Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

SPARTACUS.

Viisinäytöksinen näytelmä ynnä Epilogi

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

WSOY, Porvoo, 1914.

HENKILÖT:

FULVIUS, runoilija.
LICINIA, Liciniuksen tytär.
POMPONIA, ylimysnainen.
HILDEGARD, Agilon sisar.
VANHA NAISORJA.
ORJAVOUTI.
VANHA ORJA, juomanlaskija.
NUORI ORJA, hänen poikansa.
VAKOOJA.
KAKSI PAINIJAA.
Gladiaattoreja. Orjia. Ylimyksiä. Ylimysnaisia.
Tanssijattaria. Sotilaita.

Tapahtuu v. 73-70 e.Kr.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS: Miekkailukoulu Liciniuksen talossa Capuan lähistöllä.

TOINEN NÄYTÖS: Orjaluola samassa paikassa.

KOLMAS NÄYTÖS: Sama paikka.

NELJÄS NÄYTÖS: Marcelluksen huvila Capuan ja Rooman välillä.

VIIDES NÄYTÖS: Taistelutanner Lucaniassa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Laaja eteinen miekkailukoulussa. Kummallakin puolen suuret ovet, ja miltei koko peräseinän peittää raskas, kahtia jakautuva esirippu, jonka aukeamasta päästään miekkailuhuoneeseen.

On ilta. Päivän rasittavat harjoitukset ovat päättyneet ja gladiaattorit, jotka huomenna astuvat areenalle kuolemaan, viettävät viimeistä iltaansa. He ovat muuten alastomia, paitsi vyötäiset ovat peitetyt.

Eteisen seinämällä istuu Spartacus, tutkien erästä pergamenttikääröä. Hänen vartalonsa on pitkä, jäntevä ja notkea, liikkeensä varmat ja sulavat. Hänen kasvonsa ovat kauniit — vain suun ympärillä on kivikova piirre ja silmissä jäätävä kiilto, joka on syntynyt alituisesta elämällä ja kuolemalla leikkimisestä. Kun hän puhuu, ovat hänen sanansa lyhyet, ja vaikka hän yleensä puhuu omituisen hillitysti — aivankuin tahtoisi siten peittää sisässään hehkuvan tulen — niin vaikuttavat hänen sanansa, hänen äänensä synkkä sointu tavattoman voimakkaasti. — Nyt hän näyttää miettivältä, tunteelliselta ja kauniilta, kun hän toisinaan nostaa katseensa ja tuijottaa ajatuksissaan eteensä.

Muut gladiaattorit seisoskelevat ryhmissä katsellen, miten Karmides, eräs tavattoman kaunis, nuori gladiaattori, miekkailee erään toisen nuoren gladiaattorin kanssa. Taisteilijoiden sorjat, öljytyt ruumiit välkähtelevät kuin kiillotettu pronssi ja toisinaan kun he silmänräpäyksen ovat aivan liikkumattomina, näyttävät he ihanilta kuvapatsailta. Miekkailun kestäessä kuuluu katselijoiden joukosta muutamia varoitus- ja kehoitushuutoja.

ÄÄNIÄ.
— Varo, Karmides!
— Nyt hyökkää!

Hetken miekkailtuaan iskee Karmides miekan vastustajansa kädestä.
Lopettavat taistelun.

HUUTOJA.
— Hyvä, Karmides!
— Sepä kävi nopeasti!
— Sinä tulet vaaralliseksi…

GRATUS (eräs vanhanpuoleinen, kookas traakialainen gladiaattori, taputtaen hävinnyttä olalle.) Miten luulet kestäväsi huomenna, poikani?

KRATINOS (huolettomasti.)
Samantekevä!

ÄÄNIÄ.
— Vai niin! Aijotko huomennakin luopua miekastasi?
— Jos sen teet, niin luulen, että olosi areenalla käy hieman kuumaksi!

Naurua.

KARMIDES (kuin itsekseen.)
Huomenna siis alkavat näytökset…

ENOMANUS.
Entä sitten?

KARMIDES. Eipä erikoista. Olisi vain hauska tietää, ketkä meistä huomen illalla tähän aikaan elävät.

ENOMANUS. Mitä sinä siitä huolit! Minä muuten arvelen, että ne, jotka eivät areenalle kaadu, ne elävät!

Naurua.

GRATUS.
No, kuolema ei ole niinkään paha. Tämä elämä ei ole sen parempi.

KARMIDES. Niin, niin… Kuolema areenalla ei olekaan mitään… Mutta ajatelkaa Kleomenesta… — (Viitaten miekkailuhuoneeseen.) — Tuolla istuu hän kytkettynä ja odottaa milloin Licinius lähettää noutamaan hänet ristinpuuhun…

ARATUS. Oma syynsä! Miksi hän kieltäytyi lähtemästä areenalle… Mokoma pelkuri!

KARMIDES. Sinä itse pelkuri olet eikä Kleomenes! Hän vain ei tahtonut enää taistella veljiänsä vastaan.

ARATUS (pilkallisesti.) Veljiänsä vastaan! Pitäköön kukin huolta itsestään! Ja minkätähden loukkasi hän Liciniusta? Piti hänen tietää, että siitä menettää henkensä…

CRIXUS (kookas, kiihkeännäköinen gladiaattori.) Ei! Tämä menee jo liian pitkälle! Te näette, miten yhdestä turhasta sanasta saattaa milloin tahansa joutua ristille kuten Kleomenes nyt joutuu… Meidän pitäisi sittenkin tehdä jotakin … ryhtyä johonkin…

GRATUS.
Mihin?

CRIXUS (kiihkeästi.)
Kapinaan!

ARATUS. Kapinaan! Miksi? Eikö sinun ole hyvä olla? Eiväthän gladiaattorit ole sentään orjia. Katsokaa esimerkiksi Spartacusta. Moni ylhäinen roomalaisnainen olisi iloinen, kun saisi suudella hänen tunicansa lievettä! Ja jos viime näytäntöjen jälkeen olisi kysytty kansalta, kumpi on suurempi, Spartacus vai Gnejus Pompejus, niin varmasti olisi kansan tuomio langennut Spartacuksen eduksi! Sellaiseen asemaan voi kohota vain gladiaattori!

KARMIDES (tulistuen.) Luuletko sinä nauta pääseväsi milloinkaan Spartacuksen veroiseksi, vaikka viime näytöksestä pelastuitkin elävänä! Kautta Zeuksen! Minä toivon sinun huomenna joutuvan hänen kanssaan vastatusten, että saat maistaa, miltä tuntuu, kun kylmä teräs menee lävitsesi! — Sanoit, ettemme ole orjia, mutta orjia me juuri olemme. Vai oletko sinä muka vapaa?

Naurua.

CRIXUS (yleenkatseellisesti.) Älä viitsi puhua hänelle, Karmides! Hänen paksuun kalloonsa ei mahdu mikään. Aasi, joka jokaisena aamuna kantaa raskaan kuormansa Campaniasta Capuan foorumille ja palkakseen saa ruoskaa, on paljon viisaampi kuin hän! — (Nauraa.) — Mutta varo huomenna…

ARATUS (uhkaavasti.)
Älkää röyhkeilkö! Minä voin näyttää teille…

HUUTOJA.
— Mitä sitten!
— Jos huomenna joudut vastaani, niin…
— Huomenna kuolet!

ENOMANUS. Ruoskaa hän tarvitsee eikä miekkaa!

CRIXUS.
Sinäkö uhkailet? Raukka!

KARMIDES
Kerberus sinut syököön!

ARATUS (raivoisalla ilkeydellä.) Älkää huutako, sanon minä! Älä röyhkeile, Crixus… — Hiljaa. — Mitä seuraa, Liciniukselle…?

SPARTACUS (nousee hitaasti ja tuijottaen jääkylmin, läpitunkevin
katsein Aratukseen sanoo hiljaa, kolealla, onnettomuutta ennustavalla
äänellä.)
Siitä seuraa, että sinut heti sen jälkeen kannetaan kuopille…
Ymmärrätkö…?

ARATUS (sammaltaen pelästyneenä.)
Enhän minä… En minä ole aikonutkaan … en mitenkään…

KARMIDES.
Niin… Minä neuvon, että olet ääneti…

CRIXUS. Tuollaisille minä en puhu, mutta teille, jotka ymmärrätte, teiltä minä kysyn: eikö olisi jotain tehtävä? Meidän olomme on pahempi kuin tavallisten orjien. Kuin teuraseläimet pakotetaan meidät areenalle… Meillä on aina kuolema silmien edessä…

KARMIDES.
Kapinaan on noustava!

GRATUS (katkerasti.) Sinun puheesi on totta, Crixus. Mutta mitä hyödyttäisi kapina? Minä olen varma siitä, että legioonat paikalla piirittäisivät meidät ja silloin saisimme kauniisti lähteä ristiinnaulittaviksi!

ÄÄNIÄ
— Se on totta!
— On se niinkin!

CRIXUS Minä tarkoitan, että gladiaattorit kaikissa kouluissa yht'aikaa tekisivät kapinan ja ryntäisivät vapauteen…

ÄÄNIÄ.
— Aivan niin!
— Siihen annan ääneni!

CRIXUS Gratus, sinä sanoit, että joudumme ristille, jos yritämme taistella vapautemme puolesta. Mutta sano minulle, sanokaa minulle: minkävuoksi te huomenna menette kuolemaan?

GRATUS (hämillään.)
Sitä en tullut ajatelleeksi…

CRIXUS (katkerasti ja kiihottavasti.) Siinäpä se! —- Te olette nyt eläviä, nuoria ja voimakkaita. Mutta huomen illalla tähän aikaan makaa suurin osa teistä elottomina, silvottuina… Teidän verenne on vuotanut kuiviin areenan hiekkaan ja teidät paiskataan likaisiin kuoppiin kuin koirat! Ja minä sanon minkätähden. — (Painavasti) — Herrojenne huviksi.

ÄÄNIÄ (katkeria, synkkiä.)
— Se on totta!
— Tuota en ole ajatellut!
— Se on liiankin totta!

CRIXUS. Gratus pelottaa meitä ristinpuulla. Mutta kun meidän kaikissa tapauksissa täytyy pian kuolla, niin sanokaa: onko teistä mieluisampaa kuolla ylimysten huvittamiseksi kuin taistelussa oman vapautenne puolesta?

ENOMANUS (kuin havahtuen.)
Kautta jumalien! Sinä puhut totta, Crixus!

CRIXUS. Ja huomatkaa, että me voimme myöskin voittaa ja päästä tästä kirotusta orjuudesta.

KARMIDES.
Spartacus, mitä sinä ajattelet?

SPARTACUS (synkästi.)
Minä en ajattele mitään…

KARMIDES (moittivasti.) Kuinka sinä voit sanoa noin? Jospa vain tahtoisit, niin voisit paljonkin…

GRATUS
Sanoppa poikani, mitä hyödyttää sinua tuo sotakertomusten lukeminen?

CRIXUS (purevasti.) Antakaa hänen olla rauhassa! Mitä hän välittää meidän pyrkimyksistämme! Hänhän säännöllisesti voittaa; jo kolmen vuoden ajan on hän pelastunut jokaisesta näytöksestä… Ja siinä tuo nauta puhui totta, kun huomautti Spartacuksen tavattomasta kansansuosiosta. Ja sitten ne naiset! Ne hänet pilaavat! Rooman kauneimmat naisethan suorastaan kilpailevat hänen suosiostaan… Tiedättekö jo mikä seikkailu hänellä oli kolme päivää sitten isäntämme tyttären, Licinian kanssa…? — (Nauraa) — No niin… Mitä välittäisi hän silloin vapaudesta!

SPARTACUS (syöksähtäen kiivaasti seisaalleen.)
Mitä sinä puhut?! — (Istuutuu) — No, samantekevä…

GRATUS (moittivasti.)
No no, Crixus!

KARMIDES.
Sinä tuomitset väärin Spartacusta — tapasi mukaan!

ENOMANUS (harmistuen.) Miksi hän sitten on tuollainen! Hänhän on paras meistä kaikista ja hän vain lukee, lukee ja haaveilee kotimaansa metsistä, vuorista ja…

CRIXUS (keskeyttäen.)
Rooman naisista!

Naurua.

KRATINOS. Karmides! Tule miekkailuhuoneeseen koettamaan vielä kerran minun kanssani! Täällä eteisessä en osaa miekkailla…

ÄÄNIÄ.
— Se onkin hyödyllisempää kuin kapinasta puhuminen.
— Ei ole!
— Älä valehtele!

KARMIDES.
Minä tulen.

CRIXUS (mennessään.)
Tulkaa miekkailuhuoneeseen keskustelemaan. Siellä olemme rauhassa.
Meidän täytyy…

Poistuvat.

SPARTACUS (hetken kuluttua, katkerasti hymähtäen.) Itseäni minä siis vain ajattelenkin! — (Istuu pää käsien varassa tuijottaen eteensä.)

Miekkailuhuoneesta kuuluu aseiden kalsketta, naurua ja

HUUTOJA.
— Pidä nyt puoliasi!
— Älä hellitä miekastasi!

Naurua. Hetken kuluttua

— Karmideksen voitto!
— Sinut kuopataan huomenna, Kratinos!

KARMIDES (miekkailuhuoneesta.)
Spartacus!

SPARTACUS.
No mitä? Mitä tahdot?

KARMIDES.
Tule taas näyttämään sitä keksimääsi pistoa!

SPARTACUS.
Minä tulen!

Lähtee haluttomasti miekkailuhuoneeseen. Hetken kuluttua hiipii sisään neljä nuorta ylimysnaista, etunenässä Licinia, tavattoman kaunis roomalaistyttö. Hän on hyvin nuori ja hänen ihanissa kasvoissaan ja sointuvassa, miltei lapsellisessa äänessään kuvastuu vielä hyvyys ja avomielisyys.

LICINIA (kuiskaten.)
Hiljaa … hiljaa!

Lähenevät esirippua.

ENSIMÄINEN TYTTÖ.
Licinia, näytä hänet minulle…

Raottavat esirippua.

LICINIA (ihastuneena.)
Katso, tuolla hän on … hän miekkailee paraillaan…

IHASTUNEITA ÄÄNIÄ.
— Ah!
— Katsokaa, kuinka notkea hän on!
— Kas, miten hänen miekkansa välähti kuin salama!

TOINEN TYTTÖ
Kuka on tuo nuori, kaunis, joka miekkailee hänen kanssaan?

LICINIA.
Hän on Karmides, kreikkalaisen ylimyksen poika.

ENSIMÄINEN TYTTÖ.
Mistä onkaan Spartacus?

LICINIA.
Hän on hyvin kaukaa — jostakin Traakiasta … päällikön poika…

KOLMAS TYTTÖ. Entä tuo vaalea, joka keskustelee tuolla toisten kanssa … joka nyt juuri viittailee!

LICINIA.
Crixus … kelttiläinen, kaukaa pohjoisesta…

ENSIMÄINEN TYTTÖ.
Spartacus! Hän on sentään kaikkein uljain!
— Licinia! Kerrohan nyt miten hän sinut pelasti…

ÄÄNIÄ.
— Niin, kerro!
— Kerro, kerro!

LICINIA.
Pääasianhan te jo tiedätte.

KOLMAS TYTTÖ.
Minä en tiedä…

LICINIA. Niin, siitä on nyt kolme päivää! Minä olin ulkona ja tulin Quinetianuksen kulmassa, kun roskajoukko hyökkäsi saattajiani vastaan; useita orjia lyötiin kuoliaiksi, ja ajatelkaa: silloin tuli suuri, naamioitu mies, sieppasi minut kantotuolista…

TYTÖT.
— Kauheata!
— Kauheata!

LICINIA (ihastuneena.)

Mutta sitten tuli Spartacus! Oi, jospa te olisitte nähneet! Hän oli aivankuin ilmielävä Mars! Hänen miekkansa välähteli niin nopeasti, että silmä tuskin eroitti, ja hyökkääjät kaatuivat kuin korret! Ja ennenkuin minä tuskin käsitin mitä oli tapahtunut, lepäsin hänen sylissään…

TYTÖT.
— Ah!
— Eikö hän…
— Entä sitten?

LICINIA. Sitten hän kysyi asuntoani, ja kun hän kuuli isäni nimen, synkistyi hänen muotonsa — hän ei tuntenut minua. — Sitten hän aivan äänettömänä kantoi minut portille asti.

ENSIMÄINEN TYTTÖ.
Eikö hän mitään muuta puhunut?

LICINIA (muistonsa valtaamana.)
Ei mitään … hän katsoi vain minua…

TOINEN TYTTÖ (kuiskaten.)
Eikö hän edes suudellut…

LICINIA. Ole vaiti! — Mutta te ette voi aavistaa, miten voimakas hän on! — (Kuiskaten.) — Tiedättekö, minun rintani on vieläkin kipeä — hän puristi minua niin lujasti! Mutta sittenkin tahtoisin vieläkin tuntea hänen jäntevät käsivartensa syleilevän itseäni…

TYTÖT.
— Tietysti!
— Sehän olisi hupaista!
— Oi, jospa minäkin…

Miekkailusalista kuuluu taas aseiden kalsketta ja melua.

LICINIA (katsoen esiripun aukeamasta.)
Katsokaa! Nyt hän taas miekkailee! Katsokaa!

Kun tytöt ovat hetken katsoneet, kirkasee eräs tytöistä, peittäen kasvonsa, ja miekkailuhuoneesta kuuluu

HUUDAHDUKSIA.
— Se oli mestarillinen isku!
— Sitä ei voi tehdä muut kuin Spartacus!
— Kuka kirkasi?

Esirippu avautuu ja eteiseen astuu Spartacus, jääden hämmästyneenä ja sanattomana tuijottamaan Liciniaan. Muut tytöt juoksevat huudahtaen pois.

LICINIA (sopertaen hämmästyneenä.)
Tulin katsomaan tänne ja kiittämään sinua… Tunnetko minut…?

SPARTACUS.
Tunnen. Tiedän nimesikin: Sinä olet Licinia, Liciniuksen tytär.

LICINIA (ilostuen ja hämillään.) Niinkö … sepä hyvä, että tiedät… Niin … minä tahdon kiittää sinua… — (Ojentaa kätensä Spartacukselle.) — Ja sitten tulin kysymään, onko totta, että sinä huomenna joudut taistelemaan jonkun gallialaisen jättiläisen kanssa?

SPARTACUS.
On…

LICINIA
Onko hän väkevä?

SPARTACUS. Hän on väkevä — ja suuri. — Tahdotko nähdä hänet? — (Menee esiripun luokse.) — Tule tänne! Katso, hän seisoo tuolla telineiden vieressä.

LICINIA (voimatta salata hämmästystään ja levottomuuttaan.) Ah! Hän on hirveän suuri — hän on todellakin jättiläinen… Etkö … etkö voisi taistella jonkun toisen kanssa?

SPARTACUS. En minä ole kilpaleikkien toimeenpanija. Sinun isäsihän on määrännyt minut taistelemaan gallialaisen kanssa!

LICINIA
Mutta sehän on kauheata… Jos minä puhuisin isälleni…

SPARTACUS.
Minkätähden?

LICINIA (hämmentyen.) Niin … minä vain ajattelin… Kas, missä sinä olet saanut tuon arven rintaasi? — (Koskettaa sitä sormellaan.)

SPARTACUS.
Sen löivät roomalaiset, kun vielä olin poika…

LICINIA (lapsellisesti.) Miten jäntevät ovat sinun käsivartesi. — (Levottomana.) — Mutta sano minulle, Spartacus: voitatko sinä hänet … tuon gallialaisen…

SPARTACUS (alakuloisesti.)
Mitä välittäisit sinä siitä?

LICINIA (punastuu ja katsoo äänettömänä alas.)

SPARTACUS (varmasti.)
Jos sen tahdot tietää, Licinia, niin minä voitan hänet.

LICINIA.
Voitatko? Onko se mahdollista?

SPARTACUS.
Se on varma.

LICINIA (katsoo Spartacukseen äänettömällä ihailulla.)

Äänettömyys.

LICINIA (hiljaa.)
Se on väärin, että sinä olet täällä. On sääli, että…

SPARTACUS (synkästi.)
Missä minä olisin … minähän olen gladiaattori … orja!

LICINIA
Mitä sinä puhut… Sinä voisit olla vaikka imperaattori…

SPARTACUS (hätkähtää.)
Pilkkaatko sinä?

LICINIA.
En minä pilkkaa…

SPARTACUS (synkästi.)
Ja olisinko sen onnellisempi?

LICINIA (hellästi ja merkitsevästi.)
Nyt sanoit väärin, Spartacus… Kaikkihan on imperaattorin käsissä…

SPARTACUS (säpsähtäen.)
Kaikki … mitä, mitä sinä sanot…? — (Tuijottaa tulisin katsein
Liciniaa silmiin.) — Licinia … kaikkiko?

LICINIA (punastuu, epäröi; nostaa vihdoin päänsä, sanoen hiljaa ja
painokkaasti.)
Kaikki!

(Juoksee ulos.)

SPARTACUS (aikoo syöstä hänen jälkeensä, mutta jääkin seisomaan
tarttuen päähänsä.)
Kaikki … siis hänkin… Oi jumalat!

(Silloin ryntäävät gladiaattorit esiripun takaa ja eteisen täyttävät iloiset ja ivalliset)

HUUDOT.
— Siinä oli taas yksi!
— Sinä olet onnen poika! Hän oli isäntämme tytär.
— Mitä hän puhui sinulle?

CRIXUS (ivallisesti.)
Siinä oli Spartacuksen vapaus!

Naurua.

Samassa tulee sisään orjavouti muutamien sotilaitten seurassa ja menee miekkailuhuoneeseen. Sieltä kuuluu kahleiden kalinaa ja hetken kuluttua palaavat he kulettaen keskellään nuorta, kahlehdittua gladiaattoria.

KARMIDES (kuiskaten tukehtuneella äänellä.)
Kleomenes…

ORJAVOUTI (pysähtyy, luoden ympärilleen vaanivan katseen; poistuu.)

KARMIDES.
Siinä vietiin Kleomenes…

CRIXUS (tukahutetulla raivolla.)
Sanokaa, olemmeko me ihmisiä vai teuraita…?

KRATINOS.
Annammeko me viedä hänet noin…?

GRATUS.
Kleomenes parka…

CRIXUS. Niin, Spartacus! Samaan aikaan kun sinä kuhertelet ylimysnaisten kanssa, viedään sinun veljiäsi ristille…

HUUTOJA.
— Niin se on!
— Totta puhut, Crixus!
— Spartacus ei enää välitä ystävistään…

SPARTACUS (joka on kaiken aikaa seisonut kuin huumaantuneena.)
Lakatkaa! Hänet voidaan vielä pelastaa!

KARMIDES.
Mutta hänethän naulataan nyt heti ristille…

SPARTACUS (aivankuin vapautuen.) Niin! Mutta ensi yönä voidaan hänet ottaa alas ristiltä! Kleomenes kyllä kestää… Veljet! Kuulkaa minua! Minä en enää mene areenalle.

HÄMMÄSTYNEITÄ ÄÄNIÄ.
— Mitä sinä sanot?
— Onko se totta?

SPARTACUS. Kuulkaa minua! Te olette sanoneet minua haaveksijaksi, ja ehkä siinä on perääkin. Sinä Crixus sanoit, että minä en välitä vapaudesta — mutta sinä olet ollut väärässä. Tiedä, että minäkin olen ollut vapaa … vapaa kuin tuuli, joka humisten kiitää yli vuorien ja merien… Kuinka voisin sen unohtaa! Se, joka kerran on ollut vapaa, ei enää koskaan voi olla vapautta kaipaamatta! Ja minä olen kauan ajatellut, miten pääsisimme täältä…

ÄÄNIÄ.
— Todellakin!
— Minä en ymmärrä…

GRATUS.
Enkö minä ole sitä sanonut!

CRIXUS.
Minä iloitsen, että sinä puhut noin! Mekin äsken suunnittelimme…

SPARTACUS (kiihkeästi.)
Mitä te suunnittelitte? Sanokaa!

CRIXUS. Niin, me vain ajattelimme, että pitäisi saada kaikki gladiaattorit salaiseen liittoon ja sitten yhdessä tekisimme kapinan…

SPARTACUS.
Se ei kelpaa! Kuulkaa mitä minä olen ajatellut.

ÄÄNIÄ.
— Kerro, kerro!

SPARTACUS. Minun mielestäni eivät gladiaattorit yksinään mitään voi — meitä on kyllä paljon, mutta legioonat ovat lukuisammat. — (Innostuen.) — Mutta ajatelkaa, että Roomassa on satojatuhansia orjia! Jokainen huvila, jok'ainoa maatalo, jok'ainoa ergastulum on täynnä orjia. Heitä on suunnattoman paljon — heidän lukunsa on kuin hiekkajyväin meren rannalla… Ja näiden orjien elämä on pahempi kuolemaa … heidän epätoivonsa on pelottava, heidän vihansa hirvittävä — he odottavat vain tilaisuutta, merkkiä, ryhtyäkseen taisteluun. Ja me annamme tuon merkin, me gladiaattorit sytytämme tuon palon, joka on polttava poroksi Rooman!

Hänet keskeyttävät innostuneet, kiihkeät

HUUDOT.
— Oi, Spartacus!
— Se olisi suurenmoista!

SPARTACUS. Kuulkaa minua! Meidän täytyy sovitulla ajalla rynnätä täältä, ja kun me kerran täältä pääsemme, samoamme me eteenpäin, aukaisemme kaikkien orjavankiloiden ovet ja hankimme aseita. Meidän joukkomme tulee kasvamaan kuin laviini … se paisuu kuin lumivyöry Alpeilla! Me järjestämme tuon suunnattoman joukon taistelukykyiseksi, pelottavaksi armeijaksi — ja maan äärestä ääreen vyöryy silloin koston ja vapautuksen huuto, maan äärestä ääreen leimahtaa silloin taistelun liekki, joka panee tyrannit kauhusta kalpenemaan! Ja ne, jotka asettuvat tiellemme, ne murskaantuvat kuin korret sotavaunujen alle!…

KARMIDES (peittää kasvonsa käsillään, nyyhkyttäen.) Spartacus, Spartacus… Me pääsemme vielä vapaiksi … minäkin pääsen vielä kotiin…

Miltei jokaisen valtaa omituinen, sanaton liikutus.

SPARTACUS. Sinä itket Karmides! Sinä olet vielä niin nuori… Mutta älä tee sitä enää: meidän on nyt purtava hammasta ja toimittava!

ENOMANUS (ihastuneena.)
Tuota olen minä kauan sinulta odottanut!

CRIXUS.
Tuo ei ole entinen Spartacus!

GRATUS.
Päinvastoin! Nyt hän vasta on näyttänyt mikä hän on!

KRATINOS.
Mutta missä on Aratus?

Juoksee miekkailuhuoneeseen.

ENOMANUS.
Poissa…!

CRIXUS.
Kuolema hänelle!

KRATINOS (palaa.)
Paennut! Hän ei ole täällä…

KARMIDES.
Haades nielköön hänet!

Kuuluu uhkaavaa hammasten kiristystä.

SPARTACUS. Siinä tapauksessa hän on mennyt Liciniuksen luokse — eikä meillä ole enää paljon aikaa… Meidän täytyy nopeasti keskustella, suunnitella, päättää… Minä tiedän, mistä saamme aseita…

KRATINOS.
Hiljaa! Licinius tulee!

Syntyy hiljaisuus, ja loistavassa puvussa astuu sisään roomalainen ylimys Licinius. Hänen vartalonsa on kookas, kasvonsa ylpeät ja äänensä röyhkeä ja käskevä, kuten ainakin sen, jota ei vielä koskaan ole uskallettu olla tottelematta.

LICINIUS (silmäten epäluuloisesti ympärilleen.) Miksi ette ole makuulla? Huomenna on taistelu ja teidän pitää olla virkeitä. Mistä te keskustelitte?

Äänettömyys.

LICINIUS (huutaa uhkaavasti.)
Mistä te keskustelitte? Vastatkaa!

Gladiaattorit tuijottavat äänettöminä ja uhkaavina.

LICINIUS Mitä te tuijotatte? Vastatkaa! — (Miltei sähisten.) — Tahdotteko ristille?

Takaa kohoaa muutamia suonikkaita, nyrkkiin puristettuja käsiä ja kuuluu muutamia uhkaavia

HUUTOJA.
— Missä on Kleomenes?!
— Odota!

SPARTACUS (orjille hiljaa, kiihkeästi.)
Vaiti!

LICINIUS Vihdoinkin tulit ilmi! Sinäkö täällä siis kiihoitat? Sinäkö täällä käsket?

SPARTACUS (astuu askeleen häntä kohti sanoen lujasti.)
Minä!

LICINIUS Hyvä, hyvä! Oikein hyvä! — (Huutaa voitonriemuisesti.) — Tänne legioonat!

SPARTACUS.
Aseihin!

Alkaa kuulua sotilaiden astunnan jymy.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Synkkä pimeys.

Tuossa pimeydessä on kuitenkin, vaikka silmä ei erota, suuri, maanalainen ergastulum — roomalainen orjaluola. Vuorenraskaana painaa matala holvikatto, ja rosoisista kiviseinistä tihkuu alinomaa vettä — niinkuin hikoilisi sanomattomassa tuskassa joku suuri, liikkumattomaksi kahlehdittu, musta hirviö. Akkunattomana, pimeänä ja ummehtuneena muistuttaa luola suunnatonta, unohdettua hautaa.

Mutta siellä on sittenkin eloa. Lattialla, likaisilla oljilla makaa noin kahdeksankymmentä orjaa, sekaisin eri kansallisuuksista ja roduista. Siinä on joitakin hienopiirteisiä kreikkalaisia ja traakialaisia, vaaleita, kookkaita germaaneja ja gallialaisia, synkkiä karthagolaisia, mustia numidialaisia, libyalaisia ja muita Afrikan kansojen edustajia. Ja vain heidän nääntynyt, läähättävä hengityksensä kuuluu pimeästä —- niinkuin kadotettujen, unhotettujen sielujen huokaukset ikuisesta pimeydestä.

Niin erilaisia kuin nämä ihmiset ovatkin, on heissä kaikissa kuitenkin jotain samanlaista: he ovat rääsyisiä, likaisia, kalpeita ja toivottomia. Jotkut näyttävät siltä kuin olisi heidät kaivettu haudoista —- niin laihoja he ovat. Toisten kasvoista taas näkyy, etteivät he aina ole olleet orjia, ovat ehkä olleet urhoollisia sotilaita, kenties päälliköitä, mutta täällä ovat he vain orjia — ja se on painanut kaikkien kasvoille tuon hirveän toivottomuuden leiman, joka tekee heidät julman ja peloittavan näköisiksi. Heidän puheensa on milloin tylsää ja välinpitämätöntä, milloin raivokasta, ja toisinaan tuntuu siltä, kuin puhuisivat kuolleet. Useiden liikkeissä on jotain kamalan hillittyä ja uhkaavaa — joka muistuttaa vahvoihin rautahäkkeihin suljettuja petoja… Perällä on mahtava rautaovi, joka johtaa kidutushuoneeseen, ja oikealla olevasta oviaukosta päästään naisorjain komeroon.

Yht'äkkiä kuuluu pimeydestä nuoren tytön kuiskaava, rukoileva ääni

TYTÖN ÄÄNI
Päästä minut! Mitä … mitä tahdot?

MIEHEN ÄÄNI (kiihkeä, sähisevä.)
Mitäkö tahdon? Sinut minä tahdon! Nyt sen tiedät!

TYTÖN ÄÄNI
Päästä minut! — (Huutaa.) — Agilo! Garizo! Auttakaa!

ERÄS ÄÄNI (väsyneesti.)
Mikä melu? Eikö saa edes nukkua…

GARIZO (äreästi.)
Mitä se on? Kuka huutaa minua? — (Sytyttää soihdun.)

Kun valo välähtää, näkyy miten orjat makaavat suut auki, nääntyneinä. Jotkut ovat heränneet melusta ja katsovat pelästyneinä ympärilleen, mutta muutamat istuvat seinustalla polviinsa nojaten, tuijottaen tylsästi ja elottomasti yhteen paikkaan kuni mielipuolet.

GARIZO (läheten komeron ovea.)
Laske irti! Heti!

KHAKU (sisältä.)
En laske! Tahdon hänet!

GARIZO (kiihtyen.) Se, mitä sanot, ei tule tapahtumaan, sillä minä tahdon hänet! Tyttö kuuluu heimooni — ja muutenkin otan hänet!

KHAKU (tulee ulos ja syöksyy Garizoa kohti.) Haa! Sinä koira! Mikä etuoikeus sinulla on olevinaan? Sanon voudille, niin saat hänet vielä tänä yönä! Hänhän on käskenyt … ja etkö muista, että täällä on jokaisella vapaus jokaiseen naiseen…

ÄÄNI (keskeyttäen.)
Se onkin ainoa vapautemme…

GARIZO (kähisee uhkaavasti.) Älä tule lähemmäksi, nauta, taikka murskaan saastaisen kallosi kuin pähkinän!

AGILO (kookas, nuori orja, heräten ja nousten seinämältä.)
Mikä meteli? Lakkaatteko kirkumasta siellä … taikka…

Yhä useammat orjat ovat heränneet melusta, ja joukosta kuuluu seuraavia

ÄÄNIÄ.
— Pysykää alallanne, hullut!
— Hiljaa, hiljaa!
— Menkää nukkumaan, senkin siat!
— Vouti kuulee!
— Eikö saa enää nukkua…?
— Ettekö ymmärrä, että vouti kuulee?

KHAKU.
Tahdon hänet!

GARIZO.
Et tule saamaan!

ÄÄNIÄ.
— Hiljaa! Hiljaa!

AGILO (uhkaavasti.) Vai niin, sinä musta libyalainen sika! Mutta jos et paikalla asetu —- niin olet sinä kuoleman! — Hildegard, tule tänne!

Naisten komeron ovelle ilmestyneiden naisten joukosta tulee nuori tyttö ja menee Agilon viereen.

VANHA NAISORJA (tyytymättömällä äänellä.) Mikä melu syntyy tässä yhdestä tyttöletukasta? Kaikki ovat saaneet täällä taipua… Ei suinkaan hän aio täällä säilyä koskemattomana?

Nauraa kuivaa, pahansuopaa naurua.

ÄÄNIÄ
— Mutta hänhän on vasta neljäntoista vuotias!
— Antakaa minun nukkua…
— Kyllä hän on jo kelvollinen!
— Hän tahtoo säilyä neitseenä!

Naurua.

VANHA NAISORJA.
Neljäntoista vuotias! Minulla oli siinä ijässä jo lapsi!

ÄÄNI.
Älkää melutko!

KHAKU.
Minä tahdon hänet!

ARTARIK (eräs suuri, synkkä germanilainen, joka koko ajan on käsiinsä nojaten istunut seinustalla ja tuijottanut eteensä, nousee ja puhuu hillityllä, läpitunkevalla äänellä.) Oi te kirotut elukat! — (Murinaa ja liikehtimistä.) — Niin, elukoita te olette! Te teette työtä kuin aasit, te teette kaiken työn — ja täällä te käyttäydytte kuin kiimaiset koirat! Teidän ainoana päämääränänne on tyydyttää himojanne — siittää uusia orjajoukkoja kirotuille herroillenne! Oi, te onnettomat raukat!

Vaieten ja häveten kuuntelevat orjat. Hetken kuluttua kuuluu muutamia

TOIVOTTOMIA ÄÄNIÄ.
— Mitä pitäisi meidän sitten tehdä?
— Niin, sanoppa se!
— Mitä me voimme tehdä?

ARTARIK. Paljon, paljon voisimme tehdä, jos te olisitte toisenlaisia! Orjien pitäisi olla rohkeita, tarmokkaita ja ennen kaikkea yksimielisiä — silloin voisimme vapautua. Mutta te olette velttoja, tietämättömiä, pelkureita, petollisia…

Hänen puheensa keskeytyy, sillä ovi avautuu ja sisään tuodaan sidottuina Karmides ja Enomanus, jonka kasvoista virtaa veri. Orjavouti apulaisineen kiinnittää heidän kahleensa seinässä lattian rajalla oleviin rautarenkaisiin. Kun se on tehty, sanoo

ORJAVOUTI (uhkaavasti ja ilkkuen.)
Siinä saatte olla huomiseen! Huomenna pääsette ristille!

ENOMANUS (tempoo raivoisasti kahleitaan, huutaen.)
Ja sinä tulet seuraksemme! Spartacus pitää kyllä siitä huolen!
Odota…!

ORJAVOUTI (nauraen pirullisesti.) Sinun Spartacuksesi minä kytken hyvin pian viereesi! Ehkä sinua ilahduttaa kuulla, että Licinius juuri antoi Clodiukselle käskyn mennä kolmentuhannen sotilaan kanssa ottamaan hänet kiinni ja tuomaan tänne elävänä tai kuolleena! — Äh! Vieläkö uhkailet, sinä kelttiläinen koira!

Orjavouti poistuu.

KIIHKEITÄ ÄÄNIÄ.
— Mitä on tapahtunut?
— Jumalien nimessä, mitä on tapahtunut?

KARMIDES.
Kapina!

ÄÄNIÄ.
— Kapina?
— Onko se totta?
— Kerro, kerro!

KARMIDES. Asia tapahtui niin, että huomenna piti alkaa kilpaleikit, ja me päätimme yöllä karata miekkailukoulusta, avata orjavankiloiden ovet ja ryhtyä kapinaan. Mutta eräs Aratus meni ilmoittamaan aikeestamme Liciniukselle ja hetken kuluttua piiritettiin miekkailukoulu; Licinius suuren sotilasjoukon kanssa astui sisään ja määräsi meistä suurimman osan vangittavaksi. Silloin Spartacus käski meidän hyökätä ja syöksyi etumaisena sotilasten kimppuun. Siinä syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta — jokainen meistä tiesi, että ellemme pääse ulos, joudumme jok'ainoa ristille. Paljon meistä kaatui, mutta Spartacus pääsi kuin pääsikin suuren joukon kanssa vapauteen!

ÄÄNIÄ.
— Mitä sinä puhut ..?
— Onko se totta?
— Miten jouduitte vangiksi?

ARTARIK
Kaatuiko sotilaita paljon?

KARMIDES. Ainakin kahta vertaa enemmän kuin meitä! Minulle kävi niin onnettomasti, että heittivät takaapäin verkon ylitseni — ja siinä olin kuin kärpänen! Viimeiseksi näin miten Aratus-petturi seisoi siellä sotilaitten takana voitonriemuisena… Mutta keskellä tulisinta taistelua ryntäsi Spartacus sivuun, tappaen kaksi sotilasta, ja lävisti petturin! Spartacus oli sanonut sen hänelle, ja minkä hän kerran sanoo, se tapahtuu ehdottomasti! Ja te saatte nähdä, että hän pelastaa meidät kaikki!

ÄÄNIÄ.
— Olisiko se mahdollista…?
— Ne tuhoavat hänet. Capuassa on niin paljon sotajoukkoja.

KARMIDES (innostuen.) Oh! Te ette tunne Spartacusta. Häntä ei tuhoa mikään! Jospa vain olisitte äsken nähneet hänet taistelussa! — Te voitte aavistaa, että siinä ovella ja eteisessä syntyi tavaton tungos, mutta Spartacuksella yksin oli tilaa — kaikki, jotka hänen lähelleen joutuivat, ne kaatuivat… Niinkuin hirmumyrsky raivaa itselleen tien, kaataen armotta kaiken mitä eteen sattuu — samoin lakaisi itselleen tien Spartacus! Ja hänen jälessään ryntäsivät kaikki…

ARTARIK (keskeyttäen.) Sellainen taistelu siellä ylhäällä, ja me täällä kirotussa luolassa emme tiedä mitään… Kunhan hän nyt vain voisi pitää puoliaan?

ÄÄNIÄ.
— Ah, ja me emme voi tehdä mitään!
— Oi, jospa hän voittaisi!

KARMIDES. Minä tiedän hänen voittavan. Hän ryntää orjavankiloihin, vapauttaen orjat — siellä on joukkoja loppumattomiin! Ja meitä hän ei unohda — te pääsette kaikki vapaiksi!

ARTARIK. Vapaa! Miten oudolta ja kummalliselta kuuluukaan tuo sana! Vapaa … vapaa… — (Synkästi.) — Ei, se on mahdotonta.

KARMIDES.
Luottakaa vain Spartacukseen!

RODULF (hiljaa ja synkästi.)
Meidän on turha toivoa…

AGILO (haaveillen.) Jospa vielä kerran pääsisikin vapaaksi… Yöt, päivät kulkisin, kunnes olisin kotimaassa, kotona… Sitten nousisin minä vuoriston korkeimmalle huipulle, sille, jonka peittää ikuinen, hohtava lumi … ja antaisin katseeni liitää yli kukkuloitten, järvien ja loppumattomien metsien… — Vieläkö muistat kotiamme, Hildegard?

HILDEGARD (nyyhkien.)
Muistan … muistan…

RODULF (peitetyllä hellyydellä.)
No, no, älkää nyt muistelko mitään…

KARMIDES (heltyen.)
Älä nyt itke…

AGILO (Karmidekselle.) Hän oli niin pieni silloin, kun meidät tänne raahattiin, siitä on niin kauan … ja kuitenkin hän muistaa. — (Hildegardille.) — Älä nyt itke — ehkä pääsemme vielä kotiin… Ajattele, miten äiti ilostuisi, kun sinä olet noin suuri tyttö! — (Hiljemmin.) — Jos hän vielä elää…

HILDEGARD (painaa itkien päänsä veljensä rinnalle.)
Emme näe häntä enää…

KARMIDES. Ole huoletta, tyttöseni! Spartacus tulee varmasti tänne, ja silloin olet sinä vapaa kuin lintu! — (Hiljemmin, aivankuin uneksien.) — Minullakin oli sisko, samanlainen kuin sinäkin… Ja iltasin kun aurinko laski mereen, kun kaikki hohti kullalta ja purppuralta ja satakielet lauloivat … silloin oli minulla aina tapana kävellä hänen kanssaan puutarhassa… Ah, minä muistan vielä erään hiekkakäytävän, jonka kummallakin puolen kasvoi ruusuja ja orvokkeja — vain ruusuja ja orvokkeja… Ja niiden tuoksu…

ENOMANUS (keskeyttäen, synkästi.)
Älä puhu turhia, Karmides. Mehän istumme täällä — kahleissa…

Karmides antaa päänsä vaipua.

AGILO
Minä uskon, että me vielä pääsemme vapaiksi … pääsemme kotiin…

GARIZO (kolkosti.)
Minulla ei ole enää kotimaata — sen ovat roomalaiset hävittäneet.
Minulla ei ole kotia — sen ovat roomalaiset polttaneet. Minulla ei ole
ainoatakaan omaista — kaikki omaiseni ovat roomalaiset surmanneet…
Kukaan ei minua odota — ei kukaan…

Peittää kasvonsa, kiristellen hampaitansa.

ARTARIK Minäkin tahtoisin vielä päästä vapaaksi… Ja sitten en enää toivoisi muuta kuin saada yhden ainoan kerran johtaa joukkoani — samaa, kaikkitallaavaa ratsujoukkoa, jota johdin ennen! — Tiedättekö, minne sen johtaisin? Roomaan! — (Raivostuen.) —- Verimereen tahtoisin upottaa nuo kirotut mässääjät!

RODULF
Turhaan raivoat sinä, Artarik. Emme voi mitään…

Äänettömyys.

KHAKU Sinä Agilo, sinä Garizo olette vihaisia minulle, ja minä olen tehnyt väärin… Mutta miksi olisin parempi? Sillä jos minulle sanottaisiin: valitse, jää tänne luolaan, tahi mene heti yksinäsi kuolemaan keskelle aavikkoa — niin ilolla menisin aavikolle! — Vaikka jano siellä kuivaisikin kurkkuni, vaikken enää koskaan näkisi yhtään palmua … yhtään pientä, vihreätä pensasta … niin näkisin minä kuitenkin keltaisen hiekan, sinisen taivaan… Minun ylitseni puhaltaisi vapaa, kuuma tuuli ja aurinko … hehkuva aurinko suutelisi minua kuolinhetkelläni… Mutta täällä … täällä me kuihdumme kuin palmut, jotka eivät saa milloinkaan aurinkoa nähdä…

Äänettömyys.

ARTARIK Älkäämme enää puhuko turhia… Meidän täytyy ajatella mitä voisimme tehdä.

ÄÄNIÄ.
— Niin, todellakin.
— Mitä me voimme?

ARTARIK. Minä luulen, että voisimme murtautua jotenkin täältä ja sitten yhtyisimme Spartacuksen joukkoon…

ÄÄNIÄ.
— Nouskaamme kapinaan!
— Emme pääse täältä…
— Ovet säpäleiksi!

Syntyy liikettä ja melua. Viimeisetkin nukkuneet heräävät, syöksähtävät ylös hieroen silmiään, käsittämättä mistä on kysymys.

RODULF (vaatien hiljaisuutta.) Mitä te aijotte, hullut? Mitä te voitte kapinoillanne? Herroja ja orjia on aina ollut ja tulee olemaan vastakin. Ja mitä ovat orjat ennen voittaneet kapinoilla? Ruoskintaa, ristiinnaulitsemista… Minä muistan miten Sicilian orjakapinan aikana…

HUUTOJA.
— Tuki suusi, vanha korppi!
— Hän puhuu totta!
— Meidät ruoskitaan!
— Meidät naulitaan ristille!

ARTARIK (kiihkeästi.) Kuulkaa minua! Eikö meitä nyt ruoskita pahemmin kuin koiria — eikö joukostamme jok'ainoa päivä viedä veljiämme ristille, piinapenkkiin? Eikö meitä kiduteta syyttömästi? Haa! Me elämme vain heidän hyväkseen, heidän huvikseen! Kuolema on satakertaisesti parempi kuin meidän elämämme…

Hänet keskeyttävät kiihkeät, raivoisat

HUUDOT.
— Parempi on kuolema kuin tämä elämä!
— Meitä kidutetaan nälällä!
— Emme voi mitään!

Spartacus: Viisinäytöksinen näytelmä ynnä Epilogi

SPARTACUS.

KONRAD LEHTIMÄKI

HENKILÖT:

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

TOINEN NÄYTÖS.