Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
ROTKOISTA
Kirj.
Konrad Lehtimäki
Kuopiossa, Savon Kansan kirjapaino, 1921.
SISÄLLYS:
Marttyyrit
Julma äiti
Oliko se väärin?
Kotitarkastus
Tuomittu
Murhaaja
Taistelija
Itsemurha
MARTTYYRIT
He kulkivat kuolemaan…
He kulkivat kädet selän taakse sidottuina, astuivat epätasaisesti eri jalkaa nopein, hermostunein askelin — astuivat harmaana, kolkkona joukkona. Eräät tuijottivat eteensä tylsin, jähmettynein katsein kuin unissakävijät tai pelästyksen lamauttamat, toisten kasvoilla kuvastui synkkä epätoivo ja tuska; jotkut koettivat näyttää välinpitämättömiltä, pelottomilta, puristaen yhteen vapisevat huulensa ja eräs vilkuili yhtämittaa ympärilleen kuin aikoen paeta. Mutta muutamat astuivat pää pystyssä, ylpeinä ja uhmaavina, heidän kalpeat huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut ja heidän silmistään salamoi tulinen, sammumaton viha… Useat vapisivat ja kaikki olivat kalpeita, sillä heidät oli juuri tuotu pimeistä, kosteista kopeista ja tiesivät heti kuolevansa — ehkä myös vilusta, sillä aamu oli kylmä ja heillä oli yllään vaan ohuet, ruskeat sotilastakit, joista olkalaput oli revitty…
He kulkivat sotamiesten ympäröiminä — sotamiesten, jotka näyttivät — vaikka heillä olikin kädet vapaana ja kivärit olalla — vielä kurjemmilta kuin vangit. Heidän joukossaan ei yksikään näyttänyt rauhalliselta. Kaikkialla näkyi kauhistuneita, kalpeita kasvoja, joiden silmät olivat kuin sammuneet, huulet vapisivat tuskasta ja otsilta valuivat hikipisarat. Toiset tuijottivat tylsällä hämmästyksellä tai välinpitämättömästi eteensä tai pälyilivät ympärilleen pelokkaina, arkoina ja luihuina kuin pahantekijät… Heidän liikkeensä olivat hermostuneita, eivätkä he astuneet tahdissa kuin sotilaat, vaan eri jalkaa, rivit epäjärjestyksessä niinkuin vangitutkin; mutta sitä ei heidän komentajansa nuori luutnantti näyttänyt huomaavan: hän käveli joukon sivulla velttona ja ryhdittömänä kuin juopunut ja hänen alaspainuneilla kuolonkalpeilla kasvoillaan kuvastui sellainen epätoivo kuin olisi häntä itseään kuletettu ammuttavaksi. Äkkiä kajahti laulu! Ensin värisivät äänet epävarmoina eikä tahtikaan ollut moitteeton, mutta pian yhtyivät siihen kaikki vangit, se paisui nopeasti kuin lähenevän pyörremyrskyn pauhina ja siinä kuvastui synkkä suru, viha ja uhka.
Ankarat viimat ne yllämme soivat, hirmua, kauhua haastavat ne, — Sortoa syöksevät synkeät voimat kuolohon meitäkin vaativat he…
Upseeri vavahti kuin olisi häntä pistetty tikarilla ja pyöreistä, sinisistä silmistään kajasti jähmettynyt, hurja kauhistus… Hänen kasvonsa vääntyivät aivankuin jok'ainoa sana sattuisi nuolena häneen, hän olisi tahtonut paeta tuota laulua, joka vastustamattomana ukkosena vyöryi yli peilikirkkaan merenpinnan kaukaisille saarille, heräävään kaupunkiin, koko maailmaan. Mutta ukkosena vyöryi tyyneeseen aamuilmaan:
Kaatuu ken taistossa aattehen suuren sankarimaine sen säilyvi ain'. Voittojen hymniä laulettaessa kaikuvi huulilta miljoonain…
Laulajiin vaikutti laulu järkyttävällä voimalla. Nuo sanat tuntuivat kajahtavan kuin jäähyväisiksi heille entisyyden kaameasta pimeydestä ja riemukkaana tervehdyksenä tulevaisuudesta ja samalla olivat ne heidänkin jäähyväisensä. Se oli jotain niin oudon suuremmoista, että lähenevä kuolema ei enää pelottanut. He tunsivat uuden, tuntemattoman voiman valtaavan sielunsa ja ruumiinsa, karkoittaen kaiken väsymyksen, epätoivon ja kauhun. Heidän kalpeilla, kärsineillä kasvoillaan kuvastui ikäänkuin yliluonnollinen huumaava innostus kun he jäntevinä ja ryhdikkäinä marssivat kuin paraatissa ja vallankumouslaulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin jättiläismoukarin iskut… Ja taas kajahti laulu!
Mutta saattajiin vaikutti se kuin tuomiopasuunan ääni! Kun laulu ensin alkoi, säpsähtivät he ja useat tahtoivat tukkia korvansa — mutta eihän se sopinut. Siksi he pälyilivät toisiinsa rauhattomina, käänsivät kasvonsa pois vangeista, karistivat äänekkäästi kurkkujaan ja hengittivät raskaasti, läähättäen kuin sairaat — aivankuin laulu uhkaisi musertaa, tukahduttaa heidät…
* * * * *
He saapuivat perille…
Kolmattakymmentä valmiiksi kaivettua hautaa ja jokaisen haudan ääressä pystytetty paalu — valkoinen äsken-veistetty paalu…
Vapisevin, haparoivin käsin alkoivat sotamiehet sitoa vankeja paaluihin. He saivat tehdä sen vastusta kohtaamatta — ainoastaan yksi kalpea, nälistyneen näköinen vanki, jonka kelmeissä kasvoissa kuvastui mieletön kauhu, alkoi vimmatusti riuhtoa ja huusi käheästi:
— Mitä tämä on? Mitä… mitä te aijotte…? Murhaajat… mitä te teette…
Häneen tartuttiin äänettömästi ja ankarasti, tartuttiin armottomin, itsetiedottomin sormin — jotka toimivat kuin koneet — ja hänet sidottiin, vastaanponnisteluistaan huolimatta. Hänen sanansa näyttivät sattuvan piiskaniskujen lailla sotilaihin ja kun he eivät onnistuneet, hyökkäsivät he aivan kuin mielettöminä uhrinsa kimppuun tukkien hänen suutaan ja kuristaen, päästäkseen kuulemasta. Sitten pakenivat he hänen luotaan kuin henkensä edestä. Mutta vielä kauvan hoki hän kuin mielipuoli:
— Mitä te teette? Murhaajat… mitä… mitä…? Eräs toinen mustatukkainen, harteva mies, jolla oli suuret, synkät, syvällepainuneet silmät ja matala, kolkko ääni, puhui sitojalleen tyynesti, ilman vihaa:
— Hyvästi Vanjuha! Matrjonalle sano terveisiä… ja vanhuksille… ja pikku pojalleni — jos joskus kotiin pääset… Kerro siellä… — ääni muuttui yhä matalammaksi ja karkeammaksi ja vaikeni..
Toinen ei vastannut. Hän kumartui niin, että hänen otsansa painui sidotun rintaa vastaan ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä nyyhkytyksistä…
Kun viimeisiä vielä sidottiin alkoi muuan vangeista nuori upseeripukuinen mies puhua. Hänen sorja, sidottu vartalonsa suoristui, kaunis pää kohoutui kuin uhmaten, kolahtaen paaluun; hänen mustain silmäinsä katse leimahti läpitunkevan terävänä ja pelottomana yli sotilasjoukon ja tuossa sointuvassa äänessä kajahti selittämätön yliluonnollinen voima ja innostus:
— Ennenkuin kuolema iäksi sulkee suuni, tahdon sanoa pari sanaa teille jotka joudutte kantamaan Kainin merkkiä otsallanne. Minä en teiltä pyydä elämääni, en syytä enkä uhkaa, sillä te olette tahdottomia aseita sortajien kynsissä — jotka nyt ovat voittajia. Mutta muistakaa viimeiset sanamme, viekää ne meiltä viime viestinä maailmalle, herroillenne: Tietäkööt, että vaikka he nyt murhaavat meidät, niin me emme kuole turhaan! Meidän veremme ja tuhansien marttyyrien viaton veri huutaa maasta! Ja pian tulee päivä, jolloin sorretut nousevat miljoonapäisenä joukkona murskaten hirmuvallan. Silloin sortajat vapisevat sillä se on tilinteon päivä — se on koston päivä! Meidät murhataan nyt — mutta vapautta he eivät voi murhata!
Hän vaikeni ja paalurivistä kuului mielenliikutuksesta ja tuskasta värisevä ääni:
— Muistakaa meitä… muistakaa…
Sen keskeytti komentosana ja sotilaat asettuivat pitkään riviin uhreja vastapäätä ja sitten paalurivillä alkoi kuin yhteisestä sopimuksesta laulu, heidän oma kuolonlaulunsa, niin musertavan raskaana ja synkän surullisena, ikäänkuin viime tervehdyksenä eloonjääviltä:
Te uhreina kaaduitte taistelohon…
Upseeri paljasti sapelinsa ja huudahti kauhusta vapisevalla äänellä:
Asentoon!
Kivärit kohosivat, ei sotilaiden tapaan vaan epätasaisesti; toiset hätäisellä kiireellä vapisevin käsin, toiset epäröiden tai hitaasti kuin kivärit olisivat olleet lyijystä…
Rämähti hätäinen rummunpärrytys ja yli laulun kuului vain vaivoin sama, määrättömän kauhistunut, katkonainen ääni:
— Am-pu-kaa!
Kului silmänräpäys ja sitten tärisytti tyyntä aamuilmaa hajanainen, räiskyvä yhteislaukaus, niinkuin olisi revennyt taivas…
Vain kolme paaluihin sidottua retkahti nuorien varaan kuolleina; kuului korahduksia ja vaikerrusta, muutamat nytkähtelivät ja vääntelehtivät paaluissaan…
Mutta vielä kaikui laulu synkkänä, katkerana:
Mitä kärsitte laulu ei kertoa voi
sen kaikuna kahleenne soivat…
Silmät tuijottavina, kasvot lumivalkeina huitasi upseeri sapelillaan tyhjää ilmaa ja läähätti:
— Ampu-kaa!
— Trrrr… trrrr! — särähti taas hirvittävästi…
Vieläkin kaikui laulu, vaikka paljon heikommin ja värisevämmin:
Ne kertovat urhoist' mi uhmaten verimaljan pohjahan joivat…
Yhtäkkiä viilsi ilmaa pitkä, kauhistava naurunhohotus:
— Hah-hah-hah-haa!
Kaikki jäykistyivät hetkeksi. Laulukin heikkeni ja kuoli. Upseeri pudotti sapelinsa ja tarttui molemmin käsin päähänsä — aivankuin olisi pelännyt sen halkeavan: näky oli hänelle liian hirvittävä! Suuri osa sotilaita ei tahtonut tähdätä tovereitaan, vaan ampuivat mieluummin maahan. [Niin omituiselta ja järjettömältä kuin se tuntuukin, ampui suuri osa sotilaista mainitussa tilaisuudessa maahan.] Toiset tekivät sen kauhusta vapisevina — ja kuulat olivat kivisestä maasta muodottomiksi litistyneinä ponnahtaneet uhreihin, raadellen heitä kauhealla tavalla:
Eräältä on litistynyt luoti repässyt toisen posken miltei kokonaan… poskiluu loistaa valkeana, lihariekaleet riippuvat verta vuotavina ja hänen puhkaistu silmänsä valuu ulos kuopastaan; toiselta on repeytynyt päänahka, leveänä virtana valuu veri kasvoille, tunkeutuu silmiin, soaisten hänet ja hän ähkyy raskaasti ja käheästi kuin tukehtuva. Eräällä on reikä otsassa, josta purskuaa punanen veri kuin ruiskusta… hänen suunsa on ammollaan, silmät ovat avonaiset ja liikkumattomat kuin kuolleella, vaikka hän luultavasti vielä elää… Toinen, jonka kurkku on lävistetty, korisee eläimellisesti ja tempoo mielettömästi paalussaan… Ja se, jonka ääni äsken soi rohkeana ja uhmaavana, riippuu hervottomasti nuorien varassa ja hänen painunut päänsä näyttää punaselta, muodottomalta möhkäleeltä… Häneltä, joka pyysi sotilaiden heitä muistamaan on miltei puoli päätä poissa ja aivot ovat verisenä puurona pärskähtäneet vierustoverin kasvoille… Tämä näyttää kaikista hirvittävämmältä, hänelläkin on jälellä vain yksi silmä, mutta se ei ole ihmisen silmän näköinen: kauhusta laajentuneena ja lasimaisena tuijottaa se suoraan uhkaavana, aavemaisena… Hänen verinen suunsa aukenee ja taas vihlasee ilmaa ontto, pitkäveteinen hullun nauru:
— Hah-hah-haah! Hah-hah-haa!
Ikäänkuin häntä säestäen kuuluu paaluriviltä valituksia, kirouksia, voihketta ja ölinää, hammasten kiristystä ja kuolon korahduksia… Silvotut ruumiit vääntelehtivät suonenvedontapaisesti ja elävät tuijottavat ympärilleen hurjasti kuin hullut… Yht'äkkiä kuului värisevä ääni:
— Veljet! Lopettakaa pian, pian… Kristuksen tähden…
Ja paaluilta kuului kaijun tavoin vaikeroivia, katkonaisia huutoja:
— Lopettakaa… Kristuksen tähden… pian… pian…
Upseerin silmissä kiilui mielipuolisuus ja liidunvalkeana, hurjasti huitoen kirkasi hän keuhkojensa koko voimalla:
— Ampukaa! Ampukaa! Ampuka-aa!
Sammunein silmin, vapisevina ja tuhkanharmaina kuin haamut kohottivat sotamiehet kiväärinsä, mutta mitään yhteislaukausta ei enää kuulunut — vain pitkäveteistä, huumaavaa kiväärinräiskettä… ja niiden lomastakin kuului mielipuolen kamala naurunparahdus:
— Hah-hah-hah… — ja katkesi.
Vielä kerran värisytti tyyntä aamuilmaa pitkä, pelottava rätinä kiirien kaupunkiin aivankuin viimeisenä tervehdyksenä sankareista, marttyyrien kuolemasta — ja nyt olivat he vihdoinkin vaiti. Muutamat vain vavahtivat tai jännittyivät omituisesti ja hervahtivat iäksi, siellä täällä puristuivat ja aukenivat koukkuiset sormet, kuin suuret kravunsakset… ja eräät veriset suut aukenivat ammolleen — aivankuin olisivat vielä kerran, viimeisen kerran, tahtoneet ahmaista ihanaa ilmaa…
Ja mielipuoli upseeri, toisten samanlaisten, mielettömiltä näyttävien ihmisten ympäröimänä kirkui kimakasti:
— Ampukaa! Ampukaa! Ampukaa!
Häntä ei enää toteltu…
* * * * *
Siteet katkaistiin ja ruumiit retkahtivat maahan kamalaksi, epämääräiseksi riviksi. Siinä, jossa äsken oli joukko eläviä, liikkuvia ja ajattelevia ihmisiä, siinä oli vain murskattuja pääkalloja, verisiä aivoja, puhkaistuja silmiä, lävistettyjä vatsoja ja verta, verta… Sitä vuoti vääristyneistä suista, sitä pursui puhkotuista otsista ja rinnoista, se värjäsi vaatteet ja valui hitaasti hiekkaan, hyytyen siihen tahmeaksi, tummaksi verimassaksi… Ja ilmassa oli veren, tuoreen ihmislihan ja sisälmyksien kirpeätä, inhottavaa löyhkää… Se kohosi vaaleana höyrynä ylöspäin…
* * * * *
Mutta taivaastansa katseli jumala — ja elokuun yhdennentoista päivän aurinko nousi, kullaten kauniisti viereisen Viaporin jylhät muurit ja kirkon vihreän kupolin…
JULMA ÄITI
I.
— Miksi te taas tulitte… Olenhan kieltänyt… Miksi te…? Menkää pois… menkää… minä pyydän…
Näin vaikeroi tyttö rukoilevalla, pelokkaalla äänellä, koettaen vetää peitettä paremmin päälleen, peittääkseen paljaita olkapäitään ja käsivarsiaan ja hänen katseensa harhaili kauhistuneena ympäri pientä, hämärää huonetta kuin apua etsien.
Mutta nuori mies puhui kuiskaten, puhui kauan ja hellästi, miten oli tyttöä ikävöinnyt ja kaivannut, miten oli valvonut kokonaisia öitä häntä ajatellessaan ja kuinka paljon oli kärsinyt tytön kylmyydestä. Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, jatkaen kiihkeästi:
— Minä en voinut olla tulematta, sillä pidän sinusta niin paljon — olen kauvan jo pitänyt… En voi elää ilman sinua!
Tyttö olisi tahtonut kiertää kätensä tuon jumaloidun pään ympäri, nojautua hänen rintaansa vastaan, hyväillä, suudella häntä… Hän olisi tahtonut huutaa, että hänkin rakastaa, rakastaa palavasti, koko nuoren sielunsa ja ruumiinsa hehkulla ja voimalla — rakastaa enemmän kuin omaa henkeänsä! Mutta samassa hän muisti, että tuo mies oli ylioppilas, aatelismies ja hän — hän oli vain palvelustyttö! Se tunkeutui mieleen kuin terävä jääpuikko ja täytti hänen sielunsa vihlovalla tuskalla ja epätoivolla. Hän loittoni miehestä ja äänellä, jossa värähteli katkeruus, hellyys ja rajaton suru, hän rukoili:
— Menkää… menkää… Minä pyydän. Eihän…
Ääni katkesi ja hän purskahti rajuun itkuun, niin että hento ruumiinsa nytkähteli peitteen alla…
Mitä itket…? Älä… älä… — lohdutteli mies hätääntyneenä ja hänenkin äänensä kuului särkyneeltä ja liikutetulta. — Miksi itket? Rakastanhan sinua…
Mutta tyttö kääntyi suulleen, painoi kyynelistä kosteat kasvonsa tyynyyn ja katkonaisesti, nyyhkytyksien lomasta kuului katkerasti ja toivottomasti:
— Te valehtelette. Te narraatte vain minua… Miksi te minusta pitäisitte… minähän en ole — mikään… en mikään…
— Kuinka sinä Irja voit noin puhua? — sanoi mies hellän moittivasti. — Olenko sen ansainnut? Sinä olet ollut meillä kolme vuotta. Sano, olenko sinulle kertaakaan valehdellut, tai jotenkin pettänyt? Sano!
Ja kun tyttö ei vastannut, laski kätensä hänen hiuksilleen ja jatkoi lämpimästi:
— Minä en tahdokaan tietää, mikä ja kuka sinä olet… rakastan vain sinua… Enkä eroa sinusta — en! Menen naimisiin kanssasi…
— Oi, puhutteko te totta…? tai…
— Älä puhu noin! — keskeytti tulisesti mies ja sulki suudelmalla tytön suun. — Kutsut minua "te", aivankuin olisin sinulle vieras… ja kuitenkin olen sinua jo kauvan rakastanut… Miksi sellainen olet, sano? Vai etkö rakastakaan minua? Tyttö kääntyi häntä kohden, tarttui hänen käteensä ja hymyili kyyneltensä lävitse.
— Rakastan… enemmän kuin mitään muuta maailmassa… Mutta…
— Älä sano muuta! Se on kylliksi, että minua rakastat. Kuule, sinä pieni! — et voi uskoa kuinka paljo sinusta pidän… en tahtoisi itsekään niin paljon pitää… En voi sinusta koskaan erota, puhui mies hellällä, vakuuttavalla äänellä ja suuteli kiihkeästi tyttöä hiuksille, otsalle, huulille… Vastaukseksi painoi tyttö päänsä miehen rintaa vastaan ja itki… ilosta, onnesta tai hämäristä, surullisista aavistuksista — sitä hän ei itsekään tiennyt, itki vain!
— Miksi sinä itket, rakas? Sinä et saa itkeä, et saa! Me olemme nyt onnellisia… unohdamme kaikki… koko maailman! Eikö niin?
— Niin, — hymyili tyttö onnellisena, vaikka vielä kyyneleet silmissä ja hyväili hellästi miehen korkeata otsaa ja mustaa silkinhienoa tukkaa. Mies tunsi kuin lämpimän virran virtaavan koko ruumiinsa läpi. Hän tempasi tytön rajusti syliinsä, suuteli kuumasti ja kuiskaili hiljaa ja kiihkeästi jotakin tytön korvaan…
Tyttö silmäsi häneen hämmästyneenä.
— Ei… ei, — hätäili hän. — En voi… en uskalla. Jos vielä… mihin sitte joutuisin?
— Oh, sinä pieni, — lausui mies, hymyillen anteeksiantavasti kuin lapselle. — Uskallammehan me. Eihän siitä mitään… kyllä minä ymmärrän. Ja olethan sinä nyt minun, minun… mehän rakastamme toisiamme!
— Onko se sentään totta, että minua rakastat? Pelkään niin kovin, että… unohdat minut… Onhan sinulla parempia… — soperteli tyttö tuskallisesti ja oli vähällä uudelleen ruveta itkemään.
Mutta mies huumasi hänet suuteloillaan ja hellyydellään, hän pani liikkeelle koko kaunopuheliaisuutensa, kuvatessaan rakkauttaan, kaipuutaan ja miten onnellisia he tulisivat olemaan! Tytön täytyy luottaa häneen, hän ei rakastakaan arvoa ja rikkautta, vaan juuri häntä, tyttöä, ja sentähden tytön täytyy tulla kokonaan hänen omakseen, heidän täytyy rakastaa toisiansa, nauttia onnesta…
Mutta tyttö ei vieläkään suostunut.
— Niin! Minä ymmärrän — sanoi mies synkästi ja surullisesti ja kääntyi poispäin. — Sinä et rakasta minua… Sanot vain…
— Voi, älä sano niin! Rakastan sinua niin, etten…
— Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä uskaltaisit olla minun omani kokonaan, luottaisit minuun — puhui mies murheellisena ja lisäsi hetken kuluttua äänellä, jossa värähti katkeruus ja uhka:
— Mutta minä en jaksa elää… en! Minä surmaan itseni — niin, sen minä teen! Kun sinä kumminkaan et minua rakasta!
— Älä… älä nyt ajattele noin… rakastan sinua niin paljon… niinkin — jos tahdot… — kuiskaili tyttö hätääntyneenä.
— Puhutko ihan totta?
— Puhun, — värähti tuskin kuuluvasti tytön vapisevilta huulilta.
Silloin mies kiersi käsivartensa hänen hennon vartalonsa ympäri, puristi rajusti rintaansa vastaan, peitti hänen kaulansa, poskensa, suunsa, tulisilla suudelmilla ja niiden lomassa kuumasti kuiski:
— Sinä rakas…! Kuinka sinä olet kaunis… Omani… rakkaani…
Tyttö ei puhunut enää mitään — hän värisi pelosta, onnesta… odotuksesta…
II.
Asessorska seisahtui kyökinovelle, pyyhki hitaasti sievällä pitsinenäliinallaan kultasankaiset rillinsä kirkkaiksi, asetti ne varovasti hienopiirteiselle nenälleen ja sinkahutti niiden läpi teräsharmaista silmistään kylmän, tutkivan katseen Irjaan, joka seisoi hänen edessänsä alaspainunein päin, posket hehkuen pelosta ja häpeästä; hän arvasi mitä nyt oli tuleva. Asessorska tarkasteli häntä kauvan ja tutkivasti, kiireestä kantapäähän — niinkuin olisi tahtonut musertaa tytön paljailla silmäyksillään ja sanoi viimein kylmästi ja arvokkaasti, pannen painon joka tavulle:
— Onko se totta?
— On, — sopersi tuskin kuuluvasti Irja vapisevin huulin ja punastui vieläkin enemmän — hän olisi sinä hetkenä tahtonut vaipua maan alle!
— Ja julkeat sen vielä tunnustaa! — huusi asessorska salamoivin silmin jakun tyttö ei mitään vastannut, käveli hän kiivaasti muutaman kerran edestakaisin lattialla siveellisen suuttumuksen vallassa ja jatkoi loukkaantuneena:
— Ja minun huoneessani ehkä? Se vielä puuttuisi! Sano, onko sellaista tapahtunut täällä?
— On.
Asessorska jäi aivan sanattomaksi hämmästyksestä, nähdessään noin kamalaa siveettömyyttä; hän otti jostakin syystä rillit nenältään, alkoi hangata niitä uudestaan ja tirkisteli kaiken aikaa Irjaa, niinkuin olisi erikoisesti tahtonut nähdä, miltä noin siveetön ihminen näyttää paljaalla silmällä katsottuna! Kun hän sai rillit onnellisesti nenälleen, kysyi hän äänellä, jossa väreili ankaruus ja rajaton halveksiminen:
— Kuka on se roikale? Äsch!
— Ei hän roikale ole, — kuului nöyrästi tytön väriseviltä huulilta.
Mutta se oli jo liikaa. Asessorska vallan kauhistui sellaista hävyttömyyttä! Vielä puolustaa! Ja unohtaen tykkänään äskeisen arvokkuutensa hän kiukkuisesti kiljasi:
— Se on roikale! sanon minä! — Kuka se on? Mikä on hänen nimensä?
— Se on teidän poikanne… Arno nuoriherra… — änkytti Irja pelästyneenä — Hän rakastaa minua… menemme naimisiin… Antakaa anteeksi…
Asessorska jähmettyi hetkeksi, niinkuin Lotin vaimo muinoin, hän muuttui tuhkanharmaaksi raivosta ja olisi luultavasti saanut halvauksen, ellei Irja olisi tarjonut hänelle vettä. — Kun hän oli nielaissut lasillisen vettä, sai hän uudestaan puhelahjansa takaisin ja raivosta vavisten kirkui kuin vimmattu:
— Mi — mitä! Mitä sinä sanot… uskallat sanoa! Sinä, lutka! Oletko vietellyt hänet, huora! Ulos täältä — ja heti!
— En minä vietellyt, — sopersi arasti Irja ja purskahti itkuun.
— Suus kiinni…! Minä näytän sinulle — senkin narttu! Ulos!
Ja ettei Irja vain väärin ymmärtäisi näitä sanoja, läheni asessorska häntä uhkaavana, tulipunaisena kiukusta. Irja juoksi itkien ulos kyökistä.
Sillä tavalla joutui Irja pois paikastaan, asessori B:ltä, jossa hän oli ollut kolme vuotta palveluksessa. Koko ajan oli hän ollut asessorskan suosiossa rehellisyytensä, nöyryytensä — ja erinomaisen ruuanlaittotaitonsa takia. Ja hänen siveyttään ja käytöstään vastaan ei kellään ollut mitään muistuttamista. Mutta nyt! Asessorska ei antanut hänen olla päivääkään enää toimessaan, kun sai tietää, että Irja oli raskaana. Sillä kun Irja samana päivänä (kun hän pois ajettiin) meni asessorskan luo ja itkien rukoili että saisi olla paikassaan ja kysyi mihin hän joutuu ilman mitään turvaa, oli asessorska vähällä raivostua niinkuin aamupäivälläkin, mutta voitti itsensä ja kylmän ylhäisesti huomautti, ettei hänellä ole tapana pitää palveluksessaan henkilöitä, joiden siveys on niin hataraa laatua ja vielä saattavat ikävyyksiä hänen perheelleen. Kun Irja nyyhkyttäen pyysi anteeksi ja koetti huomauttaa, ettei se ollut hänen syynsä, otti asessorska kukkaron taskustaan ja maksoi Irjalle 14 päivän palkan ja käski hänen niin pian kuin suinkin korjaamaan kapineensa ja poistumaan hänen talostaan, eikä koskaan enää hänen oveansa avaamaan!
Nyt alkoi Irjalle tukala aika. Hän yritti uudestaan palveluspaikkaan, mutta paikansaannista ei ollut puhettakaan, kun näkivät hänen tilansa. Muuhun työhön hän ei myöskään päässyt. Hänen pienet säästönsä kuluivat loppuun, hän oli huutavassa puutteessa ja kurjuudessa — ja odotti synnytystä Mutta vielä kauheampia tuskia, kuin aineellinen kurjuus, tuotti hänelle se, että Arno oli hänet hyljännyt: lähtenyt ulkomaille, heti toisena päivänä, kun Irja oli pois ajettu, eikä hän nähnyt Arnoa enää kertaakaan, eikä saanut häneltä mitään tietoa. Hän rakasti Arnoa vielä, rakasti enemmän kuin ennen, kaipasi häntä sanomattomasti. Hän itki yökaudet, uskoi että Arno sentään auttaa häntä; hän ei voisi niin julmasti pettää! Ei voi löytyä niin suurta petosta maailmassa!
Mutta turhaan hän odotti. Hänen hätänsä ja kurjuutensa kasvoi yhä huutavammaksi. Ja kun hänellä ei ollut enää penniäkään rahaa, ei mitään pantattavaa, synnytti hän pojan erään pesumatamin luona esikaupungissa. Hän oli nälästä ja surusta niin heikontunut, että se oli viedä häneltä hengen — monta päivää houraili hän elämän ja kuoleman välillä. Kaikesta huolimatta olisi hän kuollut nälkään, ellei matami olisi antanut ruokaa — sillä vanhempia hänellä ei ollut, eikä muitakaan sellaisia, joiden puoleen olisi voinut kääntyä. Hän lupasi korvata matamille kaikki kun tulee terveeksi ja pääsee työhön.
Mutta hän parani hitaasti. Vasta neljän viikon kuluttua voi hän nousta vuoteelta. Kalpeana, horjuvana lähti hän etsimään työpaikkaa. Mutta se oli vaikeata. Palvelukseen hän ei päässyt, vaikka kävi monessa paikassa pyrkimässä — kukaan ei huolinut palveliattaresta jolla oli lapsi. Hän kävi konttorista konttoriin, tehtaasta tehtaaseen, hän etsi kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat — mutta turhaan: kukaan ei tahtonut työhönsä niin heikkoa ja sairaannäköistä työntekijää, kun terveitä ja voimakkaita oli yllinkyllin saatavissa! Hän tunsi olevansa hukassa, hänellä ei ollut mitään toivoa, ei pelastusta! — Vihdoin, kun hän oli menehtymäisillään, kun matamikin oli uhannut ajaa hänet pellolle, jos ei saisi työpaikkaa, pääsi hän työhön erääseen tulitikkutehtaaseen.
Mutta nyt tuli pahinta, mitä hän siihen asti oli kokenut. Hänen täytyi olla kaksitoista tuntia tehtaassa ja se oli niin kaukana, ettei hän ehtinyt edes päivällisaikana asuntoonsa, eikä niinollen voinut imettää pikku Arnoaan, vaan täytyi jättää se hoidettavaksi matamille. Hän kärsi kaikki helvetintuskat, nähdessään sille syötettävän sinistä, vedellä sekoitettua maitoa — kun hän itse olisi niin mielellään imettänyt sitä vaikka sydänverellään! Mutta mitäpäs hän voi tehdä! — Sitäpaitsi oli tehtaassa urakkatyö ja ensimäisinä viikkoina sai hän ainoastaan 3-4 mk. viikolta, vaikka kuinka olisi ponnistellut. Mihinkä se riitti! Ei siis voinut olla puhettakaan paremman maidon hankkimisesta lapselle — hän itsekään ei saanut edes huonoakaan ruokaa tarpeekseen! Hän laihtui ja surkastui murheesta ja nälästä yhä enemmän, niin että oli mahdoton tuntea häntä entiseksi kauniiksi, reippaaksi ja punaposkiseksi Irjaksi.
Ja Arno vaan ei kirjoittanut — ei edes yhtä sanaa! — ei auttanut häntä taistelussaan heidän yhteisen lapsensa puolesta! Voi jumala! Miksihän ei auttanut? Miksi… miksi…?
Mutta siitä huolimatta rakasti Irja häntä…
III.
Kaksi vuotta on kulunut.
Kurjalla vuoteella, rikkinäisten räsyjen keskellä virui laihana ja kuolonkalpeana Irja ja tuijotti kuoppaantuneilla silmillään toivottomasti ja tylsästi likaiseen kattoon, jossa pitkäkoipiset, pyöreät hämähäkit istuivat lihavina, liikkumattomina verkkojensa keskellä ja imivät tyytyväisinä, mutta armotta, elonnestettä niistä kärpäsistä, jotka olivat niihin sotkeutuneet; niiden loppumaton, vaikeroiva surina olikin ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta ja muistutti voimattomuudellaan, toivottomuudellaan ja omituisella hentoudellaan sairaan lapsen kaukaista valitusta. Laatikolla jonka piti olla pöytänä, seisoi kynttilänpätkä, valaisten keltaisenhimmeällä valollaan viheliäistä huonetta, kurjine huonekaluineen, ja muutti sen omituisen kylmäksi ja haudantapaiseksi. Nurkissa piilotteli salaperäinen hämärä ja ainoasta pienestä ikkunasta tuijotti sisään kaamea, hiilimusta pimeys… Ja lattialla, kylmällä, kostealla lattialla, makasi kokoonkyyristyneenä pikku Arno. Hän oli itkenyt itsensä uuvuksiin, pyytäessään leipää ja itkuunsa nukkunut… Vielä unessaankin nytkähteli nyyhkytyksestä pieni ruumis…
Kaksi vuotta!
Ne olivat olleet Irjalle kärsimysten ja loppumattoman tuskan vuosia. Elämä oli pidellyt häntä rautakourin, armottomasti… Monasti oli hän ollut äärimäisessä epätoivossa. Hän olisi jo menehtynyt, jos ei pikku Arnoa olisi ollut — se antoi hänelle voimaa. Arnon tähden hän tahtoi kärsiä, taistella, niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan verta ruumiissaan! Usein täytyi hänen mennä levolle nälkäisenä — no, siitä hän ei olisi välittänyt, mutta ne tuskat, mitä hän tunsi kuullessaan lapsensa pyytävän leipää, sitä saamatta, olivat sietämättömät. Hän sai tehtaassa työskennellessään vielä keuhkotaudin ja se teki hänen elämänsä täydelliseksi helvetiksi — hän ei uskaltanut edes maata lapsensa kanssa! Hän asui kaukana kaupungista eräässä yksinäisessä mökissä, jonka hän oli saanut vuokrattua hyvin halvasta ja hänen ollessaan tehtaassa, oli pikku poikansa päivät erään lesken luona, jolla itsellään oli kolme lasta. Pikku Arno oli sangen älykäs lapsi ikäisekseen: hän puhui jo aivan selvästi ja ymmärsi ihmeteltävän tarkasti kaikki. Tosin hän ei vielä kyennyt kävelemään, sillä hän oli saanut risataudin, josta pikku jalkansa olivat tulleet veltoiksi — ehkä hän oli heikko myöskin nälästä — mutta Irja rakasti häntä äärettömästi ja hänen sydämmensä vuoti verta, kun pikku raukka oli niin laiha ja kalpea…
Ja Arno vaan ei heistä välittänyt… ei auttanut pientä poikaansa…
Mutta sitten sattui uusi onnettomuus. Irja astui tehtaassa jalkansa naulaan. Siitä sai hän verenmyrkytyksen, jalka ajettui hirveästi ja hänen täytyi luonnollisesti jäädä pois työstä. Lääkäriä hän ei saanut, sillä hän ei voinut itse kävellä kaupunkiin — sinne oli kolme kilometriä — eikä ollut niin paljo rahaa, että olisi voinut maksaa lääkärille niin pitkästä matkasta. Joku puoskariakka tosin saatiin hänen jalkaansa lääkitsemään, mutta oliko se sitte hyödyksi tai pahennukseksi, tosiasia kuitenkin oli se, että jalka yhä enemmän ajettui ja hän valitti ja voihki päivät ja yöt. Pahinta tietysti oli se, että hän ei ansainnut penniäkään — ja vanhoja säästöjä ei ollut. Ensi hätään vietiin panttilaitokseen Irjan päällystakki ja kaikki sinne kelpaava, mutta niistä saadut pennit hupenivat heti.
Kolme viikkoa oli Irja jo virunut vuoteen omana, jalka oli käynyt yhä pahemmaksi ja rahat olivat kaikki loppuneet — eikä apua ja pelastusta tullut mistään! Kahteen päivään ei kukaan ollut käynyt heidän luonaan, ja pikku Arno oli eilen saanut viimeisen leivänpalan — eikä äitiparka päässyt sängystä hievahtamaan. Leski oli tähän asti käynyt häntä katsomassa joka päivä, mutta miksi hän ei nyt tullut? Oliko hänkin tullut sairaaksi? Irjan valtasi jäätävä yksinäisyyden tunne, hän tunsi itsensä eroitetuksi koko maailmasta, tunsi itsensä kaikkien hylkäämäksi. Miksi? Sitä hän ei voinut ymmärtää, kärsi vain. Hänen jalkaansa poltti kuin tulessa, nälkä kalvoi hänen ruumistaan ja epätoivo sieluaan; hän tunsi olevansa yhtä avuton ja nääntynyt kuin nuo hämähäkkien kynsissä kituvat kärpäsraukat joiden hento, heikkenevä surina on ainoa jäännös heidän elämästään.
Kalpea nälistynyt pienokainen, joka makasi kostealla lattialla kokoonkyyristyneenä, sopersi unissaan epäselvästi:
— Voi… nisupullaa…
— Herra Jumala! Kuule, auta viatonta lastani — vaikeroi Irja kuolettavassa tuskassa. — Taivaallinen isä… auta lastani! Rankaise minua niin paljo kun tahdot — mutta auta lastani! Jumala… Hän ei ole kahteen päivään saanut kuin kuivan leipäpalasen… Älä anna hänen, viattoman, kärsiä! Armahda… Armahda!
Hän rukoili kauvan ja hartaasti, hän väänteli käsiään kovassa tuskassa ja nöyrtyi tomuun. Hän rukoili niin hartaasti kuin kaikki riippuisi siitä, niinkuin ainoastaan epätoivoon joutunut ihminen voi rukoilla… Hän rukoili katkonaisesti huohottaen ääneen ja lopulta alkoi hänen rintansa korista niin raskaasti ja kumeasti — kuin olisi siellä kaikki särkynyt. Hänen voimansa uupuivat, sanansa muuttuivat sekaviksi kuin kuumehoureisen; hän alkoi rajusti yskiä ja taas sopertelivat hänen huulensa katkonaisia sanoja jumalan rakkaudesta, laupeudesta ja kaikkihyvyydestä. — Lopulta purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun, joka puisteli hänen raihnaista ruumistaan, niinkuin myrsky puistelee metsän puita — hän itki niinkuin itkee vain se, jolta kaikki toivo on mennyttä…
Mutta hänen itkuaan eikä rukouksiaan kuullut kukaan, ei auttanut kukaan, ei jumalat eikä ihmiset… Pimeä syysyö vain tuijotti pienen ikkunan takana sysimustana, kylmänä ja kuurona kaikille rukouksille…
Pikku Arno heräsi äidin yskään, nousi istumaan, katseli oudoksuen äitinsä itkua ja kuiskasi heikolla äänellä:
— Äiti… leipää.
— Pieni kulta-Arno… Äidillä ei nyt… — ja nyyhkytys tukahdutti loput.
Sitten ei pitkään aikaan kuulunut muuta kuin katkonainen, toivoton itku, jossa kuvastui vaan epätoivo ja kuoleman väsymys.
Kamalaa! — ajatteli äitiparka. — Mikä nyt tulee avuksi! Hänen täytyy jo pian kuolla, ja mihin joutuu tuo pieni raukka silloin? Ja jos hän jäisi elämäänkin, joutuu hän aina kärsimään häpeätä, hänelle huudetaan: äpärä, äpärä! Hänellä ei ole mitään turvaa — ei mitään. — Vaivaistalo? Ei siellä kukaan häntä hellisi. Ne löisivät häntä — hänen lastansa! Ei! Niin ei saa tapahtua! Ei…
— Antakaa äiti vähän leipää. Arnon on niin nälkä! — kuului taas lattialta lapsen rukoileva ääni ja pienet kalpeat kasvot kääntyivät tuskallisina vuodetta kohden.
Irjan kasvoissa kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin olisi häntä poltettu tulisella raudalla ja hänen äänensä kuului käheältä ja tukehtuneelta.
— Odota rakkaani… kohta saat… Äidillä ei nyt ole… kohta Arno… — hän koetti hymyillä, mutta kasvonsa vääntyivät vaan omituiseen irvistykseen jatkaessaan viihdytellen: — Äiti ostaa Arnolle hevosenkin… sellaisen… oikein kauniin suuren… Jos vain odotat!
— Ei Arno tahdo hevosta… Arno tahtoo syödä. Antakaa pieni, pikkuinen pala kakkua… Arno on sitte niin kiltti. Antakaa äiti… — pyyteli lapsi ja rupesi itkemään.
Hänen itkunsa oli vieläkin sydäntäsärkevämpää kuin pyyntönsä, sillä hänen äänensä oli pitkästä itkemisestä niin käheä ja heikko, kuin olisi pieni rinta ja kurkku olleet riekaleina. Itkien sillä hirvittävällä tavallaan lähti hän vaivaloisesti konttaamaan äitiä kohden.
— Odota rakkaani… kohta saat. Jollet itke niin pääset nukkumaan äidin viereen… lohdutti äiti ja nosti vapisevilla käsillään lapsen viereensä. — Kas niin, nyt nukutaan hiukan — sitte saadaan kakkua. Nuku nyt kauniisti äidin kainalossa… Eikös ole nyt parempi? — Hän suuteli lapsen kalpeita poskia ja likisti häntä hellästi kuihtunutta rintaansa vastaan.
Kuinka paljon rakastikaan hän tuota pikku raukkaa! Hän olisi antanut henkensä, jos olisi voinut sille nyt antaa lämmintä maitoa ja vehnäleipää! Mutta apua ei tule mistään — he ovat kaikkien hylkäämät. Kukaan ei tule edes katsomaan. Täytyykö hänen lapsensa kuolla nyt nälkään, keskellä suunnattomia rikkauksia, ylellisyyttä! Miten hirveätä, julmaa ja pirullista tämä on!
Oi jumala! Mikä kauhistava ajatus! Miksi lensi se nyt juuri mieleen!
— Lopettaakko hänet? Niin — sitten loppuisi häneltä kaikki tuskat,
hänen ei enää tarvitsisi koskaan kärsiä kurjuutta, nälkää, pilkkaa…
Hän pääsisi ijäiseen lepoon… iloon…
— Auta jumala! Poista tuo kamala ajatus! Poista… poista…! — rukoili äitiparka melkein mielipuolena tuskasta. Tuo ajatus painoi ja ahdisti rintaa raskaampana kuin kuolemantuska; hän kiemurteli kuin mato ja kylmä tuskanhiki pusertui suurina karpaloina kalpealta otsaltaan… Hän suuteli ja hyväili hellästi lastaan poistaakseen tuon hirvittävän ajatuksen — mutta se ei poistunut. Se palasi yhä uudestaan, valtasi hänet vastustamattomalla voimalla, se vietteli mielettömällä tenholla kuin jokin kamala kuilu. "Jos rakastat lastasi" — huusi joku salaperäinen ääni — "niin tee se! Ainoastaan sillä tavalla voit pelastaa lapsesi nälkäkuolemasta, kurjuudesta, häpeästä… kaikesta! Se on ainoa keino!"
— Joko Arno pian saa leipää? — kuiskasivat taas kalpeat huulet hiljaa ja kärsivä katse kääntyi tuskallisen tutkivana ja odottavana äitiin.
— Kohta… kohta… rakkaani… — änkytti äiti ontolla äänellä joka vain vaivoin puristui hänen polttavasta kurkustaan.
Äitiparka taisteli taas ajatuksensa kanssa; hän ei voinut, ei tahtonut sitä. Hän koetti löytää jotain pelastusta, — mutta ei löytänyt. Ja taas hän rukoili. Hän repi tukkaansa, kynsi rintansa verille, hän tahtoi ennemmin kuolla. Hän koetti ajatella joka puolelta ja kauhistui yhä enemmän, kun huomasi ettei hänellä ole mitään muuta mahdollisuutta.
Mutta hän taisteli vieläkin.
Hän kääntyi lapsensa puoleen hyväilläkseen sitä ja asetti sormensa pienen kaulan ympäri — hän tahtoi vain hyväillä sitä, koettaa miltä se tuntui… Kamalaa, kuinka se on pieni! hänen sormensa ylettyivät ympäri koko kaulan, se tuntui lämpöiseltä ja pieni valtimo tuntui selvästi vaikka heikosti. Jumala, jos hän nyt kuristaisi! Silloin loppuisi tämä kurjuus. — Ja yht'äkkiä, mitään ajattelematta, tahtomatta, likisti hän sormensa yhteen — kuristi hentoa kaulaa kaikilla voimillaan…
— Äiti — kuului heikko tukehtunut korahdus ja hetkeksi musteni kaikki naisraukan silmissä… Hän tunsi vain, miten Arnon pienet kädet koettivat irroittaa hänen sormiaan hennon kaulansa ympäriltä, miten voimaton ruumis vääntelehti epätoivoisesti päästäkseen irti… Oh herra jumala! Pieni suu aukeni… kieli tuli ulos — ja silmät, silmät… Tuossa katseessa ja lyhyessä huudahtuksessa "äiti" kuvastui niin paljon hämmästystä, tuskaa, moitetta ja kauhua, että äitiparka jäykkeni kauhusta — tuntui kuin olisi ilma loppunut hänen keuhkoistaan, veri jähmettynyt lyijyksi hänen suonissaan. Kaikki pyöri kohisevana, harmaana sumuna ja aivankuin painajaisunessa hän vapisevin huulin käheästi ähkyi: Jesus Kristus… pian… pian… pian! Hän tahtoi irroittaa sormensa, mutta ei voinut enää… mielettömän epätoivoisella voimalla puristi hän edelleen ja päästäkseen näkemästä lapsensa pullistuneita, moittivia silmiä hän veti tuon pienen pään vasten rintaansa, painoi huulensa hienoja kullankeltaisia hiuksia vastaan niin kovin, että veri pirskahti ikenistä… painoi, kunnes kaulavaltimo lakkasi sykkimästä, hento ruumis nytkähtelemästä — ja valahti velttona ja ponnettomana kokoon kuin märkä riepu…
Vasta silloin hän täydellisesti käsitti, mitä oli tehnyt, ikäänkuin olisi herännyt kamalasta unesta. Sen tajuaminen oli niin kauhea, että hän oli tulemaisillaan hulluksi — kuin olisi hänen eteensä auennut hirvittävä, pohjaton horna jonne hänen täytyisi auttamattomasti vajota. Hän puristi hurjan epätoivoisesti lapsensa hervotonta ruumista rintaansa vastaan, silitti ja taputti sen elottomia piirteitä, suuteli kiihkeästi sinikalpeita huulia — mutta Arno oli liikkumaton, tuntui jo hiukan kylmältä, eikä vastannut hänen hyväilyihinsä… Äitiparka kirkasi, niinkuin kirkasee haavoitettu metsänotus saadessaan metsästäjältä viimeisen iskun — ja menetti tajuntansa.
Mutta kynttilä oli loppuun palanut, se sammui — ja pimeys, joka kauvan oli väijynyt ikkunan takana, syöksyi sisään pelottavana, mustana — niinkuin jokin julma jättiläispeto syöksyy saaliinsa kimppuun…
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun eräs naapurin vaimo vihdoin tuli Irjaa katsomaan, tapasi hän tämän syleilemässä lapsensa kuollutta ruumista. Hänen silmänsä hehkuivat kuumeisina, hän huusi kuin mielipuoli, että hän on murhaaja, että hän on kuristanut lapsensa. Vaimo ei hänen tilaansa ymmärtänyt, vaan luuli hänen huutonsa tunnottomaksi, raakuudeksi. Sentähden juoksikin hän heti hakemaan poliisia; tämä tuli ja asia päättyi lyhyeen: Irja vietiin vankilaan.
IV.
Viisi viikkoa oli Irja ollut tutkintovankeudessa, mutta ne olivat hänelle pitkät kuin ijäisyys. Tuska ja epätoivo kalvoi yhtämittaa hänen sieluaan, öisin näki hän sellaisia hirmukuvia, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä niitä muistellessa. Yhä uudestaan ja uudestaan on hän nähnyt poikaraukkansa kalpeat, tuskan vääristämät kasvot moittivine kauheine katseineen, kuullut hänen viimeisen korahduksen, ollut tuntevinaan hänen hennot sormensa irroittamassa omia luisia, kuristavia sormiaan — voimattomina kuin kuolevan, tuskasta vikisevän hiiren pikku kynsien raapinan… Ja mikä kamala ristiriita raivosi hänen mielessään: hän katui, katui niin, että vääntelehti tuskissaan kuni kiusattu mato. Toisena hetkenä hän taas luuli tehneensä oikein; hän ei voinut, ei saanut tehdä toisin. Sillä nythän oli Arno rauhassa. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi nähdä nälkää, ei rukoilla äidiltä leipää — jota tällä ei ollut — ei koskaan kärsiä kurjuutta, häpeätä hän on ikuisessa levossa. Siis se oli oikein! Ja seuraavassa tuokiossa valtasi hänet taas kamala, valoton epätoivo; hän ei koskaan enää saa nähdä rakasta pienokaistaan — ei koskaan, koskaan!
Ja hän oli itse siihen syypää — hän itse! Hän olisi ehdottomasti lopettanut elämänsä, mutta silloin hän joutuisi kadotukseen, saamatta toisessa elämässäkään nähdä lastansa…
Mutta kukaan ei tahtonut ymmärtää hänen tuskaansa ja epätoivoaan. Kukaan ei edes kysynyt, miksi hän oli niin tehnyt, mikä pakotti hänet sen tekemään? — Siitä ei välittänyt kukaan! Mutta tuomita häntä osasi jokainen. Sanomalehdet kertoivat mitä pöyristyttävimmällä tavalla tapauksen, otsikoilla: "Julma äiti", "Petomainen äiti", "Peto ihmishaamussa" j.n.e. Paikkakunnan vanhoillinen sanomalehti julkaisi jyrisevän pääkirjoituksen heti toisen päivän aamuna otsakkeella: "Kylvö itää", jossa pontevasti ja selväpiirteisesti selitettiin, miten tuollaiset kamalat teot aiheutuvat "uusista opeista, joita edesvastuuttomat konnat saavat julkisesti, puhutun ja painetun sanan avulla levittää kansaan", ja vaati pontevia poikkeuslakeja sellaisia villitsijöitä vastaan. Nämä jalot mielipiteet saivat lämmintä vastakaikua niin esikaupungin juoruakkojen riveissä kuin kaupungin hienostonkin piireissä. Moni ei tahtonut etsimälläkään löytää kyllin ankaria sanoja moisia villitsijöitä ja ihmishirviöitä tuomitessaan! Mieliala oli siis Irjalle vihamielinen, hän oli yksin koko maailmaa vastaan, joka auttamattomasti oli hyljännyt hänet kadotukseen — mitään armoa ja sääliä ei ollut odotettavissa!
Kun tuomiopäivä vihdoin valkeni ja hänet tuotiin käräjäpaikalle, tunsi hän vaistomaisesti tuon vihamielisyyden. Hän näki sen niistä halveksivista uteliaista, vihaisista, jopa uhkaavistakin katseista, jotka tuijottivat joka puolella — ikäänkuin tahtoisivat lävistää hänet. Irja ei kylläkään niitä, paremmin kuin tuomiotakaan, pelännyt. Hän oli jo kärsinyt kamalimmat tuskat, mitä ihminen saattaa kärsiä ja kulki kuin unessa, miltei tylsänä — kulki minne vietiin. Ensin täytyi hänen odottaa kauan miltei pimeässä vankikopissa, ennenkuin hänen asiansa tuli esille.
Viimein vietiin hänet oikeussaliin ja hän katsahti koneellisesti ympärilleen. Hänen hämärän sokaisema katseensa eroitti epäselvästi lautamiehet, joukon kuuntelijoita, pari poliisia, nimismiehen ja vihdoin tuomarin. Hän vavahti kuin ankarasta iskusta — sillä pöydän takana istui Arno.
Koko maailma tuntui pimenevän Irjan silmissä, hänen jalkansa horjuivat ja lattia heilahteli niin, että hän oli kaatumaisillaan; sitten tuntui aivankuin jokin raudankova koura kuristaisi häntä kurkusta ja hänen täytyisi heti kuolla. Hän luuli pyytävänsä apua, hänen pitäisi jotain sanoa, selittää, mutta ääni ei lähde hänen kurkustaan, se kauhea koura ei hellitä, se uhkaa tukehuttaa hänet ja hän jännittää kaikki voimansa pysyäkseen seisaallaan…
Tuomariin vaikutti kohtaus valtavalla voimalla; kalveten liidunvalkeaksi tuijotti hän tylsästi pöytään niinkuin syyllinen seisoessaan yhtäkkiä tuomarinsa edessä. Mutta vähitellen hän sai takaisin kylmäverisyytensä, ja teki Irjalle matalalla, kähisevällä äänellä tavanmukaiset kysymykset: onko se ja se, mikä ikä j.n.e. Irja nyökäytti vain tylsästi päätänsä kaikkiin kysymyksiin.
Irja muisti kaikki kärsimykset, mitä hän oli kestänyt Arnon takia, muisti hänen lupauksensa, hänen lemmenvalansa ja sitten jätti hänet hukkumaan heidän yhteisen lapsensa kanssa… Ja kuitenkin rakasti hän vieläkin tuota miestä!
Sillä aikaa luki nimismies — joka toimi yleisenä syyttäjänä — sepittämänsä syytöskirjelmän, jossa mitä räikeimmin kuvailtiin murhan yksityisseikkoja ja tuotiin selvästi ilmi murhaajan petomainen luonne, sekä vaadittiin mitä ankarinta rangaistusta hänelle. Irja ei kyllä kuullut sanaakaan koko kirjelmästä; hän oli kuin kuumeessa. Hän pohti vain hämärissä aivoissaan kysymystä, kuinka voi löytyä niin julmaa vääryyttä — ja löytyykö jumala, joka sallii kaiken tämän tapahtuvan? Hän heräsi vasta, kun kuuli tuomarin — Arnon! — katkonaisella, tukehtuneella äänellä kysyvän:
— Myöntääkö syytetty edelläluetun syytöksen todenperäiseksi?
— Myönnän, kuului kuin haudasta Irjan koriseva ääni.
Todistajia ei ollut useita eikä niitä tarvittukaan, koska syytetty itse tunnusti. Useat niistäkin puhuivat vain asiaan kuulumattomia sivuseikkoja, vieläpä väritettyjä, perättömiä juorujakin. Mutta Irja ei kyennyt niitä oikaisemaan — hän vain tuijotti heitä tyrmistyneenä. Sitäpaitsi käsitti hän hämärästi, ettei tässä mikään auta — hän on yksin…
Senjälkeen käskettiin syytetty ja todistajat pois oikeussalista, että oikeus saisi tehdä päätöksensä. Kun hänet pienen ajan kuluttua uudestaan kutsuttiin sisälle luettiin tuomio, jonka lopussa m.m. mainittiin: "että koska syytetty Irja Maria Mattsson, kuten selville on käynyt ja oman tunnustuksensa mukaan, on kuristanut kahden ja puolenvuotisen, luvattomassa yhteydessä syntyneen poikalapsensa, sekä siten aiheuttanut hänelle kuoleman, katsoo oikeus kohtuulliseksi tuomita syyllisen, naimattoman naisen Irja Maria Mattssonin Rikoslain 21 luvun 1 pykälän nojalla kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, sekä menettämään kansalaisluottamuksensa kymmeneksi vuodeksi".
Tuomari luki sen samanlaisella käheällä äänellä kuin äskenkin, tavantakaa rykien, aivankuin koettaen poistaa jonkun kurkkuunsa tarttuneen tukehuttavan palan. Sitten hän hengähti tukehtuneesti ja tuijottaen tuskallisella jännityksellä edessään olevaa pöytäalmanakkaa, aivankuin siitä riippuu koko elämä, kysyi hän käheällä, katkonaisella äänellä:
— Onko syytetyllä vielä… jotain sanottavaa?
Irja tahtoi puhua. Hän tahtoi huutaa julki kamalat tuskansa, kärsimyksensä ja sen hirvittävän vääryyden, jota hän oli saanut kärsiä. Hän tahtoi kysyä — ja vaatia vastausta! — minkätähden hänet niin julmasti petettiin ja miksi yhteiskunta, koko maailma leimasi hänet rikolliseksi sentähden, että hän oli tulemassa äidiksi ja osoitti ylenkatsetta ja kovuutta silloin, kun hän kipeimmin tarvitsi auttavaa, lämmintä kättä, rohkaisevaa sanaa. Eikä siinä kyllin! — se ryösti häneltä leivän, toimeentulon ja viskasi kylmästi yksin lapsensa kanssa taistelemaan taudin, kurjuuden ja nälkäkuoleman kanssa. Hän tahtoi kysyä, saako tuo mies, joka oli suurimpana syynä hänen elämäntappioonsa — saako sama mies nyt tuomita hänet? Lopuksi tahtoi hän kysyä, löytyykö kaikkivaltias jumala, joka näkee tämän ja antaa viattomien hukkua, joutua ikuiseen vaivaan ilman apua — vai eikö häntä ole? — Hän aukasi jo suunsa, mutta samassa tuntui kuin olisi joku iskenyt häntä päähän; häntä huimasi, hänen ajatuksensa sammuivat: hän ei muistanut mitä piti sanoa! Hän tahtoi sanoa edes jotain, mutta hänen päässään pyöri kaikki kohisevana sekamelskana: sanaakaan hän ei muistanut. Hän näki kaikki kuin harmaan sumun lävitse, joka näytti tihenevän, kietoutuvan hänen ympärilleen, kuni kamala, kuristava hämähäkinverkko, häntä ahdistaa, jalat hervahtavat, hän lysähtää polvilleen, hän tarrautuu epätoivoisesti lähellä olevaan tuoliin, hänen täytyy rukoilla Arnolta… mitä? Kuin rukoillen kääntää hän suunnattoman tuskan ja hädän vääristämät kasvonsa tätä kohti, mutta hän näkee vain harmaan, häipyvän haamun: suunnattomat hämähäkinverkot ympäröivät hänet läpitunkemattomana, lähenevät, puristuvat hänen ympärilleen tahmaisina, tukehuttavat… Hän parahtaa kuin hukkuva…
Samassa kuulee hän ankaran jymähdyksen, eikä tunne enää tuskaa… Ja ikäänkuin raskaan unen lävitse kuulee hän jonkun tutun, tukehtuneen äänen ähkyvän:
— Viekää syytetty ulos:
* * * * *
Seuraavana aamuna löydettiin kopista mielipuoli…
OLIKO SE VÄÄRIN?
I.
Tästä tulee kauniita hautakiviä, kun se on noin tasaista ja hienon väristä… melkein sinervänharmaata…
— Oo-jaa! Kyllä niiden alla maata kehtaa…
— Mutta kovaa se on kuin jumalattoman sydän!
— On sitä saatu kolkutella…
— No, kunhan saadaan se keskeltä kahtia, niin kyllä me sitten sen herroja olemme.
— Pianhan se nyt jo menee…
— Jo räsähtelee…
Näin puhuivat he iloisesti ja huolettomasti, työskennellessään valtavan huoneenkorkuisen graniittimöhkäleen päällä. He olivat ottaneet urakalla paloittaakseen sen sopiviin lohkareihin, jotka sitten kuletettaisiin läheiseen kaupunkiin ja valmistettaisiin hautapatsaiksi; kiven toisesta reunasta toiseen oli jo suorassa linjassa syviä porareikiä, joihin miehet parastaikaa iskivät teräskiiloja. Heidän mielensä oli reipas ja toivorikas — sillä he olivat kumpikin nuoria ja voimakkaita ja olivat pitkistä ajoista saaneet hyvin tuottavaa työtä. Ja ympärillä seisoi hiljaisena, juhlallisena metsä, syyskuun auringon kullatessa ihanasti kellastuneita, mutta vielä tuuheita koivuja. Hiljaisuutta häiritsi vain haavanlehtien vieno, salaperäinen värinä, vihreävarpusen koruton viserrys, heidän moukariensa iskut ja kiven omituinen, kumea räsähtely ja ratina, kun teräskiilat pakottivat sen hitaasti, mutta varmasti halkeamaan…
— Nyt se ei enää kestä montaa iskua — tuumi vanhin veli.
— Ei… mutta sinun täytyy siirtyä tänne, kivi on siltä puolelta alta pyöreä. Tule heti…
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun kivi räsähtäen halkesi ja toinen puolikas erkani ja vyörähti hirveällä ryskeellä nurinniskoin. Ja veli…
Hän parahti kauhusta, sillä veli oli vyöryvän lohkareen päällä… Hän näki tämän ponnahtavan eteenpäin, ojentavan kätensä kuin tukea etsien, katoavan — ja sitten eroitti hän ryskeen seasta kamalan rusahduksen, joka vihlasi jääkylmänä tuskana: hän tunsi mitä veljelle tapahtui…
Kauhusta kalpeana hyppäsi hän kiveltä alas ja kohtasi näyn, niin hirvittävän, että miltei kangistui:
Veljestä näkyi vain pää ja rinta — koko alaruumis oli murskaantuneena tuon kauhean lohkareen alla. Hänen silmänsä olivat kiinni, kasvot olivat tummanpunaiset ja raskaasti ähkien aukoi hän suutaan kuni kuivalle heitetty kala…
Kuin hullu sieppasi veli kangen ja nosti… nosti… nosti… Kaikki musteni hänen silmissään, mutta kivi ei värähtänytkään… Turhaa! Se painoi monta tuhatta kiloa.
Hän kumartui nähdäkseen kiven alle miten jalkojen laita oli — eikä nähnyt mitään! Lohkare oli pudotessaan sileätä kalliota vastaan rusentanut luut, lihakset… koko alaruumiin paperin-ohueksi, veriseksi massaksi… Hän juoksi toiselle puolelle, pysähtyi kauhusta kylmeten: kiven alta tihkui verijuovia ja matelivat luikerrellen alas kallion rinnettä kuin paksut, punaiset käärmeet. Muuta ei hänen alaruumiistaan ollut jälellä.
Ja hän eli vielä!
Hän aukasi silmänsä: kauhusta ja tuskasta pullistuneet, verestävät silmänsä ja korisi:
— Voi… voi… vo-iih! Auta… Mutta käänsi samassa kauhistuneen katseensa kiveen — ja vaikeni…
Mielettömänä, käsittämättä mitä teki, tempasi veli uudelleen kangen ja nosti… taas pimeni kaikki ja hikikarpalot pusertuivat silmänräpäyksessä hänen otsaltaan… Mutta tulos oli sama kuin äskenkin!
Onneton oli nyt täydessä tajussaan; hän oli muuttunut kuolemankalpeaksi; pää huojui tuskallisesti ja taas aukenivat hänen kauheat terävät silmänsä.
— Älä koeta… se on… turhaa. Voih… pikku poikani… vaimoni… kun jäivät…
— Veljeni… veljeni… — vaikeroi nuorempi veli, heittäytyen sanomattomassa tuskassa onnettoman viereen.
— Auta vaimoani… ja poikaa… — voihki onneton ja hänen siniset huulensa värisivät ja vapisivat kuin ankarassa vilutaudissa kun hän jatkoi läähättäen:
— Voi… kärsin… lopeta tuskani… veli… ammu…
Heillä oli pyssy mukana siltä varalta, että tapaisivat riistaa metsän lävitse kulkiessaan. Mutta veli kauhistui kuolevan ehdotusta ja huusi epätoivoisesti rukoillen:
— Ei veli! En voi! En voi! Veljeni… veliraukkani!
— Mutta ajattele… jos täytyy kärsiä… kauvan… iltaan…
Mutta veli ei suostunut; yhtäkkiä hän hypähti ylös ja huudahti kuin pelastuksen löytänyt:
— Minä juoksen hakemaan apua!
— Ei… et… saa! — parahti kuoleva hukkuvan epätoivolla tarttuen suonenvedontapaisesti veljensä käteen kangistuvine sormineen, ikäänkuin siten estääkseen tämän aikeen. — Voi jos… tietäisit… Sinun täytyy… täytyyh! — loppupuoli sanasta piteni vihlovaksi tuskanhuudoksi.
Hän näytti menettävän tajuntansa mutta aukasi taas silmänsä kuin viimeisin voimin — peläten, ettei veli täyttäisi hänen viimeistä pyyntöään. Hän koetti puhua vielä, mutta ei voinut enää: jokin kauhea, käsittämätön raateli, poltti, runteli häntä, vääristi hänen suunsa, nousi tulisena liekkinä janoiseen kurkkuun ja tukehutti hengityksen. Kaikki muuttui niin kamalaksi: taivas, metsä, koko maailma alkoi pyöriä jättiläissuuren pyörän tavoin hänen ympärillään ja kaikki näytti niin kaamealta ja himmeältä tummanpunaisen, verisen usvan lävitse, joka oli verhonut koko maailman — aivankuin äärettömän kulovalkean savu. Aurinkokin näytti veripunaiselta ja jossakin kaukana leiskuivat punaiset liekit… Ja joka puolella pelottava pauhina, jyrinä ja ryske joka tunkeutuu läpi sielun ja ruumiin viiltävänä puukoniskuna, polttaa, raatelee kuin peto saalistaan… Hän koettaa huutaa, mutta vain vaivoin kuuluu hänen kokoon kutistuneesta kurkustaan tukehtunut korina:
— Pian… pian…
Veli ymmärsi sen enemmän katseesta kuin tuosta käheästä korinasta; siinä oli niin sanomaton hätä ja kauhu, palava rukous ja tuska, että se tuntui pursuavan ulos noista suurista, mustista silmäteristä ja tunkeutuvan suoraan sydämeen, puristaen sen kokoon; se polttaisi ja piinaisi häntä kuolemaan asti, jollei hän nyt auttaisi kuolevaa veljeään.
Silloin hän ei voinut enää kestää! Hänen täytyi se tehdä!
Nopeasti otti hän pensaasta ladatun luodikon, asetti sen suun veljensä ohimoon ja laukasi…
Onneton ei liikahtanut — hiukan värähti…
Ruumis jännittyneenä, raateleva tuska ja kauhu sydämessä katsoi veli henkeä pidätellen, miten veri pursui luodinreijästä veljen ohimosta… miten silmät sulkeutuivat, siniset huulet vaalenivat ja kelmeät kasvot saivat rauhallisen, tyynen ilmeen… Sitten hän huokasi raskaasti… kuivasi hellästi puserollaan kirkkaat hikihelmet velivainajan otsalta, levitti takkinsa hänen kasvoilleen ja lähti ilmoittamaan tapahtumasta.
Mutta kiven alta tihkui hitaasti tummanpunaista verta…
II.
Vankikopissa — kolkossa, puolihämärässä vankikopissa, minne ei koskaan aurinko paista, ei kuulu lintujen laulu, eikä lasten nauru, vaan jossa ihmisen erottavat elämästä paksut, kylmät ja äänettömät kiviseinät siellä asteli hän lyhyin, säännöllisin ja väsymättömin askelin nurkasta nurkkaan ja ajatteli.
Kaikki viime aikojen tapahtumat olivat olleet kuin kamalaa, ilkeätä unta, josta hän oli päivä päivältä toivonut heräävänsä — vaikka turhaan! Ensin veljen surkea loppu, hänen hautajaisensa, oikeusistunto, jossa häntä syytettiin veljensä surmaamisesta, tuomio — ja vihdoin se, että hän oli täällä, varmensi sen, että kaikki oli totta, kamalaa todellisuutta! Kiusaantuneilla aivoillaan käsitti hän vihdoin senkin, ettei pääse täältä pois, ennenkuin pitkän vuoden kuluttua!
Nyt koetti hän tyynesti ajatella miksi hän oikeastaan oli täällä?
Mitä oli hän siis tehnyt?
Hän oli tehnyt vain sen, mitä kukaan ihminen, jolla on sydän rinnassaan, ei olisi hänen sijassaan voinut jättää tekemättä: pelastanut oman veljensä hirmuisimmista kärsimyksistä — ainakin pieneksi ajaksi.
Oliko se väärin?
Väärin on se, — ajatteli hän — jos tekee pahaa tai vahinkoa jollekin toiselle: lähimmäiselle taikka yhteiskunnalle; silloin on yhteiskunnalla oikeus ryhtyä toimenpiteisiin. Mutta tässä ei ollut mitään sellaista! Kenellekään ei tapahtunut vahinkoa, jos hänen veliraukkansa kuoli pari tuntia aikaisempaan tai myöhempään, kun hän kuitenkin olisi heti kuollut; mutta hänelle itselleen se oli suuri huojennus, kun pääsi hiukan vähemmillä kärsimyksillä. Oliko siis rikos lieventää tuskia?
Hän ajatteli asiaa laajemmalta kuin omasta kohdastaan ja hänestä tuntui omituiselta, ettei esim. lääkäri — tai kuka hyvänsä — saisi lopettaa jonkun toivottomasti sairaan tuskia, jos hän sitä pyytää, eikä voi itse sitä tehdä. Jos ihminen on sairastunut spitali- tai muuhun inhottavaan, tuskalliseen ja parantumattomaan tautiin, jonka seurauksena on varma kuolema, hänen tuskansa ovat sietämättömät ja hän rukoilee lopettamaan niitä niin eikö ole raakaa, jollei hänen pyyntöään täytettäisi? Ja olisiko siitä, jos hänen pyyntöään noudattaisi, kellekään vahinkoa? Ei! Vaan huojennusta kärsivälle itselleen ja yhteiskunnalle siinä merkityksessä, että silloin olisi vähemmän sairaita tartuttamassa ja saastuttamassa ympäristöään. Sillä eihän se voi olla mikään yhteiskunnan ihanne, joka on täynnä sairaita ja kuolevia! — Sellaisessa tapauksessa taas, josta hän istui vankilassa ei voi tehdä toisin kuin hän teki.
* * * * *
Kukaan kunnon ihminen — ajatteli hän edelleen — ei voisi, tavatessaan eläimen sellaisessa tilassa, niin murskattuna, runneltuna kuin hänen veljensä oli, tai muuten kuolevana, ei voisi olla lopettamatta sen tuskia. Ja laki määrääkin rangaistuksen eläinrääkkäyksestä sille, joka ei lopeta eläimen tuskia tuollaisessa tapauksessa. Mutta ihminen: "luomakunnan kruunu", "luonnon herra", "maailman valtias" — sillä ei ole oikeutta määrätä omasta elämästään ja hengestään! Ihmisen pitää vasten tahtoaankin kitua viimeiseen hengenvetoon — omalla veljelläkään ei ole oikeutta auttaa kuolevaa. Ja jos niin tekee, salvataan tänne kylmien muurien sisään. Eikö hänellekin se riittänyt, että menetti veljensä! Miksi hänet sulettiin tänne, ettei hän voi edes avustaa veljensä vaimoa ja hänen pientä poikaansa… Ah!
Hän käveli kiivaasti edestakaisin kopissaan ja kiihtyi kiihtymistään ajatellessaan sitä julmaa vääryyttä joka hänelle oli tapahtunut. Hänen rintansa oli kuin pakahtumaisillaan jostakin raskaasta, kirvelevästä ja kuni mieletön iski hän raivokkaasti nyrkillään kylmään kiviseinään, niin että sormensa menivät verille ja hänen äänessään värisi voimaton viha ja katkeruus:
— Kuinka hirmuisen typeriä ovatkaan tuollaiset lait! Ja sellaiset tuomarit jotka tuomitsevat niiden mukaan, vaikkei kukaan voi sanoa tätäkään rikokseksi.
Tosin oli eräs vanha täti moittinut häntä siitä sanoen, että ihmisen henki on jumalan, eikä siitä saa mennä ihminen itse määräilemään. Kun hän oli huomauttanut, miten hirmuisia tuskia veliraukka kärsi, sanoi muori vastaan, että jumala oli määrännyt sen kärsimyksen hänelle, eikä sitä saa kukaan silloin mennä lieventelemään! — se on suuri synti!
Tällaisen ikivanhan raakalais-jumalan ja hänen taikauskoisen joukkonsa mieliksikö siis ovat lait laaditut? Ja tuollaisen tyhmän tanttimoraalin mukaanko tuomitsevat "sivistyneet" tuomarit? Noudattavatko he aina vain lain kirjainta, vaikka se olisi kuinka vanha, nykyaikaan soveltumaton — vaikka se olisi kuinka typerä! Kuinka epäinhimillistä, raakaa…!
Entä jumala — lennähti hänen mieleensä.
Jos jossakin on sellainen jumala, joka määräilee sellaisia kidutuksia kuin hänen veljellään oli ja lukee synniksi sen, että hän suostui kuolevan veljensä rukouksiin — niin ei hän koskaan, ei koskaan tahdo tietää mitään sellaisesta jumalasta! Se ei ole silloin mikään jumala — se on itse sysimusta perkele:
Hän kirosi synkästi, kiristeli hampaitaan ja melkein juoksi ympäri koppia, kuin peto häkissään — raivoten vihasta, katkeruudesta ja surusta; mutta kosteat, paksut kiviseinät olivat ääneti ja ääneti oli harmaa syksyinen hämäräkin, joka tuijotteli kuin ilkkuen paksujen rautakalterien välitse… Hän väsyi lopulta ja käsittäen, ettei täällä auta mikään raivo, istahti hän rahille, laski pään käsiensä varaan ja hänen hartiansa alkoivat hytkyä rajusta itkusta. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi ja voimattomaksi ettei koskaan ennen.
Yhdestä asiasta oli hänen hyvä ja helppo olla, siitä, että silloin suostui veljensä pyyntöön ja pelasti tämän pitemmistä tuskista. Jos hän ei olisi sitä tehnyt, seuraisivat ne silmät, ne tuijottavat, tuskan verestämät silmät häntä kuolemaan asti piinaten, syyttäen… Mutta nyt hänen oli siitä asiasta helppo ja hyvä olla…
Siinä istuessaan ja muistellessaan veljeään, valtasi hänet ääretön hellyys, rakkaus ja suru. Hän muisti kaikki — muisti, kuinka he pienenä yhdessä kalastivat, hiihtelivät ja kävivät hevosia juottamassa… Kerran marjassa ollessaan he eksyivätkin ja kun outo korpi peittyi syksyiseen hämärään, alkoi hän katkerasti itkeä, mutta veli talutti häntä ja koetti lohduttaa, vaikka itsekin oli itkuun purskahtamaisillaan… Selvästi muisti hän ne ihanat kesäiset päivät, jolloin he yhdessä leikkivät puron reunalla jossa pyöri pieni mylly, ja heillä kummallakin oli valkoharjaiset puuhevoset… Hän tunsi mielensä sulavan pehmeäksi kuin vaha, kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä ja hän kuiskasi hiljaa, surullisesti ja hellästi:
— Veljeni… rakas… veliraukkani…
Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi taas hiljaa itkeä…
… Mutta käytävältä kuului kahleiden kalina…
KOTITARKASTUS
I.
Arvo Korpela nukkui vielä kun ovikelloa varovasti soitettiin ja palvelustyttö töytäsi sisään pelosta kalpeana ja soperteli hätääntyneenä:
— Voi, herätkää… herätkää… Koko rappukäytävä on täynnä poliiseja ja outoja miehiä… ja upseeri… se kysyy…
— Kuka kysyy?
— Se… upseeri… kysyi asuuko tässä tohtori Sadovsky. — Minä vedin oven kiinni…
— Se oli hyvä… Älä avaa… Tulen heti… — virkkoi Korpela ja hyppäsi kiireesti sängystä.
Nyt ne tulivat häntä vangitsemaan — ajatteli Korpela pukeutuessaan. Mitä pirua nyt teen? Nytpä tiedän: hänen täytyy paeta kyökin rappusien kautta — välähti hänen hämmentyneissä aivoissaan ja välittämättä kiivaasta soitosta juoksi hän kyökin rappusille katsomaan olisiko tie avoinna, mutta aukaistuaan oven seisoi häntä vastassa kolme pelokkaan näköistä miestä, revolverit ojennettuna. Hän veti oven kiinni, meni siihen huoneeseen missä Sadovsky vaimonsa kanssa asui ja ilmoitti lyhyesti asian tilan. Sadovsky hymyili surullisesti, kohautti olkapäitään ja sanoi alakuloisella äänellä:
— No, sille ei voi mitään… Olkaa hyvä ja laskekaa sisään!
Nyt olivat poliisit kai päättäneet murtautua väkisin sisälle, koska ovea jyskytettiin vimmatusti ja rappusilta kuului huutoja, melua sekä epäselvää sorinaa. Sitäpaitsi soi kello yhtämittaa. Korpela aukasi oven. Siellä seisoi poliisimestari hieman kalpeana ympärillään toistakymmentä sivilipukuista miestä, jokaisella käsi päällystakin taskussa näki selvästi heidän pitelevän revolveria — ja mulkoilivat ympärilleen arkoina ja luihuina kuin vangitut sudet häkissä; alempana rappusilla näkyi sitäpaitsi muutamia vormupukuisia poliiseja. Korpela silmäsi halveksivasti joukkoa ja kysyi tyynesti:
— No?
Poliisimestari astui esille, kumarsi hieman kuin huomaamattaan ja hermostuneella äänellä, jota hän turhaan koetti saada arvokkaaksi ja viralliseksi, kysyi:
— Asuuko tohtori Sadovsky täällä?
— Kyllä. Mitä asiata? — Hän on vielä vuoteessa.
— Niin… tuota, on vain vähäsen… sellaista ikävää asiaa… — vastasi poliisimestari epävarmasti vilkuillen lattiaan ja hypistellen sapelinkahvaansa ja sitten lisäsi varmasti aivankuin olisi löytänyt uuden ajatuksen:
— On vain vähän asiata!
Häntä itseäänkin näytti hävettävän noloutensa ja sitä peittääkseen astui hän karskisti Korpelan ohitse sisälle ja kysyi äänellä, jonka piti olla tiukka ja kylmä, mutta joka korkeintaan oli röyhkeä:
— Missä huoneessa hän asuu?
— Tässä. Mutta… suokaa anteeksi, hän ei ole vielä noussut…
Huomautuksesta välittämättä tunkeutui poliisimestari Sadovskyn huoneeseen joukon seuratessa uskollisen koiralauman lailla; vahdit sentään jätettiin joka ovelle. — Korpela riensi jatkamaan pukeutumistaan.
Nyt oli siis tullut se, mitä Sadovsky toissapäivänä sanoi aavistavansa; urkkijat olivat viime aikoina seuranneet häntä miltei joka askeleella. Hän oli Venäjän ensimmäisen Valtakunnanduuman jäsen ja erään julistuksen allekirjoittaja, josta tiesi hallituksen häntä vainoovan. Hän oli paennut silloin Suomeen ja oli elellyt kaupungissa jo toista vuotta saavuttaen työväestön täydellisen luottamuksen ja suosion auttavaisuutensa sekä ihmisystävällisyytensä takia. Kaupungin työväentalolla oli hän joka päivä ottanut vastaan sairaita; maksua otti hän vain varakkaimmilta aivan köyhiltä ei hän ottanut mitään. Kaiket iltapäivät kulki hän sairaiden luona esikaupunkien hökkeleissä ja monet olivat ne perheet, jotka hän oli pelastanut kuolemasta ja kurjuudesta. Vaikka hänen oma vaimonsa oli jo kaksi kuukautta maannut sairaana, oli hän silloinkin aina valmis antamaan apuansa. Siksi olikin hän rakastettu.
Kun Korpela oli pukeutunut aikoi hän mennä Sadovskyn huoneeseen. Ovella seisova urkkija kuitenkin esti sen. Korpela kutsutti poliisimestarin ja vaati, että jos kotitarkastusta pidetään, niin hänen täytyy saada olla läsnä, koska huone oli hänen hallussaan ja siellä olevat huonekalut olivat hänen. Kun se pienen sananvaihdon jälkeen myönnettiin, kohtasi häntä näky, joka pani hänet harmista vapisemaan: salapoliisit ja urkkijat olivat hajaantuneet ympäri huonetta innokkaaseen etsiskelyyn ja menettelivät kuin siat mansikkamaassa: laatikot revittiin auki, paperit, kirjeet ja käsikirjoitukset tarkastettiin perinpohjin, liinavaatekorit tyhjennettiin, puhtaat liinavaatteet viskattiin lattialle, mattojen alustat tarkastettiin, tyynyt ja patjat revittiin auki ja etsittiin, jos sieltä edes löytyisi jotakin; sanalla sanoen: kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat nuuskittiin! Ja ylinnä keikkuili rietasnaamainen venäläinen urkkija ja jakeli käskyjä suomalaiselle poliisiupseerille, joka kiltisti ja nöyrästi niitä totteli, vieläpä kehoitteli kätyreitään yhä innokkaampiin ponnistuksiin. Pöydän ääressä istui Sadovsky kuin leijona kurjan, nuuskivan rakkilauman keskellä, joka ei vielä uskalla karata uhrinsa kimppuun. Hän korjaili tulta samovarissa, jossa höyrysi teevesi ja katseli urkkijain hommia, surunsekaisella säälillä nyökäyttäen äänettömästi ja kylmästi päätään poliisimestarille, joka selitti, miten Venäjän "suojelusosastolta" oli tullut käsky vangita hänet ja hän toimii vaan kuvernöörin käskystä; hänelle tietysti tällaiset ovat ikäviä toimia, mutta ei auta, hänen täytyy vangita virka pakottaa, j.n.e.
Mutta sängyssä makasi laihana ja kuolonkalpeana Sadovskyn vaimo, itkien katkerasti ja sylkien verta. Hän oli jo kaksi kuukautta maannut kuolemanheikkona; hän sairasti keuhkotautia ja verensyöksyä. Se oli näky, joka olisi saanut pedonkin heltymään, mutta "esivallan" edustajiin se ei tehnyt mitään vaikutusta: pirullinen hymy huulillaan he vain tekivät inhoittavaa työtään!
Sadovsky valmisti teetä kannuun, kaatoi koneellisesti laseihin ja aikoi viedä myöskin vaimolleen; mutta huomattuaan hänen sylkevän verta, antoikin jotain rohtoa ja pyyhki hitaasti veren hänen sinikalpeilta huuliltaan…
Sen tehtyään alkoi hän juoda teetä hitaasti — aivankuin olisi tahtonut pitkittää yhdessäoloa vaimonsa kanssa mahdollisimman kauan; hänen kaikki liikkeensä olivat omituisen säännöllisiä ja hitaita ja niissä ilmeni ikäänkuin äänetön vastalause sitä barbarimaista menettelyä vastaan… Juotuaan lasillisen otti hän ääneti esille paperossivalmistusvehkeet, valmisti hitaasti yhden paperossin ja alkoi polttaa, tuijottaen synkästi itkevää, tuskasta värisevää vaimoansa. Ooh, mitä tulisikaan tuo mies, joka on ensin kärsinyt vainoa, sentähden, että on ollut sorrettujen puolustaja, ja nyt täytyy jättää kuoleva vaimonsa tänne vieraaseen maahan, ilman turvaa ja apua, eikä enää koskaan näkisi häntä! Se on kamalaa! — Ja kuka voi kuvailla tuon vaimoraukan tunteita jäädessään tänne yksin ja tietäessään, että hän viimeisen kerran näkee elämäntoverinsa, tuon hellän, jalon, jota hän jumaloi! Hänet ehkä hirtetään, ammutaan tai viedään Siperian tundroille kuolemaan — ja hänen täytyy kuolla täällä yksin, unohdettuna, ilman turvaa, kaukana kotoaan, kaukana rakkaistaan… Kuka mittaa ne tuskat? — Korpela puri hampaitaan kipuun asti, tätä ajatellessaan, hän käveli edestakaisin lattialla salatakseen vihaansa ja mielenkuohuansa, mutta ei onnistunut. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, hänen rintaansa painoi kuin raskas kivi tuota petomaisuutta ajatellessaan.
Tällä välin olivat urkkijat saaneet "työnsä" valmiiksi: kirjat, liinavaatteet, tyynyt, talouskalut, — kaikki olivat revittynä, pirstottuna lattialla. Sen toimeenpanijat seisoskelivat ikäänkuin hiukan häpeissään ja vilkuilivat luihuina ympäri seiniä — kai siitä syystä, etteivät löytäneet mitään arvokasta. Tosin otettiin muutamia viattomia kirjoja, yksi yksityiskirje ja pari rohtopulloa takavarikkoon "epäiltävinä", muutenhan olisi näyttänyt kovin nololta, jos ei mitään saalista olisi löytynyt!
Kun Sadovsky yhä tupakoi, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan, että luikurit jo odottelivat, kävi poliisimestari rauhattomaksi: hän vilkasi kelloaan, ja käveli levottomasti edestakaisin lattialla, mutta kun ei tästä ollut toivottua tulosta, korjasi hän sapelinhihnaansa, otti arvokkaan ryhdin, rykäsi pari kertaa ja lausui käskevän virallisesti:
— Koettakaas joutua!
— Kohta… kohta… jupisi Sadovsky, katsahtaen ympärilleen kuin nähdessään pahaa unta, siveli miettivästi partaansa, mutta istui edelleen.
Hetken perästä hän nousi, astui hitaasti vaimonsa vuoteen viereen ja katsoi häntä äänettömänä. Sitten kumartui suutelemaan… Vaimo joka pitkän aikaa oli kuin tuskan jäykistämänä tuijottanut miestään, tarrautui häneen niinkuin hukkuva pelastajaansa ja hukkuvan hätähuutoa muistutti hänen vihlova itkunsa. Hänen ruumiinsa vavahteli kuin kouristuskohtauksessa näytti siltä, kuin aikoisi hän kuolla tuohon viimeiseen syleilyyn… Niin Korpela tunsi yhtäkkiä, että eräs ihmiselämän kauheimpia näytelmiä: tuolta nääntyneeltä naisraukalta riistetään heti viimeinen pelastusrengas ja jätetään elämän myrskyaallokkoon ja miehen täytyy avuttomana nähdä elämäntoverinsa uppoavan jättää hänet avutta. Ja sellaista tapahtuu nyt heti — nyt juuri.
Korpela voihkasi käheästi, hänet valtasi mieletön tuska ja viha, hänen silmissään musteni ja hän tahtoi tehdä jotain kauheata, kostaisi edes — mutta huomasi sen heti järjettömäksi ja mahdottomaksi ja puri vain hammastaan…
Mutta Sadovsky irroitti hellällä väkivallalla tuskasta vapisevan vaimonsa kädet kaulaltaan… suuteli häntä vielä kerran otsalle… nousi silmät kosteina, suu lujasti yhteenpuristettuna ja puki päällystakin yllensä, heitti vielä silmäyksen ympäri huonetta — ikäänkuin olisi tahtonut painaa tuon kamalan kuvan sielunsa pohjaan — kätteli jäähyväisiksi Korpelaa ja astui sitten sanaakaan sanomatta ovesta ulos, poliisit kintereillään. Korpela lähti vaistomaisesti myöskin jälessä — tahtoi vielä heittää yhden silmäyksen tuohon marttyyriin… Rappukäytävässä oli suuri lauma poliiseja, jotka kärsivällisesti, susien lailla olivat odottaneet, ja nyt aivankuin tyytyväisyydestä muristen ottivat vastaan uhrinsa…
Korpela aikoi mennä lohduttamaan tuota onnetonta naisraukkaa, mutta samassa hän huomasi ettei hän voisi mitään lohdutusta tuoda. Mitä hän sanoisikaan! Pitäväthän ne uhrinsa! — Mutta jos sentään jotakin sanoisin, ajatteli hän ja aukasi oven.
Mutta tultuaan sisälle, pysähtyi hän äkkiä kuin olisi häntä lyöty vasten kasvoja… Tuon onnettoman itkussa, hänen taudin runteleman ruumiinsa nytkähdyksissä kaikessa, kuvastui niin hillitön, kamala epätoivo, etteivät mitkään sanat kykene sitä lohduttamaan — ne tuntuivat kaikki hulluilta ja tarkoituksettomilta tässä kauhistuksen kodissa. Hän yritti sanoa edes jotakin, mutta ei voinut: tuntui siltä kuin suuri rautarengas puristaisi hänen rintaansa ja rautakoura kuristaisi hänen kurkkuansa sieltä tuli vaan epäselvää kähinää… Hän suuteli onnetonta kädelle ja riensi huoneesta kuin pahojen henkien ajamana…
II.
Se oli pahaenteistä ja kamalaa aikaa. Epämääräinen pelko jäyti ihmisten mieliä, kuin joku tuntematon kauhea tauti. He katsoivat toisiaan säikähtynein, epävarmoin silmin ja puhuivat kuiskaten salaperäisistä ryöstöistä, pommiräjähdyksistä ja yöllisistä vangitsemisista, joita oudot, naamioidut miehet olivat panneet — tai tulisivat panemaan — toimeen. Poliisi "paljasti" useita ryöstösuunnitelmia, jotka poikkeuksetta olivat "vallankumouksellisten" laatimia! — Kaduilla maleksi luihuja, epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka vilkuilivat levottomasti ympärilleen ja kuuntelivat ahnaasti, korvat höröllään kulkijoiden puheita; jos pysähtyi kadulle tai porttikäytävään keskustelemaan, sai olla varma, että sellainen olio pian hiiviskeli läheisyydessä, niinkuin shakaali hiipii raadon ympärillä…
Tuona pahaenteisenä ja kamalana aikana oli Suomessa paljon nuoria venäläisiä, jotka jollakin tavoin olivat ottaneet osaa vapausliikkeeseen, ja sentähden olivat paenneet omaa hirmuhallitustaan. He olivat kodittomia, turvattomia, elivät puutteessa ja kieltäytymisessä, — heillä ei ollut muuta kuin aatteensa, hehkuva innostuksensa ja luja uskonsa totuuden ja oikeuden lopulliseen voittoon… Heidän ainoa rikoksensa oli se, että he tahtoivat levittää tietoa ja valistusta, tahtoivat parempaa olotilaa ja rakastivat vapautta enempi kuin omaa henkeänsä!… He olivat luulleet täällä saavansa olla …pelastuvansa ainakin hirsipuusta! — mutta monet, monet saivat katkerasti pettyä! Suomalainen hallitus ryhtyi, Venäjän hallituksen huomautuksesta, järjestelmälliseen ajojahtiin näitä turvattomia ihmisiä vastaan. Juuri heidän syykseen sysättiin salaperäiset roistoteot, joita palkatut provokaattorit tekivät; juuri etupäässä heitä seurasivat salaperäiset miehet — venäläiset urkkijat kuin verikoirat, tai varjot…
Ja kun nuo vainotut nukkuivat rauhatonta untaan, tapahtui usein, että nuo tummat miehet tunkeutuivat väkisin heidän asuntoonsa ja vangitsivat heidät — lukuisan suomalaisen poliisijoukon avustamana. Vastustus sellaista ylivoimaa vastaan oli turha — eivätkä he tahtoneetkaan väkivallalla täällä ruveta vastarintaan — ja huhuttiinpa, että eräs nuori mies, joka ryhtyi vastarintaan, kannettiin pois revolverin kuulan lävistämänä ja hän kuoli toisena päivänä… Heidät vietiin aina vankilaan, sieltä parin päivän perästä kaikessa hiljaisuudessa Pietariin vietäväksi, jossa heitä useita tuomittiin viattomina, kuten Venäjällä on tapana — hirteen. Sanomalehdet kertoivat näistä yöllisistä vangitsemisista tuhkatiheään, mutta paljon hävyttömän paljon — tapahtui niin, ettei niistä julkisuudessa tiedetty mitään.
Sellaista oli silloin!
Niinpä oli kaupungissa sinäkin yönä, kun aamulla Sadovsky vangittiin, pantu toimeen oikea ajometsästys: kuuteen eri asuntoon oli tunkeuduttu ja vangittu kahdeksan eri henkilöä. — Korpela luuli nähneensä aamulla jo niin paljo raakuutta, ettei häntä enää liikuttaisi mikään, mutta hän ihan kiehui raivosta kuullessaan, miten poliisit yöllä olivat menetelleet! Eräänkin venäläisen asunnossa oli ainoastaan nuori vaimo vastasyntyneen lapsensa kanssa kotona, kun poliisit sydänyöllä tulivat vaatimaan sisälle. Vaimoparka oli vallan jähmettynyt kauhusta eikä uskaltanut laskea, vaan alkoi sydäntäsärkevästi huutaa apua. Poliisit särkivät hirmuisella ryskeellä oven säpäleiksi, tunkeutuivat sisälle ja tarkastivat kaikki perinpohjin. Vaimoraukka sai pelästyksestä ja kauhusta ankaran hermokohtauksen — ja jälestäpäin tuli hän mielipuoleksi…
Kaupungin työväenlehti leimasikin sellaiset raakamaisuudet teoiksi, jotka vetävät vertoja venäläisen poliisin hirmutoimille — jopa muutkin lehdet paheksuivat sellaista petomaisuutta… Sitäpaitsi veti Sadovskyn vangitseminen erikoista huomiota ja osanottoa puoleensa… Mielet olivat kiihdyksissä…
III.
Toisena päivänä vangitsemisen jälkeen Korpela vielä kerran näki Sadovskyn. Se tapahtui sellaisissa olosuhteissa, että se painui hänen mieleensä aivankuin se olisi poltinraudalla poltettu hänen sielunsa pohjaan. Se tapahtui seuraavasti:
Kaupungin työväentalolla pidettiin samaan aikaan oppikursseja, jossa luennoitiin eri aineista, harjoiteltiin esitelmien pitoa, runonlausuntoa, kokoustenpitoa, oikokirjoitusta y.m. Maaseudun työväenyhdistykset olivat lähettäneet sinne etevimpiä jäseniään, jotta nämä toisivat ne pienetkin oppimurut ja kokemukset, joita siellä jaettiin, yhteiseksi hyödyksi kotiseudulleen. Kaikkiaan oli siellä noin kaksisataa osanottajaa, ja innokkaasti ja toverillisesti siinä ponnisteltiin eteenpäin. — Kun nämä kurssilaiset kaikessa rauhassa Korpelan opastamana harjoittelivat oikeinkirjoitusta, avautui ovi ja sisään tunkeutui poliisimestari lukuisan poliisijoukon ympäröimänä ja mukanaan oli heillä vangittuna — Sadovsky.
Kaikkien katseet kääntyivät poliiseihin kysyvinä, synkkinä… ja tuli hiljaisuus, niin syvä, että olisi kuullut kärpäsen surinan… Poliisit pysähtyivät hämmästyneinä — nähtävästi eivät luulleet salissa olevan ketään arkipäivänä. He näkivät jotain pahaaennustavaa noissa kalpeissa kasvoissa, tuijottavissa, synkissä silmissä. He kalpenivat ja nolostuivat — niinkuin nolostuu varas, joka murtautuu huoneeseen ja huomaakin isännän pyssy kädessä rauhallisena tarkastelevan häntä… Viimein he Sadovskyn viittauksesta astuivat erääseen sivuhuoneeseen, vahdit jätettiin ovelle… Nyt käsittivät kaikki aseman: tuossa huoneessa oli Sadovsky ottanut vastaan sairaitaan, siellä olivat vieläkin hänen lääkäri-tarpeensa ja nyt tultiin — kai raivostuneina siitä, ettei edellisellä kerralla löydetty mitään "tärkeätä"! — tarkastamaan tännekin!
Opetus keskeytyi ja Korpela alotti laulun venäläisen vallankumouslaulun "Varschavjankan" — johon kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta yhtyivät ja tuon synkän surullisen ja samalla uhmaavan laulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin marssivan armeijan askelten jyske… Kun se oli laulettu, alettiin heti toinen — vallankumouslaulu sekin — ja kun tarkastusta yhä jatkui, kajahti yhä paisuvalla voimalla leimuava Marseljeesi. Kummallista! Ei ollut Korpela koskaan kuullut sillä tavalla laulettavan: kaikkien silmät loistivat, posket hohtivat… useat itkivät… Tuntui siltä, kuin tahtoisi jokainen tässä laulussa tuoda ilmi ne vääryydet, joita olivat saaneet kärsiä, ilmaista vastalauseensa ja suuttumuksensa sellaista yhteiskuntaa vastaan, joka telkien taakse sulloo totuuden puolustajat…
Vihdoin tuli Sadovsky poliisien saattamana ulos sivuhuoneesta ja pysähtyi tuon laulavan joukon eteen — seisoi siinä niin omituisen surumielisenä ja ylevänä… ja silmissä kimaltelee kyynel… Silmänräpäyksessä viritetään uusi laulu, mahtava internationale; eivät tohtineet poliisit viedä häntä pois, vaikka ensin näytti siltä, laulu vaikutti heihinkin. Ei se ollut enää ainoastaan tuo pieni joukko, joka lauloi. Ei! Korpelasta tuntui, kuin olisivat koko maailman köyhät siinä huutaneet julki tuskansa, vihansa, raivonsa, huutaneet kostoa, hyvitystä, oikeutta… Siinä kuvastui katkeruus vuosisatoja kärsityistä vääryyksistä, kuului totuuden sankarien kuolonkorahdukset, miesten kolkot kiroukset ja tuhansien nälkäisten vaimojen ja lasten valittava itku… Vaikka useimmat itkivät, niin siinä ei ollut mitään heikkoutta, se ei ollut valitusta, vaan kaikkivoittavan kosken pauhua, joka hurmasi ja valloitti jokaisen… Siinä oli samalla salaperäistä riemua ennen aavistamattomien voimien löytymisestä — niinkuin ihminen, joka kauan on ollut sairaana, yhtäkkiä huomaisikin itsensä terveeksi ja voimakkaaksi… Tuo laulu antoi aavistuksen siitä, ettei enää kauvan voida tuollaisia tekoja tehdä. Niin käsitti sen myöskin Sadovsky, koska päänsä kohosi pystyyn, kasvot kirkastuivat sisäisen voiton varmuudesta; vaikka kyyneleet vuotivatkin hänen silmistään, niin ne näyttivät ilon ja toivon kyyneleiltä…
Kun laulu läheni loppuaan, näytti siltä kuin aikoisi tuo joukko vapauttaa Sadovskyn, sillä he olivat tietämättänsä miltei ympäröineet hänet ja seisoivat siinä kädet nyrkkiin puristettuina, kasvot liikutuksesta kalvenneina… Ainakaan ei olisi sillä hetkellä tarvinnut muuta kuin huutaa: lyökää poliisia! ja tuokiossa olisivat nämä olleet ruumiina — siksi uhkaavilta näyttivät miesten kiihoittuneet, kalpeat kasvot ja salamoivat silmät. Mutta juuri kun laulu loppui huudahti Korpela innostuksesta ja mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:
— Eläköön ensimmäisen valtakunnanduuman jäsen, tohtori Sadovsky!
Eläköön!
Eläköönhuuto sellainen, kuin tahtoisi se repiä seinät… kuulua koko maailmalle, kajahti salissa.