisevan askelen. Erosaarnansa aiheeksi hän oli valinnut lauseen: »Kun totuuden henki saapuu, opastaa se teitä kaikessa totuuteen.» Jumalallinen ilmestys jatkuu kautta vuosisatojen. Se tapahtuu ihmisen sisässä hänen luontoaan vastaten ja erottaa hänet muusta maailmasta. Ihminen kuulee äänen, joka täyttää taivaat ja maat ja julistaa, että Jumala asuu hänessä. Tämä on innoituksen ääni, sama, joka puhuu profeetoille ja sankareille. Se on päivä, jossa ei ole yötä.

Saarnaajanviran hän vaihtoi työteliääseen yksityiselämään. Vuonna 1835 hän meni toisiin naimisiin ja asettui asumaan Concordin kaupunkiin, jonka hänen esi-isänsä olivat perustaneet. Kaksi luentomatkaa, jotka hän teki Bostoniin esittääkseen uudenajan filosofian historiaa, elämäkertoja ja kirjallisuutta, nostivat hänet Amerikan julkisten puhujien ja opettajien eturiviin. Vuonna 1836 hän julkaisi luennot teoksessaan »Luonto», jossa hän käsittelee kaikkia asioita ja laitoksia filosofiselta katsantokannaltaan ja nousee puolustamaan ihmisen jumalallista alkuperää. Se sisälsi hänen uuden moraalifilosofiansa idut, joita hän sitten kehitteli myöhemmissä tuotteissaan.

Uteliaat ihmiset täyttivät luentosalin nähdäkseen virastaluopuneen papin ja kuullakseen mitä hänellä oli sanottavaa. Mutta kun he eivät käsittäneet hänen taivaita ja maita piirteleviä järjestelmiään ja henkisiä lakejaan, laimeni heidän mielenkiintonsa. Kun kirjoitelma »Luonto» tuli julkisuuteen, jäi tapaus miltei huomaamatta suuren yleisön puolelta tai pidettiin teosta sekasotkuna ja kesti useita vuosia, ennenkuin ensimmäinen painos meni kaupaksi.

Harvardin yliopiston kirjallinen seura pyysi v. 1837 häntä juhlassaan pitämään jonkin esitelmän. Emerson päätti noudattaa kutsua ja astui puhujalavalle vapaasti ja pelottomasti esittääkseen aatteitaan, jotka olivat kypsyneet hiljaisuudessa. Hän piti huomiotaherättävän esitelmän »The american scholar», jossa hän piirtäen ihanteellisen amerikkalaisen ajattelijan ääriviivat nousi koko uljaan olentonsa voimalla ajan tylsyyttä, jäljittelyä, kaavamaisuutta ja kauppahenkisyyttä vastustamaan. Hän vetosi vapauden henkeen, herätti amerikkalaiset tietoisuuteen voimistaan ja kutsui tulevaisuuden Amerikkaa vapautumaan eurooppalaisten jäljittelystä, astumaan omia polkujaan, tekemään omintakeisia töitä ja puhumaan oman sydämensä mukaan.

Tätä Emersonin loistavaa, suurenmoista puhetta on sanottu Amerikan henkisen riippumattomuuden julistukseksi. Nuoriso, johon se oli kohdistettu, otti sen haltioituneena vastaan. Samaten puhe »Literary ethics», joka kokoelmaamme on käännetty nimellä »Ajattelija», herätti huomiota ja Emersonia ruvettiin pitämään uuden henkisen elämän keskuksena. Näihin aikoihin kirjoitti Carlyle hänelle: »Te aloitatte uuden aikakauden, ystäväni. Teihin on kätkettynä uusi, suuri maa».

Kun myöskin yliopiston jumaluusopillisen tiedekunnan oppilaat pyysivät häntä esitelmöimään, julkaisi hän mainitulle tiedekunnalle osoitetun kirjelmän, jossa hän moittii oikeaoppisuuden orjamaista kaavamaisuutta ja muotojen ahtautta ja joka oli siis uskonnollisen riippumattomuuden julistus. Kirjelmä aiheutti suoranaisen tyrmistymisen, jota pian seurasi suuri paheksumisen myrsky. Vaarattomasta haaveilijasta oli tullut ilmivallankumouksellinen. Vastalauseita, ankaria arvosteluja ja tuomioita sateli ilmassa. Saarnamiehet, jumaluusoppineet ja professorit puhuivat häntä vastaan ja sanomalehdet paheksuivat tätä mielettömyyden ilmausta. Emersonia itseään ei tämä »myrsky vesilasissa» liikuttanut. Hän oli yhtä rauhallinen kuin kouluaikoina, jolloin eräs tovereista kertomuksensa mukaan turhaan koetti järkyttää hänen mielentyyneyttään ja yllyttää häntä vihaan. Emerson jatkoi työtään. Silloin tällöin hän oli vielä saarnaajana esiintynyt. Nyt v. 1838 hän luopui lopullisesti surunsekaisen tyydytyksen tuntein kirkosta.

Huolimatta vanhoillisten vastustuksesta tuli nuoriso mielellään kuuntelemaan Emersonin luentoja. Suvaitsemattomuutta oli ilmassa, mutta uudistusten ja riippumattomuuden henki ei ollut kuollut. Päinvastoin näihin aikoihin oli havaittavissa suurta nousua nuorisossa, sellaista ihanteellisuuden nousua kuin uskonpuhdistuksen aikoina, ja samalla järjen heräämistä. »Uusi nuoriso tunsi olevansa syntynyt teräaseet päässä.» Uusi liike, joka tunnetaan transcendentalismin nimellä, oli saanut vaikutuksia saksalaisilta filosofeilta, Kantilta, Schellingiltä Ja Hegeliltä, jumaluusoppineelta Schleiermacherilta, englantilaiselta individualismilta, Carlylelta, ja ranskalaiselta sosialismilta, Fourier'lta, mutta se sai pian aitoamerikkalaisen leiman. Se »tahtoi tuoda uskontoon hartautta, avioliittoon rakkautta ja tasa-arvoisuutta, kirjallisuuteen persoonallisuutta, kasvatukseen järkiperäisiä menetelmiä, liikeasioihin rehellisyyttä, valtiotaitoon moraalia, työn lakeihin inhimillisyyttä ja yhteiskunnallista järjestystä.»

Kun Emersonin esiintyminen käy yhteen Amerikan transcendentalismin kanssa, on luonnollista, että sen parhaimmat aatteet keskittyivät häneen. Hänestä tahdottiin tehdä liikkeen johtajakin, mutta on kuvaavaa hänen vapaudenrakkaudelleen, että vaikka hän otti osaa tähän aatteelliseen koulukuntaan ja oli jonkin aikaa sen äänenkannattajan sieluna, hän saattoi sanoa: »Minä en ole se mies, jona te minua pidätte.» Ja kun kiihkein aika oli ohitse ja sen tukkeutumat olivat puhjenneet, saattoi Emerson vapaana, mitään menettämättä palata työnsä ääreen. Puun oksia oli vain karsittu, mutta Emerson tahtoi uudistaa juuret.

Vuosi vuodelta hänen vaikutuksensa kasvaa Yhdysvalloissa. Ja hänen toimintansa kehä laajenee. Vuodesta 1850 lähtien hän matkusteli uudenlaisena uudisviljelijänä ja uranuurtajana esitelmämatkoilla itään ja länteen. Esitelmät, jotka hän sitten julkaisi painettuina, käsittelivät hengen filosofiaa sekä kaikkia ajan kysymyksiä. Emersonin silmät olivat kiinni käsikirjoituksessa tai häipyivät kauas etäisyyteen, kun hän sointuvalla äänellä sanoi sanottavansa eikä hän tehnyt ainoatakaan liikettä käsillään. Hän tuntui olevan omissa ajatuksissaan kuin vuoristossa liikkuva yksinpuhuja. Sellainen oli tämä runoilija, puhuja, ajattelija, kirjailija ja idealisti. Hänen neronsa ilmeni hienostuneessa voimassa. Kuulijat seurasivat henkeään pidättäen tämän kansan opettajan, nuorison innostuttajan ja kaikkien suurten harrastusten ystävän esitystä. Vuonna 1847 hän oli käynyt esitelmämatkalla Englannissa, missä suurella mielenkiinnolla kuunneltiin tämän merkillisen »Massachusettsin intiaanin» aatteita.

Aluksi kasvoi vastustuskin yhtä rintaa. Kun Emerson v. 1841 julkaisi esseittensä ensimmäisen sarjan, yrittivät hänen valppaat vastustajansa ajaa sen karille arvostellen ankarasti hänen yltiömäistä itseluottamustaan. Emerson oli kuitenkin jo saavuttanut sellaisen kehitysasteen, että hän välitti yhtä vähän ylistyksistä kuin epäsuopeista arvosteluista. V. 1844 hän julkaisi esseittensä toisen sarjan. Esseet sisälsivät kirjoitelmia historiasta, itseluottamuksesta, tasoituksesta, henkisistä laeista, rakkaudesta, ystävyydestä, viisaudesta, sankariudesta, yli-sielusta, älystä, runoilijasta, luonteesta ja luonnosta. Hän julkaisi myöskin runokokoelmia, teoksen »Ihmiskunnan edustajia» (1850), joka käsittelee Platonin, Swedenborgin, Montaignen, Shakespearen, Napoleonin ja Goethen merkitystä, uuden kirjoitelmakokoelman »Miscellanies», joka sisälsi hänen huomattavimmat puheensa, niiden joukossa jo mainittujen lisäksi puheet »Uudistusten mies», »Transcendentalisti» ja »Nuori amerikkalainen». Huomattavia kokoelmia ovat vielä »Yhteiskunta ja yksinäisyys» (1860), jonka ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa päivässä, »English Traits», muistelmia Englannin-matkalta (1856), »Conduct of Life» (1860), jonka ensimmäisessä kirjoitelmassa kosketellaan samoja seikkoja, joita sitten myöhemmin Herbert Spencer ja Darwin kehitysopissaan järjestelmällisesti esittivät, ja vielä »Letters and social aims» (1875).

Emersonin elämässä oli tullut tyynen voittamattomuuden kausi. Hänen sanojaan vahvisti hänen elämänsä, jonka päivät olivat kirkkaita ja puhtaita kuin kappaleet valkoista marmoria. Mitä korkeimpien yksilöllisten velvollisuuksien ohella hän tunnusti omassa elämässään suuria kansalaisvelvollisuuksia. Olisi odottanut, että hän voimakkaasti korostaessaan yksilöllisen elämän merkitystä olisi kokonaan vetäytynyt erilleen yhteiskunnallisesta harrastuksesta.

Kun 1838 oli kysymyksessä muutaman Cherokee-intiaanien omistaman alueen valtaaminen, kirjoitti Emerson Yhdysvaltain presidentille, Van Burenille paheksumiskirjeen. Ystäviensä ihmeeksi kieltäytyi Emerson ensin liittymästä orjien vapauttamista ajaviin henkilöihin sanoen, että hänen kutsumuksensa on henkisten orjien vapauttaminen ja että jokainen pysyköön omalle tehtävälleen uskollisena älköönkä tavoitelko liian etäisiä asioita laiminlyödäkseen lähimmät velvollisuutensa, kuten hän kirjoitelmassaan »Itseluottamus» mainitsee. Toisessa yhteydessä hän sanoo: »Koko yhteiskunnallinen sekasorto on vain todistus sisäisestä sekasorrosta. Sitä vastaan ei ole muuta lääkettä kuin se, jonka jo tunnemme — sisäisen ihmisen uudistus.» Mutta kun 1850 julkaistiin epäinhimillinen pakenevien orjien kiinniottolaki, nousi hänen sydämensä kapinaan ja tämä elämän tosi tapaus oli riittävä nostamaan hänet ankaraan vastarintaan, ja muistopuheessaan orjuudenvastustajasankarin John Brownin^[15] kuoleman johdosta hän sanoi tätä »pyhimykseksi, jonka marttyrius tekee hirsipuun yhtä kunniakkaaksi kuin ristin.» Hän osoitti kunnioitustaan myöskin presidentti Lincolnille ja tuki hänen julistustaan neekeriorjien vapauttamisesta pitämällä voimakkaan puheen. Washingtonissa hän piti 1862 Lincolnin läsnäollessa puheen Amerikan sivistyksestä, ja kun Lincoln oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä, piti Emerson hänelle lämpimän muistopuheen Concordissa. Kaikin käytettävissä olevin keinoin tuki tämä suuri idealisti, osoittaen juuri näin ajattelunsa elinvoimaisuuden, Pohjois-Amerikan kansalaissotaan osaaottavia, orjuutta vastaan taistelevia nuorukaisia, joiden joukossa oli hänen oma poikansa. Sitäpaitsi hän otti osaa kaikkiin kansallisiin rientoihin, kirjoitti nimensä naisten äänioikeusanomuksen alle ja piti puheen heidän oikeuksiensa puolustukseksi. Concordissa asuessaan hän tarkasteli kouluja. Kodissaan hän ylläpiti lukuisia ystäviä, milloin nämä vain olivat avun tarpeessa.

Siinä tämän erakkosieluisen »Concordin viisaan» harrastukset, joissa hän maksoi veroa yhteiskunnalle. Hänen elämäntyönsä painopiste on kuitenkin yksilöllisen jalostusviljelyksen tehostamisessa. Se alkoi hänen omasta yksityiselämästään ja ulottui yli maailman kaikkialle, missä harrastetaan sisäisen elämän hiljaista kehittämistä suurempaan seestyneisyyteen.

Emersonin yksityiselämään on erikoisen mielenkiintoista tutustua. Hänen sisäinen elämänsä oli yhtä vakuuttava kuin hänen parhaat puheensa.

Tämä työn ihailija, joka puhuu kirjoitelmissaan paljon työn ilosta ja siunauksesta, on uuras työntekijä. Kahdeksan tai yhdeksän tuntia päivässä hän luki, kirjoitti tai mietti. Hän haki työn lomassa metsästä puut, sytytti tulen takkaan ja tuli yleensä mahdollisimman paljon toimeen omin voimin ruumiillisissakin töissä. »Henkisen työn tekijällä pitää aina olla pohjanaan jokin ulkonaisen maailman tutkimiseen suunnattu käsityö tai ammatti.» Virkistääkseen itseään työn ohella hän keskusteli ystäviensä kanssa tai käyskenteli tapansa mukaan Concordin metsissä. Työhuoneen rauha saattoi joskus tuntua hänestä riittämättömältä; »päästäkseen yksinäisyyteen täytyy vetäytyä yhtä kauas työhuoneesta kuin maailmasta», ajatteli hän. Silloin hän lähti ulos mietiskelläkseen korpien povessa. Metsän hiljaisuudessa hän tunsi olevansa aineessaan ja täällä puhtaan rauhan pyhätössä laskeutui innoitus hänen sieluunsa.

Innoitus oli tärkein tekijä hänen työtavassaan, Sen luonteesta johtuu hänen tuotantonsa puuskittainen voima ja samalla hänen esityksensä pääpuutteellisuus.

Hänellä oli oma omituinen järjestelmänsä sisäisen elämän asioiden esittämiseksi; sen yhteys syntyi innoituksen yhteydestä ja samaan aatteeseen suunnatusta ajattelusta. Tämä koskee sekä hänen kirjoitettua että lausuttua sanaansa. Harvoin hän tarttui kynään. Silloin hän vuodatti mieleensä kasaantuneet ajatukset yhteen menoon paperille jonkun katsantokannan mukaan, jonka hän sovellutti kaikkiin niihin muistiinpanoihin, joita hän oli tehnyt päiväkirjaansa tai papereihinsa aina milloin lukemisen tai ajattelun aikana jokin erikoiselta näyttävä ajatus kohotti hänen mieltään. Mahdollisimman suppeasti hän merkitsi muistiin kaikki herätteet, mielikirjailijoittensa lauselmat, vertauskuvat ja aatteet ja innoituksen valamat kirkkaat vaikutelmat, ja kun hänen piti kirjoittaa tai pitää puhe jostakin määrätystä aiheesta, selaili hän näitä muistiinpanojaan ja valikoi ja muovaili siellä helmeilevää ainehistoa.

Tällainen työskentelytapa on jättänyt jälkensä hänen kirjoitustapaansa.

Toiset ovat verranneet hänen tyyliään armeijaan, joka on kokoonpantu yksinomaan ylemmistä upseereista, ja hänen teoksiaan mosaiikkisarjoihin tai mitaleista rakennettuihin taloihin. Jotkut ovat vakuuttaneet, että jokainen hänen sivuistaan voidaan lukea yhtä hyvin lopusta alkuun kuin alusta loppuun. Kuten renessansin kirjailijoilla, on hänelläkin runsaasti lainauksia toisilta kirjailijoilta. Joku on laskenut, että hänen teoksissaan on kaikkiaan 3,393 lainausta 868:lta englantilaiselta, latinalaiselta, kreikkalaiselta, hindulaiselta ja persialaiselta kirjailijalta.

»Tietoisuus teosteni puutteista estää minua miltei ollenkaan kirjoittamasta», kirjoittaa Emerson Carlylelle. Emersonin suurin puute on yhtenäistyttävän, pitkittyvän järjestelmän puute. Hän tunsi sen itse ja myönsi: »Minun päävikani on älyllinen tuhlailu», millä hän tarkoitti sitä työn katkelmallisuutta, joka johtui siitä, että hän selaili milloin yhtä milloin toista kirjaa ja halusi sanoa ajatuksensa aforismeissa. Mutta sanotaan, ettei hänen jälkisäädöksensä maailmalle ollutkaan järjestelmissä, vaan herätteissä täydelliseen elämään.

Sitä todistaa hänen vaikutuksensa, jonka aaltoilut ilmenevät hänen elämänsä loppuaikoina.

Vuonna 1860 alkaa viimeinen kehityskausi hänen elämässään, vaikutuksen kausi. Ihminen kohtaa oman itsensä. Hänen työnsä etsii häntä toisissa ihmisissä. Emerson sanoo, että jos ihminen on luja, tulevat toiset hänen luokseen. Hän sai nähdä sen jossakin määrin pitävän paikkansa omassa elämässään. Hän oli koettanut aikalaisissaan herättää henkistä elämää. Se oli ainakin osaksi onnistunut, mikäli ulkonaisista merkeistä saattoi päättää.

Emerson on saanut aikaan ihmeitä. Hänestä lähtee vaikutusten ketju, vaikka hänellä, samoin kuin Sokrateella, ei ollut koulukuntaa. »Olen ylpeä siitä, ettei minulla ole koulukuntaa eikä oppilaita. Uskon, että sisäiset näköalat eivät ole seestyneet sillä, joka ei luo ympärilleen riippumattomuutta.» Yhtä valmis kuin hän oli ihailemaan toisten suuruutta, yhtä tietämätön hän oli henkilöllisestä arvostaan.

Hänen vaikutuksensa moninkertaistuu Tolstoissa, Müllerissä j.n.e. ja mainitaan näiden nimillä. Hän tahtoo vetäytyä syrjään. Hän saa olla hiljaisuudessa kuin kasvattaja konsanaan. Hän on jäänyt syrjään teoksineen kuin pyhiinvaelluspaikka, jossa harvat käyvät, mutta jota kohti useat rukoilijat kääntävät kasvonsa. Emersonin oppilaina, ystävinä tai sellaisina, joihin hänen sanansa ovat ulottuneet, voidaan mainita: Theodor Parker, Louisa Alcott, Margaret Fuller, James Lowell, Fredrika Bremer, Herman Grimm, Friedrich Nietzsche, Carlyle, Mathew Arnold, Max Müller, Tyndall. Useimmilla englantilaisilla ja saksalaisilla kirjailijoilla on ollut elämässään kehitysjakso, jolloin he ovat olleet hänen vaikutteittensa alaisia. Emersonin asunnosta tuli pyhiinvaelluspaikka, kävijöitä oli Euroopasta asti. Cambridgen yliopisto, haluten sovittaa menneisyyden ikävät muistot, valitsi hänet kunniatohtoriksi. Viimeisellä Euroopan-matkalla pitivät ajattelijat kaikkialla häntä mestarinaan.

Emersonin ollessa matkalla hävitti tuli hänen kotinsa raunioiksi. Liikuttava kunnianosoitus tuli tämän johdosta hänen osakseen. Kun hän palasi matkalta, saattoivat ystävät hänet kellojen soidessa uudelleen rakennettuun kotiin. Emersonin tapana oli kätkeä hiljaisuuteen kaikki, mikä koski häntä itseään. Tulipalon jälkeen pelkäsivät hänen lapsensa, että tapaus saattaisi horjuttaa hänen terveyttään. »Puhukaa minulle kaikesta muusta, mutta ei minusta itsestäni», hän sanoi. Eikä hän vanhanakaan mielellään kertonut henkilökohtaisia muistelmiaan. Emersonin havaittavalla täydellisyyden rakkaudella ja toteuttamisella on miltei poikkeuksellinen luonne. Mutta hän oli altis myöskin inhimillisille tunteille. Hänellä oli arka ja niin hieno tuntehikkuus, että jokin uutinen saattoi riistää häneltä unenkin.

Kuunnellen elämänsä aamussa aavistamiaan ääniä hän jatkoi esitelmöimistään matkustaen joka talvi Idän ja Kaukaisen Lännen maihin. Joka päivä hän piti esitelmän tai kaksi. Hänen esitelmissään ja kirjallisessa tuotannossaan koskettelemansa asiat ovat rikkaat, kuten aina on jonkin hedelmällisen johtavan aatteen sovellutusten laita. Tämä johtava aate, joka toistuu lakkaamatta, on Emersonilla »luota itseesi», luota kirkkaalla ja hartaalla hiljaisuudella siihen sumuun, joka sitoo korkean syntyperäsi säikeet tulevaisuutesi mahdollisuuksiin, jotka ovat jollakin tavalla jo nyt vallassasi ja valintasi varassa. Olkoon luottamuksesi suotuisana ilmakehänä tuon silmun kasvulle. Kasvi luovuttaa ilmaan niitä aineita, joista ilma on kokoonpantu ja saa ilmalta ravintonsa.

Ihminen tuntee tuon silmun tavalla, johon tieteellinen tutkimus ei ole voinut tunkeutua. Se on tosiasia, joka kehittyy jakautumisen ja yhdistymisen lakien mukaan. Jakautuminen tapahtuu, kun ihminen luottaa johonkin itsessään, ja yhdistyminen, kun hän toimii itsenäisesti.

Luottamus on aatteellinen voima, joka ammentaa elinvoimaa luotettavastaan. Ihminen ei ole luottamuksen arvoinen muulloin kuin iäisenä olentona, jolla on oma kehityksensä. Ihminen on liikkuva olento, joka liikkuu kehitystään kohti. Niin kauan kuin hän ei tiedä, mitä varten hän ajattelee, tuntee ja tahtoo, on hänen ajateltava, että hänellä on oikeus sitä tehdä ja että se on hänen terve, luonnollinen ja iloinen velvollisuutensa. Siitä johdutaan sekä alkeellisella että kehittyneellä asteella valoisaan maailmankatsomukseen, jonka edustaja Emerson on harvinaisen suuressa määrässä ja etevällä järkitavalla.

Ihminen etsii yhteyttä. Läheisin yhteys on hänellä sisässään. Se viittaa suurempaan yhteyteen. Tämä sisäinen yhteys on näet läheltä nähtyjen liikahdusten ja muutosten alainen ja täytyy etsiä liikunnon ja kehityksen yhteys ja tarkoitus, joka aateloi kehityksen. Jumala on korkeampi tarkoitus.

Emersonin aatteen rikkaissa sovellutuksissa on havaittavissa yhtenäisen järjestelmän puutetta, mutta jonkinlaisen ytimen voinemme kuitenkin erottaa.

Ihminen löytää sisästään näkemysten lähteen, hän sanoo, ja se kumpuaa sinne hengestä, yhdestä iäisestä, joka on kaikkeuden keskuslähde ja olemus, niinkuin Paavali sanoo: »Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.» Luonto ja maailmankaikkeuden ilmiöt ovat sen ilmestymyksiä.

Emerson on ihanteellisuuden parhaimpia edustajia. Hänellä oli horjumaton usko ihmiseen ja ihmisluonnon kykyyn kehittyä hyvässä ja hän puolustaa senvuoksi voimakkaasti persoonallisuuden oikeutta vapaaseen kehittymiseensä sisästä kumpuavien lakien mukaan. Siksi on Emerson saanut niin suuren yleismaailmallisen vaikutuksen, joka tosin on ollut hidas ja rajoitettu, mutta varma. Hän rakastaa omien sanojensa mukaan ihmistä, mutta ei ihmisiä, sillä hän ei ole kaunokirjailija, joka pysähtyy yhteen tai useampaan elävään esimerkkiin, vaan hänellä on silmiensä edessä yleistetty kuva, jota hän elävöittää oman sielunelämänsä selkeistä syvyyksistä ammennetuilla piirteillä. Hän, samoin kuin suurmiehet, kuten esimerkiksi Tolstoi, sanoo ja korostaa sitä, että »ihmiset ovat kaikki samanlaisia.» Niin ajattelevat kaikki ihmiskunnan parantajat.

Paha erottaa ihmiset. Emerson ei tunne pahaa. Hänen ei ole tarvinnut itsensä taistella sitä vastaan eikä hän osaa vastata taistelevan kysymykseen, kuinka paha on voitettava. Mutta silti on hänen uskonsa hyvään oikeutettu. Se kohottaa ihmistä luonnollisella tavalla. Kärsivä ei saa häneltä lämmittävää ja ymmärtävää rakkautta osakseen, mutta sensijaan hän sanoo sairaalle Jeesuksen tavoin: »Ota vuoteesi ja käy.» Olisi hyvä, jos ihminen voisi unohtaa sairautensa ja uskoa terveyteensä, mutta tavallisen ihmisen usko ei ole voimakas. Hänen taistelunsa ja kehityksensä kulkee näet puuskittain. Ulkonaisen ja sisäisen pakon alla hän ei voi kulkea omaa tietään. Emerson vertaa ihmistä yleensä suurmiehiin. Mutta on kurjiakin ihmisiä, joita oma tai vieras kohtalo raskaasti painaa. Nykyaika näyttää näitä runsaan valikoiman. Heihin katsoo Pascal, ruumiillisia kärsimyksiä ja hengen intohimoja kokenut mies, Emersonin terveyden vastakohta.

Emersonin mielestä ihmisen sisäinen kehitys kulkee yleispiirteisen samankaltaisuuden ohella yksilölliseen itsenäiseen erilaisuuteen. Hän moittii joukkojen yhdenmukaisuuden tavoittelua ja kaavamaisuutta ja asettaa sen vastakohdaksi jalostetun sisäisen henkisyyden, joka sisältää molemmat, siis yhdenmukaisuuden ja erilaisuuden.

Tämä on miehekästä optimismia. Carlyle koetti järkyttää Emersonin optimismia kuljettamalla hänet Lontoon kurjimpaan kaupunginosaan, mutta se ei voinut horjuttaa Emersonin uskoa ihmiseen. Emersonin yleistävä ihanteellisuus ei ota lukuun, kuten jo on mainittu, sitä, että ihmiset toimivat ulkonaisten olosuhteiden ja sisäisen pakon alaisina, eivätkä laisinkaan välitä sisäisistä arvoista. Monen monella ei ole määrättyä elämän kutsumusta; he horjuvat eri alojen välillä ja valitsevat sen tien, jonka olosuhteet heille osoittavat. Mutta Emersonin ihanneihmiseen, jota hän nimittää ajattelijaksi, kuuluu tärkeänä osana muutamia käytännöllisiä elävöittäviä piirteitä, jotka tekevät hänestä verrattain elinvoimaisen henkilön. Emerson käsittelee jokapäiväisen elämän asioita korkeammassa valaistuksessa, liikemiestä, käsityötä, kotien uudistusta, rahan arvoa, työtä; hänen Englannin-matkastaan kirjoittamiaan havainnoita on pidetty historioitsija Tainen esityksen veroisina, ihanteeseensa hän osasi liittää liikemiehen käytännöllisen mielen, joka tunsi dollarin arvon yhtä hyvin kuin kukaan farmari. Vain hänellä oli oikea lahja sekoittaa tuoreesti todellista ja ihanteellista toisiinsa. Siinä on hänen vaikuttava voimansa, joka on saanut aikaan sen, että hänen maanmiehensä kuuntelevat häntä.

Vihdoin alkoivat Emersonin voimat ehtyä. Viimeisen teoksensa korjausta hän ei enää itse jaksanut suorittaa. Viimeisenä päivänä hän pyysi, että hänet talutettaisiin sairasvuoteelta työhuoneeseensa ikäänkuin hän olisi tahtonut kuolla pystyssä vartiopaikallaan. Kuolema kohtasi hänet huhtikuun 27;ntenä 1882. Amerikan älyllinen valiojoukko kantoi mestarinsa, ajattelun ja sisäisen elämän sankarin hautaan.

Mitä on Emerson? Kuvanveistäjän taltta kilpistyy hänestä. Eivätkä ystävät ole voineet lähestyä hänen sisintään, vaan ovat pysähtyneet ikäänkuin kuilun partaalle. Hän on ollut aikalaisilleen mysteerio. Kuvaava legenda kertoo, että kun hän oli Egyptissä, oli sfinksi katsonut häntä silmiin ja sanonut: »Sinä olet toinen minä.»

Kuvanveistäjä French veisti hänen rintakuvansa. »Hänellä on», sanoi French, »miltei lapsellisen eloisa liikkuvaisuus, joka synnyttää loppumatonta ilmeitten vaihtelua ja tekee mahdolliseksi tuon kasvojen ihmeellisen säteilyn, josta ne ovat usein puhuneet, jotka tuntevat hänet. Tämän ylevän ilmeen käsittelemisen vaikeus on pannut usein minut epäilemään kuvanveistostani.» David Scott, jonka piti maalata hänen muotokuvansa, sanoo: »Tähän saakka en ole vielä päässyt perille hänen henkensä rakenteen pohjasta, jos todellisuudessa sellaista on olemassa.» Moni, joka koetti laskeutua Emersonin sielun syvyyksiin, tunsi liukuvansa pohjattomaan henkevyyteen.

Emersonia on pidetty aikansa miehekkäimpänä nerona. »Olen tavannut Emersonin, ensimmäisen ihmisen, jonka olen nähnyt», kirjoittaa George Eliot. »Emerson on enemmän näkijä kuin ajattelija ja vähemmän filosofi kuin runoilija», sanoo G. W. Cooke. »Hän oli täysin vailla puutteita; turha oli kiihdyttää häntä vihaan», kertoo eräs koulutoveri ja ystävä hänestä.

Lue hänen teoksiaan ja katso hänen kuvaansa, niin ymmärrät, mikä hän on sinulle. Ymmärrät hänen vaikuttavan yksinkertaisuutensa, hyväntahtoisuutensa, ylevän ja oikean rakkautensa, johon sisältyy ajatus, että hyvä saavuttaa voiton pahasta, hänen säteilevän ja läpikuultavan kirkkaan luonteensa, hänen kiintymyksensä yksilön riippumattomuuteen, joka aiheutti sen, että hän osasi pitää itsensä aina vapaana, hänen henki-käytännöllistä älyään ja metsien mystiikkaansa, joka vieroittaa hänet tieteellisistä järjestelmistä taiteellisen näkemyksen hyväksi. Mutta yli kaiken ymmärrät, että hän on itsenäisyyden mies.

Hänen itsenäisyytensä on niin ihmeellinen, että hänen täytyy saada sanoa sanottavansa suoraan sinulle itsellesi, ennenkuin voit ymmärtää mitä hän tarkoittaa ja mitä hän on. Hänen vaikutuksensa ja kosketuksensa on välitön ja pyrkii pysymään salassa samoin kuin kaikkinainen hyvä, joka verhoutuu hiljaisuuteen. Ja varmaan antaa hän välittömästi itsenäisyydestään jotakin sinulle, nimittäin sinulle kuuluvan osan. Jotakin sellaista siis, jota ilman et haluaisi olla lähtiessäsi etsimään suurempaa ja täydellisempää itsenäisyyttä, jonka alkulähde on selvempi kaikkia selittelyjä, niin että voit siihen vielä suuremmalla hengen vapautuksella luottaa.

Itseluottamus,

»Ne te quaesi veris extra.»
[16]

»Man is his own star; and the soul that can
Render an honest and a perfect man,
Commands all light, all influence, all fate;
Nothing to him falls early or too late.
Our acts our angels are, or good or ill,
Our fatal shadows that walk by us still.»
[17]

Päätössanat Beaumontin ja Fletcherin teoksesta »Kunnon ihmisen kohtalo.»^[18]

Cast the bantling on the rocks,
Suckle him with the she-wolf's teat;
Wintered with the hawk and fox,
Power and speed be hands and feet.
[19]

Luin äskettäin erään etevän taidemaalarin kirjoittamia runoja, jotka olivat sangen omintakeisia ja vapaita kaikesta sovinnaisuudesta. Sielu löytää aina yllykettä sellaisista säkeistä, käsittelivätpä ne mitä aihetta tahansa. Tunne, jonka ne meihin henkäisevät, on arvokkaampi kuin konsanaan ajatus, jonka ne sisältävät. Usko omaan ajatukseesi, usko, että se, mikä sinusta oman sydämesi syvyydessä on totta, on totta kaikista ihmisistä — siinä neron salaisuus. Lausu julki kätketty vakaumuksesi, niin saavuttaa se yleisen merkityksen, sillä sisin on aikanaan tuleva ulommaisimmaksi — ja meidän ensimmäinen ajatuksemme palaa luoksemme viimeisen tuomion pasuunaan soidessa. Sielun ääni on tuttu jokaiselle; Mooseksen,^[20] Platonin ja Miltonin suurin ansio on mielestämme se, etteivät he antaneet mitään arvoa kirjoille ja perintätavoille eivätkä sanoneet, mitä ihmiset, vaan mitä he itse ajattelivat. Ihmisen pitäisi oppia etsimään ja tarkkaamaan mieluummin sitä valonsädettä, joka hänen sisimmässään syttyen tuikahtaa läpi hänen sielunsa, kuin valonhohdetta runoilijoiden ja viisaiden taivaalta. Kuitenkin jättää hän kokonaan huomaamatta ajatuksensa vain sentähden, että se on hänen omansa. Jokaisessa neron tuotteessa me tunnemme omat hylätyt ajatuksemme; ne tulevat luoksemme takaisin jonkinlaisen vieroitetun ylevyyden ympäröiminä. Se on suurten taideteosten vaikuttavin opetus. Ne opettavat meitä hyväntahtoisen järkähtämättömästi luottamaan välittömään vaikutelmaamme, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaikki miehissä nousevat sitä vastustamaan. Ellemme sitä tee, niin huomenna joku vieras sanoo mestarillisen älykkäästi juuri sen saman, mitä me kaiken aikaa ajattelimme ja tunsimme, ja meidän on pakko häpeäntuntein ottaa vastaan oma ajatuksemme toiselta. Jokaisen ihmisen kehityksessä on hetki, jolloin hänessä herää täysi vakaumus siitä, että kateus on tietämättömyyttä, että jäljittely on itsemurhaa, että hän saa todeta itsessään hyvät ja huonot puolet niiden keskinäisen suhteen mukaan ja että, vaikka avara maailma olisi täynnä onnenlahjoja, hän ei saa ainoatakaan tähkäpäätä ilman uurastusta, joka hänen on pantava muokattavaksi saamaansa maatilkkuun. Voima, joka hänessä asuu, on toteutuessaan uusi, eikä kukaan, lukuunottamatta häntä itseään, tiedä mitä hän kykenee tekemään, eikä hän itsekään tiedä, ennenkuin on koettanut. On täysin ymmärrettävää, että toiset kasvot, toiset luonteet ja toiset tosiasiat tekevät häneen voimakkaan vaikutuksen, mutta toiset eivät mitään. Tämä mielen vaikutelmaherkkyys perustuu jonkinlaiseen edeltäpäin järjestettyyn sopusointuun. Silmä on sijoitettu siihen, mihin valonsäteen pitää langeta, jotta se voisi todeta tämän määrätyn valonsäteen. Me ilmaisemme vain puoleksi omaa itseämme ja häpeämme sitä jumalallista aatetta, jota jokainen meistä edustaa. Siihen aatteeseen, sopusuhtaiseen ja hedelmälliseen, mikäli se on uskollisesti ilmituotu, saattaa turvallisesti luottaa, siliä Jumala ei ota pelkureita julistamaan tekojaan. Ihminen tuntee kohottavaa vapautusta ja iloa, kun hän on työhönsä pannut omaa sieluaan ja tehnyt parhaansa, mutta jos hän on sanonut ja tehnyt toisin, ei hän saa mitään rauhaa, se kun on vapautusta, joka et anna vapautta. Silloin hänen neronsa jo ensi yrityksessä jättää hänet eikä mikään runotar suosi häntä, ei mikään kekseliäisyys eikä toivo tue häntä.

Luota itseesi: jokainen sydän alkaa värähdellä tämän rautaisen soittimenkielen kosketuksesta. Hyväksy se paikka, jonka jumalallinen kaitselmus on sinulle löytänyt, aikalaistesi seura ja ympäröivien tapausten yhteydellisyys. Suuret miehet ovat aina tehneet niin ja ovat lasten tavoin luottaneet aikakautensa henkeen; he ovat siten ilmaisseet vakaumuksensa olevan, että se, mikä on ehdottomasti luotettavaa, on sijoitettu heidän sydämeensä, tekee työtä heidän käsillään ja hallitsee koko heidän olemustaan. Ja me, jotka olemme näitä samoja ihmisiä, saamme hyväksyä ylevin mielin saman ylimaailmallisen kohtalon; ei alaikäisten ja suojatussa nurkassaan kyyröttävien työkyvyttömien tavoin eikä yhteiskunnallisia mullistuksia pakenevien pelkurien tavoin, vaan oppaina, vapahtajina ja hyväntekijöinä, totellen Kaikkivaltiaan tarkoitusperiä ja eteenpäin vaeltaen läpi sekasorron ja pimeyden.

Kuinka ihania vastauksia näihin kysymyksiin luonto antaakaan meille lasten, pienokaisten ja luontokappalten eleissä ja olemuksessa. Heillä ei ole sellaista hajanaista ja kapinoivaa mieltä, sellaista epäluottamusta tunteeseen, laskelmistamme johtunutta, kun olemme väärin arvioineet päämäärämme tielle asetetun vastustusvoiman ja mahdollisuudet. Heidän mielensä on eheä ja heidän silmänsä on vielä lannistumaton ja kun katsomme heidän kasvoihinsa, tunnemme itsemme epävarmoiksi. Lapsuus ei mukaudu kenenkään mukaan, vaan kaikki mukautuvat sen mukaan, niin että yksi pienokainen kerää ympärilleen jokeltamaan ja leikkimään kanssaan neljä tai viisi täysikasvuista. Niin on Jumala varustanut nuoruuden, murrosiän ja miehuuden kunkin omalla yhtä suurella viehättävyydellä ja lumolla ja on tehnyt ne kadehdittaviksi ja suloisiksi ja niiden vaatimukset sellaisiksi, ettei niitä pidä syrjäyttää, mikäli ne ilmaisevat itsenäisyyttä. Älä luule, ettei tämä nuorukainen kykene mihinkään, sentähden, ettei hän osaa keskustella sinun eikä minun kanssani. Kuulehan! Viereisessä huoneessa on hänen äänensä kyllin kirkas ja painokas. Hän näyttää osaavan puhua ikäistensä kanssa. Olipa hän kaino tai rohkea, aina hän osaa näet tehdä meidät iäkkäämmät tarpeettomiksi.

Pojat, jotka ovat varmat päivällisestään ja yhtä haluttomia kuin vapaaherrat panemaan rikkaa ristiin valmistaakseen sen itselleen, ovat esimerkkinä huolettomuudesta, joka on ihmisluonnon terve ilmaus. Poika on vierashuoneessa samassa asemassa kuin katsomo teatterissa — riippumaton ja vastuunalaisuudesta vapaa, katselee nurkastaan ohikulkevia ihmisiä ja tapauksia, arvostelee ja tuomitsee nopeasti ja lyhyesti, kuten poikien on tapana, kutakin ansionsa mukaan hyväksi, pahaksi, jännittäväksi, typeräksi, kaunopuheiseksi tai ikäväksi. He eivät koskaan huolehdi seurauksista eivätkä eduista; he antavat riippumattoman ja väärentämättömän tuomion. Te voitte imarrella häntä; hän ei taivu imartelemaan teitä. Mutta aikaihminen on ikäänkuin lyöty oman tietoisen harkintansa kahleisiin. Niin pian kuin hän kerran on huomiota herättäen suorittanut tai puhunut jotakin, on hän sidottu satojen ihmisten tunteisiin, joko myötätuntoiseen vaarinpitoon tai vihaan, jotka hänen nyt täytyy ottaa lukuun. Ei ole kysymystäkään mistään levosta. Oi, jospa hän voisi palata takaisin riippumattomuuteensa. Ken siis voi välttää kaikkia kunnianosoituksia ja tarkata ympäristöään taas, kuten ennenkin, saman kiihkottoman, puolueettoman, lahjomattoman ja väistymättömän viattomuuden ilmakehästä, hänen täytyy aina olla peloittava. Hänen tulee lausua kaikista asioista ja tapauksista mielipiteensä, jota ei pidetä yksityislaatuisena, vaan ehdottomasti pätevänä ja jonka tulee langeta nuolen tavoin ihmisten tietoisuuteen ja täyttää heidät pelolla.

Tällaisia ääniä kuulemme yksinäisyydessä. Mutta ne heikkenevät ja mykistyvät, kun astumme maailmaan. Yhteiskunta on kaikkialla salaliitossa jossakin sen yksityisessä jäsenessä ilmenevää miehenmieltä vastaan. Yhteiskunta on osakeyhtiö, jonka jäsenet suostuvat uhraamaan vapautensa ja henkisen sivistyksensä saadakseen varmemman vakuuden leivän hankkimisesta jokaiselle osakkeenomistajalle. Enin kysytty hyve on samanlaisuus. Itseluottamus on sen kammoksumisen kohde. Se ei rakasta todellisia arvoja eikä luovia kykyjä, vaan nimiä ja tapoja.

Ken tahtoo tulla mieheksi, hänen täytyy tulla omalaatuiseksi. Ken tahtoo voittaa kuolemattoman voitonseppeleen, hän ei saa antaa hyvyyden nimen johtaa itseään harhaan, vaan hänen on tutkittava, mikäli kulloinkin kysymyksessä on todellista hyvyyttä. Ei sittenkään mikään muu ole niin pyhää kuin sinun oman sielusi eheys. Vapauta itsesi, niin saavuttaa menettelysi koko maailman hyväksymyksen. Muistan vastauksen, jonka minä ollessani vielä nuori aivan kuin itsestäni annoin eräälle arvossapidetylle neuvonantajalle, jonka oli tapana tuskastuttaa minua rakkailla vanhoilla kirkon opinkappaleillaan. Minun sanoessani: »Mitä minulla on tekemistä perintätietojen pyhyyden kanssa, jos elän todellisesti sisästä kumpuavien herätteiden mukaan?» ystäväni huomautti: »Mutta sellaiset sisäiset liikahdukset voivat olla kotoisin alhaalta eikä ylhäältä.» Minä vastasin: »Ne eivät näytä tulevan alhaalta, sillä jos minä olisin pahanhengen lapsi, tahtoisin elää pahastahengestä...» Ei mikään laki ole minulle niin pyhä kuin oman luontoni laki. Hyvä ja paha ovat vain nimiä, jotka sangen hyvin soveltuvat siirrettäviksi mille seikalle hyvänsä; se yksin on oikeaa, joka vastaa kokoomustani, ja se yksin väärää, joka on ristiriidassa sen kanssa. Ihmisen on voitettava itsensä kohdatessaan kaikkinaisia vaikeuksia, niinkuin kaikki muu, paitsi hän, olisi nimellistä ja katoavaista. Minua hävettää, kun ajattelen, kuinka helposti me suostumme arvomerkkeihin, suuriin seuroihin ja kuolleisiin laitoksiin. Jokainen siivo ja sujuvasti puhuva yksilö vaikuttaa minuun ja ohjaa minua enemmän kuin on kohtuullista. Minun täytyy kulkea pää pystyssä ja elinvoimaisena ja sanoa peittelemätön totuus kaikkien teiden risteyksissä. Jos ilkeämielisyys ja turhamaisuus kantavat ihmisrakkauden pukua, sallimmeko sitä? Kun häijy yltiöhurskas ottaa omakseen orjien vapauttamisen jalon asian ja saapuu luokseni mukanaan viimeiset uutiset Barbados-saarelta,^[21] niin miksi en sanoisi hänelle: »Mene ja rakasta lapsiasi; rakasta halonhakkaajaa; ole hyväsydäminen ja vaatimaton, omaksu nämä miellyttävät piirteet, äläkä koristele kovaa, rakkaudetonta kunnianhimoasi tuolla uskomattomalla hellyydellä, jota olet tuntevinasi tuhannen peninkulman päässä asuvaa mustaa kansaa kohtaan. Kauas suuntautuva rakkautesi on kotona vihaa.» Karkea ja sievistelemätön olisi sellainen tervehdys, mutta totuus on kauniimpi kuin keinotekoinen rakkaus. Hyvyydelläsi täytyy olla jonkun verran jyrkkyyttä sellaista kohtaan —muuten se ei ole mistään kotoisin. Vihan oppia on saarnattava vastapainoksi surkuttelevalle ja voivottelevalle rakkauden opille. Minä pakenen isää ja äitiä ja vaimoa ja veljeä, kun neroni kutsuu minua. Tahtoisin kirjoittaa oven poikkipienaan sanan mieliteko. Toivon, että se sittenkin on jotakin parempaa kuin mieliteko, mutta me emme voi menettää aikaa selittetyihin. Älkää odottako, että osoittaisin syyn, miksi etsin tai miksi kartan seuraa. Älkää siis sanoko minulle, kuten muuan hyvä ihminen teki tänään, että minun velvollisuuteni on sijoittaa kaikki köyhät ihmiset hyviin asemiin. Ovatko ne minun köyhiäni? Minä sanon sinulle, sinä typerä ihmisystävä, että minä kitsastelen markkaa, kymmenpennistä ja penniä antaessani sen sellaisille ihmisille, joilla ei ole mitään asiaa minulle ja joille en myöskään tiedä itselläni mitään asiaa olevan. On ihmisluokka, jolta minä kaiken henkisen heimolaisuuden nojalla olen saanut ja jolle olen antanut; heidän tähtensä olen valmis astumaan vankilaan, jos tarvitaan; vaikka tunnustan häpeällä silloin tällöin antaneeni markan teidän sekalaisiin yleisiin hyväntekeväisyyslaitoksiinne, kasvatukseen hullujenkoulussa, kokoushuoneiden rakentamiseen turhanpäiväisiä tarkoitusperiä varten, jotka nyt niin monia tempaavat mukaansa, almuihin juomareille ja tuhatkertaisiin auttajayhdistyksiin — niin on se vahingollinen markka, josta kieltäytymiseen minulla ennen pitkää tulee olemaan riittävästi miehuullisuutta.

Hyveet ovat yleisen käsityksen mukaan pikemmin poikkeus kuin laki. Tuossa on ihminen ja tuossa hänen hyveensä. Ihmiset tekevät niinsanottuja hyviä töitä, esimerkiksi jonkin miehuutta tai rakkautta osoittavan teon, vain sentakia, että maksaisivat sillä sakon siitä, että päivittäin jäävät pois juhlanäytöksestä. Heidän tekonsa ovat tehdyt puolustamaan tai anteeksipyytämään heidän elämäänsä maailmassa — samoin kuin raajarikot ja mielenvikaiset maksavat suuren summan ylöspidostaan. Heidän hyveensä ovat katumusrangaistuksia. Minä en tahdo kärsiä rangaistuksia, vaan elää. Elän elämää sen itsensä takia enkä näytteeksi. Minusta on parempi, että se on alempisukuista, jotta se olisi oikeaa ja tasaista, kuin että se on loistoisa ja epävakainen. Tahtoisin, että se olisi tervettä ja suloista eikä niukkaan ruokajärjestelyyn ja suonen lyötteihin sidottu. Tärkeimpänä vaadin sinulta todistusta siitä, että olet mies, ja hylkään vetoamisen miehestä hänen tekoihinsa. Minä tiedän, etten tee mitään erotusta, teenkö vai vältänkö tekoja, joita pidetään erinomaisina. En voi suostua maksamaan etuoikeudesta siinä, missä minulla on eittämätön oikeus. Niin köyhät ja mitättömät kuin kykyni lienevätkin, olen tosiasiallisesti olemassa, enkä minä tarvitse siitä omia tai tovereitteni vakuutuksia enkä mitään toisarvoisia todistuskappaleita.

Mitä minun on tehtävä, siinä kaikki mikä kiinnittää mieltäni, eikä se merkitse mitään mitä ihmiset ajattelevat. Tämä laki, jota on yhtä vaikea sovelluttaa todellisuuteen kuin henkiseen maailmaan, olkoon suuruuden ja pienuuden erottaja. Se on sitäkin vaikeampi tehtävä, kun aina olet löytävä niitä, jotka ajattelevat, että he tietävät paremmin kuin sinä, mikä on sinun velvollisuutesi. On helppo elää maailmassa maailman mukaan; on helppo elää yksinäisyydessä omintakeisesti, mutta suuri mies on se, joka keskellä joukkoa säilyttää ihastuttavan täydellisesti yksinäisyyden riippumattomuuden.

Sinulle kuolleiksi käyneisiin tapoihin mukautumista vastaan voi sanoa, että sellainen menettely hajoittaa voimiasi. Se kuluttaa hukkaan aikaasi ja tahrii luonteesi jättämät vaikutelmat. Jos kannatat rappeutunutta kirkkoa, annat avustusta riutuneelle raamattuseuralle, äänestät enemmistön mukana joko hallituksen puolesta tai sitä vastaan ja katat pöydän matalamielisen majatalonisännän tavoin — on minun vaikea kaikkien näiden suojustimien alta päästä perille, mikä sinä olet miehiäsi. Ja luonnollisesti on vastaava määrä voimia jätetty käyttämättä sinun omaan elämääsi. Mutta tee tehtäväsi, niin minä olen tunteva sinut. Tee omaa työtäsi, niin olet välähyttävä uutta voimaa itseesi. Ihmisen täytyy ottaa mietittäväkseen, mitä sokkosillaoloa tämä samanlaistumisella leikkiminen on. Jos minä tiedän sinun lahkosi, niin voin edeltäkäsin sanella sinun todistelusi. Minä kuulen, että saarnaaja ilmoittaa aikovansa puhua jonkun kirkon laitoksen tarkoituksenmukaisuudesta. Enkö tiedä jo edeltäkäsin, että hänen on mahdotonta sanoa yhtään uutta itsenäistä sanaa? Enkö tiedä, että tämän laitoksen perusteiden tutkimisen kerskailusta huolimatta hän ei ole esittävä yhtään tosiasiaa? Enkö tiedä, että hän on lupautunut olemaan katsomatta muuanne kuin yhdelle puolelle — sallitulle puolelle ja että hän ei esiinny ihmisenä, vaan seurakunnan pappina? Hän on avuksi otettu asianajaja ja nuo ylhäiset tuomitsevat ilmeet ovat merkityksetöntä mahtailua. Siten on suurin osa ihmisiä sitonut silmänsä toisella tai toisella nenäliinalla ja kiinnittänyt itsensä johonkin näistä yhteisistä katsantokannoista. Samanlaisuus ei tee heitä valheellisiksi muutamien harvojen valheiden osittaisena alkuunpanijana, vaan valheellisiksi kaikissa yksityiskohdissa. Ei mikään heidän totuuksistaan ole täyttä totta. Heidän kaksi ei merkitse todellisuudessa kahta, heidän neljä ei ole oikea neljä; sen johdosta jokainen heidän lausumansa sana loukkaa meitä, emmekä tiedä, mistä alkaisimme saattaaksemme heidät oikealle tolalle. Sillävälin pukee luonto meidät vitkastelematta sen puolueen vankivaatteisiin, johon lukeudumme. Meidän kaikkien kasvoille ja olentoon tulee sama leima ja se muuttuu asteittain mitä laupeimmaksi aasinilmeeksi. On eräs yksityisistä tapauksista saatu nöyryyttävä kokemus, joka pitää paikkansa myöskin ihmissuvun historiassa; tarkoitan »hyväksymisen houkkiomaista hymyä», pakotettua hymyilyä, jonka me puristamme esiin seurassa, missä emme tunne itseämme halukkaiksi samassa äänilajissa vastaamaan keskusteluun, joka ei kiinnitä mieltämme. Lihakset, joita ei liikuteta tahallisesti, vaan alhaisten tahdonilmausten pakotuksesta, jännittyvät kankeasti kasvonpiirteiden ympärille herättäen epämiellyttäviä tunteita.

Samanlaistumista vastustavaa maailma ruoskii epäsuosiollaan. Ja sen tähden ihmisen on hyvä tietää, minkäarvoisina on pidettävä happamia kasvoja. Sivulliset katsovat samanlaisuuteen mukautumatonta henkilöä karsaasti keskellä katua ja ystävän vierashuoneessa. Jos tämä vastenmielisyys juontuu halveksimisesta ja vastustushalusta samoin kuin se, mitä asianomainen henkilö tuntee, on hänellä tietysti syytä mieli suruisena mennä kotiin, mutta ihmisjoukon happamilla kasvoilla samoin kuin suloisilla ilmeillä ei ole syvällistä syytä. Ne ovat nostetut ylös ja alas sen mukaan kuin tuuli puhaltaa ja sanomalehdet vihjaavat. Kuitenkin on joukon paheksunta paljon peloittavampi kuin hallituksen ja oppineiston. On jokseenkin helppo voimakkaan ihmisen, joka tuntee maailman, kestää sivistyneiden luokkien raivoa. Niiden kiihtymyksessä on jotakin säädyllistä ja varovaista, sillä ne ovat arkoja, koska ovat itse sangen helposti haavoitettavissa. Mutta kun heidän naiselliseen kiihtymykseensä yhdistyy rahvaan suuttumus, kun oppimaton ja köyhä ovat yllytetyt liikkeelle, kun älytön raaka voima, joka piilee yhteiskunnan pohjalla, on saatu ärjymään ja maahan lyömään, tarvitaan vakiintunutta mielenuljuutta ja uskonnollisuutta, ennenkuin korkeimman olennon tavoin voimme kohdata sitä kuin pikkuseikkaa, jolla ei ole merkitystä.

Toinen pelätin, joka vieroittaa itseluottamuksesta, on meidän johdonmukaisuutemme; kunnioitus ohimenneitä tekojamme ja sanojamme kohtaan. Toisten silmät eivät näe muita tosiseikkoja arvioidakseen meidän vaellustamme kuin menneisyyteen kuuluvat tekomme ja siksi emme kernaasti tahtoisi pettää heidän odotuksiaan.

Mutta miksi sitten kannat päätäsi pystyssä? Miksi laahaat sinne tänne muistisi kuollutta ruumista pelosta, että joudut ristiriitaan jonkin seikan kanssa, jonka olet esittänyt jollakin julkisella paikalla? Ja vaikkapa puhuisitkin itseäsi vastaan, niin mitä sitten? On viisas sääntö se, ettet koskaan luota yksinomaan muistiin, tuskinpa silloinkaan kun on kysymys puhtaan muistin toiminnoista, vaan tuot menneisyyden tuomiolle tuhatsilmäisen nykyisyyden eteen ja elät alati uutta päivää. Äärimmäisessä ajattelussasi olet kieltänyt jumaluudelta persoonallisuuden, mutta kun sielun hartaat liikkeet tulevat, antaudut niille sydämelläsi ja elämälläsi, vaikka ne antaisivatkin Jumalalle ulkomuotoa ja väriä. Jätä oppijärjestelmäsi, niinkuin Josef mekkonsa syntisen vaimon käsiin, ja pakene.

Mieletön johdonmukaisuus on pienten sielujen peikko ja pienten valtiomiesten, ajattelijoiden ja jumaluusoppineiden palvonnan esine. Suurella sielulla ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä johdonmukaisuuden kanssa. Hän voi yhtä hyvin huvikseen leikitellä seinälle lankeavalla varjollaan. Sano uskaliain sanoin, mitä nyt ajattelet, ja huomenna taas sano uskaliain sanoin, mitä silloin ajattelet, vaikka se olisikin näennäisessä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä sanoit tänään. »Voi, mutta silloin minut varmaan väärinkäsitetään?» Onko sitten niin suuri vahinko saada osakseen väärinkäsitystä? Pythagoras ymmärrettiin väärin, ja Sokrates, ja Jeesus, ja Luther, ja Copernicus, ja Galilei, ja Newton ja jokainen puhdas ja viisas henki, joka milloinkaan on lihaksi tullut. Suuruus merkitsee väärinymmärtämistä toisten puolelta.

Minä otaksun, ettei kukaan ihminen voi rikkoa luontonsa lakeja vastaan. Kaikki hänen tahtonsa hyppäykset ovat hänen olemuksensa lain pyöristämät, samoin kuin Andien ja Himalayan^[22] rosoisuudet tuntuvat vähäpätöisiltä maapallon taipeessa. Ei myöskään merkitse mitään, kuinka te mittailette ja tunnustelette häntä. Luonne on samanlainen kuin akrostikhoni tai aleksandriinisäe^[23] — lukipa sen eteenpäin, taaksepäin tai poikkipuolin, aina se muodostaa saman ajatuksen. Tässä viehättävässä, hiljaisessa metsäelämässä, jonka Jumala on minulle antanut, sallittakoon minun merkitä muistiin päivä päivältä rehelliset ajatukseni katsomatta eteenpäin tai taaksepäin; ne osoittautuvat silloin epäilemättä sopusoinnussa oleviksi, vaikka en ole sitä erikoisesti ajatellut enkä pitänyt silmällä. Kirjani tuoksuu silloin männyltä ja heläjää hyönteisten surinaa. Pääskynen on ikkunani päällä punova rihman tai oljenkorren, jonka se tuo nokassaan, myöskin minun kankaaseeni. Meitä pidetään sellaisina, jommoisia me olemme. Luonne näyttäytyy tahdostasi riippumatta. Ihmiset luulottelevat ilmaisevansa hyveensä tai paheensa yksinomaan julkisissa teoissa eivätkä näe, että hyve tai pahe hengittää joka hetki.

Jokaiseen toimintojen moninaisuuteen tulee yhtäpitävyyttä, mikäli ne aikanaan ovat rehellisiä ja luonnollisia. Sillä samasta tahdosta virtailevat toiminnot tulevat sopusointuisiksi, näyttivätpä ne kuinka eriäviltä tahansa. Eriäväisyydet häipyvät näkyvistä, kun katsomme niitä jonkun matkan päästä, vähäisestäkin ajatuksen korkeudesta. Sama pyrkimys yhdistää ne kaikki. Parhaimman laivan uurtama tie on murtoviiva satoine mutkineen. Katso tätä viivaa riittävän välimatkan päästä, niin se suoristautuu keskitien suuntaan. Oikea itsenäinen tekosi selittää itsensä ja on selityksenä sinun muille oikeille teoillesi. Sinun samanlaistumisesi ei selitä mitään. Toimi itsenäisesti, niin se, mitä jo olet itsenäisesti tehnyt, puolustaa toimintatapaasi. Suuruus vetoaa tulevaisuuteen. Jos kerran tänään voin olla kyllin voimakas tehdäkseni oikein ja halveksiakseni minuun tähdättyjä silmäyksiä, niin on minun jo aikaisemmin täytynyt tehdä niin paljon oikeata, että se puolustaa nykyistä toimintaani. Oli miten oli, tee oikein nyt. Halveksi alati näennäisyyttä, niin voit aina niin menetellä. Luonteen voima on moninkertaistuvaa. Kaikki hyveellisesti eletyt päivät luovuttavat terveytensä nykyhetkelle. Mikä aiheuttaa hallintotoimien ja taistelukenttien sankarien suuruuden, joka valtaa mielikuvituksemme? Tietoisuusko heidän takanaan olevien suurten päivien ja voittojen sarjasta? Ne levittävät yhtenäistä valoa eteenpäin rientävän sankarin otsalle. Hän on ikäänkuin näkyväisen enkelijoukon saattama. Tämä se singahutti ukkosta Chathamin ääneen, arvokkuutta Washingtonin ryhtiin ja Amerikan Adamsin silmiin.^[24]

Mainetta pidämme arvossa sen johdosta, että se ei ole hetkellistä. Se on aina yhtä vanha hyve. Me kunnioitamme sitä tänään sentähden, ettei se ole tämän päivän lapsi. Me rakastamme ja osoitamme sille suosiotamme, koska se ei tavoittele rakkauttamme ja suosiotamme, vaan on itsestään riippuvainen ja itsestään johtunut ja senvuoksi vanhaa tahratonta sukupuuta, silloinkin, kun se esiintyy nuoren henkilön olemuksessa. Toivon, että näinä päivinä olemme kuulleet viimeisen kerran puhuttavan samanlaistumisesta ja johdonmukaisuudesta. Tulkoot nämä sanat täst'edes vanhanaikaisiksi ja naurunalaisiksi. Päivälliskellon asemesta soitelkaamme spartalaista huilua.^[25] Älkäämme enää koskaan kumarrelko ja pyydelkö anteeksi. Suuri mies on tulossa kotiini aterialle. En halua miellyttää häntä; haluan, että hän koettaisi miellyttää minua. Tahdon tällöin edustaa ihmisyyttä ja vaikka tahdon tehdä sen ystävällisesti, tahdon tehdä sen samalla todellisesti. Uhmatkaamme ja kolhaiskaamme aikamme sileätä keskinkertaisuutta ja innoittavaa itsetyytyväisyyttä ja heittäkäämme vasten kasvoja tavoille, kaupalle ja toimistoille tuo tosiasia, joka on kaiken historian tulos, että missä tahansa ihminen toimii, siinä on toimimassa suuri vastuunalainen Ajattelija ja Toiminnan mies; että todellinen ihminen ei kuulu mihinkään aikaan eikä paikkaan, vaan on asioiden keskus. Missä hän on, siellä on luonto. Hän mittaa sinut, kaikki ihmiset ja kaikki tapahtumat. Ihmiskunnan joka ainoa yksilö palauttaa säännöllisesti mieleemme jotakin muuta tai jonkun toisen henkilön. Luonne, joka on tosiolevainen, ei palauta mieleemme mitään muuta; se käsittää luomistyön kaikkeuden. Ihmisen pitäisi olla niin paljon, että hän tekisi kaikki ympäröivät olosuhteet samantekeviksi. Jokainen todellinen ihminen on syy, maa ja aikakausi, vaatii määrättömiä avaruuksia, lukuja ja ajan pannakseen täytäntöön tarkoituksensa, ja jälkipolvi näyttää seuraavan hänen askeleitaan kuin pitkä saattue palvelijoita. Ihminen Caesar on syntynyt, ja aikakausien kuluttua on nähtävänämme Rooman keisarikunta. Kristus on syntynyt, ja miljoonat sielut kasvavat kiinni ja eläytyvät hänen henkeensä niin, että häntä on sekoitettu ihmisen hyveisiin ja mahdollisuuksiin. Aikaansaannos on yhden ihmisen loitolle lankeava varjo; niinkuin munkkilaitos erakko Antoniuksen, uskonpuhdistus Lutherin, kveekarien suunta Foxin, metodismi Wesleyn ja orjien vapauttaminen Clarksonin. Scipiota nimitti Milton »Rooman huipuksi», ja koko historia on mukavasti jaettavissa muutamien voimakkaiden ja syvällisten henkilöiden elämäkertoihin.^[26]

Tuntekoon siis ihminen oman arvonsa ja pitäköön olevaisuuden jalkojensa alla. Älköön hän tulko tirkistellen tai varkain pujahtako pois, tai hiiviskelkö ylös ja alas huoltolaitoksen pojan, lehtolapsen tai salakuljettajan tavoin maailmassa, joka on olemassa häntä varten. Mutta kadulla ihminen löytämättä itsestään arvoa, joka vastaa tornin rakentanutta tai marmoriin jumalankuvia hakannutta voimaa, tuntee itsensä köyhäksi katsoessaan ympärilleen. Hänestä on palatsilla, kuvapatsaalla tai kallisarvoisella kirjalla vieraan ja kielletyn leima, samanlainen kuin loistokkaissa ajoneuvoissa ajavalla ylhäisellä herralla, ja hän näyttää sanovan tähän tapaan: »Armollinen herra, kuka te olette?» Kuitenkin ovat nämä kaikki hänen huomionsa hakijoita, anojia, jotka pyytävät hänen kykyjään astumaan esiin ja ottamaan heidät huostaansa. Taulu odottaa tuomiotani: se ei käske minua, minun on määrättävä, onko sillä oikeutta kiitoksen saantiin. Kansansatu juoposta,^[27] joka korjattiin kadulta puolikuolleena, kannettiin herttuan taloon, pestiin, puettiin ja pantiin herttuan vuoteeseen, jota hänen herättyään kohdeltiin samoilla alamaisilla juhlallisuuksilla kuin herttuaakin ja jolle vakuutettiin, että hän oli ollut järjiltään, saa kiittää tunnetuksi tulemisestaan sitä tosiasiaa, että se esittää oivan vertauskuvan ihmisen tilasta, joka maailmassa elää jonkinlaisen juopuneen tavoin, mutta herää silloin tällöin, käyttelee järkeään ja huomaa olevansa todellinen kuningas.

Lukemisemme on kerjäläismäistä ja liehakoivaa. Historiassa mielikuvituksemme vetää meitä nenästä. Kuninkuus ja aateluus, valta ja rikkaus, on mahtipontisempi sanaluettelo kuin yksityisnimet Juho ja Edvard, jotka tapaamme pienissä taloissa ja tavallisissa päivätöissä, mutta elämän kysymykset ovat samat molemmilla, ja molempien kokonaissumma on sama. Mistä johtuu kaikki tämä Alfred suuren, Skanderbegin^[28] ja Kustaa Aadolfin kunnioittaminen? Olettakaamme että he olivat miehekkäitä; käyttivätkö he miehekkyyttä hyväkseen, niin ettei siitä jäänyt mitään jäljelle? Sinun yksityisestä teostasi tänään riippuu yhtä suuri pelipanos, kuin se, mikä seuraa heidän julkisia ja mainehikkaita askeleitaan. Kun yksityiset ihmiset alkavat toimia omintakeisten näkemystensä mukaan, siirtyy loistokehä kuninkaitten teoista tavallisten kuolevaisten tekoihin.

Maailmaa ovat kasvattaneet sen kuninkaat, jotka ovat luonneet kansakuntien silmät. Nämä mahtavat vertauskuvat ovat opettaneet sille keskinäisen kunnioituksen, jota ihminen on velvollinen ihmiselle osoittamaan. Ilahduttava uskollisuus, jolla ihmiset ovat kaikkialla sietäneet kuningasta, ylimystä, tai suurta tilanomistajaa, joka astelee heidän keskellään pitäen lakeja omaisuutenaan, tekee ihmisiä ja asioita varten oman asteikkonsa ja kääntää ylösalaisin heidän mittapuunsa, maksaa hyvistä töistä rahan asemesta kunnianosoituksilla ja edustaa omalla olemuksellaan lakia — oli hieroglyfi, jolla ihmiset hämärästi merkitsivät tietoisuutensa omasta oikeudestaan ja arvokkuudestaan, jokaisen ihmisen oikeudesta.

Lumoava vaikutus, joka säteilee kaikesta itsenäisestä toiminnasta, saa selityksensä, kun tutkimme itseluottamuksen perusteita. Kuka on henkilö, joka luottaa itseensä? Mikä on tuo alkuperäinen Itse, johon kaikkien luottamus voi perustua? Minkälainen on tuon järjestelmiä ilkkuvan tähden luonto ja mahti, jolla ei ole tähtäyskulmaa, jonka alkuaineita ei voi laskea ja joka heittää kauneuden säteen myös arkipäiväisiin ja puutteellisiin tekoihin, jos niissä on vähänkään itsenäisyyden oireita? Tutkimus johtaa meidät tuohon lähteeseen, joka samalla kertaa on neron, hyveen ja elämän ydinmehu, jota me nimitämme oma-aloitteisuudeksi tai vaistoksi. Me nimitämme tätä alkeellista viisautta sisäiseksi näkemykseksi, jolloin taas kaikki myöhemmät saavutukset ovat ilmestymyksiä. Tuossa syvässä voimassa, viimeisessä tosiasiassa, jonka taa ei yrittely voi kulkea, löytävät kaikki oliot yhteisen alkuperänsä. Sillä olemisen tunne, joka tiedottomalla tavalla orastaa sielussamme hiljaisina hetkinä, ei eroa olioista, paikasta, valosta, ajasta eikä ihmisestä, vaan on yhtä näiden kanssa, ja kumpuaa silminnähtävästi samasta lähteestä, josta niiden elämä ja olemus on kotoisin. Ensin me saamme osamme elämästä, jonka kannattamina oliot ovat olemassa, ja myöhemmin me näemme ne luonnon ilmiöinä ja unohdamme, että olemme olleet jakamassa näiden alkuperustetta. Tässä on toiminnan ja ajatuksen lähde. Tässä ovat sen innoituksen keuhkot, joka antaa ihmiselle viisautta ja jota eivät voi kieltää muut kuin pyhän pilkkaajat ja jumalankieltäjät. Me lepäämme mittaamattoman järjen sylissä, joka vihkii meidät totuutensa vastaanottajiksi ja toimintansa elimiksi. Kun me erotamme oikeudenmukaisuuden ja kun me erotamme totuuden, emme itsestämme tee mitään, vaan sallimme sen säteitten kulkea lävitsemme. Jos kysymme, mistä ne tulevat, jos yritämme katsahtaa sieluun löytääksemme niiden syyn, on koko ajattelu harhaa. Saamme tyytyä toteamaan vain sen, onko sitä kulloinkin olemassa vai eikö. Jokainen ihminen osaa erottaa sielunsa tahdontoiminnot sen tahdottomista havainnoista ja tietää, että hänen tahdottomat havaintonsa vaativat täyttä luottamusta. Hän voi erehtyä niitä ilmituodessaan, mutta hän tietää, että nämä seikat ovat yhtä riidattomia kuin yö ja päivä. Tahalliset tekoni ovat vain samoilua sinne tänne; hyödyttömimmät haaveet ja heikoimmatkin alkuperäiset mielenliikutukset herättävät uteliaisuuttani ja arvonantoani. Ajattelemattomat ihmiset vastustavat yhtä helposti havaintojen kuin ajatustoiminnan ääntä, tai paremmin sanoen, paljon suuremmalla valmiudella, sillä he eivät erota havaintoa käsitteistä. He kuvittelevat, että minä valitsen nähdäkseni tämän tai tuon esineen. Mutta havainto ei ole oikullinen, vaan kohtalokas. Jos minä näen jonkin piirteen, tulevat lapseni näkemään sen minun jäljestäni ja ajan pitkään koko ihmissuku — vaikka voi olla mahdollista, ettei yksikään ole sitä nähnyt ennen minua. Sillä minun havaintoni siitä on yhtä eittämätön tosiasia kuin aurinko.

Sielun suhteet jumalalliseen henkeen ovat niin puhtaat, että on loukkaavaa yrittää käydä auttamaan niitä. Sen suhteen pitäisi olla sellainen, että Jumala, silloin kun hän puhuu, voisi ilmaista ei vain yhden asian, vaan kaikki asiat, voisi täyttää maailman äänellään, lähettäisi ulos ympärilleen valoa, luontoa, aikaa ja sieluja kaikkialla läsnäolevan ajatuksensa keskuksesta ja uudelleen antaisi ja uudelleen loisi kaikkeuden. Milloin vain sielu on yksinkertainen ja ottaa vastaan jumalallista viisautta, saavat vanhat asiat mennä menojaan — menetelmät, opettajat ja temppelit kaatuvat, ja sielu elää nykyisyydessä ja imee menneisyyden ja tulevaisuuden nykyhetkeen. Kaikki oliot saavat pyhityksensä suhteessaan siihen toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Kaikki oliot sulautuvat alkuperusteensa kautta keskukseensa, ja ihanat yksityiset ihmeet häviävät yleismaailmalliseen luomisihmeeseen, Jos sentähden ihminen väittää tuntevansa Jumalan ja puhuvansa hänestä ja kuljettaa teidät jonkun vanhan, toisessa seudussa asuneen ja toiseen maailmaan kuuluneen poissammuneen kansakunnan sananparsien taa, — niin älkää uskoko häntä. Onko terho parempi kuin tammi, joka on sen kukkeus ja täydellisyys? Ovatko vanhemmat paremmat kuin lapset, joihin he ovat vuodattaneet kypsyneen olemuksensa? Mistä sitten tulee tämä menneisyyden palvonta? Vuosisadat ovat salaliitossa sielun terveyttä ja vaikutusvaltaa vastaan. Aika ja paikka ovat vain fysiologisia värejä, joita silmä aikaansaa, mutta sielu on valoa; missä sielu, siellä päivä; missä se on ollut, siellä ei enää ole mitään; ja historia on epäoleellisuutta ja vääryyttä, jos se on jotakin muuta kuin iloinen puolustus tai vertauspuhe olemisestani ja tulemisestani.

Ihminen on arka ja valmis puolustautumaan; hän ei enää kulje pää pystyssä; hän ei uskalla sanoa »minä ajattelen», »minä olen», vaan lainaa jonkun pyhimyksen tai viisaan sanoja. Hän seisoo häpeissään ruohon tai kukkivan ruusun edessä. Ruusut tuossa ikkunani alla eivät millään tavalla viittaa aikaisempiin tai toisiin parempiin ruusuihin; ne ovat sitä, mitä ne ovat; ne elävät nykyistä päivää Jumalan kanssa, Aika ei ole niitä varten. Siinä on yksinkertaisesti ruusu; se on täydellinen olemassaolonsa joka hetkellä. Ennenkuin lehtisilmu on puhjennut, on sen koko elämä ollut toiminnassa; täydessä kukoistuksessa olevassa kukassa ei ole elämää enemmän, lehdettömässä juuressa ei ole sitä vähemmän. Sen luonto on tyydytetty ja se puolestaan tyydyttää samalla tapaa joka hetki luontoa. Mutta ihminen siirtää aina tuonnemmaksi tai vaipuu muistoihinsa; hän ei elä nykyhetkessä, vaan suree taaksekäännetyin katsein menneisyyttään tai huomaamatta ylt'ympäriinsä avautuvia rikkauksia nousee varpailleen nähdäkseen edeltäkäsin tulevaisuuteen. Hän ei voi olla onnellinen eikä voimakas, ennenkuin hän ajan yläpuolella elää luonnon kanssa nykyhetkessä.

Tämän pitäisi olla kyllin selvää. Mutta katsokaa, kuinka voimakkaat älyt ovat uskaltaneet olla kuulematta itse Jumalaa, jollei hän ole puhunut, sanoisinko, Davidin, Jeremiaan tai Paavalin kielellä. Emme aina anna niin suurta arvoa muutamille ydintotuuksille tai muutamien henkilöiden elämälle. Me olemme lasten kaltaisia, jotka ensin toistelevat ulkomuististaan isoäitien ja kotiopettajien ajatelmia ja tultuaan isommiksi lahjakkaiden ja lujaluonteisten ihmisten ajatelmia, joita he sattuvat näkemään — vaivoin jaksaen muistaa sanasta sanaan, mitä he ovat sanoneet; jälkeenpäin, kun he nousevat näkökannalle, jolla nämä ovat seisoneet lausuessaan sanottavansa, he ymmärtävät ne ja haluavat olla piittaamatta sanoista, sillä milloin tahansa voivat he käyttää sanoja yhtä hyvin, kun tulee tarvis. Jos me elämme oikein, alamme nähdä oikein. On yhtä helppo voimakkaalle ihmiselle olla voimakas, kuin heikolle on olla heikko. Kun muodostuu uusi havainto, vapautamme ilomielin muistin sen varastoihin kätketyistä aarteista ja vanhasta romusta. Kun ihminen elää Jumalan kanssa, on hänen äänensä helisevä yhtä ihanasti kuin puron solina ja viljapellon kahina. Ja nyt lopuksi tämän kysymyksen korkein totuus, jota ei ole vielä sanottu, ja jota ei todennäköisesti voidakaan sanoa, sillä kaikki mitä sanomme on sisäisen näkemyksen etäistä muistelua. Ajatus, jonka nyt voin parhaiten tavoittaa saadakseni sen sanotuksi, on tämä. Kun hyvä on liki sinua, kun sinulla on elämä itsessäsi, ei se ole minkään tietyn tai totutun tien varrella; et ole erottava kenenkään muun jalanjälkiä; et ole näkevä ihmiskasvoja; et ole kuuleva mitään nimeä; tie, ajatus ja hyvä ovat täydelleen outoja ja uusia. Se on kulkeva esimerkin ja kokeen ulkopuolitse, Tiesi käy ihmisen luota eikä ihmisen luo. Kaikki henkilöt, jotka koskaan ovat eläneet, ovat sen unohdettuja palvelijoita. Pelko ja toivo ovat yhtä kaukana sen alapuolella. On jotakin matalaa myöskin toivossa. Selvänäköisyyden hetkellä ei ole mitään sellaista, jota voisi nimittää kiitollisuudeksi, eikä oikeastaan myöskään iloa. Mielenliikutusten yläpuolelle kohonnut sielu näkee yhtenäisyyttä ja iäistä syysuhteisuutta, tajuaa totuuden ja oikeuden itseolevaisuuden ja hiljentää mielensä tietäessään, että kaikki asiat menevät hyvin. Luonnon avarat paikat Atlantin valtameri ja Eteläinen jäämeri — ja pitkät ajanjaksot, vuodet ja vuosisadat — eivät merkitse mitään. Se, mitä minä ajattelen ja tunnen, on ollut pohjana jokaiselle aikaisemmalle elämäntilalle ja olosuhteelle, samoin kuin se on pohjana nykyisyydelleni ja sille, mitä nimitetään elämäksi, sekä sille, mitä nimitetään kuolemaksi.

Elämä yksin on arvokasta, ei se, että on elänyt. Voima lakkaa levon hetkellä; se elää siinä, missä menneisyyden tilasta siirrytään nykyisyyden tilaan, pyörremyrskyn kiidännässä ja päämäärään pyrkimisessä. Tätä yhtä tosiasiaa maailma vihaa, että nimittäin sielu kasvaa, sillä se kumoaa ainiaaksi menneisyyden, muuttaa kaikki rikkaudet köyhyydeksi, kaiken maineen häpeäksi, sekoittaa pyhimyksen maankiertäjään ja työntää samoin Jeesuksen ja Juudaan syrjään. Miksi me sitten puhumme itseluottamuksesta? Sikäli kuin sielu elää meissä, on meissä voimaa, ei luottavaa, vaan toimivaa. Luottamuksen selitteleminen on puhumisen tarjoama köyhä ulkonainen muoto. Puhu mieluummin siitä, joka luottaa, koska se toimii ja on olemassa. Kenellä on enemmän tottelevaisuutta kuin minulla, hallitsee minua tarvitsematta sormeaankaan kohottaa. Hänen ympärillään minun täytyy kiertää hengen painolain mukaan. Kun puhutaan jostakin erinomaisesta hyveestä, kuvittelemme, että se on korupuhetta. Emme vielä näe, että hyve on Korkeus, ja että kauniiksi muovailtu ja olemisen alkuperusteille herkkä ihminen tai ryhmä sellaisia ihmisiä, miehittää ja kukistaa luonnonlain mukaan kaikki kaupungit, kansat, kuninkaat, rikkaat ja runoilijat, jotka eivät merkitse mitään heidän rinnallaan.

Tämä on lopullisesti se tosiasia, jonka perille me tässä samoin kuin kaikissa muissakin kysymyksissä niin helposti pääsemme, nimittäin kaiken keskittäminen alati pyhään YHTEEN. Itseolevaisuus on Korkeimman Syyn määräyskäsite ja se vakiinnuttaa hyvän mittapuun seuraten asteikkoa, jossa se elävöittää kaikki alemmat muodot. Kaikki tosioliot ovat sellaisia kuin ovat mikäli ne sisältävät hyvettä. Kauppa, maanviljelys, metsästys, valaan pyynti, sota, kaunopuheisuus ja persoonallisuuden merkitys ovat jonkin arvoisia ja vetoavat arvonantooni esimerkkeinä hyveen läsnäolosta ja sekoitetusta vaikutuksesta. Näen saman lain vaikuttavan luonnossa säilyttämisen ja kasvamisen lakina. Valta on luonnossa oikeuden oleellinen mittapuu. Luonto ei salli sellaisen säilyvän kuningaskunnassaan, joka ei voi auttaa itseään. Kiertotähden synty ja kehitys, sen tasapaino ja kiertorata, puu, joka suoristautuu tuulenpuuskan taivutuksesta ja jokaisen eläimen ja kasvin elämiskeinot ovat itsetoimeentulevan ja sentähden itseensä luottavan sielun ilmauksia.

Siten kaikki kehittyy; älkäämme harhailko sinne tänne; istukaamme kotona alkuperustetta tutkien. Hämmästyttäkäämme ja kummastuttakaamme sisään tunkeutuvaa ihmisten, kirjojen ja laitosten meluavaa paljoutta julistamalla yksinkertaisin sanoin jumalallista tosiasiaa. Pyydä niitä, jotka hyökkäävät sisään, riisumaan kengät jaloistaan, koska Jumala on luonasi täällä sisällä. Meidän yksinkertaisuutemme tuomitkoon heidät, ja meidän kuuliaisuutemme omaa lakiamme kohtaan osoittakoon heille kuinka köyhiä luonto ja onni ovat meidän syntyperäisten rikkauksiemme ulkopuolella.

Mutta olkaamme nyt rahvas. Ihminen ei tunne kunnioitusta ihmistä kohtaan eikä hänen henkensä ole saanut kehoitusta pysyä kotona ja asettua yhteyteen sisäisen valtameren kanssa. Hän lähtee kaukaisiin maihin anelemaan lasillista vettä toisen ihmisen säiliöstä. Meidän täytyy kulkea yksin. Minä pidän hiljaisesta kirkosta ennen jumalanpalveluksen alkua enemmän kuin mistään saarnasta. Kuinka kaukaisilta, kuinka kylmiltä ja kuinka puhtailta näyttävät ihmiset, joita jokaista pyhäkön raja-aita ympäröi. Niin istukaamme alati. Miksi ottaisimme päällemme ystävämme, tai vaimon, tai isän, tai lapsen viat, sen johdosta, että he istuvat lietemme ääressä tai sanovat olevansa samaa verta? Kaikilla ihmisillä on minun vertani ja minulla on kaikkien ihmisten verta. En sen vuoksi tahtoisi omaksua heidän ärtyisyyttään enkä typeryyttään, en edes siinä määrin, että sitä kannattaisi hävetä. Mutta eristäytymisemme älköön olko koneellinen, vaan henkinen, sen on nimittäin tultava mielenylennykseksi. Aika ajoittain näyttää koko maailma olevan salaliitossa kyllästyttääkseen sinua tärkeillä pikkuseikoillaan. Ystävä, asiakas, lapsi, sairaus, pelko, puute ja armeliaisuus, kaikki ne yhtä haavaa koputtavat huoneesi ovelle ja sanovat: »Tule ulos luoksemme.» Mutta pysy paikallasi; älä mene heidän hääräilevään joukkoonsa. Niukalla uteliaisuudellani valmistan ihmisille tilaisuuden ikävystyä minuun. Ei kukaan ihminen voi tulla minua lähelle, ilman että annan siihen aihetta. »Mitä me rakastamme, se on meillä, mutta kaihotessamme me riistämme itseltämme rakkauden.» Ellemme voi yhdellä harppauksella kohota kuuliaisuuden ja uskon pyhyyksien tasalle, voimme ainakin vastustaa kiusauksiamme. Nouskaamme sotajalalle ja herättäkäämme Thor ja Wodan,^[29] rohkeus ja lujuus saksonilaisissa rinnoissamme eloon. Tämä tapahtuu meidän matalamielisenä aikanamme aina kun puhumme totta. Lopeta tuo valheellinen vieraanvaraisuutesi ja valheellinen myötätuntosi. Älä elä enää näiden petettyjen ja pettävien ihmisten odotusten mukaan, joitten kanssa olet tekemisissä. Sano heille: »Oi, isä, oi äiti, oi vaimo, oi veli, oi ystävä, minä olen elänyt kanssanne tähän saakka ulkonaista elämää. Täst'edes palvelen totuutta. Kuulkaa, täst'edes minä tottelen ainoastaan iäistä lakia. En tunnusta sovinnaisuutta, vaan läheisyyden. Koetan elättää vanhempiani, ylläpitää perhettäni ja olla vaimoni puhdas puoliso — mutta näitä suhteita aion toteuttaa uudella, ennen tuntemattomalla tavalla. Minä en tyydy teidän elintapoihinne. Minun täytyy olla oma itseni. En voi enää runnella itseäni sinun takiasi. Jos sinä voit rakastaa minua sellaisena kuin olen, tulemme onnellisemmiksi. Jos et voi, koetan minä kuitenkin ansaita rakkautesi. Minä en tahdo peitellä makujani enkä vastenmielisyyttäni. Minä olen siinä määrin luottava siihen, että se, mikä on syvällistä, on pyhää, että olen järkähtämättä auringon ja kuun kasvojen edessä tekevä sen, mikä vain minua sisäisesti ilahduttaa ja sydäntäni kannustaa. Jos sinä olet jalo, olen rakastava sinua, jos et ole, en aio loukata sinua enkä itseäni teeskennellyillä kohteliaisuuksilla. Jos olet rehellinen, mutta et tunnusta samaa totuutta kuin minä, niin liity hengenheimolaisiisi; minä etsin omiani. Minä en menettele tässä itserakkaasti, vaan nöyrästi ja uskollisesti. On yhtä paljon sinun kuin minunkin pyrkimysteni mukaista elää totuudessa, olimmepa sitten kuinka kauan tahansa valheessa vaeltaneet. Tokkopa tämä enää tuntuu tuskalliselta? Olet pian rakastava sitä, mitä luontosi sanelee sinulle, samoinkuin minun luontoni tekee, ja jos me seuraamme totuutta, on se vihdoin vievä meidät pelastukseen.» Mutta siten ehkä aiheutat näille ystäville kärsimyksiä. Olkoon niin, mutta minä en voi myydä vapauttani ja voimaani pelastaakseni heidän tunteikkuutensa. Sitäpaitsi on kaikilla henkilöillä järjen kirkastuksen hetkiä, jolloin heidän katseensa kantaa ehdottoman totuuden maille; silloin he myöntävät minun olevan oikeassa ja menettelevät samoin kuin minäkin.

Joukko ajattelee, että sinä hyökätessäsi yleisesti omaksuttuja sääntöjä vastaan hylkäät kaikki säännöt ja olet täydellisen laittomuuden kannattaja ja että häikäilemätön tunneihminen käyttää filosofian nimeä kullatakseen rikoksensa. Mutta on olemassa omantunnon laki. On olemassa kaksi uskontunnustusta, ja meidän täytyy lukeutua niistä toiseen tai toiseen. Voit täyttää velvollisuuksiesi sarjan etsimällä itsellesi sovitusta suoraa tai välillistä tietä. Punnitse, oletko täyttänyt velvollisuutesi suhteissasi isään, äitiin, serkkuun, naapuriin, kaupunkiin, kissaan ja koiraan, vai voiko joku näistä soimata sinua. Mutta minä voin myös olla välittämättä tästä välillisestä ohjesäännöstä ja antaa itse itselleni synninpäästön. Minulla on omat vakavat vaatimukseni ja täydellinen velvollisuuksien kehä. Se ei hyväksy velvollisuuden nimeä useille sellaisille tehtäville, joita tavallisesti nimitetään velvollisuuksiksi. Mutta jos minä voin täyttää sen velvoitukset, tekee se minut kykeneväksi käsittelemään yleisesti käytännössä olevaa lakikokoelmaa. Jos jokunen kuvittelee, että sellainen laki on väljä, koettakoon hän yhdenkään päivän kuluessa noudattaa sen määräyksiä.

Ja totta tosiaan vaaditaankin jotakin jumalankaltaista siltä, joka on heittänyt pois luotaan ihmissuvun yleiset perustelut toiminnalleen ja uskaltaa luottaa itseensä ja omiin herätteisiinsä. Jalo on hänen sydämensä oleva, uskollinen hänen tahtonsa ja kirkas hänen katseensa, jotta hän voisi täydellä todella olla oma oppinsa, seuransa ja lakinsa ja jotta yksinkertainen päämäärä voisi olla hänelle yhtä voimakas kuin toisille rautainen välttämättömyys.

Jos joku ihminen tutkii nykyisiä näköaloja siinä piirissä, jota erityisesti nimitetään yhteiskunnaksi, on hän näkevä tällaisen siveyssäännön välttämättömyyden. Ihmisten hermot ja sydän ovat ikäänkuin vedetyt esiin ja me olemme tulleet pelokkaiksi, epätoivoisiksi ruikuttelijoiksi. Me pelkäämme totuutta, pelkäämme kohtaloa, pelkäämme kuolemaa ja pelkäämme toinen toistamme. Aikamme ei synnytä suuria eikä täydellisiä henkilöitä. Me tarvitsemme miehiä ja naisia, jotka uudistavat elämän ja yhteiskunnalliset olomme, mutta me näemme, että useimmat ovat luonnostaan kykenemättömiä, eivät voi tyydyttää omia tarpeitaan, omistavat kunnianhimoa suhteettoman paljon käytännölliseen voimaansa verraten, etsivät itselleen tukea ja pyytelevät yöt päivät läpeensä. Kotitaloutemme on kerjäläismäistä; taidettamme, hankkeitamme, avioliittoamme ja uskontoamme emme ole itse valinneet, vaan yhteiskunta on valinnut ne meille. Me olemme vierashuoneiden sotureita. Me kartamme kohtalon jäyhää taistelua, josta voima on syntyisin.

Jos nuoret miehemme kärsivät tappion ensi yritteissään, kadottavat he kaiken miehuutensa. Jos nuori kauppias tekee vararikon, sanovat ihmiset, että hän on mennyttä miestä. Jos mitä lupaavin kyky opiskelee jossakin opistossamme eikä vuoden kuluttua ole päässyt virkaan Bostonin tai New-Yorkin kaupunkiin tai etukaupunkeihin, luulevat ystävät ja hän itsekin, että hänen on syytä olla masentunut ja valitella koko loppuikänsä. Vankka nuorukainen New-Hampshiresta tai Vermontista, joka vuoronperään koettelee kaikkia ajurin, maanviljelijän ja kulkukauppiaan ammattiin kuuluvia töitä, käy läpi jonkin koulun, saarnaa, julkaisee sanomalehteä, ottaa osaa edustajakokoukseen, ostaa kaupunkialueen ja edelleen vuosien vieriessä putoaa aina kissan tavoin jaloilleen, on satojen tuollaisten kaupunkinukkien arvoinen. Hän kulkee rinnan päiviensä kanssa eikä tunne häpeää siitä, ettei »opiskele tietopuolisesti», sillä hän ei siirrä elämäänsä tuonnemmaksi, vaan elää jo nyt. Hänellä ei ole vain yksi, vaan satoja mahdollisuuksia. Paljastakoon stoalainen ihmisten elämismahdollisuudet ja kertokoon heille, että he eivät ole kyynelpajuja, vaan voivat vapauttaa ja pakostakin vapauttavat itsensä, että itseluottamusta kehitettäessä uusia voimia ilmaantuu, että ihminen on lihaksi tullut sana, syntynyt levittämään kansoille pelastusta, että hänen pitää hävetä sääliämme ja että hetkenä, jolloin hän toimii itsenäisesti heittäen lait, kirjat, epäjumalat ja tavat ulos ikkunasta, me emme enää surkuttele, vaan kiitämme ja kunnioitamme häntä — niin tällainen opettaja se uudistaa ihmiselämän entistä ehommaksi ja tekee nimensä kallisarvoiseksi koko ihmiskunnan historialle.

On helppo huomata, että suurempi itseluottamus saa aikaan mullistuksen kaikissa ihmisten toimissa ja keskinäisissä suhteissa; heidän uskonnossaan, heidän kasvatuksessaan, heidän pyrkimyksissään, heidän elämäntavoissaan, heidän yhteiselämässään, heidän omistusoikeudessaan ja heidän mietiskelyjensä näköaloissa.

1. Millaisiin rukouksiin ihmiset antautuvat! Se mitä he nimittävät pyhäksi jumalanpalvelukseksi, ei ole lainkaan rohkeata ja miehekästä. Rukous tähyilee ympärilleen ja pyytää apua ulkoapäin jonkin vieraan hyveen merkeissä ja eksyy luonnollisen ja yliluonnollisen, välittävän ja ihmeellisen loppumattomiin harhakäytäviin. Rukous, joka pyytää jotakin erikoista etua — jotakin vähempää kuin kaikki hyvä — on väärä. Rukous on elämän tosiasioiden katselemista näköalan korkeimmasta kohdasta. Se on katselevan ja riemuitsevan sielun yksinpuhelu. Se on Jumalan henki, joka julistaa tekonsa hyviksi. Mutta rukous, jota pidetään keinona jonkin yksityisen päämäärän saavuttamiseksi, on alhainen ja varkautta. Se edellyttää kaksinaisuutta eikä yhtenäisyyttä luonnossa ja omassatunnossa. Niin pian kuin ihminen on päässyt Jumalan yhteyteen, ei hänen tarvitse pyydellä. Hän on näkevä, että rukousta on kaikissa toimissa. Pellolleen kitkemään polvistuvan maanviljelijän ja jokaisella airon vedolla kumartuvan soutajan rukous ovat tosi rukousta, jota koko luonto tarkkaa, vaikka sen esine on halpa. Kun Caratahia Fletcherin »Bonducassa» kehoitettiin tiedustelemaan Audate-jumalan mieltä, vastaa hän —

»His hidden meaning lies in our endeavours;
Our valours are our best gods.»
[30]

Valituksemme ovat toinen laji vääriä rukouksia. Tyytymättömyys on itseluottamuksen puutetta; se on tahdon heikkoutta. Valita vahinkoja, jos voit siten auttaa kärsinyttä; jos et, niin hoida omaa työtäsi, niin jo alkaa vahinko olla korjattu. Myötätuntomme on aivan yhtä epäjaloa. Me menemme niiden luo, jotka itkevät mielettömästi, istuudumme ja alamme parkua seuran vuoksi, sen sijaan, että jakaisimme heille luottamusta ja terveyttä kovakouraisilla ravistuksilla ja saattaisimme heidät taas uudelleen yhteyteen heidän oman järkensä kanssa. Onnen salaisuus on kättesi työstä koituva ilo. Mies joka pitää itsestään huolen, on aina tervetullut jumalille ja ihmisille. Hänelle avautuvat kaikki ovet selkoselälleen; häntä tervehtivät kaikki kielet, seppelöivät kaikki kunnianosoitukset ja seuraavat kaikki silmät kaivaten. Rakkautemme käy häntä vastaan ja syleilee häntä, koska hän ei ole sitä tarvinnut. Hartaasti ja intomielin me hyväilemme ja ylistämme häntä, koska hän on pysynyt omalla tiellään ja on halveksinut meidän paheksumistamme. Jumalat rakastavat häntä sentähden, että ihmiset häntä vihaavat. »Hellittämättömälle kuolevalle», sanoi Zoroaster, »ovat autuaat kuolemattomat suopeita.»

Samoin kuin ihmisten rukoukset ovat tahdon sairautta, ovat heidän uskomuksensa järjen sairautta. He sanovat tyhmien israeliittain tavoin: »Älköön Jumala puhuko meille, ettemme kuolisi. Puhu sinä, puhukoon joku ihminen kanssamme, niin me tahdomme totella.» Kaikkialla olen estetty kohtaamasta Jumalaa veljessäni, sentähden että hän on sulkenut oman temppelinsä ovet ja kertoo satuja vain veljiensä tai veljiensä veljien Jumalasta. Jokainen uusi mieli on sama kuin uusi luokitus. Jos se osoittautuu harvinaisen toimeliaaksi ja voimakkaaksi mieleksi, jos se on Locke, Lavoisier, Hutton, Bentham tai Fournier, taivuttaa se luokitukseensa muutkin ihmiset, ja katso, syntyy uusi järjestelmä. Kuta syvemmälle ajatukseen se tunkeutuu ja kuta lukuisampia ovat esineet, joita se koskettelee ja tuo sisälle oppilaan näköpiiriin, sitä enemmän se tuottaa mielihyvää. Mutta pääasiallisesti käy tämä ilmi uskomuksissa ja kirkoissa, jotka ovat myös saman voimantäyden mielen luokituksia, joka on löytänyt keskityksensä velvollisuuden perusajatuksesta ja ihmisen suhteesta Korkeimpaan. Sellaista on kalvinilaisuus, kvekarilaisuus ja svedenborgilaisuus. Oppilas tuntee samanlaista iloa alistaessaan kaikki oliot uuteen sanastoon, kuin tyttö, joka kasvioppiin juuri perehtyneenä näkee sen avulla uuden maan ja uuden vuodenajan. Voi käydä jonkin ajan kuluttua niin, että oppilas havaitsee älyllisen voimansa kasvaneen tutkiessaan mestarinsa hengentuotteita. Mutta kaikki tasapainottomat mielet tekevät luokituksen epäjumalakseen ja muuttavat sen nopeasti tyhjennettävästä välikappaleesta päämääräksi, niin että järjestelmän seinät sekaantuvat heidän silmissään etäisellä taivaanrannalla maailmankaikkeuden seiniin; taivaan valot näyttävät heistä olevan kiinnitettyjä heidän mestariensa rakentamaan holvikattoon. He eivät voi käsittää, kuinka teillä toisilla on mitään oikeutta nähdä — kuinka te voitte nähdä; »varmaan olette jollakin keinoin varastaneet meiltä valoa.» He eivät voi ymmärtää, että järjestelmiä vierova ja lannistamaton valo tunkeutuu samoin toistenkin työhuoneeseen kuin heidän. Nuriskoot he aikansa ja nimittäkööt sitä omakseen. Jos he ovat rehellisiä ja menettelevät oikein, alkaa heidän uusi soma tupansa ennen pitkää tuntua liian ahtaalta ja matalalta, se halkeilee, kallistuu kyljelleen, lahoo ja häviää, ja kuolematon valo säteilee nuorena ja elämäniloisena, miljoonakehäisenä ja miljoonavärisenä yli maailmankaikkeuden kuten ensimmäisenä aamuna,

2. Itsejalostuksen puutteesta johtuu samoin, että matkustamisen taikausko, jonka epäjumalia ovat Italia, Englanti ja Egypti, on säilyttänyt tenhovoimansa kaikkiin sivistyneisiin amerikkalaisiin. Ne, jotka mielikuvituksen keinoin ovat tehneet ihailtaviksi Englannin, Italian ja Kreikan, ovat tehneet sen pysyen paikallaan kuin maan akseli. Miehekkyyden hetkinä me tunnemme, että velvollisuus määrää meidän paikkamme. Sielu ei ole matkustavainen. Viisas ihminen pysyy kotona ja kun hänen elämänsä välttämättömyydet, hänen velvollisuutensa jostakin syystä kutsuvat häntä poistumaan kotoaan, vieläpä vieraisiin maihin asti, tuntee hän edelleen joka paikassa olevansa kotona ja saattaa kasvonilmeillään ihmisten tietoon, että hän kulkee viisauden ja hyveen lähettinä ja käy kaupungeissa ja ihmisten luona kuin kuningas eikä kuten salakuljettaja tai palvelija.

En tahdo intohimoisesti vastustaa maailman ympäri matkustamista silloin, kun se tapahtuu taiteen, tutkimusten ja ihmisrakkauden tarkoitusperien hyväksi, mikäli ihminen ensin on kotiutunut ympäristöönsä eikä lähde kaukaisiin maihin toivossa löytää jotakin aivan erikoista ihanuutta. Ken matkustaa huvin vuoksi tai unohtaakseen jotakin, jota hän ei voi voittaa, hän matkustaa pois oman itsensä luota ja tulee jo nuoruudessaan vanhaksi vanhanajan nähtävyyksiä katsellessaan. Thebessä ja Palmyrassa hänen tahtonsa ja mielensä vanhentuvat ja luhistuvat maahan samoin kuin on käynyt näiden kaupunkien. Hän luo raunioita raunioihin.

Matkustaminen on hullun paratiisi. Jo ensimmäiset matkamme osoittavat meille paikkojen merkityksettömyyden. Kotona minä uneksin, että Napolissa ja Roomassa voin hurmaantua kauneudesta ja vapautua alakuloisuudesta. Laitan kuntoon matkalaukkuni, jätän ystäville hyvästit, nousen laivaan ja herään vihdoin Napolissa; mutta siellä on heti edessäni ilkeä todellisuus, surkea oma itseni, jota pakoon olin lähtenyt, heltymättömänä ja yhtäläisenä. Minä käyn katsomassa Vatikaania ja palatseja. Minä tekeydyn hurmaantuneeksi näkemästäni, mutta hurmaantunut en ole. Varjoni kulkee kerallani sinne, minne minäkin.

3. Mutta matkustamisvimma on syvällisemmän, koko älyllistä toimintaa jäytävän sairauden oire. Äly on kulkuri ja kasvatusjärjestelmämme kehittää levottomuutta. Mielemme vaeltaa kauas pois silloin kun meidän ruumiimme on pakotettu pysymään kotona. Me jäljittelemme; ja mitä muuta on jäljittely kuin mielen matkantekoa? Talomme ovat rakennetut vieraan maun mukaan; meidän hyllymme ovat reunustetut vierailla koristeilla; mielipiteemme, makumme ja kykymme noudattavat ja seuraavat Menneisyyttä ja Etäisyyttä. Sielu on luonut taiteita kaikkialle, missä ne vain kukoistavat. Omasta mielestään on taiteilija etsinyt itselleen mallia. Se oli hänen oman ajatuksensa sovitelma esineelle, joka oli tehtävä ja ehdoille, jotka piti ottaa huomioon. Ja miksi on meidän tarvis jäljitellä doorilaista tai Joonialaista tekotapaa?^[31] Kauneus, tarkoituksenmukaisuus, ajatuksen suuruus ja herkkä ilmehikkyys ovat yhtä läheisiä meille kuin kaikille muillekin ja jos amerikkalainen taiteilija luottamuksella ja hartaudella tutkii suoritettavanaan olevaa työtä huomioonottaen ilmanalan, maaperän, päivän pituuden, kansan tarpeet, hallituksen luonteen ja muodon, on hän luova talon, jossa kaikki nämä saavat sopivasti paikkansa ja jossa maku ja tunne tulevat samalla tyydytetyiksi.

Pysy itsessäsi; älä koskaan jäljittele. Oman lahjakkuutesi voit joka hetki tuoda esiin koko elämäsi jalostusviljelyn kasautuneella voimalla, mutta toisilta omaksuttu kyky on sinulla vain ajoittain ja puoleksi hallussasi. Sitä, minkä joku osaa parhaiten tehdä, ei kukaan muu kuin hänen Luojansa voi hänelle opettaa. Kukaan ihminen ei näet tiedä, eikä voi tietää, mitä se on, ennenkuin asianomainen henkilö on sen suorittanut. Missä on se mestari, joka olisi voinut antaa opetuksen Shakespearelle? Missä on se mestari, joka olisi osannut antaa ohjeet Franklinille tai Washingtonille tai Baconille tai Newtonille? Jokainen suuri mies on ainoalaatuinen. Scipion scipiomaisuus on tarkalleen juuri se osa, jota hän ei ole lainannut. Shakespearea ei voida koskaan tehdä Shakespearea tutkimalla. Tee se, mikä sinun on määrä tehdä, niin et voi toivoa liikaa tai uskaltaa liikaa. Siinä hetkessä näet sinulle selviää rohkea ja loistava sanonta, yhtä suurenmoinen kuin Pheidiaan taltan, egyptiläisten muurauslapion tai Mooseksen ja Danten kynän ilmaisu, mutta erilainen kuin kaikki nämä. On mahdotonta, että sielu kaikkine rikkauksineen, kaikkine puhekauneuksineen ja tuhatkäänteisine kielineen alentuisi toistamaan itseään, mutta jos voit kuulla mitä nämä esi-isät sanovat, osaat varmaan vastata heille samassa äänilajissa, sillä korva ja kieli ovat kaksi saman luonnon elintä. Viivähdä elämäsi yksinkertaisilla ja ylhäisillä seuduilla ja tottele sydämesi ääntä, niin sinä voit uudelleen saattaa esiin menneisyyden maailman.

4. Samoin kuin uskontomme, kasvatuksemme ja taiteemme suuntaa myös meidän yhteiskuntamme henki silmänsä kaikkeen vieraaseen. Kaikki ihmiset ylpeilevät yhteiskunnan edistyksestä eikä kukaan ihminen edisty.

Yhteiskunta ei koskaan kulje eteenpäin. Se vetäytyy yhtä kauas toiselle puolelle kuin se edistyy toisella. Se on herkeämättömien muutoksien alainen; se on raakalaistilassa, se on sivistykseen saatettu, se on kristinuskoon käännetty, se on rikas ja se on monitieteinen, mutta nämä eivät ole muutoksia parempaan päin. Kaikesta, mitä annetaan, otetaan jotakin. Yhteiskunta saavuttaa uusia taitoja ja kadottaa vanhoja vaistoja. Mikä vastakohta hyvin pukeutuneen, puhuvan, kirjoittavan ja ajattelevan, kello, kynä ja vekseli taskussaan liikkuvan amerikkalaisen ja alastoman uusseelantilaisen välillä, jonka ainoana omaisuutena on nuija, heittokeihäs, niinimatto ja jakamaton kahdeskymmenesosa hökkeliä, joka on varattu makuupaikaksi. Mutta vertaa näiden kahden miehen terveyttä toisiinsa, niin näet, että valkoinen mies on menettänyt alkukantaisen väkensä. Jos matkailijain kertomukset ovat tosia, niin villiin leveällä kirveellä isketty haava kasvaa umpeen ja parantuu päivässä tai parissa, aivan kuin olisi lyönyt iskun pehmeään pihkaan; sama isku lähettäisi valkoisen miehen toiseen maailmaan.

Sivistynyt ihminen on rakentanut ajoneuvot, mutta hän on menettänyt kykynsä käyttää jalkojaan. Häntä tukevat kainalosauvat, ja sikäli on hän vailla lihasten tukea. Hänellä on hieno sveitsiläinen kello, mutta häneltä puuttuu harjaantumus laskea aika auringosta. Greenwichin merikalenteri on hänellä; tietäen varmasti löytävänsä siitä tarvittavat osviitat ihminen ei osaa kadulla erottaa ainoatakaan tähteä taivaalta. Päivänseisausta hän ei huomaa; yhtä vähän hän tuntee päiväntasausta; ja vuoden koko kirkas kalenteri on ulkopuolella hänen sielunsa numerotaulun. Hänen muistikirjansa heikontavat hänen muistiaan; hänen kirjastonsa rasittavat liiaksi hänen ymmärrystään; vakuutusyhtiöt lisäävät tapaturmien lukua ja kysymyksenalaista on, eivätkö koneet saata meitä orjuuteen, emmekö ole menettäneet hienostumisen ohella jotakin tarmostamme ja kristinuskon ohella laitosten ja muotojen saartamina jotakin villin hyveen jäntevyydestä. Sillä jokainen stoalainen oli stoalainen, mutta missä on kristikunnan kristitty?

Siveellisyyden säännöistä ei ole suurempaa poikkeusta kuin kasvun tai mittasuhteidenkaan säännöistä. Nykyään ei ole suurempia miehiä kuin ennen on ollut. Harvinainen yhtäläisyys on havaittavissa ensimmäisten ja viime vuosisatojen suurmiehissä, eivätkä kaikki yhdeksännentoista vuosisadan tieteet taiteet, uskonto ja filosofia kykene kasvattamaan suurempia miehiä kuin Plutarkhon sankarit, jotka elivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä vuosisataa sitten. Rotu ei edisty ajan mittaan. Phokion, Sokrates, Anaxagoras ja Diogenes ovat suuria miehiä, mutta he eivät jätä jälkeensä mitään suurmiesten luokkaa. Ken todella kuuluu heidän koulukuntaansa, ei tahdo nimittää itseään heidän nimellään, vaan tahtoo olla oma suurmiehensä ja vuorostaan uuden suunnan perustaja. Jokaisen aikakauden taiteet ja keksinnöt ovat vain sen puku eivätkä anna sisäistä voimaa ihmisille. Täydellisentyneen koneen tuottama turmio on korvauksena sen tuottamasta hyödystä. Hudson ja Bering saivat riittävästi aikaan kalastusveneissään ihastuttaakseen Parrya ja Franklinia, joiden retkikunnilla oli käytettävänään kaikki tieteen ja taiteen tarjoamat apuneuvot.^[32] Galilei keksi teatterikiikarillaan enemmän taivaan loistokkaiden ilmiöiden sarjoja kuin kukaan sen jälkeen. Kolumbus löysi uuden maanosan lähdettyään matkalle kannettomassa purressa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka aseet ja koneet ajoittain häviävät käytännöstä ja unohtuvat, vaikka ne olivat äänekkäin ylistyksin otetut käytäntöön muutamia vuosia tai vuosisatoja aikaisemmin. Suuri nero tulee uudelleen oikeaksi ihmiseksi. Me pidimme sotataidon parannuksia tieteen riemuvoittoina ja kuitenkin Napoleon valloitti Euroopan ulkoilmaleireillään sälyttämättä joukkojensa niskoille kaikkinaisten apuneuvojen raskasta taakkaa ja perustaen voittonsa yksinomaan miehuuteen. »Keisari piti mahdottomana täydellisen armeijan muodostamista», sanoo Las Casas, »jollei siitä jätetä pois meitä rasittavat aseet, varastoaitat, toimitsijat ja kuormastot, ja pyrki roomalaisten tapaa jäljitellen siihen, että sotamies saa vilja-annoksensa, jauhaa sen käsimyllyssään ja leipoo siitä leipänsä itse.»

Yhteiskunta on aalto. Aalto liikkuu eteenpäin, mutta ei vesi, josta se on muodostunut. Sama hiukkanen ei nouse aallon pohjasta sen harjalle. Aallon yhteys on vain ilmiömäistä. Henkilöt, jotka nykyhetkellä muodostavat kansan, kuolevat ensi vuonna ja heidän kokemuksensa menevät heidän kerrallaan.

Ja samoin on luottamus omaisuuteen, joka käsittää myös luottamuksen sitä suojeleviin hallituksiin, itseluottamuksen puutetta. Ihmiset ovat niin kauan itsestään välittämättä katsoneet ulkonaisia asioita, että he ovat ruvenneet pitämään uskonnollisia, opillisia ja yhteiskunnallisia laitoksia arvokkaina omaisuuden vartioina ja he tuomitsevat niitä vastaan tehdyt hyökkäykset, koska he tuntevat niiden olevan hyökkäyksiä omaisuutta vastaan. He mittaavat toinen toistaan kohtaan tuntemansa arvonannon sen mukaan, mitä kukin omistaa eikä mitä kukin on. Mutta sivistynyt ja jalo ihminen saa hävetä omaisuuttaan, kun hänessä herää uusi arvonanto omaa luontoaan kohtaan. Eritoten vihaa hän sitä, mitä hän omistaa, jos hän näkee sen olevan tilapäistä — perintönä tai lahjana tai rikoksen kautta tullutta, sillä hän tuntee, ettei se ole oikeaa omaisuutta; se ei voi kuulua hänelle eikä sillä ole hänessä juurta ja se pelkästään ajelehtii siinä hänen edessään, koska ei vallankumous eikä vaara ota sitä pois. Mutta se mitä ihminen itsessään on, aiheuttaa alati välttämättömän etsimisen tarpeen ja mitä ihminen etsii, se on elävää omaisuutta, joka ei odota hallitusmiesten tai meluisan joukon tai vallankumousten tai tulipalon tai hirmumyrskyn tai vararikkojen viittauksia, vaan joka lakkaamatta uudistuu missä hyvänsä ihminen hengittää. »Sinun arpasi tai elämänosuutesi», sanoo Kalifi Ali, »etsii sinua; ole sentähden rauhassa äläkä etsi sitä.» Riippuvaisuutemme ulkonaisista antimista johtaa meidät orjamaiseen numeroitten kunnioittamiseen. Valtiolliset puolueet kerääntyvät mieslukuisiin kokouksiin. Kuta suurempi joukko ja kuta useammin kajahtavat ilmoitukset: »Essexin edustajat!» »New-Hampshiren kansanvaltaiset!», »Mainen whigit!»,^[33] sitä voimakkaammaksi nuori isänmaanystävä tuntee itsensä uusien tuhansien silmä- ja käsiparien tulosta. Samalla tapaa uudistajat kutsuvat kokoon kokouksia ja äänestävät ja tekevät päätöksiä tukuttain. Kun näin menettelette, oi ystävät, ei Jumala alennu käymään sisälle ja asettumaan teihin, aivan päinvastoin on meneteltävä. Vasta silloin, kun ihminen hylkää kaikki vieraat tuet ja seisoo yksin, näen hänen tulevan voimakkaaksi ja saavuttavan voiton. Jokainen hänen lippunsa luo tuleva nostokas tekee hänet heikommaksi. Eikö ihminen ole parempi kuin kaupunki? Älä vaadi mitään ihmisiltä, niin loppumattomassa muuttumisessa sinä yksin pääset järkkymättömänä tukipylväänä heti kaiken sen kannattajaksi, mikä ympäröi sinua. Ken tuntee tämän mahdin synnynnäiseksi ja tietää olevansa heikko siksi, että on etsinyt hyvää itsensä ulkopuolelta ja kaikkialta muualta, ja ken tämän vuoksi luottaa päättävästi omaan ajatukseensa, hän samassa silmänräpäyksessä suoristaa itsensä ja asettuu ryhdikkääseen asentoon, käskee jäseniään ja tekee ihmeitä; aivan samoin kuin ihminen, joka seisoo jaloillaan, on voimakkaampi päällään seisovaa ihmistä.

Niin käyttäkää hyväksenne kaikkea mitä kutsutaan onneksi. Useimmat ihmiset pelaavat uhkapeliä sillä ja voittavat kaikki ja menettävät kaikki, kun sen pyörä kääntyy. Mutta jätä nämä laittomat voitot ja käy jakosille syyn ja seurauksen Jumalan kanslistien kanssa, toimi ja pyri tahdon merkeissä, niin kytket kahleisiin sattuman pyörän ja olet täst'edes istuva sen pyörähdysten vaaran ulkopuolella. Valtiollinen voitto, koron nousu, sairaasi toipuminen tai poissaolleen ystäväsi paluu tai jokin muu onnellinen tapaus ylentää sinun mieltäsi ja sinä ajattelet, että hyvät päivät ovat sinulle valmistetut. Älä usko sitä. Ei mikään muu voi tuottaa sinulle rauhaa kuin sinä itse. Ei mikään muu voi antaa sinulle rauhaa kuin periaatteiden riemuvoitto.

Ajattelija.

(Literary Ethics)

Dartmouth-opiston kirjallisen seuran juhlakokouksessa heinäkuun 24:ntena 1838 pidetty puhe.

Hyvät herrat! Osoittaaksenne kunnioitustanne olette pyytäneet minua puhumaan teille tänä päivänä. Riensin noudattamaan pyyntöänne, sillä se oli tervetullut. Kutsu saapua opiskelijoiden kanssa viettämään kirjallista juhlapäivää, oli niin houkutteleva, että voitin epäilykset, joita minulla oli kyvystäni esittää teille tarkkaavaisuutenne arvoisia ajatuksia. Olen saavuttanut ihmisen keski-iän, mutta uskon, että olen yhtä iloinen ja toivehikas kuin silloin, kun poikana ensi kerran näin opinarvon saaneiden meidän oppilaitoksessamme kokoontuvan vuosijuhlaansa. Eivät vuodet eivätkä kirjat ole voineet irroittaa silloin mieleeni juurtunutta ensi vaikutelmaa opiskelijasta ajattelijana, taivaan ja maan suosikista, isänmaansa ylpeydestä ja onnellisimmasta ihmisestä. Hänen velvollisuutensa johdattaa hänet suoraan pyhään maahan, jonne toisten ihmisten kaipaus vain viittailee. Hänen saavutuksensa tuottavat kaikille ihmisille mitä puhtainta riemua. Hän on sokean silmä ja ramman jalka. Hänen tappionsa, jos hän on suuri, aukaisevat tien korkeampiin antimiin. Ja koska ajattelija jokaisella ajattelemallaan ajatuksella ulottaa uudisviljelyksensä ihmisten yhteiseen ajatusmaailmaan, ei hän enää ole yksi, vaan monta. Ne ajattelijat eri maissa, joiden neron tunnen, eivät mielestäni juuri ollenkaan edusta yksilöllistä, vaan yhteistä ajatustapaa; ja suurien tapahtumien sattuessa minä luotan näihin edustajiin, joissa yleinen mielipide vaikuttaa, yhtä paljon kuin kokonaisiin kansoihin. Ja vaikkakin heidän kättensä työt olisivat sanoin selittämättömiä, on älyn ominaisuuksissa, jos ne kuvastavat heidän luottamustaan omaan henkeensä, jotakin niin pyhää, että heidän olemassaolonsa ja etsintänsä on tosiasia, joka loistaa onnellisen ennustähden tavoin.

Tiedän kuitenkin, että ajattelijan säätyä arvostellaan tässä maassa kovin eri tavalla, ja että häikäilemättömyys, jolla yhteiskunta teroittaa vaatimuksiaan nuorille miehille, pyrkii kääntämään ylösalaisin nuorison näköalat, jotka ovat suunnatut älyn viljelyn kunnioittamiseen. Tästä johtuu historiallinen puute, jota Eurooppa ja Amerikka ovat vakavasti pohtineet. Tämä maa ei ole aikaansaanut mitään sellaista, jonka voisi katsoa vastaavan ihmiskunnan oikeutettua odotusta. Ihmiset arvelivat, kun kaikki läänityslaitoksen siteet ja kahleet olivat murtuneet, että liian kauan kääpiöiden äitinä ollut luonto oli saava hyvitystä titaanien^[34] jälkisuvusta, jotka nauraen harppaisivat maankamaralle ja rientäisivät Lännen vuoristoihin neron ja rakkauden lähetteinä. Mutta taidemaalauksessa, kuvanveistossa, kirjallisuudessa, runoudessa ja kaunopuheisuudessa ilmeneville amerikkalaisten taipumuksille näyttää olevan tunnusmerkillistä määrätynlainen sulokkuus ilman huomattavaa suuruutta, eikä sekään ole uutta, vaan johdannaista; kukkamaljakko, jonka ääriviivat ovat sirot, mutta joka on tyhjä, — joka siellä, missä se nähdään, voi tyydyttää omalla viisaudellaan ja luonteellaan, mikäli sillä sitä on, mutta joka ei ladatun pilven tavoin lennä ylitsemme peloittavan kauniina eikä singauta salamoitaan kaikille katsojille.

En tahdo eksyä tarkoituksettomasti tutkimaan, mitkä ovat tämän tosiasian rajat ja syyt: mielestäni riittää, kun sanon yleisesti, että ihmiskuntaan on aitoamerikkalaiseen henkeen hiipinyt epäilys sielua kohtaan; että ihmiset täällä kuten muuallakin ovat vastahakoisia uudistuksille ja pitävät kaikkea vanhaa, kaikkia tapoja ja kaikkia mukavuutta tai hyötyä tuottavia hankkeita parempana kuin ajatuksen palkatonta palvelusta.

Henkisen terveyden hetkinä huomaa kuitenkin, että ajatuksen palvelus on järkevää ja aistien itsevaltius mieletöntä. Eksyköön ajattelija koulukuntiin sekä sanoihin ja tulkoon pikkumaiseksi, mutta jos hän käsittää velvollisuutensa, on hän ennen kaikkia muita ihmisiä todellisuuden tunnustaja ja seurustelee olioiden kanssa. Sillä ajattelija tutkii maailmaa, ja kuta suurempi arvo on maailmalla ja kuta suuremmalla painolla se puhuu ihmissielulle, sitä suurempi arvo ja suurempi kutsumus on ajattelijalla.

Aikamme tarve ja tämän vuosipäivän erikoinen luonne kiinnittävät huomiomme kirjalliseen siveysoppiin. Sanottavani tästä opista koskettelee ajattelijan apulähteitä, ainehistoa ja koulutusta.

1. Ajattelijan apulähteet vastaavat hänen luottamustaan järjen ominaisuuksiin. Ajattelijan apulähteet ovat yhtä laajat kuin luonto ja totuus, mutta hän ei omista niitä, ennenkuin hän on pyrkinyt niitä saavuttamaan vastaavalla hengen suuruudella. Hän ei voi niitä tuntea, ennenkuin hän on katsellut kunnioituksella tietokyvyn äärettömyyttä ja persoonattomuutta. Kun hän on nähnyt, että se ei ole hänen eikä kenenkään ihmisen, vaan että maailman on luonut sielu, joka on hänelle kokonaan avoinna, niin tietää hän, että hän sen palvelijana täydellä oikeudella saa pitää kaikkia olioita sen alamaisina ja sille vastuunalaisina. Kaikki oliot odottavat hänen askeleitaan, kun hän jumalallisena pyhiinvaeltajana kulkee luonnossa. Hänen yllään kiitävät tähtien sarjat; hänen yllään kiitää aika samoin kuin nekin, vaivoin kuukausiksi ja vuosiksi jaettuna. Hän hengittää sisäänsä vuoden kuin autereen: sen tuoksuavaa kesäilmaa, sen tuikkivaa tammikuuntaivasta. Ja niin kulkevat sisälle hänen mieleensä kirkastumistaan kirkastuen historian suuret tapahtumat saadakseen häneltä uuden järjestyksen ja mittakaavan. Hän on maailma, ja aikakaudet ja ajan sankarit ovat kuvia, joissa hän ilmaisee ajatuksensa. Ei ole tapahtumaa, joka ei jostakin ihmissielusta versoisi, ja siksi ei ole ollenkaan sellaisia tapahtumia, joita ei ihmissielu voisi selittää. Jokainen sydämen aavistus on toteutunut jossakin jättiläismäisessä teossa. Mitä muuten olisivat Kreikka, Rooma, Englanti, Ranska ja St. Helena?^[35] Mitä muuten olisivat kirkot, kirjallisuudet ja keisarikunnat? Uuden ihmisen pilaa tuntea, että hän on todella uusi eikä ole tullut maailmaan pantattuna Euroopan, Aasian tai Egyptin mielipiteille ja tavoille. Henkisen riippumattomuuden tunne on kasteen hymyilevän välkynnän kaltainen, jonka kosketuksesta vanha, kova ja kuiva maa ja sen vanhat, alati samat tuotteet joka aamu tulevat uusiksi ja loistavat, kuin olisi taiteilija juuri laskenut ne kädestään, Väärä nöyryys ja myöntyväisyys vallitsevia koulukuntia tai vanhan ajan viisautta kohtaan ei saa estää minua käyttämästä tällaista hetkeä korkeimman palvelukseen. Jos joku toinen rakastaa vapauttaan vähemmän ja vartioi eheyttään pienemmällä innolla, niin pitääkö hänen senvuoksi jakaa käskyjään sinulle ja minulle? Sano sellaisille opettajille, että olemme heille kiitollisia samoin kuin historialle, pyramiideille ja kirjailijoille, mutta että nyt on tullut meidän aikamme: olemme syntyneet ikuisesta hiljaisuudesta ja nyt elämme me — elämme itsellemme — emme saattoväkenä hautajaisissa, vaan oman aikamme kannattajina ja luojina; ei Kreikka, ei Rooma etkä Aristoteleen kolme yhteyttä, ei Kölnin kolme kuningasta, ei Sorbonnen yliopisto eikä Edinburgh Review ole meitä enää hallitseva.^[36]

Kun me olemme nyt täällä, on meidän annettava asioille oma merkityksemme ja etsittävä omille asioillemme selityksiä. Löytäköön nautintoa myöntyväisestä alamaisuudesta ken tahtoo, — mitä minuun tulee, niin pitää asioiden ottaa minun mittakaavani, eikä päinvastoin. Yhdyn sotaisen kuninkaan sanoihin: »Jumala antoi minulle tämän kruunun eikä koko maailma ole ottava sitä minulta pois.»

Historian ja elämäkertojen koko arvo on siinä, että ne lisäävät itseluottamustani osoittamalla, mitä ihminen voi olla ja mitä hän voi aikaansaada. Ne opetukset, joita ihmisten ja mielipiteiden historia meille antaa, ovat Plutarkhon, Cudworthin^[37] ja Tennemannin opetuksia. Koko filosofian historia vahvistaa uskoani osoittamalla, että sellaiset korkeat opinkappaleet, joita pidin tiivistyneen sivistyksen harvinaisena ja myöhäisenä hedelmänä ja mahdollisena vasta uudenaikaisella Kantilla tai Fichtellä, ovat nopeasti ja vaivatta selvinneet myös varhaisemmille tutkijoille, Parmenideelle, Heraklitokselle ja Xenophaneelle. Näiden ajattelijain edessä näyttää sielu kuiskaavan: »On olemassa parempi keino kuin tämä työläs toisilta oppiminen. Jätä minut yksin; älä opeta minulle Leibniztä äläkä Schellingiä, niin minä löydän tämän kaiken itse.»

Vielä enemmän olemme toivomme lujittumisesta kiitollisia elämäkerroille. Jos tahdot tuntea luonteen voiman, niin katso, kuinka paljon köyhemmäksi tekisit maailman, jos voisit historiasta kokonaan poistaa Miltonin, Shakespearen ja Platonin elämän, näiden kolmen miehen elämän, ja saada aikaan sen, ettei heitä olisi ollut. Etkö näe, kuinka paljon vähäisempi olisi silloin ihmisen voima? Huomatessani ajatusteni köyhyyden, suurten miesten harvalukuisuuden ja kansojen keskinäisen vihollisuuden ja typeryyden lohdutan itseäni sillä, että voin vedota näihin yleviin muistoihin ja nähdä, mitä hedelmällinen sielu yhdessä toimeliaan luonnon kanssa voi aikaansaada; — näen, että Platon, Shakespeare ja Milton ovat olleet olemassa — kolme järkkymätöntä tosiasiaa. Silloin uskallan minäkin; minäkin tahdon koettaa olla ja elää. Alhaisin ja toivottominkin ihminen voi nyt tarkastellessaan näitä loistavia tosiasioita muodostella teorioja ja toivoa. Kaikista onnettomista epämuodostuksista huolimatta, jotka kadulla vaikeroivat ja sopertavat, horroksesta ja rikollisuudesta, sotajoukoista, kapakoista ja vankiloista huolimatta, ovat nämä mainehikkaat hengen ilmestykset olleet olemassa; ja tosi kiitollisuudesta suuria veljiäni kohtaan, joiden olemassaolo velvoittaa, minäkin ponnistan voimiani ollakseni oikeudentuntoinen ja jalo, oppiakseni pyrkimään ja puhumaan. Myöskin se, mitä Plotinos^[38] ja Spinoza ja filosofian kuolemattomat opettajat ovat kirjoittaneet kärsivällisin mielin, tekee minut rohkeaksi. En ole enää kiireessä sysäävä luotani niitä näkyjä, jotka taivaallani salamoivat ja leimuavat, vaan kiinnitän katseeni niihin, tulen niitä lähemmäksi ja teen ne tutuksi itselleni, mietin niitä ja menneisyydestä ammennan tosi elämää nykyistä hetkeä varten.

Tunteaksemme tämän elämän täyden arvon niin, että se voi antaa aihetta ja yllykettä toivollemme, täytyy meidän tietää, että jokainen ihailtava nero on ainoastaan onnen suosima sukeltaja siinä meressä, jonka helmipohja on kokonaan meidän omamme. Pitkien aikojen ajattelu on köyhdyttänyt meitä, se kun on pannut liian suurta painoa yksilön erikoisuudelle ihmisen yhteisten ominaisuuksien kustannuksella. Nuorukainen, joka on hurmaantunut sankariinsa, ei saata nähdä, että hän ihailee ainoastaan oman sielunsa luonnosta. Yksinäisyydessä, jossakin syrjäkylässä hapuilee ja murehtii kukoistava nuorukainen. Säihkyvin silmin hän on lukenut tuossa uinuvassa erämaassa keisari Kaarle V:n historian, niin että hänen mielikuvituksensa on siirtänyt Milanon kanuunain heikon jyminän ja Saksassa tömisseet marssit kotimetsien lähettyville. Hän on täynnä tiedonhalua ja tahtoisi nähdä vaikka vain yhden niistä päivistä, joita tämä mies on elänyt. Mikä täytti tuollaisen päivän? Lyhyet käskyt, vakavat ratkaisut, ulkomaiden lähetystöt ja kastilialaiset tavatko? Sielu vastaa: — Katso hänen päiväänsä täällä. Näiden metsien huminassa, näiden harmaiden peltojen hiljaisuudessa, viileässä ilmassa, joka pohjolan vuoristosta tänne virtailee, työmiehissä, pojissa ja tytöissä, joita sinä tapaat, — aamun toiveissa, keskipäivän ikävyydessä ja iltapäivän joutilaassa kuljeskelussa; levottomissa vertauksissa; puuttuvan voiman murheessa; suuressa aatteessa ja sen vähäisessä täyttymyksessä: katso, siinä on Kaarle V:n päivä; toinen ja kuitenkin sama; katso, siinä Chathamin, Hampdenin, Bayardin, Alfred suuren, Scipion ja Perikleen päivä, — kaikkien vaimosta syntyneiden elon päivä. Olosuhteitten erilaisuus on vain puku. Minä elän samaa elämää — sen suloisuutta, suuruutta ja tuskaa, joita toisissa ihmisissä ihailen. Älä kysy turhaan selittämättömältä, epämääräiseltä menneisyydeltä, mitä se ei voi sanoa — tämän luonnon tai päivän yksityiskohtia, ei edes Byronin tai Burken nimissä; — kysy sitä verhoavalta nykyisyydeltä; mitä tarkemmin sen nopeasti pois entävää kauneutta tutkit, sen ihmeellisiä yksityispiirteitä, henkisiä syitä ja ihmetystä herättävää kokonaisuutta, sitä enemmän mestaroit tämän ja tuon sankarin ja kaikkien sankarien elämää. Ole päivän herra viisauden ja oikeuden perustuksella, niin voit siirtää syrjään kaikki historiankirjasi.

Näin laajoihin oikeuksiin viittaa kärsityn vääryyden herättämä, meille niin tuttu tunne, joka ihmisen valtaa niin pian kuin joku on yrittänyt rajoittaa hänen edistymisensä mahdollisuutta. Me kammoamme kaikkea arvostelua, joka meiltä kieltää sen, minkä kohtaamme eteenpäinpyrkimisemme suunnalla. Sano oppineelle, ettei hän osaa maalata Kristuksen kirkastusta, ei rakentaa laivaa eikä tulla ylimarsalkaksi — niin hän ei tunne itseään halvennetuksi. Mutta kiellä häneltä kirjallinen kyky tai äärimmäisiä kysymyksiä koskettelevan ajattelun voima, niin hän on loukkaantunut. Tunnusta, että hän on nero, mikä tavallaan on stoalainen plenum ja tekee vertauksen tyhjäksi, niin hän on tyytyväinen, mutta jos tunnustat hänessä olevan harvinaista lahjakkuutta ja kiellät hänen nerokkuutensa, niin hän on pahoillaan. Mitä tämä merkitsee? Yksinkertaisesti sitä, että sielu on vaistojensa ja aavistustensa nojalla varma kaikesta voimastaan valonsäteensä suuntaan yhtä paljon kuin erikoisista taidoistaan, joita se jo on hankkinut.

Oppiaksemme tuntemaan ajattelijan apulähteitä emme saa pysähtyä pienten kykyjen tavoin — sanoilla rakentamaan sitä tai tätä urotyötä, vaan meidän täytyy antaa pyhä lupauksemme korkeimmalle voimalle ja, mikäli mahdollista, tunkeutua hartaan rakkauden ja valvomisen kannattamina täydellisen totuuden näkyihin. Älyn kasvu on tarkalleen samanlainen kaikissa yksilöissä. Se on vastaanottamiskyvyn laajentumista. Kelpo ihmisillä on yleensä hyvät aikomukset ja he kunnioittavat oikeutta, sillä kunnon ihminen ei ole muuta kuin hyvä, vapaa ja vastaanottavainen elimistö, johon yhteinen järki vapaasti virtailee, joten hänen oikeudentuntoisuutensa rikkaudet eivät ole ainoastaan suuret, vaan myöskin äärettömät. Kaikki ihmiset ovat yleensä oikeita ja hyviä; yksityisissä tapauksissa on heille vain äärellisen ja persoonallisen hetkellinen voitollepääsy yhteisestä totuudesta esteenä. Ruumiillistumisellamme persoonalliseksi minäksi näyttää olevan seurauksena pysyvä taipumus antaa etusija yksityiselle laille, seurata omia mielihaluja ja syrjäyttää kaikkeuden laki. Sankari on suuri siksi, että hän antaa yhteiselle luonnolle ylivallan; kun hän aukaisee suunsa, puhuu se hänen kauttaan; kun hän on pakotettu toimimaan, toimii se hänen kauttaan. Kaikki ihmiset ottavat sydämellään vastaan sankarin sanat ja teot, sillä ne kuuluvat todella yhtä hyvin heille kuin hänelle; mutta heillä vain ehkäisee elimistön sairaalloinen liikavoima vastaavat ilmaukset. Mikään ei ole yksinkertaisempaa kuin suuruus; todella yksinkertainen on suurta. Hengen näyt saapuvat, jos luovumme ymmärryksen liian auliista toiminnasta ja annamme välittömälle tunteelle vapauden ja rajattoman etuoikeuden. Siitä täytyy kaiken elävän ja nerokkaan ajatusmaailmassamme versoa. Ihmiset jauhavat jauhamistaan jokapäiväisten totuuksien myllyssä eivätkä saa irti muuta kuin mitä ovat panneet sisään. Mutta niin pian kuin he jättävät kaiken perityn antaakseen sijaa välittömälle ajatukselle, kehkeytyy runous, nero, toivo, hyve, tieto ja taru, kaikki yhdessä hänen avukseen. Kiinnitä joskus huomiosi valmistamattoman keskustelun ihmeellisyyteen. Tietosivistyksen saanut, mutta luonteeltaan vaatimaton mies istuu hiljaa ja ihailee ihmisjoukolle puhuvan miehen vapaata, tulista ja kuvarikasta puhetta; — kuinka erilainen olennoltaan ja voimaltaan kuin hän. Silloin nousee hänen oma innoituksensa huulille ja muodostuu puheeksi. Hänenkin täytyy nousta ja sanoa jotakin. Kun hän on kerran alkanut ja päässyt tilanteen uutuuden herraksi, tuntuu hänestä yhtä helpolta ja luonnolliselta puhua, — ajatuksin, kuvin, poljennollisin ja tasasuhtaisin lausein, — kuin istua hiljaa, sillä sitä ei tarvitse tekemällä tehdä, ei tarvitse muuta kuin sallia sen tulla esille; hän antautuu vain vapaalle hengelle, joka hänen kauttaan iloisesti ilmoittaa itsensä; liike on silloin yhtä helppoa kuin lepo.

2. Käyn nyt tarkastamaan tehtävää, joka on tarjolla tämän maan älylle. Yleissilmäys, jonka loimme ajattelijan apulähteisiin, edellyttää yhtä laajan ajattelijan ainehiston. Näyttää siltä, kuin emme vielä olisi tietoisia sen rikkauksista. Emme ole ottaneet huomioon sen tarjoamaa kutsua. Meille riittää, että olemme yhtä eteviä oppineita kuin englantilaiset, että tiedämme yhtä paljon kuin aikalaisemmekin ja olemme kirjoittaneet sellaisen kirjan, jota luetaan. Me otaksumme, että jokainen ajatus on jo aikoja sitten lopullisesti kirjoihin kirjoitettu — jokainen mielikuvituksen välähdys runoihin; ja mitä me sanomme, sen singautamme ainoastaan vakiinnuttamaan tuota luultua kirjallista täydellisyyttä. Hyvin pintapuolinen olettamus. Runous on tuskin laulanut ensimmäistä lauluaan. Luonnon ainainen kehoitus meille on: Maailma on uusi ja tutkimaton. Älä luota menneisyyteen. Minä annan sinulle tänään maailmankaikkeuden koskemattomana.

Latinalainen ja englantilainen runous ovat synnyttäneet ja kasvattaneet meidät luonnon ylistelyjen sävelteoksissa, — kukkien, lintujen, vuorien, auringon ja kuun; mutta kuitenkin huomaa luonnontutkija tällä hetkellä, ettei hän kaikista runoista huolimatta tiedä mitään näistä ihanista asioista; että hän on ollut tekemisissä niiden kaikkien kuoren ja ulkomuodon kanssa eikä tiedä mitään niiden olemuksesta eikä historiasta. Laajempi tutkimus osoittaa, ettei kukaan, — eivät edes nuo laulurunoilijat itsekään ole tienneet mitään varmaa siitä kauniista luomakunnasta, jota he ovat ylistäneet; että he olivat tyytyväisiä kuultuaan kiireisen, lyhyen linnunlaulun ja katseltuaan välinpitämättömänä paria auringonlaskua ja toistivat sitten nämä muutamat heikot muistonsa väsyneesti laulussaan. Mutta mene metsään, niin huomaat, että kaikki, mitä löydät, on uutta ja sanoin kuvaamatonta. Yöllä lentävän villihanhen valitus; seuranhaluisen tiaisen tiuskutus talvipäivänä; hyönteisparven kuolo elokuussa, kun se taistelusta korkealta ilmasta putoaa lehdille sateen tavoin; metsälintujen kimakka vihellys; kuusi, joka sirottaa siitepölynsä uuden vuosisadan hyödyksi; pihka, jota puu hikoilee; — kaikki kasvu ja kaikki elämä, kaikki kokonaisuudessaan todellakin yhtä käyttämätöntä. Ihminen, joka seisoo merenrannalla tai samoilee metsässä, tuntee itsensä ensimmäiseksi ihmiseksi, joka on milloinkaan seisonut meren äärellä tai astunut lehtoon, niin uudet ja harvinaiset ovat hänen tunteensa. Kun luen runoilijoita, tuntuu minusta, ettei enää mitään uutta voi sanoa aamusta ja illasta. Mutta nähdessäni päivänkoiton ei minua siinä mikään muistuta Homeroksesta, Shakespearesta, Miltonista tai Chaucer'ista. Ei, mutta minä ehkä tunnen jonkun tuntemattoman maailman tuskaa; maailman, jota ei mikään ajatus ole himmentänyt; tai saattaa minut iloiseksi tämä kasteesta helmeilevä, lämmin, kimmeltävä, silmikoille puhkeava ja sävelissä helkähtelevä hetki, joka poistaa sieluni ahtaat rajat ja avartaa sen elämän ja sykinnän aina taivaanrantaan asti. Tämä se vasta on aamua, tänä välkynnän hetkenä lakata olemasta raihnaisen ruumiin vanki ja tulla avaraksi kuin luonto.

Aarniometsän keskipäivän hämärä, syvän, kaikuvan aarniometsän, jossa ilmielävät tammi- ja kuusipylväät kohoavat edellisen vuosisadan puiden raunioista; jossa kotkat ja varikset vuosikausiin eivät ole nähneet ketään muukalaista; naavapartaiset kuuset, joiden yli saa sulouden henkäys niiden juurella kasvavista metsäorvokeista; laaja, kylmä notko, joka usvapukunsa kutoo maanalaisen kiteytymisen hiljaisuudessa; jossa vaeltaja keskellä vastenmielisiä suokasveja ajattelee mieluisella kauhulla kaukaista kaupunkia; tämä kauneus, villi ja autio kauneus, jota aurinko ja kuu, lumi ja sade maalailevat ja muuntelevat, jota taide ei milloinkaan vielä ole saanut käsitellyksi, ei ole kuitenkaan kenellekään vaeltajalle yhdentekevä! Kaikki ihmiset ovat sydämessään runoilijoita. He palvelevat luontoa leipäänsä ansaitakseen, mutta joskus valtaa sen kauneus heidät. Mitä merkitsevät matkat Niagaralle ja pyhiinvaeltajat Valkoisten vuorten huipuille? Ihmiset uskovat aina hyödyn mukautumiskykyyn: vuoristossa saavat he uskoa silmän mukautumiskykyyn. Epäilemättä on geologisilla muutoksilla jokin suhde herneiden ja maissin menestykselliseen kasvuun vihannespuutarhassani, mutta ainakin yhtä paljon on suhdetta sieluni ja ylhäällä pilvissä siintävien Agiocochookin vuorenhuippujen välillä. Jokainen ihminen iloitsee kuullessaan tämän ja kuitenkin on hänen oma keskustelunsa luonnon kanssa vielä laulamatta.

Onko toisin ihmiskunnan historian laita? Eikö kokemus osoita, että jokainen ihminen, jos hänen elämänsä on kyllin pitkä, kirjoittaa itselleen historian. Mitä muuta puhuvat nuo nidokset, jotka ovat täynnä otteita, ja käsinkirjoitetut selitykset, joita jokainen oppinut kirjoittaa. Kreikan historia on toinen asia minulle ja toinen sinulle. Niebuhrin ja Wolfin syntymän jälkeen on Rooman ja Kreikan historia kirjoitettu taas uudelleen. Carlylen kirjoittamasta Ranskan historiasta näemme, ettei mikään historioistamme ole varma, vaan että uusi arvostelija antaa sille uuden filosofisemman asettelun. Thukydides ja Livius ovat vain tarjonneet ainehistoa.^[39] Sinä hetkenä, jolloin nerokas ihminen lausuu pelasgien, ateenalaisten tai etruskien ja Rooman kansan nimen, näemme heidän valtionsa toiselta näkökannalta. Samoin kuin runoudessa ja historiassa, on muillakin aloilla. Mestareita on vähän tai sitten ei ollenkaan. Uskonnolla täytyy olla luja perustus ihmisen rinnassa; samoin valtiotaidolla, filosofialla, kirjallisuudella ja taiteella. Meillä ei ole vielä muuta kuin suuntia ja viittauksia.

Tämä parhaiden kirjallisten tuotteiden eriäväisyys ja poikkeaminen luonnon järkkymättömyydestä voidaan erityisesti huomata filosofiassa. Omaksuipa se itselleen kuinka itsenäisen sävyn tahansa, niin aina täytyy sen lopulta päätyä tähän katsantokantaan. Ranskalaisessa eklektisismissä esimerkiksi, jota Cousin piti niin sitovana, on näköopillinen hairahdus. Se asettaa suuret vaatimukset. Näyttää melkein siltä, että sen kannattajat ovat saavuttaneet koko totuuden ottaessaan huomioon kaikki järjestelmät ja ettei heillä ole muuta tekemistä kuin pohtia, huuhtoa ja siivilöidä, jotta kulta ja timantit jäisivät lopulta siivilän pohjalle. Mutta totuus on sellainen nopeasiipinen lintu, sellainen veitikka, niin vaikeasti kuljetettava ja telkimien takana pysymätön kapine, että sitä on yhtä vaikea saada kiinni kuin valoa. Sulje ikkunaluukut niin nopeasti kuin voit pysyttääksesi kaiken valon sisällä, se on turhaa; valo lentää tiehensä, ennenkuin ehdit huutaa »pysähdy». Samoin on ajattelumme laita. Käännä, vertaile ja seulo kaikki järjestelmät, eikä se auta sinua yhtään. Sillä totuutta ei voi pakottaa koneellisin keinoin. Mutta ensimmäinen huomio, jonka sinä luontosi yksinkertaisella teolla teet miten vähäisestä asiasta tahansa, on avaava uuden näköalan yli luonnon ja ihmisten, joka liuottimen tavoin sulattaa itseensä kaikki järjestelmät ja pitää Kreikkaa, Roomaa, stoalaisuutta, eklektisismiä ja, kuka tietää mitä kaikkea, pelkästään erittelyn tosiasioina ja ainehistona ja käyttelee sinun maailman käsittävää järjestelmääsi kovin vähäpätöisenä yksikkönä. Syvä ajatus, olipa se missä tahansa, luokittelee kaikki oliot; syvä ajatus nostaa Olympoksen korkeammalle. Filosofinen teos on saavutus, joka ei innostuta enempää eikä vähempää kuin muutkaan saavutukset; mutta viisas mies ei pidä sitä milloinkaan lopullisena ja kaikkia muita parempana saavutuksena. Mene ja puhu nerokkaan miehen kanssa, niin ensimmäinen sana, jonka hän lausuu, nostaa kaltevalle pinnalle sen mitä sinä sanot tiedoksi. Silloin Platon, Bacon, Kant ja eklektikko Cousinkin^[40] laskeutuvat viipymättä ihmisten ja pelkkien tosiasioiden tasalle.

Ei ole tarkoitukseni millään muotoa näillä huomautuksilla vähentää minkään luodun järjestelmän ansiota. Sanon ainoastaan, ettei mikään erikoinen käsitys tai maailmankuva millään tavoin poista eikä edeltäpäin syrjäytä uutta yritteliäisyyttä, vaan väistyy arkana sielun tieltä, kun se sitä tarkastaa. Hengen hyökyaalto työntää edellään viisautemme ja muistimme pienet askartelut kuten vuoripuro, oljenkorret ja olkimajat. Ihmishengen tuotteet ovat suuria ainoastaan toisiinsa verrattuina, Ivanhoe ja Wawerley^[41] Castle Redcliffiin ja Porterin novelleihin verraten; mutta mikään ei ole suurta, — ei mahtava Homeros eikä Milton, — äärettömään järkeen verrattuna. Se kuljettaa ne pois virran tavoin. Ne ovat kuin uni.

Niin on oikeutta jaettu jokaiselle sukupolvelle ja jokaiselle yksilölle, — viisaus opettaa ihmistä olemaan vihaamatta, pelkäämättä ja jäljittelemättä esi-isiään; olemaan valittelematta sitä, että maailma muka on vanha ja ajatus turha ja sinä olet syntynyt olioiden vanhuuden heikkouteen; sillä jumaluuden voimalla uudistuu ajatus joka päivä ehtymättä ja kaikki, mihin se säteilee, olipa se tomua tai tuhkaa, on uutta ainehistoa, joka kätkee lukemattomia suhteita.

3. Olemme nyt puhuneet ajattelijan apulähteistä ja ainehistosta. Samasta uskosta versoaa myös hänen harrastuksensa ja elämänsä mittakaava. Hänen pitää tietää, että maailma on hänen, mutta hänen täytyy se omistaa saattamalla itsensä sopusointuun luonnon olioiden kanssa. Hänen pitää olla yksinäinen, työteliäs, vaatimaton ja hyveellinen sielu.

Hänen täytyy syleillä yksinäisyyttä kuin morsianta. Hänen täytyy olla yksin riemuineen ja murheineen. Hänen oma arvostelunsa olkoon hänen mittakaavansa, hänen oma ylistyksensä riittäköön palkaksi. Ja miksi täytyy ajattelijan olla yksinäinen ja hiljainen? Siksi, että hän voisi tutustua ajatuksiinsa. Jos hän yksinäisellä paikalla kaihoksuu ja ikävöi joukkoa ja loistoa, ei hän ole yksinäisellä seudulla; hänen sydämensä on torilla; hän ei näe; hän ei kuule; eikä hän ajattele. Mutta mene ja aitaa sielusi, pidä matkakumppanit etäällä ja suuntaa tottumuksesi yksinäisyyden elämään; silloin alkavat voimat sinussa kasvaa, hedelmällisinä ja kauneina kuin metsän puut ja kedon kukat. Saat kokea sellaista, minkä voit kertoa muille ihmisille kohdatessasi heitä ja minkä he iloissaan ottavat vastaan. Älä mene yksinäisyyteen astuaksesi heti sen jälkeen julkisuuteen. Sellainen yksinäisyys on petollista. Ihmisillä on kyllin yleistä kokemusta; mutta he toivovat, että ajattelija korvaa heille ne persoonalliset, oikeat ja jumalalliset kokemukset, joita vaille he itse katuelämässään ovat jääneet. Jalo, miehekäs ja oikea ajatus on se ylevämmyys, jota sinulta odotetaan; eikä joukko, vaan yksinäisyys lahjoittaa tämän kohotuksen. Ei erillinen paikka ole välttämätön, vaan hengen riippumattomuus, ja vain sikäli kuin puutarha, maja, metsä ja kallio ovat sille asetteelliseksi avuksi, on niillä arvoa. Ole yksin ajattelussasi, niin kaikki paikat ovat suloisia ja pyhiä. Runoilijat, jotka ovat kaupungissa eläneet, ovat kuitenkin olleet erakkoja. Jumalallinen innoitus luo yksinäisyyttä kaikkialle. Pindaros, Rafael, Michelangelo, Dryden ja De Staël elävät ehkä suuren joukon keskellä, mutta niin pian kuin tulee ajatus, käy joukko heidän silmälleen näkymättömäksi; heidän silmänsä kiinnittyy avaruuteen ja tyhjyyteen; he unhottavat ympärillä olevat, he halveksivat henkilökohtaisia suhteita ja he seurustelevat käsitteiden, totuuksien ja aatteiden kanssa. He ovat yksin hengen kanssa.^[42]

Tietenkään en tahdo antaa tunnustusta millekään liioitellulle ja taikauskoiselle yksinäisyyden kunnioitukselle. Nuorukainen saakoon koettaa, missä määrin yksinäisyys ja seura häntä edistävät. Hän käyttäköön hyväkseen kumpaisenkin palvelusta, mutta älköön palvelko kumpaistakaan. Syy siihen, miksi rikaslahjainen sielu karttaa seuraa, on siinä, että hänen tarkoituksensa on löytää seuraa. Rakkaudesta oikeaan hän hylkää väärän. Sinä voit hyvin pian oppia sen, mitä seura voi sinulle hetkiseksi opettaa. Sen järjettömät tavat, tanssiaiset, konsertit, huvimatkat ja näytännöt eivät voi opettaa sinulle sen enempää, vaikka niiden lukua rajattomasti lisättäisiin. Ota silloin häpeän, henkisen tyhjyyden ja autiuden merkki, jonka tosi luonto sinulle ojentaa, vetäydy yksiksesi ja piilottaudu; sulje ovi ja lyö ikkunaluukut kiinni, niin lankeaa tervetulleena ylitsesi vangitseva sade — luonnon hellä yksinäisyys. Kokoa itsesi. Rukoile ja kiitä yksin. Järjestä ja oikaise entiset kokemuksesi, sulata ne yhteen uuden ja jumalallisen elämän kanssa.

Te annatte minulle anteeksi, hyvät herrat, jos olen sitä mieltä, että me tarvitsemme ankarampaa koulutusta ja järjestystä; tarkoitan sellaista itsekuria, jonka ainoastaan ajattelijan urhoollisuus ja antaumus voi asettaa itselleen. Me elämme auringossa ja pintakerroksessa — heikkoa, näkyväistä ja ulkopuolista elämää ja puhumme runottaresta ja profeetasta, taiteesta ja luomisesta. Mutta miten voi meidän matalasta ja turhanpäiväisestä elämäntavastamme versoa milloinkaan suurta? Tulkaa nyt, menkäämme ja olkaamme hiljaa. Istukaamme käsi suulla viisi pitkää, ankaraa pythagoralaista vuotta.^[43] Eläkäämme nurkissa ja tehkäämme halpaa työtä, kärsikäämme, itkekäämme ja vaivautukaamme silmin ja sydämin, jotka Herraa rakastavat. Hiljaisuus, yksinäisyys ja ankaruus tunkeutuvat syvälle olentomme suuruuteen ja salaisuuteen, ja siten sukeltavat, puhkeavat esiin ajallisesta pimeydestä siveellisen luonnon ylevyydet. Miten alhaista loistaa valtiollisissa tai kaunosielujen seuroissa kirjavana perhosena, seuran narrina, julkisen kuuluisuuden narrina, sanomalehtikirjoitusten esineenä tai katujen katseltavana ja näin menettää talonpoikaisen puvun todellinen etuoikeus, yksityiselämä ja kansalaisen lämmin tosi sydän. Kohtalokas ajattelijalle ja kohtalokas ihmiselle on olemustamme jäytävä loistamisen ja esiintymisen halu. Väärin käsittävät työnsä päätarkoituksen ne kirjailijat, jotka ollen tekemisissä kielen — ihmisten hienoimman, voimakkaimman ja pitkäikäisimmän luomuksen kanssa, jota käytetään oikein vain ajatuksen ja oikeuden aseena, — opettelevat prameilemaan tällä välkkyvällä aseella, mutta ryöstävät siltä kaikkivallan, kun eivät tee sillä työtä. Niille jotka riuhtautuvat vapaaksi maailman tehtävistä, kostaa maailma paljastamalla joka tilaisuudessa heidän epätäydellisen, pikkumaisen, hyödyttömän ja aavemaisen olentonsa järjettömyyden. Ajattelija tuntee, että rikkain romaani, ylevin runoelma, mikä milloinkaan on sepitetty — kauneuden sydän ja sielu — on kätketty ihmiselämään. Samalla kuin sillä on eittämätön arvo, tarjoaa se rikkaimman ainehiston hänen luomistyölleen. Miten oppii hän tuntemaan sen hellyyden, kauhun, tahdon ja kohtalon salaisuudet? Miten voi hän tapailla ja säilyttää niitä taivaallisen soiton säveliä, jotka siitä heläjävät? Sen lait ovat kätketyt jokapäiväisen työn yksityiskohtiin. Kaikkinaiset toimet ovat niiden mukaan tehtyjä kokeita. Hänen täytyy kantaa oma osansa yhteisestä taakasta. Hänen työskentelynsä täytyy kohdistua ihmisiin heidän kodeissaan eikä heidän nimiinsä, joita on kirjoissa. Hänen tarpeensa, halunsa, kykynsä, taipumuksensa ja taitonsa ovat avaimia, jotka hänelle avaavat ihmiselämän ihanan museon. Miksi pitäisi hänen lukea sitä kuin arabialaista satua eikä tuntea omassa ailahtelevassa povessaan sen suloisuutta ja tuskaa? Rakkaudesta ja vihasta, työansioista ja lainaksiottamisista, lainanantamisista ja tappioista, sairaudesta ja tuskasta, kotien perustamisesta ja jumalanpalveluksesta, matkoista ja vaaleista, vartiopalveluksesta ja huolista, häpeästä ja halveksimisesta kasvaa hiljaisten ja kauniiden lakien opetus. Älköön hän laiminlyökö sitä; oppikoon hän ne sydämellään. Vaivautukoon hän rehellisesti, urhoollisesti ja iloisesti ratkaisemaan sen elämän arvoitusta, joka on hänen eteensä pantu. Ja se on tehtävä täsmällisellä työllä eikä lupauksilla ja unelmilla. Uskoen yhtä varmasti, kuin Jumalaan, suurten vaikutusten läsnäoloon ja mielisuosioon ansaitkoon hän tämän suosion ja oppikoon vastaanottamaan sen ja sitä käyttämään olemalla uskollinen pienimmissäkin asioissa.

Tämä opetus ilmenee selvästi nykyajan suurimman toiminnan miehen elämässä ja antaa selityksen hänen menestykselleen. Napoleon edustaa itse asiassa suurta äsken tapahtunutta vallankumousta, jonka me tässä maassa, suokoon Jumala, saatamme mitä laajimpaan täyttymykseen. Eräs piirre Napoleonissa, joka ilmeni hänen joutuessaan englantilaisten vangiksi, on minusta sellainen, että sen opetus ei ole vähäinen uudenajan historiassa. Kun hän astui Bellerophon-laivan kannelle, teki hänelle siellä seisova englantilainen sotilasosasto sotilaallisen kunniatervehdyksen. Napoleon huomasi, että he käsittelivät aseita aivan toisella tavalla kuin ranskalaiset; työnnettyään syrjään lähinnä seisovien aseet, kääntyi hän erään sotilaan puoleen, otti hänen kiväärinsä ja teki itse liikkeen ranskalaiseen tapaan. Englantilaiset upseerit ja sotilaat katsoivat tätä hämmästyneinä ja kysyivät, oliko tämä tuttavallisuus tavallista keisarille.

Tässä tapauksessa kuten aina edustaa tämä mies, mitä puutteita ja virheitä hänellä muuten olikin, tekoa vaativaisen ylpeyden asemesta. Läänityslaitos ja itämaisuus olivat tarpeeksi kauan pitäneet tyhjäntoimittamista ylevänä; uudenaikainen ylevyys oli työssä. Hän kuului luokkaan, joka nopeasti kasvaa maailmassa, joka uskoo, että se, mitä ihminen voi tehdä, on hänen paras kaunistuksensa ja että tekemällä sen hän aina säilyttää ylevyytensä. Hän ei ollut niitä, jotka uskovat onneen. Hänen uskonsa oli kuin tähtäin keinojen sovelluttamisessa päämäärän saavuttamiseen. Keinot päämääriä kohti, se on koko hänen toimintansa tunnuslause. Hän uskoi, että vanhanajan sotapäälliköt suorittivat sankaritekonsa pelkästään oikeilla yhdistelmillä ja tarkoin vertailemalla keinojen ja seurausten, ponnistusten ja vastuksien suhdetta. Tavalliset ihmiset sanovat onneksi sitä, mikä itse asiassa saavutetaan vain neron laskelmien kautta. Mutta Napoleonilla, tosiasioissa uskollisesti pysyen, oli myös se kuninkaallinen etu, että samalla kuin hän uskoi lukuun ja painoon eikä laiminlyönyt pienintäkään viisauden hiventä, hän uskoi myös sielun vapauteen ja miltei mittaamattomaan voimaan, Napoleon, joka oli äärimmäisen varovainen mies, ei milloinkaan laiminlyönyt valmistusta eikä kärsivällistä sovittelua mitä pienimpiä yksityiskohtia myöten. Siitä huolimatta oli hänellä ylevä luottamus, kuten kaikkeen omaansa, myös rohkeuden mielijohteisiin ja usko kohtaloon, joka oikealla hetkellä korvaa kaikki tappiot ja hävittää vastustamattomien salamaniskujen tavoin ratsuväen, jalkaväen ja kuninkaat sekä keisarit. On ihmeellistä huomata, että samoin kuin puun oksalla sanotaan olevan lehden luonne ja koko puulla oksan, samoin Napoleonin sotajoukko oli johtajansa tasalla tässä kaksinkertaisessa vahvuudessa; sillä samalla kuin sotajoukko oli viimeistelty varustuksissaan ja jokaisen osaston urhoollisuus ja sotakuri vastasi kaikkia toiveita niin sivustoilla kuin keskustassakin, perustui kuitenkin aina Napoleonin koko luottamus ihmeellisiin onnenkäänteisiin, joita hänen keisarillinen kaartinsa kykeni aikaansaamaan, jos päivä muuten oli menetetty. Tässä oli hänen ylevyytensä. Hän ei luottanut enää kanuunankuulien mahdollisuuksiin. Hän oli uskollinen sotataidolle viimeiseen asti — ja kun sotataito oli lopussa, avarsi hän itsensä ja käytti maailman peloittavimpien sotilaitten valtavaa hyökkäystä.

Ajattelija pitäköön arvossa tätä lahjojen yhtymystä, joka parempiin tarkoituksiin suunnattuna luo tosi viisauden. Hän on olioiden ilmaisija. Oppikoon hän ensin olioita. Älköön hän liian halukkaana tavoittelemaan paikan ennemerkkejä laiminlyökö annettua työtä. Tietäköön hän, että vaikkakin markkinain menestys on palkassa, on tosi menestys työssä; että maailman salaisuus on opittava ja taito sen uskolliseen paljastamiseen on saavutettava yksinäisessä kuuliaisuudessa sielulle, alituisessa tutkistelussa päivästä päivään, vuodesta vuoteen olioiden olemuksesta, kaikkien keinojen käyttämisessä ja ennen kaikkea yksinkertaisen toimen ja elämän yksinkertaisten tarpeitten kunnioittamisessa — jotta kuultaisiin, mitä ne sanovat, jotta ajatuksen ja elämän molemminpuolisessa vuorovaikutuksessa ajatus tehtäisiin lujaksi ja elämä viisaaksi; ja lopuksi nykyhetken mielipiteen lavertelun halveksimisessa. Tai paremmin, eikö ole totta, että tällaisen kurin avulla voitetaan aistien ylivalta ja ihmisen alhaiset taipumukset pakotetaan kuuliaisuuteen, niin että sielu vapaasti ja iloisesti virtailee siinä kuten suluttomassa kanavassa?

Oikea ajattelija ei ole kieltäytyvä kantamasta iestä nuoruudessaan; ja kokemasta, jos se on hänelle mahdollista, raskaan työn ja hellittämättömyyden syvintä salaisuutta; antamasta omille käsilleen sen maaperän tuntua, joka hänet elättää, ja hien tuntua, joka on mukavuuden ja yltäkylläisyyden yläpuolella. Maksakoon hän kymmenyksensä ja palvelkoon maailmaa todellisena ja jalona ihmisenä; älköön hän milloinkaan unohtako kuolemattomien jumalien kunnioittamista, jotka kuiskailevat runoilijalle ja tekevät hänet iäisyyden ääriä koskettavien sävelten ilmaisijaksi. Jos hänellä on tämä kaksinkertainen hyvä — koulutus ja innoitus, — niin hänellä on terveys, sillä hän ei ole murto-osa, vaan kokonaisuus, ja hänen lahjakkuutensa täydellistyminen ilmaantuu hänen teoksissaan. Tämä kaksinkertainen ansio lyö todellakin aina leiman suurten mestarien tuotteisiin. Nerokkaan ihmisen tulee täyttää koko avaruus Jumalan tai puhtaan hengen ja sivistymättömien ihmisten joukon välillä. Hänen täytyy toiselta puolen ammentaa loppumattomasta järjestä ja toiselta puolen pitää hänen tunkeutua joukon sydämeen ja ajatusmaailmaan. Toisesta täytyy hänen ammentaa voimansa; toista saa hän kiittää päämäärästään. Toinen sitoo hänet todelliseen, toinen näkyväiseen. Toisessa päässä on järki, toisessa terve ihmisymmärrys. Jos häneltä puuttuu asteikon toinen pää, ilmenee hänen ajattelunsa joko alhaisena ja pelkän hyödyn ajattelemisena tai se osoittautuu liian pilviä tavoittelevaksi ja epämääräiseksi vastatakseen elämän tarpeita.

Ajattelija on, niinkuin aina olemme teroittaneet, suuri ainoastaan siksi, että hän on altis korkeammalle hengelle. Tämä usko painakoon leimansa hänen keko työhönsä. On runsaasti pauloja ja houkutuksia johtamassa häntä harhaan; niistä välittämättä olkoon hän uskollinen. Hänen menestyksellään on myös vaaroja. Hänen asemassaan on jotain vaikeaa ja loukkaavaa. Ihmiset, joita hänen ajatuksensa ovat elättäneet ja sytyttäneet, etsivät häntä, ennenkuin ovat oppineet ajatuksen ankarat ehdot. He etsivät häntä pyytääkseen, että hän kääntäisi valonheittäjänsä hämäriin arvoituksiin, joiden ratkaisu — kuten he luulevat — on kirjoitettu heidän olemisensa äärille. He huomaavat hänet köyhäksi, tietämättömäksi ihmiseksi, jolla on yllään haalistunut ja rikkinäinen puku, kuten heilläkin, ja josta ei millään tavoin tulvi alituinen valovirta, vaan josta ainoastaan silloin tällöin välähtää loistava ajatus, jota seuraa täydellinen pimeys. Sen lisäksi he huomaavat, että hän ei voi tuosta harvinaisesta välähdyksestään tehdä käsin kannettavaa soihtua, jonka voisi viedä minne tahtoo ja jolla voisi selittää milloin minkin hämärän arvoituksen. Se synnyttää pettymystä. Ajattelija tulee murheelliseksi tukahduttaessaan oppilaiden korkealentoiset toiveet, ja nuorukainen on kadottanut tähden äsken leimahtaneelta taivaanlaeltaan. Tämä johtaa ajattelijan kiusaukseen tekeytyä salaperäiseksi, kuunnella kysymystä, miettiä sitä ja sepittää vastaus sanoista olioiden jumalallisten ennustusten puutteessa. Kiusauksista huolimatta olkoon hän kylmä ja tosi ja odottakoon kärsivällisesti, tietäen, että totuus voi hiljaisuudenkin tehdä kaunopuheiseksi ja mietelmälliseksi. Totuudessa olkoon hänelle kylliksi maailmanviisautta. Hän avatkoon rintansa kaikille rehellisille kysymyksille ja olkoon kaikkien taidetemppujen yläpuolelle kohonnut taiteilija. Osoita auliisti, kuten pyhimys tekisi, kokemuksesi, menetelmäsi, välikappaleesi ja keinosi. Kaikki tulijat lausu tervetulleeksi niitä vapaasti käyttämään. Ja tällä voitokkaalla auliudella ja lempeällä hyvyydellä opit tuntemaan luontosi korkeimmat salaisuudet, joita jumalat auttavat sinua palvomaan ja ilmituomaan.

Jos hän siten lujassa luottamuksessa voi voittaa itsensä, on hän huomaava, että runsas hyvitys virtaa hänen rintaansa hetkistä, jotka näyttivät esteiden ja tappioiden hetkiltä. Älköön hän huolehtiko liiaksi kelvottomista seuralaisistaan. Kun hän näkee, miten monista ajatuksista hän saa kiittää erilaisten hänen ohitseen kulkevien ja häntä vastaan tulevien ihmisten epämieluisaa vastustusta, niin käsittää hän helposti, että täysin samanmielisessä seurassa ei sukeutuisi sanoja, tekoja eikä saavutuksia. Hän on oppiva, ettei ole tärkeää, mitä hän lukee ja mitä hän tekee. Ajattelijana hänellä on ajattelijan osa kaikesta. Samoin kuin kauppias ei toimistossaan kysy, onko laivalasti nahkaa vai barillaa, tarkoittaako liikeasia luottokirjettä vaiko osakkeiden siirtoa; sillä olkoon kysymys mistä tahansa, tulevat hänen toimipalkkionsa siitä aikanaan näkyviin, samoin pitää sinun ottaa oppia hetkestä ja asiasta, asettivatpa sinun tai toisten tarpeet velvollisuudeksesi keskitetyn tai hajoittavan toimen, pitkäveteisen kirjan lukemisen tai koneellisen, rajoitetun päivätyön suorittamisen.

Hyvät herrat, olen uskaltanut esittää teille näitä ajatuksia ajattelijan asemasta ja toivosta, koska uskon, että teistä, jotka nyt seisotte tämän korkeakoulun kynnyksellä vyötettyinä ja lähtövalmiina ryhtyäksenne yleisiin tai yksityisiin tehtäviin isänmaassanne, ei varmaankaan ole surullista ajatella näitä järjen ensimmäisiä velvollisuuksia, joista harvoin tulette kuulemaan uusien toverienne huulilta. Te saatte joka päivä kuulla alemman viisauden periaatteita, te saatte kuulla, että ensimmäinen velvollisuus on hankkia maata, rahaa, asema ja nimi. »Mikä on se viisaus, jota sinä etsit? Mikä on se kauneus?» tulevat ihmiset pilkallisesti kysymään. Jos siitä huolimatta Jumala on kutsunut jonkun teistä tutkimaan totuutta ja kauneutta, niin ole rohkea, ole luja ja ole tosi. Jos sanot: »Samoin kuin toiset tekevät, teen minäkin: minä luovun, kaihoisalla mielellä kylläkin, entisistä näyistäni; minun täytyy elää maan hyvyydestä ja jättää oppiminen ja runolliset haaveilut sopivampaan aikaan!» — niin silloin kuolee ihminen sinussa; silloin katoavat taas kerran taiteen, runouden ja tieteen idut, niinkuin ne jo tuhansissa ja taas tuhansissa ihmisissä ovat kuolleet. Tuon valinnan hetki on elämäsi käännekohta; katso että pysyt hengessä lujana. Tämän aistillisen maailman hallitseva luonne aiheuttaa sen, että tieteen papeista on suuri puutos; mutta järjen kutsumus ja oikeus on itse arvioida itsensä eikä antaa sitä toisten tehdä. Kuuntele puhelua, joka luonnon joka esineestä sinulle virtaa, tulkitse sitä sydämestä sydämeen ja näytä villiintyneelle maailmalle, kuinka täydellisen kaunis viisaus on. Tietäessämme edeltäkäsin, että aikamme ja kansamme yleinen pahe on ylenmääräinen vaativaisuus, etsikäämme varjoa ja löytäkäämme viisautta laiminlyötyinäkin. Ole tyytyväinen pieneen valoon, kun se vain on omasi. Tutki tutkimistasi! Älä anna moitteiden tai imartelujen saattaa itseäsi pois alituisen koettelemisen tilasta, älä itse laadi opinkappaleita äläkä omaksu toisten opinkappaleita. Miksi pitäisi sinun luopua oikeudestasi kulkea totuuden tähtikirkkailla lakeuksilla pellon, talon ja ladon tuottaman ennenaikaisen hyvän tähden? Totuudellakin on kattonsa, vuoteensa ja pöytänsä. Pidä huolta siitä, että olet tarpeellinen maailmalle, niin ihmiskunta antaa sinulle leipää, ellei varastoon pantavaksi, niin kuitenkin niin paljon, ettei se riistä omistusoikeuttasi kaikkien ihmisten omaisuuteen, kaikkien ihmisten rakkauteen, taiteeseen, luontoon ja toivoon.

Te ette pelkää, että minä asetan liian ankaran itsekurin jokaisen velvollisuudeksi. Älkää kysykö: »Mitä auttaa oppineisuus, joka järjestelmällisesti vetäytyy kuoreensa?» tai »Kenellä on hyötyä ajattelijasta, joka kätkee kykynsä ja salaa ajatuksensa odottavalta maailmalta?» Salaa ajatuksensa! Kätke aurinko ja kuu. Ajatus on pelkkää valoa ja ilmaisee itsensä maailmankaikkeudelle. Se puhuu, vaikka olisit mykkä, omalla ihmeellisellä äänellään. Se virtailee esiin teoistasi, käytöksestäsi ja kasvoistasi. Se tuottaa sinulle ystävyyksiä. Ylevämielisten sydänten rakkaudella ja toivolla antaa se sinut totuudelle takeeksi.

Yhtenäisen ja täydellisen luonnon lakien pakosta se on suova kaiken todellisesti hyvän, jota sielussa on, maan ja taivaan rakastamalle ajattelijalle.

LEO TOLSTOI.

Leo Tolstoi
Leo Tolstoi

Leo Tolstoi katsoo yli aikansa.

Hänen katseessaan on etsijän ilme.

Tolstoin elämä oli kahdeksankymmentäkaksi pitkää vuotta. Ei voi siis sanoa, ettei hänen ollut suotu tarpeeksi etsiä tai ettei hänen elinikänsä yleensä ehtinyt täyttää niitä toiveita, joihin hänen elämäntyönsä monessa suhteessa antoi aihetta. Mutta sittenkin hänen suurin tekonsa täyttymättä jäi, ja hänen etsintänsä mainen päämaali saavuttamatta. Toisin kuin taistelutantereella isänmaansa puolesta kaatunut soturi tai polttoroviolla uskonsa edestä kuollut marttyyri, jotka näyttävät päässeen jäljellejääneille lohdutusta ja vapautusta tuovaan päämäärään, jäi hän maisessa matkassaan puolitiehen. Ja jos hän vielä olisi saanut elää edeltämäänsä ja valmistamaansa aikaa, olisi hänen elämänsä ratkaisu tullut ehkä vielä arvoituksellisemmaksi. Sillä hänen oma kansansa ei ole häntä lähinnä seuranneena aikana voinut ymmärtää eikä sisäisesti vastaanottaa sitä korkeata henkistä perintöä, jonka hän jälkeensä jätti ja joka muodostaa hänen elämänsä ytimen ja hänen sielunsa suuren saavutuksen.

Siksi Tolstoi katsoo huolekkain silmin yli aikansa etäisempään tulevaisuuteen, joka koitti vaikeiden etsimisten aukeaman takaa. Kaikkensa jättäen uskalsi hän lähteä tälle aukeamalle, sillä hän näki sen takaa rakkauden maan kaupunkeineen häämöttävän. Silloin tuli kuolema ja katkaisi hänen elämänsä.

Senvuoksi me nyt näemme Tolstoin elämän huippukohdan arvoituksen tavoin, näemme vertauskuvan hänen etsimisestään ja ihmisen loppumattomasta etsimisestä yleensä. Tolstoin etsinnän kiihkeyttä osoittavat hänen sanansa »uhrautumisesta loppuun asti». Ellei voi uhrautua, ei pidä pettää itseään, on hän sanonut.

Venäjänmaan suuri kirjailija ja maailman merkillinen kirjailijapersoonallisuus Leo Tolstoi on syntynyt elokuun 28:ntena 1828 Jasnaja Poljana-nimisellä maatilalla Tulan kuvernementissa. Teoksissaan, etenkin »Lapsuus, poika-ikä ja nuoruus»-nimisessä, on hän tarkalleen kuvaillut muistojaan äidistään ja isästään. Hän oli puolentoista vuoden vanha äidin ja yhdeksän vuoden vanha isän kuollessa, joten kasvatus jäi vieraiden käsiin. Lahjakkaan, itserakkaan, oikullisen ja herkän pojan kasvatus olikin vaikea tehtävä. Kaikille pyrkiville nuorukaisille tutut vastakkaisuudet: halu miellyttää ja voittaa puolelleen kaikki ja kulkea aina etunenässä ja toisaalta unelmia hälventävä todellisuus, kun ei voi olla kekseliäs ja kun kasvotkin ovat rumat, ilmenevät Tolstoissa jo aikaisin. Nämä vastakkaisuudet ja ristiriita saavat kehittyä nuoruusvuosina äärimmilleen, joten piilemään jäi alituinen mahdollisuus sisäisen elämän ja mielentilan järkytyksiin.

Tolstoi lukee poika-ikänsä alkavan siitä hetkestä, jolloin hänen itsetajuntansa heräsi ja hän rupesi pohtimaan kysymyksiä suhteestaan ympäristöönsä. Matkalla Kasaniin hän huomasi, että maailma on avara ja että maailmassa on muitakin ihmisiä. Viisitoistavuotiaana hän näet astui rohkein mielin Kasanin yliopistoon. Luvuissaan hän kuitenkin epäonnistui. Ulkonaisesti rajut ylioppilasvuodet ja ylpeydessä ilmenevä suuruuden tavoittelu painoivat syvälle ujoon sydämeen hyvyyden ja rakkauden janon. Sydämen tuntema yksinäisyys kehitti sairaalloista herkkyyttä. »Äkkiä loin katseeni päinvastaiselle puolelle toivoen tuossa paikassa yllättäväni tyhjyyden». Tuleva ajattelija vertaili tässä olevaa ja ei-olevaa toisiinsa ja tuntien vaistomaisesti suuret mahdollisuutensa »häpesi alati joka-ainoaa sanaansa ja liikettään»; kuten nuorukaiset, joille valkenee omanarvontunto ja tulevaisuus, vaikka he eivät vielä kykene sitä täyttämään, jotka tuntevat korkeat vaatimukset ja kokoavat voiman täyteytensä ryhtyäkseen niitä noudattamaan.

Yliopistoluvut eivät ajoittaisista ponnistuksista huolimatta onnistuneet; siksi hän koetti onnistua tovereittensa keskuudessa elintavoissaan ja saavuttaa kuviteltuja täydellisyyteen johtavia ehtoja: »asento ylpeä ja liikkeet mahtavat, katse halveksiva, ei tervehtinyt ketään luennoilla ja ajoi pois omissa ajoneuvoissaan». Sisässä kalvava epäilys ja kärsimys.

Nuoruutensa katsoi Tolstoi alkavan hetkestä, jolloin hän kuusitoistavuotiaana sisimmässään tuli vakuutetuksi tuollaisen kiiltokuorisen kärsimyselämän onttoudesta, johon liittyi voimakas tunne paineesta sisästä ulospäin, ja käsitti, että täydellistymisen tulee tapahtua yksinkertaisen, toimeliaan ja jalostuvan elämän poluilla. Näissä merkeissä hän aloittaakin nuoruusmietteensä. Vuonna 1847 hän poistui kotitilalleen, teki epäonnistuneen yrityksen kotitilansa maaorjien ja talonpoikien kurjan tilan parantamiseksi ja aikoi tuskastuneena paeta ympäristöstään jo Siperiaankin, mutta lähteekin sotapalvelukseen Kaukaasiaan.

Kaukaasian majesteetillinen, rikas ja suuripiirteinen luonto ja puhdas luonnonmukainen elämä raikkaassa vuoristoseudussa oli Tolstoille se tenhovoima, joka herätti hänen luovan kykynsä ja kuohutti esiin hänen nuoruutensa muistelmat; täällä kirjoitti hän teokset »Kasakat» ja »Lapsuus ja poika-ikä». Sotapalvelustaan hän jatkoi Sevastopolissa. Siellä ottaessaan ensikertalaisen vavahtelevalla mielellä osaa useinkin hengenvaarallisiin taisteluihin hän oppi sodan ristiaallokossa ymmärtämään kansanmiestä, hänen alkuperäistä, puhdasta ja kaunista sielunelämäänsä. Hänen hämmästynyttä sieluaan kosketti elämän alkuperäinen rohkeus ja suuri välittömyys ja hän kirjoitti »Sevastopolin kertomukset», joissa vaikuttavin piirroksin esitetään rauhallisen luonnon ja veriinsä saakka taistelevan ihmisen vastakohta. Tolstoi oli löytänyt elämisen arvoisia asioita, ne olivat järkyttäneet hänen suurta sieluaan.

Pietariin saapuessaan vuonna 1855 oli Tolstoi jo täysi kirjailija, ja hänen ajatuksensa alkoi tehdä työtä ja tutkia elämää. Etsimisen kipinä alkoi rauhattomasti räiskähdellä. Hän käy kaksikin kertaa ulkomailla ja tutustuu länsimaiden kasvatusopillisiin aatteisiin, joiden innostuttamana hän sitten perusti maatilalleen vapaan koulun, johon lapset saivat tulla ja mennä milloin halusivat ja koetti tässä koulussa ohjata lasten ajatusmaailmaa luonnollisen ja tehokkaan kehittymisen tielle. Sen teki hän samalla opettaja-innolla, kuin myöhemmin sepitteli kansalle kirjoitelmia suurista asioista, käytännöllisestä elämäntaidosta ja uskonnon perustotuuksista.

Vuodesta 1862 alkaa rauhallisen kotielämän ja tuotteliaan kirjoittamisen aika. Silloin näet Tolstoi meni naimisiin, tottui maaelämään, sen toimiin ja alkoi kotoutua kansan keskuuteen. Näissä oloissa syntyivät suurteokset »Sota ja rauha» v. 1864—69 ja »Anna Karenina» v. 1873—76, joilla molemmilla on suuri kirjallishistoriallinen arvo ja kirjailijan oman sielunelämän valaisemisessa suuri sielullinen merkitys. Huomattava on vielä Tolstoin aateromaani »Ylösnousemus», joka ilmestyi vuonna 1899. Lukuisia muita kaunokirjallisia teoksia, näytelmiä, novelleja y.m. on Tolstoi vielä kirjoittanut. Samoin kuin mainituilla suurteoksilla, on Tolstoin tuotannolla yleensä suuruuden leima, niin sisältöön kuin laajuuteenkin nähden.

Sitten alkaa Tolstoin yleismaailmallinen henkinen opettajatoimi, »Maailman omatunto» alkaa puhua yksinkertaisesta ja suuresta elämän totuudesta; isällisesti muistuttaen, sisällisellä näkemiskyvyllään herättäen ja profeetallisuudellaan rohkaisten. Paitsi taiteellisia avaa hän myöskin yhteiskunnallisia ja uskonnollisia näköaloja. Levottoman etsinnän, vaikeiden epäilysten ja ulkonaisten sekä sisäisten ristiriitojen seestyessä muodostui hänen vakaumuksensa, luja kuin valkoinen vuori, jota vastaan kilpistyi samalla lailla yksityisten pilkka kuin hallituksen salavihan ilmaukset ja »Pyhän Synoodin» kirkonkiroukset.

Liikasivistyksestä on luovuttava, hän opettaa. On palattava yksinkertaiseen maalaiselämään tekemään ruumiillista työtä, ja ratkaisemaan elämän suuria kysymyksiä. Yksilön henkisestä täydellistyttämisestä seuraa kaiken hyvän saavuttaminen. Silloin ei enää tarvita yhteiskuntaa eikä minkäänlaista pakkoa. Ihmisen korkein hyvä on täyttää rakkauden käsky niin juurta jaksain kun hän sen vaatimukset vain käsittää. Hänen täytyy jakaa koko omaisuutensa köyhille. Sellaista menettelyä Tolstoi teroittaa kirjoitelmissaan »Rakastakaa toinen toistanne» ja »Rakkauden vaatimukset», jotka on suomennettu kokoelmaamme näytteeksi Tolstoin suurista päämääristä ja näytteeksi kaunokirjailijasta, joka vakuuttavasti ja yksinkertaisin ottein kirjoittaa uskonnollisista asioista. Nämä kirjoitelmat osoittavat samalla, mitä kysymyksiä Tolstoi elämänsä loppupuolella ryhtyi kansantajuisesti esittämään. Valtavasta kirjailijapersoonallisuudesta kehittyi käytännöllisten elämänkysymysten ajattelija, kansan opettaja ja uuden ihanteellisen ajan edeltäjä. Paljon on ympäristöllä osaa hänen kehityksensä kulkuun. Venäjänmaan suuret räikeät epäkohdat painoivat hänen henkeään kuin jousta.

Juopa todellisen elämän ja suurien sisäisten vaatimusten välillä kasvoi kasvamistaan. Tolstoi ei voinut elää ympäristössään. Kun hänen ikänsä alkoi täyttyä ja hän tuli vanhaksi, ei hän enää löytänyt uusia mahdollisuuksia. Jousen täytyi laueta.

Kahdeksankymmenenkahden vuoden ikäisenä hän lähti kenenkään tietämättä kotoaan, ikäänkuin olisi tahtonut alkaa elämässään uuden taipaleen. Sydän valaistuna lähti hän yksinäisyyteen vetäytyäkseen matkalle kohti tuntematonta päämäärää. Matkalla liittyi häneen toveri, joka saattoi hänet perille. Tämä toveri, joka huomasi hänen sydämensä liekin ja näki vanhuksen vaivat, oli kuolema. Koko maailma, joka henkeään pidättäen odotti tietoa siitä, mihin Tolstoi suuntasi kulkunsa maallisen kotonsa jätettyään, sai odottamatta kuulla, että hän oli kuollut Astapovon asemalla lokakuun 21. p:nä 1910.

Vaikka tämä suuri ihminen on siirtynyt ajasta ajattomuuteen, elävät hänen ajatuksensa kanssamme nykyajassa. Kuinka useat ihmiset Venäjällä ja muualla nykyisen ajan tuskissa mielellään kysyvät itseltään, mitä Tolstoilla olisi nykyaikana sanottavaa. Minkä suurenmoisen tilaisuuden antaisikaan maailmansota jälkiseurauksineen Venäjällä ja muualla hänelle, suurelle rauhanystävälle ja veljesrakkauden opettajalle, ajan ja olojen arvosteluun! Mitä suuntaviivoja osoittaisikaan hänen tietäjänäkemyksensä! Sillä sisäiselle suurelle vapaudelle ja yksilön korkealle siveelliselle kehitykselle ja rakkauden kaikkivoimaiselle, ankaralle opille ei ole löytynyt vielä hänen maassaan näkyväistä kalliota, jolle niistä olisi voinut rakennuksen rakentaa. Ja hänen kansansa sivistyselämän perustuksia ei ole vielä luotu; matalasti käsitetty vapaus on päinvastoin osaksi turmellut sivistyksen luontaiset juuret kansansydämessä. Kuvastaisivatko hänen silmänsä enemmän huolta, jaksaisiko hänen sydämensä lämpö yhä nousta ja kantaisiko hänen katseensa yli laajan maan? Kysymme sitä, mutta kysymyksemme lienee turha, sillä hänen vastauksensa olisi arvatenkin kuitenkin toinen, kuin mihin päättelymme vie. Hän ehkä sanoisi: jättäkää nämä kysymykset, irtautukaa ajan katsantokannoista, katsokaa olevia oloja iäisyyden perusvoimien kannalta, rakkauden valossa.

Kun katsomme hänen kuvaansa, noita tuttuja kasvonpiirteitä, eikö juuri tuo huoli hänen kansansa ja kansojen kohtaloista ja koettelemuksista kuvastu niissä? Varmaan sisältyy nykyaika ja osa tulevaisuutta siihen. Lisääkö se meidän huoltamme tuo murheen häivä? Ei, se vapauttaa ja rohkaisee.

Tolstoin elämänkuvista saamme kaikki ne hyvät vaikutelmat, joita kosketus suurmiehiin antaa. Hänen etsintänsä on suurta ja sen kaikki mittasuhteet ovat suuria sisästä lähtien ja avartuen sovellutukseksi laajaan ympäristöön. Kun seuraamme hänen kehitystään, ymmärrämme hänen yksinkertaiset sanansa hänen kirjoitelmissaan. Hänen ei ole ollut helppo tulla näihin sanoihin. Niissä on jälkiä pitkästä etsinnän taipaleesta ja niillä on oikeus jatkaa matkaansa tulevaisuuteen. Niissä on sellaista, joka koskettaa meitä senkin ohella, mikä niissä tuntuu meistä vieraalta. On jotakin korkeampaa jokaisessa ihmisessä, kuin se mitä hän saa sanotuksi. Sen saamme todeta, kun katsomme Tolstoin ajatusrakennelmien vajavaisuutta hänen elämänsä taustaa vasten.

Tolstoin sanat koskettavat monissa ihmisissä yksinkertaisen suuruuden, rehellisyyden, veljesrakkauden ehdottomien vaatimusten kieliä. Tolstoin yleismaailmallisuuden voimme maantieteellisesti määritellä, kun otamme käteemme maapallon.

Rakkaus on sen maan nimi, jonka ranta näkyi etäisestä tulevaisuudesta Tolstoin silmään ja jota kohti hän lähti vaeltamaan elämänsä uudessa nuoruudessa jättäen kaikki, mistä olisi mielestämme ollut apua rannattomalla ajan aavikolla. Rakkautta etsimään hän lähti.

Rakastakaa toinen toistanne.^[44]

Minun tekee mieleni jäähyväisiksi (minun iässäni ihmisten tapaaminen aina merkitsee hyvästijättöä) lyhyesti lausua teille käsitykseni siitä, kuinka ihmisten tulee elää, ett'ei elämämme olisi paha ja murheellinen, jommoinen se nyt on useimmista ihmisistä, vaan Jumalan ja kaikkien meidän toivomusten mukainen, nimittäin iloinen ja onnellinen, jommoisen sen tuleekin olla.

On vain kysymys siitä, kuinka ihminen käsittää elämänsä. Jos käsittää elämän niin, että tämä elämä sykkii minulla, Juholla, Pekalla ja Marialla, vain ruumiissa ja että elämän koko tarkoitus on hankkia niin viljalti kuin suinkin kaikenlaisia iloja, nautintoja ja menestystä tälle omalle minälle, Juholle, Pekalle ja Marialle, niin muodostuu elämä aina ja kaikille onnettomaksi ja katkeraksi.

Onnettomaksi ja katkeraksi tulee elämä sentähden, että kaikkea sitä, mitä yksi ihminen mielii itselleen, mielivät kaikki muutkin. Ja kun jokainen tahtoo itselleen kaikkea hyvää niin paljon kuin suinkin ja kun tämä samainen hyvä on hyvää kaikista näistä ihmisistä, niin ei tätä hyvää koskaan riitä kaikille. Ja sentähden, kun ihmiset elävät kukin itseään varten, he eivät voi olla ottamatta toinen toiseltaan sekä taistelematta ja vihoittelematta keskenään, mistä heidän elämänsä ei tule onnelliseksi. Vaikkapa ihmiset aika ajoittain saavatkin mitä haluavat, niin ei se koskaan tunnu riittävän heille, ja he koettavat hankkia itselleen yhä enemmän ja enemmän ja sitäpaitsi he vielä pelkäävät, että heiltä otetaan pois se, mitä he ovat saaneet hankituksi ja kadehtivat niitä, jotka ovat saaneet sellaista, mitä heillä ei ole.

Jos siis ihmiset käsittävät elämän vain ruumiissa olevaksi, ei sellaisten ihmisten elämä voi olla tulematta onnettomaksi. Sellainen se onkin nyt kaikista näin ajattelevista ihmisistä. Mutta sellainen, nimittäin onneton, elämä ei saisi olla. Elämä on annettu meille onneksemme ja sellaiseksi me kaikki käsitämme elämän. Jotta nyt elämä olisi sellainen, täytyy ihmisten oivaltaa, että tämä meidän nykyinen elämämme ei toki perustu ruumiiseemme, vaan siihen henkeen, joka ruumiissamme asuu, ja että onnemme ei vaadi, että olemme mieliksi sille ja teemme sitä, mitä ruumis tahtoo, vaan mitä tämä sama henki tahtoo, joka asuu meissä samoin kuin kaikissa muissakin ihmisissä. Tämä henki se sitten halajaa itselleen, hengelle, onnea. Ja koska tämä henki on sama kaikissa ihmisissä, tahtoo se myös onnea kaikille ihmisille. Onnen toivominen kaikille ihmisille merkitsee ihmisten rakastamista. Eipä kukaan eikä mikään saata estää rakastamasta ihmisiä ja kuta enemmän ihminen rakastaa, sitä vapaammaksi ja riemukkaammaksi käy hänen elämänsä.

On siis niin, ettei ihminen kaikista ponnistuksistaan huolimatta koskaan kykene täysin noudattamaan ruumiin mieltä, sen tähden, ettei aina voi hankkia kaikkea sitä, mitä ruumis tarvitsee, tai jos voisi sen tehdä, niin täytyisi sitä varten taistella toisia vastaan. Sielun tarpeet taas ihminen voi aina täyttää, sillä sielu tarvitsee vain rakkautta eikä rakkauden takia tarvitse taistella ketään vastaan; ihminen ei ainoastaan pääse taistelemasta toisia vastaan, vaan päinvastoin, kuta enemmän rakastaa, sitä lähemmäksi tulee toisia ihmisiä. Rakkautta näet ei voi mikään estää, ja kuta enemmän jokainen ihminen rakastaa, sitä vapaammaksi ja iloisemmaksi hän itse tulee ja tekee toisetkin vapaiksi ja iloisiksi.

Tämän nimittäin, rakkaat veljet, olen tahtonut sanoa teille jäähyväisiksi, tämän, jota kaikki pyhät ja älykkäät ihmiset ja Kristus sekä kaikki maailman viisaat ovat opettaneet teille, nimittäin että elämämme onnettomuus johtuu meistä itsestämme, että se voima, joka lähetti meidät elämään ja jota nimitämme Jumalaksi, ei lähettänyt meitä kärsimään, vaan omistamaan juuri sitä onnea, jota me kaikki kaipaamme, ja että emme tätä meille aiottua onnea saa suinkaan silloin, kun käsitämme elämän toisin kuin pitäisi, emmekä tee tehtäväämme.

Nyt me syytämme sitä, että elämämme on huonosti järjestetty emmekä ajattele, ettei elämämme ole huonosti järjestetty, vaan me emme tee sitä, mitä pitäisi tehdä. Mutta se on aivan sama kuin jos juomari sanoisi, että hänestä on tullut juoppo siksi, että on perustettu niin paljon ravintoloita ja kapakoita, vaikka paljon ravintoloita ja kapakoita on perustettu juuri siksi, että on paljon sellaisia juomareita kuin hän.

Elämä on annettu ihmisille heidän onnekseen, kun he vain osaisivat käyttää sitä niin kuin sitä tulisi käyttää. Kunpa eivät ihmiset eläisi kadehtien toinen toistaan, vaan rakastaen, niin olisi elämä kaikista herkeämätöntä onnekkuutta.

Nyt teroitetaan kaikilta tahoilta vain yhtä ainoata seikkaa: elämämme on, sanotaan, paha ja onneton siksi, että se on huonosti järjestetty, — käykäämme ja muuttakaamme huono järjestys hyväksi, niin tulee elämämme hyväksi.

Rakkaat veljet, älkää uskoko tätä, älkää uskoko sitä, että siitä tai siitä järjestelystä elämänne voi tulla huonommaksi tai paremmaksi. Puhumattakaan siitä, että kaikki parempaa elämänjärjestystä suunnittelevat ihmiset ovat erimielisiä ja kiistelevät keskenään: toiset ehdottavat toista järjestelyä pitäen sitä parempana ja toiset taas sanovat sitä järjestelyä kaikkein huonoimmaksi ja että hyvä on vain se, mitä he itse ehdottavat ja jotkut vielä tuomitsevat tämänkin kelpaamattomaksi ja suosittelevat omaa ehdotustaan parhaimpana. Entä vaikkapa keksittäisiinkin sellainen järjestely, joka yksimielisesti tunnustettaisiin parhaaksi, niin mitähän olisi silloin tehtävä, ennenkuin ihmiset rupeaisivat elämään tämän järjestelyn mukaan ja kuinka tämä hyvä järjestely sitten olisi säilytettävissä, kun ihmiset tahtovat elää huonosti ja ovat siihen tottuneet? Mutta siihen, että me nyt tahdomme elää huonosti ja olemme sellaiseen elämäntapaan tottuneet, meillä ei ole halua kajota, ja me elämme edelleen konnamaisesti sanoen, että alamme elää hyvin vasta silloin, kun elämä järjestetään paremmaksi. Mutta kuinka käy hyvän järjestelyn, kun ihmiset ovat pahoja?

Vaikka löytyisikin jokin paras elämänjärjestely, täytyy siis ihmisten tulla paremmiksi, ennenkuin sitä voidaan toteuttaa. Mutta teille lupaillaan hyvää elämää vasta sen jälkeen kuin te nykyisen huonon elämänne lisäksi olette vielä taistelleet ihmisiä vastaan ja tehneet heille väkivaltaa, vieläpä tappaneetkin heitä saadaksenne toteutetuksi tämän hyvän järjestelyn, s.o. teille lupaillaan hyvää elämää vasta sitten, kun te itse olette tulleet pahemmiksi kuin nyt olette.

Älkää uskoko, älkää uskoko sitä, rakkaat veljet! On olemassa vain yksi ainoa keino elämän parantamiseksi: ihmisten itsensä on tultava paremmiksi. Ja kun ihmiset tulevat paremmiksi, järjestyy itsestään se elämä, jonka tulee vallita hyvien ihmisten kesken.^[45]

Ei teidän eikä muidenkaan ihmisten pelastus voi mitenkään perustua synnilliseen ja väkivaltaiseen elämänjärjestelyyn, vaan oman sielunne muodosteluun. Vain siten, tällä sielun muodostelulla, saavuttaa jokainen ihminen sekä itselleen että toisille ihmisille suurimman onnen ja parhaimmat elämänehdot, mitä ihmiset koskaan voivat toivoa. Tosi onni, se jota jokainen ihmissydän etsii, ei ole varattu meille missään väkivallan kannattamassa tulevaisuuden elämänjärjestelyssä, vaan rakkauden nyt heti meille kaikille kaikkialla, jokaisella elämän, vieläpä kuolemankin hetkellä tarjoamassa elämänjärjestelyssä.

Se onni on annettu meille ammoisista ajoista, mutta ihmiset eivät ole ymmärtäneet sitä eivätkä ole ottaneet sitä vastaan. Nyt on koittanut se aika, jolloin emme enää voi olla sitä omaksumatta — emme voi olla omaksumatta ensiksikin siksi, että elämämme mielettömyys ja sen kärsimykset ovat johtaneet siihen, että tämä meidän elämämme alkaa tuntua meistä sietämättömän tuskalliselta. Toiseksi siksi, että eteemme avautumistaan avautuva Kristuksen todellinen oppi on käynyt nyt niin selkeäksi, ettemme enää voi olla sitä tunnustamatta ja vastaanottamatta löytääksemme pelastuksen. Pelastuksemme on vain sen varassa, tunnustammeko, että todellinen elämämme ei ole ruumiissamme, vaan meissä asuvassa Jumalan hengessä ja että sentähden kaikki ponnistukset jotka aikaisemmin olemme panneet ruumiillisen elämämme, niin yksityisen kuin yhteisen, parantamiseen, me voimme ja meidän täytyy suunnata tämän ainoan ihmiselle tarpeellisen ja tärkeän seikan hyväksi, sen hyväksi nimittäin, että jokainen itsessään kasvattaisi ja voimistuttaisi rakkautta ei vain meitä rakastavia kohtaan, vaan Kristuksen sanojen mukaan kaikkia ihmisiä kohtaan ja eritoten meille vieraita ja meitä vihaavia ihmisiä kohtaan.

Elämämme on nyt tästä niin kaukana, että kaikkien ponnistusten suuntaaminen monista maallisia asioita tarkoittavista huolista tähän yhteen näkymättömään ja meille outoon asiaan — rakkauteen kaikkia ihmisiä kohtaan — ensi silmäyksellä näyttää mahdottomalta.

Mutta se vain näyttää siltä: rakkaus kaikkia ihmisiä ja meitä vihaavia kohtaan on paljon ominaisempaa ihmissielulle kuin taistelu lähimmäisiä vastaan ja heidän vihaaminen. Muutos elämäntarkoituksen käsittämisessä on meidän aikanamme täysin mahdollinen, mutta mikä on mahdotonta, se on juuri sellainen kaikkien kaikkia vastaan katkeroituneen elämän jatkaminen, jota me nyt elämme. Tämä muutos on siis mahdollinen ja se yksin voikin kirvoittaa ihmiset niistä vaivoista, jotka heitä rasittavat, ja siksi täytyy tämän muutoksen ennemmin tai myöhemmin tapahtua.

Rakkaat veljet, miksi, mitä varten te kiusaatte itseänne? Muistakaa toki, että teille on edeltäkäsin varattu mitä ihanin onni, ja ottakaa se! Kaikki on teissä itsessänne! Se on niin helppoa, niin yksinkertaista ja niin iloista.

Mutta kärsivät, köyhät ja sorretut ihmiset sanovat ehkä: »Niin, se lienee hyvä rikkaille ja vallanpitäjille; helppo on rikkaitten ja vallanpitäjien rakastaa vihollisiaan, kun nämä viholliset ovat heidän vallassaan. Mutta se on vaikeaa meille, kärsiville ja sorretuille.» Mutta se ei ole totta. Rakkaat veljet, elämänkäsityksen muuttaminen on yhtä tarpeellinen vallanpitäjille ja rikkaille kuin vallanalaisille ja köyhille. Ja vallanalaisille ja köyhille se on helpompaa kuin rikkaille. Vallanalaisten ja köyhien tarvitsee vain asemaansa muuttamatta olla tekemättä rakkauden vastaisia tekoja ja myöskin olla ottamatta osaa näihin tekoihin mikäli ne ovat väkivallan töitä, niin koko tämä rakkaudelle vihamielinen järjestelmä kukistuu itsestään. Vallanpitäjien taas on paljon vaikeampi vastaanottaa ja noudattaa rakkauden oppia. Voidakseen noudattaa sitä heidän täytyy kieltäytyä rahan ja rikkauden houkutuksista, jotka hallitsevat heitä; ja se on heille vaikeaa; köyhien ja vallanalaisten taas tulee vain pidättäytyä uusista väkivaltaisuuksista, ja mikä on tärkeintä, olla ottamatta osaa vanhaan.

Samoin kuin ihminen, kasvaa ihmiskuntakin. Rakkauden tietoisuus on kasvanut, kasvaa siinä ja on meidän aikanamme saavuttanut sellaisen kasvun, ettemme voi olla huomaamatta, että sen täytyy pelastaa meidät ja tulla elämämme pohjaksi. Onhan kaikki se mitä nyt tapahtuu, väkivaltaisen, ilkeän ja rakkaudettoman elämän kuolinkamppailua.

Ei nyt enää voi jäädä kenellekään epäselväksi, että kaikki nämä taistelut, kaikki tämä viha, kaikki nämä väkivaltaiset järjestelmät, kaikki tämä on järjetöntä, vain yltymistään yltyviin onnettomuuksiin johtavaa harhaa. Eikä voi jäädä epäselväksi, että ainoa, yksinkertaisin ja helpoin pelastus kaikesta tästä on tietoisuus kaikkien ihmisten elämän alkuperusteesta — rakkaudesta — tästä perusteesta, joka välttämättömästi ilman vähintäkään ponnistusta, muuttaa suurimman pahan suurimmaksi onneksi.

Perintätaru kertoo, että apostoli Johannes saavutettuaan korkean iän oli kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa ja ilmaisi sen aina vain näillä sanoilla: »Lapset, rakastakaa toinen toistanne». Näin ilmaisi ajatuksensa vanhuus, s.o. määrättyyn elämän rajaan eläneen yhden ihmisen elämä. Aivan samoin täytyy ihmiskunnan elämän määrättyyn rajaan ehtineenä lausua perussisältönsä julki.

Onhan tämä niin yksinkertaista ja niin selvää: sinä elät, s.o. olet syntynyt, kasvat, miehistyt, vanhenet ja tuossa tuokiossa kuolet Tokkopa elämäsi päämäärä voi olla sinussa? — Varmaankaan el. Mitä tämä tämmöinen on — kysyy silloin ihminen itseltään, — mikä minä olen? Ja siihen on vain yks? vastaus: minä olen jonkinlainen rakastava — kuten ensi alussa näyttää, — todellisuudessa kuitenkin vain itseään rakastava olento, mutta kun elää hiukan ja miettii hiukan, käy ilmi, ettei saa eikä kannata rakastaa itseään, elämän kautta kulkevaa ja kuolevaa olentoa. Tunnen, että minun täytyy rakastaa ja rakastan itseäni. Mutta rakastaessani itseäni en voi olla tuntematta, että rakkauteni kohde ei ansaitse rakkauttani; mutta rakastamatta en voi olla. Rakkaudessa on elämä. Mikä neuvoksi? Rakastaako toisia, läheisiä, ystäviä ja niitä, jotka rakastavat? Alussa näyttää se tyydyttävän rakkauden tarvetta, mutta kaikki nämä ihmiset ovat ensinnäkin epätäydellisiä ja toiseksi muuttuvat ja ennen kaikkea kuolevat. Ketä sitten rakastaa? Ja siihen on olemassa vain yksi vastaus: rakastaa kaikkia, rakastaa rakkauden alkulähdettä, rakastaa rakkautta ja rakastaa Jumalaa. Ei rakastaa sen takia, jota rakastaa eikä oman itsensä takia, vaan rakkauden takia. Mikäli ymmärretään tämä, sikäli häviää heti kaikki paha ihmiselämästä ja sen tarkoitus tulee selkeäksi ja iloiseksi.

»Niin, kyllä se olisi hyvä. Sen parempaa ei voi ajatella,» — sanovat ihmiset. »Hyvä olisi rakastaa ja elää rakkautta varten, jos kaikki eläisivät niin. Mutta kun minä elän rakkautta varten ja annan pois kaikkeni toisille, mutta toiset elävät itseään ja ruumistaan varten, niin miten käy minun, eikä vain minun, vaan perheeni ja niiden, joita rakastan voimatta olla rakastamatta? Kauan aikaa on jo lakkaamatta puhuttu rakkaudesta, mutta kukaan ei ole ruvennut noudattamaan sitä. Eikä sitä voikaan noudattaa. Elämän voi uhrata rakkaudelle vain silloin, kun kaikki ihmiset yhdellä kertaa jonkin ihmeen kautta muuttavat maailmallisen, ruumiillisen elämän henkiseksi ja jumaliseksi. Mutta sitä ihmettä ei tapahdu ja siksi on tämä kaikki vain sanoja eikä töitä.» Niin puhuvat ihmiset rauhoittaen itseään valheellisessa ja totutussa elämässään. He puhuvat niin, mutta sielunsa syvyydessä he tuntevat, etteivät he ole oikeassa. He tietävät, että nämä päätelmät ovat vääriä. Ne ovat vääriä siksi, että vain maailmallisen, ruumiillisen elämän edut vaativat kaikkia ihmisiä yhtä aikaa muuttamaan elämänsä; mutta niin ei ole henkisen elämän laita: rakkauden ja rakkauden Jumalaan ja ihmisiin. Rakkaus ei suo ihmiselle onnea seurauksissaan, vaan itsessään, rakkaudessa, se antaa hänelle onnea täydelleen riippumatta siitä kuinka toiset ihmiset menettelevät ja mitä yleensä ulkonaisessa maailmassa tapahtuu. Rakkaus suo onnea siten, että ihminen rakastaessaan liittyy Jumalaan ja mitään halajamatta itselleen tahtoo lisäksi antaa pois kaiken omaisuutensa ja elämänsä toisille, ja tässä antaumuksessa Jumalalle löytää onnen. Ja siksi se, mitä muut ihmiset tekevät ja mitä maailmassa tapahtuu, ei voi laisinkaan vaikuttaa hänen menettelyynsä. Rakastaminen on Jumalalle antautumista ja Jumalan tahdon täyttämistä. Mutta Jumala on rakkaus ja tahtoo kaikkien parasta eikä sentähden voi tahtoa sitä, että ihminen joutuu perikatoon täyttäessään Hänen lakiansa.

Vaikka rakastava ihminen olisikin yksin rakkaudettomien ihmisten keskellä, ei hän kuitenkaan joutuisi hukkaan. Ja vaikkapa hän menehtyisi ihmisten keskellä, kuten Kristus ristillä, niin olisi hänen kuolemansakin sekä iloinen hänelle itselleen että merkityksellinen muille eikä suinkaan epätoivoinen ja arvoton, jommoinen on maailman ihmisten kuolema.

Niin ollen veruke, etten antaudu rakkaudelle siksi, että jään yksin, kun eivät kaikki tee samoin, on sekä väärä että paha. Se on aivan sama, kuin että ihminen, jonka pitää tehdä työtä elättääkseen itseään ja lapsiaan, olisi ryhtymättä työhön siksi, etteivät muut tee työtä.

Niin, rakkaat veljet, käyttäkäämme elämämme rakkauden kartuttamiseen itsessämme ja sallikaamme maailman kulkea, niinkuin se tahtoo, s.o. niinkuin sen on ylhäältä määrätty. Kun menettelette siten, niin, — uskoo minua, — silloin saavutamme suurimman onnen itsellemme ja teemme kaiken sen hyvän ihmisille, mitä suinkin voimme tehdä.

Onhan tämä niin yksinkertaista, niin helppoa ja niin iloista. Rakasta vain jokaista ihmistä äläkä rakasta vain niitä, jotka rakastavat, vaan kaikkia ihmisiä, erittäinkin vihollisiasi, kuten Kristus on opettanut, niin on elämä loppumatonta iloa, ja kaikki kysymykset, joita harhaantuneet ihmiset turhaan koettavat väkivallalla ratkaista, eivät ainoastaan tule ratkaistuiksi, vaan myöskin katoavat. »Ja me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, jos rakastamme veljiämme. Joka ei rakasta veljeään, hänellä ei ole iäistä elämää. Vain veljeään rakastavalla on iäinen elämä, joka asuu hänessä.»

Vielä yksi sana, rakkaat veljet.

Yhdestäkään asiasta ei voi tietää, onko se hyvä vai paha, ennenkuin on koettanut toteuttaa sitä elämässä. Jos maanviljelijälle sanotaan, että on hyvä kylvää ruis riveihin, tai mehiläishoitajalle, että on hyvä kehystää kennot, niin järkevä maanviljelijä ja mehiläishoitaja saadakseen täyden varmuuden siitä, onko totta, mitä heille sanotaan, tekee kokeen ja seuraa tai on seuraamatta tehtyjä ehdotuksia, sen mukaan, mihin tulokseen koe on johtanut.

Sama pitää paikkansa kaikissa elämän asioissa. Saadaksenne täyden varmuuden siitä, missä määrin rakkauden opit ovat sovellutettavissa elämään, on teidän koetettava niitä toteuttaa.

Koettakaa: ottakaa määrättynä aikana seurataksenne kaikessa rakkauden vaatimuksia: elääksenne niin, että kaikissa asioissa ennen muuta muistatte, ettette suhteissanne kaikenlaisiin ihmisiin, varkaaseen, juomariin ja raakaan päällysmieheen tai alustalaiseen, poikkea rakkaudesta, s.o. ollessanne hänen kanssaan tekemisissä muistatte sitä, mitä hän tarvitsee, ettekä itseänne. Ja siten elettyänne asettamanne määräajan, kysykää itseltänne: oliko teidän raskasta ja turmelitteko vai paransitteko omaa elämäänne, ja katsoen siihen, mitä kokemus teille osoittaa, päättäkää vihdoin, onko totta, että rakkauden täyttäminen antaa elämässä onnea vai onko se vain tyhjää puhetta. Koetelkaa tätä, yrittäkää sen asemesta, että kostaisitte loukkaajalle pahan pahalla, sen sijaan, että tuomitsisitte takanapäin ihmistä, joka elää huonosti j.n.e. — yrittäkää sen sijaan vastata pahaan hyvällä, olla sanomatta mitään pahaa ihmisestä, olla kohtelematta raa'asti edes luontokappaletta, koiraa, vaan hyvästi ja hellyydellä. Eläkää niin päivä, kaksi tai enemmänkin (kokeen vuoksi) ja verratkaa henkistä tilaanne tänä aikana siihen, millainen se oli sitä ennen. Koetelkaa tätä, niin saatte nähdä, kuinka synkkä, vihainen ja raskas mielentilanne vaihtuu valoisaksi, iloiseksi ja riemukkaaksi. Ja eläkää niin toinenkin ja kolmas viikko, niin saatte nähdä, kuinka sielunne ilo yhä kasvamistaan kasvaa, ja pyrintönne herkeävät käymästä ristiin ja alkavat päinvastoin yhä enemmän ja enemmän menestyä. Koetelkaa toki tätä, rakkaat veljet, niin saatte nähdä, että oppi rakkaudesta — ei ole sanoja, vaan tehtävä, läheisimmistä läheisin, kaikille ymmärrettävä ja tarpeellinen tehtävä.

Rakkauden vaatimukset.

Kuvitelkaamme mielessämme rikkaaseen säätyluokkaan kuuluvia ihmisiä, miestä ja naista, — aviomiestä, vaimoa, veljeä, sisarta, isää, tytärtä, äitiä tai poikaa, — jotka selkeästi käsittävät ylellisen ja joutilaan elämän synnit keskellä köyhää ja työstä rasittunutta kansaa ja lähtevät pois kaupungista, vapautuvat yltäkylläisyydestään antamalla omaisuutensa jollekin tai jollakin muulla tavalla; jättävät itselleen paperirahaa esimerkiksi 150 ruplaa vuodessa kahta henkeä varten, taikka eivät jätä mitään, vaan ansaitsevat sen jollakin käsityöllä, — esimerkiksi posliininmaalauksella tai kääntämällä hyviä kirjoja, — ja asuvat maalla keskellä salokylää vuokrattuaan tai ostettuaan itselleen mökin, muokkaavat omin käsin puutarhansa ja vihannesmaansa, hoitavat mehiläisiä ja kaiken sen ohella antavat apua kyläläisille, lääkärinapua, mikäli he siihen pystyvät, ja sivistyksellistä apua, — opettavat lapsia ja kirjoittavat kirjeitä, anomuksia y.m.s.

Eikö tunnu siltä, että tuollainen elämä on parasta, mitä ajatella voi? Mutta tämä elämä tulee hyvin pian ilottomaksi, jos nämä ihmiset ovat vilpittömiä eivätkä teeskentele ja valehtele. Jos näet nämä ihmiset ovat kieltäytyneet kaikista eduista ja iloista, elämän kaunistuksista, joita kaupunki ja rahat heille tarjosivat, näin ovat he tehneet sen vain siksi, että he tunnustavat ihmiset veljikseen ja yhdenarvoisiksi Isän edessä, — ei yhdenarvoisiksi kykyjen ja ansioiden perusteella, — jos niin tahdotte, — vaan yhdenarvoisiksi oikeuksissaan elämään ja kaikkeen, mitä se voi antaa heille.

Jos on mahdollista epäillä ihmisten yhdenvertaisuutta, kun tarkastelemme täysi-ikäisiä, joilla kullakin on oma menneisyytensä, niin ei tätä epäilystä enää voi syntyä kun katselemme lapsia. Miksi toinen lapsi saa osakseen kaiken huolenpidon ja kaiken tiedon tarjoaman avun ruumiillisen ja henkisen kehityksensä hyväksi, mutta tästä toisesta ihastuttavasta lapsesta, jolla on samat, vieläpä paremmatkin toiveet, tulee riisitautinen, suvustaan huonontunut ja riittämättömästä maidosta kokoon näivettynyt kääpiö, joka jää lukutaidottomaksi, villiksi ja taikauskon kahlehtimaksi olennoksi ja kelpaa vain raa'aksi työvoimaksi?

Jos näet nämä ihmiset ovat lähteneet pois kaupungista ja asettuneet elämään sellaisiin oloihin, joissa he nyt elävät maalla, niin johtuu se siitä, että he eivät usko sanoissa, vaan tositeossa ihmisten veljeyteen ja tahtovat, jollei juuri saada sen toteutetuksi, niin ainakin koettaa toteuttaa sitä omassa elämässään. Ja tämä toteuttamisyritys se on saattava, jos he vain ovat vilpittömiä, — heidät kauheaan, auttamattomaan tilaan.

Nuoruudesta pitäen he ovat tottuneet järjestykseen, mukavuuteen ja etenkin puhtauteen. Nyt he ovat muuttaneet maalle. Vuokrattuaan tai ostettuaan mökin he ovat puhdistaneet sen syöpäläisistä, ehkäpä vielä itse verhonneet sen tapeteilla, tuoneet mukanaan loput huonekaluista, ei ylellisiä, vain tarpeelliset: rautasängyn, kaapin ja kirjoituspöydän. Ja siinä he sitten elävät. Ensin kansa vieroksuu heitä odottaen samoin kuin kaikilta rikkailla etuoikeuksiensa väkivaltaista rajoittamista eikä senvuoksi saavu heidän luokseen pyyntöineen ja vaatimuksineen. Mutta sitten vähitellen selviää uusien asukasten mieliala; he itse tarjoavat ilmaista apuaan, ja rohkeimmat ja häikäilemättömimmät kansasta tulevat kokemuksesta tietämään, että nämä uudet ihmiset eivät kiellä mitään ja että heidän läheisyydessään voi hyötyä.

Ja silloin alkaa kaikenkaltaisten vaatimusten esittäminen; ne kasvavat kasvamistaan.

Alkaa pyyteleminen; alkaa myöskin kuulua luonnollisia vaatimuksia päästä jakamaan sitä, mikä heillä on liikaa toisiin verrattuna; eikä vain vaatimuksia, vaan maalle asettuneet ihmiset itse, kun ovat aina läheisessä vuorovaikutuksessa kansan kanssa, alkavat tuntea pakottavaa tarvetta saada luovuttaa pois yltäkyllästään sinne, missä on äärimmäinen hätä. Mutta ei sillä hyvä, että he tuntevat tarvetta saada luovuttaa pois yltäkyllästään sen verran, että heille jää se mitä täytyy olla kaikilla, s.o. keskimäärällä, — kun tämä keskimäärä, — se mitä täytyy olla kaikilla, — ei ole millään tavalla määritelty, eivätkä he voi pysähtyä, kun heidän ympärillään aina vallitsee vihlova hätä ja heillä on yltäkyllin tämän hädän rinnalla. Voi tuntua siltä, että täytyy pidättää itselleen lasi maitoa: mutta Kaisalla on kaksi lasta: rintalapsi, joka ei saa maitoa äidin rinnasta ja kaksivuotinen pienokainen, joka alkaa potea keuhkotautia. Saattaa tuntua siltä, että tyyny ja peite on jätettävä, jotta voisi totuttuun tapaan nukahtaa työpäivän päätyttyä, mutta sairas makaa siinä täinen takki päänsä alla ja värisee yöllä vilusta vedettyään peitteeksi hurstivaatteen. Saattaa tuntua siltä, että pitää jättää itselleen teetä ja ruokaa, mutta se pitääkin antaa pyhiinvaeltajille, terveytensä menettäneille ja vanhoille ihmisille. Tuntuu siltä, että voi ainakin siisteyden säilyttää kodissaan, mutta tuli kerran kerjäläispoikia ja heille valmistettiin yösija ja he toivat muassaan täitä.

Ei saa pysähtyä, ja missä sitä voi pysähtyä?

Vain ne, jotka eivät ollenkaan tunne ihmisten veljeyden velvoittavaa tietoisuutta, jonka takia nämä ihmiset tulivat maalle, tai jotka ovat tottuneet valehtelemaan niin, etteivät osaa erottaa valhetta totuudesta, voivat sanoa, että on olemassa raja, johon voi ja täytyy pysähtyä. Siitä juuri on kysymys, ettei tätä rajaa ollenkaan ole olemassa, että tunne, jonka nimessä tämä kaikki tapahtuu, on sellainen, ettei sillä ole rajaa, ja että jos sillä on raja, niin se merkitsee vain sitä, että tätä tunnetta ei ollenkaan ollut olemassa, vaan että se oli vain teeskentelyä.

Kuvittelen mielessäni jatkuvasti näitä ihmisiä. He ovat koko päivän tehneet työtä, ovat palanneet kotiin, heillä ei ole enää sänkyä eikä tyynyä, he nukkuvat oljilla, jotka ovat saaneet hankituksi ja ovat juuri syötyään vähän leipää käyneet levolle. On syksy ja sataa lumiräntää. Ovelle kolkutetaan. Voivatko he olla avaamatta? Sisään astuu läpimärkä, kuumetautinen ihminen. Mikä neuvoksi? Laskeako hänet kuiville oljille? Kuivia olkia ei ole enää varastossa. Ja nyt pitää joko ajaa sairas tiehensä tai sijoittaa hänet märkänä paljaalle lattialle tai sitten luovuttaa hänelle omat oljet ja itse käydä levolle hänen kanssaan, sentähden, että jossakin täytyy nukkua. Mutta siihen se ei vielä lopu: tulee mies, jonka tiedätte juomariksi ja irstailijaksi, jota te useita kertoja olette auttaneet ja joka aina on juonut suuhunsa sen, mitä olette antaneet, tulee nyt leuat vavahdellen ja pyytää kolmea ruplaa, sillä hän on sen suuruisen summan varastanut ja juonut, niin että hänet teljetään vankilaan, jollei hän voi sitä maksaa takaisin. Te sanotte, että teillä on vain neljä ruplaa, jotka ovat varatut huomisia maksuja varten. Silloin sanoo tulija: »Niin, tämä on vain tyhjää puhetta, mutta kun kysytään tekoja, olette samanlainen kuin kaikki muutkin: menehtyköön se, jota sanoissa nimitämme veljeksi, kunhan vain itse säilymme ehjinä».

Miten on silloin meneteltävä? Mitä on tehtävä? Sijoitammeko kuumetautisen sairaan kostealle lattialle ja itse paneudumme kuivalle? Vielä pahempi on se, ettei silloin saa unta silmiin. Sijoittaako hänet omalle vuoteelle ja käydä levolle hänen kanssaan: silloin tartutat itseesi täitä ja lavantaudin. Antaa pyytävälle viimeiset kolme ruplaa, on sama kuin jäädä huomiseksi ilman leipää. Olla antamatta on sama, puhuipa tuo toinen mitä tahansa, kuin kieltää se, minkä merkeissä elät. Jos voi pysähtyä tähän, niin miksi ei pysähdytty aikaisemmin? Miksi piti auttaa ihmisiä? Miksi piti luovuttaa pois omaisuus ja lähteä kaupungista? Missä on raja? Jos on olemassa raja sillä työllä, jota teet, niin ei koko työllä ole mitään ajatusta tai sillä on vain teeskentelyn kauhea ajatus.

Mikä neuvoksi? Mitä tehdä? Olla pysähtymättä on sama kuin tuhota elämä, saada täitä, keuhkotauti, kuolla, ja — tämä näköjään ilman mitään hyötyä. Pysähtyminen on sama kuin kieltää kaikki se, jonka merkeissä tapahtui se, mikä tehtiin, jonka merkeissä tehtiin jotakin hyvää. Ja kieltää sitä ei voi, sillä en minä eikä Kristus ole keksinyt sitä, että me olemme veljiä keskenämme ja että meidän velvollisuutemme on palvella toinen toistamme; asianlaita on kerta kaikkiaan se, eikä tietoisuutta siitä voi temmata pois ihmisen sydämestä, jonne se kerran on ottanut asuntonsa. Kuinka sitten olla ja elää? Eikö ole enää mitään muuta keinoa.

Kuvitelkaamme nyt mielessämme, että nämä ihmiset säikähtämättä sitä tilaa, johon heidät saattoi eittämätön uhraamisen pakko, joka vie heidät varmaan kuolemaan, selittävät vaikean tilansa johtuvan siitä, että heidän kansan auttamiseen käyttämänsä varat olivat liian vähäiset ja että päinvastaisessa tapauksessa, jos heillä olisi ollut enemmän rahoja, he olisivat tuottaneet suuremman hyödyn. Kuvitelkaamme mielessämme, että nämä ihmiset löytävät uusia apulähteitä, keräävät suunnattomia rahasummia ja alkavat auttaa. Mutta ei kulu viikkoakaan, ennenkuin käy samoin. Hyvin pian kaikki varat, olivatpa ne kuinka suuria tahansa, valuvat niihin syvennyksiin, jotka köyhyys on muodostanut, ja asema jää ennalleen.

Mutta ehkä on vielä kolmas keino? Ja on ihmisiä, jotka sanovat, että sellainen on olemassa. He uskovat, että se perustuu kansanvalistuksen edistämiseen ja hävittää kaikki epätasaisuudet.

Mutta tämä keino on liian silmäänpistävän teeskennelty: ei voi valistaa kansaa, joka joka hetki on menehtymäisillään nälkään. Ja mikä on tärkeintä, tätä keinoa saarnaavien ihmisten epärehellisyys näkyy jo siitä, että sama ihminen, joka pyrkii vakiinnuttamaan tasa-arvoisuutta esimerkiksi tieteen avulla, ei voi tukea tätä epätasaisuutta koko muulla elämällään.

Mutta on vielä neljäs keino: se, että joudutetaan epätasaisuutta synnyttävien syiden poistamista, — joudutetaan epätasaisuutta tuottavan väkivallan kumoamista.

Eikä tämä keino voi olla tulematta mieleen niille rehellisille ihmisille, jotka elämässään yrittävät toteuttaa ajatuksiaan ihmisten veljeydestä.

»Jos emme voi elää täällä maalla näiden ihmisten keskuudessa, — sanovat varmasti ne ihmiset, joita kuvittelen mielessäni, — jos me olemme joutuneet niin kauheaan tilaan, että meidän on auttamattomasti riuduttava, saatava täitä ja vähitellen näännyttävä, tai kiellettävä elämämme ainoa siveellinen perusta, niin johtuu se siitä, että toiset ovat rikkaita ja toiset kerjäläisiä; tämä epätasaisuus taas johtuu väkivallasta; ja kun kaikki perustuu väkivaltaan, on taisteltava sitä vastaan.» Vain tämän väkivallan ja siitä juontuvan orjuuden hävittäminen voi tehdä mahdolliseksi sellaisen ihmisten auttamisen, joka ei velvoita uhraamaan elämäänsä.

Mutta kuinka on hävitettävä tämä väkivalta?

Kuinka voin taistella tätä väkivaltaa vastaan? Missä paikassa ja millä tavalla? Silläkö lailla kuin väkivallasta elävät ja väkivallalla väkivaltaa vastaan taistelevat ihmiset taistelevat?

Mutta rehelliselle ihmiselle se on mahdotonta. Taistella väkivallalla väkivaltaa vastaan — on sama kuin asettaa uusi väkivalta vanhan tilalle. Edistää sivistystä, joka perustuu väkivaltaan, tarkoittaa samaa. Kerätä väkivallalla hankittuja rahoja ja käyttää niitä väkivallasta kärsineiden ihmisten auttamiseen on sama kuin parantaa väkivallalla väkivallan lyömiä haavoja.

Jos taistellaankin väkivaltaa vastaan, ei väkivallalla, vaan saarnaamalla rakkautta, paljastamalla väkivalta ja ennen kaikkea rakkauden ja uhrautumisen esimerkillä, niin ei ihmisellä, joka elää kristillistä elämää väkivaltaisen elämän keskuudessa, missään tapauksessa ole muuta neuvoa kuin uhrautuminen, — ja uhrautuminen loppuun asti.

Ihmiseltä voi puuttua voimaa heittäytyä tähän kuiluun, mutta rehellinen ihminen, joka tahtoo täyttää tiedossaan olevan Jumalan lain, ei voi olla näkemättä, mikä hänen velvollisuutensa on. Voi olla astumatta tämän uhrautumisen tielle, mutta jos tahtoo noudattaa rakkauden vaatimuksia, niin täytyy sen mukaan sekä tietää että puhua ja pitää itseään syyllisenä, jos ei ole antanut pois kaikkea ja koko elämäänsä, eikä pettää itseään.

Ja lieneekö niin kauheaa tuo uhrautuminen loppuun asti, jommoisella se näyttää. Eihän hädän pohja ole syvällä, ja usein me menettelemme samoin kuin poika, joka kauhun vallassa riippui käsillään koko yön kaivossa, johon oli pudonnut peläten kuvittelemaansa syvyyttä. Mutta pojan alla, puolen metrin päässä, olikin kuiva pohja.

MAURICE MAETERLINCK.

Maurice Maeterlinck
Maurice Maeterlinck

Maurice Maeterlinck, hämärän mies, on tuonut meille hiljaisuuden. Hän on löytänyt sen aikojen kätköistä, tuntenut sen omakseen ja elämässään viljeltynä jättänyt sen perinnöksi meluavalle, levottomalle ja hajanaiselle ajallemme.

Oletko istunut koskaan hämärän tuloa odotellen tuvassa, jossa keskustelu vaikenee ja hiljaiset mietteet heräävät? Kirkas, äärittelevä valo häipyy ja arkipäivän yksityisseikat sävelineen ja väreineen alkavat peittyä hämärään. Hämärän häivät leviävät kaikkialle tupaan rauhallisesti ja sovittavasti niinkuin lumihiutaleet talvella putoilevat verkalleen peittäen metsän ikimittaiset puut. Kun haihtuu, väistyy ja yksinkertaistuu ulkonainen, herää sisäinen ja alkaa liikahdella vapaasti avartuneilla tiloillaan.

Tulee hetki, jolloin säpsähdät. On ikäänkuin näkösi terästyisi ja näkisit kuinka tuvan seinustoilla istuvien kasvot alkavat värähdellä. Näkökykysi on ikäänkuin saanut uuden sisäisen tehon. Silloin alkaa hiljaisuus puhua. Se puhuu vilpittömästi, arkipäiväisen juhlallisesti ja liihoitellen, mutta vaikuttavasti ja painokkaasti. Hämärästä alkavat muodostua tunnelman piirteet ja muodot, hahmot kasvavat kasvamistaan ympärillämme ja alkavat elää. Seinäkellon käynti ja ystävämme hengitys saavat näkyväisen muodon, jolla tuntuu olevan jotakin arvoa.

Tällaisen hetken runoilija on Maeterlinck. Hän tuntee, että juuri tuona hetkenä, jolloin arkipäivän yksinkertaisuus seestyy, sielu alkaa laajentua ja koskettaa ympäristöään. Tuollaisen hetken suuruus järkyttää häntä. Sen runous saattaa hänet tuntemaan elämässä aavistamatonta onnea ja rikkautta.

Oletko koskaan istunut metsässä, jossa tulee hämärä? Oletko kunakin vuodenaikana kuunnellut niitä askeleita, joilla hämärä lähestyy? Syyskuun harmaa, vilvakastuulinen hämärä yllätti sinut lapsena leikkiessäsi kyläntiellä. Muistat talven valkoisen hämärän, jolloin metsätietä astelit kotiisi, aikaisen kevään kuulakan hämärän, jolloin ilma soi kaikuilusta ja kesäyön leudon, vehmaan hämärän. Kaikki nuo tunnet ja tiedät niiden laulut.

Viivähdä temppelin hämärässä ja oman huoneesi hämärässä, niin opit tuntemaan hiljaisuuden, levon ja keskityksen kehdon. Kuinka paljon todellista, väräjävää ja sykähtelevää eloa on hämärän tunnelmissa. »Odottakaamme hiljaisuudessa», sanoo Maeterlinck, — »ehkä saamme ennen pitkää kuulla jumalien kuiskauksen.»

Emme kiitä sitä, joka silloin sytyttää lampun. On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi istumme hämärässä. He rientävät sytyttämään lampun ja pyytelevät anteeksi, kun eivät ole ennen huomanneet sitä tehdä. On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi etsimme hiljaisuutta. He kulkevat kintereillämme ja luulevat tekevänsä palveluksen särkiessään kovan äänensä pauhinalla ympäriltämme hiljaisuuden. Itse he pelkäävät hiljaisuutta samoin kuin mekin olemme joskus pelänneet — ollessamme kahden itsemme tai jonkun muun kanssa. Sillä hiljaisuuden esiripun takana seisoo oikea itsemme ja odottaa joko kauhistuttavana tai ystävänämme. Hiljaisuus on maaperä, josta tuomiot kasvavat ylitsemme ja maaperä, jossa hyve versoo.

Kehityskaudella, jolloin emme jaksa kantaa sisäistä hiljaisuutta mukanamme elämän melskeisiin, etsimme vahvistusta yksinäisestä hiljaisuudesta. Sisäinen olemuksemme vapautuu vieraasta kuorestaan, persoonallisuutemme pääsee itsenäisesti ja vapaasti liikkumaan ja koskettamaan. Saamme hetkeksi levätä alkusyntyisessä ympäristössämme totuttautuaksemme vähitellen kuolemankin hiljaisuuteen.

Maeterlinck opettaa meitä löytämään hiljaisuuden jokapäiväisestä elämästä. Hän ottaa meitä kädestä ja unohtaa kaikki vastenmieliset piirteemme. Sanallakaan hän ei tuomitse meitä voidakseen taivuttaa meidät käsittämään ihmisolemuksen varjokuvia. Monet vikasi ovat monien ansioittesi ituja, sanoo hän. Hän liikuttaa sydämensä kynttilää ja näyttää meille ihmisten liikkeet hämärää valosta erottavalla kankaalla.

Voimme tuottavasti tutustua tämän belgialaisen erakon elämänkuviin. Ne voivat tuntua yhtä läheisiltä kuin kirkkaassa järjen valossa nähdyt elämykset. Ne voivat yhtä herkästi koskettaa elämämme ydintä kuin järjen teräaseet ja toiminnan järkytykset.

Maurice Polidore Bernard Maeterlinck syntyi elokuun 29:ntenä 1862 Gentissä, kaupungissa, jolle lukuisat luostarit, ahtaat kadut, kanavat ja tunnelmalliset vanhat rakennukset antavat keskiaikaisen leiman. Maeterlinck sai ensimmäiset opinalkeensa ja kasvatuksensa jesuiittain koulussa. Hänen runolliset taipumuksensa siellä sitävastoin ankarasti tukahutettiin. Vanhempiensa tahdosta hän opiskeli lakitiedettä ja asettui asianajajaksi kotikaupunkiinsa, mutta jätti tämän toimialan käytyään Pariisissa, missä oli saanut voimakkaita kirjallista herätteitä.

Hänen ensimmäinen kirjallinen yrityksensä, runokokoelma vuodelta 1889, ei herättänyt sanottavaa huomiota. Mutta näytelmä »Prinsessa Maleine», jonka ensi painoksen kirjailija itse käsipainossa erään ystävänsä kanssa valmisti 25 kappaleen suuruiseksi, saavuttaa kaikkien tunnustuksen, ja Octave Mirbeau pitää nuorta kirjailijaa uutena Shakespearena. Maeterlinckin ensimmäisiä teoksia onkin sanottu »marmoriin hakatuiksi unelmiksi».

Tämä näytelmä määrittelee jo täydelleen Maeterlinckin tuotannon, etenkin näytelmien, perussävyn: olemisen arvoitusta selittämään ja ratkaisemaan on tuotu kuolema, olemisen salaperäisin ja tuskallisin asia; se vaikuttaa, että sanoja on vähän ja nekin lausutaan ikäänkuin sammaltaen ja hapuillen, jylhää taustaa vasten ovat liikkeet terävästi erottuvat ja jäykät, mutta yksinkertaiset ja luonnolliset, niitä on niukalti, ja ilmassa tuntuu olevan painostavaa tiivistystä ja tuskallista jännitystä, sillä jotakin ihmeellistä odotetaan.

Maeterlinck ohentaa näin sanonnallaan sitä kudosta, jonka läpi me näemme ihmisen sisäisen elämän jokapäiväiset liikahdukset ja niiden perustunnelmat. Jokapäiväisten sanojen ja arkipäiväisten askareitten alla on jotakin paljon tärkeämpää ja hyvin merkityksellistä: sielujen salattua elämää hiljaisuudessa. Esiintyy yksinkertaisia, vähäpätöisiä henkilöitä, kuten lapsia ja sokeita, vieläpä eläimiäkin, joille tämä kätketty salaisuus selviää. Sokea näytelmässä »Sokeat» toisten sokeain kaivatessa ja moittiessa tunnotonta johtajaansa, jota ei kuulu heidän luokseen, kompastuu johonkin kylmään ja oivaltaen sen johtajan ruumiiksi sanoo: »Yksi meistä lie kuollut.» Näytelmässä »Kutsumaton vieras» (1890) samoin sokea isoisä aavistaa lampun sammumisen enteeksi, kuulee kuoleman hiiviskelevän tuvan seinustoilla ja tuntee sen katsovan ikkunasta, astuvan sisään ja istuutuvan hänen viereensä pöydän ääreen; toisia kiusoittaa ukon levottomuus, sillä sairas makaa viereisessä huoneessa; vihdoin ilmestyy sairaanhoitajatar kynnykselle ja tekemällä ristinmerkin ilmoittaa, että sairas on kuollut.

Maeterlinckin muut näytelmät, »Sisällä», jossa kuolema myös kummittelee ja elämä kulkee yhä suurten käsittämättömien ja kohtalokkaiden voimien varjossa, »Seitsemän prinsessaa» (1891), »Pelleas ja Melisand» (1902), »Maria Magdaleine» sekä viehättävät satunäytelmät »Joyzelle» (1903) ja »Sininen lintu» (1908) ovat kaikki samaan henkeen kirjoitettuja, mutta niissä on jo havaittavissa huomattavampaa kehitystä kirkastumista kohti.

Erikoisasemassa on Maeterlinckin historiallinen näytelmä »Monna Vanna» (19Ö2), koska hän näennäisesti poikkeaa siinä aikaisemmista näytelmistään; siinä on kuohuvaa elämää ja liikettä näyttämöllä. Vastapainona ja täydennyksenä epäselville, hajanaisille ja epäröiville henkilöille esitetään tässä naisihanne, seestynyt sielu, jossa ei ristiriitaisuuksien solmuja synny, joka osaa rinnastaa velvollisuutensa molemmat puolet: sisäänpäin ja ulospäin.

Tätä näytelmää on esitetty kautta Euroopan. Kaikki arvostelijat eivät sitä ymmärtäneet, eivät käsittäneet kirjailijan sisäistä kehitystä, kun hän alkoi todellisuusmaailmasta etsiä jonkinlaista täydennystä. Rinnan ulkonaisten muutosten kanssa kulki kirjailija näihin aikoihin vapautusta ja valoisuutta kohti.

Hän asettuu v. 1896 asumaan Pariisiin, missä hänen vaiteliaisuutensa ja keskiaikaiset haaveensa herättivät ensin kummastusta ja sitten kunnioitusta hänen kirjailijatovereissaan. Maeterlinckin jäykkä, taipumaton pyrkimys esti häntä muuttumasta Pariisissa pariisilaiseksi perhoseksi. Suuri muutos tuli hänen elämäänsä vasta siiloin, kun hän tutustui näyttelijätär Georgette Leblanciin josta tuli hänen vaimonsa, ja joka esitti nimiosaa »Monna Vannassa».

Maeterlinckin olemuksessa ja tuotannossa on kaksi eri puolta, jotka ovat melkein yhtä vastakkaisia kuin yö ja päivä. Mutta kenessäkään ne eivät liene toisiaan täydentäneet niin ihmeellisesti kuin hänessä. Ja siinä on hänen vahvuutensa, suuruutensa.

Maeterlinck vapautuu vähitellen kuoleman vallasta, kammo vaihtuu voittoisaksi mietiskelyksi, joka johtaa hänen elämänsä valoisampiin ilmapiireihin. Hänen synnyinkaupunkinsa Gentin pohjoismaiseen mystillisyyteen pilkottaa yhä useampia todellisuudessa iloitsevan, optimistisen elämän valoviiruja, joita etelä ja Pariisi edustavat. Ne ovat kuin kimaltelevat suonet tummassa marmorissa.

Näköjään vastakkaiset maailmat ovat sovitettavissa elämän sulautumissa. Lapsi, joka näkee ympärillään ihmeitä, uskoo, että se on todellista elämää. Mystiikka on se tausta, jolta hohtaa useimpien ihmisten silmiin kaikki se, mikä on hyvää ja valoisaa. Pilvistä, synkkää taivasta vasten saavat ihmiskohtalot asetteellista ylevyyttä ja herättävät saman tunnelman kuin harmaasta graniitista rakennettu kirkko, joka pilvistä taustaa vasten seisoen alkaa hohtaa auringon säteissä. Useimmat ihmiset elävät päivästä toiseen uskoen täydellä epäilemättömyydellä kaikkeen, mikä pelkästään silmiä koskettaa ja kouraan tuntuu, ja vaikka näkevätkin elämän salat, sanovat niitä todellisiksi, sillä he eivät uskalla mitata sitä mystiikkaa, joka heitä joka taholla seuraa. He pelkäävät hukkuvansa siihen. Vain sellaiset ihmiset, jotka kevytmielisesti leikkivät tieteiden erittelyllä, uskaltavat tietoisesti kieltää mystiikan.

Maeterlinck on onnellisesti sovittanut nämä kaksi maailmaa elämän arkikysymyksissä. Näin hän on saanut ihmeellisyyttä sädehtiviin sanoihinsa ja ajatuksiinsa jotakin hyvin todellisuudentuntoista. Hänen kosketuksensa voi tuntua yhtä todelliselta kuin tavallisen, sydämellisen ihmisen sanaton kädenpuristus. Samalla se on opettajan, suurmiehen kosketus, joka saa meidät väräjämään ja välähdyttää sieluumme totuuden säteitä.

Maeterlinck on nähnyt paljon ihmeellistä ja salaperäistä ympärillään, hän on löytänyt sitä kaikkien aikojen kirjallisuudesta ja itsestään, mutta siinä on hänen erikoisuutensa, että hän on havainnut sitä jokapäiväisissäkin oloissa. Tämä ihmeellisen ja jokapäiväisen yhteydellisyys on ensin ilmennyt hänelle hiljaisuudessa. Kehityksensä alkuaikoina ei hän näyttämöllä saanut näitä vastakohtia esille muuten kuin tuomalla kuoleman, tuskallisen odotuksen näyttämölle keskelle arkiaskareita.

Mutta sitten löytyi järkyttäviä ihmeitä jo todellisentuntoisemmista, valoisammista asioista, eheämmistä ihmisluonteista ja luonnosta, kuten kukista ja mehiläisistä ja viimeksi on Maeterlinckissa näiden kahden kehityskauden yhtymä saanut uuden muodon. Tutkimuksen kohteena on hänellä nyt sielun salaperäinen todellisuus.

Maeterlinckin siirtymäkausille kuvaavia ovat hänen mieteteoksensa. Hän käänsi ranskankielelle useita mietekirjailijoita, kirjoitti esipuheita käännöksiinsä ja tutkielmia. Mystikot Jakob Böhme ja Swedenborg olivat hänen mielikirjailijoitaan, samoin Plotinos, joka hänen sanojensa mukaan »on koettanut inhimillisen ymmärryksen tietä eritellä sitä jumalallista voimaa, joka vallitsee täällä». Carlylelta hän on saanut paljon vaikutelmia, ja Emerson on hänen opettajansa. Vihdoin hän perehtyi itämaiseen viisauteen ja Novalikseen, Flaamilaisella munkilla Ruysbroekilla oli häneen suuri viehätysvoima. Tämä 14. vuosisadan askeetti kirjoitti erakkoelämässään hämäriä, kaihoisia kirjoja sielun yhtymisestä Jumalaan. Ruysbroekin tuotanto on kuin suurennuslasi, joka on suunnattu pimeyteen ja hiljaisuuteen, kuvailee Maeterlinck. Olemme ihmisajatuksen äärimmäisten rajojen kohdalla ja paljon yläpuolella järjen napapiiriä, siellä on tavattoman kylmää ja kuitenkin on siellä vain tulta ja valoa. Hänen ajatuksensa virtailevat kuin läpinäkyvät jäätelit hiljaisuuden värittömällä merellä.

Tällaisten herätteiden ja sisäisten kokemusten tulos on v. 1895 ilmestynyt »Köyhäin aarteet» (La Trésor des humbles), mieteteos, jonka kirjailija omisti tulevalle vaimolleen. Otsikko viittaa raamatunlauseeseen »autuaita ovat hengessä vaivaiset», ja ensimmäinen luku käsittelee hiljaisuutta alkaen sanoilla: »Silence and Secrecy! huudahtaa Carlyle, niille pitäisi pystyttää alttari yleistä palvontaa varten.» Jos meillä on jotakin todellista sanottavaa toisillemme, on meidän vaiettava. Sielut koskettavat toisiaan parhaiten ilman aisteja. Sisäisen näkemiskyvyn voima on elämässä tärkeintä. Vain jokapäiväisen elämän hiljaisuudessa, jossa ei mitään tapahdu, voi oppia tuntemaan vaiteliasta omaa »minäänsä» ja mahdollisuuksia syvällisempään, kauniimpaan elämään. Kohtalo on sisässämme. Tällaisia mietelmiä tapaamme tässä kaikkialla suurta ymmärtämystä saavuttaneessa teoksessa. Kirjan muista luvuista mainittakoon »Sielun herääminen», »Naisista», »Ruysbroek ihmeellinen», »Emerson», »Novalis», »Arkielämän tragiikka», »Näkymätön hyvyys» sekä viehättävät »Syvä elämä» ja »Sisäinen kauneus», jotka ovat kokoelmaamme käännetyt.

Maeterlinckin seuraava mieteteos oli »Viisaus ja kohtalo» (1898), jota kuvaavat kirjailijan omat sanat: »Emme kohtaa mysteeriota enää pelokkaasti, vaan uskalluksella». Ilmenee uskalias onnenkaipuu. Jos jotkut ihmiset uskoisivat että he omistavat onnen ja kaikki ovat onnellisia, vaikuttaisi se terveellisesti ympäristöön ja kaikki epäoleellinen raukeaisi olemattomiin. Ellemme tiedä mihin kuljemme, voimme ainakin tiestämme iloita. Vuodelta 1902 on teos »Haudattu temppeli», jossa runokuvin rakennetaan silta ihmisen sisäisen olemuksen ja hänen kohtalonsa välille ja osoitetaan sielun voiman hallitsevan etäisiä ja tulevia asioita. Maeterlinck tahtoo meille »pitää auki suuria valtateitä, jotka johtavat kohtalon herruuteen — onneen.»

Miettiessään ihmisten kesken ja ihmisen itsensä sisässä vallitsevaa »oikeudenmukaisuuden mysteeriota» hän saa sille ulkokohtaisen kiinnepisteen ulkopuolelta ihmiselämää. Tunnollisella asiallisuudella ja tiedemiehen perusteellisuudella hän tutkii mehiläisvuoden tapahtumia mehiläiskeossa ja kirjoittaa luonnontieteellismietelmällisen teoksensa »Mehiläisten elämä» vuonna 1901. Samaan suuntaan kulkee hänen teoksensa »Kukkien äly» v. 1907; siinä hän tutkii kukkien tuoksun kehkeytymistä ja paljastaa taipumuksiaan lääkärialalle. Korkeimmille kuvitteluille hän osaa antaa kouraantuntuvan muodon ja päinvastoin todellisuuden tapahtumille aatteellisia selityksiä. Mainitsemista ansaitsee vielä »Kaksoispuutarha», jossa kuvataan aitotuoreita elämyksiä kirjailijan omasta kokemuspiiristä. Kirjailija kuvaa verrattomalla ymmärtämyksellä pienen koiran elämäntapauksia ja kertoo automobiilin koneistosta niin mieltäkiinnittävästi kuin olisi kysymys ihmisen omasta rakenteesta ja siksi lukee sitä jännittynein mielin aivan kuin odottaisi jotakin tapahtuvan.

Kirjallisista ansioistaan hän sai v. 1911 Nobelin palkinnon. Vuonna 1914 alkaneeseen maailmansotaan hän on ottanut osaa ja jatkanut sen ohella kirjallista tuotantoaan. Tämän ajanjakson tuotteita ovat teokset »Kuolema», »Sodan pirstaleet» ja »Tuntematon vieras», jossa kuvaillaan ja eritellään ihmisen alatajun ihmeellisiä tapauksia; siis kysymyksiä tieteen rajamailta.

Siinä piirteitä kirjailijan monikirjavasta tuotannosta.

Tiedustelemme levottomin mielin niiden henkilöiden yksityiselämää, joiden teokset välittävät sieluumme totuuden välkkeitä ja jotka siksi ovat tulleet meidän oppaiksemme ja mestareiksemme. Toivoisimme näkevämme, että he todellisuudessa ovat sellaisia, jommoisiksi me heidät heidän teostensa mukaan mielessämme kuvittelemme ja pelkäämme löytävämme pettymyksiä tuottavia puutteita. Ne, jotka tuntevat Maeterlinckin, saavat päinvastoin onnellisia yllätyksiä täydellisestä sopusoinnusta, joka vallitsee hänen teostensa ja hänen elämänsä välillä. Esipuheessaan erääseen Maeterlinckin valikoimateokseen on kirjailijan vaimo huomauttanut Maeterlinckin yksityiselämän sopusuhtaisuudesta. »Hän on parantanut heikkoutensa, kanavoinut kykynsä, monistanut tarmonsa ja kouluttanut vaistonsa.» Menestys ei ole lainkaan koskenut häneen; se on antanut vain sitä luottamusta, jota hänellä ei alussa ollut. Hän ei tahdo näyttää ihmeellisemmältä kuin on, vaan sanoo olevansa »talonpoika». Teoksillaan ansaitsemansa rikkaudet hän on käyttänyt paetakseen ihmisten ilmoilta. Hän on näet ostanut kesäasunnokseen ikivanhan luostarin.

Siellä hän viettää kesänsä hiljaisuudessa lähimpiensä kanssa täydellisessä erakkolassa. Kirjoituspöytänsä hän järjestää milloin mihinkin siimekseen. Hän istuu kirjoittaen luostarin komeroissa, puutarhan luolassa tai kappelissa tai ulkoilmassa.

On olemassa jonkinlainen avain hänen ymmärtämiseensä. Vaikka hän on aikansa yläpuolella, niin ettei hänen kirjoihinsa aika ole lyönyt leimaansa, on hän kuitenkin samalla tavallinen ihminen. Sillä kirjallisesta työstä herettyään hän käy katsomassa puutarhassa kukkiaan, mehiläisiään ja puitaan, kastelee kukkia ja ryhtyy maatöihin kuin tavallinen, vaatimattomasti puettu mökkiläinen. Lomahetkinä hän harjoittaa mieliurheilujaan, sillä hän on karaistunut, voimakas miesten mies. Hän ajaa automobiililla, soutaa kanootilla, ui, kalastaa, tekee kävelyretkiä ja talvella luistelee. Tai hän poistuu sorvipenkin ääreen ja valmistaa kaikenlaisia somia esineitä välttääkseen hyödytöntä ja jokapäiväistä keskustelua. Niin viettää hän aikaista, tervettä ja säännöllistä elämää. Ja tervehdyttävän työn ohessa hän mietiskelee ja kypsyttää ajatuksia, jotka sitten empimättä kirjoittaa kirjaan.

Kuinka rikas onkaan hänen sisäinen elämänsä. Hänkään ei sanoillaan ole saanut sanotuksi muuta kuin osan sisäisten näkemystensä ja tuntemustensa helmeilystä. Nähdessään sisäisen moninaisuuden hän päättelee sieluntuntijan aavistuksella:

»Ei ainoakaan liike, ajatus, synti, kyynel tai ainehiukkanen hankitusta tietoisuudesta katoa maan uumeniin. Vähäpätöisinkin tekomme herättää henkiin isämme, ei haudoista, missä he liikkumatta lepäävät, vaan sisimmästä itsestämme, missä he alati elävät»

Runoilijan ja todellisuuden vaarinottajan voimakas vastakohtaisuus antaa meille syvällisen opetuksen, joka tunkeutuu vastahakoisimmankin korvaan. Siinä Maeterlinckin elämäntyön onnistumisen, menestyksen salaisuus. Siitä on takeena kirjailijan elämänkatsomuksen teräksinen vakavuus. Sillä samoin kuin Emersonkin on Maeterlinck kaikessa toiminnassaan valhetta kammova ja rehellinen pyrkimyksessään eikä pintapuolisen ihmisen tavoin pelkää näennäisiä epäjohdonmukaisuuksia, sillä hän luottaa elämänpyrkimystensä vakavuuteen.

Maeterlinck on kulkeutunut tunneherkän salamyhkäisyytensä äärimmäisyyteen ja sitten toipunut sen kirveltelystä. Kun tulee aika, jolloin ihmiset virvoittavaa uudistusta janoten alkavat viljellä keskityksen, sisäisyyden ja aatteellisuuden arvoja, on Maeterlinckilla entistä enemmän sanottavaa. Hänen parhaat ajatuksensa saavat kantavuutta, opitaan ymmärtämään hänen ihmettelevän mielensä tunnelmallisia pysähdyksiä keskellä jokapäiväisen toiminnan vainioita.

»Hän on ilman valhetta osannut opastaa meitä autuuden tielle, ja ohjata odottamaan ilman turhia toiveita», kirjoittaa hänen vaimonsa. »Hän on osannut katsoessaan vain elämää antaa meille luottamusta siihen paljastaessaan kauneuksia vähäisimmässäkin ja kurjimmassakin ilossa, ylevyyttä alhaisimmassa. Kukkulalle hän on korottanut rakkauden ja totuuden temppelin. Ei mikään ovi sulje pääsyä sinne eikä mikään katoavainen jumaluus asu siellä.»

Mihin asti pääsee vielä Maeterlinck? Mitä vaiheita hänellä vielä on edessään?

Kirjassaan »Viisaus ja kohtalo» kertoo Maeterlinck Dantesta. Dante kysyy äkkiä itseltään, kun hän näkee, ettei hänen ympärillään enää mikään liiku, onko hän paikoillaan vai lähestyykö hän yhä Jumalan istuinta? Silloin katsahtaa hän Beatriceen ja kun tämä näyttää hänestä kauniimmalta, tietää hän olevansa lähellä päämääräänsä. »Sillä siitä, kuinka suureksi tiedonhalu, rakkaus, kunnioitus ja ihmettely kaikkeen elämässä meitä ympäröivään on kasvanut, voi laskea ne askeleet, jotka olemme ottaneet totuutta kohti.»

Syvä elämä.

On hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä »kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei valitse, muovailemaan suuren henkisen persoonallisuuden, joka on kokoonpantu puoleksi hänestä itsestään ja puoleksi ihanteesta; ja että se, mikä elää täyttä todellisuutta, varmasti on juuri tämä.»

Itse kunkin on oman pääsemättömän arkielämänsä vähäpätöisyydestä löydettävä korkeamman elämisen mahdollisuudet.^[46] Siinä on meidän jaloin päämäärämme. Me olemme keskenämme erilaisia vain sikäli kuin olemme erilaisessa yhteydessä ikuisuuden kanssa. Sankari on suurempi mierolaista vain sen tähden, että hän jonain hetkenään on elävämmin tajunnut jonkin sellaisen yhteyden. Jos on totta, ettei luomakunta pääty ihmiseen, vaan että korkeammat ja näkymättömämmät olennot ympäröivät meitä, niin ovat he meitä ylempiä vain sentähden, että heillä on ikuisuuden kanssa sellaisia yhdyssiteitä, joita me emme aavistakaan.

Noita yhdyssiteitä meillä on mahdollisuus monistaa. Jokaisen ihmisen elämässä on päivä, jona taivas itsestään avautuu, ja melkein aina on ihmisen todellinen aineeton persoonallisuus alkuisin semmoisesta hetkestä. Semmoisena hetkenä me varmaan saamme ne näkymättömät ja ikuiset kasvonpiirteet, jotka me tietämättämme käännämme enkeleitä ja sieluja kohden. Mutta useimmille ihmisille avautuu taivas sillä tavoin vain sattumalta. He eivät itse ole valinneet niitä kasvonpiirteitään, joista enkelit heidät ikuisuudessa tuntevat, eivätkä he osaa jalostaa eivätkä puhdistaa niiden juonteita. Ne ovat syntyneet vain satunnaisesta ilosta tai surusta, pelosta tai ajatuksesta.

Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona me ensi kerran syvimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja odottamatonta. Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että »kaiken parhaan ja pyhän alkulähde, maailman kaikkeudesta aina Jumalaan asti, on kätkettynä kaukotahtisen yön tuolla puolen». Kolmas on ilossaan ja onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa. Vielä on joku tuntenut myötätuntoa, joku on ihaillut ja joku on pelännyt. Usein ei tarvita juuri mitään, riittää sana, liike, jokin mitätön seikka, johon ei sisälly edes ajatusta. »Ennen rakastin sinua niinkuin veljeäni», sanoo jossain joku Shakespearen sankari, »mutta nyt kunnioitan sinua niinkuin omaa sieluani». Varmaankin sinä päivänä juuri joku olento tuli maailmaan.

Me voimme siten syntyä useammin kuin yhden kerran ja jokaisessa sellaisessa syntymässä me hiukkasen lähestymme Jumalaamme. Mutta melkein kaikki me tyydymme odottamaan kunnes jokin tapaus vastustamattomalla valovoimallaan väkisin tunkeutuu meidän pimeyteemme ja valaisee meidät vasten tahtoamme. Me odotamme jotakin onnellista tapausta, jolloin meidän sielumme silmät sattumalta ovat auki, kun meille jotakin tavatonta tapahtuu. Mutta valoa on kaikessa mitä tapahtuu, ja suurimmat ihmiset ovat suuria vain siksi, että heillä on tapana pitää silmänsä avoimina kaikille valoille. Pitääkö sitten välttämättä sinun äitisi vetää viimeiset hengenvetonsa sinun sylissäsi, pitääkö lastesi hukkua jossain haaksirikossa ja sinun itsesi töin tuskin pelastua kuolemasta, että sinä lopultakin tulisit tietämään, että sinä elät käsittämättömässä maailmassa, jossa alati olet ja jossa näkymätön Jumala asuu ikuisesti yksin luomiensa kanssa? Pitääkö sitten välttämättä sinun morsiamesi menehtyä tulipalossa tai sinun silmäisi edessä painua valtameren viheriään syvyyteen, jotta sinä hetken ajan tajuaisit, että rakkauden valtakunnan rajat ehkä ovatkin kaukana Miran, Altairin ja Berenicen-hiusten hienojen valoväikkeiden tuolla puolen?^[47] Jos olisit pitänyt silmäsi avoinna, niin etkö olisi yhdessä suudelmassa voinut nähdä sitä, mitä äsken näit suuressa onnettomuudessa? Tarvitaanko siis tuskan peitsen iskuja herättämään niitä jumalallisia muistoja, jotka uinuvat meidän sieluissamme? Viisas ei kaipaa sellaisia järkytyksiä. Hän katselee kyyneltä, nuoren tytön kädenliikettä, putoavaa vesipisaraa; hän kuuntelee ajatusta, kun se kiitää ohi, puristaa veljen kättä, lähestyy jotain huuliparia avoimin silmin ja sieluin. Niissä hän alati näkee sitä, mitä sinä saat nähdä vain hetken ajan; ja yhdestä hymyilystä hän oppii sen, mihin sinä tarvitset myrskyä, ehkäpä kuoleman käden kosketusta.

Sillä mitä ovatkaan »viisaus», »hyve», »sankarillisuus», »elämän suuret juhlahetket» — mitä ovatkaan ne pohjaltaan muuta kuin semmoisia hetkiä, joina ihminen enemmän tai vähemmän on edennyt oman itsensä ulkopuolelle ja osannut vaikka vähäksikin aikaa pysähtyä jollekin ikuisuuden portille, josta hän näkee, ettei pieninkään huudahdus, ei kalpein ajatus, eikä heikoinkaan liike painu tyhjyyteen, tai jos painuu, niin itse se painuminen on niin mittaamaton, että se riittää antamaan meidän elämällemme juhlallisuuden leiman? Miksi odotat, että taivas aukeaisi pitkäisen jylinällä? Sinun pitää tarkata niitä onnellisia hetkiä, kun se aukeaa hiljaisuudessa; ja niin se aukenee alinomaa. Sinä sanot, että etsit turhaan Jumalaa omasta elämästäsi, hän ei näyttäydy. Mutta missäpä elämässä ei olisi tuhansia hetkiä, jotka joskus muistuttavat sitä näytelmää, missä kaikki seisovat ja odottavat jumaluuden ilmaantumista eikä kukaan näe sitä, kunnes erään kuolevan tietoisuudesta yht'äkkiä purkautuu siellä versonut ajatus ja muuan vanhus huudahtaa, ilosta ja kauhusta nyyhkyttäen: »Jumala? Siinähän on Jumala!»

Pitääkö meidän aina saada tieto kaikesta, ja emmekö osaa polvistua, jollei joku ole meille sanomassa, että nyt Jumala käy ohi? Jos olet syvästi rakastunut, niin ei kenenkään tarvinnut siinä huomauttaa, että sinun sielusi on maailmojen suuruinen, että taivaankappaleet, kukkaset, yön ja meren aallot eivät ole yksinäisiä, ettei mikään loppunut, vaan kaikki alkoi näkyväisyyden kynnykseltä; ja että ne huuletkin, joita suutelit, kuuluivat paljon korkeammalle, kauniimmalle ja puhtaammalle olennolle kuin se, jota käsivartesi syleilivät. Sinä siis olet nähnyt semmoista, mitä ei elämässä voi nähdä joutumatta huumeeseen. Mutta eikö ihminen voi elää niinkuin hän aina rakastaisi? Sankarit ja pyhimykset eivät ole muuta tehneet. Todellakin, me olemme täällä liian kauan odottaneet, niinkuin sadun sokeat, jotka lähtivät pitkälle matkalle, saadakseen kuulla Jumalaansa. He olivat istuneet temppelin portaille ja kun joku kysyi, mitä he siinä tekivät, niin he vastasivat päätänsä huojutellen: »Me odotamme, mutta Jumala ei ole vielä sanonut sanaakaan.» He eivät nähneet, että pyhätön kupariportit olivat kiinni, eivätkä tienneet, että heidän Jumalansa ääni aaltoili holvikossa. Meidän jumalamme ei hetkeksikään keskeytä puhettansa, mutta kukaan ei ajattelekkaan raottaa portteja. Ja kumminkin, jos tahdottaisiin pitää siitä vaaria, niin ei olisi ollenkaan vaikeata jokaisessa käänteessä kuulla se sana, mikä Jumalan on sanottava.

Me kaikki elämme ylevyyden piirissä. Missäpä me muualla eläisimmekään! Ei ole muuta elämisen paikkaa. Meiltä ei puutu taivaallisen elämisen tilaisuutta, vaan meiltä puuttuu huomiokykyä ja harrasta keskittymistä, pientä sielullista huumaa. Jos sinulla onkin vain pieni kammio, niin etkö luule Jumalan olevan sielläkin, ja etkö luule siellä voivasi viettää ylevyyden elämää? Jos valitat elämäsi yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, ettei sinua kukaan rakasta eikä sinulla ole ketään rakastettavaa, niin luuletko, etteivät sanasi ole erehdyttäviä? Luuletko, että yksinäisyys ollenkaan on mahdollista, että rakkaus on jotain tiettävää tai nähtävää, ja että tapauksia punnitaan niinkuin kulta- tai hopealunnaita? Eikö elävä ajatus — saman tekevä onko se korkea vai matala; kun se lähtee sinun sielustasi, on se sinulle suuri — eikö korkea pyrkimys taikka yleensä elämän juhlallinen hartaushetki voi saapua pieneenkin kammioon? Ja vaikka sinä et rakasta eikä sinua rakasteta, mutta sinä kumminkin väkevästi näet tuhanten seikkain kauneuden, sielun suuruuden ja elämän sanomattoman totisuuden, niin eikö se ole yhtä ihanaa kuin se, että sinä rakastaisit tai sinua rakastettaisiin? Ja vaikkapa itse taivas olisi sinulta kätketty, niin eikö sittenkin toteudu runoilijan sana, että »laaja tähtikatto kaikesta huolimatta leviää sinun sielusi ylitse kuoleman muodossa»?... Kaikki mitä meille tapahtuu, on jumalallisen suurta ja me olemme aina suuren maailman keskipisteessä. Mutta meidän olisi totuttava elämään niinkuin äsken syntynyt enkeli, niinkuin rakastava nainen tai niinkuin kuoleva mies. Jos tietäisit kuolevasi tänä iltana, taikka vain iäksi poistuvasi, niin katselisitko silloin esineitä ja asioita samalla silmällä kuin tähän asti? Etkö rakastaisikin toisin kuin koskaan ennen? Näkyväisten ilmiöitten hyvyys ja pahuusko sinun ympärilläsi suurentuisi? Sielujen kauneutta ja rumuuttako sinä silloin osaisit katsella? Eikö silloin kaikki, yksin pahuus ja kärsimyskin, muodostu rakkaudeksi, jota suloisin kyynelkaste siunaa? Eikö jokainen anteeksiannon tilaisuus hiukkasen lievennä eronhetken tai kuoleman katkeruutta, kuten on sanonut muuan viisas mies. Ja kumminkin, sellaisessa murheen tai kuoleman kirkkaudessakin, sopii kysyä: totuutta vaiko erehdystä kohden ihminen ottaa ne viimeiset askeleet, jotka hänelle on suotu?

Kumpaisillako on näkemisen taito, elävillä vaiko kuolevilla, ja kumpaiset ovat oikeassa? Niitä onnellisia, jotka ovat niin ajatelleet, niin puhuneet ja toimineet, että saavat hyväksymisen kuolevilta ja suurten tuskien kirkastamilta! Se on suloisin palkinto viisaalle, jota elämässä ei kukaan kuullut. Jos olet elänyt elämäsi hämärässä kauneudessa, niin älä ole rauhaton. Korkeimman oikeuden hetki lyö aina lopulta jokaisen ihmisen sydämessä, ja onnettomuus avaa semmoisetkin silmät, jotka eivät ennen auenneet. Kuka tietää vaikka sinä juuri tällä hetkellä kiitäisit yli kuolevan sielun, niinkuin jonkun semmoisen varjo, joka jo on tuntenut totuuden. Ehkäpä juuri kuolinvuoteilla punotaan todelliset ja kalleimmat voitonseppeleet viisaille, sankareille, kaikille, jotka ovat osanneet arvokkaasti elää sielun mukana sen korkeissa, puhtaissa ja hienoissa surutunnelmissa.

»Kuolema ei kaunista yksin meidän elotonta muotoamme», sanoo Lavater,^[48] »vaan pelkkä kuoleman ajatus antaa itse elämällekin kauniimman muodon». Samoin kaunistaa meidän elämäämme jokainen ajatus, joka on yhtä ääretön kuin kuolema. Mutta tässä kohden ei pidä erehtyä. Jokaisella ihmisellä on jaloja ajatuksia, jotka leijuvat kuin suuret valkoiset linnut hänen sielunsa yllä. Mutta! ne eivät riitä. Ne ovat outoja lintuja, joita ensin hämmästytään ja sitten karkoitetaan ne pois kärsimättömillä liikkeillä. Ne eivät ehdi meidän elämämme ulottuville. Jotta meidän sielumme tulisi totiseksi ja syväksi niinkuin enkelien sielu, niin siihen ei riita se, että meille silmänräpäyksessä vilahtaa maailman kaikkeus kuoleman tai ikuisuuden varjosta, ilon valosta, kauneuden ja rakkauden tulenliekeistä. Jokainen olento on elänyt semmoisia hetkiä eivätkä ne ole muuta jälkeensä jättäneet kuin pivollisen arvotonta tuhkaa. Ei riitä sattuma, sattumien on tultava tavaksi. On opittava elämään totunnaisesti kauneudessa ja arvokkuudessa, Alhaisinkin olento erottaa elämästä sen jalon ja kauniin, jota olisi noudatettava; mutta tuolla kauniilla ja jalolla ei ole hänessä tarpeellista tehovoimaa. Juuri tuota näkymätöntä, abstraktista voimaa meidän pitää jo etukäteen yrittää lisätä. Ja se voima lisääntyy vain niille, jotka ovat saaneet tavakseen muita useammin istahtaa niille huipuille, joilla elämä ulottuu sieluun asti ja joilta näkyy, kuinka jokaiseen tekoon ja jokaiseen ajatukseen aina liittyy jotain suurta ja kuolematonta. Katsele ihmisiä ja asioita sisäisen silmäsi muodon ja halun mukaisesti, mutta älä koskaan unohda, että se varjo, jonka ne ohi mennessään luovat kallioon tai seinään, on vain kiitävä kuva valtavammasta varjosta, joka ylimaallisena joutsensiipenä leviää jokaisen sielun yli, joka niiden sielua lähestyy. Älä luule, että sellaiset ajatukset vain ovat tyhjiä koruja ja ettei niillä olisi mitään vaikutusta niiden elämään, jotka niitä vastaan ottavat. Elämän muodosteleminen ei ole läheskään niin tärkeätä kuin sen havaitseminen, sillä elämä muodostuu kyllä itsestään siitä pitäin, kun se on tullut nähdyksi. Nämä ajatukset, joista tässä puhun, muodostavat sankaruuden salatun aarrekammion, ja sinä päivänä, jona elämä pakottaa meidät avaamaan tuon aarrekammion, me hämmästymme, kun emme löydäkään sieltä muita voimia kuin niitä, jotka meitä työntävät täydellistä kauneutta kohden. Silloin ei tarvita muuta kuin että joku suuri kuningas kuolee, kun me jo muistamme, »että maailma ei lopu pihaveräjälle»; ja vähäpätöisinkin seikka riittää jalostamaan sielua joka ilta.

Mutta vaikka sinulle sanotaan, että Jumala on suuri ja että sinä liikut hänen kirkkaudessaan, niin ei se vielä saata sinua siihen kauneuden ja hedelmällisen syvyyden elämään, jota sankarit elivät. Ehkä sinä aamuin ja illoin muistutat mieleesi, kuinka näkymättömät kädet liehuvat sinun pääsi yllä niinkuin tuhatpoimuinen vaippa, etkä kumminkaan koskaan huomaa noitten kätten pienintäkään liikettä. On oltava tietoisesti valveilla; ja on parempi valvoa turulla kuin nukkua temppelissä, Kauneutta ja suuruutta on kaikissa asioissa, koskapa ei tarvita muuta kuin jokin odottamaton tapaus, että me sitä niissä näkisimme. Useimmat tietävät sen, mutta vaikka he tietävätkin, niin vasta kohtalon tai kuoleman ruoskaniskut ajavat heitä kiertämään olemassaolon ympärysmuuria ja siitä etsimään rakoja, joista voisivat nähdä Jumalan. He kyllä tietävät, että matalan mökin halvoissa seinissä voi olla rakoja, jotka antavat ikuisuuteen, ja etteivät pienimmätkään ruudut vähennä taivaan äärettömyyksiltä yhtään piirreviivaa eikä tähteä. Mutta ei riitä, että me omistamme totuuden, vaan totuuden on omistettava meidät.

Ja kumminkin: me elämme maailmassa, missä pienimmätkin tapahtumat vaivattomasti saavuttavat yhä puhtaamman ja korkeamman kauneuden. Ei mikään yhtyminen käy niin helposti kuin taivaan ja maan. Ja jos olet katsellut tähtiä, ennenkuin suutelet armastasi, niin ei suudelmasi ole samanlainen kuin jos olisit katsellut vain huoneesi seiniä. Jos joskus olet unohtunut seuraamaan valonsädettä, joka tunkeutuu elämän portin rakosista, niin ole varma siitä, että sinä päivänä olet tehnyt yhtä suuren teon, kuin jos olisit sitonut vihollisesi haavan, sillä tällöin sinulla ei enää ollut vihollista.

Ihmisen täytyy vaaniskella Jumalaansa, sillä Jumala piileksii; mutta hänen piilopaikkansa tuntuvat, niiden perille päästyä, niin herttaisen yksinkertaisilta. Pienikin seikka sen jälkeen ilmaisee meille hänen läsnäolonsa, ja meidän elämämme suuruuteen tarvitaan niin vähän. Niinpä jotkut runoilijain säkeet silloin tällöin arkielämän pikkuaherruksissa tuntuvat yht'äkkiä avaavan näköaloja äärettömyyksiin. Mitään juhlallista sanaa ei ole sanottu, eikä luulisi, että mitään on esille manattu; ja kumminkin: miksi viittelöivät meille vanhuksen kyynelten takaa käsittämättömät kasvot, minkä vuoksi ympäröi lapsen hymyilyä yö täynnä enkelien havinaa, ja minkä tähden me kuultuamme myöntävän tai kieltävän kuiskauksen joltain sielulta, joka laulaen työskentelee toisaalla, minkätähden me henkeä pitäen siinä sanoimme itseksemme: »Tässä, tässä on Jumalan asunto, ja tuossa on taivaan esikartano?»

Se johtuu siitä, että nuo runoilijat ovat tarkanneet »päättymätöntä varjoa» paremmin kuin me. Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna »niitä valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään». Mutta se on myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä. Tämän ajatuksen on laskeuduttava meidän elämäämme ja siinä muututtava sen perusolemukseksi. Ei tässä ole kysymys mistään surullisuudesta. Pienet ilot, pienet hymyt ja suuret kyyneleet, kaikilla niillä on sama ulottuvaisuus paikassa ja ajassa. Voit leikkiä elämässäsi yhtä viattomana »kuin lapsi kuolinvuoteen ääressä», eikä itkeminen ole mitään välttämätöntä. Toisen maailman portit aukenevat yhtä hyvin hymyilylle kuin kyyneleelle. Sinä saat tulla ja mennä mielesi mukaan, löydät ehkä etsittäväsi hämäristä, mutta älä koskaan unohda, että olet porttien vaiheilla.

Poikettuani näin pitkille syrjäpoluille, palaan taas lähtökohtaani, siihen, »että on hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei itse valitse, muovailemaan suuren siveellisen persoonallisuuden, joka on pantu kokoon tasan hänestä itsestään ja ihanteesta.» Mutta nyt on niin, että tuota »suurta siveellistä persoonallisuutta» ei koskaan ole muovailtu muualla kuin elämän syvyydessä; ja tarvittava ihannemäärä tulee vain jatkuvan »jumaluuden ilmestymisen» toten. Jokainen ihminen voi hengessä saavuttaa hyveellisen elämän huiput ja joka hetki saada tietoonsa, kuinka on tehtävä, että tekisi niinkuin sankari tai pyhimys. Mutta tämä ei ole tärkeintä. Meitä ympäröivän ilmapiirin on niin muututtava, että se lopulta muistuttaa sitä ilmapiiriä, joka täyttää Swedenborgin^[49] kultakauden ihanan maan, jossa ilma ei päästä valhetta ulos suusta. Silloin tulee hetki, jolloin pieninkin paha, minkä ihminen tahtoisi tehdä, putoo hänen jalkoihinsa niinkuin lyijykuula pronssikiekolle, ja jolloin meidän tietämättämme melkein kaikki vaihtuu kauneudeksi, rakkaudeksi ja totuudeksi. Mutta tämä ilmapiiri ympäröi vain niitä, jotka kyllin usein ovat huolehtineet elämänsä tuulettamisesta aukomalla portteja toiseen elämään. Niiden porttien läheisyydessä ihminen näkee, minkä näkee, niiden läheisyydessä ihminen rakastaa, minkä rakastaa. Sillä lähimmäisen rakastaminen ei ole vain sitä, että kokonaan antautuu hänelle, että palvelee, auttaa ja holhoo muita ihmisiä.

On hyvin mahdollista, että sinä keskellä suurinta armeliaisuuttasi et ole hyvä, et kaunis etkä jalo, ja laupeudensisar, joka itse kuolee tyfussairasta hoitaessaan, voi olla sielultaan alhainen, pieni, kurja. Syvä lähimmäisenrakkaus on siinä, että rakastaa toisissa ihmisissä sitä, mikä heissä on ikuista, sillä oikea tosi-lähimmäinen on se, joka eniten lähenee Jumalaa, s.o. sitä mikä ihmisissä on puhdasta ja hyvää; ja vain alati pysyttelemällä niitten porttien lähettyvillä, joista äsken puhuin, voit sinä löytää sen, mikä sieluissa on jumalallista. Silloin voit sinä suuren Jean Paulin^[50] tavoin sanoa: »Kun tahdon syvästi rakastaa jotakin kallista olentoa ja antaa hänelle kaikki anteeksi, niin ei minun tarvitse muuta kuin hetkinen katsella häntä hiljaisuudessa.» Täytyy oppia näkemään oppiakseen rakastamaan. Eräs ystäväni sanoi minulle kerran: »Olin elänyt yli kaksikymmentä vuotta sisareni parissa, ja minä näin hänet ensi kerran vasta silloin, kun meidän äitimme kuoli.» Siinäkin sai kuolema riuhtaista auki yhden ikuisuuden portin, ennenkuin kaksi sielua näki toisensa alkuperäisen valon pilkahduksessa. Onko meissä ainoatakaan, jonka ympärillä ei olisi tuommoisia sisaria, joita emme ole nähneet?

Onneksi on niissäkin, jotka vähimmän näkevät, aina jotakin, joka hiljaisuudessa toimii niinkuin he olisivat nähneet. Olla hyvä, ei ehkä merkitsekään muuta kuin olla vähässä valossa sitä, mitä kaikki ovat pimeässä. Epäilemättä juuri sen vuoksi ihmiselle on hyödyllistä pyrkiä kohottamaan elämäänsä ja suuntaamaan kaipuunsa niille huipuille, joilla hän saavuttaa mahdottomuuden tehdä pahaa. Senvuoksi hänelle on hyödyllistä totuttaa silmänsä katselemaan tapauksia ja ihmisiä jumalallisen ilmapiirin läpi. Mutta ei sekään ole välttämätöntä; ja kuinka pieneltä näyttääkään erotus Jumalan silmään! Me elämme semmoisessa maailmassa, missä totuus vallitsee asioitten syvyydessä, ja jossa ei tarvitse selitellä totuutta, vaan valhetta. Jos veljesi onni sinua surettaa, niin älä sillä halveksi itseäsi; sinun ei tarvitse pitkältä etsiä, kun jo löydät itsestäsi semmoista, jota tuo onni ei sureta. Ja vaikk'et etsisi ollenkaan, niin ei se mitään merkitse; jotakin kumminkin on, jota se ei ole surettanut.

Niillä, jotka eivät mitään ajattele, on sama totuus kuin niillä, jotka ajattelevat Jumalaa: se vain ei ole juuri niin lähellä kynnystä, siinä kaikki. »Kaikkein arkisimmassakin elämässä on Jumalalle tehtyjen tekojen osuus suunnaton», sanoo Renan.^[51] »Kaikkein alhaisinkin ihminen on mieluummin oikea- kuin väärämielinen, kaikki me kumarramme ja rukoilemme useamman kerran päivässä kuin luulemmekaan.» Ja me hämmästymme kun joku sattuma yht'äkkiä kirkastaa meille tuon jumalallisen osuuden merkityksen. Meidän ympärillämme on tuhansia ja taas tuhansia poloisia olentoja, jotka eivät eläissään ole nähneet mitään kaunista; he tulevat ja menevät pimeydessä; luullaan, että kaikki on kuollutta, eikä kukaan kiinnitä heihin huomiota. Mutta sitten yhtenä päivänä joku sana, odottamaton vaitiolo, pieni kyynel, joka saapuu itse kauneuden lähteistä, saa meidät ymmärtämään, että he ovat keksineet keinon, millä pystyttää sielunsa hämäryyteen ihanne, tuhatta kauniimpi kuin kauneinkaan seikka, minkä heidän korvansa on kuullut taikka heidän silmänsä nähnyt. Oo hiljaisuuden ja pimeyden jaloja, kalvaita ihanteita! Te ylinnä muita saatte enkelit hymyilemään, te nousette suoraan Jumalan luo! Kuinka monen monissa majoissa, kurjuuden tyyssijoissa, vankiloissa teitä tälläkin hetkellä ravitaan jonkun suruisen sieluraukan kyynelillä ja verellä; niinkuin mehiläiset kaikkien kukkien kuoltua vielä tarjoovat tulevalle kuningattarelleen hunajaa, joka on tuhatta vertaa kalliimpaa kuin se, jota he antavat tavallisille arkisisarilleen... Kuka ei olisi useamman kuin yhden kerran elämän poluilla tavannut hylättyä sielua, jolla kumminkin vielä oli rohkeutta siellä hämärissään elätellä jotakin ajatusta, jumalallisempaa ja puhtaampaa kuin kaikki ne ajatukset, joita niin moni oli saanut valossa valita! Yksinkertaisuus, se on siinäkin Jumalan lempipalvelija; ja ehkä riittää, kun jotkut viisaat tietävät mitä on tehtävä, että muut tekevät niinkuin hekin tietäisivät...

Sisäinen kauneus.

Ei ole maailmassa mitään, joka niin kauneutta kaipaisi, ei mitään joka niin helpolla kaunistuisi kuin sielu. Ei ole maailmassa mitään, jonka kohoominen olisi niin luonnollista ja jalostuminen niin pikaista. Ei ole maailmassa mitään, joka olisi niin herkkä tottelemaan puhtaita ja jaloja käskyjä. Ei ole maailmassa mitään, joka niin nöyrästi alistuisi korkeampien ajatusten mukaan. Ja ani harva sielu voi vastustaa sellaisen sielun ylivoimaa, joka antautuu kauniiksi.

Voisi todella sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto. Sitä se kaikkialta etsii eikä se elämän alhaisimmissakaan vaiheissa kuole nälkään. Sillä ei mikään kauneus jää kokonaan huomaamatta. Se voi piillä tietoisuuden ulkopuolella, mutta se vaikuttaa yhtä tehokkaasti niin yössä kuin päivän kirkkaudessa. Sen luoma ilo vain on silloin luoksepääsemättömämpää, siinä ainoa erotus. Tarkatkaa kaikkein tavallisimpia ihmisiä silloin, kun jokin kauneuden pilkahdus osuu heidän hämäryyteensä! Heitä on koossa jossakin, missä hyvänsä; ja heti kun he huomaavat yhtyneensä, niin näyttää heidän ensimmäisenä huolenaan olevan saada suljetuksi elämän suuret portit. Jokainen heistä on kumminkin yksin ollessaan useamman kuin yhden kerran elänyt sielunsa mukaisesti. On ehkä rakastanut, ja aivan varmaan on kärsinyt. Kukin heistä on välttämättömyyden pakosta kuullut »säveliä, jotka saapuivat Kirkkauden ja Kauhistuksen etäisestä maasta», ja on osannut monena hiljaisena iltana taipua lakien alle, jotka ovat syvempiä kuin mikään meri! Mutta kun he tulevat yhteen, niin he himoitsevat alhaisuuden hekumaa. Heidät valtaa jokin ihmeellinen kauneuden pelko. Ja mitä enemmän heitä on, sitä enemmän he sitä pelkäävät, aivan samoin kuin he pelkäävät hiljaisuuttakin tai liian selvää totuutta. Ja tämä on niin perin totta, että jos joku heistä päivän kuluessa olisi sattumalta tehnyt jonkin sankariteon, niin hän nyt kiirehtisi pyytelemään sitä anteeksi esittäen puolustuksekseen joitakin kurjia perusteita siltä alhaiselta tasolta, jolla heidän kokoontumisensa tapahtua. Mutta katso: on sanottu jokin jalo ja ylväs sana, ja se on jotenkin avannut elämän alkulähteet. Joku sielu on hetken ajan uskaltanut näyttäytyä sellaisena kuin se on rakkaudessa, tuskassa, kuoleman hetkellä tai yksinänsä yön tähtien alla. Syntyy levottomuutta, kasvoilla näkyy hämmästystä tai hymyä. Mutta etkö ole tuommoisina hetkinä kokenut, kuinka sielujen ihastus on jakamaton ja kuinka kiihkeästi heikoinkin sielu sieltä vankeutensa syvyydestä hyväksyy tuon sanan, jonka se on tuntenut kaltaisekseen. Ne elpyvät yht'äkkiä alkuperäiseen ja luonnolliseen ilmapiiriinsä; ja jos sinulla olisi enkelien korvat, niin sinä kuulisit, siitä olen varma, kuinka niiden siivet havisevat suosiota siinä ihanan kirkkauden maassa, jossa ne keskenänsä elävät. Etkö usko, että jos sellainen sana sanottaisiin joka ilta, niin arimmatkin sielut rohkaistuisivat ja ihmisten elämä tulisi todellisemmaksi? Sellaista sanaa ei edes tarvitse uudistaa. On jo tapahtunut jotakin syvällistä ja se jättää sangen syvällisiä jälkiä. Sielu, joka on sellaisen sanan sanonut, on siitä lähin sisariensa jokailtainen tuttu, ja sen pelkkä läsnäolo luo jotain ylevyyttä mitättömimpiinkin lausahduksiin. Ainakin on tapahtunut jokin muutos, jota ei voi lähemmin määritellä. Alhaisilla asioilla ei enää ole samaa ehdotonta voimaa, ja säikytetyt sielut tietävät, että niillä on paikka minne paeta...

Varmaa on, että sielujen väliset luonnolliset ja alkuperäiset suhteet ovat kauneussuhteita. Kauneus on meidän sielujemme ainoa kieli... Muita kieliä ne eivät ymmärrä. Kauneus on niiden ainoa elämä, ainoa mitä ne voivat luoda ja ainoa mihin ne voivat kiintyä. Ja juuri senvuoksi jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen suuri ja kaunis teko herättää niin välitöntä suosiota kaikkein sorretuimmassa, vieläpä kaikkein alhaisimmassakin sielussa, sikäli kuin ollenkaan on lupa puhua mistään alhaisista sieluista. Sielulla ei ole mitään elintä, millä se voisi puuttua johonkin muuhun elementtiin, eikä se osaa mitään arvostella muuten kuin kauneuden kannalta. Sinä saat joka hetki pitkin elämääsi nähdä, että asia niin on; ja vaikka sinä useammin kuin yhden kerran olet kieltänyt kauneuden, niin tiedät sen asian yhtä hyvin kuin ne, jotka sydämissään alati kauneutta etsivät. Jos sinä jonain päivänä syvästi tunnet kaipaavasi toista olentoa, niin menetkö siiloin sen luo, joka kauneuden edessä on hymyillyt alhaista hymyä? Tai menetkö sen luo, joka pään pudistuksella on loukannut jaloa tekoa taikka vain puhdasta pyrkimystä? Ehkä kuulut niihin, jotka hänen tekonsa hyväksyivätkin; mutta tänä vakavana hetkenä, kun totuus sinun ovellesi kolkuttaa, käännyt sinä toisen puoleen, sen, joka on osannut nöyrtyä ja rakastaa. Sinun sielusi on syvyyksissään langettanut tuomionsa; ja se hiljainen ja vääjäämätön tuomio kohoaa ehkä kolmenkymmenen vuoden perästä taas pinnalle, opastamaan sinua jonkun sisaren luo, joka on enemmän sinua kuin koko sinun oma itsesi, sillä hän on ollut lähempänä kauneutta.

Niin vähän tarvitaan edistämään sielun kauneutta. Niin vähällä heräävät uinahtaneet enkelit. Ei niitä ehkä tarvitse ollenkaan herättääkään — riittää kun ei niitä uneen uuvuteta. Nouseminen ei ehkä vaadikaan mitään ponnistuksia, vaan vajoominen. Eikö vaaditakin ponnistusta vain ajatellakseenkin jotakin halpamaista meren vaiheilla tai yön kasvojen edessä? Ja mikäpä sielu ei tietäisi alati olevansa meren vaiheilla ja alati elävänsä ikuisen yön ympäröimänä? Jollemme niin pelkäisi kauneutta, niin emme pian enää löytäisi elämästä muuta kuin sitä, sillä kaikessa, mitä me näemme, on todellisesti olemassa vain kauneutta. Kaikki sielut sen tietävät, kaikki ne ovat valmiina, mutta kaikki ne myös salaavat kauneutensa. Jonkun niistä kumminkin täytyy »alkaa». Miksi ei uskalleta ruveta siksi, joka »alkaa»? Kaikki toiset odottavat meidän ympärillämme malttamattomina, niinkuin pienet lapset satulinnan edustalla. Ne tunkeilevat kynnykselle, kuiskivat, katselevat raoista, mutta eivät uskalla avata ovea. Ne odottavat, että joku suuri tulisi avaamaan. Mutta sitä suurta tuskin koskaan tulee.

Mitä siis vaaditaan tullakseen siksi suureksi ihmiseksi, jota toivotaan? Tuskin mitään. Sielut eivät ole vaateliaita. Kauneutta lähentelevä ajatus, jota et sano julki, mutta jota sillä hetkellä vaalit, se jo tekee sinut kirkkaaksi kuin läpinäkyvä maljakko. Sielut näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisin kuin jos olisit ajatellut veljesi pettämistä. Me hämmästymme, kun jotkut sanovat, etteivät he ole koskaan tavanneet todellista rumuutta, ja etteivät he ole tulleet tietämään mitä on alhainen sielu. Mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä. He »ovat alkaneet». Kun he itse ovat ensin olleet kauniita, ovat he vetäneet puoleensa kaiken ohi kiitävän kauneuden, kuten majakka vetää puoleensa laivat kaikilta näköpiirin ääriltä.

On ihmisiä, jotka esimerkiksi moittivat naisia ajattelematta, että ensi kerran kohdatessamme naisen riittää yksi sana, yksi ajatuskin, joka kieltää kaiken kauniin ja syvällisen, ainiaaksi myrkyttämään meidän olemuksemme hänen sielussaan. Eräs viisas mies sanoi minulle kerran: »Omasta puolestani en ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi tuonut minuun jotain suurta.» Hän oli itse ensin suuri, siinä oli hänen salaisuutensa. On vain yksi seikka, jota sielu ei koskaan anna anteeksi ja se on, kun sitä on pakotettu näkemään, koskemaan, ottamaan osaa rumaan tekoon, sanaan, ajatukseen. Se ei voi antaa semmoista anteeksi, sillä se merkitsisi sen oman itsensä kieltämistä. Ja kumminkin: eikö olekin useimmista ihmisistä nerokkuus, voima ja taito samaa kuin sielun loitontaminen elämästään, kaikkien syvempien pyrkimysten tarkkaa syrjäyttämistä. Siten he menettelevät rakkaudessakin ja senvuoksi nainen, joka vielä on lähempänä totuutta, voi tuskin hetkeäkään elää todellista elämää heidän kanssansa. Näyttää siltä kuin he pelkäisivät olla yhteydessä sielunsa kanssa ja pyrkisivät huolellisesti pysyttelemään tuhansien penikulmien päässä sen kauneudesta. Ja päinvastoin olisi alituiseen pyrittävä itsestään edelle, Jos tällä hetkellä ajattelet tai sanot asioita, jotka ovat liian kauniita ollakseen todella omiasi, niin ne ovat sitä jo huomenna, jos tänä iltana vain olet yrittänyt niitä ajatella ja sanoa. Koettakaamme vain olla itseämme kauniimpia; emme me kumminkaan siinä sieluamme voita. Hiljaisen ja salatun kauneuden suhteen ei koskaan erehdy. Muuten on siitä hetkestä ruveten kun sisäinen lähde täysin kirkkaana pulppuaa jotenkin yhdentekevää, erehtyykö joku olento vai ei. Mutta kukapa ajattelisikaan tehdä pienintäkään semmoista tekoa, joka ei näy? Ja kuitenkin me tässä liikumme alalla, missä kaikki on vaikuttavaa, koska kaikki odottaa. Ei ainoakaan portti ole lukossa; tarvitsee vain työntää ne auki, ja linna on täynnä vangittuja kuningattaria. Usein riittää yksi ainoa sana siivoomaan pois kokonaisia tomuvuoria. Miksi ei rohjeta alhaiseen kysymykseen antaa jaloa vastausta? Luuletko, että se jäisi täysin huomaamatta tai herättäisi vain hämmästystä? Etkö luule, että se lähentäisi kahden sielun luonnollista vuoropuhelua? Ei koskaan tiedä mitä rohkaisevia tai vapauttavia vaikutuksia sillä on. Vieläpä sekin, joka torjuu vastauksen luolaan, vastoin tahtoaankin astuu askeleen omaa kauneuttaan kohden. Mikään kauneus ei kuole puhdistamatta jotakin. Ei mikään kauneus katoa. Ei tarvitse pelätä sirotella sitä pitkin teitä. Se viipyy siinä viikkoja, vuosia, mutta on yhtä liukenematon kuin timantti, ja vihdoin joku käy siitä ohitse, näkee sen kimmeltävän, ottaa sen ja poistuu onnellisena. Miksi siis pidättäisit kauniin ja ylevän sanan vain siksi, ettet luule toisten sinua ymmärtävän? Miksi siis hetkeäkään ehkäisisit korkeamman hyvän syntymistä vain senvuoksi, ettet luule ympäristösi siitä hyötyvän? Miksi tukahuttaisit sielusi vaistomaisen pyrkimyksen korkeuksia kohden vain sentähden, että kuulut laakson asukkaihin? Kadottaisiko syvä tunne voimaansa pimeässä? Eikö sokealla ole muita välineitä kuin silmät, erottaakseen ne, jotka häntä rakastavat niistä, jotka häntä eivät rakasta? Onko kauneuden olemassaolon ehtona, että sitä ymmärretään, ja eikö muuten jokaisessa ihmisessä ole jotakin, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä näyttää ymmärtävän, vieläpä enemmän kuin mitä luulee ymmärtävänsä? Korkein olento, mitä minun on onnistunut tulla tuntemaan, sanoi minulle eräänä päivänä: »En kurjimmallekaan ole koskaan rohjennut antaa rumaa tai yhtäkaikkista vastausta.» Ja minä huomasin, että tuolla olennolla, jonka elämää kauan olen seurannut, oli selittämätön vaikutusvalta kaikkein pimeimpiin, suljetuimpiin, sokeimpiin ja kapinallisimpiinkin sieluihin. Sillä mikään suu ei voi kertoa sen sielun valtaa, joka pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja itse on toimivasti, aktiivisesti, kaunis. Ja eikö muuten tuon toiminnan laadusta riipukin, onko elämä kurjaa vai jumalallista?

Jos voisi päästä asioiden ytimeen, voisi hyvinkin tulla huomaamaan, että muutamien kauniiden sielujen valta juuri pitääkin toisia hengissä. Eikö juuri se käsitys, minkä itse kukin itselleen muodostaa muutamista valituista olennoista, olekin ainoa elävä ja vaikuttava siveysoppi? Mutta mikä on tuossa käsityksessä valitun ja valitsevan sielun osuus? Eikö se kaikki sekoitu hyvin salaperäisellä tavalla, ja eikö tuo ihanteellinen siveysoppi tunkeudu syvyyksiin, joita ei kauneimpienkaan kirjojen siveysoppi koskaan jaksa saavuttaa? Siinä on vaikutusvalta, joka ulottuu niin laajalle, että sen rajoja on vaikea määritellä, ja voimanlähde, josta kaikki käymme monta kertaa päivässä janoamme sammuttamassa. Eikö pettymys niiden olentojen suhteen, joita olet pitänyt täydellisinä ja joita kauneuden valtakunnassa olet rakastanut, eikö pettymys heidän suhteensa heti vähennä uskoasi käsitteiden suuruuteen yleensä ja ihastustasi niihin?

Ja toisaalta uskon, ettei mikään maan päällä kaunista sielua niin luonnollisesti ja niin huomiota herättämättä kuin tieto siitä, että jossain lähistöllä on puhdas ja kaunis olento, jota sielu voi rakastaa ilman sivuajatuksia. Kun sielu todella on lähestynyt semmoista olentoa, lakkaa kauneus olemasta pelkkä kuollut esine, jota vain vieraille joskus näytetään; se muuttuu äkkiä valtavaksi elinvoimaksi, jonka vaikutus on niin luonnollinen, ettei sitä mikään voi vastustaa. Sentähden sitä on ajateltava; ihminen ei ole yksin; hyvien on oltava valveilla.

Puhuttuaan viidennen Enneadinsa VIII kirjassa »älyllisestä — s.o. jumalallisesta — kauneudesta» lopettaa Plotinos seuraavasti: »Mitä meihin tulee, olemme kauniita, kun pysymme itsellemme uskollisina ja rumia, kun vajoomme omaa luontoamme alemmaksi. Olemme kauniita vielä, kun tunnemme itsemme ja rumia, kun emme tunne itseämme.» Mutta tällöin emme saa unohtaa, että olemme joutuneet korkeuksiin, joissa itsemme tuntemattomuus ei ole ihan samaa kuin ettemme tiedä mitä meissä tapahtuu, milloin olemme rakastuneita tai mustasukkaisia, kainoja tai kateita, onnellisia tai onnettomia. Ellei siellä tunne itseään, ei myös tunne sitä jumalallista, mitä ihmisissä tapahtuu. Olemme rumia, kun etenemme niistä jumalista, jotka asuvat meissä, ja me kaunistumme sikäli, kun opimme ne tuntemaan. Emme kuitenkaan löydä mitään jumalallista toisissa, ennenkuin olemme heille osoittaneet jumalallisen itsessämme. Yhden jumalista on annettava toisille merkki ja kaikki jumalat vastaavat pienimpäänkin viittaukseen. Ei voi liian usein todistaa, että tarvitaan vain aivan pienoinen rako, josta taivaallinen kirkkaus tunkeutuu sieluun ja saa sen lähteet pulppuamaan. Kaikki maljat ojentuvat tuntematonta lähdettä kohden, ja me olemme joutuneet paikkaan, jossa on vain kauniita ajatuksia.

Jos voisi enkeliltä kysyä mitä meidän sielumme tekevät pimeydessä, vastaisi se varmaankin, vuosikausia katseltuaan kauas ohi sen, mitä se ihmisten silmissä näyttää tekevän: »Ne muuttavat kauneudeksi kaikki pikkuseikat mitä niille annetaan.» Ihmissielu on todellakin harvinaisen rohkea! Se tyytyy koko yön työskentelemään siinä pimeydessä, johon useimmat meistä sen hylkäävät ja jossa sitä ei kukaan puhuttele. Siellä se tekee voitavansa valittamatta, koettaen niistä kivistä, joita sinne heitetään, löytää niissä ehkä piilevän ikuisen valon siemenen. Ja kesken työtänsä se odottaa hetkeä, jolloin voisi näyttää vaivalla kokoamansa aarteet siskolle, jota enin rakastaa tai joka sattumalta on lähimpänä. Mutta on miljoonia elämäntapauksia, joissa ei mikään sisko saavu luo ja joissa elämä on tehnyt sielun niin araksi, että se kulkee tietänsä sanatonna ja saamatta kertaakaan koristautua yksinkertaisen kruununsa vaatimattomilla helyillä.

Ja kaikesta huolimatta se näkymättömässä taivaassaan valvoo kaikkea. Se varoittaa, rakastaa, ihailee, vetää puoleensa ja työntää luotaan. Jokainen uusi tapaus saa sen nousemaan pinnalle odottamaan, että se jälleen syöstäisiin alas, koska sitä pidetään vaivalloisena ja hupsuna. Se harhailee kuin Kassandra Atridien pylvästöissä.^[52] Siellä se lakkaamatta lausuu sanoja, joiden totuuskin on vain pimeyttä ja joita ei kukaan kuule. Jos kohotamme katseemme, odottaa se päivän sädettä tai tähden tuiketta, muodostaakseen siitä ajatuksen tai ainakin itsetiedottoman ja puhtaan pyrkimyksen. Ja elleivät silmämme mitään kerro, osaa sielu muuttaa poloisen pettymyksensä joksikin sanoin kuvaamattomaksi, jonka se kätkee kuolemaan saakka. Jos rakastamme, niin se juopuu valosta suljetun oven takana, eikä odotellessaankaan kadota yhtään hetkeä; ja valo, joka raoista tunkeutuu, tulee sille hyvyydeksi, kauneudeksi tai totuudeksi. Mutta ellei porttia avata, (ja monessako elämässä sitä avataan?), palaa sielu vankilaansa ja sen murheesta muodostuu ehkä totuus, joka on kaikkia muita ylevämpi, sillä tämä on käsittämättömien muutosten valtakunta; eikä sekään, mikä ei ole syntynyt oven tällä puolella, joudu silti hukkaan, vaikkei se pääsekään yhtymään tähän elämään...

Sanoin äsken, että sielu muuttaa kauneudeksi kaikki saamansa pikkuseikat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä selvemmältä tuntuu, ettei sillä suorastaan ole muuta olemisen oikeutustakaan ja että koko sen toiminta on kohdistettu kokoomaan meidän syvimpäämme sanoin kuvaamatonta kauneusaarretta. Eiköhän kaikki aivan luonnollisesti muuttuisi kauneudeksi, ellemme alinomaa häiritsisi sielumme uutteraa askartelua? Eikö itse pahakin ole kallisarvoista, sitten kun sielu siitä on löytänyt katumuksen syvän timantin? Eivätkö ne vääryydet, joita olet tehnyt ja kyyneleet, jotka olet saanut vuotamaan, lopulta muutu sielussasi valoksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan itsessäsi huomannut tämän puhdistavien liekkien valtakunnan? Tänään on sinulle tehty suurta vääryyttä: eleet olivat pikkumaisia, teko oli alhainen ja surullinen ja sinä itkit sen rumuutta. Mutta silmäile vain jonkun vuoden kuluttua sieluusi ja sano sitten, etkö tämän teon muistossa huomaa jotain, joka jo on ajatusta puhtaampaa, jotain outoa nimittämätöntä voimaa, joka ei kuulu tämän maailman tavallisiin voimiin, jotain lähteensilmää »toisesta maailmasta», josta voit sen ehtymättä ammentaa viimeiseen hetkeesi saakka. Ja kumminkaan sinä et ole auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta; ajatellessasi aivan toista, on tuo teko sinun tietämättäsi puhdistunut olemuksesi hiljaisuudessa ja lisännyt vettä siihen kauneuden ja totuuden altaaseen, joka ei aaltoile kuten totisten ja kauniiden ajatusten matalampi allas, vaan on ainiaaksi suojattuna elämän tuulilta.

»Ei ole ainoatakaan tekoa eikä tapausta meidän elämässämme», sanoo Emerson, »joka ei ennemmin tai myöhemmin menettäisi hidasta, raskasta muotoansa ja joka ei yllättäisi meitä lennähtämällä meidän olemuksemme syvimmästä taivaan korkeuteen.» Tämä on syvempi totuus kuin Emerson ehkä aavistikaan, sillä mitä kauemmaksi näillä aloilla pääsee, sitä jumalallisempia ilmapiirejä avautuu.

Kukaan ei tarkoin tiedä, mitä tämä meitä ympäröivien sielujen hiljainen toiminta oikein on. Olet lausunut ylevän sanan jollekin olennolle, joka ei sitä käsittänyt. Luulit sen joutuneen hukkaan, etkä enää sitä ajatellut. Mutta eräänä päivänä se sattumalta sukeltaakin esiin suunnattomasti muuttuneena, ja tulevat näkyviin ne odottamattomat hedelmät, joita se on pimeässä kantanut; sitten taas kaikki palaa takaisin äänettömyyteen. Mutta mitäpä siitä? On kumminkin käynyt ilmi, ettei sielussa mikään joudu hukkaan ja että pienimmilläkin sieluilla on kirkkaat hetkensä. Siinä ei voi erehtyä; onnettomammilla ja köyhimmilläkin on olemuksensa pohjalla kauneusaarre, jota he eivät voi hävittää. On vain opittava siitä ammentamaan. Kauneuden pitää tulla jokapäiväiseksi juhlaksi eikä jäädä elämän satunnaisuudeksi. Ei ole vaikea päästä niiden joukkoon, »joiden silmät näkevät kukkien peittämän maan ja tähtikirkkaan taivaan suurin piirtein eikä vain pienin osin», ja tarkoitan tässä pysyvämpiä ja puhtaampia kukkia ja taivaita kuin näkyväiset ovat. On tuhansia johteita, joita myöten meidän sielumme kauneus pääsee kohoamaan ajatukseemme. Ennen muita on meillä rakkauden suuri ihmeellinen pääjohde.

Eikö rakkaudessa ole sielulle tarjona kaikkein puhtaimmat kauneuden alkuvoimat? On olentoja, jotka siten rakastavat toisiaan kauneudessa. Kun siten rakastaa, lakkaa vähitellen tuntemasta mitään rumaa, ei enää näe kaikkea pientä, vaan huomaa halvimmissakin sieluissa niiden raikkauden ja neitseellisyyden. Kun siten rakastaa, ei tunne edes anteeksiannon tarvetta. Kun siten rakastaa, ei enää voi salata mitään, sillä ei enää löydy mitään, jota ei aina läsnäoleva sielu muuttaisi kauneudeksi. Kun siten rakastaa, näkee pahan vain lisätäkseen suvaitsevaisuuttaan ja oppiakseen, että syntistä ei ole sekoitettava hänen syntiinsä. Kun siten rakastaa, saattaa kaikki läheisensä kohoamaan korkeuksiin, joilta he eivät voi pudota ja joilta ruma teko putoaisi niin ylhäältä, että siitä alas tullessaan vastoin tahtoaankin eroaisi sen timanttisielu. Kun siten rakastaa, muuttaa tietämättään lakkaamattomiksi liikkeiksi kaikki pienimmätkin aikeet, mitkä ympärillämme heräävät. Kun siten rakastaa, kutsuu rakkauden juhliin kaiken kauniin, mikä liikkuu maan päällä, taivaissa ja sielussa. Kun siten rakastaa, on toisen olennon edessä samanlaisena kuin Jumalan edessä ja kutsuu pienimmälläkin viittauksella esiin sielunsa kaikkine aarteineen. Silloin ei tarvita kuolemaa, onnettomuuksia eikä kyyneliä sielua paljastamaan; hymykin jo riittää. Kun siten rakastaa, huomaa onnessakin totuuden yhtä syvästi kuin muutamat sankarit suurien tuskien valossa. Kun siten rakastaa, ei erota toisistaan kauneutta, joka muuttuu rakkaudeksi ja rakkautta, joka muuttuu kauneudeksi, eikä tiedä, missä tähden tuike päättyy ja yhteisen ajatuksen suutelo alkaa. Kun siten rakastaa, tulee niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat meidät haltuunsa. Kun siten rakastaa, kaunistaa yhdessä toisen kanssa samaa sielua, josta siten vähitellen tulee Swedenborgin^[53] angelus unicus enkeli, jolla on kaksi sielua yhteen sulautuneina. Kun siten rakastaa, huomaa joka päivä jotain uutta kaunista tuossa salaperäisessä enkelissä, ja kulkee kohti yhä elävämpää ja korkeampaa hyvyyttä. — Sillä kuolluttakin hyvyyttä on, ja sen muodostaa vain menneisyys, mutta todellinen rakkaus tekee menneisyyden tehottomaksi ja luo tullessaan loppumattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman tuskia ja kyyneleitä. Kun siten rakastaa, vapauttaa sielunsa ja tulee yhtä kauniiksi kuin vapautettu sielu. »Ellet sen liikutuksen valtaamana, minkä tämän näytelmän täytyy sinussa herättää», sanoo näistä puhuessaan Plotinos, joka kaikista tuntemistani ajattelijoista on päässyt lähimmäksi jumaluutta, »ellet sen liikutuksen valtaamana ääneen julista, että se on kaunista ja ellet sinä, omaan sisimpääsi katsoessasi tunne tämän kauneuden suloa, silloin etsit turhaan siinä mielentilassa jumalallista kauneutta; sillä sinä etsit sitä silloin vain ruman ja tahratun avulla. Siinä syy, miksi tämä keskustelu ei kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos olet itsessäsi havainnut kauneuden, niin nouse silloin muistuttamaan jumalallisesta kauneudesta...»

JOHANNES MÜLLER.

Johannes Müller?

Hän on elämän näkijä. »Ihmiseksitulemisen» voimakas julistaja. Suuren, luovan hiljaisuuden mies, sisäisyyden puoleensavetävä edustaja keskellä ulkonaisen vangitsemaa ja sisäisestä elämästä loitonnutta aikaamme. Johannes Müller ei ole filosofi. Ei hän tahdo takoa ajatusjärjestelmää, ei luoda maailmankatsomusta. Hän on herkkä vaarinottaja, hän kuuntelee elämän valtimon lämpöistä sykintää. Ja hän löytää ihmisen ja kaikkeuden tuskalliseen arvoitukseen ratkaisun elämystensä rikkaasta maailmasta. Epäilemättä on Johannes Müller ihmiskunnan elämänkaipauksen historiallinen ilmaisija.

Ulkonaisen elämäntiensä vaiheista ja suhteistaan ihmiskunnan edustaviin ilmiöihin Müller itse kokonaan vaikenee. Hän ei ehdi pysähtyä sitä varten, vaan rientää eteenpäin sisäisen välttämättömyyden ja voiman käskemänä. Müllerin oma elämä sellaisenaan on kuin väkevä, sytyttävä julistus. Suoritettuaan jumaluusopilliset tutkintonsa ja poikettuaan teologien valtatieltä hän lähtee, empimättömän uskollisena olemuksensa syville äänille, kulkemaan omaa uraansa — määränään uusi ihminen, korkeammanasteinen ihmisyys. Tähän tähtäävät hänen esitelmänsä monien vuosien aikana kautta Saksanmaan. Kauan epäili Müller astumista kirjalliselle tielle, tuntien miten nykypäivinä todellinen hengenelämä, »persoonallinen elämä» on hukkumaisillaan kirjojen mereen: hän luotti vain elävän, puhutun sanan persoonallisesti elävöittävään voimaan, Epäröintinsä Müller kuitenkin voitti ja alkoi hedelmällisen, yhä jatkuvan kirjallisen luomistyönsä.^[54] Vuodesta 1898 alkaen julkaisee hän »Blätter zur Pflege persönlichen Lebens» -nimistä aikakauskirjaa eli »Grünen Blätteriä», kuten sitä sisältöä kuvaavasti yleisesti nimitetään. Tällä julkaisullaan, jonka lukijapiiri avartumistaan avartuu ulottuen murto-osalta meidänkin maahamme, pyrkii Müller herättämään ja viljelemään persoonallista elämää: kasvattamaan ihmisessä taitoa ja voimaa kehittää oma alkuperäinen olemuksensa, sen jumalallinen ydin puhdasviivaiseen, omalaatuiseen muotoonsa. Tämä aikakauskirja tahtoo kannattaa persoonallisuuden viljelyä, koko ihmisen, hänen henkensä ja ruumiinsa kulttuuria ja sellaisena olla kajastavan uuden ajan aamuvartiona. Se tahtoo olla syvimmässä merkityksessä itsekasvatuksen elimenä, niinkuin Müller itse on sanonut.

Puhuttaessa Johannes Müllerin elämäntoiminnasta ei voida jättää mainitsematta hänen järjestämäänsä ja johtamaansa persoonallisen elämän siirtolaa — jos niin tohdimme sitä nimittää — joka aikaisemmin oli vanhassa, luonnonihanassa Mainbergin linnassa lähellä Würzburgia ja nykyään on Elmaussa Baierissa. Müller ei ikinä tahdo perustaa mitään lahkoa tahi koulukuntaa. Mutta hän oivaltaa syvästi ja tuskaisesti, että ihminen, elääkseen täyteläistä sisäistä elämää, tarvitsee toista ihmistä, tarvitsee lämpöistä, verevää vuorovaikutusta: yksinäistyminen ja eristäytyminen tietää persoonallisuutemme ja yhteisö-organismin kuolemaa. Ja — niin kerrotaan — lukemattomat etsivät ihmiset, suuntiin katsomatta, ovat Mainbergin linnassa kohdanneet saman kaipauksen virittämiä sekä siellä eläneet syvimmät ja hedelmällisimmät elämyksensä, jotka aukaisevat ihmiskunnalle aivan uusia, laajoja yksilö- ja yhteisö-elämän näköaloja.

Johannes Müller on alunpitäen kulkenut tietään hämmästyttävän itsenäisesti. Matkallaan hän on kohdannut Nietzschen. Kohdannut niin, että elämä on väräjöinyt — niin loitolla toisistaan kuin nämä miehet ovatkin. Nietzschen korkeampaan kulttuuriin, korkeampaan ihmiseen tähtäävä, rikkaan ja hienon persoonallisuuden ja polttavan totuudenjanon elävöittämä julistus on koskettanut Müllerin nuorta kaipausta, antanut sille selkeyttä ja vauhtia. Müller jatkoi kuitenkin omaa tietänsä ja kohtasi — Jeesuksen. Mittaamattomaksi onneksi itselleen ja ihmiskunnalle.

Ihmisen probleemi on Johannes Müllerin keskeisin ja polttavin arvoitus. Koko hänen väkevä elämänharrastuksensa suuntautuu ihmiseen. Hän elää omana tuskanaan kaiken sen kaaoksen ja rikkinäisyyden, jossa ihminen ja ihmiskunta vaeltaa. Mutta hän näkee myöskin kuonan alla jokaisessa jumalallisen kipinän, ihmisen perusolemuksen, persoonallisen elämän ituplasman, joka vain odottaa kehitystään ja ainoalaatuista puhkeamistaan: omaperäisen, sopusuhtaisen persoonallisuuden muodostumista.

Ihmisen täytyy vain löytää oma itsensä. Nykyinen itsemme, nykyinen todellisuutemme ei ole meidän totuutemme. Se on myrkytetty, surkastunut, laadultaan huonontunut. Meidän nykyinen minämme on erilaatuisten, suhdattomien ainesten muodostamaa tietoisuutta, lakkaamatta liikkuvaa ja yhäti teoiksi puhkeavaa rytmitöntä »sielunelämää», jota ei minämme hallitse, vaan joka täydellisesti hallitsee minäämme. Tämä minämme meidän täytyy kieltää. Meidän todellinen itsemme, todellinen minämme on syvällä, jonne ei tieteen, taiteen eikä filosofian, eipä uskonnonkaan laskinluoti ulotu ja jonne ei myöskään mikään moralinen tahdon ponnistelu auta. Voimakkaat elämykset, kiitävät jumalalliset silmänräpäykset voivat valaista geniuksemme ja samalla paljastaa elämämme salaisuuden. Nämä tällaiset silmänräpäykset kavahduttavat uinuvan minämme ja kirkastavat yhteytemme kaikessa tapahtumisessa ja sen takana äärettömänä virtana vierivän salaisen luomisvoiman kanssa. Samalla kuin me oivallamme itsemme, oman persoonallisen totuutemme, pääsemme kosketukseen myöskin kaikkeuden totuuden, Jumalan kanssa.

Tämä todellisen minämme herääminen on ihmisessä valtava sielullinen päivänpalaus. Ihminen siirtyy aisteilla tajuttavasta sielulliseen, astuu häviävän turhuuden kaaoksesta ja yöstä häviämättömän olemuksensa luomispäivään. Hämmästyttävä selkeys aukaisee ihmiselle hänen inhimillisen tarkoituksensa, ja ennen tuntemattomat voimat nousevat aivan itsestään toteuttamaan tuota tarkoitusta — lakeina olemuksen ytimeen kätketyt ja sieltä puhkeavat luonnonlait. Kokonaan toiseksi tulee ihminen, perinpohjin toiseksi. Tämä muutos, tämä »ihmiseksituleminen» luo aivan uudenlaatuisen elämän ja uuden todellisuuden ihmisen kaikkiin suhteisiin. Kaikkialla paljastaa ihminen totuutta, häviämätön olemus pyrkii kaikkialla päivänvaloon. Sisäisten lakien, sisäisen välttämättömyyden pakosta. Ja miten uutena näkeekään ihminen maailman! Ennen väsyttävä, yksitoikkoinen, arkiharmaa elämän vyöryntä on muuttunut elimelliseksi hersynnäksi ja saanut ihmeellisen väriloiston. Kaikki tapahtuminen saa selvyytensä, joka taholta pulpahtaa esiin elämänvoimia. Mutta samalla myöskin minän ahtaat raja-aidat sortuvat ja tie rakkauteen avautuu. Ihmisen elämä on kysymätöntä myöntöä, ihminen tapaa myönteisen suhteen kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja mitä hän kokee, kaikkiin tehtäviin ja vaikeuksiin. Sielun mittaamattomat säikeet ulottuvat koko maailmankaikkeuteen, ja ennen niin pieni, ahdas, ennakkoluuloinen ihminen ottaa itse osaa kosmilliseen tapahtumiseen. Oman olemassaolon ja minän pikku ahdistukset ja hädät tuntuvat mitättömiltä. Jokaisessa uinuva ihmisen suuruus, aateluus ja ihanuus puhkeaa.

Ihmisen todellisen minän, persoonallisen elämän valtimo sykkii. Entiseen rytmittömään sekasortoon ja hämäryyteen on ilmestynyt todellisen elämän rytmi. Mistä? Ihmisolemuksen ja kaiken takana olevan jumalallisen elävästä kosketuksesta. Aistimien takainen ihmisessä pääsee välittömään yhteyteen sen aistimientakaisen kanssa, mikä kätkeytyy kaikkiin ilmiöihin ja tapahtumiin, jokaiseen ihmiseen, jokaisen päivän vaatimuksiin.

Totuus ilmaisee itse itsensä. Totuus etsii jokaisesta ihmisestä omassa erikoisessa virityksessään olevaa soitinta, siten löytääkseen persoonallisen ilmaisun.

Jeesukseen Müller yhä uudestaan viittaa. Jeesuksessa näkee hän totuuden paljastuvan verhottomassa, jumalallisessa ihanuudessaan. Ja ennen muuta ihmisen totuuden, todellisen ihmisolemuksen syvimpiä syvyyksiään ja perimmäisiä tarkoituksiaan myöten, Jeesus on — niin sanoo Müller — sielun keksijä, ihmisen ja kaikkeuden sielun. Ja vielä enemmän: sielun herättäjä ja pelastaja kaaoksen yöstä. Platon, Kant tahi Schopenhauer opettavat meitä jotain tietämään — Jeesus kirkastaa silmämme näkemään ihmisen ja koko olemiston syvän salaisuuden.

On sanottu, että Johannes Müller on löytänyt Jeesuksen aikamme riuduttavasta kaipauksesta. Paljon sanottu. Ei kuitenkaan liiaksi.

Johannes Müllerin elämäntyö ei ole vielä päättynyt. Matkallaan uuteen, korkeampaan ihmisyyteen hän on elänyt rikkaampia elämyksiä ja tehnyt syvempiä huomioita kuin ehkä kukaan muu. Ja hän kulkee yhä eteenpäin kiitävässä kehityksensä virrassa. Ken filosofiasta ja tieteestä etsii elämänprobleemin ratkaisua ja yksin sieltä uskoo löytävänsä sen, hänelle on Müllerin julistus tyhjää kaikua. Mutta kenen olemus totuudenjanossaan ja korkeamman elämän kaipauksessaan on herkistynyt elämänliikunnoille, hänelle soivat Müllerin sanat ja niiden takainen elämä joskus hiljaisuuden hetkenä kuin lähteen solina helteisen päivän vaeltajalle.

Tunnettu itävaltalainen kirjailija Herman Bobr on kerran Johannes Mülleristä kirjoittanut varmaan sydämensä syvyydestä lähteneet sanat: Hän on avannut sydämeni. Tuhannet häntä siitä kiittävät. Hän ei anna heille mitään, mitä heillä ei ennestään ole. Mutta he eivät tietäneet, mitä omistivat. He etsivät kaikkialta — silloin tarttuu hän heitä hiljaa kädestä ja taluttaa, kunnes he löytävät itsensä; vain oman itsensä. Hän ei tyrkytä heille itseään. Hän palvelee jokaista, rakastaa jokaista. Ja aivan tietämättään. Rakkaudessaan hau on kuin kukkiva puu. Siksi ihmiset hänen läheisyydessään löytävät itsensä. Muuta hän ei heille anna; ainoastaan elämän.

Johannes Müller
Johannes Müller

Epävarmuus.

Epävarmuus on samoinkuin murhe, pelko ja surukin elämän esteenä. Epävarmuus on sisäisen elämämme heikkoutta, ilmauksena siitä, ettei persoonallinen elämä vielä ole kirvoittunut vapaaksi, voimistunut sisäisesti itsenäiseksi eikä saavuttanut olosuhteita hallitsevaa ylemmyyttä. Mutta vaikutuksiltaan ja vastavaikutuksiltaan on epävarmuus koko elämänryhtimme, koko elämämme kiusallisena häiriönä. Se on tunne persoonattoman elämän riittämättömyydestä. Epävarmuuden levittämä tyytymättömyys osoittaa tällaisen persoonattoman sisäisen rakenteen kelvottomuuden, ja sen vaikutukset paljastavat meille, minkälaisena kirouksena tällainen ali-inhimillinen oleminen painaa inhimillisen tarkoituksemme olemusta. Sitä mukaa kuin persoonallista elämää syntyy, sitä mukaa kuin se valtaa ihmisen koko elämänalan, häviää myöskin epävarmuus. Siksipä katoaakin tämä vain vähitellen, ja vielä kauan on huomattavissa epävarmuuden aiheuttamia heikkoudenpuuskia, vaikkapa persoonallinen elämänkäyminen olisikin jo vienyt itsenäisen ja omalaatuisen elämän pelkät sysäykset ja yritykset tyydytystä luovaan täyttymykseen. Mutta kasvaa ja voimistua ei persoonallinen elämä voi, ellei epävarmuus kokonaan väisty itsevarman elämän hallitsevan täysivaltaisuuden tieltä.

Epävarmuus ilmenee kaikilla elämän aloilla. Usein pysyy se salassa senvuoksi, ettei ihmiseltä vaadita aloitetta aloilla, missä hän tuntee itsensä epävarmaksi. Kenen ei tarvitse toimia itsenäisesti tahi ken ei yleensä tunne itsenäisyyden tarvetta, kärsii epävarmuuden vastenmielisyydestä ainoastaan silloin, kun hän joutuu tekemään itsenäisen teon, määräämään persoonallisen kantansa, oman mielipiteensä. Silloin voi mitä suurin varmuus jollakin alalla yhtyä mitä kiusallisimpaan epävarmuuteen toisella alalla. Tavallisesti on tämä elämän ja kehityksen yksipuolisuuden hedelmää. Ihminen voi tuntea itsensä perin varmaksi omassa kutsumuksessaan, tohtimatta kuitenkaan astua askeltakaan piirinsä ulkopuolelle. Mitä varmin oppinut, mitä virheettömin taiteilija voi suhtautua elämän yksinkertaisiin kysymyksiin niin elämälle vieraan epävarmana, että se tekee aivan avuttoman vaikutuksen.

Mutta missä epävarmuutta tapaammekin, on se aina merkkinä siitä, ettei ihminen tunne olevansa sillä alalla kotonaan. Ala ei tunnu tutulta, hän ei tapaa oikeaa suhdetta siihen, ei oivalla sitä elävästi ja perinpohjin, puhumattakaan siitä, että hän sitä todella hallitsisi. Siksipä hän on avuton, ei voi muodostaa mitään arvostelua eikä luota vähäistäkään itseensä. Tämä tunne sitoo, hämmentää ja heikontaa. Siitä johtuva avuttomuus voi käydä niin valtavaksi, että ihminen voi suorastaan menettää tasapainonsa, että hän on kuin päähän lyöty ja tekee mitä suurimpia tyhmyyksiä, että hänen polvensa alkavat vavista ja veri syöksyä päähän.

Aina on epävarmuus seurauksena siitä, ettemme ole välittömän elävässä yhteydessä kulloinkin kysymyksessäolevan asian kanssa. Emme ole siihen missään elämänsuhteessa, emme ole sitä oivaltaneet. Siitä johtuu neuvottomuus, miten suhtautua, niin pian kuin joudumme kosketuksiin asian kanssa, niin pian kuin se tulee kysymykseen tahi meidän pitäisi se selvitellä. Epävarmuus kasvaa epäselvyydestä ja kyvyttömyydestä. Meillä ei ole mitään selvää vaikutelmaa eikä yleiskuvaa asiasta, ei selvää tietoa ja näkemystä; siksi tunnemme olevamme kyvyttömiä ja kypsymättömiä hallitsemaan tuota asiaa, me tunnemme, ettemme voi täyttää vaatimusta, suorittaa tehtävää. Varmuus on täysivaltaisuutta jossain piirissä, epävarmuus voimattomuutta, kokemattomuutta, tietämättömyyttä, kyvyttömyyttä.

Näin ollen ei ole ihmeellistä, että useimmat tuntevat olevansa varmimmat kutsumuksessaan. Tämän he tuntevat, ovat oppineet tuntemaan. Mutta nämä samat ihmiset voivat tuntea olevansa aivan epävarmoja elämässä, siksi etteivät he vielä voi sitä tuntea: eivät ole vielä milloinkaan oppineet elämään. Jos asianlaita on tällainen, on edelleen selvää, että varmuudellemme jossakin asiassa on ratkaisevaa, pystymmekö siihen ja missä määrin pystyväisyytemme on kehittynyt hallitsevaksi täysivaltaisuudeksi, onko meillä jossakin asiassa kokemusta vai tunnemmeko sen vain tietopuolisesti, olemmeko persoonallisesti oivaltaneet asian vai tutustuneet siihen vain pinnallisesti, elämmekö jossakin asiassa vai onko askartelumme kohdistunut siihen vain tilapäisesti. Epävarmuus elämässä on elämämme arvonmittaaja. Siinä ilmenee se voiman, syvyyden, itsenäisyyden, ylemmyyden ja selvyyden määrä, joka täyttää elämämme jollakin alalla.

Siksipä onkin epävarmuus aina todistuksena siitä, ettei suhteemme asiaan, jossa tunnemme itsemme epävarmoiksi, ole oikea. Jos olemme epävarmoja sivistyksestämme, maustamme tai arvostelukyvystämme, on sivistyksemme pintapuolista tahi valheellista tahi on se sitten sulattamatonta oppineisuutta, tunnetta puuttuvaa tietoa. Jos tunnemme itsemme epävarmoiksi elämässä, on se merkkinä siitä, että olemme enemmän antaneet elämänvirran viedä kuin itse eläneet. Elämältämme puuttuu silloin tunnokkuutta ja perinpohjaisuutta, vireyttä ja pontta. Jokaisella oppilaalla on hänen epävarmuutensa pahana omanatuntona. Ja sellaisena pitäisi meidän se kaikkialla tuntea: elämän arvosteluna ja moitteena. Jos tunnemme epävarmuutta ollessamme tekemisissä ihmisten kanssa, tietää se sitä, että olemme tottuneet antautumaan ihmisille ja suhtautumaan heihin vilpillisesti tahi on se todistuksena itsetunnon puutteesta ja niinmuodoin oman itsemme viheliäisyydestä tahi sitten pahasta omastatunnosta, ettemme ole sitä, jona meitä on pidetty, että liikumme salaisissa asioissa, joiden julkisuuteen tuleminen voisi järkyttää yhteiskunnallista asemaamme. Jos tunnemme itsemme siveellisten velvollisuuksiemme täyttämisessä epävarmoiksi, on se vain sen merkki, ettei meillä siihen asti ole ollut tarpeellista siveellistä vakavuutta. Sillä jos meillä sitä olisi ollut, olisimme jo aikoja sitten päässeet velvollisuuksiemme perille emmekä voisi enää olla tietoisia niistä, silloin olisi siveellinen tahdonvoimamme niin terästynyt, ettei hitautemme enää kuvittelemalla epävarmuutta voisi meitä rauhoittaa. Ja aivan samoin on uskonnon alalla. Kiduttava uskonnollinen epäily on todistuksena kristinuskomme kaavamaisesta, teoreettisesta luonteesta, puolinaisuudestamme ja välinpitämättömyydestämme Jumalaa kohtaan.

Jos asia on näin, on ensimmäisenä askelena varmuuden tiellä hävetä epävarmuuttaan: hävetä sisäisiä epäkohtiaan, joita epävarmuutemme paljastaa, kasvamalla niistä. Epävarmuuden täytyy tuntua meistä sopimattomalta, alhaiselta ja ihmisarvottomalta. Meidän ei pidä astua aloille, joilla tunnemme itsemme epävarmoiksi, ennenkuin olemme perinpohjin niihin perehtyneet. Ahdasrajainen varmuus on joka suhteessa suuriarvoisempi kuin häilyvä ja luuloteltu varmuus. Meidän ei pidä laskea asioita sille kannalle, että kaikki menee tyhjiin, vaan meidän täytyy tyytyä siihen, mitä osaamme ja hallitsemme.

Tosin kylläkin me tavallisesti häpeämme epävarmuuttamme, mutta ainoastaan peittääksemme sen. Persoonaton ihminen, jonka tietoisuus ei pohjaudu hänen omaan itseensä, häpeää useimmiten tunnustaa, ettei hän ymmärrä tahi tiedä jotakin. Hän on aivan liian paljon sen käsityksen vallassa, että mahdollisimman suuri tietomäärä on hänen arvonsa ja kunniansa ehtona, minkä vuoksi hän ei uskalla tunnustaa kyvyttömyyttään ja tietämättömyyttään jossakin asiassa. Ja hän on painunut liian syvälle elämänsä valheaskarteluun, jotta hänen komeileva perehtyneisyytensä tieteeseen, taiteeseen tahi uskontoon valheellisuudessaan häntä painaisi. Häntä hävettäisi ainoastaan, jos huomattaisiin, miten epävarmana ja varovaisesti hän liikkuu tuntemattomalla alueella.

Melkoisen pitkällä ihmiseksitulemisen tiellä on se, joka voi sanoa: sitä en ymmärrä, sitä en tiedä, ja siksi en ryhdy arvostelemaan. Neuvottomuus, minkä tällainen avomielisyys seurassa synnyttää, ei ole myötätuntoa tunnustuksen tekijää kohtaan, vaan hiljainen itsetunnustus, ettei itse pystytä sellaiseen kunnioitettavaan suoruuteen. Meitä hävettää hallitsemamme valtakunnan ahtaat rajat, ja siksi harhailemme avuttomina, varmuutta teeskennellen, vierailla alueilla.

Nykypäivien hengenelämä on vilpillisyyden vaikean mädän turmelema, sillä tuo vilpillisyys korvaa kokemuksen valhesivistyksellä, elämän teorialla ja arvostelman iskusanalla. Se julistaa epävarmuuden kestäväksi ja koroittaa ihmisen sisäisissä suhteissa tavattavan pintapuolisuuden ja valheellisuuden perustuslaiksi. Ken tätä vilpillisyyden syöpää sairastaa, on epävarmuudessaan parantumaton. Sillä jos tahtoisimme häntä auttaa, saisimme vastauksen: mitä te tahdotte, tunnen olevani täysin varma! Ken taasen haluaisi kaikessa salaisuudessa itse auttaa itseään, ei tietäisi, miten hän aloittaisi, eikä voisi keneltäkään kysyä neuvoa tunnustamatta epävarmuuttaan. Ja niin vievät kaikki vaivannäöt kuitenkin väkisinkin siihen, että näennäinen varmuus yhä vain kasvaa.

Voimme itse valaista näitä suhteita vaikkapa tekemällä huomioita sivistyneistömme taiteellisesta mausta, ymmärryksestä ja arvostelukyvystä. Komeilevan taiteentuntemuksen alla hallitsee avuttomuuteen asti ulottuva epävarmuus, jota vain harvat aavistavatkaan. Kuvaamataiteiden, suurten runoilijain ymmärtäminen on niin yleisesti sovittu valhe, ettemme tohtisikaan epäillä sen varmuutta, ellemme tuntisi sitä kaikista peittelyistä huolimatta eräästä taudinoireesta: muodin ja sanomalehdistön valtiudesta. Sillä varmuuden näennäisyys tuollaisissa asioissa on säilytettävissä ainoastaan heittäytymällä muodin tahi jonkin muun arvovallan alaiseksi.

Kun sanon: ensimmäinen askel varmuuden tiellä on hävetä epävarmuuttaan, tarkoitan kunniallista häpeämistä, mikä sen sijaan, että peittäisi, tunnustaa heikkoutensa ja pyrkii saavuttamaan varmuuden edellytykset.

Mutta jos suojeleva toiminta on vähintään samanarvoista kuin parantava, on ennen muuta kasvatuksen huolehdittava siitä, että epävarmuus katsotaan tahraksi, josta hyvän kasvatuksen saaneen lapsen täytyy suojeltua. Hänen täytyy saada sellainen kasvatus, että hän myöskin todellisesti hallitsee näkemänsä elämänalat eikä avarra lapsielämystensä rajoja omistamatta perinpohjin uusia aloja, täydellisesti niihin tutustumatta.

Emme saa missään tapauksessa sallia pintapuolisuuden, valheellisuuden ja vilpillisyyden mielettömyyden ilmetä siinä, mikä joutuu lasta lähelle, vaan lapsessa täytyy jo pienestä pitäen herättää kunniallista kammoa sellaista kohtaan. Hänen pitäisi tuntea kunniattomuudeksi epävarmuus asioissa, jotka eivät ole hänelle vieraita. Useimmat lapset ovatkin ennen kaikkea perinpohjaisia eivätkä lepää, ennenkuin ovat päässeet täysin jonkin uuden asian perille: he kasvavat välinpitämättömiksi vain, jos heidän kysymyksensä torjutaan, ja pintapuolisiksi, jos heidän näköpiiriään kiiruhdetaan ennenaikojaan avartamaan. Tällä ei luonnollisestikaan ole sanottu, että lapsi kaikkialla pitäisi opastaa heti pohjaan asti, vaan ainoastaan, että lasta on hänen näkövoimansa, elämystensä ja ymmärryksensä rajoissa johdettava kokemustensa varmentamiseen.

Mutta koko meidän nuorisonkasvatuksemme on epävarmuuden mädän läpitunkema. Niin, luonnonpakostakin kasvattaa pintapuolinen, ulkonainen, summittainen opetustapa epävarmuutta. Ei ainoastaan ymmärtämystä puuttuva tieto synnytä sitä, vaan myöskin yhtä paljon edistyminen silloin, kun ei siihenastista vielä ole sulatettu, arvostelu, jos arvostelijan ja asian välillä ei ole mitään tunneyhteyttä, kaiken jäljitteleminen, mikä on jäänyt sisäisesti vieraaksi ja kuolleeksi.

Niin kauan kuin nuoriso pitää välttämättömänä pahana jäädä epävarmaksi kaikilla sille auenneilla aloilla ja peittää voimiensa riittämättömyyttä näppärin neuvoin, laahautuu myöskin tämä valheellisuus mukana läpi koko elämän. Ja niin kauan kuin ei lapsesta tunnu häpeälliseltä olla epävarma aloilla, joihin hänen pitäisi olla perehtynyt, häpeälliseltä kaikin keinoin pelastaa selvän tiedon näennäisyys, niin kauan ei täysikasvuinenkaan häpeä henkisen taloutensa epäjärjestystä eikä katso rajoitettua varmuutta onttoa, tyhjää sivistyskeinottelua säädyllisemmäksi.

Siksipä täytyykin vanhempien ja opettajien ankarasti pitää kiinni siitä, että nuoriso astuu koko kehityksensä matkan varmoin askelin ja etenee vasta sitten, kun on saavuttanut kiinteän pohjan jalkainsa alle. Siitä riippuu sivistyksen ja luonteen kelvollisuus ja selvyys. Mutta jos perehtyneisyys ja persoonallinen antautuminen todellakin on varmuuden pohjana, on se parhaiten saavutettavissa siten, että johdamme lapsen elävään tunneyhteyteen kulloinkin kysymyksessäolevan asian kanssa, vaadimme häneltä persoonallista otetta, herätämme hänet itsenäisesti hallitsemaan kysymyksessäolevaa alaa ja vapaatahtoisesti kehittämään kykyään. Jos tämä onnistuu, käy kaikki näennäinen, puolinainen, valheellinen lapselle koko hänen elämässään niin vastenmieliseksi, että hän myöhemmin liikkuu vain aloilla, joilla on varma. Kuta enemmän nuorisoa ohjataan katsomusten selvyyteen ja arvostelun itsenäisyyteen varsinkin juuri elämässä, eikä ainoastaan teoriassa, kuta enemmän nuoriso oppii yksin selviytymään vaikeuksista sekä oman varmuutensa ja kykynsä voimalla ohjaamaan elämäänsä, sitä perinpohjaisemmin tulee myöskin voitetuksi neuvottomuus, voimattomuus ja pelkuruus, mitkä kirouksena painavat useiden ihmisten elämää.

Niille aikuisille taas, jotka läpi elämänsä ovat laahanneet mukanaan epävarmuutta kuin sairautta, on vain yksi tie varmuuteen: pyrkiä ja vetäytyä takaisin alueelle, jolla tuntee itsensä varmaksi, olipa se sitten miten rajoitettu tahansa, ja sitten sieltä lähteä varovaisesti, joka askelella varmistuen eteenpäin. Tuskinpa on hengenelämälle terveellisempää ahdinkoa kuin kerrankin itseltään kysyä: mitä minä todella voin, mihin olen täysin perehtynyt, missä ovat todelliset kykyni, mikä on varsinainen kutsumukseni, mitä hallitsen? Kysyä näin ja myöskin kunniallisesti vastata. Sillä vilpittömyys omaa itseään kohtaan on sisäisen elämämme lujittumisen ensi edellytys.

Silloin pääsemme siihen, että perinpohjin elämme ja persoonallisesti oivallamme kaiken, mikä joutuu lähettyvillemme, olivatpa ne vaikutelmia tahi ilmiöitä, kokemuksia tahi tapahtumia. Sillä elämämme kykyisyys ja tarmo, elämänryhtimme sisäinen ylemmyys ja asentomme varmuus, toimintamme selvyys ja persoonallinen voima riippuvat elämystemme hyvyydestä. Kuta syvemmin elämme, sitä kiinteämpään kasvavat juuret. Kuta pintapuolisemmin vastaanotamme ja kuta valheellisemmin suhtaudumme kaikkeen kohtaamaamme, sitä heikkojuurisemmiksi tulemme. Yhdentekevää, mistä on kysymys — elämänkokemuksistako vai taide-elämyksistä, tieteelle omistautumisesta vai Kristuksen seuraamisesta. Aina riippuu varmuus persoonallisen antautumisen voimasta ja sisäisen omaksumisen perinpohjaisuudesta. Varmasti omistamme vain sen, mikä on muuttunut elämämme elementiksi ja taustaksi.

Jos tämä on silmämääränämme, herkistyy makumme aivan itsestään tuntemaan, mikä on kelvollista, samalla kuin meissä herää vaistomainen vastenmielisyys kaikkea epäilyttävää, pintapuolista ja jäljiteltyä kohtaan. Me emme enää teeskentele olevamme perehtyneitä sellaiseen, mitä emme persoonallisesti tunne, vaan rajoittaudumme siihen, missä tunnemme olevamme elementissämme. Mutta kuta esteettömämpään selvyyteen ja vapaampaan itsenäisyyteen me näissä puitteissa pääsemme, sitä paremmin kykenemme avartamaan henkisen valtiutemme rajoja, herruutemme tästä kuitenkaan kärsimättä. Siten pääsemme kasvavaan, laajenevaan varmuuteen, joka on persoonallista elämää elävän ihmisen itsenäisen ja omintakeisen elämyksen, antautumisen ja säteilyn kypsyvä hedelmä.

Missä tunnemme itsemme epävarmoiksi? Ennen kaikkea itse elämässä. Joka päivä nousee meille vaatimuksia. Jatkuvasti joudumme uusiin tilanteisiin ja vaikeuksiin; meidän täytyy määrätä kantamme, tehdä päätöksiä, arvioida askelemme. Ratkaisut eivät ole siirrettävissä: ken tällöin tuntee olevansa epävarma eikä tiedä, mitä hänen tulisi tehdä, hänen tilansa on todella huono. Hän on neuvoton, vapisee ratkaisua, sillä hän jo pelkää tulevansa sitä jäljestäpäin katumaan. Ainoastaan siitä on hän varma, että tuo ratkaisu joka tapauksessa on oleva nurinkurinen. Hän vitkastelee, mutta tapahtumat käskevät pakottavasti: toimi. Kuta käskevämmiksi ne käyvät, sitä suuremmaksi käy myös ahdinko. Hän kysyy kaikkialta neuvoa ja hämmingillään vain lisää epävarmuuttaan. Lopuksi hän antaa sattuman ratkaista tahi sitten puuttuu hän mielettömänä asiain kulkuun. Hänestä sanotaan, että hän on menettänyt järkensä ja sillä tarkoitetaan persoonallisuuden menettämistä: hän sortuu epävarmuuteensa ja menettää oman itsensä.

Kuta varmistetumpaa, järjestetympää ja tasoitetumpaa elämä ulkonaisesti on, kuta enemmän se kulkee perinnäistavan ja sovittelun merkeissä, kuta enemmän se on ihmisistä, laitoksista ja olosuhteista riippuvaa, sitä harvemmin tulee tuonlaatuinen persoonallinen luhistuminen kysymykseen ja sitä vähemmän ihmiset tuntevat sisäistä epävarmuuttaan. Siksipä joutuvatkin epävarmat ihmiset useimmiten väkisinkin riippuvaisiksi muista ystävistään, sukulaisistaan, esimiehistään. He tuntevat itsensä silloin juuri yhtä varmoiksi kuin olisivat olleet avuttomia, jos olisivat joutuneet kokonaan oman itsensä varaan. Mutta kenen täytyy oman itsensä käskemänä liikahtelevana itse ohjata elämäänsä, ketä ei tämä sisäinen liikehtiminen jätä rauhaan tuollaisissa riippuvaisuussuhteissa, hän kärsii peloittavasti tuntiessaan itsensä epävarmaksi, varsinkin jos tuo epävarmuus kehittyy jatkuvaksi elämänheikkoudeksi.

Mutta myöskin hänen elämänsä kärsii siitä. Sillä elämämme on elämysten ja toimintojen, ulkopuolisten tapahtumien ja sisäisen persoonallisen suhteemme toisiinsa soljumista ja yhteisvaikutusta. Niiden täytyy soveltua toisiinsa kuin koneen hammasrattaiden. Niiden täytyy herkeämättä seurata toisiaan. Jollei niin tapahdu, syntyy tuntuva elämän häiriö: elämä seisahtuu ja keskeytyy, siinä syntyy viivytystä ja tappiota. Epävarmuus ei kerta kaikkiaan ole muuta kuin kykenemättömyyttä heti ja oikein vastata tapahtumiin. Siksi se onkin tavaton elämän este: se purkaa elämän liitoksia ja katkaisee sen yhtenäisyyden. Se keskeyttää elämän toiminnan. Jos nämä keskeytykset kestävät kauan, laukeaa koko elämä.

Mistä johtuu tämä sisäinen epävarmuus? Ei tapahtumista eikä olosuhteista, vaan ihmisistä itsestään. Elämykseen me eivät ole sen alkusyynä, ne ainoastaan saattavat meidät siitä tietoisiksi. Epävarmuus on sisäinen tila, jonka elämän vaatimukset synnyttävät ja joka puolestaan saa ihmisen kykenemättömäksi tekemään noille vaatimuksille oikeutta. Mutta jos epävarmuus on tila, joka on olemassa jo ennen sitä paljastavia tapahtumia, on sen alkusyy löydettävissä ainoastaan ihmisen tähänastisesta historiasta. Sillä synnynnäistä ei epävarmuus meissä ole. Lapsen naivisuudelle on epävarmuuden tunne kokonaan vieras.

Se, joka tuntee itsensä epävarmaksi elämässä, on nurinkurisen kasvatuksen vuoksi ihmisenä jäänyt kehityksessään takapajulle. Sillä epävarmuus ilmenee vain kypsymättömyytenä ja kykenemättömyytenä elää, Nuorisokehityksen päämääränä ja kasvatuksen tehtävänä on luoda elämän täysi-ikäisyys. Ihminen kasvaa vanhempien ja kasvattajien vaalimana ja johtamana, ja hänen täytyy kehittyä omavoimaiseen ja itsenäiseen elämään. Missä tämä saavutetaan, siellä voivat kylläkin joskus yllättävät tahi monimutkaiset tapahtumat saattaa pulaan, mutta vaikeimpiinkin tehtäviin tartutaan rauhallisesti ja päättävästi. Epävarmuutta ei tunneta. Mutta ken ei ole kehittynyt itsenäiseksi ja elämänkypsäksi, hänen täytyy tuntea itsensä epävarmaksi heti kun on joutunut oman itsensä varaan.

Kokemukset kypsyttävät nuoren ihmisen; hänen ottamansa askelet tekevät hänet itsenäiseksi. Siksi on turmiollista, jos hänet huolenpidolla hemmoitellaan pilalle ja kasvatetaan kuin ansarissa; jos hänen ei anneta tehdä mitään oman arvostelunsa mukaan ja omilla käsivarsillaan, vaan pidetään alituisessa riippuvaisuussuhteessa vanhempiin. Siten suoranaisesti estetään häntä kypsymästä ja kehittymästä itsenäiseksi. Tosin kehkeytyy täysi-ikäisyys ainoastaan kasvatuksellisen holhouksen, itsenäisyys vain luonnetta muodostavan vaikutuksen alaisena, tosin elämän valtakirja saavutetaan yksin kuuliaisuuden tietä. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että ihmisen kypsyyttä näin edistetään eikä ehkäistä. Vanhempien määräävän vaikutuksen täytyy väistyä ja tehdä tilaa luottamuksen kasvatusvoimalle sitä mukaa kuin itävä itsenäisyys alkaa liikehtiä. Meidän täytyy edistää vaurastuvaa kypsymistä ymmärtäväisesti syventymällä lapsen ominaiseen elämään sekä tehdä tilaa itsekehkeämiselle, sen sijaan että pidämme persoonallista kehitystä lamassa — muuten luomme keinotekoisesti epävarmuuden. Mitkä ovatkaan epävarmojen ihmisten perikuvat? Hemmotellut äidin pojat, jotka eivät milloinkaan pääse vanhempiensa helmoista, sorretut kodintytöt, jotka eivät tiedä elämästä mitään, ja aviopuolisot, joiden itsenäisyys on avioliitossa saanut surmansa.

Onneksi useimmat nuoret ihmiset, kerran vapauduttuaan painavien voimien siteistä, pian saavuttavat, mitä he eivät ennen ole tarvinneet: he oppivat elämään. Mutta kehittyvätkö he elämässä mestareiksi vai jäävätkö epävarmoiksi, kuten ainakin hutilukset, riippuu siitä, miten perinpohjin he elävät. Jos ihminen ei voi nopeaan vapautua epävarmuudestaan, on se seurauksena siitä tympeydestä ja hajanaisuudesta, joka on hänen elämyksilleen ominaista, siitä pintapuolisuudesta, johon hän tyytyy suhtautuessaan elämyksiinsä. Ken ei kokonaan antaudu johonkin asiaan, kiinteästi siihen tartu, ken ei tunkeudu asioiden ytimeen, ei pyri tinkimättä niistä selvyyteen eikä toimi tarmokkaasti, hän ei milloinkaan tule täysin voittamaan epävarmuuttaan. Sillä varmoiksi elämässä voimme tulla ainoastaan, jos pystymme voittamaan elämän. Ja siihen pystymme painittuamme elämän kanssa siksi kunnes olemme sen valtiaita. Ainoastaan sisäinen ylemmyys on kiistämättömän varmuuden pohja elämässä. Niin kauan kuin olosuhteet ja tapahtumat ovat yläpuolellamme, emme voi niitä katseellamme emmekä henkisesti hallita. Sillä mistä saisimmekaan varman ryhdin, jos emme kerran ole selvillä asioista emmekä niitä hallitse.

Siksi tarttukaa lujin ottein elämään älkääkä antako sen valloittaa itseänne; oppikaa elämään perinpohjin, niin varmuus tulee aivan itsestään. Ihminen on taistelija: ei vielä milloinkaan ole kukaan ollut seppä syntyessään. Ei haittaa, vaikka aluksi paljonkin epäonnistuu. Vahingosta viisastumme ja kokemuksista herää elämäntieto. Mikä onnistuu, antaa meille uskallusta ja herättää itseluottamusta. Sikäli taas kuin rohkeus ja tarmo kasvaa, häviää epävarmuus.

Mutta on olemassa toinenkin epävarmuuden syy. Se on löydettävissä meidän oman olemuksemme epäjärjestyksestä. Jos emme ole herroja talossamme, vaan kaikenlaiset tarkistamattomat vaikutelmat siellä saavat elämöidä, tulemme aina olemaan epävarmoja siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, sillä emme tiedä, ketä ja mitä meidän pitäisi seurata. Tällaisia vaikutelmia ovat vakaumukset ja periaatteet, joita on meille tyrkytetty ja joihin meitä on totutettu tahi jotka ilmasta lentäen ovat meihin pesiytyneet ilman että olemme niitä perinpohjin itsellemme selvittäneet tahi omiksemme sulattaneet. Nuo vaikutelmat ovat vieraina sisäiseen olemukseemme tunkeutuneet, ja me siedämme niitä valheellisuudessamme ja sallimme heikkoudessamme niiden saavuttaa vallan. Nämä vieraat voimat voivat olla uskonnonoppeja, joita me hartaudella kunnioitamme, kodeistamme perimiämme moralisääntöjä ja ennakkoluuloja, sovinnaisia käsityksiä tahi elämäntapoja, joihin olemme tottuneet tahi filosofisia iskusanoja, jotka ovat meihin iskeytyneet.

Epävarmuus johtuu tällöin siitä ristiriidasta, mikä on olemassa oman itsemme sisäisimpien tarkoitusten ja noiden meitä hallitsevien, parantumattomasti kunnioittamiemme valtojen viittausten välillä. Jos eivät nämä vieraat vaikutukset ole tyystin kuolettaneet meidän omaa persoonallista tuntemiskykyämme eivätkä vielä hämmentäneet sen alkuperäisyyttä, tulemme suhtautumisissamme aina tuntemaan itsemme epävarmoiksi, sillä sisäisimmän olemuksemme viittauksista pitäisi meidän arvostella ja toimia toisin kuin meitä hallitsevat persoonattomat vallat käskevät. Periaatteittemme sanelema toimintatapa joutuu ristiriitaan tunteemme kanssa. Sovinnaisuus vihaa sitä, mitä pidämme oikeana, totena ja säädyllisenä. Perinnäinen näyttää meistä nurinkuriselta. Uskonnolliset vaikuttimemme herättävät meissä pahan omantunnon siksi, että huomaamme ne epätosiksi tahi ankarassa mielessä epäsiveellisiksi.

Tämä epävarmuus on varsin laajalti levinnyttä. On kovin helposti sanottu, että meidän tulee aina toimia sisäisimmän tunteemme mukaan. Mutta miten se voi olla mahdollista, jos meidän oma itsemme tahdon ja vakaumuksen voimalla on ahdistettu esimerkiksi moralin valtiuteen ja se uskoo, että sen täytyy kieltää itsensä, tahi sovinnaisuuden orjaksi ja se uskoo olevansa pakotettu toisten tähden ottamaan huomioon valheellisia tahi barbarisia tapoja, tahi sitten uskonnon valtaan ja se pitää järjen uhria uskonnollisena tekona! Kokemukseni mukaan voittaa sovinnaisuus melkein aina, vieläpä persoonallisesti varsin väkevissäkin ihmisissä — niin ankarasti kuin sitä tuomitaankin — sen vuoksi, että sovinnaisuus sittenkin saa osakseen enemmän tunnustusta kuin moitetta. Mutta meidän ei pidä uskoa, että kuitenkaan hiukkaakaan voittaisimme epävarmuuttamme tarkoituksellisesti luopumalla paremmasta tiedosta, paremmasta varmuudesta. Sillä kussakin yksityistapauksessa nousee meidän oma itsemme kuitenkin yhä uudestaan kapinaan, ja me tunnemme senvuoksi olevamme varmoja, kunnes olemme uudestaan alistuneet ja häpeämme itseämme.

Lukuunottamatta elämässämme tuntuvia huonoja seurauksia vaikuttaa epävarmuus vielä aivan erikoisen turmiollisesti meidän sisäiseen olemukseemme. Se vie meidät siveellisesti mukanaan. Uskottomuus omaa itseään kohtaan, johon epävarmuus juuri pohjautuu, on häpeällistä ja alhaista. Jokainen, joka toimii vastoin parempaa tuntoaan, tuntee tämän. Siksipä täytyy ihmisen, jota temmataan sinne tänne, siveellisesti madaltua ja lopuksi alati luopua omasta itsestään. Ensiksikin täytyy hänen halveksia itseään ja toiseksi ei voi olla puhettakaan mistään sisäisestä eteenpäinkulkemisesta. Hän on orja, joka joka askelella tempoo orjankahleitaan, mutta aina jää vangiksi. Hän ei milloinkaan kirvoitu vapaaksi ja itsenäiseksi, sillä hän jää ainaisesti riippuvaksi vieraista vaikutuksista.

Jos siis tahdot tulla varmaksi, luo järjestys persoonalliseen piiriisi äläkä siedä siellä mitään vieraita aineksia ja niiden persoonattomia vaikutuksia. Saata oma itsesi voimaansa ja laukaise niiden valtojen luomat jännitykset, joilla on ollut määräämisvalta sinuun persoonattoman eleskelysi alkuajoista asti. Tämän auttamattoman ja hedelmättömän askartelun kaikenlaisilla vakaumuksilla, periaatteilla, totunnaisuuksilla, makuarvostelmilla, jotka eivät juurtaudu sinusta eivätkä ole sinussa uudestisyntyneet, täytyy loppua. Mihin et voi sisimpine tunteinesi puuttua, se on määräilevänä tekijänä karsittava pois. Niin valautuu sisäiseen elämääsi kirkkautta, yhteyttä ja luonnetta. Ja jos sitten kaikessa pysyt uskollisena itsellesi, ilmenee kaikissa olemuksesi ilmauksissa täysin välitön varmuus.

Lopuksi tuntevat varsin useat itsensä epävarmoiksi niiden ihmisten keskuudessa, joiden kanssa he joutuvat kosketuksiin. Tämä on ennen kaikkea ujoudesta kasvavaa epävarmuutta, tämä kummallinen ihmiskammo, jota potevat paljon useammat kuin tavallisesti luullaankaan. Se on tuska, joka on katkeroittanut jo monta elämää, se on elämän vaikea este. Sillä se tekee todella mahdottomaksi kaiken lähestymisen. Kenet tämä epävarmuus on vallannut, hänet on tuomittu yksinäisyyteen. Jo sellaisenaan on tämä pahaa, mutta hirvittäväksi käy se, jos ihmisten luo vetävä kaipaus on yhtä väkevä kuin heistä vieroittava kammo.

Ujous on osaksi liikaherkkyyttä kaikissa persoonallisissa kosketuksissa, osaksi avuttomuuden ja kömpelyyden tunnetta — kumpainenkin yksinäisen nuoruuden vaikutusta tahi seurauksena taipumuksesta kokonaan uppoutua omaan itseensä tahi sitten elämän synnyttämää ymmälläoloa. Useinkaan ei ihminen lapsena eikä vielä kasvavanakaan ollut yksinäinen, mutta jouduttuaan uusiin olosuhteisiin ja uusiin piireihin hän tunsi itsensä sellaiseksi, ja samalla hän oli myöskin ujo, avuton, liian herkkä, epävarma. Tämän lisäksi tuli vielä epäluuloisuus uuden ympäristön ihmisiä kohtaan ja itseluottamuksen puute, mikä on aina arkailevan olemuksen elättävä juuri. Näin syntyy vangittu, sidottu ihminen, joka punastuu ja hämmentyy, kun häntä vain puhutteleekin — tyhmänrohkean nousukkaan vastakohta, joka puolestaan saattaa jokaisen hienotunteisen ihmisen hämilleen.

Tätä arkuutta on vaikea parantaa, sillä se on tunteen asia, jota ei voida nuhteilla eikä perustelmilla korjata. Vain toiset tunteet voivat sen voittaa. Mutta näitä voimme me voimistaa, jos kerran pääsemme niistä tietoisiksi.

Meidän täytyy nähdä ihmisen olemus hänen sisällään, emme saa pysähtyä hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa, lahjoihinsa ja aikaansaannoksiinsa. Luonnollisesti samoin omassa itsessäni mekin. Silloin näemme myöskin, että kaikki ihmiset ovat pohjaltaan tasa-arvoisia. Eivät mitkään ulkonaiset etevämmyydet voi enää meitä saattaa hämillemme, ja korkeammalla asteella olevan persoonallisuuden meihin tarttuva vetovoima voittaa itse arkuudenkin tuota persoonallisuutta kohtaan. Sillä jos me näemme jossakin ihmisessä hänen totuuteensa ikävöivän ominaisimman kaipauksen täyttyvän, ei tämä ihminen meitä järkytä, vaan vapauttaa.

Tämän tosi itsetietoisuuden, joka antaa meille kaikessa ryhtiä ja joka kirvoittaa meidät oman riittämättömyytemme häpeästä, täytyy lähtemättömästi liittyä koko vaikutustamme hallitsevaan ylemmyyteen. Vain se, joka ei tahdo näyttää enemmältä kuin mitä hän on, voi täysin naivisti antautua. Ja vain ilmaustemme naivisuuteen pohjautuu persoonallisen ryhtimme varmuus.

Mutta ei riitä, että itse antaudumme naivisti. Meidän täytyy siten myöskin kaikki ihmiset oivaltaa. Jos kaikki etsitty on meille vastenmielistä, ei meidän myöskään tarvitse muissa sellaista vainuta, olivatpa he vielä miten etsittyjä tahansa. Kuta koruttomampia itse olemme, sitä koskemattomampina kuljemme kaikkien seuraelämän keinotekoisuuksien, pikkumaisuuksien ja vilpillisyyksien läpi. Ken on epäluuloinen, hämmentää oman itsensä. Mutta joka uskoo ihmisiin, häntä ei vaivaa eikä häiritse mikään.

Lopuksi täytyy arkamielisten oppia, ollessaan muiden seurassa, irtautumaan, nousemaan itsestään. On kuin tahtoisin sanoa, että heidän pitää oppia voittamaan arkuutensa, jota he eivät voi. Sitä en tarkoita, vaan että heidän täytyy etsiä ihmisiä, joiden läheisyydessä heidän sydämensä aivan itsestään avautuu ja joiden seurassa he vähääkään aavistamatta pääsevät kohoutumaan itsestään. Jos tämä kerrankin tapahtuu perinpohjin, siiloin on sidonnaisuuden lumous ikipäiviksi revitty rikki. Samalla kuin he ovat tunteneet vapautumisensa, ovat he myöskin saavuttaneet elämyksen omasta itsestään, jonka avulla heidän itsetietoisuutensa herää, sekä keksineet itsestään itseilmaisun kyvyn. Heidän tarvitsee sitä vain edelleen harjoittaa, ja arkuus ja epävarmuus häviää yhä jäljettömämpiin.

Kokonaan toisenlaatuista on epävarmuus ihmisten seurassa, joiden painostuksesta me kaikki lähinnä kärsimme, epävarmuus siitä, mitä heissä on ja mitä he meistä ajattelevat, siitä, miten meidän pitäisi heihin suhtautua, ymmärtävätkö he meitä ja toivovatko pääsevänsä kanssamme kosketuksiin, miten etäällä meidän täytyy heistä pysyttäytyä ja miten laajalti voimme heihin luottaa. Mitä tuskaa tuottaakaan epätietoisuus, olemmeko jollekin vastenmielisiä vai päinvastoin, tuntuvatko kysymyksemme tahdittomilta vai tervehditäänkö niitä vapautuksen sanoina, rasitammeko vai onnellistutammeko me jotakin ihmistä lähestymisellämme!

Tämän epävarmuuden juurena on epäselvyys ihmisistä ja suhteistamme heihin. Jos me olisimme niistä selvillä, olisi käytöksemme varma. Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä epävarmuus tekee kaiken todellisen yhteiselämän, persoonallisen elämän siirtymisen ja tarttumisen, voimien vuorovaikutuksen ja ajatusten vaihdon mahdottomaksi. Lukuunottamatta sitä, että tämä epävarmuuden tunne jo ennakolta lamauttaa kaiken sielullisen liikkeen ihmisestä toiseen, mikä muodostuu korkeintaan jonkinlaiseksi tahdotuksi, hidastelevaksi, avuttomaksi työntymiseksi, on meidän kokonaan mahdotonta löytää toisiimme oikeata asennetta, sopeutua ja syventyä toisiimme. Me loukkaannumme, raastamme itseämme, puheemme kulkevat ohitse: ei mitään elimellistä elämän suhteitten ja vuorovaikutuksen kudosta voi syntyä. Ei muodostu sitä kokonaan omaa ja ainoalaatuista suhdetta, jollaiseen meidän tulisi jokaiseen kohtaamaamme ihmiseen päästä, vaan me erehdymme ihmisistä, joudumme epäsopuun, eristäydymme ja riistämme siten itseltämme sen elämänarvon, jona heidän pitäisi meille olla. Tämä epävarmuus toisistamme on todellakin kamalana kirouksena.

Siksipä on selvyyteen pääseminen ihmisistä meille elämänkysymys. Mutta miten? Yksi tie on pyrkiä tuntemaan toisia, tehdä huomioita ja niistä päätelmiä, tutkia ihmisen luonteenpiirteitä, kerätä hänen ilmauksiaan, lähestyä häntä milloin toisin milloin taas toisin näkemään, miten hän kulloinkin vastaa lähestymiseemme, kerätä koko ainehisto, tarkoin, tyystin harkita se sekä sitten muodostaa ihmisestä kuva ja sen mukaan sommitella oikea asenne häneen. Mutta tämä johtaa harhaan. Täten saamme kylläkin selvän käsityksen hänestä ja määrätyn katsomuksen suhteistamme, mutta käsitys ja katsomus eivät ratkaise. Me kyllä vapaudumme epävarmuudestamme, mutta vaihdamme sen vain nurinkurisuuteen. Ja vielä: vaikkapa meille onnistuisikin saavuttaa ihmisestä oikeaan osuva käsitys, täytyisi meidän kuitenkin sen avulla läpeensä esitellä koko suhtautumisemme ja sen jokainen yksityinen ilmaus. Ja tämä ei taaskaan käy laatuun. Luonnollisestikin voidaan miettiä jokaista ilmettä ja kultavaa'alla punnita jokaista sanaa. Mutta tämänlaatuinen, teoreettisesti sommiteltu seurustelu ei tiedä mitään väkevästi sykkivästä elämästä, vaikkapa kehittäisimme taitoamme mestaruuteen saakka ja vaikkapa tämä erehtymätön tieto voitaisiin muuttaa erehtymättömäksi suhtautumiseksi.

Meidän täytyy kulkea toista tietä: ei seikkaperäisen tiedon, vaan välittömän tuntemisen tietä. Ihmisestä saamastamme elävästä vaikutelmasta lähtien täytyy meidän täysin välittömästi oivaltaa hänet sellaisena kuin me hänet elämyksessämme näemme. Heti kun alamme tuota vaikutelmaa esitellä, pirstoamme ja kuoletamme sen. Mutta jos otamme sen vastaan täydellisesti avoimin mielin ja antautuen, kuvastuu se särkymättömänä tietoisuudessamme, ja sen ilmaisema persoonallinen olemus koskettaa sieluamme. Silloin näemme ihmisen sellaisena kuin hän on meille, joskaan emme sellaisena, kuin hän itsessään on. Me syvennymme häneen hänen konkreettisessa suhteessaan meihin, kiitävän hetken mielentilassaan ja persoonallisessa, meitä odottavassa sielunvirityksessään. Silloin me joka tapauksessa olemme päässeet siihen selvyyteen, jota kulloinkin kosketuksissamme ihmisen kanssa tarvitsemme, ja tästä välittömästä selvyydestä kasvaa suhtautumisemme vaistomainen varmuus.

Meidän tarvitsee vain kokonaan alkuperäisesti elää tämä välitön tuntemus sielujen yhdistäjänä, silloin nousee nerokkaan varmana se sisäisesti välttämätön elämänilmaus, joka täyttää silmänräpäyksen vaatiman suhteen ja ratkaisee hetken tehtävän. Täten purkautuu persoonallisesta kosketuksesta välitön vaikutus ihmisestä ihmiseen. Ja tämä vaikutus kannattaa ihmisten suhteita ja sen täytyy määrätä ne, jos niiden tarkoituksena on kehittyä todelliseksi elämänyhteydeksi. Silloin ei ole enää epävarmuutta, vaan me tapaamme vaistomaisesti joka silmänräpäys ainoan oikean asennon.

Aamu.

Persoonallisen elämän herätessä aukenee ihmiselle uuden olemisen aamu. Väkevänä tunkee hänen lävitseen tunne siitä, että nyt vasta elämä varsinaisesti alkaa. Kaikkialla aamutunnelmaa, jokainen hengenveto kätkee kevätaavistuksia, siellä täällä näkyy uuden ajan aamun kajastusta. Mitä onkaan tuo pursuava elämä ihmisessä! Kaikkialla liikehtimistä hersyvää kehkeytymistä kohti. Ja kokonaan itsensätuntemisen valloissa iskeytyy ihmiseen riemullisena ja ihastuksen täyteisenä: miten suuriarvoista onkaan olla ihminen. Hänen sisäisimmässään väräjöi aamun äänin: elämä on kaunis!

Vain arkana ja kainona tohtii ihminen aukaista oman itsensä ovea. Mutta vaikkakin hän vielä varsin herkästi punastuu itseään, soi ja helisee hänen sisässään kuin salainen nauru. Hänen täytyy riemuita oman itsensä ilosta, sillä aavistus hänen olemuksensa, nyt hersyvänä puhkeavan olemuksensa ytimen kätketystä ihanuudesta ja kauneudesta kulkee läpi sielun ja väräjöi sen joka liikahtelussa. Mutta kuta syvemmin hän alkaa ymmärtää itseään, sitä syvempi itsekunnioitus hänet täyttää ja suo hänen nöyrästi hämmästyä omaa kätkettyä taivaanlahjaansa. Ihmisen valtaa pyhä kunnioitus sitä kohtaan, mikä hänessä elää ja hengittää. Hänen tarkoituksensa ikuisuus ja arvonsa äärettömyys avautuu hänen sydämelleen kuin auringon kuulastama taivaansini. Hänen oman itsensä salaisuus syventyy mittaamattomaksi, käsittämättömäksi, avartuu rannattomiin kaukaisuuksiin.

Kun ihminen tulee syvällisen alkuperäisestä tietoiseksi itsestään, tuntuu hänestä kuin olisi hän temmattu kokonaan uuteen maailmaan. Hänen silmänsä, joiden sivuitse tähän asti kaikki on hämäränä kiitänyt, ovat auenneet. Niin, oliko hän ennen sokea ja yön saartama vai onko hän nyt, sokaistu? Hän silmäilee ympärilleen, katsoo ja katsoo, suuntaa yhä uudestaan katseensa kiinteästi sinne tänne, itseensä ja kaikkeen, mikä häntä ympäröi, mikä häntä kohtaa. Kaikki kuin ennenkin, mutta kuitenkin aivan toisenlaista, kaikki uutta, niin ihmeellistä ja käsittämätöntä! Mikä hänestä ennen tuntui tavalliselta ja huomiota herättämättömältä, se on nyt yhdellä iskulla käynyt uskomattoman merkilliseksi ja arvoitukselliseksi. Syvä hämmästys valtaa hänet. Kaikki muodot näyttävät niin ihmeellisiltä, kaikki hänen havaitsemansa tapahtumat niin käsittämättömiltä. Vuorten elävät harjanteet, joilla hän elää ja liikkuu, vesipisarat, jotka kukassa helmeilevät tahi meressä aaltoilevat, kuusenkäpy, johon hänen jalkansa sattuu, puun silmuilevat kukat, nukkuva hiekkakenttä, jäykkä kallionlohkare, hänen oma hengittävä olemuksensa, vaikeneva yö, auringon valovirta, madon luikertelu, lintujen sävelkieli, pursuava elämä kaikkialla — kuoleman ilmiö: niin ahdistavan ihmeellistä! Jos ken silloin puhuu hänelle luonnonlaista ja koettaa selittää kaikkea tätä ihmeellistä sen järjestyksen ja varhaisemman olokannan mukaisesti, silloin varsinkin hän pudistaa päätään: hän ei voi käsittää tuota olemista ja tulemista sen äärettömässä moninaisuudessa. Jos hän vielä joutuu kaupunkeihin ja näkee ihmisten ahertelun ja luomisen keskellä luomusten runsautta, valtaa hänen sisäisen silmänsä elävän nykyisyyden kokonaisvaikutus tahi sitten vain vähäpätöisimmän ihmisen kohtalo, hänen muistojensa läpi soluu ihmiskunnan historia: miten omituista, miten sietämättömän arvoituksellista, miten tuskallisen hämmästyttävää onkaan kaikki!

Onnellista, että ihminen yhä uudestaan tuntee vetäymystä omaan itseensä, ikäänkuin hänessä olisi elämään puhjennut ylivoimainen vetovoima, joka kiinteästi liittää hänet itseensä ja siinä pitää, joka johtaa kaiken hänen näköpiiriinsä siirtyvän elävään suhteeseen juuri häneen kuin keskipisteeseen, minkä suhteen avulla ihminen yrittää hallita tuota kaikkea. Vain oman itsensä ihmeestä voi ihminen löytää maailman ihmeen ratkaisun, niinkuin vain oman olennaisimman olemuksensa salaisuuden syventämä silmä voi nähdä salaisuudentäyteiseen maailmaan.

Mutta mikä saa heränneen ihmisen tuntemaan ikuisen tarkoituksensa ja äärettömän arvonsa, tuntemaan niin, että se ikäänkuin alkuperäisenä varmuutena hänessä kirkastuu? Ikuinen elementtikö hänessä, hänen olemisensa jumalallinen laatu, joka vaistomaisesti persoonallisen elämän heräämisessä tulee tietoiseksi, vai kaiken läpitunkevan ja kaikkea syleilevän Jumalan elämäliikunnotko, jotka löytävät ihmisen syvässä itsensätuntemisessa herkän kielistön ja suovat sen kosketuksiltaan väräjöidä siten julistaakseen ihmiselle hänen jumal-ikuisuuttaan? Sitä en tiedä. Ja mitä on se salaperäisyyden täyttämä, joka ihmistä kaikkialla kohtaa? Onko se ilmiöiden takaista käsittämätöntä, jumalallista, jota unenpainamat silmämme eivät huomaa, vai onko se vain meiltä peitetyn, meiltä suljetun maailman vastausta vaistomaisesti ilmenevään palavaan pyrkimykseemme päästä kaiken perille, kaipaukseemme syventyä olioiden olemukseen, kun olemme ensin oivaltaneet oman itsemme. Kuka voikaan siihen vastata! Mutta kun tätä arvoitusta mietin, näyttää minusta kuin olisi tuo herättävä voima heränneeseen ihmissieluun tulvivaa jumalvaloa, joka kirkastaa ihmiselle hänen oman olemisensa ja ympäröivän maailman ihmeellisen syvyyden. Ei meidän pidä kuitenkaan luulla, että jokainen, joka on herännyt persoonalliseen elämään, tulisi tästä selvästi tietoiseksi. Epäilenpä, että niin jää käymättä juuri alkuperäisille, puhtaille luonteille, jotka eivät heti harkinnallaan turmele välittömiä sisäisimpiä elämyksiään eivätkä tahraa niitä vierailla ajatuksilla, vaan puhtaasti ja vaalien antavat kaiken kehittyä ja selvetä. Yhtä hyvin kuin tuo suuri hämmästys valtaa jokaisen, yhtä vähän tarvitsee jokaisen tulla tietoiseksi siitä, että jumalallinen henkäys koskettaa ja kirkastaa hänen silmiään. Ikuisen tunteminen itsessään ja kaikessa muussa ei vie meitä Jumala-aavistuksia kauemmaksi, ja ehkäpä aavistuksenkin saa vain se, joka Jumalasta jo jotain tietää. Tahi ehkä voimme me vasta myöhemmiltä kukkuloilta katsoessamme taaksepäin iloisesti nähdä jo todellisen elämämme ensi valaisuissa Jumalan astuneen omaan omintakeiseen olemiseemme.

Sitävastoin tulee ihminen täydellisesti selville koko siitä mullistuksesta tunteen ja tietoisuuden piirissä, minkä persoonallinen herääminen synnyttää. On kuin yö vaihtuisi päiväksi. Kaikki unielämän ahdistukset ja surut häviävät. Ja myöskin sellaisen elämän ilonpauhusta ja onnenkuvitteluista ihminen vapautuu. Kirkkain silmin katsoo aamunilo nuoreen päivään, riemuitsee sen nyt auenneesta olemassaolosta. Ihminen hymyilee sille painajaiselle, jonka alla hän ehkä on voihkinut, niille uneksituille tuskille, joiden lumoissa hän on nyyhkyttänyt. Hän ei enää vähäisintäkään ymmärrä sitä, mikä hänelle ennen oli suruna ja ahdistuksena. Hän tuntee olevansa vapaa kaikista yön kauhuista. Mutta myöskin uneksimishalulle pudistaa hän päätään. Miten lapsellisia mitättömyyksiä nuo unet olivatkaan, mitä valhearvojen ja onttojen nautintojen petosta! Oman olemuksen tietoisuuden täyttämänä nostaa ihminen päänsä korkealle yläpuolelle kaiken naurettavan joutavuuden, jossa hän tähän asti ilon- ja tuskantäyteisenä on menehtynyt. Tuntiessaan sen korkeimman hyvän, jota hän kantaa omassa itsessään, tuntiessaan tarkoituksensa hän menettää halun ihanteisiin ja hyvyyksiin, jotka tähän asti ovat muodostaneet hänen maailmansa.

Hänet on temmattu uuteen maailmaan, hänen maailmaansa, hänen minänsä maailmaan. Aivan itsestään tapahtuu kaikkien arvojen uudelleen arvioiminen: hänen tunteittensa ja toivomustensa painopiste siirtyy kaikesta mahdollisesta vieraasta omaan omintakeiseen, ulkonaisesta sisäiseen, näennäisestä ja tehdystä todelliseen ja väärentämättömään, Maun ja vaistojen muuttuminen valtaa alaa, minkä vain siirtyminen kokonaan toisen laatuiselle olokannalle voi selittää. Persoonallinen elämä puhkeaa.

Raha ja sillä mitattavat hyvyydet laskevat huimaavasti arvossaan. Niiden tarpeiden runsaus, jotka tähän asti ihmisen tyydytykseksi löysivät ihmistietoisuudessa elimensä ja orjansa, luhistuu kokoon, ja yli kaiken kohoaa heränneen ihmisen polttava kaipaus saada omalaatuisena olla riippumaton ja vapaasti kasvaa. Hänellä ei ole minkäänlaisia tarpeita varhaisempien pyrkimystensä piirissä, mutta sitävastoin on hän täynnä toisenlaisia elämänvaatimuksia, joiden kasvattavana juurena on hänen sisäisimmän olemisensa itsesäilytysvaisto. Tämä valitsee hänen tarvitsemansa olemassaolovälineet, tämä suuntaa tien, jota hänen kunnianhimonsa kiitää. Hän tahtoo tulla joksikin itsessään. Vain tästä saa kaikki muu, mitä hän on ja miksi hän tulee, merkityksensä. Vain tämä on hänen pyrkimyksensä määrä. Kaikki se loisto, jota hän ennen jumaloi ja laahasi jäljessään, sitä kumartaakseen, sille uhrautuakseen, himmentyy hänen persoonallisuutensa ihanuuden rinnalla, johon hänen katseensa rientää kuin ylhäiseen, kaukaiseen ihanteeseen. Hän ei tahdo enää näytellä mitään osaa, hän tahtoo olla jotakin, tulla joksikin. Eleskelevän joukon, mietiskelevien kummitusten ja muotiorjien kaikenlainen liehakointi ja ilostelu käy hänelle piinalliseksi ja epäilyttäväksi. Miten voikaan hän vielä kuulua noihin, miten voivatkaan nuo vielä löytää hänestä iloa! Hänellä on melkein polttava halu tulla suljetuksi noiden piiristä. Naamarinsa riisuneena irvistää nyt autiossa tyhjyydessään koko se tuttavallisuus, johon hän on hajoittanut, vuodattanut ja hukuttanut oman itsensä. Häntä etoo hänen oma itsensä sellaisena kuin se vasta oli, häntä inhoittaa, että myi itsensä mitättömästä ja valheesta. Hänen kunniansa ja velvollisuutensa on huolellisesti vaalia itsessään puhjennutta persoonallisen elämän lähdettä kaikelta hävitykseltä, tulipa se mistä tahansa. Kaikkea muuta halliten tehostamalla omaa itseään ja tarkoitustaan ja siten tulemalla siksi ja toteuttamalla sen, mitä on, vapautuu ihminen täysin välinpitämättömäksi kaikesta sovinnaisesta sekä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat ja puhuvat. Riippumattomuus joukon arvostelusta tulee hänelle tässä aamun suuressa raitistumisessa sisäisen vapautensa velvollisuudeksi ja arvon mittaajaksi. Mutta tämä on vain yksityisilmiö siinä heränneen ihmisen yleisessä huomiossa, että hänen suhteensa kaikkeen ja kaikkiin muuttuvat persoonallisiksi; joko niillä on hänelle auenneeseen tarkoitukseensa nähden merkitystä tahi sitten jäävät ne aivan syrjään. Nämä eivät ole kuitenkaan tehtyjä päätelmiä ja asetettuja vaatimuksia, vaan persoonallisen heräämisen luoman elämäntilan selvittelyä. Silmälle, joka ensi kerran valveutuen katsoo ympäröivään maailmaan ja valloittaa sen omakseen, kirkastuvat ilman muuta sädehtivänä auenneen selkeän päivän kategoriset imperatiivit.

Nyt on noustava täyttämään nuo imperatiivit. Jokainen näistä uusista tuntemuksista on kiihoittimena tekoon. Ja vain teossa ilmeneekin persoonallinen elämä, ei maussa, ei tunteissa, ei katsomuksissa, arvosteluissa eikä ihanteissa.

Mutta samalla havaitsemme sietämättömäksi riippuvaisuutemme menneisyydestä, kaiken totutun jarruttavan vaikutuksen. Tähänastinen vegeteeraava elämämme siihen pesiytyneine viettymyksineen, vaistoineen ja totunnaisuuksineen on muodostunut sellaiseksi voimankokoomukseksi ja niin määrääväksi tekijäksi, että herännyt minämme näyttää olevan aivan voimaton sitä vastaan. Sillä tähän asti on jokainen liikkeemme ja toimintamme ollut vain varhaisempien elämystemme ja vaikutteittemme pelkkää kaikua tahi ainakin ylivoimaisesti niiden määräämä, kun taas minämme on saanut tyytyä korkeintaan seurailevan harkitsijan osaan. Mutta nyt täytyy minämme yhdellä iskulla itsenäisesti puuttua asiain kulkuun, vapaasti ja riippumattomana ohjata elämänsä! Miten voikaan se tapahtua!

Itsetietoisuuteen heränneelle ihmiselle on ehkä mahdollista perinpohjaisella maltilla ja jännittämällä kaikki voimansa puolustautua persoonattoman menneisyytensä vaikutusta vastaan. Mutta heti kun hänen raitismielisyytensä hämmentyy, valveutuneisuutensa pettää ja tarmonsa katkeaa, heti kun hän ei enää täydellisesti keskittyen hallitse silmänräpäystä, on hän sortunut. Sitä edes huomaamatta elää hän taas persoonattomasti, niin persoonallinen kuin hän mieleltään onkin, tahi vaipuu hän kokonaan takaisin unielämän yövaelluksiinsa.

Mutta sekin, joka väkivaltaisesti, mistään huolimatta nousee, huomaa miten suloinen uneliaisuus uudelleen, jäsenet lamauttaen, valtaa hänet, niin ettei hän kykene varmoin askelin eikä suoraan kulkemaan tietään. Vaappuen sinne tänne hän tähyilee tuskaisena, mihin voisi tarttua tahi olisiko näkyvissä ketään, joka opettaisi häntä käymään. Hän vaipuu todennäköisesti takaisin entiseen maailmaansa ja on kohta uneksiva uinailun lumoissa. On monta, jotka hereille havahtuneina ovat yrittäneet elää persoonallisesti. Alkuponnistusten vaivoissa ovat he kuitenkin kadottaneet voimansa ja rohkeutensa ja luopuneet pyrkimyksestään. Monet ovat huomaamattaan joutuneet uneliaisuuden valtoihin, toiset alkaneet jälleen laahautua eteenpäin mykässä, katkerassa resignatiossaan, eräät vihdoin ajatelleet yhtä rehellisesti kuin päättävästikin: miten vaivalloista, tahdon takaisin rauhani, tahdon nukkua ja uneksia.

Monet herättyään eivät kykene ottamaan ensi askeleitaankaan. He jäävät makaamaan ja heidän silmänsä painuvat jälleen umpeen. Toiset eivät aamun kirkkaudesta huolimatta jaksa nousta, teoilla luodakseen persoonallisen elämän päivän. Mieluimmin he tirkistelevät puoliavoimien silmäluomiensa alta valoisaan aamuun ja nauttivat siitä hienostelevan herkuttelijan täydellisellä perinpohjaisuudella. Kaikki herättävät mielenkiihdykkeet he vastaanottavat syvästi, kaikki siitä johtuvat ilmaukset he painavat mieleensä. Maun, katsomusten, arvostelmien ja periaatteiden alueella tapahtuvasta mullistuksesta he tulevat vaikuttavasti ja syvästi tietoisiksi, mutta — nousemaan he eivät kykene. Velttoina tahi kykenemättöminä he katselevat vain kirkasta päivää ja kehräävät itselleen persoonallisen elämän maailmankatsomusta. Ja kun tulee kysymys elämästä, kuljeskelevat he lauman mukana vanhoja uriaan ja toimivat mahdollisimman persoonattomasti. Nämä tällaiset ihmiset ovat persoonallisen elämän teoreetikkoja ja haaveksijoita.

Mutta kuka tahtoo olla täysivoimainen ihminen, hänen täytyy elää persoonallisesti, elää olemisensa joka silmänräpäyksenä, hänen täytyy persoonallisen toiminnan herkeämättömillä vasaranlyönneillä takoa onnensa, joka on yksin hänen tarkoituksensa täyttymyksessä; hänen täytyy taistella itselleen herruus valtakunnassaan, joka on hän itse; hänen täytyy suunnitellen jatkuvasti johtaa kehityksensä korkealle. Vain se, joka astuu auringon täyttämään päivään, elää aamun.

Miten tämä on mahdollista? Miten voi herännyt persoonallinen elämä vahvistua yksin määräävän kehkeytymisen ja väkevän elämän säteilyn toimintavoimaksi? Siinä kysymys.

Ei missään tapauksessa itsestään, se selviää jo tähänastisesta tarkastelusta. Sunnuntailapsetkaan, puhtaat sankariluonteet, jotka säteilevinä urhoina nousevat, eivät pääse eteenpäin, jos he joutuvat yksin oman itsensä varaan. Toiset tulevat aivan liian nopeaan epävarmoiksi ja avuttomiksi, saaden kasvoilleen hämmentyneen ilmeen kuin oudolle alueelle joutuneet lapset; toiset nerokkaassa mielivaltaisuudessaan toimivat, kunnes uupuvat lohduttomaan hajanaisuuteensa.

Persoonalliseen elämään herännyt ihminen tarvitsee apua, joka muuttaa tahtomisen voimiseksi, joka pitää valveilla ja kirkastaa tietoisuutta, joka opettaa käymään ja viittoaa tien, joka antaa ryhtiä ja suo tukea. Mutta jo alkuasteesta saakka on persoonallinen elämä taitoa, jota on opittava ja harjoitettava. Siksi tarvitsemme kasvattajaa.

Persoonattomasi päivästä päivään elelevistä ihmisistä, niistä monen monista, jotka vegeteeraten iloitsevat »sivistyksestään»; täydellisistä nykyajan ihmisistä tuntuu ärsyttävältä ja mielettömältä väite, että täysikasvanut ihminen tarvitsee kasvattajaa. Mehän olemme jo jotain oppineet, meillähän on asemamme ja kutsumuksemme, kuulumme kiistämättä sivistyneihin ja »kasvatamme» itse lapsiamme! Mutta jokainen, joka on herännyt, tuntee tarvitsevansa kasvattajaa. Hän huomaa, että hänen elämänsä ilman kasvattajaa on hedelmätöntä. Siksipä se, että ihmiskasvattajien tarve on viime vuosikymmeninä käynyt niin kuuluvaksi, onkin epäilemättä persoonallisten vaistojen elävöitymisen ja korkeampaan elämään pyrkimisen merkkinä. Kasvattaja Schopenhauer, kasvattaja Rembrandt, Goethe, Nietzsche, Bismarck, kasvattaja Kristus — siinä etsivän, kasvattajaa ja kasvatusta kaipaavan nykyajan luonteenomaisia tunnuksia.

Persoonallinen elämä on kehittymistä, kasvamista, puhkeamista, mutta ei vegetatiivista, vaan tietoisen tarkoituksellista, persoonallista. Tämä elämän nousu ei tapahdu itsestään, heräämistä seuraten, vaan kaiken läpitunkevan, täysin tietoisen heränneen tahdon täytyy liikuttaa sitä ylöspäin; ihmisen tulee aitotunteisena, selväkatseisena ja sitkeän päättäväisenä muodostaa tämä elämänsä. Siihen tarvitaan, paitsi voimaa ja mielenkirkkautta, myöskin elämänviisautta. Ja nämä ovat kykyjä, jotka eivät putoa kenellekään pilvistä, vaan jotka täytyy itse hankkia. Niin kauan kuin meillä ei niitä kykyjä ole tahi ole tarpeeksi, tarvitsemme kasvattajaa, joka meitä auttaa ja avullaan korvaa puutteemme. Se, joka ei ketään löydä, on vaarassa menehtyä aamun vaikeuksissa. Näivettynyt, surkastunut persoonallinen elämä onkin ajallemme luonteenomainen ilmiö.

Mutta vain persoonallisuudet voivat olla kasvattajina. Heitä eivät korvaa ohjeet. Määräykset ja johtolauseet, joihin alistumme ja joiden mukaan itseämme ohjaamme, eivät merkitse mitään, vaan meitä voivat auttaa yksin elävät ihmiset, joiden vaikutuksen alaisena uusi elämämme voimistuu, joiden kanssa voimme olla lämpöisessä elämänvuorovaikutuksessa ja jotka kehityksemme jokaisena ajankohtana neuvoin ja teoin voivat meitä auttaa ja edistää tervettä kehittymistämme. Tässä on kuuliaiselle tie itsenäisyyteen ja syvästi vastaanottavalle tie viisauteen.

Onnellinen, ken löytää kasvattajan, löytää täysivoimaisen ihmisen, joka elää persoonallisen elämän vapaudessa ja väkevänä säteilee elämää, joka rakkaudella, ymmärtämyksellä ja voimainsa ylitsevuotavuudella ymmärtää vahvistaa, suojella, viljellä ja nostattaa herännyttä elämää, joka ravitsee ja tukee jokaisen omalaatuisen ihmisen elimellistä puhkeamista hänen omaperäisyytensä puitteissa, joka kasvattaa itsenäisiä persoonallisuuksia, muovailematta jäljennöksiä omasta itsestään. Mutta tällaiset kasvattajat ovat nykypäivinä aivan harvinaisia, ja useimmat, joilla olisi halua ja rohkeutta päästä tällaisen kasvattajan kanssa kosketuksiin, useimmat, jotka eivät pelkää mitään vaivoja, saavat turhaan etsiä.

Siksipä olenkin osoittanut jokaisen, joka on etsinyt tietä uuteen elämään, Kristuksen luo. Hän on enemmän kuin kasvattaja. Kasvattaja hän on kuitenkin myöskin ja voi siksi jokaiselle tulla. Sillä hän auttaa meitä, kun meidän alkuperäinen olemuksemme tuskaisesti kirvoittuu siteistään. Hän havahduttaa meidän unen kahlehtiman minämme huutaessaan sen elämään ja viittoo meille polun, jolla löydämme oman itsemme. Hänen ohjaamanaan pääsemme selvyyteen sisäisen olemuksemme tuskantäyteisestä, voimattomasta ja hedelmättömästä tilasta, hänen ohjaamanaan löydämme myöskin sen punaisen langan, jota myöten voimme selviytyä hämärästä sekasortoisuudestamme. Hänen syksynkypsissä sanoissaan ja puheissaan tapaamme hämmästyttävästi valaistuina ihmisen luontaisen olemuksen ja kehityksen tosiasiat ja lait, jotka juuri hän on löytänyt. Mutta niin totta kuin Kristus lopulta onkin täysivoimaisen ihmisen korkeampaan olemiseen johtava ainoa tie, niin totta on ihminen kuitenkin hädässä, ellei löydä muuta kuin yksin hänet. Niille, jotka pitävät tätä kerettiläisyytenä, muistutan vain Paavalin seurakunnilleen usein kirjoittamia sanoja: Tulkaa minun ja Herran seuraajiksi. Me tarvitsemme kasvattajanamme ihmisiä, joissa Kristuksen elämä on löytänyt muodon ja jotka ovat hänen vaikutuksestaan tulleet persoonallisuuksiksi. Ja siksi kunnes löydämme tällaisia ihmisiä tulemme heitä aina mitä tuskallisimmin kaipaamaan. Sillä tuskinpa monikaan ilman heitä voi kasvaa uuden elämän vapaaksi persoonallisuudeksi, niin suuri mahdollisuus kuin siihen muuten olisikin.

Jos tilamme nykypäivänä on tällainen, ei kukaan toivottavasti horjune valitessaan, katsooko hän Kristukseen vaiko Goetheen, Bismarckiin tahi Nietzscheen. Sillä, niin paljon kuin kunnioitammekin näitä persoonallisuuksia, he ovat olleet korkeintaan vain persoonallisen pyrkimyksen ja nousevan ihmiskehityksen loistavia edustajia. Jeesus on ainoalaatuinen, täysivoimainen ihminen, täydellinen korkeammanasteisessa elämässään ja sellaisena meistä vielä etäällä. Goethen merkitys on siinä, että hän on väsymättömästi tehostanut yksilöllisyytensä kehkeytymistä, jossa hän tosin pitkän elämänsä vuoksi pääsikin varsin kauas. Bismarckin merkitys on siinä, että hän yhä uudestaan viittasi sankarillisen ihmisyytensä jumalallisille lähteille. Nietzsche auttoi aikaamme väsymättömästi ampumalla kaipauksensa nuolen todellisen ihmisolemisen uuteen maahan, tietämättä, edes selvästi näkemättä sinne vievää tietä. Mutta Jeesus kantoi uutta elämää itsessään ja osasi sitä myöskin muille antaa.

Parhainkaan kasvatus ei kuitenkaan voi mitään ilman kelvollista ihmisainesta. Voidaan kyllä saavuttaa hyvinkin paljon, mutta ei mitään järjestyksellistä, tervettä, voimakasta, itsenäistä. Tämä pitää paikkansa yhtä hyvin ruumiin kuin hengenkin alalla. Kristuskin on usein toistanut: Kellä on, hänelle annetaan, jotta hänellä olisi yltäkylläisesti. Tämä ei kylläkään mahdu sovinnaisiin kristillisiin teorioihin, mutta se on kovaa todellisuutta. Siksipä osoittamalla kasvatuksen ja kasvattajan välttämättömyys poistetaan vain osaksi heränneen persoonallisen elämän aamun vaikeuksia.

Kasvatuksen kohteina ovat heränneet ihmiset, heidän omalaatuinen tietoinen minänsä, jossa heidän tarkoituksensa on elävänä auennut. He kuuluvat kaikki niihin, joilla jotain on. Vain heitä voidaan kasvattaa, muut täytyy ensin herättää. Mutta heille ei voi kukaan kasvattaja antaa sitä, mikä on luovan itsemuodostuksen edellytys: voimaa pysyä valveilla, hävittämätöntä elämän tarmoa. On totta, että jokaista voidaan jatkuvasti kiihoittamalla — esitelmillä, kirjoitelmilla, kirjeillä, kehotuksilla, tehtävillä — pitää hereillä, mutta tämä pakotettu valveillaolo on hedelmätöntä. Sellainen ihminen tulee aina olemaan kykenemätön persoonallisesti kasvamaan tahi antamaan mitään persoonallista. Jatkuvasti vaikuttamalla ja lujatahtoisesti käsittelemällä voidaan epäkelpoistakin ainesta parantaa ja muovailla, mutta tulos on aina vain tekemällä tehtyä, ei luonnollista kasvamista. Se jää ikipäiviksi taidetuotteeksi, olematta milloinkaan oman kasvunsa alkuperäinen, itsenäinen, luova muodostus.

Jokaisessa heränneessä ihmisessä on tuota elämänvoimaa jossain määrin, muuten hän ei olisikaan valveilla. Mutta vain ani harvoissa on sitä niin paljon, että se riittäisi pitämään hänet valveilla, kenessäkään ei ole sitä tarpeeksi tekemään jatkuvan kasvamisen mahdolliseksi. Ei ainoakaan ihminen kätke sisäiseen olemukseensa tyhjentymätöntä voimanlähdettä, niinkuin ei maailman kaikkeuskaan ole tyhjentymätön lämmönantaja. Persoonalliseen elämäämme tarvittavan elämänvoiman täytyy herkeämättömän vastaanottamisen avulla syntyä ja lisääntyä, niinkuin kukan, jotta se voisi kasvaa, täytyy juurillaan imeä maasta elämänmehua.

Mutta missä ovat elämänvoimiemme lähteet, missä persoonallisen kasvamisemme hedelmällinen maa? Jumalassa, hänen luovassa, kaikkeuden läpi virtaavassa voimassaan, hänen hengenenergiansa elämänliikunnoissa, jotka väräjöiden kulkevat lävitsemme ja syleilevät meitä heti kun olemme heränneet omasta itsestämme tietoisiksi. Näistä tyhjentymättömän, alkuperäisen olemisen ja kaikkea kannattavan luovan alkuvoiman kätketyistä syvyyksistä kumpuavat ikuisen elämämme lähteet, jotka voivat täyttää ja ravita tietoiseksi heränneen iäisen olemisemme ja toteuttaa meissä pakottavana kaipauksena elävän tarkoituksemme. Noissa syvyyksissä on täysivoimaisen ihmisen korkeammanlaatuisen, jumalsukuisen elämän lähde.

Jos käännymme Jumalaa kohti, pysymme valveilla, jos avaudumme hänelle, kasvaa voimamme. Silloin alkavat persoonallisen elämän mahlat nousta, me kasvamme ja kypsymme. Jumalallisen voiman alla tulemme oman itsemme valtiaiksi, hänen henkensä valossa seestyy tietoisuutemme laajaksi, läpitunkevaksi kirkkaudeksi, hänen energiansa täyttäminä pystymme voimantäyteiseen itsemuodostukseen ja ylivoimaiseen säteilyyn. Kaikki on kiinteässä suhteessa keskenään. Kuta enemmän jumalallinen pohja meissä kasvaa, sitä kalliimpi on omaisuutemme, kuta täydellisemmin olemuksemme kaikin säikein juurrumme Jumalaan, sitä kevätvoimaisempana työntää elämänpuumme oksia ja lehtiä. Mikäli kasvamme syvyyttä, vain sikäli kasvamme korkeutta.

Tämä Jumalan elämänvirta kulkee alati ympärillämme. Me tunnemme sen kaikessa, mikä lähettyvillemme joutuu, sillä se soljuu kaikessa elävässä ja olevassa: luonnossa ja historiassa, elämämme kaikissa käänteissä ja liitoksissa, ihmisissä, joista se kumpuaa, ja ennen kaikkea Kristuksessa, jossa tuo elämänvirta on löytänyt ihmiskunnalle maailmanhistoriallisen lähdepaikan. Mutta vain se, joka elää ja tuntee persoonallisesti, tuntee myöskin tämän virran elävöittävän ja voimistavan aallonkosketuksen. Jollei meillä ole syvän itsensätuntemisen luomaa ja herkistämää vastaanottavaisuutta, ei tuo elämänvirta pääse meihin tunkeutumaan eikä voi meissä muodostua korkeamman olemisen voimanantajaksi, ja jollei meillä ole kykyä ja taipumusta vastaanottaa kaikki kohtaamamme jumalalliset herätteet, kerätä ne ja siten täydentää itseämme, ei korkeamman elämän energia tule kasvamaan meissä. Kuta enemmän koko olemisemme kaivaten ojentuu Jumalaa kohti, virittyy hänelle, ja kuta paremmin se näin kelpaa jumalallisen luomisvoiman elimeksi, sitä enemmän osallistumme hänen elämästään ja sitä paremmiksi hänen ihanuutensa todistajiksi ja hänen luovan elämänsä ilmaisuiksi tulemme omassa kehityksessämme.

Tämä Jumalaan pohjautuminen ei ole kuitenkaan vain tunteittemme virittämä tunnelma, vaan se on oman itsemme jumalanmukainen mielenlaatu, jumalanmukainen elämäntila: teon ja totuuden persoonallista elämää. Se kirkastaa persoonallisessa kasvamisessamme jumalallisen ja inhimillisen välillä vallitsevan molemminpuolisuuden ja vuorovaikutuksen. Kuta enemmän avaudumme Jumalalle, sitä väkevämpänä puhkeaa persoonallinen elämämme, ja kuta persoonallisemmin elämme, sitä vastaanottavammiksi herkistymme jumalallisille vaikutuksille, mikä taaskin ilmenee oman itsemme kehitysnousussa. Tähän molemminpuoliseen nousuun kätkeytyy persoonallisen kasvamisen salaisuus.

Jos joku edellisen johdosta on saanut sen käsityksen, että »usko Jumalaan» on tämän jumalallisten voimain kerääntymisen ehtona, niin on se merkkinä siitä, ettei sitä ihmeellistä asiaintilaa, jota olen koettanut selvitellä, ole oikein ymmärretty. Se on seuraus, ei edellytys. Niinkuin Jumala suo aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin, antaa sataa niin syntisille kuin vanhurskaillekin, samoin koskettavat jumalalliset elämänvirrat kaikkia ihmisiä. Jokainen kuuluu hänen luovan vaikutuksensa piiriin, uskoi hän Jumalaan tahi ei, olipa hän ateisti, materialisti tahi spiritualisti. Ihmisen valveillaolo ja elämänkaipaus vain määräävät, missä määrin nuo jumalvaikutukset hänessä puhkeavat, kokonaan riippumatta siitä, onko ihmisellä ymmärtämystä Jumalaa kohtaan vaiko ei. Ei jumalelämyksen syvyys riipu ymmärtämyksen asteesta, vaan päinvastoin. Siksipä ei myöskään ateismi tee Jumalasta-elämistä mahdottomaksi, vaan tämä elämä tekee lopulta itse ateismin mahdottomaksi, niin pian kuin se on tullut ja sen on täytynyt tulla määrätynvoimaisena meissä tietoiseksi. Kun minulle sanotaan: »hyväksyn täydellisesti esityksenne ja päämääränne, mutta ateismini on järkkymätön», vastaan rauhallisesti: »siitä ei ole ensinkään kysymys; tarkatkaa persoonallista elämää ja pyrkikää toteuttamaan tarkoitustanne: kaikki muu tulee aivan itsestään.»

Toiselta puolen eivät älyllistä tahi moralista tietä saavutetut mielikuvat ja vakaumukset Jumalasta, vaikkapa mitä eloisin luottamus häneen olisi ne henkevöinyt, ole vielä milloinkaan olleet jumalallisten kosketusten herkkänä kielistönä, vaan on sellaisena aina ollut vain sisäinen alkuperäisyys: vilpittömyys, todellinen tarkoituksensa täyttymystä isoova sielun kaipaus. Näille päivän lapsille nousee aurinko. Mutta kehen Jumalan elämänlähteestä kiitävät sateet sattuvat, ketä ne elävöittävät, lämmittävät ja valaisevat, hän avautuu täydellisesti Jumalalle: uskoo häneen, hänestä kokonaan elääkseen.

Tämä on persoonallisen elämän aamun auringonnousu.

HANS LARSSON.

Hans Larsson
Hans Larsson

Ennen vanhaan oli lukumiehen työkammio autio ja tyhjä kun luostarinkoppi. Suuri rauha ja syvä hiljaisuus vain leijailivat huoneeseen tunkeutuvissa auringonsäteissä.

Huoneilla on oma historiansa. Kun seinien rajoittamaan suorakulmaiseen tilaan liitetään pilarit, muodostuu temppeli; kun tiedemies tuo kädessään huoneeseen kirjan ja kynän, muodostuu siitä hänen työsoppensa.

Dürerin kuparipiirroksessa vuodelta 1514 esitetään hurskas keskiaikainen tutkija Hieronymus oikeana työhuoneen patriarkkana. Hän istuu siinä ahkerassa työssä kääntäen Raamattua latinankielelle. Hänen sisäistä rauhaansa vastaa huoneen hiljainen kodikkuus; hänen mielialansa on yhtä aurinkoinen kuin hänen huoneensa, jonka värillisten lasi-ikkunoiden läpi aurinko tunkeutuu sisään säteillen valoa ja lämpöä. Kotieläimet, Hieronymuksen uskollinen seuralainen leijona, jolta hän tarun mukaan oli vetänyt pois orjantappuranpiikin käpälästä, ja unelias koira kohottavat kodikkuuden vaikutelmaa. Ikkunankomerossa rukouspulpetti, seinällä vihkivesiviuhka ja rukousnauha ja pöydällä ristiinnaulitunkuva kertovat hartauden harjoittamisesta kaukaisessa erakkomajassa Syyrian erämaassa. Pyhiinvaeltajanhattu ja puukengät kertovat matkustuksesta Rooman, Konstantinopolin ja Itämaiden opin keskuksiin ja pyhiin paikkoihin. Tiimalasi nurkassa ja pääkallo ikkunalla kuvastavat kaiken ajallisen katoavaisuutta. Hieronymus ei päässyt paaviksi, hän vetäytyi erääseen luostariin lähelle Betlehemiä ja eli siellä kuolemaansa asti.

Siinä keskiajan oppineen lukukammio, neljännellä vuosisadalla eläneen raamatunkääntäjän tunnelmien kiinnekohdat, elamänharrastusten kaikki työvälineet ja erakon koko kotitalous. Siinä Hieronymus, jota niin monet taiteilijat ovat kuvanneet, kirjoitusvehkeineen, Raamattuineen, leijonineen ja ristiinnaulitunkuvineen.

Erään toisen raamatunkääntäjän, Lutherin, työhuone Wartburgin linnassa on vielä vaatimattomampi. Huonekalustona on pöytä ja tuoli ja ainoana seinämaalauksensa tuo tarunomainen mustetahra, jonka kerrotaan jääneen seinään Lutherin kiusaajaansa kohti heittämästä mustepullosta.

Mutta Lutherin aikalaisen Erasmus Rotterdamilaisen työkuvaan, joka on lähtenyt samaisen Dürerin kädestä vuonna 1526, on ilmestynyt merkki, joka tietää uutta aikaa tiedemiehen työhuoneen historiassa. Mustetolppoa vasemmassa ja kynää oikeassa kädessä pitävän humanistin pöydälle on ilmestynyt maljakko, jossa on veteen asetettuja kieloja.

Kukkaskimmppu tutkijan pöydällä ei ole siihen näytteeksi asetettu samoin kuin ei maalaismökin ikkunassa auringonvaloon pantu kukkanenkaan. Se edustaa luontoa ja sen kauneutta, elämän raikasta kasvua ja todellisuuden tuntua. Päivänsäteen kaltaisena sanomana se tuo pilkistyksen väristä ja lämmöstä kirjanoppineen ajatusmaailmaan ja kynäntuotteisiin.

Mutta aikojen muuttuessa ei pelkkä lukeminen ja kirjoittaminen riitä eristetyimmänkään työhuoneen asukkaalle. Henkisen työn tervehyttäjäksi tarvitaan ruumiillista työtä, tarvitaan liikuntoa ulkoilmassa, keskeltä todellista luontoa, sillä ei edes pientä metsikköä voi sellaisenaan tuoda sisälle huoneeseen vielä vähemmän monikirjavaa kukkasketoa. Tulee uusi, todellisemman työnteon aika, joka vapahtaa yksipuolisen työn painolastista. Se tulee yksityisten elämässä ja tulee yhteiskunnallisena ilmiönä.

Tolstoin työhuoneessa oli kirjojen ja kynän lisäksi suoranaista työkaluja, saha, viikate ja lapio ja naulassa työvaatteet. Kun Lutheria vahvisti ihmeellisesti työssä se, että hän kuuli naapurin takovan vasarallaan varhaisena aamuhetkenä, tarttui Tolstoi itse vasaraan. Kun hän kirjallisessa työssään ja raamatuntutkimuksissaan tarvitsi virkistystä, lähti hän kaivamaan ojaa tai hakkaamaan halkoja. Niittämiseen hän uhrasi työnsä lomasta kokonaisia päiviä. Hän otti käteensä muurauslaastan ja muurasi kotikylässään asuvan köyhän lesken uunin. Siinä on meidän työtä odottavan aikamme ja yhteiskuntamme kuva. Tolstoi osasi aina uudelleen ja uudelleen luoda ojan auki, sahata samanlaiselta näyttäviä halkoja ja joka kesä ryhtyä samaa niittyä uudella riemulla niittämään. Joka päivä vereksin voimin ja vaikutelmin uudistettuna hän jaksoi lukemattomia kertoja uudelleen muovailla kirjallisia tuotteitaan.

Lähiaikoina valautuu varmaankin erikoistieteilijänkin työkammion rauhaan ruumiillisen työnteon tunnelma ja vakuutus tieteellisten järjestelmien onnellisesta vuorovaikutuksesta todellisen elämän kanssa. Elämän ja kaikkinaisen työn tuntemus on kruunaava kirjailijat vertauskuvineen, suurmiehet ja ajattelijat lakeineen ja tiedemiehet järjestelmineen. Yhteiskunnan parantajat ja uusien uskontojen perustajat se varustaa uudella ehommalla väellä.

Nykyajan työhuoneella on kaksi vaaraa. Se voi kiikaroida yksipuolisesti jotakin rajoitettua alaa tai tulla täyteen rihkamaa, niinkuin silmä hiekkaa, niin ettei se näe eteensä. Edellisen vastapainoksi tarjoutuvat taiteen elähyttämät kokonaisvaikutelmat ja jälkimmäisen sisäinen keskitys, joka ulospäin kuvastuu edustavien ja arvokkaiden yksityiskohtien valinnassa.

Hans Larsson on niitä nykyajan tiedemiehiä, jotka tuntevat ja osaavat antaa arvoa työhuoneen hartaalle ja keskitetylle hiljaisuudelle. Hän istuu suurennuslasi kädessä ja muodostaa käsityksensä runouden, sielutieteen, kasvatuksen ja sivistyksen kysymyksistä niin keskitetyksi ja teräväksi kuin suinkin. Tieteellisissä järjestelmissään hän etsii sellaista kokonaiskatsomusta, joka saattaisi tyydyttää elämisen mahtavaa tarvetta. Ja hän kallistaa korvansa niille elämän ikuisille äänille, jotka kaikuvat hänen työpajansa seinien ulkopuolelta. Kaikkea tätä kuvastaa hänen työhuoneensa ilmapiiri. Mutta siinä ei sittenkään ole tarpeeksi keskitystä.

Voimaa ja esikuvia korkeampaan keskitykseen on ulkona luonnossa.

Kotvan työskenneltyään kammiossaan tiedemies astuu ulos ja sovittaa sisäisen silmänsä näkökulmaan kaiken edessään liikahtelevan ja elämästä sykähtelevän ja sydämensä hehkuun tiedon ja totuuden, luonnon huokauksen. Hän hengittää syvään. Jos hänellä on vielä voimia käytettävänään, ryhtyy hän työhön. Jos hän tahtoo levätä, ryhtyy hän katselemaan elämää.

Kirjanoppineesta on tullut elämän tuntija. Hänestä on tullut käytännöllinen lakimies, jonka lakien mukaan maailmankaikkeus vinhasti pyörii. Ja hän, tuo pieni voimakas kääpiö seisoo siinä keskipisteessä, elämänkatsomuksensa huipulla ja hallitsee silmiensä eteen noussutta näkyä lauseellaan.

»Ei kaikkea, vaan kokonaisuus — osassa.» Se on Hans Larssonin tunnusomainen lause, joka sisältää hänen maailmankatsomuksensa johtavan aatteen ja joka kimaltelevana helmivyönä sädehtii kaikista hänen kirjallisista tuotteistaan. Tiedemies on löytänyt tämän aatteen runoilijan ihastuksella kuten kastehelmen poimulehdeltä. »Kastehelmi heijastaa aurinkoa ihanaa; kuvastukoon meissä hän, aurinkoinen elämän.» Hän on nähnyt siinä ihmeellisen keskityksen keskellä aamun hymyileviä ihmeitä ja oppinut tuolta pisaralta keskityksen salaisuuden, jota nyt opettaa toisille sovelluttaen keskitysajatusta henkielämän ja todellisuuselämän eri aloille. Kaikkialta tulee valita sellaisia pieniä kastehelmiä, joissa samalla meidän syvin olemuksemme ja sen tarpeet kuvastuvat. Ihmisiäkin opimme tuntemaan niistä välähdyksistä, joissa heidän persoonallinen yhteytensä heijastuu. Taiteelliseen valintaan tottunut silmä voi sellaisen välähdyksen nähdä äänenpainossa tai kasvonilmeissä ja jättää valinnassaan paljon pinnallista huomioonottamatta.

Keskitys kuuluu luontoon, mutta ennen kaikkea se on ihmisen osuus. Se on yleismaailmallinen laki, jonka voimme joka päivä todeta. Ihminen elää moninaisuuden maailmassa, iäisyysolentona on hän keskitystä.

Ihmisen sisäistä keskitystä nimittää Larsson »sisäiseksi näkemykseksi», tarkoittaen sillä sitä eheätä, kaunista ja kirkasta persoonallista välähdystä, joka elämämme voimakkaimpina hetkinä saa sydämemme sykähtämään. Ihmisellä on mahdollisuus parhaimpina hetkinään luoda itselleen ja toiminnalleen keskipisteitä, jotka sitten muodostavat kehän korkeammalle keskukselle. Rengas on aina ollut iäisyyden vertauskuva. Se on kokonaisuus, joka keskittyy keskipisteeseensä.

Keskittämisestä seuraa mielihyvää. Keskityksen tulos on taideluoma. Sisäinen näkemys on sidottu tunteeseen rikkautensa ja yhteydellisyytensä nojalla. Sisäistä näkemiskykyä tarkoittaa myös Müller puhuessaan lähteestä, josta sisäiset elämänvoimat virtailevat.

Tieteellinen työ on kokoilua. Valmistuakseen ja kypsyäkseen se tarvitsee taiteellista työtä, yhdistäviä ajatuksia, joiden keksimisessä mielikuvitus on apuna. Kun tiedemies hallitsee ainehistoaan, saa hän sen lait sanotuksi suppein, ihastuttavin, valikoiduin, yksinkertaisin ja mieleenpainuvin keinoin. Jo yhtä yksityistä ajatustakin sanoiksi pukiessaan hän tarvitsee keskitystä, sellaisten kokonaisuutta ja rikkaasti sovellutettavaa ajatusta edustavien osien valintaa, joka takaa onnistumisen.

Taiteellinen työ vaatii keskitystä. Silloin vasta ymmärrämme taidetta, kun tapaamme kokonaistunnelman, jolla on oikeaan osattu keskipiste, niin että voimme sen tieteen keinoin todeta paikkansa pitäväksi.

Ollakseen muuta kuin koneellista, vaatii toiminta keskitystä. Keskittävä piste on päämaali. Jos kerran jollekin teolle on löytynyt onnellinen päämäärä, pyrkivät muut teot tähtäämään siihen kompassineulan tavoin. Jos päämääräksi asetetaan jotakin epäolennaista, heiluu tekojemme kompassi edestakaisin ja on kovin levoton.

Keskitys on tuo suuri laki kokonaisuudesta ja osasta tai määrätyltä kannalta katsottuna vastakkaisuuksien laki.

Kastehelmi kuvastaa ympäristöään, mutta lähempää katsoen on sillä oma salattu läpikuultavan kirkas huoneensa.

Keskitetyn hiljaisuuden mies kuvastaa ympäristöänsä ja luonnonlakien mukaisten ilmiöiden lainehtimista ympärillään, mutta hänellä on oma salattu sisäinen keskuksensa. Se elää omaa hiljaista elämäänsä siirtyen elämyksestä toiseen jalojen kuvien vallassa. Sen elämän sykähtelyssä on jotakin ihastuttavan suurta. Hänelle puhuu elävä Jumala.

Hän tahtoo saada sen sanotuksi. Hän etsii, valikoi ja viljelee. Hän näkee istuvansa olevaisuuden järveen ulottuvalla aidalla metsän ja niityn välimaalla ja miettivänsä, miten saisi sanotuksi luonnon kesäisen hiljaisuuden ja sen suuruuden kosketuksen. Hän näkee allansa läpinäkyvän veden kirkkauden ja etäämpää kuultavan veden pinnan. Hän näkee taivaan värit vaihteluineen kaiken luomakunnan värien säestäminä. Hän näkee koskemattoman metsän ja raskaan, mutta toivehikkaan työn vihannaksi tekemät vainiot. Hän näkee harmaan mökin ja etäämpää kylän. Näkee elämän levon ja hiljaisuuden, näkee sen sisässään ja näkee omat ajatuksensa ja näkemyksensä.

Tai istuu keskitetyn hiljaisuuden mies tien varrella. Hän näkee elämän liikkeen ja levottomuuden. Ihmiset kulkevat vastakkaisiin suuntiin, eivät tahdo väistää toisiaan, vihaavat toisiaan ja katsovat taaksensa, ensin ystävällisesti hymyiltyään. Hän näkee elämän matkan päämäärän. Hän näkee ihmisten sisäisen elämän ja heidän sydämensä liikkeet, kun he sisältäpäin valaistuina kulkevat hänen ohitsensa. Hän katsoo omaan sydämeensä. Siellä on samanlaista, mutta siellä on jokin oma rytmi, joka erottaa sen tuosta edessäolevasta.

Hänellä on vielä useita tähystyspaikkoja. Ja hän kokoaa näkemyksiään useampana ajankohtana, hän etsii niitä yhä, sitten valikoi mielipaikkansa, kätköpaikkansa, ja pitää ne salaisuutenaan tai julistaa niistä käsin, jos kerran nuorena on joskuskaan salatuissa pyhätöissään julistanut. On mahdollista, että luonto kuulee hänen puhettaan tai että ihmiset tiellä pysähtyvät hetkeksi kuulemaan häntä, jos hän on luotu sanomaan sanottaviaan. Sitten hän viljelee sanottavaansa. Hänen sanontansa paranee, niin että hän lopulta osaa ja rohkenee sanoa Jumalan nimen.

Työvainioiden ja viljelyksien mies on Larsson. Hän on sanonut varoittavan ja elähyttävän sanansa nykyajan pintapuoliselle sivistykselle teoksessaan »Sivistys ja ominpäinopiskelu». Hän on esimerkkinä nykyajan tieteellisten viljelysten miehestä, joka osaa kohota sanottavastaan laajemman tietämyksen ja voimakkaamman näkemyksen maille, jota eivät rajoita, jonka ajatusta eivät ahdista eivätkä korvaa kaihda työhuoneen ahtaat seinät.

Hans Larssonin ulkonaisista elämänvaiheista ei ole monta sanaa sanottavana. Hän syntyi v. 1862, tuli dosentiksi Lundin yliopistoon v. 1893 ja saman yliopiston tietopuolisen filosofian professoriksi v. 1901. Tieteellisen toimintansa ohella hän on julkaissut suuren joukon laajojen lukijapiirien suosiota saavuttaneita teoksia, jotka koskettelevat mitä moninaisimpia kysymyksiä sielutieteen, kaunotieteen, kasvatustieteen ja filosofian mailta; lisäksi hän on monissa lyhykäisissä kirjoitelmissa esittänyt mielipiteitään päivänkysymyksistä.

Hänen työhuoneensa tuotteet ovat lukuisat. Hänen ensimmäisestä merkittävämmästä teoksestaan »Intuition» (1892) on kokoelmaamme käännetty viimeinen luku nimellä »Sisäinen näkemys.» Vuonna 1896 ilmestynyt »Sielutiede», joka on suomeksikin käännetty, on erinomaisen elävä esitystavaltaan käytännöllisestä elämästä valittuine esimerkkeineen. Mainitsemme vielä seuraavat teokset: »Tahdon vapaus» (1899) ja samana vuonna ilmestynyt, kaunotieteen ja tyyliopin kysymyksiä käsittelevä »Runouden logiikka» ja »Tutkielmia ja mietelmiä», josta on suomennettu kirjoitelma »Valikointi» Kirjoitelmakokoelmasta »Aatteita ja voimia» (1908) on teokseemme suomennettu »Kokonaisuus». Kasvatuksellisen sielutieteen kysymyksiä käsittelevä »Tietoelämä» (1909) on myöskin ilmestynyt suomeksi Runokokoelma »Vaellusretkellä» (1909), »Mielipiteitä päivänkysymyksistä» (1911) ja jo mainittu erinomainen kirjanen, sekin suomenkielisenä käännöksenä ilmestynyt »Sivistys ja ominpäinopiskelu». Filosofinen teos »Platon ja meidän aikamme» ja kaunokirjallinen »Hemmabyarne».

Siinä keskitetyn hiljaisuuden miehen sanoja ja meidän aikamme tiedemiehen työhuoneen tunnelmia.

Valikointi.

Kuinka vaikea onkaan punnita syitä puolesta ja vastaan, kun on kysymyksessä juuri sen valikointi, joka meitä koskee lähinnä. Mitä etuja toisella puolen, mitä puutteita toisella, voidaan laskea silloin, kun on kysymyksessä jokin ostos, mutta ei silloin, kun on kysymyksessä meidän syvin onnemme. Meidän keskitetyn luontomme täytyy näet puhua ja päästä selvyyteen itsestään, ymmärtää, mikä on sen kaikkein sisin tarve, joka elää omaa elämäänsä silloinkin, kun mielipiteet muuttuvat; ja sitten valikoida sen mukaan.

Useimmat teot eivät liene valintaa alkuperäisessä mielessä; ne ovat ainoastaan mielivaltaa, tilapäisiä tapauksia, aiheuttaen sen, että vaaka kallistuu toiselle tai toiselle puolelle. Ja niin monissa teoissamme merkitseekin kovin vähän, käykö niin tai näin. Vain yhdellä ja toisella, jonka persoonallisuus on oikein kokonainen, valmis ja kerta kaikkiaan omintakeisesti viritetty, eivät merkityksettömimmätkään teot, itsessään aivan samantekevät, saa ratkaisuaan mielivallasta, vaan tulee persoonallisuutta ja järkiperusteita alati mukaan vaakakuppiin.

Entä niissä teoissa, jotka merkitsevät meille enemmän kuin leipä ja kaikki aarteet, missä itse meidän olemuksemme on pelipanoksena mukana? Tiedän vain sen, että voi olla tuskallisinta ja rauhattominta, mitä elämä saattaa meille tarjota, nähdä ja odottaa tämän vaalin tapahtuvan, nähdä jonkun henkilön epäröiden haparoivan pimeässä ja ikäänkuin sokkona ottavan arpansa elämän kädestä; eikä mikään ole iloisempaa nähdä kuin se, että valikointi osuu oikeaan ja vaisto on tehnyt tehtävänsä.

Selkeä ajatuksemme ja harkintamme on sekin niin monen monituinen erehdyksen ja synnin aiheuttaja. Se ei tiedä, milloin sen pitää levätä, ei osaa vaieta, kun sillä ei ole mitään enää sanottavana. Se on niinkuin oppineitten äänenhälinä, kiistelyt ja alituiset keskustelut, jotka kääntävät asiat nurinpäin, kunnes emme enää pääse niistä mihinkään selvyyteen; joissa jatketaan niillä sanoilla, jotka he ovat saaneet käsiinsä, kauan aikaa vielä senkin jälkeen, kun rehellinen, mielensä malttava ajatus on hukkunut puheensorinaan ja istuu hiljaa itsekseen, ehkäpä neuvotonna ja etsien, tai sitten pelastava sana valmiina huulilla, kun se vain taas saisi hiljaisuutta ja sitä kuunneltaisiin ja sen tarkoituksia tahdottaisiin ymmärtää ja sen epätäydellistä puhetta koetettaisiin tulkita oikein. Älä salli ajatuksesi henkihieverinä ajaa itseään väsyksiin ja huutaa ääntään käheäksi julistaessaan aina monen monia syitä ja perusteita. Joudut vain lopuksi yhä pahemmin eksyksiin. Ja kuinka eksyksissä ovatkaan useimmat juuri sillä hetkellä, kun he tekevät valintansa, valinnan, jossa heidän sisin onnensa on pelissä! Mutta valinta on tehtävä ja se tehdään. Ne, jotka sen näkevät ja ymmärtävät, vavahtavat ja kääntävät katseensa pois, he kauhistuvat sitä epäsointua, joka viiltää sisimpäämme, kun jotakin menee sielun sisällä pirstoiksi. Nopanheitosta se riippua. Ja jonkun kerran on sattumakin armelias.

Sinun pitäisi suoda ajatuksellesi lepoa. Sinun ei ole sallittu joka hetki nähdä selkeästi hämärimpääsi. Sinä voit tehdä sen jonkun kerran, ja saat odottaa oikeata hetkeä. Sinä saat antaa päivien kulua ja pitemmältikin, etkä näe mitään, ja sinun pitää antaa itsellesi rauhaa. Mutta kun hetki tulee ja sisimpäsi avautuu sinulle, tulee sinun kuunnella kaikella, mitä sielussasi on, mitä sisimpäsi puhuu, ja säästää sanoja. Ehkä on kysymyksessä vain lyhyt sekunti, niin ettet saa kuulla lausetta loppuun; sinun pitää malttaa mielesi, saat taas odottaa oikeaa hetkeä. Jonakin päivänä tulee se taas, ja taas joskus toiste, ja sinä kokoat yhteen kaiken kuulemasi. Saat tuntea pienen vaikutelman silloin tällöin, niinä hetkinä, jolloin katseesi on kirkkaimmillaan. Näiden vaikutelmien mukaan voit ohjata kulkusi ja niistä saat pitää tarkkaa huolta. Sillä ne ovat kaikkein arkaluontoisimpia asioita. Nämä sielun kosketukset ovat niin heikkoja, niin hienoja ja miltei huomaamattomia. Ne häviävät helposti ajatusryöppyyn. Juuri niiden edessä täytyy sinun ajatuksesi varoa tekemästä mitään pahaa. Sinä voit tuhota ne, kun otat ne pohtiaksesi, kun tahdot ottaa ne yhtenään esille ja hypistellä niitä. Sinun tulee pitää ajatuksesi kurissa, etteivät ne lavertele tahdittomasti joka hetki herkimmästä sisimmästä elämästäsi.

Ymmärrätkö sinä minua? Tahdon sinulle näet sanoa vain, että niinä päivinä, jolloin sydän ei näe tietä, ei niin paljon ole luotettava ajatukseen eikä laskelmiin, kuin luonteeseen. Ei ole kysymyksessä ajatteleminen, vaan eläminen on kysymyksessä, koko olentomme kunnossapitäminen, voimat jännitettyinä, parhaat ominaisuudet palveluksessamme, eläminen niin vakavasti, täydesti ja rehellisesti kuin suinkin voimme. On kysymyksessä valvominen. Niinä hetkinä, jolloin suuret harha-askelet voidaan ottaa, on kohtalokasta lyyhistyä kokoon sekunniksikaan. Sielu pitää pysyttää jännitettynä herkeämättä, sen tulee olla varuillaan joka silmänräpäys. Kaikki riippuu sellaisina aikoina oman oikean minämme, parhaimman luontomme pystyssäpitämisestä. Sillä juuri sen on toimitettava valikointi. Sinun tulee pitää se elossa, ja usko minua — luontosi ohjaa sinut oikeaan.

(1891.)

Kokonaisuus.

Itsetunnon tarpeet ja myötätunnon taipumukset laajenevat, kypsyvät ja kasvavat, kunnes muodostuvat henkisiksi vaatimuksiksi, ja nämä jälkimmäiset taas liittyvät kasvussaan samoin toisiinsa, käsittävät toisensa ja tulevat yhdenmukaisiksi. Täydellisyyden vuoksi vielä muutamia sanoja siinä vallitsevista suhteista.

Henkisten vaatimusten voimme katsoa sisältyvän jo vanhastaan esitettyyn aatteiden kolminaisuuteen: oikeaan, hyvään ja kauniiseen; uskonnollisesta vaatimuksesta saamme puhua erikseen.

Mitä tekemistä on älyllisellä vaatimuksella esteettisen ja eetillisen vaatimuksen kanssa?

Ensin kohoamme yksityiskohtien sekavan moninaisuuden yläpuolelle, nousemme ylös abstraktioihin ja saamme yleiskatsauksen ja ajatusyhteydellisen selon; mutta sitten haluammekin hallita yksityiskohtia vielä täydellisemmin, niin että säilyttämällä johdonmukaisen järjestyksen voisimme palata yksityisen rikkauteen |a tuoreuteen: henkemme lepää vasta esteettisessä näkemyksessä, kuten Schelling sanoisi, (loogillisesti adekvaattisessa) sisäisessä näkemyksessä, kuten Spinoza lausuu. Runoilija käsittää monet asiat hienommin ja herkemmällä sisäisyydellä kuin tutkija sanotaan tavallisessa kielessä.

Älyllinen tarpeemme ei tarkoita vain määrättyjen tietovarastojen keräämistä ja omistamista, vaan on lopultakin tarve saada olla määrätynlaisena tietopuolisesti elävänä ja joustavana, saada pysytellä määrätyllä tavalla sisimmässämme — jolloin tietopuolinen todellisuus tulee yhdeksi käytännöllisen kanssa. Fichte teroittaa tätä koko ajattelussaan; hengen toimivaisuus on sen tietopuolinen voitto; Spinoza sanoo samoin: tietopuoliseen täydellistymiseen perustuu käytännöllinen vapautus.

Mitä tekemistä on eetillisellä elämällä esteettisen ja tietopuolisen kanssa?

Samassa määrässä kuin eetillinen vaatimus muodostaa persoonallisuuden sisintä, tai persoonallisuutta aina sormen päihin asti, jos sama asia mieluummin tahdotaan näin sanoa, niin alkaa se muovailla kauneuslakien mukaisesti ja siveellisesti oikea tulee täydelliseksi siveellisesti kauniissa; samoin kuin olennon terveys ja elinvoima tulee yhdeksi muotojen ja viivojen kauneuden kanssa.

Eetillinen vaatimus tulee kosketuksiin älyllisen toimintamme kanssa ensin siten, että se tarvitsee tietämistä välineeksi, valistukseksi voidakseen osua oikeaan. Mutta — tässä voi vedota erityisesti siihen, mitä Fichte sanoo kasvatuksesta — tietopuolinen elämä ei saa koskaan olla ainoastaan käytännöllisen välikappaleena, silloin ei tämä jälkimmäinen koskaan saavuta sitä pistettä, missä ihminen tulee taas kokonaiseksi, ja missä tietopuolinen ja käytännöllinen lankeavat yhteen — sillä tähän eheyteen suunnattu taistelu se juuri on velvollisuuden summa.

Esteettinen elämä vihdoin — se on tosin jo sillä mitä on sanottu tullut lausutuksi — saa johtajakseen selvyystarpeen, ja lepo kauniissa on vanhastaan käsitetty sielun puhdistusta tarkoittavaksi kylvyksi.

Nämä henkisten tarpeiden eri lajit näyttävät niinmuodoin voivan laajentua siten, että ne käsittävät toinen toisensa, ja että ne eivät vain kykene sitä tekemään, vaan että niillä on sisälläasuva tarve, sisäinen vaatimus täydellistyä tähän suuntaan.

Jos niin kerran on asian laita, täytynee myöskin olla, ainakin ihanteena, sellaista elämää, joka on kokonaisuuselämää älyllisenä, eetillisenä ja esteettisenä todellisuutena.

On mahdollista, että juuri tämä kokonaisuus muodostaa kaiken sen elämän olennaisen luonteen, jota täydellä syyllä voidaan sanoa uskonnolliseksi.

Älyllinen elämä saa, samassa suhteessa kuin sillä on tuntua itse olevaisuuden keskuksesta, ylevyyden ja autuuden tunnun, josta monen monet ovat antaneet todistuksia. Tutkijasta ja vaarinottajasta tulee katsoja ja rukoilija.

Kristityn eetillinen elämä tulee täydelliseksi siinä tunteessa, ettei ihminen voi mitään omasta voimastaan. Tämä tunne ei suinkaan johdu yksinomaan kristillisestä maailmankatsomuksesta; se on epäilemättä puhtaasti inhimillinen ja sielutieteellinen ilmiö, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Niin kauan kuin ihmisellä on sellainen tunne, että hänellä on oma itsensä täydellisesti kädessään, kulkee hänen käytännöllinen elämänsä alemmissa muodoissa. Hän ohjaa itseään määrättyjen sääntöjen mukaan eikä ole vielä uskaltanut luottavaisesti panna koko tuntematonta olemustaan toimintaan. Yleisesti elämme siten varovaisuudesta; ja haluaisin mielelläni tietää, eikö tämä ole juuri se synti, jonka se teki, joka kätki leiviskänsä maahan. Me teemme itse persoonallisuutemme, eikä se ole korkeinta laatua, koska se luonnollisesti tulee hätiköiden tehdyksi, ja jos kuvittelisi sellaisen henkilön jatkavan elämäänsä uudessa olotilassa, niin tuntuupa melkein siltä, että ensimmäinen tehtävä siellä on hellittää tuo mestaroiva ote omasta itsestään; luovuttaa itsensä jumalalle, sanoisi kristitty, joka tuntee nämä asiat ja ilmaisisi sillä tapaa sisäisen kokemuksen, jota meidän kaikkien pitää pyrkiä ymmärtämään.

Ja sitten lopuksi vielä kohtaamme tämän saman nöyryyden ja itsestään luopumisen taiteilijalla, joka korkeimman luomisen silmänräpäyksessä myös tuntee, että hän ei itsestään tee sitä, mitä tekee, vaan pikemminkin, että jokin voima hänen sisässään luo itsestään.

Vaikka emme kulkisikaan puhtaasti kuvailevan kokeellisen sielutieteen ulkopuolelle, emme voi välttää sen tosiasian toteamista, että inhimillisen elämän korkeimmat tilat saavat hurskauden, pietas, luonteen, joka luonnollisesti voi näyttää sangen erilaiselta aina sen mukaan, minkälaisen luonteenlaadun läpi se taittuu; sillä hiljainen mieli voi tuntea kokonaisuuden mahdin, mutta niin voi tehdä myös profeetan tai uhmaajan hehkuva mieli.

Ihminen ei lakkaa koskaan uneksimasta aikaa, jolloin elämä on rikkomaton yhteys ja toista aikaa, jolloin olemiston voimat ovat jälleen taistelun kautta päässeet sovitukseen — ja synti on aina siinä, että jokin voima poistuu itsestään ja unohtaa kokonaisuuden. Uni palaa aina, sillä me eläydymme siihen alati. Elämämme on päivittäin juuri tätä taistelua, ja maailmanhistoria on tätä taistelua, ja ajattelijat, jotka ovat koettaneet saada kuuloonsa olevaisuuden elämää, ovat kuulleet tämän painiskelun otteet.

Entä ovatko kaikki nämä voimat, jotka lähtevät ulos |a »luopuvat», pahoja? Ei — kuka tässä pahasta puhuukaan? Kellä täällä on aikaa pysähtyä syyttämään? Kaikilla on omansa täytettävänään. Jumalia ovat ne ja kokonaisuuden omia ajatuksia ja lähettejä. Mutta jokaisesta erinneestä voimasta voi tulla saivartelija — ja niin juuri on tapahtunutkin. Ajatus unohti alkukotansa ja kadotti kokonaisuuden tunnun; silloin väistyi siitä voima ja jumala lankesi ja tuli ihmiseksi. Ja sillä tasolla, missä se heräsi, korjasi se asiansa taas käteensä kuten unissa tehdään. Mutta nyt puhkesi taistelu erillisten voimien kesken, jotka tunsivat toisensa, ja paha oli tullut maailmaan, nimittäin ihmisunessa.

Ellet usko metafysiikkaa, niin usko ainakin omaa havaintoasi ja koeta oppia löytämään metafyysillistä historiaa mielen vaihteluista.

Koko meidän elämämme, sen korkeimmissa muodoissakin, voi ruveta maistumaan ammatilta, ja silloin se on aina jonkun verran pilalla. Ibsen antaa Hedda Gablerin^[55] sanoa eräälle henkilölle, jonka juuri piti olla kaupungin vapaahenkisin olento, nautinnonihminen ja kaunosielu, jolla oli vaatimuksena saada pitää takkinsa puhtaana ammattisaivartelun tomuhiukkasista, että myöskin hän on »ammattimies». Tämä sanonta ahdistaa meitä kaikkia, osuu meidän rajoittuneisuuteemme ja sattuu myöskin meidän parhaimpaan paatokseemme, olipa se sitten eetillistä tai esteettistä laatua tai mitä tahansa — luulen että se kuristaa itse tuota pahaa, langennutta, josta kokonaisuuden sanomat ovat saivarteluja. Sillä eikö satu Mefiston arimpaan paikkaan juuri tämä pieni huomautus: te olette myös jonkinlainen ammattimies.

Mutta jos me nyt tahdomme nimittää kokonaisuuselämää, sellaisena kuin minä tässä olen tahtonut sitä esittää, uskonnolliseksi elämäksi, on se toinen asia. Filosofisessa selvittelyssä voi siihen olla pakotettu, mutta jokapäiväisessä puheessa luulen helposti johtavan harhaan, jos sanaa uskonnollinen käytetään, kun on kysymyksessä muut kuin ne, jotka kuuluvat kristittyyn kirkkoon tai johonkin muuhun uskontokuntaan.

Sisäinen näkemys.

»Kom tystnad, kom, med dunkelblåa vingar,
mig överhölj, och näps de fräcka ljuden,
som väga själens helga andakt störa.»
[56]

Stagnelius.

Palatakseni taas siihen kohtaan, josta lähdin, olen siis eri aloilla tahtonut panna merkille, mitä tapahtuu siinä siirtymäkohdassa, jossa tietämisemme saa sisäisen näkemyksen luonteen. Ennen kaikkea olen antanut tutkimukseni pysytellä liki sitä rajaa, jossa muutos tapahtuu ja jossa arkipäiväinen tai tieteellinen tarkastelu puhkeaa tunnelmaksi. Olen ajatellut, että se, joka pitää silmällä juuri tätä rajaa, näkee, että ennen muodonmuutosta käsillä ollut sisältö ei mene kadoksiin, vaan keskittyy ja on kaikkineen, vieläpä äärettömän paljon runsaampana mukana uudessa tuotteessa, joka syntyy; että siinä kohdassa tietopuolinen kykymme saavuttaa olennaisesti korkeamman asteen. Saattanee olla oikein ja hyödyllistä juuri siinä, missä sisäinen näkemys kulkee rajan yli, ottaa se tutkittavaksi logiikassa; ja luullakseni se kykenee kestämään sen. Mutta sitten saa se kulkea vapaasti hyvän luottamuksemme saattamana, emmekä tahtone toivoa, että se hiljentäisi askeleitaan pysyäkseen samassa tahdissa meidän ja logiikkamme kanssa. Sisäinen näkemiskyvyn toiminta ei menetä salaperäisyyttään siitä, että sitä pidetään jonakin mietiskelyn lajina eikä erotus näiden molempien kykyjen välillä todellisuudessa pienene. Se tulee niin suureksi, että myöskin sitten, kun me asteikon jossakin pisteessä olemme voineet panna merkille mietiskelyn taiteellisen asteen, on yläpuolellakin solmukohtia siellä, missä uusi kyky alkaa ilmetä niin olennaisesti entisestä eriävänä, että alemman tason taiteilija — ajattelen mielessäni taiteilijaa, joka täydellä oikeudella kantaa sitä nimeä — ei mahdollisesti voi ymmärtää tätä korkeampaa kykyä ja mitä tämä näkee ja kuinka se toimii.

Näkemys on lepoa — mutta se on voiman lepoa. Kun ajatus on ottanut niin voimakkaan otteen, että ainehisto on hellittänyt vastustuksensa, kun se on houkutellut esille meidän elämämme sisällön ja pitää sen kehää vaivatta koossa — silloin se istuu leväten ja katsellen korkeimman valtansa vaikutuksia. Älyllisesti rasitetulle ajallemme on hyvä vihjata, että lepo on löydettävissä tätä tietä ja kasvattajien asia onkin käyttää sitä meidän hyödyksemme. Joka kerta kun ainehisto läpikäy keskityksen, ei muodostuakseen luurangoksi ja kaavaksi, vaan sellaisen keskityksen, jota runoudessa tavataan, vähentyy tämän aikamme hartioita painavan ainehiston rasitus. Jokainen käytännöllinen kasvatuksellinen ote, joka tapaa lukuisat eri langat juuri siinä pisteessä, missä ne ovat kiertyneet yhteen solmuksi, vie osaltaan tätä keskittämistapahtumaa kappaleen matkaa eteenpäin. Kaikki sellaiset yleiskatsauksen saantia tarkoittavat pienet avustukset kulkevat oikeaan suuntaan ja yhdessä; kaikilta tahoilta tullen ne vievät kohti suurta päämäärää: auttavat levittämään elämän yli jonkun verran runsaammin näkemyksen lepoa ja mielenylennystä. Onko tämä vain makuasia? Jo sellaisenakin se olisi kyllin tärkeä.

Nyt on paljon tarpeellisempaa kuin ennen asettaa korkeita vaatimuksia tietämyksen yhteydelle, runouden, tieteen ja kasvatuksen synteesille. Henkemme pirstoutuu helposti moninaisuudesta, joka sitä askarruttaa, ja henkinen elämämme tulee ulkopuoliseksi, siksi että tietämisemme murenee liian paljon opillisuudeksi voidakseen siitä kehkeentyä viisaudeksi eikä niinmuodoin asetu tunne- ja tahtoelämän yhteyteen; älyllinen elämämme ei samalla muodostu eheäksi persoonalliseksi elämäksi. En tahdo toistaa mitä niin monet muut ovat tästä sanoneet; minä puolestani olen tahtonut huomauttaa, että ehyttä persoonallista elämää tulee mikäli hallitsemme tietopuolista sisältöämme, niin että me seisomme silmiemme edessä laaja ja vapaa näköala olevaisuuden yli, ja että se tunnelma, joka silloin leviää yli elämän, on jotakin paljon suurempaa kuin pelkkä taidenautinto, jommoisena sitä tahdotaan pitää. Aikamme väsyneen lentävän hollantilaisen^[57] — ajattelen Viktor Rydbergin runoa — onnistuu liian harvoin irtautua levottomuudestaan, päästä oman itsensä perille, elää ehyttä elämää ja levätä tunnelman hiljaisuudessa.

On eräs seikka, jota aikamme tarvitsee (ja vähäksyy) enemmän ainakin kuin muut ajat, mutta joka tapauksessa niinkuin muutkin: hiljaisuus — kuvaannollisesti puhuen; tarkoitan sellaista hiljaisuutta, joka vallitsee suurina silmänräpäyksinä, jolloin on ikäänkuin hiljaista kautta koko maailman ja ihmiset sanovat kuulevansa ajan kellon lyönnit. Ehkä ei meillä ole niin viljalti moisia silmänräpäyksiä kuin ennen, jolloin kohtalo löi meidän pöytäämme ja sai koko seuran vaikenemaan; emmekä juuri toivone itsellemme onnettomuuksia. Mutta ilman tätä hiljaisuutta ei mikään aika ole täysin onnellinen, ja meidän täytyy etsiä sitä tavalla tai toisella, ellemme tahdo olla kovaonnisempia kuin meidän isämme, jotka saivat tuntea ukkosenjyrähdyksiä. Aikamme on täynnä hälinää. Me teemme työtä, eikä minun nähdäkseni ole syytä olla sitä tekemättä. Mutta meidän täytyy sitten teroittaa korviamme sitäkin enemmän, niin että kuulemme hiljaisuuden melun lävitse. Meillä ei ole yksinäisiä nurkkia eikä erämaita, mutta meidän täytyy etsiä hiljaisuutta toisella tavalla ja oppia löytämään sitä kaikkialta, suuren maantien viereltä. Se, joka löytää siihen luotteet — ja taiteilijan asia on ennen muita auttaa meitä löytämään ne — väistyy syrjään milloin tahtoo ja astuu ikäänkuin näkymättömän aitauksen läpi, ja siellä sisällä sen takana, siellä on hiljaisuus. Ja siellä me kuulemme oman lyhyen elämämme kellon naksuttavan, silloin kun aikaa vierii eteenpäin, ja tunnemme olevamme kotona; ehkä kuulemme myös jonkun kerran suuren maailmankellon käynnin. Kuten sanottu, työtä täytyy tehdä ja kalkuttaa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään sanomista. Mutta eikö tieteen työpajassa — eikö meitä voitaisi siellä hiukkasen enemmän kuulla? Onhan jo jotakin meille luvattu, on luvattu, että me saamme siellä kuulla sitä suurta, joka tapahtuu hiljaa.

Vain sisäisen näkemyselämän hiljaisuudessa, rauhassa ja tunnelmassa tajuaa näet sielu kyllin selvästi voidakseen tutkia sitä, mikä kätketty on. Vain siellä se elää eheänä, syvällisessä yhteydessä kaikkien voimiensa kanssa.

VIITESELITYKSET:

^[1] Epiktetos ja Montaigne ovat olleet monien myöhempien aikojen ajattelijoiden käytännöllisen elämäntaidon opettajia. Descartesilla on merkittävä perustava vaikutus uudenaikaisen ajattelun eri aloihin.

Epiktetos, joka eli n. 59—120 j. Kr, oli roomalainen orja, joka hengenlahjoillaan uhmasi isäntänsä julmuutta ja hämmästytti häntä niin, että sai häneltä lopulta vapauden. Sen jälkeen hän toimi Roomassa stoalaisten opettajana. Nähtävästi kristinuskon vaikutuksen alaisena hän opetti mielenlaadun hyveitä kaikessa niiden alkuperäisessä kauneudessa, itsehillintää, kärsivällisyyttä, ihmisrakkautta ja lempeyttä. Siksi viehättävätkin hänen opetuksensa Pascalia, Emersonia, Maeterlinckia ja Tolstoita. Epiktetos ajattelee, että ihmisen todellinen tarkoitus on viljellä ja kehittää itsestään Jumalaa eli alkusyytä; hänen on opittava erottamaan paha hyvästä suhteessaan itseensä ja suhteessaan toisiin ihmisiin ja hänen on pyrittävä sitä varten sisäiseen ja ulkonaiseen vapauteen.

Michel Montaigne (1533—02), ranskalainen kirjailija ja ajattelija, toimi nuoruudessaan tuomarina, mutta vetäytyi sitten maaseudulle miettimään ihmiselämän kysymyksiä ja onnistuneiden maataloustoimiensa ohella kirjoittelemaan tutkimuksiaan, joissa hän kehoitti etsimään luontoa, teroitti luonnonmukaisen elämän tärkeyttä ja antoi vapaasti kehittyneelle yksilöllisyydelle suuren arvon. Sisäisten sotien aikana oli hänen kotinsa avonainen linna, jonka ovet olivat auki kaikille puolueille. Ajattelun historiassa hän edustaa epäilyhenkistä suuntaa ja on itseensä keskittänyt eri epäilijäluonteiden kaikki vivahdukset. Epäily koettaa pitää olettamusten vaakaa tasapainossa. Kun asioissa on aina tukea syille ja vastasyille, pääsee se pitemmälle, joka terveesti epäilee, kuin se, joka tiedon ja käytännöllisen elämän tiellä kehittää yksipuolisuuteen ihmisen luontaista uskoa. »Jos mahdollisimman tarkkaan ja tunnollisesti punnitsen itseäni», kirjoittaa Montaigne, »niin huomaan, että parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittunut pahaa, ja minä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi ja täydellisesti kuin kukaan maailmassa, pelkään, että jos itse Platon puhtaimmassa hyveessään olisi kuunnellut ja painanut korvansa aivan lähelle itseään, hän olisi kuullut sorahduksen ihmissekotusta itsessään, vaikkapa vain hyvin heikkona ja etäisenä ja ainoastaan hänen itsensä kuultavana.»

^[2] Sadan vuoden kuluttua ensimmäisen painoksen ilmestymisestä julkaisi Voltaire uuden painoksen v. 1776 varustaen sen ivallisilla huomautuksilla ja selityksillä.^[3] Paulus Aemilius oli kaksi kertaa Roomassa konsulina. Ensimmäisen konsulikauden päätyttyä hänet pitkäksi aikaa syrjäytettiin, jolloin hän antautui kokonaan kasvattamaan lapsiaan. Hänen poikansa Publius, jonka Scipio Africanus vanhempi otti ottopojakseen, oli kuuluisa Scipio Africanus nuorempi, joka hävitti Karthagon. Roomalaiset valitsivat Publius Aemiliuksen kuusikymmenvuotiaana konsuliksi, jotta hän saattaisi loppuun pitkällisen sodan Makedonian kuningasta Perseusta vastaan. Palauttamalla kurin sotajoukkoon hän pääsikin vastustajastaan voitolle ja sai niin runsaan saaliin, että se vapautti Rooman kansalaiset omaisuusveron maksamisesta. Voitettu Perseus lankesi voittajan jalkojen juureen pelkurimaisesti armoa anoen. »Ystäväni», sanoi silloin konsuli lempeästi, »käytöksesi vähentää voittoni arvoa; sinä osoitat olevasi niin suuri pelkuri, etteivät roomalaiset saa mitään kunniaa sinun voittamisestasi.» Kun tämä kunnon roomalainen kuoli 160 e. Kr., jätti hän jälkeensä niin vähän omaisuutta, että se tuskin riitti hänen vaimonsa elatukseksi.^[4] Pascalin »Mietelmien» selityksillä varustetussa laitoksessaan Voltaire takertuu Pascalin ajatuksiin ihmisen etevämmyydestä ja tekee seuraavia puolittain ivallisia huomautuksia: »Mitä merkitsee sana » ylevä »? On kyllä totta, eitä ajatukseni ovat jotakin aivan toista kuin esimerkiksi auringon kehrä; mutta onko todistettu, että elävä olento, jolla on joitakin ajatuksia, on ylevämpi kuin aurinko, joka elävöittää koko tuntemamme luomakunnan? Onko tämä ihmisen ratkaistavissa? Hänhän on sekä tuomari että asianosainen. Työ on toista työtä arvokkaampi siksi, että se on tuottanut enemmän vaivaa tekijälleen, ja siksi, että se on hyödyllisempää. Mutta onko Luojalta kysynyt enemmän vaivaa auringon luominen kuin pienen, noin viiden jalan mittaisen elävän luominen, jolla on enemmän tai vähemmän ajatuksia? Ja kumpi näistä kahdesta on maailmassa hyödyllisempi, elävä olentoko vai aurinko, joka valaisee kokonaisia maailmoja? Ja mitkä aivojen ajatukset ovat parempia kuin aineellinen maailma?»^[5] Alkuperäisessä tekstissä on toisessa luvussa puhuttu muutamien virkapukujen vaikutuksesta ihmisten mielikuvitukseen, mutta kun tämä luku koskee Ranskan oloja aikaisemmilta ajoilta, on se jätetty pois.^[6] Tekijä tarkoittaa katolisen kirkon rippi-isää, jolle synnit sai tunnustaa seinään laitetusta pienestä kuunteluaukosta,^[7] Pyrrhonistit olivat epäilymielisen ajatussuunnan edustajia. Heidän mielestään oli kaikki ihmisen tieto yhtä luuloteltua kuin unet.^[8] Tähän on Voltaire liittänyt huomautuksiaan. »Ei ole perää siinä, ettemme hitustakaan ajattele nykyisyyttä», hän sanoo, »mehän ajattelemme sitä tutkiessamme luontoa ja suorittaessamme kaikkia elämän tehtäviä; yhtä paljon me ajattelemme myös tulevaisuutta. Kiittäkäämme luonnon luojaa, joka on antanut meille lakkaamatta tulevaisuuteen viittaavan vaiston. Ihmisen kalleimpia aarteita on toivo, joka lieventää suruamme ja kuvailee tulevia ilojamme nykyisten ilojemme taustaa vasten. Sillä jos ihmiset olisivat niin onnettomia, etteivät tekisi työtä muuta kuin nykyhetken hyväksi, eivät kylväisi, rakentaisi, istuttaisi, eivätkä pitäisi mistään huolta, puuttuisi tällaisen turhan leikin pyörteessä kaikkea. Onko Pascalin kaltainen henki voinut joutua niin ylimalkaisen lauselman orjaksi kuin tämä on? Luonto on järjestänyt niin, että jokainen ihminen riemuitsee nykyisyydestä, elättäessään itseään, synnyttäessään lapsia, kuunnellessaan suloisia säveleitä, käyttäessään ajatus- ja tunnekykyään ja että hän, lähtökohtanaan nämä tehtävät ja niiden keskellä ollen, ajattelee tulevaa päivää, jota ilman hän nääntyisi nykyhetken kurjuuteen. Ainoastaan lapset ja hullut ajattelevat vain nykyisyyttä, pitäisikö meidän olla heidän kaltaisiaan?»^[9] Kreikkalainen filosofi Platon (427—347) oli nuoruudessaan ollut jonkun aikaa Sokrateen oppilaana. Ajatuksillaan aatteiden olemassaolosta ainoana todellisena koko maailmankaikkeudessa on hän ratkaisevasti luonut pohjan kaikkien aikojen aatteellisuudelle, esiintyipä se missä muodossa tahansa, ja siten valtavasti vaikuttanut ihmiskunnan ajatteluun aina meidän päiviimme saakka. Muunneltuina tapaamme Platonin perusajatukset kauttaaltaan myöskin Emersonin tuotannossa, Emerson kun jo nuoresta pitäen tunsi kiintymystä häneen. »Platon seisoo kaikkialla teiden päässä, joilla ei ole loppua, vaan jotka jatkuvat kautta kaikkeuden», sanoo hän kirjoitelmassaan Platonista. Hän sanoo myös, että »yksin Platon on sen ihailun arvoinen, jota kalifi Omar kiihkomielisesti osoitti Koraanille sanoessaan: polttakaa kirjastot, sillä se mikä niissä on arvokasta, sisältyy tähän kirjaan». Valistusajan miehet, Voltaire etunenässä, ovat ainoat, jotka eivät ymmärtäneet Platonin merkitystä; he pitivät hänen ajatuksiaan sekasotkuna. »Pidot» on Platonin pääteoksia.^[10] Plutarkhos (n. 46—120), kreikkalainen historioitsija, jonka arvokkain teos »Elämäkertoja» on onnistuneitten luonnepiirrostensa voimalla jättänyt jälkiä monen aikakauden kirjallisuuteen ja monen nuoren ihastuneeseen mieleen. Chaucer (1340—1400), Englannin suurin runoilija ennen Shakespearea. Shakespearesta (1564—1616), Englannin ja maailmankirjallisuuden suurimmasta näytelmäkirjailijasta, Emerson on teoksessaan »Ihmiskunnan edustajia» kirjoittanut tutkielman »Shakespeare tai runoilija». Milton (1608—74), kuuluisa englantilainen runoilija, joka maaseudun sydämessä kirjoitti uskonnollisen kertomarunoelman, pääteoksensa »Kadotettu paratiisi». Burns (1759—96), kuuluisa skotlantilainen runoilija, joka viettäen aikansa maalla mitä erilaisimmissa puuhissa sepitteli runojaan; luonnonrunot ja rakkauslaulut ovat hänen parhaitaan. Wordsworth (1770—1850), hänkin merkittävimpiä englantilaisia runoilijoita, luonnon hiljaisuuden ihastunut laulaja, joka iloisesti kohtasi luonnossa ilmenevän salaperäisen kuin ystävän ikään; pääteos laaja opetusruno »Retkeily». Coleridge (1772—1834), englantilainen runoilija ja arvostelija, vakaumukseltaan uskonnollinen; hänen runoelmansa sisältävät luonnonihailua ja hänen ihanteensa oli Milton. Hän eli kauan järven rannalla ja oli luotu järvilaulajaksi. Tutkielmassaan »Montaigne tai epäilijä» Emerson lausuu tämän edustavasta ajatussuunnasta: »Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on liian jyrkkää ja jäykkää meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen ja nöyrän vastustamattomuuden kanta toisaalta taas tuntuu liian ohuelta ja ilmavalta. Me kaipaamme kimmoavaa, mukautuvaa teräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin jälkimmäinen.»^[11] Emerson sai todeta toistenkin mieltymystä Sokrateeseen. Tutkielmassaan Montaignesta hän lausuu: »Hänen kirjoitustavassaan ei ole mitään innostusta tai kaipuun henkevyyttä: tyynen tyytyväisenä ja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi poikkeus tästä — hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä alkavat hänen kasvonsa kerrankin hehkua, ja hänen kirjoitustapansa kohoaa intomielisemmäksi.»^[12] William Channing (1780—1842), amerikkalainen jumaluusoppinut ja mainio kirjailija, taisteli elämän ikänsä suvaitsevaisuuden, kansainvallan, raittiuden ja orjien vapauttamisen puolesta. Hänen kaunopuheisilla ja voimakkailla sanoillaan oli jalostava vaikutus hänen aikalaisiinsa ja yleiseen mielipiteeseen »Itsekasvatus» on hänen parhaimman kirjoitelmansa nimi. Merkittäviä ovat myös hänen tutkielmansa Napoleonista ja Miltonista. Channingin maanmiehenä on Emerson monessa suhteessa hänen ajatustensa elähyttävän vaikutuksen alainen ja hänen elämäntyönsä ansiokas jatkaja.^[13] Uuden Englannin valtioiden kautta kulkee vuorijono, joka on jatkona Alleghany-vuorille.^[14] Emerson ja Carlyle, englantilainen historioitsija ja kirjailija (1795—1881), pitävät ikäänkuin kädestä kiinni toisiaan; niin läheisiä he ovat henkisesti toisilleen. Carlyle on jäykkä, ankarasanainen opettaja, Emerson hieno, henkevä luennoitsija, Carlyle on ikäänkuin veistetty graniittiin, Emerson marmoriin.^[15] John Brown (1800—1859) oli Yhdysvalloissa ensimmäisiä, jotka tosi teossa ryhtyivät ajamaan neekeriorjien vapauttamisen asiaa. Kourallisella hengenheimolaisia hän valloitti 1859 Harpers Ferryn asevaraston Virginiassa aikoen jakaa aseet orjille, mutta näinä eivät liittyneet häneen. Orjuudenpuoltajien joukot kukistivat hänen hankkeensa, ottivat hänet kiinni ja tuomitsivat kuolemaan. John Brownin sankarikuolema hirsipuussa herätti pohjoisvaltioissa intoa vapautustaisteluun, joka alkoi heti kuu presidentiksi v. 1S60 valittiin samojen ihanteiden elähyttämä Abraham Lincoln, joka sitten julistuksellaan vapautti Yhdysvaltojen neekeriorjat v. 1863 ja johti kansalaissodan voitokkaaseen loppuun.^[16] Ällös tavoittele ulkonaisia.^[17] Ihminen on oma tähtensä; ja sielu, joka voi tehdä hänestä rehellisen ja täydellisen ihmisen ja käskeä valoa, vaikutusta ja kohtaloa; ei mikään tule hänen osakseen liian aikaisin tai liian myöhään. Tekomme ovat enkeleitämme, joko hyviä tai pahoja, ne ovat meidän kohtalokkaita varjojamme, jotka alati vaeltavat rinnallamme.^[18] Francis Beaumont (1584—1616) ja John Fletcher (1579—1625), suosittuja englantilaisia näytelmänkirjoittajia, jotka yhdessä sepittivät näytelmäkappaleita Shakespearen esikuvien mukaan.^[19] Heitä lapsi kallioille ja ruoki häntä emäsuden maidolla; kun hän talvehtii kotkan ja ketun kanssa, tulee voima hänen käsikseen ja nopeus hänen jaloikseen.^[20] Mooses ei taipunut toisten israelilaisten tavoin kumartamaan kultaista vasikkaa. Hän oli nähnyt vuorella Jumalan ja kuullut hänen äänensä, joka puhui hänen sisimmälleen. Sentähden hän saattoi julistaa kansalleen uudet lait.^[21] Vähien Antillien itäisin saari Länsi-Intian saaristossa. Saaren asukkaista on vielä nytkin 90 % neekerejä ja sekarotuisia, jotka työskentelevät suurilla sokeriruokoviljelyksillä.^[22] Andit on sen mahtavan, korkeahuippuisen vuoristosarjan yhteisnimi, joka ulottuu pohjoisesta etelään pitkin Amerikan mannermaata. Himalaya taas on Aasian korkein vuorijono.^[23] Akrostikhoni on runo, jossa säkeiden alku- tai loppukirjaimet tai jotkut muut määrätyt kirjaimet muodostavat jonkin merkittävän sanan tai lauseen samaan tapaan kuin nyt puolueiden, yhdyskuntien tai laitosten nimen alkukirjaimista muodostetaan lyhennettyjä sanoja. Aleksandriinisäe on taitehikkaasti sommiteltu säe, joka sisältää 12 tai 13 lyhytpitkää tavua, tahtilepo aina 6:nnen tavun jälkeen.^[24] Chatham, oikeastaan Chathamin jaarli William Pitt vanhempi (1708—78), etevä englantilainen valtiomies, oli voimakas puhuja ja suuri kansanmies. Ylisotarahaston hoitajana hän toimi aikalaisekseen harvinaisella omanvoiton pyytämättömyydellä, seitsenvuotisen sodan aikana hän nostatti sotajoukkoon suuren rohkeuden ja urhoollisuuden: puolusti parlamentissa valtavalla puhetaidollaan amerikkalaisten siirtolaisten itseverotusoikeutta ja piti v. 1778 ylähuoneessa hengenheikkona niin järkyttävän voimakkaan puheen, jossa tällä kertaa vastusti Englannin sotajoukkojen poiskutsumista Amerikasta, että meni tainnoksiin ja kuoli kuukauden kuluttua.

Yrjö Washington (1732—99), Yhdysvaltojen vapautussodan sankari ja ensimmäinen presidentti, oli ihmisenäkin jalo ja kaikkien kansalaistensa ihailema. Yleväryhtisenä seisoi hän veneen kokassa, joka vei hänet Delaware-joen yli jouluk. 26:ntena 1776 ratkaisemaan vapautussodan kulkua. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu sanat: »Ensimmäisenä sodassa, ensimmäisenä rauhassa, ensimmäisenä kansalaistensa sydämessä.»

Adamsilla Emerson tarkoittaa joko Samuel Adamsia (1722—1803), amerikkalaista valtiomiestä, joka työskenteli tehokkaasti Yhdysvaltain vapauttamiseksi Englannin vallan alta, ja jota on sanottu Amerikan Catoksi, tai John Adamsia (1735—1826), joka tuli Yhdysvaltain presidentiksi Washingtonin jälkeen; hän oli kirjoituksillaan puolustanut Amerikan oikeuksia, oli ollut mukana itsenäisyysjulistusta laatimassa maalleen ja oli edustanut maataan Euroopassa.

^[25] Spartalainen huilu on pieni kolmireikäinen, terävä- ääninen huilu, jota käytettiin rummunlyönnin säestyksenä sotilasmarsseissa.^[26] Antonius pyhää (n. 250—356) pidetään kristillisen munkkilaisuuden isänä. Kaksikymmenvuotiaana kuuli hän saarnan rikkaasta nuorukaisesta, päätti elämässään toteuttaa täydellisen uhrautumisen vaatimuksia ja luovutti kaiken omaisuutensa köyhille. Senjälkeen hän vetäytyi erämaan yksinäisyyteen. Aika oli sellainen, että tuhannet muut riensivät seuraamaan hänen esimerkkiään.

Kveekarien kirkkokunnan perusti George Fox (1624—91), joka jo 19-vuotiaana suutarinoppipoikana rupesi miettimään uskonnollisia asioita. Hän tahtoi sanoa, että ihmisen tulee ennen kaikkea tarkata »sisällistä sanaa» omassa sielussaan ja pitää sitä valolähteenään. Itse hän jo nuorena näki näkyjä.

John Wesley (1703—1791) pani muutamien ylioppilaiden kokouksessa Oxfordissa 1729 alulle laajalle levinneen metodistisen suunnan; kokouksen osanottajat päättivät tyytymättöminä ajan paheellisuuteen ruveta elämään ankaraa säännönmukaista kristillistä elämää. Wesleyllä oli hyvät hengenlahjat, puhujakyky, järjestelytaito ja uupumaton halu saada toimia. Englantilaiset ovat arvostelleet hänen vaikutustaan numeroilla: hän matkusti 40 tuhatta englanninpenikulmaa, piti 40,500 saarnaa ja antoi pois lahjoina 32 tuhatta puntaa. Hän sanoi kääntymyksensä tapahtuneen toukok. 24:ntena 1738 »kello neljännestä vailla yhdeksän» Lutherin roomalaisepistolan selitystä luettaessa. Välittömän hurskautensa ja yleisestä ajan suunnasta poikkeamisensa takia hän sai kärsiä paljon pilkkaa ja vainoa. Hän kuoli todellisena sankarina.

Thomas Clarkson (1760—1846) oli englantilainen orjuuden vastustaja ja sai Cambridgen yliopiston palkinnon v. 1785 kirjoittamastaan tutkielmasta »Onko oikein tehdä ihmisiä orjiksi vastoin heidän tahtoansa?» Hän pyhitti koko elämänsä taisteluun orjuutta ja orjakauppaa vastaan.

^[27] Mainittu kansansatu on laajalle levinnyt eri maiden kirjallisuudessa. Tanskalainen kirjailija Ludvig Holberg (1684—1754) on sitä käsitellyt huvinäytelmässään »Jeppe Niilonpoika.»^[28] Yrjö Kastriota (v. 1403—68), jota turkkilaiset nimittivät Skanderbegiksi, oli albanialainen vapaussankari. Hän pakeni panttivankeudesta Turkin sulttaanin hovista, nostatti albanialaiset kapinaan ja voitti Albanian vapailla vuorilla kaikki turkkilaisjoukot, jotka lähetettiin häntä vastaan, olivatpa ne kuinka suuret tahansa, ehkäisten siten turkkilaisten tunkeutumisen Eurooppaan. Vasta hänen kuoltuaan joutui Albania vieraan ikeen alle pitkiksi ajoiksi. Kastriotan vapaudenkaipuuta vireillä pitävä henki on nyt vihdoin meidän aikoinamme luonut vapaan Albanian!^[29] Thor on skandinavilainen ukkosenjumala; skandinavilaisen jumalaistaruston ylin jumala Odin tunnetaan Wodan-nimisenä Ala-Reinin varrella, missä ennen vanhaan anglien kera Iso-Britanniaan muuttanut germaninen kansanheimo, saksilaiset l. saksonit, asui.^[30] Hänen kätketty ajatuksensa elää meidän pyrkimyksissämme, meidän uljuutemme on meidän paras Jumalamme.^[31] Kreikkalaisessa rakennustaiteessa on kaksi huomattavaa suuntaa, doorilainen ja joonialainen; jälkimmäisessä ovat muodot yleensä rikkaammat ja joustavammat kuin edellisessä.^[32] Henry Hudson (n. 1550—1611), englantilainen löytöretkeilijä koetti pienellä laivallaan, johon mahtui noin 12 miestä, ensin koillisväylän kautta ja sitten luoteisväylän kautta Pohjois-Amerikan yläpuolitse purjehtia Kiinaan, jolloin tuli Hudson-joen suulle, Hudsonin-salmeen ja suureen Hudsonin-lahteen, mihin jäi talveksi. Vuonna 1611 nousi hänen laivamiehistönsä kapinaan ja jätti hänet poikansa ja muutamien muiden retkeilijöiden kanssa avonaiseen veneeseen meren aaltojen ajeltavaksi. Senjälkeen ei ole saatu mitään tietoa hänen kohtalostaan. Bering (1681—1741), tanskalaissyntyinen löytöretkeilijä, jonka mukaan ovat saaneet nimensä Beringin-meri ja Beringin-salmi, osoitti, eitä Siperian pohjoispuolitse on olemassa koillisväylä Amerikkaan ja varusti v. 1734 suuren pohjoismaisen retkikunnan sitä tutkimaan. Amerikan rannikolla ajoi myrsky hänen vaatimattomasti varustetun laivansa autiolle saarelle, missä hänen terveytensä murtui ja hän kuoli. Englantilainen merisotilas, naparetkeilijä Parry (1790—1855) teki useita onnistuneita löytöretkiä Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon saariryhmiin ja saavutti Huippuvuoren-retkellään 1827 pohjoisennätyksen, joka pysyi voimassa 50 vuotta. Englantilainen napaseuturetkeilijä John Franklin (1786—1847) joutui ensimmäisellä retkellään suunnattomaan hätään, josta töintuskin pelastui hengissä, mutta teki v. 1845 kahdella erinomaisesti varustetulla laivallaan uuden retken etsien luoteisväylää. Laivat jäivät kuitenkin sille tielleen ja vuoteen 1857 mennessä oli kaikkiaan 39 laivaa käynyt etsimässä kadonneita, mutta turhaan. Lopulta saatiin kuitenkin selville, että laivat olivat jäätyneet kiinni, Franklin kuollut ja miehistö pelastunut maihin, mutta menehtynyt siellä matkan vaivoihin.^[33] Tory ja whig olivat Englannin kahden suuren puolueen nimet Kaarle II:n ajoista lähtien. Yhdysvalloissa käytettiin edellistä nimitystä vapaussodan aikana niistä, jotka tahtoivat pysyä Englannin yhteydessä ja jälkimmäistä vapauden puolustajista sekä myöhemmin eräästä puolueesta, joka sitten liittyi »tasavaltalaisiin».^[34] Titaaneiksi nimitetään muinaistarustossa taivaan ja maaemon synnyttämää jumalasukukuntaa. Titaanit olivat rajuja, uhmamielisiä alkuolentoja, joiden kukistumisen kautta jalommat jumalolennot pääsivät valtaan.^[35] Atlantin valtameressä Afrikan länsirannikolla sijaitseva Saint Helenan saari oli Napoleonin kuuluisa karkoituspaikka.^[36] Monipuolista kreikkalaista filosofia Aristotelesta (384—322 e. Kr.) voi pitää yleensä kaiken tieteellisyyden isänä. Hänen oppinsa ovat parintuhannen vuoden ajan vaikuttaneet monien, etenkin luonnontieteiden viljelyyn. Emerson ottaakin erään hänen oppinsa pääkohdan esimerkiksi arvovallasta, josta ihminen luonnossa vaeltaessaan sisäisesti voi olla täysin piittaamatta samoin kuin yleensä kaikesta, joka on omiaan sitomaan hänen sisintään. Aristoteleen kolmella yhteydellä Emerson nähtävästi tarkoittaa Aristoteleen luonnossa näkemää saman asian kolmea pääperustetta: muotoa, liikuttavaa syytä ja tarkoitusta, jotka yhdessä yksilöllisessä ihmissielussakin ilmenevät kolmena sielun lajina eli asteena: kasvisieluna eli ruumiin elinvoimana, aistillisena eläinsieluna ja järjellisenä, ajattelevana sieluna.

Kölnin kolmella kuninkaalla Emerson tarkoittaa ulkonaista hallitusmahtia, josta sisäinen ihminen on riippumaton. Kölnissä on Wilhelm I:n, Fredrik Wilhelm III:n ja Fredrik Wilhelm IV:n kuvapatsaat.

Sorbonnen yliopisto oli keskiajalla teologisen opiskelun pääpaikkoja; myöhemmin on ruvettu Sorbonnen nimeä käyttämään Pariisin koko jumaluusopillisesta tiedekunnasta. Nykyään on Sorbonnessa toista sataa opettajaa ja toistakymmentä tuhatta ylioppilasta.

Edinburgh Review on huomattava englantilainen aikakauskirja, joka v. 1802 perustettiin Edinburghissa, mutta on nyt ilmestynyt Lontoossa. Sen vaikutus yleiseen mielipiteeseen oli aikoinaan tavattoman suuri.

^[37] Ralph Cudworth (1617—88), englantilainen filosofi, pappi ja Cambridgen yliopiston opettaja, vastusti mekaanista luonnonkäsitystä ja ateismia tehostaen sen sijaan ihanteellista ja uskonnollista maailmankatsomusta sekä siveellisten aatteiden ehdotonta pätevyyttä.^[38] Egyptissä syntynyt ajattelija Plotinos (204—270 j. Kr.) oli uusplatonilaisen filosofian huomattavin edustaja, jonka mystiikalla on kautta aikojen ollut vaikutusalaa, kirkkoisien aikana ja keskiajalla, vieläpä uudella ajallakin. Korkean henkisyyden kannattajana on hänellä suuri merkitys. Hän opettaa, että Jumalan ykseydestä säteilee maailman moninaisuus asteittain yhä vähenevää täydellisyyttä kohti. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Minä koetan nyt itsessäni löytyvän jumalallisen viedä takaisin kaikkeuden Jumalan luo.» Hänen oppilaansa Porphyrios julkaisi hänen teoksensa nimellä »Enneadit» ja kirjoitti hänen elämäkertansa.^[39] Saksalainen historiantutkija Barthold Georg Niebuhr (1776—1831) perusti nykyaikaisen arvostelevan historiantutkimuksen. Pääteoksessaan »Rooman historia» hän koetti lähdeteoksia, m. m. Liviuksen historiallisia teoksia, tarkasti seulomalla päästä historiallisen totuuden perille ja muodostaa itselleen oikean kuvan muinaisen Rooman oloista. Saksalainen muinaistutkija ja kielentutkija Friedrich August Wolf (1759—1824) oli muinaistutkimuksen huomattavimpia tienraivaajia. Pääteoksessaan »Prolegomena ad Homerum» hän osoitti Homeroksen runojen olevan monen eri runoilijan tekemiä ja näytti siten, mitä palveluksia kielitiede saattoi tehdä muinaistutkimukselle. Kreikkalainen Thukydides (synt. n. 454 e. Kr,) oli ensimmäinen etevä historiankirjoittaja. Roomalaisen historioitsijan Liviuksen (59 e. Kr.—17 j. Kr.) elämäntyönä oli Rooman historian kirjoittaminen.^[40] Ranskalainen filosofi Victor Cousin (1792—1867) oli eklektisen ajatussuunnan edustaja koettaen valikoiden sovitella järjestelmäänsä Schellingin, Hegelin ja Descartesin ynnä muiden ihanteellisten ajattelijain aatteita.^[41] »Ivanhoe» ja »Wawerley» ovat maailmankuulun englantilaisen kirjailijan Walter Scottin (1771—1832) kirjoittamia historiallisia romaaneja. »Wawerley» (1814), jonka hän julkaisi salanimellä, oli ensimmäinen hänen 29:stä historiallisesta romaanistaan. »Ivanhoen» hän kirjoitti v. 1820.^[42] Pindaros (n. 520—440 e. Kr.) oli muinaisen Kreikan suurimpia runoilijoita. Rafael (1483—1520) oli kuuluisa italialainen taidemaalari, »onnen helmalapsi, joka kulki kunniasta kunniaan,» ja josta suuri italialainen kuvanveistäjänero Michelangelo (1475—1564) sanoi, että hänen saavutuksensa perustuu ahkeruuteen eikä neroon. Dryden (1631—1700), englantilainen runoilija ja näytelmänkirjoittaja, jonka näytelmät parhaastaan koskettelivat sankarien suuria kohtaloita. Ranskalainen kirjailijatar, rouva de Staël oli aikansa merkillisimpiä naisia; hän otti osaa myöskin Ranskan valtiolliseen elämään ja sai kirjoitustensa vuoksi tavan takaa lähteä maanpakoon ja kokea mitä ihmeellisimpiä vaiheita. Hänen kirjallinen tuotantonsa on sangen laaja ja kuvastaa sekä hänen aikaansa että hänen omia kokemuksiaan ja elämyksiään.^[43] Kreikkalainen viisas Pythagoras (n. 570—500 e. Kr.) perusti veljeskunnan, joka ankarine ohjeineen, vertauskuvineen ja salamerkkeineen on tullut myöhäisempien veljeskuntien esikuvaksi.^[44] Jäähyväispuhe, pidetty nuorison kokouksessa Jasenkissa Tshertkovien luona vuona 1907.^[45] Venäläinen sensuuri on tästä kohdasta aikoinaan poistanut seuraavan mielenkiintoisen kappaleen, joka tuntuu eritoten koskettavan nykypäivien oloja: »Jo kauan on ihmisten kesken ollut vallalla se harhaluulo, eitä hyvän järjestelyn avulla voidaan huonoista ihmisistä valmistaa hyvää elämää (kuin pilaantuneesta viljasta paistaa hyvää leipää), ja tämä harhaluulo on aiheuttanut ihmisille paljon pahaa ja aiheuttaa sitä vielä nytkin. Ennen aikaan ovat tätä harhakäsitystä pitäneet yllä vain hallitsijat. He ovat koettaneet (ainakin ovat sanoneet koettaneensa) ja nytkin koettavat kaikenlaisen väkivallan, omaisuuden riistämisen, vankeuden ja mestausten avulla tehdä kunnottomista ihmisistä hyvän ja rauhallisen yhteiskunnan. Nyt koettavat tätä samaa tehdä vallankumoukselliset ja teitäkin yllytetään siihen. Rakkaat veljet, älkää antautuko tämän harhan valtaan. Tehkööt hallitsijat, tsaarit, ministerit, vahdit ja poliisit pahoja töitään; koettakaa te, jotka olette pysyneet niistä erillään, pysyä edelleenkin puhtaina. Samoin koettakaa säilyä puhtaina ja vapaina osanotosta niihin väkivallan töihin, joihin teitä kutsuvat vallankumoukselliset.»^[46] Nuorena tuomarina Maeterlinck sai oikeussalissa katsahtaa rikollisten sielunelämään. Hän oppi heissäkin näkemään jumalallisen kipinän.^[47] Mira on Valaskalan tähtikuvioon kuuluva tähti, jonka valonvaihtelujen syytä ei ole saatu selville. Altair on kaksoistähti Kotkan tähtikuviossa, ja Berenicen-hiuksiksi nimitetään erästä pohjoisen taivaan tähtiryhmää.^[48] Johann Kaspar Lavater (1741—1801) oli saksalainen kirjailija, joka eli Sveitsissä. Ankarasti paheksuttuaan Ranskan vallankumouksen väkivaltaisuuksia hän sai järkähtämättömän vakaumuksen miehenä istua Baselin vankilassa. Sittemmin hän haavoittui Zürichiä piiritettäessä ja kuoli koviin tuskiin. Hurskas, lempeä ja uhrautuva luonne kuvastuu kaikista hänen teoksistaan ja sanoistaan.^[49] Emanuel Swedenborg (1688—1772), ruotsalainen luonnontutkija ja henkien näkijä, on ihmiskunnan historian merkillisimpiä miehiä, mutta sellainen, että hänen nimensä, kuten Emerson sanoo, on muuttuva sananparreksi. Se, että hänen älynsä ja järkytetty henkensä hiipaisee elämän ja maailmankaikkeuden äärimmäisiä rajoja, on hänestä kuitenkin tehnyt monen, etenkin mystiikkaa kunniassa pitävän suurmiehen harjoitusmestarin. »Hänen elämällään oli tarkoitus: hän antoi elinohjeen. Hän valitsi hyvyyden siksi johtolangaksi, jota ihmissielun on noudatettava kaikessa luonnon ongelmallisuudessa».

Swedenborg syntyi Tukholmassa 1688. Kykyjensä monipuolisuuden ja runsauden vuoksi hän näytti olevan kuin yhdistetty useammista henkilöistä. Nuorena jo hän tutki luonnontieteiden kaikkia haaroja ja täydensi tietojaan ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan hankkien samalla toimeentulonsa kojeidentekijänä. Kotimaassaan hän toimitti ensimmäistä tieteellistä aikakauskirjaa, teki Kaarle XII:lle ehdotuksen kanavan rakentamisesta Ruotsin halki Göteporista Tukholmaan, kuljetti kuninkaan piirittäessä v. 1718 Fredrikshaldia useita suuria sotalaivoja maitse neljätoista englanninpenikulmaa, kun vihollinen oli sulkenut vesitien, ja laati valtiopäivillä erinomaisia raha-asioita koskevia kirjoitelmia. Hänen painetut teoksensa nousevat noin viiteenkymmeneen nidokseen. V. 1743 tuli jumaluusopin vuoro. Silloin alkoi tämän merkillisimmän henkien näkijän uusi, eriskummallinen kehityskausi, joka kumpusi vertauskuvia, näkyjä, joita hän jo aikaisimmasta lapsuudesta alkaen oli nähnyt, ja ennustuksia, kunnes hän kuoli halvaukseen 85 vuoden ikäisenä tietäjänä.

Maeterlinck on omalaatuisesti kehittänyt Swedenborgin vakaumusta siitä, että ihminen on aina elävässä yhteydessä henkien kanssa, vaikka useimmilla ihmisillä ei ole siitä mitään tietoa, ja että henget ihmisille ilmestyessään vaikuttavat ihmisen sisäiseen aistiin. Swedenborgin mielestä on kaikilla olioilla ja esineillä vertauskuvallinen, salattu merkityksensä. »Eläin, vuori, virta, ilma — vieläpä avaruus ja aikakaan eivät ole olemassa itsensä vuoksi tai yleensä minkään aineellisen päämäärän vuoksi, vaan jonkinlaisena kuvakielenä kertoakseen kokonaan toisesta olemisesta ja toisista velvollisuuksista.» Swedenborg kuvailee yksityiskohtia myöten henkimaailman oloja ja kultaisen ajan arvoja. »Taivaassa enkelit päivä päivältä lähenevät nuoruutensa kevättä, niin että vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta», on hänen ihmeellisimpiä lauseitaan.

^[50] Jean Paul oli salanimenä saksalaisella kirjailijalla Jean Paul Friedrich Richterillä (1763—1825), jonka teokset huokuvat herkkää tunteellisuutta ja ovat täynnä rikkaita ajatuksia.^[51] Ernest Renan (1823—92) oli kuuluisa ranskalainen teoloogi, historioitsija ja ajattelija. Hänen ihmeteltävän runsas ja monipuolinen kirjallinen toimintansa käsittää uskonnollisia aiheita ja kielitiedettä koskevia tutkimuksia sekä kaunokirjallisia teoksia.^[52] Kreikkalaisessa muinaistarustossa kerrotaan, että Priamoksen tytär Kassandra sai Apollonilta lemmenlahjaksi ennustuskyvyn, mutta kun Kassandra ei vastannut Apollonin rakkauteen, laittoi tämä niin, ettei kukaan uskonut hänen ennustuksiaan.^[53] Katso alaviite 49.^[54] Johannes Müllerin teoksista mainittakoon: Die Reden Jesu I, II. — Die Bergpredigt, verdeutscht und vergegenwärtigt. — Von den Qvellen des Lebens. — Hemmungen des Lebens. — Bausteine für persönliche Kultur: 1. Das Problem des Menschen. 2. Persönliches Leben. 3. Das Ziel. — Von Weihnachten bis Pfingsten.^[55] Henrik Ibsenin (1828—1906) kuuluisa näytelmä »Hedda Gabler» (1890) on »kuvaus nykyaikaisen, lankeamaan jännitetyn hermoelämän kaameasta, tyhjästä pingoituksesta.»^[56] Tule hiljaisuus, oi tule, tummansinisine siipinesi minut peitä, tukahduta sielun pyhää hartautta julkeasti häiritsevät äänet.^[57] Säkeistö Viktor Rydbergin »Lentävästä hollantilaisesta»:

»Taas joka poimun, purjehen
vihuri virittää
ja lahdest' unten laivan
sen kuin lastun lennättää.
Taas alkaa retki rauhaton,
maan ääriin matka vie,
niin kiirut, kiirut sillä on,
vaikk' onkin päätön tie.»