E-text prepared by Tapio Riikonen
KUOLEMA
Novelleja
Kirj.
KONRAD LEHTIMÄKI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
SISÄLLYS.
Isä.
Työn uhri.
Juhannusyö.
Jouluyö.
Viimeinen työpäivä.
Pieni soittaja.
Elävältä haudattu.
Kuolema.
ISÄ
I
— Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä oikein huimaa vauhtia!
— Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!
He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen esikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.
Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät iloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä, tasaisena kuin lattia… Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko lakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty lukemattomilla pikku timanteilla…
Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä hänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret, sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät rouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet — ja silloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän silmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla… Kuuran peittämät yksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin salaperäiset, valkopukuiset, peikot… Ja valkeat metsät näyttivät liukuen siirtyvän sijoiltaan…
Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti, kun hän puhui:
— Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta huokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan…? Ja kun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat kuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut… ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:
"Kuu paistaa heleästi.
Kuolo ajaa keveästi…
Etkö pelkää, tyttöseni…?"
— Kyllä muistan… — vastasi vaimo.
— Niinhän mekin nyt menemme… Katsoppas, miten koko maailma on valkea ja hohtava… Pelkäätkö?
— En… — kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja mies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.
Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan ihastuksesta… Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen vielä kalpeille poskilleen vienon punan — hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen…
Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi hellästi ja leikillisesti:
— Vai et pelkää? Odotappas!
Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä, kaikuvalla äänellä:
— Noppe!
Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa kuin ikinä pääsee — ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia…
Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna pakenevan heidän altaan… Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma huounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja kuin salaperäinen, kalpea tuli — niinkuin he todellakin olisivat kiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja sieraimista tuli ja savu suitsusi…
Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja silloin kalpeni nuori äiti.
Mutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei ollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi hellyydestä värähtävällä äänellä:
— Joko nyt pelkäät?
— En, en sinun kanssasi…
Ja nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän kuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset.
Mies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas vaimoansa silmiin — ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä tulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä… Niin, hän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän onnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta.
— Nukkuuko Matti?
— Nukkuu…
He katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja hymyilivät — ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää kuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily… Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi yhä nuori juoksija eteenpäin…
Lähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin vihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia.
Hevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta sillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa kiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään…
— Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan… — puheli mies ja alkoi yhä viheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia.
Juoksija katsahti taakseen, pudisti päätään ja päristi äkäisesti — aivankuin syvästi harmissaan huvinsa pilaamisesta… Mutta täytyihän hänen lopulta hiljentää, kun ohjaksia yhä kiristettiin… Niitty loppui, ja he ajoivat tasaista ravia peltotietä myöten metsänreunaa kohden. Ja siellä, kauniilla, korkealla töyräällä, tuuheiden kuusien ympäröimänä, hohti valkeine seinineen ja lumisine kattoineen heidän uusi torppansa…
Samassa he jo olivatkin pihalla. Mies sitoi juoksijansa kuuseen ja auttoi nuoren äidin lapsineen reestä ja talutti sisälle.
— Miten kaunista täällä on! — huudahti nuori nainen ihastuneena ja jäi katselemaan liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen.
Ja kaunista siellä olikin… Vastaveistetyt seinät ja höylätty lattia hohtivat kellertävänvalkeina, ja ilmassa tuntui kuivan hongan raikas, suloinen tuoksu… Ja muuri, valkea kuin lumi! Ja astiakaapit, penkit, tuolit, ämpärit — kaikki — uutta, puhdasta ja valkeata…
Ja kamari sitten! Siellä oli uusi piironki, sänky, kehto…
Ja kaikki tämä oli Antin työtä!
Ellin täytyi taaskin katsahtaa Anttiin, kun hän siinä seisoi voimakkaana, uljaana ja hymyilevänä, silmät loistaen sydämellisestä ilosta, nähdessään miten ihastunut vaimonsa oli.
— Ja sinä et mitään ennen selittänyt…
Hän oli moittivinaan, mutta hänen äänessään soi vain rakkaus ja kiitollisuus, se värähti niin vienona ja hellänä kuin kevyt, suloinen hyväily…
Mutta Antti ei vastannut — hän vain hymyili onnellisena.
Elli alkoi varovasti aukaista pikku Matin kääröä ja asetti hänet kehtoon.
Mutta Matti heräsikin makeimmasta unestaan ja ilmaisi äänekkään paheksumisensa moista häiritsemistä vastaan.
— So, so, pikku matkamieheni. Älähän nyt suutu… älä suutu! — viihdytteli äiti hellästi.
— Kai sinun täytyy antaa hänelle ihan ensimäiseksi illallista…
Tokkopa hän vähemmästä leppyy…? — puheli mies hymyillen.
Elli antoi pojan Antille, riisui palttoonsa, istuutui tuolille ja aukaisi puseronsa, paljastaen valkean, vielä neitseellisen rintansa… Ja kun nuori esikoinen taas pääsi äidin syliin, oli se täydellisesti hyvitetty; se lakkasi huutamasta ja alkoi ahnaasti imeä…
Oi, miten kaunis olikaan tuo ryhmä! Miten hellästi ja kauniisti katsoikaan nuori äiti imevään lapseensa! Antin valtasi kummallinen, outo tunne — aivankuin jonkunlainen heikkous… Hän ei olisi voinut sitä selittää, hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa — mutta jos hänen olisi tarvinnut astua kuolemaan noiden kahden puolesta, olisi hän sen empimättä tehnyt!
Hänen vaimonsa, hänen pieni poikansa…
Ja kun nuori nainen nosti kasvonsa, olivat hänen silmänsä niin omituisen sädehtivät ja kosteat… Hänen suunsa puoliavoimine, punaisine huulineen muistutti aukeavaa kukkaa… Ja hän kuiskasi hiljaa:
— Antti…
Antti ei voinut nytkään mitään sanoa. Hän asteli vain vaimonsa viereen, laski suuren, voimakkaan kätensä hänen hienoille, vaaleille hiuksilleen ja silitti hiljaa hyväillen hänen päätänsä.
Mutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä kovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten… Ja hänen rinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa… Välillä se levähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä kasvoihin kirkkain, sinisin silmin…
Antti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut ymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni… Ikäänkuin se ei voisi olla todellista…
Hän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä:
— Niin, Elli… — Minä menen nyt viemään Nopen talliin…
Kun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien malttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se tuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa.
Antti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin, kaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan pojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa… Kaikki keinot ja ansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut kaikki — ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä onnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa hevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten…
Kun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei mene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä, että vihdoinkin on täysin onnellinen…
Miten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten ihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa vihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman kukkuloineen, metsineen, soineen… Ja kaukana korvessa häämöttää sinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki — aivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana vartioi seutua. Ja tähdet…
Ah — heidän tähtensä!
Tuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä — aivankuin olisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää…
Antin mieleen muistui niin elävästi se ilta, kun he Ellin kanssa olivat omiin nimiinsä omistaneet kaksi lähekkäin olevaa tähteä länsitaivaalla… Elli katsoi niihin aina suurella hellyydellä, niinkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joista heidän onnensa riippui… Ja kerran oli hän liikutetulla äänellä sanonut säälivänsä niitä, kun ne eivät milloinkaan päässeet lähemmäksi toisiaan…
Sellainen pieni, herttainen hupakko!
Mitä se oli?
Hän ei ensin erottanut, mutta sitten hän kuunteli tarkempaan…
— Uu — uu!
Kaukaa korvesta kuului yksinäisen suden pitkäveteinen, valittava ulvonta… Se oli niin kaukana, ettei siinä erottanut mitään vihaa eikä raivoa — siinä soi vain syvä alakuloisuus ja suru; se kuului niin haikealta, kuin olisi susi nälkään nääntymäisillään tai kuolettavasti haavoittunut ja vielä viimeisillä voimillaan ulvoen rukoilisi apua… Joskus se alkoi tuskallisena ja hurjana kuin kidutetun ihmisen vihlova, sydäntäsärkevä huuto, mutta sitten se aleni ja loppuikin pitkään, nyyhkytyksentapaiseen valitukseen — niinkuin olisi jossakin toivottomasti ja haikeasti itkenyt nainen, jonka koko maailma on hyljännyt…
Oli hän ennenkin kuullut susien ulvontaa, mutta nyt se vaikutti hänen herkistyneeseen mieleensä omituisen tuskallisesti ja kaameasti.
Merkitseekö se jotain? Ei — mitäpä se merkitsisi?
Mutta miksi kuvastuu tuossa ulvonnassa sellainen suru ja alakuloisuus? Mitä mahtaa ajatella ja ikävöidä tuo yksinäinen peto synkeässä metsässään…?
Jospa se ei olekaan susi, vaan eksynyt ihminen?
Hän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon lähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa kohden… Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa, säälimätöntä uhkaa…
Kauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat valkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa kalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta ennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin tuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä kammottavammalta.
Häntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen pelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta…
Ja kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana:
— Uu — uu! — Uu — uu!
II
Antti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi narskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui aidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä hyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista yhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili hiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen — odottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka oli jo kolmivuotias!
Oi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten ymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä muistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä ratsastamaan Nopella — sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu lupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta, mustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa mieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti!
Oh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! — ajatteli Antti.
Kun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja hän hymyili taas hiljaa itsekseen.
Nyt se varmaan ilostuu, kun saa näin suuria, kauniita sulkia!
Varpaillaan hiipi hän eteiseen, raotti hiljaa ovea ja huusi sisään iloisesti ja hellästi:
— Matti!
Ei vastausta.
— Onko isän pikku Matti mennyt piiloon? Arvaappas mitä isällä on?
Ei vastausta.
Mutta hän muisti, että pienokainen usein juoksi hänen tullessaan jonnekin piiloon ja istui siellä äänettömänä kuin pieni hiiri. Kun mies sitten löysi hänet sängyn alta tai muusta piilopaikasta, purskahti häntä vastaan niin kirkas ja sydämellinen nauru, hän kohtasi niin loistavat ja sädehtivät sinisilmät, että hänen täytyi silmänräpäyksessä nostaa pikkuinen syliinsä ja painaa huulensa pientä, punaista suuta vasten, joka oli täynnä hohtavanvalkoisia hampaita… Mies astui siis sisään, vilkaisi kaikki tutut piilopaikat, kurkistipa vielä uunillekin — mutta poika ei ollutkaan sisällä.
— Ahaa, hän on mennyt äidin kanssa navettaan…
Kiireesti hän riensi navettaan, jossa vaimonsa juuri laittoi haudetta lehmälle, ja kysyi iloisesti ovea avatessaan:
— Täälläkö se pikku Matti piileskelee?
— Ei, Matti on sisällä, — vastasi vaimo.
Mies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä.
Sanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet. Hän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä hänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi kaatunut.
Sudet… sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin…
Niinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos.
Kauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella lumella…
Kuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen kynnyksellä — ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin loikkauksin kadonnut metsään.
Epätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi seinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään.
Juostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt tapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja nopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat jäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin — noiden pitkien, raskaiden hyppyjen jälkiin…
Mitä? Pieni kenkä lumella… Matin kenkä… hänen poikansa pieni kenkä…
Oliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta — vai miten se oli irtaantunut…? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi, juoksi… Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja kurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla, tuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin.
Vihdoin hän seisahtui kuunnellakseen…
Ensin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti hyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon:
— Isä… isä… isää!
Ja viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut tukehtumaisillaan…
Raivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta — huuto, joka muistutti ärsytetyn pedon karjuntaa — ja hän lähti uudelleen juoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt huudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut sitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän juostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä käheämmiksi… ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta pelottaakseen.
Taas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli — tai ainakin oli kuulevinaan — taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä… Hän ei enää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö — hän vain juoksi..
Kauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi, miten saaliista — hänen pienestä poikaraukastaan — oli syntynyt tappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni kenkä harmaine sukkineen… pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli paikannut polvien kohdalta… ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu paita… Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen — kädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan…
Oih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä äsken ollut elossa… Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli epätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti irroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä, kuolainen vaahto… ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua isältä… Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on upottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen kätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja jättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet…
Käheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta, kirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi edelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet syödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen pelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt ampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen pyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain juoksi ja huusi yhtämittaa käheästi.
Samalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen. Hiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen, aivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki näytti hämärältä… Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta. Hänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän auttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa — huutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa pelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen kurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi, kunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä kuolonkorahduksia…
Juostuaan näin kauan — tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt — saapui hän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain muutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta… Mutta olipa muutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt sinne hangelle kasvot alaspäin…
Mies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät, avoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti kauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja, mutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin, silkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa vääristynyttä, kylmää suuta vasten… suuta, jossa tuntuivat pienet terävät hampaat…
* * * * *
Hitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa käärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen vaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi kotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi, sillä ei hänellä enää kiirettä ollut…
Hän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut, että pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä sitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta — hän laahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen, puristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten…
Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan kyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli vielä aivankuin huumaantunut — ja kerran välähti hänen mieleensä, että kaikki onkin vain hirveätä unta… Mutta sitten hän tunsi käärön rinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa elävänä… Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan… Ei milloinkaan…
Päivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä hehkuva taivas — niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten viskannut punaisen kajastuksensa taivaalle… Mutta takaa hiipi hiljaa harmaa hämärä… Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita takanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä vastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento…
Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi — eikä nähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja salaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut pienintäkään ääntä… ei risahdusta…
Kuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan samanlainen aavemainen hiljaisuus… Kuu valaisee kalpealla valollaan valkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu pitkäveteinen, valittava ulvonta…
Kun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä paitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat paleltuneet lumivalkoisiksi — hän näytti haudasta karanneelta vainajalta…
Horjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti istumaan raskaasti kuin juopunut — ja jäätyneitten kulmakarvojen alta tuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun villieläimen.
Vaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina… hän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti kuin apua anoen mieheensä — mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä, niinkuin ei olisi nähnyt mitään.
Vihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä — hän syöksyi kuin mielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki… mutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni, verinen paita…
Uudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi, että sieltä vierähti jotain… Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi, niinkuin olisi häneen isketty suuri puukko… Sitten hän lyyhistyi maahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa:
— Matti… Matti… Lapseni… lapseni…
Mutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen ruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin vilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei mielettömäksi… Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen hitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella äänellä:
— Miksi hänet päästit ulos?
Vaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla — ja niinkuin olisi saanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja koettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten pientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa:
— Lapseni… lapseni… lapseni…
Mies korotti ääntänsä.
— Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi!
Vaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken mieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena parahti hänen kalpeilta huuliltaan:
— Minun…?
— Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! — Mies nousi horjuen seisomaan, vesi valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin, korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:
— Se oli sinun syysi!
Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka longahti muutaman kerran — ja sitten hän oli liikkumaton. Mies tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen… Eihän lasta voinut sisään teljetä… ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti yksinkin… Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:
— Anna anteeksi… anna anteeksi… En tarkoittanut mitään… En mitään…
Mutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon kuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään vastausta.
Hirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen sekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä halkeavan tuossa tuokiossa… Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa ruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja huohotti kuumeisesti:
— Elli… Elli… Herää… herää…! Etkö kuule minua? Kuule minua… kuule minua!
Mutta vaimo lepäsi liikkumattomana ja äänettömänä.
Kaikki musteni miehen silmissä, tuhkanharmaana ja hurjana hän syöksyi seisoalleen, ja hänen suustaan tunkeutui kauhea huuto:
— Kuollut!
Elli kuollut… kuollut… Hän olikin aina ollut niin hento ja heikko… Ja nyt hän oli itse surmannut vaimonsa…!
Tämä luulo vei häneltä viimeisenkin ymmärryksen; hän ei kyennyt enää mitään ajattelemaan. Hän repeli tukkaansa, kynsi rintaansa, ja ähkyen kirosi hän jumalaa, itseänsä ja koko maailmaa… Ja kun hän asteli edestakaisin lattialla, katsellen hurjasti ympärilleen verestävillä silmillään, muistutti hän ahtaaseen häkkiin suljettua raivokasta, nälkäistä petoa, joka on päässyt veren makuun ja himoitsee enempää…
Tupa alkoi muuttua pimeäksi. Ja miehestä, jonka kuumeisissa aivoissa kaikki oli sekasotkuista, alkoi tuntua siltä, kuin se olisi ollut täynnä aaveita… Niinkuin pimeys olisi muuttunut eläväksi… lukemattomiksi eläviksi olennoiksi… Ensin ne mustina ja salaperäisinä kiipesivät uunilta, hiipivät hiljaa nurkkiin, penkkien ja astioiden alle… Mutta niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne tulivat yhä rohkeammiksi, rohkeammiksi… Nyt ne jo ojentelivat mustia, varjomaisia käsiään hänen kurkkuansa kohden… joka puolelta kuului läähättävää hengitystä, uhkaavaa, sihisevää kuiskutusta… Hän alkoi huitoa vimmatusti käsillään, mutta ne pujahtivat niin viekkaasti ja sukkelasti hänen iskujensa alta, ettei yhteenkään sattunut…
Mutta ne ärtyivät yhä enemmän hänen vastustuksestaan… Niitä tuli kokonaisia parvia, niiden raivokas sähinä vinkui hänen korvissaan kuin myrsky alastomissa puissa… Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kaikilta tahoilta, niin että hän oli tukehtumaisillaan… Eikä hän tiennyt mitä olisi tehtävä, mihin voisi piiloutua…
Silloin hänen verensä aivankuin hyytyi kauhusta… Syvältä lattian alta, tai jostakin muurin takaa, kuului äkkiä kauhistava ulvahdus — niinkuin mahdottoman jättiläissuden kumea, kiukkuinen ulvonta… Ja se nousee, lähenee, lähenee, lähenee… Nyt se ulvahtaa jo paljon lähempänä… ja välillä se uhkaavasti murahtaa…
Ja nuo kauheat olennot estävät paon! Hän ei pääse mihinkään — ne ympäröivät hänet mustana seinänä, ja sadat karvaiset sormet haparoivat hänen kurkkuaan… Ja yhä lähempää kuuluu tuo kaamea ulvonta ja murina…
Vihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa aivankuin värisi tuosta murinasta — ja muurin takaa nousi hitaasti suunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen. Se oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se nuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään… Silloin hän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos… Ja yhä mielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden…
Ja pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä huutonsa autiolta niityltä…
* * * * *
Mutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää lattialla makaavaa, tiedotonta naista — erottaa vain ikkunareijät, jotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat tuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät…
Ja siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa…
Ei risahdusta… Ei huokausta.
Vihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni… Ensin se kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen viimeiset kuiskaukset… Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua nopeampaan…
… huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa — ja lattialle tipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita…
III
Kolkkisvuoren jylhällä laella, lumisella kivellä, istuu pyssyynsä nojaten vanha mies. Hänen vartalonsa on köyry, hänen tukkansa on valkea, ja hänen silmänsä, jotka muinoin olivat niin siniset ja loistavat, tuijottavat väsyneesti ja synkästi jonnekin kaukaiseen etäisyyteen.
Täsmälleen kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin hän viimeisen kerran näki ne, jotka hänelle olivat rakkaimmat maan päällä. Sillä kun hän vihdoin tuli tajuihinsa kuumehoureistaan, lepäsi vaimo syvällä haudassa yhdessä lapsensa jäännösten kanssa — hän oli kuollut halvaukseen tuntoihinsa tulematta… Niin, siihen aikaan hänen tukkansa muuttui harmaaksi…
Kaksikymmentä vuotta — ajattelee vanha mies. Miten äärettömän pitkä se aika onkaan ollut — ja miten selvästi hän kuitenkin muistaa sen kamalan päivän!
Hän ei tahtoisi muistella sitä — mutta niin kuin ilkeä painajainen, hirveä uni, josta ei voi herätä, kulkee kaikki hänen sielunsa silmien ohi…
Aivankuin ahdistettu otus hän katsoo hätääntyneenä ympärilleen, karkoittaakseen nuo kauheat kuvat… Mutta näköalakin on niin kovin tuttu, ettei sekään herätä mielenkiintoa; tuolla pohjoisessa häämöttävät laajat, valkeat nevat, oikealla siintävät tummat metsät, ja kaukana edessä näkyy kotimökin valkea katto… ja suuret kuuset seisovat siellä tummina ja juhlallisina… Ja mitään ihmisääntä ei kuulu… Vaaran alla oleva korpi vain kohisee kumeasti ja salaperäisesti, kuin hengittäisi harvaan ja syvästi mahdottoman suuri, nukkuva eläin… Ja niinkuin tämä eläin vihaisesti pörhistäisi suunnatonta turkkiansa — siltä näyttää yhä sakenevassa hämärässä puunlatvojen huojunta… Mutta viluisina ja yksinäisinä vaikeroivat vihaisen viiman kynsissä surkastuneet, alastomat kalliokoivut — ja tuo surunvoittoinen ääni tuntuu pidätetyltä itkulta… lapsen itkulta… — Isä, isä… isää!
Kauhusta jähmettyen tarttuu hän päähänsä. Sillä taas, kuten joskus ennenkin, hän on kuulevinaan tuon hätäisen, tukahtuneen, hennon lapsenäänen… Hän sulkee silmänsä ja koettaa epätoivoisesti tukkia korviaan, mutta kaikista estelyistä huolimatta tunkee tuo heikko, turvaton ääni hänen korviinsa kummallisena sihinänä, josta erottaa rukoilevat, tuskasta värisevät sanat:
— Isä… isä…
Hänen harmaa päänsä vaipuu käsien varaan, hänen kumarat hartiansa alkavat omituisesti vavista, ja hän huokaa hiljaa:
— Eikö se sitten milloinkaan unohdu…?
Niin hän istuu kauan. Tuuli humisee synkästi, ja pimeys levittää yli maan äärettömät, mustat siipensä .. Mutta mies ei sitä huomaa… hän on niin kovin väsynyt… Elämä tuntuu hänestä niin sanomattoman haikealta, yksinäiseltä ja surulliselta — hän toivoo vain kuolemaa…
* * * * *
Mitä hän nyt aikoo — mitä hän tekee…?
Hän aukaisi hitaasti lyhyen turkkinsa ja kaivoi syvältä povitaskustaan esille pienen käärön…
Ja sitten hän painoi huulilleen pienen, harmaan sukan — sukan, jonka hänen vaimonsa oli muinoin kutonut…
TYÖN UHRI
I
Tuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi vihellyspillin kimakka kiljaisu — aivankuin vihlova, kuoliniskun saaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla äänellä:
— Kolmannel-le!
Ylimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin, irroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi pitkään ja sointuisasti:
— Poikki on!
Punainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut lähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa.
He olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista kiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna, ja vielä oli tavarajuna järjestämättä — kesti vielä pari tuntia ennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista!
Unto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän ei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja hänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla, joka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli satanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää työpäivää ja pimeyttä — laittaisivat edes kunnon valaistuksen!
No, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja terve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa!
Niin, tulevaisuus… Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän muisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä vakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät…
— Kuudennelle! — huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi:
— Viidennestä poikki!
Hän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta koukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki voimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo liikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri vaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan kiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä vierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi — ja samassa kuului kauhea rouskahdus… Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän huomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli… Suonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään pois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta tunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä kerran jalkaterästä — aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja joka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä rouskuttanut suunnaton peto… peto, jonka hirmuisissa hampaissa suurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret…
Hän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää jaksanutkaan — kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin huudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin liehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni — se suureni suurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja vihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen… se oli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä…
II
Kun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja kummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain junia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen — joka paikassa vain junia, junia… Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit kiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat — ja kaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi…
Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli, aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.
Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi soperretuksi:
— Peittäkää jalkani… paleltuvat…
— Kyllä, kyllä, — rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa — niinkuin olisi puhuttu lapselle.
— Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?
— Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.
— Minun jalkani… paleltuvat..
Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli tapahtunut. Mutta mitä?
— Olenko loukannut itseni?
— Olette.
Nyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun… kaikki!
Jäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen — ja yhä kirveli hänen varpaitaan.
Vaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä, missä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan tasainen.
Mutta miksi varpaat pistelevät… Hän koetti liikuttaa varpaitaan, saadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan.
— Ovatko ne molemmat poikki? — kysyi hän vihdoin hoitajalta.
— Ovat, — sanoi hoitajatar hiljaa. — Mutta olkaa nyt rauhallinen.
Nyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin saaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin tulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi — ja niitä ei kuitenkaan ollut!
Ruumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa innokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta takaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa…
— Jalkani, jalkani…
Se tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan eläimen viimeinen korahdus… Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin vihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja hoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn.
— Jalkani, jalkani…
Oi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää…
Ei milloinkaan!
Mutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta?
Ei, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa — ja sileä ja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla…
Hän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa… Vielä eilen illalla he olivat kävelleet myöhäiseen… mutta nyt ei enää koskaan.
Ei milloinkaan!
— Jalkani, jalkani…
Ja hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti:
— Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla!
Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.
III
Omituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu jaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi, että jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa. Jyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina — niinkuin olisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa…
Hän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän muisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista… Ja hänen oli hyvä olla, että se oli vain unta.
* * * * *
Kuvia…
Hän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee kilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät yht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen lempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille, korvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot…
Miten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi, pienintäkään väsymystä ei tunnu… hän polkee kepeämmin kuin koskaan ennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee sen tahtiin — ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin ruumista…
Jo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja radan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen raikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin…
Mutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut. Hän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea… hänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä…
No, kai se menee ohi!
Kuvia… kuvia…
Rakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita, lintujen laulua… Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua… He ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta.
— Viimeinen pari ulos!
Huutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran hymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun… Vieras tyttö koettaa saavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän juoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan — ja sitten hän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He syöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on hiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse kuultaa hänen neitseellinen povensa… Hän ei malta — pensaat peittävät heidät toisilta — hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee hänen kuumia, punaisia huuliaan…
— Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä?
— Minkälaista?
— Molemmat jalkani olivat poikki!
— Kauheata!
— Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät — en jaksa pitää sinua sylissäni…
Ja hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä, hän vaipuu polvilleen.
Martta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa:
— Mikä sinun on?
Mutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa kylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle… Hänen korvissaan alkaa valtavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja vihreätä… punaista ja vihreätä…
IV
Kun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän, ja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut nytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin takia häntä raukaisi tavattomasti — hän oli niin heikko, ettei voinut sormeansa liikuttaa.
Hetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten ovi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan — Martta.
Hän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä tuntui, että tämä oli totta.
Martan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja liikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa.
Kun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut kestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa harmaalle peitteelle — sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa jalkojen olisi pitänyt olla…
— Rakkaani… rakkaani… — vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa.
Unto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen siniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut: jäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja velttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi…
Hänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi, Martta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet kokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja hänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi:
— Martta…
Hänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja himmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo yksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman paljon kaipausta, toivottomuutta, surua… Se sisälsi enemmän kuin mitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle, elämälle…
JUHANNUSYÖ
Jo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus. Nuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat hermostuneella jännityksellä juhannusta — aivankuin olisivat odottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka kauan, kauan sitten on kadotettu… Lapsellisella innolla he puikkivat salaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka hyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat — he tahtoivat vain olla jotenkin mukana.
Oi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja, jolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja voimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen ja ruohon tuoksua — kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi lepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja hurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä pohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki…
Kun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä kahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui rauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja tervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi.
Kauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he olivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin, huomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja sitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty, särkynyt yskähdys puhuivat toista.
Apulaislääkäri, joka hääräili kohteliaana isäntänä, huusi iloisesti:
— Kas niin! Olkaa hyvät ja tulkaa ottamaan kahvia!
Kuului iloisia ja leikillisiä huudahduksia:
— Tarjotaanko tässä talossa kahviakin?
— Lähdetään sitte, ennenkuin jäähtyy…
— Te ensin!
— Naiset ensin, sanoi kapteeni, kun matkustajia alettiin mereen heittää, — lasketteli joku nuorista miehistä.
Kuului iloista naurua, ja eräs nuori nainen huudahti vastustaen:
— Sellaisessa tapauksessa olisivat miehet saaneet näyttää esimerkkiä!
— Kiitoksia paljon! Kapteeni oli mielestäni kohtelias mies, kun ei tahtonut riistää naisilta etuoikeuksia. Ja kun naiset muuallakin…
— Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään…
Kahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa — ehkä liiankin iloisen, sillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua hetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei milloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla seurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa… Ja pitkinä, unettomina öinä, kun kaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen hiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus — silloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato…
— Missä Kalliola on? — kysyi joku.
— Ei hän voinut nousta.
Kalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut useita verensyöksyjä.
— Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin… — sanoi osaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen.
Ja useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä iloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään.
— Minä menen katsomaan, miten hän voi, — lausui eräs hänen toverinsa,
Vaarala, ja nousi.
— Se on hyvä.
— Sanokaa terveisiä minulta! — lausui viehkeästi eräs tyttö.
— Kyllä, kyllä
Ja taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja kuolema…
* * * * *
Kun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky.
Vuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli hyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma verivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla, kellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti kiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan — aivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto, tai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä kerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa… Lasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös…
Tyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka molemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja lehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja kauempaa kuului laulurastaan laulu…
Ovi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar ja kysyi pelästyneellä äänellä:
— Mitä te täällä teette?
— Tulin katsomaan…
— Menkää jumalan tähden…