ETUVARTIOTAISTELU
Kolminäytöksinen näytelmä
Kirj.
KONRAD LEHTIMÄKI
Tampereella, Tampereen Työväen Sanomalehti Oy, 1920.
HENKILÖT:
Vilho Korpi, tehtaantyömies, 45 v. Liisa, hänen vaimonsa, 40 v. Anni, heidän tyttärensä, 18 v. Emil, heidän poikansa, 20 v. Kaarlo Suonpää, konetyömies, 22 v. Holm, mestari, 40 v. Halonen, työmies. Kellunen, työmies. Eräs vaimo. Ensimmäinen työmies. Kaksi poliisia. Korven lapset. Työmiehiä ja työläisnaisia.
Tapahtuu eräällä tehtaalla Suomessa työväenliikkeen alkuaikoina.
Ensimmäinen näytös.
Ensimmäinen kuvaelma.
Työmies Vilho Korven kamari. Huone on yksinkertaisesti, mutta siististi kalustettu: kiillotettu piironki, kokoontyönnetty kaksiosainen vuode ja nurkassa kirjahylly, jossa on raamattu ja punakantisia työväen kirjoja, lentokirjasia y.m.; sivuseinällä näkyy kotitekoinen kukallisella kankaalla päällystetty sohva ja muutamia tuoleja. Uunin edessä joulukuusi, jota Korven tytär Anni paraillaan koristelee. Hän näyttää vielä hyvin nuorelta ja lapselliselta hentoine vartaloineen, ja hänen kasvonsa ovat huomattavan kauniit sielukkaine silmineen.
Perällä avautuu kyökkiin johtava ovi ja noin kymmenen vuotias poika kurkistaa uteliaasti sisään.
ANNI iloisena, teennäisen toruvasti.
Menetkö sieltä vai! Sitten saatte nähdä, kun se on valmis… Ei ennen.
Kyllä minä teidät opetan!
(Juoksee ovelle, poika poistuu nauraen; Anni lukitsee oven. Hetken kuluttua kuuluu koputus ja pojan matalaksi muutettu ääni).
ÄÄNI.
Avaa… minä se olen, minä — Kaarlo…
ANNI hiljaa hyräillen jatkaa työtään ja sisäinen onni kuvastuu hänen kasvoillaan; sitten katsahtaa kelloaan, kuuntelee. Kyökistä kuuluukin läheneviä askeleita, oven kahvaan tartutaan, koputus. Anni on heti juossut ovelle ja kuuntelee henkeä pidättäen riemukkaan jännittyneenä.
MIEHEN ÄÄNI
Aukaise Anni!
(Anni ei vastaa).
MIEHEN ÄÄNI
Onko Anni kamarissa, Antti?
POJAN ÄÄNI
Kyllä hän siellä on, mutta luultavasti nukkuneena.
MIEHEN ÄÄNI nauravasti.
Nukkunut! Ei suinkaan! — (Leikillisesti.) — Anni herää! On aika lähteä työhön… kello on jo paljo…
ANNI aukaisee, sulkee sen Kaarlon tultua ja sanoo hymyillen.
Vai työhön sinä tahdot minua lähtemään? Siksi et siis tahtonut tulla ennemmin?
KAARLO
En joutunut ennen.
ANNI leikillisesti.
Sano heti, missä olet viipynyt? Tee tili. Ehkä jonkun tytön luona?
KAARLE
Hiukan sinnepäin.
ANNI
Vai niin.
KAARLO hämillään.
Olin hiukan Lindroosilla — kun näin pikku pojan pilkkomassa puita.
Väänänen on vielä vuoteessa… Missä Korpi on?
ANNI katsoo häntä hetken ihaillen, lähenee hiukan, puristaen Kaarlon kättä. (Kaarlo suutelee häntä.) Isä — isä on Johanssonilla, hän on ollut siellä verstaassa useana iltana. Minä luulen, että hän tekee siellä pojille jotain joululahjoja.
KAARLO
Niinkö? Kas, teillä on kuusikin!
ANNI havahtuen.
Voi sinua, kun viivytät minua… unohdin kokonaan.
(Alkaa kiireesti kiinnittää koristeita.)
KAARLO
No, minä autan — hyvitän siten pahantekoni…
Alkaa auttaa Annia. Hymyilevät äänettöminä ja sitten kuuluu hetken väliaikojen kuluttua puoliääneen lausuttuja sanoja, joissa kuvastuu sisäinen onni ja hellyys.
— Kas sinä olet saanut omenoitakin.
— Täytyy vähän lapsille.
— Mistä nämä hevoset ja porsaat ovat? Enhän minä leipurilla tuollaisia ole nähnyt.
ANNI
Pitäisikö niiden leipurilla näkyä.
KAARLO
Ahaa, sinäkö, osaatko sinä tuollaisiakin, nehän ovat sieviä. Saanko minä tämän?
ANNI
Saat kyllä, mutta täällä on sinulle toinen… Ajattelin antaa sen vasta myöhemmin, mutta en sentään kehtaa, saat sen nyt…
(Ottaa piirongin laatikosta kahden yhteenkiinnitetyn sydämen näköisen piparkakun ja antaa sen punastuen Kaarlolle.)
KAARLO katsoo piparkakkua ja sitten Annia omituisen, äänettömän liikutuksen vallassa; kuiskaa värähtäen:
Anni… Anni, kaksi sydäntä… Tämän minä säilytän… Ja joskus, joskus kaukana tulevaisuudessa minä jonakin jouluna otan sen esiin… Silloin kun…
ANNI liikutettuna.
Koska Kaarlo… mitä tarkoitat, sano.
KAARLO syleilee häntä, sitten pitäen käsistä puhuu matalalla, värisevällä äänellä.
Voi Anni! Minä en ymmärrä, en osaa sanoa miten onnellinen olen… En ole koskaan tuntenut tällaista ihmeellistä riemua kuin nyt.
ANNI keskeyttää ihmetellen.
Sinäkin! Tiedätkö Kaarlo… juuri sellaista outoa iloa minäkin tunnen… Ja minä olen…
(Hän ottaa taskustaan esiin käärön, aukaisee sen ja ojentaa Kaarlolle rautaisen sormuksen.)
Se on rautainen… sanoit kerran pitäväsi mustasta…
KAARLO seisoo, katsoo Aunia voimakkaan liikutuksen valtaamana; sitten värisevällä, katkonaisella äänellä.
Mitä tämä on Anni… Katsos, minäkin olen ostanut sinulle. Tuntuu niin omituiselta, niinkuin jokin tuntematon, sama salainen ääni olisi kuiskannut samaa kummankin korvaan.
ANNI hiljaa, liikutettuna.
Niin Kaarlo, sellainen voima onkin — rakkaus.
KAARLO
Niin Anni, juuri se voima viime talvenakin kuiskasi meille molemmille, että yhdistäisimme elämämme, mutta kun isä loukkaantui, kielsi se ilmoittamasta mitään toisillemme.
ANNI
Oi Kaarlo, kyllä se niin on, minä tunnen sen. Kaikki on ollut niin omituista.
KAARLO
Tiedätkö, minusta tuntuu kuin näkisin sinut eräässä toisessa sievässä kamarissa, ympärilläsi riemusta loistavia katseita, vienoa, heleätä naurua, ilohuutoja. Minä istun sohvalla ja katselen sinua puhumatta mitään. Ja minun on niin hyvä olla. Silloin minä nousen, otan tuon piparkakun esiin ja kutsun sinut viereeni. Me emme puhu mitään, katsomme vain sitä ja toisiamme, me muistamme erään toisen jouluaaton kauan sitten — näemme saman joulukuusen kuin nyt. Sinä painat pääsi rinnalleni niinkuin nytkin — sinä itket ja hymyilet kyyneleet silmissä, — (Kohottaa Annin päätä) — sillä hymyilethän sinä nyt, Anni?
(Suutelee liikuteltuna Annia.)
ANNI yhtaikaa itkien ja hymyillen, kuiskaa värähtäen.
Oi Kaarlo… kun se vaan toteutuisi. Kun ei vaan tapahtuisi mitään… jotain ikävää.
KAARLO
Älä pelkää, Anni, eihän enää saata mitään tapahtua. Olemmehan me jo lapsuudesta asti kokeneet vain vastoinkäymisiä ja kärsimyksiä, tehneet ankarasti työtä. Voisiko elämä vielä riistää yhteisen onnemmekin. Mehän tahdomme niin vähän.
ANNI
Niin — kun vain saamme olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja rakastaa toisiamme.
KAARLO
Minä en tahdo muuta kuin oman mökin ja sen ympärille vähän perunamaata ja puutarhan. — (Kuin uneksien.) — Päivisin kävisin työssä ja iltasin muokkaisin puutarhassamme, kasvattaisin kaaleja, lanttuja, marjoja ja muuta. Ajattele — miten istumme siellä tyyninä kesäiltoina, jolloin ilma on täynnä mullan ja ruohon tuoksua, ja lintujen laulu heläjää yhtenä moniäänisenä kuorona ympärillämme. Kaipaisitko silloin jotain enempää?
ANNI ihastuneena, kyyneleet silmissä.
Eihän voi olla mitään ihanampaa kuin se! Sentähden pelkäänkin, että se on liian onnellista, ettemme saa sitä!
KAARLO
Turhaan sinä pelkäät. Mitä sanot, jos menemme naimisiin aivan heti, ensi kuussa? Minun säästörahoillani saamme kyllä piirongin ja vuoteet ehkä ruokakaapinkin, mutta miten saamme liinavaatteita ja muuta?
ANNI
Oi Kaarlo! Minulla on neljän tyynyn ja patjan päälliset, onpa kaksi lakanaakin. Ja on minulla rahaakin sen verran, että saadaan astioita ja muuta välttämätöntä.
KAARLO
Anni, silloin emme enää odota!
KORPI tulee reippaasti sisään. Hän on kookasvartaloinen, voimakas mies; hänen kasvoillaan kuvastuva sisäinen ilo muuttaa ne Iällä hetkellä nuorekkaiksi, lieventää elämän huolien ja taistelujen uurtamat ankarat tarmokkuuden piirteet. Hän ottaa poveltaan äsken veistetyn puuhevosen, sanoen iloisesti.
Jaha, se on hyvä, että kuusi on valmis — lapset ovat jo maltittomia.
KAARLO
Kas, te olette veistänyt kauniin hevosen! Kuka sen saa?
KORPI ikäänkuin hämillään.
Eihän se mikään… mutta kun tuli laitettua Antille sukset, niin Eeron täytyy myös saada jotakin…
ANNI
Vai saa Antti sukset! Sepä on hauskaa, ettei hänen enää tarvitse tynnyrinlaudoilla rähjätä. Hänhän pitää kovin hiihdosta.
KORPI Mene Anni katsomaan onko äidillä jo joulupuuro valmista.
(Anni menee.)
LIISA tulee sisään, kääntyen ovella lasten tupatessa sisään.
Älkää nyt, pysykää nyt siellä vielä hetkisen! — (Korvelle iloisesti.) —
Onko sinulla nälkä, vai mitä?
KORPI
En minä nyt itseni tähden, mutta kai lapset jo mielellään tulisivat joulukuusta katsomaan.
LIISA
Mutta kun lapset hälisevät niistä joululahjoistaan, niin eikö olisi parasta jakaa ne ensin?
KORPI leikillisesti.
Jaetaan vaan. Anni, alappas sytyttää! — Utelias minäkin olen näkemään mitä minun entinen morsiameni on täksi jouluksi keksinyt… Hänellä on toisinaan niin omituisia lahjoja…
LIISA keskeyttää hellästi, moittivasti.
Oletko vaiti siinä, vanha veijari! Sinä et tarvitse mitään.
KORPI
Noin se käy, kun vanhenee. Viime jouluna hän vielä piti jonkunverran minusta, koska toimitti joululahjaksi — pienen tytön.
(Kaikki naurahtavat. Kaarlo menee myös sytyttämään joulukuusta.)
LIISA hämillään hymähtäen.
Kyllä sinä olet ihan parantumaton lörpöttelijä — kun et vanhanakaan tule järkiisi. Ja vielä puhut lahjoista! Mutta mitä sinä olet keksinyt minulle, kun olen taas koko vuoden kärsinyt tuollaista ja vielä ruokkinut, pessyt, paikannut vaatteet…
KORPI keskeyttäen.
Päästetään lapset sisään, muuten ei meidän mamman hyvyydestä tule' loppua koko iltana. — (Huutaa.) — Hei lapset, tänne! Mars!
(Ovi avautuu ja sisään työntäytyy iloisella melulla kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, joista vanhempi, noin 13—14 vuotias kantaa nuorinta sylissään. Kuuluu iloisia huudahduksia.)
— Voi miten kaunis!
— Omeniakin!
— Kas, nyt tiedän, nuo ovat Annin valmistamia.
LIISA
Katri, anna Liisa minulle ja koettakaa nyt istua rauhallisesti. Antti, älä koske niihin namusiin, ei niitä vielä saa kukaan.
ANTTI
Minä vain katson. Mutta älä sinä Eero mene niin lähelle kynttilää, poltat pitkän tukkasi.
EERO
Mitä isällä oli povessa?
KORPI
Povessa? Tule katsomaan. Luultavasti hiiri! — (Poika tulee) — Ei täällä näytä mitään olevan. Menemmekös äidin viereen istumaan. — (Siirtää tuolinsa Liisan viereen, ottaa Eeron syliinsä ja asettaa kätensä Liisan vyötäisille, kuiskaten hiljaa, hymyillen.)
No äiti, eikös nyt ole hauska olla?
LIISA katsahtaa häneen säteilevin silmin, ääni liikutuksesta värähtäen.
On tietysti!
KORPI kuin itsekseen.
Mutta kyllä niitä on ollut ikäviäkin jouluja. Ei ollut ensimmäinenkään hauska, muistatko? — (Hetken vaitiolon jälkeen, Kaarloon käännähtäen.) — Tuo Anni oli vasta viikon vanha, kun minut ihan jouluaattona erotettiin työstä ja pakotettiin muuttamaan telttaan huoneesta. Moitin mestaria, kun hän solvasi syyttömästi erästä vanhaa työmiestä. Me pääsimme erään suutarin mökkiin, mutta Liisa oli vielä niin heikko, että minun täytyi kantaa loppumatka. Hän ei sanonut, että tuli sairaammaksi, vaan teeskenteli nukkuvansa. En minä koskaan unohda sitä aattoiltaa; minä istuin pimeässä vuoteen vieressä, Anni nukkui korissa ja sitten kuulin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sillä kerralla minäkin aloin itkeä.
LIISA värisevin äänin.
En minäkään sitä unohda. — (Kumartuu pienokaisen puoleen peittääkseen liikutustaan.)
KAARLO viittaa Annin viereensä sohvaan, lausuu hiljaa.
Kyllä se on kamalaa, kun tuollaisia kärsimyksiä täytyy kestää.
KORPI samoin kuin ennen.
Vaikka kyllä niitä on kestetty kovempiakin. Mutta tuskallisin joulu oli meillä eräänä vuonna, kun minä olin ollut kaksi kuukautta työttömänä ja kaikki huonekalut ja vaatteet oli jo pantattuna — me olimme silloin Helsingissä. Neljä pientä lasta oli, eikä ollut jouluaattona enää muuta kun vähän leipää; mutta sitten sinä sait sellaista mateenlihaa, josta oli liemi keitetty, ja sinä paistoit sitä rasvassa…
LIISA tukehtuneella äänellä.
Silloin pieni Väinö-raukka kuoli… tapaninpäivä-Aamuna… Muistatko, miten viisas hän…
(Ääni katkeaa nyyhkytyksiin.)
KORPI tarttuu Liisan käteen, puhuen lohduttavalla, värisevällä äänellä.
Älä… älä itke Liisa… Voi minua hölmöä, kun alan tuollaisia vanhoja jutella! Eihän niitä enää toiseksi saa — ja onhan meillä ollut niin monta onnellista joulua. Eikös totta Liisa? Entäs nyt sitten? — (Vilkasee Kaarloon ja kun huomaa tämän kumartuneen käsiensä varaan, suntelee Liisaa, kuiskaten hellästi.) — Emmekö nyt ole onnellisia, Liisa?
LIISA hymyilee kyyneleet silmissä.
Tiedäthän sinä sen, Vilho?
KORPI reippaasti.
Nyt ei enää muistella surullisia! Onhan päästy vuosi eteenpäin
ja jos terveenä pysytään niin kai se taas menee ensi jouluun. —
(Leikillisesti.) — Näin vähän kerrallaan elämä menee sentään paremmin.
Ei sitä köyhän auta ottaa suurta kasaa kerrallaan. Eikö niin, Liisa?
(Anni havahtuu ja menee äänettömästi kyökkiin.)
LIISA
Kyllä se menee Vilho. — (Huoahtaa ja hänen kasvoilleen ilmestyy jotain vierasta hartautta.) — Varsinkin jos me muistamme pitää Jumalan mukana kaikissa toimissamme. Ilman häntä ovat kaikki työmme ja vaivamme turhat.
KORPI
Niin, niin… Mutta miten niiden joululahjojen kanssa oikein…
LAPSET
— Niin, joululahjat.
— Tuleeko joulupukki?
— Saa nyt nähdä.
LIISA
Odotetaan nyt hetkinen. Isä näyttää olevan malttamattomampi kuin lapset…
(Silloin koputetaan ja lapset huudahtavat iloisesti.)
— Siellä on joulupukki.
— Joulupukki tulee.
— Nyt saadaan joululahjoja.
— Sisään!
Ovi avautuu hiukan ja sisään työnnetään pärekori, jossa on joukka kääröjä. Lapset tuovat sen ilohuudoin äidin eteen. Sitten tulee vielä uudet sukset.
Kääröjä jaetaan ja availlaan yleisen sekavan puheensorinan vallitessa; sorinasta eroittaa seuraavia sanoja:
— Tässä on Katrin paketti.
— Ota Eero omasi.
— Katsokaa, sukset!
— Minulla on vanttuut!
— Hevonen —'katsokaa tytöt!
— Kiitoksia isä! Näillä pääsee niin kovin, että…
ANNI
Äidille ja isälle! — (Tuo käärön Liisalle, joka alkaa aukaista sitä hymyillen.)
KORPI iloisesti, leikillisesti.
Samassa paketissa! Nythän ei voi tietää kumpi on minun ja äiti voi ottaa minulle kuuluvan.
ANNI
Kyllä sen eroittaa! Ja on niissä nimikin… — (Liisa ottaa kääröstä valkean villahuivin ja ojentaa Korvelle harmaan villapaidan.)
KORPI iloisesti hämmästyen.
Villapaita — näin lämmin! Kukahan tämän on lahjoittanut? Olisikohan minun vanha morsiameni sittenkin vielä muistanut…
LIISA hellästi leikillisesti.
Tuskinpa kukaan morsian tuollaista vanhaa äijää muistaa!
KORPI samoin.
Ei sitä tiedä — katsokaa lapset! Eikös isä ole vielä nuori ja pulska mies? — (Naurun ja puheensorinan seasta eroittaa Liisan äänen).
LIISA
Puheista luulisi nuoreksi pojannulikaksi, mutta kun näkee…
ANNI
Kyllä isä vielä komea sulhanen on…
ANTTI
Tiedätkö Kaarlo, kun isä juoksi kilpaa suvella, niin hän- meni vähän hurjasti!
EERO
Isä on niin vahva, ettei kukaan voita häntä!
KAARLO
Mutta vakavasti puhuen ei Korpea luulisi vielä neljänkymmenenviiden vuotiaaksi.
KORPI leikillisesti.
No Liisa, nyt kuulet, jollet minua usko.
(Liisa naurahtaa. Kaarlo on puhuessaan aukaissut pienen paperikäärön jossa on samanlainen piparkakku ja paperilappu; lukee sen hymyillen.)
KORPI
Saitko sinä kirjeenkin, Kaarlo?
KAARLO nauraen.
Sain, mutta siinä on vain kolme sanaa: Tämän saat syödä.
KORPI
Mitä horiset? Eikös piparkakkuja aina syödä?
KAARLO
Niin luulisi…
LIISA
Missähän Emil viipyy näin kauan?
ÄÄNIÄ (kummastuneita).
— Ai, Emil on poissa…
— Missä hän näin kauan viipyy?
— Hän lupasi tulla jo viiden ajoissa.
KAARLO hymähtäen.
Hän on ehkä mestarin vieraana.
ANNI
Niin, ehkä ette tiedäkään vielä, että Väänäsen Aino on siellä palveluksessa.
LIISA hymähtäen.
Vai niin! Sitten ymmärrän.
KORPI
Mutta miksi hän sellaiseen paikkaan on mennyt?
LIISA kuin havahtuen.
Niinpä todella! En minä vain antaisi Annin mennä sinne…
KORPI katkerasti.
No, ehkäpä siellä kotona on paremmin suojassa kuin tehtaalla. Mutta kyllä se mies on tehnyt sellaisia lekoja, ettei niitä luulisi enää nykyaikana mahdollisiksi…
LIISA keskeyttäen.
Ei puhuta tuollaisesta miehestä, nyt kun meillä on joulu… Eikös lauleta yksi virsi, Vilho? Etkös sinäkin veisaa. — (Hlljemmin.) — Laulathan lasten vuoksi…
KORPI näyttää ikäänkuin synkistyvän, mutta huomaa vaimonsa pyytävän katseen, koettaa salata sen, sanoen mahdollisimman iloisesti.
Tietysti minä laulan mukana. Niin juuri, lauletaan kaikki yhdessä,
Kaarlo ja Anni myös.
(Kuuluu myönnytyksiä.)
LIISA
Tuoppas virsikirja — minä katson virren. — (Korpi tuo virsikirjan
Liisalle.) — Kiitos.
LIISA etsii viritä.
Kai jouluvirsistä lauletaan.
KORPI
Ota nyt mikä tahansa — sellainen, josta pidät…
LIISA ilostuen.
Nyt tiedän, lauletaan: "Autuas, ken sydämensä". Siitä minä pidän miltei eniten. Se on lohduttanut minua monta kertaa, kun kaikki on näyttänyt ihan mahdottomalta.
(Korpi näyttää taas hiukan kiusaantuneelta, mutta ei vastaa. Liisa huomaa jokaisen löytäneen virren, alottaa sen ja kaikki yhtyvät häneen; laulavat ensimmäisen ja neljännen säkeen.)
LIISA hartaasti.
Näistä sanoista minä eniten pidän: "Hällä myös on kuritus, sitten jälleen armahdus! Hän suo näljän, hän suo leivän, murheen niinkuin ilon päivän." Ne ovat niin kovin syvää totuutta. Kuinka monasti meilläkin on ollut kovia koettelemuksia, mutta taas on tullut uusi päivä, Jumala on taas toimittanut asiat parhain päin. Viime joulunakin olimme niin ahtaalla, kun sinun kätesi oli poikki ja minä vielä vuoteessa… Mutta nyt menee taas paremmin. Etkö sinäkin ala huomata Vilho, miten ihmeellisesti Jumala ohjaa elämämme kulkua?
KORPI peitetyllä katkeruudella.
Mistä sinä tiedät, voit väittää, että se olisi ollut sellaista Jumalan tahdosta? Sellaista köyhän elämä aina on: vuoroin pahempaa ja vähän parempaa. Mutta sehän riippuu olosuhteista, asioista. Minä olen varma, että sitä tapaturmaakaan ei olisi tullut, jos koneessa olisi ollut lain määräämä suojus, ei olisi voinut tapahtua. Mutta kun se maksaa jonkunverran, ei patruuna ole raskinnut sitä hankkia. Sinähän muistat, että olin hieman sairas ja lisäksi väsynyt ylityöstä, joten en ollut enää yhtä tarkka — siinähän ei saanut siirtyä kuin muutaman sentimetrin. Sittenkin sanot sinä, että loukkaannuin Jumalan tahdosta…
LIISA hämmästyneenä.
No, en minä nyt juuri sitä voi sanoa, mutta kyllä meidän pitää tyytyä siihen osaan, jonka Jumala on meille määrännyt…
KORPI
Jumala määrännyt! Ajattele nyt, olisiko meilläkään edes tällaista joulua, jollen olisi saanut sivutöistä toistasataa markkaa.
LIISA kuin havahtuen.
Niin, se on kyllä totta, että olisimme saaneet olla yhtämittaa puutteessa sen syksyisen palkanalennuksen jälkeen. — (Epäröiden.) — Mutta ehkä Jumala johti niin, että sait niin paljo niistä koneenosista.
KORPI
Ei, kyllä minä itse menin kysymään, kuullessani, että ne olivat vanhoja ja kuluneita. Ja ota huomioon, että useimmissa perheissä on sen palkanalennuksen tähden parhaillaan puute. Sentähden en voi uskoa, että Jumala olisi niin tahtonut — vaan patruuna ja mestari…
LIISA hermostuen.
Älä Vilho — älä puhu nyt… noin. Minun oli niin hyvä ja tyytyväinen olla. Mutta jos rupeaa ajattelemaan, niin ei ymmärrä lopulta mitään. Ihminen ei saa ajatella, se on…
(Hänen puheensa keskeytyy, sillä sisään astuu Emil. Hän hymyilee ja koettaa puhua iloisen äänekkäästi, peittääkseen kalvavaa levottomuuttaan. Toisinaan kuitenkin synkistyy ja havahtuu uudestaan kuin unesta.)
ANNI aivankuin oman onnensa huumaamana.
Emil, missä viivyit näin kauan? Olisit muuten sinäkin saanut joululahjoja. Nyt jäit ilman.
EMIL
Niin sitä saattaa sattua. Mutta en välitä jos toiset sensijaan ovat saaneet hyviä lahjoja. Mitä sinä sait?
ANNI hymyillen.
Jaa — minä en todella saanut mitään tällä kerralla…
EMIL
Anni! Puhu totta! Olet sen näköinen kuin olisit saanut oikein suuren lahjan — suuremman lahjan kuin kukaan meistä. Miten se on Anni?
ANNI hypähtää äkkiä seisomaan ja puhuu hiljaa värisevin äänin, ja katsoen omaisiaan säteilevin silmin. Se on totta veljeni: olen saanut enemmin kuin kukaan koko maailmassa — ja minä olen iloisempi ja onnellisempi kuin kukaan maailmassa. — (Näyttää sormusta.) — Ja katsos tätä, sen vielä sain kukkuraksi. Niin veli — isä ja äiti. Me menemme kuulutuksiin heti pyhien jälkeen. Me saamme säästörahoillamme senverran huonekaluja ja muuta, että tulemme toimeen aluksi — emmehän me paljoa tarvitsekaan…
LIISA liikutettuna.
Jumala teitä siunatkoon, lapset.
KORPI
Onnea minäkin teille toivon.
EMIL värisevällä äänellä.
Voi pikku Anni, kun vain saisit pitää onnesi. — (Havahtuen.) — Mutta mikset saisi? Mitä minä taas hassuttelen…
KORPI katsoen häntä tutkivasti.
Mikä sinua vaivaa, Emil? Oletko saanut tietää jotain ikävää, jonkun onnettoman uutisen?
EMIL teennäisen iloisesti.
Ei mitään, isä! Näytönkö minä sellaisella?
KAARLO
Kyllä — olet sellaisen näköinen kuin olisit pelissä menettänyt koko kuukauden tilin tai saanut rukkaset. — (Leikillisesti.) — Ethän vain ole sellaisia vastaanottanut?
EMIL kuin keksien syyn.
No, ehkä siinä voi olla perää, ehkä sentähden näytän vähän toisenlaiselta.
KORPI katsoo häntä epäilevästi tutkien ja kysyy välinpitämättömällä äänellä.
Onko se tieto mestaria koskeva?
EMIL hätkähtää, änkyttäen.
Mikä tieto? Mitä isä tarkoittaa?
KORPI
Se, jonka sait kuulla…
EMIL epäröiden.
Mestaria… en ymmärrä, en tiedä, mitä tietoa tarkoitatte?
(Kuuluu askeleita. Työmies Halonen astuu sisään mielenliikutuksesta kalpeana; seisahtuu ovelle.)
HALONEN
Hyvää iltaa… älkää nyt pahastuko vaikka tulen näin jouluaattona. En olisi tullut, mutta kun tuota…
(Vaikenee katsahtaen arasti Liisaan ja lapsiin.)
LIISA lähtee.
Lapset, tulkaa kyökkiin, saatte puuroa ja pääsette maata.
KORPI
Sano pois vaan — mitä se on?
HALONEN
No, kun Vaaralan Sanni on juuri löydetty koskesta ja ne aikovat viedä sen kotiin.
LIISA huudahtaen kauhistuneena.