Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä

TAAVETTI ANTTILAN KOHTALO

Y.m. kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä

Kirjoittanut

KONNI ZILLIACUS

Suomentanut

JUHANI AHO

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

SISÄLTÖ:

Taavetti Anttilan kohtalo Elias Möykän Ameriikan matka Översti Beckridge ja hänen gorillansa Kun Eerikki Käykkä särki pankin Pastori Lahti Antti Ulukka

Taavetti Anttilan kohtalo.

Vapaa metsäläiselämä Yhdysvaltain kaukaisessa lännessä on nyt jo melkein kokonaan luettava entisyyteen, siihen, joka on mennyt eikä koskaan palaja. Täyttä vapautta, samassa merkityksessä kuin ennen rajamaissa, ei nykyään Tenää ole edes vuoristojen sisimmissäkään louhikoissa, ei luoteisen Ameriikan synkimmilläkään saloilla eikä etäisimmillä, autioimmillakaan aavikoilla, missä naapuruksien väliä lasketaan kymmenissä penikulmissa.

Kaikki on merkitty karttaan, kaikki on mitattu, kaikkialla on voimassa joku laki, vaikkapa sitä valvoisivatkin vaan itsensä valinneet tuomarit. Joka paikassa, missä ihminen ennen oli oma herransa, hallitsee nyt yhteiskunta, ja sen vallan alaisiksi ovat pakotetut pääasiassa alistumaan kaikkein raaimmatkin entisistä rajalaisista.

Muutos on ollut uskomattoman nopea ja uskomattoman suuri kolmen, neljän viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Intiaanit, — se mikä heitä vielä on jälellä, ovat puserretut kokoon suuren lännen eri osiin, ja heitä vartioidaan heille jaetuilla alueilla niin tarkkaan, ett'eivät nykyään enää voi aikaansaada mainittavaa pahaa. Metsänriista, sellainen, jonka pyytäminen edes jossain määrin olisi kulttuuri-ihmisille kannattava, on kadonnut metsä- ja vuoriseutujen umpinaisimpiin sopukoihin. Itse ilottomat, vedestä köyhät aromaat, joilla vielä muutamia vuosia sitten kymmen- ja satatuhantiset karjalaumat kuleksivat melkein yhtä vapaasti kuin muinoin puhvelihärät, ovat tätä nykyä jo jaetut lohkoihin. Ja lohot ovat säännöllisesti aidatut kymmeniä penikulmia pitkillä teräslanka-aidoilla, niin ett'ei ruohoaavikkoa enää jokapaikasta voi vapaasti tienäkään käyttää.

Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta vaaroja ja vaivoja tarjoo rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin. Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton kestävyys.

Uudisasukkaan elämä tuolla kaukana aroilla, viljelyksen viimeisillä takamailla, on ensi vuosinaan äärettömän rasittavaa — ja ne ensi vuodet eivät ole niinkään harvat. Tavallisesti ei ole yhtään naapuria penikulmain päässä, ei jälkeäkään puusta tahi pensaasta tai muusta sellaisesta, missä silmä voisi levähtää. Silmän kantamattomiin ainoastaan aroa ja taivasta, eikä monestikaan viikkoihin, eipä kuukausiinkaan mitään merkkiä eläimistä tai ihmisistä tai muusta elollisesta olennosta. Siellä niinkuin muuallakin on ensimmäinen yhtyminen sivistyksen kanssa tuonut tullessaan kuolemaa ja hävitystä kaikelle sille, mikä ennen eli ja liikkui näillä laajoilla lakeuksilla.

Ainoastaan keväisin on aavikolla elämää. Silloin se pukeutuu kukkiin ja vihannuuteen: hienoon, pehmeään vihreyteen, jossa on jotain neitseellistä kainoutta ja joka tuulen, valon ja kesäisten pilvien mukana väreilee tuhansissa vienoissa värivivahduksissa. Mutta sitä kestää vaan muutamia viikkoja. Aurinko polttaa pian kaiken vihreän harmaaksi, jossa lukemattomat värimuunnokset ruskeasta viheriään sulautuvat yhdeksi ainoaksi, sanomattoman hienoksi harmaansinerväksi pohjaväriksi, mutta joka kuitenkin aina on harmaata, sellaista harmaata, missä uudisviljelijän, joka ei ole aron asukas, on mahdoton huomata minkäänlaista kauneutta.

Hänestä se on kaikki kolkkoa ja yksitoikkoista, sitä kolkompaa ja ikävämpää kuta myöhäisemmäksi vuodenaika käy, kuta enemmän tasanko muuttuu auringon paahtamaksi ruskeanharmaaksi ilman mitään vaihtelua äärimmäisen näköpiirin perille saakka.

Mutta kaikista ikävin on aavikko silloin, kun se pukeutuu talvipukuunsa, joka on kiiltävä, häikäisevän valkea ja jossa ainoastaan siellä täällä on joku heikko, sinertävä varjopaikka. On mahdotonta etäämpää eroittaa noita yhdessä jonossa olevia, mataloita, pehmeänpyöreitä kumpuja, jotka muodostavat aron, harjumuodostuksia, jotka ikäänkuin kivettyneet hyökylaineet tekevät aavikon melkein vielä säännöllisemmän ikäväksi kuin jos se olisi aivan tasainen. Mutta ne taittavat kuitenkin jossain määrin valon, ja onhan jo sekin vaihtelua siinä kauhean ikävässä yksitoikkoisuudessa, joka muuten vallitsee niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Se on se, joka ennen kaikkea vaikuttaa painostavasti uudisasukkaan mieleen. Kesällä hänellä on kova loppumaton työnsä, mutta talvi pakottaa hänet päivittäin ja viikottain toimetonna odottamaan, pääsemättä vaihtamaan ainoaakaan sanaa kenenkään ihmisen kanssa; usein saa hän olla vuorokausia maakuoppaansa suljettuna, kun hirmumyrsky riehuu yli aavikon ja uhkaa jokaista, joka ei ole suojaa löytänyt, varmalla kuolemalla. Ainoastaan lannistumattoman sitkeä kestävyys ja laimentumaton rohkeus, joita harvoilla on, voivat auttaa häntä ensimmäisten vuosien läpi, kunnes uudisasunnosta on tullut oikea talo monenmoisine toimineen, jotka eivät anna aikaa aprikoimisiin, ja maaluola on paisunut rakennukseksi, jossa on tilaa vaimolle ja lapsille. Mutta jos uudisasukas niin pitkälle kestää, on hänen palkintonsa tavallisesti suurempi kuin mitä hän milloinkaan olisi osannut toivoa "vanhassa maassa" — jota hän ajattelee sanoessaan "kotona".

Melkoisesti toisellaisia, vaikk'ei ollenkaan pienempiä ovat ne vaikeudet, joita uudisasukkaan täytyy voittaa metsäseuduissa, asettukoonpa hän sitten etäisimpään luoteeseen, Oregoniin tai Washingtoniin, tai alkakoon raivata tilaansa ylhäällä pohjoisessa Minnesotassa.

Suuri osa Minnesotaa kuului muinoin — ja "muinoin" ei tarvitse merkitä kovinkaan kaukaista aikaa Ameriikassa — raivaamattomimpiin ja vaikeimmin luopäästäviin metsäseutuihin Yhdysvalloissa. Siellä elää vieläkin miehiä, jotka eivät ole läheskään yli-ikäisiä, mutta kumminkin varsin hyvin muistavat viimeisen verisen intiaanisodan sellaisissa seuduissa, jotka nyt tuntuvat kokonaan vanhalta asutukselta. Sillä vielä kuusikymmenluvun alkupuolella panivat nuo aina levottomat Sioux-sotilaat, ollen liitossa muutamien muiden heimojen kanssa, autioksi monen neliöpenikulman alan uudisviljelystä Minnesotassa, surmaten armotta miehet, vaimot ja lapset ja polttaen heidän talonsa — kaikki siinä tarkoituksessa, että saisivat takaisin oman oikeutensa maahan, jossa he ennen olivat ainoina haltijoina herrastelleet.

Sen jälkeen on kumminkin viljelys ottanut omansa takaisin. Kaukana pohjoisessa ovat uudisasukkaat raivanneet peltoja ja niittyjä ja rakentaneet iloisia kyliä muinaiseen erämaahan, jossa nykyään enää on jälellä korkeintaan joku satanen varsin rauhallisia puna-ihoisia.

Ainoastaan kaikkein kauvimpana pohjoisessa ja koillisessa, Kanadan rajalla, ovat Minnesotan metsät vielä melkein koskemattomat. Tukinhakkaajat tosin tunkeutuvat joka vuosi yhä syvemmälle erämaan sydämmeen, mutta vielä se ei ole kokonaan heidän hallussaan. Vielä ovat metsät siellä kaukana täynnä riistaa ja vesistöt kalaa. Ne vaan ovat kadonneet, joiden ainoa tulolähde ennen oli metsänkäynti ja kalastus. Ja siitä syystä on metsä siellä ylämaissa vielä autiompi, hiljaisempi ja salaperäisempi kuin ennen, jolloin lähimmät uudistalot vielä olivat monta päivänmatkaa etelämpänä.

Kesällä kyllä sattuu varsin usein, että kaupunkilaiset samoavat jonkun matkaa erämaahan viikoksi tai pariksi hätyyttelemään metsäneläviä ja leikkimään rajamaan elämää. Mutta he eivät koskaan pääse varsin etäälle pohjoiseen. Virrat, suot ja järvet ja metsä itse estävät heitä. Leikistä syntyy niin uskomattoman pian täysi tosi, jos uhalla pyrkii hiukankaan syvemmälle salojen sisään.

Talvisaikana voittaa viljelys parhaat voittonsa salomailla. Silloin tunkee se neitseellisen metsän sydämmeen kaikuvin kirveeniskuin ja silloin kaatuvat ryskyen maahan nuo metsän jättiläiset, jotka olivat eläneet nuoruutensa parhaat vuodet jo silloin, kun ensimmäiset uudisasukkaat tuhat penikulmaa idempänä astuivat maihin meren rannalla ja taistelivat erämaata vastaan ensimmäiset taistelunsa sivistyksen puolesta. Kun pakkanen on tehnyt siltojansa jokien, järvien ja soiden yli ja lumi rakentanut tiettömiin seutuihin tien, ilmestyvät tukinkaatajat suurin joukoin ja pystyttävät talvileirinsä jonkun matkan päähän koskemattoman aarniometsän reunasta. Ja kun he keväällä vetäytyvät takaisin, on ikimetsän raja taas siirtynyt vähän matkaa pohjoisemmaksi.

Jonkun ajan kuluttua saapuvat sitten uudisasukkaat, mutta heillä on vielä ankara työ, ennenkun ensimmäinen siemen voidaan kylvää maahan. Suuri tukkimetsä on kaadettu, mutta kannot ovat jälellä, ja niiden välissä kasvaa tavallisesti jo toinen metsä niin taaja, että tulta ja kirvestä tarvitaan avuksi pellon perkkaamiseen. Se on paljon kovempaa työtä kuin aavikon kyntäminen, mutta vaivan palkka on siltä yhtä epävarma. Minkä kuivuus tekee aroilla, sen tekee usein halla metsämailla, etenkin ensi vuosina, jolloin on vaikea valita sopivaa kylvöaikaa ja raivaukset vielä ovat liian pienet saadakseen tarpeeksi valoa ja lämpöä.

Metsä antaa yllin kyllin tarve- ja polttopuuta, eikä menoja ole juuri muita kuin ne, mitkä tarvitaan huoneiden rakentamiseen ja työkaluihin. Mutta kun ensimmäiset, vaikeimmat vuodet ovat ohitse, ei metsä-uudistalo edistykään yhtä nopeasti kuin uusi talo aromaalla. Metsässä tulee kunnon mies helpommin toimeen ilman muuta suurempaa pääomaa kuin omia käsiään, jota vastoin hän arolla välttämättä tarvitsee jotain muutakin alkuun päästäkseen. Mutta mitä kovaan työhön ja vaikeaan puutteeseen tulee, ovat ensimmäiset vuodet kaikkialla toistensa kaltaisia, kun täytyy elää kaukana kotimaasta, ystävistä ja ihmisten seurasta — sanalla sanoen kaikesta, joka jossain määrin lieventää elämän vaivoja.

Aavikolla.

— Jumalan kiitos, tuolla on vihdoinkin talo!

Mutta sen sijaan, että jouduttaisi kulkuaan syvässä lumessa, seisottuu Tuomas Anttila hengähtämään hiukan ja lähemmin tarkastamaan sitä savupiippua, joka nousee näkyviin mäenrinteestä vasemmalta. Se se on, joka herätti hänessä luulon, että hän on saapunut johonkuhun taloon, sillä mitään muuta jälkeä ihmisistä tai inhimillisestä työstä ei ole huomattavissa.

— Kyllähän tässä maassa on monenmoisia taloja, huomautti Anttilan seuralainen, jääden hänkin samalla katselemaan savutorvea, joka on hyvin yksinkertaisesti kyhätty neljästä laudanpätkästä. — Mutta jos tuo on talo, niin ei siinä ainakaan ketään asu. Kyllä niillä olisi tuli tällaisessa pakkasessa.

— Saattaa olla, myöntää Tuomas ja lähtee savupiippua kohden, — mutta voimmehan siellä toki maata yön. On siellä ainakin parempi kuin hangessa.

Toinen, joka on Anttilan poika, seuraa perästä mitään puhumatta. Hänestä on aivan yhdentekevää, missä he saavat katon päänsä päälle ja onpa yhdentekevää, saavatko ollenkaan. Siihen määrin on hän jo kyllästynyt Ameriikkaan, vaikka on vasta kulunut pari kuukautta siitä, kun hän isänsä lähettämällä vapaapiletillä saapui sinne.

Mutta isä — Tuomas Anttila — oli jo kaksi vuotta työskennellyt kultamaassa. Vaan ei hän ollut onnistunut tekemään sen isompia säästöjä kuin että juuri parahiksi sai ostetuksi piletin pojalleen, jonka hän kotoa lähteissään oli jättänyt melkein oman onnensa nojaan. Ja nyt oli tullut huonot ajat Ameriikkaankin.

Poika oli tuskin ehtinyt Nebraskaan, missä Tuomas Anttila oli työssä, kun työansio jo loppui. Yhtiö, joka oli ryhtynyt suureen viljelysyritykseen kastelujärjestelmällä, oli mennyt kumoon. Ja samalla olivat luonnollisesti myöskin menneet myttyyn kaikki toiveet oman farmin saamisesta tuolla viljelykselle avatulla alueella. He eivät olleet saaneet edes täyttä työpalkkaansakaan, eikä mitään muutakaan ansiota ollut toivottavissa niillä seuduilla, kun niin suuri joukko työmiehiä yhdellä kertaa oli jäänyt joutilaaksi. Heillä ei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä työn hakuun jossain muussa osassa maata. Aina Omahaan saakka oli yhtiö kulettanut ne, jotka tahtoivat lähteä itäänpäin, mutta siitä oli heidän jatkettava matkaa omin neuvoin.

Tuomas Anttila oli poikineen vaeltanut pitkin Iowan rajaa ja ollut työssä siellä täällä farmareilla, joilla viljanpuinti oli vielä kesken, tai jotka muuten olivat jääneet takapajulle syystöissään. Mutta ei siitäkään ollut mitään mainittavaa ansiota.

Siinä oli syy, miksi Tuomas lopulta oli päättänyt pyrkiä niin suoraa tietä kuin mahdollista ylös Minnesotaan, jossa hän kerran ennen oli talvisaikaan saanut tuottavaa metsätyötä. Ja poika oli tietysti lähtenyt mukaan. Hän oli alkanut saada kyllänsä siitä, että teki päivän työtä yhdessä farmissa, pari toisessa ja sillä välin vietti pari kolme päivää kurjilla maanteillä, jotka eivät olleet hituistakaan parempia kuin huonoimmat kylätiet kotona. Mutta niitäkin myöten oli kulkeminen hauskempaa kuin tämä polviaan myöten lumessa kahlaaminen, jota he nyt olivat tehneet koko pitkän päivän, näkemättä merkkiäkään teistä tai poluista.

Kolme päivää sitten olivat he aamulla lähteneet erään uudisasukkaan turvemajasta, missä olivat olleet yötä ja olivat saman päivän illalla saapuneet toiseen samallaiseen asuntoon, jonka sen omistaja oli jättänyt autioksi. Yöllä oli heidän siellä ollessa noussut lumimyrsky sellainen, ett'eivät he voineet ajatellakaan edemmäksi kulkemista, vaan oli heidän täytynyt pakosta viettää kokonainen vuorokausi tuossa kurjassa maakuopassa, jossa ei ollut edes polttopuita, millä olisivat lämmitelleet itseään.

Myrsky oli seuraavana yönä tyyntynyt, mutta raivotessaan oli se niin perinpohjin peittänyt kaikki tiet, että he nyt olivat eksyneet. Sillä sen mukaan mitä heille oli sanottu, olisi heidän pitänyt kaksi päivää kulettuaan tulla erääseen asuttuun uudiskylään, eikä enää mihinkään autioksi jätettyyn maaluolaan, niinkuin nyt oli tapahtunut. Ja myrskyä seuraava pakkanen kiristyi joka hetki, kun aurinkokin oli mennyt mailleen. Ei ollut siis ihme, jos sekä Tuomas Anttila että hänen poikansa Taavetti tunsivat mielensä masentumistaan masentuvan kahlatessaan pehmeän lumen läpi neljästä laudanpalasta kyhättyä savutorvea kohti.

Ensiksi koettivat he polkea lunta niin paljon, että olisivat päässeet ovelle. Mutta lunta oli siinä aivan liika paljon sillä tavalla sotkettavaksi, ja sen vuoksi ponnisteli Taavetti suurella vaivalla kinosten läpi ylös savupiipun juureen, koettaen reväistä irti laudanpaloja lapioiksi. Siinä toimessa ollessaan luuli hän kuulevansa jotain ääntä aitansa maakuopasta.

Hän kuunteli tuokion, jolloin kaikki tuolla alhaalla oli hiljaista. Mutta sitten se kuului taas. Se oli kuin pienen lapsen itkua, heikkoa ja vaikeroivaa.

Taavetti Anttila mursi irti koko savupiipun yhdellä repäisyllä ja hyppäsi alas isänsä luo.

— Siellä sisällä on lapsi, joka itkee, sanoi hän ja alkoi luoda lunta, niin että se pyrynä pölisi. — Eikä niillä ole tulta, vaikk'on näin kylmä!

Tuomas tuumi päätään pudistaen, että poika varmaan oli kuullut väärin, tai saattoipa se olla joku ennekin. Mutta hän auttoi sentään lumen luomista, kunnes he hetken kuluttua pääsivät ovelle, joka ei ollut edes lukittu.

Aluksi he eivät voineet nähdä mitään hämärässä huoneessa ja itkukin oli lakannut. Mutta kun Taavetti kysyi, onko siellä ketään, alkoi itku uudelleen. Ja silloin näkivät he jotain liikettä vuoteen kohdalla vastapäisellä seinällä.

He menivät itkevää kohti ja huomasivat sen pieneksi tytöksi, joka puoleksi istuen, puoleksi maaten nojasi jotain esinettä vastaan, jota he eivät voineet eroittaa. Tyttö kääntyi heihin päin.

— Mama so sleepy, sanoi hän pelon ja uteliaisuuden puoleksi tukehduttamalla nyyhkytyksellä.

Silloin huomasivat he naisen kasvot pienokaisen takana, niin jäykät ja sinisen vaaleat kasvot, että he heti paikalla arvasivat hänet kuolleeksi.

— Mama get up! kehoitti lapsi hätäillen ja silitteli kädellään jäykkiä kasvoja. Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi hän taas vierasten puoleen.

— Mama cold! sanoi hän vakavana. — Katie cold too!

— Herra Jeesus! huudahti Taavetti katsellen neuvotonna ympärilleen. — Kuinkahan kauvan tuo pieni raukka on jo ollut täällä yksin!

Majassa ei ollut mitään polttopuuta, mutta savupiipun laudat olivat nyt hyvään tarpeeseen. Parin minuutin kuluttua oli Taavetti vuollut kasan lastuja laudasta ja pian leimusi valkea liedellä, joka oli tehty kivistä ja savesta maaluolan nurkkaan.

— Tule lämmittelemään! kehoitti Taavetti pienokaista suomenkielellä, heti kun pystyvalkea oli niin paljon syttynyt, että alkoi levittää lämmintä, ja hän kumartui nostamaan häntä vuoteelta.

— Mama too, sopersi tyttö, joka ei kyllä ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta hyvin käsitti ystävällisen äänen. — Get up mama! lisäsi hän ja siveli taas kuolleen äitinsä kasvoja. Mutta kun äiti pysyi liikkumatonna, ojensi hän kätensä Taavettia kohti.

— So sleepy — mama so sleepy, sanoi hän pelokkaasti ja ihmetellen ja antoi Taavetin kantaa itsensä pystyvalkean luo.

Hetkisen istui hän hiljaa Taavetin polvella likistäytyen kiinni häneen, mutta pian kävi hän taas levottomaksi.

— Hungry, sopersi hän. — Katie very hungry.

— Se tahtoo ruokaa, tulkitsi Tuomas, joka taisi englanninkieltä vähän paremmin kuin Taavetti. Ja samalla alkoi hän kopeloiden tarkastaa pientä kaappia, joka oli tulisijan vastaisessa nurkassa, ja muutamia sen viereisellä seinähyllyllä olevia kuppia ja keittoastioita. Mutta etsiminen oli turhaa. Koko asunnossa ei ollut minkäänlaista syötävää, jonka tähden hän kauhistuen kuiskasi pojalleen ajatuksensa, että vaimo oli mahtanut kuolla nälkään.

— Se antoi varmaan viimeiset ruuantähteet lapselle, arveli hän yhä kuiskaten, ikäänkuin peläten, että kuollut voisi kuulla hänen sanansa.

Taavetti ei vastannut mitään, vaan meni tyttö käsivarrellaan ovensuuhun, mihin hän oli laskenut kokoon käärityn villapeitteensä. Mytystä otti hän leivän, mursi siitä tytölle palan ja asetti hänet rahille takan viereen. Tytön nakertaessa leipäpalaansa täytti hän pienen padan lumella ja asetti sen tulelle, jonka tehtyään hän murenteli osan leivästä ja pani palat pataan.

— Hän tarvitsee jotain lämmintä, sanoi Taavetti isälleen toimiensa selitykseksi. Ja kun leipä oli tarpeeksi pehminnyt, alkoi hän syöttää pienokaista, joka nähtävällä mielihyvällä ryömi uudestaan hänen syliinsä. Mutta ennenkun hän oli ehtinyt montakaan lusikallista maistaa, taukosi hän, juuri kuin olisi yht'äkkiä muistanut jotakin.

— Mama too eat! sanoi hän kääntäen suuret, harmaansiniset silmänsä kysyvinä uuteen ystäväänsä, joka ei tietysti ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta kyllä käsitti, ett'ei kaikki ollut, niinkuin olisi pitänyt.

— Se tahtoo antaa äidilleenkin, selitti Tuomas asiantuntijana, yhä kuiskaten. Ja sitten kokosi hän kaiken parhaansa sekamelskaisesta englanninkielestään vietelläkseen lasta uskomaan, että äiti kyllä pian heräisi ja söisi sitten vuorostaan. Hän ei ollut koskaan puhunut niin paljon englanninkieltä yht'aikaa, mutta palkinnoksi siitä saikin hän lapsen lopulta jatkamaan ateriaansa. Ja syötyään kyllänsä, nukahti tyttö heti Taavetin polvelle. Tämä kääri hänet varovasti peitteesensä ja asetti hänet rahille valkean luo. Vasta sitten otti hän esiin piippunsa povitaskustaan, täytti sen miettivänä ja alkoi polttaa.

Isä seurasi koneentapaisesti esimerkkiä. Ja niin tupakoivat he hetken kumpikin äänettöminä, Taavetti vaan silloin tällöin heittäen katseen vuoteelle, josta kuolleen vaimon sinisenvaaleat kasvot häämöittivät joka kerta, kun pystyvalkea hiukan loimahti. Vihdoin nousi hän ylös, laski piippunsa liedelle, meni vuoteen luo ja veti peitteen huolellisesti kuolleen päälle.

— Kun nyt tietäisi, mitä tekisi lapsen kanssa, sanoi hän, puhumatta suorastaan isälleen, kun oli taas istuutunut ja virittänyt piippunsa.

— Mitäpä hänelle osannee. Kai on sillä isä, joka kohta palannee kotiinsa. Tuolla nurkassahan on hänen saappaansa.

— Kun meillä vaan olisi tarpeeksi ruokaa häntä odottaaksemme, tuumiskeli Taavetti. Mutta leipä ei riitä kuin huomiseksi päiväksi. Tiesi milloin hän tulee kotiin.

— Minä en ajatellutkaan että odottaisimme, selitti isä tuumaansa, vaikka tosin empivällä ja vielä entistään matalammalla äänellä. — Jos me vielä huomen aamuna annamme ruokaa tytölle, niin kestää hän kyllä siksi, kunnes isä tulee. Ja voisihan sille sitäpaitsi jättää hiukan leipää.

— Me emme voi jättää häntä tänne yksin kuolleen äitinsä kanssa, saneli Taavetti varmasti. — Eihän tiedä, kuinka kauvan hänen täytyy olla yksin.

— Ei ole isä voinut etäällekään mennä. Eikähän tuo liene meidän syymme, jos hän viipyykin vähän kauvemmin.

— Sitten olisi parasta iskeä tyttö hengiltä heti, virkkoi Taavetti vihastuen. — Ennen kuin jätän hänet tänne, kannan minä hänet selässäni vaikka kuinka kauvas.

— Mihinkäpähän hänet kantanet? Kun ei ollenkaan tiedä, minä päivänä saa itse ruveta nälkää näkemään, niin ei kannata ottaa vieraiden lapsia hoitoonsa.

Taavetin mielestä ei nähtävästi kannattanut sellaisiin puheisiin mitään vastata. Hän kiskasi irti oven ja pari hyllyä kaapista, lisäsi kituvaa takkavalkeata ja keitti vielä padallisen leipävelliä isälleen ja itselleen. He söivät illallisensa yhä vaiti ollen ja heti sen tehtyä paneutui Taavetti majan maalattialle levätäkseen siinä niin hyvin kuin taisi. Sen oli hän päättänyt, että lasta ei jätettäisi tänne nälkään nääntymään ja kuoliaaksi paleltumaan, eikä hän tällä kerralla voinut enempää tehdä. Mutta Tuomas Anttila poltti vielä yhden piipullisen, ennenkun pani maata — niin lähelle poikaansa, että voi vetää toisen puolen villapeitettä hänen ylitsensä.

— Oletko yöllä saanut uusia tuumia? kysyi hän aamulla, kun Taavetti oli sytyttänyt viimeiset pienet puunsiruset.

— En, vastasi tämä lyhyesti. Hän oli päätöksensä tehnyt ja katsoi sen vuoksi tarpeettomaksi ryhtyä pitempiin keskusteluihin siitä asiasta.

— Onhan sinulla tarpeeksi ikää tekemään niinkuin tahdot, mutta kyllä sinulla vielä on paljon opittavaa, ennenkun tulet toimeen maailmassa, päätteli isä. — Pitää osata auttaa itseään, ennenkun alkaa muita auttaa.

Mutta ei hän sentään kieltäytynyt olemasta tulkkina, kun täytyi taivuttaa tyttö heitä seuraamaan. Päinvastoin pani hän parastaan vakuuttaakseen lapselle, että äiti oli lähtenyt ulos. Mutta vasta sitten, kun hän oli keksinyt sen, että äiti muka oli mennyt tapaamaan isää, saatiin Katie rauhoittumaan ja lähtemään maakuopasta.

— Voisit ottaa ainakin äidin nutun ja kääriä sen hänen ympärilleen, ehdotti Tuomas Anttila, kun he olivat valmiina lähtöön. Mutta Taavetti vilkasi vaan kuollutta puolittain pelästyneenä ja kietoi lapsen omaan villapeitteesensä.

Siitä tuli raskas päivä molemmille miehille, raskas varsinkin Taavetille, joka ei syvässä lumessa voinut kävellyttää pienokaista ainoatakaan askelta, vaan kantoi häntä iltaan saakka. Aamiaiseksi olivat he syöneet ainoastaan hiukan leipävelliä, eikä ollut heillä päivälliseksikään muuta kuin palanen leipää. Sen he söivät eräällä auringonpaisteisella rinteellä, missä yksi noista matalista harjanteista tarjosi edes jotain suojaa tuulta vastaan, joka ei enää ollut perin vinha, mutta kuitenkin läpitunkevan kylmä ja pureva koillistuuli, joka tuli aina jäämereltä saakka ylitse alastomain tunturien ja aavikoiden, kohtaamatta metsää tai vuorta, jotka olisivat voineet sen kärkeä tylsyttää.

Vasta illan suussa, kun aurinko jo oli mennyt mailleen ja pakkanen taas puri läpi luiden ja ytimien, saapuivat he erääseen asuttuun uudistaloon, jossa oli oikea rakennus. Siinä he pyysivät yösijaa ja Tuomas teki parhaansa mukaan selkoa siitä, kuinka he olivat löytäneet kuolleen vaimon, lisäten, että he olivat ottaneet lapsen mukaansa, kun eivät voineet odottaa niin kauvan, että joku olisi tullut ottamaan sen hoitoonsa. Ja farmin väki kertoi vuorostaan, että lapsen isä oli kolme päivää aikaisemmin kulkenut siitä ohitse paluumatkalla kylästä, missä hän oli käynyt hankkimassa ruokaa itselleen ja joukolleen.

Kun oli ollut jo myöhäinen ja ilma näyttänyt uhkaavalta, olivat he houkutelleet häntä jäämään yöksi, mutta hän oli arvellut ennättävänsä kotiin, ennenkun rajuilma puhkeisi, ja jatkanut matkaansa. Vaimonsa oli hän sanonut olevan kipeän ja heikon ja tyttärensä vielä liian pienen hoitamaan itseään. Varmaankin oli lumimyrsky hänet yllättänyt ja palelluttanut kuoliaaksi. Ei yksi tuhannesta voi pelastua hirmumyrskyn käsistä, eikä hän näyttänyt erittäin vankkatekoiselta. Herrasmies mikä lie ollut, joka oli lähtenyt kauvas länteen, mutta ei ollenkaan kelvannut uudisraatajaksi, sanoivat he.

He lähettivät kuitenkin sananviejän kylään ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut ja pyytämään paria miestä avuksi kadonnutta etsimään, koska viestin tuojat olivat päivämatkansa jälkeen liian väsyneitä lähteäkseen uudestaan liikkeelle. Heti kun apumiehet vähän jälkeen puolenyön olivat saapuneet, lähti uudistalon isäntä itse heidän kanssaan matkalle. Ainakin parin englannin penikulman päähän oli kadonneen täytynyt ennättää, ennenkun myrsky hänet saavutti, ja kun he olivat tulleet niin etäälle, ei enää voinut olla pitkältä päivän nousuun, jolloin he saattoivat ruveta häntä todenteolla etsimään. Epäilemättä oli mies kuollut, mutta he eivät kuitenkaan tahtoneet jättää häntä susien syötäväksi. Joll'ei olisi ollut niin paksulta lunta, olisi se ehkä nytkin ollut liian myöhäistä.

Etsijät palasivat vasta seuraavan päivän iltana ja toivat mukanaan sen jauhosäkin, jota onnettomuuden kohtaama oli kantanut kotiin kulkeissaan. He olivat löytäneet hänet vajaan puolen penikulman päässä maakuopasta, jossa vaimo oli häntä odottanut viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Joll'ei olisi lunta tuiskuttanut, olisi hän voinut nähdä kurjan kotinsa siitä paikasta, mihin oli suistunut. Kohoneva kohta lumessa oli johtanut vainajan jälille. He olivat kantaneet hänet maakuoppaansa ja asettaneet vaimonsa viereen, ja sitten naulanneet oven kiinni ja peittäneet savupiipun aukon. Kun maa tuonnempana sulaisi, aikoivat he haudata heidät.

Mutta majassa ei löytynyt mitään, ei paperia eikä muuta, joka olisi ilmaissut, keitä vainajat olivat, tai mistä he olivat länteen muuttaneet. Turhaan oli haettu joka nurkka ja sopukka. Ne harvat naapurit, jotka joskus olivat sattuneet tekemisiin miehen kanssa niinä kahdeksanatoista kuukautena, jotka hän oli paikkakunnalla asunut, eivät koskaan olleet kutsuneet häntä muulla nimellä kuin "gentleman Jack". Hän ei ollut koskaan puhunut itsestään mitään muuta kuin että hän oli kotoisin itävaltioista, jonka ilman sitäkin kuka tahansa saattoi kuulla ja nähdä. Vaimosta tiettiin vielä vähemmän, ainoastaan se, ett'ei hän näyttänyt kuuluneen samaan säätyyn kuin mies. Oli aina luultu, että mies oli hänen tähtensä jättänyt. kotiseutunsa. Mutta kukaan ei tiennyt, oliko hänellä edes sukulaisia tai ystäviä, jotka olisivat halunneet tietää missä ja millä tavalla hän oli kuollut.

Ja ainoa kysymys oli nyt vaan se, mitä tehtäisiin lapsen kanssa, mutta siinä olikin hyvät neuvot tarpeen. Kylän harvalukuiset farmarit olivat hekin tulleet saapuville kuulemaan näitä uutisia ja ottamaan osaa neuvotteluun, mutta heidän joukossaan ei ollut ketään, joka olisi voinut tai tahtonut ottaa lasta hoitoonsa. He olivat itsekin kaikki uudisasukkaita ja oli heillä kaikilla tekemistä tullakseen toimeen omine joukkoineen. Muuta he eivät siis voineet kuin ehdottaa, että tyttö olisi vietävä kreivikunnan pääpaikkaan, missä sheriffi asui. Hän saisi pitää huolta siitä, että tyttö tulisi vaivastaloon, joll'ei kukaan yksityinen siellä tahtoisi ottaa häntä vastaan. Sitä mieltä olivat he kohta kaikki.

Neuvottelun aikana istui Katie ihan hiljaa Taavetin polvella, katsellen ja ihmetellen noita monia miehiä, jotka kaikki tupakoivat ja puhuivat jotain, mutta kaikki saapuville tulleet naiset, jotka koettelivat päästä hänen suosioonsa, työnsi hän pois luotaan.

Hän painautui vaan lähemmäksi suojelijaansa, kohta kun joku lähestyi, ja joka kerta laski Taavetti jykevän kämmenensä varovasti hänen päänsä päälle, ikäänkuin vakuuttaakseen tyttöä siitä, ett'ei kukaan saisi tehdä hänelle mitään pahaa, niinkauvan kun hän oli hänen luonansa. Hän ei olisi itse voinut millään tavalla selittää tunteitaan tuota vierasta lasta kohtaan ja kaikkein vähimmin olisi hän tullut ajatelleeksi sitä, että ainoastaan lapsen täydellinen avuttomuus veti häntä sen puoleen. Sen vuoksi ei hän myöskään tiennyt, mistä hänessä heräsi liikutuksen tunne, kun neuvottelu vihdoin oli, loppunut ja isä selitti hänelle sen päätöksen. Sen hän vaan tunsi, että hänen mielensä katkeroitui koko seuraa kohtaan, ja että ne olivat kuin loukanneet häntä itseään.

— Vai niin! sanoi hän, — vai vaivastaloon? Eivätkö ole voineet muuta keksiä? Ja kuka välittää tuosta pienestä raukasta vaivastalossa? Parasta on, että hän seuraa meitä.

— Seuraako meitä? toisti isä vihaisesti. — Nyt sinä olet varmaan tullut ihan hulluksi. Minä en ainakaan tahdo enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

— Ehkäpä voin tulla yksinänikin toimeen, vastasi Taavetti tyynesti — aivan niinkuin eilen. — Sanokaa heille, että jos he antavat minulle pariksi viikoksi työtä, niin että voin vaatettaa lapsiraukan ja saada vähän evästä kokoon, niin otan minä hänet mukaani Minnesotaan ja pidän hänestä huolen. — Vai niin, vai tahtovat he laittaa sinut vaivaistaloon, kääntyi hän taas pienokaisen puoleen ja silitteli hänen hiuksiaan — silloin varmaankin tulet kernaammin minun kanssani?

Katie ei ymmärtänyt mitään muuta hänen sanoistaan ja liikkeistään kuin että oli saanut ystävän, johon voi luottaa. Mutta sitä paremmin ymmärsivät ne, joiden päätettävänä oli hänen kohtalonsa, että he nyt olivat päässeet ikävästä vastuunalaisuudesta, — sitten kun Tuomas Anttila monien estelemisien perästä vihdoin oli suostunut tulkitsemaan heille poikansa mielettömän päätöksen. Mutta sitä ystävällisempiä he sitten olivatkin siitä hyvästä, sillä niin aivan varmaa ei sentään ollut, että sheriffi olisi pitemmittä mutkitta ottanut turvattoman huostaansa.

Senpätähden ei kestänytkään kauvan, ennenkun kokoontuneet miehet olivat antaneet niin paljon apua sekä lapsen vaatteihin että eväitten hankkimiseen, että he varsin hyvin voivat hankkiutua matkalleen Minnesotaan. Taavetin itsensä ei tarvinnut muuta kuin tehdä leveäjalaksinen kelkka, joka ei uppoaisi lumeen, ja varastaa se selkänojalla ja laidoilla Katieta varten.

Jo seuraavana päivänä lähti hän heti auringon noustua matkalle, kelkan jukko vyötäistensä ympärillä, niin että hän tuskin ollenkaan tunsi holhottinsa ja runsaan evässäkin painoa. Ja Tuomas Anttila seurasi mukana. Huolimatta kaikista vastaväitteistään Katien suhteen ei hänellä sentään ollut mitään sitä vastaan, että edes muutamaksi päiväksi pääsisi leipähuolista. Ja Minnesotaanhan hänkin pyrki.

Metsässä.

Tiheän metsikön sisässä on pitkä, matala rakennus, salvettu pyöreistä kuorimattomista hirsistä, saumat täytetyt sammalilla. Toisessa päätyseinässä on kummallakin puolen matalaa ovea kaksi pientä ikkunaa, ja oven edustalta on metsä hakattu maahan muutamia syliä joka taholle, mutta muilla puolin tunkeuvat jykevät hongat ihan rakennukseen kiinni. Ne on jätetty rauhaan kevättalveen saakka, jolloin hakkuutyö alkaa loppua, sillä ne suojelevat melkoisesti pakkaselta ja lumelta. Ikkunoita eivät asukkaat tarvitse useampia kuin nuo kaksi pahaista. Lasi on haurasta tavaraa, joka helposti särkyy matkalla uudisasutuksilta, ja sitäpaitse asutaan huoneessa oikeastaan vaan yön aikaan.

Päivillä ei siellä ole muita kuin kokki, joka pitää huolta työkunnan ruumiillisista tarpeista, ja on siellä sen vuoksi aamusta iltaan. Toiset ovat auringon noususta sen laskuun saakka ulkona hakkuuksillaan, sunnuntait niinkuin arkipäivätkin. Ainoastaan silloin, kun lumimyrsky pauhaa yli metsän, huojuttaen vanhoja puita kuin ruokoja ja pannen ne huokailemaan, ryskymään ja valittamaan niinkuin viimeisen tuhon tullessa, tapaa tukinhakkaajat kotosalla. Ja silloin he makaavat kuin karhut konnussaan.

Sisältä ei huone näytä paljon hauskemmalta kuin ulkoakaan. Lattiana ei ole muuta kuin kovaksi poltettu maa, ja pitkin seiniä on halastuista laudoista kyhättyjä makuusijoja, jotka ovat yhtä yksinkertaiset kuin pöytäkin niiden keskessä ja maahan isketyt rahit kahden puolen pöytää. Karkeita vaatekappaleita, vilttejä ja peitteitä sekä muutamia taljoja on huolimattomasti heitetty makuusijoille, ja vielä karkeampitekoisia saappaita on hajallaan vähän jokapaikassa. Mutta ilma tuolla sisällä ei ole läheskään niin huono kuin voisi luulla, sillä ensinnäkin on useimmissa vuoteissa tuoreita, hienoja havunoksia, jotka tuoksuvat pihkalle, ja toisekseen ovat seinät siksi hatarat, että ilmanvaihto on parhainta laatua.

Matalan huoneen toisessa päässä on senlaatuinen rautauuni, jonka tulee olla tulipunaisen, ennenkun siitä lähtee lämmintä vähänkään. Huoneen toinen pää, se, jossa on ovi ja ikkunat, on kyökkinä, joka ei ole millään tavalla erotettu muusta huoneesta, mutta varustettu tulisijalla, melkein suuren, täytetyn laatikon näköisellä hiekka- ja kivikasalla. Siinä palaa valkea vapaasti mahdottoman suuren, halastuista palkeista tehdyn savutorven alla.

Kokki valmistelee parhaallaan illallista, ja sitä on varustettu oikein kunnioitusta herättävässä määrässä. Työkunnassa on kaksikymmentä miestä, kaikki mitä vahvinta ja sitkeintä tekoa ja kaikki parhaassa ijässään olevia, sillä ainoastaan sellaiset kelpaavat talvitöihin erämaassa. Mutta sellaiset miehet tarvitsevat runsaasti ruokaa. Kokonaista siankylkeä kokki nytkin parhaallaan paistaa pannuksi käännetyllä rautalevyllä. Ja yht'aikaa paistaa hän toisella levyllä ohuita vehnäkakkuja, joita siinä jo on jommoinenkin pino, vaan ei hänen mielestään vielä tarpeeksi. Suuressa, avonaisessa padassa kiehuu jotain mustaa lientä, jonka haju ilmaisee sen kahviksi.

Kokki, jonka luiseva, jäntevä ruumis ei ollenkaan ole sopusoinnussa hänen ammattinsa kanssa, saa vihdoin illallislaitteensa valmiiksi. Silloin pistää hän piippuunsa ja asettuu avonaiselle ovelle hetkiseksi vilvoittelemaan, odottaessaan työkuntaa, joka ei enää voi kauvan viipyä, kun aurinko juuri menee mailleen.

Huomaamatta vielä mitään merkkiä työkumppaneista, kuulee hän silloin hiljaista jalan astuntaa lumessa aivan vastapäiseltä suunnalta ja heti sen jälkeen ilmestyy metsästä mies. Kokki tarkastelee häntä vähän kummastellen, vaan ei liikahda paikaltaan, eikä virka sanaakaan tervehdykseksi. On vallan tavatonta saada vieraita näin erämaassa, ei ainakaan oikeita vieraita. Luultavasti on se vaan joku kuleksija, joka etsii yösijaa ja ruokaa. Vaikk'eivät nekään ole tavallisia ilmiöitä täällä metsässä.

Mutta silloin huomaa kokki äkkiä kummallisen mytyn kelkassa, jota mies vetää perässään vyötäisilleen sidotusta nuorasta. Sehän on — eihän toki — onpa sittenkin, niin totta kuin jumala auttakoon, ett'eikö se ole lapsi, joka puoleksi makaa, puoleksi istuu kelkassa ja nukkuu yhtä turvallisesti kuin omalla vuoteellaan.

— Herra Jeesus! sanoo kokki puoliääneensä ja ottaa piipun suustaan.

— Mikä hullu te olette, joka tuotte pienen lapsen tänne jylhään erämaahan? tervehtää hän miestä. Ja lisää sitten muutamin mehevin sanoin, että kyllä hän aikoinaan jo on jotakin nähnyt, mutta ei vielä mitään näin hurjaa.

— Minä olen Taavetti Anttila, Sotkamosta, enkä mikään hullu, vastaa tulija tyynesti kysymykseen, panematta mitään huomiota hänen lisämuistutuksiinsa. — Ei ollut ketään kenelle olisin jättänyt tytön, ja senvuoksi otin hänet mukaani.

Hän oli pysähtynyt oven eteen ja kaivoi miettivän näköisenä piipun taskustaan, kopautti sen tyhjäksi vasempaan kämmeneensä ja koetteli varmuuden vuoksi kerran imasemalla, oliko varsi auki. Mutta ennenkun hän ehti pitemmälle, keskeytti hänet kokki, joka ei ollut kääntänyt silmiään pois nukkuvasta lapsesta.

— No et mahda olla vallan viisaskaan, arveli hän, — kun et edes ymmärrä tuoda lasta lämpimään.

— Kun ei kukaan ole kutsunut meitä sisään — — alkoi Taavetti ja pisti piipun takaisin taskuunsa. Mutta muuta ei kokki kuullut, sillä sen pitemmittä mutkitta nosti hän maasta koko kelkan ja kantoi sen huoneeseen, Taavetin seuratessa kintereillä, kelkkanuora vielä vyötäisten ympärillä.

— Ohhoh, sinua lapsi rukka, millainen isä sinulla on, mutisi kokki avatessaan myttyä, jonka sisällä pienokainen oli, ja kantoi hänet sitten lähimmälle vuoteelle niin varovasti, ett'ei lapsi edes herännyt.

Se Taavettia jo suututti ja päästellessään kelkkanuoraa vyötäisiltään, virkkoi hän jyrkästi.

— En minä ole sen isä. Hänet löydettiin eräästä mökistä, kuolleen äitinsä vierestä, ja minä otin hänet mukaani.

— Missä? kysyi kokki, keskittäen kaiken epäilyksensä tuohon yhteen ainoaan lyhyeen sanaan.

— Dakotassa.

— Ja sieltäkö sinä olet vetänyt häntä kelkassa tänne saakka?

Hänen äänensä ilmaisi vielä epäilystä, matta ilmeni siinä samalla jonkunlainen tiedoton kunnioitus.

— Kun en voinut saada muualla työtä, sanoi Taavetti ikäänkuin puolustuksekseen ja otti uudestaan piipun taskustaan. — Ja isäkin auttoi tiellä.

— Missä hän on?

— Hän sai työtä tuolla ulkomaalaisten työmaalla muutamia peninkulmia täältä. He olivat menettäneet yhden miehen, mutta eivät tahtoneet ottaa minua lapsen kanssa.

— Ne p—leen pakanat! kuului kokin arvostelu lähimmistä naapureista metsässä. — Ja mihin toimiin aijot nyt ryhtyä sen raukan kanssa?

— Kunhan täällä vaan olisi työtä minulle, niin voisin kai minä pitää huolta hänestäkin, sanoi Taavetti, katsellen epäillen ympäristöään, joka ei suinkaan ollut ylen viehättävä.

— Ja pitää ehkä häntä mukanasi hakkuulla ollessasi? — koko lailla löyhkäpäinen sinä sittenkin näyt olevan, päätteli kokki sydämmellisen suorasti, vaan ei ollenkaan epäystävällisesti. Ja samalla oli hän itse hyvin miettivän näköinen.

Taavetti ei voinut estää alakuloista tunnetta mieleensä tunkeumasta ajatellessaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka asettuivat hänen eteensä. Mutta ennenkun hän ennätti mitään vastata, kuului jalkain töminää ulkoa ja ovi reväistiin auki.

— Kaikki ruoka pöytään! huusi joku ääni. — Me — — —

— Suusi kiinni! ärjäsi kokki keskeyttäen ylen hämmästyneen huutajan äänellä, joka koetti olla hillitty. — Täällä on lapsi, joka nukkuu.

— Lapsi? — Sen sinä varmaan valehtelet! Mutta hänen puheensa muuttui samassa kuiskaukseksi, ja koko seurue astui sisään varpaillaan ja niin vähällä kolinalla kuin mahdollista.

Yksi toisensa perästä hiipivät he makuusijalle, missä pienokainen nukkui. Ja sittenkun jokainen omin silmin oli tullut vakuutetuksi siitä, että siinä todella oli lapsi, joka oli joutunut sinne erämaahan, jäivät he kaikki seisomaan sen ympärille, ihmetyksestä vallan sanattomina katsoa ällistellen outoa ilmiötä. Useimmat heistä olivat jo pari vuotta olleet työssä täällä kaukana metsissä, kaataen talvet tukkia ja kesät niitä uitellen. Lapsi yleensä oli käynyt heille harvinaiseksi ilmiöksi ja oli se vielä oudompi ja harvinaisempi varsinkin näin keskellä talvea synkällä salolla.

— Ruoka on valmiina, virkkoi kokki keskeyttäen heidän äänettömän ihmettelynsä — te vielä herätätte lapsen, joll'ette tule pois sieltä. On täällä sinullekin, sanoi hän Taavetin puoleen kääntyen.

— Se on tämä mies, Taavetti Anttila, joka on tuonut tytön tänne kelkassa Dakotasta, lisäsi hän ikäänkuin esitellen vierasta tovereilleen.

Sianliha, vehnäkakut ja kahvi katosivat uskomattomalla nopeudella pöydältä, monen ihmettelevän katseen kääntyessä aina tuon tuostakin etumaiseen vuoteeseen päin. Ei kuitenkaan monta sanaa lausuttu, ennenkun ateria oli melkein lopussa. Sitten vasta alettiin kuurtain kaartain tehdä kysymyksiä Taavetille siitä, kuinka hän oli tytön löytänyt ja sen kanssa kulkenut, niin että koko juttu lopulta tuli selville. Eikä se asia kysyjäin mielestä näyttänyt olevan aivan yhtä luonnollinen kuin se oli Taavetille itselleen, että hän kenenkään pyytämättä oli ottanut huostaansa vieraan lapsen.

— Taidat sinä kuin taidatkin olla vähän hassahtava, mutta huonompia miehiä on nähty, virkkoi lopulta Aapeli Korhonen, joukkueen esimies — hän, joka jo viisi vuotta oli tehnyt työtä metsissä ja jonka sanottiin ansioillaan ostaneen talon Saarijärveltä. — Kun me vaan voisimme antaa sinulle työtä, niin kyllähän asia sitten jollain tavoin selviytyisi. Mutta meitä on täysi määrä.

— Kyllähän siitäkin ehkä selvittäisiin, jos hän vaan tahtoisi ottaa minun toimeni, arveli kokki, niinkuin tämä tuuma nyt juuri olisi pistänyt hänen päähänsä. — Työkunta voisi hänelle siitä maksaa ja minä rupean sen sijaan hakkaamaan. Se työ miellyttää minua enemmän kuin tämä hääriminen patojen keskessä.

Niin paljon oli Taavetin hullu teko kumminkin vaikuttanut koko seuraan, ett'ei yksikään miehistä edes mutistanut suutaan kokin ilmeiselle valheelle. Kokin toimihan oli erittäin kadehtittava, — sai olla helpolla työllä huoneessa ja kantaa täyden osuuden palkkaa yhteisestä urakkatyöstä. Se oli toista kuin seista ja hakata kaikissa säissä ja tuulissa, kunnes selkää kolotti. Mutta kukaan ei sanonut sanaakaan, paitse Taavetti itse.

— Huonosti taitaisi minun keittämiseni käydä, esteli hän — en ole tottunut semmoiseen toimeen.

— Miksikä parooneiksi sinä näitä herroja luulet, ett'ei sinun keittosi heille kelpaisi? kysyi kokki mahtavasti. — Kyllä minä voin näyttää, mitenkä täällä keitetään.

— Ei täällä syödäkään joka päivä kananpaistia kermakastikkeen kanssa, huomautti. Kalle Lehtinen, joka oli parantumaton hutilus, mutta joukkueen leikinlaskija ja kaikkien suosikki.

Toiset suostuivat siihen äänettömällä hymähdyksellä, paitsi Aapeli Korhonen, joka otti arvellakseen, ett'ei Taavetti näkynyt olevan oikeaa miestä Ameriikassa kelvatakseen.

— Tässä maassa otetaan vastaan, mitä on tarjolla, selitti hän ajatuksensa, — ja tehdään niin hyvin kuin osataan. Ei Koivumäki ole meitä niin ruualla pilannut, ett'emme tulisi toimeen sinun keitoksillasi.

— Ei, lihavaksi ei ole tultu, vakuutti Kalle Lehtinen. Mutta ennenkun hän ehti mitään lisätä, kuului itkun ääntä vuoteelta. Katie oli herännyt ja hämmästynyt oudosta ympäristöstään, niin ett'ei hän heti rauhoittunutkaan, vaikka Taavetti kohta riensi hänen luokseen.

He istuivat kaikki hiljaa kuunnellen, sill'aikaa kun Taavetti kaivoi leipäpalan eväslaukustaan. Mutta se oli kuiva ja kova, eikä voinut lohduttaa pienokaista.

— Kuinka ihanasti se itkee, ilmaisi Korhonen matalalla äänellä miesten tunteet. Ja se sai kokin liikkeelle.

— Kyllähän se on kaunista, myönsi hän — mutta ei se suinkaan ole hauskaa sille itselleen. Ehkä se pitäisi hiukan siirapista leivän päällä? kysyi hän Taavetilta.

Hän kaatoi vähän siirappia läkkikuppiin ja kun Katie kerran oli saanut maistaa sitä herkkua, unohti hän pelkonsa siihen määrin, että antoi vielä Koivumäen kantaa itsensä pöydän luo. Mutta ennen ei hän tyytynyt kuin sai Taavetin viereensä istumaan.

Toinen toisensa perästä kävivät muutkin lähemmä, kunnes seisoivat taajana kehänä hänen ympärillään. Kukaan ei puhunut sanaakaan, mutta joka kerta kuin tyttö jokelsi jotain Taavetille, vilkasivat he toinen toistaan. Ja kun tyttö siirapistaan ihastuneena nauroi, vetäytyivät heidän parransänkiset naamansa yhtaikaa leveään hymyyn, niinkuin komennon mukaan.

Kun tyttö koetti pistää Taavetinkin suuhun siirappiin kastettua leivänpalaa, nousi heidän ihastuksensa korkeimmilleen.

— Uncle Dave eat too, kehoitti tyttö — it nice.

— No, enpä ole vielä mokomaa nähnyt! naurahti yksi ihailijoista.

— Tuollaisen tytön olisin minäkin ottanut, virkkoi toinen.

Mutta kun Katie loi hämmästyneen katseen parrakkaihin miehiin, jotka olivat tulleet yhä lähemmä, vetäytyivät he äkkiä pari askelta takaisin. Ja naurahtelivat ikäänkuin anteeksi pyytäen tungettelevaisuuttaan.

Ainoastaan Kalle Lehtinen näytti käsittävän, että tarvittiin muutakin kuin pelkkiä ihastuksen ilmauksia. Hän tyhjensi ensin vaatteet ja kaiken muun sisällön siitä vuoteesta, jossa Katie oli maannut. Ja sitten alkoi hän poimia muilta makuusijoilta kaikkein tuoreimpia ja hienoimpia havunoksia, kunnes sai tytön vuoteen täyteen parasta tavaraa, mitä talo siinä suhteessa voi tarjota.

— Ota minun vilttini hänen maatakseen, se on ihan uusi, kehoitti miehistä muuan.

— Ja minun nahkaseni peitteeksi, sanoi toinen.

— Ei, vaan minun ryijyni, jonka akka kesällä lähetti Koivumäen muassa, kehoitti kolmas.

— Me otamme molemmat, ratkaisi Lehtinen asian — ja ripustamme ryijyn seinälle, niin ett'ei tuuli pääse häneen koskemaan.

Ja pian oli hän, toistenkin apuna hääriessä, valmistanut Katielle paremman makuupaikan kuin mitä hänellä luultavasti oli ollut sitten kuin hänet länteen tuotiin. Ja siitä syystä katsoi Lehtinen itsellään varmaankin olevan täyden oikeuden auttaa pienokaista, kun hänet asetettiin makuulle.

Omakätisesti veti hän kengät tytön jalasta ja katseltuaan niitä tarkoin, asetti hän ne pöydälle toisten eteen.

— Katsokaapa näitä!

Ja ukot katselivat itsekseen hymyillen kauvan ja perusteellisesti noita somia kappaleita, jotka olivat tarkoin muodostuneet pikkutytön jalkain mukaan.

— Nyt on parasta, että teemme selvän asiasta sinun kanssasi, sanoi Aapeli Korhonen Taavetille, kun tämä Katien nukuttua liittyi muihin miehiin. — Olen ajatellut, että antaisin sinulle puolentoista dollaria päivässä ja ruuan. Me ansaitsemme kyllä enemmän, mutta meillä on summatyö, ja se on raskaampaa kuin kokin toimi.

— Kyllähän vähempikin riittäisi, arveli Taavetti, — ainakin siksi, kunnes opin edes keittämään.

— Siihen sinun pitää oppia kahdessa päivässä, selitti Koivumäki. Tämän loppuviikon keitän minä ja sinä saat katsella, mutta sitten pitää tulemasi omin päisi toimeen.

— Entä lapsi? Siitä minun tietysti tulee maksaa?

— Mitä vielä! Ei tämä ole mikään hotelli, jossa joka suupalasta maksetaan. Syököön hän kernaasti, minkä jaksaa. Eipä siltä, että olisin kysynyt toisten mieltä, lisäsi esimies — mutta luullakseni ajattelevat he kaikki samoin.

Ja kaikki rykäsivät hiljemmin eli kovemmin, ilmeisesti suostuen asiaan.

Ensi päivinä oli kyllä Taavetin keitto sellaista, että tuskin nekään, joille hän sitä laittoi, olisivat tyytyneet siihen muuten kuin Katien vuoksi. Mutta hän oli valloittanut heidät väkirynnäköllä, jokaisen yhtaikaa ja ilman erotusta. Oli melkein niinkuin he kaikki poikkeuksetta olisivat katsoneet itsellään olevan osaa häneen, ja senvuoksi olevansa velvolliset tekemään hänen elämänsä erämaassa niin hauskaksi kuin mahdollista.

Ja Katie, joka päivä päivältä vaurastui ja vilkastui, menestyi mainiosti tuossa omituisessa ympäristössään ja noissa omituisissa oloissa. Jo muutaman päivän kuluttua piti hän sen aivan itsestään selvänä asiana, että kaikki nuo rotevat miehet antoivat hänen tehdä mitä hän itse halusi ja koettivat puolestaan kaikin tavoin olla hänelle mieliksi.

Pari viikkoa hänen saapumisensa jälkeen leiriin tuli Koivumäen lähteä ihmisten ilmoille tavanmukaisen kuukausimuonan hankkimista varten, ja kun hän alkoi laittautua matkalle, nykäsivät miehet toinen toisensa perästä hänet syrjään. Heillä oli useimmilla joku yksityinen asia uskottavana hänen toimitettavakseen ja jokainen ilmaisi sen kaikessa salaisuudessa.

Mutta siitä olikin sitten seurauksena se, että Koivumäellä palatessaan oli kahdeksan nukkea ja kuusi erikokoista ja erimuotoista hevosta, Katien sanomattomaksi ihastukseksi. Sillä se ei pälkähtänyt kenenkään päähän, ei hänen itsensä, ei ostajan eikä anteliaitten lahjoittajainkaan, että suurempi vaihtelevaisuus olisi ehkä ollut suotava. Joka kerta, kun uusi hevonen tai nukke otettiin esille, yleni vaan hänen äänekäs ilonsa, ja antajien tyytyväisyys nousi silminnähtävästi samassa määrässä.

Mutta illemmalla samana päivänä sai hän viattomasti ja tahtomattaan aikaan pahanlaisen epäsovun miesten kesken, jotka olivat nyt, niinkuin aina ennenkin tapansa mukaan, toimituttaneet kuukautisten muonavarainsa mukana jommoisenkin varaston whiskyä. Ja entisten tapainsa mukaan ryhtyivät he sitä maistelemaan heti illallisen jälkeen.

Se oli ainoa huvitus, mitä heillä oli talvisaikana tarjolla, ja kun sitä ei sattunut useammin kuin kerran kuukaudessa, niin eivät edes säntillisimmätkään heistä olleet koskaan sitä vastaan mitään muistuttaneet, vaikka useat ilonpitäjistä päätyivätkin penkin alle. He riensivätkin väliin ainoastaan siinä tapauksessa, että syntyi tappelu, joka ei sekään tapahtunut juuri vallan harvoin, kun pojat olivat alkaneet lämmitä ja tunsivat tarvitsevansa höystää yksitoikkoista huvia pienellä käsikähmällä.

Katie oli ollut niin mielissään uudesta, lukuisasta perheestään ja hyvästi täytetystä tallistaan, ett'ei häntä saatu menemään levolle, ennenkun kauvan jälkeen tavallisen ajan. Lopulta hän sentään oli nukkunut kaikkien nukkiensa ja niin monen hevosen keskeen kuin vuoteelle oli sopinut, häiriytymättä aluksi ollenkaan jo tavallisen äänekkäästä metelistä pöydässä.

Ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt nukkua puolta tuntiakaan, kun Kalle Lehtinen viritti laulun niin repäisevällä voimalla, että tyttö kirkaisten heräsi.

Taavetti oli paikalla vuoteen vieressä ja laulaja vaikeni itsestään, vaikka hän jo oli ehtinyt aika pitkälle tavallista ilotuulensa loppua kohti. Mutta kun itku yhtäkaikki jatkui, pisti hänen päähänsä toinen ajatus.

— Pitää antaa vähän lapsiraukallekin, mutisi hän ja meni horjuvin askelin vuoteen luo läkkituoppi kädessä.

— Tässä on vähän sydämmen lämmikettä, lisäsi hän — juo, sinä pikku ryömijä, niin tulet iloiseksi.

— Anna olla! tiuskasi Taavetti vastaan ja työnsi pois hänen kätensä. — Sitä sinä et saa tehdä.

— Sinäkö tässä alat komennella? räyhäsi Lehtinen. — Parempi mies pitää olla sanomaan, mitä minä saan tehdä.

— Parempi tai huonompi, mutta sitä sinä et tee.

Ja kun Lehtinen sittenkin koetti tunkeutua tytön luo, sysäsi hän hänet jotensakin tiukasti sivulle.

— Vai niin, sinä alat survia, sanoi tämä äkäisesti. — Mutta tässä on mies, joka voi antaa takaisin, jos tahdot tapella!

Samassa iski hän kiinni Taavettiin, mutta tämä, joka tuskin oli maistanut whiskyä lainkaan, pudisti hänet helposti luotaan. Ja sen hän teki niin tuntuvasti, että Lehtinen menetti tasapainon ja kaatui pöytää vastaan.

Mutta eräs toinen, joka myöskin jo oli ennättänyt melkoisesti lämmitä, iski Taavettia kaulukseen. Se oli kokonaan toisellainen vastustaja kuin Lehtinen, niin että Taavetilla puoltaan pitäessään oli täysi työ. Sillä välin ennätti Lehtinen nousta ylös ja tuli uudestaan, täytetty tuoppi kädessä, Katien luo, joka oli niin ihmeissään ja samalla niin pelästyksissään, ett'ei edes enää itkenyt.

— Nyt sinun pitää saaman tilkkanen, mutisi Lehtinen epäselvästi, unohtaen kaiken muun paitsi ensimmäisen, humalaisen ajatuksensa.

Mutta ennenkun hän ennätti tehdä siitä totta, oli Koivumäki parilla pitkällä harppauksella vuoteen luona, ja paiskasi hänet syrjään niinkuin tyhjän säkin, niin kovasti, ett'ei hän vähään aikaan voinut nousta ylös, eikä liikauttaa jäsentäänkään.

Se kiihoitti muuta seuruetta ja useat näkyivät taipuvan Lehtisen puolelle Taavettia vastaan, joka oli riuhtaissut itsensä irti vastustajastaan ja nyt koetti rauhoittaa pienokaista. Koivumäki pidätti toiset loitompana.

— Elkää tulko tänne, varotti hän. — Tapahtuu jotain ihmeellistä, jos koetatte.

Aapeli Korhonen astui myös väliin.

— Hävetä teidän pitäisi kaikkien, sanoi hän — näettehän, että tyttö parka on säikäyksestä puolikuollut. Ja Lehtinen tarvitsisi selkäänsä, kunnes selviää. Koetappas juottaa whiskyä pienelle lapselle ja rupeappas sitten tappelemaan!

— Eihän se oikein sovellu, että lapsen nähden tapellaan, myönsi yksi niistä, jotka juuri äsken olivat olleet kiivaimpia. — Sitä ei kukaan tullut ajatelleeksi. Eikä Lehtinenkään mikään paha mies ole — ei hän mitään pahaa tarkottanut.

— Se on aivan sama, mitä hän tarkotti tai oli tarkottamatta. Joll'ei Koivumäki olisi ehtinyt hätään, niin olisi lapsi voinut olla kuollut nyt — aijoppas juottaa lapselle kokonainen tuopillinen whiskyä!

— Oi, voi, voi! vaikeroi Lehtinen, johon toveriensa kovakourainen piteleminen ja esimiehensä vakava vihastuminen oli vaikuttanut niin, että hänen mielensä oli läikähtänyt raivosta itkuun. — Nyt ne luulee, että minä aijoin sen surmata — lapsen, jota en, tahtoisi sormellanikaan koskettaa. Enhän toki ole lapsenmurhaaja, jos lienenkin hiukan humalassa.

Ja hän itki ääneensä tunnonvaivojen ja whiskyn yhteisestä vaikutuksesta.

— Oih, mene maata ja herkeä siinä ölisemästä, sanoi Korhonen. — Riittää se sinulle jo yhden illan juonniksi — ja kyllä meille muillekin.

Siitä seikasta ei syntynyt ainakaan mitään äänekkäämpää erimielisyyttä, vaan kaikki seurasivat vähitellen Lehtisen esimerkkiä, niin että koko seurue ennen pitkää oli vaipunut sikeään uneen.

Kun toiset seuraavana aamuna menivät hakkuulle, jäi Lehtinen kotiin. Hän tunsihe niin masentuneeksi illallisen käytöksensä johdosta, ett'ei tahtonut jättää uutta kokkia ja hänen turvattiaan, vaan valitti olevansa kipeä.

Mutta kun ilma päivemmällä seestyi kirkkaaksi auringonpaisteeksi, niin että metsä säkenöi ja loisti, kysyi hän, antaisiko Taavetti hänen vetää Katien kelkassa sinne, missä toiset olivat työssä.

— Ei tuule ollenkaan, sanoi hän — ja varmaan olisi niistä kaikista hauskaa nähdä hänet siellä. Mutta hän ei maininnut, tuskin sitä selvästi ajattelikaan, että se tavallaan kohottaisi hänet entiseen arvoonsa sekä omissa että muiden silmissä, jos ne näkisivät, että pienokainen oli uskottu hänen huostaansa.

Eikä Taavetilla ollut mitään sitä vastaan, hän kun ei ollut pitkävihainen, eikä epäillyt, ett'ei Lehtinen parhaansa mukaan hoitaisi lasta.

Mutta siitä päivästä loppuivat suuremmoiset kuukausijuomingit aivan kuin äänettömän suostumuksen kautta. Ainoastaan ensimmäisellä kerralla, kun Koivumäki palasi kylästä ilman tavanmukaista whiskynassakkaa, kuului vähän murinaa. Mutta Aapeli Korhonen tukahutti tyytymättömyyden kapaloonsa.

— Jotka tahtovat juoda itsensä humalaan, hankkikoot whiskynsä itse ja juokoot metsässä, sanoi hän lyhyeen ja selvästi. Siellä sopii reuhata ja tapella niin paljon kuin haluttaa. Mutta täällä on elettävä niin, ett'emme säikäytä hengiltä lapsiparkaa, jonka olemme ottaneet hoitoomme.

Ja siihen se jäi.

He olivat kaikki alkaneet pitää Katieta yhteisenä holhottinaan, erittäinkin sen illan jälkeen, jolloin he olivat joutua tukkanuottasille hänen tähtensä. Ja hän oli yhtä hyvä ja ystävä heille kaikille, paitsi että hän aina jonkun vastahakoisuuden sattuessa turvautui Taavettiin ja muuten useimmin pysyttelihe Kalle Lehtisen kanssa. Tällä oli erinomainen kyky huvittaa ja hauskuuttaa häntä ja aina keksi hän lapselle uusia leikkejä.

Sitä mukaa kuin talvi kului, alkoi Taavetti Anttila yhä vakavammin ajatella, mihin hänen olisi ryhtyminen, sittenkun metsänhakkuu loppuu. Päivätöihin ei käynyt rupeaminen, kun ei koskaan tiennyt, kuinka kauvan sellaista työtä riitti, eikä hän voinut ruveta vetämään Katieta perässään ympäri maailmaa. Ja hän oli kuullut, ett'ei kukaan pitänyt vuosirenkejä tässä maassa. Kunpa hän voisi päästä edes torppariksikaan, mutta ei hän tiennyt, oliko niillä täällä edes torppia.

Vihdoin päätti hän keskustella Korhosen kanssa asiasta. Sehän oli ymmärtäväinen mies ja tiesi kaikki, mitä oli tarpeellista tietää Ameriikasta.

— Torppariksiko? toisti esimies, kun Taavetti esitti asiansa.

— En ole kuullut torppareista mitään Ameriikassa. Parempihan olisi yrittää omallaan kuin toisen maalla. Tukkiyhtiöt myyvät aina maata halvasta, sittenkun metsä on kaadettu pois ja kelvollista peltomaata on täällä yllin kyllin missä tahansa, kun vaan voi saada sen viljelykseen. Mutta ehkä me voisimme vähän auttaa, niin että pääset alkuun. Se käy sinulle vaikeaksi yksin, kun sinulla on tyttö vaalittavanasi.

Oli helppo löytää sopiva uudistalon paikka seudussa, missä valinnan varaa oli kaikkialla. Parin peninkulman päässä työmaalta itään päin yhtyi puro, joka juoksi siitä ohitse, isompaan jokeen erään kosken alapuolella. Puron toinen ranta kasvoi ainoastaan lehtimetsää, ja maa siinä oli melkein kivetöntä, niin että se mainiosti soveltui pelloksi. Ja vähän alempana sen varrella oli suoperäistä, harvametsäistä maata, joka varmaankin kasvaisi runsaasti heinää kesäiseen aikaan. Siinä oli melkein valmis niitty yhdelle talolle.

Vielä helpompi oli saada lunastetuksi maa, joka oli vielä niin kaukana kaikista viljellyistä seuduista, että se oli melkein arvotonta. Kauppa tehtiin hät'hätää ensimmäisenä tilipäivänä, kun yhtiön kassööri oli kiertomatkallaan metsähakkuuksilla. Hän toi seuraavalla kerralla mukanaan kaikki tarpeelliset asiapaperit, niin että Taavetti jo ennen kuukauden kuluttua oli melkoista suuremman maa-alan omistajana kuin mitä hän ensi aluksi saattoi ajatellakaan voivansa viljellä.

Se oli Aapeli Korhonen, joka oli neuvonut, että hänen pitäisi empimättä katsoa etuaan, kun siihen vielä oli tilaisuutta.

— Paikka on niin hyvä, että sinne muutaman vuoden kuluttua vielä tulee toisia. Sinne saattaa vielä aikoinaan kasvaa kokonainen kyläkin myllyineen ja muine laitoksineen kosken partaalle. Ja olethan siksi nuori, että sinulla kyllä on aikaa odottaa.

Vaikka tilukset olivatkin noin laajat, riitti Taavetin säästö hyvästi ensimmäiseen osuusmaksoon, joka nousi ainoastaan viiteenkolmatta centiin acrelta, ja sitäpaitsi vielä parin hevosen ostoon, jotka kyllä olivat jotensakin lamautuneet talviajossa, mutta siltä kyllin hyvät hänen tarpeihinsa. Hän oli ollut kokkina vähän yli neljän kuukauden puolestatoista dollarista päivän eikä ollut liikuttanut palkkaansa muuhun kuin tupakkaan, niin että häneltä vielä riitti lehmäänkin ja muihin välttämättömimpiin tarpeihin.

Mutta niine keinoineen ei hän kumminkaan olisi pitkälle päässyt, ell'ei koko työkunta olisi tullut häntä auttamaan. Odotellessaan jäiden lähtöä tekivät he kymmenen päivää työtä uudistaloon. Ja sen kuluessa rakensivat he pirtin ja porstuan peräkammarineen ja kaatoivat pelloksi aijotulta kohdalta metsän.

— Pitäähän lapsiparalla olla katto päänsä päällä, virkkoi Aapeli Korhonen, kun asia ensikerran tuli puheeksi, — eikä Anttila yksinään voi rakentaa ja tehdä kaikkia muita tehtäviään.

Ja niin rakensivat he hirsistä koko rakennuksen, yksin porstuankin. Puista ei ollut mitään puutetta, ja kun hirret veistettiin sisäpuolelta, niin tuli huoneista melkein yhtä siistiä kuin höylätyistä laudoista tehden, ja paljon vahvempia.

Sittenkun uudistalon homma kerran oli päätetty, oli Taavetti itse käyttänyt jokaisen hetken, mikä hänelle keittotoimistaan liikeni, valmistaakseen kaikenmoisia talouskaluja. Ja siinäkin olivat toiset auttaneet häntä suuressa määrin sekä iltapuhteilla että huonon sään aikana huoneessa ollessaan. Kun metsäleiri vihdoin hajaantui, olivat Taavetti ja Katie jotensakin hyvin varustettuina muuttaessaan uuteen pirttiinsä.

Työtoverit jättivät tähteeksi jääneet ruokavaransakin hänelle, niin että niitäkin nyt hyvin riitti pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Eikä ainoakaan jäähyväisiä heittäessään laiminlyönyt kömpelön salaperäisellä liikkeellä pistämästä jotain Katien pienen takin alle. Ei kukaan tahtonut tarjota rahaa suorastaan Taavetille, "mutta lapsihan on niinkuin meidän yhteinen", tulkitsi Koivumäki heidän ajatuksensa, "ja se tarvitsee yhtä ja toista, jota pitää ostaa."

Uudisasukkaan elämää.

Niin jäi Taavetti Anttila yksinään koko joukosta uudisasukkaaksi erämaahan, eivätkä hänen päivänsä suinkaan olleet helpot.

Toiset olivat kyllä auttaneet häntä eteenpäin, mutta työtä siinä oli yhtäkaikki sittenkin, enemmän kuin yksi mies voi tehdä. Todellista lepoa hän ei koskaan voinut suoda itselleen, vaan katsoi levoksi ne hetket, jolloin hän puuhaili huoneessa Katien tarpeita.

Mutta ei hän monta hetkeä levännyt silläkään tavalla. Katie tavallisesti leikki kaiket päivät hänen läheisyydessään ulkona työmaalla, tai nukkui jonkun kannon juurella hänen kokoonkäärityn takkinsa päällä, ja sillä välin seurasi häntä joka askeleella niinkuin pieni koira. "Uncle Dave", joksi hän kutsui Taavettia vielä sittenkin, kun oli unohtanut muun vähän osaamastaan englanninkielestä, oli hänelle kaikki kaikessa.

Ensimmäinen pelto joutui kuntoon hyvissä ajoin keväällä. Eihän se ollut suuri, ja kannotkin oli pitänyt jättää siihen kasvintiloilleen pystyyn, mutta neitseellinen maa oli sen sijaan niin väkevää, että oras pian peitti pellon paksuna, viheriänä mattona. Siemenen oli Koivumäki tuonut käydessään viimeistä kertaa ruokavaroja hankkimassa.

Niittymaassa oli vähemmän vaivaa, siinä kun oli niin runsas heinänkasvu, että ne muutamat puut, joita siinä kasvoi, voivat aluksi vahingotta jäädä pystyyn. Hän kaatoi ainoastaan niin paljon kuin tarvitsi sen alan aitaamiseen, jonka aikoi niittää. Loput maasta jäi laitumeksi, ja se olisi riittänyt monta vertaa useammalle elukalle kuin mitä hänellä oli.

Suurimman osan kesää raivasi hän uutta peltoa, niin että hänellä jo ennen kevätvehnän ja kauran korjuuta oli aika komea kappale syyskylvöä varten valmiina. Mutta heti kun hän oli aumannut kevätviljansa ja tehnyt touvon, alkoi hän rakentaa talven suojaa lehmälle ja hevosille.

Alku oli kaunis ja hän oli tähän erittäin tyytyväinen. Sato oli ollut parempi kuin hän olisi voinut toivoakaan, elukat menestyivät vallan erinomaisesti ja uusi kylvö, joka oli saanut sadetta oikeaan aikaan, työnsi äkkiä vankan, tummanvihreän oraan.

— Se olisi oikein kaunis pelto, jos vaan olisin voinut juuria kannot pois, jutteli hän Katielle, joka suurimmalla tarkkaavaisuudella aina kuunteli hänen pakinoitaan uudistalon asioista, ja näytti niin viisaalta kuin olisi täydelleen ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

Taavetin oli nimittäin hyvinkin usein vaikea keksiä keskustelun ainetta, joka olisi huvittanut Katieta, ja niin oli hän vähitellen tottunut puhumaan hänelle kaikki uudistaloa koskevat ajatuksensa ja aikeensa. Ja kun se aina huvitti Katieta, eikä hän koskaan tehnyt mitään vastaväitteitä, oli sellainen keskustelujärjestys kaikin puolin tyydyttävä.

Eräänä iltana syksyllä, kun Katie raukka ilman vuoksi oli mennyt tavattoman aikaiseen levolle, oli Taavetti vielä hämärässä uuden ulkohuoneensa puuhissa, joka ei valmistunut läheskään niin nopeasti kuin hän oli toivonut. Kun hän parhaallaan halkasi pyöreätä hirttä kattoaineeksi, näki hän miehen tulevan taloon pitkin oraspellon piennarta. Hän heitti työnsä, mutta katseli vierasta liikkumatta paikaltaan. Vasta kun mies oli tullut aivan lähelle, tunsi Taavetti hänet Kalle Lehtiseksi.

— Terveisiä Michiganista, sanoi Kalle päästyään Taavetin luo.

— No mitä sieltä kuuluu? tervehti Taavetti vastaan. Ja sitten kättelivät he toisiaan niin veltosti kuin olisivat olleet siipeenammuttuja kumpikin.

— Nooh, eipä juuri mitään. Huonot ajat on sielläkin, niin että tuskin ansaitsee ruokansa.

— Vai niin, onko huonoa sielläkin? kysyi Taavetti, juurikuin Michiganin olot olisivat olleet hänelle mitä tärkeimpiä, vaikk'ei hän koskaan ollut siellä käynyt, ja tuskin tiesi missä päinkään se oli.

— Ja mitenkä eletään täällä? alkoi Kalle Lehtinen pitkän vaitiolon jälkeen, jolloin molemmat tyynesti ja taitavasti olivat täyttäneet piippunsa ja ne sytyttäneet.

— Hiljalleenhan tuo menee, mutta eipä tässä ole juuri välitettävääkään mitään.

— Eivät täällä ainakaan naapurit tee mitään haittaa, sanoi Lehtinen leikillään. — Ja riivatun kaunis oras sinulla on. Kyllä siitä lähtee vahvasti viljaa ensi vuonna.

— Kyllähän tuo kasvoi kevätvilja, myönteli Taavetti, — vaan eihän tuota tiedä taata ensi kesään mennessä.

— Ja mitenkä tyttö jaksaa? kysyi Lehtinen, joka luuli jo osoittaneensa kylliksi huomiota tärkeämmille seikoille ja nyt voivansa ottaa sen asian puheeksi, jolla hän oikeastaan mieluimmin olisi alkanut, jos se olisi ollut soveliasta.

— Hän voi hyvin ja varttuu vahvasti. Nyt hän jo nukkuu.

Sitten tupakoivat he taas äänettöminä hetken, kunnes Taavetti vuorostaan kysyi vieraaltaan, kuinka hän oli näille maille joutunut.

— No, minä arvelin, että täällä ehkä taas talvella tulee työnansiota. Ja siihen mennessä voin ehkä saada työtä jossakussa farmissa, vaikkapa ruokapalkoilla. Onhan tästä taloja tuonnempana. Mutta ensin halusin nähdä, kuinka täällä eletään.

— Työtähän tässäkin olisi tarpeeksi, vastasi Taavetti kautta rantain tulleeseen kysymykseen heidän astellessaan verkalleen tupaa kohti — mutta ei ole varaa maksaa palkkaa.

— No, siitä me kyllä sovittaisiin. Näihin aikoihin ei makseta paljoa maantyöstä missään. Eikä tullut Hancockissakaan juuri mitään säästöön pannuksi, että voisi kuleksia ympäri ja hakea suurempia ansioita.

Olihan jotenkin selvä, että Lehtinen tapansa mukaan oli huijannut koko kesäisen ansionsa, ja nyt ajatteli vaan sitä, kuinka voisi elää siksi, kunnes metsähakkuu taas alkaisi. Ja Taavetti kyllä tarvitsi apua, minkä vaan voi saada, mutta hänestä oli vastenmielistä käyttää vanhan toverinsa pulaa hyväkseen ja saada ilmaista apua.

— Ehkä voimme sopia palkasta jollain tavalla, päätti hän senvuoksi asian. — Joll'ei ennemmin, niin sitten kun voin myödä vähän viljaa.

— Siitä ei kannata puhua, pani Lehtinen vastaan. — Tänä syksynä ovat maantiet miehiä täynnä, jotka olisivat iloisia kylläkin, jos voisivat ansaita ruokansa. Täällä erämaassa ei tiedetä, kuinka ajat ovat huonot.

Seuraavana aamuna seisoi hän Katien herätessä tämän vuoteen vieressä. Tyttö katseli häntä ihmetellen hetkisen.

— Kalle! sanoi hän sitten hiljaa. Kalle on tullut. Hyvä Kalle!

— Se siunattu lapsi tuntee minut vielä, puhkesi Kalle Lehtinen puhumaan, paljoa enemmän ihastuksissaan kuin mitä katsoi sopivaksi näyttää. — Eihän Kallella ole suuria tuomisia sinulle, mutta on hänellä sentään vähän makeisia!

Koko aamun kantoi hän tyttöä olallaan katsastellessaan, mitä Taavetti oli kesän kuluessa saanut aikaan.

— Kyllä tästä vielä tulee vankka talo, vakuutti hän heidän syödessään murkinaa. Sinähän voit pitää kokonaisen karjan tällaisilla niittymailla kuin täällä on. Laihoiksi ajetut hevosesikin ovat koko muhkeat nyt.

— Niitä ei kukaan tuntisi samoiksi, myönsi Taavetti hyvillään.

— Ne ovat varmaan neljä kertaa sen arvoiset kuin mitä sinä niistä maksoit. Niillä voit vielä ansaita kauniit rahat talvella. Tukkien ajo kannattaa paremmin kuin hakkuu.

— Ehkäpä kylläkin. Mutta enhän minä voi jättää lasta tänne yksikseen, enkä liioin ottaa häntä mukaanikaan, niin että ne rahat saavat jäädä ansaitsematta.

— Eipä tiedä. Jos tahdot antaa minun ajaa, niin tasaamme ansion. Viikon yhdellä hevosella ja toisen viikon toisella, niin kestävät paremmin. Rahaa siitäkin tulee, kun ei rehu ole ostossa.

— Ei ole huono tuuma se. Onhan hevosilla aikaa talvella.

— Ja keväällä voit ottaa niitä vaikka kymmenen kesäruokolle, jatkoi Lehtinen. — Tukinvetäjät kyllä maksavat mieluummin parikymmentä tai parikymmentäviisikin dollaria kappaleesta, ennenkun myyvät melkein ilmaiseksi.

Taavetti muhoili tyytyväisenä. Hänen tapansa ei ollut ulottaa ajatuksiaan pitemmälle kuin siihen työhön, mikä oli milloinkin ensiksi tehtävä, mutta kun joku toinen ehdotti jotain, käsitti hän yhtä nopeasti kuin kuka tahansa, oliko se edullista vai ei. Ja juuri siitä hänellä oli ollutkin suurin huoli, että raha-ansion toiveet olivat niin tavattoman pienet.

Kalle Lehtinen teki työtä, niinkuin uudistalo olisi ollut hänen omansa, ja aikaa voittain alkoi kyllä näkyä, että työvoima oli kasvanut kahdenkertaiseksi. Yhdistetty talli- ja navettarakennus oli ennen talven tuloa vallan valmis ja sitäpaitse oli tehty koko joukko muuta työtä, jonka alkuun panoa ei Taavetti yksin ollessaan olisi tullut ajatelleeksikaan.

Aapeli Korhonen oli ensimmäinen, joka saapui talven tultua. Hän oli tehnyt suuren hakkuusopimuksen ja määrännyt uudistalolla yhtymään niin monta mitä vanhasta työkunnasta kuin hänen tiedossaan oli ja sen lisäksi vielä koko joukon uusia miehiä.

Tuli aika vilkas elämä "Anttilassa" miehistön saavuttua sinne odottelemaan talven vakautumista. Taavetti sai koko joukon töitä tehdyksi, kun useimmat heistä olivat vallan tyytyväisiä ansaitessaan ravinnon niinä talvipäivinä, jotka heidän oli pakosta oltava toimettomina. Hän oli Lehtisen kanssa kaatanut metsän jotensakin suuren uudispellon päältä, niin että rakennusainetta oli yllin kyllin. Sauna valmistui muutamissa päivissä ja sen jälestä riihi ja lato, johon miehet siirsivät Taavetin heinäpieleksen, saadakseen mukavamman makuupaikan. Uudispaikka alkoi omistajansa suureksi mielihyväksi muodostua oikein muhkeaksi taloksi.

Melkein vielä tyytyväisempi oli Katie, jolla taas oli seuraa ja vaihtelua kaiket päivät. Ja kaikki häntä kilvan lellittelivät.

— Kyllä hänelle tulee ikävä, kun täällä paikat taas käyvät tyhjiksi, sanoi Taavetti iltaa ennen aarniometsään lähtöä.

— No, tullaan kaiketi sitä jonkun kerran tänne päin talvellakin, arveli Korhonen — joll'ei muuta, niin saunaan. Sitä ei ole ennen ollut tarjona näillä seuduin.

Hän suostui kaikin puolin Lehtisen tukinajoa koskevaan esitykseen.

— Sillä tavalla voi sinustakin tulla oikea mies, sanoi hän, — varsinkin jos annat Anttilan ottaa haltuunsa teidän molempain rahat. Olisipa melkein parasta, jos sitten jäisit tänne kesäksikin, vaikk'et saisikaan muuta kuin ruuan. Sinä olet tuhlannut jok'ikisen dollarin niinä kolmena vuotena, joina minä olen sinut tuntenut, niin ett'ei sinulla ole mitään säästöä, vaikka oletkin niin vankka työmies.

— Noh, sepähän nähdään, kun talvi on mennyt. Kyllähän se voisi käydä päinsä niinkin, myönsi Lehtinen.

Lähinnä seuraavan ajan huvitteli hän paraasta päästä Katieta, joka oli kuin itsestään haihduksissa, kun talo yht'äkkiä kävi niin tyhjäksi ja hiljaiseksi. Mutta jo parin viikon kuluttua tuli pysyväinen talvikeli, niin että hän voi alkaa ajonsa.

Sittemmin tuli hän vaan pyhiksi uudistaloon ja toi säännöllisesti joka tilin jälkeen melkein koko ansion Taavetille, joka ei milloinkaan voinut kyllin ihmetellä sitä rahan paljoutta, mikä sieltä lähti. Ja joulun edellä huomasi hän olevansa niin rikas, että lähetti Lehtisen kylään ostamaan toisen lehmän, pari porsasta ja kaikellaista muuta pientä tarvetta pyhiksi.

Hänen asiamiehensä menetti kyllä sillä matkalla koko joukon omia rahojaan joulumakeisiin, leikkikaluihin ja muihin ostoksiin Katielle, mutta siitä ei Taavetti hennonut häntä moittia.

— Sitä en olisi koskaan tullut ajatelleeksi, sanoi hän vaan, ihmetellen suuresti, ett'ei itse ollut sitä huomannut, ja oli varsin hyvillään Lehtisen ostoksista. Mutta puolet niistä tahtoi hän maksaa, ja vaati sitä niin päättävästi, että hän lopulta sai tahtonsa täytetyksi.

Talvi kului vähitellen kovassa työssä ja niin raittiisti, ett'ei Kalle Lehtinen muistanut sellaista useaan vuoteen tapahtuneen. Hän ei ollut juomaseuroissa mukana kuin kaksi kertaa koko talvena, eikä siitä silloinkaan tullut oikein täyttä totta. Mutta siksipä olikin hänen talvisäästönsä niin suuri, ettei hän itsekään tahtonut sitä uskoa tehdessään Taavetin kanssa lopputiliä, sittenkun ajotyö siksi vuodeksi oli loppunut.

— Minä jätän sinun taaksesi kaiken tämän, mitä en matkaani varten tarvitse, sanoi hän, kun asia oli selvillä. — Tänä kesänä aijon minä aina Kaliforniaan saakka. Olen kyllä ajatellut Korhosen sanoja ja peräähän niissä on, mutta minä en voi pysyä niin kauvan paikoillani. Ei minusta ole alkamaan mitään oikeata maanviljelystä, niinkauvan kun tässä maassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa.

— Kyllähän tässä olisi tarpeeksi työtä kahdellekin ja tänä vuonna minäkin voisin maksaa tavallisen palkan, kun on niin paljon rahaa kokoontunut, vietteli Taavetti.

— Hyvä se varmaan olisi, myönsi Lehtinen epäillen — ja tietysti olisi minulla enemmän säästöä. — — Ja, sopiihan koettaa jonkun viikon. Mutta jos minä sittenkin lähden, niin syksyllä tulen takaisin. Emmeköhän voisi ensi talveakin olla samallaisessa yhtiössä?

— Vallan kernaasti minun puolestani. Mutta ehkä sinä sittenkin jäät tänne?

Lehtinen ei vastannut mitään, vaan teki seuraavat kolme viikkoa työtä niinkuin henkensä edestä. Näytti melkein siltä kuin hän väkipakolla olisi tahtonut tukahuttaa kuljeskelemishalunsa. Mutta se ei auttanut. Kolmantena lauvantai-iltana kylvyn jälkeen, selitti hän, ett'ei voinut pitemmältä viipyä.

— Minua oikein vedättää pois, sanoi hän — ja silloin ei auta vastaanpano mitään. Mutta syksyksi palaan varmaan. Tämä tuntuu kumminkin kodilta.

Taavetti näki hyvin, että kaikki enemmät houkuttelemiset olivat turhat ja laski sen vuoksi empimättä palkan kevättöistä. Se nousi niin paljoon, ett'ei Lehtinen ollenkaan viitsinyt kajota talvisiin säästöihinsä.

— Pidä sinä ne, sanoi hän. — Ja jos joudut pulaan, niin käytä vaan niitä. Minä menettäisin ne kumminkin.

Koko sunnuntain leikki hän Katien kanssa, mutta heti kun tämä oli mennyt levolle, alkoi hän laittaa lähtöään. Ja seuraavana aamuna lähti hän ennen auringonnousua matkaansa.

Taavetti ja Katie olivat taas kahden, mutta Taavetilla ei ollut vähääkään aikaa miettiä yksinäistä elämäänsä erämaassa. Siksi paljon oli siellä työtä, joka oli saatava valmiiksi. Eikä Katiekaan ollut vielä siinä ijässä, että olisi kauvan osannut ikävöidä. Pian meni kaikki taas entistä menoaan Anttilassa, Taavetti teki työtä niinkuin orja varhaisesta aamusta myöhään iltaan ja Katie kulki hänen kintereillään entiseen tapaansa kaiken päivää.

Vasta myöhään syksyllä palasi Lehtinen, sittenkun Taavetti jo oli päättänyt lähteä Katien kanssa kylään hakemaan apua syystöihinsä, huomattuaan, että niistä oli enään mahdoton yksin selviytyä.

Ei ollut kesä Kalle Lehtistä ollenkaan rikastuttanut. Länsimaat olivat olleet tulvillaan työn hakijoita ja kaikenlaisia kuleksijoita, jotka varsin vähän välittivät sen työn löytämisestä, jota sanoivat etsivänsä.

Kiinalaisilla väitti hän siellä olevan paraan olon. — Niillä ei ole mitään pyhäpäiviä eivätkä juopottele koskaan, niin että ihmiset käyttävät niitä enimmin. Valkeaihoiset saavat nähdä nälkää, joll'eivät ole olleet siellä kauvan ja voineet hankkia pysyväistä työtä.

Hänen ulkoasunsa ilmaisi selvään, että elämä oli ollut hänelle vaikeata, ja ilman ainoatakaan dollaria taskussaan palasi hän "kotiin", niinkuin hän sanoi. Ei edes rautatiepilettiä ollut hän voinut itselleen ostaa, vaan oli kulkenut jalan suurimman osan matkasta.

— Jonkun kerran juuri saattoi varkain pistäytyä tavarajunaan ja ajaa puoli päivää eli niin, kertoi hän. — Mutta kyllä sillä välin sai kävellä, niin että jalkoja kolotti. Kyllä täällä on sittenkin paljon parempi!

Vaan ikävät kokemuksensa eivät kumminkaan olleet häntä parantaneet.

Talven ajoi hän tukkia yhteiseen laskuun, niinkuin edellisenäkin vuonna ja kokosi kauniit rahat, jotka taas jäivät Taavetin talteen. Ja lähemmäksi keskikesää työskenteli hän sitten taloon, mutta sitten ei hän enää voinut pysyä paikoillaan, vaan läksi taas matkalle ylämaahan Kanadaa kohti.

— Kertoivat talvella, että siellä olisi löydetty vahvasti kultaa Columbiassa, selitti hän — ja nyt tahdon koettaa onneani siinä kaupassa. Ehkä luonnistuisi ja pääsisin rikkaaksi mieheksi yhdellä kertaa, niin että voisin lähteä kotiin ja ostaa oikean herrastalon.

Niin hyvin hänen ei kumminkaan käynyt. Mutta kun siellä ylhäällä vuoristossa tuli aikainen talvi, saapui Kalle Lehtinenkin kokonaista kuukautta varhemmin kuin edellisenä vuonna takaisin Minnesotaan, niin ett'ei Taavetilla syystöissään ollut mitään vaikeuksia. Ja seuraavana kevännä asettui kaksi muuta maanmiestä metsätöistä jäämillään säästöillä lähiseutuun.

He olivat nähneet kuinka ravakasti Taavetin farmi edistyi, ja olivat sentähden päättäneet hekin ruveta uudisviljelijöiksi. Se kannattaisi varmaankin paremmin kuin lähteä kotiin ja ostaa joku pieni tila, joka ei koskaan voisi tuottaa enempää kuin juuri tarpeellisimman elannon. Eipä ollut Anttilallakaan juuri mitään alkaessaan ja oli vielä lapsikin hoidettavanaan, mutta kumminkin oli hänellä jo oikein sievä talo.

Ja Taavetti, joka ei voinut parempaa toivoa kuin että ihmisiä asettui lähiseutuun, auttoi heitä voimainsa mukaan.

Puoli tusinaa taloa oli ilmaantunut lähistöön, ennenkun hän oli ollut siellä viittä vuottakaan. Hänen taloonsa ei niitä sentään voinut verrata, sillä se ei enää näyttänyt ollenkaan uudisasumukselta. Nyt oli hänellä jo Anttilassa mies työssä ympäri vuoden ja sitä paitsi Kalle Lehtinen syksyin keväin, niinkuin ennenkin.

Tämä ei sentään vielä ollut kokonaan luopunut kesäretkistään, mutta hänen matkansa lyhenivät yhä. Vähitellen oli hän kuleksinut useimmissa Yhdysvaltain valtioissa, tapaamatta mitään sen arvoista, johon olisi mielestään voinut kiintyä, ja alkoi hän siitä syystä pysyä yhä enemmän paikoillaan Minnesotassa.

Viidentenä vuonna saapui muutamia ameriikkalaisia vastaperustettuun kylään. He tarkastelivat ympäristöä, tutkivat jokea, ja päättivät vihdoin ostaa kosken ja maan sen molemmilla rannoilla. Talvella palasivat he suuri joukko työmiehiä mukanaan ja alkoivat rakentaa puuhiomoa, jonka varrelle olivat ostaneet suuret alat metsämaata, mistä suurimmat puut olivat jo ennen kuletetut pois.

Silloin syntyi seudulle yht'äkkiä eloa ja liikettä. Joukko uudistilallisia ja muuta kansaa asettui sinne, työväkeä kokoontui tehtaaseen ja monenmoisia rakennuksia kohosi uskomattoman nopeasti niiden katujen varsille, joita oli viitoitettu tehtaan läheisyyteen.

Kalle Lehtinen huomasi pian ne edut, joita oli saatavana tuosta uudesta liikkeestä. Hän päätti ruveta kauppiaaksi, ja kun hänen säästönsä tekivät koko suuren summan, oli hän ennen pitkää asettanut hyvin varustetun kaupan Anttilan maalle aivan tehdasalueen viereen.

Jo seuraavana kevännä avattiin koulu, ja kun tehdas kesällä tuli käyntiin, pantiin siellä heti toimeen säännöllinen yhdysliike muun maailman kanssa tasapohjaisen jokihöyryn välityksellä. Ja maa kohosi arvossa, niin että jos Taavetti Anttila olisi tahtonut kallistaa korvaansa ostoehdotuksille, olisi hän voinut saada talostaan sievosen omaisuuden.

Mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.

— Kyllä tässä kelpaa elää, niinkuin ennenkin, vastasi hän sellaisiin tarjouksiin, — paremmin kuin ennen, nyt kun voi myydä kaikki, mitä ei itse tarvitse. Ehkä sitten, kun Katie tulee suureksi — joll'ei hän tahdo jäädä tänne.

Tyttö oli yhä vielä kaikkien hänen ajatustensa ja aikeittensa keskipisteenä. Hänen vuokseen oli hän antanut koululle maan ilmaiseksi ja sitäpaitsi suuremman vuotuisen kannatuksen kuin kukaan muu, niin että kohta voitiin ottaa niin etevä opettajatar kuin suinkin saatiin. Mikäli hänen vallassaan oli täytyi kaikki olla Katielle parasta lajia.

Katiellekin oli "Uncle Dave" vielä koko maailman keskus, huolimatta kaikista niistä uusista ystävistä ja tuttavista, joita hän sai yhä lukuisammin saapuvien tulokkaiden joukosta. Ja hänelle he kumminkin osoittivat suurempaa ystävyyttä ja huomiota kuin kenenkään muiden lapsille. Taavettihan oli kieltämättä varakkain mies paikkakunnalla eikä ollut suorempaa tietä hänen suosioonsa kuin hänen ottotytärtään kohtaan osoitettu ystävyys.

Se teki hänet kuitenkin vieläkin omavaltaisemmaksi kuin miksi hän olisi tullut Taavetin kasvatuksen kautta, joka enimmäkseen rajoittui siihen, että hän useimmittain antoi tytön tehdä mitä tahtoi. Ainoastaan harvoin tapahtui, ett'ei tyttö saanut tahtoaan täytetyksi. Ja ett'ei hän tullut sietämättömän hemmoitelluksi, se riippui ainoastaan hänen synnynnäisistä hyvistä ominaisuuksistaan. Mutta se kuitenkin totutti häntä antamaan varsin vähän arvoa toisten toiveille, kun oli kysymys hänen omistaan.

Senvuoksi ei hän liioin ollenkaan ajatellut Uncle Daven tunteita pyytäessään eräänä päivänä, että tämä lähettäisi hänet jonkun suuren kaupungin kouluun.

Hän oli vuoden kuluessa uusilta ystäviltään kuullut yhä enemmän suurten kaupunkien elämästä ja liikkeestä, kunnes hänelle kuvautui suurimmaksi mahdolliseksi onneksi päästä itse sinne sitä näkemään. Hän oli nyt kahdentoista vuoden vanha, ja tahtoi sellaiseen kouluun, jossa oppisi kaikki mitä tarvittiin, tullakseen oikeaksi hienoksi naiseksi.

Taavetin päähän ei ollut koskaan pistänyt, että tyttö tarvitsisi enemmän oppia kuin minkä heidän oma opettajattarensa voi hänelle antaa. Ja vielä vähemmin oli hän ajatellut, ett'ei tytöstä siellä kaukaisessa kylässä voisi tulla yhtä hieno nainen kuin kenestä muusta tahansa. Mutta kun hän oli neuvotellut maailmaa kokeneen Kalle Lehtisen kanssa, joka oli hänen apulaisensa kaikissa pulmallisissa kysymyksissä, päätti hän suostua tytön matkaan, varsinkin kun opettajatarkin piti sen parhaana.

Mutta itse hän ei vienyt häntä Bostoniin, mihin hänet oli päätetty lähetettäväksi.

— Ei minusta ole sellaisen matkan tekoon, selitti hän. — Minä en tiedä mitään sellaisista asioista, ja tuskinpa voin puhuakaan muitten kuin omain ihmisten kanssa. — Eiköhän meidän opettajatar voisi viedä häntä kouluun?

Tällä ei ollut mitään huviretkeä vastaan näin lupa-aikana ja suostui hän heti paikalla toimeen.

Heti kun koulu oli suljettu, matkustivat he, opettajattarella avoin valtakirja Katien varustamiseen parhaan mukaan, sekä pullea kukkaro kaikkiin muihin mahdollisiin tarpeihin.

Katie tosin oli alakuloinen pari viimeistä päivää ja itki vähän jäähyväishetken lähestyessä, mutta oli sentään niin touhussaan ajatellessaan kaikkia, mitä tulisi näkemään, ett'ei hän eroa erittäin vaikeana pitänyt.

Taavetti kyllä ei itkenyt, se ei ollut hänen tapaistaan. Mutta hänelle tuli niin omituisen paksu tunne kurkkuun, jotain, jota hän ei voinut nielasta alas, että hänen äänensä oli painuksissa, kun hän jokihöyryn kadottua näkyvistä kääntyi Lehtisen puoleen.

— Siellä se nyt menee, sanoi hän hiljaa. — Miltähän maailma näyttää, kun se takaisin palaa? — palanneeko ollenkaan.

— Kyllä hän palajaa, lohdutti Kalle Lehtinen — mutta ikävä häntä tulee.

Taavetti Anttilan kohtalo.

Katieta tulikin ikävämpi kuin Taavettikaan oli luullut. Mutta hänestä sitä ei huomannut muuten kuin että hän muuttui vielä entistäänkin harvapuheisemmaksi. Hän teki itse ankaraa työtä aamusta iltaan, niinkuin ennenkin, vaikka kyllä olisi voinut muilla teettää raskaimmat työt, kun talo oli varsin kukoistavassa kunnossa ja antoi tuloa paljon ylitse hänen yksinkertaisten elämäntarpeittensa. Sittenkin jäi menopuoli pienemmäksi, vaikka Katien olo Bostonissa oli alkanut vetää koko runsaasti rahaa.

Ainoana ilona, mitä hänellä nyt enää oli, olivat Katien kirjeet, mutta se ilo olikin niin suuri, että hän kernaasti olisi raatanut vielä puolta enemmän, jos se olisi ollut tarpeellista, tytön menojen täyttämiseksi. Eikä hän sitäkään iloa sentään voinut nauttia jakamattomana. Hän oli vielä siksi heikko englanninkielessä, että piti ottaa Lehtinen apuun saadakseen täyttä selkoa tytön kirjeistä.

Ei hän sitä sentään tunnustanut tällekään, vaan koetti aina itse ensiksi tavailla kirjeen lävitse. Kun kirje oli päivällä tullut, meni hän vasta illalla Lehtisen puolelle antaakseen sen hänenkin luettavakseen.

— Ehkä sinä luet sen ääneen, sanoi hän joka kerralla. — Minä olen kyllä sen lukenut, mutta kuuntelen sitä kernaasti vieläkin kerran.

Ja kun Kalle Lehtinen varsin hyvin tiesi, mistä kohden iho oli arka, käänsi hän kirjeet suorastaan suomeksi niin hyvin kuin taisi.

— On niinkuin olisi hauskempaa kuulla niitä omalla kielellä, huomautti Taavetti vaan, käyttäen aina ihan säännöllisesti samoja sanoja. Eikä kumpikaan heistä edes ajatuksissaan myhähtänyt sille asialle.

Kun vielä toinen suuri tehdas oli pantu käyntiin kosken vastapäisellä rannalla, kasvoi kylä vauhdilla, joka ainoastaan Ameriikassa on mahdollista. Pari aikaisimmista uudistalojen omistajista oli jo myynyt tiluksensa hyvästä hinnasta keinottelijoille, jotka olivat jakaneet ne rakennustonteiksi ja voittaneet aimo rahat kaupassaan. Jokivarrelle alkoi kasvaa oikea kaupunki ja maan arvo siinä oli yhä nousemassa.

Ainoa, joka ei mitenkään taipunut myymään maatansa, oli Taavetti Anttila. Lehtiselle oli hän luovuttanut tilavan tontin aivan tehdasalueen vieressä ja koululle lahjoittanut toisen, vieläkin suuremman, mutta siihen saivat tyytyä.

— Ehkä tulee vielä sekin aika, että on pakosta myyminen, tuumiskeli hän. — Siihen mennessä ei maa minun hoidossani huonone.

Kukaan ei tiennyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti "sillä ajalla, jolloin on pakosta myyminen." Ja ehk'ei hän sitä ihan varmaan tiennyt itsekään. Oli miten olikaan, mutta ei hän koskaan sanallakaan nureksinut niitä vähitellen lisääntyviä rahalähetyksiä, jotka menivät Bostoniin. Hänen tulolähteensä kasvoivat yhä menoista huolimatta, ja samoin hänen talletuksensa kaupungin uudessa pankissa.

Paitsi Kalle Lehtistä, ei hän pitänyt lukua kenenkään muun seurasta kuin opettajattaren, joka itsekin silloin tällöin oli kirjevaihdossa Katien kanssa, ja aina oli sangen kerkeä kuulemaan Bostonin uutisia. Hänen avullaan tuli Taavetti vähitellen myös niin paljon taitavammaksi englanninkielessä, että hän omin päin sai melkein täyden selon kirjeitten sisällöstä, joita "Uncle Davelle" tuli Katieltä sekä säännöllisesti että usein.

Mutta ei hän siltä suinkaan heittänyt sitä tapaansa, että luetti ja käännätti Lehtisellä kirjeet. Päinvastoin tuli pian tavaksi, että he luettuaan ensin kirjeet itse menivät yhdessä opettajattaren luo antamaan vielä hänellekin osansa niistä. Ja silloin viipyivät he usein koko illan hänen luonaan.

Aluksi oli Taavetti jäykkä ja ujosteleva hänen seurassaan. Hän oli kuin olikin "herrasväkeä", vaikka tekikin työtä elatuksekseen, niinkuin muutkin kyläläiset. Ja vaikka Taavettikin jo oli vanha ameriikkalainen, ei hänen sentään ollut onnistunut voittaa itsessään jonkunlaista vastenmielistä alemmuuden tunnetta sellaisessa seurassa. Mutta kun hän näki Kalle Lehtisen erinomaisen vapaan esiintymisen, vaikka sekin kyllä kohteli opettajatarta huomattavalla kunnioituksella, alkoi Taavetti vähitellen mukautua seuraan.

Opettajatar puolestaan piti heitä vallan samanarvoisina kuin herrojakin, tehtaitten virkamiehiä, joita silloin tällöin myös pistäytyi hänen luonaan vieraisilla. Molempia suomalaisia pidettiin heidän itsensä tietämättä uuden kaupungin kunnollisimpina miehinä, niinä, jotka sille oikeastaan olivat perustuksen erämaahan laskeneet, hyödyksi sekä itselleen että muille. Ja sellaisille miehille annetaan arvoa, varsinkin silloin, kun he itse eivät vaadi sitä muilta.

Mutta vähitellen alkoi Taavetissa herätä kaikellaisia omituisia ajatuksia siitä innosta, millä Kalle Lehtinen sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla kiskoi häntä mukaansa koululle.

Kun ei miehellä vaan olisi muita metkuja! Mutta eihän se olisi mahdollista. Opettajatar oli kyllä hyvin ystävällinen ja näytti oikein iloiselta aina, kun he tulivat, mutta oli se sittenkin liiaksi paljon ylempänä Kallea.

Eihän se nyt enää ollut pilan nuorikaan, mutta kumminkin useita vuosia nuorempi Kallea. Ja oli niin muhkean näköinenkin, että helposti voi saada miehekseen jonkun insinöörin eli kirjanpitäjän tehtaista, jos nyt vaan tahtoisi ottaa miehen.

Vaikka eihän naisten ajatuksia oikeastaan kukaan voinut tuntea. Ei ollut Kallekaan sentään mikään hullumman näköinen mies ja olihan hänestä tulemaisillaan vallan rikas. Ja osasihan hän kertoa paremmin ja enemmän kuin useimmat muut kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Ja sitä oli jotenkin paljon.

Kuta enemmän Taavetti ajatteli Kallen toiveita, sitä paremmilta ne hänestä näyttivät. Ja siksipä hän ei hämmästynyt hetikään niin paljon, kuin Lehtinen ehkä oli odottanut, kun tämä eräänä iltana parhaat vaatteet yllään tuli tervehtämään ystäväänsä, joka jo oli levolle paneutumassa, ja ilmaisi olleensa kosimaretkellä.

— Ja hyvin kävi arvatenkin, sanoi Taavetti, joka ei voinut erehtyä katsellessaan Kallen tyytyväisyydestä loistavia kasvoja.

— Hyvinpä hyvinkin, vakuutti toinen. Vaikk'en minä sittenkään vielä voi käsittää, että hän suostui. Sellainen lurjus kuin minä olen ollut aikoinani — ja juoppo vielä lisäksi. Mutta hän saattaisi etsiä kauvan ja sentään onnistua huonommin, sanoi hän, niin ett'ei minun entisyyteni tarvinnut tulla mihinkään lukuun.

— Siitä sen näkee, ett'ei kirjatieto ole pilannut ymmärrystä, päätteli Taavetti. — Joko päätettiin, milloinka häät pidetään?

— Eihän juuri vielä, tunnusti Lehtinen hiukan hämillään. Kyllähän minä tahdoin, että olisi menty jo huomenna papin luo, kun ei tässä maassa tarvitse panna kuulutukseenkaan, mutta hän nauroi vaan ja sanoi vähemmänkin kiireen toki riittävän.

Taavetiltakin melkein pääsi nauru, vaikk'ei se ollut hänen tapaistaan.

— Olisit ottanut papin mukaasi kosimaan mennessäsi, niin olisi käynyt vieläkin pikemmin. — Hulluhan sinä olet, mies! Mutta niin se taitaa käydä, kun kerran rakastuu.

— Hän sanoi, että tänne ensin pitää saada uusi opettaja, joka ottaa koulun huostaansa, ilmoitti Lehtinen nurpeissaan. — Ja tiesi hänet, kuinka kauvan se kestää.

— Sanoinhan minä, että hän on oikein ymmärtäväinen ihminen. Ja tarpeen se voi ollakin, koska sinä olet järjiltäsi. Mutta hyvin on asia mennyt ja onneksi olkoon!

Hyvästi myönsi Kallekin sen menneen ja tyytyväisyyden hymy pilkisti esiin jokaisesta hänen kasvonpiirteestään.

Ei kestänyt kumminkaan monta viikkoa, ennenkun uusi opettajatar jo saapui, ja heti sen jälestä tuli entisestä "Misstres Charles Lehtinen", niinkuin pappi häntä nimitti heti vihkimisen jälkeen pitämässään onnittelupuheessa. Häät vietettiin Anttilassa, ja oli sen omistaja kaunistanut koko tupansa lehvillä yhdeksi ainoaksi isoksi lehtimajaksi ja varustanut huimaavat hääkemut, ollenkaan kuluja katsomatta. Melkein jok'ikinen sielu koko kylässä oli vieraaksi kutsuttu, eikä ainoakaan ollut kutsuja ylenkatsonut.

Katieta vaan kaivattiin, ja ainoastaan sentähden, ett'ei Taavetti millään muotoa antanut hänen yksinään tehdä pitkää matkaa, eikä ketään voitu lähettää häntä noutamaan.

— Minä lähden tästä piakkoin itse tervehtimään häntä, sanoi hän — ja kerron kaikki mitä täällä kotona on tapahtunut.

Vanhan ystävän kihlautuminen ja naiminen oli suorastaan nuorentanut Taavettia itseäänkin. Puheliaammaksi hän ei juuri tullut, mutta näytti tyytyväisemmältä kuin kertaakaan Katien lähdön jälkeen, eikä kartellut enää läheskään niin paljon muita ihmisiä kuin ennen. Paras todistus hänen sisällisestä muutoksestaan oli sentään hänen aikomuksensa matkustaa Bostoniin.

Sen matkan hän teki omin päin jo pari viikkoa jälkeen Lehtisen häitten, ja kotiin palatessaan oli hän ulkonaisestikin kokonaan muuttunut. Tukka oli leikattu kaupunkilaisittain ja leuka ajeltu sileäksi. Hattu oli uusinta muotia ja uudet, kaupunkilaiset vaatteet tuntuivat olevan hienointa lajia. Mutta ainoastaan kolme päivää oli hän ollut Bostonissa ja milt'ei mahdotonta oli Lehtisen ja hänen rouvansa saada häneltä mitään tietoa, koskipa se sitten Katieta tai muuta.

— Kyllähän se hyvin voi, vastasi hän heidän lukemattomiin kysymyksiinsä. — Ja on tullut jo vallan aikaihmiseksi. Mutta minua kohtaan oli hän ihan ennallaan — niin iloissaan nähdessään minut, että nauroi ja itki, kun olin tullut.

Syytä siihen, ett'ei ollut siellä pitemmältä viipynyt, ei hän vaan ilmaissut, ei ainakaan suoranaisesti.

— Mitä olisin minä siellä tehnyt? sanoi hän vältellen. — Minähän en oikein sovellu kaupunkilaisten seuraan. Ja kolmessa päivässä ehdin minä kyllä sanoa sanottavani. — Mutta ikävä näytti kumminkin Katiella olevan, kun tein lähtöä! lisäsi hän, oltuaan hetken aikaa mietteissään.

— Kuinka vanha on Dave? kysyi M:rs Charles Lehtinen mieheltään, kun he Taavetin lähdettyä olivat jääneet kahden. — En koskaan ennen ole pitänyt häntä muuna kuin vanhana miehenä, mutta siltä ei hän nykyään ollenkaan näytä.

— Ei hän vanha olekaan. Useita vuosia minua nuorempi, vaikka paljoa viisaampi. Luullakseni noin kolmekymmentäviisi vuotta.

— Sitten alan ymmärtää, mikä tässä asiassa on pohjana, sanoi rouva merkitsevästi. Mutta ei antanut hän miehensä mitenkään vietellä itseltään parempaa selvitystä sanoihinsa, joista tämä ei ymmärtänyt niin mitään.

Alunpitäin oli päätetty, että Katie viipyisi Bostonissa neljä vuotta. Vähän neljättä oli menossa silloin, kun Taavetti oli käynyt siellä, ja sen jälestä ei hän enää ollut oikein tyytyväinen oloihin eikä toimiin Anttilassa.

Katielta saapui kyllä eteenkinpäin kirjeitä yhtä säännöllisesti kuin ennenkin, mutta ne eivät parantaneet asiaa. Ne päinvastoin vaan kiihoittivat hänen ajatuksiaan asioihin, joilla hän ei koskaan ennen ollut päätänsä vaivannut, vaan jotka nyt alkoivat siellä lakkaamatta pyöriä.

Suurimman vaikutuksen oli häneen hänen matkallaan itäänpäin tehnyt suurien kaupunkien rikkaus ja komeus. Sellaisia rakennuksia kuin sekin, missä Katie asui, oli hän ennen katsellut vaan ulkopuolelta, ja samoin oli hän yleensä nähnyt elämääkin vaan sen puutteellisimmilta puolilta sekä kotona että Ameriikassa. Siinäkin uudessa kaupungissa, joka oli kasvanut hänen talonsa ympärille, elettiin mitä yksinkertaisinta ja vaatimattominta elämää, kun sitävastoin Katie ja hänen ystävänsä Bostonissa elivät kokonaan toisella tavalla.

Kuinka voisi tyttö ollenkaan enää tulla toimeen niissä oloissa, joissa hän ennen matkaansa eli? Taavetin tupa ja eteiskammari olivat vielä ihan ennallaan, tuvassa samat veistetyt seinät ja lattia, kammarissa samat, aikoja sitten vaalenneet tapetit, jotka hänen viimeistä vuotta kotona ollessaan oli seiniin liimattu. Nyt mahtaisi se kaikki tuntua hänestä kauhean ikävältä.

Päätökseksi kaikista hänen tuumistaan tuli se, että hän eräänä kauniina päivänä ilmoitti Lehtiselle aikovansa rakentaa uuden talon.

— Siinä sinä teet oikein, vakuutti Lehtinen, joka jo aikoja sitten oli rakentanut itselleen komean asunnon kauppapaikkansa viereen. — Varojahan sinulla on kyllä ja vanha koppisihan onkin jo rappeutunut. Kuinka hyvin vielä muistan sen ajan, kun me yksistä tuumin autoimme sinua sitä rakentaissasi!

Taavetti päätti tehdä uuden rakennuksensa niin upean, ett'ei Katien tarvitsisi hävetä, vaikka joku bostonilaisista ystävistäänkin tulisi häntä tervehtimään. Itse hän katsoi paikan sille hyvän matkan ulommaksi farmia, pienelle kunnaalle lähellä joen suuta, josta näköala ulottui pitkälle sekä vastavirtaan että alaspäin. Ja neuvoteltuaan tehtaan esimiehen kanssa, kirjoitti tämä hänen pyynnöstään S:t Paulista erään ameriikkalaisen rakennusmestarin, joka tiesi, miltä hienon rakennuksen pitäisi näyttää.

Mestari tuli ja otti kuudessa kuukaudessa tehdäkseen rakennuksen valmiiksi. Mutta Taavetti alkoi uudestaan epäillä tuumaansa kuultuaan, kuinka kalliiksi se tulisi.

Niin kalliiksi ei hän sitä ollut koskaan ajatellut. Kyllähän hänellä oli rahaa pankissa enemmänkin, mutta — — — —

— Nooh, viisi siitä! Karttuuhan sitä rahaa lisää taas, jos elonikää jatkuu, päätti hän lopulta. — Tuleehan se maksamaan, jos mieli saada hienoa.

Siitä pitäen oli hänen suurin huvinsa katsella, kuinka tuo komea rakennus kohoamistaan kohosi. Ei asetettu hirttä, ei kiveä paikoilleen koko talossa, ett'ei hän sitä ensin olisi tarkastanut. Ja vastustamattoman itsepäisesti pakotti hän rakennusmestarin monta kertaa hylkäämään jonkun kappaleen, joka ei hänen mielestään ollut kylliksi hyvä.

— Taloja ei rakenneta joka päivä, päätteli hän. — Se tulee siinä pysymään kauvan, eikä siihen siis saa käyttää huonoa ainetta.

Kun se lopulta oli valmis ja maksettu, antoi hän vielä rakennusmestarille aika summan rahaa huonekalujen ja muiden välttämättömien tarpeitten ostoa varten S:t Paulista. Ja kun ne olivat saapuneet, pyysi hän rouva Lehtistä neuvomaan, mitenkä ne asetettaisiin paikoilleen, että kaikki näyttäisi niin somalta kuin mahdollista. Puutteellisuuksia ei saanut olla, kaikki piti oleman täydessä kunnossa, vaikkakin pankkisäästöt menivät niin tarkkaan, ett'ei montakaan sataa dollaria jäänyt jälelle, sittenkun kaikki ostokset oli suoritettu.

Mutta kun kaikki oli järjestetty täyteen kuntoon, väänsi hän uuden rakennuksensa ovet lukkoon.

— Siellä ei saa kukaan asua, ennenkun Katie tulee, päätti hän. — Sitten pidetään siellä tulijaiset.

Rouva Charles Lehtinen pudisti vielä kerran merkitsevästi päätään, niinkuin hän oli monesti tehnyt rakennuksen aikana. Mutta ei hän puhunut siitä sanaakaan miehelleen, joka ei älynnyt mitään koko asiasta.

Oli enää vaan kaksi kuukautta jälellä Katien kotiin tuloon, kun kerran sattui niin, ett'ei hän kolmeen viikkoon kirjoittanut yhtään kirjettä. Taavetista alkoi jo tuntua hyvin levottomalta, mutta sitten tuli pieni, nähtävästi kiireessä kirjoitetta lippunen, jossa Katie pyysi anteeksi, ett'ei ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut. Hänellä oli ollut niin äärettömän paljon tekemistä. Mutta pian hän kirjoittaisi taas.

Viikon kuluessa saapuikin toinen, pitkä kirje, jossa hän ilmaisi kaikki tunteensa kotona olevia, erittäinkin Uncle Davea kohtaan, jota hänen tuli kaikesta kiittää, mutta myöskin Lehtistä ja hänen vaimoaan kohtaan. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut sellaisella lämmöllä ja sydämmellisellä kiitollisuudella, mutta kirje vaikutti sittenkin Taavettiin omituisesti, eikä tyydyttänyt häntä.

Ja kun taas kului kolmatta viikkoa ilman mitään tietoja, alkoi Taavetti tuntea levotonta alakuloisuutta, jota ei sekään ajatus voinut haihduttaa, että hän ei luultavasti siksi kirjoittanut, kun niin pian jo tulisi kotiin.

Ja niin sattui eräänä päivänä, että postineiti hymyillen ojensi hänelle kirjeen Bostonista, ennenkun hän edes ennätti kysyäkään mitään.

Hän meni uuteen taloonsa, niinkuin hän viime aikoina tavallisesti teki, ja istuutui verannan portaille lukemaan Katien kirjettä, jossa varmaankin olisi tieto siitä, minä päivänä hän saapuisi kotiin.

"Rakkain Uncle Dave!"

"Kun tämä kirje saapuu Anttilaan, — en minä enää ole yksin sinun Katiesi, vaan myöskin erään toisen, joka on paras, rakkain ja viisain ihminen maailmassa — lähinnä minun Uncle Daveani. Tunti sitten olen joutunut naimisiin ja ensi työkseni kirjoitan" — —

Niin pitkälle ennätti Taavetti, ymmärtämättä ollenkaan, mitä luki. Sitten loi hän kummastuneen katseen kirjeestä uuteen rakennukseensa ja pyyhki otsaansa, johon oli noussut hikikarpaloita, vaikk'ei ollut ollenkaan lämmin.

"Hän on mennyt naimisiin", sanoi hän puoleksi ääneensä, ja istui sitten aivan hiljaa lukematta sen pitemmälle.

"Ei, kotiin tästä pitää lähteä", sanoi hän hetken päästä, taas ääneensä. Ja meni suoraan kentän yli vanhaan tupaansa takaisin.

Hän asettui rahille uunin eteen muistamatta panna edes piippuunsa ja istui siinä vaan katsellen tuleen, kunnes Lehtinen astui sisään ja keskeytti hänen mietteensä.

— Kuuluit saaneen kirjeen postista ja kun et tullut meille — — Milloinka Katie tulee?

— Pian kai hän tulee, sanoi Taavetti jotain vastatakseen. — Hän on mennyt naimisiin.

— Naimisiinko? Onko hän ottanut miehen? No mutta — — —

— Ja miksikä ei? keskeytti Taavetti kiivaasti.

— Niin, niin — niinpä kylläkin, miks'eikö hän olisi ottanut — — — se tapahtui vaan niin aavistamatta. Minä — — —

— Lue itse, keskeytti Taavetti taas ja ojensi hänelle kirjeen — mutta elä lue suomeksi, lisäsi hän.

Se oli pitkä kirje, enimmäkseen täynnä hajanaisia kuvauksia hänestä, miehestä. Ei Lehtinen eikä Taavetti voineet oikein käsittää kaikkea, mitä hän siitä kertoi. Niin paljon he kumminkin ymmärsivät, että hän oli ollut miehensä kanssa tuttava ainoastaan muutaman viikon, ja ett'ei tämä ollut laskenut häntä kotiin, ennenkun olivat vihityt. Oli näet pelännyt, että hänet saataisiin kotona hylkäämään hänet, kun ei hän ollut ollenkaan rikas. Mutta se ei haittaa mitään, vakuutti Katie. Mies on kyllä halukas työtä tekemään ja on heti sanonut, kuultuaan Anttilasta ja siitä uudesta kaupungista, että siellä sitä on rahaa ansaittavana. Uncle Dave heidän tultuaan kyllä on näkevä, mitenkä hyvin hän ymmärtää asioimistoimia. Ja heidän pitäisi tuleman parin päivän päästä. Mies oli kyllä tahtonut, että olisi tehty pitempi häämatka, mutta hän ei ollut suostunut viipymään matkalla kuin muutaman päivän, vaikka rahaa oli hänellä jälellä vielä jäämäänkin.

— Vai niin, he tulevat tänne — jo muutaman päivän päästä! Siinä oli kaikki, mitä Taavetilla oli sanottavana.

— Ja miehellä ei ole yhtään mitään, huomautti Lehtinen — koska Katie puhuu omista rahoistaan matkan varalle.

— Se ei merkitse mitään, jos hän muuten on kunnon mies. Tässä talossahan voi kyllä elää.

Sitten istuivat he molemmat vaiti pitkän aikaa, kunnes asema Lehtisestä alkoi käydä tuskalliseksi.

— Etkö tule meidän puolelle? kysyi hän. — Meidänkin emäntä on kyllä utelias kuulemaan kirjeen sisältöä.

— Enpä häntä. Tässä on niin paljon ajateltavaa.

Ja Lehtisen mentyä istui Taavetti vielä pitkän aikaa samalla paikalla ja samassa asennossa, katseli takkavalkeaa vaan, eikä pannut edes tupakaksi. Myöhemmin illalla selvisivät hänelle sentään asiat, ja hän läksi Lehtiselle, missä vielä oltiin valveilla.

— Huomenna sinun täytyy auttaa minua kaikessa, mitä minulla täällä on tehtävää, alkoi hän, sanomatta edes hyvää iltaa. — Minä aijon täältä lähteä pois ja tahdon panna kaikki järjestykseen.

— Mihin aijot matkustaa?

— En tiedä varmaan — johonkin länteenpäin katsastelemaan ympärilleni.

— Ja talosi? Kuinka sen käy?

— Ei sovi olla kahta isäntää yhdessä talossa. Ja minä olen ajatellut, ett'en koskaan olisi saanut koko taloa, joll'ei se olisi tapahtunut tytön vuoksi. Hänen tähtensähän te kaikki autoitte minua.

— Senkö vuoksi aijot sen lahjoittaa miehelle, jota et ollenkaan tunne?

— En kuin Katielle, oikaisi Taavetti. — Täällähän voi vaimo omistaa mitä tahansa, miehen pääsemättä siihen käsiksi.

— Ja mihin aijot itse ryhtyä?

— Voinhan tehdä työtä. — Ehkä jaksan vielä hankkia itselleni toisen talon. Joutilasta maatahan on kyllä.

Lehtinen näytti sekä huolestuneelta että hämmästyneeltä. Tämähän oli aivan yhtä hullua kuin sekin, että Taavetti kiskoi vierasta lasta perässään kelkassa Dakotasta. Mutta hulluuden takana aavisti hän hämärästi jotain, josta ei voinut puhua.

— Elä koeta pidättää häntä, sanoi hänen vaimonsa, sittenkun Lehtinen oli keventänyt sydämmensä hänelle. — Sinä olet kyllä hyvä mies, Charles, mutta Taavetteja ei ole kuin yksi tuhannessa. Se on ainoa, minkä hän voi tehdä.

Ja sitten alkoi hän itkeä.

Sitäkään ei Charles Lehtinen oikein ymmärtänyt, mutta hän luotti niin paljon vaimonsa syvempään viisauteen, ett'ei hän tehnyt mitään vastoin hänen neuvoaan. Aamulla aikaisin meni hän Anttilaan, suruissaan kyllä asiain tilasta, mutta haluttomana tekemään enää mitään vastaväitteitä.

— Ensiksi tehdään sinun tonttiasi koskevat paperit selviksi, niin ett'ei siitä voi syntyä mitään rettelöltä, sanoi Taavetti.

— Minä maksan siitä hyvän hinnan, jos suostut myömään sen.

— En ole aikonut tavotella sinun rahojasi. Mutta varminta kyllä on, että teemme kauppakirjan.

— Se tontti on hyvästi tuhannen arvoinen ja minulla on varaa se siitä maksaa. Kun et tahtone ottaa rahoja, panen minä ne pankkiin.

— Olkoon niin. Ehkä niitä joskus tarvitaan. Kalle Lehtinen luuli kyllä huomanneensa, mitä Anttila tarkoitti, mutta vannoi itsekseen, ett'ei Katien mies ikinä saisi haistaakseenkaan niitä rahoja.

— Ja sitten minä tahdon tehdä kauppakirjan talosta Katien nimiin. Jos me kirjoitamme päivänmäärän joksikuksi päiväksi menneelle viikolle, niin kelpaa hänen tyttöinen nimensä. Sinä voit todistaa.

— Jos siitä syttyy riita, niin teen minä valani asiasta. Eikä hän kirjeessä edes maininnutkaan miehensä nimeä.

— Kirjoita hänet jotain maksaneeksi, niin kuittaan. Muuten se ei käy täydestä.

He olivat vuosien kuluessa kumpikin oppineet yhtä ja toista Ameriikan oloista ja asioista, Lehtinen niin paljon, että hän erään painetun neuvonantajan avulla saattoi omin päinsä kirjoittaa asiapaperit.

— Kaikki on oikein, sanoi hän, merkittyään muistiinsa Taavetin toivomukset. Huomenna minulla on molemmat paperit valmiina.

— Enkö minä voisi vielä tänä iltana kirjoittaa nimeäni alle? Kentiesi ne jo huomenna tulevat.

— Aijotko lähteä, ennenkun he saapuvat?

— Aijon, vastasi Taavetti lyhyesti. Silloin alkoi Kalle Lehtinen käsittää asian.

— Tule takaisin iltapuolella, sanoi hän. — Ne ovat valmiit silloin. Viimeinen ilta pitää sinun viettämän meidän luonamme. Ja kun hän kääntyi, lähteäkseen pois, käsitti hän samassa tuokiossa senkin, miksi hänen vaimonsa oli itkuun purskahtanut.

Siitä tuli raskas ilta, sittenkun paperit oli allekirjoitettu. Taavetti puhui tuskin sanaakaan enää, kun oli saanut ilmoittaneeksi heille aikovansa rautateitse matkustaa aina Montanaan saakka ja sieltä kulkevansa etemmäksi länttä kohden, tahi mihin häntä sitten näkisi paraaksi kääntyä.

— Ehkä kirjoitan joskus, lupasi hän puolittain.

Noustuaan istuiltaan lähtöhankkeissa, ojensi hän Lehtiselle muutamia avaimia.

— Uuteen taloon, sanoi hän selitykseksi. — Kun ne tulevat niin vie nämä heti sinne. Vanha tupa on teljetty kiinni.

— Sittenhän sinä jäät tänne yöksi?

— Olin aikeissa lähteä nyt, rautatielle päin, että voisin ennättää perille huomeniltaiseen junaan.

Kun he tulivat eteiseen, näkivät he hänen heittävän olalleen kääreeseen pannun villapeitteen, jonka päälle oli sidottu pari saappaita.

— Hyvästi nyt ja kiitoksia kaikista näistä vuosista, sanoi hän ja pudisti heidän kättään.

Kummaltakaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.

Mutta kun Taavetti oli kadonnut pimeään, alkoi mrs Lehtinen nyyhkyttää niin hillittömästi, että hänen miehensä koetti lohduttaa häntä.

— Elä itke, sanoi hän — elä itke! — Vaikka kyllä sitä miestä pitää itk — — —

Siinä keskeytyi hänen puheensa ja hän riensi pois huoneeseensa.

Elias Möykän Ameriikan matka.

Elias Möykästä ei ollut juuri milloinkaan ollut iloa kellekään ihmiselle, vaan sen sijaan kyllä harmia monille elatusvanhemmilleen.

Niin, sitäpaitse hänen nimensä ei oikeastaan ollutkaan Möykkä — hän ei ollut sennimiseksi syntynyt. Mutta kun hänet kerran — erehdyksestä vallan, kuten huomattiin — oli haastettu vieraaksimieheksi käräjiin, ja tuomari kysyi hänen nimeänsä, vastasi Elias, että häntä parhaasta päästä oli kutsuttu Möykäksi. Eikä häntä siitä päivin miksikään muuksi kutsuttu.

Hänen isästään ei ollut kellään ihmisellä mitään tietoa. Eikä paljoa enempi tiedetty äidistäkään. Tämä oli myöhään eräänä talvi-iltana, kipeänä ja kurjana, pientä poikariepua taluttaen, hoippunut erääseen syrjäiseen metsätorppaan, aivan pitäjän laidassa. Ja siellä hän kahden päivän perästä kuoli, lausumatta koko sinä aikana ainoatakaan ymmärrettävää sanaa.

Mitään paperia, josta olisi nähty, kuka hän oli tai mistä hän oli kotoisin, ei löytynyt hänen tavaroittensa joukosta, joita hänellä oli leipäkannikka, joitakuita ryysyjä sekä päätön, jalaton ja hännätön pahvihevonen. Ja poika oli liiaksi pieni, eli torpparin mielestä tyhmä, antamaan mitään enempiä tietoja kuin että se oli hänen äitinsä ja hän itse oli Elias.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa kuollut vaimo aittaan, missä pakkanen säilytti ruumiin siksi, kunnes torppari ehti ilmoittaa tapahtuman ja asianomaiset pitivät huolta hautaamisesta. Kunta oli pakotettu ottamaan pojan hoitoonsa, koska näytti mahdottomalta saada häneltä mitään tietoa, missä hänen äitinsä aikoinaan oli ollut kirjoilla.

Elias joutui sentähden aikanaan huutolaiseksi ja sai joka vuosi uudessa huudossa uudet kasvatusvanhemmat. Kukaan ei viitsinyt pitää häntä pitemmältä. Kaikki sanoivat, että hän oli liian tyhmä oppiakseen mitään, niin että hänestä ei talossa ollut vähintäkään hyötyä. Eikä selkäsaunakaan pystynyt häneen — sama jos olisi piessyt sahapukkia.

Vasta kun tuli isommaksi, alkoi hän kelvata lastenvaalijaksi, joiden puoleen luontonsa veti häntä niinkuin kaikkiin muihinkin turvattomiin maanmatelijoihin. Ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että kelpasi paimeneen, jäi hän silloisten elatusvanhempainsa luoksi olemaan. He olivat keksineet hänen oikean toimialansa. Tuntui melkein kuin hän olisi itse ollut yksi luontokappaleista, niin hyvin ne ymmärsivät häntä ja hän niitä. Niiden kanssa annettiin hänen sitten elää halunsa mukaan, s.o. yötä ja päivää, niin että hän kokonaan kasvoi hevosten, vasikkain ja lehmäin joukossa.

Huoneessa hän harvoin puhui luotua sanaa, vastasi tuskin kysymyksiin, eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että hän alinomaa oli muun talonväen pilkan esineenä. Mutta lehmien, hevosten ja lampaanvuonien kanssa voi hän jutella tuntikausia, vaikka hän aina vaikeni, kun joku lähestyi. Ainoastaan silloin, kun hän huomasi jonkun pitelevän pahasti elukkaa, mitä tahansa, suurta tai pientä, avasi hän suunsa, mutta silloin olikin hän niin suulas, ett'ei paremmasta apua.

Se tietysti huvitti talonväkeä, ja siksi he usein härnäsivätkin häntä, lyömällä hevosta, potkaisemalla koiraa tai nakkaamalla jotain lehmän perään. Mutta niin tyhmä kuin hän olikin, huomasi hän sentään lopulta, että ne tekivätkin sen vaan hänen tähtensä, ja siitä pitäen ei hän avannut enää suutansa vihanpurkauksiinkaan.

Rippikouluun tuli hän vasta melkein aikamiehenä ja siellä häntä pitivät sekä toverit että pappi puolittain löyhkäpäisenä. Ja kun viimeksimainittu kahtena vuonna perättäin oli koettanut ajaa häneen tarpeellista tietoa taivaasta, helvetistä ja käskysanoista, julisti hän Eliaan liian typeräksi pääsemään armopöytään.

Eliaasta se oli jotensakin yhdentekevä. Hän oli saanut liian paljon kärsiä rippikoulutoveriensa pilkkaa ja oli hänen käsityksensä niistä ajallisista ja iankaikkisista eduista, mitkä seuraisivat herranehtoollisella käyntiä, liiaksi hämärä, että vastoinkäyminen olisi erittäin painanut hänen mieltänsä. Se hänestä oli tärkeintä — oikeastaan ainoa tärkeä asia — että hän nyt jossain määrin oli päässyt omaksi herrakseen. Sillä toinen seikka, jonka hän tyhmyydestään huolimatta oli saanut päässänsä selville, oli se, että hänen ei enää tarvinnut tehdä ilmaista työtä niille, jotka olivat hänet kunnalta haltuunsa ottaneet. Nyt voi hän pyytää palkkaa ja mennä palvelukseen, mihin itse halusi.

Hänen viimeinen kasvatusisänsä hämmästyi tietysti aikalailla, kun Elias eräänä kauniina päivänä pestausajan lähestyessä otti puheeksi muuttuneen asemansa. Mutta kun hän hyvin tiesi, että oli mahdoton saada parempaa hevosmiestä, tai ketään, joka täsmällisemmin täyttäisi ne työt mitä hän yleensä voi tehdä, niin nielasi hän hämmästyksensä ja tarjosi Eliaalle puolet tavallista renginpalkkaa. Ja kun Elias ei ollenkaan kernaasti olisi jättänyt taloa, missä hän tunsi kaikki elukat niiden syntymästä saakka, niin suostui hän pitemmittä mutkitta tarjoukseen.

Pää-asiassa olikin jotenkin samantekevää, kuinka paljon palkkaa hän sai, kun ei hän kumminkaan koskaan käyttänyt siitä kuin mitättömän pienen osan. Tupakanpolttoon ei hän ollut milloinkaan tottunut; olutta, viinaa tai muuta sellaista ei kukaan ollut koskaan hänelle tarjonnut ja vaatteihin tarvitsi hän sangen vähän, koska hän ei milloinkaan poistunut kotinurkista paitsi työ toimissa. Ja vuoden lopulla jätti hän säännöllisesti kaiken saatavansa isännän haltuun — vastaiseksi, sanoi hän.

Sillä tavalla olisi hän varmaan elänyt kuolinpäiväänsä saakka, jollei isäntä olisi ottanut ajotöitä tehdäksensä uudella rautatiellä, ja pannut Eliasta sinne ajomieheksi. Sellaisissa ajoissa rääkkäytyivät tavallisesti hevoset, mutta Eliaan ajaessa ei ollut siitä mitään vaaraa. Hän olisi kernaammin vetänyt kuorman itse kuin vaatinut liikaa hevoseltaan.

Siitä alkoi kokonaan uusi elämä Eliaalle, joka ei koskaan ennen ollut joutunut mihinkään tekemisiin niin monen vieraan ihmisen kanssa. Siellä oli miehiä jos jonkinlaisista vieraista pitäjistä, joiden nimiäkään hän ei ennen ollut edes kuullut, miehiä, jotka olivat vaeltaneet ympäri koko maan, nähneet sekä Waasan että Helsingin. Olipa yksi ollut Pietarissa saakka, jossa hän sanoi keisarin asuvan.

Eliaan entiset käsitykset maailman laajuudesta muuttuivat tuota pikaa ihan toisiksi. Ja melkein yhtä paljon muuttuivat hänen mielipiteensä siitä, mitä oikea mies maailmassa saa aikaan, kunhan on vähänkään onnea — jos hän muuten lienee mitään sellaista ajatellut. Moni nuorista miehistä puhui, niinkuin ei mikään olisi mahdotonta — erittäinkin ne molemmat Härmäläiset, jotka olivat työjoukossa.

Elias suorastaan kauhistui heidän suuria sanojansa. Heidän suussansa oli pikku asia päästä talonisännäksi. Sen he sanoivat monen tuttavansa tehneen. Ja toinen selitti aikovansa tulla herraksi! Hän ostaisi suuren talon torppareineen ja tupalaisineen ja vähintäin viisikymmentä lehmää, kehui hän. Uskokoot häntä tai olkoot uskomatta, kuinka vaan haluavat, mutta heti kun hän saisi haalituksi matkarahat, menisi hän Ameriikkaan. Siellä sitä ansaitsee kymmenen markkaa päivässä, ja sillähän pitäisi miehen jo päästä taloon käsiksi.

— Onko se kaukanakin? kysyi Elias.

He sanoivat, että pitää kuudesti pohjauttaa saappaita tiellä, — niin kaukana se on. Ja nauroivat.

Elias huomasi, että ne tekivät pilkkaa hänestä, mutta siihen hän oli tottunut. Ja valetta taisi sekin olla, että siellä saisi kymmenen markkaa päivässä — — — vaikka olivathan ne maininneet pari kolme tuttavaansa, jotka olivat menneet sinne tyhjin käsin ja kotiin palattuaan ostaneet talon. — — —

Ja kun hän ajatteli asiaa, muisti hän isännänkin joskus puhuneen ihmisistä, jotka äkkipikaa olivat Ameriikassa rikastuneet — — — Jotain perää mahtoi siis kumminkin olla Härmäläisten puheissa. — — —

Hän, Elias, ei tietysti koskaan pitäisi väliä isännäksi pääsemisellä — se oli lapsellista sellainen ajatus. Mutta toisinaan, kun hän näki talollisten ajavan kirkkoon uusilla vieterirattaillaan ja läikkyvillä siioilla, hevoset täysinäisinä kuin kaurasäkit — niin, silloin saattoi hän kyllä ajatella, kuinka hauskaa olisi ajaa niin lihavalla ja kiiltävällä hevosella, ja se kun olisi sitten vielä oma.

Senvuoksi kuunteli hän yhä eteenkinpäin tarkasti, kun toiset ruuan päälle tupakoidessaan juttelivat Ameriikasta ja niistä seuduista siellä, joissa eniten ansaitsi. Jonkun kerran hän jo itsekin kysyi jotain seikkaa, mutta silloin nauroivat toiset aina, sanoivat, ett'ei Möykkiä siinä maassa tarvittu ja kysyivät, oliko hänellä kuusien saappaiden paikat matkaa varten.

Naurakoot! ajatteli Elias — kyllähän lakkaavat, jos minä todellakin menen sinne ja tulen rahojen kanssa takaisin!

Koko kesän ja syksyn tuumaili hän sitä, mitä kuuli Ameriikasta, joka oli ainaisena puheenaineena työmiesten kesken. Toinen Härmän mies oli todellakin lähtenyt ja toinen odotteli vaan, kunnes saisi pilettirahan kokoon. Joll'ei hän olisi juonut niin paljon, niin olisi hänkin varmaan jo ollut matkalla, mutta joka tilin perästä oli hän humalassa ja niin täytyi hänen odottaa taas.

Se oli muuten hän, joka antoi Eliaalle enimmät tiedot siitä luvatusta maasta, sekä oikeita tietoja että paljon muitakin — kun hän oli leikillisellä tuulella. Ja kuta enemmän Elias kuuli hyvistä toiveista Ameriikassa, sitä varmemmaksi tuli hänen päätöksensä tehdä se suuri yritys.

Niinpä ajatteli hän vähitellen oikean suunnitelman niiden tietojen perusteella, joita hän oli saanut. Ja kun marraskuun ensi päivä oli käsissä, hämmästytti hän isäntäänsä pyytämällä säästössä olevia rahoja niiltä vuosilta, joilta hän oli palkkaa saanut.

— Paljonko luulet niitä olevan? kysyi isäntä varovasti.

Sitä ei Elias tiennyt.

— No, paljonko sinä sitten tahdot ottaa niitä, ja mihin sinä niitä tarvitset?

— Kaksisataa viisikymmentä minä tarvitsen — päästäkseni Ameriikkaan.

Jos Elias olisi sanonut, että hän aikoi päästä puheenjohtajaksi kunnallislautakuntaan, tai Waasanläänin kuvernööriksi, olisi isäntä tuskin ällistynyt sen enemmän. Mutta hän toipui pian hämmästyksestään ja ilmoitti Ameriikkaan aikovalle, ett'ei hän niine hyvineen saisi jättää palveluspaikkaansa.

— Sinun olisi pitänyt siitä ilmoittaa pestausaikana, selitti hän.

— Ettepä tekään kysynyt, tahtoisinko jäädä, ettekä tarjonneet pestiä, väitti Elias hiljaisesti.

Siitä tuli isäntä vielä enemmän hämilleen ja hänen teki kovasti mielensä kirota — kun ei enää voinut olla varma tuollaisistakaan hölmöistä! — Mutta ääneensä kysyi hän Eliaalta, tyytyisikö tämä kahteensataan viiteenkymmeneen markkaan kuluneilta vuosilta.

Elias kynsi päätänsä joka puolelta, koetti ajatella, mitä se tekisi kahdeksalta vuodelta — ja sanoi lopulta, että hän tuumisi ja laskisi iltaan mennessä.

Tunti sitten olisi se vaikuttanut isäntään aivan samalla tavalla, jos joku hänen vasikoistansa olisi sanonut aikovansa ruveta tuumimaan jotain laskuesimerkkiä. Mutta nyt oli hän Eliaan viimeisen esiintymisen johdosta joutunut niin hämilleen, että hän hetken päästä haki hänet käsiinsä ja sanoi laskeneensa, että siitä tulee noin kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa.

— Ei siitä taida tulla mitään voittoa minulle silläkään tavalla, epäili Elias. Mutta kun hänen ei ollenkaan onnistunut selvitellä omia muistojaan, suostui hän tarjoukseen ja piirsi ristin isännän kirjoittamaan kuittiin.

Seuraavana päivänä oli hän matkalla Waasaan, maksoi piletin Ishpemingiin Michiganissa ja joutui asiamiehen huostaan määräpaikkaansa toimitettavaksi, tarvitsematta itse sen enemmän vaivata päätään siitä asiasta.

* * * * *

Jos Elias Möykkä olisi tarkoin tiennyt, mitä Ameriikkaan matkustaminen on, on hyvin luultavaa, että hän kaiken ikänsä olisi ajanut isäntänsä hevosia — ja jättänyt säästönsä hänen talteensa. Mutta siitä ei ollut Härmän mies puhunut mitään, eikä hän tullut itsekään siitä selville, ennenkun oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Se alkoi jo Pohjanmerellä sellaisella pakkasella ja myrskyllä, ett'ei ollenkaan voinut oleskella kannella. Ja välikannella oli vallan sietämätöntä.

Itse hän ei ollut merikipeä, mutta sen sijaan olivat kaikki muut järjestään, sekä yöllä että päivällä — — se oli kauheata kurjuutta! Mutta vieläkin kurjemmaksi tuli elämä Atlantin-laivalla, sittenkun he olivat lähteneet Liverpoolista ja joutuneet yhteen kaikenmoisten ulkomaalaisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä heille puhui. Ja yhtä vähän voi puhua laivan oman miehistönkään kanssa. Ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea.

Ainoa lohdutus oli se, että voi oleskella kannella melkein millä ilmalla tahansa. Laiva oli siksi suuri ja korkea, että laineet ainoastaan ensimmäisenä päivänä lähdön jälkeen roiskuivat yli kannen, mutta sitten tuli olo paremmaksi, vaikka keikkui se sentään niin, että useimmat olivat kipeitä.

Kolmantena päivänä kantoi pari laivamiestä matrassilla kannelle erään nuoren naisen, ja asettivat hänet lähelle sitä köysivyyhteä, jolla Elias istui. Hän oli nähnyt hänet jo ennen suomalaisella laivalla ja sitten Liverpoolin asemalla. Nyt hän näytti melkein kuolleelta, maatessaan siinä silmät ummessa ja liikkumatonna — niin avutonna, niin avutonna, että Eliaan tuli oikein sääli häntä.

— Tuntuuko paremmalta? kysyi hän, kun nainen hetken päästä avasi silmänsä ja loi ne häneen.

— Hiukan paremmalta, kiitos vaan — — täällä ylhäällä tuulessa. — — Ne sanovat, että minä pian paranisin, kun vaan saisin pysymään jotain ruokaa sisässäni. — —

— Tahdotteko koettaa syödä jotain?

— Kun voisi saada yhden silakan — oikein suolasen — — mutta ehkä kahvitippakin auttaisi — — niillä ei mahda olla silakkaa!

Elias toi hänelle kahvia omassa läkkiastiassaan, ja hän ryypiskeli kiitollisena kuuman juoman. Koe onnistui. Vähän ajan perästä tunsi hän itsensä niin paljon paremmaksi, että yritti istumaan, ja silloin veti Elias matrassin köysivyyhden viereen, niin että sairas voi nojautua sitä vastaan.

Siitä johtui heidän tuttavuutensa ja sitten oli nainen Eliaan turvattina ja seuralaisena loppumatkan. Ensin oli Elias vähän arka, kun nainen virkistyi niin paljon, että voi liikkua laivalla ja tulla omin neuvoin toimeen. Mutta kun toinen oli aina yhtä ystävällinen häntä kohtaan, rohkaisihe hän palvelemaan häntä eteenkinpäin parhaansa mukaan.

Päivää ennen perille tuloa uskalsi hän jo kysyä naiselta, mihinkä paikkaan Ameriikassa hän aikoi.

— En oikein tiedä — — Pilettini on vaan New-Yorkiin, jossa minun pitäisi saada vähän rahaa eräässä konttoorissa. Ehkä ne siellä voivat neuvoa, mitä minun olisi tehtävä.

Eliaasta se tuntui kummalliselta — hän kun itse oli jo etukäteen määritellyt koko matkansa. Mutta kun hän siihen asiaan ei tiennyt mitään sanoa, huomautti hän vaan, että palkat New-Yorkissa olivat huonommat kuin muualla, mikäli hän oli kuullut puhuttavan.

— Kyllä ne minulle taitaa riittää, tuumi nainen — jos joku vaan huolii minua palvelukseensa.

— No miksikä ei teitä?

— Niin, minä en tiedä oikein, mitä lienevät kirjoittaneet papereihini, mutta jos niihin kaikki on pantu, niin silloin se ei ole minkään helppoa.

Elias katseli ihmeissään naista, eikä puhunut mitään. Nainenkin istui hetken äänetönnä, kuunnellen koneen säännöllistä jyskytystä ja aaltojen hyrskähtäviä iskuja kokkaa vastaan, ja sitten alkoi hän kertoa itsestään:

Että hänelle oli sattunut onnettomuus palveluksessaan kauppiaalla — — puotimiehen kanssa — — eikä se ottanut häntä, niinkuin oli luvannut, vaan lähetti hänet hänen kotipitäjääsensä ja eikä vanhemmista ollut kumpikaan elossa. — — Sitten syntyi lapsi — — ja häntä sakotettiin käräjissä siitä, että se oli avioton — — vaikk'ei se elänyt kuin viikon. Sitten olivat kaikki niinkuin koiria häntä kohtaan, kunnes hän otti muuttokirjansa — siihen se oli kaikki merkitty — ja meni takaisin kaupunkiin. Ja kun puotimies ei tahtonut mitään tietää hänestä — käski hänen hakemaan toista, niin raivostui hän siihen määrin, että uhkasi manuuttaa hänet. — —

— En minä sentään olisi tainnut sitä tehdä, lopetti hän — mutta hän kysyi paikalla, enkö tahtoisi lähteä Ameriikkaan, jos hän maksaisi matkan — — ja sitten minä läksin.

Elias tuumaili asiaa niin, että pää tärisi. Olla sakotettu sellaisesta ja se sitten vielä pantuna papereihin, se voisi olla hyvinkin vaarallista, etenkin vieraassa maassa. — — Mutta kun hän oli kysynyt, osaisivatko ne Michiganissa lukea edes ulosseteliä, niin oli Härmäläinen sanonut, ett'ei siellä kysytä mitään papereita. — —

— Teidän pitää tulla mukana aina Michiganiin saakka, neuvoi hän, kun oli ajatuksissaan päässyt niin pitkälle. — Minä olen kuullut, ett'ei siellä kysytä mitään papereja eikä todistuksia.

— Mitenkähän paljon sinne matka maksaa?

— Ei sen pitäisi hyvinkään kalliin oleman — — ei ollut suurta eroa piletin hinnassa New-Yorkiin ja sinne. Ja siellä ovat palkat paremmat.

— Kun vaan ne rahat, jotka saan riittäisivät — —

— Minulla on rahaa jälellä, vakuutti Elias

— ja niitä minä en tarvitse sinne päästyäni. Siellä kuuluu ansaitsevan kymmenen markkaa päivässä.

— Antaisitteko te rahanne minulle, jota ette ollenkaan tunne?

— Niin — en tiedä, sanoi Elias — mutta — mutta — sitähän täytyy auttaa, joka on avun tarpeessa.

Siihen ei nainen vastannut mitään. Mutta hän tuli ajatelleeksi puotimiestä, kuinka se oli puhunut vallan toisin. — Oli todellakin suuri ero ihmisten välillä. — —

— Minä olen Kristiina Antintytär Kauhajoelta, sanoi hän hetken päästä, ikään kuin hän mielestään olisi ollut velvollinen antamaan Eliaalle edes sen verran tietoja ihmisestä, jota hän tahtoi auttaa.

Eliaan mielestä olikin asia sillä ratkaistu. Se oli hänestä nyt niin selvä, että hän pitemmittä mutkitta rupesi selittämään naiselle omia aikeitansa ja tietojansa Michiganista. Ja ne olivat enimmäkseen tietoja, jotka suuresti olisivat hämmästyttäneet Michiganin asukkaita, vaikkakin Elias oman parhaan ymmärryksensä mukaan oli koettanut eroittaa ruumenet vehnistä Härmän miehen kertomuksissa.

Kristiina huomasi kyllä, ett'ei kaikki voinut olla läheskään todenperäistä, mutta ymmärsi myöskin, että Elias itse uskoi kaikki. Ja sittenkun hän oli kysellyt Eliaalta yhtä ja toista hänen elämästään, saattoi hän helposti käsittää, miksi miestä oli alettu kutsua Möykäksi. Mutta sen sijaan, että olisi ruvennut hänelle nauramaan, heräsi hänessä päinvastoin puoleksi äidillinen ja kokonaan naisellinen halu ottaa hoitoonsa tuo suuri, vahva ja lapsellinen mies, joka ei tosin ollut järin viisas, mutta sen sijaan paljoa hyväsydämmisempi kuin kukaan hänen ennen tapaamistaan ihmisistä.

Siksi antoikin hän Eliaan, New-Yorkiin saavuttuaan, ostaa piletin Ihspemingiin. Hänen omat rahansa — tahi puotimiehen — olisivat tuskin riittäneet puoleen matkaan ja niin oli Eliaan mielestä parasta, että ne säästettäisiin.

* * * * *

Ishpemingissä oli kuitenkin sangen vaikea saada työtä tai ansiota siihen aikaan, kun he sinne saapuivat. Kaikki oli tilapäisesti lainauksissa eikä ollut puhettakaan kahdesta dollarista päivässä; päinvastoin oli siellä sadottain miehiä, jotka mielellään olisivat tehneet työtä ruokapalkoillakin. Mihin tahansa Elias kääntyikin, sai hän aina saman vastauksen: mahdotonta ottaa ketään työhön! Kristiina Antintytär sitävastoin sai jo parin päivän perästä paikan. Naispalvelijain saanti on aina vaikea kaukana lännessä, ja siksi maksettiin niille huonoista ajoista huolimatta kolme dollaria viikolta — paitsi vapaata elantoa, tietysti. Ja hänen papereitaan ei siellä kukaan edes kysynytkään. Hänelle näytti tulevaisuus kyllin valoisalta ja siitä sanoi hän olevansa yksinomaan kiitollisuuden velassa Eliaalle.

— Kyllä tästä ajat pian paranevat, lohdutti hän Eliasta, kun pari viikkoa tulonsa jälkeen tapasi hänet kadulla ja hän näytti tavallista alakuloisemmalta.

— Kaikkihan sanovat, ett'ei tätä voi pitkältä kestää, ja niin pian kuin työt alkavat, tulee kyllä ansiota.

— Ja siihen mennessä saa kerjätä, huomautti Elias synkästi — tai nähdä nälkää, joll'ei voi kerjätä. Ja minä en voi, vaikka rahani onkin lopussa.

— Mutta minähän olen velkaa piletistä ja voin nyt ruveta sitä maksamaan, kun minulla on palkka.

Sitä ei Elias ollut tullut ajatelleeksi — eikä voinut sillä hetkellä edes muistaa, kuinka paljon sitä oli. Mutta paljoa sitä ei ollut.

— Pitkällekö se riittää? — Ei sitä ole kuin murunen, sanoi hän.

— Jos minä maksan puolitoista dollaria viikossa, niin kestää se sentään jonkun aikaa. Ja kun olen velkani maksanut, voit sinä lainata minulta.

— En suinkaan minä ruvenne elämään sinun työstäsi!

— Sitähän täytyy auttaa, joka on avun tarpeessa — niinkuin itse sanoit? Mutta nyt on vielä kysymys sinun omista rahoistasi.

Puolellatoista dollarilla viikossa olisi Elias ehkä nipin napin voinut pysyä hengissä — joll'ei siellä olisi ollut niin monta muuta nälkäistä. Mutta hän ei voinut sietää niitä nälkäisiä katseita, jotka seurasivat jokaista hänen suupalaansa, jakamatta omaansa niin pitkälle kuin riitti. Ja niin olivat hänen rahansa menneet ennen viikon loppua.

— No kuinka käy? kysyi Kristiina hyvää toivoen, kun Elias seuraavana maanantaina tuli perimään toista viikko-osuuttansa.

Elias arveli, että olisi ehkä voinut käydä paremminkin ja kun Kristiina vielä teki muutamia muita kysymyksiä, niin selvisi hänelle pian koko asiain tila.

— Oi sinä miesparka! huudahti hän — se ei kelpaa ollenkaan. Nyt minä annan sinulle kaksikymmentäviisi centtiä joka päivä, niin että saat edes kerran päivässä ruokaa, jospa sitten jakanetkin muille. — — Sinähän voisit antaa vaikka housut jalastasi, jos vaan joku pyytäisi!

— Ei ne taida sentään minun housujani pyytää, arveli Elias, katsahtaen surumielisesti kysymyksessä oleviin vaatekappaleihin.

— Se on sinun onnesi, sanoi Kristiina lohduttavasti.

Senjälkeen kävi sentään hiukan paremmin jokapäiväisen leivän kanssa, vaikk'ei Elias sillä ruokajärjestyksellä mitenkään vaurastunut. Mutta pahemmin oli vaatetten laita.

Hänellä ei ollut Ameriikkaan tullessaan kuin pari paitaa, paitsi niitä vaatteita, mitkä hänellä oli päällään, ja ne eivät suinkaan olleet parantuneet siitä, että hän niissä oli kävellyt, seissut ja maannut koko ajan, minkä oli kultamaassa ollut. Ne olivat jo ennestään pahasti kuluneet ja nyt tulleet aivan repaleisiksi, samalla kun tukka oli saanut vapaasti kasvaa, niin että hän alkoi näyttää kaikkein pahimmalta retkaleelta. Kristiina oli luultavasti ainoa, joka ei siihen pannut mitään erityistä huomiota, tai ei ainakaan katsellut häntä vähemmän suopeilla silmillä kuin ennenkään.

Nälistyneet työmiehet kaupungissa alkoivat kumminkin lopulta kyllästyä alituisiin turhiin lupauksiin hätä-aputöistä, muutamien kaivantojen uudestaan avaamisesta y.m.s. Heidän kärsivällisyytensä oli lopussa ja sitä näyttääkseen ryöstivät he muutamia leipuripuotia, löivät ikkunat rikki parin kaupunginvaltuusmiehen asunnossa, ja tekivät muuta pahaa, niin että rauhalliset asukkaat alkoivat pelätä heitä. Ja Kristiinan isäntä ei ollut suinkaan rohkeimpia, hän, joka asui jotensakin syrjässä ja oli muutenkin luonnostaan hyvin varovainen.

— Te ette saa enää laskea luoksenne tuota miehen roikaletta, sanoi hän eräänä iltapäivänä nähdessään Eliaan lähtevän sieltä. — Hän tulee vielä jonakuna kauniina yönä tänne muutamien muiden samallaisten herrasmiesten kanssa ja ryöstää koko talon.

Kristiina oli vähällä purskahtaa nauruun, ajatellessaan Elias Möykkää ryövärinä — häntä, joka ei olisi voinut pahoin pidellä kissaakaan! Mutta kun isäntä ei sallinut puhuttavankaan mitään sellaista, huomasi Kristiina, että hän todellakin oli niin pelkuri, että siitä voisi koitua heille pahoja seurauksia. Ja sen vuoksi menikin hän seuraavana päivänä tapaamaan Eliasta kadulla ja pani määräksi, että tämä vast'edes tulisi vasta iltamyöhällä, kun isäntäväki oli mennyt levolle.

Kyllä se onkin roskasen näköinen, ajatteli hän, katsellessaan Eliaan jälkeen kadulle. Ja rahan hän kyllä olisi voinut antaa sille ulkona kadullakin, mutta pitäisihän sen päästä hetkiseksi lämpimäänkin.

Kun Elias tuli, laski hän hänet suurimmalla varovaisuudella kyökkiin ja selitti kuiskaamalla, miksi hän ei enää voisi tulla päiväsaikaan.

— Ja sinä näytät todellakin vaaralliselta, lisäsi hän. — Mutta minä leikkaan sinun hiuksesi ja paikkaan edes takkisi.

Elias antoi hyvillään hänen tehdä, mitä hän halusi.

— Nyt sinä näytät kokonaan toiselta mieheltä! sanoi hän lopetettuaan hiuksien leikkuun — — Kyllä sinulla pitäisi olla joku hoitaja — — — Joll'ei sitä käräjämatkaa olisi ollut, voisimme me mennä naimisiin, sitten kun täällä ajat paranevat, lisäsi hän puoleksi leikillään. — Kas niin, otappa nyt takki päältäsi!

Elias totteli, mutta hitaasti se kävi — — Voisikohan se todellakin ajatella naimakauppoja hänen kanssaan? — — Mutta ehkä sekin pilkkasi häntä — niinkuin kaikki muutkin — —

— Sinun käräjämatkasi ei merkitse mitään, sanoi hän, ojentaissaan hänelle takkiaan — — mutta ei kaiketi minunlaiseni kelpaa sinulle — — —?

Elias katsoi häntä suoraan silmiin ja toinen huomasi, että sillä oli täysi tosi mielessä.

— Etteikö kelpaisi? — aivankuin kuka tyttö tahansa ei olisi iloinen, saadessaan niin hyvän miehen kuin sinä olet! — — Herra Jumala! kun kaikki tuo olisi tapahtumatta — — ja nyt se on pistetty papinkirjaankin ikuiseksi häpeäksi!

Hän puhkesi itkuun. Ja Elias — hän olisi varmaan syleillyt ja suudellut häntä, jos vaan olisi sellaisia temppuja ymmärtänyt. Mutta sitä hän ei ymmärtänyt, pyyhkieli vaan ystävällisesti hänen olkapäitään.

— Mitä me huolimme siitä, mitä ennen on tapahtunut, lohdutteli hän — ja viisi papinkirjasta, jos sinä vaan otat Möykän!

Enempää he eivät puhuneet, mutta Kristiina vuodatti siinä määrin kyyneleitään hänen rikkinäiselle takilleen, että Elias vallan unohti sen mahdollisuuden, että tyttö olisi voinut tehdä pilaa hänestä. Ja kun pahimmat reiät oli ommeltu umpeen, veti hän takin päälleen ja läksi ulos, sanomatta muuta jäähyvästiä, kuin:

— Se kauppa pitää, jos sinä et peräänny.

— Sinun paitasikin olisi paikattava, sanoi tyttö ovessa — mutta jääköön se toiseen kertaan. Ja hän sysäsi Eliasta niin sydämmellisesti selkään, että tämä hymyili itsekseen aina seuraavaan kadunkulmaan saakka.

Mutta seuraavana aamuna oli isäntä niin raivostunut, että uhkasi ajaa Kristiinan pois ja ilmoittaa hänet poliisille kevytmielisenä naisena, jos hän vielä kerrankaan päästäisi ketään luokseen yön aikana. Sellaista hän ei aikonut kärsiä talossaan!

Joll'ei asia olisi koskenut Eliasta, olisi Kristiina muuttanut paikalla. Mutta jos ne ajattelivat sellaista hänestä, niin ei hän voinut ensi hädässä toivoa itsellensä uuttakaan paikkaa, ja siinä tapauksessa ei hän voisi auttaa Eliasta. — — Ja jos ne taas ilmoittavat hänet poliisille, niin pitäisi hänen lopulta kumminkin näyttää paperinsa! — — Siinä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin tavata Eliasta kadulla ja siellä pistää raha hänen kouraansa — tottapa kerran tulisi kurjuudestakin loppu!

Pari viikkoa kului sillä tavalla. Kristiina tapasi joka ilta pikimältään Eliaksen talon edustalla, mutta sillä välin he eivät nähneet toisiaan.

Mutta eräänä iltana, kun pakkanen oli tavallista purevampi ja tuuli kävi läpi luiden ja ytimien, ei hänellä ollut sydäntä jättää häntä siihen seisomaan ja värisemään kylmästä. — Tule sisään, sanoi hän päättävästi. — Ilmoittakoot nyt minut poliisiin, tai tehkööt mitä tahansa, jos huomaavat sinut, mutta sinähän kuolet kerrassaan, joll'et saa lämmitellä.

He hiipivät niin hiljaa ja varovasti kuin mahdollista eteisen kautta kyökkiin. Kaikki kävi hyvin.

— Ota nyt paita päältäsi, kuiskasi Kristiina — niin minä menen ylös vinttikamariini ja paikkaan sen siellä. Täällä minä en tohdi tehdä tulta, mutta sinä voit istua täällä lämpimässä niin kauvan.

Hän otti kengät jalastaan, ett'ei häntä kuultaisi rappusissa.

— Ole nyt ihan hiljaa, varoitti hän vielä kerran, ennenkun hiipi ulos. — Se olisi kauhea häpeä, jos jouduttaisiin poliisin käsiin.

Pitkään aikaan ei Elias liikauttanut edes sormeaan. Mutta sitten oikasi hän hiukan toista jalkaansa, joka alkoi puutua, ja satutti hiilihankoa, joka oli uunin nurkassa. Se kaatui tietysti kovalla kolinalla syvässä hiljaisuudessa, ja Elias hyppäsi pystyyn.

Elias seisoi ehkä puoli minuttia liikahtamatta. Sitten kuuli hän ylhäällä avattavan ovea, ja riensi varpaillaan eteiseen.

— Kuka siellä? kysyi joku kovalla, pelästyneellä äänellä portailta.

Elias pysähtyi suoraan kadulle vievän lasioven eteen, mutta ei vastannut mitään:

— Vastaa tai minä ammun! uhkasi ääni.

— Minä luen kolmeen saakka — yksi — kaksi

Elias oli vaiti.

— Kolme!

Laukaus kuului ja Eliaasta tuntui ihan kuin häntä olisi lyöty ankarasti piiskalla sääreen. Mutta hän seisoi hievahtamatta ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen laukaus, samassa kun Kristiina tuli kiirehtien alas vinniltä.

Silloin hän liikautti itseänsä, kääntyi puoleksi oveen päin, mutta kaatui suulleen, kasvot lattiaan.

— Herra Jeesus siunatkoon! kirahti Kristiina hyökäten isännän ohitse.

Isäntä seurasi häntä, sytytti kaasun ja koetti — itse kalpeana pelästyksestä — nostaa Kristiinan kanssa kaatunutta ylös. Mutta kun he käänsivät hänet, huomasivat he, ett'ei siitä enää ollut mitään hyötyä. Paikattu takki oli avoimena rinnan kohdalta, ja he huomasivat kuulan menneen suoraan sydämmeen.

Monta sanaa ei tuhlattu Elias Möykän muistolle, kun sanoma hänen kuolemastaan lopulta saapui hänen entisen isäntäväkensä korviin.

— Liian tyhmä hän olikin elämään — vallankin vieraassa maassa! oli emännän hautapuhe. Eikä isännälläkään ollut mitään muuta sanottavaa.

Översti Beckridge ja hänen gorillansa.

Ne olivat monivaiheisia kuukausia ne, joita vietin Kalliovuorilla vähän sen jälkeen kuin nuo uudet, suuret kultalöydöt oli tehty Koloraadossa ja houkutelleet kaiken maailman kansaa ahtautumaan noihin kurjiin kaivoskaupunkeihin, joita kultamailla kasvoi kuin sieniä sateella. Monivaiheisia monella tavalla ja täynnä kaikellaisia pettymyksiä, niin että ne silloin näyttivät hukkaan menneiltä. Mutta olivat ne samalla niin monimuistoisiakin niihin liittyviin kokemuksiini nähden, ett'en kadu oleskeluani kultamaassa, vaikk'ei kullan kaivaminen onnistunutkaan.

Sillä eihän se onnistunut. Ei näet ole joka miehelle suotu löytää kultasuonia edes niissäkään seuduissa, joissa kultamalmia on runsaasti. Siihen tarvitaan paitse onnea ainakin jonkun verran liikepääomaa ja kykyä kärsimään vaivoja ja vastuksia suurempia kuin ennen oli voinut kuvitellakaan. Onneaan ei nyt kukaan voi komentaa, vaikka toiset ehdot olisivatkin jotakuinkin täytettävissä.

Alussa oleskelin minä Koloraadossa, juuri sen maan keskustassa, jossa kultakuume pahimmin raivosi, kunnes tulin jotenkin vakuutetuksi siitä, että kultaonneni ei vielä ollut koittanut. Päätin sentähden kääntää selkäni lännelle ja palata idemmäksi sivistyneempiin seutuihin. Mutta juuri silloin näytti siltä kuin onni, minun onneni, olisi tuuminut ruveta kääntymään.

Eihän siitä tosin tullut mitään kultakaivosta silläkään kertaa, mutta likeltä kuitenkin piti. Ja sentähden päätin minä viipyä vielä vähän aikaa tuolla erämaissa, jossa elämä on aina niin arpapelin kaltaista, ett'ei kukaan voi kokonaan vapautua siitä ajatuksesta, että hänenkin vuoronsa on kerran tuleva.

Sen "leirin" — kuten uusimpia kaivoskaupunkeja aina nimitetään —, jossa minun onneni oli vähällä tulla, hylkäsin kuitenkin kohta. Salama ei kuitenkaan iske kahta kertaa samaan paikkaan, sanotaan, ja yhtä vähän voi toivoa yhtyvänsä toista kertaa onneensa siinä, missä se kerran hipaisi. Niin ainakin on kirjoitettu siinä kirjoittamattomassa lakikirjassa, jota pelaajat ja onnen etsijät noudattavat.

Kun se onnenetsijäin lauma, joka oli tulvinut siihen suuntaan, missä ensimmäiset löydöt tehtiin, ei ollut saanut tarpeeksi tilaa siellä, valui se yhä lännemmäksi. Idahoon saakka oli osa kullankaivajoita hajautunut ja kaikkialla kuului Koloraadossa huhuja siellä täällä tehdyistä suurista löydöistä. Ei tietysti voinut ennakolta päättää mitään siitä, mikä paikka olisi paras, vaan oli epäilemättä oikeinta antaa sattuman määrätä. Nousin siis ensimmäiseen länteen päin menevään junaan ja kuulin hetken aikaa junassa oltuani, että tuottava kultasuoni oli löydetty eräässä paikassa, joka oli vaan muutamia tuntia länteenpäin, mutta jonne oli puolen päivän jalkamatka lähimmältä rautatieasemalta.

Senpä vuoksi olikin junassa niin paljon seikkailijain näköisiä miehiä. Minä katsoin tuon sattumalta saamani tiedon kohtalon viittaukseksi ja astuin junasta seuraavalla asemalla. Mutta uuteen leiriin tulin vasta myöhään illalla. Kun ei minulla ollut halua eikä varaa maksaa kymmentä dollaria hevoskyydistä vanhanaikaisissa, retuavissa kyytivaunuissa, venyttelin minä jäseniäni astumalla jalkaisin ja samoin tekivät useimmat muutkin matkatovereistani.

Leirissä olivat kaikki hotellit täpötäynnä. Niitä oli ehditty avata kolme — kaksi samana päivänä kuin minä tulin. Ei auttanut muu kuin asettua yhteen ravintolahuoneista, jotka samalla olivat pelihuoneita, ja oikaista jäsenensä oman villavaippansa päällä jossain nurkassa. Ravintolahuoneessa olo ei ollut sen levottomampaa kuin makuuhuoneissakaan, sillä pelaaminen kesti aamupuoleen ja kun hotellit olivat vaan lautavajoja, kuului melu ja elämä hienojen seinien läpi melkein yhtä selvästi kaikkialle. Ja voihan ravintolahuoneessa aina kuulla jotain, joka saattoi olla hyvä tietää.

Seuraavan päivän vietin minä vaeltamalla ympäristössä, jossa nuo paljon kehutut löydöt olivat tehdyt viime viikolla. Ei ollut enää ainoatakaan neliömetriä penkomatonta maata sillä lyhyellä kannaksella, jossa runsas kultasuoni oli tullut esiin. Kaikkialla kuokittiin, kaivettiin ja porattiin. Ja vähä väliä paukahteli räjähdyslaukauksia jostain niistä koloista, joita oli tehty vuoreen siinä turhassa toivossa, että ilmaantuisi joku osa löydettyä kultasuonta.

Kultamalmisuonet juoksevat näet niin epäsäännöllisesti, ett'ei koskaan voi varmuudella sanoa, minne päin ne menevät, vaikka vuorikerrokset kulkevatkin pinnalla jotenkin säännöllisesti. Syvemmällä maan sisässä voi suuremmalla menestyksellä toivoa löytävänsä sen suonen jatkoa, joka on ilmaantunut pinnemmalla ja joskus voi suoni siellä olla suurempikin kuin ylempänä. Mutta kun ei laskuihin siinäkään suhteessa ole luottamista, niin muuttuu kaivaminen, kuokkiminen ja poraaminen sen kautta uuden löydön läheisyydessä mitä nurjimmaksi arpapeliksi.

Pitkin sen pienen harjun selännettä, joka kulki laakson poikki, oli maa, niinkuin sanottu, mitattu palstoihin — "claims" — ja joka palsta oli jo vallattu. Tähän saakka ei vielä ollut löydetty muuta kuin tuo yksi kultakvartsisuoni, mutta se oli todellakin runsas siitä päättäen, mitä siitä kerrottiin, sillä nähdä ei uutta kaivosta saanut ehdolla millään. Se olisi ehkä voinut antaa jotain viittausta kultasuonen suunnasta ja semmoisten tietojen leviäminen olisi ollut haitallinen löytöjen tekijälle claimia toisille myydessä.

Järjellisintä oli siis odottaa ja sillaikaa ottaa selkoa maasuhteista. Jos vielä jotain löytöjä tapahtuisi, niin voisi niiden mukaan ehkä päättää jotain malmisuonen suunnasta. Ja silloin kannattaisi ehkä ruveta pyykittämään itselleen claimia jollain niistä kukkuloista, jotka kulkivat kahden puolen laaksoa.

Melkein koko päivä kului minulta tutkimusteni tekoon ja tulin minä illalla siihen päätökseen, että toiveeni olivat niinkuin viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan. Mutta ne voisivat parantua hyvinkin tuntuvasti, jos uusia löytöjä piankin tehtäisiin. Ja oli miten oli, samaa peliähän täällä pelasivat kaikki muutkin.

Kun palasin hotelliin, tehtiin siellä jo illallisvalmistuksia ja olin minä niin uupunut, ett'en halunnut muuta kuin istua hiljaa jossain nurkassa. Mutta kun nyt siinä istuin ja imin piippuani, herätti vastustamattomasti huomiotani pieni, ylen hullunkurinen kyyppari, joka paraallaan kattoi pöytää. Hän alkoi juuri latoa pöydälle pinottain vastaleivotuita, höyryäviä pikku kakkuja tai oikeastaan puoleksi paistuneita taikinapalloja. Minua harmitti vähän, että hän toi ne sisään ennen muita ruokia, sillä kylmillään ovat ne vaikeasti sulavia eivätkä maista juuri miltään. Mutta harmini haihtui katsellessani kyypparia, joka suikkelehti ulos ja sisään kuin sukkulainen lyhyvillä jaloillaan, joka kerta kun toi uuden ruoka-astian pöydälle. Ja kuta enemmän minä katselin pientä miestä, sitä enemmän huvitti hän minua.

Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän oli irlantilainen. Ainoastaan irlantilaisella tai orangutangilla voi olla niin tavattoman pitkä yläruumis ja niin litteän latuskainen nenä, ja niin ammottavan isot sieramet, että niiden läpi luuli näkevänsä suoraan aivokopan pohjaan. Punainen partakehä, joka leuvan alatse kulki yhdestä korvasta toiseen, pitkät kädet ja lyhyet jalat — puhumattakaan pienistä, viekkaista silmistä — tekivät hänestä niin täydellisen apinan, että semmoisia voi tavata ainoastaan hänen kansalaistensa, "viheriänsaaren" miesten joukossa.

Viimein tarttui hän suureen kelloon, asettui avonaiseen oveen ja alkoi pitää aivan pirullista meteliä heiluttaen sitä kahden käden ylös ja alas. Ja silloin oli hän niin hullunkurisen näköinen, että minun melkein täytyi nauraa ääneen, vaikka olinkin uupunut ja vaikka toiveeni olivatkin vaan niinkuin viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan. Mutta kun meteli oli merkki nälkäisille ja janoisille käymään taikinapallojen ja muiden herkkujen kimppuun, unhotin minä pian irlantilaiseni, antautuessani aineellisempia asioita harrastamaan.

Syötyäni lähdin taas ulos leirin parhaimpaan hotelliin kuulemaan, mitä uutisia siellä olisi saatavana. Ei tämäkään hotelli ollut muuta kuin lautavaja, mutta kun se oli muutamia päiviä muita vanhempi, niin oli sen arvo sitä mukaa suurempi kuin toisten.

Sekin oli yhtä täysi kuin toisetkin ja oli siellä pelareita ehkä vielä enempikin, kaikki täydessä touhussa. Mutta kun en sielläkään onnistunut saamaan sen arvokkaampia tietoja kuin muuallakaan, asetuin erään pelipöydän ääreen katselemaan pelin menoa, samalla kun tupruttelin savua jo ennestäänkin savulla täytettyyn huoneeseen.

Vaan ei pelinkään katselemisesta ollut sen suurempaa huvia. Pelaajat olivat vielä varovaisia ja panokset pieniä. Tämä aika illasta oli vielä liika varhainen ja koko leiri oli ehkä vielä liika uusi ja köyhä. Olin jo aikeissa lähteä tieheni, kun tulin silmänneeksi niitä, jotka toisella puolen pöytää kuluttivat aikaansa samalla lailla kuin minäkin. Etumaisena seisoi vanha tuttavani eversti Beckridge, pitkä sikari hampaissa.

— Olette kai löytänyt hyvän eläimin? kysyin minä laskien käteni hänen olkapäälleen.

— Halloo! Teitä en nyt ainakaan olisi luullut täällä näkeväni! Mitä teillä on täällä tekemistä? kysyi översti ja pudisti kättäni sydämmellisesti.

— Ei mitään, totta puhuen! Olen tehnyt pienen retken länteen, nähdäkseni olisiko täällä mitään toimittamista.

— Niin, niin! — Kultakuumeesta on yhtä vaikea päästä sivu kuin tuhkarokosta, ivaili översti. Ei koskaan ajatella, kuinka pienet toiveet ovat, ennenkun on saatu nahkaan.

— Entä te itse? Ette kai tekään ole tullut tänne vaan vuoristoilmaa hengittämään?

— En suinkaan. Chicagon ilma on minulle tarpeeksi hyvää, vaikka onkin paksua, enkä olisi lähtenyt liikkeelle, ell'eivät ajat olisi niin kurjat. Siellä ei ollut mitään tekemistä ja sen vuoksi lähdin minä länteen päin.

— Siis vaan huviksenne?

— En suinkaan! Sekä huviksi että hyödyksi. Vaikka huvi tällä kertaa on suoraan sanoen kovin keskinkertainen ja hyödynkin toiveet ovat mitättömän pienet. Minä kulen näyttelemässä konstintekijöitä, ilmaisi hän sitten pitkän esipuheensa jälkeen.

Minä nauroin katketakseni. Översti näytti ensin vihaiselta, mutta nauroi lopulta hänkin.

— Ka, mitäs hittoa täällä muutakaan! Voitin koko roskan — teltan, vaunut, hevoset, vahakuvat ja kaikki muut — korttipelissä niiden entiseltä omistajalta, joka ei voinut maksaa puhtaassa rahassa. Ja kun en voinut niistä saada suunnillekaan hyväksyttävää hintaa, päätin itse ruveta koetteeksi liikettä harjoittamaan. Olisi tainnut olla parasta antaa hänen pitää kaikki tyyni.

— Kuinka niin? Onko parrakas nainen rakastunut ja ajattanut partansa? Vai onko lihava tyttö laihtunut niin, ett'eivät kupit enää pysy tarjottimella?

— Eikö hei — — marisi översti. Tulkaa ottamaan lasi whiskyä, niin kerron teille koko jutun. Irvistelkää sitten minkä haluttaa.

— Museoni varustaminen ja siihen kuuluvat kalut arvosteltiin puoleentoista tuhanteen dollariin, kertoi översti, sittenkun olimme juoneet whiskymme — paitse gorillaa, joka yksin maksoi kaksisataa. Tuhat neljäsataa olin voittanut, niin että sain pudistaa omasta pussistani kolmesataa puhdasta rahaa. Liike on vedellyt aika hyvin täällä lännessä, vaikka menot ovat luonnottoman suuret. Mutta minä otan viisikolmatta senttiä kymmenen asemasta kaupungeissa. Kaikki tahtoivat nähdä gorillan, joka osasi polttaa tupakkaa ja tehdä muutamia muita konsteja. Muusta roskasta eivät ne paljoa välittäneet. Mutta viime maanantaina kuoli gorilla — niin, oikeastaanhan se oli vaan suuri babiaani. Sihteerini oli humalassa lauvantai-iltana ja unhotti sulkea vaunun ikkunan. Sunnuntaina sairastui se keuhkokuumeesen ja maanantai-iltana se kuoli. Sen jälkeen tuottaa liike vaan tappiota eikähän tässä kurjassa kylässä ole ketään, joka osaisi edes täyttää elukan nahkan.

Översti näytti hyvin huolestuneelta, mutta siitä huolimatta katselin minä yhä asiata iloiselta kannalta.

— Union-hotellissa on pieni irlantilainen kyyppari, sanoin minä suutani nauruun vetämättä — joka sopisi aivan mainiosti gorillaksi, jos vaan sopisi babiaanin nahkaan.

— Aate ei ole niinkään hullu, arveli översti aivan tosissaan, mutta tehän tietysti taas laskette leikkiä, lisäsi hän suuttuen, kun en voinut pysyä totisena.

Vakuutin niin totisesti kuin voin, että puheena oleva kyyppari todellakin oli apinan näköinen enemmän kuin mikään muu ennen näkemäni ihminen, mutta en sanonut tietäväni, suostuisiko hän esiintymään gorillana.

— Rahasta ja whiskystä tekee irlantilainen mitä tahansa, vakuutti översti. Ja kun hän niin pian kuin suinkin tahtoi ottaa selkoa siitä, olinko puhunut totta, lähdimme me siihen hotelliin, jossa minä asuin.

Nähtyään irlantilaisen myönsi hän heti minun olleeni oikeassa.

— Totta vieköön ei Jumala ole sen ihanampaa epäsikiötä ennen luonut! huudahti hän, kun lyhytjalkainen kyyppari keikutteli pulloilla täytettyä tarjotinta tungoksen läpi. — Naama itsessään maksaa jo rahaa ja muu osa miehestä on kuin tekemällä tehtyä gorillaa.

Minäkin tilasin nyt ohimennen pari whiskyä. Kun irlantilainen toi sen kulettaen taas tarjotinta pitkällä kädellään korkealla ilmassa yli ihmisten päitten, vaikka hän itse olikin kaikkia muita lyhempi, oli översti tehnyt päätöksensä.

— Haluttaisiko teidän ansaita kymmenen dollaria päivässä? kysyi hän, kun kyyppari asetti laseja pöydälle.

Hänen viekkaat silmänsä kävivät vieläkin viekkaammiksi, vaikka kasvot yhä pysyivät yhtä naurettavan totisina.

— Hyvinkö likaista työtä? kysyi hän vaan.

— Ei ollenkaan, vakuutti översti. Tulkaa "Kultalaan" niin pian kuin olette vapaa, niin saamme tuumia.

— Kello yksitoista, vastasi hän ja livisti tiehensä toiseen päähän huonetta.

Istuimme vielä vähän aikaa paikoillamme. Översti oikein nautti siinä jokaisesta gorilla-ehdokkaamme apinamaisesta liikkeestä, kun tämä puikkelehteli väkijoukon keskessä. Ja sitten siirryimme me siitä hiljalleen "Kultalaan" päin.

— On hän sentään koko joukon suurempi kuin se babiaani-vainaja, tuumaili översti kulkeissamme, mutta jos me leikkaamme nahkan auki selästä, niin ehkä hän mahtuu siihen. Takki on auki vaan rinnasta. Ja sitten on hänellä punaset housut ja kultatupsuiset saappaat.

Irlantilainen saapui määrälleen, mutta kun hän kuuli, mistä oli kysymys, ruopi hän punaista tukkaansa.

— Kyllähän tarjous on hyvä, myönsi hän — mutta jos joudun kiinni, niin ammutaan minut.

— Te ette mitenkään voi joutua kiinni, jos vaan esitätte osanne oikein, vakuutti översti. Ei kukaan saa nousta näyttämölle. Eikä siitä missään tapauksessa tulisi muuta kuin tervaa ja höyheniä. Ei nyt ihmisiä sentään enää ammuta semmoisista syistä. Tulkaa aamulla varhain vaunulle, niin laitamme me pukunne kuntoon ja pidämme harjoituksen. Sanokaa hotellissa, että aijotte matkustaa pois.

En ole elämässäni nähnyt niin hullunkurista näköä kuin sen, kun me seuraavana aamuna koetimme saada irlantilaista sopimaan babiaanin nahkaan. Hän hikoili ja kiroili ja koetti muuten tehdä parastaan, mutta vaikka nahkaa olikin kasteltu ja venytetty laajemmaksi, oli se auttamattomasti liika pieni.

— Me jatkamme sitä, ehdotti översti viimein. Jos me leikkaamme alapuolesta, niin saamme tarpeeksi millä jatkaa. Ja siellähän sitä ei tarvita.

Tuumasta toimeen. Babiaanin jaloista, reisistä ja aliruumiista saimme runsaasti ainetta, jonka avulla me parin tunnin kuluttua teimme puvun valmiiksi. Nyt sopi se mainiosti, vaikka nahkassa siellä täällä oli vähemmän luonnollisia poimuja.

Babiaanin tukka oli vaaleanpunaista, vaaleten otsan puolella, niin että meidän vaan tarvitsi leikata pois naama ja sukia irlantilaisen oman tukan reuna apinan nahkan päälle. Parran reuna teki saman tehtävän alempana ja kun naama oli maalattu kuparin karvaiseksi, ei kukaan olisi voinut eroittaa häntä gorillasta, ei ainakaan kukaan näistä kullankaivajista.

— Lyön vetoa, ett'ei hänen oma äitinsäkään voisi tuntea häntä, vaikka poikansa häntä kaulaan kavahtaisi, sanoi översti tyytyväisenä, kun pukua oli tarpeeksi koeteltu ja katseltu. — Olkaa nyt vaan vähän koukussa kävellessänne — ja liikkukaa hiihdätellen, silloin tällöin vähän hypähtäen. Jalat vähän enemmän koukkuun! — Kas niin! Sehän käy aivan mainiosti!

— Saatte kymmenen prosenttia puhtaasta voitosta aatteenne palkkioksi, sanoi hän minulle. Se on rehellisesti ansaittua, mutta sitten te ehkä autatte minua hiukan. Minun täytyy harjoittaa joukkoani tänä iltana ja on siellä kaikellaista muutakin toimittamista.

Ilmaisin suostumukseni kysymällä, mitä voisin tehdä.

— Maalaatte kolme ilmoitustaulua — tässä on paperia ja pensseli — kenkämustetta on tuolla nurkassa — jossa ilmoitetaan, että museo alkaa taas näytäntönsä tänä iltana uudella, vasta saapuneella gorillalla. Näytäntöjä on joka tunti kello kuudesta kahteentoista, pääsömakso on korotettu puoleen dollariin — se naula vetää! Gorilla tanssii jigiä, tupakoi ja juopi whiskyä. Te kai osaatte juoda whiskyä? kysyi översti irlantilaiselta.

— Niin minäkö? kysyi gorilla. — Koettakaapa tarjota, niin saatte nähdä!

— Niin, ette sitä kumminkaan saa kuin pari lasia mielenne rohkaisemiseksi. Mutta jos juotte itsenne humalaan, niin en vastaa seurauksista. Silloin joudutte varmaan kiinni.

Maalasin ilmoitustaulut kirjaimilla, jotka kyllä olivat sekä vinoja että vääriä, mutta tarpeeksi suuria näkyäkseen pitkän matkan päähän. Sitten naulasin niistä yhden kuhunkin hotelliin.

Näytännöt pidettiin pitkässä, soikulaisessa teltassa, jonka eversti oli pystyttänyt harjun rinteelle toiseen päähän leiriä. Teltan takana olivat suuret neljän muulin vetämät vaunut, joihin sekä museo että taiteilijat olivat sijoitetut. Vaunut olivat asetetut teltan päähän ja erotetut teltasta kankaasta tehdyllä seinällä, jossa oli kaksi ovea näyttämölle. Näyttämö oli laudoista tehty ja oli pari jalkaa maata ylempänä; sen ja katsojain välillä oli puoli tusinaa lamppuja. Katsojain puolelle mahtui viisikymmentä, enintäin kuusikymmentä henkeä, mutta istumapaikkoja oli vaan kaksi penkkiriviä, enintäin kolmellekymmenelle hengelle.

Ensimmäisessä näytännössä ei vielä ollut aivan täyttä huonetta. Översti ja minä pysyttelimme näyttämön toisen aukon luona ja sihteeri, joka nyt oli jotakuinkin selvä, kantoi ovirahat.

Ensimäinen esitys oli yhtä yksinkertainen kuin kansantajuinenkin pantomiimi, jossa esiintyivät se lihava tyttö — "joka oli vaan seitsemäntoista vuoden vanha, mutta painoi kahdeksantoista leiviskää" — ja "elävä luuranko." Painoiko hän nyt todellakin kahdeksantoista leiviskää, sitä en tiedä, vaan vanhempi hän ainakin oli kuin miksi ilmoittihe, mutta se nyt on ainakin varmaa, että hän oli tavattoman lihava. Sekä ylhäältä että alhaalta oli hänen pukunsa yhtä lyhyt tanssijatarpuku, niin että hän näytti aivan kammottavalta, Ja hänen rinnallaan ei elävällä luurangolla näyttänyt olevan luotiakaan lihaa luun ja nahkan välissä.

Pantomiimi oli semmoinen, että luuranko siinä kaikella tavalla koetti osoittaa ihastustaan lihavaan tyttöön. Esityksen loistokohta oli se, kun lihava nainen nousi ylös, sipsutteli yli näyttämön, niin että sekä siltalaudat että hän itse hytkyivät, ja palasi paikoilleen kantaen rintainsa päällä tarjotinta, jossa oli pullo ja kaksi lasia. Tukematta tarjotinta kädellään kaatoi hän whiskyä laseihin ja kilisti ihailijansa kanssa, jonka tehtyä tämä asetti lasinsa takaisin tarjottimelle, nuoleksi rajusti suutaan ja suuteli tytön toista kättä, jolloin tämä ujosti peitti kasvonsa toisella kädellään. Käsi oli kuin kohtalaisen kokoinen savustamaton siankinkku.

Mutta yleisö oli nähnyt sekä käden että hänen muut ihanuutensa ja saanut niistä kyllänsä.

— Gorilla, gorilla! kuulin ensin pari ääntä huutavan. — Gorilla, gorilla! yhtyivät kohta kaikki muutkin huutamaan. — Hirttäkää nuo hirviönne — gorilla maalle!

Ja gorilla tuli maalle tehden pari pitkää hyppyä ja päästäen suustaan parkaisun, joka siinä silmänräpäyksessä sai kaikki muut vaikenemaan. Muutamat lähinnä istuvista nousivat puoleksi paikoiltaankin, ikäänkuin eivät olisi tunteneet itseään oikein turvallisiksi, mutta gorillalla oli kaulan ympärillä paksu ketju, josta hartiakas mies häntä talutti, pitäen toisessa kädessään tukevata rottinkia.

Minä suorastaan olin koukussa naurusta, jota täytyi pidättää, samalla kun gorilla, joka sekin näkyi käsittävän tehtävänsä hullunkurisuuden, näytteli osaansa sitä paremmin kuta enemmän hän irvisteli.

Kun gorilla vielä oli tehnyt muutamia hyppyjä ja laukkoja, ojensi näyttäjä piippunsa elukalle, joka irvisteli yhä isommin, suuteli piippua ja päästi suustaan omituisia kurkkuääniä, siten ilmaisten ihastustaan.

— Ja nyt täytyy sinun tanssia vähän, kehoitteli näyttäjä, pudistaen ketjua. Mutta gorilla näytti hampaitaan, röhki, mörisi ja päästi lopulta haukkuvan äänen, jota ei kukaan olisi voinut tuntea ihmisen ääneksi.

— Vai niin, meidän täytyy kai taas tarttua keppiin, uhkasi näyttelijä ja heilautti rottinkiaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt astua pari askelta eteenpäin, kun gorilla selkä kumarissa ja jalat koukussa puhalsihe tanssimaan jigiä, jommoista harva ihminen lienee ennen nähnyt. Ei olisi oikeakaan apina osannut tehdä sitä nokkelammin ja vaikuttavammin. Mutta kylläpä se otettiinkin vastaan myrskyisillä suosion osoituksilla.

Katsojat taputtivat käsiään, polkivat jalkaa ja huusivat: hyvä! hyvä! kunnes gorilla oli melkein näännyksissä. Silloin kysyi näyttäjä eikö kellään herroista mahdollisesti olisi taskumattia mukanaan, niin saisivat nähdä, miten elukka ottaa ryypyn vahvistaakseen voimiaan.

Puoli tusinaa pulloa ojennettiin esiin, gorilla tuli näyttämön reunalle, valitsi yhden pulloista ja kaatoi siitä aika kulauksen poskeensa. Mutta hän irvisti kauheasti ja kumartui nielaistessaan melkein kaksinkerroin yleisön suureksi ihastukseksi.

Se oli loppunumero. Huone tyhjennettiin heti, mutta sama ilveily uudistettiin vielä viisi kertaa illan kuluessa niin täysille huoneille kuin suinkin vaan oli mahdollista. Yleisö melkein tappeli päästäkseen sisään, eikä kukaan välittänyt muusta ohjelmasta; kaikki tahtoivat vaan nähdä gorillaa. Ja gorilla, joka oli perinpohjaisesti karaissut voimiaan jokaisen tanssin jälestä, oli melkein pyörryksissä hiihdätellessään ulos näyttämöltä kuudennen näytännön loputtua.

— Tätä voisi melkein sanoa loistavaksi menestykseksi, sanoi översti, kun me muiden mentyä seisoimme katselijain huoneessa — mutta sittenkin minä pahoin pelkään, että tämä päättyy hävityksen kauhistuksella. Mies on aivan liiaksi whiskyyn menevä ja meidän täytyy antaa heidän tarjota, muuten ne eivät usko, että se on oikeata tulivettä, jota hän nielee. Täytyy vakavasti varoittaa häntä huomenna.

— Mutta muistaessani, lisäsi hän, — niin luulen minä, että meidän täytyy korottaa hinta huomenna sunnuntaipäivän johdosta dollariksi. Täytyy levittää purjeitaan, kun tuuli on myötäinen.

Kaikki tähteenä olevat palkat maksettiin sunnuntai-aamuna ja irlantilais-gorilla sai käskyn noudattaa suurempaa kohtuutta maistellessaan yleisön whiskypulloista.

Ensin nauroi hän varoitukselle, — kuusi ryyppyä kai nyt mies kestänee, vaikka kuinka pitkää, intti hän. Mutta kun översti uskalsi sitä epäillä, suuttui hän ja sanoi aikovansa siinä kohden itse pitää huolta itsestään. Eikähän oltu tehty mitään välipuhetta siitä, miten paljon hän saisi juoda.

— Syyttäkää sitten myöskin itseänne, jos jotain tapahtuu, sanoi översti. Ja kun gorilla oli vetäytynyt takaisin vaunuun, jossa häntä päivällä pidettiin ankarassa kotiarestissa, näytti översti vielä hyvin miettiväiseltä.

— Minun nenääni kärskyää vähän, sanoi hän viimein. Jos kaikki käy hyvin tänä iltana, niin lähdemme huomenna Leadilleen, jossa voimme saada hyvästi väkeä ainakin kahden viikon kuluessa. Minulla on kaksi hevosta, joilla ratsastelen vuorotellen matkoilla ollessani ja toisen niistä voitte te saada käytettäväksenne. Ne pidämme valmiiksi satuloituina tänä iltana, sillä jos jotain tapahtuu, niin riittää täällä tervaa ja höyheniä muillekin kuin gorillalle!

Olin oleskellut perjantaista lähtien siksi paljon överstin seurassa, ett'en minäkään luultavasti jäisi ilman, jos hän saisi palkkansa. Minun satulapussini olivat sentähden paikoillaan yhtä hyvissä ajoin kuin. överstinkin ja hevosemme lähtökunnossa. Sidoimme ne vaunujen rattaihin, niin ett'emme tarvinneet muuta kuin kiinnittää mahavöitä ja päästää irti ratsastimet. Puolentoista minuutin kuluttua voimme jo olla taipaleella.

— Ja niin paljon ennen voinemme sentään toivoa pääsevämme liikkeelle, arveli översti.

Ensimmäiset näytännöt onnistuivat mainiosti ja huoneet olivat aina täydet, vaikka pääsymaksu olikin niin luonnottoman korkea. Jokaisen näytännön jälkeen toi sihteeri kuusikymmentä dollaria ja enemmänkin ja joka kerta oli hän saanut käännyttää ovelta koko joukon sisäänpyrkijöitä. Mutta vasta neljännen näytöksen loputtua alkoivat överstin kasvot vähän kirkastua.

— Se kestää todellakin enemmän kuin luulinkaan, sanoi hän, kun gorilla tuli näyttämöltä.

Viideskin näytäntö onnistui mainiosti. Gorilla oli erittäin iloisella tuulella ja tanssi erinomaisesti, mutta tyhjensi melkein puolen suurta pulloa, kun joutui loppukohtaukseen. Yleisö, joka oli viettänyt sunnuntaita perinpohjaisesti, oli sekin iloisella tuulella ja ihastuksissaan esityksistä.

Viimeisen väliajan kuluessa tarkastelimme översti ja minä gorillaa hyvin tarkkaan, mutta emme voineet huomata pienintäkään merkkiä siitä, että gorilla olisi alkanut käydä tajuttomaksi. Iloinen se vaan oli.

— Se käy hyvin sentään, uskalsi översti jo toivoa. — Kerran vielä voi hän varmaankin näyttäytyä tekemättä tyhmyyksiä. Nämä kaupat kannattaa! lisäsi hän tyytyväisenä, kun sihteeri taas toi hänelle kuutisenkymmentä dollaria viimeisestä näytännöstä.

Kuudeskin kävi toivon mukaan. Gorilla oli hullunkurisempi ja tanssi jiginsä paremmin kuin koskaan ennen.

— Ja nyt, hyvät herrat ja gentlemannit — jos jollakulla sattuisi olemaan taskumatti mukanaan. — Voitte nähdä gorillan ottavan pienen ryypyn, puhui näyttäjä tavalliseen tapaansa.

— Tässä, kaunis poikaseni! sanoi muuan lähinnä seisovista ja ojensi hänelle nahkalla päällystetyn pullon, jonka irlantilainen heti paikalla keikautti huulilleen. Mutta yhtä pian pudotti hän sen maahan.

— Pippuria! sinä kirottu koira! karjasi gorilla puhtaimmalla englanninkielellä ja iski rystynsä nyrkkitaistelijan nopeudella pilantekijän otsikkoon.

— Hevoset! kuulin överstin äänen kuiskaavan korvaani ja kun me ryömimme vaunun läpi, kuului teltasta viisikymmen-ääninen vihainen ulvonta.

Tuossa tuokiossa olivat hevoset irti ja me satulassa.

— Hiljaa nyt, varoitti översti, — kunnes olemme päässeet teltan ohi. Jos ne näkevät meidät, saattavat ampua.

Ei ollut kuitenkaan mitään pelkoa siitä, että meidät kuultaisiin. Kaikki muut äänet hukkuivat nauruun, huutoihin, kirouksiin ja haukkumasanoihin. Oli niinkuin olisi syntynyt yleinen tappelu teltassa.

— Niillä on hauska siellä sisällä, huomautti översti ja kannusti hevostaan alas laaksoon päin. Ennenkun olimme ehtineet sen pohjaan, näimme sihteerin pakenevan täyttä karkua samaan suuntaan.

— Myö kaikki mitä eivät säre! huusi översti — ja ja'a tasan toisten kanssa!

— Kiitoksia ja onnea matkalle! huohotti sihteeri takanamme. Ja kun me samassa tulimme tasaselle maalle, annoimme hevostemme oikaista sen minkä kaviot kykeni.

Kun Eerikki Käykkä särki pankin.

Översti Beckridge ja minä olimme päättäneet jatkaa matkaamme kullanetsijöitä kihisevästä Coloradosta niin etäälle kaakkoon päin, että vuoriseudut jäisivät kokonaan taaksemme. Kullanetsijät ovat näet liikkuvaa väkeä, jotka eivät milloinkaan pysy kauvan yhdessä kohden. Useimmat niistä, jotka nyt olivat ahtautuneet löytöpaikkoihin, tulisivat epäilemättä ennen pitkää hajautumaan kaikkiin Kalliovuorten valtioihin, missä aina oli mahdollisuus tavata malmia. Ja kaukana lännessä on tullut äärettömän hauskaksi urheiluksi tahria tervalla ja höyhenillä ihmisiä kaikenlaisista pikkuasioista. Nykyisin, kun ajat ovat käyneet niin rauhallisiksi, että ainoastaan poikkeustapauksissa käytetään revolveria, on milt'ei jokainen aina valmis ja halukas auttamaan sellaisessa pilanteossa, kysymättä ollenkaan, onko siihen aihetta vai ei. Vuoristossa saatoimme melkein missä tahansa sattua yhteen jonkun kanssa, joka oli nähnyt tai ainakin kuullut gorillajutun, ja silloin olisi voinut tapahtua — — — — no niin, kuten sanottu: me päätimme viipymättä jatkaa matkaamme kaakkoon.

Sen päätöksen me teimme ajettuamme läpi koko laakson leirin alapuolella — jossa gorilla luultavasti parhaallaan muutti karvapeitettänsä höyheniksi — ja katsoimme soveliaaksi hiljentää vauhtia. Me olimme jotensakin hyvässä turvassa, kun kerran olimme päässeet vastapäätä olevaan vuoristoon, sillä sellaisilla teillä oli jokaisen pakosta ajettava hiljaa. Ja joka tapauksessa olimme me ennättäneet noin pari peninkulmaa edelle.

Senjälkeen olimme ratsastaneet lähemmä kolme päivää lounaisella ilmalla olevia suuria intiaani-alueita kohti, missä jätteitä Cheroku-, Huron-, Seminol-intiaaneista ja muista ennen mahtavista heimoista tätä nykyä elää varsin omituisissa sivistys-oloissa. Omituisissa senvuoksi, että suurena enemmistönä olevat valkoihoiset, jotka asuvat heidän alueillaan, kuuluvat Yhdysvaltain kaikkein kirjavimpiin ja seikkailuhaluisimpiin asujamiin.

Tämä taas seuraa pääasiassa siitä, että intiaanit lounaisissa maakunnissa — n.k. intiaaniterritooriossa — ovat miltei täydelleen riippumattomia unioonin hallituksesta, niin kauvan kun vaan voivat pysyttäytyä sotaretkiä tekemästä. He hoitavat kokonaan itse omat asiansa, viljelevät sitä erinomaisen voimallista maata, jonka he saivat niinä aikoina, kun se siellä vielä oli vallan arvotonta, ja ovat he laajaperäisellä karjanhoidollaan rikastuneetkin. Pakko on opettanut heidät kilpailemaan valkoihoisten kanssa näissä elinkeinonhaaroissa, ja on heidän oivallinen maansa tehnyt heille kilpailun helpoksi, samalla kun he siitä ovat saaneet runsaita varoja, joita käyttämällä he ovat voineet kehittyä samaan suuntaan ja samalla tavalla kuin ameriikkalaisetkin. Kouluja heillä on jo paljon — vieläpä yliopistokin Cheroku-heimolla — sitten on heillä omat lakialaativat kokouksensa ja ainakin kaksi kaupunkia, jotka monessa suhteessa ovat edellä lännen tavallisia pikkukaupunkia. Ja sen lisäksi useita muita, joissa sivistys-olot eivät vielä ole edes keskinkertaisen korkealla, varsinkaan mitä omaisuuden tai hengen turvallisuuteen tulee.

Mutta he eivät ole vielä lisääntyneet niin paljon, että voisivat täyttää edes sen kulmasen tätä meidän maapalloamme, joka on heidän omansa. Siellä on vielä suuret alueet kaikkein parasta peltomaata ja laitumia, joita intiaanit eivät itse käytä, mutta mielellään vuokraavat muille. Ja kun punaihoisten kesken poliisilaitos on vähimmin arvossapidetty ja kehittynyt, etsivät luonnollisesti suuret joukot kaikenlaatuisia seikkailijoita turvansa heidän luonaan. Satamäärin sellaisia seikkailijoita ja joukossa joku muukin valkoihoinen on mennyt naimisiin intiaaninaisten kanssa ja siten päässyt heimon kirjoihin sekä osalliseksi heidän maaomistuksistaan, joita ei saa jakaa. Toiset ovat asettuneet sinne kauppamiehiksi, lääkäreiksi, asianajajiksi, käsityöläisiksi j.n.e. Ja kaikki viihtyvät hyvin punaihoisten kanssa ja näyttävät yleensä tulevan hyvästi toimeen.

Sinne oli meillä aikomus mennä, översti ostamaan muutamilla sadoilla dollareillaan joitakuita hevosia — ne ovat huokeita siellä päin, mutta parasta on, ettei vallan tarkoin kysele niiden kotiperää — ja minä senvuoksi, ett'ei minulla sattunut olemaan mitään parempaa tehtävää. Siellähän oli minulle ennen näkemätön ala tuota suurta mannermaata, johon nyt voisin tutustua, ja översti Beckridgekin tarvitsi jonkun apulaisen kulettaakseen hevoset Chicagoon. Sitäpaitse on kesäilma aroilla niin virkistävän raitis, ett'en ainakaan minä ole missään muualla sellaista hengittänyt, lainaksi saamani hevonen oli niin mainio, että oli oikea nautinto ratsastaa sillä keskellä niitä komeita maisemia, joita aavikolla tapaa, ja lopuksi oli huoli huomisesta supistunut vähimpään määräänsä.

Vihdoinkin olimme jättäneet vuoret taaksemme. Melkein koko kolmannen päivän olimme ratsastaneet alangolla, niin että vuoret siintivät enää vaan yhtäjaksoisena, punertavana vyönä, kun aurinko lähenteli laskuaan. Me ratsastimme hiljalleen, antaaksemme hevosten jäähtyä hiukan, ennenkun aurinko menisi mailleen ja me pysähtyisimme yöksi, jonka aijoimme viettää taivasalla, jonkun puron rannalla, missä saisimme juottaa ratsujamme. Noin peninkulman päässä näkyi pensaita ja yksinäisiä puita rivissä ja ne kasvoivat varmaan jonkun vesiväylän vierellä.

Mutta ennenkun olimme ehtineet sinne, kuulimme takaamme pitkän huudon "halloohoh!" ja kun käännyimme katsomaan, näimme yksinäisen ratsastajan hyvää vauhtia lähestyvän jälessämme.

Me pysähdyimme odottamaan häntä — niin kohteliaita ollaan arolla aina — ja huomasimme hänet vallan nuoreksi mieheksi tavallisessa lännen puvussa, ratsastaen ruunalla, joka myöskin oli tavallista sen maan lajia: päältä nähden ei juuri mikään, mutta tavallisesti uskomattoman kestävä pitkissä ponnistuksissa.

— Hauska saada seuraa, sanoi hän reippaasti, pysähdyttäessään hevosensa. — Olen ratsastanut yksin koko päivän ja ikäväksi se käy — — jos sallitte, niin jatkan matkaani teidän seurassanne niin pitkälle kuin meillä on sama tie.

Meillä ei kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, sittenkun olimme vähän lähemmin katselleet häntä. Hän oli aivan nuori, tuskin kaksikymmenvuotias poika, vaaleatukkainen, silmät harmaansiniset ja muoto niin reipas, että häntä oli oikein hauska katsella. Mutta vaikka hänellä olikin meksikkolainen asu, satula ja hevonen, niin oli hänessä kokonaisuudessaan kumminkin jotain niin vierasta ameriikkalaiseksi, että tunsin käyväni uteliaaksi.

Me ilmaisimme hänelle aikeemme viettää yömme puron rannalla, joka ei enää ollutkaan etäällä, ja hän sanoi sen sopivan mainiosti hänelle itselleenkin. Hänen hevosellaan oli ollut pitkä päivä ja tulisi sillä olemaan vielä monta samallaista päivää, hän kun oli matkalla aina alas Texasiin saakka katsomaan muuatta maapalstaa, jota eräs asiamies oli tarjonnut ja ylistellyt erittäin hyväksi.

— Ei ollut varaa kulettaa sitä rautateitse ja kun en tahtonut sitä myydäkään, niin ratsastan sillä. Se on parempi kuin miltä näyttää! lopetti hän taputtaen ruunaansa kaulalle.

Vierasta murretta oli hänen englanninkielessäänkin, mutta minä en päässyt selville, mille kielelle hän mursi, ennenkun ruuna luihautti korviaan ja oli purra minun hevostani, joka oli lähennellyt.

Silloin sanoi hän: "no — nooh!" niin tutulla äänenpainolla, että minä heti huudahdin suomeksi:

— Tehän olette suomalainen!

— Olen — — kyllä minä olen Eerikki Käykkä, myönsi hän — mutta mistä herra voi arvata sen?

Enhän minä tietysti ollutkaan voinut arvata, että hän oli Eerikki Käykkä, mutta sen minä jätin sikseen ja sanoin vaan hänelle, että minä tavallisesti sangen helposti tunsin omat maanmieheni.

Vaan samassa tulimmekin jo purolle ja saimme niin paljon puuhaa hevosistamme, että puhelu jäi kesken. Mutta kun ne oli juotettu ja pantu liekaan yöksi ja me olimme ottaneet esiin ruokavaramme virkistääksemme itseämmekin, tuli hän taas hyvin puheliaaksi.

Isä oli hänet jo kuusi vuotta sitten toimittanut Ameriikkaan, kun äiti oli kuollut ja hän jäänyt yksikseen heidän torppaansa Alavuudella. Siitä pitäen oli hän asunut eräässä pienessä kaupungissa etelä-Coloradossa, missä isä oli hiilikaivoksessa työmiehenä. Mutta itse oli hän saanut paikan eräässä ranchissa — karjafarmissa — oli oppinut ratsastamaan ja tullut cowboyksi. Pari kuukautta sitten oli isä loukkautunut niin pahasti muutamassa kaivosmurtaumassa, että oli kolmen viikon kuluttua kuollut ja silloin oli Eerikki myönyt heidän vähäisen omaisuutensa ja alkanut ajatella oman maan hankkimista, päästäkseen farmariksi. Ennenkun hän vielä oli ennättänyt päättää mitään, oli texasilainen asiamies tavannut hänet ja nyt hän oli matkalla sinne katsellakseen paikkoja. Samahan tuo olisi, mihin paikkaan asettuisi, kunhan se vaan oli Ameriikassa. Mutta palata kotiin ja joutua sotaväkeen, — sitä hän ei tahtonut.

Sen saatoin minä varsin hyvin uskoa — miehestä, joka oli ollut kuusi vuotta kaukana lännessä! Mutta mitä tuli hänen Texas-tuumiinsa, niin en voinut antaa hänelle minkäänlaisia neuvoja, kun en ollut itse siellä vielä käynyt. Minä pyysin häntä kumminkin ratsastamaan meidän kanssamme eteenpäin, koska hänenkin tiensä kävi intiaaniterritoorion kautta. Ja samalla kehokin häntä olemaan paremmin varuillaan outoja kohtaan kuin mitä oli ollut yhtyessään meihin. Hän naurahti varoitukselleni, mutta oli samalla niin hyväntahtoisen näköinen, ett'en voinut siitä pahastua. Ja sillä tavalla, millä hän hoiti ja kohteli hevostansa, pääsi hän taas kokonaan överstin suosioon, niin että me parhaimmassa sovussa jatkoimme matkaamme seuraavina päivinä. Matka kävi niinkuin se tavallisesti sellaisilla autioilla aromailla käy, jättämättä mitään mainittavampaa mieleen, ennenkun saavuimme ensimmäiseen kaupunkiin intiaaniterritooriossa, erääseen vallan uuteen rajakylään, jonka asukkaat olivat enemmän tai vähemmän valkeata rotua. Siellä asetuimme komeasti hotelliin ja söimme "supperin", joka maistui erinomaisen herkulliselta sen ruokajärjestyksen jälkeen, mitä olimme viime aikoina noudattaneet. Ja illallisen jälkeen asetuimme vierashuoneeseen whiskytotin ääreen, joka ei sekään maistunut huonoimmalta.

Siellä oli jo peli käynnissä kolmessa eri pöydässä ja pelaajat — jos mahdollista — vielä kirjavampaa joukkoa kuin kullankaivajani leireissä.

Vaikka översti Beckridge kyllä oli nähnyt yhtä ja toista eri osissa Yhdysvaltoja, niin ei hänkään sanonut milloinkaan tavanneensa näin runsasta valikoimaa rosvonaamoja.

— Kyllä näillä seuduin saa halpoja hevosia, päätti hän, mutta eipä jumaliste olisi järkevää ajaa niillä päiväsaikaan!

Yhdessä pöydässä pelattiin "montea", erästä peliä, jossa kaikki riippuu sormien näppäryydestä pankinpitäjän puolella, vaan vastapelaajan onni kokonaan hänen silmänsä tarkkuudessa. Olin usein kuullut mainittavan montea, mutta en ollut koskaan sitä nähnyt, kun sitä harvoin enää siedetään edes kaivospaikoilla. Mahdollisuus petokseen on siinä pelissä niin suuri, ett'ei luulla pankinpitäjän voivan olla kiusaukseen joutumatta. Senpävuoksi paatuneinkin ammattipelari ainoastaan poikkeustapauksessa ehdottaa montea, kun hän siinä heti joutuu epäluulonalaiseksi "onnen parantamisesta." Mutta juuri siitä syystä olin minä utelijas tarkastamaan peliä lähempää.

— Saatammehan sen tehdä, myönsi översti — ja pitää vaikka hiukan hauskaakin miehen kanssa. Tuollaiset herrat antavat härkämiehen tavallisesti ensin voittaa muutaman kerran kiihottaakseen niiden pelihimoa.

Hän otti lompakostansa kaksi paperirahaa, toinen oli yhden toinen viidenkymmenen dollarin, molemmat viheriäisiä ja samankokoisia niinkuin kaikki Yhdysvaltain setelit, rutisti ne kokoon pieniksi palloiksi ja antoi minulle.

— Kun minä isken vasenta silmääni, panette te peliin yhdendollarin kappaleen, sanoi hän. — Sen te menetätte varmaan. Hän ei tohdi antaa teille voittoa, kun ei tiedä panoksenne suuruutta. Mutta jos hän on oikeata lajia, niin isken minä kohta silmää toistamiseen ja silloin panette esiin toisen setelin. Pistäkää ne housuntaskuunne, mutta pitäkää tarkka selko niistä, muuten voi käydä niin hullusti, että se on hän, joka saa hauskaa.

Minä pidin yhdendollarin rahaa kädessäni taskuun pistettynä. Pysähdyimme hetkiseksi katselemaan peliä toisissa pöydissä ja lähestyimme sitten montepankin pitäjää, jonka tuntui olevan vaikea saada ketään todenteolla ryhtymään peliin, vaikka muutamia seurasta seisoi hänen ympärillään silloin tällöin koettaen onneaan jollakulla dollarilla.

— Pieni pisto, hyvät herrat? kysyi hän, kun me asetuimme samaan joukkoon. Ja kun minä pudistin päätäni, löi hän kolme korttia pöytään: kuninkaan, rouvan ja sotamiehen.

— Antakaa minun näyttää, kuinka yksinkertaista peliä tämä on, jatkoi hän. — Valitkaa yksi korteista — kuningas esimerkiksi — niin otan minä ne ylös samassa järjestyksessä, missä ne ovat. Ja pitäkää sitten silmällä, kun minä asetan ne taas pöydälle nurinpäin. Jos voitte näyttää, mikä on kuningas, niin voitatte te, vaan muuten voitan minä.

Hän heitti kortit pöytään, mutta niin hitaasti ja kömpelösti, että minä helposti näin, mikä oli kuningas.

— Teillä on aivan liiaksi vikkelät silmät, sanoi hän imarrellen — tai sitten ovat minun sormeni tänä iltana tavallista jäykemmät. Kerta vielä!

Sillä kerralla teki hän tehtävänsä paremmin, mutta kumminkin niin, että kuka tahansa olisi voinut näyttää kuninkaan.

— Kummallista! huudahti hän, tekeytyen hyvin huolestuneeksi. — Jos tässä olisi raha kysymyksessä, niin olisin mennyttä miestä. Mutta enkäpä se yllyttää sormiani nopsemmiksi. Rohkeneeko kukaan panna peliin mitään?

Översti, joka seisoi vastapäätä pöytää, siristi kenenkään huomaamatta vasenta silmäänsä.

Ja minä vedin perinpohjaisen hitaasti käteni housuntaskusta, katselin vähän aikaa epäillen rutistettua seteliä, mutta asetin sen vihdoin pöydälle.

Montepankin pitäjä loi epäilevän katseen viheriään paperipalloon ja samoin minuun, levitti kolme korttiaan nähtäviksi, nyppäsi ne käteensä taas samassa järjestyksessä ja läimäytti ne sitten pöytään niinkuin salama, ja sellaisella vikkelyydellä, ett'en minä voinut aavistaakaan mikä olisi kuningas.

— Nyt käännän minä oikeinpäin ainoastaan sen kortin, jota arvaatte, sanoi hän. — Etu on minun, ja senvuoksi te vaan ensimmäisellä lyönnillä saatte nähdä kaikki kortit.

Minä käänsin rouvan ja sanoin sen käyneen ihan toivoni mukaisesti. Mutta hän vakuutti hymyillen, että se oli ainoastaan sattuma, levitti setelin auki, pisti sen taskuunsa ja alkoi uudestaan asettaen kaikki kortit levälleen pöydälle. Kaksi kertaa näin taas selvästi, mihin hän asetti kuninkaan, mutta vasta kolmannella kerralla iski översti silmää.

Silloin vedin minä vielä hitaammin kuin ensi kerralla toisen rutistetun setelin taskustani, asetin sen kauvan epäröityäni pöydälle ja vakuutin, ett'en missään tapauksessa koettaisi kolmatta kertaa.

Hän antoi minun aivan selvään nähdä, mihin hän asetti kuninkaan ja naurahteli vallan ystävällisesti vielä sittenkin, kun olin kääntänyt sen oikeinpäin. Mutta kun minä avasin paperini, niin että hän näki numeron 50, ja toiset purskahtivat raikuvaan nauruun, muuttui hänen hymynsä epätoivoisan happameksi.

Hän maksoi kumminkin häviönsä ja kysyi kohteliaasti, enkö tahtoisi jatkaa peliä. Minä muistutin häntä sanastani, ett'ei mikään voisi vietellä minua kolmatta kertaa koettamaan, ja silloin muuttui hänen naamansa vieläkin happamemmaksi. Vasta sitten leppyi hän hiukan, kun Eerikki Käykkä heitti yhden dollarin pöytään.

— Anna olla! sanoin minä suomeksi. Mutta poika vakuutti tuntevansa monten perinpohjin. He olivat pelanneet sitä karjafarmissa hyvin usein aikansa kuluksi talvi-iltoina, tulitikkujen päältä.

Hän tuntui todellakin olevan siinä erinomaisen taitava. Pankinpitäjä oli meidän puhuessamme outoa kieltä, näyttänyt hyvin epäluuloiselta, ja teki nyt parastaan, mutta Eerikin silmät olivat ylen valppaat. Ainakin kolme kertaa viidestä arvasi hän oikein ja kun hän ei intoutunut kohottamaan panoksiansa tarpeettoman suuriksi, oli hänellä kohta jommoinenkin läjä seteleitä edessään.

— Siellä kotona farmilla pantiin viisi centtiä tikkulaatikon hinnaksi, niin että piti oppia tarkaksi, sanoi hän suomeksi ja naurahti, näyttäen taas kuninkaan ja pannen dollariviitosen entisten lisäksi rahaläjäänsä.

— Eikö kohoteta kaksinkertaiseksi? kysyi pankinpitäjä, joka aikaa sitten oli lakannut hymyilemästä. — Eihän tällä lailla pääse alkuunkaan.

— Kyllä minun puolestani, vakuutti Eerikki suopeasti ja osoitti taas kuninkaan.

— Tämä päättyy vielä hauskasti, kuiskasi översti minun korvaani. Hän oli asettunut aivan minun viereeni ja toisetkin olivat melkein kaikki kokoontuneet montepöydän ympärille.

— Ei niin lähelle — — ei niin lähelle, hyvät herrat, sanoi pankinpitäjä tehden poistyöntävän liikkeen.

— Se saatanan roisto! sähähti översti hammasta purren ja minä huomasin hänen tavottelevan revolveriaan. Eerikki loi sivukatseen minuun.

— Näittekö? kysyi hän suomeksi.

Mutta minä en ollut mitään nähnyt, enkä siis oikein ymmärtänyt, miksi hän menetti kolme viidendollarin seteliä perätysten, vaikka hän yhä näytti yhtä kylmäveriseltä kuin oli ollut koko pelin ajan.

— Ihmeitä tässä vielä tapahtuu! sanoi hän ja työnsi koko setelipakkansa pankinpitäjän eteen.

— Kerran vielä ja sitten lopetamme, ehdotti hän englanninkielellä. Ja pankinpitäjä nyykäytti tuimasti: "all right."

Mutta hän sai tuskin lyödyksi kortit pöytään, kun Eerikki asetti molemmat kätensä niiden päälle.

— Kortit ovat väärät, sanoi hän hyvin tyynesti.

Pankinpitäjä hypähti seisoalleen revolveri kädessä. Ja samassa silmänräpäyksessä kohotti överstikin omansa.

— Kädet pois! Ja peruuttakaa sananne, tahi jumal'avita — — — karjasi pankinpitäjä, mutta katseli arasti vilkuen överstin revolveria.

Eerikki Käykkä ojentausi myös ottamatta käsiään korttien päältä, katsoi pankinpitäjää jäykästi silmiin tuskin korttelin päässä revolverinsuusta ja sanoi hitaasti, mutta painavasti:

— Kortit ovat väärät, sanon minä — — ja te olette varas!

Hän ei räpäyttänyt silmiänsä, vaikk'ei tiennytkään, että översti seisoi hänen takanaan valmiina auttamaan. Mutta pankinpitäjä tiesi sen ja koetti peräytyä.

— Ottakaa kätenne korttien päältä, uudisti hän — niin annan asian olla nokkanokin. Tuollaista poikanulikkaa en viitsi ampua!

Vastaukseksi käänsi Eerikki kaikki kolme korttia oikeinpäin — — ja niissä oli kaksi patasotamiestä! Mies oli vaihettanut kuninkaan.

Ainakin puoli tusinaa revolvereja tähtäsi samassa silmänräpäyksessä pankinpitäjää, joka muuttui vaaleanharmaaksi ja antoi oman revolverinsa painua alas.

— Paljonko teillä oli pöydässä? kysyi översti, hellittämättä katsettaan pankinpitäjästä.

— En tiedä. Eerikki laski nopeasti setelinsä. — Sata kahdeksankymmentä.

— Ja kolme viitosta, jotka hän nylki teiltä vaihdettuaan kortit — sata ja yhdeksänkymmentäviisii yhteensä, laski översti.

— Se ei ole oikein — — hän tiesi — änkytti pankinpitäjä vastaan.

— Änkytä esiin sata yhdeksänkymmentäviisi, joll'et tahdo hirteen, sinä kavala koira! ärjäsi eräs katsojista. — Hirtettävä olisit sittenkin!

Pankinpitäjä kaivoi vapisevin käsin esiin kaikki, mitä hänellä oli jälellä. Se nousi ainoastaan sataan seitsemäänkymmeneenviiteen, vaan sitä ei tahtonut kukaan uskoa, ennenkun hän oli kääntänyt kaikki taskunsa nurin.

Silloin puhkesi siellä riemu ylimmilleen ja Eerikki Käykän piti muuttaa osa voittoaan juoma-aineiksi koko seuralle, koska hän oli särkenyt pankin. Pakotettiinpa vielä pankinpitäjäkin tyhjentämään kukkurapää lasi.

Mutta sitten saattoivat kaikki läsnäolijat häntä aina kylän päähän saakka ja siellä asettuivat he leikilliseen rajamaan tapaan kahteen harvaan riviin. Pankinpitäjä asetettiin kahden ensimmäisen miehen väliin ja sitten potkivat he hänet mies mieheltä kaikuvilla hurrahuudoilla ulos aavikolle, jonne hän heti katosi kuin varjo pimeyteen.

— Kukahan niistä kaappasi hänen hevosensa! sanoi översti palatessamme hotelliin.

Sitä emme saaneet koskaan tietää, mutta saadaksemme pitää omamme, ratsastimme sieltä seuraavana aamuna hyvissä ajoissa tiehemme.

Pastori Lahti.

Anokassa oli elämää ja liikettä eräänä kauniina kauniina sunnuntai-aamupäivänä alkupuolella kesäkuuta. Jokaisesta siirtolan talosta tulivat kaikki, jotka suinkin kotitoimiltaan pääsivät, mitkä veneillä järven yli, mitkä jalan, ja etäisimpänä asuvat nelipyöräisissä farmarivaunuissa Salmelan taloon, jonka suuressa salissa piti iltapäivällä pidettämän raamatunselitys.

Aina siitä pitäen kuin Anoka sai oman rautatie-asemansa ja "kaupunki" alkoi kohota radan varrelle, oli ollut puheena hankkia sinne suomalainen pappi ja rakentaa kirkko, mutta nyt vasta oli todenteolla ryhdytty asiaan käsiksi. Kun keväällä tusinan verran uudisasukkaita oli tullut lisää ja useat entisistä olivat toimittaneet sinne vaimonsa ja lapsensa, alkoi tuuman toteuttaminen käydä välttämättömäksi. Pitäisihän lasten saada jotain opetusta, eikä tekisi pahaa aikuisillekaan, jos jonkun kerran saisivat kuulla jumalansanaa, vaikk'ei siitä sitten olisikaan muuta hyötyä kuin että miehet pysyisivät poissa kapakasta saarnan aikana.

Sillä kapakka oli luonnollisesti Anokassakin, ja kaksi kauppapuotia, sekä postikonttori, joka oli asetettu kapakan takaiseen huoneeseen. Ja kapakan isäntä oli samalla rauhantuomari, poliisipäällikkö ja ainoa konstaapeli. Suurta vaivaa hänellä ei ollut järjestyksen ylläpitämisessä, mutta rauhantuomari Tuhkala tunsi sentään vallan hyvän painon niiden kirjavien virkojen vastuunalaisuudesta, jotka olivat hänen hartioillensa sälytetyt — ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa koetti hän parhaansa mukaan saattaa sitä muittenkin huomioon. Mutta muuten oli hän hyväluontoinen mies ja osasi tarpeeksi englantia voidakseen auttaa kyläläisiä heidän asioissaan, joita heille joskus sattui "ulkomaalaisten" kanssa, niinkuin he nimittivät kaikkia, jotka eivät olleet heidän maanmiehiään.

Oikeastaan hän ei pitänyt kirkkoa eikä pappia Anokassa tarpeellisina, mutta kun Salmelan isäntä, suurimman farmin omistaja paikkakunnalla ja muuten ymmärtäväinen mies, oli luvannut tonttimaan ilmaiseksi, ja kun muutkin kyläläiset näkyivät haluavan sielunpaimenta, niin ei hänkään, Tuhkala, tahtonut vetäytyä asiasta erilleen. Päinvastoin oli juuri hän kirjoittanut ja pyytänyt pastori Lahtea Mills'istä tulemaan vaalisaarnan pitoon Anokaan, kun oli kuullut, että tämä halusi muuttaa sieltä pois.

Oikea vihitty pappi ei Lahti ollut, oli vaan läpikäynyt erään norjalaisen pappisleipomon Illinoisissa, jossa sielunpaimenia paistettiin tusinakaupalla, ja jonka yksivuotiseen kurssiin hän oli ottanut osaa, sen verran kuin hänen täydellinen kielen taitamattomuutensa myönsi. Mutta kotona oli hän käynyt kansakouluseminaaria, ja vaikka hänet sieltä oli jonkun virheen tähden eroitettu jo aikoja ennen kuin hän oli voinut ajatellakaan päästötodistuksen saamista, oli hän kuitenkin ennättänyt hankkia koko joukon enemmän tietoja kuin toiset papinkokelaat laitoksessa ja siksi olikin hän heidän joukossaan ollut loistava nero.

Hän oli kuleksinut laajalta ympäri Ameriikan. Oli ollut jonkun ajan siirtolais-asioitsijana New-Yorkissa, sitten ruuanpitäjänä eräälle roikalle rautatien työmiehiä etäällä lännessä, puoli vuotta eläinlääkärinä muutamassa uudiskaupungissa Dakotassa, ja sen jälkeen — kun hän humalapäissään oli yhtenä ainoana yönä tohtoroinut kuoliaaksi erään farmarin koko karjan — oli hän antautunut pappisuralle Mills'issä, joka myöskin oli suomalainen siirtola, oli hän nyt viimeksi oleksinut jonkun ajan pappina, lastenopettajana ja sanomalehden toimittajana samalla kertaa, mutta ei pitänyt ilmanalasta siellä, niinkuin hän kirjoitti Tuhkalalle ja oli senvuoksi sangen taipuvainen tulemaan Anokaan, jos vaan seurakunta ottaisi rakentaakseen tarpeellisen huoneuston kirkolle, koululle ja pastorille itselleen.

Saattaahan olla, ett'ei ilmanala Mills'issä ollut parasta laatua, mutta luultavaa on joka tapauksessa, että pastorin muuttohalu jossain määrin myös seurasi siitä, että hänen sanankuulijansa olivat jo tarpeeksi ameriikkalaistuneet uhatakseen häntä tervalla ja höyhenillä, jos hän vielä kerran kapuaisi humalassa saarnatuoliin. Olipa miten tahansa, mutta hyvin taipuisa hän oli muuttamaan Anokaan ja tänään piti hänen pitää raamatunselitys Salmelan salissa.

Hyvissä ajoin iltapäivällä saapui juna, pastori mukana. Rauhantuomari Tuhkala, ameriikkalainen kauppamies, Salmelan isäntä ja muutamia muita kunnianarvoisia miehiä oli häntä vastassa asemalla, vaan muu seurakunta oli kokoontunut taajaan joukkoon maantielle, vähän matkaa seurapaikasta. Pastori hymyili ystävällisesti niille kansalaisille, jotka olivat häntä vastassa, oli vastahakoinen antamaan matkalaukkuaan Salmelan isännän kannettavaksi, mutta suostui siihen sentään ja läksi muiden seurassa kävelemään tietä pitkin, sittenkun hän kohteliaalla, mutta päättävällä tavalla, aivan kuin se olisi ollut hänen arvoansa alentavaa, oli hylännyt Tuhkalan kutsumuksen, että koko seurue ensin ottaisi pienen ryypyn.

Arvokkaan näköinen ei hän juuri ollut, kävellessään siinä puoli askelta toisten edellä. Naama oli lihava ja hyllyvä, leuka sileäksi ajeltu ja nenä sellaista rakennetta, että sieramiin saattoi katsoa suoraan edestäpäin. Suu oli suuri, turpea ja vetinen, silmät pienet, mutta levottomat ja ikäänkuin aina etsimässä jotain. Kun hän tuli seurakuntalaisten luo, jotka olivat ryhmässä maantiellä, niiasi naisväki syvään ja miehet ottivat hatut päästään, vaan pastori kumarteli kerta toisensa perästä päätään hitaasti ja arvokkaasti ja sanoi: hyvää päivää, hyvää päivää, rakkaat ystävät! Eräs poika nykäsi sisartaan hameesta ja sanoi, pastorin jalkoja osottaen: Katsos noita tikkuja, katsos noita tikkuja! ja sai sillä hänet ja pari muuta tyttöä nauramaan.

Mutta pastori ei huomannut sitä, vaan kulki taloon päin, jossa hän katosi salin takana olevaan vieraskammariin, otettuaan matkalaukkunsa isännältä ja vedettyään suunsa vielä kerran leveään, kiitolliseen hymyyn. Ja heti sen jälestä alkoi seurakunta hiljaa asettua paikoilleen, osa tuoleille, osa puulaatikkojen päälle asetetuille lavitsoille ja laudoille.

Kun kaikki olivat sisässä, tuli pastori kammarista ja asteli juhlallisin askelin ja lempeästi hymyillen paikalleen valkealla vaatteella katetun pöydän taa. Hän oli muuttanut vaatteita ja oli nyt oikeassa papin takissa, sangen ahdashihaisessa ja taajaan napitetussa, vaikka ainoastaan ylin nappi oli kiinni ja toiset auki, päästäen näkyviin epäilyttävän näköiset, paksut kellonperät, jotka olivat kullankarvaiset ja taskun sisäpuoleen hakaneulalla kiinnitetyt. Pastorin kello oli aina sattunut seisattumaan jollain käsittämättömällä tavalla, "juuri tänä aamuna."

— Rukoilkaamme, sanoi hän, rykäistyään ja heitettyään pikaisen silmäyksen seurakuntaan. Ja sittenkun hän tarpeellisen kauvan oli ollut ristiinpuristettuja käsiään vastaan kumartuneena, kohotti hän päänsä ja lausui kauniilla äänenpainolla, että hän aikoi puhua synnistä — sillä syntisiähän me olemme kaikki!

Ja hän pani parastaan puhumalla sekä synnistä yleensä että ylellisyydestä ja juoppoudesta erittäin, ja ankaria olivat sanat, joita Anokalaiset saivat kuulla — he, jotka eivät milloinkaan olleet joutuneet syypäiksi sen pahempaan ylellisyyteen kuin että jonkun kerran olivat syöneet mahansa kipeiksi läskiä ja uusia perunoita, ja joilla ei ollut varaa juoda itseään kunnon humalaan kuin korkeintaan pari kertaa vuodessa.

Mutta pastorilla, joka edellisenä iltana oli ottanut perinpohjaiset jäähyväiset muutamilta henki-ystäviltään Mills'issä, oli kolottava tunne päässään, ja se pakotti hänet pitämään jymisevän saarnan "pirusta pullossa", joksi hän mielestään sopivimmin nimitti sitä kotipolttoista, jota Mills'issä tarjottiin, ja sillä onnistui hänen niin järkyttää kuulijoitaan, että naisväki alkoi ääneensä nyyhkyttää, miehet kävivät totisiksi, ja lapset, pelästyneinä huudosta ja pöyristyttävistä sanoista, likistäysivät lujasti toisiinsa tahi äiteihinsä ja vapisivat lapsellisissa omissatunnoissaan, vaikka he eivät ikinä olleet edes maistaneet kotipolttoviinaa.

Kun pastori oli lopettanut saarnansa, alotti hän kohmelon-käheällä äänellään virren, mutta kun harva seurakuntalaisista oli pitkiin aikoihin ollut missään jumalanpalveluksessa, rohkeni ainoastaan kaksi vanhempaa naista yhtyä virteen, ja siitä syntyi niin hauska trio, että lapset unohtivat sekä pirun pullossa että kaikki muutkin pirut, ja alkoivat uudestaan tirskua. Mutta pastori tyynnytti heidät vakavalla katseella, lopetti virren yhteen värssyyn ja rukoili sitten erinomaisen hyvästi värähtelevällä äänellä: — Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä. — — — Sitten vetäytyi hän sisimpään huoneeseen takaisin, mutta seurakunta kasautui yhteen kokoon talon edustalle ja alettiin siinä puoleksi kuiskaavalla äänellä vaihdella mielipiteitä pastorin saarnalahjoista, jotka olivat tuntuneet heistä erittäin eteviltä.

Eikä syntynytkään sentähden mitään väittelyä, kun Salmelan isäntä hetken päästä kutsui miehet takaisin saliin ja kysyi heidän ajatustaan kirkon rakennuksesta. Hän puolestansa oli täysin tyytyväinen siihen, mitä oli kuullut, ja oli lupauksensa mukaan valmis antamaan vapaan tontin niin lähellä kaupunkia kuin minne hänen tiluksensa ulottuivat, jota paitse hän, niinkuin kaikki muutkin, ottaisi osaa aineiden hankintaan ja päivätöihin. Kukaan ei pannut vastaan, vaan kaikki suostuivat siihen, että jokainen työhön kykenevä mies tulisi seuraavana lauvantai-aamuna rakennuspaikalle, maanomistajat tuoden muassaan osan rakennustarpeita, ja muut työkaluilla varustettuina, niin että rakennus saataisiin yhteen menoon valmiiksi. Salmelan isäntä otti laskeakseen, kuinka paljon pylväitä, lautoja ja muuta tarvittaisiin, niin että jokainen ajoissa saisi tietää, mitä kunkin olisi tuotava, ja niin hajautuivat koossa olleet, tyytyväisinä ja mielihyvillään kaikki, eikä pastori suinkaan vähimmin.

Ainoa, joka epäili koko hommaa, oli rauhantuomari. Jos tuo pappi — tahi mikä hän lienee ollut, sillä ei se oikein papilta näyttänyt — alkaa oikein täydellä todella ajaa raittiusasiaa, niin voisi siitä koitua jommoinenkin vaillinki hänen, Tuhkalan, asioissa. Eipä sillä, että Anokassa olisi juuri erityisesti juotu, mutta aina kun joku farmari tuli kauppapuoteihin jotain ostamaan, pistäysi hän Tuhkalankin luona, ja siitä kertyi koko kasa kolikoita vuoden pitkään. Vielä samana iltana istuutui hän kirjoittamaan kirjettä Mills'in postimestarille, joka myös oli suomalainen, pyytäen kaikkia mahdollisia tietoja pastori Lahdesta. Ja kun vastaus saapui, naureskeli rauhantuomari ilkeästi, vaikka hän katsoi viisaimmaksi pitää uutiset vastaiseksi omana salaisuutenaan. Sillä ei ollut mitään kiirettä, voihan ensin katastaa, miltä pappi näyttäisi, kun pääsee vähän perehtymään.

Tuli lauvantai ja toi tullessaan tavattoman liikkeen hiljaiseen Anokaan. Aamulla varhain tulivat farmarit vaunuineen, joihin oli lastattu lautoja, paaluja ja kattopäreitä, ja paikalla alkoi hakkaus ja sahaaminen. He olivat salvumiehiä jokainen, pohjolaisia kaikki, niin että tavalliseen ameriikkalaiseen tapaan tehty rakennus: lautoja hirsiristikon peitteeksi, kohosi kuin loihtien. Kun iltapäivä oli käsissä ja vaimoväki toi työntekijöille ruokaa ja kahvia, ei enää ollut kuin osa kattoa peittämättä, kaikki muu oli valmiina, ja silloin esitteli pastori, että seurakunta pistäisi tanssiksi. Oltiinhan vapaassa maassa, sanoi hän, eikä ollenkaan tarvinnut välittää vanhoista ennakkoluuloista. Herran huoneessa voi iloita yhtä hyvin kuin rukoillakin; Jumalalla ei varmaankaan ole mitään viatonta iloa vastaan.

Katselivat seurakuntalaiset vähän ihmeissään toisiaan, tottumattomia kun olivat sellaiseen vapaamielisyyteen hengellisen säädyn puolelta, mutta muutamat nuoret miehet, jotka eivät kotvilleen olleet tanssipaikkaan sattuneet, riensivät asuntoonsa, joka oli tuskin kivenheiton päässä siitä, ja toivat käsipelin. Sen otti pastori huostaansa, ja näytti heti olevansa oikea mestari tanssimusiikissa, niin että "paali" oli tuota pikaa täydessä käynnissä. Sekä nuoren että vanhan valtasi tanssinhalu, niin että ilo lakea hipoi, tai oikeastaan pilviä, sillä kattohan oli vielä keskeltä auki. Ja kisojen tunnustettu kuningatar oli Salmelan Akaatta, ainoa nuori impi koko joukossa, jossa kaikki muut naiset olivat joko aikoja sitten naituja tai vielä pelkkiä lapsia, ja sentähden tahtoi luonnollisesti jokainen mies tanssia hänen kanssaan.

Itse pastorikin tuli myöhemmin illalla niin iloiseksi, että hän heitti soittokoneensa nurkkaan, keikutteli tytön luo rimpuilevin polkka-askelin ja kävi häntä vyötäisiin, huutaen yleisölle: nyt, hyvä tanssiväki, me laulamme polskaa! Ja sitten alotti hän itse hauskan nuotin sellaisilla sanoilla, joita ei ainakaan kotona lauleta kirkossa ja seurakunta räyhäsi muassa, kun pastori pyöräytteli Akaattaa, hypähtäen vuoroin koroilla, vuoroin varpailla ja polki lattiaa, niin että pöly lensi. Se oli iloinen ilta se, jolloin uusi kirkko vihittiin, ja kauvan jälestäpäin siitä Anokassa puhuttiin.

Kun tanssi myöhään yöllä lopetettiin, ilmoitti pastori pitävänsä seuraavana päivänä taas raamatunselityksen veli Salmelan luona, ja kokoavansa siellä kolehdin uuden kirkon hyväksi, jonka seuraavan viikon kuluessa pitäisi joutua käyttökuntoon. Tarvittiin koko joukko varoja alttaria ja kirkko-astioita varten sekä kaikellaiseen muuhun, ja senvuoksi toivoi hän, ett'ei seurakunta kitsastelisi.

— Olemmepa saaneet saakelin hauskan papin! sanoi puotimies Wuori, mennessään kotiin yhdessä rauhantuomarin kanssa. En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan.

— En minäkään, vastasi Tuhkala kuivasti. Mutta ehkä saamme nähdä vieläkin enemmän, kun odotamme.

Seuraavana päivänä oli pastori kuitenkin taas hyvin arvokas ja piti niin ihanan raamatunselityksen, että hän sai kolehtia yksitoista ja puoli dollaria. Hän ilmoitti heti seurakunnalle, että hän ensi sunnuntaina jakaa herranehtoollista uudessa kirkossa, ja illalla kirjoitti hän Minneapoliksesta viiniä.

Kirkkoa valmistettiin sitten uutterasti, katto pantiin ensin umpeen ja sitten tehtiin alttari, ja lopulla viikkoa pyysi pastori muutamia naisia sitomaan seppeleitä ja köynnöksiä kukista ja viheriäisistä lehdistä. Lauvantaina oli kaikki valmiina ja näytti sangen upealta, vaikka ikkunat vielä olivatkin kiinnipanematta. Mutta viheriät köynnökset ikkunanpielissä, seppeleet seinillä ja kukat alttarilla, johon Salmelan emäntä oli lainannut lakanan, peittivät kaikki mahdolliset vajavuudet.

Ehtoollisviiniäkin tuli lauvantai-aamuna tavarajunassa yksi iso astia ja toinen pieni, joka veti noin tuopin tai toista, ja joka pani Tuhkalan hiukan naurahtelemaan, kun hän näki sen asemalla. Mutta hän lainasi sentään pastorille isonpuolisen juoma-astian kalkiksi, ja kauppapuodista ostettiin naula pieniä valkeita teeleipiä, jotka kelpasivat öyläteiksi, sillä ne oli pastori Lahti unohtanut ajatellessaan yksinomaan märkiä tavaroita. Illalla oli kaikki kunnossa, ja koko ympäristössä ei ollut ainoatakaan henkeä, joka ei aikonut olla mukana ensimmäisessä jumalanpalveluksessa uudessa kirkossa. Jok'ikinen nainen koko seurakunnassa ja sitäpaitsi suuri joukko miehiä oli kirjoituttanut itsensä herranehtoolliselle, ja pastori piti lauvantaina iltapuolella mitä kauneimman rippisaaman omassa huoneessaan kirkkorakennuksessa, jonne oli edellisenä päivänä muuttanut.

Sunnuntai-aamuna nousi aurinko häikäisevän kirkkaana ja valaisi seutua, jonka rauhallinen ihanuus jo itsessään herätti hartautta. Järvi oli tyyni ja kirkas, ainoastaan siellä täällä näkyi joku kehä, joka syntyi kalan lyödessä pintaan, ja tavan takaa piirsi tuohon tasaiseen kuvastimeen vakoaan vene, joka täyteen sullottuna juhlapukuista ja juhlamielistä kansaa suuntasi kulkuaan Salmelan rantaan. Etäälle näkyi kirkko, ylimpänä loivasti viettävällä kummulla, nurkat ja molemmat ovipielet oikeilla viheriöillä koivuilla kaunistettuina ja Ameriikan lippu liehuen korkealla katon harjalla. Se oli Salmelan Heikki-pojan keksintö, ja oli hän sen varhain aamulla pannut toimeen, saatuaan lipun illalla lainaksi Tuhkalalta, joka oli hankkinut sen itselleen virkansa merkiksi.

Idästä ja lännestä, pohjasta ja etelästä tuli farmareita perheineen, rattailla, jalan, tahi soutaen, kunnes niitä oli kokoontunut ainakin viisikymmentä kirkonmäelle. Ensiksi menivät kaikki ovelle, johon pastori oli naulannut julistuksen, ilmoittaen, että kirkonmenoja pidetään kello 9 ja 11, kummankin jälkeen herranehtoollinen, ja iltasaarna kello 6. Huom.! kolehti kaikissa kolmessa viinikassaan.

Ukot, ja akat tietysti myös, syhyttelivät mielihyvillään nenäänsä — kaikki tuntui niin kotoiselta ja tutulta — ja istuutuivat sinne tänne kirkonmäelle, aivan niinkuin he ennen muinoin olivat tehneet siellä kotona, odotellessaan kirkonmenojen alkamista.

Ja odottaa he saivat. Kello oli jo yhdeksän, oli puoli kymmenen ja läheni jo kymmentä tasan, mutta mitään pappia ei näkynyt ja ovi pysyi suljettuna. Ihmeteltiin syytä tähän pitkälliseen odotukseen, ensin hiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, ja jota enemmän eri ryhmissä keskusteltiin asiasta, sitä pitemmiksi alkoivat naamat venyä. Lopulta rohkasi itsensä Salmelan Heikki, joka kovin kärsimättömänä odotti, että pastori jollakulla ylistävällä sanalla kiittäisi hänen kaunista lippukeksintöänsä, ja hän ponnisti nurkkapylvästä myöten itsensä pastorin huoneen tasalle, joka oli mäen rinteellä ja sen ikkuna sentähden joitakuita jalkoja maasta. Pitkin kapeata, ulkonevaa lautaa myöten lattian kohdalla pääsi hän sitten askelen verran sivulle, pitäen ikkunanpielestä kiinni ja katsahti huoneeseen. Hänen kasvoihinsa ilmaantui pelästynyt ilme, kädet pettivät heti ja hän putosi raskaasti maahan.

— Mitä sinä siellä? kysyi hänen isänsä ankarasti. Hän istui kannon nenässä lähellä, jutellen rauhantuomari Tuhkalan kanssa, ja huomasi vasta nyt, mitä poika oli tehnyt.

— Pastori on kipeä, vastasi poika hämmästyksissään. Hän makaa lattialla.

— Öhöm, yskähteli rauhantuomari. Hän aavisti paikalla, mitä se oli ja kehoitti sentähden Salmelan isäntää tulemaan kanssansa sisään ja katsomaan, kuinka asianlaita oli.

Ovi oli sisäpuolelta suljettu, mutta ainoastaan säpillä, niin että se aukeni Tuhkalan veitsellä ilman suurempia vaikeuksia. Sisähuoneessa makasi todellakin pastori lattialla, lähellä kynnystä.

— Hän on kuollut, kuiskasi Salmelan isäntä hämmästyneenä.

— Elä pelkää, vastasi rauhantuomari, hän virkoo kyllä taas. Sitten meni hän pastorin luo, joka oli puettuna pappispukuunsa ja nähtävästi oli kaatunut aikoessaan tulla ulos, harppasi pitkin askelin makaavan yli ja tarkasteli huonetta, sill'aikaa kun Salmelan isäntä katseli ovelta.

— Humalassa se piru on, sanoi Tuhkala, osoittaen lattialla olevaa pienempää savi-astiaa, joka oli edellisenä päivänä tullut, ja nyt oli tyhjänä lattialla pastorin vuoteen vieressä. Suuremmasta astiasta oli hän myöskin koettanut kaataa ehtoollisviiniä tuoppiin, mutta katselijat eivät voineet päättää, oliko hän aikonut käyttää sitä kirkossa, vaiko huuhtoaksensa omaa whiskyään alas. Sen he vaan näkivät, että hän oli kaatanut sitä koko joukon lattialle, jossa se oli juossut aina kynnykseen asti, ja itse makasi pastori nyt päineen päivineen nesteessä.

Salmelan isäntä koetti nostaa häntä ylös ja silloin avasi hän silmänsä sopertaen epäselvästi asetussanoja, mutta nyt suuttui isäntä, kirosi ja antoi pastorin pudota romahtaa takaisin lattialle.

— Annetaan maata, kunnes selviää, sanoi rauhantuomari. Sitten voimme ajaa hänet pois täältä — jos muut ajattelevat samoin kuin minä.

Pari kolme uteliasta naamaa näkyi ulko-ovella, he käsittivät vilauksessa asian laidan ja katosivat taas. Ennenkun rauhantuomari ja Salmelan isäntä vielä olivat ehtineet sulkea oven jälkeensä, oli tieto siitä, miksi pastori ei voinut pitää kirkonmenoa eikä jakaa herranehtoollista, levinnyt suusta suuhun odottavien joukossa, jotka kaikki niinkuin sopimuksen mukaan kokoontuivat yhteen vihaisesti muristen, joka kyllä selvästi ilmaisi heidän ajatuksensa.

Ne eivät olleet mitään leppeitä tuomioita, joita siinä pastori Lahdesta lasketeltiin ensimmäisen neljännestunnin kuluessa, ja jos nuoremmat miehet olisivat saaneet määrätä, niin olisi hänet kiskottu järveen, uitettu siellä selväksi ja piesty sitte ulos Anokasta. Mutta vanhemmat eivät tahtoneet mitään tietää ameriikkalaisista tavoista. Heidän lujan vaatimuksensa mukaan päätettiin hänen antaa maata humala päästään, ja sitten ilmoittaa hänelle, ett'ei Anokassa häntä enää tarvittu. Salmelan isäntä ja rauhantuomari saivat toimekseen ilmoittaa hänelle seurakunnan yksimielinen consilium abeundi, ja senjälkeen hajosi kokous kaikessa rauhassa. Oli melkein niinkuin he olisivat hävenneet toinen toistaan, ja mieluimmin olleet hiiskahtamatta mitään koko asiasta.

— Sinä saat puhua, kun menemme hänen luokseen, sanoi Salmelan isäntä. Ja sen otti rauhantuomari mielellään tehdäksensä. Kyllä hän puhuu.

Kauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa tilaisuutta puhutellaksensa pastoria, joka iltapäivällä tuli omin voimineen Tuhkalaan. Ja kun Salmelan isäntä näki hänen menevän sinne, riensi hän perässä, niin että hän saapui melkein yht'aikaa perille.

Pastori ei ollut tarvinnut herättyään kauvan tuumia, mitä oli tapahtunut. Yksi ainoa silmäys tyhjään whiskypulloon ja lattialle kaadettuun viiniin oli riittänyt ilmaisemaan hänelle, kuinka oli käynyt. Mutta kun hän ei muistanut, että kukaan olisi ollut hänen huoneessaan aikasemmin päivällä, niin ajatteli hän, ett'ei asiain tila vielä olisi vallan toivoton, ja suuntasi senvuoksi kulkunsa rauhantuomarin luo vakoillakseen, mitä hänestä ajateltiin.

Salmelaisen tulosta ja Tuhkalan ankarasta katsannosta selvisi hänelle heti, ett'ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt, mutta pastori ei ollut se mies, joka hämmästyi pikku asioista.

— Hyvää iltaa, sanoi hän kuivasti. Minä tulen tänne kysymään, miks'ei kukaan ihminen Anokassa ole ollut siksi kristillismielinen ja armelias, että olisi tullut katsomaan minua minun hädässäni ja tuskassani. Siellä olen minä maannut kuoleman kielissä sairaana, eikä kukaan ole tarjonnut minulle edes pisaraa vettä, ei kukaan ole tullut edes katsomaan, olisinko tarvinnut mitään. Totisesti sanon minä teille — hän kohotti kätensä ja pudisti sitä mykäksi ällistyneen Salmelaisen nenän edessä — tästä on teille tuleva kosto. Eikö sanassa sanota — —

Mutta nyt oli rauhantuomari saanut puhelahjansa takaisin ja hän vihastui aika lailla.

— Kuuleppa sinä, hevospuoskari, keskeytti hän pastorin sanatulvan, me emme ole mitään kakaroita me, Salmela ja minä, vaan voimme aivan hyvin eroittaa, onko mies kipeä vai humalassa. Sinä olit sikahumalassa tän'aamuna, ja sen whiskyn, jonka ajoit nahkaasi, olit tilannut kirkon rahoilla. Sellaisia temppuja me emme kärsi täällä Anokassa, ja siksi on parasta, että laittaut tiehesi täältä, ennenkun pojat saavat sinut käsiinsä.

— Elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi, sanoo Herra, — alkoi pastori, tehden täydellisen käänteen menetystavassaan. Mutta rauhantuomari teki halveksivan liikkeen.

— Anna jäädä tuon laulun, sanoi hän. Sinunlaisesi jumalisuus ei kelpaa meille. Kansa täällä on päättänyt, ett'ei se tämän jälkeen tahdo kuulla jumalansanaa sinun suustasi, ja on pyytänyt meitä sanomaan sinulle, että saat mennä tiehesi.

— Mutta joll'en minä nyt menekään, sanoi pastori, joka todellakaan ei tiennyt, mihin oikeastaan menisi. On kai minulla oikeus asua täällä niinkuin jollakulla muullakin.

— No, miks'ei, vastasi rauhantuomari kohteliaasti. Mutta siinä tapauksessa voin kertoa, että täällä Anokassa on yhtä paljon tervaa ja höyheniä kuin Mills'issäkin. Ja jos se ei auta, niin minä vangitsen sinut raamatunselityksessä kootun kolehdin hävittämisestä. Herran nimessä, jää vaan Anokaan, jos haluttaa.

Mutta pastori Lahtea ei enää haluttanut: Yöjunan tullessa oli hän asemalla, ja osti kolehdin jätteillä piletin Ihspemingiin Michiganissa. Siellä meni hän tervehtimään suomalaisen sanomalehden toimittajaa, ja kertoi käyneensä katsomassa maanmiehiään Minnesotassa, perustaakseen mahdollisesti koulun ja sanomalehden jossain siirtolassa siellä. Mutta hän ei voinut tulla toimeen sen raakapintaisen roskajoukon keskuudessa. Minnesotassa ei hänen laisellaan sivistyneellä miehellä ollut mitään tekemistä.

Antti Ulukka.

Hän oli varmaankin paras työmies meidän rautatietyöpaikallamme Costa Ricassa, ei siten, että olisi ollut ketterin, mutta hän oli se, joka ajan pitkään sai enimmän valmista. Tosin hän ei siltä näyttänyt, kun hän mietiskelevän näköisenä käytti kuokkaansa ja lapiotaan, mutta toiselta puolen ei hän koskaan levähtänyt hetkeäkään. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin esimiehen työhön kehoittava merkki kimahti, oli hän ruokatorven törähdykseen saakka pelkkä työkone, joka oli käynnissä tasaisesti ja taukoamatta.

Eikä milloinkaan mitään ajan tärväystä joutavassa suunsoitossa! Harvat olivat ylimalkaan nekin sanat, jotka hän joutilaanakaan ollessaan päästi kuuluviin. Mutta työssä hän ei juuri koskaan avannut suutaan muuten kuin puhaltaissaan savua piipustaan, joka säännöllisesti aina keikkui hänen vasemmassa suupielessään.

Kotoisin oli hän Kuusamosta. Pesueessa oli neljä häntä nuorempaa, ja niiden kanssa oli hän siellä elänyt yhteisesti isältään perityssä pienessä talossa, jossa velat olivat ennestään valmiina. Monta vuotta oli hän siellä taistellut hallaa, katoa ja hypoteekin korkoja vastaan, oli sillä välin nainut, ja kun sitten pari suuta oli tullut vielä lisäksi, huomannut toimeentulonsa entistään tukalammaksi.

Silloin oli hän lopulta tehnyt suuren päätöksen. Hänen pitäisi päästä maailmaan hänenkin, sinne kauvaksi meren-takaiseen kultamaahan, josta oli niin paljon kuullut puhuttavan kirkonmäellä ja harvinaisilla kaupunkimatkoillaan. Vaimonsa ja melkein täysikasvuinen veli hoitaisivat sillä aikaa taloa — hän kyllä saisi työ-ansioillaan kootuksi ainakin ruununveron ja korot.

Ja niin lähti hän matkalle, möi varsansa Oulussa matkarahoiksi, osti piletin New-Yorkiin ja eteni sitten tavallista Hullin ja Liverpoolin valtatietä.

New-Yorkissa oli hän heti ottanut pestin Costa Ricaan ja siellä oli hän ollut työssä kolmatta vuotta, jolla ajalla oli säästänyt ja kotiin lähettänyt tasan neljäsataa taalaa. Sen summan piti hänen laskujensa mukaan jo riittämän talon velkoihin, mutta aikoi hän sentään pysyä siellä rautatien valmistumiseen saakka, hankkiakseen itselleen vähän ylimääräistä pääomaa. Sillä sitä hän kyllä tarvitsisi, saadaksensa talonsa oikein hyvään kuntoon.

Minulle hän ei niistä aikeistaan hiiskahtanut kertaakaan mitään, sillä siihen oli hän ihan liiaksi harvapuheinen ja sulettu, mutta samassa määrin kuin minä saavutin hänen luottamuksensa, taipui hän vastaamaan kysymyksiin, kunnes minulla oli hänen mutkaton tuumansa ihan selvänä.

Minuun oli heti alussa hänen rehellinen ja herkeämätön työnsä tehnyt hyvän vaikutuksen. Hänen rotevassa, neljättä kyynärää pitkässä vartalossaan leveine hartioineen, hänen hyväntahtoisissa kasvoissaan ja surumielisessä katseessaan oli jotain niin ehjää miehekkyyttä, ett'en mitenkään voinut olla kiintymättä häneen sen renttujoukon rinnalla, joka meillä oli työmaallamme.

Mutta kaikki pitivät he hänestä hänen ystävällisen luonteensa vuoksi ja samalla kunnioittivat häntä, sittenkun oli huomattu, ett'ei hänen suopeutensa ollenkaan johtunut heikkoudesta eikä pelkuruudesta. Yleensä hän ei koskaan tehnyt pahaa edes maan matosellekaan, eikä milloinkaan sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet, otti erinomaisen tyynenä vastaan kaikenmoisen pilanteon — ja oli kerrassaan lauhkein jättiläinen, mitä Suomen metsissä koskaan on kasvanut.

Yhden ainoan kerran näin hänen todenteolla kuohahtavan, vaikk'ei asia silloin ollenkaan koskenut häntä.

Leirin teurastaja oli apulaisineen pyydystänyt härän ylempänä olevilla vuorilaitumilla, joita meidän lihavarastomme omassa vapaudessaan kierteli, kunnes niitä tarvittiin syötäväksi. Teurastaja kulki ratsain ja oli kiinnittänyt suopunkinsa elukan sarviin, ja samoin olivat tehneet apumiehetkin, jotka astuivat perässä jalan, estääkseen puolivilliä härkää hyökkäämästä ratsastajan päälle.

Kulkue oli kaikessa rauhassa tullut aina leirin reunaan saakka, mutta siinä päätti härkä seisattua. Hänen päätöstään ei voitu millään keinoin muuttaa, ei haukkumasanoilla, ei kivillä eikä kepin iskuillakaan, kun apumiehet lopulta rohkenivat tulla niin lähelle, että saattoivat käyttää sauvojaan.

Teurastaja itse peräytti kerta toisensa perästä hevostaan ottaakseen vauhtia ja nelisti sitten eteenpäin niin pitkälle kuin lämsäköysi ulottui, mutta härkä heitti vaan niskaansa ottamatta askeltakaan eteenpäin. Kaksi puolivilliä koiraa, jotka aina seurasivat teurastajaa, haukkui ja repi tuota itsepintaista eläintä, mistä vaan kiinni saivat, niin että veri vuoti kaikkialta, sen ruumiista, mutta sekään ei auttanut.

Lopulta tempasi toinen apumiehistä puukkonsa ja pisti sillä elukkaa takajalkaan. Se näytti rahoittavalta, mutta härkä päästi vaan käheän mölähdyksen eikä liikahtanut paikaltaan.

Minä olin jo kerran huutanut miehille, että sitoisivat köytensä kiinni johonkin puuhun ja antaisivat elukan olla hetkisen rauhassa, kun se luultavasti siten malttuisi ja antaisi kulettaa itsensä teurastuspaikalle, mutta miehet olivat liian kiihkoisia totellakseen.

Kun eivät edes apumiesten puukoniskutkaan auttaneet, joutui teurastajan virkaa toimittava puoli-intiaani sellaiseen raivoon, että hän vuorostaan tempasi puukkonsa, ratsasti härän luo ja katkasi yhdellä ainoalla iskulla siltä hännän.

Minä hyökkäsin ylös — vaan en todellakaan oikein tiedä, mitä aioin sanoa tai tehdä — kun samassa näin Antti Ulukan tavatonta vauhtia lähtevän liikkeelle vähän alempana olevalta purolta, jossa hän oli vaatteitaan pesemässä. Hänellä oli päänkokoinen kivi kädessä, parilla pitkällä harppauksella oli hän härän edessä ja antoi sille otsikkoon sellaisen iskun, että se paikalla nykertyi maahan.

— Nyt saatte kantaa sen täältä, koirat, jos haluatte! sanoi hän selvällä suomenkielellä — mutta rääkätä ette enään sitä voi. Sitten kääntyi hän takaisin pesemään vaatteitaan.

Että teurastaja renkeineen joutui vihan raivoon, se kuultiin hyvin kyllä, sillä ei ollut hauskaa kantaa suurta härkää palottain leirin toiseen päähän, missä liha ripustettiin vajaan, mutta he katsoivat nähtävästi viisaimmaksi jättää Antin rauhaan. Hän oli heidän mielestään liian kovakourainen.

Muuten oli kylläkin vaikeata saada häntä tekemään mitään voimankoetusta. Hänen piti silloin olla erinomaisen hyvällä päällä, tai täytyi hänellä olla joku erittäin pätevä syy sitä tehdäkseen. Ja sellainen sattui hänelle eräänä päivänä työmaalla vallan itsestään.

Oli paahteinen puolipäivän aika ja pojat olivat tehneet lujasti työtä varhaisesta aamusta, niin että minä mielestäni hyvällä syyllä saatoin olla sitä huomaamatta, jos joku seisahtikin hiukan ja pyyhki hikeä otsaltaan, tai otti kulauksen vettä useammin kuin oikeastaan ehkä olisi ollut tarpeellista.

Ainoa, joka ei vähääkään vähentänyt tavallista vauhtiaan työssä, oli Antti Ulukka. Samalla tasaisella ja miettivällä tavallaan kuin ainakin, loi hän käsikärrynsä täyteen ja työnsi sen vieruun, mihin kaivettu maa kaadettiin. Mutta piipun oli hän antanut sammua. Se oli kyllä entisellä paikallaan, vaan mitään savua siitä ei pullahdellut, ja se oli varma merkki siitä, että sen omistaja ei ollut aivan parhaimmalla tuulellaan.

Silloin sattui rakennus-urakoitsija tavallisilla tarkastuksillaan kierrellen tulemaan meidänkin työmaallemme ja seisattui hetkeksi katselemaan työn menoa. Toisille työmiehille tuli heti kiire, mutta Antti Ulukka teki työtään ihan entiseen tapaansa. Kun ei hän ollut sitä hiljentänytkään, ei hän liioin luullut tarvitsevansa sitä nyt kiirehtiä.

— Minkätähden tuo mies ei täytä paremmin kärryjään? sanoi urakkamestari minulle. — Kyllä hänen päältä nähden pitäisi jaksaa enemmän.

Suomensin kysymyksen Antti Ulukalle, mutta hän ei vastannut sanaakaan. Hän jätti vaan vähäksi aikaa täytetyt kärrynsä, meni suuren kiven luo, joka vast'ikään oli kaivettu maasta ja kantoi sen vallan keveästi kuormansa kukkuraksi kärryjen päälle.

Niinkuin sanottu, olivat kottikärryt jo ennestään melkein täynnä ja kivenmöhkäleestä, joka siihen nyt tuli lisää, olisi tullut kohtalainen kuorma kolmelle tavalliselle miehelle. Mutta siksipä kävikin niin, että kun Antti ilman mitään huomattavaa ponnistusta kohautti aisoja, niin ne rusahtivat poikki.

— Sentähden sanoi Antti. Ja urakkamestari päästi pari ytimekästä kirousta sen lukuun, jolta kärryt olivat hankitut, vaan ei puhunut muuta mitään.

Vallan sydämmelliset ystävät tuli meistä Antin kanssa, sittenkun minä hänen puolestaan olin kirjoittanut muutaman rivin siihen konttoriin New-Yorkissa, jonka kautta hän välitti rahalähetyksiään kotiinsa. Ja hänen luottamuksensa meni niin pitkälle, että hän jo eräänä päivänä kysyi, enkö minä tahtoisi olla niin hyvä, että kirjoittaisin kirjeen hänen vaimolleen, hänen nimissään tietysti.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin saanut yhtään kirjettä, kun hän ei juuri kernaasti tahtonut kirjoituttaa tovereillaan ja itse oli sormistaan jo liiaksi jäykkä oppiakseen sellaisia konsteja. Kyllähän ne siellä kotona tietävät, että hän voi hyvin niinkauvan kuin hän lähettää rahaa, mutta olisi hänen mielestään sentään ollut hauskaa lähettää kerran hiukan tarkempiakin tietoja itsestään. Minä tietysti suostuin ja olin heti valmis käymään asiaan käsiksi. Mutta turhaan koetin minä Antilta itseltään heruttaa mitään tietoja hänen omista ajatuksistaan tahi tunteistaan. Hän veti vaan suunsa mitä leveimpään hymyyn vastaukseksi ja tuumi, että minä kyllä paraiten tietäisin mitä pitäisi kirjoittaa, niin että minun täytyi kokonaan turvautua omaan kekseliäisyyteeni.

Siitä tuli verrattoman ihana kirje, täynnä hellää kaipausta ja uskollista odotusta ja muuta samantapaista, kaikki arvatenkin paljoa kuumempien tunteiden ilmauksia kuin mitä Antti todellisuudessa milloinkaan oli tuntenut. Mutta joka tapauksessa oli hän hyvin tyytyväinen ja koettipa vielä kumartaakin kiittäissään minua "vaivoistani."

Noin kolmen kuukauden kuluttua tuli vastaus, jonka sisältö teki todellisen räjähdysvaikutuksen. En voi päättää, oliko se ehkä minun panemani lämpö Antin kirjeesen, vaiko uutinen hänen pikaisesta kotiintulostaan, joka oli sattunut hellään kohtaan hänen vaimossaan, niin että hän nyt jo teki lyhyen tunnustuksensa. Summa oli se, että kun hän ensin oli imarrellut minua kiittämällä Anttia kirjeestä, "jossa oli niin paljon kauniita sanoja", sekä ilmoittanut hänelle kaikellaista vuodentulosta, karjan terveydestä y.m., riensi hän mainitsemaan erään hyvin ikävän tapauksen, josta hänen nöyrimmästi täytyi pyytää anteeksi. Antin ei pitäisi perin kovasti pahastua, hän oli jo itse katkerasti katunut — — ja paljon oli kirjeessä samaan suuntaan. Minä luin kirjeen ääneen ystävälleni, joka alussa hymyili tyytyväisenä hauskoista uutisista, mutta sitten joutui yhä enemmän hämmästyksiinsä kuta pitemmälle anteeksipyyntö-virret venyivät.

Sitten tuli räjähdyskohta: hänen perheensä oli joku aika sitten lisääntynyt pojalla!

Antilta putosi piippu suusta — arvatenkin ensi kerran elämässään — mutta hän ei sanonut mitään muuta kuin: "Katsos perkelettä!"

Minä en oikeastaan tiennyt, mitä piti tekemän, mutta katsoin sentään velvollisuudekseni tuoda esiin joitakuita lohduttavia asianhaaroja, joita Antti näkyi suurella hartaudella kuuntelevan. Kun minä vaikenin, ei hän aluksi puhunut mitään, katsoi vaan jäykästi minuun, mutta sanoi lopulta: "Katsohan perkelettä — vai poika!" Sitten nousi hän ja läksi, jättäen kirjeensä ja piippunsa minun huostaani.

Illalla tavattiin Antti Ulukka humalassa leirin edustalla, vieläpä ihan sikahumalassa — ensi kerran kahden ja puolen vuoden kuluessa. Sen oli mielipaha ja suru vaikuttanut.

Hän oli mennyt suoraa tietä komissariaatin puotiin, ostanut sieltä pullollisen n.s. whiskyä ja istuutunut kivelle makuurakennuksen edustalle sitä juomaan. Siinä oli hän istunut ja tyhjentänyt pullon vallan tyynen ja miettivän näköisenä, oli sitten kuukahtanut kiveltä maahan ja siihen nukkunut — sanomatta koko aikana sanaakaan kellekään ihmiselle.

Mutta seuraavana aamuna tuli hän minun luokseni jo ennen kun miehiä oli soitettu työhön, pestynä, suittuna ja parhaissa vaatteissaan, eikä hänessä huomannut mitään muuta huolen merkkiä kuin lujan piirteen silmissä ja suun ympärillä.

Hän tahtoi saada tilinsä, sanoi hän. Täytyy päästä kotiin, koska liian pitkä poissaolokaan ei näy kelpaavan.

Minusta hän näytti melkein tuhoa ennustavalta, ja senvuoksi kysyin minä, mitä hän nyt aikoisi tehdä, mille kannalle asettua uuden perheensäjäsenen suhteen.

Hän katsoi minuun vähän kummastellen ja sanoi, ett'eihän poika riepu ollut syypää tapaukseen. Hän tietysti saisi olla oloillaan, "mutta", lisäsi hän, "akkani pitää saaman selkäänsä!"

Se tuntui jo rauhoittavalta. Minä sain vilaukselta mielihyvän hymyn hänen huulilleen antamalla hänelle piippunsa takaisin, jonka hän viipymättä sijoitti entisille tiloilleen, ja sitten kirjoitin hänen tilinsä.

Hän mutisi minulle jotain kiitokseksi ystävyydestäni, pisti kättä ja lähti. Mutta ovessa käänsi hän päätänsä ja sanoi vakuuttavasti: "joo-o, selkään sille pannaan!"

Puolta tuntia myöhemmin näin minä hänen pitkillä, vakavilla askelilla astuskelevan tietä myöten San Joseen päin, peite ja työvaatteet myttyyn käärittyinä. Minusta tuntui aivan siltä kuin hänen vakavassa käynnissään ja niissä säännöllisissä savupilvissä, joita hän joka toisella askeleella pullahutteli piipustaan raittiisen aamuilmaan, olisi ollut joku selvä, määrätty tarkoitusperä.

Jonkun minuutin kuluttua katosi hän ensimmäisen seeterimetsikön taakse, matkallaan Kuusamoon, enkä sen koommin ole häntä nähnyt. Mutta jos tunnen Antti Ulukan oikein, niin kyllä eukko sai selkäänsä — ja sen hän oli rehellisesti ansainnut.