Kuolema: Novelleja

KUOLEMA

Novelleja

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

SISÄLLYS.

Isä. Työn uhri. Juhannusyö. Jouluyö. Viimeinen työpäivä. Pieni soittaja. Elävältä haudattu. Kuolema.

ISÄ

I

— Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä oikein huimaa vauhtia!

— Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!

He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen esikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.

Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät iloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä, tasaisena kuin lattia… Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko lakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty lukemattomilla pikku timanteilla…

Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä hänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret, sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät rouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet — ja silloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän silmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla… Kuuran peittämät yksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin salaperäiset, valkopukuiset, peikot… Ja valkeat metsät näyttivät liukuen siirtyvän sijoiltaan…

Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti, kun hän puhui:

— Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta huokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan…? Ja kun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat kuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut… ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:

"Kuu paistaa heleästi. Kuolo ajaa keveästi… Etkö pelkää, tyttöseni…?"

— Kyllä muistan… — vastasi vaimo.

— Niinhän mekin nyt menemme… Katsoppas, miten koko maailma on valkea ja hohtava… Pelkäätkö?

— En… — kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja mies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.

Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan ihastuksesta… Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen vielä kalpeille poskilleen vienon punan — hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen…

Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi hellästi ja leikillisesti:

— Vai et pelkää? Odotappas!

Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä, kaikuvalla äänellä:

— Noppe!

Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa kuin ikinä pääsee — ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia…

Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna pakenevan heidän altaan… Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma huounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja kuin salaperäinen, kalpea tuli — niinkuin he todellakin olisivat kiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja sieraimista tuli ja savu suitsusi…

Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja silloin kalpeni nuori äiti.

Mutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei ollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi hellyydestä värähtävällä äänellä:

— Joko nyt pelkäät?

— En, en sinun kanssasi…

Ja nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän kuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset.

Mies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas vaimoansa silmiin — ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä tulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä… Niin, hän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän onnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta.

— Nukkuuko Matti?

— Nukkuu…

He katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja hymyilivät — ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää kuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily… Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi yhä nuori juoksija eteenpäin…

Lähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin vihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia.

Hevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta sillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa kiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään…

— Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan… — puheli mies ja alkoi yhä viheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia.

Juoksija katsahti taakseen, pudisti päätään ja päristi äkäisesti — aivankuin syvästi harmissaan huvinsa pilaamisesta… Mutta täytyihän hänen lopulta hiljentää, kun ohjaksia yhä kiristettiin… Niitty loppui, ja he ajoivat tasaista ravia peltotietä myöten metsänreunaa kohden. Ja siellä, kauniilla, korkealla töyräällä, tuuheiden kuusien ympäröimänä, hohti valkeine seinineen ja lumisine kattoineen heidän uusi torppansa…

Samassa he jo olivatkin pihalla. Mies sitoi juoksijansa kuuseen ja auttoi nuoren äidin lapsineen reestä ja talutti sisälle.

— Miten kaunista täällä on! — huudahti nuori nainen ihastuneena ja jäi katselemaan liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen.

Ja kaunista siellä olikin… Vastaveistetyt seinät ja höylätty lattia hohtivat kellertävänvalkeina, ja ilmassa tuntui kuivan hongan raikas, suloinen tuoksu… Ja muuri, valkea kuin lumi! Ja astiakaapit, penkit, tuolit, ämpärit — kaikki — uutta, puhdasta ja valkeata…

Ja kamari sitten! Siellä oli uusi piironki, sänky, kehto…

Ja kaikki tämä oli Antin työtä!

Ellin täytyi taaskin katsahtaa Anttiin, kun hän siinä seisoi voimakkaana, uljaana ja hymyilevänä, silmät loistaen sydämellisestä ilosta, nähdessään miten ihastunut vaimonsa oli.

— Ja sinä et mitään ennen selittänyt…

Hän oli moittivinaan, mutta hänen äänessään soi vain rakkaus ja kiitollisuus, se värähti niin vienona ja hellänä kuin kevyt, suloinen hyväily…

Mutta Antti ei vastannut — hän vain hymyili onnellisena.

Elli alkoi varovasti aukaista pikku Matin kääröä ja asetti hänet kehtoon.

Mutta Matti heräsikin makeimmasta unestaan ja ilmaisi äänekkään paheksumisensa moista häiritsemistä vastaan.

— So, so, pikku matkamieheni. Älähän nyt suutu… älä suutu! — viihdytteli äiti hellästi.

— Kai sinun täytyy antaa hänelle ihan ensimäiseksi illallista… Tokkopa hän vähemmästä leppyy…? — puheli mies hymyillen.

Elli antoi pojan Antille, riisui palttoonsa, istuutui tuolille ja aukaisi puseronsa, paljastaen valkean, vielä neitseellisen rintansa… Ja kun nuori esikoinen taas pääsi äidin syliin, oli se täydellisesti hyvitetty; se lakkasi huutamasta ja alkoi ahnaasti imeä…

Oi, miten kaunis olikaan tuo ryhmä! Miten hellästi ja kauniisti katsoikaan nuori äiti imevään lapseensa! Antin valtasi kummallinen, outo tunne — aivankuin jonkunlainen heikkous… Hän ei olisi voinut sitä selittää, hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa — mutta jos hänen olisi tarvinnut astua kuolemaan noiden kahden puolesta, olisi hän sen empimättä tehnyt!

Hänen vaimonsa, hänen pieni poikansa…

Ja kun nuori nainen nosti kasvonsa, olivat hänen silmänsä niin omituisen sädehtivät ja kosteat… Hänen suunsa puoliavoimine, punaisine huulineen muistutti aukeavaa kukkaa… Ja hän kuiskasi hiljaa:

— Antti…

Antti ei voinut nytkään mitään sanoa. Hän asteli vain vaimonsa viereen, laski suuren, voimakkaan kätensä hänen hienoille, vaaleille hiuksilleen ja silitti hiljaa hyväillen hänen päätänsä.

Mutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä kovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten… Ja hänen rinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa… Välillä se levähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä kasvoihin kirkkain, sinisin silmin…

Antti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut ymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni… Ikäänkuin se ei voisi olla todellista…

Hän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä:

— Niin, Elli… — Minä menen nyt viemään Nopen talliin…

Kun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien malttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se tuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa.

Antti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin, kaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan pojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa… Kaikki keinot ja ansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut kaikki — ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä onnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa hevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten…

Kun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei mene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä, että vihdoinkin on täysin onnellinen…

Miten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten ihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa vihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman kukkuloineen, metsineen, soineen… Ja kaukana korvessa häämöttää sinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki — aivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana vartioi seutua. Ja tähdet…

Ah — heidän tähtensä!

Tuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä — aivankuin olisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää…

Antin mieleen muistui niin elävästi se ilta, kun he Ellin kanssa olivat omiin nimiinsä omistaneet kaksi lähekkäin olevaa tähteä länsitaivaalla… Elli katsoi niihin aina suurella hellyydellä, niinkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joista heidän onnensa riippui… Ja kerran oli hän liikutetulla äänellä sanonut säälivänsä niitä, kun ne eivät milloinkaan päässeet lähemmäksi toisiaan…

Sellainen pieni, herttainen hupakko!

Mitä se oli?

Hän ei ensin erottanut, mutta sitten hän kuunteli tarkempaan…

— Uu — uu!

Kaukaa korvesta kuului yksinäisen suden pitkäveteinen, valittava ulvonta… Se oli niin kaukana, ettei siinä erottanut mitään vihaa eikä raivoa — siinä soi vain syvä alakuloisuus ja suru; se kuului niin haikealta, kuin olisi susi nälkään nääntymäisillään tai kuolettavasti haavoittunut ja vielä viimeisillä voimillaan ulvoen rukoilisi apua… Joskus se alkoi tuskallisena ja hurjana kuin kidutetun ihmisen vihlova, sydäntäsärkevä huuto, mutta sitten se aleni ja loppuikin pitkään, nyyhkytyksentapaiseen valitukseen — niinkuin olisi jossakin toivottomasti ja haikeasti itkenyt nainen, jonka koko maailma on hyljännyt…

Oli hän ennenkin kuullut susien ulvontaa, mutta nyt se vaikutti hänen herkistyneeseen mieleensä omituisen tuskallisesti ja kaameasti.

Merkitseekö se jotain? Ei — mitäpä se merkitsisi?

Mutta miksi kuvastuu tuossa ulvonnassa sellainen suru ja alakuloisuus? Mitä mahtaa ajatella ja ikävöidä tuo yksinäinen peto synkeässä metsässään…?

Jospa se ei olekaan susi, vaan eksynyt ihminen?

Hän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon lähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa kohden… Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa, säälimätöntä uhkaa…

Kauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat valkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa kalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta ennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin tuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä kammottavammalta.

Häntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen pelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta…

Ja kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana:

— Uu — uu! — Uu — uu!

II

Antti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi narskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui aidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä hyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista yhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili hiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen — odottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka oli jo kolmivuotias!

Oi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten ymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä muistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä ratsastamaan Nopella — sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu lupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta, mustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa mieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti!

Oh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! — ajatteli Antti.

Kun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja hän hymyili taas hiljaa itsekseen.

Nyt se varmaan ilostuu, kun saa näin suuria, kauniita sulkia!

Varpaillaan hiipi hän eteiseen, raotti hiljaa ovea ja huusi sisään iloisesti ja hellästi:

— Matti!

Ei vastausta.

— Onko isän pikku Matti mennyt piiloon? Arvaappas mitä isällä on?

Ei vastausta.

Mutta hän muisti, että pienokainen usein juoksi hänen tullessaan jonnekin piiloon ja istui siellä äänettömänä kuin pieni hiiri. Kun mies sitten löysi hänet sängyn alta tai muusta piilopaikasta, purskahti häntä vastaan niin kirkas ja sydämellinen nauru, hän kohtasi niin loistavat ja sädehtivät sinisilmät, että hänen täytyi silmänräpäyksessä nostaa pikkuinen syliinsä ja painaa huulensa pientä, punaista suuta vasten, joka oli täynnä hohtavanvalkoisia hampaita… Mies astui siis sisään, vilkaisi kaikki tutut piilopaikat, kurkistipa vielä uunillekin — mutta poika ei ollutkaan sisällä.

— Ahaa, hän on mennyt äidin kanssa navettaan…

Kiireesti hän riensi navettaan, jossa vaimonsa juuri laittoi haudetta lehmälle, ja kysyi iloisesti ovea avatessaan:

— Täälläkö se pikku Matti piileskelee?

— Ei, Matti on sisällä, — vastasi vaimo.

Mies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä.

Sanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet. Hän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä hänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi kaatunut.

Sudet… sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin…

Niinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos.

Kauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella lumella…

Kuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen kynnyksellä — ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin loikkauksin kadonnut metsään.

Epätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi seinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään.

Juostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt tapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja nopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat jäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin — noiden pitkien, raskaiden hyppyjen jälkiin…

Mitä? Pieni kenkä lumella… Matin kenkä… hänen poikansa pieni kenkä…

Oliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta — vai miten se oli irtaantunut…? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi, juoksi… Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja kurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla, tuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin.

Vihdoin hän seisahtui kuunnellakseen…

Ensin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti hyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon:

— Isä… isä… isää!

Ja viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut tukehtumaisillaan…

Raivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta — huuto, joka muistutti ärsytetyn pedon karjuntaa — ja hän lähti uudelleen juoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt huudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut sitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän juostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä käheämmiksi… ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta pelottaakseen.

Taas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli — tai ainakin oli kuulevinaan — taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä… Hän ei enää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö — hän vain juoksi..

Kauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi, miten saaliista — hänen pienestä poikaraukastaan — oli syntynyt tappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni kenkä harmaine sukkineen… pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli paikannut polvien kohdalta… ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu paita… Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen — kädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan…

Oih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä äsken ollut elossa… Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli epätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti irroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä, kuolainen vaahto… ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua isältä… Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on upottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen kätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja jättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet…

Käheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta, kirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi edelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet syödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen pelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt ampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen pyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain juoksi ja huusi yhtämittaa käheästi.

Samalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen. Hiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen, aivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki näytti hämärältä… Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta. Hänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän auttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa — huutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa pelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen kurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi, kunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä kuolonkorahduksia…

Juostuaan näin kauan — tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt — saapui hän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain muutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta… Mutta olipa muutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt sinne hangelle kasvot alaspäin…

Mies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät, avoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti kauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja, mutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin, silkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa vääristynyttä, kylmää suuta vasten… suuta, jossa tuntuivat pienet terävät hampaat…

* * * * *

Hitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa käärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen vaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi kotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi, sillä ei hänellä enää kiirettä ollut…

Hän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut, että pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä sitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta — hän laahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen, puristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten…

Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan kyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli vielä aivankuin huumaantunut — ja kerran välähti hänen mieleensä, että kaikki onkin vain hirveätä unta… Mutta sitten hän tunsi käärön rinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa elävänä… Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan… Ei milloinkaan…

Päivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä hehkuva taivas — niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten viskannut punaisen kajastuksensa taivaalle… Mutta takaa hiipi hiljaa harmaa hämärä… Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita takanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä vastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento…

Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi — eikä nähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja salaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut pienintäkään ääntä… ei risahdusta…

Kuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan samanlainen aavemainen hiljaisuus… Kuu valaisee kalpealla valollaan valkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu pitkäveteinen, valittava ulvonta…

Kun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä paitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat paleltuneet lumivalkoisiksi — hän näytti haudasta karanneelta vainajalta…

Horjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti istumaan raskaasti kuin juopunut — ja jäätyneitten kulmakarvojen alta tuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun villieläimen.

Vaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina… hän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti kuin apua anoen mieheensä — mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä, niinkuin ei olisi nähnyt mitään.

Vihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä — hän syöksyi kuin mielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki… mutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni, verinen paita…

Uudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi, että sieltä vierähti jotain… Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi, niinkuin olisi häneen isketty suuri puukko… Sitten hän lyyhistyi maahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa:

— Matti… Matti… Lapseni… lapseni…

Mutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen ruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin vilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei mielettömäksi… Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen hitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella äänellä:

— Miksi hänet päästit ulos?

Vaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla — ja niinkuin olisi saanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja koettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten pientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa:

— Lapseni… lapseni… lapseni…

Mies korotti ääntänsä.

— Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi!

Vaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken mieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena parahti hänen kalpeilta huuliltaan:

— Minun…?

— Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! — Mies nousi horjuen seisomaan, vesi valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin, korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:

— Se oli sinun syysi!

Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka longahti muutaman kerran — ja sitten hän oli liikkumaton. Mies tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen… Eihän lasta voinut sisään teljetä… ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti yksinkin… Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:

— Anna anteeksi… anna anteeksi… En tarkoittanut mitään… En mitään…

Mutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon kuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään vastausta.

Hirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen sekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä halkeavan tuossa tuokiossa… Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa ruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja huohotti kuumeisesti:

— Elli… Elli… Herää… herää…! Etkö kuule minua? Kuule minua… kuule minua!

Mutta vaimo lepäsi liikkumattomana ja äänettömänä.

Kaikki musteni miehen silmissä, tuhkanharmaana ja hurjana hän syöksyi seisoalleen, ja hänen suustaan tunkeutui kauhea huuto:

— Kuollut!

Elli kuollut… kuollut… Hän olikin aina ollut niin hento ja heikko… Ja nyt hän oli itse surmannut vaimonsa…!

Tämä luulo vei häneltä viimeisenkin ymmärryksen; hän ei kyennyt enää mitään ajattelemaan. Hän repeli tukkaansa, kynsi rintaansa, ja ähkyen kirosi hän jumalaa, itseänsä ja koko maailmaa… Ja kun hän asteli edestakaisin lattialla, katsellen hurjasti ympärilleen verestävillä silmillään, muistutti hän ahtaaseen häkkiin suljettua raivokasta, nälkäistä petoa, joka on päässyt veren makuun ja himoitsee enempää…

Tupa alkoi muuttua pimeäksi. Ja miehestä, jonka kuumeisissa aivoissa kaikki oli sekasotkuista, alkoi tuntua siltä, kuin se olisi ollut täynnä aaveita… Niinkuin pimeys olisi muuttunut eläväksi… lukemattomiksi eläviksi olennoiksi… Ensin ne mustina ja salaperäisinä kiipesivät uunilta, hiipivät hiljaa nurkkiin, penkkien ja astioiden alle… Mutta niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne tulivat yhä rohkeammiksi, rohkeammiksi… Nyt ne jo ojentelivat mustia, varjomaisia käsiään hänen kurkkuansa kohden… joka puolelta kuului läähättävää hengitystä, uhkaavaa, sihisevää kuiskutusta… Hän alkoi huitoa vimmatusti käsillään, mutta ne pujahtivat niin viekkaasti ja sukkelasti hänen iskujensa alta, ettei yhteenkään sattunut…

Mutta ne ärtyivät yhä enemmän hänen vastustuksestaan… Niitä tuli kokonaisia parvia, niiden raivokas sähinä vinkui hänen korvissaan kuin myrsky alastomissa puissa… Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kaikilta tahoilta, niin että hän oli tukehtumaisillaan… Eikä hän tiennyt mitä olisi tehtävä, mihin voisi piiloutua…

Silloin hänen verensä aivankuin hyytyi kauhusta… Syvältä lattian alta, tai jostakin muurin takaa, kuului äkkiä kauhistava ulvahdus — niinkuin mahdottoman jättiläissuden kumea, kiukkuinen ulvonta… Ja se nousee, lähenee, lähenee, lähenee… Nyt se ulvahtaa jo paljon lähempänä… ja välillä se uhkaavasti murahtaa…

Ja nuo kauheat olennot estävät paon! Hän ei pääse mihinkään — ne ympäröivät hänet mustana seinänä, ja sadat karvaiset sormet haparoivat hänen kurkkuaan… Ja yhä lähempää kuuluu tuo kaamea ulvonta ja murina…

Vihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa aivankuin värisi tuosta murinasta — ja muurin takaa nousi hitaasti suunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen. Se oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se nuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään… Silloin hän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos… Ja yhä mielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden…

Ja pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä huutonsa autiolta niityltä…

* * * * *

Mutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää lattialla makaavaa, tiedotonta naista — erottaa vain ikkunareijät, jotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat tuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät…

Ja siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa…

Ei risahdusta… Ei huokausta.

Vihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni… Ensin se kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen viimeiset kuiskaukset… Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua nopeampaan…

… huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa — ja lattialle tipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita…

III

Kolkkisvuoren jylhällä laella, lumisella kivellä, istuu pyssyynsä nojaten vanha mies. Hänen vartalonsa on köyry, hänen tukkansa on valkea, ja hänen silmänsä, jotka muinoin olivat niin siniset ja loistavat, tuijottavat väsyneesti ja synkästi jonnekin kaukaiseen etäisyyteen.

Täsmälleen kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin hän viimeisen kerran näki ne, jotka hänelle olivat rakkaimmat maan päällä. Sillä kun hän vihdoin tuli tajuihinsa kuumehoureistaan, lepäsi vaimo syvällä haudassa yhdessä lapsensa jäännösten kanssa — hän oli kuollut halvaukseen tuntoihinsa tulematta… Niin, siihen aikaan hänen tukkansa muuttui harmaaksi…

Kaksikymmentä vuotta — ajattelee vanha mies. Miten äärettömän pitkä se aika onkaan ollut — ja miten selvästi hän kuitenkin muistaa sen kamalan päivän!

Hän ei tahtoisi muistella sitä — mutta niin kuin ilkeä painajainen, hirveä uni, josta ei voi herätä, kulkee kaikki hänen sielunsa silmien ohi…

Aivankuin ahdistettu otus hän katsoo hätääntyneenä ympärilleen, karkoittaakseen nuo kauheat kuvat… Mutta näköalakin on niin kovin tuttu, ettei sekään herätä mielenkiintoa; tuolla pohjoisessa häämöttävät laajat, valkeat nevat, oikealla siintävät tummat metsät, ja kaukana edessä näkyy kotimökin valkea katto… ja suuret kuuset seisovat siellä tummina ja juhlallisina… Ja mitään ihmisääntä ei kuulu… Vaaran alla oleva korpi vain kohisee kumeasti ja salaperäisesti, kuin hengittäisi harvaan ja syvästi mahdottoman suuri, nukkuva eläin… Ja niinkuin tämä eläin vihaisesti pörhistäisi suunnatonta turkkiansa — siltä näyttää yhä sakenevassa hämärässä puunlatvojen huojunta… Mutta viluisina ja yksinäisinä vaikeroivat vihaisen viiman kynsissä surkastuneet, alastomat kalliokoivut — ja tuo surunvoittoinen ääni tuntuu pidätetyltä itkulta… lapsen itkulta… — Isä, isä… isää!

Kauhusta jähmettyen tarttuu hän päähänsä. Sillä taas, kuten joskus ennenkin, hän on kuulevinaan tuon hätäisen, tukahtuneen, hennon lapsenäänen… Hän sulkee silmänsä ja koettaa epätoivoisesti tukkia korviaan, mutta kaikista estelyistä huolimatta tunkee tuo heikko, turvaton ääni hänen korviinsa kummallisena sihinänä, josta erottaa rukoilevat, tuskasta värisevät sanat:

— Isä… isä…

Hänen harmaa päänsä vaipuu käsien varaan, hänen kumarat hartiansa alkavat omituisesti vavista, ja hän huokaa hiljaa:

— Eikö se sitten milloinkaan unohdu…?

Niin hän istuu kauan. Tuuli humisee synkästi, ja pimeys levittää yli maan äärettömät, mustat siipensä .. Mutta mies ei sitä huomaa… hän on niin kovin väsynyt… Elämä tuntuu hänestä niin sanomattoman haikealta, yksinäiseltä ja surulliselta — hän toivoo vain kuolemaa…

* * * * *

Mitä hän nyt aikoo — mitä hän tekee…?

Hän aukaisi hitaasti lyhyen turkkinsa ja kaivoi syvältä povitaskustaan esille pienen käärön…

Ja sitten hän painoi huulilleen pienen, harmaan sukan — sukan, jonka hänen vaimonsa oli muinoin kutonut…

TYÖN UHRI

I

Tuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi vihellyspillin kimakka kiljaisu — aivankuin vihlova, kuoliniskun saaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla äänellä:

— Kolmannel-le!

Ylimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin, irroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi pitkään ja sointuisasti:

— Poikki on!

Punainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut lähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa.

He olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista kiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna, ja vielä oli tavarajuna järjestämättä — kesti vielä pari tuntia ennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista!

Unto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän ei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja hänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla, joka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli satanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää työpäivää ja pimeyttä — laittaisivat edes kunnon valaistuksen!

No, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja terve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa!

Niin, tulevaisuus… Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän muisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä vakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät…

— Kuudennelle! — huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi:

— Viidennestä poikki!

Hän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta koukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki voimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo liikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri vaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan kiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä vierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi — ja samassa kuului kauhea rouskahdus… Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän huomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli… Suonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään pois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta tunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä kerran jalkaterästä — aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja joka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä rouskuttanut suunnaton peto… peto, jonka hirmuisissa hampaissa suurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret…

Hän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää jaksanutkaan — kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin huudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin liehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni — se suureni suurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja vihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen… se oli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä…

II

Kun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja kummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain junia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen — joka paikassa vain junia, junia… Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit kiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat — ja kaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi…

Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli, aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.

Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi soperretuksi:

— Peittäkää jalkani… paleltuvat…

— Kyllä, kyllä, — rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa — niinkuin olisi puhuttu lapselle.

— Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?

— Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.

— Minun jalkani… paleltuvat..

Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli tapahtunut. Mutta mitä?

— Olenko loukannut itseni?

— Olette.

Nyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun… kaikki!

Jäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen — ja yhä kirveli hänen varpaitaan.

Vaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä, missä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan tasainen.

Mutta miksi varpaat pistelevät… Hän koetti liikuttaa varpaitaan, saadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan.

— Ovatko ne molemmat poikki? — kysyi hän vihdoin hoitajalta.

— Ovat, — sanoi hoitajatar hiljaa. — Mutta olkaa nyt rauhallinen.

Nyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin saaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin tulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi — ja niitä ei kuitenkaan ollut!

Ruumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa innokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta takaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa…

— Jalkani, jalkani…

Se tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan eläimen viimeinen korahdus… Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin vihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja hoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn.

— Jalkani, jalkani…

Oi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää…

Ei milloinkaan!

Mutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta?

Ei, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa — ja sileä ja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla…

Hän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa… Vielä eilen illalla he olivat kävelleet myöhäiseen… mutta nyt ei enää koskaan.

Ei milloinkaan!

— Jalkani, jalkani…

Ja hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti:

— Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla!

Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.

III

Omituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu jaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi, että jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa. Jyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina — niinkuin olisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa…

Hän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän muisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista… Ja hänen oli hyvä olla, että se oli vain unta.

* * * * *

Kuvia…

Hän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee kilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät yht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen lempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille, korvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot…

Miten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi, pienintäkään väsymystä ei tunnu… hän polkee kepeämmin kuin koskaan ennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee sen tahtiin — ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin ruumista…

Jo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja radan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen raikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin…

Mutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut. Hän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea… hänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä…

No, kai se menee ohi!

Kuvia… kuvia…

Rakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita, lintujen laulua… Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua… He ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta.

— Viimeinen pari ulos!

Huutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran hymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun… Vieras tyttö koettaa saavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän juoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan — ja sitten hän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He syöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on hiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse kuultaa hänen neitseellinen povensa… Hän ei malta — pensaat peittävät heidät toisilta — hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee hänen kuumia, punaisia huuliaan…

— Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä?

— Minkälaista?

— Molemmat jalkani olivat poikki!

— Kauheata!

— Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät — en jaksa pitää sinua sylissäni…

Ja hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä, hän vaipuu polvilleen.

Martta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa:

— Mikä sinun on?

Mutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa kylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle… Hänen korvissaan alkaa valtavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja vihreätä… punaista ja vihreätä…

IV

Kun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän, ja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut nytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin takia häntä raukaisi tavattomasti — hän oli niin heikko, ettei voinut sormeansa liikuttaa.

Hetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten ovi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan — Martta.

Hän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä tuntui, että tämä oli totta.

Martan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja liikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa.

Kun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut kestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa harmaalle peitteelle — sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa jalkojen olisi pitänyt olla…

— Rakkaani… rakkaani… — vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa.

Unto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen siniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut: jäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja velttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi…

Hänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi, Martta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet kokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja hänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi:

— Martta…

Hänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja himmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo yksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman paljon kaipausta, toivottomuutta, surua… Se sisälsi enemmän kuin mitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle, elämälle…

JUHANNUSYÖ

Jo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus. Nuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat hermostuneella jännityksellä juhannusta — aivankuin olisivat odottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka kauan, kauan sitten on kadotettu… Lapsellisella innolla he puikkivat salaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka hyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat — he tahtoivat vain olla jotenkin mukana.

Oi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja, jolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja voimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen ja ruohon tuoksua — kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi lepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja hurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä pohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki…

Kun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä kahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui rauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja tervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi.

Kauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he olivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin, huomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja sitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty, särkynyt yskähdys puhuivat toista.

Apulaislääkäri, joka hääräili kohteliaana isäntänä, huusi iloisesti:

— Kas niin! Olkaa hyvät ja tulkaa ottamaan kahvia!

Kuului iloisia ja leikillisiä huudahduksia:

— Tarjotaanko tässä talossa kahviakin?

— Lähdetään sitte, ennenkuin jäähtyy…

— Te ensin!

— Naiset ensin, sanoi kapteeni, kun matkustajia alettiin mereen heittää, — lasketteli joku nuorista miehistä.

Kuului iloista naurua, ja eräs nuori nainen huudahti vastustaen:

— Sellaisessa tapauksessa olisivat miehet saaneet näyttää esimerkkiä!

— Kiitoksia paljon! Kapteeni oli mielestäni kohtelias mies, kun ei tahtonut riistää naisilta etuoikeuksia. Ja kun naiset muuallakin…

— Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään…

Kahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa — ehkä liiankin iloisen, sillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua hetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei milloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla seurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa… Ja pitkinä, unettomina öinä, kun kaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen hiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus — silloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato…

— Missä Kalliola on? — kysyi joku.

— Ei hän voinut nousta.

Kalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut useita verensyöksyjä.

— Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin… — sanoi osaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen.

Ja useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä iloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään.

— Minä menen katsomaan, miten hän voi, — lausui eräs hänen toverinsa, Vaarala, ja nousi.

— Se on hyvä.

— Sanokaa terveisiä minulta! — lausui viehkeästi eräs tyttö.

— Kyllä, kyllä

Ja taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja kuolema…

* * * * *

Kun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky.

Vuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli hyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma verivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla, kellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti kiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan — aivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto, tai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä kerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa… Lasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös…

Tyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka molemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja lehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja kauempaa kuului laulurastaan laulu…

Ovi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar ja kysyi pelästyneellä äänellä:

— Mitä te täällä teette?

— Tulin katsomaan…

— Menkää jumalan tähden…

— Oliko täällä lääkäri?

— Oli, oli, mutta millä voi sellaisen verensyöksyn ehkäistä? Menkää nyt, lääkäri voi tulla, ja te olette täällä…

Äänettömänä tuijotti hän kauan noita jäykistyneitä piirteitä. He olivat olleet tovereita pienestä pitäen; monta leikkiä oli lapsena leikitty, monta kepposta yhdessä tehty… Elävästi muisti hän senkin, kun Kalliola oli pelastanut hänet hukkumasta uintimatkalla, kun hän oli saanut suonenvedon… Ja nyt hän lepäsi tuossa liikkumattomana eikä enää koskaan nouse… Tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa kylmälle otsalle, joka oli vielä kostea — kuolonhiki ei ollut vielä ehtinyt kuivua. Omituisen kauhun värähdys kulki hänen ruumiinsa lävitse tuosta viimeisestä, kylmästä kosketuksesta…

Kun Vaarala palasi rantaan, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja hänen kätensä vapisivat. Kuului hillityitä, levottomia kysymyksiä.

— Mitä on tapahtunut?

— Kuinka hän voi?

Vaarala katseli ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta jonnekin, jossa hänen ei olisi tarvinnut nähdä ketään, kuulla mitään — eikä vastannut.

— Onko hän taas saanut verensyöksyn?

Hiljaisella, tukehtuneella äänellä hän vihdoin kuiskasi:

— Hän on kuollut!

Läsnäolijat kalpenivat, ja joku hymyili aivankuin se olisi ollut uskomaton asia.

— Sinähän lasket leikkiä…

— Kuollut…

— Miten se on mahdollista?

— Hän oli taas saanut verensyöksyn ja tunti sitten… — Vaarala rykäisi, niinkuin olisi koettanut niellä jotain katkerata palaa, ja jatkoi särkyneesti ja käheästi kuin itsekseen: — Niin, siellä hän nyt makaa… hänen silmänsä ovat aivan avoimet ja hän on jo kylmä…

— Ah!

— Älkää kertoko!

— Hyvä jumala!

Joku naisista purskahti itkuun, ja joku kauhistunut ääni kuiskasi:

— Kauheata!…

Kaikki muistivat, miten hauska ja iloinen hän oli ollut. Vielä toissa päivänä hän oli yhdessä toisten kanssa aterioimassa ja kertoi erään hauskan jutun, jolle kaikki nauroivat, ja nyt hän makasi siellä kylmänä…

Kokko sytytettiin. Mutta kukaan ei enää voinut olla iloinen. Aurinko laski paraillaan, värjäten viimeisillä säteillään taivaan ja järvenpinnan keltaiseksi. Järveltä suoraan ilmaan kohoava tulipatsas vain lisäsi tuota kauheata kajastusta, joka värjäsi kasvot entistä kelmeämmiksi ja aavemaisiksi — niinkuin tuon pienen järven rannalla olisi juhlinut parvi manalasta palanneita vainajia…

Miten erilainen olikaan tämä juhannusyö! Elävästi muisti Vaarala, miten ennen kotipuolessa tätä juhlaa vietettiin. Korkealle vuorelle laitettiin suunnaton kokko ja sen leimutessa ja rätistessä tanssittiin tasaisella kalliolla viulujen ja harmonikkojen soiton tahtiin… ja joukon riemuisasti hurratessa laukaistiin kymmeniä pyssyjä — niin että laukausten kaiku räikeänä kiiri taivaanrannasta toiseen. Ja täällä — aavemaisessa, yhä himmenevässä, kuolleessa valossa istui täällä äänettömästi ja synkästi tuijottaen joukko kuolevia…

* * * * *

Kun kello läheni kahtatoista, tuli lääkäri ilmoittamaan, että nyt on mentävä levolle.

Hiljalleen lähtivät sairaat rinnettä ylöspäin. Pilvet olivat vähitellen peittäneet taivaan, harmaa hämärä levisi metsään, ja järveltä nousi hiljaa valkea sumu — niinkuin suunnaton, kostea ja kylmä käärinliina… Lehdet eivät enää lepattaneet, linnutkin olivat aivankuin kauhusta vaienneet, ja ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta, oli notkossa kiemurtelevan puron yksitoikkoinen, surullinen solina — aivankuin jossakin itkisi yksinäinen, kaikkien hylkäämä ihminen…

Rinteen puolivälissä he seisahtuivat. Jotkut kääntyivät, heittäen vielä silmäyksen taakseen: puiden välistä vilkkui kajastus sammuneen rovion viimeisistä kekäleistä, ja heistä tuntui, kuin he olisivat nähneet oman, sammuvan elämänsä viimeisen kajastuksen. Vaikka he koettivat olla tyyniä, pelotti heitä mennä yksinäisiin huoneisiinsa; edessä tuijotti heihin pimentynyt makuuhalli kuin hirvittävän suuri, levällään oleva kita — kuoleman kita — joka rauhallisena ja julmana odotti, tietäen varmasti saavansa heidät kaikki.

Kun he vihdoin saapuivat makuuhalliin, loppuivat heidän voimansa. Siellä oli niin pimeätä ja kolkkoa, että he miltei tunsivat kuolleen toverinsa läsnäolon. Ja sama nainen, joka rannassa oli leikkiä laskenut, lyyhistyi polvilleen erään makuusohvan viereen ja vaikeroi itkien:

— Jumala, hyvä jumala… Miksi… miksi?

Hän oli nuori ja kaunis, hän oli kihloissa; he olivat aikoneet mennä syksyllä naimisiin — ja toissa päivänä lääkäri oli kehottanut häntä lähtemään kotiin — kuolemaan. Hän ei elä kuukautta kauempaa ja hän oli uneksinut rakkaudesta, kodista, lapsista…

Kukaan ei hänelle vastannut, kaikki tunsivat hänen lyhyen historiansa; miehet kääntyivät poispäin, naisten joukosta kuului tukahutettuja nyyhkytyksiä, ja se nuori tyttö, joka niin iloisesti oli illalla nauranut, itki nyt hiljaa ja toivottomasti, olkapäät nytkähdellen. Vaarala laski kätensä hänen hiuksilleen ja lausui ääni värähdellen:

— Älkää itkekö. Kaikki on turhaa…

Enempää ei puhuttu, eikä puheita tarvittu, sillä kaikki ymmärsivät sen läsnäolon: mustan varjon lailla se tuntui järkähtämättömänä, hellittämättömänä odottavan…

Kun muut olivat poistuneet, jäi Vaarala vielä makuuhalliin; hänestä tuntui kauhealta mennä huoneeseen, jossa vain seinä erotti hänet siitä paikasta, missä hänen ystävänsä muutama tunti sitten oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Yksin istui hän kauan makuusohvalla, tuijottaen liikkumattomaan, äänettömään metsään, ja hänen sieluunsa tunkeutui outo, sanoin kuvaamaton haikeus. Hän oli taas näkevinään kuolleen ammottavan, verisen suun, hän näki kuolevan tytön hennon ruumiin nytkähtelyt ja kuuli hänen nyyhkytyksensä — hänen, jota sulhasensa odotti…

Aurinko alkoi nousta…

JOULUYÖ

Jo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli taittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli hän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut olla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut maalle poikansa luokse — ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan suuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa.

Sekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja juhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi ollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät… Juuri hänen altaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa, siellä soitettiin, laulettiin — ja toisinaan rähähti remuava, moniääninen nauru… Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen miesääni — niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata juhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua jouluvirttä…

Tuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se kirveli hänen sydäntään — niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu jotain polttavaa ainetta… Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti vain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota samaa virttä… miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla jouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen… Kerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä olikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen…

Alhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun, ja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen sydäntään: hän muisti taas kaikki… Tietämättä miksi, nousi hän vaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä tuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä — ja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän korkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei hän ollut saada astiaa huulilleen — ja keltaisenhimmeässä valossa se näytti läpikuultavalta kuin vaha… Hän katsahti jalkoihinsa, joissa erotti joka luusolmun — ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja jalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne törröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat kuollutta…

Pöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen. Hän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine, värähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he siskon kanssa olivat, kun ne…

— Ei, ei — kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, — ajatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti hänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen sammuksiin, ja huone tuli pimeäksi.

Väsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin hohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja sähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että se kuulosti pidätetyltä itkulta…

— Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli… Niin — pimeätä siellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja niiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli… Ja kädet, jotka minulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn iltaisin nukuin — niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä, syvällä maassa…

Taas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän tahtoisi ne tukehuttaa — hän tahtoisi repiä ne sydämestään… Mutta järkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan — niinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja raatelee saalistaan…

Mutta alhaalla nauretaan… Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi, niin yksinäiseksi…

Vihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on syöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle. Tuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen sykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee — niinkuin se olisi kuolemaisillaan…

Alapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa, haaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni juopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut, kajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru — aivankuin omituinen kiihottava ja hurmaava soitto… Tuosta naurusta kuuluu, että nainen on nuori, elämänhaluinen — luultavasti hänen silmänsä hehkuvat, poskensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset…

Hän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat vähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden tieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut — vain silloin tällöin koski sen kylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä ulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut…

Ulkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti kumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta yksinäisyyttään…

Ja hetken kuluttua tuli vasta ensi kerran koko yönä täydellinen hiljaisuus — niinkuin jättiläinen hänen alapuolellaan olisi vihdoinkin vetänyt viimeisen henkäyksensä.

Äkkiä Hautala miltei lakkasi hengittämästä ja kuunteli…

Askeleita…?

Niinpä todellakin. Hänen yläpuoleltaan kuului askeleita — yksinäisiä, väsyneitä askeleita…

Nyt hän muisti, että yläpuolella oli vielä pieni vinttikamari, ja emäntä oli kertonut, että siellä asui eräs tyttö pienen lapsensa kanssa.

Sieltä kuului jotain muutakin, mutta samassa rähähti taas alapuolella juopuneitten naurunremahdus… Hautala kuohahti katkeruudesta, voimattomasta vihasta, ja hänen hampaansa kirskahtivat raivoisasti…

Vihdoin nauru lakkasi ja hän kuuli heikon, kummallisen äänen, jota ei tuntenut. Viimein kauan kuunneltuaan hän käsitti, että se oli sairaan lapsen itkua…

Miten väsyneeltä, heikolta ja särkyneeltä se kuuluikaan! Sinne alas se muistutti yksinäisen, hämähäkinverkkoon joutuneen kärpäsen surmaa — kärpäsen, joka viimeisillä, sammuvilla voimillaan surisee… Aina vähän ajan kuluttua keskeytti itkun hetkeksi käheä, vihlova yskä, joka viilsi niin armottomasti ja terävästi kuin saha kylmettynyttä puuta — aivankuin pieni rinta ja kurkku olisivat olleet riekaleina… Toisinaan tuntui siltä, että lapsi tukehtuu yskiessään: siellä oli niin pitkä, pahaenteinen äänettömyys…

Mutta pienokainen ei kuollutkaan, sillä entistä tuskallisempana alkoi taas tuo nääntynyt itku… Hänet valtasi kauhu, kun hän ajatteli minkä näköinen on lapsi, josta tuollainen ääni lähtee. Ja hän oli miltei näkevinään pienen, läähättävän, luurangoksi laihtuneen ruumiin — jonka suu on vääristynyt, kieli turvonnut ja valkoinen… Hänestä tuntui, ettei pienoinen enää kauan jaksa huutaa — ja hän odotti pitkän aikaa tuskallisella jännityksellä, milloin sieltä alkavat kuulua viimeiset heikot korahdukset…

Yön hiljaisuudessa löi tornikello kolme… neljä… viisi — haikein, väräjävin äänin. Jossain avautui rämisten rautaportti, alhaalta kadulta kuului yksinäisen kulkusen kilinä, ja kauempaa, luultavasti puistosta, kuului koiran ulvonta. Kenties se on joku hyljätty, viluinen kulkurikoira, joka on karkoitettu porttikäytävästä, koska se ulvoo niin valittavasti ja surullisesti kuin ulvoisi isäntänsä haudalla pimeänä syysyönä…

Alapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset pehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä yksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä… väsyneempinä kuin vangin, joka kopissaan astelee… Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja heikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu… Tuo ääni ei kuulunut enää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni, rautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu…

Äkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen — niinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet… Ja tukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku — niin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto — ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti vuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko ruumiiltaan… Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin joku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa olisi pakahtumaisillaan.

Hän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi, että jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi — ettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku — ja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti tukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana, kauhistavampana…

Vihdoin taukosi äidin itku — kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä. Ja askeleita…

Hautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko jouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa… Ja hänen ajatuksensa olivat katkerat ja raskaat.

Silloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus… Ja vähitellen alkoi harmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä ylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni… Ja askeleita, askeleita…

VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ

On näännyttävä helle.

Keskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan. Tuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta.

Avaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma värisee — aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon tulisäteissä.

Mutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla on eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut sinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin tällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten tunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret leikkausveitset lihaan…

Ja valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten ahkeruudesta ja ripeydestä.

Mutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei innostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä — vain toivottomuutta ja kiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät niin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan — niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä eläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja raskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia kasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata täynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja jokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi, peittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin tukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä hengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon.

Etelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha salvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen silmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin heikkonäköiset silmänsä… Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään, hänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja silloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi.

Kas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan hiukan kaljaa kannusta — tai jos saisi vähän istahtaa…

Alhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden ympärilleen vaanivia katseita.

Alho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti valmiina… Hänen ei vielä…

Hän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia kertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas — nuorempia on yllin kyllin saatavissa.

Mutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä työtä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen menettää, silloin on edessä vain — vaivaistalo.

Vaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi — mutta hänen vanha, sairas vaimonsa… Ei, ei!

Ja vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen piilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi.

Mutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian paljon…

Niin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on epätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan — mutta turhaan! Päivä päivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi ovat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves… Jospa olisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta…

— Eikö Alhon nurkka jo ala joutua?

Kysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa ja sentähden saa olla pikkupomona.

Sanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä, huomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina…

— Valmishan tämä jo onkin… vähän vielä silittelen… — sopertaa Alho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti työnjohtaja silmäilee hänen työtään.

— Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos.

— Eihän tuo vielä mitään… vielähän tässä… — ja Alho koettaa vielä hymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin työnjohtaja käskee hänet pois työstä — mutta ei käskenyt, ainakaan tällä kerralla.

— Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! — komensi etumies.

Kun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi työnjohtaja Alholle:

— Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon ikkunain väliin.

— Otetaan, otetaan, — puhelee Alho.

Pölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho tarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle, sairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa nostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti ajaa hänet heti työstä. Ei — hänen täytyy nostaa!

Juuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono kuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti uudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi rajusti yskiä.

Hänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin menehtyäkseen…

Kun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa saadakseen pölkyn seinälle.

Mutta silloin tapahtui onnettomuus…

Äkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain — ja samassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta…

Hän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen — ja aivankuin estääkseen verentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee — hänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen.

Työnjohtaja tarttui hänen hartioihinsa ja asetti hänet varovasti pitkälleen telineille; miehiä kokoontui ympärille.

— Pitäisiköhän hakea lääkäri…? — kysyi työnjohtaja jonkunverran rauhattomana.

— Eihän tässä… kai se ohi menee, — sai Alho vaivoin soperretuksi.

— Kai se menee… on hänen rinnastaan ennenkin tullut verta, — rauhoitteli joku työtovereista.

Vasta kun hän lepäsi siinä pitkällään, näkyi, miten heikko ja loppuunkulunut hän jo oli. Joku repäisi auki hänen likaisen puseronsa, paljastaen ohuen, suonikkaan kaulan, laihat olkapäät ja luurankomaisen, huohottavan rinnan. Hänen kasvonsa olivat äkkiä käyneet kovin kalpeiksi, ja verisillä, työstä jäykistyneillä sormillaan siveli hän harmaata, vereen tahrautunutta partaansa ja katsoi käsiinsä aivankuin ihmetellen. Ja aina vähän ajan kuluttua purskahti hänen suunsa täyteen kuumaa verta…

— Alhon ei olisi pitänyt enää tulla työhön… — jutteli työnjohtaja lievästi moittien ja asetti hänen päänsä alle takin. Mielessään tunsi hän jonkinmoista mielihyvääkin siitä, ettei hänen tarvinnut ajaa vanhaa miestä pois työstä — nyt hän tietysti ei enää jaksa tulla.

— Niin, niin… — kuului epäselvä, käheä kuiskaus Alhon verisiltä huulilta.

Mutta veri ei tauonnutkaan vuotamasta, niinkuin arveltiin, päinvastoin alkoi sitä pursuta yhä enemmän, ja korina hänen kurkussaan alkoi kuulua yhä raskaammalta ja vihlovammalta.

Työnjohtaja muisti kerran hyvin kauan sitten kuulleensa tuollaista samanlaista korinaa — mutta missä? — Niin — nyt hän sen muisti! Hän oli silloin vielä lapsi, he olivat isän kanssa metsällä, ja eräällä suolla pettikin jää ja heidän vanha hevosensa upposi suohon… Ensin se ponnisteli ja riuhtoi voimainsa takaa, mutta pian se väsyi, sen vanhat jäsenet jäykistyivät jääkylmässä vedessä — ja sitten se voimattomasti ja alistuvasti vain korisi, vain korisi, samalla kun se hitaasti vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle liejuun…

Työnjohtajan mieleen palasi niin tavattoman elävänä tuo tapaus kaukaisesta lapsuudesta. Ja hänelle tuli omituisen paha ja apea olla — aivankuin sen loppuunajetun, uppoavan hevosen ja tämän vanhan, kuolevan työmiehen kohtalo olisi ollut aivan samanlainen…

— Menkäähän nyt jo työhön, — sanoi työnjohtaja tuskastuneena. — Ei se katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se taitaa olla parasta…

Alho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa — aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä…

Hänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja omituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut… Niin… hän tietää — se on nyt kuolema.

Niin — kuolema se on… Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa hiljaa hänen jalkansa — hän ei voi niitä enää liikuttaa… Nyt tuntuu se jo sormissakin…

Mutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule enää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää… Hänen korviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina… Niin, tuulihan se humisee puissa… korkeissa, vihreissä puissa…

Niin… niin… Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo märehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä… Vieno, lämmin tuuli hyväilee hänen otsaansa… ja suhisee hiljaa korkealla, tummien kuusten latvoissa… Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin rauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät… Siksipä tässä paksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa…

Mutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset, ja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän asettanut ristiin rinnalleen.

— Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi… johan se rupee tuossa paikassa kuolemaan… — tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä ja pyyhkien hikeä otsaltaan.

* * * * *

Mutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan.

Hän on olevinaan nuori mies… On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa hän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua… jonka ylitse lehtevät riippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen… Kuin omituinen soitto kuuluu lintujen laulu — ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien kimakat, surunvoittoiset huudot…

… Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan… Armottomasti vääntää hän ylös kannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan… Turpeet vain lentelevät…!

… Ei, ei… Lastujahan ne ovat… Lastuthan ne lentelevät… Hänhän rakentaa omaa tupaa… heidän uutta, yhteistä kotiansa… Kirves välähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä sinkoilevat valkeat lastut…

… Niin… lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa tuvassa… Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja… Hän höylää kaapinlautoja… höylää, höylää… Vihaisesti sihahtaen ja kiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella työnnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin lastun…

Ne köyhät vuodet… Ne köyhät vuodet… He syövät pettua… Ja Maijakin kehrää, kehrää… Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin mehiläinen… Maijan rukkihan se niin suriseekin… Siksipä tässä onkin niin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee…

Mutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet, herttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa…?

— Niin — niinhän se oli: he söivät pettua.

— Pettua…!

Vain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi sana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen ruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän olisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon…

Mutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki ulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus… Vielä pari harvaa nytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä…

Vihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa, laskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle ja sanoi työnjohtajaan kääntyen:

— Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit.

Ja työnjohtajan kanssa he lähtivät alas.

Samassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät myöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa.

Mutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki päänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana… Hänen kalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet, lasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan taivaaseen… Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin sanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen…

Taaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas peittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se hiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä himmeämmiksi, yhä himmeämmiksi…

PIENI SOITTAJA

Ensimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat ruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku — ja vaunujen jäljessä soittokunta.

Soittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti korkeintaan 12—13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli aivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen jaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen luonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin verkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän äänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se ulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja tuskallisesti kuin haavoitettu eläin… se luikerteli ja kiemuroi toisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme…

Koko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä, läpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi raivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi pienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen verkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa toisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat soittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen linnun varpaat — linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen palannut pohjolaan.

Kun saavuttiin hautausmaalle, kantoivat sotamiehet toverinsa yksinkertaisen arkun hautaan. Soitettiin koraali, pappi luki kylmällä, laulavalla äänellä muutamia rukouksia, paiskasi multaa arkulle ja poistui. Oli siellä kaksi upseeriakin, mutta ne poistuivat samassa kuin pappikin, edes vilkaisemattakaan hautaan — olihan se vain tavallinen sotamies…

Ei ollut hänen haudallaan omaisia, ei isää, äitiä, sisaria — jotkut toverit vain katsoivat hetken alakuloisin katsein sinne alas ja heittivät viimeiseksi hyvästiksi multaa arkulle, joka kumahteli niin ontosti, kuin vainaja sieltä syvyydestä olisi kumealla, tukahtuneella äänellä vastannut heidän hyvästelyihinsä…

Heti kun koraali oli soitettu, pyyhki hän pienellä nyrkillään märät kasvonsa, asetti klarinettinsa eräälle ristille ja lähti kiireesti astelemaan kauemmaksi hautausmaalle. Siellä, miltei hautausmaan äärimmäisessä nurkassa, mäntyjen siimeksessä, hän polvistui eräälle hautakummulle, jota yksinkertainen puuristi koristi.

Se oli hänen äitinsä hauta.

Kauan hän siinä oli polvillaan katsoen koko ajan hartaasti ristiin ja sitä koristavaan seppeleeseen mustilla, kosteilla silmillään. Ja nuo silmät olivat niin kummalliset pitkine, mustine ripsineen, jotka miltei peittivät silmät, kun hän loi katseensa alas — jotain kauheata, liian aikaista kärsimystä, kovuutta ja surua oli tuossa liikkumattomassa katseessa.

Pikku soittaja yhä katsoo, katsoo ja muistelee… Kaikki kulkee hänen sielunsa silmien ohi kuin tuskallinen uni, josta ei voi herätä, vaikka kuinka tahtoisi…

Vasta yksi vuosi! — ajatteli pieni soittaja. Nuo maalatut kirjaimet seppeleen nauhoissa eivät vielä olleet ehtineet kulua pois — olivatpahan vain haalistuneet. Ja hänestä tuntui, että äidin kuolemasta oli kulunut jo niin äärettömän kauan… Oi miten hän itki silloin, kun äiti peitettiin tuonne mullan alle…

Onkohan mahdollista, että äiti on tuolla alhaalla…? Vain muutama arshina erottaa hänet äidistä… Ja minkä näköinen hän nyt mahtaa olla?

Hän muisti äidin niin selvästi — miltei näki hänet edessään korkeana, solakkana, kalpeine kasvoineen ja sysimustine, loistavine silmineen… ja miten suloista oli silloin, kun hän oli vielä pienempi ja äiti riisui hänet paitasilleen, kietoi pehmeän shaalin hänen ympärilleen, otti syliinsä ja hiljaa huojuttaen ruumistaan lauloi jotain kaunista, kaunista laulua — vielä unissaankin hän kuuli tuon suloisen laulun…

Olihan hänellä ikäviäkin muistoja… Äidin luona kävi usein vieraita miehiä, siellä juotiin viinaa, ja usein öisin hän heräsi tappelun melskeeseen… Ja kun vieraat aamupuolella yötä poistuivat, niin kuinka katkerasti itkikään äiti… Hän vaipui polvilleen jumalan-äidin kuvan eteen, painoi otsansa lattiaan ja nyyhkytti, nyyhkytti…

Mutta miten sanomattoman hauskaa olikaan taas toisina iltoina!

Kun he olivat äidin kanssa juoneet kuumaa teetä rinkelien kanssa, kiipesi hän omaan pieneen sänkyynsä, äiti peitti hänet ja suuteli ja hyväili häntä. Tosin hän silloinkin joskus heräsi siihen, että äiti oli hänen vuoteensa vieressä polvillaan ja itkien silitti hänen tukkaansa kuiskien hiljaa ja hellästi: Volodja, Volodja… Mutta hän kuivasi äidin kyyneleet pienillä käsillään ja kiersi äidin pehmeät, mustat hiukset kaulansa ympäri — silloin äiti nauroi ja suuteli häntä… Ja taas hän itki… Nyt ei kukaan enää suutele eikä hyväile häntä — ei kukaan enää kutsu häntä hyväilynimellä…

Hän alkoi niin katkerasti kaivata äitiään. Jospa vielä kerran saisi nähdä hänet! Jospa hän vielä kerran kuiskaisi tuon pienen sanan: Volodja… Jospa hän kuiskaisi haudasta tuon yhden ainoan sanan… vaikkapa kuinka hiljaa: Volodja…

Tuuli humisee synkästi puiden latvoissa, märät lumihiutaleet putoilevat hänen kasvoilleen ja lyhyeksi leikattuun tukkaansa, ja kylmä vesi valuu hänen niskaansa, mutta hän ei välitä siitä. Liikkumattomana kuin vahakuva on hän yhä polvillaan lumessa ja jännitetyn tarkkaavaisena tuijottaa mustilla, kosteilla silmillään ristiin, ja hänen huulensa liikkuvat hiljaa… On aivankuin hän odottaisi näkevänsä äidin nousevan haudasta elävänä… Ja hän kuuntelee niin tarkkaan, milloin äiti siellä pimeässä, syvässä haudassaan kuiskaa hänelle hiljaa: Volodja …

Ei, ei! Hän ei enää koskaan näe äitiä! Ei hän enää milloinkaan kuule hänen hellää kuiskaustaan… Ei kukaan rakasta häntä…

Eikä äitiäkään enää kukaan muista…

Hänen kasvoissaan kuvastui niin sanomaton kaipaus ja toivottomuus. Kyyneleet tahtoivat väkisin tunkeutua hänen silmiinsä, vaikka hän oli oppinut tietämään, etteivät kyyneleet mitään auta — ja vaikka hän tiesi sen olevan epämiehekästä. Hän pyyhkäisi aivankuin salaa pikku nyrkillään silmiään ja saikin kyynelten tulon estetyksi.

Kun hauta oli luotu umpeen, kuuli hän jonkun huutavan häntä. Hän nousi aivan kuin hätkähtäen. Mutta kun hän ei tiennyt, milloin taas pääsisi äidin haudalle, meni hän vielä ristin viereen ja aivankuin arasti hyväillen silitti kohmettuneilla kätösillään seppeleen nauhaa ja katsoi hellästi haalistunutta kirjoitusta. Sitten hän vielä kerran polvistui, teki hartaasti ristinmerkin, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa…

Mutta nyt oli soittokunnan vääpeli todella suuttunut hänen kuhnailustaan. Hän huusi poikaa vielä kerran ja säesti kutsuaan kaikuvalla kirouksella. Ja kun pieni soittaja pelästyneenä juoksi paikalleen, sai hän niin ankaran korvapuustin, että lensi pitkälleen vetelään lumisohjuun.

Mutta hän ei itkenyt. Hän vain nousi nopeasti ja teki kunniaa vääpelille, katsoen häntä suoraan silmiin — hänen huulensa vain vavahtelivat; hän oli muuttunut kovin kalpeaksi, ja hänen korvastaan valui punainen veriviiru…

Vääpeli ojensi jo kätensä antaakseen toisellekin korvalle, mutta muuttikin mieltään ja tyytyi sensijaan muutamiin valittuihin haukkumasanoihin.

Sitten hän komensi ojennuksen, soittokunta lähti taas liikkeelle kaupunkia kohden. Ja etunenässä taapersi taaskin suurine saappaineen, avarine sinelleineen pieni soittaja, venyttäen naurettavasti askeleitaan. Ja hänen toisesta korvastaan valui hiljaa alas punainen veriviiru, tunkien kaulaa myöten vaatteiden alle — aivankuin itsepäinen, omituinen matelija…

* * * * *

Mutta likaisella lumella yksinäisellä hautakummulla näkyi vielä kaksi pientä syvennystä: pienet polvenjäljet, joista lumi oli sulanut…

ELÄVÄLTÄ HAUDATTU

I

Kamalaa oli tuntea, miten hengitys kävi yhä raskaammaksi, miten kurkku vähitellen kutistui kokoon, pieneni… ja sieltä tunkeutuva vinkuva ääni muuttui yhä vihlovammaksi — tuntea, että kuolema lähestyi hitaasti, mutta niin kauhistuttavan varmasti.

Hirvittävimmät olivat kuitenkin viime hetket — tuo loppumattoman pitkä kuolinkamppailu.

Se alkoi siten, että hänen hengityksensä kokonaan salpautui — hän tunsi tukehtuvansa. Hän syöksähti istualleen, hän oli huutavinaan — mutta vain tuo viiltävä vinkuna pääsi hänen kurkustaan. Hän sai taas hiukan ilmaa keuhkoihinsa, mutta se vain pitkitti tuota kauheata piinaa.

Oi, hän olisi tahtonut huutaa — kirkaista tuskanhuudon, joka olisi jähmetyttänyt kuulijat… Hän olisi tahtonut puukolla repiä auki kurkkunsa, rintansa, saadakseen ilmaa, mutta hän ei voinut enää liikuttaa itseänsä — omituinen kylmä jäykkyys valtasi hänet vastustamattomasti, ja hänen kurkkuansa kuristettiin, kuristettiin… Ja niinkuin valtavan myrskyn pauhu läheni jokin outo, pelottava kohina — samalla kun hänen miehensä ja omaisensa, jotka avuttomina, kauhun valtaamina tuijottivat häneen, alkoivat käsittämättömällä tavalla haihtua näkyvistä… aivankuin hänen sänkynsä ympärille olisi tavattomalla kiireellä kääritty suunnatonta hämähäkinverkkoa… Sitten tuntui siltä, ettei hän enää ollutkaan vuoteessaan, vaan juoksi läähättäen jotain salaperäistä, epämääräistä vaaraa pakoon — ja ympärillä vallitsi pimeys ja kuolemanhiljaisuus. Hän saapui jonkun satamalaiturin viimeiselle, mereen pistävälle sillalle ja seisahtui siihen väristen kuolettavassa tuskassa… Hän ei jaksanut enää, hän ei päässyt enää pakoon: kummallakin puolella oli tyyni, sysimusta vesi — eikä missään apua… Ja hän tiesi, että se läheni, läheni… hän oli kuulevinaan raskaitten, hiipivien, tassuttavien askelten lähenevän, ja miten puulaituria vasten kuului hillittynä paksujen kynsien rapse…

Äkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu… Hän ei uskaltanut hengittää, hän ei uskaltanut katsahtaa taakseen — mutta hän tiesi, tunsi, että suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan.

Ja sitten — sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä hengähdys… ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa… Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta hänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla — paljon suurempi ja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa… Raivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata häntä laiturin reunaa kohden…

Hän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän hirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta laiturilta — samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä kourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle… Yhä pimeämmäksi, pimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui kylmemmältä kuin jää — mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään… Kun pohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun… Ja jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja pitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan kynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua…

Yhä syvemmälle, syvemmälle… Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema tulisi — mutta hän elää, elää… Tuo hirviö ei armahda…

Vihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet tunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa…

* * * * *

Ensimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden tunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta — vain tyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina, niinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa — eikä pitkään aikaan mitään muuta.

Sitten kuului jotain omituista vikinää — mutta mitä? Hän koetti ajatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui jotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli.

Ja taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä hän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun… Mutta hän ei jaksanutkaan… Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus lamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky.

Silloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono kosketteli hänen kättänsä… Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat varovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten…

Rotta… rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa heräsi silmänräpäyksessä… Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään häätääkseen rotan — mutta ei voinut…

Aivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen paljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis… Huu! Nyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta rintaansa… se nousi kaulaa myöten kasvoille…

Hän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa… niinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas käärme… Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt — vain hänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu…

Ah… vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään…

Pitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran ponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun — se oli vaatekammion haju.

Mutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys… Ja miksi hän on vaatekammiossa?

Silloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki — tuon pelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket… Lääkäri oli luullut hänet kuolleeksi — ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon… Hän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen silmänsä — mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei yksikään lihas värähtänyt.

Koko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin puu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa — niinkuin ruumismadot kalvavat saalistaan.

Hänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään tuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien pauketta…

Hänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan kuollut… Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa — ja sitten unohdetaan kaikki tuskat…

Ja aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa — ja hän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen käteensä — mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä… Tarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet painautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka muistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen kiristeli hampaitansa… Oo… hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan — joka ei tahtonut itkeä.

Ilo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän… Nythän hänen miehensä on tuossa — ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt… heidän rakkautensa… Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi — se osoitti miten suuresti hän rakasti..

Miltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille huulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se naisen korviin kuin suloisin soitto:

— Maria… Maria…

— Minä elän! — oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät huulensa liikkuneetkaan.

— Minä elän… kuuletko! — huusi hän koko sielullaan, tuskan ja epätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut…

Kauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan hän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata edes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata silmänsä — mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa kokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki helvetin tuskat.

Mies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui — ja hän oli taas yksin.

* * * * *

Päivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä.

Taaskin valtasi hänet toivo: ehkä hänet pestään lämpimällä vedellä, hänen ruumiinsa lämpenee — ja hän voi ehkä liikkua.

— Tämä taisi olla hyvä ihminen, — sanoi toinen eukko, kun he olivat jääneet kahden.

— Oli se. — Saa nähdä, meneekö mies uusiin naimisiin…

— Tietysti! Mies parhaimmillaan, eikä lapsiakaan kuin yksi…

— Niin, ei yksi lapsi mitään haittaa! Ja leskistä pidetäänkin enemmän… Hahahaa!

Ja yhtä viiltävän kylmää kuin heidän puheensa ja naurunsa, oli myöskin se vesi, jolla he hänen ruumistaan pesivät.

Kun hänet oli pesty, puettu ja pantu arkkuun, tuli hänen miehensä ja sanoi melkein vieraalla, käheällä äänellä:

— Jättäkää hänet tänne.

Eukot menivät.

Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli äänen, joka sai hänen tuskansa korkeimmilleen — pienen poikansa äänen.

— Onko äiti täällä…?

Ja hetken kuluttua hiljainen kuiskaus:

— Onko äiti nukkunut?

— On, lapsi…

— Minä herätän.

— Ei äiti herää enää… — sammalsi mies hiljaa ja käheästi.

— Äiti! Herää, herää!

Ja hän tunsi hennon käden taputtavan poskeansa.

— Miksi äiti on niin kylmä? — kysyi taas lapsi, ja hänen vienossa lapsenäänessään kuvastui levottomuus ja epämääräinen pelko.

Mutta mies ei vastannut.

— Täällä on kylmä… Armas tuo puita…

Silloin hän kuuli pikku kenkien kopinan ja

sitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä:

— Älä itke, isä… Älä itke.

Mies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin tukehtumaisillaan:

— Mene tuonne… Armas.. Saat sitten makeisia…

Ovi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan — ja niinkuin olisi pudonnut jotain raskasta…

Ja miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän — ja hänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan oman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa rajussa nyyhkytyksessä — ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi ollut halkeamaisillaan…

Oi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä!

Mutta ei…

Hänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon.

* * * * *

Seuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan hän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja kauhut — samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja jähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän kuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta. Hämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli kulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin.

Hänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta. Hän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo jähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä lähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen kuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään oli paljon väkeä, jotka veisasivat…

Haa! Hänen hautajaisensa.

Jähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa, kuiskauksia — joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea.

Ja taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin… hän tunsi miten elämä palasi häneen… Jospa hän voikin vielä puhua…

Silloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle ja aiottiin naulata…

Mutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen lapsensa ääni:

— Ei saa naulata! Äiti on siellä…

— Viekää lapsi pois! — kuului joku matala miesääni.

— Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu!

Joku alkoi taluttaa lasta pois, mutta silloin tämä alkoi äkkiä huutaa sydäntäsärkevästi. Hän riuhtaisi itsensä irti saattajansa käsistä, kuului hänen askeltensa kolina, pienet kädet tarrautuivat epätoivon voimalla arkunkanteen… ja kun häntä vedettiin pois, kuului hänen hentojen kynsiensä rapina — aivankuin pieni lintu olisi epätoivoisesti ponnistellut pois häkistään… Ja kaiken aikaa huusi hän sydäntävihlovasti hennolla lapsenäänellään:

— Äiti nukkuu! Äiti nukkuu!

— Viekää… Viekää! — sopersivat useat hermostuneet äänet.

Joku otti lapsen syliinsä lähtien poispäin, koska huuto eteni. Ja se muuttui niin kauhistuttavan vihlovaksi ja tuskalliseksi, kuin olisi hänen pieni ruumiinsa kiemurrellut kirvelevien piiskaniskujen alla… Mutta se eteni… eteni… kuoli pois… Vielä kerran kuuli hän lapsensa tukehtuneen huudon:

— Äiti nukkuu…

Nuo huudot tunkeutuivat hänen sydämeensä polttavina ja terävinä kuin tulikuumat puukonterät… Epätoivo, mieletön kauhu ja tuska raatelivat hänen sieluansa kuin nälkäinen petolintuparvi saalistaan — mutta tuo kivikova jäykkyys kahlehti hänen ruumiinsa haudan, kuoleman liikkumattomuudella. Hän kuuli kumeat iskut, kun arkku naulattiin kiinni, ja hän käsitti, että nyt on kaikki toivo lopussa. Hänet haudataan elävältä …

Se oli liian hirveätä: hän menetti taas tajuntansa.

Sitten hän taas kuuli jotain epämääräistä kolinaa, veisuuta; häntä kuljetettiin eteenpäin — sitten hän painui alaspäin — sitten kolahti maahan.

Kamala tunne valtasi hänet: hän tunsi olevansa haudassa.

Kuin unessa hän kuuli jostakin korkealta yksitoikkoista puheen muminaa kauan, kauan… Hän ei jaksanut enää käsittää mitä se oli: hän tunsi vain hämärästi, että kaikki on lopussa.

Äkkiä kuului jymähdys… hän vavahti, hänen sormensa liikahtivat… Toinen jymähdys… Hän säpsähti vieläkin, hänen silmänsä aukenivat, ja hän käsitti, että pappi oli heittänyt multaa arkulle… Mieletön ilo, pelko ja tuska… Voiko hän huutaa — vai onko jo myöhäistä… Hän ponnisti kaikki voimansa ja vihdoin hän tunsi kurkustaan tulevan jonkun käheän ähkäyksen…

Ylhäältä kuuluu askeleita, kolinaa, puheensorinaa… Ja kaiken aikaa hän ponnistelee, ponnistelee — turhaan.

Sitten kuuluu kovempi jymähdys kuin ukkonen — ensimäinen suuri lapiollinen… Sanomaton kauhu, pelko ja kuolemantuska syöksähtävät yhtaikaa hänen sydämeensä kuin raivokkaat pedot — ja vihdoinkin tunkeutuu hänen kurkustaan heikko, käheä, kamala huuto.

Mutta se oli myöhäistä… Sillä juuri samaan aikaan putoo arkulle perättäin toinen, kolmas, neljäs lapiollinen…

Hän huutaa…

Mutta kukaan ei kuule… Yhä tiheämmin, tiheämmin putoilee multa, jymähdellen kuin höyryvasaran iskut… Ja kaikki muuttuu pimeäksi…

Hän huutaa…

Hänen koriseva äänensä kuuluu yhä kauheammalta, eläimellisemmältä siellä syvyydessä, missä ei ole mitään kaikua… Mutta kukaan ei kuule… Tukehduttava mullanhaju tunkeutuu hänen sieraimiinsa, hänen rintaansa painaa… hänen silmänsä pullistuvat kuopistaan…

Jymähdykset alkavat kuulua pehmeämmin, ne etenevät, etenevät jonnekin ylös…

Hän huutaa…

Mutta yhä korkeammalle kohoavat jymähdykset… Ja miten hirvittävän pimeätä… Hän kuuntelee… hän tahtoo epätoivoisesti kuulla vielä jotain… Hän huutaa…

Mutta se oli viimeinen huuto… enää ei tule ääntä… ei ole ilmaa. Häntä ahdistaa, painaa kuin koko maailma lepäisi hänen päällään… Vieläkin hän kuuntelee — mutta ei kuulu mitään, ei mitään…

Miten kauhistuttavan hiljaista, pimeätä… Ja siellä ylhäällä on valoa, ilmaa, ihmisiä — eivätkä he tiedä…

— Apua, apua… — vaikeroi hänen kauhistunut kuoleva sielunsa, mutta mitään ääntä ei enää tule — vain tukehtunut, tuskallinen ähkynä.

Hän alkaa tukehtua… Hän ponnahtaa istualleen lyöden päänsä rajusti arkunkanteen… Mutta hän ei saa ilmaa… hän repii mielettömästi kynsillään rintaansa, puree poikki sormensa — hän tuntee kuinka luu rouskahtaa…

Ja kaukaa maan uumenista alkaa kuulua kammottava pauhu. Koko maanalainen pimeys huojuu, kohisee, jyrisee, ryskyy. Pauhu lähenee… Haa! Se on jokin hirmuinen olento, joka nousee sieltä syvyydestä … Aivankuin kauhusta vavisten aukeaa maa sen hirveän voiman edessä, ja järisten halkeavat maanalaiset kalliot….

Ja sitten kajahtaa sieltä kaamea, verta hyydyttävä huuto, puoliksi ulvonta, puoliksi riemuhuuto, jota ei voi ihmiskielin kuvata… Se lähestyy, lähestyy… Hän tahtoisi vieläkin paeta, mutta ei pääse…

Nyt se on jo vieressä — näkymättömänä, kauhistavana…

Ja äkkiä laskeutuu hänen rinnalleen raskaana — suunnattoman suuri, jääkylmä käsi …

Se on kuolema.

KUOLEMA

ENSIMÄINEN KERTOMUS

I

Aivankuin jokin outo kummitus, pelottava painajainen virui hän komealla vuoteellaan.

Hänen silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja lasimaisina syvältä mustista, luisista kuopistaan, posket olivat kahtena kuoppana, ja hänen rumentunut, terävä nenänsä kaareutui sisäänpainuneen, hampaattoman suun yli kuin suunnattoman suuren, oudon petolinnun nokka — ja siniset huulet olivat lujasti yhteenpuristetut.

Hänen kasvojensa nahka oli harmaankellertävä ja kurttuinen — kuin suuren, vanhan sienen pinta, joka on puoleksi mädäntynyt, puoleksi kuivettunut; korkeina ja mustina erottuivat ohimoilla ja päälaella paksut suonet. Ainoatakaan hiustukkoa ei enää ollut jäljellä — vain kasvojen alaosaa ympäröi harmaa, ajamaton parta kuin likainen, keväällä lumen alta paljastuva rukiinsänki.

Kauhea oli katsella noita kasvoja, jotka eivät enää näyttäneet eläviltä ihmiskasvoilta… Inhoa herättävä oli myöskin ohut, suoninen kaula… Kun samalla paidan aukeamasta näki osan rintaa: terävät solisluut ja kylkiluut, jotka törröttivät korkeina kuin suuret puuvanteet vanhanaikuisissa astioissa, johtui heti mieleen luuranko, haudasta kaivettu luuranko, jonka päälle on pingotettu lyijynharmaa, rosoinen nahka…

Ja kuitenkin hän elää!

Lääkäri oli aikoja sitten ilmoittanut, että mitään toivoa ei ole, ja nyt odottavat omaiset hänen kuolemaansa. Nojatuolissa istuu vanhin poika, noin neljänkymmenenvuotias virkamies, muutellen hermostuneesti jalkojaan toistensa päälle ja toisinaan hän nousee ja kävelee äänettömästi pehmoisilla matoilla; toinen poika tuijottaa liikkumattomin silmin nurkkaan. Tytär nojaa kyynäspäillään pöytään, peittäen nenäliinalla kasvonsa. Sairaan vanha vaimo istuu sohvalla hiljaa huojutellen itseänsä, hänen turvonneet silmänsä tuijottavat kuin mielettömän ja huulet liikkuvat hiljaa. Ja hänen nuorin poikansa, parinkymmenen iässä oleva ylioppilas, pitelee äitinsä kalpeata, ryppyistä kättä omassaan — hänenkin silmänsä ovat itkusta punaiset. Sängyn pääpuolessa seisoo liikkumattomana valkeisiin puettu, uupuneen näköinen sairaanhoitajatar.

He kaikki ovat kalpeita, väsyneitä, ja heidän kasvoillaan on äärimmäisen hermostunut, tuskallinen ilme.

Eikä ihmekään, sillä jo kolme vuorokautta oli kuoleva yhtämittaa huutanut väsymättä, keskeyttämättä; vasta muutamia kertoja on hän nääntymyksestä vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan.

Nyt on hänellä tuollainen hetki. Ja ellei hänen luurankorintansa raskaasti nousisi ja laskisi, eikä kuuluisi tuota käheätä korinaa, luulisi hänen jo päässeen rauhaan…

Hänen nahkamaiset huulensa aukenivat, ja tahmaisesta, harmahtavasta suusta tunkeutui taas tuo haikea, sanoin kuvaamaton valitus.

Omaiset hätkähtivät kuin odottamattomasta iskusta. Vanhin poika tarttui kaksin käsin päähänsä ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin lattialla, toinen käänsi väsyneesti ilmeettömän katseensa isään, äiti alkoi hiljaa väännellä ryppyisiä käsiään, ja tytär nosti päänsä, katsellen ympärilleen kuin järjetön ja kuiskasi kauhuissaan:

— Voi hyvä jumala… nyt se taas alkaa!

Ja hän tarttui hajuvesipulloon, alkaen ahnaasti hengittää sen tuoksua.

Huoneessa olikin kauhea ilma. Sairasta ei oltu kahteen kuukauteen voitu kylvettää, sillä hänen tuskansa olivat näyttäneet yltyvän pienimmästäkin kosketuksesta ja hänen ruumiistaan levisi tympeä, inhottava löyhkä. Tosin oli sitä koetettu lieventää hajuvesillä, karboolilla ja muilla kirpeillä aineilla, mutta se tuntui siitä huolimatta — aivankuin huoneen alla olisi ollut mätänevä elukan raato.

Ilmaa pilasi vielä sekin, että sairas ei voinut sietää pienintäkään vetoa eikä kirkasta valoa; sentähden olivat akkunat tiiviisti peitetyt raskailla, tummilla verhoilla — vaikka oli kesä — ja sähkölamput verhotut, niin että huoneessa vallitsi harmaa, aavemainen hämärä.

Pitkät tunnit vierivät hitaasti, niin kiduttavan hitaasti, mutta he istuivat siellä äänettöminä ja kuuntelivat tuota kauheata valitusta. Ja miten monenlaista se olikaan! Toisinaan hän saattoi valittaa kauan samalla yksitoikkoisella äänellä, niin että siihen tavallaan tottuikin eikä kärsinyt niin paljon. Mutta sitten hän saattoi äkkiä voihkia ja ähkiä, aivankuin tukehtumaisillaan, ja kun sitä oli hetken kestänyt, alkoi hän huutaa hurjasti ja vihlovasti — niinkuin revittäisiin hänen jäseniänsä irti. Toisinaan hän taas uikutti pitkäveteisesti ja eläimellisesti, ulvoi kuin haavoitettu koira… Niinkuin olisi jossakin ammuttu koira, paiskattu sen ruumis louhikkoon, ja se virkookin, nostaa lävistetyn, vertavuotavan kuononsa taivasta kohden ja alkaa viimeisillä, sammuvilla voimillaan väräjävällä äänellä ulvoa — ja siinä ulvonnassa kuvastuu niin sanomaton pelko, suru ja kuolemankauhu… Sellaisina hetkinä hänen vanha vaimonsa nousi, poistui heikoin askelin huoneeseensa, laskeutui polvilleen ja rukoili — rukoili palavasti loppua, loppua, loppua…

Kun hän taas palasi huoneeseen, valtasi hänet hurja kauhistus — aivankuin hän näkisi outoa, kauheata unta. Oliko tuo muodoton, valittava, vääntelehtivä, painajaista muistuttava olento tosiaankin hänen miehensä, joka ennen oli niin voimakas, kaunis…

Ja hän purskahti suonenvedontapaiseen, mielettömään itkuun…

Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri.

Hän oli humaaninen mies ja sääli syvästi sekä kuolevaa että hänen omaisiaan. Ja kun hän oli nähnyt, että tuollaistakin olotilaa saattoi kestää vielä joltisenkin kauan, kutsui hän vanhimman pojan toiseen huoneeseen ja sanoi tälle hiljaa:

— Te tiedätte, että hänellä on hirveät tuskat, ja se näyttää yhä kestävän. Mitä arvelette… eiköhän olisi parasta, että hän pääsisi rauhaan… Kai ymmärrätte mitä tarkoitan…?

— Ymmärrän… kyllä ymmärrän, — virkkoi hän hermostuneena ja kauhistuneena. — Mutta siihen en milloinkaan suostu. Sehän olisi murhaa! Elämä on jumalan kädessä, hän on sen antanut ja hänellä yksin on valta se ottaa. Ja minusta lääkärin velvollisuus on pitkittää elämää niin kauan kuin suinkin.

— Anteeksi, — keskeytti lääkäri. — En ole tullut tänne siitä väittelemään!

Ja hän poistui kumartaen. Tunnit vierivät…

— Miksei hän jo lopu…? Miksei hän jo lopu…? hoki vanhin poika ontolla, kuulumattomalla äänellä ja sydämessään hän melkein katui, ettei tullut lääkärin kanssa neuvotelleeksi. Nyt se on jo mahdotonta.

— Jumala… hyvä jumala… — soperteli tytär.

Nuorin poika itki.

Ja vanha vaimo. Niin — hän poistui taas horjuvin askelin rukoilemaan.

Oli tullut ilta.

II

Seuraavana iltana.

Hän ei ole vieläkään kuollut.

Mikään ei ole muuttunut: sama himmeä valo, sama inhottava löyhkä, samat valitukset — omaiset vain ovat yhä väsyneempiä, he ovat muuttuneet yhä hermostuneemmiksi, he toivovat yhä hartaammin loppua, kuolemaa.

Tapansa mukaan oli lääkäri käynyt aamulla katsomassa ja ilmoittanut, että hänen mielipiteensä mukaan sairaan on aivan mahdoton elää enää huomiseen.

Tämän ilmoituksen johdosta kutsuttiin pappi, joka antoi sairaalle herran pyhän ehtoollisen. Ja nyt hänen piti olla valmis kuolemaan.

Mutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä.

Kuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen; hänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen valituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja tukahtuneemmiksi — niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen koura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi puristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle…

Ja tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa.

* * * * *

Oli jo kohta puoliyö.

Silloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat syvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät kokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä alkoi pursuta vaahtoa… Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava kouristuskohtaus alkoi…

Vaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein kasvoin, tuijotti kauan, kauan — ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta hän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää rukoilla — hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat…

Kun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin aukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan.

Vähitellen hän palasi tajuntaansa — ja ihmeekseen hän huomasi, että sietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut — ruumis oli aivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa…

Silloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet tarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa — ja niin kylmät olivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla. Mitä? Ne ovat muutenkin kylmät… Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat jäällä…

Väsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa — eikä siellä ollut ketään…

Ja kuitenkin… kuitenkin… Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo lujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa työntyivät yhä ylemmäksi… Hän koetti liikuttaa jalkojaan… irroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes varvas liikahtanut.

Silloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu.

Kuolema…

Hän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan ollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti lähestyvää kuolemaa.

Ja nyt se tulee!

Ei, ei! Ei vielä! — huutaa hänen kauhistunut sielunsa. — Ei vielä! Hän ei ole vielä valmis! Ei vielä…

Hänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa omaisilleen: kutsukaa rovasti!

Mutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan.

Hän oli menettänyt puhekykynsä.

Kauhean epätoivon valtaamana hän koetti puhua, huutaa, rukoilla, mutta tulos oli sama — kieli ei taipunut, se lepäsi suussa liikkumattomana kuin kuollut lihapala… ja huutaakaan hän ei enää jaksanut — hänen suustaan tunkeutui vain heikko, ilkeäsointuinen kähinä.

Ei, ei! Se on mahdotonta! Hänen täytyy saada puhua vielä! Hän ei voi kuolla näin… Hänen täytyy puhua… Tosin hän on elänyt kristillisesti, häntä on aina pidetty uskovaisena… mutta hän ei sittenkään ole valmis kuolemaan… Hän ei ole koskaan käsittänyt sitä niinkuin nyt, että kuolema tulee, koputtaa ovelle — ja sitä täytyy seurata. Ja hänen sairaat aivonsa päättävät, että jos hänen täytyy näin kuolla… niin hän on ehdottomasti kadotettu!

Hän jännitti sammuvat sielunsa ja ruumiinsa voimat, voidakseen lausua tuon yhden ainoan sanan: pappi. Mutta ei! Ei voinut!

Hän koetti uudelleen, kauan, kauan — turhaan! Hänen kasvonsa vääristyivät epätoivosta, hänen suunsa aukeni ammolleen, harmahtava, ajettunut kieli värisi, mutta ei kuulu muuta kuin sama eläimellinen kähinä. Hän koetti viitata jotakin — turhaa, turhaa, hän ei jaksanut — käsi ei noussut…

Vihdoin omaisetkin huomasivat, että hän oli menettänyt puhekykynsä; he näkivät hänen epätoivonsa ja aavistivat, että hän tahtoisi sanoa jotakin sanomattoman tärkeätä, ja heidän tuskansa tuli sen johdosta kaksinkertaiseksi.

Tytär syöksyi vuoteen viereen, tarttui isänsä käteen, mutta hellitti siitä kauhistuen — se oli aivan kylmä. Itkien hän vaikeroi:

— Isä, isä… Etkö sinä voi puhua…?

Kaikki kuuntelivat jännittyneinä, henkeä pidättäen. Mutta kuoleva oli äskeisistä ponnistuksistaan niin uupunut, ettei jaksanut edes silmilläänkään mitään merkkiä antaa.

— Kuuletko sinä vielä… isä, kuuletko minua…?

Kuolevan kasvoilla kuvastui sama jähmettynyt epätoivo. Ja tytär vaikeroi aivankuin mielettömänä:

— Isä, isä… tunnetko sinä minut…? Kuuletko minun ääneni…? Minä se olen… Minä se olen…

Ei vastausta. Liikkumattomina ja jäykkinä tuijottivat hänen silmänsä suoraan ylös.

Mutta vaikka hänen ruumiinsa olikin miltei kuollut, niin toimivat hänen aivonsa kuumeentapaisella, sekavalla tavalla. Suurena ja hirveänä vaivasi se yksi ajatus: että hänen täytyy heti kuolla, vaikka hän ei ole vielä valmis, ja että sitä täytyy koettaa estää. Ja välillä välähtelivät kuin vilkkuvat, ystävälliset tulet pimeässä yössä kaukaiset muistot — ja taas sammuivat. Ja aivankuin saaliinhimoinen, nälkäinen peto hyökkäsi taas se suuri, pelottava ajatus, se järkähtämätön, jota ei voi paeta…

Nyt hän ei enää valittanut, hänen ruumiilliset tuskansa olivat jo loppuneet, hän lepäsi vain hiljaa, ja lähenevä kuolema oli käynyt painamassa leimansa hänen silmiinsä — ne olivat niin omituisen himmeät ja tuijottavat, eikä hän nähnyt enää.

Mutta elävänä muistui hänen mieleensä seuraava tapaus:

Hän oli kerran metsästysretkellä, kauan, kauan sitten. Silloin hän näki kauniin, vihreän tikan ja kevytmielisesti ampui sitä. Vieläkin hän silmissään näki, miten lintu, toinen siipi katkenneena, koetti paeta, ja kun se huomasi hänen saavuttavan, pääsi siltä valittava, kauhistunut piipitys. Hän saavutti uhrinsa, koetti tarttua siihen, mutta se livahti hänen kättensä alta ja alkoi, yhä surkeasti ja rukoilevasti piipittäen, kiivetä puunrunkoa myöten ylös. Oi, hän muistaa sen niin selvästi… hän miltei on kuulevinaan tuon heikon, epätoivoisen äänen ja hentojen kynsien rapinan korkeata puunrunkoa vasten. Julmalla kiihkolla hän löi linnun alas pyssynpiipulla; se putosi kyljelleen ja jäi liikkumattomana makaamaan, veri pulppusi sen kyljestä valuen silkinhienolle, vihreälle höyhenpuvulle, ja yhä heikommin valittaen se katsoi kirkkailla silmillään häneen — aivankuin olisi varmasti luottanut siihen, että hänet armahdetaan, jätetään elämään, mutta kuitenkin vielä hiljaa rukoilee… Mutta hän löi lintua puunoksalla päähän; se kouristautui, alkoi väristä ja valitti heikosti, luoden murhaajaansa kirkkaat silmänsä. Hän löi uudestaan, mutta oksa oli laho ja katkesi — eikä lintu vieläkään kuollut. Hän tarttui toiseen oksaan, ja parin kolmen iskun jälkeen alkoivat sen silmät vihdoinkin himmetä ja kouristukset kävivät yhä harvemmiksi ja sen hennot varpaat puristuivat yhteen kuin pienen lapsen kädet… Hän katsoi kauan lintua, sen himmenneitä silmiä, katkennutta siipeä ja verintahrattua höyhenpukua, jota myöten vielä vieri joitakin punaisia verikarpaloita, ja käsiänsä…

Kun hän muisteli tuota tapausta, alkoi hänen sekavissa aivoissaan tuntua siltä, että hän onkin tuo lintu, ja kuolema ajaa häntä takaa samoin kuin hän silloin — silmät loistaen murhahalusta… Hänen jalkansa on katkennut… hän läähättää, hän on tukehtumaisillaan — ja yhä lähenee kuolema, lähenee, lähenee… Kuivat oksat murskaantuvat räiskyen sen jalkojen alla… Hän ei tiedä, minkä näköinen se on, hän ei uskalla katsahtaa taakseen, mutta luultavasti se on luurangon näköinen, päällään musta viitta ja käsissään terävä viikate. Ah, se on varmasti sellainen, koska hän kuulee luiden kalahtelevan… Huu! Miten hirveästi ne kalisevat… Nyt hän tuntee niskallaan sen jäisen, hyytävän henkäyksen… ja väristen odottaa iskua.

Mutta hän pääseekin vielä eteenpäin, taas hän kuumeisesti huohottaen laahustaa pakoon, ja jälessä tulee kuolema… risut räiskyvät, luut kalahtelevat… Ja niin hän pakenee kauan — niin loppumattoman kauan…

Vihdoinkin hän on turvassa. Hän on päässyt pakoon, hän tuntee lepäävänsä omassa vuoteessaan. Hän sulkee silmänsä kuolemanväsyneenä…

Sitten näkivät omaiset, että hänen silmänsä äkkiä aukenivat, silmäterät alkoivat laajeta, niin että ne täyttivät miltei koko silmän, koko syvän silmäkuopan.

He alkoivat väristä — he tunsivat, että noilla mustilla, luonnottomilla silmäterillä nähdään jotakin kauheata…

Vertahyydyttävä olikin se näky, minkä hän näki:

Ovesta hiipi hiljaa suunnaton, varjomainen olento ja liukui omituisesti, äänettömästi yli lattian kellonurkkaa kohti. Hän näki karvaisen ruumiin, tahi oikeammin sanoen luurangon, jota peitti harmaa, hienokarvainen nahka… Se asettui seisomaan nurkkaan ja alkoi tuijottaa häneen uhkaavasti luisilla kasvoillaan — silmien tilalla mustat, ammottavat kuopat…

Niin — siinä se on… Nyt se on tullut häntä hakemaan. Se on kuolema — sama kuin äsken metsässä… Se löysi sittenkin… tännekin. Nyt ei mikään auta…

Hän tahtoo pyytää kuolemaa odottamaan edes hiukan, edes muutaman hetken, jotta hän saisi rukoilla — mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan. Ja ilkeästi irvistellen viittaa haamu suurentuneeseen huoneen peräseinään — ja samassa alkaa se äänettömästi kohota, niinkuin esirippu teatterissa, ja siellä näkyy sysimusta pimeys…

Nyt tarttuu hirviö voimakkaasti johonkin mahdottomaan kampiin, ja silloin kallistuu koko huone sinnepäin, mistä seinä on poissa… Hän jäykistyy kauhusta: nyt hän vierähtää sänkyineen syvyyteen… Mutta huone heilahtaakin takaisin ja alkaa harvaan heilua — niinkuin suuri laiva valtameren myrskyssä… Kaikki omaiset ovat paenneet, hän on yksin hirviön kanssa… sen silmäkuopat kiiluvat pirullisesta ilosta ja nautinnosta. Se vääntää ja ponnistelee yhä kauheammin…

Hänen pitäisi huutaa vaimoansa, pyytää, rukoilla, ettei tämä jättäisi häntä elämän hirvittävimmällä hetkellä… Hän tahtoo vieläkin rukoilla hirviötä, että se pysähdyttäisi vielä hetkeksi, hänellä olisi vielä jotakin niin tärkeätä sanottavaa, että siitä riippuu kaikki, kaikki — mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan…

Ja yhä valtavammin heiluu huone… Ooh! Nyt oli lattia jo jyrkkä kuin ulkokatto, ja hänen kauhunsa lisääntyy yhä, kun hän muistaa, että vuoteen jalkojen alla on porsliinirullat: silloinhan sänky vielä helpommin saattaa vierähtää… Oi, jospa vielä hetkeksi voisi pysähdyttää tuon heilumisen! Ei, ei, ei! Tuolla hirviöllä ei ole sääliä…

Nyt hän näki tuon syvyyden läpitunkemattoman pimeyden… Hänen luiset, keltaiset sormensa tarttuvat sängynlaitoihin kuin suuret kravunsakset, ja kuolinhetken suonenvedontapaisella, itsetiedottomalla voimalla imeytyy hänen kummituksentapainen ruumiinsa sänkyyn, kuin ahnas mustekala uhriinsa. Ja sitten hän koettaa olla niin hiljaa, hiljaa — ettei vain liikahduksellaan aiheuttaisi vierimistä… Hän ei uskalla enää nikoillakaan, peläten vain ärsyttävänsä hirviötä: hän tuijottaa vain pimeyteen.

Silloin kallistuu huoneen lattia miltei pystysuoraan — ja hän vierähtää mustaan syvyyteen.

Kiljahdus niin kamala ja vihlova, kuin se tulisi ikuisesta kadotuksesta, tunkeutuu hänen kurkustaan. Ja niin odottamaton ja epäinhimillinen on tuo huuto, että läsnäolijat kalpenevat liidunvalkoisiksi. — Hänen vaimonsa pyörtyy ja kannetaan pois tiedottomana, tytär alkaa eläimellisesti huutaa, ja nuorin poika kyyristyy sohvaan, painaa päänsä sen nurkkaan ja puree tuskissaan pehmeätä sohvatyynyä…

Mutta kuoleva putoo, putoo. Vauhti on niin huimaava, että hän tuskin voi hengittää, ja hänen korvansa humisevat valtavasti. Milloin, milloin hän saavuttaa pohjan ja millainen on siellä syvyydessä pohja: kivilouhikko, vesi, lieju…? Luultavasti musta lieju, samanlainen, jonka hän näki kerran eräällä suurella nevalla Lapissa… Ah, nyt leyhähtää sieltä jo hyytävä kylmyys — hänen ruumiinsa kylmenee, jäätyy, kaikki jäsenet ovat jo puutuneet, kovat kuin kivi… Ja yhä alaspäin, alaspäin, alaspäin… Ja sieltä alhaalta, kaukaisesta, pimeästä syvyydestä alkaa kuulua joitakin tukahdutettuja huutoja…

Kuoleva oli jo menettänyt tajuntansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet yhä lasimaisemmiksi ja vääntyneet kieroon. Hänen kasvonsa olivat kokonaan vinossa, ja joka henkäyksellä vääntyi hänen suunsa ammolleen, kuin hän olisi tahtonut yhä enemmän ja enemmän ahmia ilmaa tai kuin olisi sieltä väkisin tunkeutunut hurja, vihlova kiljaisu… Mutta sieltä kuului vain jokaisella kauhean pitkällä hengenvedolla käheä korahdus…

Ja vieläkin hän putoo… putoo… yhä samalla pyörryttävällä vauhdilla. Ja hämärästi käsittää hän, että se matka, minkä hän on jo pudonnut, on niin hirvittävä, hän on niin suunnattoman kaukana, että kaikki yhteys elämän kanssa on kauan, kauan sitte jo auttamattomasti katkennut…

Jo kuuluvat selvemmin huudot… Mitä ovat nuo huudot… Tuo hirveä, yhtämittainen huuto…? Ah — ne ovat kadotettujen tuskanhuutoja … Sinnekö hän siis joutuu…? Sinnekö… sinnekö…?

Jo erottaa hän äärettömän suuria, kömpelöitä hirviöitä — samanlaisia kuin jurakauden liskoeläimet, mutta niillä on suunnattomat alligaattorien kidat… Niiden silmät hohtavat vihreällä valolla, ja vain ne niukasti valaisevat hirviöiden jaloissa vääntelehtiviä, alastomia ihmisruumiita… Eräs jättiläishirviö on juuri hänen kohdallaan… nyt se huomaa hänet, se valaisee hänet kokonaan silmiensä kauhealla välähdyksellä — ja ahnaasti loksahtaen aukenee sen suunnaton, sinipunerva kita, ja sieltä löyhähtää jääkylmä hengähdys…

Ja hän putoo sinne…

TOINEN KERTOMUS

Yksinäinen huvila meren rannalla.

Musta syysilta peittää maan. Tummalla taivaalla ei loista kuu, ei vilku ainoakaan tähti. Vain vaivoin saattaa erottaa joitakin synkkiä pilvenlohkareita, jotka liitelevät siellä ylhäällä hiljalleen ja äänettöminä kuin suunnattomat, aavemaiset linnut…

Huvilan ympärillä olevat suuret kuuset erottuvat pimeydestä mustina ja epämääräisinä kuin jättiläisten haahmot — ja niiden raskas, hillitty kohinakin muistuttaa jonkun tavattoman suuren, nääntyneen olennon huokauksia… Jossakin kauempana värisee yötuulessa viimeisillä lehdillään yksinäinen haapa — ja niin salaperäiseltä ja alakuloiselta kuuluu tuo hiljainen värinä, kuin itkisi se yksinäisyyttään ja lähenevää kuolemaansa tai niinkuin nyyhkyttäisi siellä epätoivoon joutunut ihminen… Ja väsyneesti ja yksitoikkoisesti loiskuvat pienet aallot rannan kiviä vasten — niinkuin nekin kuiskailisivat keskenään jotain niin surullista…

Mutta huvilassa on valoisaa. Sali on koristettu kummallisella, miltei satumaisella tavalla. Kaikki seinämät ovat täynnä kukkia — ruusuja, neilikoita ja orvokkeja — järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin, muodostaen mitä ihmeellisimpiä ja hurmaavimpia väriyhdistelmiä. Ja kukkien tuoksu täyttää ilman, huumaten kuin väkevä viini… Mutta keskellä lattiaa on lumivalkoisella liinalla katettu pöytä, ja sen keskellä kristallimaljakossa vain yksi ainoa kukka — suuri, musta ruusu.

Ja kaiken ylitse leviää kymmenistä värillisistä sähkölampuista vaaleanpunainen, ruusunvärinen valo, saaden aikaan satumaisen tunnelman.

Kaikki on valmistettu kuin harvinaista juhlaa varten.

Mutta vain viidelle on pöytä katettu.

Salin ovi avautuu, ja edellä astuu sisään noin viisikymmenvuotias mies. Hän on laiha ja hyvin kalpea ja hänen tukkansa on ohimoilta harmaa; näkyy myös, että hän vain suurin ponnistuksin saattoi kävellä reippaasti. Mutta hänen otsansa on korkea ja hänen syvällä olevat harmaat silmänsä loistavat omituisesti, miltei nuorekkaasti, kun hän istahtaa pehmeään leposohvaan.

Hänen vaimonsa näyttää hiukan nuoremmalta; hänen vartalonsa on vielä solakka ja nuortea — mutta hänenkin kasvonsa ovat kalpeat kuin liina, hänen huulensa vapisevat, ja vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän voi pysyä tyynenä.

Ja sitten tulevat heidän kolme poikaansa — vanhin kahdenkymmenenyhden- ja nuorin seitsemäntoistavuotias — kookkaina, jäntevinä, ahavoituneina. Hekin näyttävät aroilta ja epäröiviltä, nähdessään kukkien paljouden.

Kun he olivat istuutuneet, kysyi mies hetken äänettömyyden jälkeen hiljaa:

— Pojat. Tiedättekö, miksi meillä on nyt näin?

Kukaan ei vastannut. Mutta vanhimman pojan ruskeat kasvot kalpenivat äkkiä — hän ymmärsi kaikki.

— Nyt on tullut se päivä, josta olen teille useasti puhunut. — Ja hän lisäsi hetken kuluttua vielä hiljemmin:

— Tämä on viimeinen kerta kun olemme yhdessä.

Oli niin hiljaista — ainoa ääni oli katossa lentelevän yksinäisen kärpäsen hento surina. Vihdoin sopersi vanhin poika omituisella, käheällä äänellä:

— Isä… onko, onko se nyt jo välttämätöntä…?

— On, — puhui mies tyynesti. — Minulla on nyt ollut kuumetta yhtämittaa toista viikkoa. Ja minä tunnen olevani nyt jo niin huono, että joudun aivan pian vuoteeseen — josta en milloinkaan nouse… Ja minä haluan säästää teitä kaikkia.

Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi sitten reippaasti:

— Ja nyt, pojat! Näyttäkää, että olette miehiä. Ruvetkaamme illalliselle.

Hän hymyili ja katsahti ruokapöytään, niinkuin hänellä olisi ollut hyväkin ruokahalu.

Kun veitset kalahtivat lautasiin, katsahtivat pojat toisiinsa aivankuin pelästyneinä — niinkuin tuo räikeä kalina olisi ollut hautauskellojen ääni.

Silloin alkoi makuuhuoneesta kuulua valitun jouhikvartetin esittämänä Oginskin poloneesin omituinen sävel. Niin harvaan, niin surullisesti ja hillitysti kuuluu tuo ääni monikertaisten oviverhojen lävitse, kuin vaikeroisi jossakin syvässä vankiholvissa ihminen, joka ei enää toivo poispääsyä…

Kun soitto taukosi, alkoi hän puhua. Hän kertoi matkoistaan ja muistoistaan sellaisella elävyydellä ja reippaudella, että pojat näyttivät hetkeksi unohtavan todellisuuden — hartaasti kuunnellen he söivät hyvällä ruokahalulla. Itse hän ei paljoa syönyt — maisteli vain hitaasti mitä vaimonsa hänelle tarjoili ja hymyili tälle rohkaisevasti.

He söivät jälkiruuaksi jäätelöä, josta hän oli niin paljon aina pitänyt. Kun pojat vielä söivät, tarjosi vaimo hänelle lisää:

— Kiitos, vanha ystäväni. Nyt minä en syö enää…

Äkkiä tuli niin tuskallisen hiljaista. Pojatkin lakkasivat syömästä kuin yhteisestä sopimuksesta. Tuo viimeinen sana enää oli hänen tahtomattaan saanut niin omituisen alakuloisen kaiun — niinkuin olisi kadonnut iäksi jotakin kallista ja rakastettua, jota ei enää milloinkaan saa takaisin. Vaimo kalpeni taas entistäänkin kalpeammaksi, ja hänen kasvoissaan kuvastui kalvava tuska ja levottomuus. Ja niinkuin hänen pyynnöstään olisi riippunut kaikki, koko elämä, kuiskasi hän ääni värähdellen:

— Rakas… ota, ota vielä… vähän…

Mies huomasi kaikki, ja hän muutti äänensä iloiseksi:

— No, kyllähän minä… Koska pojillakin näkyy vielä olevan.

Miltei henkeä pidättäen katsoivat kaikki, miten hän hitaasti imeskellen söi hiukan jäätelöä. Ja kaikki ajattelivat samaa: kun hän nyt on tuon jäätelöhiukkasen syönyt — niin hän ei syö enää milloinkaan.

Ja oli niin hiljaista, niin hiljaista ja painostavaa kuin haudassa. Eikä punertava valokaan kyennyt salaamaan heidän kalpeuttaan…

Hän kostutti suutaan viinilasissaan, nojautui hiukan taaksepäin leposohvallaan ja puhui:

— Roomalaiset — he osasivat kuolla, mutta nykyään ei uskalleta. Nykyään tuomitaan jokaista, ken uskaltaa itse lähteä elämästä. — Hän hymyili hienon ivallisesti, samalla kun jatkoi: — Kai tekin, pojat, olette jo lukemattomia kertoja kuulleet sen miltei sananparreksi muuttuneen fraasin, että "täytyy olla rohkeutta elää". En voi auttaa, että minusta tuntuu tragikoomilliselta, kun kuolemaisillaan olevat raukatkin sopertelevat näitä sanoja — sellaiset, jotka elävät vain tuskaksi itselleen ja taakaksi muille. Sillä tämän fraasin ovat keksineet lohdutuksekseen juuri pelkurit — kun kauhu ja epävarmuus siitä, mihin he joutuvat kuolemansa jälkeen, on estänyt heitä eroamasta kurjasta elämästään… Ja se on kristinusko, joka on muuttanut kuoleman pelottavaksi, salaperäiseksi ja kauheaksi, vaikka pitäisi olla päinvastoin — se juuri on yleisen mielipiteen saanut sellaiseksi, että värisemme, kun…

Hänen puheensa keskeytti terävä yskänpuuska, ja hänen kalpeilla huulillaan näkyi verta.

Silloin nuorin poika, joka oli voimakas ja harteva kuin täysikasvuinen mies, syöksyi isänsä sohvan viereen, painoi päänsä hänen polvilleen nyyhkyttäen kuin pieni lapsi:

— Isä… isä…

Mies silitti hänen tuuheata tukkaansa, ja kun hän pitkän äänettömyyden jälkeen puhui, oli hänen äänensä hiljainen kuin tuulen henkäys:

— Pikku Matti… niin, vaikka sinä oletkin noin suuri, olet sinä kuitenkin vielä isän "pikku Matti"… Minä ymmärrän, että sinun on ikävä… Mutta ajattele, paljon ikävämpi olisi sinun olla isän vuoteen vieressä silloin, kun isä ei jaksaisi enää puhua teille ainoatakaan sanaa, ei liikauttaa jäsentä… Ja teidän täytyisi katsella ehkä kauan hänen kuolinkamppailuaan… Eikö niin?

— Niin… — nyyhkytti poika hiljaa.

— Ja ajatelkaa, pojat, kuolema on luonnollinen ja välttämätön — kukaan ei voi sitä paeta. Tekin, jotka nyt olette noin nuoria, terveitä ja voimakkaita — teidänkin täytyy ehdottomasti kuolla. Kun se siis on välttämätön, niin on kummallista, miksi ihmiset tekevät sen itselleen niin hirveäksi kuin suinkin. He lykkäävät sen ihan viimeiseen, siksi, kunnes heidän ehdottomasti täytyy kuolla. Minäkin voisin lykätä vielä tuonnemmaksi kuolemanhetkeni, jos tahtoisin; kun nyt kuolen, niin se tapahtuu omasta tahdostani. — Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin: — Pian kyllä tulee aika, jolloin se ei enää ole minun vallassani — kuolema tulee kysymättä tahdonko vai enkö.

Taas tuli pitkä äänettömyys. Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana kääntyi vaimo poispäin ja pyyhkäisi kyynelen silmästään. Hellästi lohduttaen sanoi mies:

— Sinä, rakas ystäväni — älä murehdi… Tätä ei voi auttaa.

Vaimo tarttui miehensä käteen ja kuiskasi hiljaa ja päättävästi:

— Minäkin kuolen sinun kanssasi.

Mies hämmästyi. Hän oli luullut voivansa kuolla tyynesti — ja nyt tuli hänen eteensä uusi asia, jota hän ei ollut ottanut lukuun. Hän katsoi vaimoansa aivankuin jotain vierasta, mieltäkiinnittävää henkilöä, jonka näkee ensi kerran. Joku pojista alkoi hengittää raskaasti, niin raskaasti, että se kuului läähätykseltä hiljaisessa huoneessa.

— Niin… minä ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä… ja tahdon seurata sinua. — Kyynel kohosi hänen silmäänsä, ja liikutuksesta värisevällä äänellä hän lisäsi:

— Minä en voi elää sen jälkeen kuin sinä olet kuollut… Sinä olet ottanut minun sieluni — ja niinkuin sinä kuolet, tahdon minäkin kuolla…

— Mutta ajattele… pojat… he jäävät yksin, — sammalsi mies epätoivoisesti.

Naisen poskille nousi vieno puna, hän näytti olevan kuin haltioissaan, kun hän sädehtivin silmin puhui:

— Katso, miten voimakkaita he ovat — ei yksin ruumiiltaan, vaan myös sielultaan. Ja siitä minä kiitän yksinomaan sinua. Sinä olet opettanut heitä elämään, sinä olet opettanut heille kuoleman salaisuuden… He tulevat yksinkin…

— Mutta rakas… katso heitä, — keskeytti mies.

Pojat olivat kuunnelleet kalpeina ja tuskaisina. Vanhin poika oli sulkenut silmänsä — ja pitkien, tummien ripsien välistä vierähti silloin tällöin suuria kyyneleitä… Keskimäinen puristi jäntevillä, urheiluissa karaistuneilla käsillään ruokaliinaa — ja aivankuin varkain pääsi hänen suustaan terävä hammasten kiristys… Mutta nuorin oli painanut kasvonsa valkeata pöytäliinaa vasten ja hänen voimakkaat hartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä.

Matalalla, värisevällä äänellä kuiskasi mies:

— Hehän ovat meidän pienet… pienet poikamme…

Naisen kasvoilla kuvastui tuska, sääli ja hellyys, kun hän katsoi poikiinsa. Sitten hänen huulensa alkoivat vavista, ja vihdoin hän aivankuin vastustamattoman voiman pakottamana läheni nuorinta poikaansa ja painoi huulensa tämän päätä vasten, sopertaen katkonaisesti:

— Ei… ei äiti voi… poikia jättää…

— Kuuletteko, pojat! — huudahti mies aivankuin vapautuneena suuresta taakasta. — Kuulettehan mitä äiti sanoo! Älkää nyt olko surullisia — nythän on kaikki hyvin… Äiti jää teidän luoksenne, neuvoo teitä, pitää teistä huolta…

Ja hän puhui edelleen niin iloisesti ja reippaasti, kuin olisi ollut kysymys vain jostakin lyhyestä matkasta — ja kaikki muuttuivat taas iloisemmiksi.

— Miksei sentään ole elämää kuoleman jälkeen… — lausui nainen aivankuin olisi arastellut puhua siitä. — Olisi niin onnellista tavata vielä…

— Sinä sanot erään syyn, joka suureksi osaksi on synnyttänyt uskon haudantakaiseen elämään; ihmiset ovat tahtoneet nähdä toisiaan vielä kuoleman jälkeenkin, ja he ovat laatineet myöskin uskontonsa sen mukaan.

— Kummallista… — puhui nainen aivankuin uneksien, — joskus, kun ei ajattele tarkempaan, tuntuu niin surulliselta, kun ei enää koskaan näe… kun tavallaan häviää…

— Mutta rakkaani, emmehän me häviä: mehän elämme kuolemamme jälkeen… Katsohan poikiamme. Heissä me elämme. Heille olemme antaneet itsemme, sielummekin… Niinkuin ruoho lakastuu, kukat varisevat, niin täytyy meidänkin ruumiimme lakastua. Mutta niinkuin ruohot ja kukat keväällä nousevat uudelleen entistä kauniimpina ja elinvoimaisempina — samoin elämme mekin uudelleen lapsissamme. Ei meidän siis tarvitse kauhistua mitään tyhjiinraukeamista.

— Niin… niinhän se on kuin sanot… Meihin on vain niin syvälle juurrutettu tuo mahdoton luulo, ettei järkikään toisinaan voi sitä karkoittaa…

— Matti, ole hyvä ja aukaise ikkuna… tahtoisin…

Hän keskeytti — mutta kaikki ymmärsivät, että hän tahtoi vielä kerran kuulla aaltojen loiskeen, hän oli aina rakastanut merta.

Nuorin poika veti punaiset samettiuutimet syrjään ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot.

Syysyön sakea pimeys hypähti taaksepäin nopeasti kuin peto, jota heitetään kekäleellä, mutta joka jää kuitenkin pienen matkan päähän mustana ja pelottavana… Ulkona oli tullut vieläkin hiljaisemmaksi. Vain vaivoin kuului silloin tällöin aaltojen väsähtänyt loiskina… haavan lehdet värähtivät kerran, kuin olisi joku kuiskannut hyvin hiljaa… Ja yötuuli suhisi puissa niin hillitysti ja salaperäisesti — niinkuin ylhäällä läpitunkemattomassa pimeydessä olisivat hitaasti suhahdelleet suunnattomat siivet…

He tuijottivat kauan tuohon mustaan ikkuna-aukkoon. Tuntui kuin olisi pimeydestä joku tuntematon olento tuijottanut heihin liikkumattomalla, jäykällä katseellaan. Mies kuunteli vain aaltoja, ja lukemattomat muistot, kokonainen sarja kuvia vilahteli hänen ohitseen. Hän muisti, miten aallot hyväillen loiskuttelivat veneen kylkiä, kun hän ensi kerran oli vaimonsa kanssa merellä ja kaupungista kuului etäinen soitto… Hän muisti Pohjanmeren aallot raivoisina, vaahtopäisinä syöksymässä ehtimiseen yli laivankannen… Ja nyt hän ei enää milloinkaan keinu aalloilla…

Silloin kuului yön pimeästä hiljaisuudesta kaukainen, vaikeroiva ääni. Ensin ei kuulunut mitä se oli, mutta sitten he tunsivat sen kurkien huudoiksi. Ne lähenivät, lähenivät, lähenivät… kuului selvästi, että siinä oli suuri parvi — pitkä, muuttava parvi. Kuin välähtäen muistuivat hänen mieleensä kauniit kesäillat muinaisessa lapsuuden kodissa: hän on pieni poika, aurinko on juuri laskenut, vain punainen rusko peittää vielä länsitaivaan… Hän seisoo pihalla kuunnellen kurkien salaperäisiä huutoja kaukaisella suolla…

Ne lähenevät — ne ovat jo kohdalla… Ah — nuo huudot eivät nyt olekaan samanlaisia kuin muinoin, lempeinä kesäiltoina… Nyt kun ne muuttavat, kaikuvat niiden huudot niin toivottomina, valittavina ja surullisina — niinkuin ne jättäisivät ikuisia jäähyväisiä… Huudot etääntyvät yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi… He kuuntelevat jännittyneinä, henkeä pidättäen… Hetkeen ei kuulu enää mitään — mutta sitten kuuluu vielä kerran yksi ainoa huuto niin kaukaisena ja heikkona kuin aavistus…

Ja taasen on hiljaista…

— Kurjet muuttavat… — sanoi mies, tuijottaen ulos pimeyteen.

— Niin muuttavat… — yhtyi siihen vanhin poika, tuskin kuuluvasti, ja hänen äänensä värisi…

Kummallista! Nyt, kun kuolinhetki tuli yhä lähemmäksi, ja vaikka hän tiesi, ettei hän sitä lykkää, hän alkoi tuntea jotain epämääräistä elämänkaipuuta… Hän olisi niin mielellään vielä tahtonut nähdä kesän, nähdä tuoksuvan apilapellon perhosineen, mehiläisineen… kuulla lintujen laulun kevätaamuna… Ja muistaessaan, ettei hän enää milloinkaan saa tuota nähdä, vaan että hän jo huomenna on kuollut, kylmä, tunsi hän jonkinmoista epämääräistä, ennen tuntematonta kammoa. Parempi taitaisi sittenkin olla elää — sairaanakin. Kuinka olikaan Salomo sanonut: "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona."

Ei! Kun hän ajatteli tarkempaan, tunsi hän, että se oli vanha kasvatus, joka siellä nosti päätään. Sillä miksi olisi kuolema viikon perästä parempi kuin nyt? Kesää hän ei missään tapauksessa enää näe. Ei! Nyt se on tapahtuva.

Hän nousi heti paikalla, meni kaapille ja ruiskutti käsivarteensa vahvan annoksen morfiinia. Sitten hän taas istuutui tyynesti sohvalleen…

Miten omituinen tunne! Vaikka jalat ja kädet tuntuvat liikuttaessa raskailta, niin kuitenkin on niin tavattoman kevyt olla. Ei mitään tuskaa, ei pahoinvointia — vain suloinen raukeus koko ruumiissa… Ja kaikki jännitys, se pieni kammo ja juhlallisuus, jota hän äsken oli tuntenut, katosi kokonaan… Hän tunsi vain halua levätä, nukkua, jättää kaikki…

Hän tunsi kuitenkin, että tuo raukeus tuli yhä suuremmaksi, ja sentähden hän sanoi hiljaa:

— Pojat, minä olen iloinen… kun olen voinut elää niin kauan, että te olette jo noin suuria… olette miehiä… — Hän pysähtyi hetkeksi, niinkuin puhuminen olisi uuvuttanut häntä, ja jatkoi sitten hitaasti, korostaen joka sanaa:

— Niin, pojat… Eläkää aina miehinä… ja kun aika tulee — niin kuolkaa myöskin miehinä.

Kukaan ei puhunut mitään. Lähenevän kuoleman vakavuus ja juhlallisuus oli tarttunut kaikkiin, eikä kukaan tahtonut rikkoa hiljaisuutta, eikä valittaa. Pojat tarttuivat isänsä laihtuneisiin käsiin ja puristivat niitä hiljaa aivankuin vastaukseksi.

Ja vaimo polvistui ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Mies tarttui hänen päähänsä ja suuteli häntä, puhuen hiljaa ja hellästi:

— Rakkaani… Minä en ole milloinkaan rakastanut sinua niin kuin nyt…

Hän hymyili, sillä hänen mieleensä muistui taas se ilta, jolloin he ensi kerran olivat soutelemassa. Hän painoi sähkönappulaa, ja heti alkoi verhojen takaa kuulua heidän lempivalssinsa alakuloinen sävel. Hän katsoi hymyillen vaimoansa ja kysyi kuiskaten:

— Muistatko…?

— Oi rakkaani… muistan… muistan… — sopersi nainen liikutettuna.

Niin… siitä oli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta heidän molempien mieleen tuli tapaus yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen.

He olivat kaukana lahdella, kaupungin melu ja jyrinä ei kuulunut enää — soitto vain kuului… Ja silloin alkoi äkkiä kuulua tämä sama valssi — niin vienona ja surumielisenä, että tyttö purskahti itkuun. Ja silloin mies hellitti airoista, meni tytön viereen ja suuteli häntä…

Se oli heidän ensimäinen suudelmansa…

Kaksikymmentäviisi vuotta! Ja nyt tuudittaa sama sävel hänet kuolemaan…

Mutta hän ei tuntenut enää mitään kaipausta… Elämä oli antanut hänelle paljon, vaikkakin ankaran taistelun jälkeen. Hän tunsi itsensä nyt onnelliseksi…

Sävel läheni loppuaan… värisi vielä hetken ja häipyi sitten kuin kaunis unelma… Mutta sekään ei tuottanut enää mitään tuskaa — hänen oli niin sanomattoman kevyt ja rauhallinen olla. Hän hymyili omaisilleen ja sanoi heikolla äänellä:

— Muistatteko Petroniusta?

Kukaan ei vastannut. He vain hymyilivät.

Sitten hän otti vielä annoksen morfiinia.

Hän nojautui yhä raskaammin leposohvansa selustaa vasten, ja hänen kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi. Mutta hänen huulensa hymyilivät ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton rauha, kun hän kuiskasi kuin itsekseen:

— Oi, miten hyvä minun on olla…

— Isä… eikö sinulla ole mitään tuskia…? — kysyi vanhin poika.

— Ei mitään tuskia… Hyvästi nyt… rakkaani…

Hän katsahti jokaiseen rauhallisella, väsyneellä katseellaan, ja he tarttuivat taas hänen käsiinsä. Ja vaikka he käsittivät, että he nyt näkevät hänet viimeisen kerran elävänä, ja vaikka he olivat kauhulla ajatelleet tätä hetkeä, niin se ei ollutkaan kauhea. Kun he katsoivat hänen tyyniä, hymyileviä kasvojansa, eivät he saattaneet tuntea mitään tuskaa. Oli vain niin omituisen juhlallista, salaperäistä ja hiljaista…

Hän hymyili yhä raukeata hymyänsä — niinkuin olisi muistellut jotain suloista, ja hänen puoliksi suljetuissa, hiukan himmeissä silmissään oli sellainen katse kuin katsellessa jotain kaunista, kaunista näkyä… Ja hän kuiskasi itsekseen niin katkonaisesti ja heikosti, että se muistutti yötuulen suhinaa:

— Tämä on… siis .. kuolema ..

Hän lepäsi vielä hetken liikkumatta. Sitten hänen silmänsä avautuivat, ne näyttivät vielä kerran loistavan kuin aurinko ennen lopullista laskemistaan. Hän katsahti vielä kerran kaikkiin hymyillen tuota ihmeellistä hymyään… sitten näytti siltä, kuin hänen silmiänsä olisi painanut sanomattoman raskas uni…

Mutta hänen laiha, kalpea kätensä alkoi hapuilla jotakin — sitten se löysi sähkönappulan sohvan kädensijan vieressä… hän painoi siihen, ja hetken kuluttua alkoi esiripun takana Chopin'in surumarssin sävel tuskin kuuluvana, matalana kuiskauksena…

Sitten hän sulki silmänsä…

Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän, hänen hengityksensä muuttui yhä kevyemmäksi ja kuulumattomammaksi — hänen rintansa kohoilua tuskin erotti…

Mutta itse hän ei tunne enää sitä. Hän on olevinaan konsertissa kihlattunsa kanssa… Soitetaan paraillaan Chopin'in surumarssia… Nuori taiteilija valaa noihin synkkiin säveliin koko sielunsa. Sali on hämärä, ja he puristavat toistensa kuumia käsiä .. He istuvat yhä haltioituneina kuunnellen kauan, kauan… Ja tuntuu kuin lupaisi tuo sävel jotain surullista ja suloista…

… Soitto alkaa kuulua etäämmältä, jostakin alhaalta… Ja nyt hän huomaa, että he kulkevat, liitelevät jonnekin… Ja on niin sanomattoman kevyttä, valoisaa ja suloista… Tuohon rakkaaseen musiikkiin liittyy joidenkin tuntemattomien lintujen hurmaava laulu… Ilma on täynnä loistavien kukkien tuoksua — ja niinkuin hellät kädet hyväilee vieno tuulenhenkäys heidän kasvojaan… Vähitellen alkaa heitä omituisesti raukaista. Pitäen yhä toisiaan kädestä nojautuvat he hiukan taaksepäin .. ja on aivankuin ilma kannattaisi heitä… Heidän silmänsä sulkeutuvat, soitto alkaa kuulua yhä kauempaa… he liitelevät yhä kauemmaksi, auringon valaisemien, tuoksuvien puunlatvojen yli…

Vielä kuuluu kaukaisena, hyväilevänä jotakin… jotakin… Hän nukkui.

Äänettöminä ja liikkumattomina katselivat he miten kuoleman kalpeus levisi hänen kasvoilleen ja miten hengitys muuttui yhä heikommaksi… Vasta kun hänen kätensä muuttuivat kylmiksi, huomasivat he, että hän oli jo lakannut hengittämästä…

Silloin alkoi nuorin poika hiljaa itkeä.

Omituisen hellyyden valtaamana tarttui vanhin poika hänen käteensä ja sanoi väräjävällä äänellä:

— Älä itke, Matti… Isä ei ole meille kuollut… Hän elää aina meidän muistossamme…

— Minä en itke surusta — muuten vain… — nyyhkytti nuorukainen.

Ja keskimäinen poika, jonka silmissä kimalteli jotain, kuiskasi aivankuin itsekseen:

— Mikseivät kaikki ihmiset kuole noin…?

Naisen täytyi katsoa hämmästyneenä poikiinsa.

He eivät olleet milloinkaan puhuneet noin. Outo liikutus ja miehekkyys loisti heidän voimakkaista kasvoistaan. Ja vanhin poika tarttui äitinsä käteen, suuteli sitä — ja niinkuin olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa, sanoi hän lujasti ja hellästi:

— Niin, äiti…

Mutta leposohvalla lepäsi mies kalpeana, uljaana… Ja hän hymyili vieläkin — niinkuin hän olisi nukkunut ja näkisi suloista unta…