SYVYYDESTÄ

Kirj.

Konrad Lehtimäki

WSOY, Porvoo, 1915.

SISÄLLYS:

Saattajat. Gladiaattorit. Kosto. Pakolaiset. Sisarukset. Veljekset. Unohdettu. Syvyydestä. Inferno. Hautautunut. Joulu.

SAATTAJAT

He olivat kumpikin jo aivan harmaita nuo vanhukset, jotka laahustavin askelin kulkivat tomuista maantietä kaupunkia kohden. Puoliksi sulkeutunein silmin he tuijottivat tylsästi eteensä, ja niin tavaton voimattomuus ja nääntymys kuvastui heidän liikkeistään, kuin he olisivat olleet maahan vaipumaisillaan. He muistuttivat lähinnä vanhaa, loppuunajettua hevosparia.

Mutta edellä kulki heidän nuorin poikansa, voimakas, komeavartaloinen nuorukainen. Hän asteli hiukan kumarassa raskaan vaatemytyn alla ja hiki vuoti virtanaan hänen ruskeilta kasvoiltaan.

Ilma oli tukehduttavan kuuma. Koko avaruus näytti värisevän, niinkuin se olisi ollut täynnä kiehuvaa lasimassaa ja aurinko tuntui niin hehkuvalta ja läheiseltä kuin täytyisi kaiken heti syttyä palamaan sen tulisäteistä. Leveä, tomun peittämä maantiekin tuntui uhoavan kuumuutta kuin liiaksi lämmitetty uuni, ja se oli niin omituisen, sokaisevan vaalea, ettei siihen kärsinyt katsoa. Tienvierellä kasvoi muutamia nuoria lehmuksia; ne näyttivät olevan lakastumaisillaan. Ja kun toisinaan leyhähti tuskin tuntuva, kuuma tuulenhenkäys, liikahtivat niiden tomusta harmaat, käpristyneet lehdet hiljaa — ja tuo väsynyt värähdys muistutti janoon kuolevan ihmisen huulien viimeistä, äänetöntä kuiskausta: vettä…

Kaupungin kirkontornit olivat jo kauan näkyneet, mutta ne olivat vieläkin kaukana. Ja mitä lähemmäksi päästiin, sitä lyhyemmiksi ja hitaammiksi muuttuivat vanhusten askelet; väsyneet, laahaavat jalat irroittavat yhä enemmän pölyä, ja vanhan miehen keppi kolahtelee niin voimattomasti…

— Äiti parka, te aivan väsytte. Ei teidän olisi pitänyt lähteä näin pitkälle matkalle, puheli nuorukainen huolestuneena.

— Kyllä minä jaksan. Ja kuinka olisin voinut jäädä, jos sinä vielä…

Hänen äänensä muuttui yhä käheämmäksi ja lopulta vaikeni. Hänestä tuntui kuin olisi joku hiljaa kuiskannut: sinun viimeinen lapsesi menee kuolemaan. Hänen hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi, niinkuin voimakas käsi olisi kuristanut häntä kurkusta; hänen silmänsä sumentuivat kummallisesti, hän kompastui irtonaiseen kiveen ja oli vähällä kaatua. Mutta poika ehti tarttua hänen käsivarteensa ja sanoi hellästi ja lohduttavasti:

— Älkää pelätkö, äiti, kyllä minä… Antakaas, kun minä talutan toiselta puolelta.

— Älähän nyt … kai hän siellä, yhtyi isä. Kunhan ei vain myöhästyttäisi!

Vanha mies koetti myös puhua lohduttavasti, mutta ei itse aavistanut, miten kauhean toivoton ja levoton hänen heikko, käheä äänensä oli.

Taas kuului vain läähättävää hengitystä, laahustavien, väsyneiden askelten kapsetta, ja sakea pöly pöllähteli heidän jaloissaan.

Kun he saapuivat pikkukaupungin asemalle, vallitsi siellä tavaton kiire, hälinä ja sekamelska: asemalaituri oli puolillaan sotaan lähteviä miehiä.

Hetken kuluttua saapui juna puhkuen ja jyristen asemalle. Sotilaat hyökkäsivät heti junaan nyytteineen saadakseen itselleen paikat, mutta se oli ennestäänkin täynnä. Kuului äänekkäitä huutoja, kirouksia, lasten itkua ja naisten kimakoita ääniä. Mutta suuri osa miehistä jäi laiturille.

Vanha nainen piti pelokkaasti kiinni poikansa käsivarresta; häntä miltei kauhistutti tämä sekamelska. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kuiskasi ääni väristen lapsellisesta toivosta:

— Jospa ei olekaan tilaa…?

Mutta samalla saapui erään upseerin seurassa asemapäällikkö huolestuneen ja tärkeän näköisenä. Hän antoi joitakin käskyjä; junamiehet juoksentelivat edestakaisin, ja hetken kuluttua kiljahti vihellyspilli, veturi irroittui junasta ja lähti sivuraiteilta hakemaan lisävaunuja.

Kaikki olivat jo päässeet junaan. Akkunoita availtiin, näkyi hikisiä kasvoja, ja täpötäysistä vaunuista kuului epämääräinen, tasainen surina kuin mehiläispesästä. Useat olivat kuitenkin tulleet laiturille saadakseen vielä kerran puristaa rakkaittensa käsiä.

Kaidepuun vieressä seisoi nuori mies ja nainen. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan, he puristivat vain toistensa kättä, ja heidän koko olemuksestaan kuvastui haikea, sanaton suru ja tuska. Nuorukainen katsoi koko ajan tyttöä, joka vain silloin tällöin nosti tummat, surulliset silmänsä.

Kun kello soi, tyttö hätkähti. Hän läheni nuorukaista, ja hänen suunsa aukeni kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin. Mutta mitään hän ei voinut sanoa — hänen neitseellinen povensa alkoi vain kiivaasti kohoilla ja hänen mustat silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä.

Ja eräs nuori isä oli niin kummallinen — niinkuin hänellä olisi ollut kova kiire ja hänen olisi pitänyt vielä toimittaa paljon ennen junan lähtöä. Hän otti milloin nuoremman, milloin vanhemman lapsen syliinsä, suuteli heitä ja puhui yhtä mittaa jotakin nopeasti, kiireisesti. Hän hymyili omituisesti ja suuteli taas hellästi pienokaisen hentoa poskea. Kaikesta näkyi, että hän tuolla puhumisellaan koetti tukahduttaa omaa tuskaansa ja rohkaista vaimoaan.

Mutta nuori vaimo tuskin kuulikaan hänen puheitaan. Hänen huulensa vapisivat, kyynelet vierivät alas hänen poskiaan ja hänen katseensa harhaili hätääntyneenä ympäri — niinkuin hän olisi tahtonut paeta jonnekin ja etsinyt ulospääsyä. Toisinaan hän väänteli hiljaa käsiään, ja kaksivuotias poika katsoi pelästyneenä ylös äitinsä kasvoihin ja hänen pieni suunsa vääntyi itkuun. Silloin mies antoi nuoremman lapsen äidille, otti pienokaisen syliinsä, silitteli hänen vaaleita kutrejaan ja puhui hellästi:

— Älä ole milläsikään, pikkuseni… Isä tulee pian sodasta ja tuo sinulle oikein suuren pyssyn ja kypärän. Niin ja sapelinkin.

Mutta kun kello kalahti toisen kerran, vavahti vaimo kuin olisi häntä isketty ruoskalla. Hän tarttui suonenvedonomaisesti miehensä käteen sopertaen tolkuttomasti:

— Mitä, mitä minä nyt teen…? Mihin joudumme…?

Mies tuli hyvin kalpeaksi, hän laski lapsen maahan, ja hänen äänensä vapisi:

— Rauhoitu, rauhoitu! Minä tulen pian takaisin … ja minä kirjoitan heti…

Useimmat olivat vakavan ja synkän näköisiä; toiset taas koettivat nauraa ja puhua äänekkäästi peittääkseen ja karkottaakseen sen itsepäisen, peloittavan ajatuksen, että he viimeisen kerran näkivät rakkaansa. Ja jotkut näyttivät niin kummallisen hajamielisiltä, kuin eivät olisi lainkaan käsittäneet, mihin olivat menossa.

Mutta hiukan erillään laiturin toisessa päässä olivat vanhukset poikineen. Vaimo seisoi harmaana ja kurttuisena nuorukaisen edessä puristaen lujasti ja jäykästi hänen kättään ja katsoi ylös hänen nuoriin, voimakkaihin kasvoihinsa — niinkuin olisi tahtonut tuohon katseeseen ja puristukseen keskittää kaiken hellyytensä, pelkonsa ja rakkautensa. Mies seisoi hiukan sivulla; hänen harmaa partansa tutisi kummallisesti ja hän rykäsi tuon tuostakin, niinkuin olisi koettanut karistaa kurkustaan jonkin ilkeän, sinne tarttuneen palan…

Kun poika hankkiutui lähtemään, alkoivat kyynelet vieriä äidin ryppyisiä poskia myöten ja hänen huulensa vavahtelivat.

— Hyvästi nyt, äiti…

Äiti näytti ikään kuin unohtaneen kaiken sanottavansa. Kuin unessa hän kuuli kellon kalahduksen, näki, että poika hellitti hänestä, puristi hätäisesti isän kättä ja hyppäsi junaan. Vasta silloin irroitti tuska hänen kielensä; hän ojensi vapisevat kätensä liikkeessä olevaa junaa kohden parahtaen:

— Lapseni, lapseni!

Niin sanomaton hätä ja tuska värähti tuossa heikossa, vapisevassa äänessä, kuin olisi lintuemo surkeasti piipittänyt nähdessään viimeisen, untuvapeitteisen poikasensa iskettävän mäsäksi.

Asema on vähitellen tyhjentynyt. Itkevät, lapsiaan taluttavat vaimot, nuoret morsiamet, vanhat äidit ja tutisevat ukot — kaikki heidät on taas kaupunki niellyt uumeniinsa.

Mutta laiturin kuumuudesta hehkuvilla kiviportailla istuvat vielä vanhukset. Helle on vielä kauheampi kuin äsken, mutta he eivät siitä välitä. Vanha mies on avopäin, ja aurinko porottaa esteettömästi hänen harmaaseen päähänsä, mutta hän sitä tuskin huomaakaan — hän tuijottaa vain toivottomasti ja tylsästi eteensä. Hän on ottanut mustan piipunnysän taskustaan, mutta sen sytyttäminen on unohtunut hän pitelee sitä vain ruskeassa, vapisevassa kourassaan.

Vanha vaimo istuu hänen vieressään. Ainoakaan kyynel ei enää vieri hänen poskelleen; kuin tyrmistyneenä hän katsoo sinne mihin juna on kadonnut, vieden hänen viimeisen lapsensa. Siellä ei näy enää muuta kuin punertava savupilvi taivaanrannalla — ja sekin häipyy vähitellen näkymättömäksi…

Mutta vanha äiti yhä vain istuu ja katsoo. Kaukaiset muistot nousevat hänen sielunsa silmien eteen kuin suloiset, kauan kadoksissa olleet kuvat. Hän muistaa poikansa pienenä, lihavana palleroisena … ja entäs, kun hän otti ensimmäiset horjuvat askelensa? Hän muistaa niin elävästi, miten hän imetti ja kylvetti rakkainta lastaan — kuinka loistivatkaan hänen tummat silmänsä ihastuksesta, kun hän sai mielin määrin polskia vedessä!

Hän herää aivan kuin unesta, ja jonkinlainen kylmä puistatus viiltää hänen ruumistaan ja tuska puristaa hänen sydämensä kokoon. Hän tuntee eräänlaisella äidinvaistolla, ettei hänen lapsensa enää palaa, ja hänen tuskansa on aivan yhtä suuri, kuin hän näkisi poikansa kylmänä. Hänen päässään alkaa oudosti surista ja kohista, hän on aivan näkevinään, miten poikaparka makaa silmät ummistuneina ja hänen rinnastaan pulppuaa punainen veri.

Taas hän parahtaa kuin haavoitettu metsänotus:

— Lapseni…

Vanha mies hätkähtää. Hän aivan kuin herää ja sanoo itsekseen hiljaa ja käheästi:

— Sinne hän meni…

Jossakin ratapihalla kiljahtaa vihaisesti veturi, vaunut kolisevat, pyörät jyrisevät — ja läheisestä puistikosta kuuluu silloin tällöin pikkulinnun helteestä väsynyt viserrys.

Mutta vanha vaimo tuijottaa vieläkin toivottomin katsein taivaanrannalle, missä junan savu tuskin näkyvänä, punertavana pilvenä leijailee. Ja isän harmaa pää on kumartunut niin syvään…

GLADIAATTORIT

Heitä oli kaksi rykmenttiä eli kaksitoista tuhatta ja heidät oli määrätty murtamaan aukko vihollisen rintamaan. Tuohon joukkoon oli valittu vain sellaisia pataljoonia, joissa oli nuoria, 21-24-vuotiaita miehiä. Siitä kaikki tiesivätkin, etteivät he enää palaa. He olivat synkän ja päättävän näköisiä. Tuskin he huomasivatkaan tykkien jyrinää.

Miltei joukon loppupäässä marssi komppaniansa edessä luutnantti Julius S. Hän oli hyvin nuori ja hänen parrattomat kasvonsa olivat kauniit ja kalpeat; hänet oli vallannut kummallinen liikutus tietäessään menevänsä varmaan kuolemaan.

Aurinko helotti siniseltä taivaalta ja ilma oli mitä herttaisin. Aamupäivällä oli satanut ja ilmassa tuntui voimakas ruohon ja mullan haju. Ja sivulta puhalsi lauha tuuli sekoittaen siihen meren suolaisen tuoksun. Tuo raikas tuoksu tuntui kaukaiselta tervehdykseltä…

Niin — kaksi kuukautta sitten hän oli vielä rakastettunsa kanssa merenrannalla, kylpypaikassa. Silloin hän ei ollut osannut ajatellakaan tätä…

Vieno merentuoksu toi hänen mieleensä yhä uusia, suloisia muistoja.

Eräänäkin iltana he olivat merellä soutelemassa. Oli miltei tyyni ja aurinko laski parhaillaan. Yli meren äärettömän ulapan ulottui loistava, häikäisevä tulisilta. Hetken kuluttua vajosi aurinko hiljalleen aaltoihin jättäen jälkeensä punaisen hohteen, joka muutti koko maailman ruusunpunaiseksi. Samassa alkoi paviljongilta kuulua hänen lempikappaleensa sävel — ja merituuli tuoksui ja hyväili heidän kasvojaan. He eivät puhuneet mitään, mutta tytön tummat silmät olivat kosteat ja hänen koko olemuksensa tuntui yliluonnolliselta tuossa ruusunpunaisessa hohteessa. Ja kun hän tarttui rakastettunsa käteen…

Voi … hän oli kokonaan unohtanut… He olivat marssineet jo pari kilometriä ja taas leyhähti hänen sieraimiinsa aivan sekoittumattomana meren tuoksuva henkäys. Niin — ja tämä on viimeinen päivä…

Heidän tykkitulensa oli kiihtynyt entistä raivokkaammaksi. Mutta sillä kohdalla, josta heidän piti hyökätä, vastasivat vain vihollisen kaukaisimmat patterit; lähimmät olivat pahaenteisen äänettömiä: ne eivät tahtoneet paljastaa nykyistä asemaansa. Viholliset olivat varmaan lentokoneittensa avulla saaneet tiedon hyökkäyksen valmistelusta ja aavistivat maanlaadusta ja pommituksesta, miltä kohdalta se oli odotettavissa. Jokainen ymmärsi, että heillä myös sillä kohdalla oli tykistöä.

Tunnin marssin jälkeen he saapuivat uloimmille ampumahaudoilleen ja levähtivät siellä hetken, samalla kun tykistö yhä syyti murhaavaa tultaan heidän ylitseen. Mutta viholliset eivät nytkään vastanneet.

Äkkiä lähtivät hyökkääjät liikkeelle.

Ampumahautojen ja vihollisen piikkilankaesteiden välillä oli ojanne, jota useat kerrat oli koetettu käyttää suojana hyökättäessä. Siihen jäi nyt suuri pioneeriosasto alkaen kiireesti kaivaa sitä syvemmäksi — mutta hyökkäysjoukko eteni järjestyneenä, järkähtämättömänä kuin kone, jota sen kerran käyntiin lähdettyä on mahdoton pysäyttää. Viholliset aloittivat kiivaan kivääritulen, miehiä kaatui, mutta silloin he lähtivät juoksuun — tuo kaksitoistatuhantinen joukko syöksähti eteenpäin vastustamattomana kuin valtava, harmaa hyökyaalto…

Mutta kun he saapuivat piikkilankaesteille, selvisi vihollisen äänettömyys. Sivulla, noin puolentoistasadan metrin päähän äärimmäisistä hyökkääjistä oli pensaikkoon piilotettu tykki- ja konekivääriosasto. Nyt se alotti murhaavan tulen ja kokonaiset rivit kaatuivat… Julius oli taaempana, hän näki kohotettuja käsiä, kuuli vihlovia kuolinhuutoja. Ja edestä alkoi samanlainen teräs- ja lyijymyrsky…

Silloin hyökkääjät nostivat huudon, etummaiset särkivät vimmatulla kiireellä esteitä — ja taas syöksähti joukko hurjasti eteenpäin. Ja kun he samassa näkivät, että heidän oma tykistönsä murhaava tuli keskitettiin piilossa olevaan patteriin, niin että pensaikko oli yhtenä ainoana räjähdysmerenä, he karjuivat yhä hurjemmin. Ja hetken kuluttua oli patterin tuli vaiennut.

Mutta edestä kuului toisenlaisia huutoja: vihlovia hätähuutoja. Etummaiset olivat pudonneet peitettyyn kaivantoon, jonka pohja oli täynnä teräväkärkisiä paaluja… Mutta nekään, jotka kuulivat nuo huudot, eivät ymmärtäneet: he juoksivat vain eteenpäin kuin juopuneet; tuo mahtava ihmisvyöry painoi takaapäin peloittavalla voimalla — ja kamala hauta täyttyi. Niinkuin laavavirta, joka mennessään murskaa kaiken, täyttää kaiken, vyöryi harmaa joukko eteenpäin.

Silloin tuntui Juliuksesta kuin olisi siellä edessä tulivuori aukaissut kitansa; siinä, missä heidän etummaiset joukkonsa olivat olleet, näytti koko maanpinta, ihmiset, kaikki syöksähtävän leimahtavana tulena ja epämääräisenä, mustana massana korkeuteen… Kuului huumaava räjähdys, toinen, kolmas… Maamiinat olivat räjähtäneet eikä kohdalla olleita joukkoja enää ollut olemassa. Heidän murskaantuneet ruumiinsa, irtautuneet päänsä ja jäsenensä sinkoilivat kaikille tahoille yhdessä kivien ja mullan kanssa — ja kaikki peittyi tukahduttavaan kaasuun ja savuun.

Mutta ei siinä kyllin. Vihollisen tykistön päävoima oli kai odottanut vain tätä hetkeä — ja nyt alkoi niin kaamea näytelmä, että Julius luuli aistimiensa valehtelevan. Maa vapisi ja vavahteli, kokonaiset pilvet hiekkaa ja kiviä syöksyi ilmaan, kaikki peittyi räjähtävien ammusten tuleen ja savuun — ja he kaatuivat laumoittain. Eteneminen ei enää ollut mahdollista — heidän täytyi peräytyä.

Mutta neljätuhatta vain peräytyi — kahdeksantuhatta jäi kentälle.

Kun he vihdoin saapuivat uuteen, pioneerien kaivamaan ampumahautaan, he olivat aivan näännyksissä. Hiki vuoti virtana otsalta, rinta läähätti raskaasti, ja muutamat heittäytyivät pitkälleen kuin olisivat olleet kuolemaisillaan. Suurin osa heistäkin oli saanut joitakin vammoja.

Nyt oli saatu selville kaikki vihollisen patterit, ja heti kun miehet olivat päässeet ampumahautaan, alkoi heidän ylitseen niin hurja tykkituli, että ilma, koko avaruus tuntui olevan täynnä tuota helvetinsoittoa, jota ammukset soittivat. Vihollinen vastasi kaikilla pattereillaan ja srapnellit alkoivat räjähdellä heidän yläpuolellaan, vieläpä heidän joukossaankin. Mutta he olivat liian menehtyneitä ja tylsiä kiinnittääkseen siihen mitään huomiota.

Puolen tunnin kuluttua vihollisen tuli alkoi heiketä. Ja kun takimmaisista ampumahaudoista oli tullut tuhat miestä lisäväkeä, annettiin taas hyökkäyskäsky.

Vihollisen tuli lisääntyi heti kun he ilmestyivät kentälle. Mutta levähdyksen aikana oli asetettu muutamia haupitsipattereita sopivaan paikkaan — ja heille tuotti suurta lohdutusta, kun vihollisten varustuksissa yhtä mittaa räjähteli.

Julius oli kummallisen huumauksen ja tylsyyden vallassa. Hän ei tuntenut enää pelkoa eikä innostusta. Hänen ympärillään kaatui jatkuvasti miehiä, kuului huutoja, kirouksia — mutta hän ei kiinnittänyt mihinkään paljon huomiota. Konemaisesti hän vain juoksi toisten mukana. Vasta sitten kun he lähenivät piikkilankaesteitä ja heidän täytyi juosta suurten ruumiskasain yli, hän tunsi kylmää kauhua: sieltä kuului niin sydäntäsärkeviä huutoja.

Vihollisen oli onnistunut viedä äskeiseen piilopaikkaan muutamia konekivääreitä. Ne alkoivat taas ilkeästi säristä ja tuottivat tavatonta tuhoa, mutta eteenpäin he menivät sittenkin.

Silloin hän sai aivan kuin iskun rintaansa, hän tunsi heikkenevänsä ja vaipuvansa maahan — ja meteli hänen ympärillään vaimeni. Hän koetti vaistomaisesti rintaansa ja tunsi, että käsi tahrautui kokonaan lämpimään nesteeseen.

Hän tajusi olevansa haavoittunut, mutta mitään erityistä kipua hän ei tuntenut. Räjähdyksetkin alkoivat taas kuulua entisellä voimalla ja hän näki, että veri tulvi hänen rinnastaan.

Hän aukaisi vaivalloisesti takkinsa ja koetti tarkastaa itseään. Kun hänen suustaan ei tullut verta, hän päätteli, että kuula oli tullut sivulta ja pyyhkäissyt rintavaltimon poikki.

Etäämpänä räjähti taaskin miina … ja hän näki uudelleen tuon kamalan näytelmän. Taas saivat vihollisen konekiväärit uutta intoa — ne särisivät aivan kuin hurjasta vahingonilosta…

Hän näki kaiken mitä tapahtui, mutta seurasi sitä omituisen välinpitämättömänä — niinkuin olisi teatterissa katsellut jotakin ikävää näytelmää. Hän näki miten toverien täytyi peräytyä ensimmäisten miinaräjähdysten tekemiin kuoppiin. Heti kun he olivat peittyneet niiden suojaan, alkoi heidän tykistönsä toimia — ja taas tuo kaamea ammusten moniääninen orkesteri vonkui hänen yläpuolellaan.

Noin neljännestunnin kuluttua se lakkasi äkkiä; se oli käsky kuolemaanvihityille. Taas he nousivat…

Hänen haavastaan oli kaiken aikaa pursunut verta, kasvot olivat aivan kalpeat ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti himmetä. Kuin harmaan sumun lävitse hän näki, että tovereita oli enää vain vähän. Mutta eteenpäin he menivät hurjalla vimmalla. Hän oli näkevinään, että he seisahtuivat välillä, ampuen hajanaisen yhteislaukauksen. Ja sitten kuului hurja huuto, kun he hyökkäsivät vihollisen ampumahautoihin … pistimet välähtelivät…

Tykistö ja konekiväärit vaikenivat kummallakin puolella; sieltä kuului vain joitakin yksityisiä kiväärinlaukauksia ja huutoja… Hän odotti jotakin ratkaisua, mutta mitään ei kuulunut. Niin — heitä oli liian vähän, heidät oli kai tapettu viimeiseen mieheen.

Mitä…?

Kun tuo helvetillinen meteli oli tauonnut, tunkeutui hänen korviinsa kummallinen ääni: haavoittuneiden voihkina. Hän katsahti ympärilleen…

Ruumiita näkyi kasoittain, niin kauas kuin hänen himmenevä katseensa kantoi.

Mutta toisin paikoin ei erottanut enää yksityisiä ruumiita. Hän luuli uneksivansa, hourivansa: miinakuoppien lähettyvillä näytti kaikki sekasotkuiselta, punertavalta massalta, jätteiltä… Niinkuin alkuaikojen suunnaton petoparvi olisi siinä aterioinut.

Ja paaluhauta hänen takanaan… Hän kääntyi vaivoin ja häntä pyörrytti, kun hän katseli paaluihin seivästettyjen miesten vääntyneitä suita, mielettömiä silmiä ja kurottavia käsiä, joissa sormet suonenvedonomaisesti puristuivat ja aukenivat — niinkuin ne vieläkin hapuilisivat jostakin apua, tukea, elämää… Ja heidän voihkinansa…

Niin — koko laaja kenttä tuntui voihkivan, vaikeroivan, korisevan… Tuo taukoamaton ääni täytti hänen sielunsa jäätävällä kauhulla.

Mutta sanomaton raukeus ja heikkous valtasi hänet yhä enemmän ja hän kääntyi hiljaa selälleen. Taivaalla näkyi jo muutamia tähtiä.

Maattuaan hetken hän tunsi oudon kylmyyden vähitellen valtaavan jalkansa — niinkuin niitä olisi sivelty jäävedellä… Se levisi ylöspäin, kädetkin tuntuivat kylmenevän ja kangistuvan…

Silloin hän ensi kerran täydellisesti käsitti, että se oli kuolema — ja tuo tylsyys katosi kuin pyyhkäistynä. Hänen aivonsa alkoivat toimia nopeasti, selvästi. Hän tunsi, että he olivat kuolleet turhaan, ja hänen sielussaan heräsi katkeruus.

Hirveä tuska ja katumus valtasi hänet, hän olisi tahtonut huutaa; kuolema tuntui nyt niin tarkoituksettomalta ja kauhealta … eikä se odota. Mutta hän tuli yhä heikommaksi — hänen ajatuksensakin alkoivat muuttua jo sekaviksi.

Kummallinen jäykkyys ja kylmyys valtasi hänet yhä enemmän. Hän ei nähnyt enää mitään ja haavoittuneiden valitukset olivat kuuluvinaan niin kaukaa. Nyt niitä ei enää kuulu … ja parempi onkin…

Hän kuulee jotakin suhinaa, niinkuin lehtipuiden suhinaa vienossa iltatuulessa. Hän makaa jossakin, ja haavanlehdet värisevät. Hän on näkevinään rakastettunsa … äitinsä. Mutta he menevät ohitse — eivät huomaa…

Yhä kuuluu tuo vieno suhina. Hän on vielä nuori poika. Lemmikkihevosellaan hän ratsastaa tuttua polkua myöten lehtipuiden reunustamaa polkua. Ja tuoksuvat lehvät huiskivat häntä kasvoihin… Hän kannustaa hevostaan; he menevät hurjasti, yhä nopeammin, nopeammin… Kas — hän meneekin lentäen…

Mutta sitä mukaa kuin ilma viilenee, alkaa tuolta laajalta kentältä nousta vaaleata höyryä — niinkuin sumua tai jotakin salaperäistä uhrisavua.

Se on lämpimän veren höyry, joka siinä hiljalleen nousee taivasta kohden.

Ja hämärä levittää yli maan äärettömät, harmaat siipensä.

KOSTO

Kuinka kauan hän oli siinä maannut, hän ei itsekään tietänyt. Mutta kun hän vähitellen tuli tajuihinsa, oli aurinko jo alhaalla taivaanrannalla — ja kaikkialla oli hiljaista. Kuume poltti hänen ruumistaan kuin tuli, korvissa kohisi ja humisi kummallisesti ja kun hän aukaisi silmänsä, näytti koko maailma omituisen punertavalta.

Vähitellen, aivojaan ankarasti vaivattuaan hän ymmärsi olevansa haavoittunut; toinen puoli ruumista oli aivan tunnoton. Hiljaa valittaen hän käänsi päätään ja näki, että kranaatinsirpale oli murskannut hänen vasemman käsivartensa.

Hetken kuluttua hän kuuli hiljaista vaikerrusta jostakin. Hän käänsi päätään sinnepäin ja huomasi miehen, joka makasi selällään, kädet tuskallisesti nyrkkiin puristettuina. Kasvoista näkyi vain profiili, mutta ammottavasta suusta ja liikkumattomasta silmästä, joka kuhisi täynnä kärpäsiä, hän ymmärsi, että siinä oli kuollut. Valituksen täytyi siis kuulua vainajan pään takaa.

Hän koetti kääntää itseään sinne päin, mutta silloin tuntui aivankuin toinen käsi olisi reväisty irti ruumiista. Hän huomasi yrityksensä turhaksi ja ummisti silmänsä.

— Auttakaa … Jumalan tähden! kuului taas pitkäveteisesti ja valittavasti hänen päänsä takaa.

Hän säpsähti kuullessaan tuon matalan, käheän äänen — siinä oli jotakin tuttua. Kuka, kuka se oli? Se muistutti jotakin, jotakin, joka nostatti hänessä epämääräistä vihaa. Eikä hän kuitenkaan tietänyt miksi.

Taas hän kuunteli tuota valitusta. Tosin se oli heikko ja käheä — mutta eikö se sittenkin ollut eversti B:n ääni?

Hän kuunteli vielä tarkemmin ja miltei unohti omat tuskansa, kun hän vihdoin varmistui luulossaan. Ja viha leimahti hänen kasvoissaan.

Oliko, oliko se todellakin hän? Vihdoinkin…

Hänen kuumeisissa aivoissaan pyöri kaikki sekaisin. Ja vaikka hänen ruumistaan tuska poltti ja raastoi hänen tehdessään pieniäkin liikkeitä hän alkoi kääntää itseään, jotta olisi nähnyt.

Hammasta purren hän kohosi toisen kyynärpäänsä varaan ja onnistuikin hiukan kääntymään. Mutta samassa muuttui kaikki mustaksi, eikä hän nähnyt mitään… Hiljaa kiroten hän sulki silmänsä, mutta aukaisi ne jälleen hetken kuluttua.

Siinä hän oli! — tuo vihattu, tuhannesti kirottu… Karheat, punaiset viikset törröttivät kuin sian harjakset, pitkä, inhottava parta liehui rinnalla… Silmät olivat kiinni, lihava vatsa kohoili kiivaasti — ja hänenkin toinen kätensä oli kokonaan veressä.

— Vihdoinkin! hän mutisi vain huulillaan, kun hän kuumeesta ja vihasta hehkuvin silmin tuijotti vanhempaa miestä.

Hänen aivoihinsa syöksyi niin äärettömän paljon… Hän muisti kaiken sen vääryyden, ne hirveät tuskat, mitkä tuo mies oli hänelle tuottanut — ja eräälle toiselle.

Elävästi hän muisti, miten he olivat rakastaneet toisiaan, ja miten tuo tuolla, vaikka oli sen tietänyt, oli tullut pyytämään Mariaa tämän isältä. Ja itara, tunnoton isä oli pakottanut tyttärensä menemään tuolle… Niin — mitä olikaan köyhä aliluutnantti rikkaan everstin rinnalla…

Voi — hän on vieläkin näkevinään, miten Maria hentona ja kasvot yhtä kalpeina kuin hänen lumivalkea pukunsakin seisoi vavisten tuon toisen rinnalla alttarin ääressä… Ja miten hän itse miltei pyörtymäisillään syöksyi ulos, ajoi kotiin ja ampui luodin rintaansa…

Houkka! Miksei hän ennemmin ampunut tuota toista… Ja onnettomuudekseen hän vielä parani pitkän, pitkän ajan kuluttua.

Mutta kun hän kuuli, että hänen rakastettunsa oli tullut raskaaksi tuosta miehestä … ja kun Maria sitten kuoli lapsivuoteeseen — silloin oli hän tulemaisillaan hulluksi…

Aivan kuin haavoittunut olisi tuntenut, että häntä katsellaan, hän aukaisi silmänsä. Ja kun hän näki edessään nuo terävät, kuumeiset silmät ja verenvuodosta ja raivosta kalpeat kasvot, hän aivan kuin säpsähti. Vihdoin hän kuiskasi käheästi:

— Tekö…?

— Niin, minä.

— Oletteko tekin haavoittunut?

— Olen.

— Jumalan laupeuden tähden … vettä, sopersivat hänen paksut, halkeilleet huulensa.

— Oletteko heikko?

— Minä kuolen, ellen pian saa juodakseni…

Selittämätön ilme väreili nuoremman kasvoilla. Mutta hetken kuluttua hän hammasta purren alkoi ryömiä erästä kuollutta sotilasta kohden. Viha tuntui antavan hänelle uskomattomat voimat, sillä hänen onnistuikin irroittaa kuolleen kenttäpullo. Pitäen sitä hampaissaan hän ryömi takaisin haavoittuneen luo ja nosti pullon tämän vapiseville huulille. Tämä joi ahnaasti ja hänen äänessään kuvastui kiitollisuus ja jonkinmoinen epävarmuus, kun hän kuiskasi:

— Miten hyvä te olette…

Mutta vastaukseksi kuului äkkiä käheä, vihlova nauru… Ja hetken kuluttua:

— Minkä tähden luulitte minun antaneen teidän juoda?

— Niin, miksette itse juo…? Olettehan haavoittunut, sopersi vanhempi.

— Niin — se on totta, että minua janottaa, mutta minulla on jotakin virkistävämpää kuin kokonainen meri…

— Mitä … mitä se on? kysyi vanhempi tolkuttomasti.

— Kosto!

Sana singahti hänen suustaan kuin terävä piiskan isku.

— Mi — mitä tarkoitatte…? änkytti toinen ja hänen lihavat, ahavoituneet kasvonsa muuttuivat kellertäviksi. Mutta nuorempi keskeytti raa'asti:

— Juokaa, juokaa, että saatte voimia — te tarvitsette niitä pian… Nyt me olemme tasaväkiset — nyt ei teidän kultanne auta! Minun käteni on murskana — mutta niin on teidänkin… Minä olen kauan epäillyt Jumalan olemassaoloa — mutta nyt uskon, näen, että hän on olemassa… Juokaa, juokaa!

Vanhempi katsahti toisen kasvoihin ja kauhistui. Nuo ennen kauniit, nuoret ja hienopiirteiset kasvot olivat nyt aivan vääristyneet. Ne olivat niin hirveät ja säälimättömät, ettei hänellä saattanut olla armoa odotettavissa. Yhä tuijottaen toisen kasvoihin hän salaa kopeloi pistooliaan ja saikin sen vyöstä… Mutta nuorempi iski häntä viime hetkellä käteen, eikä laukaus sattunut…

Purren hampaitaan tuskasta ja raivosta nuorempi yritti saada pistoolin itselleen. Mutta toinen kiemurteli hänen allaan kuin haavoitettu käärme, ja vihdoin, kun hän huomasi, ettei voinut ampua, hänen onnistui heittää se kauas luotaan.

Nyt seurasi taistelu, niin hirveä ja petomainen, ettei heidän olisi luullut olevan ihmisiä…

Nuorempi koetti tarttua vanhemman kurkkuun, mutta tämä iski kaikin voimin nyrkillään murskaantuneeseen käsivarteen — ja tuskasta voihkaisten nuorempi vaipui maahan. Toisella olisi nyt ollut tilaisuus nujertaa hänet, mutta ei ollut voimia. Sitä paitsi oli hänen vioittunut käsivartensa nuoremman puolella eikä hän toisella ylettynyt viholliseensa… Molemmat makasivat vain raskaasti huohottaen kuin loppuun ajetut hevoset, jotka vetävät viimeisiä henkäyksiään.

Heidän ympärillään oli kesä täydessä ihanuudessaan. Vaikka maa heidän kohdallaan oli kranaatin repimä, tuntui kuitenkin kukkien tuoksua. Aurinko alkoi juuri laskea, ja läheisessä lehdossa viritti satakieli hurmaavan laulunsa… Mutta sitä vihamiehet eivät huomanneet — kaikki tuntui pyörivän heidän silmissään.

— Te vihaatte minua syyttä… Hän oli minun vaimoni, sai vanhempi katkonaisesti soperretuksi.

Nämä sanat saivat nuoremman aivan suunniltaan. Hän oli taas näkevinään heidän hääiltansa: nuori, hento, pelosta vapiseva tyttö — ja tuo paksu, intohimosta läähättävä mies… Hän oli näkevinään kaikki, kaikki… Hänen eteensä syöksyi toinen toistaan kiduttavampia kuvia.

Raivosta karjaisten hän ponnisti kaikki voimansa ja onnistui pääsemään jaloilleen. Sitten hän pudottautui raskaasti toisen rinnalle.

Vaikka maailma nytkin musteni hänen silmissään, sykähti hänen sydämensä villistä riemusta kuullessaan, miten kylkiluut rusahtivat hänen polviensa alla. Vanhemman rinta alkoi kovasti korista ja veri pursuta hänen ammottavasta suustaan…

Joka jäsen väristen nuorempikin vaipui maahan. Mutta heti hän taas koetti täydentää työtään — hänen vapisevat kätensä alkoivat hapuilla toisen kurkkua…

Mutta vanhempi oli myöskin sen verran tajuissaan, että tarttui toisen käteen — ja siinä he taas makasivat läähättäen. Vihdoin vanhempi sopersi katkonaisesti: — Saat… tästä … rangaistuksen.

— Älä luule … Nyt on sota!

Kaikki inhimillisyys oli kadonnut tuosta äänestä. Viimeinen sana tuntui hurjalta riemunhuudolta. Hetken kuluttua hän lisäsi voitonriemuisesti:

— Et pääse enää kertomaan…

Äkkiä hellitti kätensä vanhempi ja alkoi hapuilla miekkaansa. Mutta hän ei saanut sitä tupesta ja nuorempi käytti tilaisuutta hyväkseen iskeäkseen toista nyrkillä kasvoihin ja tarttui sitten kurkkuun.

Vanhempi koetti irroittautua tuosta otteesta, mutta ei voinut. Luinen käsi tuntui suonenvedonomaisesti jäykistyvän hänen lihavan kaulansa ympärille. Hänen kasvonsa muuttuivat sinertäviksi ja hänen ruumiinsa heittelehti sinne tänne kivuista välittämättä. Mutta nuo hirveät sormet puristivat hellittämättä kuin suuret kravunsakset… Hänen ruumiinsa alkoi jo veltostua.

Mutta vielä kerran hän kuolemankauhun antamalla voimalla riuhtaisi itsensä vapaaksi. Epäinhimillisellä äänellä hän korisi:

— Armoa … armoa…

— Armoa?! Armahditko sinä? — Kamala nauru kajahti hänen huuliltaan ja hän puhui läähättäen. — Täällä olen tappanut viattomia … ihmisiä, jotka eivät ole tehneet minulle mitään pahaa… Ja sinuako minä armahtaisin? En ole enää sama kukonpoika kuin ennen. Täällä minä olen oppinut jotakin.

Taistelu alkoi vielä kerran uudelleen. Ja äkkiä alkoi nuoremmasta tuntua, että hän oli joskus ennenkin kokenut jotakin samanlaista — että tämä oli vanhaa, tuttua taistelua, satoja kertoja koettua… Raskaasti huohottaen hän koetti saada uudelleen toisen kurkusta kiinni. Mutta kun tämä yhä epätoivoisesti vääntelehti, kieppui ja kiemurteli, tapahtui hänessä kummallinen muutos; hän unohti koko entisen elämänsä, vain sen hän muisti, että pitää tappaa, tappaa… Hänen korvissaan alkoi kovasti kohista, hän oli olevinaan äärettömässä metsässä, jossa myrsky hurjasti vinkuu ja raivoaa — ja hänestä tuntui, että hän onkin viettänyt elämänsä juuri täällä… Muristen kuin raivokas koira, hän syöksähti äkkiä toisen kurkkuun valkeine, terävine hampaineen… Hän puri hampaansa miltei yhteen — ja taas hän tunsi, että oli tehnyt samoin monta kertaa… Hän puristi suonenvedonomaisesti leukojaan yhteen, kunnes pieninkin vavahdus toisen ruumiissa oli tauonnut…

Kun se oli aivan veltto ja liikkumaton, hän irroitti otteensa. Sitten hän kohotti veren tahraamat kasvonsa taivasta kohden — ja alkoi ulvoa valittavasti ja pitkäveteisesti kuin yksinäinen, nälkäinen susi kuutamoisena talviyönä…

PAKOLAISET

Yksi ainoa vihreä sähkölamppu valaisi sairashuoneen salia muuttaen sen omituisen epätodellisen näköiseksi. Sali oli kokonaan valkoinen, katto, seinät, sänkyrivit — ja tuossa himmeässä, vihertävässä valossa kaikki näytti aavemaiselta. Valkopukuinen sisarkin, joka hiljaa, kuulumattomin askelin hiipi ulos ovesta, muistutti ruumiitonta haamua. Vain korkeat ikkunat olivat sysimustat, ja yö tuulen kylmä henkäys kosketti toisinaan ruutuja hiljaa ja salaperäisesti niinkuin siellä ulkopuolella olisi joku väsyneesti ja surullisesti huokaissut…

Kaikki vuoteet olivat täynnä haavoittuneita: kädettömiä, jalattomia, silmättömiä; toisilta taas oli puhkaistu vatsa, lävistetty rinta… Muutamat olivat kuolemankalpeita, ja heidän puoliavoimet silmänsä olivat jo himmeät ja lasimaiset. Toisten kasvot hehkuivat tummanpunaisina, heidän rintansa huohottivat ja silmät kiiluivat kuumeisina syvällä kuopissaan… Joidenkin murskatut päät oli kääritty ylt'yleensä, vain syvät suun ja silmien aukot ammottivat mustina: he muistuttivat manalasta paenneita haamuja…

Ilma oli tympeä ja tukahduttava. Kaikkialta kuului raskasta, korisevaa hengitystä. Jotkut hourailivat puhuen käsittämättömiä, sekavia sanoja — joku naurahtikin… Mutta kaiken tämän ylitse kuului hiljainen, yhtämittainen valitus ja voihke — ja muutaman kerran kirskahti terävä hammasten kiristys…

Salin äärimmäisestä nurkasta kohosi tyynyltä erään nuoren upseerin hienopiirteiset kasvot. Hän käännähti viereistä sänkyä kohden ja kuiskasi:

— Nukutko?

— En, vastasi vierustoveri.

— Minulla on niin tuskallinen olo. En voi nukkua…

— Polttaako jalkaasi taas?

— Ei…

— Mikä sinua sitten vaivaa? kysyi toveri ihmetellen.

Nuori upseeri katsahti pelokkaasti ympärilleen ja hänen äänensä vapisi, kun hän hiljaa kuiskasi:

— Pakolaiset …

— Pakolaiset?

— Niin — vihollispakolaiset…

Toinen katsoi häntä hetken, sitten hän kohottautui vaivalloisesti kyynärpäänsä varaan ja sanoi jännittyneenä:

— Mitä sinä puhut? Kerro minulle kaikki — kun en minäkään voi nukkua.

Viereisissä vuoteissa olivat haavoittuneet vaipuneet uneen, jossakin kuorsattiin korisevasti — ja salin toisessa päässä puri joku taas hammastaan. Nuori upseeri maistoi yöjuomaansa, vedellä sekoitettua viiniä ja alkoi kertoa hillityllä, kuiskaavalla äänellä.

"Se, mistä nyt aion sinulle kertoa, tapahtui samana päivänä, jolloin joukkomme valloittivat L:n kaupungin. Adjutanttimme kaatui, ja minä jouduin viemään erästä tärkeätä käskyä.

"Oli satanut monta päivää, ja maat olivat liejuisia. Hevoseni oli aivan uupunut, sen jalat upposivat syvälle pehmeään maahan, ja minä pääsin vain hiljalleen eteenpäin. Sää oli kylmä ja kostea, ja harmaa vesisumu riippui ilmassa kuin suunnattoman suuri hämähäkinverkko kastellen vaatteet ja kohmetuttaen kädet jäykiksi.

"Olin kai eksynyt hiukan oikeasta suunnasta, koska eräästä pikku metsiköstä tullessani näin miltei suorakulmaisesti edessäni maantien, jota myöten kulki hitaasti loppumattoman pitkä jono pakolaisia. Otin esiin kartan ja kompassin ja huomasin, että minun olisi pitänyt mennä hiukan vasemmalle — mutta edessä oli pieni, yli äyräittensä tulviva joki. Minulla ei ollut siis muuta keinoa, kuin mennä suoraan tielle, jotta pääsisin sillasta yli.

"Tosin minua hiukan arvelutti tuo pakolaislauma. Entäpäs, jos ovat aseistettuja ja hyökkäävät kimppuuni… Mutta minä olin viipynyt muutenkin liian kauan, eikä ollut muuta tietä. Sen tähden avasin pistoolikoteloni, tarkastin, että se oli panostettu — ja päätin, että minun täytyy päästä eteenpäin.

Mutta kun lähestyin maantietä, havaitsin varokeinoni kokonaan tarpeettomiksi. Nämä pakolaiset olivat esikaupunkien kaikkein köyhintä väestöä — varakkaammat olivat jo aikaisemmin paenneet junilla ja hevosilla. Näillä oli vain muutamilla laiha hevoskoni, joka vaivalloisesti laahusti eteenpäin, ja pyörät upposivat syvälle tien lokaan. Useimmat vetivät käsikärryillä lapsiaan ja kaikkein välttämättömimpiä tarvikkeitaan ja muutamilla oli apunaan uskolliset, takkukarvaiset koiransa. Mutta minä näin monen äidin, jolla ei ollut muuta kuin pieni lapsi sylissä, taluttavan vielä toista, joka itkusta ja väsymyksestä menehtymäisillään tallusti loassa pienillä jaloillaan…

"Oi ystäväni, minua kauhistuttaa vieläkin, kun muistan tuon vastaantulevan joukon. Siinä oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja joku raajarikko mies — ja kaikki olivat niin laihoja, kalpeita ja rääsyisiä. Tuolla tarttuvat käsikärryt lokaan, vanha vaimo ponnistelee kuin henkensä edestä mutta ei saa rattaita irti. Kuuluu naisten kauhistuneita, kimeitä ääniä, tukahdutettuja kirouksia, läähätystä… Lapset alkavat itkeä ja vaikeroida heikoilla, yskästä käheillä äänillään — ja takaapäin alkaa yhä kovemmin ja uhkaavammin kuulua yksi ainoa, kauhistunut huuto: eteenpäin! eteenpäin! Ja eteenpäin heidän täytyi päästä, sillä takanapäin jyrisivät meidän tykkimme kuin kaukainen, taukoamaton ukkonen… Mihin vanha vaimo käsirattaineen joutui, sitä en huomannut.

"Minua he silmäsivät vain ohimennen. Muistan vain joitakin katseita. Muutamista uhosi minua vastaan tylsä, voimaton viha — mutta he olivat liian nääntyneitä sanoakseen tai tehdäkseen jotakin… Toisista katseista kuvastui vain mittaamaton epätoivo ja mykkä moite, ja ne tunkeutuivat suoraan sydämeeni kuin kylmät pistimet… Hevoseni oli miltei lopussa, mutta minä kannustin sen kylkiä, niin että veri tippui ja pakotin sen laukkaamaan päästäkseni näkemästä noita hirmuisia, syyttäviä katseita… Niin — minä suljin silmäni…

"Vihdoinkin loppui vastaantuleva jono! Hevoseni huohotti raskaasti ja minä tunsin, miten se horjahteli.

"Mitä…?

"Sieltä tuli vielä yksi pakolaisperhe. Ja juuri nuo heikoimmat, jotka olivat jääneet toisista jäljelle — ne ovat aina silmissäni…

"Etummaisena kulki vanha, harmaapartainen mies vetäen pahanpäiväisiä nelipyöräisiä rattaita. Hän asteli aisoissa kuin hevonen: länkien ja rahkeiden sijasta oli aisoihin sidottu nuora, ja se näytti tunkeutuvan hänen laihaan niskaansa. Kädet riippuivat hervottomina sivuilla, ja hänen kasvonsa näyttivät aivan tylsiltä ja huulensa riippuivat veltosti. Niin siinä kumarassa eteenpäin ponnistellessaan muistutti hän todellakin vanhaa, loppuunajettua, äärettömän väsynyttä hevosta… Ja hänen sivullaan veti kaikin voimin laiha, takkuinen koira — niinkuin sekin olisi ymmärtänyt, että nyt tarvitaan kaikki voimat, ja sen punainen kieli roikkui läähättävästä suusta…

"Rattailla oli rikkonainen kori, ja siitä rääsyjen seasta pilkisti kalpeista lapsenkasvoista turvonneet punaiset silmät, ja sivulla asteli noin seitsenvuotias poika, hennolla olallaan pieni kaaripyssy… Tiedäthän, miten lapset aina uteliaina tarkastelevat vastaantulijoita, mutta niin ei tehnyt tämä; vain kerran hän kohotti pikkuvanhat, kalpeat kasvonsa, ja niissä, oli jotakin outoa ja kauheata … Niin, minä näin, että noista himmeistä silmistä tuijotti — nälkä.

"Noin kymmenkunta metriä rattaiden jäljestä käveli luultavasti lasten äiti. Hän kantoi selässään suurta vaatemyttyä ja hänen askelensa olivat niin raskaat ja laahustavat. Hänen silmänsä olivat alasluodut eikä hänen kuolemankalpeissa kasvoissaan ollut muuta kuin toivottomuutta. Jos hän olisi huutanut, itkenyt, kiemurrellut maassa, niin olisi häntä sittenkin ollut helpompi katsoa — mutta nuo kasvot olivat niin kauhean liikkumattomat kuin kuolleen kasvot…

"Oli jo aivan hämärä, ja edessäpäin leimahteli valtava tulipalon kajastus. Maa tuntui vapisevan yhä kiihtyvästä tykkien jyskeestä, ja muutamat eksyneet ammukset räjähtivät hurjasti räiskien arveluttavan lähellä — mutta he eivät näyttäneet sitä edes huomaavan…

"Minä olen täällä joutunut näkemään jo paljon kurjuutta, mutta en voi ymmärtää, mikä minulle silloin tuli. Oli aivan kuin joku olisi puristanut sydäntäni — ja minä tunsin, että pitäisi tehdä jotakin, auttaa…

"Käänsin jo ratsuni, mutta huomasin samalla, etten voinut mitään; minulla ei ollut edes rahaa — ja mitäpä rahakaan olisi heitä auttanut?

"Mutta kaukana tasangolla näkyi pitkä epämääräinen pakolaisjono kiemurtelevan hitaasti eteenpäin, kuin suunnattoman pitkä, harmaa käärme, jonka pää oli jo kaukaisessa pimeydessä.

"Ja viimeisetkin pakolaiset häipyivät hämärään niin hitaasti ja vaivalloisesti — aivan kuin kuolettavasti haavoitetut eläimet, jotka viimeisillä, sammuvilla voimillaan laahautuvat metsästäjää pakoon…

"Lopulta kuitenkin pääsin omien joukkojen läheisyyteen. Mutta silloin räjähti takanani ammus ja surmasi hevoseni; itse haavoituin jalkaan ja menetin tajuntani. Onneksi huomasivat sotilaamme minut, ja käsky tuli kuitenkin perille.

"Mutta minä pelkään, että tulen aina silmissäni näkemään nuo pakolaiset — nuo viimeiset pakolaiset…"

SISARUKSET

Sateen jälkeen oli tullut ihana päivä. Aurinko paistoi lämpimästi, kedot helottivat kirkkaanvihreinä, ja ilma oli täynnä ruohojen ja moniväristen kukkien tuoksua.

Mutta pikku mökissä vallitsi alakuloinen mieliala. Isä oli sodassa, eikä äiti ollut moneen viikkoon saanut mitään tietoja hänestä — ja nyt hän oli aivan sairas surusta. Kaiken lisäksi oli kova puute. Kotona oli tosin viisitoistavuotias tyttö ja neljätoistavuotias poika, mutta hekään eivät voineet mitään ansaita, kun maa oli vihollisen hallussa.

Äiti nousi vaivalloisesti istumaan vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, silmät tuijottavat, ja hän puhui heikolla äänellä:

— Lapset, menkää metsään katsomaan, olisivatko marjat jo kypsyneet. Saataisiin edes marjakeittoa…

— Niin, tulepas vain! huudahti poika reippaasti. Mennään pian!

Hänen sisarensa, kaunis, verevä tyttö, katsahti äitiin ja sanoi hiukan epäröiden:

— Mutta jos siellä on sotilaita…

— Älä yhtään pelkää! Tulenhan minä mukaan! sanoi poika leikillisesti ja tarttui sisarensa käsivarteen.

Äiti koetti hymyillä pojan sanoille ja puhui lohduttaen:

— Ei suinkaan niitä metsässä ole… Kylässähän ne majailevat.

Ja reippaasti sisarukset lähtivät läheiseen metsään.

Siellä oli vielä ihanampaa kuin tasangolla. Puiden lehdillä kimaltelivat vesihelmet kuin kristallit, koko metsä tuntui tuoksuillaan ja väreillään iloitsevan kauan odotetusta sateesta — ja lintujen laulu helkkyi moniäänisenä, ihanana kuorona…

Ja miten paljon marjoja! Poika huudahti ilosta ja kutsui sisarensa erääseen paikkaan, joka oli aivan punaisena marjoista. He laskeutuivat polvilleen ja poimivat molemmin käsin niin paljon kuin ehtivät. Poika hymyili itsekseen ja sanoi hiljaa ja iloisesti:

— Nyt äiti varmaan ilostuu!

— Niin — kunhan isä vain tulisi kotiin! vastasi tyttö ja huokasi.

Mutta marjoja oli niin paljon, että hänkin unohti ikävän todellisuuden. He olivat niin innostuneita, etteivät huomanneet mitään, ennen kuin kuulivat karkean, murteellisen äänen:

— Hyvää päivää, kaunis tyttö!

Sisarukset hypähtivät pelästyneinä seisoalleen ja huomasivat takanaan seisovan kaksi suurikokoista, raa'annäköistä vihollissotilasta. Nämä hymyilivät hiukan ja heidän silmänsä kiiluivat kummallisesti.

Toinen, jolla oli paksut huulet ja pyöreät, ulkonevat silmät, läheni tyttöä omituisin hiipivin askelin — aivan kuin saalista vaaniva peto, ja hänen käheä äänensä vapisi hiukan:

— Anna maistaa marjojasi, tyttö…

Mies tuli niin lähelle, että tyttö tunsi hänen kuuman henkäyksensä kasvoillaan; hän ojensi pelokkaasti marjakorinsa sotilaalle.

Mies ei maistanutkaan marjoja, vaan tuijotti yhä tyttöön. Ja jollakin naisellisella vaistollaan tyttö tunsi, että häntä uhkasi kauhea vaara — tuntui aivan kuin jokin kylmä ja niljakas olisi lähestynyt häntä… Hänen jäsenensä alkoivat vavista, kasvot muuttuivat aivan kalpeiksi — ja äkkiä hän lähti kaikin voimin juoksemaan pakoon.

Mutta niinkuin nälkäinen peto syöksyi sotilas hänen jälkeensä. Muutamilla pitkillä loikkauksilla hän saavuttikin tytön, tarttui suurella kourallaan tämän hentoon olkapäähän ja ärähti voitonriemuisesti:

— Vai niin! Vai pakoon…

Tytön suusta tunkeutui sydäntäsärkevä kirkaisu — niinkuin olisi jänis parahtanut tuntiessaan suden hampaat kurkussaan…

Poika alkoi myös huutaa, mutta silloin toinen lähti juoksemaan hänen jälkeensä karjuen:

— Oletko vaiti, taikka tapan sinut!

Poika ponnisti kaikki voimansa, eikä sotilas saavuttanut häntä, vaan palasi takaisin.

Hän juoksi vielä pienen matkaa, mutta sitten hänen korviinsa sattui taas sisaren vihlova hätähuuto ja hän kääntyi takaisin. Hän nousi pienelle kukkulalle ja se mitä hän sieltä näki, oli niin kauheata, että hän miltei jähmettyi…

Sisar oli paiskattu maahan, toinen roistoista piti kiinni hänen käsistään ja painoi hänen suutaan. Ja toinen… Oh…!

Pojan kasvot muuttuivat kuolemankalpeiksi ja hänen jäsenensä tuntuivat niin hervottomilta, että hän vaipui polvilleen. Sisko parka taisteli epätoivoisesti, toisinaan kuului tukahtunut, koriseva huuto ja pari kertaa vilahti hänen valkea jalkansa — aivan kuin suuri käärme olisi kiertynyt pienen linnun ympärille, joka epätoivoisesti pyristelee vastaan… Pojan kurkusta tunkeutui taas vaistomaisesti hurja kiljaisu, johon kaiku moninkertaisesti vastasi.

Toinen sotilas hellitti sisaren käsistä ja hypähti ylös. Hän katseli vaanien ympärilleen ja huomattuaan pojan hän sieppasi kiväärinsä ja tähtäsi tätä. Mutta poika ehti heittäytyä maahan; sitten hän juoksi nopeasti alas kukkulalta ja piiloutui suuren kiven taakse.

Taas kuului sisaren avunhuuto, mutta se tuntui heikommalta ja tukahtuneemmalta kuin äsken. Sotilas ilmestyi kukkulalle tähystellen joka taholle, mutta kun ei nähnyt ketään, kiiruhti juosten takaisin.

Poika makasi kiven takana raskaasti huohottaen ja tuijotti himmein silmin sinne, mistä silloin tällöin kuului yhä heikkenevä huuto…

Silloin kajahti kauempaa metsästä signaali. Se oli vihollisen kokoonkutsumerkki — sen hän oli tullut tietämään sinä aikana, kun ne olivat majailleet kylässä. Hän päätti mielessään, että sotilaat olivat saaneet luvan syödä marjoja metsässä, kun seudulla ei ollut mitään vaaraa — ja nyt heidät kutsuttiin kokoon. Noiden julmurien täytyi siis jättää uhrinsa.

Hän juoksi varovasti kukkulalle ja näki, että sotilaat olivat poistuneet — sisar vain makasi siellä liikkumattomana…

Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä — se tuntui aivan nousevan kurkkuun ja hän oli kuin tukehtumaisillaan. Hiki pusertui hänen otsalleen, ja sitten hän vaarasta välittämättä juoksi siskonsa luokse…

Mutta silloin tuntui aivan kuin hänen sydämensä olisi kokonaan lakannut sykkimästä; hän vaipui maahan käheästi voihkaisten.

Sisar makasi siinä selällään, kasvot sanomattoman kauhun vääristämänä. Avoimet silmät tuijottivat suoraan taivaaseen, ja hänen rinnassaan oli ammottava haava, josta vielä pulppusi säännöllisin sykähdyksin punainen veri… Hänen vaalea hameensa oli repäisty halki, ja…

Käheä ähkynä tunkeutui taas pojan kurkusta. Viha, inho ja jokin ennen tuntematon kylmä tunne valtasi hänen ruumiinsa ja sielunsa kuin huumaava myrkky. Hän ponnahti ylös ja lähti juoksemaan oikotietä kotiinpäin.

Tultuaan metsän reunaan hän näki kauempaa pienen sotilasjoukon tulevan maantietä myöten. Ahaa — ne menevät vartiopaikalleen, hänen kotinsa ohitse…

Kylmä viha valtasi hänet niin, että hänen oli vaikea hengittää. Eikä hän tiennyt oikein itsekään miksi kiirehti, mutta hän juoksi kuin henkensä edestä.

Saavuttuaan kotiin, hän juoksi suoraa päätä ullakolle ja kaivoi sieltä esiin isänsä sotilaskiväärin ja joukon panoksia. Kuolemanrangaistuksen uhalla oli vihollisten ylipäällikkö kieltänyt aseitten pitämisen valloitetussa maassa, mutta isä oli kätkenyt aseen jo ennen sotaan lähtöään, eikä hän mennyt sitä ilmoittamaan.

Ennen sotaa oli hän monta kertaa ampunut isän kiväärillä. Ja nyt hän miltei konemaisesti painoi lippaan täyteen patruunoita, irroitti pienen ullakonakkunan ja alkoi odottaa…

Hän läähätti vieläkin kuin näännyksiin ajettu hevonen, ja hiki vuoti virtoina hänen kalpealta otsaltaan, tunkien silmiin ja kirvellen niin, ettei hän kotvaan nähnyt mitään. Mutta hän pyyhkäisi kasvojaan hätäisesti puseronhihallaan — ja taas näkyi tiellä asteleva tumma vihollisjoukko…

Joukon lähestyessä muuttui hänen katseensa tavattoman teräväksi. Edellä kulki nuori luutnantti, mutta eikö tuolla…? Ne lähenivät yhä ja silloin hän tunsi etummaisessa rivissä nuo paksut huulet ja pyöreät, ulkonevat silmät…

Hän tähtäsi tarkkaan keskelle rintaa — ja painoi liipasinta … Raiskaaja nosti kätensä ilmaan ja kaatui maahan omituisesti pyörähtäen — niinkuin olisi aikonut tanssia… Ennen tuntemattoman, mielettömän riemun valtaamana poika työnsi nopeasti toisen panoksen piippuun ja laukaisi umpimähkään joukkoa kohden.

Kuin sumun lävitse hän näki, että vieläkin kaatui joku, mutta sitten hajaantuivat sotilaat nopeasti, eikä hän enää ehtinyt ampua. Kuului raivokkaita huutoja ja kirouksia; ovia jyskytettiin, jymisevät askelet lähenivät — ja samassa ilmestyivät oviaukkoon erään aliupseerin parrakkaat kasvot.

— Kädet ylös! karjaisi mies kovasti, tähdäten poikaa kiväärillään. Mutta tämä ei liikahtanut, istui ja tuijotti vain heihin tylsänä vihasta ja kivääri lepäsi vielä ullakon luukulla.

Aliupseeri ei kuitenkaan ampunut, vaan hyökkäsi esiin, nosti pojan niskasta seisaalleen ja ärjäisi raivoisasti:

— Lurjus! Mitä teit?!

Pojan silmät leimahtivat ja pienet, laihat kädet puristuivat nyrkkiin… Mutta silloin aliupseeri iski häntä vasten suuta, niin että veri purskahti.

Sotilaat ottivat kiväärin ja panokset — ja laahaten vietiin poika alas portaita suoraa päätä pihalle.

Nuori luutnantti, jolla oli kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja siniset silmät, tarkasti poikaa hetken silmälasiensa takaa ja kysyi kauniilla, mutta ankaralla äänellä:

— Sinäkö ammuit ullakolta?

— Minä — vastasi poika hiljaa ja lujasti.

Hän näytti vielä niin tavattoman hennolta ja lapselliselta, seisoessaan siinä kalpeana rotevien, punakoitten miesten keskellä. Veri vuoti virtanaan hänen nenästään valuen laihalle, huohottavalle rinnalle ja tahraten hänen puseronsa. Luutnantin valtasi sääli, ja hän kysyi hiukan lempeämmin:

— Minkä tähden sen teit?

— Hän tappoi äsken sisareni tuolla metsässä … ja paljon pahempaa… Tuntui aivan kuin sanat olisivat tarttuneet hänen kurkkuunsa, mutta sitten hän äkkiä huusi hurjasti:

— Niin! Menkää katsomaan tuonne metsään! Siellä hän makaa…

Tuo kimeä, vapiseva ääni katkesi nyyhkytykseen.

Nuori upseeri hätkähti. Hän pudotti silmälasinsa ja sammalsi tolkuttomasti:

— Kuka … kuka…?

— Tuo juuri! Poika viittasi kuolleeseen, joka oli kannettu lähemmäksi. Hänen katseensa kulki miehestä mieheen, ja kun hän rivin loppupäässä näki toisen roistoista, leimahti hänen vihansa uudelleen; hän osoitti miestä ja huudahti silmät säkenöiden:

— Tuo myös! He molemmat … molemmat!

Seurasi pitkä, pahaenteinen äänettömyys; kuului vain sairaan vaimon tukahdutettu nyyhkytys porstuasta ja ympärillä lentelevät pääskyset visertelivät iloisesti… Kaikkien katseet olivat suunnatut raiskaajaan, joka oli muuttunut harmaankalpeaksi; hän tuijotti eteensä maahan ja hiki helmeili suurina pisaroina hänen otsallaan.

Nuoren upseerin silmät olivat terävät kuin tikarit ja hänen äänensä oli matala ja vapiseva:

— Kuinka vanha hän oli?

— Viisitoistavuotias, lausui poika jäykästi kuin täysikasvuinen mies.

Toverien katseet näyttivät tahtovan murskata rikollisen — ja näkyi, että häpeä, pelko ja katumus raateli hänen sieluaan.

— Lapseni … lapseni, nyyhkytti äiti sydäntäsärkevästi.

Hirveä taistelu kuvastui nuoren upseerin kasvoissa. Hän otti lakin päästään ja pyyhki hikeä kalpealta otsaltaan — ja hänen katseensa harhaili kummallisesti ympäri kuin rikollisen. Hän katsahti taivaallekin, ja huomasi, miten sinisellä taivaalla liiteli hiljaa yksinäinen pilvenhattara kuin suuri, äänetön lintu … Vihdoin alkoi hän puhua katkonaisella, käheällä äänellä:

— Tiedättekö, että aseiden piilottaminen ja pitäminen on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty?

— Tiedämmehän me sen, nyyhkytti vaimo. Hän oli laahautunut ulos ja nojautui ovenpieleen aivan kuin kaatumaisillaan. Mutta minä en ole mitään tästä tietänyt — sen vannon Jumalan kautta!

— Ja tiedättekö, että jokainen, ken ryhtyy aseelliseen toimintaan sotajoukkoamme vastaan, on ilman muuta kuolemaan tuomittu; jota paitsi asunto, missä aseellista väkivaltaa on harjoitettu, ehdottomasti poltetaan… Tiedättekö tämän?

— Kyllä … kyllä minä sen olen tietänyt…

Luutnantti rykäisi kovasti usean kerran; sitten hän kääntyi pojan puoleen ja hänen äänensä oli aivan vieras ja kolea.

— Sinut on siis heti ammuttava ja tämä mökki poltettava…

— Armoa! parkaisi sairas äiti kauhealla äänellä, syöksyen polvilleen upseerin eteen. — Armoa, herra… Hän on nyt ainoa lapseni … ja ajatelkaa, mistä syystä hän sen teki… Jumalan laupeuden tähden…

— Minä en voi mitään, keskeytti luutnantti käheästi. Se on ylipäällikön ankara käsky. Teidän poikanne on tappanut kaksi sotilastamme — ja jos minä hänet armahtaisin, ammuttaisiin minut itse. Vaimo parka, minä en voi mitään…

Äidin sairaat, kellertävät kasvot olivat kokonaan vääristyneet mielettömästä kauhusta. Hän syleili kiihkeästi luutnantin polvia ja huohotti:

— Armoa! — Hän on vasta lapsi … hän on vasta neljätoistavuotias… Jumalan laupeuden tähden! Ajatelkaa, että teillä olisi sellainen veli…

Luutnantti irroitti itsensä tuosta suonenvedonomaisesta syleilystä ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Ja hän huusi miehille taas tuolla vieraalla, karkealla äänellä:

— Ojennus! Asettakaa vanki sopivaan paikkaan — ja olkaa valmiit!

— Armoa! koetti onneton äiti sopertaa, mutta hänen äänensä sortui.

Aliupseeri, joka oli sitonut pojan kädet, asetti hänet seisomaan kotimökkinsä seinustalle ja aikoi sitoa nenäliinan hänen silmilleen.

— Ei tarvita! huudahti poika. Hän muisti lukeneensa jonkin kertomuksen samanlaisesta tapauksesta ja päätti, ettei hänkään häpäise itseään… Mutta hänen äänessään värisi sekaisin kauhu, viha ja pidätetty itku. Hänen hento ruumiinsa vapisi ankarasti, hän näytti vain viluiselta lapselta…

— Valmiit! komensi luutnantti käheästi, niinkuin ääni olisi tarttunut hänen kurkkuunsa. Ja hetken kuluttua:

— Ampukaa!

Pojan silmät leimahtivat vielä kerran voimattomasta vihasta, ja hän huusi kaikin voimin:

— Kurjat murhaa…

Mutta hänen äänensä katkesi kummallisesti korahtaen. Luonnottoman räikeänä räjähti yhteislaukaus liian läheisestä tuvanseinästä — ja sitä peittävä, vihreä köynnöspeite vavahti kuin eläin, jota on kuolettavasti isketty. Poika putosi suorastaan kokoon kuin tyhjä säkki — äännähdystäkään ei enää kuulunut. Hänen suunsa vain aukeni, niinkuin hän olisi aikonut vielä kerran vetäistä ilmaa läpiammuttuihin keuhkoihinsa — ja laihat, hennot sormet koukistuivat suonenvedonomaisesti kuin kuolevan linnun varpaat…

Äiti, joka mielettömässä tuskassaan oli seurannut valmistuksia, lysähti tunnotonna maahan, niinkuin hänetkin olisi ammuttu. Nuori upseeri tarttui kaksi käsin päähänsä ja tuijotti mielipuolen tavoin pientä, verintahrattua ruumista… Mutta äkkiä hänen kasvoilleen tuli kauhea, päättäväinen ilme, ja hän huusi hurjasti:

— Ojennus!

Sitten hän otti pistoolin vyöltään, tähtäsi tarkkaan elossa olevaa raiskaajaa — ja laukaisi.

Tämä kaatui heikosti huudahtaen, potkiskeli muutaman kerran hervottomasti ja oli sitten hiljaa.

Mutta luutnantti huusi raivoisalla, miltei riemuitsevalla äänellä:

— Ja nyt mökki palamaan!

Jotkut katsahtivat luutnanttia kasvoihin ja kylmä väristys kulki heidän ruumiinsa lävitse: he näkivät, että hän oli menettänyt järkensä.

Mutta hänen käskynsä oli vieläkin ylipäällikön julistuksen mukainen eivätkä he uskaltaneet kieltäytyä tottelemasta. Vanha vaimo kannettiin hiukan syrjään ja mökki sytytettiin.

Pian alkoivat liekit rätistä, ja paksu, musta savupatsas nousi sinistä taivasta kohden. Ja tuon mahtavan savupatsaan ympärillä lentelivät vinhaa vauhtia pääskyset, piipittäen surkeasti ja valittavasti. Niiden poikaset olivat jääneet liekkeihin … nuo pienet, avuttomat poikaset, joilla ei vielä ollut höyheniäkään…

VELJEKSET

He marssivat rivissä rinnakkain ja olivat niin yhdennäköiset, että paikalla tunsi heidät veljeksiksi: kummallakin hiukan karkeat, voimakkaat kasvonpiirteet, samat siniset silmät ja vaalea, pehmeä tukka. Eron huomasi vain siinä, että nuorempi oli pitempi ja hartevampi ja terveenpunakka, kun taas vanhemman kasvot olivat kalpeat ja niissä oli vielä aivan kuin kärsittyjen tuskien jälkiä.

Oikeastaan olisi heidän väliinsä kuulunut pari miestä, mutta he olivat omin luvin asettuneet rinnakkain, ja kun kapteeni oli ystävällinen mies, hän ei ollut sitä huomaavinaan.

Jo silloin kun tuli äkkinäinen käsky lähteä sotanäyttämölle ja täytyi jättää vanha, sairas äiti kotiin, he olivat kumpikin itsekseen päättäneet suojella toisiaan kaikissa vaaroissa. Sillä vaikkeivät he koskaan siitä puhuneet, he rakastivat sydämellisesti toisiaan. Tosin pienenä toisinaan oli tullut riitaakin, kun vanhempi tahtoi pitää ylivallan, niinkuin kaikki vanhemmat veljet maailman alusta alkaen ovat tehneet! Mutta auta armias, jos joku rohkeni tehdä pahaa pikku veljelle! Vanhempi olisi sellaisissa tapauksissa mennyt nuoremman puolesta vaikka suoraan kuolemaan.

Ainoa onni olikin, että he saivat olla rinnakkain. He puhuivat usein kodista ja äidistä — ja voivat monella tavalla auttaa toisiaan. Milloin vanhempi oli kovin uupunut pitkistä marsseista, kantoi nuorempi osan hänen kantamuksestaan; toinen taas luovutti osan ruoastaan, sillä pieni annos ei mitenkään tahtonut riittää nuoremman perin pohjin terveelle, rotevalle ruumiille; jos toinen vilustui, antoi toinen osan alusvaatteistaan. Ja kun vanhempi ensimmäisessä taistelussa haavoittui jalkaan jääden tiedottomana taistelutanterelle, juoksi nuorempi ankarasta luotisateesta huolimatta takaisin ja kantoi hänet sidontapaikalle. Tämän haavan johdosta vanhempi vieläkin hiukan ontui.

Annettiin pysähtymismerkki ja käskettiin syödä viimeinen mukanaoleva muona-annos. Sen jälkeen piti alkaa hyökkäys…

Oli raskas, sumuinen ilma. Maa oli pehmeä ja lokainen; miesten jalkineet olivat märät ja painavat anturoihin tarttuneesta savesta — ja he olivat väsyneitä, äänettömiä ja alakuloisia.

Veljekset istuivat lokaisessa maassa hiukan erillään muista ja söivät äänettöminä.

Vanhempi katsoi puolittain salaa, miten innokkaasti nuoremman voimakkaat leuat jauhoivat; hänen leipäpalansa pieneni arveluttavan nopeasti — ja toisessa kädessä hän piteli rasiaa, jossa oli hiukan säilöttyä lihaa, mutta siitä hän otti silloin tällöin vain pienen murusen.

Vanhempi leikkasi leipäpalansa kahtia ja ojensi toisen puolen veljelleen sanoen:

— Ota sinä tämä.

— En minä ota … syö nyt vain itse, esteli nuorempi.

— Älä nyt siinä… kyllä minä näen, että sinun on kova nälkä, eikä minulle maistu ollenkaan…

Nuorempi hymyili hiukan, aivan kuin olisi sanonut: kyllä minä sinut tunnen, veli! Ja hänen silmänsä sädehtivät kiitollisuudesta, kun hän katsahti veljeensä ja sanoi:

— Mutta sinun täytyy sitten ottaa tämä liha.

— Enhän min … mitä sitten itse syöt…

— Sinun täytyy ottaa! Kun et ole vielä oikein tervekään… Hän otti sormiensa väliin pienen lihamurenen, ojensi loput veljelleen ja lisäsi reippaasti:

— Enkä minä mokomista hippeistä välitäkään — mutta leipä se poikaa on!

Vanhempi kyllä tiesi miten paljon toinen piti lihasäilykkeestä — ja he hymähtivät kumpikin. Ja heidän hymynsä oli niin valoisaa ja kaunista — niinkuin ei olisikaan mitään sotaa, eivätkä he odottaisikaan hyökkäyskäskyä, joka vie sadat, tuhannet ihmiset kuolemaan…

Vanhempi otti säilykepurkin vastaan ja nuoremman valkeat hampaat iskivät peloittavalla voimalla uuden leipäpalan kimppuun. Vanhempi katsoi ihaillen veljensä voimakasta vartaloa ja pahoitteli mielessään sitä, kun tämä miltei yhtenään sai kokea nälkää. Kun hän oli syönyt säilykkeen jäännökset, hänellä oli vieläkin jäljellä pieni leivänpala.

— Ota tämä vielä … en viitsi näin pientä laukkuunkaan panna, hän sanoi ja ojensi sen veljelleen.

Tämä aikoi ensin syödä sen, mutta pistikin sen laukkuunsa ja sanoi:

— Saat sen täältä, jos sinun tulee nälkä. Ei sitä tiedä, milloin ruokaa saadaan…

Hän katsahti veljeensä valoisalla, lämpimällä katseellaan ja lausui hetken kuluttua hiljaa:

— Kyllä sinä sentään tulit liian aikaisin pois sairaalasta. Olet vielä niin huonon näköinenkin…

— Kun lääkäri kerran sanoi, että jalka on terve, niin kai hän sen sitten paremmin tietää, vastasi vanhempi hieman katkeranivallisesti. Hetken kuluttua hän lisäsi reippaasti:

— No, kyllä minä sentään jaksan…

Tuli pitkä äänettömyys. Jostakin edempää vain kuului tykkien jyskettä — ja kaikki katselivat sinnepäin äänettöminä ja hiljaisina, niinkuin olisivat ajatelleet, milloin heidän vuoronsa on kaatua…

— Mitenkähän se äitiparka siellä jaksanee…? puhui nuorempi kuin itsekseen lokaiseen maahan tuijottaen.

— Sehän ikävintä onkin, kun hänelle ei jäänyt juuri mitään…

— Kun se lähtökäskykin tuli niin kovin äkkiä…

— Niin, niin, päätteli vanhempi.

Hän rykäisi kummallisesti pari kertaa, niinkuin hänen kurkussaan olisi ollut jotakin, ja hänen äänensä oli matala ja hiljainen, kun hän lisäsi:

— Mitäs siinä eilisessä kirjeessä oikein olikaan…? Jos lukisit sen, koska tässä on aikaa.

Nuorempi kyllä tiesi, että toinen muisti tuon lyhyen kirjeen, mutta äidin kirjeiden lukeminen oli heille ikään kuin pieni juhlahetki. He voivat miltei nähdä, miten hän yksin vanhana ja ryppyisenä istuu kotimökissä… Tupa tulee hämäräksi, mutta hän ajattelee vain heitä — ja vihdoin, kun on aivan pimeä, hän havahtuu kuin unesta, sytyttää vanhan lampun, asettaa silmälasit nenälleen ja alkaa vapisevin käsin kirjoittaa…

Hän kaivoi poveltaan kirjeen ja alkoi hiljaa, liikutuksen vallassa lukea:

" Rakkaat lapset!

En ole saanut teiltä pitkään aikaan kirjettä ja minulla on niin levoton olo ja ikävä… Päivät ovat muuttuneet niin kovin pitkiksi ja yötkin… No ei se mitään, kun te, rakkaat poikani, vain pian tulisitte takaisin… Se reumatismi on minua taas viime aikoina vaivannut, mutta ei se mitään, kun te vain olisitte terveitä… Minä lähetän teille kummallekin uudet villasukat… Koettakaa nyt välttää vaaraa … kai se on Jumalankin tahto … sillä mihin minä sitten menisin jos te, pienet poika parkani kuolisitte…"

— Riveihin! kuului samassa hillitty, mutta kuuluva huuto, ja mies pani kirjeen uudelleen poveensa.

Hetken kuluttua lähti koko rykmentti marssimaan sumussa häämöttävää metsää kohden.

He olivat marssineet yhtä mittaa kaksi tuntia, kun äkkiä kuulivat lentokoneen surinaa yläpuoleltaan. Se oli vihollisen lentokone — sen he ehtivät nähdä ja kaikki ymmärsivät, että jos se pääsee pakenemaan, viemään sanan tykistölle, he joutuvat suureen vaaraan.

Ennenkuin ehdittiin edes komentaa, olivat kaikki kiväärit kohonneet ylöspäin, ja kun ampumiskäsky kuului, ne räiskähtivät kuin itsestään; ne rätisivät hetken hurjan nopeasti ja hermostuneesti — turhaan! Lentokone oli liian korkealla ja meni niin kovaa vauhtia, etteivät he saaneet sitä vahingoitetuksi. Suuren petolinnun lailla, joka pakenee saalis kynsissään, se lensi hurjasti eteenpäin ja katosi sumuun…

— Mitenkähän nyt käynee…?

Eräs laiha, väsyneen näköinen mies lausui sen miltei kuiskaten, mutta kaikkien mielissä kyti tuo sama kysymys.

Kun he olivat noin kymmenen minuuttia levottomina marssineet eteenpäin, kuului äkkiä kranaatin ulvonta, se räjähti heidän takanaan — ja vasta sen jälkeen kuului kumea tykinlaukaus paljon lähempää kuin ennen; lentokone oli tehnyt tehtävänsä…

Pian alkoi ammuksia lennellä yhä tiheämpään, jokin srapnelli räjähti heidän yläpuolellaan … ja heti sen jälkeen äärettömän suuri ammus aivan rivien edessä; sen ilmanpaine ja sirut tappoivat heti viisi miestä ja kymmenkunta haavoittui…

— Nyt ne alkavat niillä kirotuilla mörssäreillään…

Voimaton viha ja kauhu kuvastui tuossa huudahduksessa — ja se tarttui kaikkiin. He tunsivat itsensä niin kovin avuttomiksi, kun ei edes tiennyt, missä vihollinen oli.

Ammuksia alkoi sataa yhä nopeammin. Ne räjähtivät milloin edessä, milloin takana, milloin taas miesjoukossa. Kokonaiset pilvet lokaa räiskähti ilmaan ja maahan tuli syviä kuoppia, jotka alkoivat heti täyttyä likaisella vedellä.

Jossakin sivulla räjähti taas kranaatti ihmisjoukossa: kuului vihlovia tuskanhuutoja, sekasortoista hälinää ja eräs haavoittunut hevonen kiiti kuin hullu pienen matkaa ja syöksyi sitten nurinniskoin maahan.

— Eivätkö meikäläiset jo ala ampua…? kuului taas vapiseva, miltei vaikeroiva ääni.

— Ehkä ne pyrkivät parempaan paikkaan, puhui toinen lohduttaen. Mutta sama levottomuus ja pelko kuvastui hänenkin äänessään.

Silloin kuului komentosana, ja paikalla he hätääntyneinä lähtivät juoksemaan eteenpäin. Mutta pian he alkoivat raskaasti huohottaa; heidän silmissään hämärsi, ohimoissa jyskytti kuin vasaralla nakuttaen ja heidän hikisillä, kalpeilla kasvoillaan oli kauhun ilme…

Taas leimahti sokaiseva, keltaisenpunainen liekki, maa vavahti kauheasta räjähdyksestä, loka ja kranaatinsirpaleet singahtivat kaikkialle — ja se komppania, jossa veljekset olivat, peittyi miltei kokonaan sakeaan, tukahduttavaan savupilveen…

— Aleksander!

Tuo vihlova huuto sattui vanhempaan veljeen vielä ankarammin kuin kranaatin räjähdys. Hän oli vaistomaisesti syöksähtänyt eteenpäin, kun kranaatti ulvahti, kaatui suulleen maahan ja selvisi siten vain mustelmilla…

Huudon kuullessaan hän nousi puoliksi pyörtyneenä ja syöksyi umpimähkään äänen suuntaan. Hän oli tukehtumaisillaan savuun, hän kompastui elottomiin jäseniin ja tunnusteli murskatuita, vielä värähteleviä kasvoja — turhaan. Hän huuteli veljeään, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta hän kauempana näki jotakin häämöttävän savun seassa, hän syöksyi sinne — ja koettelemalla hän tunsi veljensä kasvot ja pehmeän tukan…

Tämä makasi selällään maassa, hänen toinen kätensä oli palanut ja savustunut aivan sysimustaksi ja toinen jalka muistutti jotain veristä massaa… Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, silmät sulkeutuneet — ja käheästi ähkyen hän aukoi yhtä mittaa suutaan kuin maalle vedetty kala…

Kaikki tuntui pyörivän vanhemman veljen silmissä; hän vaipui maahan veljensä viereen — mutta äkkiä hän hätkähtäen hypähti ylös: hänen kätensä oli sattunut johonkin lämpimään, höyryävään… Kranaatinsirpale oli repinyt auki veljen vatsan…

Hän oli aina vaarankin hetkellä ollut toiminnan mies, mutta tämä oli liikaa — hän oli kuin tolkuton… Kuin unessa hän kuuli, että oma tykistö oli ruvennut kiivaasti ampumaan, mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Ja jos häntä olisi käsketty seuraamaan komppaniaansa, tai koeteltu pakottaa lähtemään — niin elävänä hän ei olisi paikaltaan poistunut…

Haavoittuneen leuka alkoi kovasti vavista, hän aukaisi silmänsä ja näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta kieli oli suussa niin kankeana, ettei hän voinut lausua sanaakaan. Hänen kasvonsa vääristyivät, hän puri kirskahtaen hampaansa yhteen ja samalla alkoi hänen suustaan pursuta verta: hän oli tuskissaan purrut rikki kielensä… Ja yhä kiristellen hampaitaan hän tuijotti veljeensä. Hän ponnisteli sanoakseen jotakin, mutta ei voinut… Pitkän ajan kuluttua hän vihdoin käheästi korisi:

— Ammu minut…

Vanhempi säpsähti. Hän oli rakastanut veljeään enemmän kuin ketään; tuo rakkaus oli syntynyt jo lapsena yhteisissä kärsimyksissä ja lujittunut yhä elämän ankarassa taistelussa. Ja hänenkö pitäisi nyt ampua veljensä… Hän lyyhistyi kokoon purskahtaen rajuun itkuun ja painoi huulensa veljen verisiä huulia vasten, sopertaen katkonaisesti:

— Veljeni … veljeni … veljeni…

Eheällä kädellään tarttui onneton hänen käteensä ja puristi sitä uskomattomalla voimalla. Ja hän tunsi, että veli tuolla kuolemantuskasta vapisevalla puristuksella tahtoi lohduttaa häntä. Kuolevan hampaat aukenivat kiristyksestään, leuka alkoi taas suonenvedonomaisesti vavahdella ja vihdoin hän kuiskasi korisevalla äänellä:

— Tervehdä … äitiä…

Sitten hän menetti tajuntansa.

Vanhempi veli istui kauan kranaattien myllertämässä savessa ja tuijotti noita sinisenkalpeita, vavahtelevia kasvoja. Hänen ympärillään kuului joitakin valituksia, tykkien jyske oli kiihtynyt äärimmilleen, konekiväärit särisivät raivoisasti, sumuinen ilma aivan värisi tuosta huumaavasta pauhusta mutta hän vain istui ja piteli tuota tuskasta tempoilevaa kättä ja hänestä tuntui pitkät ajat siltä, että kaikki oli vain hirmuista unta…

Silloin hän muisti taas veljensä pyynnön ja värähti — niinkuin jokin kylmä, hirveä koura olisi äkkiä taittunut hänen sydämeensä. Ei — hän ei voi sitä tehdä…

Mutta vielä kauheampi oli katsella veliraukan tuskia, hänen hiiltynyttä kättään ja sinertäviä, vääntyneitä kasvojaan, joilla vielä äsken säteili nuoruus, terveys ja voima. Hänen sormensakin sinisine kynsineen näyttivät kuolleen sormilta, ja kuitenkin hän alkoi hourailla.

— Auta! hän parkaisi tuskin ymmärrettävästi. Tuo musta koira syö minut. Se on jo syönyt jalkani…

— Sielläkö sinä nyt olet, veli parka, kuiskasi vanhempi aivan ääneen.

Hänen mieleensä muistui niin elävästi tuo tapaus heidän lapsuudestaan. Kun isä oli kuollut, heidän täytyi lähteä kerjuulle, ja erään talon pihalla hyökkäsi suuri, kiukkuinen koira heidän kimppuunsa ja puri pienempää sääreen. Sydäntäsärkevästi huutaen hän löi koiraa kepillä, mutta se olisi repinyt hänetkin, ellei ihmisiä olisi tullut apuun.

Miten he itkivätkään silloin — hän oli aivan suunniltaan, kun veri pursui pikku veikon säärestä … läpi valkean sukan — jotka äiti oli saanut lahjaksi…

— Oh… nyt se repii minut! ähkyi taas onneton; hän alkoi korista ja tempoa entistä kamalammalla tavalla…

Mielettömänä hypähti vanhempi veli ylös ja juoksi umpimähkään pois, päästäkseen näkemästä ja kuulemasta.

Mutta kun hän näki vettä eräässä kuopassa, juolahti hänen mieleensä uusi ajatus: hän kostutti nenäliinansa ja toi sen veljen otsalle.

Vähitellen tämä alkoi taas näyttää elonmerkkejä; aukaisi lopulta silmänsä ja sopersi kankeasti:

— Mikset auta…?

Kauhea taistelu kuvastui vanhemman kasvoilla. Hän oli aivan harmaankalpea ja väänteli käsiään. Mutta veljen tuntemattomassa äänessä, tuossa sietämättömän terävässä, verestävässä katseessa kuvastui niin sanomaton tuska, rukous ja moite, ettei hän voinut sitä kestää; hän ymmärsi, että hänen täytyi … Hän tarttui veljen eheään käteen ja änkytti aivan kuin puolustautuen:

— Minä teen sen…

Taas hän tunsi tuon vavahtelevan puristuksen. Ja vain äärimmäisin ponnistuksin kuolevan onnistui katkonaisesti kuiskata:

— Hyvästi … rakas … veli.

Mutta hänen sammuvassa katseessaan loisti vieläkin kiitollisuus ja rakkaus…

Kun hän oli hetken ollut tiedottomana, hän alkoi taas hourailla. Ja kun hän vääntelehti ruhjotulla ruumiillaan, tarttui vanhempi veli kivääriinsä… Mutta vielä kerran hän heitti sen luotaan, niinkuin se olisi polttanut hänen käsiään. Ja hän näytti mielipuolelta, kun hän siinä polvillaan tuijotti veljensä jäännöksiä ähkyen kuin kuoleva eläin.

Miten hartaasti hän odottikaan kuolemaa! Multa yhä vavahteli käsi, yhä kuului katkonaisia sanoja, ja nuo kauheat korisevat hengenvedot viilsivät hänen sydäntään ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan. Vihdoin hän sieppasi uudelleen kiväärinsä — ja sitten kuului yksinäinen laukaus…

Lyhyt syyspäivä alkaa jo hämärtää, mutta hän on yhä polvillaan maassa pidellen veljensä kylmää kättä omassaan. Hän muistelee heidän lapsuuttaan, yhteisiä leikkejään ja retkiään…

Tykkien jyske on häipynyt yhä kauemmaksi, mutta hän tuijottaa vain noita lumivalkeita kasvoja, jotka ovat niin rauhalliset ja liikkumattomat. Hän muisti aivan selvästi, minkä näköinen veli oli ollut kaksivuotiaana… Silloin oli kotona vielä lehmäkin — ja poika kulki lihavana ja punaposkisena äidin kintereillä ja vaati yhtä mittaa kovalla äänellä maitoa. Ja nyt — nyt hän ei enää koskaan pyydä mitään…

Kun pimeys alkoi tulla yhä sakeammaksi, hän nousi ylös. Ja erään kaatuneen sotilaan vyöstä hän otti pienen lapion ja alkoi kuumeisella kiireellä kaivaa hautaa; se valmistuikin pian, sillä maa oli aivan pehmeätä. Sitten hän nosti veljensä ruumiin jäännökset sinne ja tarttui uudelleen lapioonsa…

Mutta kun hänen piti heittää tuota märkää savea veljensä ruumiille, hän pysähtyi ja seisoi hetken liikkumattomana. Hän kaivoi laukustaan puhtaan pyyheliinan ja peitti sillä kuolleen kasvot; hän keräsi särkyneen pyörän palasia ja rikkoutuneen laatikon lautoja ja latoi niistä veljen pään ympärille suojuksen — ettei märkä loka pääsisi hänen kasvoilleen…

Yrittäessään peittää veljensä vartaloa hänen vaatteittensa jäännöksillä — sattui hänen käteensä veren tahraama paperi. Hän katsoi tarkemmin ja huomasi verenkin lävitse suuria, koukeroisia kirjaimia…

Hirveä tuska vääristi hänen kasvonsa ja tarttui hänen sydämeensä kuin verenhimoinen peto uhriinsa — hän ei ollut muistanut kaikkea…

Hän tuijotti kauan lokaiseen hautaan, jonka pohjaan oli jo kokoontunut vettä… Kerran hän tarttui päähänsäkin ja mutisi hiljaa ja käheästi:

— Niin — mitä kirjoitan äidille…?

Hämärä muuttui läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Tuuli alkoi kohista läheisessä metsikössä hiljaa ja salaperäisesti kuin joidenkin jättiläisolentojen hillitty hengitys… Ja muutamat raskaat pilvenlonkareet liitelivät aivan matalalla mustina ja äänettöminä kuin äärettömän suuret yölepakot…

Mutta hän vain istuu ja tuijottaa veljensä ruumista, jonka hahmon vielä vaivoin erottaa mustan haudan pohjalta… Hänen päänsä on painunut voimattomasti rintaa vasten ja kädessään hän pitelee verentahraamaa paperilappua, jossa on suuria koukeroisia kirjaimia… Hän huokaa raskaasti ja hänen huulensa kuiskaavat hiljaa:

— Äiti parka…

UNOHDETTU

Kello oli kaksi yöllä, kun hän toisten mukana äänettömästi ratsasti leiristä tiedusteluretkelle. Vaikka oltiin elokuussa, oli yö sangen kolea ja pimeä; vain hiukan saattoi huomata alkavan päivän sarastusta. Alhaalla taivaanrannalla näkyi punertava tulipalon kajastus ja sieltäpäin kuului tykkien matala, kumea jymy — niinkuin kaukainen ukkonen.

Hänen ruumiinsa oli yhtämittaisesta ratsastuksesta niin kipeä kuin olisi häntä ruoskittu. Moneen yöhön eivät he nytkään olleet saaneet nukkua — aina vain tiedusteluretkiä. Kaikki näyttivät alakuloisilta, synkiltä ja kalpeilta — ja useat värisivät vilusta.

Kaiken lisäksi tuli heidän niskaansa hetken kuluttua sadekuuro, ja kun he olivat väsyneitä ja unisia, tuntui sekin aivan jääkylmältä. Onneksi se meni pian ohi ja hämäräkin alkoi vähitellen muuttua valoisammaksi.

He ratsastivat kaksittain erästä metsätietä myöten. Tuuli humisi puissa niin surullisesti, lennättäen heidän päälleen kylmiä pisaroita…

Äkkiä tuntui hänen rinnassaan jälleen tuo kalvava, tuskallinen tunne — niinkuin jokin tuntematon kipu; hän muisti taas, miten oli täytynyt jättää vaimo ja pienokaiset aivan rahattomina, turvattomina, kun sota syttyi. Ja miten he nyt…? Ajatellessaan, ettei heillä ollut ruokaa, tuntui, kuin häntä olisi kuristettu kurkusta. Hän oli aivan näkevinään, miten pienokaiset nukkuvat vuoteellaan kalpeina ja laihtuneina ja pöydän ääressä istuu himmeän lampun valossa hänen nuori vaimonsa itkien…

He tulivat parhaillaan eräälle aukiolle, kun edessä välähti kokonainen rivi punertavankeltaisia liekkejä — ja luodit lensivät vinkuen heidän korvissaan. Hän näki, miten eräs toveri levitti molemmat kätensä ja putosi taaksepäin maahan… He sieppasivat äkkiä kiväärit selästään aikoen ruveta ampumaan.

Mutta silloin hänestä tuntui, että jokin pisti hänen vatsaansa, hänen silmissään säkenöi omituisesti ja hänellä oli sellainen tunne, että pitäisi laskeutua alas ratsulta. Toverit ampuivat rivakasti, hän ihmetteli miksei hän itse ampunut — ja silloin hän käsitti hämärästi, että oli haavoittunut. Hevonen hypähteli, hän alkoi pudota, mutta tottuneen ratsastajan vaistolla hän ymmärsi vielä irroittaa jalkansa jalustimesta. Hän oli huomaavinaan, että toverit lähtivät täyttä laukkaa, tulia välähteli; viimeinen aistimus oli se, että hän putoaa — mutta alastuloa hän ei enää tuntenut…

Ensimmäinen tunne oli äärettömän väsymyksen ja tylsyyden tunne — ja hänen korvissaan oli tavaton jyrinä, kolina ja suhina. Hän ei muistanut mitään eikä kyennyt ajattelemaan ja hänen sisällään poltti niinkuin siellä olisi kytenyt pienoinen tuli, joka tunkeutui hiljalleen ulos kurkusta. Aurinko paahtoi häntä suoraan kasvoihin, hänestä tuntui hämärästi, että hän on jossakin taistelukentällä ja hänen halkeilleet huulensa kuiskasivat hiljaa, käheästi:

— Vettä.

Hän makasi kauan tuon raukeuden vallassa voimatta aukaista silmiään. Mutta tuska vatsassa yhä yltyi, ja hän alkoi tahtomattaan hiljaa vaikeroida. Ja hänen oma äänensä, tuo heikko, surkea valitus ikäänkuin herätti hänet vähitellen. Hän alkoi muistaa metsäaukean, putoavan toverinsa — ja itsensä…

Kylmä kauhu vavahdutti häntä, herätti hänet aivan täyteen tajuntaan; hän huomasi haavoittuneensa vatsaan. Ja hän ymmärsi, ellei ollut enää toivoa…

Hänen selkänsä oli aivan puutunut, ja kun hän koetti kääntää itseään, repäisi sisältä niin sietämättömästi, että hän oli menettämäisillään tajuntansa. Hän makasi pitkän aikaa liikkumattomana, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet kuolonkalpeiksi. Vihdoin hän taas sopersi hiljaa:

— Vettä.

Hän kuiskasi monta kertaa tuon yksinäisen sanan, mutta kun ei kukaan vastannut, heräsi hänen sameissa aivoissaan kummallinen epäluulo. Vaikka hän äsken hämärästi muisti kaatuneensa metsässä, luuli hän kuitenkin makaavansa keskellä taistelun melskettä. Vasta nyt hän huomasi, että tuo humina ja jyrinä kuului hänen päästään. Tosin hän kuuli myös tykkien jyrinää, mutta se oli etäämpänä.

Vaivalloisesti hän aukaisi silmänsä ja huomasi olevansa samassa paikassa, minne yöllä oli pudonnut. Tykkien jyskeestä hän totesi taistelun siirtyneen jo kauas — ja hän oli jäänyt tänne yksin … hänet oli unohdettu.

Unohdettu…

Vähitellen hän käsitti täydellisesti asemansa ja hänet valtasi sanoin kuvaamaton hätä ja kauhu. Ja hänen polttavasta kurkustaan tunkeutui hänen tahtomattaan käheä, epätoivoinen huuto:

— Auttakaa!

Mutta silloin tuntui aivan kuin hänen vatsaansa olisi työnnetty tulinen veitsi. Vielä hän kuuli jonkin korahduksen kurkustaan, mutta sitten muuttui kaikki pimeäksi…

Hän on olevinaan kotipuolessa heinäniityllä. Heinäväki syyttää häntä jostakin kauheasta rikoksesta, hänet on sidottu lujasti maahan raskailla rautakahleilla, jotka syöpyvät syvälle lihaan. Ja hänen nuori vaimonsa pitää hänen huulillaan vaahtoavaa kaljatuoppia — mutta ei vain anna juoda… Helle on tukahduttava, hän on nääntymäisillään janoon, hän rukoilee, ettei hänen vaimonsa antaisi hänen kuolla. Mutta tämä vain nauraa — heleästi ja pilkallisesti…

Silloin saapui niitylle kivääri kädessä kenraali S. Ah niin — hän muisti karanneensa sodasta… Kenraali tuijotti häneen kauan ja ankarasti, koetteli sitten sormellaan pistimen kärkeä, ja kun huomasi sen täysin teräväksi, painoi sen hänen vatsaansa. Hän tunsi miten se tuli selästä ulos ja tunkeutui maahan — ja hän jäi niin naulittuna makaamaan niitylle. Aurinko paahtoi entistä armottomammin, hän rukoili taas vaimoaan, mutta tämä vain nauroi… Tuo nauru koski häneen niin hirveästi, että hän alkoi katkerasti itkeä…

Yöllä kun ilma kylmeni, hän tuli taas vähitellen tajuihinsa. Hän värisi ankarasti vilusta ja kun hän vaivalloisesti hiukan kohotti päätään ja näki pimeän, liikkumattoman metsän, hän alkoi taas muistaa… Hänen tuskansa tuntuivat hiukan vaimenneen, ruumis oli niin kummallisen tunnoton ja puutunut, mutta jano vaivasi yhtä polttavana kuin päivälläkin.

Niinkuin valkea harso verhosi jääkylmä sumu maan ja se oli kostuttanut hänen vaatteensa märiksi. Sen lävitse pilkottivat iloisesti tähdet ja hiljaisuus oli niin syvä, että siinä olisi kuullut lehden putoamisen. Äänettömyys vaikutti häneen musertavasti: täältä ei kukaan häntä löytäisi elävänä… Yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne valtasi hänet siinä määrin, että hän puhkesi voimattomiin nyyhkytyksiin.

Mutta se saattoi hänen vatsansa liikkumaan ja herätti uinuneet kivut entistä hirveämpinä…

Oi sitä loppumattoman pitkää yötä… Koko iltapuolen hän värisi vilusta ja hänen hampaansa kalisivat. Toisinaan taas tuntui hänen ruumiinsa olevan kuin tulessa ja hän vääntelehti kuin kidutettu mato… Sellaisina hetkinä hän menetti tajuntansa — mutta virkosi jälleen kylmyyden ja kosteuden vaikutuksesta surkeuteensa. Ja sellaista jatkui koko yön…

Hän olisi luultavasti itse eronnut elämästään, jos olisi voinut. Mutta kivääri oli pudonnut häneltä, ennen kuin hän itse suistui satulasta — ja hän oli liian heikko ja tarmoton saadakseen miekan tupestaan. Hän vain kärsi kaikki helvetin tuskat…

Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä ajasta, mutta kun hän seuraavan kerran tuli tajuihinsa, oli taaskin tukahduttava helle. Tämä tajuntaan palaaminen tapahtui vieläkin hitaammin kuin ennen. Kenties tuntikausia hän oli tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla; hän käyskenteli lapsuutensa kodissa ja omassa asunnossaan, mutta aina oli jokin kauhea, joka esti häntä tapaamasta omaisiansa ja joka uhkasi häntä — aina jokin sietämätön tuska.

Lopulta hän kuitenkin heräsi siihen, että hänen rintansa korisi raskaasti ja äänekkäästi ja kurkkua poltti kuin tulessa. Hänet valtasi hurja epätoivo. Kuinka kauan täytyy hänen kärsiä, ennen kuin kuolema tulee? Ajatellessaan, että hänen pitäisi kitua vielä ehkä useita päiviä, hän päätti millä hinnalla tahansa etsiä kiväärinsä.

Hän ponnisti kaikki voimansa ja kääntyi toisen kyynärpäänsä varaan. Ainoa minkä hän näki, oli toveri, joka makasi suullaan parinkymmenen metrin päässä. Mutta samassa alkoi hänen silmissään leiskua punaisia tulia, korvissa räiskyä aivan kuin valtavan metsäpalon rätinä — ja hän retkahti hervottomasti selälleen.

Hän oli näkevinään kaukana taivaanrannalla pienen mustan pilvenhattaran. Se suureni suurenemistaan ja läheni peloittavaa vauhtia. Ah, se ei olekaan pilvi, vaan suuri vuori, joka kiitää ilmassa. Nyt kuuluu jo mahtava kohina; se lähenee, lähenee ja uhkaa murskata hänet alleen — se miltei koskettaa hänen rintaansa… Ja hänet on sidottu niin lujasti, ettei voi jäsentäkään liikuttaa…

Sitten hän on makaavinaan vuoteessaan. Äkkiä jokin näkymätön voima nostaa sen ylös taivaalle ja kun se on pilvien tasalla, se alkaa hitaasti kallistua… Hän on kauhusta aivan jäykkänä ja tarttuu suonenvedonomaisesti vuoteen laitoihin, mutta se kallistuu yhä — eikä maatakaan enää näy alapuolella… Hiki pursuu hänen otsaltaan, hän alkaa rukoilla, mutta näkymätön käsi vääntää yhä — ja lopulta vuode on aivan alassuin… Hän pitelee itseään siinä kauan henkeään pidättäen, mutta lopulta hänen voimansa loppuvat — ja hän syöksyy kiljahtaen syvyyteen…

Kun hän vihdoin huomasi edelleenkin olevansa maassa, tuntui hänen ruumiinsa aivan jäykältä. Oli taas yö, metsä oli pimeä ja hiljainen — ja puut seisoivat hänen ympärillään mustina ja äänettöminä kuin mahtavien jättiläisten hahmot.

Mitä…? Kuuliko hän jotakin? Vai korvissako vain ryskyi? Hän käänsi vaivoin päätään ja hänen himmeät silmänsä olivat näkevinään joitakin tummia olentoja toverinsa luona. Mieletön ilo valtasi hänet: siellä on ihmisiä ja ne tulevat pelastamaan…

Mutta samassa kuului jotakin rousketta … ja vielä jotakin, joka silmänräpäyksessä pyyhkäisi kaiken toivon ja ilon — ja täytti hänen sielunsa sanoinkuvaamattomalla kauhulla.

Hän ei tiennyt mitä siellä oli, hänen jähmettyneet aivonsa eivät voineet ratkaista äänten merkitystä. Hänen kauhunsa oli aivan vaistomaista, epämääräistä — hän tuijotti vain pimeyteen suurin, mielettömin silmin ja odotti — odotti jotakin selvyyttä, ratkaisua…

Vihdoin hän huomasi, että muudan pitkä, matala varjo hiipi äänettömästi häntä kohden… Sitten hän näki kaksi hiilenä hehkuvaa silmää — ja niiden takana useampia.

Susia …

Etummainen tuli aivan lähelle, hän oli näkevinään sen pitkän, punaisen kielen ja hän tunsi sen kuuman henkäyksen… Hän huitaisi kädellään, ja se hypähti takaisin vihaisesti murahtaen.

Epätoivoisesti ponnistaen hän sai vihdoin miekkansa tupestaan, mutta hänen kätensä olivat niin heikot ja kankeat, että ne tuskin liikkuivat. Hän käsitti, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja hänen ajatuksensa lensivät nopeasti kotiin vaimon ja pienokaisten luokse… Miten, miten he nyt tulevat toimeen? Eivätkä he koskaan saa tietää, miten hän on kuollut… Eikä hän enää koskaan, ei milloinkaan saa nähdä pientä poikaansa … jolla on niin kauniit, vaaleat hiukset…

Susi läheni muristen ja iski hampaansa hänen nilkkaansa, alkaen raahata häntä. Mutta kauhu ja epätoivo antoivat hänelle voimaa: hän nosti miekkansa ja iski sutta selkään. Susi hypähti ulvahtaen taaksepäin ja alkoi nuolla haavaansa.

Toverin ruumiin äärestä kuului vieläkin murinaa ja rousketta, joka sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Mutta pedot tulivat sieltä vähitellen juosta lönkyttäen ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Ne olivat suuria, laiskoja, lihavia. Sen tähden ne eivät heti karanneetkaan hänen kimppuunsa; ne katselivat vain häntä hehkuvin, ahnain silmin — ja muutamat nuoleskelivat jo huuliaan…

Ajatukset kiitävät kuumeisesti hänen sekavissa aivoissaan. Hän on lausuvinaan jäähyväisensä vaimolleen ja pienokaisille … hän pyytää, etteivät he unohtaisi…

Susien johtaja nuolee yhä haavaansa raivoisasti muristen… Sitten se lähenee, kaikki sudet pienentävät piiriä. Tähtien heikossa, kelmeässä valossa kuoleva näkee epäselvästi, miten lauman johtajan silmät kiiluvat saatanallisesta raivosta ja verenhimosta, sen kuono vetäytyy kamaliin ryppyihin paljastaen suuret, valkeat hampaat… Onnettoman miehen miekka nousee, mutta vaipuu samassa alas — ei ole enää voimia…

Mutta tuo liike ärsyttää sutta. Se kyyristyy hiukan ja syöksyy yhdellä ainoalla loikkauksella kuolevan kimppuun ja upottaa hampaansa hänen kurkkuunsa. Ja koko lauma seuraa johtajansa esimerkkiä…

SYVYYDESTÄ

Niinkuin musta salaperäinen saari alkoi pimeydestä häämöttää panssarilaivan mahtava runko. Koneet pysäytettiin, "U. 10" laskettiin nopeasti pintakulkuun ja torpedot päätettiin ampua vedenpinnalta, koska osuminen niin olisi varmempaa. Pimeyden suojassa alettiin hiljaa liukua panssarilaivan sivulle, ja torpedoputkien luona seisoivat miehet valmiina laukaisemaan.

Hetken kuluttua he olivat ainoastaan kahdensadan metrin päässä panssarilaivasta. Kapteeni antoi merkin, vene heilahti ja kohisten syöksähtivät torpedot jättiläistä kohti kuin nälkäiset haikalat — ja heti sen jälkeen annettiin sukelluskäsky.

Mutta silloin suunnattiin heihin panssarilaivalta valonheitin, häikäisevä valovirta miltei sokaisi heidät; kuului huutoja, komentosanoja, tykki paukahti ja heidän ylitseen lensi ulvoen kranaatti, toinen, kolmas… He olivat jo pääsemäisillään veden alle, vielä hetkinen — ja säiliöt olisivat täyttyneet… Mutta samassa leimahtivat panssarilaivan sivutykit, kaikki oli yhtä ulvontaa ja jyrinää, ja heidän periskooppinsa lensi pirstaleiksi. He olivat jo miltei veden alla, kun "U. 10" tärähti ankarasti ja oli vähällä kaatua: kranaatti oli mennessään pyyhkäissyt ilmaventtiiliä ja vesi törmäsi sisään…

Samassa kuului valtava räjähdys, ja he näkivät, miten tuon mahtavan teräsvuoren peräpuoli kohosi ilmaan, vesipatsas, tuli ja savu peitti kaiken, kuului vihlovia huutoja…

Mutta enempää he eivät enää kuulleetkaan: he alkoivat nopeasti upota.

He työskentelivät vimmatusti saadakseen vedellä täyttyneen osan eristetyksi. He onnistuivatkin siinä ja kapteeni huusi rohkaisevasti:

— Ei hätää! Nyt vesisäiliöt tyhjäksi!

Silloin huomattiin, että pumput, joiden avulla puristettu ilma työntyy vesisäiliöihin, olivat epäkunnossa.

Kauhu kuvastui heidän kasvoiltaan, mutta kukaan ei puhunut mitään. Peräsimet johtivat ylöspäin, koneet jyskyivät ja surisivat vimmatusti, "U. 10" värisi ja vapisi kuin pelon lamauttama eläin — mutta siitä huolimatta se painui alaspäin. Perämies tuijotti kalpeana syvyysmittaria, ja kun joku tiedusteli syvyyttä, vastasi hän käheällä äänellä:

— Kaksisataa metriä.

— Kaksisataa metriä? kuului kysyjän kauhistunut kuiskaus kuin kaiku.

— Pysäyttäkää! kuului äkkiä hätäinen huuto. — Muuten syöksymme murskaksi kallioon.

Kapteeni antoi pysähtymismerkin ja hetken kuluttua oli kaikki hiljaista. Kuului vain perämiehen käheä ääni:

— Kolmesataa metriä.

Kun "U. 10" ei enää mennyt eteenpäin, se alkoi vajota entistä nopeammin. Perämies tarttui tolkuttomasti ohjauslaitteeseen, aivan kuin estääkseen uppoamista, mutta huomasi, että peräsimet johtivat suoraan vedenpinnalle. Sitten hän katsahti hätäisesti ja avuttomasti ympärilleen, rykäisi usean kerran ja hänen huulensa vapisivat, kun hän kuiskasi soinnuttomasti:

— Neljäsataa metriä.

Tuli äänettömyys, pitkä kuin iäisyys. Miehet olivat tunkeutuneet perämiehen ympärille ja suuret hikikarpalot vierivät heidän otsaltaan kuin kirkkaat helmet…

— Viisisataa metriä.

Kauhu oli kokonaan lamauttanut onnettomat miehet. He tuijottivat jäykästi ja avuttomasti perämieheen, niinkuin heidän kohtalonsa olisi ollut hänen vallassaan. Heidän kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi ja he hengittivät yhä raskaammin niinkuin he nyt jo olisivat alkaneet tukehtua. Ja vaikka perämiehen ääni oli niin käheä ja hiljainen, että se muistutti sairaan kuiskausta, tuntui se heistä tuossa kuolonhiljaisuudessa tuomiopasuunan ääneltä:

— Kuusisataa metriä…

Silloin eräs nuori matruusi tarttui äkkiä päähänsä ja kirkaisi kimeällä, vapisevalla äänellä:

— Sinä valehtelet! Valehtelet!

Ja hän juoksi mittarin ääreen, aivan kuin olisi tahtonut iskeä kuoliaaksi miehen, joka oli ilmoittanut tuon peloittavan syvyyden. Useat alkoivat liikehtiä hätääntyneinä kuin ahtaaseen häkkiin suljetut villieläimet tulipalon lähestyessä.

— Mittari ei enää näytä…

Heistä alkoi tuntua yhä kauheammalta, kun ei edes tiedä, miten syvällä on. Sillä sen he kaikki tiesivät, että yhä mentiin alaspäin.

Kului muutamia hetkiä, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta. Vesi alkoi tipahdella yhä nopeammin terässeinistä, niinkuin veden suunnaton paino olisi pusertanut hien tuosta kovasta metallista. Ja tuntui ikään kuin outo kylmyys olisi alkanut vallata heidät; sähkövalokin näytti himmeämmältä ja hiljaisuus oli niin peloittava, ettei kukaan rohjennut lausua sanaakaan.

Silloin kuului omituista natinaa: teräslevyt olivat murtumaisillaan veden paineesta. Vavisten he odottivat, milloin "U. 10" rusahtaa kokoon — ja kaikki murskaantuu silmänräpäyksessä. He toivoivat hartaasti, että vihdoinkin tultaisi pohjaan, ja sadat kysymykset risteilivät heidän aivoissaan. Mutta sanoja heillä ei enää tuntunut olevan.

Siitä asti kun koneet seisautettiin, oli "U. 10" vajonnut alaspäin hiukan perä edellä. Mutta äkkiä he tunsivat, miten se pehmeästi heilahti vaakasuoraan asentoon. He olivat tulleet pohjaan.

Mutta samassa alkoi peräpuoli taas hiljalleen painua alaspäin — ja sitten he kuulivat kummallista kahinaa. Niinkuin salaperäiset raajat olisivat kähmineet veneen ulkoseiniä sisäänpääsyä etsien. Ja "U. 10" heilahteli silloin tällöin, niinkuin jokin ihmisjärjelle käsittämätön olento olisi sitä mahtavalla kämmenellään käännellyt.

He kuuntelivat henkeään pidättäen ja tuo kahina täytti heidän sielunsa hyytävällä kauhulla. Vihdoin eräs purki sen sanoiksi:

— Me vajoamme liejuun…

Vaikka useimmat olivat sen jo käsittäneet, niin nuo kolme sanaa ikäänkuin vahvistivat todeksi sen, ettei nyt enää ollut pienintäkään toivoa. Kuului kummallista ähkynää, epäselviä huudahduksia, kirouksia… Ja nuori matruusi vaipui polvilleen nyyhkyttäen:

— Minä en enää koskaan saa nähdä häntä … Ja meidän piti mennä naimisiin jo syksyllä. Jumalani — niin jumala ei voi sallia!

— Missä on sinun jumalasi? — huusi eräs uhkaavasti. Missä hän on? — Nyt me kuolemme…

Silloin he huomasivat, että heidän hengityksensä oli muuttunut raskaammaksi. Joidenkin kasvot olivat jo punaiset ja silmät verestivät ja niissä säkenöi kummallisesti. Niin nyt he alkoivat tukehtua…

Äkkiä kuului käheä, epäinhimillinen huuto:

— Vaimoni! Lapseni! Pois! Päästäkää minut pois!

Huutajan kasvot olivat vääristyneet, silmät laajentuneet, ja ketterästi kuin suuri apina hän alkoi kavuta ulospääsyluukulle…

Jokainen tajusi vaaran ja riensi estämään mielipuolta aikeestaan. Mutta hän ei ymmärtänyt enää mitään; hän taisteli kuin henkensä edestä ja hänen äänensä muistutti tapettavan eläimen huutoa:

— Vaimoni! Lapseni! Päästäkää! Pedot! Mitä aiotte?

He pitivät hänestä kiinni, mutta hän löi, potki, puri — ja hän sai erään matruusin käden suuhunsa ja samassa kuului ilkeä rouskahdus…

— Ole nyt hiljaa!

— Tule järkiisi!

Ja mieletön korisi tukahtuneesti:

— Me kuolemme…

— Lapseni … pienet lapseni…

Kun hän ei vieläkään asettunut, valtasi heidät raivo. Joku tarttui vasaraan ja halkaisi yhdellä iskulla hänen päänsä — ja aivonsa…

Ja nuori matruusi, jota kotona odotti morsian, alkoi pitkäveteisesti valittaa, niinkuin metsänpeto olisi nälissään ulvonut… Joku huusi hurjasti ja uhkaavasti:

— Hiljaa! Saat samasta, ellet vaikene!

Mutta nuoren matruusin kasvoille tuli samanlainen ilme kuin äsken tapetullakin oli, kun hän huusi:

— Missä on aurinko? Antakaa minulle aurinko! Roistot! Aurinko! Valoa!

Eräs sieppasi vielä verisen vasaran, aikoen hyökätä mielettömän kimppuun. Mutta hän horjui kuin juopunut ja kaatui viimein kolahtaen lattialle.

Hän nousi vaivalloisesti istualleen ja katsahti tovereihinsa. He olivat hirveän näköisiä: kasvot olivat siniset, silmät verestävät ja pullistuneet; heidän rintansa huohottivat kiivaasti ja he aukoilivat suonenvedonomaisesti suutaan kuin kuivalle heitetyt kalat.

— Auttakaa! yritti joku huutaa, mutta se kuului vain heikolta korinalta. Avunhuuto tuntui niin turhalta, että eräs hänen toverinsa änkytti katkonaisesti:

— Vaiti. Aukaistaan ennen luukku…

Ja joka taholta kuului noita kauhistavia, korisevia ääniä:

— Aukaistaan…

— Ei, ei!

— Aukaistaan…

Joku koetti ryömiä portaita kohti, mutta toiset asettuivat heidän eteensä, voimattomine, tempoilevine raajoineen — kuin suuret, kömpelöt hyönteiset. Ja taas syntyi taistelu tukehtuvien miesten kesken. Nuori matruusi oli kaatunut erääseen nurkkaan ja ähkyi vaivalloisesti:

— Missä on aurinko?

Mutta kun toiset kieriskelivät kuviteltuihin vihollisiinsa takertuneina, äskeinen ehdotuksentekijä yli-inhimillisin ponnistuksin juoksi luukulle. Hän väänsi auki laitteen, joka puristetun ilman voimalla pakottaa luukun auki…

Hän paiskautui taaksepäin kuin kevyt pallo. Ja sisään syöksyi oven täydeltä musta liejuvirta — niinkuin suunnattoman suuri, raivokas matelija. Ahnaasti pärskähtäen se nielaisi miehet. Heidän korisevat huutonsa vaikenivat äkkiä ja valot sammuivat.

INFERNO

Sotavangit tunkeilivat uteliaina uuden tulokkaan ympärillä, kun hänet tuotiin sairaalasta. Hän tuli sisään kainalosauvojen varassa ja hänen päänsä oli kokonaan siteissä.

Hän oli vielä hyvin nuori ja hentovartaloinen, tuo uusi sotavanki. Hänen viiksettömät kasvonsa olivat kauniit ja hienopiirteiset — mutta kulmakarvat olivat palaneet kokonaan pois, ja se antoi noille kalpeille kasvoille hermostuneen, salaperäisen ja hirveän leiman. Hänen suuret silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin ja niissä oli tuskallinen, jähmettynyt ilme — eikä hän näyttänyt välittävän siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Samassa astui sisään reippaasti nuori armeijanluutnantti, ja kun hän näki vastatulleen, katseli hän ensin tätä niinkuin ei olisi uskonut silmiään, ja huudahti sitten hämmästyneenä:

— Mutta oletko se sinä? Todellakin…

— Minä se olen…

Hänen äänensä oli omituisen väsähtänyt, mutta siinä oli kuitenkin pehmeä, nuorekas sointu.

Silloin vastatullut huusi liikuttuneena, hiukan värisevällä äänellä:

— Hyvät herrat! Tässä esitän teille meriväenluutnantti M:n — kunniakkaan panssariristeilijämme "Infernon" [= helvetti] upseerin!

Haavoittuneen kunniaksi kajahti moniääninen, innostunut hurraa-huuto, mutta hän ei edes hymyillyt.

Kun oli juotu teetä ja keskusteltu hetkinen kotiuutisista ja viimeisistä taisteluista, kääntyi luutnantti vastatulleen puoleen ja lausui pyytävästi:

— Rakas ystävä, ole niin hyvä ja kerro meille, miten kaikki tapahtui…

Ja hän alkoi kertoa.

"Kello oli täsmälleen kaksitoista päivällä, kun takaa-ajava vihollislaivasta alkoi näkyä taivaanrannalla. Siinä oli viisi risteilijä-dreadnoughtia [dreadnought ('älä pelkää mitään') = englantil. taistelulaivoista käytetty nimitys] — ja me olimme yksin. Kiireesti 'Inferno' muutti suuntaansa ja pyrki pakoon.

"Mutta pian ilmeni, ettemme pääse suojaan. Meidän suuri, uljas laivamme syöksyi eteenpäin täydellä voimalla, vesi kohisi kokassa mahtavana koskena, koneet jyskyivät vimmatusti ja laajoista savupiipuista tuprusi savu pikimustana — mutta sittenkin viholliset lähenivät. Siinä oli vihollisen parhaat laivat, ja ne kulkivat ainakin kolme solmunväliä nopeammin kuin 'Inferno'.

"Mutta me olimme jo valmiit taisteluun.

"Se oli suurenmoinen, unohtumaton hetki, kun tuhannen miestä seisoi paikoillaan kalpeina ja valmiina kuolemaan. Ei kuulunut enää ainoatakaan ihmisääntä. Kuului vain tuulen ulvontaa teräsköysissä, ja jalkaimme alla tuntui laiva huohottavan ja värisevän kuin henkensä edestä pakeneva elävä olento…

"Urhokas komentajamme oli tyyni, mutta aivan kalpea: hän tietysti ymmärsi, että 'Inferno' kulki nyt viimeistä matkaansa, ja ajatteli kai, miten voisi myydä laivan, meidät ja itsensä mahdollisimman kalliista.

"Kun vihollislaivasto oli viidentoista kilometrin päässä, annettiin käsky ampua, ja heti sen jälkeen kuului meidän 13,5 -tuumaisen keulatykkimme valtava paukahdus. 'Inferno' tuntui vavahtavan ja samassa alettiin harvakseen ampua kaikilla suurilla tykeillä.

"Vihollisen puolelta vastattiin paikalla. Ensin putoilivat ammukset kauas peräpuolelle ja ilmaan kohosi mahtavia vesipatsaita, mutta pian niitä alkoi nousta joka puolelta.

"Minä katselin jännittyneenä noita pahaenteisiä vesipatsaita — ja muistan vieläkin, miten epämiellyttävästi sydämeni sykki. Ja juuri silloin huomasin, että aivan keulan edessä kohosi kirkontornin korkuinen vesipatsas — ja 'Inferno' syöksyi suoraan sitä kohti… Suonenvedonomaisesti tartuin johonkin — ja samassa vesipatsas räiskähti kannelle hirveällä voimalla ja pyyhkäisi pari miestä mukanaan mereen, niinkuin he olisivat olleet hyttysiä.

"Me kiisimme eteenpäin 27 solmuvälin nopeudella, mutta siitä huolimatta alkoivat vihollisalukset päästä jo miltei sivullemme. 'Inferno' teki äkkikäännöksen ja lähti suorakulmaisesi kiitämään niistä poispäin… Mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin ne kaikki taas olivat miltei sivullamme.

"Tähän asti ne olivat ampuneet vain harvakseen, aivan kuin etsien oikeata ampumamatkaa — eikä laivaamme ollut vielä sattunut ainoatakaan vakavampaa osumaa. Mutta nyt viholliset alkoivat yhtaikaa ampua kaikilla tykeillään. Koko laivan ympäristö oli täynnä korkeita vesipatsaita; meri näytti kiehuvan, niinkuin koko merenpohja olisi puhjennut täyteen tulta syökseviä tulivuoria. Eräs jättiläisammus sattui 'Infernon' perimmäiseen savupiippuun ja tuo mahtava terästorvi käpertyi ja murskaantui silmänräpäyksessä romuksi — ja paiskautui kauas yli kannen. Toinen räjähti tähystyspaikkani lähistöllä — ja sitten en hetkeen nähnyt mitään, sillä räjähdyksen ilmanpaine iski rintaani kuin moukarilla; minä paiskauduin selälleni ja haavoituin päähän.

"Noustuani huomasin, että 'Inferno' oli taas kääntynyt ja kiiti täyttä vauhtia poispäin. Mutta pienen ajan kuluttua olivat vihollislaivat taas sivullamme. Mitä sen jälkeen tapahtui, on aivan kuin kamalaa painajais-unta.

"Kaameasti ulvoen satoi ammuksia yhä tiheämpään — ja yhä useampi niistä osui. Huumaavia räjähdyksiä, tukehduttavaa kaasua, kuolinhuutoja… Koko laiva oli nimensä mukaan kuin muuttunut helvetiksi.

"Aivoissani oli vain yksi ajatus: kannen alle. En tiedä miten sinne jouduin, mutta heti sinne tultuani kuului hiukan peräpuolelta laivan sisustasta huumaava räjähdys ja sähkövalot sammuivat. Kaikki muuttui sysimustaksi, ja joka taholta kuului sekavia, pelästyneitä ja kauhusta väriseviä huutoja.

"Samassa taas räjähti, kauempana leimahti punakeltainen, sokaiseva liekki valaisten silmänräpäykseksi tuon mustan kone-erämaan: ammus oli puhkaissut kannen ja räjähtänyt konehuoneessa.

"Mahdotonta on kuvailla, mikä kauhu ja sekasorto muutamana sekuntina vallitsi. Koneiden jyskytys lakkasi ja pimeydestä kuului yhtaikaa vihlovia tuskanhuutoja, sinkoilevien pomminsirpaleiden ja koneenosien pauketta ja ryskettä… Mutta kauheinta oli kuitenkin kuulla, miten ihmisruumiit kaameasti mätkähtäen paiskautuivat mäsäksi rautaseiniin ja koneiden sekaan.

"Ja taas räjähdys! Ammus räjähti syvällä suuressa öljysäiliössä — ja silmänräpäyksessä leiskahti koko koneosasto valtavalla humahduksella sinivihreään liekkiin… Palava öljy virtasi kaikkialle — niinkuin tavattoman suuri sähisevä monipäinen tulikäärme. Ja hetken kuluttua koko laivan sisus tuntui olevan yhtenä räiskyvänä tulimerenä. Kuului sydäntäsärkeviä kirkaisuja, kun miehet tukehtuivat ja paloivat kuoliaiksi — eikä mitään apua…

"Hyydyttävä kauhu valtasi minut. Tahdoin paeta jonnekin mutta olin puristunut erääseen nurkkaan miesjoukon taakse niin lujasti, etten voinut liikauttaa jäsentäkään. Tuli leimahti ylitseni, tunsin tukkani palavan ja luulin kuolevani…

"Mutta uusi jättiläisammus puhkaisi samassa laivan kyljen, ja kokonainen mahtava koski syöksyi sisään. Hirveä oli se räiske, kohina ja pauhu, kun valtavat vesipaljoudet äkkiä syöksyivät alas tuohon hyppelehtivään tulimereen. Mutta vielä senkin yli kuului ihmisten huuto: osastoihinsa sulkeutuneiden koneenkäyttäjien ja lämmittäjien huuto, kun he näkivät olevansa auttamattomasti hukassa… Jos on olemassa helvetti, niin sen syvimmästä, kauheimmasta onkalostakaan ei voi kuulua hirmuisempaa huutoa. Minua värisyttää, kun ajattelen sitä … se kaikuu yhtä mittaa korvissani — niin, minä pelkään, että tuo huuto seuraa minua kuolemaan asti…

"Enemmän kuolleena kuin elävänä kuljetti ihmisaalto minua eteenpäin — sitten ylöspäin. Ja samassa paiskauduin aivan lentämällä ylöspäin… Olin tukehtumaisillani tuleen, savuun ja höyryyn… Kaikkialle sinkoili hehkuvia koneensirpaleita … Vain hämärästi käsitin, että höyrypannut olivat räjähtäneet, ja nuo onnettomat siellä alhaalla olivat lakanneet olemasta.

"Vähitellen tunsin, että veri virtasi pitkin kasvojani ja sokaisi silmäni — olin taas saanut pienen haavan otsaani. Vaivalloisesti pyyhin kasvojani, ja ensimmäinen mitä näin, oli matruusi, joka kasvot raivosta vääristyneinä juuri lähetti torpedon vihollislaivoja kohden.

"Ne olivat vielä lähempänä kuin äsken, 'Inferno' oli kokonaan pysähtynyt ja heilui valtavasti, kun vihollisten suuret ammukset sattuivat sen kylkiin ja panssaritorneihin. Toisinaan oli vihollisen tuli niin nopeata, ettei räjähdysten väliä erottanut.

"Juuri kun aioin nousta, räjähti edempänä taas suuri ammus. Tulen ja savun keskellä näkyi päitä, käsiä ja jalkoja sinkoilevan kaikkialle … ihmisruumiit katkeilivat kuin korret … kuului vihlovia kuolinhuutoja… 'Infernon' kansi näytti olevan ammuttu pirstaleiksi — ja se oli kokonaan peittynyt vereen, lihapaloihin ja sisälmyksiin. Mitään järjestystä ei enää ollut.

"Mutta joukko tykkejä oli vielä toiminnassa. Ja taas minä näin, miten torpedoputkesta lennätettiin surmanviejä vihollista kohti…

"Olin kummallisen tylsyyden vallassa — luulen, ettei päässäni ollut ainoatakaan selvää ajatusta. Niinpä minulla ei vieläkään ole pienintäkään käsitystä siitä, kuinka kauan taistelu oli kestänyt.

"Vaistomaisesti juoksin lähimpään panssaritorniin. Ja se mitä siellä näin, oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja jäykistyneet, muutamat ojentelivat nyrkkiin puristettuja käsiään vihollista kohti, lasketellen uhkauksia ja kirouksia — eräs huusi yhtä mittaa käheällä äänellä, ja vihdoin juoksi kädet kohotettuina yli laidan. Ja vaikka kaikki ympärillä näytti olevan murskana ja 'Inferno' alkoi jo upota, ampuivat tykkimiehet kuumeisella kiireellä. Eräskin hyvin miellyttävä tykkimies, joka oli kotipuolestani, oli niin muuttunut, että vain vaivoin tunsin hänet: hän tähtäsi tarkkaan, silmät kiiluen, hänen kasvonsa olivat hikiset ja vihasta kalpeat, ja veri valui alas poskea myöten.

"Kun samassa erääseen vihollislaivaan sattui torpedo ja sen keulapuoli alkoi upota, muuttuivat miehet aivan kuin mielettömiksi. Julman riemun ja raivon vallassa he työskentelivät yhä kuumeisemmin. Toiset nauroivat käheätä, saatanallista naurua, joka muistutti paholaisen hohotusta. Jotkut taas huusivat kaikin voimin.

"Minä myönnän, että minua alkoi kauhistaa heidän huutonsa ja ilmeensä ja se tapa, millä he menivät kuolemaan. Mutta kun samassa ammus luiskahti heidän panssaritornistaan sitä vahingoittamatta, nousi meteli vielä kauheammaksi. Ja aivan kuin he olisivat luulleet vihollisen kuulevan heidän huutonsa, karjuivat he raivoisasti:

"— Odottakaa, raukat!

"— Toiste on meillä ylivoima!

"— Pelkurit! Pelkurit!

"— Tästä saatte!

"— Vielä minä yhden upotan…

"Silloin laivan koko suunnaton runko tuntui nousevan pystyyn: perässä oli torpedo räjähtänyt, ja alus alkoi upota. Kauhusta mielipuolet ihmiset, jotka vielä olivat jääneet henkiin juoksivat kuin sokeat keulaan. Minä muistan vieläkin heidän kalpeat kasvonsa ammottavine suineen, ja heidän hätähuutonsa. Eräs upseeri huusi, että on turha ampua, kaikki on hukassa — mutta häntä ei kukaan kuullut. Ja kun muuan vihollislaiva vaipui aaltoihin, kohottivat jäljellä olevat tykkimiehet taas hurjan riemuhuudon ja laukoilivat tykkejään mielettömällä vimmalla. Minä luulen, että useat tuskin enää käsittivätkään, mitä omalle laivalle tapahtui — heidän ainoa päämääränsä oli vahingoittaa vihollista.

"Nämä olivat jo tauonneet ampumasta, mutta kun meikäläiset yhä jatkoivat, kohdistettiin kaikkien laivojen murhaava tuli vielä kerran 'Infernoa' kohden, ja se alkoi painua yhä nopeammin.

"Mutta yksi panssaritorni oli vieläkin miltei eheä ja muutamat miehet ampuivat yhä, vaikka vesi tulvi sisään ja he joutuivat sen varaan. Äsken mainitsemani tykkimies oli juuri sulkenut 13,5 -tuumaisen tykkinsä sulkuosaston, kun tykin mahtava putki vaipui aaltoihin — ja mies oli vyötäisiä myöten vedessä. Mutta 'Inferno' kallistui hurjasti, kun suuret ammukset iskivät sen kylkeen — ja hänen tykkinsä nousi vielä kerran vedestä. Silloin näin näyn, joka ei koskaan häviä silmistäni: hän tähtäsi kiiluvin, petomaisin katsein ja hänen vertavuotavat kasvonsa olivat vääristyneet — ja kun tykki nousi luonnolliseen asentoonsa, hän laukaisi sen hirveästi kiroten… Ja kun hänen verestävät silmänsä näkivät, että erään kaukana olevan vihollislaivan kohdalta nousi korkea vesipatsas, kohotti hän molemmat kätensä ilmaan ja karjui raivoisasti ja käheästi kuin mielipuoli.

"Vesi nousi hänen vyötäisiinsä, taas räjähti ammus — enkä nähnyt häntä enää…

"Armoa ei annettu eikä pyydetty. Vihollinen ampui niin kauan kuin osakin 'Infernosta' oli vedenpinnalla. Se vajosi yhtä mittaa, mutta niin omituisen hitaasti — niinkuin se olisi ollut elävä olento, joka epätoivoisesti piti kiinni elämästään.

"Muistan hämärästi, että seisoin panssaritornin vieressä ja tuijotin vihollisia kohti. Silloin räjähti takanani ja minä paiskauduin kauas mereen.

"Mahdollisesti menin ensin tainnoksiin, mutta kylmä vesi kai virvoitti minut, koska tunsin, että olin vedessä ja oikeaa jalkaani viilsi ja kirveli kummallisesti. Sinä luultavasti muistat, että olen hyvä uimari ja vaistomaisesti aloin uida vihollislaivoja kohti.

"Yhä vieläkin lensivät ammukset kamalasti ulvoen ylitseni — ja aina kun ne sattuivat uppoavaan 'Infernoon', räsähti siellä kaameasti, kuului teräsosien räiskettä ja valtavaa kohinaa…

"Vihdoin kuitenkin ampuminen lakkasi. Kipu jalassani tuntui aivan sietämättömältä, ja aloin jo kangistua. Muutenkin tunsin heikkeneväni, ja silmissäni alkoi omituisesti hämärtää. Kerran kuitenkin vielä käänsin päätäni — ja silloin näin epäselvästi, kuin mustan sumun lävitse, miten repaleiksi ammuttu sotalippumme hitaasti vaipui aaltoihin…"

Kaikki istuivat kauan liikkumattomina ja äänettöminä tuijottaen eteensä. Oli niin hiljaista, että erotti katossa lentelevän kärpäsen surinan ja miesten raskaan hengityksen — ja jostakin kauempaa kuului vaivoin ikkunoiden lävitse sotilaspartion tahdikkaat askelet. Vihdoin kysyi joku hillityllä, hiukan värisevällä äänellä:

— Ja te olette ainoa, joka pelastui…?

Hän ei nostanut katsettaan, vaan vastasi hiljaa ja väsyneesti:

— Ainoa.

HAUTAUTUNEET

— Minun on nälkä…

— Niin minunkin — tuskin voin pysyä pystyssä.

He olivat hyviä ystävyksiä, kotoisin samasta kylästä. Toinen oli hintelä, mustatukkainen, toinen tanakka, lujakasvoinen, ja hänen tukkansa ja viiksensä olivat vaaleankellertävät.

— Eikö sinulla ole edes yhtään leivänpalaa? kysyi tummaverinen taas hetken kuluttua.

— Ei yhtään.

Näin he puhuivat hiljaisella äänellä kahlatessaan eteenpäin syvässä lumessa risaisen miesjoukon keskellä. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja silmät tuijottivat tylsinä ja ilmeettöminä syvistä kuopistaan. Pitkään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin lumen yhtämittainen kahina jaloissa — ja nääntynyttä, läähättävää hengitystä…

Jo kuusi päivää oli verinen jättiläistaistelu riehunut, ja heidät, kymmentuhatmiehinen joukko, oli lähetetty kiertämään vihollisen vasenta siipeä ja hyökkäämään sen niskaan.

He olivat kaksi vuorokautta marssineet miltei levähtämättä ja olivat niin uupuneita, että vain vaivalloisesti saattoivat kahlata eteenpäin lumessa. Ruokavarat olivat lopussa eikä kuormastoa ollut mukana — se oli joko eksynyt lumimyrskyssä, tai oli unohdettu kokonaan lähettää. Oli miten oli, mutta he olivat nälkäisinä autiolla seudulla. Ja aivan äskettäin olivat partiot ilmoittaneet, että vihollinen oli suoraan edessä varustetuissa asemissa. Miten luja vihollisen asema ja varustukset olivat, ei voitu saada selville, mutta piikkilankaesteitä ainakin oli näkynyt.

Eikä vihollisia pitänyt vielä lainkaan olla näillä seuduilla — ja nyt ne istuvat siellä varustustensa takana, aivan kuin odottamassa heitä…

Kun he olivat tulleet noin kahdentuhannen metrin päähän metsäisistä kummuista, joilla vihollisten piti olla, annettiin pysähtymismerkki, ja upseerit kokoontuivat neuvottelemaan.

Sotilaitten kasvoihin puhalsi läpitunkeva, jääkylmä tuuli, ja sen mukana kiiti suuria hiutaleita ennustaen lumimyrskyä; se tuntui aivan kuin tunkeutuvan heidän nälkiintyneitten, kylmästä hiestä märkien ruumiittensa lävitse. He olivat niin näännyksissä, etteivät jaksaneet edes käsillään huitoa; useimmat retkahtivat vain voimattomasti lumelle istumaan tuijottaen toivottomasti eteensä. Heidän kasvonsa muuttuivat vähitellen sinertäviksi ja heidän ruumiinsa alkoivat ankarasti väristä…

— Tietysti ne istuvat tuolla lämpimien lihapatojen ääressä, virkahti muuan sotilas katkerasti.

Ja toinen huusi hurjasti:

— Jospa minä saisin kynsiini edes yhden noista kirotuista, jotka ovat meille tämän tehneet…

Aliupseeri huomasi, että nyt eivät auttaneet mitkään uhkaukset. Ja sitä paitsi hän oli itsekin nälkään nääntymäisillään. Mutta hänen mielessään heräsi sukkela tuuma, jolla hän omin päin aikoi asettaa tyytymättömyyden.

— Kuole siis nälkään tähän paikkaan, hölmö! hän huusi vihaisesti. Mutta niin emme me tee! Tuolla on ruokavaroja yllin kyllin, ja jos vain upseerit käskevät hyökkäykseen, niin ei tässä kauan nälkää kärsitä.

Heidän ainoa ajatuksensa oli saada ruokaa, se oli niin polttava kysymys jokaiselle, että he tarttuivat aliupseerin sanoihin kuin hukkuvat oljenkorteen. Kuului muutamia epäröiviä ääniä:

— Olisikohan niillä…?

— Taitaisi sieltä löytyäkin jotakin.

— Kyllä niillä ruokaa on! vahvisti aliupseeri varmasti.

Pitkään aikaan ei taas kuulunut muuta kuin tuulen pahaenteinen kohina, ja lunta alkoi tulla aivan taivaan täydeltä; se pieksi heidän kasvojaan kuin pienillä vitsoilla. Läpi myrskyn pauhun kuului taas joitakin alakuloisia, toivottomia huudahduksia:

— Kunhan antaisivat vain hyökkäyskäskyn…

— Nälkäkuolema tässä kumminkin tulee.

— Jospa tuon lumipyryn suojassa pääsisi huomaamatta lähelle…

— Kauan ne nyt neuvottelevat. Johan tässä paleltuu kuoliaaksi!

Vihdoin upseerit hajaantuivat joukkojensa luokse ja ilmoittivat, että kun vihollisella ei tällä suunnalla voinut olla suuria joukkoja, niin oli heti lumipyryn suojassa hyökättävä ja vallattava heidän asemansa.

Ja hyökkäys alkoi. Se on: he alkoivat taas syvässä lumessa vaivalloisesti laahustaa vihollista kohti.

Lumimyrsky kiihtyi kiihtymistään. Metsäiset kummut olivat silloin heti kadonneet kokonaan näkyvistä. He laahustivat aivan kuin umpimähkään, ja matka tuntui loppumattoman pitkältä.

Vihdoin he huomasivat noin viidenkymmenen metrin päässä kolminkertaisen piikkilankaesterivin. He pysähtyivät ilman käskyä, heidän sydämensä sykkivät miltei kuuluvasti, ja heidän hengityksensä muuttui omituisen huohottavaksi. Vain vaivoin saattoi lumimyrskystä erottaa jotakin häämöttävää, metsäntapaista noin sadanviidenkymmenen metrin päässä — mutta mitään elonmerkkiä ei voinut nähdä.

— Näyttää aivan siltä, kuin ne olisivat jättäneet tämän aseman, kuiskasi käheällä, vapisevalla äänellä sama mustasilmäinen, laiha mies, joka tiellä oli pyytänyt leipää toveriltaan.

— Se on juoni … kyllä ne siellä odottavat, vastasi kuiskaten hänen vaalea toverinsa.

— Mutta katsos … piikkilankaesteiden luonakaan ei näy yhtään jälkeä, hän sanoi taas, tuijottaen terävästi esteitä kohden.

— Kyllä tällainen lumimyrsky pian jäljet tasoittaa. Minä pelkään, että tässä käy huonosti.

Hän sanoi sen aivan hiljaa, miltei vain huulillaan, mutta hänen kasvoillaan kuvastui jännitys ja mielenliikutus.

Etunenässä marssi pioneeriosasto, ja taas lähdettiin hiljaa eteenpäin.

Aidoilla pysähdyttiin, ja pioneerit alkoivat saksillaan katkoa lankoja.

Silloin kuului yli myrskyn pauhun terävä vihellys, heti sen jälkeen räjähti yhteislaukaus — ja suuri joukko vaipui käsiään huitoen maahan.

— Ampukaa! Ja eteenpäin! kajahti joka taholta upseerien huutoja.

Seurasi hajanainen, pitkäveteinen yhteislaukaus, sitten kaikuva hurraa — ja sitten he viimeisillä voimillaan syöksyivät piikkilankaesteitä kohden.

Toiset sieppasivat kaatuneilta pioneereilta sakset ja alkoivat kuumeenomaisesti katkoa lankoja, toiset iskivät niitä vimmatusti kiväärinperillä; jotkut alkoivat kiivetä yli ja takertuivat niihin kuin kärpäset hämähäkinverkkoon… Mutta takaapäin tuli yhä uusia joukkoja, kaikilla oli vain yksi ajatus: eteenpäin, eteenpäin mahdollisimman pian! He syöksyivät eteenpäin kuin mielettömät, huutaen voimainsa takaa, ollakseen kuulematta vihollisen ammuntaa ja toveriensa kuolinhuutoja… Suuri osa sotkeutui piikkilankoihin, monet kompastuivat kaatuneihin ja tallattiin armotta kuoliaiksi. Ja takaapäin painoi yhä monituhantinen, nälästä miltei mielipuoli miesjoukko — aivan kuin patonsa särkenyt hyökyaalto…

Juuri tätä hetkeä näytti vihollinen odottaneen. Sillä kiväärinräiskeen, myrskyn ja huutojen yli alkoi äkkiä konekiväärien kamala särinä ja pikatykkien jyrinä — ja tiheään ahtautuneet joukot kaatuivat sananmukaisesti kuin heinä niittokoneen terän edessä… Samalla räjäytettiin kokonainen sarja lumeen kätkettyjä miinoja. Kuului hirmuinen räjähdys, kaikki peittyi tuleen, savuun ja lumipilveen… Ja yli helvetillisen räiskeen ja melun erotti joitakin vihlovia kirkaisuja…

Vieläkin juoksivat jotkut huutaen eteenpäin, mutta he pysähtyivät vähitellen — ja elossa olevat kääntyivät hurjaan pakoon. Mutta he olivat liian lähellä konekiväärejä ja pikatykkejä; niiden luodit ja ammukset ulvoivat yhtenä ainoana kuolemansoittona, ja oli samantekevää, juoksiko eteenpäin vai pakoon. Vain pienen osan onnistui kuin sattuman kautta päästä kauemmaksi kentälle.

Jäännökset pakenivat minkä jaksoivat. Noin tuhatmiehinen ratsujoukko, joka oli paremmin säästynyt, ratsasti umpimähkään erästä pientä metsikköä kohden, jonka he olivat nähneet häämöttävän lumimyrskyssä. Ja jalkaväen jäännökset raahustivat heidän jäljessään.

Mutta kun ratsuväki pahaa aavistamatta saapui noin sadan metrin päähän metsiköstä, syöksyi heitä vastaan kokonainen teräsmyrsky… Etummaiset ratsastajat vaipuivat joukoittain maahan kuin ukkosen lyöminä; toiset käänsivät ratsunsa ja yrittivät pakoon, mutta mihin he olisivat päässeet konekiväärien hirveästä tulesta! Jalkaväkijoukot, jotka laahustivat vielä kaukana tasangolla tiheinä ryhminä, kaatuivat taas kuin lakaistuina. Irtonaiset, hurjistuneet hevoset ilmestyivät lumimyrskystä kuin jättimäiset myrskylinnut, syöksyen hurjalla vauhdilla heidän ylitseen — ja muutamien jalustimissa laahasi jotakin… Miehet tulivat aivan kuin mielettömiksi kauhusta — he sieppasivat nenäliinansa, heiluttivat niitä ja kivääreitä ilmassa ja kirkuivat epätoivoisesti:

— Me antaudumme!

— Älkää ampuko!

— Älkää ampuko enää!

Mutta kuka olisi kuullut heidän huutojaan? Tykkien jyrinä, konekiväärien särinä ja yhä kiihtyneen myrskyn ulvonta muodostivat niin kaamean äänen kuin olisi se tullut helvetistä… Lunta tuli niin sakeasti, ettei enää nähnyt eteensä kuin kymmenkunta metriä; he eivät nähneet vihollista, eikä tämä heitä, mutta heidän kamala tulimyrskynsä, joka tuntui olevan yhtä lumimyrskyn kanssa, lakaisi kaiken elollisen pois tasaiselta kentältä.

Vihollinen oli nähtävästi saanut vakoojiltaan vääriä tietoja ja varustautunut vastaanottamaan vielä suurempaa joukkoa. Heidän tulensa jatkui vielä sittenkin, kun ei mitään vastustusta ollut. Ja tunnin kuluttua ei tuosta kymmentuhantisesta miesjoukosta ollut jäljellä kuin satakunta nääntynyttä olentoa — loput makasivat tuolla aavalla lumikentällä silvottuina, kuolleina ja haavoitettuina…

Mutta lumimyrsky yltyi yhä hirvittävämmäksi. Tuntui aivan kuin se olisi tahtonut näyttää, ettei ihmisten esiinloihtima myrsky voi vetää sille vertoja… Läheisestä metsästä kuului peloittava ryske — ja ulkona tasangolla ulvoi niin raivoisasti ja villisti kuin lukematon parvi nälkäisiä jättiläispetoja…

Kun miinat räjähtivät, paiskasi ilmanpaine hänet maahan, vaikka he olivat räjähdyksestä verraten kaukana. Syvä, pehmeä lumihanki esti kuitenkin loukkaantumasta.

Puoliksi pökertyneenä hän aukaisi silmänsä ja huomasi vieressään vaaleaverisen toverinsa, joka puhdisti lunta kasvoiltaan.

He alkoivat juosta poispäin ja havaitsivat, että suuri joukko seurasi heitä. Heidän takanaan kuului huutoja ja avunpyyntöjä, mutta niihin he eivät kiinnittäneet huomiota — he vain juoksivat. Heidän rintansa korisi, hiki vuoti virtanaan ja he olivat nääntymäisillään, mutta poispäin, poispäin tuosta kauhun paikasta! Miehiä kaatui alinomaa heidän takanaan; pikatykin ammukset lensivät ulvoen heidän päänsä vierestä, toisinaan räjähti srapnelli heidän yläpuolellaan, luodit lävistivät heidän risaiset vaatteensa, he saivat naarmuja — mutta aivan kuin ihmeen kautta he molemmat olivat yhä hengissä, vaikka heidän joukkonsa oli huvennut muutamaan kymmeneen.

He juoksivat siten kauan — niinkuin olisivat muka voineet päästä luoteja pakoon! Mutta lopulta heidän ruumiinsa valtasi aivan kuin juopuneen lamaannus ja nyt he laahustivat eteenpäin aivan hiljaa.

Silloin läheni taas kummallinen vinkuna — ja aivan kuin jättiläisviikatteen kaatamana he kaikki suistuivat maahan; konekiväärin tuli oli osunut heidän pieneen joukkoonsa. Jotkut tulivat lävistetyiksi useista kohdin ja kuolivat ääntä päästämättä… Hänestä itsestään tuntui, että jokin pisti häntä hiukan sääreen. Mutta vaikka hän kuinka olisi ponnistellut, hän tuli yhä heikommaksi, tykkien jyrinä ja myrskyn kohinakin lakkasi vähitellen kuulumasta, ja hän kaatui suulleen lumeen…

Hänellä oli kummallinen ahdistava tukehtumisen tunne, mutta hän ei vain voinut herätä. Jokin tuntui painavan häntä, kuristavan häntä kurkusta; hän ponnisti kaikki voimansa ja nosti päätään.

Lumi hajaantui hänen päältään, hän kuuli lumimyrskyn pauhun — eikä muuta. Heikosti voihkaisten hän vaipui uudelleen maahan — jalasta oli niin oudosti repäissyt…

Vähitellen hän huomasi, että jalat ja kädet olivat niin kankeat ettei niitä voinut liikuttaa. Jonkinmoinen vaisto kuiskasi, että häntä uhkasi kuolema ja tämä hämärä tunne pakotti hänet taas ponnistamaan kaikki voimansa — ja hänen onnistui taas nostaa päätään.

Epäselvästi hän näki, että hänen vierellään makasi joku olento pitkällään — ja lumi tämän rinnan kohdalla oli aivan punaista. Hiukan kauempana istui lumessa hänen toverinsa huojutellen hiljaa ruumistaan ja kannattaen toisella kädellä toista — ja hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti.

Myrsky ulvoi yhtä rajuna, kokonaiset lumijoukot tuntuivat vyöryvän heidän ylitseen. Ja alkoi hämärtää.

Pitkän ajan kuluttua hän taas vaivalloisesti käänsi päätään toverinsa puoleen ja sopersi:

— Missä lienee lääkintäosasto…?

Tämä käänsi hiukan lakitonta päätään ja hänen vaalea, pitkä tukkansa oli aivan lumessa; hänen leukansa vapisi kauan suonenvedonomaisesti, mutta vihdoin hän änkytti:

— Ei ole mitään lääkintäosastoa…

— Eikö?

— Ei mitään — kaikki hukkuu lumeen…

Ja niinkuin puhuminen olisi vienyt häneltä viimeisetkin voimat, hän retkahti selälleen syvään lumeen — ja vihaisesti sähisten alkoi myrsky peittää hänen kasvojaan.

Hetken kuluttua hän ähkyi kuin tukehtumaisillaan:

— Jään lumen alle … nosta päätäni…

Kummallinen tuska puristi toverin sydäntä, kuullessaan

tuon tukehtuneen äänen. Hän ei tuntenut lainkaan sitä kamalaa, sodan kärsimyksissä syntynyttä itsekkyyttä, joka käskee pitämään huolta vain itsestään. Hän muisti vain, että he olivat yhdessä lapsena leikkineet, yhdessä kasvaneet ja tämä voimakkaampi, juro toveri oli lukemattomat kerrat auttanut häntä — kerran pelastanut hänen henkensäkin. Äärimmäisin ponnistuksin hän ryömi toverinsa luokse ja koetti nostaa häntä istualleen, mutta jalasta viilsi niin kovasti, että hänen täytyi luopua yrityksestään. Hän kopeloi vain jähmettyneillä käsillään lunta toisen kasvoilta — eikä kumpikaan puhunut mitään.

Pitkän ajan kuluttua kuului jostakin läheltä heikko, vapiseva ääni:

— Auttakaa, veljet … kuolen…

Hän tunsi, ettei voinut tehdä mitään, eikä vastannut. Pari kertaa kuului vielä sama ääni entistä heikompana — ja sitten se vaikeni, ainiaaksi…

Pimeys muuttui yhä sakeammaksi — ei nähnyt enää vähääkään eteensä.

— Auttakaa! Auttakaa! kuului myrskyn ulvonnan yli kauhea huuto.

Ja niinkuin tuo avunhuuto äkkiä olisi lennättänyt onnettomien mieleen heidän hirmuisen asemansa, alkoi kaikkialta kuulua samanlaisia huutoja. Toiset olivat vielä lujia ja läpitunkevia, toiset käheitä ja vapisevia — ja jotkut olivat niin heikkoja kuin olisi se ollut heidän viimeinen huutonsa.

— Auttakaa … auttakaa!

Hän oli tällä sotaretkellä nähnyt ja kuullut paljon sellaista, jota hän ei ollut uneksinutkaan maailmassa olevan — mutta mitään niin kauhistavaa kuin nuo huudot hän ei vielä koskaan ollut kuullut. Ensin hän luuli sen johtuvan siitä että, että ne kuuluivat niin epäselvinä ja katkonaisina myrskyn pauhusta. Mutta kun hän kuunteli tarkempaan, kuvastui niissä jotakin, joka tarttui häneenkin — niinkuin suuri rautainen koura olisi tarttunut hänen sydämeensä ja pusertanut sitä kokoon. Hän käsitti nyt vasta — niinkuin monet muutkin — että heidän kaikkien, haavoittuneiden ja nälkiintyneiden täytyy kuolla tänne — hautautua lumeen. Tietämättä mitä teki, hänkin alkoi äkkiä huutaa kaikin voimin:

— Auttakaa! Auttakaa!

Koko tuo myrskyävä, sysimusta kenttä tuntui heräävän elämään — kaikkialta kuului voihketta, ulinaa ja epäselviä katkonaisia huutoja:

— Auttakaa, jumalan tähden!

— Me kuolemme! Kuolemme!

Niin sanoin kuvaamaton hätä ja kuolemankauhu kuvastui noissa huudoissa, kuin olisi huutajia parhaillaan hiipien lähestynyt jokin hirveä olento ojennellen jo pitkiä karvaisia raajojaan kuristaakseen, tukehduttaakseen heidät…

Ja sellainen olikin… Lumi, valkea puhtoinen lumi oli muuttunut tuollaiseksi hirmuolennoksi. Se kohosi yhä tunkeutuen kaikkialle. Se kohosi kohoamistaan uhaten haudata heidät syvyyteensä. He taistelivat sitä vastaan epätoivon vimmalla; he kähmivät murskattuine, kohmettuneine raajoineen ylöspäin kuin kummalliset kovakuoriaiset — ja voihkivat yhtä mittaa huuto huudolta heikkenevällä äänellä:

— Auttakaa! Auttakaa!

Mutta kaikki oli turhaa. Tuulikin puhalsi aivan vihollisen taholta, joten hekään eivät kuulleet mitään. Ja lumi oli niin tavattoman pehmeätä ja upottavaa, he jäivät yhä syvemmälle — se tuntui nielevän heidät armotta kuin pohjaton, vetelä suo…

Hänen toverinsa makasi jo liikkumattomana; hän oli luultavasti mennyt tainnoksiin ja hänen kasvonsa olivat kokonaan peittyneet lumeen.

Selittämätön hätä valtasi hänet. Hänestä tuntui, että jos toveri nyt kuolee, on hänkin auttamattomasti hukassa. Sen tähden hän epätoivoisesti alkoi kaapia lunta toverin kasvoilta, hieroa hänen käsiään ja hokea käheästi:

— Herää … nouse! — Sinä kuolet…

Pitkän aikaa ponnisteltuaan vaalea mies sai vihdoin kuiskatuksi:

— Jäseneni eivät liiku enää

Ja omituinen, tylsä alistuminen kuvastui tuossa väsyneessä, jähmeässä äänessä.

Toinen koetti nostaa hänet istualleen, mutta hänen omaa jalkaansa alkoi viillellä niin, että kaikki muuttui mustaksi. Mutta kaiket aikaa ulvoi myrsky ja sen pauhinasta kuuluivat yhä nuo sydäntäsärkevät, vähitellen heikkenevät huudot — niinkuin haaksirikkoisten, jotka kauan ovat uineet kylmässä vedessä ja nyt alkavat toinen toisensa jälkeen vajota aaltoihin…

Ja jyrkkänä vastakohtana näille tuskanhuudoille kuului taas hänen toverinsa tyyni, jähmettynyt ääni:

— Vie terveisiä … jos vielä kotiin pääset..

— Emme kukaan enää pääse milloinkaan kotiin, kuului hänen suustaan valittavasti.

Hänen mieleensä muistui koti — hänen nuori vaimonsa, lapsensa … kaikki. Ja äkkiä hän, täysikasvuinen, karaistunut mies, alkoi rajusti nyyhkyttää…

Hetken kuluttua hän alkoi taas epätoivoisesti hieroa toverinsa kättä — toinen olikin jäätyneen veri- ja lumisohjun peitossa — ja puhui hätäisesti:

— Nouse, nouse … hautaudut…

Hän hieroi yhä — ja vihdoin toinen aukaisi silmänsä niinkuin olisi ollut tainnoksissa ja kysyi:

— Mitä nyt? Missä olen?

— Jäät lumen alle…

— Vai niin, hän sanoi taas käheällä, välinpitämättömällä äänellä, niinkuin asia ei olisi häntä lainkaan koskenut. Ja hän lisäsi hiljaa:

— Kutka huutavat?

— Haavoittuneet…

— Niin — nyt muistan.

Hammasta purren hän nosti toverinsa kankeata ruumista ja sai hänet vihdoin istumaan. Sitten hän ryömi suurella vaivalla tämän taakse — ja he asettuivat istumaan selät vastakkain.

Mutta myrsky raivoaa yhä — eivätkä huudot lakkaa … heikkenevät vain…

Hänen poskensa on myrskyä vasten ja hänen korvansa ja kaulansa tunkeutuvat täyteen lunta — se sulaa vähitellen ja jääkylmä vesi valuu alas hänen ihoansa myöten.

Mutta pian hän alkaa aivan kuin tottua siihen, korvia ja kasvoja ei enää palele niin paljon — ja hänen ruumiinsa lakkaa värisemästä. Jonkinmoinen tylsä uneliaisuus valtaa hänet. Ja kummakseen hän huomaa, että hänen äänensä on muuttunut samanlaiseksi kuin toverinkin.

— Miten voit?

— Tuntuu, kuin toinen käsi… olisi poissa, vastaa toveri niin hitaasti, kuin olisi hänen tavattoman vaikea lausua noita yksinkertaisia sanoja.

He istuvat yhä kauan, kauan — ja myrsky ulvoo. Lumi kohoaa yhä ylemmäksi — se nousee vyötäisille, rintaan, kaulaan, leukaan… Kaikki käsitys ajasta häipyy; mitään ajatusta ei hänen päässään enää ole — aivotkin tuntuvat kuin jäätyneiltä… Ruumis on muuttunut kummallisen tunnottomaksi ja vain epämääräisesti hän kuulee vielä muutamia käheitä, yhä heikkeneviä ääniä:

— Auttakaa … auttakaa!

Hän ponnistaa koko tahdonvoimansa päästäkseen tuosta tylsästä uneliaisuuden tilasta. Ja tuijottaen pimeyteen, onnistuu hänen vihdoin hiljaa ja kankeasti sopertaa:

— Nukutko?

Ei vastausta. Toverin ruumis tuntuu kankealta kuin puu. Ja sitten vasta hän huomaa, ettei tämä enää hengitä…

Puistattava kauhu ja yksinäisyyden tunne valtaa hänet… Näinkö hänkin kuolee? Eikö tule apua…? Ja aivan hänen tahtomattaan kohoaa hänen kurkustaan kummallisena, vieraana korinana:

— Apua … apua! Kuolen…

Hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, mutta hänen kangistunut, kuolemaa kammoava ruumiinsa ponnistelee suonenvedonomaisesti — aivan kuin tahtoisi riuhtaista itsensä irti kuoleman raudanlujasta otteesta… Ja hän horjahtaa selälleen lumeen.

Hänen päänsä uppoaa lumeen, hän haparoi käsillään kuin sokea… Hänen päänsäkin kohoaa pari kertaa, ja silloin tunkeutuu kurkusta koriseva ääni kuin kuolonkorahdus… Mutta pää vajoaa uudelleen lumeen — ja raivoisasti ja voitonriemuisesti sähisten myrsky täyttää syvennyksen muutamassa sekunnissa.

Hän ponnistelee vieläkin, mutta hänen voihkinaansa ei enää kuulu — hän peittyy yhä syvemmälle, syvemmälle…

Ja hänestä tuntuu, että harmaa jättiläisolento ryömii hitaasti hänen päälleen; sen raudanraskas ruumis musertaa hänet — ja suuret, jääkylmät sormet alkavat kuristaa hänen kurkkuaan… Hän ei jaksa enää huutaa…

Mutta myrsky pauhaa sysimustassa yössä. Vain silloin tällöin kuuluu heikko avunhuuto.

Aamupuolella nekin vaikenevat…

Kaksi päivää myrsky raivosi samalla voimalla. Mutta kolmantena yönä se taukosi — ja aamulla on kirkas auringonpaiste.

Viholliset kömpivät peitetyistä, miltei umpinaisista juoksuhaudoistaan. Upseerit tarttuvat kiikareihinsa…

Laaja lakeus on aivan sileä. Se hohtaa auringon loisteessa häikäisevänä ja kimaltelevana kuin olisi siihen kylvetty miljoonittain pieniä jalokiviä. Mitään muuta ei näy…

Silloin keksii eräs nuori upseeri kaukana lumella pienen pisteen. Kiikarit ojentuvat sitä kohden — ja silloin huomataan että se on taivasta kohti kohotettu nyrkki…

Samassa lentää lakeuden yli laiskasti muutamia korppeja — ja niiden käheä vaakkuna muistuttaa kuolevien viimeisiä korahduksia…

Multa vihollisetkaan eivät vielä tiedä, että tuon loistavan, valkean peitteen alla lepää kymmenentuhatta ihmistä…

JOULU

Pieni talonpoikaistalo oli aivan täynnä haavoittuneita. Kaksi nuorta lääkäriä teki työtään kuumeisella kiireellä — heidän valkeat esiliinansa olivat ylt'yleensä veressä, ja hiki helmeili heidän otsallaan. Mutta he eivät voineet ajatella hetkenkään lepoa, sillä yhtä mittaa tuotiin lisää haavoittuneita, jotka voihkivat, valittivat ja rukoilivat heikolla, korisevalla äänellä apua. Ja hiukan edempänä jyrisivät tykit jatkuvasti, niin että koko rakennus vapisi perustuksiaan myöten.

Eräässä nurkassa lojui keski-ikäinen sotilas, jonka rinnan kranaatinsirpale oli halkaissut, niin että kylkiluut pistivät esiin. Oljet hänen allaan olivat kokonaan veressä, hän ähkyi raskaasti ja hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Kun eräs lääkintämies näki hänen sinertävien huuliensa liikkuvan, hän meni haavoittuneen luokse ja kuuli miten tämä käheästi ja katkonaisesti kuiskasi:

— Pienet … lapsi raukkani…

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, sillä heti sen jälkeen hän heitti henkensä.

Ja hänen taskustaan löytyi seuraava kirje.

"Rakkaani!

Kirjoitit minulle, että pienokaisemme ovat sairastuneet tulirokkoon. Voi rakas, kun he eivät vain kuolisi … etkö sinä voisi jotakin…? Kas niin, nyt minä alan taas lörpötellä — ethän sinä mitään muuta voi kuin odottaa. Niin, koeta sentään hankkia jostakin maitoa, että lapsiparat saisivat sitä juoda, kun pääsevät sairaalasta. Kyllä ne kumminkin siellä laihtuvat … pikku raukat. Ja koeta puhua, vakuuttaa, että minä kyllä maksan kaikki, kun pääsen sodasta ja saan taas työtä. No, kyllä sinä sen ymmärrät itsekin…

Kirjoitan tätä sairaalassa, sillä olen ollut vähän kuumeessa. Nyt olen jo aivan terve, mutta kun saan olla vielä kaksi päivää sairaalassa, niin kirjoitan sinulle oikein perinpohjin, miten me ampumahaudoissa joulua vietimme — niin, minä en voi olla kirjoittamatta! Se oli niin kummallinen joulunvietto. Juuri sen tähden on meidät siirretty kokonaan toisaalle — ja parempi onkin…

Jouluaaton vastaisena yönä olisin saanut levähtää, mutta vihollisen onnistui ampua säpäleiksi valonheittimemme ja me jouduimme kaikki seisomaan koko yön ampumahaudassa. Ja kun yhtä mittaa tuijottaa pimeyteen odottaen milloin vihollinen sen turvissa hyökkää kimppuun hirveine käsikranaatteineen — niin sitä ei tahdo voida kestää; tavan takaa on kuulevinaan salaperäisiä ääniä, hiipiviä askeleita — ja koko ruumis alkaa vavista. Ja kun ne äkkiä suuntaavat valonheittimiensä sokaisevan tulen vasten silmiä — niin pimeyteen tottuneet silmät muuttuvat joksikin aikaa aivan umpisokeiksi…

Mutta viholliset odottivat kai meidän hyökkäystämme, kun ei valonheittimemme toiminut — ja mitään hyökkäystä ei tapahtunut kummaltakaan puolelta.

Sinä et voi aavistaa, miten väsynyt olin, kun viimein aamu koitti, ja minun vuoroni oli levähtää — tuskin pysyin jaloillani. Olin valvonut niin monta yötä — ja sitten sellainen jännitys. Kömmin ampumahaudan penkereen taa, käärin likaisen huovan ympärilleni ja vaivuin uneen.

Kuinka kauan olin nukkunut, en tiedä, mutta minä olin seisovinani ampuma-aukolla ja koetin ampua — mutta kivääri ei lauennut… Minulle tuli hirveä tuska, sillä vihollinen läheni hurjaa vauhtia, särkien esteet tieltään — niiden pistimet kiilsivät jo aivan lähellä… Tykit jyrisivät, srapnellit räjähtelivät taukoamatta, ja minä kyyristyin aina vaistomaisesti — eikä kiväärini lauennut…

Silloin potkaistiin sääreeni, ja minä kuulin hätäisen hälytyshuudon:

— Viholliset hyökkäävät!

Mitään käsittämättä hypähdin puolipökertyneenä seisoalleni, mutta vaivuin uudelleen maahan — jalkani olivat aivan kangistuneet kylmästä. Samassa räjähti srapnelli kohdallani ja luodit lensivät ilkeästi vinkuen korvieni ohi; silloin laahasin itseni ampuma-aukolle, jossa kiväärini oli valmiina ja aloin konemaisesti ampua.

Sitten huomasin vihollisetkin, jotka lähenivät äänettöminä, hurjasti juosten. Mutta kun ne ehtivät esteidemme luokse ja alkoivat rikkoa niitä, aloittivat kaikki konekiväärimme ja pikatykkimme niin huumaavan metelin, ettei omaa kiväärinlaukaustaan kuullut lainkaan — ja viholliset kaatuivat maahan kuin suunnattoman jättiläisluudan lakaisemina…

Hetken kuluttua kenttä oli aivan täynnä kaatuneita. Jäljellä olevat lähtivät pakoon juosten, kaatuillen — ja haavoittuneet alkoivat ryömiä hitaasti kuin suuret kravut omia ampumahautojaan kohden.

Taisin olla vieläkin puoleksi unessa; tunsin vain jotakin epämääräistä vihaa noita kirottuja kohtaan, jotka eivät antaneet milloinkaan nukkua… Minä tähtäsin ja laukaisin minkä suinkin ehdin pakenevien jälkeen. Eräskin pitkä mies oli tarttunut piikkilankoihin ja ponnisteli päästäkseen irti. Minä tähtäsin häntä rintaan ja laukaisin — ja näin vahingoniloissani, miten hän vaipui alas, sytkytteli hetken ja sotkeutui yhä pahemmin… Ammuin vieläkin noita kömpiviä olentoja kohden — kunnes äkkiä huomasin ammuskelevani yksin.

Ilkeä tunne läikähti rinnassani, ja minä aivan kuin heräsin. Useimmiten näet annettiin haavoittuneiden ryömiä takaisin; vain toisinaan, kun emme olleet pitkään aikaan saaneet nukkua, ja meillä oli kova vilu ja nälkä — ammuimme raivoisasti niin kauan kuin yksikin liikkui…

Nyt vasta huomasin, että ruumiini värisi vilusta ja hampaat kalisivat suussani. Ja ympärilläni näin toverien käärivän huovan ympärilleen, laskeutuvan maahan ja kiertyvän kummalliseen mykkyrään — ikään kuin väsyneet, vilusta värisevät koirat… Eikä heidän harmaankalpeilla, likaisilla kasvoillaan näkynyt muuta ilmettä eikä ajatusta, kuin: jospa saisi nukkua…

Minä yritin myös nukkua, mutta kylmyys oli käynyt aivan sietämättömäksi. Vatsassani kurni nälkä ja minulla oli vielä hiukan leipääkin jäljellä, mutta oli niin kylmä, ettei haluttanut ruveta edes syömään. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys tuntui vain leviävän koko olemukseen kuin tuhoisa myrkky. Vihollinen jatkoi tykistötaistelua ja kranaatit räjähtelivät lakkaamatta, mutta sekään ei enää vaikuttanut.

Mutta ilta ja yö olivat unohtumattomat.

Ensin sattui sellainen onnellinen tapaus, että saimme tuoretta lihaa ja kokkimme valmisti lihakeittoa. On mahdotonta kuvailla, miten hyvältä se maistui… Me emme olleet moneen päivään saaneet mitään lämmintä — ja nyt me hörpimme tuon keiton aivan tulikuumana. Minäkin poltin kieleni … mutta miten se lämmittikään! Kylmyys ja tylsyys hälveni; me tunsimme itsemme aivan virkistyneiksi — aloimme jo keskustellakin, vaikkemme pariin päivään olleet vaihtaneet sanaakaan.

Mutta kyllä me olimme kurjan näköisiä! Silmät olivat vajonneet syvälle päähän, kasvot likaiset, ajamaton parta kuin jokin mädäntynyt rukiinsänki. Ei tehnyt mieli katsella toisiaan.

— Nyt on siis joulu, sanoi joku hiljaa ja tuossa äänessä väreili kummallinen alakuloisuus.

Kukaan ei vastannut. Kuului vain joitakin tukahdutettuja huokauksia. Minutkin valtasi niin painostava tunne — niinkuin hartioitani olisi painanut ääretön taakka… Minusta tuntui kuin olisin nähnyt, miten pienokaisemme itkevät ikävissään kolkossa sairashuoneen salissa — ja sinä istut yksin kotona…

— Kas — aurinko!

Tuo huudahdus herätti taas meidät mietteistämme. Aurinko, joka ei moneen päivään ollut kertaakaan näyttäytynyt, oli todellakin työntänyt pilvet syrjään ja heitti meihin viimeisen punahehkuisen katseensa… Taivas oli punertava, pilvet hohtivat kuin suunnattoman, kaukaisen tulipalon liekit, ja koko maailma näytti ruusunväriseltä tuossa kummallisessa valossa. Me katsoimme sanattomina, miten aurinko hitaasti suurena, purppuranpunaisena vaipui kaukaisten metsien taakse. Ja taaskin meidän ajatuksemme lensivät kauas kotipuolen lauhkeihin kesäiltoihin — emmekä huomanneet, ennen kuin oli miltei pimeä.

Äkkiä herätti minut ajatuksistani laulu. Me hypähdimme ylös, sillä se oli jotakin tavatonta: vihollisten ampumahaudoista kuului vanha, meillekin tuttu joululaulu…

Miten kummalliselta kaikki tuntuikaan! Kuu oli noussut, ja sen kalpeassa valossa välkkyivät vihollisten piikkilankaesteet kuin hopeiset verkot … maisema näytti aivan satumaiselta tuossa vihreässä valossa. Ilma oli aivan tyyni ja laulu kuului yhä selvemmin — niin surullisena ja alakuloisena kuin olisivat he siihen tahtoneet saada kaiken ikävänsä, kaipuunsa, rakkautensa, ja lennättää sen kauas kotiin…

Me seisoimme kuin lumottuina kuunnellen tuota vanhaa, tuttua laulua — ja monen silmissä kimmelsi kyynel. Äkkiä muutamat meikäläiset yhtyivät siihen omalla kielellämme ja hetken kuluttua lauloimme kaikki.

Silloin nostettiin vihollisten ampumahautojen valleille useita sytytettyjä joulukuusia ja heidän miehensä kiipesivät niiden ympärille ja taas kajahti sieltä laulu; se oli meille tuntematon, mutta me kuuntelimme sitä henkeä pidättäen.

Mutta vielä uskomattomampaa tapahtui: vihollisten puolelta lähti kolme upseeria meitä kohden. Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta lähti meiltäkin kolme nuorta upseeria heitä vastaan. Me kiipesimme kaikki valleille ja seurasimme jännittyneinä noiden kuuden miehen lähenemistä. Ja kun he valonheittimien valossa näkyivät kauan puristavan toistensa kättä, silloin me taputimme käsiämme kuin lapset ja huusimme jotakin sanoin kuvaamattoman liikutuksen ja innostuksen valtaamana — mitä me huusimme, sitä en vielä nytkään muista…

Jonkin vastustamattoman voiman pakottamana me nousimme ja lähdimme vihollisia kohden — ja he tekivät samoin. Me katkoimme useita aukkoja piikkilankaesteisiin, jotta olisimme päässeet nopeammin perille.

Minusta se oli elämäni suurin hetki, kun valonheittimien häikäisevässä valossa näin tuon suuren aseettoman vihollisjoukon lähenevän. He näyttivät olevan aivan samanlaisia kuin mekin: laihoja, partaisia, rääsyisiä… Ja minä luulen, että meidät valtasi sama tunne: me tunsimme kaikki olevamme

ihmisiä.

Minä olin miltei etummaisena ja muistan aivan selvästi, miten minua kohden tuli eräs vihollissotilas. Hän oli hiukan pitempi ja vanhempi kuin minä ja kulki pitkin, jäykin askelin. Kun minä näin hänen kalpeat, liikuttuneet, ryppyjen uurtamat kasvonsa ja ajamattoman partansa ja tartuin hänen suureen, känsäiseen käteensä, valtasi minut voimakas mielenliikutus; minä tunsin häntä kohtaan kummallista hellyyttä. Aivan kuin hän olisi ollut vanhempi, paljon kärsinyt veljeni, joka oli palannut vierailta mailta… Minä en voinut sanoa sanaakaan, puristin vain tuota työssä kovettunutta kättä ja kasvoni painuivat hänen olkapäätään vasten — ja hänenkin silmissään oli kyyneleitä.

Hän osasi kieltämme ja minä sain tietää, että hän oli kivityömies eräältä suurelta vuoriteollisuusseudulta. Kun ilmoitin hänelle olevani myös kivimies, valaisi omituisen kaunis hymy hänen karkeita piirteitään.

— Onko teillä perhettä? — kysyin minä hetken kuluttua.

Sanaa sanomatta hän otti poveltaan valokuvan ja ojensi sen minulle. Valonheittimien valossa näin kuvassa miehen ja naisen, ympärillään viisi kaunista lasta — nuorinta, noin 3-vuotiasta poikaa piti mies sylissään ja katsoi hymyillen pienokaiseen.

Katsahdin häneen hämmästyneenä. Oliko mahdollista, että tuo komea, vielä nuorekas mies oli sama kuin edessäni seisova parrakas, laiha, kuoppasilmäinen…? Hän näytti käsittävän katseeni ja hymyili alakuloisesti — ja taas minä tunsin tuon oudon hellyyden sielussani… Minä näytin hänelle vuorostani sinun ja lastemme kuvat ja hän katseli niitä liikuttuneena.

Kaikkialla ympärillämme näkyi miehiä, jotka liikutuksen valtaamina puristivat toistensa kättä, kuului murteellista puheensorinaa — ja hyvin he näkyivät toisiaan ymmärtävän. Eräs nuori meikäläinen syleili nyyhkyttäen vanhaa vihollissotilasta — lieneekö tämä muistuttanut ulkonäöltään hänen kuollutta isäänsä…?

Miltei kaikki antoivat pieniä lahjoja toisilleen. Me tosin emme voineet antaa muuta kuin tupakkaa, mutta me saimme suklaata, marmeladia, pieniä esineitä… Minunkin uusi ystäväni otti taskustaan ison, hopeapaperiin käärityn suklaapalasen ja ojensi sen minulle. Puoliväkisin sain hänet ottamaan siitä pienen osan — ja minua hävetti, kun en voinut antaa hänelle muuta kuin vähän tupakkaa…

Eräs nuori vihollisluutnantti ilmoitti meidän kielellämme, että heidän täytyy ruveta hautaamaan kuolleitaan — ja aivan kuin yhdestä suusta kuului meidän puoleltamme moniääninen huuto:

— Me autamme teitä!

He toivat lapioita ja paareja ja alkoivat heti kaivaa hautaa, ja me rupesimme auttamaan kuolleitten kantamisessa.

Olimme jo tuoneet monta kuollutta ja yhden vaikeasti haavoittuneen, kun lähenin yksin meidän piikkilankaesteitämme ja huomasin siellä erään pitkän olennon miltei riippumassa piikkilangoissa…

Kylmä väristys puistatti ruumistani… Tämä oli minun ampuma-aukkoni kohdalla ja — niin, minä tunsin hänet: minä olin päivällä ampunut häntä…

Hän oli vielä aivan nuorukainen. Piikkilanka oli kiertynyt hänen ranteensa ympärille, pitkät, terävät piikit olivat kokonaan tunkeutuneet lihaan… Hänellä oli pehmeä, vaalea tukka ja kauniit kasvot, ja kun minä vapisevin käsin koetin irroittaa häntä — hän aukaisi siniset silmänsä…

Se oli minulle hirveä hetki — hän oli siis koko päivän kitunut piikkilangoissa kuolevana… Hän ponnisteli kauan sanoakseen jotakin, hänen leukansa vavahteli suonenvedonomaisesti — mutta joka kerta kuului vain lyhyt korahdus ja veri pursui hänen suustaan. Minun ampumani luoti oli lävistänyt hänen rintansa.

Silloin huomasin hänen toisessa kädessään rypistyneen, veren tahraaman kirjeen ja hiukan tummia hiuksia — sidottuna punaisella nauhalla. Viimeisillä voimillaan hän nosti kätensä ja painoi tuon hiussuortuvan verisille huulilleen… Ja niinkuin se olisi antanut hänelle voimaa, hän ojensi ne minulle — ja sitten minun vihdoinkin onnistui kuulla hänen huuliltaan yksi ainoa, koriseva sana:

— Morsiamelleni…

Ojensin käteni, ottaakseni vastaan tuon surullisen lahjan, mutta hänen jääkylmä kätensä oli jäykistyneenä puristunut niin lujaan nyrkkiin, että minä vain suuresti ponnistaen sain sen auki.

Toivon, ettei minun enää koskaan tarvitsisi kokea mitään sellaista — minä en kestäisi sitä toista kertaa. Minä vapisin aivan kuin vilutautinen, vaikka hiki virtasi otsaltani. Tuntui aivan kuin olisin tappanut oman poikani… Ja miksi, minkä tähden olin häntä ampunut…? Polttava tuska kouristi sydäntäni ja minä olisin tahtonut sovittaa jotenkin, jotenkin… Mutta mitään en voinut — kaikki oli myöhäistä.

Ääni, jota en ensin tuntenut omakseni, kuului käheästi rukoilevan:

— Anna anteeksi, anteeksi, anteeksi…

Hänen kylmä, jäykkä kätensä vavahti kerran ja hänen rintansa kohosi — niinkuin hän olisi koonnut ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen jotakin… Mutta hän ei voinut sanoa enää mitään — veri vain tulvahti suusta… Ja hänen silmänsäkin olivat jo niin himmeät ja ilmeettömät… Hän korahteli vain muutaman kerran — ja sitten hän oli liikkumaton.

Katsoin häntä hetken ja sieluuni mateli outo vastustamaton kauhu…

Eräs vääpeli kirjoitti kirjaansa kaikkien kaatuneitten nimet ja otti vastaan kotiinlähetettävät muistoesineet; hänelle annoin kirjeen ja hiussuortuvan.

— Kas vain… "Sulhanen" on kaatunut! sanoi vääpeli, katsellen kuollutta. Sitten hän lisäsi hiljaa ja alakuloisesti:

— Poika parka … mitähän äiti nyt sanoo…? Ja morsian…

Minusta tuntui, kuin olisi minua ruoskittu — ja minun täytyi taas pyyhkiä hikeä otsaltani.

Suunnaton hauta oli valmis ja viholliset alkoivat latoa tovereitaan sen pohjalle. Ja me seisoimme äänettöminä vieressä ja katselimme… Liikkumattomat valonheittimet valaisivat niin kirkkaasti, että oli aivan yhtä valoisaa kuin päivälläkin.

Miten monenlaisia ruumiita siinä olikaan! Jotkut näyttivät ummistuneine silmineen enemmän nukkuvilta kuin kuolleilta — luoti oli tappanut heidät silmänräpäyksessä. Toisten kasvot olivat kokonaan vääristyneet ja he tuijottivat eteensä hirveine, pyöreine silmineen kuin aaveet… Joidenkin ruumiit olivat koukistuneet luonnottomasti ja heidän suunsa olivat kamalasti ammollaan aivan kuin olisivat viimeiseksi kiljaisseet vihlovan huudon… Muutamien kasvot olivat niin murskana, ettei heissä ollut enää mitään inhimillistä — ja jotkut olivat kokonaan ilman päätä. Ja pari kertaa kannettiin paareilla ja kaadettiin hautaan jotakin niin muodotonta ja kauheata, että useat katsojat kääntyivät toisaalle tai peittivät kädellään kasvonsa…

Niin — sinne heidät vain ladottiin… Kun yksi rivi oli täynnä, ladottiin toinen päälle, aivan samalla tavalla kuin rannikoilla suolataan kaloja. Minä huomasin joidenkin kantajien silmissä kyyneleitä — lienevätkö kantaneet sinne veljiään, sukulaisiaan, tai uskollisia tovereitaan…?

Mutta mitään he eivät sanoneet. Hiljaisuutta häiritsi vain erään sotilaan ääni, kun hän laski kaatuneita sitä mukaa kuin heidät hautaan laskettiin. Hänen yksitoikkoinen äänensä kuului, kunnes kaikki, hiukan yli viisisataa miestä olivat haudassa. — Pahasti haavoittuneet, kuolevat ja upseerien ruumiit oli viety pois heidän ampumahaudoilleen.

Yhdessä me heidät sinne peitimme. Ja pian oli sillä paikalla vain suuri, musta kumpu — niinkuin siihen olisi muokattu vain hyvä puutarhamaa…

Eräs nuori luutnantti (ainoatakaan vanhempaa upseeria ei ollut mukana) astui kummun ääreen, paljasti päänsä ja puhui jotakin heidän kielellään. Lieneekö lukenut rukouksen, sitä en tiedä, mutta kaikki me paljastimme päämme.

Pitkän aikaa seisoimme äänettöminä. Ympärillä vallitsi kuolemanhiljaisuus. Vihdoin huudahti joku lujalla äänellä:

— Tänä yönä ja huomenna emme ammu toisiamme!

Ja tuo kolmituhantinen joukko huusi kuin yhdestä suusta:

— Emme! Emme!

Aamupuolella oli kaikki taas hiljaista. Valonheittimet oli sammutettu kummaltakin puolelta. Kuu vain loisti harmaansinisellä taivaalla. Sen kelmeässä valossa kiilsivät hopeisina piikkilankaesteet — ja niiden välillä näkyi suuri, musta kumpu.

Vähitellen alkoi kuu himmetä ja itäiselle taivaanrannalle ilmestyi kalpea, kellertävä kajastus: jouluaamu alkoi valjeta."