HÅVITTÅJÄ
Kirj.
Konrad Lehtimäki
Kuopiossa, Savon Kansan Kirjapaino Oy, 1921.
SISÄLTÖ:
Hullun päiväkirja
Turvapaikka
Vvallankumouksellinen
Hävittäjä
HULLUN PÄIVÄKIRJA
Vanha harmaapartainen mies istui yksin hienossa ruokasalissa, ja silmäili väsyneesti aamulehteään. Vanha palvelija kaatoi hänelle kahvia, kumarsi äänettömästi ja siirtyi seisomaan hänen tuolinsa taakse.
Hän pani sokeripalan kuppiin, hämmenteli sitä hitaasti ja sitten hörppi hitaasti puolisen kuppia, jättäen lopun siihen.
Vanha palvelija rykäsi ja huomautti arasti ja huolestuneesti:
— Herra tohtori… suvaitkaa ottaa hiukan leipää… se on tuoreita…
— Onko posti tullut?
— Ei vielä, herra tohtori, — vastasi palvelija alakuloisesti.
Vanha mies nousi ja asteli heikoin askelin toiseen huoneeseen. Istui pehmeään nojatuoliin ja sytytti sikaarin.
Hetken kuluttua hän nousi uudestaan, asteli ikkunan ääreen ja hänen ryppyisissä kasvoissaan kuvastui tuskallinen, levoton odotus.
Hän hätkähti kuullessaan jostain kaukaa ovikellon äänen ja heti sen jälkeen toi palvelija tarjottimella kirjeen ja paketin…
Hän sieppasi kirjeen, repi auki kuoren — vieras käsiala: »Arvoisa herra». Hän heitti pois kirjeen.
Pienestä paketista tuli ensimmäisenä esiin silkkipaperikäärö; hän kääri sen auki vapisevin sormin — ja sodassa olevan poikansa kello tikitti hänen kourassaan… Toisesta kääröstä ilmestyi valokuva, jossa hän oli yhdessä morsiamensa kanssa… sitten sormus.
Hän hätkähtää; totuus työntyy tylsänä, jääkylmänä nuolena sydämeen…
Sikaari unohtui sammuneena hänen käteensä: hän muisti samanlaisen syyspäivän kaksi vuotta sitten, jolloin hänen nuorin poikansa oli tullut sisään ja hiukan arasti kysynyt, lähteekö sotaan vapaaehtoisena, vai ei. Kun kaksi veljeä oli jo kaatunut, niin isä jäisi aivan yksin, jos… Sentähden hänestä on väärin jättää isä yksin ja saa isä ratkaista…
Vanha mies muistaa vieläkin äänensä valheellisen juhlallisuuden, vastatessaan hitaasti:
— Mene poikani! Minun tähteni ei isänmaa saa kärsiä. Minulla ei saa olla mitään, joka olisi isänmaata kalliimpi!
Poika punastui, katsahti häntä omituisesti ja lausui lyhyesti: Hyvä.
Kääntyi ja poistui hitain askelin.
Oo — hän olisi tahtonut silloin peruuttaa sanansa, pyytää, rukoilla, ettei poika lähtisi — eikä kuitenkaan tehnyt sitä.
Ja seuraavana päivänä poika lähti.
Katumus se ei ole mitään sen kauhean tunteen rinnalla, jota hän on siitä lähtien povessaan kantanut kuni myrkyllistä käärmettä, — käärmettä, joka aina vähän ajan kuluttua puree paljasta ihoa eikä sen myrkystä kuole, kituu vain…
Vanha mies oli kuin jähmettynyt, tunsi vain, miten kylmä hiki pusertui suurina karpaloina hänen otsalleen ja päässä pyöri kaikki kohisevana kaaoksena. Hämärästi käsitti hän jotain hirmuista tapahtuneen — mutta mitä?
Kuin unessa katseli hän, miten ryppyiset, vapisevat sormet pitelivät sormusta, jossa oli punainen kivi — ja alkoi taas muistaa… Tuo kivi muistutti suurta veripisaraa — hänen vertansa. Ja hänelle tuli tuskallinen mielikuva: se värisee… Niin, se eli vielä, se itki, valitti, se toi hänen viimeisen tervehdyksensä… Se on hänen nuorta, punaista vertansa…
— Miksi, miksi minä silloin… kaksi vuotta sitten? — kuiskasi hän äänettömästi ja tarttui tukkaansa. Sitten kuuli hän raskaan, haavoitetun voihketta muistuttavan huokauksen — ja huomasikin huokaisseensa itse; kaikki on niin epäselvää ja ahdistavaa kuin tuskallisessa painajaisunessa.
— Mutta se suuri ja kiduttava ei ole unta — nuo esineet ovat todellisia, eivätkä katoa… Hän rukoilee, että se olisi unta, mutta ei, ei… Hän kuulee kadulta huutoja, vaunujen jyrinää… Joku huutelee nauraen toiselle, kuuluu joku kirous… heleätä naurua… Ei… Onko se siis totta? Onko hän…?
Ja aivankuin vastaukseksi itselleen kuiskaavat hänen vapisevat huulensa:
— Jumalani… jumalani ainoa poikani on kuollut… kuollut.
Mutta silloin on hän kuulevinaan jonkun vieraan, ilkkuvan äänen kähisevän korvassaan:
— Entäs kaksi vuotta sitten…?
Vanha mies katsahtaa ympärilleen kuin mieletön. Silloin hän huomaa käärössä poikansa muistikirjan — ja tarttuu siihen niinkuin hukkuva hädässään… Hänen poikansa oli joka päivä kirjoittanut tärkeimmät kokemuksensa ja tunnelmansa muistiin ja lähettänyt hänelle joka sunnuntaiksi — jotta hän sai päivä päivältä seurata poikansa elämää. Puolet kirjan lehdistä oli jo irroitettu: ne olivat täällä hänen pöytälaatikossaan ja jatko oli nyt hänen vapisevissa käsissään, kirjoitettuna hänen kauniilla käsialallaan… Vanha isä tunsi aivankuin epämääräistä toivoa alkaessaan lukea:
Maanantaina 10 p:nä heinäk.
Rakas isä:
Olen vieläkin kenraalin kirjurin apulaisena ja olen niin iloinen, ettei minun tarvitse mennä juoksuhautoihin — tänään minä vasta ensikerran sen oikein tunsin.
Taistelu on jatkunut täällä jo kolme päivää yhtämittaa. Äsken kun minun piti viedä eräs paperi kenraalin allekirjoitettavaksi ja olin aukaisemaisillani sen maalaistuvan oven, jossa kenraali asuu, kuulin kummallisen voihkauksen. Pysähdyin jännittyneenä ja kuulin hänen vieraan, käheän kuiskauksensa:
— Poikani… poikani… Jumala, miksi sen teit?
Kuului taas tuo voihkaisu ja se sattui sydämeeni kuni kylmä pistimen kärki: kenraalin molemmat pojat olivat kaatuneet tänä aamuna — ja minä muistin sinut, isä… Sentähden tuntuu niin hyvältä, että olen täällä… Miten sinä kärsisitkään, jos jäisin sinne silvottuna, muodottomana… Sinähän olet muutenkin niin yksin, rakas isä… Luonnollisesti en itsekään tahtoisi kuolla, olenhan nuori, elämäni kaikki vielä edessä… Ja kun hän vielä — niin, kyllähän te ymmärrätte, isä…
Tiistaina 11 p:nä.
Taistelu on päättynyt. Hyökkäys lopullisesti torjuttu. Suuri vihollisjoukko tuli eristetyksi pääjoukosta ja sen täytyi antautua. Ja minä olin äsken asemalla kun viimeisiä heistä sullottiin rautatievaunuihin.
Pölyisellä ratapihalla oli kauhea helle. Pitkän tavaravaunurivin ympärillä pyörivät ja häärivät hikiset, likaiset olennot kuumeentapaiselia kiireellä ja savuisessa ilmassa risteili käheitä käskyjä, haukkumasanoja, kirouksia…
Kenraali karautti roturatsuaan sinne tänne, jotta vaahto putoili sen mustilta kyljiltä… Sitten seisautti sihteerinsä kohdalle ja kysyi kolealla, aivankuin pidätetyllä voitonriemulla:
— Ovatko kaikki vaunuissa, herra kapteeni?
Kapteeni, jonka apulainen olen, läheni kiireesti ja vastasi kunniaa tehden:
— Ovat, herra kenraali!
— Montako?
Kapteeni katsahti muistikirjaansa ja vastasi taas kunnioittavasti:
— Kaikkiaan 867, teidän ylhäisyytenne! Niistä on 105 vaarallisesti ja 264 lievemmin haavoittunutta; loput terveitä.
— Hyvä, — virkkoi kenraali hitaasti ja jotain epämääräistä, pahanenteistä välähti taas hänen katseessaan. — Vihollisten lentokoneet ovat särkeneet sillan — vankijunaa ei siis toistaiseksi voida lähettää. Hankkikaa lujat lukot ja sulkekaa heti kaikki ovet.
Kapteeni katsahti neuvottomasti ympärilleen ja sitten sanoi arasti, miltei kuiskaten:
— Teidän ylhäisyytenne… vaikeasti haavoittuneet…
Hän vaikeni, sillä kenraalin kasvot muuttuivat peloittavan näköisiksi. Tuijottaen kapteenia silmiin, sinkautti hän pidätetystä raivosta sähisevällä äänellä:
— Lukot oviin!
Kapteeni kalpeni ja hänen katseensa vaipui; kunniaa tehden sopersi hän vapisevin äänin:
— Ymmärrän, herra kenraali…
Minä kuulin ja näin kaikki, sillä seisoin aivan vieressä ja minua pelottaa — mieleeni tahtoo väkisin tunkeutua kamala aavistus… Kenraalin pojat kaatuivat eilen… Ei — se ei ole mahdollista — se on mahdotonta…
Keskiviikkona.
Istun vaunun alla ja kirjoitan tätä muistikirjaani. Auringon paahteessa on mahdoton olla, helle on vielä hirveämpi kuin eilen. Ei ainoatakaan tuulenhenkäystä, ei pilvenhattaraa taivaalla, hehkuva ilma vain värisee, aivankuin avaruus olisi täynnä tulisena kiehuvaa lasimassaa. Ratakiskot ovat tulikuumat. Hiekka polttaa jalkoja kenkien lävitse. Kaikki näyttävät loppuun nääntyneiltä ja monet tuijottavat tylsin verestävin silmin eteensä — aivankuin olisivat olleet pari viikkoa yhtämittaa humalassa.
Eikä ole vettä.
Me olemme sentään ulkoilmassa — mutta vangit…? Ovia ei ole kertaakaan aukaistu ja siellä he ovat kaikki, haavoittuneet, kuolevat, ja… Ei, en uskalla ajatella… Sieltä kuuluu niin kamala meteli: jyskettä, valituksia, rukouksia, korinaa… Ei, ei…
Ja kummallakin puolella on kasakkaosasto kuularuiskujen kanssa… Ei voi mitään…
Torstaina.
Minä en tällä hetkellä käsitä paljo muuta kuin sen, että suuta kirvelee ja kurkkua polttaa, ikäänkuin sieltä nousisi hiljainen tuuli. Pitkällisen kuivuuden vaikutuksesta ei koko paikkakunnalla ole vettä; eräässä suossa vielä löytyy sakeata, hyönteisistä kihisevää moskaa, josta selittämällä on saatu vähän harmahtavaa nestettä — mutta eihän siitä joukot saa. Ja helle tuntuu kiihtymistään kiihtyvän — nyt on kovin vaikea hengittää. Ja kaiken lisäksi on vankivaunuista alkanut kuulua sellaista, jota ihmiset eivät voi kauan kestää. Tänään jo ryntäsi parikymmentä sotilasta aivankuin mielettöminä vaunuja kohden; mutta kuularuiskut alkoivat heti säristä — ja heidät kannettiin kaikki paareilla pois: hautaan…
Ooh — äsken menin vaunujen toiselle puolelle tuulen alle — ja olin vähällä tukehtua, pyörtyä; sieltä tuli niin pöyristyttävä löyhkä. Siellä tukehuttavassa kuumuudessa he kaikki viruvat yhteensullottuna: kuolleet, haavoittuneet, kuolevat ja mielipuolet… Oh… Tuo korina tunkeutui suoraan sydämeeni hyytävän kylmänä, värisyttävänä.
Myöhemmin.
Äsken tapahtui jotain odottamatonta ja kauhistuttavaa: vaunuista kuului naurua — ja se on lisääntynyt yhtämittaa. Tuo nauru on tuhat kertaa kauheampaa kuin vihlovinkaan voihke ja tuskanhuudot — ja se yltyy, yhä, yltyy…
Olen ollut täällä ratapihalla jo pitkän ajan mutta en voi poistua. Minun täytyy kuunnella. Vaunuista kuuluu yhtenä kammottavana kuorona matalaa, käheätä hörkötystä ja hohotusta, nääntynyttä uikutusta ja pitkäveteistä, kimeätä ulvontaa ja vihlovia kiljahduksia. — Ne tunkeutuvat ruumiin lävitse aivankuin jääkylmät, pitkät pistimet…
Herra jumalat Mitä, mitä tämä on…? Minä tunnen kauhean halun yhtyä tuohon nauruun… Herra auta, auta minua!
Perjantaina.
Rakas isä!
Suo minulle anteeksi, minä olen muutaman kerran nauranut. Toverit pelästyivät ja minä pelkään, että saan siitä jonkun rangaistuksen — en voinut sille mitään! Nyt ovat toverinikin alkaneet nauraa; mutta minä en enää — en naura enää!
Lauantaina.
Isä!
Minun täytyy kirjoittaa muutama rivi ja lähettää sinulle, vaikka minulla on kuumeentapainen kiire. Sillä minulle on tapahtunut yliluonnollinen onni — minulle on annettu elämän avain.
Minä taistelin kauan vastaan, vaikka vaunuista yhtämittaa kuului iloinen nauru. Lopulta ilmestyi enkeli taivaasta ja sanoi: Sinä olet valittu. Naura! Minä täytin hänen käskynsä ja yhtäkkiä tunsin, miten sydämeeni syöksähti ihana valo, nälkä, jano ja väsymys katosi kuin pyyhkäistynä ja sanoin kuvaamaton riemu täytti koko vapisevan ruumiini. Nyt ymmärsin, että se oli Saatana, joka oli estänyt minua totuudesta!
Oi, iloitse isä! Iloitse, että sinulla on sellainen poika! Ajattele: vuosituhansia ovat ihmiskunnan suurimmat nerot uhranneet koko elämänsä tuolle kysymykselle ja sen olen nyt minä ratkaissut! Minä olen keksinyt elämän loimen salaisuuden.
Ja se on tämä: ihmiskunnan, kaikkien ihmisyksilöjen täytyy kehittyä niin pitkälle kuin minä olen kehittynyt — että voi nauraa kaikelle; tietää kaikki ja tuntea samaa, ääretöntä riemua kaikesta olevaisesta, niinkuin minä ja muutamat valitut minun seurassani..
Tiedätkö, minä näin äsken taivaan — ja sen suunnaton, pyörryttävä ilo oli tukehduttaa minut. Näetkös isä, se on niin kauhean suurta, että se tuntui ensin mahdottomalta kestää, minä luulin kuolevani, tukehtuvani. Mutta pian siihen totuin ja sitten vasta ymmärsin, että olen kuolematon, suurin elävistä…
Niin, isä ja äiti, teitä palvellaan pian tuhansissa kirkoissa, miljoonat kunnioittavat ja ylistävät teitä siitä, että olette minut kasvattanut — että olette kasvattaneet Jumalan!
Jospa tietäisitte, miten äärettömän paljon onnea minun nauruni on tuottanut! Samalla hetkellä haihtui kaikkien sotilasten jano ja nälkä, haavoitetut paranivat ja noiden onnettomien tuska tuolla vaunuissa muuttui sanomattomaksi riemuksi. He saivat palkan kärsimyksistään — mutta vain minun tähteni. Ellen olisi nauranut, kituisivat he vieläkin kauheissa kärsimyksissä!
Eikä siinä kyllin! Minä olen pelastanut koko maailman kärsivät — janoiset ja nälkäiset ovat vihdoinkin kylläisiä, viattomasti vangitut vapaita ja kaikki, jotka tuskissa kiemurtelivat ja vaikeroivat, murheessa itkivät — he tanssivat nyt riemusta ja nauravat, nauravat…
Tänään koettivat monet toverit taas mennä vaunuihin, yhteiseen riemujuhlaan, mutta Saatanan valta oli vielä liian suuri — hänen nuolensa kaatoivat heidät… Mutta se oli viimeinen kerta — pian hänen valtansa loppuu! Ja minä tulen armotta rankaisemaan sen kauhistavat rikokset!
Sunnuntaina.
Nyt on kaikki lopussa: tämä on hyvästijättöni.
En aavistanut sitä näin kamalaksi. Saatana tahtoi saattaa minut häpeään, minä taistelin epätoivoisesti. Mutta se ponnisti viimeisetkin voimansa — ja minä jouduin tappiolle.
Eilen olin suurin elävistä olennoista, lähin jumalasta — tänään onnettomin kuolevaisista…
Ja se suunnaton onni, minkä olin kärsivälle maailmalle toimittanut — sen pyyhkäisi Saatana paikalla pois tappioni jälkeen…
Kerron lyhyesti maailmalle miten se tapahtui.
Taivaallinen riemu vaunuissa kiihtyi niin valtavaksi, ettemme voineet enää odottaa: tahdoimme yhtyä samaan iloon.
Käskin veljieni aukaista ovet ja sitten tulla ottamaan minut riemukulussa. — Olin niin iloinen, etten voinut kävellä. Riemukkaasti syöksyivät veljeni oville, mutta…
Niin, Saatanan nuolet vinkuivat ilmassa, veljiäni kaatui, kaatui… Ja minulle tuli kamala aavistus, että viholliseni oli keksinyt jonkun kavalan keinon. Kehoitin tovereita…
Mutta ei — emme päässeet… kaikki näytti olevan hukassa…
Silloin maailman lapset kuulivat hätämme, heidän silmänsä aukenivat ja he hyökkäsivät kaikki avuksemme riemusta huutaen: vihdoin lukot murrettiin, ovet aukaistiin…!
Tiesin näkeväni taivaan, jumalallinen voima täytti olentoni väkevänä, huumaavana, se kohotti minut maasta: menin ensimmäiselle ovelle, toiselle…
Voi, voi minua! — Voi Saatanan suurinta hirmutyötä! Luulin näkeväni taivaan ja näinkin syvimmän helvetin… Samaan aikaan kun sotilaani taistelivat, oli Saatana hirmuisella, pöyristyttävällä tavalla surmannut enimmät puolet valituista. Voi, sitä näkyä — ei, en kerro… Te kuolisitte isä, jos tietäisitte sen. Kamala löyhkä, mädäntyneet jäsenet, mustuneet, matoiset ruumiit, korina, ulina, nauru, kaikki tuntui tulvahtavan koskena vastaan… Ei — en voi elää! Hyvästi, isä!
Myöhemmin.
Oi isä, minun täytyy sittenkin kirjoittaa sinulle tappiostani, joka äsken unohtui — sillä se on suurin mitä iankaikkisuuden alusta lähtien on tapahtunut. Eihän Luciferin tappio ollut mitään minun tappioni rinnalla: minähän olen Saatanan voittama! — Ooh, nyt se pilkkaa minua!
Heti määräsi se vaunuihin laumoittain nauravia piruja. Ja tehdäkseen tuskani tuhatkertaiseksi, koettavat he inhoittavalla määkinällään matkia valittujen ihanaa ilonaurua — ja aina välillä viiltää ilmaa ikäänkuin jonkun jättiläisorhin hirveä hirnunta: Saatanan pilkkanauru.
Nyt alkavat tappioni seuraukset näkyä: ilma on jo jähmettynyt ikäänkuin kirkkaaksi hyytelöksi, sotilaat ovat tukehtua sitä hengittäessään… Niin, nyt tiedän: Saatana aikoo tukehduttaa koko ihmiskunnan…. Nythän sillä on kaikki valta, kun se kerran minut voitti… Taivas pimenee, aurinko näyttää punertuvan verenkarvaiseksi.
Oi jumala: jos sinä vielä kerran auttaisit, niin ehkä me yhdessä voittaisimme Saatanan. Älä anna minun joutua häpeään — sinähän itse minut korotit!
Ei — hänkin on minut hyljännyt: minun täytyy vain voimattomana katsella, kun ihmiset vähitellen tukehtuvat, kiemurtelevat…
Aurinko on jo mustansinisten länttien peitossa — aivankuin jättiläissuuri, verintahrattu, mädäntynyt maksa; kuu muistuttaa karvasäkkiä… tähdet sammuvat taivaalla, putoilevat… Nyt juuri putosi eräs Saharan kohdalle, puhkasi pinnan, syöksyen suoraan maan sisuksiin ja koko Pohjois-Afrika on nyt äärettömän tulivuoren aukkona — tänne asti kuuluu tulen kohina… Tähden iskusta luiskahti maa pois radaltaan, kiitää nyt avaruudessa yhä kiihtyvällä vauhdilla… Ohi tuhansien tähtien, halki tuntemattomien aurinkokuntien. Ja pyörii, pyörii…
Jumala — minä kiitän sinua, että annoit minun järkeni vielä kerran leimahtaa, keksiä nerokkaan suunnitelman, jottei minun tarvitse tukehtua: ammun kuulan sydämeeni! Hyvästi isä!
Kauhea kiire: täytyy saada tämä postiin ennenkuin maailma häviää… Ooh… Nyt ei ole enää muita eläviä olentoja kuin minä… Musta aurinko putoo alaspäin suoraan minua kohden ja sen jälessä kymmenittäin sinisiä tähtiä… Ne suurenevat kammottavan nopeasti… pusertaen ilman kivikovaksi… En voi enää… lähden…»
»K. H.
Poikanne ystävänä ja yliopistotoverina lähetän teille tämän muistikirjan, jonka hän itse on sulkenut. Liitän samaan yhteyteen myöskin hänen kellonsa, sormuksensa ja medaljongin valokuvineen.
Nämä rakkaat muistot tuovat teille sanoittakin surusanoman. Mutta te kyllä kestätte ja kannatte sen pystypäisenä, sillä teillä on niin paljon, josta voitte olla ylpeä.
Ensiksi siitä, että teillä on tuollainen poika; toiseksi, että olette uhrannut hänet isänmaalle, antanut rakkaimman, mitä teillä oli: ainoan jälelläolevan poikanne. Kolmanneksi saatte ylpeillä siitä, että hän on saavuttanut ihanimman kuoleman, mikä ihmisen osaksi saattaa tulla: sankarikuoleman taistelussa vihollista vastaan — isänmaan puolesta.
Hänet oli löydetty kentältä jalo sydämensä lävistettynä… Toisin ei hän saattanutkaan kuolla. Sen urhoollisempaa soturia, parempaa toveria ei voi löytää. Hänen nimensä tulee toisten sankarinimien mukana säilymään isänmaan ylpeytenä, kunniana ja…»
Kirje putoaa vanhan miehen kädestä lattialle. Hän istuu siinä kuin jähmettyneenä, aivankuin jokin salaperäinen kylmyys olisi jäädyttänyt koko ruumiin…
Silloin tuntuu hänen sydämensä taas vavahtavan: hän on taas kuulevinaan ilkeän, sähisevän kuiskauksen:
— Mutta… entäs kaksi vuotta sitten…?
— Vaikene… vaikene! — änkyttää vanhus vaalein, vapisevin huulin.
Vanha mies istuu kauan pehmeässä nojatuolissa liikkumattomana samassa asennossa, sama sammunut sikaari suussa ja pitkä elämä kiitää nopeana kuvasarjana hänen sielunsa silmien editse. Hän on menettänyt elämässä niin paljon: vaimonsa, kuusi poikaansa, yhden toisensa jälkeen — mutta hän ei koskaan ollut tuntenut sellaista tuskaa, kuin nyt, ei milloinkaan kärsinyt niin kovin… Sillä tämä oli viimeinen — hänellä ei ole enää ketään… Hän ei itke, ei valita, eikä repele tukkaansa — harmaa pää vain on vaipunut rinnalle hervottomana. Nuo ryppyiset, kumartuneet kasvot himmeine, tuijottavine silmineen, näyttävät jähmettyneen sanomattomaan suruun ja epätoivoon, — niinkuin kuolleen kasvoille joskus jää erityinen ilme, muistuttamaan vainajan viime ajatuksesta.
Ja noissa vanhoissa kasvoissa kuvastuu vain yksi ajatus, yksi tunne — yhtä tuskallisena ja jähmettyneenä kuin kuoleman hyisen kouran painamana. Sillä se on hänelle surullisempi ja tuskallisempi kuolemaa, pelottavampi kuin iankaikkisuus. Se kaikuu hänen korvissaan taukoamatta kuni hautakellojen kumina:
— Yksin, yksin.
— Kaksi vuotta! — kuuluu jostakin saatanallinen sähähdys.
Vanha mies vavahtaa kuin kuolettavan kuulan sattuessa. Horjuen astelee hän toiseen huoneeseen ja palaa hetken kuluttua pistooli kädessään.
Hän katsahtaa arasti ympärilleen ja istuutuu uudestaan. Hänen vapiseva kätensä kohoaa hitaasti, hän pidättää henkeään kuin odottaen jotakin — ja kauhea, kiduttava jännitys kuvastuu hänen vanhoilla, kuolemankalpeilla kasvoillaan…
TURVAPAIKKA
Niinkuin hyväntahtoisen jättiläisen suojaan sulloutunut kääpiöparvi ympäröi pikkukaupunki harmaine rakennuksineen mahtavaa goottilaiskirkkoa. Ja aivankuin voittamattoman suojelijan turvissa oli se seissyt vuosisatoja yhtä pienenä ja harmaana, säästyen yhtähyvin sodilta kuin uusilta, maailmaa mullistavilta aatteiltakin, itse tulikin näytti sitä välttävän ja milloin joku yksityinen talo paloi, siihen rakennettiin heti toinen samanlainen — mutta ei myöskään muualle. Tuntui siltä kuin olisi se määrätty seisomaan samanlaisena tuomiopäivään asti.
Mutta nyt näytti tuho uhkaavan kaupunkia kauheana ja armottomana kuin kuolema; sillä taukoamatta, säännöllisten väliaikojen jälkeen kuuluu kaukaa pohjoisesta peloittava ääni, lähenee, kasvaa kammottavaksi ulvahdukseksi, sitten sokaiseva leimahdus, maata järisyttävä räjähdys ja kaikki syöksähtää suunnattomana mustana massana ilmaan, ikäänkuin puhkeavan tulivuoren kraaterista. Ja siinä missä äsken oli vanha, sievä talo kukkivien hedelmäpuiden keskellä, siinä savuaa suunnaton, palavien raunioiden reunustama, musta kuoppa. Ikäänkuin arvokkainta vastustajaa etsien putoilevat nuo hirveät hävittäjät yhä lähempänä kirkkoa, jonka jättiläistornit vavahtivat joka kerta kuin kuolemantuskassa. Mutta mihin se putosikin, siinä kaikki räjähti raunioiksi.
Eikä kukaan enää näyttänyt luottavan jättiläisen suojaan. Asukkaat pakenivat pelottavan sekasorron ja kauhun vallassa kaikkiin suuntiin — aivankuin hyönteiset joiden pesää hävitetään. Rikkaat kiirehtivät pois omilla autoillaan, vaunuillaan ja vuokra-ajureilla; köyhemmät kuljettivat kuormarattailla ja käsikärryillä lapsiaan ja välttämättömimpiä tarpeitaan. Mutta paljon näkyi sodassa olevien työläisten vaimoja ja leskiä, jotka eivät olleet saaneet käsirattaitakaan, vaan pakenivat paljaine pienokaisineen niinkuin lintuemo väijyvää metsästäjää. Pienimpiä kantaen, toisia taluttaen laahustivat he nääntyneesti huohottaen eteenpäin ja joka kerta kun tuo hirvittävä räjähdys sattui lähelle, lysähtivät he maahan sydäntäsärkevästi kirkaisten — ja taas ylös ja eteenpäin kauhusta vapisevin jaloin.
Kaikki kaupungin asukkaat pyrkivät poispäin, mutta haavoitettuja sotavankeja kuljetettiin kuumeisella kiireellä keskikaupunkia kohden. Niitä vietiin sairasautoilla, yksityisautoilia ja hevosilla, vieläpä kuorma-autoillakin. Kirkon edustalle ne kaikki pysähtyivät, ja sinne raahattiin haavoittuneet hurjalla kiireellä kuin elottomat tavaramytyt, välittämättä heidän valituksistaan ja tuskallisista pyynnöistään. Kaikki koettivat vain selviytyä mahdollisimman pian pois kirkon lähistöltä.
Kirkon läheisyydessä sijaitsevasta sairaalasta kannettiin parhaillaan haavoittuneita ulos pihalle; paareilla makasi jo parikymmentä ja vierellä seisoivat sotilaat, odottaen lähtökäskyä. He kyyristyivät kauhusta kalpeina ja vapisevina joka kerta kun jättiläispommin pelottava ulvonta läheni ja haavoittuneet peittivät kasvonsa käärityillä kädentyngillään; mutta kädettömät ja ne jotka eivät enää jaksaneet liikkua, sulkivat vain väsyneesti silmänsä eikä heidän kelmeissä kasvoissaan kuvastunut muuta kuin kärsimys, toivottomuus ja kuolemanväsymys. Mutta muutamat eivät näyttäneet tuntevan tuskaa eikä pelkoa, heidän silmänsä välähtivät joka kerta kuin salatusta riemusta ja kostonhimosta.
Odottavien sotilaiden joukosta kuului eräitä katkeria ja pelokkaita huomautuksia:
— Ovatko ne perkeleet päässeet taas lähemmäksi?
— Ei — mutta niillä kuuluu olevan uusi tykkimalli. Jospa minä kerran saisin…
Hänen puheensa keskeytti taas tuo pelottava vongahdus; se tuntui lähenevän suoraan sairaalaa kohden. Muutamat sotilaat heittäytyivät maahan, toiset kyyristyivät kuin iskua odottaen. Sitten tuntui kaikki lentävän sirpaleiksi leimahtavasta iskusta, se paiskasi seisovat sotilaat maahan, iskeytyi heidän korviinsa terävänä rautanaulana. Ja kun he pökertyneinä kömpivät jaloilleen, näkivät he vain 100 m päässä erään rakennuksen kadonneen ja viereisen talon murskaantuneena palavan.
Sotilaat tuijottivat kauhusta tyrmistyneinä toisiinsa, voimatta sanoa sanaakaan. Mutta vihdoin kuului joitakin raivosta ja kauhusta käheitä ääniä:
— Oi nuo… nuo perkeleet…
— Ensikerralla voi pudota tähän.
— Tässä täytyy vielä noiden tähden…
— Älähän nyt… Kyllä minä mielelläni teen tämän palveluksen heille.
— Ja minä…
— Kun nyt vaan saataisiin lähteä.
Samassa vyöryi sairaalan ohitse kokonainen jono kuorma-autoja, joissa haavoitetut tärisivät kauheasti ja moottorien jyrinästä eroitti epäselvästi voihketta ja valituksia.
Eräs sairaalan pihalla odottavista haavoittuneista kysyi vieressä seisovalta sotilaalta:
— Mihin meidät nyt viedään?
Kaikki lähellä olevat sotilaat katsahtivat kysyjää pahaenteisesti välähtävin silmin ja eräs vastasi harvakseen, hillityllä vahingonilolla ja uhkalla:
— Teidät viedään turvapaikkaan.
— Turvapaikkaan? Saanko kysyä minne?
— Parhaaseen, turvallisimpaan paikkaan mitä meillä on — kirkkoon.
Hänen sanojaan säesti pari toveria pilkallisella myhähdyksellä.
Haavoitettu oli pysynyt aivan tyynenä äskeisen pommiräjähdyksen aikana, mutta nyt hän hätkähti, katsoi kuoppiinsa vajonneilla, kärsineillä silmillään viimeistä puhujaa ja lausui raskaasti syyttäen:
— Se olisi epäinhimillinen rikos! Kun sen tornissa kauan on ollut ilmatykkipatteri — ja vielä tähystysasema jotka aina saa hävittää tykkitulella.
— Sinä lörpöttelet…
— Vielä kiellätte! — keskeytti haavoittunut kiihtyen ja juuri eilen sieltä lentokonetykeillä pudotettiin kaksi meidän tähystysretkellä ollutta lentokonettamme. Onhan mahdotonta…
— Pian näette onko se mahdotonta…
— Te olette siis niin kurjia raukkoja, ettette saa haavoittuneistakaan henkeä — vaan varastatte apua meidän tykistöltä…
— Vaiti koira! Taikka minä näytän, kuka saa sinusta hengen…
— Et sinä ainakaan! Eiväthän sakaalit itse uskalla tappaa — ilkkui haavoittunut murhaavalla ivalla. — Mutta kyllä jalka ja paksupohjainen kenkä sentään olisivat toisinaan tarpeen — eräs kuono kaipaisi nytkin potkua…
Muutamat haavoittuneet naurahtivat katkerasti ja sotilaat ärähtivät raivosta — niinkuin parvi nälkäisiä koiria, joille heitetään yksi lihapala. He olisivat mahdollisesti ryhtyneet joihinkin rankaisutoimiin, mutta taaskin putosi pommi huumaavasti räjähtäen ja sotilaat vaikenivat — jääden jähmettyneinä ja pelokkaina paikoilleen.
Kaikki haavoittuneet oli kannettu pihalle ja suurikokoinen aliupseeri tuli ulos, aikoen sanoa jotain. Mutta hänen sanansa katkesi kuin tukehtuen, sillä samassa kuului taas tuo kamala ääni lähenevän — aivankuin mielettömän paholaisen mylvähdys. Aliupseeri vilkasi kauhusta kalveten ympärilleen ja heittäytyi maahan, ryömien naurettavan nopeasti erään haavoittuneen paarien alle. Pommi putosikin kauas sairaalasta ja haavoittuneiden seasta kuului pilkallista naurua ja muutamia ivallisia huomautuksia:
— Siinä nyt näette vihdoinkin oikean sankarin!
— Koettakaa tekin pyrkiä hänen rinnalleen.
— Onko ihme, jos täytyy kerjätä koko maailmalta apua…
Aliupseeri hypähti kuin käärmeen pistämänä paarien alta. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset raivosta ja häpeästä; hän vilkasi hätäisesti taakseen aivankuin aikoen juosta tiehensä, sitten sinkahutti villin katseen haavoittuneiden yli ja tarttui pistooliinsa. Mutta samassa kuului vihlovan pilkallinen kehoitus:
— Niin! Ammu! Nyt ne eivät pääse pakoon, eivätkä liiku…
Hänet keskeytti käheä karjahdus. Aliupseeri oli hellittänyt pistoolista, niinkuin se olisi polttanut hänen sormissaan; hän hypähti tasajaloin maasta ja syöksyi pilkkaajaa kohden, huitoen hurjistuneena nyrkeillään ilmaa, ärjähdellen ja ähkyen kuin tukehtumaisillaan kiukusta:
— Suu kiinni! Kurjat koirat! Siat… Minä opetan pian… Sotilaat!
Viekää ne pian pois… Mars! Juoskaa! Kyllä te pian… odottakaa…
Hänen sanansa hukkuivat lähenevän jättiläispommin vongahdukseen, mutta nyt hän ei edes kumartunut, vaikka se putosi niin lähelle, että räjähdyksen voima heitti hänet rajusti taaksepäin, temmaten lakin hänen päästään. Hän sieppasi lakkinsa ja jatkoi masentumattomalla raivolla:
— Kuulitteko, minä sanoin: Liikkeelle, mars! Juoksuun! Kyllä minä opetan…
Sotilaiden silmät välähtivät vahingonilosta ja julmasta tyytyväisyydestä, ja he noudattivat käskyä säälimättömällä innolla. Jok'ainoa pommi lisäsi heidän raivoaan, he pitivät niiden tuottamaa tuhoa ja kuolemaa noiden raajarikoiksi rääkättyjen miesparkojen syynä, koska he kuuluivat samaan kansaan. Ja nämä olivat vielä kiihdyttäneet voittajain vihaa katkerilla sanoillaan, tietäessään joutuvansa avuttomina vihollisen julman ja rikollisen kostotyön uhreiksi. Suonenvedontapaisesti koettivat he tarrautua katkottuine jäsenineen paareihin, silmät tuijottivat jäykästi eteenpäin ja hiki helmeili heidän kuolemankalpeilla, kuihtuneilla kasvoillaan; kuului käheätä voihketta, joku rukoili katkonaisin sanoin, etteivät kantajat hytkyttäisi — hänen jalkansa oli juuri tänään katkaistu ja kädessä oli verenmyrkytys. Mutta kantajat eivät olleet kuulevinaan, vaan jatkoivat samaa hölkkäjuoksua.
Silloin välähtivät raajarikon silmät ja hänen kasvoillaan kuvastui epätoivoinen uhma ja raivo ja hänen äänensä oli kokonaan muuttunut:
— Raukat! Ettekö nyt saa minua putoamaan — eihän minulla ole kuin yksi käsi ja jalka. Yrittäkää uudelleen!
Hammasten narskahdus — ja nyt paarit hypähtivät niin ankarasti, että haavoitettu oli putoamaisillaan; hänen huulensa sinertyivät, silmät sulkeutuivat niinkuin olisi pyörtynyt. —
Mutta hänen luinen kelmeä kätensä näytti puristuneen paarin reunaan kuin yhteen jäykistynyt kuolleen koura.
Taas räjähti ja kantajat lähtivät juoksemaan kuin ruoskaniskujen ajamina… Pitkin paaririviä kuului käheätä, tukehtunutta voihketta, valitusta ja hammasten kiristystä.
Mutta kädetön ja jalaton raajarikko ei enää valita, hänen huulensa ovat lujasti yhteen puristetut ja tuskanhiki vierii suurina pisaroina hänen kuolemankalpeata otsaansa myöten.
Jättiläiskirkon kylmä kivilattia oli ladottu täyteen haavoittuneita — vain kaikkein heikommat oli jätetty paareille. Kaikkialla näkyi laihtuneita, kalpeita kasvoja, tuskasta vääntyneitä suita ja suonenvedontapaisesti kouristelevia käsiä. Kaikkialta tuijottivat kuumeesta hehkuvat silmät… kuului hammasten kiristystä, nääntynyttä valitusta, vaikerrusta ja voihketta — se kiirii edestakaisin kumajavissa holveissa salaperäisenä, loppumattomana huokauksena, jossa väräjää tuhansien tuskat ja kärsimykset.
Kun lattialla ei enää ollut tilaa, tuli kirkkoon nuoren luutnantin ja muutaman sotilaan seuraamana pieni tummaihoinen eversti, jonka rintaa koristi kunniamerkit. Hän silmäsi arvostelevasti onnettomien joukkoa ja sitten kajahti voihkeen ja puheensorinan yli komentava, korskea ääni:
— Vangit! Teidät on nyt tuotu tänne turvaan. Mutta minä varotan: pienimmänkin pakoyrityksen sattuessa käytetään aseita ilman varoitusta…
Hänet keskeytti ankara räjähdys ja sitten kuului katkeria ja voimattomasta vihasta vapisevia huutoja:
— Voi raukat! Te siis sulette meidät tänne kuin teurastushuoneeseen!
— Kurja murhaaja!
— Iskekää se kuoliaaksi!
— Kuristakaa se konna!
— Kuolema murhaajalle!
— Teurastaja!
Meteli kiihtyi huumaavaksi, sanattomaksi ulvonnaksi ja muutamat haavoittuneet alkoivat lähetä everstiä! Silloin hän viittasi vartijasotilaat viereensä kiväärit valmiina, kohotti kätensä ja huusi julmalla, uhkaavalla äänellä:
— Vaiti! Jos yksikin liikahtaa, ammutan minä jok'ainoan!
Mitä — kuka uskaltaa solvata minua? Mistä löydätte varmemman turvapaikan? Vaikka vihollisemme menettelevätkin barbaarien tavoin, niin en minä vielä usko heidän ryhtyvän niin kauhistavaan rikokseen, kuin herran huoneen häpäiseminen ja hävittäminen olisi… Se osoittaisi…
Taas ojentuivat sadat sidotut kädet häntä kohden ja kirkossa kajahti niin uhkaava ärjähdys, että everstin täytyi lopettaa…
Joukon huuto hukkui taas vuorostaan pommin räjähdyksen pauhuun…
Räjähdystä seurasi lyhyt äänettömyys ja haavoittuneet näkivät, miten nuori luutnantti lähestyi everstiä, kohotti kätensä lakin reunaan; hänen kauniilla kalvenneilla kasvoillaan ja vapisevassa äänessään kuvastui ankara mielenliikutus ja harmi:
— Herra eversti! He ovat haavoitettuja… vaikeasti haavoitettuja, jotka eivät voi liikahtaa… Minä en tahdo olla osallisena siihen, että… Ennen annan miekkani.
Ja hän tempasi miekkansa huotrasta, ojentaen sen kahva edellä everstille…
Tämä katsahti kiukusta kiiluvin silmin ympärilleen, sieppasi sapelin luutnantilta ja karjasi raivosta käheällä äänellä:
— Aliupseeri, tarttukaa häneen, sitokaa, viekää päävahtiin! Heti! Mars!
Sitten hän käännähti taas onnettomia kohden silmät julmasta riemusta kiiltäen ja lausui teennäisen vakavasti:
— Minä siis toivon, ettei teillä ole mitään valittamista. Kirkot ovat kansainvälisillä sopimuksilla suojatut kaikenlaisilta hyökkäyksiltä ja pommitukselta…
Ja kun taas jyrähti kauempana, livahti eversti nopeasti ulos ovesta ja välskäri seurasi häntä sotilaineen.
Vasta seuraavan jyrähdyksen jälkeen huomattiin, että kaikki hoitosotilaat olivat poistuneet. Eräs haavoittunut asteli ontuen ovelle, aikoen työntää sen auki — ei auennut. Hän uudisti kokeensa monta kertaa, viittasi erään toverinkin avukseen; turhaa — ovi oli kiinni.
He käännähtivät kauhusta kalpeina kuolemaantuomittuja tovereitaan kohden ja heidän värisevät huulensa liikkuivat äänettömästi, niinkuin he olisivat menettäneet puhekykynsä — mutta tuo mykkä epätoivo selitti enemmän kuin sadat sanat.
Seuraava pommi putosi pelottavan lähelle kirkkoa. Seinät tuntuivat horjahtavan ja etelänpuoleiset, monivärisillä lasimaalauksilla koristetut ikkunat sinkahtivat kirjavana sirpalesateena yli kirkon; huumaavan jyrähdyksen jatkona kuului ylhäältä tornista kymmenien erisuuruisten kellojen kumea, väräjävä ääni, ikäänkuin hukkuvien yhteinen hätähuuto — ja taas katsahtivat onnettomat toisiinsa tylsästi, äänettömästi, niinkuin kauhu ja epätoivo olisi lamauttanut heidän viimeisetkin voimansa.
Mutta pommeja putoilee saatanallisella säännöllisyydellä, ja ikäänkuin nekin tahtoisivat lisätä noiden kidutettujen tuskaa ja kauhua, lähenevät ne hitaasti kuin hiipivä vihollinen varmaa saalistaan. Ja nuo sodan raatelemat miehet lävistettyine rintoineen, puhkottuine vatsoineen odottavat niitä kuin pyövelin iskua. — Sillä jokainoa räjähdys sattuu heihin kuoliniskua kiduttavampana. Heidän sielunsa ja ruumiinsa värisevät kuin inkvisiittorin kidutuspenkissä; jotkut alkavat sanattomasti huutaa, muutamat menettävät järkensä… Alkaa kuulua hohottavaa, pitkäveteistä naurua, itkua ja laulua; eräs jättiläiskokoinen nuori mies linkuttaa horjuen ja välillä kaatuillen miehestä toiseen ja selittää käheällä äänellä, että on juuri noussut kuolleista; hänen palloksi kääritty päänsä muistuttaa todella pääkalloa syvine suu- ja silmäaukkoineen ja niiden pohjasta tuijottavat liikkumattomat silmät niin kamalasti, että kuulijoita puistattaa… Mutta mielipuoli jatkaa matkaansa, hokien salaperäisesti, uhkaavasti:
— Mitä? Epäiletkö sinä? Ja siitä on vasta puoli tuntia, kun makasin syvällä, syvällä. — Katsos — multaa! Ooh — se on jo varissut.
Hänen sanansa hukkuvat räjähdyksen pauhuun ja luhistuvan rakennuksen jyminään; kuuluu viiltäviä kirkaisuja ja hätähuutoja. Eräs kädetön heittäytyy polvilleen toisten eteen, rukoillen sydäntäsärkevällä äänellä armoa, hänen luiset kellertävät kasvonsa ovat kuvaamattoman hädän ja epätoivon vääristämät ja kun ei kukaan vastaa, alkaa hän mielettömällä kiireellä riisua risaisia vaatteitaan, tarjoten niitä henkensä hinnaksi. Se vaikuttaa järisyttävästi toisiin — yhä useammat hukkuvat hulluuden harmaaseen hämäryyteen. Kaikki jotka kykenevät liikkumaan, alkavat ontuen, laahustaen, ryömien kierrellä ympäri holvista holviin kuni pyydykseen ahdistetut villieläimet; toiset yrittävät nousta kerran toisensa jälkeen, lysähtäen uudelleen ja uudelleen lattialle kunnes eivät enään jaksa.
Silloin tuntui haavoittuneista kuin koko kirkko olisi tulilieskana lentänyt raunioiksi heidän ympärillään, kaikki jylisi, ryskyi ja murskaantui, särkyneet kipsikoristeet ja kivilohkareet sinkoilivat sinne tänne hurjalla voimalla murskaten joukottain lattialla viruvia ja tukehuttava soransekainen savupilvi peitti kaikki sisäänsä kuin jättiläissuuri harmaa hämähäkinverkko.
Mutta kun se hiljalleen hälveni kattoa kohden ja he alkoivat tointua puhtaan ilman vaikutuksesta, huomasivat he pommin tulleen ikkunasta sisään ja räjähtäneen vastakkaisella seinällä repäisten siihen ammottavan aukon.
— Ulos!
Tuossa yksinäisessä huudahduksessa kuvastui yhtaikaa hämmästystä, epämääräistä riemua ja toivoa. Ja sitä säestivät sadat liikutuksesta vapisevat äänet. Heti kohosi kaikkialta kuihtuneita, kalmankalpeita kasvoja, sadat sammuneet silmät kirkastuivat ja tuo moniääninen huuto kasvoi, kajahtaen holvista holviin ikäänkuin yhdestä ainoasta, nääntyneestä jättiläisrinnasta puhjennut helpotuksen huokaus. Sitten näytti koko lattia heräävän eloon. Miltei kaikki liikahtivat ja suuri joukko alkoi lisääntynein voimin, kävellen, ryömien ja madellen pyrkiä aukkoa kohden.
Kauhea räjähdys keskeytti heidän matkansa: sadat voimattomuudesta vapisevat, horjuvat olennot paiskautuivat yhtaikaa lattiaan — aivankuin näkymätön jättiläinen olisi yhdellä ainoalla leimahtavalla sivalluksella pyyhkäissyt heidät maahan.
Suuri joukko jäi paikalleen, mutta useimmat nousivat uudelleen, lähtivät uudelleen aukkoa kohden. Ja taas kuului liikutuksesta vapisevia ääniä:
— Ulos! Ulos! Pois!
Etumaiset olivat jo perillä kun ulkopuolelta kajahti kylmä, ankara ääni:
— Seis! Vai aiotte paeta? Takaisin — mars!
— Emme pakene! — selitti eräs voimakas ääni: — Asetumme yhteen joukkoon tuohon puistoon — ja te saatte vartioida.
— Vaiti! Jokainen ken ei paikalla peräydy, ammutaan! Takaisin!
Kuului matalaa murinaa ja sen ylitse taas sama ääni:
— Sotilaat! Tehän kuulitte, ettemme pakene! Ettehän tahdo, että meidät näin rikollisesti tapetaan.
— Vaiti! Takaisin! — karjui aliupseeri raivosta punaisena. — Pois aukolta! Mars!
— Kurjat murhaajat!
— Ajatelkaa, sotilaat!
— Mitä te aiotte…?
— Murhaajat! Pelkurit!
— Kurjat…
Melun yli kajahti aliupseerin komennushuuto, kiväärit kohosivat onnettomia kohden.
Sitten kaikki sekaantui hurjaan epätoivon ja raivon huutoon — joka hukkui yhtäkkiä rätisevään yhteislaukaukseen.
Laukaukset räiskyivät taukoamatta ja niiden seasta kuului tuskallisia parahduksia, kirkaisuja ja sitten huusi haavoittuneiden johtaja läpitunkevasi:
— Eteenpäin — veljet! Nopeasti! Aseet pois murhaajilta! Tulkaa vel…
Hänen äänensä tukehtui korahtaen; hän kaatui, nousi uudelleen ja yritti huutaa, mutta veri purskahti hänen suustaan kuin ruiskusta; hän lysähti maahan, aukoen suutaan kuni kuivalle heitetty kala. Hänen tuskallinen korinansa hukkui huutojen pauhinaan ja hänen ruumiinsa tallattiin muodottomaksi.
Aukon kohdalla oli maa suurten kivilohkareiden peitossa ja haavoittuneet pääsivät vain vaivaloisesti eteenpäin; sotilaat ampuivat heitä joukottain — yksikään ei päässyt ohi, koska miesjoukko työntyi aukosta tiheänä, mustana tulvana… He kaatuivat, laahautuivat nelinryömin, nousivat. Mutta jokaisen kasvoilla kuvastui kuoleman epätoivo ja päättäväisyys — ja lopulta heitä pääsi parikymmentä sotilaiden kimppuun. He tarraantuivat kuin kuolevat petoeläimet näiden jalkoihin, vetivät heidät maahan, iskivät, kuristivat. Ja vihdoin kuulivat sisällä olevat laukausten taukoavan; heidän jännityksensä kiihtyi yhä — sitten kuului taas muutamia…
Yhä tulvasi aukosta haavoittuneita, kömpivät kuolevien toveriensa yli — heillä oli vain yksi ajatus: kostaa…
Oli pöyristyttävää nähdä nuo vapisevat, loppuun nääntyneet raajarikot raivosta mielettömine, vääntyneine kasvoineen taistelussa terveiden, voimakkaiden miesten kanssa. Muutamat näistä nousivat kerran toisensa jälkeen, iskivät haavoittuneita joukottain maahan ja yrittivät lähteä… Mutta kaikkialta ojentui lukemattomia luisevia kouria, sormet koukistuneina kuin hyökkäävän petolinnun kynnet, repien, iskien, kuristaen… Uudet ja vanhat haavat vuotivat pelottavasti ja monet vaipuivat kuin vastustamattoman unen valtaamina maahan, vavahtaen vain muutaman kerran — mutta toiset tarrautuivat kuollessaankin suonenvedontapaisesti vihollisiinsa… Heidän otteensa ja iskunsa olivat voimattomia, mutta niitä jatkui loppumattomasti — ja vihdoin viimeinenkin sotilas oli liikkumaton.
Mutta haavoittuneet eivät tietäneet, että aliupseeri oli heti pyytänyt apua ja nyt kuului lähenevien moottorien jyrinää ja pienen matkan päähän pysähtyi kaksi panssariautoa. Alkoi kuularuiskujen kamala soitto ja pian oli kaikki valmista — yksikään ei enää ollut jaloillaan kirkon ulkopuolella.
Mutta sisäpuolella näytti vielä kauheammalta. Leveästä aukosta oli koko ajan satanut kuulia, jotka sinkoilivat kirkon kiviseinistä kaikkialle läpitunkevasti ulvoen ja suristen — aivankuin kamalat, tuntemattomat hyönteiset… Kaukaisemmissa loukoissakin olivat ne lävistäneet makaavia miesparkoja…
Säännöllisesti olivat jättiläispommit nytkin putoilleet kirkon lähistölle ja sentähden panssariautot alkoivatkin kiireesti kääntyä, lähteäkseen pois.
Mutta viime hetkellä putosi niiden eteen pommi — ja kun savu hälveni olivat panssariautot miehistöineen kadonneet…
Kirkossa olevat raahustivat aukolle ja eräs kohotti kätensä huutaen huumaantuneesti mielettömällä riemulla:
— Oi veljeni — veljeni! Ampukaa, ampukaa! Nopeammin, nopeammin! Amp…
Häntä säestivät sadat mielettömällä vimmalla — kunnes kuolema katkaisi heidän huutonsa. Sillä aivankuin heidän pyyntöänsä noudattaen putosi pommi keskelle kirkkoa, ulospyrkijäin tiheimpään parveen — ja laajalta alalta katosivat kaikki mustanpunaiseen, räiskähtävään tuleen ja savuun. Ja kauempana olevat tunsivat hämärästi, että heidän päälleen putoili jotain kuumaa, kosteanniljakasta ja iöyhkävää…
Se oli ainoa mitä heidän tovereistaan oli jälellä.
Se oli liikaa — onnettomat eivät enää kestäneet. Viimeisetkin näyttivät menettävän järkensä; jotkut heittäytyivät lattialle peittäen kasvonsa, toiset yrittivät nousta ja heikoimmat kohottivat silvotut kasvonsa tai muodottomat kädentynkänsä taivasta kohden kuin rukoillen; kuolevien voihke ja hätähuudot, uikuttava nauru ja ulvonta täytti kirkon pöyristyttävänä parkaisuna — ikäänkuin itse hulluus ja kauhu olisi kajahuttanut riemuhuutonsa. —
Nuori haavoittunut, joka pari tuntia sitten väitteli sairaalan pihalla kantajansa kanssa, makaa paareillaan vavahdellen ja aukoo välillä suutaan kuni pyydystetty kala.
Hän aukaisee silmänsä, mutta ei näe mitään, ei kuule mitään, hän ei tunne muuta kuin tuskaa — se kuristaa kurkkua, repelee rintaa, koko ruumista terävin pedonkynsin… Ja kaikki on niin käsittämätöntä ja kauheata kuin painajais-unsssa.
Sitten huomaa hän olevansa tukehtumaisillaan johonkin kauheaan ja salaperäiseen, joka ympäröi hänet paksuna ja tukehuttavana kuni suunnattoman suuri musta käärinliina…
Yhtäkkiä hän vavahtaa, hänen hampaansa alkavat kalista: tuosta mustanharmaasta hornasta häämöttää harmaat, vääristyneet kasvot, hiukan taampana luinen, ahnaasti koukistunut koura… Ja sitten alkaa humiseva hiljaisuus häipyä ja joka puolella kuuluu yhä äänekkäämpänä käheätä tuskanvoihketta, epäinhimillistä ulinaa ja uikutusta ja vihdoin eroittaa sen seasta joitakin katkonaisia, sekavia sanoja:
— Missä olen…?
— Vettä — kurkkuuni…
— Olemme petetyt — helvetissä…
— Se lupasi taivaaseen…
— Sotavankeja ei saa sulkea helvettiin — sopimuksetta.
— Sopimukset — olemme täällä…
— Oi oi, en voi… valitan…
— Mistä tiedät — helvetissä?
— Etkö näe savua — helvetin huurua…
— Älä valehtele! Varokaa…
— Armoa, armoa…
Taas hukkuvat sanat kiihtyvään meteliin kuni myrskyn pauhuun — eikä mitään näy… Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu, että tuo hirveä harmaus on todella helvetin huurua… Ja vieläkin eroittaa hän joitakin nääntyneitä ääniä:
— Auttakaa… päästäkää!
— Armoa… olen sotavanki.
— Miksi meidät helvettiin — haavoittuneet?
— En voi… ijankaikkisesti…
— Armoa… apua…
Ennen tuntematon kylmä kauhu kiitää hyytävänä hänen lävitseen. Noissa tukehtuneissa äänissä kuvastuu niin hirvittävä hätä ja epätoivo, ettei sellaista voi olla muualla kuin yhdessä paikassa — hänet oli siis heitetty helvetin syvimpään onkaloon, missä kadotetut kituvat ja vaikeroivat nauravien pirujen kynsissä.— Ooh — sitä kestää aina… ijäisesti…
Hän jännittää viimeiset voimansa ja hänen kurkustaan kuuluu korisevana, rukoilevana:
— Pelastakaa… en voi… Auta — rakas kuolema! Etkö sinäkään…? Rakas kuole…
Silloin tuntui aivankuin kauhea tulinen kita olisi maata järisyttävällä karjaisulla auennut, puuskaisten polttavan liekkimeren onnettomien yli, ja jokin jättiläissuuri syöksyi mustana, muodottomana, murskaten kaikki alleen ja hotkaisi heidät ahnaasti kamalaan kitaansa.
Ympärillä on äänetön pimeys.
VALLANKUMOUKSELLINEN
Mitä?
Sashka vavahti kuin näkymättömän ruoskan iskusta, kohoutui käsiensä varaan ja alkoi jännittyneenä, hengitystään pidättäen kuunnella. Hänestä tuntui niinkuin kopissa olisi joku huokaissut…
— Ei mitään… olen vain hermostunut — kuiskasi hän äänettömästi. Mutta siitä huolimatta alkoi hän taas levottomasti kuunnella ja tuijotti eteenpäin näkemättä mitään. Sillä koppi oli pimeä kuin hauta ja hänen sydämensä kiihkeä sykintä oli ainoa mikä häiritsi haudansyvää hiljaisuutta… Koneellisesti kosketti hän otsaansa — se oli kostea kylmästä hiestä…
— Minä olen vain hermostunut — toisteli hän ajatuksissaan rauhoittaakseen itseänsä.
— Jospa vain voisi nukkua, — kuiskasi hän taas äänettömin huulin. Mutta hän ei voinut; sillä ajatukset, nuo vankilan hirmuisimmat kiusanhenget, joita on mahdoton paeta, ahdistivat ja kalvoivat taukoamatta — kuin suuret nälkäiset rotat…
Taas hän hätkähti, alkaen tuijottaa pimeyteen. Ja muistaessaan viimeisten öitten hirmunäyt, alkoi hän vavista — jospa ne nyt eivät tulisi…
Sashka muisti taas täällä kuluneet kauheat viikot ja hänen ruumiinsa alkoi vavista yhä ankarammin. — Yhtämittaa oli kuulusteltu. Pakotettiin tunnustamaan — eikä hän tiennyt mitään. Vuorotellen oli tehty lupauksia ja uhattu kidutuksilla, kiusattu nälällä ja janolla, niin että hän monasti oli luullut kuolevansa…
Näinä viikkoina oli Sashka laihtunut miltei luurangoksi, hänen kasvonsa muuttuneet tuntemattomiksi, teräviksi… Hän ei enää voinut nukkua, vavahti heti hereille jostakin hirmunäystä… Ja nyt hän ensikerran hämärästi käsitti, että nuo harhanäyt johtuivat vankilan kärsimyksistä… Hän alkoi taas vavista muistaessaan edellisen yön kauhut. Muisti niin kamalan selvästi sen salaperäisen kahinan, joka ensin kuului — ja miten hän äkkiä tiesi, että lattialla mateli häntä kohden suuri käärme…
— Ei — ei! Minä en tahdo ajatella sellaisia — en! Tulevat uudestaan…
Jotain muuta, muuta…
Ja onneksi hän unohtikin viimeöisen: hänen ajatuksensa lennähti kotiin…
Sashka muisti katuen, miten hän monasti oli ollut tyytymätön, kun kotona oli puutteellista, ahdasta ja ikävää; kun pikkusiskot sairastivat ja itkivät — ja isä vielä joi. Kaksi kertaa oli isä ajanut kaikki ulos kapakasta tullessaan — ja Sashka oli pitkän aikaa tuntenut katkeruutta ja vihaa isää kohtaan…
Kyllä hän nyt oli katunut, oppinut ymmärtämään kodin arvoa! Nyt hän muisti senkin, miten katkerasti isä oli itkenyt äitiä lyötyään: miten hän päihtyneenäkin oli usein ollut synkkä ja surullinen. Hän alkoi ymmärtää, ettei isäkään tahallaan juonut…
Entäs äiti. Tuo hyvä, aina lempeä ja kärsivällinen äiti… Kuinka paljon oli äitiparka kärsinytkään taistellessaan pienokaisten puolesta, köyhyyttä ja sairautta vastaan…
Mutta toisinaan oli hauskaakin. Sashka muisti viime pääsiäisjuhlan vähän ennen kuin hänet vangittiin — he olivat silloin niin onnellisia ja iloisia… Isä oli hiukan humalassa, mutta hän oli niin lempeä ja iloinen — leikki heidän kanssaan, lauloikin… Ja myöhemmin kun isä oli ulkona, kutsui äiti hänet kamariin, puhui kyyneleet silmissä jotain kaunista, jota Sashka ei enää tarkkaan muistanut. Sitten kietoi kätensä Sashkan kaulaan, suuteli häntä ja he itkivät molemmat…
Tuo ilta tuntui ihanalta unelta, niin kaukaiselta kuin ei sitä olisi ollutkaan… Ja kun Sashka taas muisti, että siitä on vain viisi viikkoa, tunsi hän oudon epätoivon sielussaan; se onkin epätodellinen unelma tulevaisuuteen nähden: hän ei koskaan pääse kotiin, ei enää milloinkaan näe äitiä — hän katoaa kuin lakastunut lehti syysmyrskyyn…
Ja äitiparka — hän tulee itkemään niin katkerasti… kauan, kauan…
Sashka tunsi niin polttavan kaipuun, ettei koskaan ennen; niinkuin jokin terävä raatelisi rintaa ja täytyisi huutaa tuskasta… Hän olisi tahtonut pyytää äidiltä anteeksi, ettei ole ymmärtänyt, ei rakastanut tarpeeksi… Jospa saisi sanoa edes yhden sanan, näkisi hänen katseensa…
Hänen kaipauksensa muuttui kummallisen haikeaksi, surulliseksi — sillä hän oli vielä niin nuori… Hän koetti taistella kyyneleitä vastaan, mutta lopulta ne kuitenkin täyttivät hänen silmänsä… Ja aivan kuin syleilläkseen tuota kaivattua, ojensi hän huomaamattaan kätensä kopin pimeyteen ja kuiskasi hiljaa:
— Äiti…
Tuossa särkyneessä äänessä särähti sellainen suru, kaipaus ja epätoivo, jota eivät sanat saata ilmaista — niinkuin raa'an käden pirstoma soitin olisi viimeisen kerran särkyessään särähtänyt… Sashka käänsi kasvonsa kovaan, likaiseen tyynyyn ja alkoi katkerasti itkeä. Hän tunsi olevansa niin avuton ja hyljätty kuin pieni puolikuollut koe-eläin, joka raadeltuna värisee vivikseettorin kynsissä… Ja hänen itkunsa oli niin haikeata ja toivotonta kuin olisi jossakin kauheassa, mustassa syvyydessä valittanut yksinäinen, ijäksi unhotettu olento…
Sashka ei ollut monena yönä nukkunut kuin jonkun hetken ja nyt kun itku tuntui jotenkin helpoittaneen, vaipui hän heti jonkunlaiseen unenhorrokseen.
Sashka heräsi hätkähtäen. Hän tunsi jonkun uhkaavan vaaran, ja kylmä hiki peitti silmänräpäyksessä hänen ruumiinsa…
Hän alkaa kuunnella henkeä pidättäen ja on kuulevinaan voimakasta, hillittyä hengitystä — ja muutamia raskaita, varovaisia askeleita, sitten välkähtää jokin… Mikä se on? Hänen kauhunsa kasvaa kymmenkertaiseksi epätietoisuudesta… Onko pyöveli jo tullut häntä hakemaan — olikohan se pyövelin lyhty…
Taas kuuluu omituista ääntä. Sashka käsittää mikä se on: Tiikeri.
Äsken se hiipi, nyt se istuu nurkassa ja odottaa kunnes Sashka nukkuisi… Se alkaa jo pitkästyä, koska hännällään pieksää kärsimättömästi kylkiään.
Sashka luulee sydämensä pysähtyvän: tiikeri lähenee hiljaa, hiljaa… pysähtyy; ehkä huomaa, ettei Sashka vielä nuku…
Mutta se jää siihen lähelle — siitä on vuoteelle vain lyhyt hyppy… Sashkasta tuntuu siltä, kuin täytyisi hänen heti kuolla: hänen ruumiinsa on jähmettynyt kauhusta kankeaksi…
Käytävältä kuului lähenevien askelten kolketta, ne pysähtyivät ja avain työnnettiin lukkoon. Sashkan rinnasta tunkeutui huokaus, voihkaus, aivankuin hänen päältään olisi vieritetty musertava kivilohkare. Avain kirskui lukossa ja hän näki eellimäisenä jättiläiskokoisen vartijan astuvan sisään. Sashka hypähti vuoteelta, kaikki musteni silmissä, mutta horjuvana ja vapisevana juoksi hän ovelle ja aivankuin ilosta mieletönnä syleili hän jättiläiskokoista vartijaa ja sopersi nyyhkyttäen:
— Minä kiitän teitä rakas ystäväni — pelastajani… Kiitän teitä kaikkia — se olisi aivan heti syönyt minut…
— Syönyt? Mikä? Kuka? — kajahtivat kylmät kysymykset ja vartija sysäsi
Sashkan luotaan.
— Tiikeri…
— Tiikeri! — toisti eräs katsahtaen tovereitaan hölmistyneesti ja sitten päävartija ärähti, röyhkeästi ja pilkallisesti:
— Poika on yhtäkkiä innostunut näytelmätaiteeseen! Mutia ei täällä semmoiset konstit auta! Pue heti päällesi.
Sashka hätkähti katsahtaen tuskallisen hämmästyneenä ympärilleen ja sammalsi tolkuttomasti:
— Mitä — se on totta… Minä näin… niinkuin se olisi… odottanut…