Produced by Tapio Riikonen

INFERNO

Novelleja

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo 1919.

SISÄLLYS:

Pettymys.
Kapina.
Tykkihevonen.
Sodan ääni.
Lentävä hirvi.
Kostaja.

PETTYMYS

I.

— Yksi tunti enää… viimeinen tunti… Nuori upseeri lausui nuo sanat kuin itsekseen, tuskin kuuluvasti. Mutta vastapäätä istuva nainen hätkähti kuin syytetty kuullessaan kuolemantuomionsa; hänen nuorilla kasvoillaan kuvastui hätä ja kauhu, kun hän vapisevin huulin kuiskasi:

— Jumalani… jumalani…

— Mitä, armaani…?

— Se on sittenkin totta — sinä menet.

— Tiedäthän… täytyy…

— En ymmärrä… tuntuu kuin kaikki olisi unta — kamalaa unta.
Sellainen onni ja sitten yhtäkkiä…

Värisevä ääni tukehtui kyyneliin. Mies kohotti hänen kasvojaan, suuteli liikutettuna hänen valkeata otsaansa puhuen hellästi ja pakotetun reippaasti:

— Älä sure… rakas. Pianhan minä sieltä palajan, ehkä everstiksi korotettuna… Yrjönritarina… Ja ajattele jos se… mitä eilen puhuin… Marcella…

Hänen kasvoillaan säteili onni ja hellyys; se näytti aivan kuin sähköaalto sattuvan naiseen: hän nousi, puristi miehen päätä rintaansa vastaan, ja hänen äänensä värähti vienona ja hellänä:

— Ah niin, rakas… Minä hoitaisin, kasvattaisin häntä. Yhdessä odottaisimme sinua… tuloasi…

— Ja ellen enää palaisikaan… olisin sittenkin luonasi — hänessä…

Mies vaikeni kuin ihanasta unesta havahtuen ja kuiskasi katkonaisesti, epävarmasti:

— Mutta ellei… ellei olisikaan niin…?

— Oi, sen täytyy olla niin, — huudahti hänen nuori vaimonsa tulisesti. — Me odotamme sinua… ajattelemme sitä ihanaa päivää, jolloin tulet kotiin. Oi, Arnold — ajattele sitä päivää…

Mies unohti kaiken. Kirkkaana, lämmittävänä auringonpaisteena tulvahti hänen sieluunsa ihana kuva kotiin paluusta. Samalla tunsi hän rakastettunsa kiihkeän suudelman, kuuli hänen sopertavan jotain omituista, hellää, joka vaikutti häneen kuin väkevä viini, valtasi hänen koko olemuksensa suloisella huumauksella. Hän tunsi vain, että olento hänen sylissään oli kallein maailmassa, jonka puolesta hän olisi mielellään uhrannut elämänsä… Kuin unessa hän hiljaa kuiskasi:

— Niin, armaani… Sen täytyy olla niin.

He eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet sellaista pyhää, puhdasta hehkua ja liikutusta kuin silloin. Miehen mieleen lennähti outo aavistus, että se onkin heidän viimeinen syleilynsä… Mutta mitä siitä — hän eläisi sittenkin pojassaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä onnesta — hän eläisi aina heidän molempien rakastavassa muistossa… Vaimo suuteli hänen silmiään sopertaen hiljaa:

— Älä rakas… Arnold… Nyt tiedän… tunnen, että se on totta…

Tuo varmuus vaikutti mieheen kuin ehdoton tosiasia. Lähtökin tuntui nyt helpommalta — olihan edes yksi valopilkku kaipauksen ja murheen pimeydessä.

Hän lähti yksin asemalle…

II.

Jo monta päivää oli hyökkäysarmeija pitkänä jonona edennyt vihollisalueelle suokannaksia myöten, työntäen edellään pientä puolustusjoukkoa. Ylipäällikkö oli päiväkäskyssään kehoittanut kaikkia äärimmäisiin ponnistuksiin, jotta ehdittäisiin suoalueen yli ennenkuin vihollinen ehtisi eteen, sulkisi pääsyn…

Ja nyt olivat huomattavat etujoukot päässeet yli kohtaamatta suurempaa vastarintaa. Parhaillaan kiirehtivät jalkaväkirykmentit pikamarssissa ylitse.

Arnold hämmästyi suuresti kun kenttätelefoonilla ilmoitettiin tuo onnellinen uutinen — se tuntui uskomattomalta. Ja kun hiukan myöhemmin vihollisen lentokone kaukaa kiiti heidän ohitseen, tunsi Arnold entistä suurempaa levottomuutta.

Noin tunnin kuluttua tuli tiedusteluosastolta ilmoitus, että 10 km suoalueelta on vihollinen hävittänyt sillan, tukkinut virran — ja meidän hallussamme oleva alue on kokonaan järvien ympäröimä — mutta samassa alkoi kamala näytelmä…

Ensin kuului jostakin kaukaa tykinjyrähdys ja ankara pommiräjähdys noin kilometrin päässä edessäpäin. Toinen — kolmas, neljäs… Sitten jyrähti kaukana takanapäin… taas edessä — jyrähdykset tihenevät… Ja kaikki pommit putosivat saarelle… Arnold tarttui päähänsä kuin huumaavan iskun satuttamana ja änkytti käheästi.

— Nyt käsitän kaikki… Vihollinen asetti ansan… ja ylipäällikkö vei meidät siihen…

— Mitä tarkoitat…?

— Ne tiesivät, että tässä täytyy ehdottomasti olla tykistöä suojana viimeisen suon yli mentäessä… Mutta kun miltei koko armeijan tykistö on täällä… niin…

Hän vaikeni ja etsi vapisevin käsin kartan taskustaan ja sitten jatkoi änkyttäen tukehtuneesti:

— Sehän on kamalaa… pirullisen nerokasta… Ajatelkaa: tie luotisuoraa 14 km; sivulla rämeitä, ryteikköä, louhikkoja — puhumattakaan tuosta pohjattomasta suosta… Ja pommien putoilusta näette, että ne ampuvat aivan tien suuntaa myöten, joukkojemme yli… Jos vain koetammekin ampua meidän tykeillämme, putoo jokainen laukaus tielle — omiin joukkoihin… He voivat siis rauhallisesti piiritystykeillään murskata 400 tykkiämme… Meidän joukkomme ovat silloin täysin vaarattomia ja avuttomia — joihin ei kannata tuhlata edes ampumavaroja.

Samassa saapui käsky valmistautua ampumaan. Tykistön päällikkö viittasi
Arnoldille ja he lähtivät kiireesti ylipäällikön luokse…

Ampumiskäskyä ei voitukaan toteuttaa, pommit putoilivat yhä tiheämmin — ja kun taivaanrannalle vielä ilmestyi kaksi lentokonetta tarkastamaan pommituksen tuloksia, näytti levottomuus kiihtyvän kauhuksi.

Kaiken lisäksi alettiin heitä pommittaa myöskin sivultapäin, mutta se vaikuttikin päinvastoin — kaikki muuttuivat, näyttivät elpyvän… Ja hetken kuluttua suunnattiin hurja tykkituli viimeisiä häiritsijöitä kohden.

Mutta nyt kiihtyi vihollisen pommitus suorastaan hirvittäväksi. Saaren eteläpäässä oli mahdoton vastata, kokonaiset patterit paiskautuivat palasiksi; kaikki murskaantui ja sotilaat juoksivat suohon — ja monet etumaiset olivat hukkua vetelään liejuun…

Kumma kyllä ei saaren pohjoiskärkeen ollut vielä pudonnut ainoatakaan pommia… Sinne pelastettiin satakunta tykkiä ja jatkettiin rivakasti ammuntaa. Pohjoisimpaan niemeen oli sijoitettu sairasosastot — ja sinnepäin kannettiin taukoamatta haavoitettuja.

Arnold tarkasti parhaillaan tähtäintä, kun ilmaa viilsi jokin kammottava ulvahdus, maa vavahti kuin ruoskaniskun satuttama eläin ja huumaavasti jyrähtäen paiskautui korkea kuusikko kaameana, mustanpunaisena leimahduksena ylös ilmaan. Ja sitten tuntui kaikki kiirivän jonnekin jylisevänä vyörynä…

— Siinä se nyt oli… mörssäri… kuiskasi Arnold käheästi. Kukaan ei sitä kuullut; mutta ehkä kaikki tylsästi tunsivat jotain sellaista. Sitten tuntui taas koko maailma räjähtävän, leiskahtavan ilmituleen ja hän paiskautui jonnekin sysimustaan pimeyteen…

Vähitellen alkoi Arnold hämärästi käsittää, että hän makasi ambulanssiteltan lattialla, matala laatikko päänalusena ja jalkaa poltti kuin tulessa… Hän ei kykene ensin ajattelemaan; hän tuntee vain, että joku kiristelee hampaitansa, ja heiluttaa päätään kahtaalle; jännittäen kaiken ajatuskykynsä huomaa hän vihdoin, että hän itse tekee niin — ja päättää olla hiljaa.

Lattia on täynnä vaikeasti haavoitettuja, joita koetetaan sitoa edes tilapäisesti, etteivät menehtyisi verenvuotoon. Lääkäri ja kaksi sisarta työskentelee kuumeisella kiireellä kahden sairashoitosotilaan avustamana — mutta paljoko he ehtivät. Yhtämittaa tuodaan uusia haavoitettuja, kaikkialta tuijottaa rukoilevia, hädän ja kauhun laajentamia silmiä. Arnoldin vierellä ojentaa eräs nuorukainen pomminsirpaleen raatelemaa rannettaan kuin rukoillen ja puristaa kaikin voimin käsivarttaan estääkseen verenvuotoa; mutta hän väsyy, valtimosta purskahtaa punainen suihku, hän lysähtää maahan, käsi heltiää kokonaan ja sitten hän vain toivottomasti tuijottaa miten hänen elonnesteensä leviää tummanpunaisen loan peittämälle lattialle… Muutamat koettavat rääsyillä tukkia ammottavia haavojaan, mutta toiset ovat jo tylsästi ummistaneet silmänsä ja näyttävät loppuun nääntyneiltä. Jotkut havahtuvat välillä, aukaisevat silmänsä kuin koettaen tointua raskaasta unesta; eräskin nousee hammasta purren istualleen ikäänkuin siten johtaakseen pois kuoleman huomion… Mutta useimpien ponnistukset ovat turhia, silmät ummistuvat uudelleen, hengitys harvenee, ja hetken kuluttua heidät kannetaan kiireesti ulos — he eivät enää tarvitse apua… Arnold näkee myös kamalasti silvottuja, ammottavine haavoineen, suonenvedontapaisesti kouristelevine käsineen; raadellut jäsenet vavahtelevat, värisevät, tuskan vääristämät suut näyttävät huutavan, vaikeroivan…

Mutta mitään ei kuulu. Koko maailma on täynnä pauhua, jyrinää, joka tuntuu yhä kiihtyvän. Sen voimasta värisevät taukoamatta kangasseinät, koko teltta vapisee kuin kuoliniskua odottava jättiläiseläin. Ja niinkuin tuollainen eläin kuoliniskun sattuessa lysähtää kokoon, hytkähti yhtäkkiä teltta kokoon…

Mörssäri… kuiskaa hän vapisevin huulin ja alkaa kauhusta väristen odottaa seuraavaa…

Kolme kertaa oli jo räjähtänyt, Arnold tunsi jalkansa kummallisesti kylmenevän, ja taas hehkuvan polton — lopulta hän tunsi tylsistyvänsä…

Joku tarkasti hänen reittänsä, ja hän kuuli käheytyneen naisäänen huutavan:

— Täällä on kiire — ei kestä…

Enempää ei kuulunut, vereen tahrautunut lääkäri viittasi jotain, häntä nostettiin, ja sitten musteni kaikki…

Verenmyrkytys… ellei niitä kaikkia poisteta! kuuli Arnold tohtorin huutavan korvaansa. — Ja narkoosiaineet räjähtivät äsken… Ei siis auta…

— Ryhtykää vaan toimeen… herra tohtori! — keskeytti Arnold ja hoitajattareen kääntyen lisäsi:

— Antakaa… kirje… vasen sisätasku…

Hän sai kirjeensä, ja puristi sen nyrkkiinsä ja tuo kosketus tuntui ikäänkuin kädenpuristukselta — olihan hän sitä pidellyt…

Tulkoot tuskat — en valita… — ajattelee Arnold — paranen… sitten kotiin… Tahdon ajatella vain sitä…

Arnold tuntee, että hehkuva rauta työnnetään syvälle hänen ruumiiseensa, mutta hän puree vain hammasta… Se tuntuu polttavan kaikkialla, tuskanhiki kihahtaa ruumiista, hän unohtaa mitä pitäisi ajatella… Silmissä pimenee, mutta yhä polttaa… Sydämestä kouraisevat aivankuin pitkät raatelevat pedonkynnet, ja koko maailma alkaa pyöriä — mutta vaiti hän on… viime hetkeen asti hän ikäänkuin matkii mielessään, ettei hänen suustaan saa kuulua yhtään voihkausta.

Arnold herää kuin unesta ja miltei jähmettyy kauhusta: hänet on kahlehdittu palavaan autoon, joka kiitää pyörryttävää vauhtia yli mäkien, vuorien… Hän koettaa hypätä pois — turhaan; liekit tarttuvat häneen, nuoleskelevat tulikielillään hänen ruumistansa, polttaen, tukehduttaen — ja yhä vain eteenpäin hurjasti hyppelehtien… Vihdoin näkyy edessä sysimusta leveä kuilu, auto lähenee, sitten heilahtaa ja hän odottaa kiduttavan kauhun vallassa milloin saapuu pohjaan ja kaikki murskautuu siruiksi…

Kun Arnold vihdoin tuli tajuihinsa, oli hän eräässä vihollismaan rajakaupungissa, jonne hänet oli tuotu sairasautolla. Ja monien kyselyiden jälkeen ilmoitti hoitajatar, että koko hyökkäysarmeija oli otettu vangiksi.

Vasta kolmen päivän kuluttua muisti Arnold kirjeen. Se oli ainoa vaimolta saapunut kirje…

Hänen mielensä täytti kauhu — ei muistanut siitä mitään, ja hän oli osannut joka sanan ulkoa. Vapisevin äänin kysyi hän sitä hoitajattarelta ja kun tämä toi sen hetken kuluttua, tarttui hän kirjeeseen kuin nälkäinen leivänpalaan ja luki seuraavaa:

Rakas!

Voi miten kaipaan sinua ja toivon, että olisit täällä! — Kaikki on niin pelottavaa ja kauheata. Vihollinen lähenee nopeasti ja kaikkien täytyy poistua kaupungista vuorokauden kuluessa. En vielä tiedä miten pääsen, autoja ja hevosia ei enää saa. Voi miksi turhan vuoksi pelotan sinua, rakkaani — pääsenhän minä jalkaisin, koska olen nuori ja terve! Kyllä kaikki käy hyvin — älä ole huolissasi. Eräs tuttu upseeri toimittaa kaikissa tapauksissa tämän naapurikaupungin postiin… Kirjoitan sinulle muutaman päivän kuluttua.

Armaani! Ajattelen vain sinua — päivät ja yöt. Ja minä olen varma, että se asia on siten kuin me niin palavasti toivoimme… Oi muistatko ne hetket, armas…? Minä en voi niitä koskaan unhoittaa! Sinua suutelee…

Oma Marcellasi.

Ja taas muisti Arnold senkin, että tuo kaupunki joutui heti sen jälkeen pommituksen alaiseksi. Hän peitti kasvonsa käsillään ja änkytti tuskallisesti:

— Missä… missä hän on…?

Ajatellessaan, että Marcella olisi ruhjoutunut raajarikoksi pommituksessa tai joutunut joidenkin ihmispetojen kynsiin, pelkäsi Arnold tukehtuvansa — tuo tuska tuntui tuhat kertaa kiduttavammalta nyt, kun hän itse oli heikko…

Ei ei — ehkä kaikki on hyvin… Pääasiahan on sentään, että hän rakastaa minua. Ja pian tuo epätietoisuus selviää, kun hän pääsee kotiin…

Äkkiä tunsi hän ruumiinsa kylmenevän… Ikäänkuin jääkylmänä salamana iski aivoihin kamala totuus: sotavankeus… Sali alkoi suuren karusellin tavoin pyöriä… vauhti kiihtyi kiihtymistään… sitten pimeni…

III.

Vitkaan, vitkaan parani Arnold. Vaikka puoli vuotta oli kulunut, ei hän vieläkään voinut olla jalkeilla kuin vähän kerrallaan. Siihen oli vaikuttanut eniten hänen sisäiset kärsimyksensä — ei vieläkään tietoa.

Sairaalasta vietiin hänet vankileiriin, jossa joutui kitumaan toisen puoli vuotta. Taistelukentän kauhut ja sairaalan kärsimykset oli hän kestänyt — mutta vankileirissä oli hän pelännyt menehtyvänsä; hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, mutta silloin oli hän taas ikäänkuin kuulevinaan matalan kuiskauksen: ehkä huomenna…? Loppuaikoina alkoi hän jok'ainoana aamuna postiajan lähetessä vavista kuin vilutautinen. Laitoksen lääkäri oli alkanut pitää tuosta surumielisestä miehestä ja kun pelkäsi Arnoldin menettävän järkensä, toimitti hän hänet maanviljelystöiden johtajaksi erääseen kartanoon, jonka omistaja oli sodassa upseerina.

Mutta kulunut vuosi tuntui Arnoldin mielestä iankaikkisuudelta — ja vankileirissä hänen tukkansakin hiukan harmaantui.

Onko hän kuollut? — Vai elääkö hän jossakin pakolaisena kurjuudessa, nälässä…? Ehkä vielä heidän pienokaisensa, ooh, ei…

Nuo ajatukset kalvoivat herkeämättä hänen epätoivoista sieluansa, hän oli kuin elinkautinen vanki, jonka veristyneitä jäseniä aina painavat ja kalvavat raskaat raudat — aina muistuttavat olemassaolostaan kaamealla kolinallaan…

Kului pari kuukautta ennenkuin Arnold puhui emäntänsä kanssa muista kuin talon asioista. Mutta silloin kutsui rouva hänet eräänä iltana teelle ja puhui hiukan sodassa olevasta miehestäänkin, jota hän näytti kovasti kaipaavan. Senjälkeen tapahtui se usein ja vähitellen sai Arnold tietää yhä enemmän nuoren emäntänsä suruista ja huolista. Hän koetti myös lohduttaa tätä parhaansa mukaan, ja lopulta hän miltei huomaamattaan alkoi kertoa omistaankin. Siitä lähtien muuttui hän huomaamattaan aivan toisellaiseksi. Hän parani lyhyessä ajassa täysin terveeksi, ja hänen mielessään oli herännyt uusi toivo.

Vasta jälkeenpäin huomasi Arnold, että se oli hänen nuoren emäntänsä ansiota, tämä osasi haihduttaa hänen synkkyytensä, hänellä oli aina varalla kokonainen joukko lohduttavia tosiseikkoja. Hän huomautti, etteivät kirjeet saavu sota-aikana perille oikeallakaan osoitteella, miten olisivat Arnoldin kirjeet voineet saapua perille, kun ei niissä ollut oikeata osoitettakaan? Sama oli hänen vaimolleen menevien kirjeiden laita. Eihän tämä enää siellä voinut olla.

— Luuletteko tällaisina aikoina etsittävän jotain yksityistä kirjeensaajaa? — kysyi hän lopuksi. — Mutta sensijaan on pidätetty paljon kirjeitä! Mahdollisesti on vaimonne muuttanut toisaalle ja lopulta, kun ei ole saanut teiltä yhteenkään kirjeeseen vastausta, luullut teidät kuolleeksi. Mutta kaikkihan tulee taas hyväksi kun pääsette täältä, jos hän vain teitä rakastaa…

Siitähän Arnold oli niin varma, niin ehdottoman varma! Hän tunsi yhä suurempaa toivoa ja iloa ajatellessaan sitä päivää, jolloin taas tapaa hänet — silloin Marcella raukan kärsimykset muuttuvat riemuksi…

* * * * *

Jo monta päivää oli nuori rouva näyttänyt tavattoman rauhattomalta. Päivät hän käveli eräällä lehmuskujalla puutarhassa, öisin huoneessaan edestakaisin, edestakaisin — kuin rauhaton henki, joka ei saa koskaan lepoa. Jo kaksi yötä oli Arnoldin yläpuolella yhtämittaa kuulunut kaukainen askelten ääni. Nyt oli se vain muuttunut omituisen epätasaiseksi — niinkuin kävelijä olisi nääntymäisillään.

Arnold tunsi syvää sääliä naisraukkaa kohtaan. Hän ei myöskään voinut nukkua — kuunteli vain noita askeleita — jotka tuntuivat muuttuvan yhä väsyneemmiksi.

Hän oli miltei nukahtamaisillaan, kun askeleet taukosivat omituiseen kolahdukseen. Hän hätkähti ja alkoi henkeä pidättäen kuunnella — ei mitään!

Mitään ajattelematta lähti hän huoneestaan, nousi toiseen kerrokseen — ja hetken kuluttua huomasi hän kuuntelevansa erään oven takana. Sieltä oli kuuluvinaan kuin tukehtunutta itkua. Sitten koputti — ei vastausta; hän koputti toisen, kolmannen kerran, ja kun ei vieläkään saanut vastausta, astui vihdoin varovasti sisään.

Sydäntäsärkevästi itkien virui nuori vaimo lattialla aivankuin tainnoksissa. Arnold nosti hänet vuoteelle, kostutti hänen kasvojaan vedellä ja lopulta hän näytti toipuvan…

Arnold pyysi anteeksi menettelyään ja pyysi puhua muutaman sanan, mutta lupasi poistua hetikin, jos rouva tahtoo. Tämä pyysi Arnoldin jäämään, sitten ojensi kätensä kuin rukoillen ja parahti sydäntäsärkevästi:

— Hän on kuollut… kuollut! Vähitellen sai Arnold tietää, ettei rouva ollut saanut kirjettä koko kuukauden aikana ja pelkäsi pahinta… Hän ei tahtonut kuulla mitään, itki vain. Vihdoin Arnold käski hänen vaieta, ja kun rouva hämmästyen katsahti häneen, ilmoitti Arnold tyyneesti, ettei hänen miehensä ole ollut kolmeen viikkoon edes taistelurintamassa.

— Mitä… mitä te sanotte, toisteli nainen käsittämättä mitään.

— Minä sanon teille, että se armeija, johon miehenne kuuluu, sai kolme viikkoa sitten käskyn siirtyä toiselle rintamalle ja tiedättehän, ettei silloin saa kirjoittaa. Kaikki on siis hyvin.

— Jumalani… se on totta! — kuiskasi nainen kuin huumaantuneena.
Miten voisin teitä kiittää — hän elää!

— Älkää minua kiittäkö, hyvä… rakas ystävä. Olen ollut levoton teidän tähtenne. Olisin tahtonut puhua kanssanne, kysyä jotain, mutta kun te ette…

— Niin, antakaa anteeksi… Nyt tiedän, että teille voin puhua kaikesta — pienimmistäkin…

— Oi tehkää niin…

Siitä lähtien hän tekikin niin ja Arnold tunsi iloa voidessaan lohduttaa tuota naista, joka oli lohduttanut häntä niin paljo. Hän tunsi, että nainen oli hänen ystävänsä — tunsi, että he tukivat toisiansa, kuni veli ja sisar…

Mutta sittenkin sattui hetkiä, jolloin Arnold tunsi ympärillään vain musertavaa masennusta, hapuili epätoivon pimeydessä, joka oli pelottavampi kuin myrskyinen syys-yö eksyneelle vaeltajalle.

Oli satanut koko päivän tihkusadetta, ja Arnoldilla oli taas tuollainen synkkä hetki. He istuivat ruokasalissa teetä juomassa ja Arnold tuijotti äänettömänä ulos syysillan pimeyteen. Suuret pisareet vierivät alas mustia ruutuja niinkuin kyyneleet itkevän ihmisen poskia myöten ja silloin tällöin valitti tuuli puiston alastomissa puissa niin surullisesti — niinkuin siellä ulkona olisi itkenyt yksinäinen, hyljätty olento.

Arnold oli ääneti, mutta hänen ajatuksensa kiiti kaukana, kaukana… Hän oli lukenut suunnattomista nälkäisistä pakolaislaumoista, joiden kulkua osoittamaan jää hangelle tiepuoleen joukottain vanhuksia, lapsia, äitejä pienokaiset sylissään, menehtyen nälkään ja viluun. Entä jos hän viruu siellä jossakin, juuri tällä hetkellä ja koettaa itkien suojella viime rääsyillä pienokaistaan, heidän pienokaistaan… Tuo ajatus poltti aivoja kuin tulinen rauta, se ahdisti, tukehutti, se kohosi hänen kurkkuunsa rajuna nyyhkytyksenä… Hammasta purren jännitti hän kaiken tahdonvoimansa ja onnistui tukahuttamaan pienimmänkin äänen, mutta hänen hartiansa hytkivät suonenvedontapaisesti, hänen koko ruumiinsa tuntui olevan pakahtumaisillaan…

Silloin tarttuivat pienet kädet hänen päähänsä, painaen sen pehmeätä naisrintaa vastaan — ja Arnold tunsi poskellaan sykkivän sydämen; sitten kuului värisevä, kuiskaava ääni:

— Oi älkää… lakatkaa! Me olemme molemmat onnettomia — emmekö ole myöskin ystäviä… Ettekö tekin voisi puhua minulle kaikesta niinkuin minäkin olen puhunut, ehkä teillekin olisi helpompi…

— Minä pidän teitä ystävänä, olen teille niin paljosta kiitollinen…

— Oi älkää puhuko — Kun ajattelen, miten te olette täällä kaukana vieraassa maassa, niin minua ikäänkuin kuristaa. — Lupaatteko, ettette enää näin yksin sure, että puhutte, että…

Arnold hillitsi nyyhkytyksen, tarttui naisen käsiin ja puhui värisevin äänin:

— Minä lupaan, ja minua hävettää, etten nytkään tehnyt niin. Sillä minun pitäisi olla kiitollinen kohtalolle, että olen saanut sellaisen ystävän… Tästälähin minä tahdon olla niinkuin te tahdotte.

Nuo sanat ja se, että oli onnistunut rauhoittamaan Arnoldin, vaikuttivat voimakkaasti naisen tunneherkkään mieleen. Hän puristautui kiihkeästi Arnoldin rintaa vastaan tuntematta, muistamatta muuta kuin että Arnold oli hänelle läheinen, rakas. Tuo surunsekainen tunne valtasi yhä väkevämpänä hänen mielensä ja se toi muassaan erään toisen tunteen, joka huumasi jollakin selittämättömällä tavalla — niin ettei tahtonutkaan ajatella mitä se oli. Hänen äänensäkin oli muuttunut omituisen helläksi ja hiljaiseksi, se oli kuuluvinaan jostain etäältä.

— Minäkin tahdon kaikessa olla… niinkuin te tahdotte… Jos te vain luotatte minuun, ellette ole surullinen, silloin saatatte minut onnelliseksi — niin onnelliseksi…

Arnold kuuli tuon vienon äänen värisevän, tunsi syleilevien käsivarsien vapisevan, ja hän tunsi oudon tunteen tarttuvan itseensä — tunteen, jota ei ollut ennen tuntenut ystävänsä läheisyydessä. Hän tunsi tämän suutelevan itseänsä — toisin kuin silloin kerran…

Mutta juuri silloin hän muisti Marcellan… Entäpä, jos joku toinen mies puristaisi Marcellaa rintaansa vastaan — niinkuin hän nyt tekee. Tuo ajatus syöksyi sydämeen, kuni kylmä terävä veitsi… Mutta samassa sen sysäsi tieltään toinen tunne: varmuus, ettei hän koskaan olisi näin kenenkään toisen miehen kanssa… Kuinka hän itse siis voisi olla — miten hän sitten voisi katsoa Marcellaa silmiin?

Nainen tunsi, miten miehen puristus hölleni, tulinen katse kääntyi jonnekin kauas… Veri syöksyi hänen kasvoihinsa ikäänkuin hän olisi herännyt alastomana vieraan ihmisjoukon keskellä. Hän hellitti Arnoldista ja sopersi katkonaisesti, vapisevin äänin.

— Mitä minä… mitä nyt… tein…? Nyt voitte käsittää minut vallan väärin… minä…

— Rauhoittukaa, rakas ystävä, lausui Arnold sydämellisesti, tarttuen hänen käsiinsä. — Minä en käsitä väärin…

— Mutta kun minä noin…

— Älkää vaan syyttäkö itseänne, minä tiedän, ettette tahtonut pettää miestänne, vaan…

— Oi te tiedätte, ymmärrätte sen, — huudahti nainen kiitollisena ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet… Jospa vain käsittäisitte, miltä naisesta tuntuu kun yht'äkkiä joutuu vastuunalaiseksi kaikesta, johon ei kykene, lopulta tuntee itsensä niin sanomattoman heikoksi ja avuttomaksi — ja sitten yhtämittaa odottaa kauhu sydämessä, milloin kaikki on lopussa… Tahtoisi edes hetkeksi turvautua johonkin voimakkaaseen, sellaiseen kuin te — olla heikko…

— Niin, rakas ystävä… minä ymmärrän…

— Mutta itse en sittenkään ymmärrä itseäni, — sopersi nainen tuskaisen hämmästyneenä. Enhän olisi voinut elää — nähdä häntä, jos olisi jotain tapahtunut. Te yksin pelastitte minut enkä minä vieläkään käsitä…

— Minä sanon teille vielä toisen syyn — puhui Arnold hiljaa… Nähkääs meitä on painanut samanlainen tuska ja epävarmuus, se on lähentänyt meitä — opettanut turvautumaan toisiimme. Ja vielä: me olemme nuoria.

Nainen katsoi häntä hetken ja hänen ilmehikkäillä kasvoillaan vaihteli tuska, hellyys ja suru. Vihdoin hän sammalsi katkonaisesti, epäröiden.

— On vielä yksi syy, suurin, jonka nyt vasta huomaan.

Ja Arnoldin uudistettujen pyyntöjen jälkeen hän vihdoin kuiskasi hiljaa, värähtäen:

— Että… minä rakastan teitä…

Arnoldin kasvoille leimahti tuskallinen neuvottomuus; sitten hän näytti kiihkeästi ajattelevan, ja katsoen naista sanoi hän pitkän äänettömyyden jälkeen hiljaa, kiinteästi:

— Sehän olisi onnettomuus… Mutta rakas ystävä… eihän se voi olla mahdollista. Kyllä te huomaatte sen kun oikein ajattelette.

Nainen pudisti tuskin huomattavasti kumartunutta päätään ja Arnold näki muutamia kyyneleitä putoavan lattiaan.

Taas tuli pitkä äänettömyys ja sitten kysyi Arnold teennäisen karmeasti:

— No, te toivotte siis, että hän jäisi sinne, kuolisi jonnekin sudenkuoppaan…?

— Mitä… mitä te puhutte…? — huudahti nainen kalveten. — Kuinka te voitte puhua noin kamalia…? Tuollaisesta asiasta…?

— Mutta sittenhän saisitte nopeammin hänestä eron… Kun ette enää häntä rakasta…?

— Tietysti rakastan, — huudahti nainen punastuen.

— Siinäpä se on — rakas, rehellinen ystäväni. Miten hyvä totuus onkaan — nyt olette itsekin varma siitä, että vain miestänne rakastatte… Jos joku onneton vieras on herättänyt teissä sääliä, niin mikä hän on teille miehenne rinnalla? Ajatelkaa, että hän haavoittuu, ja kutsuu teidät luokseen hoitamaan, lieventämään tuskiaan — jäättekö silloin sen vieraan luokse, vai menettekö hänen luoksensa?

— Kyliä minun täytyisi mennä, — kuiskasi nainen tuskallisen hämmästyneenä, katsettaan kohottamatta.

— Aivan niin. Te ette vähääkään silloin ajattelisi tuota vierasta… Se oli siis vain luulottelua, koska te rakastatte vain miestänne — ja se on hyvä…

— Te siis toivotte minut mahdollisimman kauas, — puhui nainen hiljaa, lievästi moittien.

— Se on toinen asia, mitä minä… Minä olen ajatellut asiaa vain teidän kannaltanne… Tahtoisin, että olisitte onnellinen.

— Oi minkälainen olettekaan. Teidän menettelynne… on… — Hän vaikeni hetkiseksi ja sitten lisäsi värähtävällä äänellä:

— Minä en koskaan voi korvata kiitollisuusvelkaani teille.

Mies puristi hänen kättään. Tuon tapauksen jälkeen he ymmärsivät toisiaan entistä paremmin…

VI.

Arnoldista tuntui kaikki ihanalta unelta — olivatko he todella matkalla kotiin…?

Se oli totta — vihdoinkin. Ja siksi kaikki katseet loistivat toivosta, odotuksesta, kukaan ei huomannut huonoa ilmaa, ahtautta, likaisuutta — koko vaunu tuntui olevan täynnä toivoa.

Eräällä asemalla päätti Arnold mennä katsomaan invaliidivaunuihin, jotka olivat junan jälkipäässä. Siellä oli kamalasti silvottuja, raajarikkoisia, kädettömiä, jalattomia, jotka eivät kyenneet liikkumaan paikaltaan — mutta heidänkin silmissään kuvastui jotain epämääräistä toivoa…

Mutta kun Arnold astui viimeiseen vaunuun ja näki yhtäkkiä vastassaan hämärässä nurkassa tyhjänä ammottavat silmäkuopat, pysähtyi hän ovelle kauhusta vavahtaen; hänestä tuntui ikäänkuin nuo mustat aukot, tuo tumma tyhjyys tuijottaisi haudantakaisesta, pimeästä tyhjyydestä. Joka puolella näkyi silvottuja kasvoja, nenättömiä, huulettomia, silmäpuolia ja kaksi muuta silmätöntä. Arnold tunsi puistatuksen, ne olivat kamalimpia, mitä hän oli nähnyt, sillä heissä ei ilmennyt toivoa eikä toivottomuutta, liikkumattomina ja elottomina möhkäleinä muistuttivat he haudasta karanneita vainajia. — Arnold ei saanut moneen päivään silmistään tuota näkyä.

Päivän toisensa jälkeen kiiti juna eteenpäin. Kuni jättiläs-suuret taulut, vilisivät silmissä tuhannet vieraat näköalat, loppumattomasti vieraita ihmisiä, vieraita kieliä…

Ja sitten vihdoin tuttuja, kaivattuja maisemia, tutunnäköisiä ihmisiä… Hän katselee kaikkea yhtä ahnaasti aivankuin janoon nääntynyt ihminen sammuttaa janonsa, löytäessään viime hetkellä lähteen… Kaikki tuntuu rakkaalta, omituiselta…

Arnold oli pääkaupungista saanut tietää, että hänen tätinsä asui eräässä maaseutukaupungissa. Ja nyt läheni juna sitä, nyt vihelsi. Arnold tuntee ruumiinsa värisevän, kun juna pysähtyy. Arnold hypähtää vaunusta, rientää asemasalin lävitse ulos — ei ajuria. No telefooni.

Vanhan neidin ääni alkaa ankarasti vavista. Arnoldin täytyy kolmasti kysyä ennenkuin täti änkyttäen ilmoitti Marcellan asuvan "Onnela" nimisessä kartanossa, jonne on 10 kilometriä…

Väkevän liikutuksen valtaamana asettaa Arnold kuulotorven paikoilleen, edes kiittämättä, vaikka vanhan naisen vapiseva ääni vielä kuuluu…

Jospa ilmoittaisin puhelimella…? Ei — minä yllätän hänet. Hän tarkasti vielä varmuudeksi ettei "Onnelaan" ollutkaan puhelinta.

Saatuaan tietää, että kaupungissa majaili rakuunarykmentti, riensi hän sinne ja sai eräältä upseerilta aivan erinomaisen ratsuhevosen ja sitten matkaan.

— Vhiu — vhiuu… — suhajaa Arnoldin korvissa rotujuoksijan jouduttavan laukan tahtiin, kun hän kiitää keväisen metsän halki. Sen heleä vehreys ympäröi hänet, sen suloinen tuoksu tuntuu huumaavan hänet kuin hieno viini ja silloin tällöin kuuluu suhinan seasta lyhyt katkelma lintujen laulusta… Hän tuntee jännityksen ja huumaavan riemun täyttävän sielunsa.

— Virta… punainen silta — suora kuusikuja oikealle — toistelee Arnold poliisikamarista saamaansa matkaohjetta… Ja hevonen kiitää kuin lentäen, ikäänkuin sekin tuntisi samaa jännitystä.

Jo näkyy silta, kuja… Oh, mitä hän mahtaa ensin sanoa, tehdä — pikku
Marcella raukka… Nyt lähenee sinua onni — kärsimysten jälkeen…

Arnold hypähti alas satulasta ja sitoi huohottavan ratsunsa pylvääseen, pyyhkäsi hikisiä kasvojaan — ja sitten sisään.

Eteisessä taapersi häntä vastaan pieni poika… Arnoldin sydän alkaa hurjasti lyödä — Marcellan silmät… suu… Hänen silmänsä sumenevat kyynelistä, kun hän väkevän liikutuksen ja riemun vallassa ottaa pojan syliinsä ja suutelee tätä sopertaen käheästi:

— Pienokaiseni… poikani…

Poika alkaa hurjasti huutaa… ovi aukenee ja kynnyksellä seisoo Marcelia… Hänen kasvonsa valahtavat kuolon kalpeiksi, hän tarttuu vapisevin käsin sohvanselkään ja lysähtää istumaan kuin jalkansa olisivat äkkiä halpautuneet. Poika juoksee itkien äidin syliin…

Arnold aikoi rientää syleilemään vaimoansa, mutta pysähtyi tyrmistyen ja tuijotti häntä kasvot kauhusta vääristyen — ikäänkuin olisi nähnyt pöyristyttävän aaveen… Vihdoin kysyi hän katkonaisesti, tolkuttomasti:

— Mitä… mitä, Marcella…?

— Mitä tämä on… Marcella…? — kuului taas kuin kaiku. Ja sitten kuuli hän tuntemattoman, tukehtuneen äänen:

— Sinä elät…

— Niin, minä elän…

Äänettömyys…

— Niin, minä elän, — kajahtaa äkkiä kuin tuomarin ääni — eikä syyllisyys voi koskaan kuvastua selvemmin kuin nyt naisen kasvoilla… Mutta Arnold ei voi, ei tahdo uskoa. Hän katsahtaa poispäin ja sitten kuuluu hiljaa, tuskallisesti, miltei vaikeroiden:

— Ei, ei… Eihän voi…?

Mutta nainen ei vastaa — hän ei kiellä eikä myönnä… Arnoldin aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena. Hän katsahtaa taas naiseen ja hänestä tuntuu, että jotakin hirmuista heti putoaa hänen päällensä, tukehuttaa, murskaa… Ja aivankuin kaukaa kuuli hän kolean, tukehtuneen äänensä.

— Ei… minun… poikani…

Kuin jähmettyneenä seisoo hän yhä tuijottaen kalpeata naista. Tämän huulet liikkuvat, mutta hän ei voi puhua. Huohottaa vain raskaasti ja katsahtaa välillä mieheen kuin tuomiota odottaen. Vihdoin parahtaa hän tuskallisesti:

— Voi Arnold… armoa… armoa…

Kun mies ei vastannut, lisäsi hän entistä tukehtuneemmin: — ilmoitettiin — sinä kuollut… Ja Kaarlo… oli niin hyvä… ystävä… auttoi minua ja…

Mies ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen luotaan jotain saastaista. Marcella vaikeni pelästyen ja sitten vaipui sohvalle voihkien kuni inkvisiittorien kidutuspenkkiin sidottu uhri:

— Voi minua… voi, voi… Minä kuolen… kuolen…

Arnold tuskin kuuli hänen sanojaan, hänen mieleensä muistuivat nuo ijäisyyttä pitemmät kärsimysten vuodet, lukemattomat, kiduttavat yöt… — ja miten hän oli kaikki kestänyt kuvitellessaan tätä päivää, tulevaisuutta, ja nyt se oli tullut… Hänen hampaansa kirskahtivat yhteen kuni toisiinsa sopimattomat hammasrattaat…

Marcella parkasi vihlovasti kaatuen lattialle, ja pienokainen puristi pienillä käsillään äidin kaulaa, sydäntäsärkevästi itkien. Arnold tunsi sääliä pienokaista kohtaan… Hän astui pari askelta nostaakseen Marcellan ylös. Mutta hän pysähtyikin äkkiä. Kuin jähmettyneenä hän näki että Marcelia oli vähän kehittyneessä raskaudentilassa.

Tuo pieni yksityisseikka vaikutti häneen järisyttävällä voimalla. Ikäänkuin suunnaton kivilohkare olisi vyörähtänyt hänen ylitseen, murskannut hänet. Hän tunsi voimansa pettävän, outo, inhoittava tuska kuristi häntä kuin näkymätön jättiläismatelijan syleily… Tukehtuneesti voihkaisten syöksyi hän ulos niinkuin takaa ajettu…

— Armoa… armoa… Tuo ääni muistutti kuolettavasti haavoitetun eläimen parkaisua, eläimen, joka näkee metsästäjän lähenevän. Vielä pihallekin kuuluivat käheät, hätäiset parahdukset…

Mutta Arnold kulki kuin unessakävijä — vasta puiston ulkoreunalla hän pysähtyi pienen kirkasvetisen virran rannalle…

Hän kohotti vaistomaisesti päätään — aivan läheltä kuului satakielen laulu ja sitä säestivät sadat toiset linnut yhtenä helkkyvänä kuorona. Hän unohti hetkeksi kaiken — katsahti ympärilleen kuin lumottuna, nähdessään taas kotimaansa ihanan kevään, tuoksuvana, värikylläisenä… Pensaat ja puut näyttivät kilpailevan kukkapuvuissaan, koko puisto loisti hänen edessään kuin jättiläis-suuri hurmaava taulu. Taustalla seisoi yksin suunnattomana heleänkeltaisena kukkavihkona jättiläispihlaja ja etäämpänä näkyi rivittäin nuoria lumivalkoisia omenapuita — muistuttaen valkopukuisia naisia… — Naisia… Oooh — taas syöksyi tuo tuska raivokkaan pedon lailla hänen kimppuunsa, ja luonnon puhdas ihanuus tuntui hänestä hirmuiselta ivalta… Koko maailma tuntui niin saastaiselta, etteivät valtameren aallot voisi sitä puhtaaksi pestä. Siis pois, pois…

Arnold oli aina kovina hetkinä pakottanut itsensä tarkkaan ajattelemaan asemaansa, ennenkuin päätti mitään, ja selviytynyt silloinkin, kun kaikki näytti ihan mahdottomalta. Mutta nyt hän ei kyennyt — tuntui aivankuin hänessä olisi kaikki särkynyt ja ajatukset pyörivät sekavana, kohisevana kaaoksena kuin vesi väkevän kosken pyörteessä, pääsemättä mihinkään. Arnold muisti entisen vaimonsa ja yhtäkkiä hän hammasta purren päätti, että hänen täytyy käsittää kaikki, hänen täytyy pystyä. Sitten istahti hän puron reunalle, kostutti koneellisesti kuumaa otsaansa. Hän ponnisti kaiken ajatuskykynsä, mutta kaikki tuntui niin sekavalta ja kauhealta — sen hän käsitti, että oli tullut petetyksi, ja kärsi siitä, kärsi…

Hän ei tietänyt miten kauan oli siinä istunut, kun yhtäkkiä hänelle selveni totuus aivankuin öisessä vankikopissa olisi sytytetty kirkas sähkölamppu.

Niin — hänen elämänonnensa oli isketty sirpaleiksi, koko elämän sisältö murskattu, sillä ei enää ollut tarkoitusta, eikä päämäärää enempää kuin myrskyssä ajelehtivalla laivahylyllä. Helppo silloin oli kestää, kun tiesi kärsivänsä hänen puolestaan heidän yhteisen tulevan onnensa toivossa. Ja nyt oli tämä olento riistänyt häneltä kaikki, vielä viimeisen toivonkin. Miten hän voisi uskoa rehellisyyteen, kenen rakkauteen hän voisi luottaa, ketä voisi hän rakastaa, kun se ainoa, jota hän jumaloi puhtauden, rehellisyyden esikuvana, jota jumaloi yli kaiken — kun tämä oli unohtanut, pettänyt hänet heti kun kuuli kuolleeksi.

Arnold koetti löytää lieventäviä, puolustavia seikkoja: hänen turvattomuutensa, yksinäisyytensä; tuo toinen oli ehkä pelastanut hänet jostakin kamalasta, hän uskoi minun kuolleen j.n.e. Mutta yhdelle ei löytynyt puolustusta, sitä ei voinut toiseksi kuvitella: niin pian. Tuo kävelevä pienokainen oli niin murhaava todistus kuin olisi tämä sopertaen selittänyt: äiti otti minut vähän jälkeenpäin kuin setä oli lähtenyt sotaan. Arnold muisti heidän viimeisen syleilynsä. Marcellan sanat, katseet — ja sitten heti jälkeenpäin toisen, vieraan, vieraan kanssa, sellaisten hetkien jälkeen… Hän ähkyy tuskasta, hänen mieleensä tulvahtaa inhoittavia, kiduttavan selviä yksityiskohtia, ne kokoontuvat, kiertyvät kylmänä käärmeenä hänen ympärilleen, sen myrkky tunkeutuu jokaiseen soluun polttaen kuin helvetin tuli.

Hän kumartui käsiensä varaan ja hänen hartiansa nytkähtelivät muutaman kerran, aivankuin leikkausveitsen lihaan työntyessä, mutta pienintäkään valitusta ei kuulunut, yksikään kyynel ei lieventänyt hänen tuskansa polttoa. Ja vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kuului kuiskaava ääni, jossa värisi sanomaton suru, hellyys ja epätoivo:

— Marcella… miten voit olla toisen kanssa, heti… samoin…? Etkö tuntenut, miten poljit minut lokaan… hylkäsit…

Hän nousi ja hänen katseensa kiiti kuin hyvästellen yli peltojen, metsien ja valkoisena kukkivien puistikkojen — ja hän huokasi raskaasti. Maailma näytti ihanammalta kuin koskaan — nyt kun se täytyi jättää.

Arnold tarttui voihkaisten rintaansa, vavahtaen kuin kuolettavan kuulan sattuessa; hän huomasi ensikerran sen pääasian: miten ihanaa nyt saattaisi olla, jos Marcella olisi häntä odottanut… Mitä merkitsisivät kauheimmatkaan kärsimykset sen rinnalla, kun olisi tuntenut hänet ilosta itkevänä rinnallaan? Ooh — entä jos vielä kolmas? Nyt he ehkä olisivat jo täällä… Marcella tahtoisi näyttää puroa… he kävelisivät hiljaa tännepäin, taluttaen taapertavaa pienokaista keskellään… Marcella kumartuisi, kuiskaisi hellästi:

— Sano nyt, ketä äiti ja pikku soko ovat aina odottaneet?

— Itää… itää… — jokeltaa pienoinen epäselvästi vienolla äänellään. Mutta Arnold ei vaihtaisi tuota hetkeä koko maailman kultaan.

Ja häntä ei kukaan odottanutkaan — häntä ei kukaan kaipaa. Hän, jonka vuoksi hän oli kärsinyt, oli vieraan kanssa, hoiteli sen lasta, ja. toinen on jo…

— Ooh. Marcella!

Tuo tukehtunut ääni värähti vihlovan tuskallisena ja syyttävänä kuin hukkuvan, joka vajotessaan näkee toverinsa kylmästi nauraen katselevan hänen kuolemaansa…

Hän istahti puron reunalle, paljasti päänsä ja aukaisi pistoolikotelonsa… Mutta vielä kerran hän katsahti taloa kohden ja hänen huulensa sopersivat äänettömästi:

— Marcella… olen niin yksin…

KAPINA

— Isä tulee! Isä tulee!

Pikkutytön laihat ja kalpeat kasvot suurine sinisilmineen loistivat ilosta, kun hän juoksi ympäri huonetta, toistellen taukoamatta noita ihania sanoja.

Niitä huudahtelivat toisetkin lapset kuni salaperäisiä taikasanoja; silmät loistivat, jalat liikkuivat — he olisivat tahtoneet juosta ympäri huonetta, huutaa kaikin voimin, mutta äiti oli kieltänyt… Vaikeata oli nyt pysyä hiljaa, — sillä isähän tulee!

Nyt muutti pikkutyttö nuo kaksi sanaa lauluksi — ottaen nuotin eräästä kansanlaulusta ja alkoi käsillään tahtia lyöden ja laulaen reippaasti marssia ympäri huonetta.

Aina välillä katsoi äiti iloisesti hymyillen pikku laulajatarta. Tuo heleä ääni kuului toisinaan liiaksikin, sillä naapurin ja heidän huoneensa eroitti vain ohut lautaseinä, mutta hän ei hennonnut kieltää — hän olisi itsekin tahtonut laulaa ja hyppiä ilosta niinkuin tuo viisivuotias lapsi!

Lapset olivat viime päivinä laihtuneet tavattomasti, kun hän oli sairaana, eikä ollut ruokaa. — Mutta noin he nyt iloitsevat! Hänkin tunsi itsensä terveeksi! Sillä hän tulee kuitenkin vielä kotiin!

Puolen vuoden aikana ei hän ollut saanut mitään tietoa mieheltään, ja he kaikki olivat olleet varmoja, että isä oli kaatunut… Voi, miten paljon lapsetkin olivat itkeneet — hän oli kärsinyt niin kauheasti, että luuli kuolevansa… Mutta mitäpä niistä enää! Toissapäivänä oli tullut häneltä kirje, että saapuu kotiin! Nyt muuttuu taas kaikki hyväksi! Nyt saavat lapset taas riittävästi ruokaa, heidän poskilleen nousee taas puna ja he saavat lämpimät vaatteet ylleen! Ja nyt iltasin istutaan yhdessä, isä kertoo kokemuksiaan sodasta ja he muistelevat näitä kauheita kärsimysten vuosia kuin pahaa unta. Oi jumala, jumala! Onko se mahdollista? Saavatko he todella vielä olla yhdessä? Jospa se onkin vain ihanaa unta?

Ei — piirongillahan näkyi häneltä toissapäivänä tullut kirje. Ja vanhin poika oli parhaillaan asemalla vastassa — he saattavat saapua jo piankin…

— Tuleeko isä jo pian? — kysyi kymmenvuotias poika malttamattomasti.

Äiti katsahti kelloa ja vastasi iloisesti:

— Heti, heti! Odotetaan vielä pieni aika!

— Mutta jos isä olisikin haavoittunut? — kysyi vanhimmasta toinen, 14-vuotias laiha ja nälkiintyneennäköinen poika.

— Ei — kyllä isä olisi kirjoittanut, jos niin olisi, — vastasi äiti huolettomasti. — Hän on vain joutunut vangiksi eikä ole vankileiristä saanut kirjeitä perille!

Hänkin nousi kävelemään. Hän näytti nuortuneen, silmänsä loistivat ja kalpeille poskille oli kohonnut hiukan punaa.

Eteisestä kuului kolinaa, askeleita…

— Isä tulee! — kuului pienokaisen suusta — ja nyt hänenkin äänensä vapisi ilosta.

Kaikki tuijottivat henkeä pidättäen oveen — ja äiti koskettaa vaistomaisesti kädellään rintaansa… hänen sydämensä lyö niin, että miltei koskee. Pienin tyttö pitää äidin hameesta kiinni, hän on ehkä tyynin — mutta hänkin pistää hennon kätensä äidin kouraan.

Ovi aukenee…

Kuolemanhiljaisuus.

— Mitä, mitä…? sopertaa äiti vapisevin huulin ja tarttuu rintaansa. Hänen silmänsä suurenevat kauhusta ja puna katoaa hänen kasvoiltaan nopeasti kuin pilven varjo kedolta tuulisena kesäpäivänä.

Vanhin poika seisahtuu hetkeksi kalpeana ovensuuhun, niinkuin ei jaksaisi peremmälle… Hän kantaa jotain.

Äidin kasvot ovat liidun valkeat ja jokin kylmä koura puristaa hänen sydäntään kauhealla voimalla — tai näkeekö hän väärin…? Ei — lastenkin suurenneet silmät seuraavat tuijottavina, pelästyneinä, kun vanhin veli lähtee vuodetta kohden, kantaen sylissään jotain lyhyttä, epämääräistä…

Oin! Jumala, Jumala! — huone hämärtyy, pimenee, hän on kaatumaisillaan; viime hetkellä hän saa tuolista kiinni, lysähtäen hervottomasti istumaan; ikäänkuin hyvin kaukaa kuuluu vanhimman tytön pidätetty nyyhkytys ja sitten tuntee hän nuorimman hennon, vapisevan kätösen omassaan…

Hän alkaa taas nähdä.

Hänen miehensä oli vielä sotaan lähtiessäänkin uljas ja voimakas. Tukka oli hieno ja sysimusta, — hän oli aina pitänyt siitä niin paljon… Ja nyt.

Epäselvästi kuin harmaan harson lävitse eroitti hän vuoteella jotain surkean avutonta ja muodotonta: jalattoman ruumiin; hän näki oudot, harmaankalpeat kasvot, joita ympäröi harmaa tukka ja parta; syvällä luisista kuopista tuijottivat himmeät silmät kuin pääkallon silmäaukoista.

— Jumalani, jumalani…

— Oih! Se on sittenkin hän. — Ja minä…!

Hänen hengityksensä muuttuu joka hengenvedolla yhä raskaammaksi — niinkuin kurkku pienenisi nopeasti. Hän tarttuu kaksin käsin rintaansa — ja hänen kasvoillaan näkyy kamala epätoivo. Sitten hän äkkiä syöksyy aivankuin mielettömänä vuoteen viereen, syleilee vapisevin käsin miestään. Ja koettaa sanoa jotain, mutta ei voi, — huulet vain vavahtelevat… Vihdoin hän purskahtaa itkuun ja lapset seuraavat esimerkkiä.

Vanhin poika kääntyy seinää kohden peittäen kasvonsa ja puree hammastaan. Mutta vain hetken hän jaksaa taistella vastaan… Hänen hartiansa alkavat nytkähdellä, hän vaipuu polvilleen, kaikki itkevät…

Paitsi raajarikko. Hän tuijottaa kattoon himmeillä, suurenneilla silmillään, niinkuin ei lainkaan huomaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

* * * * *

Monta päivää oli hän maannut vuoteellaan puhumatta, nauramatta, hiukan hän vain söi ja vastasi myöntäen tai kieltäen kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Hän näytti loppuun menehtyneeltä, kuolevalta, jolle kaikki on yhdentekevää.

Mutta vähitellen alkoi hän hiukan toipua, katseli toisinaan ympärilleen, kysyikin jotain ja alkoi syödä vähän enemmän.

Vanhin poika oli malttamattomasti odottanut milloin hän voisi kysellä sodasta, eri hyökkäyksistä ja muista seikoista.

Kahdeksan päivää oli kulunut. Oli ilta. Isä oli ollut hiukan virkeämpi tänään, ja poika päätti kysyä, koska oli sopiva tilaisuus; lapset nukkuivat ja äiti oli päivällä viety sairaalaan — hän oli uudestaan tullut sairaammaksi. Isä istui vuoteella rikkinäisten tyynyjen varassa poltellen paperossia, kun poika rykäsi ja kysyi arasti, missä taistelussa isä oli jalkansa menettänyt…

Raajarikko vavahti — pelästyi kuni pahantekijä, jota muistutetaan rikoksestaan. Hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui sekaisin kauhu ja hurja voimaton viha, kalpeat huulet vääntyivät johonkin katkeraan, hymyntapaiseen, kun hän hetken kuluttua käheästi sanoi:

— Jaha… että missä taistelussa…? Vai niin. Tahtoisitko sinä sen tietää?

— Minä pyydän sitä, isä, — lausui poika kunnioittavasti, mutta hänen kasvoilleen lennähti jotain levotonta.

Ja raajarikko alkoi kertoa.

— Meidän joukkomme hyökkäsivät parhaillaan työntäen vihollista hitaasti taaksepäin. Ja kun lentäjämme oli saanut selville, että heikko vihollisjoukko piti pientä kannasta hallussaan eräällä suoalueella, lähetettiin meidän pataljoonamme ottamaan se haltuunsa, sillä sen kautta olisi vihollinen saattanut tehdä kiertoliikkeen vasemman sivustan joukkojen selkäpuolelle.

Syyssateet olivat äskettäin olleet pahimmillaan ja meidän täytyi tehdä 50 km kierros soiden ja rämeiden ympäri. Eversti määräsi kuormaston menemään lyhintä tietä sille puolelle missä pieni vihollisjoukko nyt vielä oli ja käski ottaa ruokaa vain yhdeksi päiväksi, koska seuraavana päivänä tapaamme heti kuormaston, karkoitettuamme vihollisjoukon.

No niin! Puoliyön aikana lähdimme liikkeelle huonoa metsätietä myöten. Aamulla se loppui — ja sitten saimme marssia koko päivän metsiä ja uppoavia rämeitä myöten. Syyspäivän hämärtyessä pääsimme vihdoin perille märkinä ja ihan loppuunväsyneinä; kaikki eväät oli syöty viime levähdyspaikassa ja nälkäkin alkoi jo tuntua.

Mutta eversti määräsi meidät hyökkäämään, ja me tietysti tottelimme. Mutta viholliset olivat ehtineet kaivaa hyvät juoksuhaudat, kuularuiskut alkoivat soida, ja ainoa tulos oli että joukkomme hupeni puoleen.

Eversti kiroili kauheasti ja määräsi, että vielä ensi yön aikana on kaivettava juoksuhaudat ja huomenna karkoitettava viholliset vaikka miten!

Minäkin olin niin väsynyt, etten tahtonut pystyssä pysyä, saappaamme olivat täynnä reikiä ja päivällä oli kulettu suuren suoalueen halki, eikä sitten illalla saatu tehdä tulta, niin arvaat kai minkälaisessa tilassa olimme sinä yönä.

Sitä seuraavana aamuna meillä tosin oli jonkunlaiset juoksuhaudat, mutta niiden pohjalla oli vettä nilkkoihin asti. Ja nälkä oli kiihtynyt moninkertaiseksi. Sitten saimme levähtää vuorotellen — ja illaksi määrättiin taas hyökkäys.

Ilta tuli, me hyökkäsimme — ja taas lakaisi vihollisen kuularuiskutuli armottomasti rivejämme. Eikä meidän kuularuiskumme voineet mitään piilossa oleville vihollisille. En tiedä miten se yö kului, se tuntui loppumattomalta kidutukselta — koko yön värisimme vilusta niin että hampaat suussa kalisivat. Mutta loppui se sentään vihdoin.

Nyt olimme olleet lähes kolme vuorokautta syömättä sellaisissa olosuhteissa. Nälkä oli vähitellen kiihtynyt aivan sietämättömäksi. Sentähden esitimme sävyisästi, että eversti lähettäisi miehiä hakemaan edes hiukan ruokaa jostakin. Mutta eversti ärjäsi raivokkaasti, ettei sellainen tule kysymykseenkään! Ruokaa saadaan miten paljon tahansa, heti kun nuo muutamat miehet on karkoitettu, koska kuormasto jo odottaa edessäpäin. Illalla sen täytyy tapahtua. Lopuksi viskasi hän ajateltavaksemme muutamia voimakkaita sanoja pelkureista ja velvollisuudentuntoa vailla olevista lurjuksista.

Miltei koko aamupäivän tihkui taivaalta jääkylmää sadetta. Ja meidän repaleemme olivat niin märät kuin vedestä saattaa tulla ja vihollinen piti tarkkaa vahtia, ettei yksikään pää saanut kohota juoksuhaudan reunaa ylemmäksi. Meidän täytyi siis seistä nilkkoja myöten hyytävän kylmässä vedessä. Niin me vietimme koko päivän väristen kuin vilutautiset ja nälkä tuntui kalvavan sisälmyksiä aivankuin tuhannet kiukkuiset madot. — Ja kaiken lisäksi painoi meitä raskaana taakkana se, että vieläkin pitäisi lähteä suoraan kuolemaan — tällaisessa tilassa. Ja sellaisessa tilassa meidät komennettiin hyökkäämään.

Silloin me kieltäydyimme yksimielisesti. Useat huomauttivat, etteivät he voi edes liikkua kylmyyden ja nälän tähden — ensin täytyy saada jotain syötävää!

Eversti alkoi vavista vihasta, mutta hän koetti hillitä itseään, selittäen minkälainen häpeä se olisi, jos me pysähdymme tähän, jätämme raukkamaisesti täyttämättä päällikkömme käskyn — kun isänmaan etu vaatii! Nyt on sumua, ja sen suojassa on hyökättävä.

Ilmassa leijaili tosin jääkylmää, hienon sateen tapaista sumua, mutta se ei peittänyt mitään viholliselta. Miehet pyysivät sävyisästi, että päällikkö suvaitsisi odottaa, kunnes saadaan vähän ruokaa.

— Vai niin. Te kieltäydytte tottelemasta. Te kapinoitte! — karjui eversti pahaenteisesti ja poistui. Hetken kuluttua kutsuttiin upseerit neuvotteluun.

Me emme kuulleet mitä neuvottelussa puhuttiin, mutta kauan se kesti ja me kyyristelimme juoksuhaudoissa väristen vilusta ja levottomuudesta. Kun upseerit vihdoin astuivat ulos everstin teltasta, hajaantuivat he rauhallisen näköisinä — puhumatta mitään.

Eräs nuori luutnantti yksin lähti kävelemään hiljaa leirin taakse metsään ja hetken kuluttua kajahti sieltä lyhyt, terävä pistoolinlaukaus.

Ja aivankuin ennen tehdystä sopimuksesta lähti kaksi upseeria astelemaan sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut — ja heidän jälessään kaksi sotilasta toisella kainalossa kangaspaarit. Kun he palasivat, lepäsi luutnantti paareilla. Hänen ohimossaan oli pieni pyöreä reikä, josta alkoi kapea veriviiru valuen lopulta alas niskaan.

Me emme saaneet mitään tietoa koko iltana — ja meidän levottomuutemme lisääntyi yhä.

— Mitähän ne oikein aikoivat? Miksi hän oli ampunut itsensä?

Ja koko illan puhalsi hyytävän kylmä tuuli aavikon tapaiselta suolta ja tähdet välkkyivät niin kummallisen kirkkaina ikäänkuin olisivat värisseet vilusta… Ja meidän vaatteemme jäätyivät yhdeksi tynkäksi, niin että oli vaikea liikkua.

Oi sitä yötä. Me olimme olleet kuusikin vuorokautta syömättä, kärsineet vilua, mutta ne yöt olivat olleet lapsenleikkiä tähän verraten; toisinaan tuli niin tuskallinen heikkous, että olisi tahtonut kuolla miten tahansa, vaikka hirsipuuhun, — kun vaan olisi päässyt siitä kauheasta. Jos olisi päivä, olisin varmasti kömpinyt juoksuhaudan reunalle ja antanut kuulien lävistää ruumiini.

Kaikkialla vallitsi vielä pimeänharmaa hiljaisuus ja salaperäisenä hyytävänä huntuna peitti sakea sumu kaiken näköalan. — Monet miesraukat eivät enää edes värisseet; viruivat vain jäätyneessä juoksuhaudassa kokoonkyyristyneinä kuni kuoliaaksi paleltuneet koirat. Kuin kloroforiunen lävitse kuulin joitakin kuiskauksia ja varovaisia eteneviä askeleita. Ne menivät ohi ja hetken kuluttua palasi vain yksi. Se pysähtyi meidän läheisyyteemme. Rykäsi ja sitten kuului äkkiä everstin uhkaava karjaisu:

— Ylös ja paikalla! Olkaa valmiit hyökkäykseen viiden minuutin kuluttua! Ymmärrättekö?

Kukaan ei vastannut, kuului vain raskasta hengitystä, muutamia rykäisyjä; läheisestä metsästä kuului aamutuulen humina. Minä katsahdin ylös ja sumuharson lävitse näkyi muutamia kirkkaita tähtiä. — Ja minun rintaani painoi ikäänkuin kauhean raskas, suuri kivilohkare…

— Koirat, te aloitte eilen illalla kapinan ja nyt minä käsken viimeisen kerran: nouskaa hyökkäykseen! Ellette nyt nouse, niin olen minä pakoitettu käyttämään toisia keinoja. Minä olen tämän joukon päällikkö ja teidän täytyy totella.

Kuului käheätä ähkynää, rykäisyjä, yskähdyksiä ja pimeässä juoksuhaudassa näkyi jotain liikettä, niinkuin kuolleet olisivat alkaneet virota ja liikahdella pitkän peittämättömän haudan pohjalla; kuului epäselvää mutinaa, josta eroitti muutamia sammaltavia sanoja:

— Teidän ylhäisyytenne… emme voi…

— Olemme paleltuneet…

— Emme jaksa…

— Koko ruumis on jäykkä…

— Jalkani jäätyneet…

— Vaiti! ärjäsi eversti pahanenteisellä äänellä. — Te kapinoitte vieläkin. Hyvä on!

Kuului kimeä, viiltävä vihellyspillin kiljaisu, joka vaikutti kammottavalta hiljaisessa aamuilmassa. Me ponnistimme kaikki voimamme noustaksemme ylös ja samassa huomasimme, että juoksuhaudan jokaisessa polvekkeessa odotti upseeri kuularuiskun ääressä — valmiina lakaisemaan puhtaaksi oman osansa!

Me tunsimme vaistomaisesti, että olimme heidän vallassaan. Heistä oli kaatunut vain kaksi, heillä oli lämpimät vaatteet, ja vielä tänään olimme nähneet heidän syövän…

Mitä sen jälkeen tapahtui, en varmaan tiedä — kaikki oli epäselvää, kamalaa kuin painajaisunessa. Hämärästi muistan, että kaaduin monta kertaa ja nousin uudestaan hammasta purren — ja toiset tekivät samoin… tukehtuneesti ähkyen ja hampaitaan kiristellen.

Hitaasti ja vaivaloisesti lähdimme me kapuamaan juoksuhaudan reunaa — aivankuin pakkasen jäykistämät kärpäset, jotka syyspäivänä koettavat kiivetä ylös ikkunaruutua — ja niinkuin ne putoavat kerran toisensa jälkeen, samoin putoilimme mekin. Mutta terävinä kuin piiskan iskut, kuului yhtämittaa: Ylös! Mars!

Meistä oli suurin osa jo päässyt juoksuhaudan reunalle, mutta vierustoverini ei ollut vielä liikahtanut paikaltaan, nojautui vain juoksuhaudan seinää vastaan. Ja kun eversti komensi häntä nousemaan, vastasi hän änkyttävällä kähisevällä äänellä:

— Jalkani ovat aivan jäykät — ne eivät liiku. Ampukaa päälle vaan!

Eversti veti pistoolinsa vireeseen ja kähisi raivosta kiehuen:

— Kirottu laiskuri! Kuulitko mitä sanoin? Ylös! Mars! Yks!

Kankeasti käänsi kapinoitsija sinertävät, vihan vääristämät kasvonsa everstiä kohden, ja huusi hirveällä äänellä:

— Kirottu murhaaja! Ammu pian! Kai sinun kunniasi sen vaatii!
Vaikkei se vaadi hyökkäykseen vihollista vastaan!

Sitten hän sulki silmänsä kuni vanha hevonen, joka suuren kuorman edessä on nääntyneenä kaatunut tielle — ja odottaa kuoliniskua…

— Kaks! — kärähti everstin kummallinen ääni.

Helvetissäkään ei koskaan voi olla niin hirmuista hetkeä; me muistimme kaikki hänen kahdeksan alaikäistä lastansa, joista hän aina puhui, hän rakasti pienokaisiaan yli kaiken… Ja nyt tähtäsi häntä oma päällikkö. Tunsin vihaavani noita kirotuita upseereita tuhat kertaa enemmän kuin vihollista! Jokaisen kasvoilla kuvastui hurja, voimaton viha, kurkuistamme kohosi synkkä, kumea murina — niinkuin nälkäinen koiraparvi olisi murissut… Mutta kuularuiskuja käännettiin hiukan — ja murinamme taukosi…

— Kolme! — kiljasi eversti korkealla, pingotetulla äänellä, ja sitten kajahti mauserpistoolin terävä laukaus…

Naapuriraukan pää putosi hervottomasti rinnalle, lakki putosi, ja pörröinen pää paljastui — niinkuin kuoleva olisi kumartanut paljastetuin päin noutajalleen… Ja minä muistin hänen kalpeat, odottavat pienokaisensa…

— Nyt eteenpäin! Mars! — huusi eversti kaikin voimin, kohottaen uudestaan pistoolinsa meitä kohden.

Viholliset olivat luultavasti kuulleet ja ymmärtäneet mitä meille tapahtui. Me olimme jo puolimatkassa, heidän juoksuhautansa edessä oleva multavalli häämöitti jo hämärän lävitse mustana jättiläiskäärmeenä. Eivätkä he ampuneet vieläkään, kun me hiljaa horjuillen lähenimme heidän piikkilanka-varustettaan.

— Nopeammin! — kuului takaapäin everstin terävä ääni, mutta vauhtimme ei parantunut vähääkään. Minäkin tunsin jalkojeni horjuvan kuin juopuneen.

Heitin mielessäni hyvästit kaikille, odotin vain, milloin kuolema tulisi antamaan viimeisen vapahduksen…

Vihollinen antoi meidän tulla okalankoihin asti ampumatta laukaustakaan.

Katselin tylsästi, miten sapööriosastoon kuuluvat meikäläiset lähenivät saksineen aitoja, minä tunsin mielessäni haikean surun ja ajattelin, joudutteko tekin kärsimään elämässä yhtäpaljon kuin isänne…

Silloin ensimmäisen miehen käsistä kirposi sakset ja hän kaatui vihlovasti kiljahtaen maahan.

Kukaan ei ollut aavistanut, että viholliset täällä saisivat sähkövirtaa okalankoihin; me odotimme laukauksia, olimme varustautuneet siihen, mutta tuota kiljaisua eivät hermomme kestäneet. Ja kun vihollisen kuularuiskut alkoivat yhtäkkiä kauheasti säristä ja tovereita vaipui maahan ympärillämme, vaikutti se hirvittävällä voimalla. Monet parahtivat, alkoivat tolkuttomasti huutaa, ja kymmenkunta miestä lähti kädet kohotettuna juoksemaan omia juoksuhautoja kohden… Ja minä kuulin viereltäni muutamia hätäisiä huutoja:

— Älkää juosko, ne ampuvat…!

— Älkää ampuko! Älkää juosko.

— Olemme omia miehiä… — Omia, omia.

Silloin tapahtui se kauhea, joka pysyy mielessä ikuisesti kuin inhoittava polttoarpi kasvoissa: omat kuularuiskut alkoivat toimia.

Pakeneva joukko kaatui miltei yhtaikaa — niinkuin suuri viikate olisi hirveällä sivalluksella iskenyt heidän säärensä poikki… Se sattui minunkin nilkkaani — kaaduin…

Kaikki tuntui kamalan sekavalta. Mitään ymmärtämättä nousin viimeisin voimin seisomaan ja kohotin käsivarteni huutaen kuin mielipuoli; silloin kuula lävisti käsivarteni lähellä olkapäätä, minä kaaduin uudestaan; nostin vieläkin tuota lyijynraskasta kättä — useat kuulat miltei murskasivat sen…

Vihollinen lakkautti tulensa heti, kun meidän puolella alkoi.
Päättelivät kai, että kyllä ne itsekin ampuvat miehensä…