Produced by Juha Kiuru
SYVYYDESTÄ
Kirj.
Konrad Lehtimäki
WSOY, Porvoo, 1915.
SISÄLLYS:
Saattajat.
Gladiaattorit.
Kosto.
Pakolaiset.
Sisarukset.
Veljekset.
Unohdettu.
Syvyydestä.
Inferno.
Hautautunut.
Joulu.
SAATTAJAT
He olivat kumpikin jo aivan harmaita nuo vanhukset, jotka laahustavin askelin kulkivat tomuista maantietä kaupunkia kohden. Puoliksi sulkeutunein silmin he tuijottivat tylsästi eteensä, ja niin tavaton voimattomuus ja nääntymys kuvastui heidän liikkeistään, kuin he olisivat olleet maahan vaipumaisillaan. He muistuttivat lähinnä vanhaa, loppuunajettua hevosparia.
Mutta edellä kulki heidän nuorin poikansa, voimakas, komeavartaloinen nuorukainen. Hän asteli hiukan kumarassa raskaan vaatemytyn alla ja hiki vuoti virtanaan hänen ruskeilta kasvoiltaan.
Ilma oli tukehduttavan kuuma. Koko avaruus näytti värisevän, niinkuin se olisi ollut täynnä kiehuvaa lasimassaa ja aurinko tuntui niin hehkuvalta ja läheiseltä kuin täytyisi kaiken heti syttyä palamaan sen tulisäteistä. Leveä, tomun peittämä maantiekin tuntui uhoavan kuumuutta kuin liiaksi lämmitetty uuni, ja se oli niin omituisen, sokaisevan vaalea, ettei siihen kärsinyt katsoa. Tienvierellä kasvoi muutamia nuoria lehmuksia; ne näyttivät olevan lakastumaisillaan. Ja kun toisinaan leyhähti tuskin tuntuva, kuuma tuulenhenkäys, liikahtivat niiden tomusta harmaat, käpristyneet lehdet hiljaa — ja tuo väsynyt värähdys muistutti janoon kuolevan ihmisen huulien viimeistä, äänetöntä kuiskausta: vettä…
Kaupungin kirkontornit olivat jo kauan näkyneet, mutta ne olivat vieläkin kaukana. Ja mitä lähemmäksi päästiin, sitä lyhyemmiksi ja hitaammiksi muuttuivat vanhusten askelet; väsyneet, laahaavat jalat irroittavat yhä enemmän pölyä, ja vanhan miehen keppi kolahtelee niin voimattomasti…
— Äiti parka, te aivan väsytte. Ei teidän olisi pitänyt lähteä näin pitkälle matkalle, puheli nuorukainen huolestuneena.
— Kyllä minä jaksan. Ja kuinka olisin voinut jäädä, jos sinä vielä…
Hänen äänensä muuttui yhä käheämmäksi ja lopulta vaikeni. Hänestä tuntui kuin olisi joku hiljaa kuiskannut: sinun viimeinen lapsesi menee kuolemaan. Hänen hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi, niinkuin voimakas käsi olisi kuristanut häntä kurkusta; hänen silmänsä sumentuivat kummallisesti, hän kompastui irtonaiseen kiveen ja oli vähällä kaatua. Mutta poika ehti tarttua hänen käsivarteensa ja sanoi hellästi ja lohduttavasti:
— Älkää pelätkö, äiti, kyllä minä… Antakaas, kun minä talutan toiselta puolelta.
— Älähän nyt … kai hän siellä, yhtyi isä. Kunhan ei vain myöhästyttäisi!
Vanha mies koetti myös puhua lohduttavasti, mutta ei itse aavistanut, miten kauhean toivoton ja levoton hänen heikko, käheä äänensä oli.
Taas kuului vain läähättävää hengitystä, laahustavien, väsyneiden askelten kapsetta, ja sakea pöly pöllähteli heidän jaloissaan.
Kun he saapuivat pikkukaupungin asemalle, vallitsi siellä tavaton kiire, hälinä ja sekamelska: asemalaituri oli puolillaan sotaan lähteviä miehiä.
Hetken kuluttua saapui juna puhkuen ja jyristen asemalle. Sotilaat hyökkäsivät heti junaan nyytteineen saadakseen itselleen paikat, mutta se oli ennestäänkin täynnä. Kuului äänekkäitä huutoja, kirouksia, lasten itkua ja naisten kimakoita ääniä. Mutta suuri osa miehistä jäi laiturille.
Vanha nainen piti pelokkaasti kiinni poikansa käsivarresta; häntä miltei kauhistutti tämä sekamelska. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kuiskasi ääni väristen lapsellisesta toivosta:
— Jospa ei olekaan tilaa…?
Mutta samalla saapui erään upseerin seurassa asemapäällikkö huolestuneen ja tärkeän näköisenä. Hän antoi joitakin käskyjä; junamiehet juoksentelivat edestakaisin, ja hetken kuluttua kiljahti vihellyspilli, veturi irroittui junasta ja lähti sivuraiteilta hakemaan lisävaunuja.
Kaikki olivat jo päässeet junaan. Akkunoita availtiin, näkyi hikisiä kasvoja, ja täpötäysistä vaunuista kuului epämääräinen, tasainen surina kuin mehiläispesästä. Useat olivat kuitenkin tulleet laiturille saadakseen vielä kerran puristaa rakkaittensa käsiä.
Kaidepuun vieressä seisoi nuori mies ja nainen. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan, he puristivat vain toistensa kättä, ja heidän koko olemuksestaan kuvastui haikea, sanaton suru ja tuska. Nuorukainen katsoi koko ajan tyttöä, joka vain silloin tällöin nosti tummat, surulliset silmänsä.
Kun kello soi, tyttö hätkähti. Hän läheni nuorukaista, ja hänen suunsa aukeni kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin. Mutta mitään hän ei voinut sanoa — hänen neitseellinen povensa alkoi vain kiivaasti kohoilla ja hänen mustat silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä.
Ja eräs nuori isä oli niin kummallinen — niinkuin hänellä olisi ollut kova kiire ja hänen olisi pitänyt vielä toimittaa paljon ennen junan lähtöä. Hän otti milloin nuoremman, milloin vanhemman lapsen syliinsä, suuteli heitä ja puhui yhtä mittaa jotakin nopeasti, kiireisesti. Hän hymyili omituisesti ja suuteli taas hellästi pienokaisen hentoa poskea. Kaikesta näkyi, että hän tuolla puhumisellaan koetti tukahduttaa omaa tuskaansa ja rohkaista vaimoaan.
Mutta nuori vaimo tuskin kuulikaan hänen puheitaan. Hänen huulensa vapisivat, kyynelet vierivät alas hänen poskiaan ja hänen katseensa harhaili hätääntyneenä ympäri — niinkuin hän olisi tahtonut paeta jonnekin ja etsinyt ulospääsyä. Toisinaan hän väänteli hiljaa käsiään, ja kaksivuotias poika katsoi pelästyneenä ylös äitinsä kasvoihin ja hänen pieni suunsa vääntyi itkuun. Silloin mies antoi nuoremman lapsen äidille, otti pienokaisen syliinsä, silitteli hänen vaaleita kutrejaan ja puhui hellästi:
— Älä ole milläsikään, pikkuseni… Isä tulee pian sodasta ja tuo sinulle oikein suuren pyssyn ja kypärän. Niin ja sapelinkin.
Mutta kun kello kalahti toisen kerran, vavahti vaimo kuin olisi häntä isketty ruoskalla. Hän tarttui suonenvedonomaisesti miehensä käteen sopertaen tolkuttomasti:
— Mitä, mitä minä nyt teen…? Mihin joudumme…?
Mies tuli hyvin kalpeaksi, hän laski lapsen maahan, ja hänen äänensä vapisi:
— Rauhoitu, rauhoitu! Minä tulen pian takaisin … ja minä kirjoitan heti…
Useimmat olivat vakavan ja synkän näköisiä; toiset taas koettivat nauraa ja puhua äänekkäästi peittääkseen ja karkottaakseen sen itsepäisen, peloittavan ajatuksen, että he viimeisen kerran näkivät rakkaansa. Ja jotkut näyttivät niin kummallisen hajamielisiltä, kuin eivät olisi lainkaan käsittäneet, mihin olivat menossa.
Mutta hiukan erillään laiturin toisessa päässä olivat vanhukset poikineen. Vaimo seisoi harmaana ja kurttuisena nuorukaisen edessä puristaen lujasti ja jäykästi hänen kättään ja katsoi ylös hänen nuoriin, voimakkaihin kasvoihinsa — niinkuin olisi tahtonut tuohon katseeseen ja puristukseen keskittää kaiken hellyytensä, pelkonsa ja rakkautensa. Mies seisoi hiukan sivulla; hänen harmaa partansa tutisi kummallisesti ja hän rykäsi tuon tuostakin, niinkuin olisi koettanut karistaa kurkustaan jonkin ilkeän, sinne tarttuneen palan…
Kun poika hankkiutui lähtemään, alkoivat kyynelet vieriä äidin ryppyisiä poskia myöten ja hänen huulensa vavahtelivat.
— Hyvästi nyt, äiti…
Äiti näytti ikään kuin unohtaneen kaiken sanottavansa. Kuin unessa hän kuuli kellon kalahduksen, näki, että poika hellitti hänestä, puristi hätäisesti isän kättä ja hyppäsi junaan. Vasta silloin irroitti tuska hänen kielensä; hän ojensi vapisevat kätensä liikkeessä olevaa junaa kohden parahtaen:
— Lapseni, lapseni!
Niin sanomaton hätä ja tuska värähti tuossa heikossa, vapisevassa äänessä, kuin olisi lintuemo surkeasti piipittänyt nähdessään viimeisen, untuvapeitteisen poikasensa iskettävän mäsäksi.
Asema on vähitellen tyhjentynyt. Itkevät, lapsiaan taluttavat vaimot, nuoret morsiamet, vanhat äidit ja tutisevat ukot — kaikki heidät on taas kaupunki niellyt uumeniinsa.
Mutta laiturin kuumuudesta hehkuvilla kiviportailla istuvat vielä vanhukset. Helle on vielä kauheampi kuin äsken, mutta he eivät siitä välitä. Vanha mies on avopäin, ja aurinko porottaa esteettömästi hänen harmaaseen päähänsä, mutta hän sitä tuskin huomaakaan — hän tuijottaa vain toivottomasti ja tylsästi eteensä. Hän on ottanut mustan piipunnysän taskustaan, mutta sen sytyttäminen on unohtunut hän pitelee sitä vain ruskeassa, vapisevassa kourassaan.
Vanha vaimo istuu hänen vieressään. Ainoakaan kyynel ei enää vieri hänen poskelleen; kuin tyrmistyneenä hän katsoo sinne mihin juna on kadonnut, vieden hänen viimeisen lapsensa. Siellä ei näy enää muuta kuin punertava savupilvi taivaanrannalla — ja sekin häipyy vähitellen näkymättömäksi…
Mutta vanha äiti yhä vain istuu ja katsoo. Kaukaiset muistot nousevat hänen sielunsa silmien eteen kuin suloiset, kauan kadoksissa olleet kuvat. Hän muistaa poikansa pienenä, lihavana palleroisena … ja entäs, kun hän otti ensimmäiset horjuvat askelensa? Hän muistaa niin elävästi, miten hän imetti ja kylvetti rakkainta lastaan — kuinka loistivatkaan hänen tummat silmänsä ihastuksesta, kun hän sai mielin määrin polskia vedessä!
Hän herää aivan kuin unesta, ja jonkinlainen kylmä puistatus viiltää hänen ruumistaan ja tuska puristaa hänen sydämensä kokoon. Hän tuntee eräänlaisella äidinvaistolla, ettei hänen lapsensa enää palaa, ja hänen tuskansa on aivan yhtä suuri, kuin hän näkisi poikansa kylmänä. Hänen päässään alkaa oudosti surista ja kohista, hän on aivan näkevinään, miten poikaparka makaa silmät ummistuneina ja hänen rinnastaan pulppuaa punainen veri.
Taas hän parahtaa kuin haavoitettu metsänotus:
— Lapseni…
Vanha mies hätkähtää. Hän aivan kuin herää ja sanoo itsekseen hiljaa ja käheästi:
— Sinne hän meni…
Jossakin ratapihalla kiljahtaa vihaisesti veturi, vaunut kolisevat, pyörät jyrisevät — ja läheisestä puistikosta kuuluu silloin tällöin pikkulinnun helteestä väsynyt viserrys.
Mutta vanha vaimo tuijottaa vieläkin toivottomin katsein taivaanrannalle, missä junan savu tuskin näkyvänä, punertavana pilvenä leijailee. Ja isän harmaa pää on kumartunut niin syvään…
GLADIAATTORIT
Heitä oli kaksi rykmenttiä eli kaksitoista tuhatta ja heidät oli määrätty murtamaan aukko vihollisen rintamaan. Tuohon joukkoon oli valittu vain sellaisia pataljoonia, joissa oli nuoria, 21-24-vuotiaita miehiä. Siitä kaikki tiesivätkin, etteivät he enää palaa. He olivat synkän ja päättävän näköisiä. Tuskin he huomasivatkaan tykkien jyrinää.
Miltei joukon loppupäässä marssi komppaniansa edessä luutnantti Julius S. Hän oli hyvin nuori ja hänen parrattomat kasvonsa olivat kauniit ja kalpeat; hänet oli vallannut kummallinen liikutus tietäessään menevänsä varmaan kuolemaan.
Aurinko helotti siniseltä taivaalta ja ilma oli mitä herttaisin. Aamupäivällä oli satanut ja ilmassa tuntui voimakas ruohon ja mullan haju. Ja sivulta puhalsi lauha tuuli sekoittaen siihen meren suolaisen tuoksun. Tuo raikas tuoksu tuntui kaukaiselta tervehdykseltä…
Niin — kaksi kuukautta sitten hän oli vielä rakastettunsa kanssa merenrannalla, kylpypaikassa. Silloin hän ei ollut osannut ajatellakaan tätä…
Vieno merentuoksu toi hänen mieleensä yhä uusia, suloisia muistoja.
Eräänäkin iltana he olivat merellä soutelemassa. Oli miltei tyyni ja aurinko laski parhaillaan. Yli meren äärettömän ulapan ulottui loistava, häikäisevä tulisilta. Hetken kuluttua vajosi aurinko hiljalleen aaltoihin jättäen jälkeensä punaisen hohteen, joka muutti koko maailman ruusunpunaiseksi. Samassa alkoi paviljongilta kuulua hänen lempikappaleensa sävel — ja merituuli tuoksui ja hyväili heidän kasvojaan. He eivät puhuneet mitään, mutta tytön tummat silmät olivat kosteat ja hänen koko olemuksensa tuntui yliluonnolliselta tuossa ruusunpunaisessa hohteessa. Ja kun hän tarttui rakastettunsa käteen…
Voi … hän oli kokonaan unohtanut… He olivat marssineet jo pari kilometriä ja taas leyhähti hänen sieraimiinsa aivan sekoittumattomana meren tuoksuva henkäys. Niin — ja tämä on viimeinen päivä…
Heidän tykkitulensa oli kiihtynyt entistä raivokkaammaksi. Mutta sillä kohdalla, josta heidän piti hyökätä, vastasivat vain vihollisen kaukaisimmat patterit; lähimmät olivat pahaenteisen äänettömiä: ne eivät tahtoneet paljastaa nykyistä asemaansa. Viholliset olivat varmaan lentokoneittensa avulla saaneet tiedon hyökkäyksen valmistelusta ja aavistivat maanlaadusta ja pommituksesta, miltä kohdalta se oli odotettavissa. Jokainen ymmärsi, että heillä myös sillä kohdalla oli tykistöä.
Tunnin marssin jälkeen he saapuivat uloimmille ampumahaudoilleen ja levähtivät siellä hetken, samalla kun tykistö yhä syyti murhaavaa tultaan heidän ylitseen. Mutta viholliset eivät nytkään vastanneet.
Äkkiä lähtivät hyökkääjät liikkeelle.
Ampumahautojen ja vihollisen piikkilankaesteiden välillä oli ojanne, jota useat kerrat oli koetettu käyttää suojana hyökättäessä. Siihen jäi nyt suuri pioneeriosasto alkaen kiireesti kaivaa sitä syvemmäksi — mutta hyökkäysjoukko eteni järjestyneenä, järkähtämättömänä kuin kone, jota sen kerran käyntiin lähdettyä on mahdoton pysäyttää. Viholliset aloittivat kiivaan kivääritulen, miehiä kaatui, mutta silloin he lähtivät juoksuun — tuo kaksitoistatuhantinen joukko syöksähti eteenpäin vastustamattomana kuin valtava, harmaa hyökyaalto…
Mutta kun he saapuivat piikkilankaesteille, selvisi vihollisen äänettömyys. Sivulla, noin puolentoistasadan metrin päähän äärimmäisistä hyökkääjistä oli pensaikkoon piilotettu tykki- ja konekivääriosasto. Nyt se alotti murhaavan tulen ja kokonaiset rivit kaatuivat… Julius oli taaempana, hän näki kohotettuja käsiä, kuuli vihlovia kuolinhuutoja. Ja edestä alkoi samanlainen teräs- ja lyijymyrsky…
Silloin hyökkääjät nostivat huudon, etummaiset särkivät vimmatulla kiireellä esteitä — ja taas syöksähti joukko hurjasti eteenpäin. Ja kun he samassa näkivät, että heidän oma tykistönsä murhaava tuli keskitettiin piilossa olevaan patteriin, niin että pensaikko oli yhtenä ainoana räjähdysmerenä, he karjuivat yhä hurjemmin. Ja hetken kuluttua oli patterin tuli vaiennut.
Mutta edestä kuului toisenlaisia huutoja: vihlovia hätähuutoja. Etummaiset olivat pudonneet peitettyyn kaivantoon, jonka pohja oli täynnä teräväkärkisiä paaluja… Mutta nekään, jotka kuulivat nuo huudot, eivät ymmärtäneet: he juoksivat vain eteenpäin kuin juopuneet; tuo mahtava ihmisvyöry painoi takaapäin peloittavalla voimalla — ja kamala hauta täyttyi. Niinkuin laavavirta, joka mennessään murskaa kaiken, täyttää kaiken, vyöryi harmaa joukko eteenpäin.
Silloin tuntui Juliuksesta kuin olisi siellä edessä tulivuori aukaissut kitansa; siinä, missä heidän etummaiset joukkonsa olivat olleet, näytti koko maanpinta, ihmiset, kaikki syöksähtävän leimahtavana tulena ja epämääräisenä, mustana massana korkeuteen… Kuului huumaava räjähdys, toinen, kolmas… Maamiinat olivat räjähtäneet eikä kohdalla olleita joukkoja enää ollut olemassa. Heidän murskaantuneet ruumiinsa, irtautuneet päänsä ja jäsenensä sinkoilivat kaikille tahoille yhdessä kivien ja mullan kanssa — ja kaikki peittyi tukahduttavaan kaasuun ja savuun.
Mutta ei siinä kyllin. Vihollisen tykistön päävoima oli kai odottanut vain tätä hetkeä — ja nyt alkoi niin kaamea näytelmä, että Julius luuli aistimiensa valehtelevan. Maa vapisi ja vavahteli, kokonaiset pilvet hiekkaa ja kiviä syöksyi ilmaan, kaikki peittyi räjähtävien ammusten tuleen ja savuun — ja he kaatuivat laumoittain. Eteneminen ei enää ollut mahdollista — heidän täytyi peräytyä.
Mutta neljätuhatta vain peräytyi — kahdeksantuhatta jäi kentälle.
Kun he vihdoin saapuivat uuteen, pioneerien kaivamaan ampumahautaan, he olivat aivan näännyksissä. Hiki vuoti virtana otsalta, rinta läähätti raskaasti, ja muutamat heittäytyivät pitkälleen kuin olisivat olleet kuolemaisillaan. Suurin osa heistäkin oli saanut joitakin vammoja.
Nyt oli saatu selville kaikki vihollisen patterit, ja heti kun miehet olivat päässeet ampumahautaan, alkoi heidän ylitseen niin hurja tykkituli, että ilma, koko avaruus tuntui olevan täynnä tuota helvetinsoittoa, jota ammukset soittivat. Vihollinen vastasi kaikilla pattereillaan ja srapnellit alkoivat räjähdellä heidän yläpuolellaan, vieläpä heidän joukossaankin. Mutta he olivat liian menehtyneitä ja tylsiä kiinnittääkseen siihen mitään huomiota.
Puolen tunnin kuluttua vihollisen tuli alkoi heiketä. Ja kun takimmaisista ampumahaudoista oli tullut tuhat miestä lisäväkeä, annettiin taas hyökkäyskäsky.
Vihollisen tuli lisääntyi heti kun he ilmestyivät kentälle. Mutta levähdyksen aikana oli asetettu muutamia haupitsipattereita sopivaan paikkaan — ja heille tuotti suurta lohdutusta, kun vihollisten varustuksissa yhtä mittaa räjähteli.
Julius oli kummallisen huumauksen ja tylsyyden vallassa. Hän ei tuntenut enää pelkoa eikä innostusta. Hänen ympärillään kaatui jatkuvasti miehiä, kuului huutoja, kirouksia — mutta hän ei kiinnittänyt mihinkään paljon huomiota. Konemaisesti hän vain juoksi toisten mukana. Vasta sitten kun he lähenivät piikkilankaesteitä ja heidän täytyi juosta suurten ruumiskasain yli, hän tunsi kylmää kauhua: sieltä kuului niin sydäntäsärkeviä huutoja.
Vihollisen oli onnistunut viedä äskeiseen piilopaikkaan muutamia konekivääreitä. Ne alkoivat taas ilkeästi säristä ja tuottivat tavatonta tuhoa, mutta eteenpäin he menivät sittenkin.
Silloin hän sai aivan kuin iskun rintaansa, hän tunsi heikkenevänsä ja vaipuvansa maahan — ja meteli hänen ympärillään vaimeni. Hän koetti vaistomaisesti rintaansa ja tunsi, että käsi tahrautui kokonaan lämpimään nesteeseen.
Hän tajusi olevansa haavoittunut, mutta mitään erityistä kipua hän ei tuntenut. Räjähdyksetkin alkoivat taas kuulua entisellä voimalla ja hän näki, että veri tulvi hänen rinnastaan.
Hän aukaisi vaivalloisesti takkinsa ja koetti tarkastaa itseään. Kun hänen suustaan ei tullut verta, hän päätteli, että kuula oli tullut sivulta ja pyyhkäissyt rintavaltimon poikki.
Etäämpänä räjähti taaskin miina … ja hän näki uudelleen tuon kamalan näytelmän. Taas saivat vihollisen konekiväärit uutta intoa — ne särisivät aivan kuin hurjasta vahingonilosta…
Hän näki kaiken mitä tapahtui, mutta seurasi sitä omituisen välinpitämättömänä — niinkuin olisi teatterissa katsellut jotakin ikävää näytelmää. Hän näki miten toverien täytyi peräytyä ensimmäisten miinaräjähdysten tekemiin kuoppiin. Heti kun he olivat peittyneet niiden suojaan, alkoi heidän tykistönsä toimia — ja taas tuo kaamea ammusten moniääninen orkesteri vonkui hänen yläpuolellaan.
Noin neljännestunnin kuluttua se lakkasi äkkiä; se oli käsky kuolemaanvihityille. Taas he nousivat…
Hänen haavastaan oli kaiken aikaa pursunut verta, kasvot olivat aivan kalpeat ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti himmetä. Kuin harmaan sumun lävitse hän näki, että tovereita oli enää vain vähän. Mutta eteenpäin he menivät hurjalla vimmalla. Hän oli näkevinään, että he seisahtuivat välillä, ampuen hajanaisen yhteislaukauksen. Ja sitten kuului hurja huuto, kun he hyökkäsivät vihollisen ampumahautoihin … pistimet välähtelivät…
Tykistö ja konekiväärit vaikenivat kummallakin puolella; sieltä kuului vain joitakin yksityisiä kiväärinlaukauksia ja huutoja… Hän odotti jotakin ratkaisua, mutta mitään ei kuulunut. Niin — heitä oli liian vähän, heidät oli kai tapettu viimeiseen mieheen.
Mitä…?
Kun tuo helvetillinen meteli oli tauonnut, tunkeutui hänen korviinsa kummallinen ääni: haavoittuneiden voihkina. Hän katsahti ympärilleen…
Ruumiita näkyi kasoittain, niin kauas kuin hänen himmenevä katseensa kantoi.
Mutta toisin paikoin ei erottanut enää yksityisiä ruumiita. Hän luuli uneksivansa, hourivansa: miinakuoppien lähettyvillä näytti kaikki sekasotkuiselta, punertavalta massalta, jätteiltä… Niinkuin alkuaikojen suunnaton petoparvi olisi siinä aterioinut.
Ja paaluhauta hänen takanaan… Hän kääntyi vaivoin ja häntä pyörrytti, kun hän katseli paaluihin seivästettyjen miesten vääntyneitä suita, mielettömiä silmiä ja kurottavia käsiä, joissa sormet suonenvedonomaisesti puristuivat ja aukenivat — niinkuin ne vieläkin hapuilisivat jostakin apua, tukea, elämää… Ja heidän voihkinansa…
Niin — koko laaja kenttä tuntui voihkivan, vaikeroivan, korisevan…
Tuo taukoamaton ääni täytti hänen sielunsa jäätävällä kauhulla.
Mutta sanomaton raukeus ja heikkous valtasi hänet yhä enemmän ja hän kääntyi hiljaa selälleen. Taivaalla näkyi jo muutamia tähtiä.
Maattuaan hetken hän tunsi oudon kylmyyden vähitellen valtaavan jalkansa — niinkuin niitä olisi sivelty jäävedellä… Se levisi ylöspäin, kädetkin tuntuivat kylmenevän ja kangistuvan…
Silloin hän ensi kerran täydellisesti käsitti, että se oli kuolema — ja tuo tylsyys katosi kuin pyyhkäistynä. Hänen aivonsa alkoivat toimia nopeasti, selvästi. Hän tunsi, että he olivat kuolleet turhaan, ja hänen sielussaan heräsi katkeruus.
Hirveä tuska ja katumus valtasi hänet, hän olisi tahtonut huutaa; kuolema tuntui nyt niin tarkoituksettomalta ja kauhealta … eikä se odota. Mutta hän tuli yhä heikommaksi — hänen ajatuksensakin alkoivat muuttua jo sekaviksi.
Kummallinen jäykkyys ja kylmyys valtasi hänet yhä enemmän. Hän ei nähnyt enää mitään ja haavoittuneiden valitukset olivat kuuluvinaan niin kaukaa. Nyt niitä ei enää kuulu … ja parempi onkin…
Hän kuulee jotakin suhinaa, niinkuin lehtipuiden suhinaa vienossa iltatuulessa. Hän makaa jossakin, ja haavanlehdet värisevät. Hän on näkevinään rakastettunsa … äitinsä. Mutta he menevät ohitse — eivät huomaa…
Yhä kuuluu tuo vieno suhina. Hän on vielä nuori poika. Lemmikkihevosellaan hän ratsastaa tuttua polkua myöten lehtipuiden reunustamaa polkua. Ja tuoksuvat lehvät huiskivat häntä kasvoihin… Hän kannustaa hevostaan; he menevät hurjasti, yhä nopeammin, nopeammin… Kas — hän meneekin lentäen…
Mutta sitä mukaa kuin ilma viilenee, alkaa tuolta laajalta kentältä nousta vaaleata höyryä — niinkuin sumua tai jotakin salaperäistä uhrisavua.
Se on lämpimän veren höyry, joka siinä hiljalleen nousee taivasta kohden.
Ja hämärä levittää yli maan äärettömät, harmaat siipensä.
KOSTO
Kuinka kauan hän oli siinä maannut, hän ei itsekään tietänyt. Mutta kun hän vähitellen tuli tajuihinsa, oli aurinko jo alhaalla taivaanrannalla — ja kaikkialla oli hiljaista. Kuume poltti hänen ruumistaan kuin tuli, korvissa kohisi ja humisi kummallisesti ja kun hän aukaisi silmänsä, näytti koko maailma omituisen punertavalta.
Vähitellen, aivojaan ankarasti vaivattuaan hän ymmärsi olevansa haavoittunut; toinen puoli ruumista oli aivan tunnoton. Hiljaa valittaen hän käänsi päätään ja näki, että kranaatinsirpale oli murskannut hänen vasemman käsivartensa.
Hetken kuluttua hän kuuli hiljaista vaikerrusta jostakin. Hän käänsi päätään sinnepäin ja huomasi miehen, joka makasi selällään, kädet tuskallisesti nyrkkiin puristettuina. Kasvoista näkyi vain profiili, mutta ammottavasta suusta ja liikkumattomasta silmästä, joka kuhisi täynnä kärpäsiä, hän ymmärsi, että siinä oli kuollut. Valituksen täytyi siis kuulua vainajan pään takaa.
Hän koetti kääntää itseään sinne päin, mutta silloin tuntui aivankuin toinen käsi olisi reväisty irti ruumiista. Hän huomasi yrityksensä turhaksi ja ummisti silmänsä.
— Auttakaa … Jumalan tähden! kuului taas pitkäveteisesti ja valittavasti hänen päänsä takaa.
Hän säpsähti kuullessaan tuon matalan, käheän äänen — siinä oli jotakin tuttua. Kuka, kuka se oli? Se muistutti jotakin, jotakin, joka nostatti hänessä epämääräistä vihaa. Eikä hän kuitenkaan tietänyt miksi.
Taas hän kuunteli tuota valitusta. Tosin se oli heikko ja käheä — mutta eikö se sittenkin ollut eversti B:n ääni?
Hän kuunteli vielä tarkemmin ja miltei unohti omat tuskansa, kun hän vihdoin varmistui luulossaan. Ja viha leimahti hänen kasvoissaan.
Oliko, oliko se todellakin hän? Vihdoinkin…
Hänen kuumeisissa aivoissaan pyöri kaikki sekaisin. Ja vaikka hänen ruumistaan tuska poltti ja raastoi hänen tehdessään pieniäkin liikkeitä hän alkoi kääntää itseään, jotta olisi nähnyt.
Hammasta purren hän kohosi toisen kyynärpäänsä varaan ja onnistuikin hiukan kääntymään. Mutta samassa muuttui kaikki mustaksi, eikä hän nähnyt mitään… Hiljaa kiroten hän sulki silmänsä, mutta aukaisi ne jälleen hetken kuluttua.
Siinä hän oli! — tuo vihattu, tuhannesti kirottu… Karheat, punaiset viikset törröttivät kuin sian harjakset, pitkä, inhottava parta liehui rinnalla… Silmät olivat kiinni, lihava vatsa kohoili kiivaasti — ja hänenkin toinen kätensä oli kokonaan veressä.
— Vihdoinkin! hän mutisi vain huulillaan, kun hän kuumeesta ja vihasta hehkuvin silmin tuijotti vanhempaa miestä.
Hänen aivoihinsa syöksyi niin äärettömän paljon… Hän muisti kaiken sen vääryyden, ne hirveät tuskat, mitkä tuo mies oli hänelle tuottanut — ja eräälle toiselle.
Elävästi hän muisti, miten he olivat rakastaneet toisiaan, ja miten tuo tuolla, vaikka oli sen tietänyt, oli tullut pyytämään Mariaa tämän isältä. Ja itara, tunnoton isä oli pakottanut tyttärensä menemään tuolle… Niin — mitä olikaan köyhä aliluutnantti rikkaan everstin rinnalla…
Voi — hän on vieläkin näkevinään, miten Maria hentona ja kasvot yhtä kalpeina kuin hänen lumivalkea pukunsakin seisoi vavisten tuon toisen rinnalla alttarin ääressä… Ja miten hän itse miltei pyörtymäisillään syöksyi ulos, ajoi kotiin ja ampui luodin rintaansa…
Houkka! Miksei hän ennemmin ampunut tuota toista… Ja onnettomuudekseen hän vielä parani pitkän, pitkän ajan kuluttua.
Mutta kun hän kuuli, että hänen rakastettunsa oli tullut raskaaksi tuosta miehestä … ja kun Maria sitten kuoli lapsivuoteeseen — silloin oli hän tulemaisillaan hulluksi…
Aivan kuin haavoittunut olisi tuntenut, että häntä katsellaan, hän aukaisi silmänsä. Ja kun hän näki edessään nuo terävät, kuumeiset silmät ja verenvuodosta ja raivosta kalpeat kasvot, hän aivan kuin säpsähti. Vihdoin hän kuiskasi käheästi:
— Tekö…?
— Niin, minä.
— Oletteko tekin haavoittunut?
— Olen.
— Jumalan laupeuden tähden … vettä, sopersivat hänen paksut, halkeilleet huulensa.
— Oletteko heikko?
— Minä kuolen, ellen pian saa juodakseni…
Selittämätön ilme väreili nuoremman kasvoilla. Mutta hetken kuluttua hän hammasta purren alkoi ryömiä erästä kuollutta sotilasta kohden. Viha tuntui antavan hänelle uskomattomat voimat, sillä hänen onnistuikin irroittaa kuolleen kenttäpullo. Pitäen sitä hampaissaan hän ryömi takaisin haavoittuneen luo ja nosti pullon tämän vapiseville huulille. Tämä joi ahnaasti ja hänen äänessään kuvastui kiitollisuus ja jonkinmoinen epävarmuus, kun hän kuiskasi:
— Miten hyvä te olette…
Mutta vastaukseksi kuului äkkiä käheä, vihlova nauru… Ja hetken kuluttua:
— Minkä tähden luulitte minun antaneen teidän juoda?
— Niin, miksette itse juo…? Olettehan haavoittunut, sopersi vanhempi.
— Niin — se on totta, että minua janottaa, mutta minulla on jotakin virkistävämpää kuin kokonainen meri…
— Mitä … mitä se on? kysyi vanhempi tolkuttomasti.
— Kosto!
Sana singahti hänen suustaan kuin terävä piiskan isku.
— Mi — mitä tarkoitatte…? änkytti toinen ja hänen lihavat, ahavoituneet kasvonsa muuttuivat kellertäviksi. Mutta nuorempi keskeytti raa'asti:
— Juokaa, juokaa, että saatte voimia — te tarvitsette niitä pian… Nyt me olemme tasaväkiset — nyt ei teidän kultanne auta! Minun käteni on murskana — mutta niin on teidänkin… Minä olen kauan epäillyt Jumalan olemassaoloa — mutta nyt uskon, näen, että hän on olemassa… Juokaa, juokaa!
Vanhempi katsahti toisen kasvoihin ja kauhistui. Nuo ennen kauniit, nuoret ja hienopiirteiset kasvot olivat nyt aivan vääristyneet. Ne olivat niin hirveät ja säälimättömät, ettei hänellä saattanut olla armoa odotettavissa. Yhä tuijottaen toisen kasvoihin hän salaa kopeloi pistooliaan ja saikin sen vyöstä… Mutta nuorempi iski häntä viime hetkellä käteen, eikä laukaus sattunut…
Purren hampaitaan tuskasta ja raivosta nuorempi yritti saada pistoolin itselleen. Mutta toinen kiemurteli hänen allaan kuin haavoitettu käärme, ja vihdoin, kun hän huomasi, ettei voinut ampua, hänen onnistui heittää se kauas luotaan.
Nyt seurasi taistelu, niin hirveä ja petomainen, ettei heidän olisi luullut olevan ihmisiä…
Nuorempi koetti tarttua vanhemman kurkkuun, mutta tämä iski kaikin voimin nyrkillään murskaantuneeseen käsivarteen — ja tuskasta voihkaisten nuorempi vaipui maahan. Toisella olisi nyt ollut tilaisuus nujertaa hänet, mutta ei ollut voimia. Sitä paitsi oli hänen vioittunut käsivartensa nuoremman puolella eikä hän toisella ylettynyt viholliseensa… Molemmat makasivat vain raskaasti huohottaen kuin loppuun ajetut hevoset, jotka vetävät viimeisiä henkäyksiään.
Heidän ympärillään oli kesä täydessä ihanuudessaan. Vaikka maa heidän kohdallaan oli kranaatin repimä, tuntui kuitenkin kukkien tuoksua. Aurinko alkoi juuri laskea, ja läheisessä lehdossa viritti satakieli hurmaavan laulunsa… Mutta sitä vihamiehet eivät huomanneet — kaikki tuntui pyörivän heidän silmissään.
— Te vihaatte minua syyttä… Hän oli minun vaimoni, sai vanhempi katkonaisesti soperretuksi.
Nämä sanat saivat nuoremman aivan suunniltaan. Hän oli taas näkevinään heidän hääiltansa: nuori, hento, pelosta vapiseva tyttö — ja tuo paksu, intohimosta läähättävä mies… Hän oli näkevinään kaikki, kaikki… Hänen eteensä syöksyi toinen toistaan kiduttavampia kuvia.
Raivosta karjaisten hän ponnisti kaikki voimansa ja onnistui pääsemään jaloilleen. Sitten hän pudottautui raskaasti toisen rinnalle.
Vaikka maailma nytkin musteni hänen silmissään, sykähti hänen sydämensä villistä riemusta kuullessaan, miten kylkiluut rusahtivat hänen polviensa alla. Vanhemman rinta alkoi kovasti korista ja veri pursuta hänen ammottavasta suustaan…
Joka jäsen väristen nuorempikin vaipui maahan. Mutta heti hän taas koetti täydentää työtään — hänen vapisevat kätensä alkoivat hapuilla toisen kurkkua…
Mutta vanhempi oli myöskin sen verran tajuissaan, että tarttui toisen käteen — ja siinä he taas makasivat läähättäen. Vihdoin vanhempi sopersi katkonaisesti: — Saat… tästä … rangaistuksen.
— Älä luule … Nyt on sota!
Kaikki inhimillisyys oli kadonnut tuosta äänestä. Viimeinen sana tuntui hurjalta riemunhuudolta. Hetken kuluttua hän lisäsi voitonriemuisesti:
— Et pääse enää kertomaan…
Äkkiä hellitti kätensä vanhempi ja alkoi hapuilla miekkaansa. Mutta hän ei saanut sitä tupesta ja nuorempi käytti tilaisuutta hyväkseen iskeäkseen toista nyrkillä kasvoihin ja tarttui sitten kurkkuun.
Vanhempi koetti irroittautua tuosta otteesta, mutta ei voinut. Luinen käsi tuntui suonenvedonomaisesti jäykistyvän hänen lihavan kaulansa ympärille. Hänen kasvonsa muuttuivat sinertäviksi ja hänen ruumiinsa heittelehti sinne tänne kivuista välittämättä. Mutta nuo hirveät sormet puristivat hellittämättä kuin suuret kravunsakset… Hänen ruumiinsa alkoi jo veltostua.
Mutta vielä kerran hän kuolemankauhun antamalla voimalla riuhtaisi itsensä vapaaksi. Epäinhimillisellä äänellä hän korisi:
— Armoa … armoa…
— Armoa?! Armahditko sinä? — Kamala nauru kajahti hänen huuliltaan ja hän puhui läähättäen. — Täällä olen tappanut viattomia … ihmisiä, jotka eivät ole tehneet minulle mitään pahaa… Ja sinuako minä armahtaisin? En ole enää sama kukonpoika kuin ennen. Täällä minä olen oppinut jotakin.
Taistelu alkoi vielä kerran uudelleen. Ja äkkiä alkoi nuoremmasta tuntua, että hän oli joskus ennenkin kokenut jotakin samanlaista — että tämä oli vanhaa, tuttua taistelua, satoja kertoja koettua… Raskaasti huohottaen hän koetti saada uudelleen toisen kurkusta kiinni. Mutta kun tämä yhä epätoivoisesti vääntelehti, kieppui ja kiemurteli, tapahtui hänessä kummallinen muutos; hän unohti koko entisen elämänsä, vain sen hän muisti, että pitää tappaa, tappaa… Hänen korvissaan alkoi kovasti kohista, hän oli olevinaan äärettömässä metsässä, jossa myrsky hurjasti vinkuu ja raivoaa — ja hänestä tuntui, että hän onkin viettänyt elämänsä juuri täällä… Muristen kuin raivokas koira, hän syöksähti äkkiä toisen kurkkuun valkeine, terävine hampaineen… Hän puri hampaansa miltei yhteen — ja taas hän tunsi, että oli tehnyt samoin monta kertaa… Hän puristi suonenvedonomaisesti leukojaan yhteen, kunnes pieninkin vavahdus toisen ruumiissa oli tauonnut…
Kun se oli aivan veltto ja liikkumaton, hän irroitti otteensa. Sitten hän kohotti veren tahraamat kasvonsa taivasta kohden — ja alkoi ulvoa valittavasti ja pitkäveteisesti kuin yksinäinen, nälkäinen susi kuutamoisena talviyönä…
PAKOLAISET
Yksi ainoa vihreä sähkölamppu valaisi sairashuoneen salia muuttaen sen omituisen epätodellisen näköiseksi. Sali oli kokonaan valkoinen, katto, seinät, sänkyrivit — ja tuossa himmeässä, vihertävässä valossa kaikki näytti aavemaiselta. Valkopukuinen sisarkin, joka hiljaa, kuulumattomin askelin hiipi ulos ovesta, muistutti ruumiitonta haamua. Vain korkeat ikkunat olivat sysimustat, ja yö tuulen kylmä henkäys kosketti toisinaan ruutuja hiljaa ja salaperäisesti niinkuin siellä ulkopuolella olisi joku väsyneesti ja surullisesti huokaissut…
Kaikki vuoteet olivat täynnä haavoittuneita: kädettömiä, jalattomia, silmättömiä; toisilta taas oli puhkaistu vatsa, lävistetty rinta… Muutamat olivat kuolemankalpeita, ja heidän puoliavoimet silmänsä olivat jo himmeät ja lasimaiset. Toisten kasvot hehkuivat tummanpunaisina, heidän rintansa huohottivat ja silmät kiiluivat kuumeisina syvällä kuopissaan… Joidenkin murskatut päät oli kääritty ylt'yleensä, vain syvät suun ja silmien aukot ammottivat mustina: he muistuttivat manalasta paenneita haamuja…
Ilma oli tympeä ja tukahduttava. Kaikkialta kuului raskasta, korisevaa hengitystä. Jotkut hourailivat puhuen käsittämättömiä, sekavia sanoja — joku naurahtikin… Mutta kaiken tämän ylitse kuului hiljainen, yhtämittainen valitus ja voihke — ja muutaman kerran kirskahti terävä hammasten kiristys…
Salin äärimmäisestä nurkasta kohosi tyynyltä erään nuoren upseerin hienopiirteiset kasvot. Hän käännähti viereistä sänkyä kohden ja kuiskasi:
— Nukutko?
— En, vastasi vierustoveri.
— Minulla on niin tuskallinen olo. En voi nukkua…
— Polttaako jalkaasi taas?
— Ei…
— Mikä sinua sitten vaivaa? kysyi toveri ihmetellen.
Nuori upseeri katsahti pelokkaasti ympärilleen ja hänen äänensä vapisi, kun hän hiljaa kuiskasi:
— Pakolaiset…
— Pakolaiset?
— Niin — vihollispakolaiset…
Toinen katsoi häntä hetken, sitten hän kohottautui vaivalloisesti kyynärpäänsä varaan ja sanoi jännittyneenä:
— Mitä sinä puhut? Kerro minulle kaikki — kun en minäkään voi nukkua.
Viereisissä vuoteissa olivat haavoittuneet vaipuneet uneen, jossakin kuorsattiin korisevasti — ja salin toisessa päässä puri joku taas hammastaan. Nuori upseeri maistoi yöjuomaansa, vedellä sekoitettua viiniä ja alkoi kertoa hillityllä, kuiskaavalla äänellä.
"Se, mistä nyt aion sinulle kertoa, tapahtui samana päivänä, jolloin joukkomme valloittivat L:n kaupungin. Adjutanttimme kaatui, ja minä jouduin viemään erästä tärkeätä käskyä.
"Oli satanut monta päivää, ja maat olivat liejuisia. Hevoseni oli aivan uupunut, sen jalat upposivat syvälle pehmeään maahan, ja minä pääsin vain hiljalleen eteenpäin. Sää oli kylmä ja kostea, ja harmaa vesisumu riippui ilmassa kuin suunnattoman suuri hämähäkinverkko kastellen vaatteet ja kohmetuttaen kädet jäykiksi.
"Olin kai eksynyt hiukan oikeasta suunnasta, koska eräästä pikku metsiköstä tullessani näin miltei suorakulmaisesti edessäni maantien, jota myöten kulki hitaasti loppumattoman pitkä jono pakolaisia. Otin esiin kartan ja kompassin ja huomasin, että minun olisi pitänyt mennä hiukan vasemmalle — mutta edessä oli pieni, yli äyräittensä tulviva joki. Minulla ei ollut siis muuta keinoa, kuin mennä suoraan tielle, jotta pääsisin sillasta yli.
"Tosin minua hiukan arvelutti tuo pakolaislauma. Entäpäs, jos ovat aseistettuja ja hyökkäävät kimppuuni… Mutta minä olin viipynyt muutenkin liian kauan, eikä ollut muuta tietä. Sen tähden avasin pistoolikoteloni, tarkastin, että se oli panostettu — ja päätin, että minun täytyy päästä eteenpäin.
Mutta kun lähestyin maantietä, havaitsin varokeinoni kokonaan tarpeettomiksi. Nämä pakolaiset olivat esikaupunkien kaikkein köyhintä väestöä — varakkaammat olivat jo aikaisemmin paenneet junilla ja hevosilla. Näillä oli vain muutamilla laiha hevoskoni, joka vaivalloisesti laahusti eteenpäin, ja pyörät upposivat syvälle tien lokaan. Useimmat vetivät käsikärryillä lapsiaan ja kaikkein välttämättömimpiä tarvikkeitaan ja muutamilla oli apunaan uskolliset, takkukarvaiset koiransa. Mutta minä näin monen äidin, jolla ei ollut muuta kuin pieni lapsi sylissä, taluttavan vielä toista, joka itkusta ja väsymyksestä menehtymäisillään tallusti loassa pienillä jaloillaan…
"Oi ystäväni, minua kauhistuttaa vieläkin, kun muistan tuon vastaantulevan joukon. Siinä oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja joku raajarikko mies — ja kaikki olivat niin laihoja, kalpeita ja rääsyisiä. Tuolla tarttuvat käsikärryt lokaan, vanha vaimo ponnistelee kuin henkensä edestä mutta ei saa rattaita irti. Kuuluu naisten kauhistuneita, kimeitä ääniä, tukahdutettuja kirouksia, läähätystä… Lapset alkavat itkeä ja vaikeroida heikoilla, yskästä käheillä äänillään — ja takaapäin alkaa yhä kovemmin ja uhkaavammin kuulua yksi ainoa, kauhistunut huuto: eteenpäin! eteenpäin! Ja eteenpäin heidän täytyi päästä, sillä takanapäin jyrisivät meidän tykkimme kuin kaukainen, taukoamaton ukkonen… Mihin vanha vaimo käsirattaineen joutui, sitä en huomannut.
"Minua he silmäsivät vain ohimennen. Muistan vain joitakin katseita. Muutamista uhosi minua vastaan tylsä, voimaton viha — mutta he olivat liian nääntyneitä sanoakseen tai tehdäkseen jotakin… Toisista katseista kuvastui vain mittaamaton epätoivo ja mykkä moite, ja ne tunkeutuivat suoraan sydämeeni kuin kylmät pistimet… Hevoseni oli miltei lopussa, mutta minä kannustin sen kylkiä, niin että veri tippui ja pakotin sen laukkaamaan päästäkseni näkemästä noita hirmuisia, syyttäviä katseita… Niin — minä suljin silmäni…
"Vihdoinkin loppui vastaantuleva jono! Hevoseni huohotti raskaasti ja minä tunsin, miten se horjahteli.
"Mitä…?
"Sieltä tuli vielä yksi pakolaisperhe. Ja juuri nuo heikoimmat, jotka olivat jääneet toisista jäljelle — ne ovat aina silmissäni…
"Etummaisena kulki vanha, harmaapartainen mies vetäen pahanpäiväisiä nelipyöräisiä rattaita. Hän asteli aisoissa kuin hevonen: länkien ja rahkeiden sijasta oli aisoihin sidottu nuora, ja se näytti tunkeutuvan hänen laihaan niskaansa. Kädet riippuivat hervottomina sivuilla, ja hänen kasvonsa näyttivät aivan tylsiltä ja huulensa riippuivat veltosti. Niin siinä kumarassa eteenpäin ponnistellessaan muistutti hän todellakin vanhaa, loppuunajettua, äärettömän väsynyttä hevosta… Ja hänen sivullaan veti kaikin voimin laiha, takkuinen koira — niinkuin sekin olisi ymmärtänyt, että nyt tarvitaan kaikki voimat, ja sen punainen kieli roikkui läähättävästä suusta…
"Rattailla oli rikkonainen kori, ja siitä rääsyjen seasta pilkisti kalpeista lapsenkasvoista turvonneet punaiset silmät, ja sivulla asteli noin seitsenvuotias poika, hennolla olallaan pieni kaaripyssy… Tiedäthän, miten lapset aina uteliaina tarkastelevat vastaantulijoita, mutta niin ei tehnyt tämä; vain kerran hän kohotti pikkuvanhat, kalpeat kasvonsa, ja niissä, oli jotakin outoa ja kauheata … Niin, minä näin, että noista himmeistä silmistä tuijotti — nälkä.
"Noin kymmenkunta metriä rattaiden jäljestä käveli luultavasti lasten äiti. Hän kantoi selässään suurta vaatemyttyä ja hänen askelensa olivat niin raskaat ja laahustavat. Hänen silmänsä olivat alasluodut eikä hänen kuolemankalpeissa kasvoissaan ollut muuta kuin toivottomuutta. Jos hän olisi huutanut, itkenyt, kiemurrellut maassa, niin olisi häntä sittenkin ollut helpompi katsoa — mutta nuo kasvot olivat niin kauhean liikkumattomat kuin kuolleen kasvot…
"Oli jo aivan hämärä, ja edessäpäin leimahteli valtava tulipalon kajastus. Maa tuntui vapisevan yhä kiihtyvästä tykkien jyskeestä, ja muutamat eksyneet ammukset räjähtivät hurjasti räiskien arveluttavan lähellä — mutta he eivät näyttäneet sitä edes huomaavan…
"Minä olen täällä joutunut näkemään jo paljon kurjuutta, mutta en voi ymmärtää, mikä minulle silloin tuli. Oli aivan kuin joku olisi puristanut sydäntäni — ja minä tunsin, että pitäisi tehdä jotakin, auttaa…
"Käänsin jo ratsuni, mutta huomasin samalla, etten voinut mitään; minulla ei ollut edes rahaa — ja mitäpä rahakaan olisi heitä auttanut?
"Mutta kaukana tasangolla näkyi pitkä epämääräinen pakolaisjono kiemurtelevan hitaasti eteenpäin, kuin suunnattoman pitkä, harmaa käärme, jonka pää oli jo kaukaisessa pimeydessä.
"Ja viimeisetkin pakolaiset häipyivät hämärään niin hitaasti ja vaivalloisesti — aivan kuin kuolettavasti haavoitetut eläimet, jotka viimeisillä, sammuvilla voimillaan laahautuvat metsästäjää pakoon…
"Lopulta kuitenkin pääsin omien joukkojen läheisyyteen. Mutta silloin räjähti takanani ammus ja surmasi hevoseni; itse haavoituin jalkaan ja menetin tajuntani. Onneksi huomasivat sotilaamme minut, ja käsky tuli kuitenkin perille.
"Mutta minä pelkään, että tulen aina silmissäni näkemään nuo pakolaiset — nuo viimeiset pakolaiset…"
SISARUKSET
Sateen jälkeen oli tullut ihana päivä. Aurinko paistoi lämpimästi, kedot helottivat kirkkaanvihreinä, ja ilma oli täynnä ruohojen ja moniväristen kukkien tuoksua.
Mutta pikku mökissä vallitsi alakuloinen mieliala. Isä oli sodassa, eikä äiti ollut moneen viikkoon saanut mitään tietoja hänestä — ja nyt hän oli aivan sairas surusta. Kaiken lisäksi oli kova puute. Kotona oli tosin viisitoistavuotias tyttö ja neljätoistavuotias poika, mutta hekään eivät voineet mitään ansaita, kun maa oli vihollisen hallussa.
Äiti nousi vaivalloisesti istumaan vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, silmät tuijottavat, ja hän puhui heikolla äänellä:
— Lapset, menkää metsään katsomaan, olisivatko marjat jo kypsyneet.
Saataisiin edes marjakeittoa…
— Niin, tulepas vain! huudahti poika reippaasti. Mennään pian!
Hänen sisarensa, kaunis, verevä tyttö, katsahti äitiin ja sanoi hiukan epäröiden:
— Mutta jos siellä on sotilaita…
— Älä yhtään pelkää! Tulenhan minä mukaan! sanoi poika leikillisesti ja tarttui sisarensa käsivarteen.
Äiti koetti hymyillä pojan sanoille ja puhui lohduttaen:
— Ei suinkaan niitä metsässä ole… Kylässähän ne majailevat.
Ja reippaasti sisarukset lähtivät läheiseen metsään.
Siellä oli vielä ihanampaa kuin tasangolla. Puiden lehdillä kimaltelivat vesihelmet kuin kristallit, koko metsä tuntui tuoksuillaan ja väreillään iloitsevan kauan odotetusta sateesta — ja lintujen laulu helkkyi moniäänisenä, ihanana kuorona…
Ja miten paljon marjoja! Poika huudahti ilosta ja kutsui sisarensa erääseen paikkaan, joka oli aivan punaisena marjoista. He laskeutuivat polvilleen ja poimivat molemmin käsin niin paljon kuin ehtivät. Poika hymyili itsekseen ja sanoi hiljaa ja iloisesti:
— Nyt äiti varmaan ilostuu!
— Niin — kunhan isä vain tulisi kotiin! vastasi tyttö ja huokasi.
Mutta marjoja oli niin paljon, että hänkin unohti ikävän todellisuuden. He olivat niin innostuneita, etteivät huomanneet mitään, ennen kuin kuulivat karkean, murteellisen äänen:
— Hyvää päivää, kaunis tyttö!
Sisarukset hypähtivät pelästyneinä seisoalleen ja huomasivat takanaan seisovan kaksi suurikokoista, raa'annäköistä vihollissotilasta. Nämä hymyilivät hiukan ja heidän silmänsä kiiluivat kummallisesti.
Toinen, jolla oli paksut huulet ja pyöreät, ulkonevat silmät, läheni tyttöä omituisin hiipivin askelin — aivan kuin saalista vaaniva peto, ja hänen käheä äänensä vapisi hiukan:
— Anna maistaa marjojasi, tyttö…
Mies tuli niin lähelle, että tyttö tunsi hänen kuuman henkäyksensä kasvoillaan; hän ojensi pelokkaasti marjakorinsa sotilaalle.
Mies ei maistanutkaan marjoja, vaan tuijotti yhä tyttöön. Ja jollakin naisellisella vaistollaan tyttö tunsi, että häntä uhkasi kauhea vaara — tuntui aivan kuin jokin kylmä ja niljakas olisi lähestynyt häntä… Hänen jäsenensä alkoivat vavista, kasvot muuttuivat aivan kalpeiksi — ja äkkiä hän lähti kaikin voimin juoksemaan pakoon.
Mutta niinkuin nälkäinen peto syöksyi sotilas hänen jälkeensä. Muutamilla pitkillä loikkauksilla hän saavuttikin tytön, tarttui suurella kourallaan tämän hentoon olkapäähän ja ärähti voitonriemuisesti:
— Vai niin! Vai pakoon…
Tytön suusta tunkeutui sydäntäsärkevä kirkaisu — niinkuin olisi jänis parahtanut tuntiessaan suden hampaat kurkussaan…
Poika alkoi myös huutaa, mutta silloin toinen lähti juoksemaan hänen jälkeensä karjuen:
— Oletko vaiti, taikka tapan sinut!
Poika ponnisti kaikki voimansa, eikä sotilas saavuttanut häntä, vaan palasi takaisin.
Hän juoksi vielä pienen matkaa, mutta sitten hänen korviinsa sattui taas sisaren vihlova hätähuuto ja hän kääntyi takaisin. Hän nousi pienelle kukkulalle ja se mitä hän sieltä näki, oli niin kauheata, että hän miltei jähmettyi…
Sisar oli paiskattu maahan, toinen roistoista piti kiinni hänen käsistään ja painoi hänen suutaan. Ja toinen… Oh…!
Pojan kasvot muuttuivat kuolemankalpeiksi ja hänen jäsenensä tuntuivat niin hervottomilta, että hän vaipui polvilleen. Sisko parka taisteli epätoivoisesti, toisinaan kuului tukahtunut, koriseva huuto ja pari kertaa vilahti hänen valkea jalkansa — aivan kuin suuri käärme olisi kiertynyt pienen linnun ympärille, joka epätoivoisesti pyristelee vastaan… Pojan kurkusta tunkeutui taas vaistomaisesti hurja kiljaisu, johon kaiku moninkertaisesti vastasi.
Toinen sotilas hellitti sisaren käsistä ja hypähti ylös. Hän katseli vaanien ympärilleen ja huomattuaan pojan hän sieppasi kiväärinsä ja tähtäsi tätä. Mutta poika ehti heittäytyä maahan; sitten hän juoksi nopeasti alas kukkulalta ja piiloutui suuren kiven taakse.
Taas kuului sisaren avunhuuto, mutta se tuntui heikommalta ja tukahtuneemmalta kuin äsken. Sotilas ilmestyi kukkulalle tähystellen joka taholle, mutta kun ei nähnyt ketään, kiiruhti juosten takaisin.
Poika makasi kiven takana raskaasti huohottaen ja tuijotti himmein silmin sinne, mistä silloin tällöin kuului yhä heikkenevä huuto…
Silloin kajahti kauempaa metsästä signaali. Se oli vihollisen kokoonkutsumerkki — sen hän oli tullut tietämään sinä aikana, kun ne olivat majailleet kylässä. Hän päätti mielessään, että sotilaat olivat saaneet luvan syödä marjoja metsässä, kun seudulla ei ollut mitään vaaraa — ja nyt heidät kutsuttiin kokoon. Noiden julmurien täytyi siis jättää uhrinsa.
Hän juoksi varovasti kukkulalle ja näki, että sotilaat olivat poistuneet — sisar vain makasi siellä liikkumattomana…
Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä — se tuntui aivan nousevan kurkkuun ja hän oli kuin tukehtumaisillaan. Hiki pusertui hänen otsalleen, ja sitten hän vaarasta välittämättä juoksi siskonsa luokse…
Mutta silloin tuntui aivan kuin hänen sydämensä olisi kokonaan lakannut sykkimästä; hän vaipui maahan käheästi voihkaisten.
Sisar makasi siinä selällään, kasvot sanomattoman kauhun vääristämänä. Avoimet silmät tuijottivat suoraan taivaaseen, ja hänen rinnassaan oli ammottava haava, josta vielä pulppusi säännöllisin sykähdyksin punainen veri… Hänen vaalea hameensa oli repäisty halki, ja…
Käheä ähkynä tunkeutui taas pojan kurkusta. Viha, inho ja jokin ennen tuntematon kylmä tunne valtasi hänen ruumiinsa ja sielunsa kuin huumaava myrkky. Hän ponnahti ylös ja lähti juoksemaan oikotietä kotiinpäin.
Tultuaan metsän reunaan hän näki kauempaa pienen sotilasjoukon tulevan maantietä myöten. Ahaa — ne menevät vartiopaikalleen, hänen kotinsa ohitse…
Kylmä viha valtasi hänet niin, että hänen oli vaikea hengittää. Eikä hän tiennyt oikein itsekään miksi kiirehti, mutta hän juoksi kuin henkensä edestä.
Saavuttuaan kotiin, hän juoksi suoraa päätä ullakolle ja kaivoi sieltä esiin isänsä sotilaskiväärin ja joukon panoksia. Kuolemanrangaistuksen uhalla oli vihollisten ylipäällikkö kieltänyt aseitten pitämisen valloitetussa maassa, mutta isä oli kätkenyt aseen jo ennen sotaan lähtöään, eikä hän mennyt sitä ilmoittamaan.
Ennen sotaa oli hän monta kertaa ampunut isän kiväärillä. Ja nyt hän miltei konemaisesti painoi lippaan täyteen patruunoita, irroitti pienen ullakonakkunan ja alkoi odottaa…
Hän läähätti vieläkin kuin näännyksiin ajettu hevonen, ja hiki vuoti virtoina hänen kalpealta otsaltaan, tunkien silmiin ja kirvellen niin, ettei hän kotvaan nähnyt mitään. Mutta hän pyyhkäisi kasvojaan hätäisesti puseronhihallaan — ja taas näkyi tiellä asteleva tumma vihollisjoukko…
Joukon lähestyessä muuttui hänen katseensa tavattoman teräväksi. Edellä kulki nuori luutnantti, mutta eikö tuolla…? Ne lähenivät yhä ja silloin hän tunsi etummaisessa rivissä nuo paksut huulet ja pyöreät, ulkonevat silmät…
Hän tähtäsi tarkkaan keskelle rintaa — ja painoi liipasinta … Raiskaaja nosti kätensä ilmaan ja kaatui maahan omituisesti pyörähtäen — niinkuin olisi aikonut tanssia… Ennen tuntemattoman, mielettömän riemun valtaamana poika työnsi nopeasti toisen panoksen piippuun ja laukaisi umpimähkään joukkoa kohden.
Kuin sumun lävitse hän näki, että vieläkin kaatui joku, mutta sitten hajaantuivat sotilaat nopeasti, eikä hän enää ehtinyt ampua. Kuului raivokkaita huutoja ja kirouksia; ovia jyskytettiin, jymisevät askelet lähenivät — ja samassa ilmestyivät oviaukkoon erään aliupseerin parrakkaat kasvot.
— Kädet ylös! karjaisi mies kovasti, tähdäten poikaa kiväärillään. Mutta tämä ei liikahtanut, istui ja tuijotti vain heihin tylsänä vihasta ja kivääri lepäsi vielä ullakon luukulla.
Aliupseeri ei kuitenkaan ampunut, vaan hyökkäsi esiin, nosti pojan niskasta seisaalleen ja ärjäisi raivoisasti:
— Lurjus! Mitä teit?!
Pojan silmät leimahtivat ja pienet, laihat kädet puristuivat nyrkkiin… Mutta silloin aliupseeri iski häntä vasten suuta, niin että veri purskahti.
Sotilaat ottivat kiväärin ja panokset — ja laahaten vietiin poika alas portaita suoraa päätä pihalle.
Nuori luutnantti, jolla oli kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja siniset silmät, tarkasti poikaa hetken silmälasiensa takaa ja kysyi kauniilla, mutta ankaralla äänellä:
— Sinäkö ammuit ullakolta?
— Minä — vastasi poika hiljaa ja lujasti.
Hän näytti vielä niin tavattoman hennolta ja lapselliselta, seisoessaan siinä kalpeana rotevien, punakoitten miesten keskellä. Veri vuoti virtanaan hänen nenästään valuen laihalle, huohottavalle rinnalle ja tahraten hänen puseronsa. Luutnantin valtasi sääli, ja hän kysyi hiukan lempeämmin:
— Minkä tähden sen teit?
— Hän tappoi äsken sisareni tuolla metsässä … ja paljon pahempaa… Tuntui aivan kuin sanat olisivat tarttuneet hänen kurkkuunsa, mutta sitten hän äkkiä huusi hurjasti:
— Niin! Menkää katsomaan tuonne metsään! Siellä hän makaa…
Tuo kimeä, vapiseva ääni katkesi nyyhkytykseen.
Nuori upseeri hätkähti. Hän pudotti silmälasinsa ja sammalsi tolkuttomasti:
— Kuka … kuka…?
— Tuo juuri! Poika viittasi kuolleeseen, joka oli kannettu lähemmäksi. Hänen katseensa kulki miehestä mieheen, ja kun hän rivin loppupäässä näki toisen roistoista, leimahti hänen vihansa uudelleen; hän osoitti miestä ja huudahti silmät säkenöiden:
— Tuo myös! He molemmat … molemmat!
Seurasi pitkä, pahaenteinen äänettömyys; kuului vain sairaan vaimon tukahdutettu nyyhkytys porstuasta ja ympärillä lentelevät pääskyset visertelivät iloisesti… Kaikkien katseet olivat suunnatut raiskaajaan, joka oli muuttunut harmaankalpeaksi; hän tuijotti eteensä maahan ja hiki helmeili suurina pisaroina hänen otsallaan.
Nuoren upseerin silmät olivat terävät kuin tikarit ja hänen äänensä oli matala ja vapiseva:
— Kuinka vanha hän oli?
— Viisitoistavuotias, lausui poika jäykästi kuin täysikasvuinen mies.
Toverien katseet näyttivät tahtovan murskata rikollisen — ja näkyi, että häpeä, pelko ja katumus raateli hänen sieluaan.
— Lapseni … lapseni, nyyhkytti äiti sydäntäsärkevästi.
Hirveä taistelu kuvastui nuoren upseerin kasvoissa. Hän otti lakin päästään ja pyyhki hikeä kalpealta otsaltaan — ja hänen katseensa harhaili kummallisesti ympäri kuin rikollisen. Hän katsahti taivaallekin, ja huomasi, miten sinisellä taivaalla liiteli hiljaa yksinäinen pilvenhattara kuin suuri, äänetön lintu … Vihdoin alkoi hän puhua katkonaisella, käheällä äänellä:
— Tiedättekö, että aseiden piilottaminen ja pitäminen on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty?
— Tiedämmehän me sen, nyyhkytti vaimo. Hän oli laahautunut ulos ja nojautui ovenpieleen aivan kuin kaatumaisillaan. Mutta minä en ole mitään tästä tietänyt — sen vannon Jumalan kautta!
— Ja tiedättekö, että jokainen, ken ryhtyy aseelliseen toimintaan sotajoukkoamme vastaan, on ilman muuta kuolemaan tuomittu; jota paitsi asunto, missä aseellista väkivaltaa on harjoitettu, ehdottomasti poltetaan… Tiedättekö tämän?
— Kyllä … kyllä minä sen olen tietänyt…
Luutnantti rykäisi kovasti usean kerran; sitten hän kääntyi pojan puoleen ja hänen äänensä oli aivan vieras ja kolea.
— Sinut on siis heti ammuttava ja tämä mökki poltettava…
— Armoa! parkaisi sairas äiti kauhealla äänellä, syöksyen polvilleen upseerin eteen. — Armoa, herra… Hän on nyt ainoa lapseni … ja ajatelkaa, mistä syystä hän sen teki… Jumalan laupeuden tähden…
— Minä en voi mitään, keskeytti luutnantti käheästi. Se on ylipäällikön ankara käsky. Teidän poikanne on tappanut kaksi sotilastamme — ja jos minä hänet armahtaisin, ammuttaisiin minut itse. Vaimo parka, minä en voi mitään…
Äidin sairaat, kellertävät kasvot olivat kokonaan vääristyneet mielettömästä kauhusta. Hän syleili kiihkeästi luutnantin polvia ja huohotti:
— Armoa! — Hän on vasta lapsi … hän on vasta neljätoistavuotias…
Jumalan laupeuden tähden! Ajatelkaa, että teillä olisi sellainen veli…
Luutnantti irroitti itsensä tuosta suonenvedonomaisesta syleilystä ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Ja hän huusi miehille taas tuolla vieraalla, karkealla äänellä:
— Ojennus! Asettakaa vanki sopivaan paikkaan — ja olkaa valmiit!
— Armoa! koetti onneton äiti sopertaa, mutta hänen äänensä sortui.
Aliupseeri, joka oli sitonut pojan kädet, asetti hänet seisomaan kotimökkinsä seinustalle ja aikoi sitoa nenäliinan hänen silmilleen.
— Ei tarvita! huudahti poika. Hän muisti lukeneensa jonkin kertomuksen samanlaisesta tapauksesta ja päätti, ettei hänkään häpäise itseään… Mutta hänen äänessään värisi sekaisin kauhu, viha ja pidätetty itku. Hänen hento ruumiinsa vapisi ankarasti, hän näytti vain viluiselta lapselta…
— Valmiit! komensi luutnantti käheästi, niinkuin ääni olisi tarttunut hänen kurkkuunsa. Ja hetken kuluttua:
— Ampukaa!
Pojan silmät leimahtivat vielä kerran voimattomasta vihasta, ja hän huusi kaikin voimin:
— Kurjat murhaa…
Mutta hänen äänensä katkesi kummallisesti korahtaen. Luonnottoman räikeänä räjähti yhteislaukaus liian läheisestä tuvanseinästä — ja sitä peittävä, vihreä köynnöspeite vavahti kuin eläin, jota on kuolettavasti isketty. Poika putosi suorastaan kokoon kuin tyhjä säkki — äännähdystäkään ei enää kuulunut. Hänen suunsa vain aukeni, niinkuin hän olisi aikonut vielä kerran vetäistä ilmaa läpiammuttuihin keuhkoihinsa — ja laihat, hennot sormet koukistuivat suonenvedonomaisesti kuin kuolevan linnun varpaat…
Äiti, joka mielettömässä tuskassaan oli seurannut valmistuksia, lysähti tunnotonna maahan, niinkuin hänetkin olisi ammuttu. Nuori upseeri tarttui kaksi käsin päähänsä ja tuijotti mielipuolen tavoin pientä, verintahrattua ruumista… Mutta äkkiä hänen kasvoilleen tuli kauhea, päättäväinen ilme, ja hän huusi hurjasti:
— Ojennus!
Sitten hän otti pistoolin vyöltään, tähtäsi tarkkaan elossa olevaa raiskaajaa — ja laukaisi.
Tämä kaatui heikosti huudahtaen, potkiskeli muutaman kerran hervottomasti ja oli sitten hiljaa.
Mutta luutnantti huusi raivoisalla, miltei riemuitsevalla äänellä:
— Ja nyt mökki palamaan!
Jotkut katsahtivat luutnanttia kasvoihin ja kylmä väristys kulki heidän ruumiinsa lävitse: he näkivät, että hän oli menettänyt järkensä.
Mutta hänen käskynsä oli vieläkin ylipäällikön julistuksen mukainen eivätkä he uskaltaneet kieltäytyä tottelemasta. Vanha vaimo kannettiin hiukan syrjään ja mökki sytytettiin.
Pian alkoivat liekit rätistä, ja paksu, musta savupatsas nousi sinistä taivasta kohden. Ja tuon mahtavan savupatsaan ympärillä lentelivät vinhaa vauhtia pääskyset, piipittäen surkeasti ja valittavasti. Niiden poikaset olivat jääneet liekkeihin … nuo pienet, avuttomat poikaset, joilla ei vielä ollut höyheniäkään…