VIIMEINEN MATKA

Novelleja

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1923.

SISÄLTÖ:

Karkuri
Palkanmaksu
Vaikein hetki
Jouluaatto
Isä ja poika
Syntymäpäivä
Viimeinen matka

KARKURI

Aarne Aitio astui laivaan aivan viime hetkellä, kun touveja alettiin irroittaa. Hän silmäsi välinpitämättömän näköisenä ympärilleen, mutta hänen vaaran terästämä katseensa tarkasti ja eroitti kaikki vähänkin epäilyttävät kasvot. Hän näki nytkin salongissa erään miehen, josta hän ei ollut varma, ja alkoi pitää tätä silmällä. Mutta kun tämä hetken kuluttua meni kapteenin luokse tupakoimaan, tuli hän vakuutetuksi, ettei laivassa ollut urkkijoita.

* * * * *

Viime vuorokaudet oli hän ollut samassa asemassa kuin takaa-ajettu hirvi, joka yhtämittaa tuntee väijyvien vihollisten hermostuttavan hajun. Ja niinkuin yksi ainoa erehdys, muutama askel aukealle ulos metsän suojaavasta siimeksestä voi tuottaa hirvelle kuolettavan luodin, samoin olisi Aarne monesti joutunut santarmien ja urkkijoiden käsiin, jollei olisi voinut säilyttää kylmäverisyyttään, jos hänen huomiokykynsä tai voimansa olisi pettänyt.

Aarne katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja huoahti helpoituksesta. Hän muisti taas hetken, jolloin oli huomannut hiipivät santarmit aivan takanaan, miten oli juossut läpi vieraan pihan ja hypännyt yli lankkuaidan, kaikki. Ikäänkuin salamannopeana kinematografikuvana kiiti hänen aivojensa lävitse kaikki mitä hän oli kestänyt viime vuorokausina; hän muisti, miten oli hypännyt liikkeessä olevaan autoon, muisti hurjan ajon Kaivopuiston ja Eiran ympäri, jolloin takaa-ajajien hitaampi auto lopulta oli jäänyt jälkeen huitovine santarmeineen. Sitten oli hänen naamioituna onnistunut matkustaa kotiin ja yöllä käydä hyvästelemässä vaimoansa ja lapsiansa. Ja siitä lähtien taukoamatonta pakoa pohjoista kohden, vuoroin junalla ja taas jalkaisin, kaupunkien ja passintarkastuspaikkojen sivu.

Viime yönäkin oli hän kävellyt aamupuolelle asti, eikä aamullakaan uskaltanut rauhallisesti nukkua, kun matkailijakodissa tarkastelivat niin epäilevästi.

Aarne kuunteli veden yksitoikkoista kohinaa laivan keulassa, ja herpaiseva väsymys aikoi painaa hänen ruumistaan ja silmät sulkeutuivat. Mutta vielä raskaampana painoi ja kiristi hänen sieluaan tuo pitkäaikainen jännitys: hän aukaisi yhä uudelleen silmänsä, niinkuin jokin sisäinen ääni olisi kuiskannut, ettei saanut nukkua. Ja vihdoin hän hätkähtäen ponnahti seisomaan ja kourasi koneellisesti takataskuaan, niinkuin olisi luullut olevansa vihollisjoukon keskellä.

Mutta hän näki vain tyynen, sinisen vedenpinnan, kuuli laivan jyskytyksen, veden loiskeen, — missä hän on?

Aarne pakotti samentuneet aivonsa toimimaan, ja vihdoin hän ymmärsi kaikki; että oli voittamaisillaan, jos hänen vaan onnistuu päästä laivasta Röytän saaressa, silloin hän on pelastunut, — hän vaikka ui yli rajan…

Hän hieraisi silmiään ja nousi huomaamattaan seisomaan ja hengähti syvään, — niinkuin rintaa rutistanut rautarengas olisi pudonnut; tuntui niin hyvältä ja kevyeltä kuin pahasta unesta herätessä. Se on siis totta, mahdollista!

Hän näki kaukana edessäpäin matalan saaren, jonka keskellä kohosi suitsuava savupiippu,— se on siis se! Hänen edessään oli ammottanut mustan haudan lailla Venäjän hirmuvallan kaamea vankiluola, Siperia, kuolema… Ja nyt hän näkee edessään vapauden, elämän!

Aarne Hengitti ahnaasti raikasta, mereltä tuoksuvaa ilmaa ja tuijotti kuin huumaantuneena tuota etäistä saarta, joka näytti vähitellen nousevan peilityynenä päilyvän meren syvyydestä, jo näkyi saharakennus, punaisia työväen asuntoja ja lautatapuleja.

Mutta katsoessaan sattumalta sivulle päin, kohtasi hän hämmästyttävän näyn. Tuon äärettömän ulapan sinertävällä pinnalla välkkyi ja kimalteli aivankuin sulana hehkuva kultavirta, joka näytti yhtyvän taivaanrannalta nousevan auringon häikäisevään kirkkauteen. Ja etelässä näkyi pari lehtimetsän peittämää pikkusaarta, jotka syksy oli koristanut niin satumaisella väriloistolla, ettei Aarne ollut koskaan sellaista nähnyt. Hän katseli liikutettuna ja onnellisena tuota ihanaa näkyä unohtaen vaaran ja kärsimykset. Ja kun laiva vihdoin laituria lähetessään hiljensi vauhtiaan, ei hän tuntenut vähääkään levottomuutta. Kyllä hän nyt jo onnistuu!

* * * * *

Multa kun laiva pysähtyi laiturin ääreen, ilmestyi ihmisjoukon takaa kaksi santarmia ja muutamia sotilaita, jotka asettuivat seisomaan kahden puolen »lankonkia». Ja sitten suurikokoinen santarmi-vääpeli tarkasti jokaisen poispyrkivän passin hitaasti ja perinpohjaisesti, katsahti tulijaa tutkivasti, epäluuloisesti, ja hänen suuret, punaiset viiksensä pörhistyivät uhkaavasti kuin saalista vainuavan pedon harjakset.

Aarne seisoi kuin huumaantuneena. Hänen aivoissaan pyörivät lukemattomat suunnitelmat, mutta kaikki näytti turhalta. Torniossa pysähtyisi laiva kokonaan eikä siellä ainakaan pääsisi livistämään. Jospa hän hyppäisi täältä mentäessä mereen, uisi jollekin saarelle… Kaikki olivat jo poistuneet laivasta, — santarmit vain vartioivat laivaan jääneitä.

Silloin alettiin laivaan lastata »saharimoja» polttopuiksi, ja yhtäkkiä välähti Aarnen aivoissa uusi suunnitelma. Hän päätti yrittää sen pätevyyttä heti.

Hiljaa viheltäen astui hän laivasta laiturille ja lähti hitaasti kädet taskussa astelemaan laiturin päätä kohden ja sieltä takaisin; siten kulki hän edestakaisin ja kääntyi aina santarmien kohdalla takaisinpäin. Ensi kerralla katsahtivat santarmit häntä hieman tutkivasti ja vääpeli pörhisti viiksiään niinkuin olisi vainunnut kapinallisen hajua nenässään. Mutta eihän heillä ollut aihetta kieltää kävelyä laiturilla, — ja lopulta eivät he näyttäneet huomaavan, vaikka Aarne asteli heidän ohitseenkin, — sillä hän palasi aina takaisin.

Aarne näki »rimapinon» alenevan arveluttavasti, mutta hän tiesi, että yksi ainoa hermostunut liike tai ilme tuhoaisi kaikki. Ja niinkuin ennenkin vaaran lähetessä tuli hän aivan tyyneksi ja ajatus toimi kaksinkertaisen herkkänä. Hän seisahtui, sylkäsi veteen ja kumartui hiukan ikäänkuin pikkukaloja katselemaan. Niin siirtyi hän vähitellen yhä lähemmäksi rannalla olevia halkopinoja. Kerran näki hän santarmin katsahtavan itseään, mutta kun hän hiljaa viheltäen siirtäytyi takaisinpäin, jatkoi santarmi keskusteluaan. Vihdoin, kun puut olivat miltei lopussa, päätti hän lähteä, vilkaisi vielä kerran ja lähti housujaan kohennellen astelemaan halkopinojen taakse, — ja sitten hän juoksi.

Hän oli miltei varma onnistumisestaan, jolleivät vaanijat heti huomaisi pakoa, ja kun hän etäämpää näki santarmien rauhallisina yhä seisovan laiturilla, lähti hän kiertotietä erään saarella asuvan tuttavansa luokse kysymään neuvoa piilopaikan ja yli pääsyn suhteen.

Mutta santarmi-vääpeli oli kai lopulta huomannut, että tuo salaperäinen kävelijä oli hävinnyt, ja pian oli koko joukko hajaantunut etsimään.

Eikä Aarne vielä ollut ehtinyt puhua kuin pari sanaa tuttavansa luona, ennenkuin ovelle koputettiin. Samassa astui nuorempi santarmeista sisään ja vaati Alhoa tulemaan päällikön luokse.

Katkeruus, viha ja epätoivoinen uhma kuohahti Aarnen sielussa sekavana, kohisevana pyörteenä. Täytyikö hänen epäonnistua juuri nyt. — aivan viime hetkellä. Vietäisiinkö hänet täältä pistimien välissä, sulettaisiin jonnekin pietarilaiseen vankiluolaan, teloitettaisiin siellä tai vietäisiin Siperiaan… Hän ei saisi enää koskaan nähdä lapsiaan, vaimoaan. He eivät tietäisi hänestä mitään… Ei, ei, se on mahdotonta. Hän kuolee ennemmin heti, tässä paikassa. Vain vaivoin onnistui hänen hillitä itseään, kun hän hiljaa sanoi:

— Mitä te oikein tahdotte? Minä en lähde. Jos on asiaa… Niin — en tule!

Santarmi näki toisen kasvoista, ettei tässä ollut hyvä ryhtyä väkivaltaan. Hiukan epäröityään poistui hän pihalle ja odotti nähtävästi, että joku tovereista saapuisi paikalle.

Aarne tunsi, että hänen vapautensa, elämänsä riippui silmänräpäyksistä, ja kysyi onko porstuakamarissa avattava ikkuna. Talon poika lähti sanaakaan sanomatta ulos, ja kun santarmi poistui ikkunan kohdalta, juoksi Aarne porstuakamariin, sitten suoraa päätä avatusta ikkunasta puutarhaan, yhdellä loikkauksella yli säleaidan,— ja sitten hän juoksi…

Hän ei tuntenut paikkoja, hän juoksi vain poispäin, ja niin joutui hän vihdoin kujaan, jonka päässä alkoi porraskäytävä yli matalan, tukkeja täynnä olevan lahdenpohjukan. Hän pääsi jo portaille, mutta samassa kuului takana tömiseviä askeleita ja uhkaava huuto:

— Stoi! Streljait! Stoil

Viimeistä huutoa säesti kiväärinlukon terävä sälähdys, ja Aarne oli vanna, että heti kaatuu, putoaa kuolettavasti haavoitettuna alas tukkien sekaan; hänen korvissaan kohisi; sen seasta eroittui epäselvä, käheä huuto; »ampu — ampu!» mutta hän juoksi yhä kuin henkensä edestä. Hänen kurkkuaan poltti, rinta huohotti ja silmissä vilahteli mustia kipinöitä — mutta hän juoksi yhä nopeammin…

Kuin harmaan sumun lävitse eroitti hän oikealla harvaa pensaikkoa ja niiden joukossa harmaan kiven.

Hän hyppäsi alas porraspuulta vajoten polvia myöten hyllyvään lietteeseen, mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja pääsi heti lujalle maaperälle. Vielä muutama askel, — ja hän heittäytyi kiven taakse ja sieppasi pistoolin taskustaan.

Vasta nyt hän ymmärsi miksi oli päässyt näin: huutaja oli vain sotilas, joka ei tietysti tohtinut ampua ilman käskyä. Sillalle saapui yhä useampia takaa-ajajia, siellä viittoiltiin ja rähistiin. Santarmivääpeli sieppasi vihdoin kiukkuisesti kiväärin eräältä sotilaalta ja lähti toisten seuraamana kulkemaan portaita myöten.

Aarne antoi heidän tulla rauhassa. Vasta sadan metrin päässä hän huudahti kylmällä, päättäväisellä äänellä:

— Seis! Minä ammun jokaisen lähenevän!

Joukko pysähtyi kuin komentosanasta, ja vääpeli viritti kiväärinsä kiukkuisesti kiroten. Mutta kun ei mitään näkynyt, astahti hän uudelleen eteenpäin.

Nähdessään vihollistensa lähenevän, jotka aikoivat vielä viime hetkellä tuhota hänen elämänsä, valtasi Aarnen niin hillitön viha, ettei hän kyennyt selvästi ajattelemaan, arvioimaan asemaansa. Hänen nivoissaan riehui vain yksi ainoa ajatus: ettei antaudu elävänä, että ampuu jokaisen — ja lopuksi itsensä. Mutta tähdätessään vääpeliä keskelle rintaa huomasi hän tämän peittävän koko jonon: he olivat siis kaikki peräkkäin kapealla lankkukäytävällä, josta ei voinut väistyä vähääkään, — ja jokainen »Savage»-pistoolin kuula lävistäisi ainakin kaksi…

Hänen silmissään leiskahti julma riemu ja kostonhimo. Se syöksähti kohisevan kosken lailla hänen sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän oli ihan näkevinään, miten nuo kaatuvat, putoavat toisensa jälkeen alas tukkien sekaan, ja hän tiesi, tunsi, ettei voisi tauota: hän laukaisisi nopeasti, kylmäverisesti kaikki yksitoista kuulaa, muuttaisi uuden makasiinin ja ampuisi niinkauan kuin yksikin olisi pystyssä…

Hän tempasi koneellisesti makasiinin taskustaan, ja sormi kosketti jo liipasinta, kun jonkunlainen sisäinen ääni käski hänen ampua ensin ilmaan: sitten häneltä on oikeus ampua kaikki. Hän ajatteli ampua läpi lakin reunan, ja hän tiesi osaavansa varmasti, käsi ei värähtänytkään ja lisäksi vielä sai nojata kiveen.

Mutta hän pelkäsi, että ne siinä tapauksessa kääntyisivät, ja hän toivoi, tahtoi, että ne tulisivat. Hän kohotti siis vieläkin vähän ja laukasi.

Mutta samalla kuin laukaus pamahti, lyykähti santarmi-vääpeli vikkelästi ja tarttui päähänsä, — hän luuli kai tuon vinkuvan kuulan sattuneen.

Sitten hän huusi jotain, viittasi hätäisesti miehilleen, ja koko joukko lähti juoksemaan takaisin.

Aarne tuijotti pettyneenä pakenevia, tähdäten santarmin leveään selkään: hän puri hammasta, toivoen kiihkeästi, että tämä seisahtuisi, kääntyisi, jotta saisi ampua. — Mutta tämä näytti hoputtavan joukkoaan yhä nopeampaan juoksuun. Vasta toisella rannalla santarmi hätäisesti vilkaisi taakseen ja kyyristyi samalla niin hassunkurisesti, kuin olisi odottanut saavansa hartioilleen kirvelevän piiskaniskun.

Vasta hetken kuluttua ymmärsi Aarne, että hänen olisi pitänyt iloita, kun oli näin helpolla pelastunut uhkaavasta vaarasta. Ja kun joukko oli kadonnut rakennusten taakse, hiipi hänkin pensaiden suojassa metsän laitaan ja alkoi keventynein mielin odottaa tuttavaansa. Hän tunsi olevansa nälkäinen kuin susi, — mutta ehkäpä ne tuovat ruokaakin tullessaan! Mutta pääasia on, että pääsee Ruotsin puolelle, — vapauteen!

* * * * *

Mutta pian hän huomasi olleensa lapsellinen, kun oli luullut santarmien luopuvan niin helpolla saaliistaan. Sillä hetken kuluttua lähti kymmenmiehinen joukko kahdella veneellä soutamaan saaren toista päätä kohden.

Ensin hän hämmästyi, mutta samassa hän huomasi saaren olevan tiheän metsän peittämä, jossa hän oli kuin kotonaan. Mitä ne voisivat vanhalle paimenpojalle ja metsästäjälle, joka oli joka syksy hiipinyt hirvien jälessä! Hänen mieleensä leimahti huvittava suunnitelma, ja hän päätti huolehtia siitä, että ne saavat kerrankin tarpeekseen etsiä.

Hän ei koettanut paeta vainoojiaan. Päinvastoin hän juoksi läpi metsän, niin että oli jo vastassa odottamassa, kun nämä lähenivät rantaa. Hän näki vain yhden sopivan maallenousupaikan ja piiloutui rannalla olevaan leppäpensaaseen. Veneet laskivatkin rantaan aivan Aarnen ajattelemalle paikalle, ja kun hän oli vain parinkymmenen metrin päässä siitä, ei santarmien pää hänkään pälkähtänyt etsiä häntä niin läheltä. Hän kuuli kuiskaten annetut käskyt, ja kun miehet harvassa ketjussa katosivat metsään, lähti hän hiipimään heidän jälessään.

Aarne huomasi ilokseen, ettei heidän verkkonsa ulottunut yli saaren, ja kun heidän täytyi mennä metsän toista puolta ja palata vastakkaista reunan, oli hänen helppo seurata, — eikä pyydystäjillä ollut aavistustakaan, että otus kulki jälessä.

Kun näinä olivat tehneet yhden kierroksen tuloksetta, lähtivät he uudestaan matkaan — ja Aarne uskollisesti jälessä. Hän unohti kaikki viime päivien vaarat ja ikävyydet, hän unohti kokonaan, että hänen elämänsä oli kysymyksessä; välistä tuntui ikäänkuin hän olisi hirvenajossa, hän tunsi taas sitä selittämätöntä jännitystä, joka tekee askeleet äänettömiksi, teroittaa aistit ja lihakset äärimmäisen herkiksi, — jolloin ne ovat valmiit toimintaan kuin jännitetty jousi. Ja väliin, kun hän näki santarmin kyyristyneen vartalon aivan edessään, nauroi hän niin iloisesti ja sydämellisesti kuin olisi kaikki ollut hauskaa, hullunkurista sokkoleikkiä. Vihdoinkin lähtivät takaa-ajajat noloina ja ärtyneinä soutamaan kylää kohden. Mutta ennenkuin he ehtivät rantaan, oli Aarne jo saapunut vastakkaiseen metsänreunaan ja asettui makaamaan eräälle kivelle, josta oli vapaa näköala joka suunnalle.

Aarne oli ollut koko päivän liikkeellä syömättä muruakaan, nälkä kouristi häntä yhä kiukkuisemmin, — multa kukaan ei tullut. Aurinko painui yhä alemmaksi ja vihdoin piiloutui punaisen pilviharson suojassa meren helmaan. Eikä vieläkään näkynyt ketään.

Hämäryys ja mereltä nouseva sumupilvi peittivät kylän ikäänkuin harmaaseen huntuun. Vain sahan savupiipun huippu kohoutui siitä tummana ja salaperäisenä. Mutta pilvet levittäytyivät vähitellen yli taivaan, koko maailma peittyi mustaan pimeyteen, — ja hän oli yhä yksin.

Aarne tunsi kiusallisen epätietoisuuden ja levottomuuden valtaavan mielensä, mitä pitemmälle aika kului. Hän luuli tuttavansa lähteneen veneellä etsimään häntä saaren toisesta päästä ja ajatteli jo lähteä sinne. Mutta samassa hän käsitti miten toivotonta sellainen etsiminen olisi ja asettui mahdollisimman lähelle lankkuportailta johtavaa polkua.

Vihdoin, kun kello jo läheni kymmentä, kuuli hän epäselvästi hiipiviä, varovaisia askeleita lankkuportailta. Hän kuunteli henkeä pidättäen, mutta ne olivat pysähtyneet, ja kun ne taas lähtivät liikkeelle, kuului samassa metsästä tuulen huminaa, — ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuullut kuisketta, kokonaisen joukon askeleita…

Hän tunsi sydämensä kiihkeän sykinnän, ja ennen tuntematon levottomuus kouristi hänen rintaansa ja korvissa kohisi yhä enemmän.

Aarne puri hammastaan ja häpeä valtasi hänen mielensä. Pelkäsikö hän todella, — ja mitä hän pelkäsi? Mitä vaaraa oli tässä sysipimeässä? Tulkoon kuka tahansa!

Hän rauhoittui todella silmänräpäyksessä. Ja kun nuo askeleet yhä lähenivät, odotti hän täysin tyynenä. Ne pysähtyivät vielä pari kertaa, mutta vihdoin kuuli hän tulijan kuiskaavan hiljaa nimeänsä. Hän nousi heti ja tunsi tämän tuttavakseen.

* * * * *

Vasta nyt hän sai tietää syyn tuttavansa viipymiseen: häntä oli vartioitu koko päivä, ja hän sanoi pelkäävänsä, että ne olisivat vieläkin häntä seuranneet. Kuitenkin oli hänen onnistunut järjestää asia niin, että Ruotsin puolelta saapuu eräs pikkupoika veneellä saaren nokkaan heitä noutamaan kello kymmeneltä. Suomen puolella olivat kaikki veneet lukitut ja avaimet santarmien taskuissa.

He lähtivät heti sovittuun paikkaan, jossa poika jo odotti, ja astuivat varovasti veneeseen. Aarne tarttui juuri airoihin, kun pimeydestä kuului juoksevien askelten töminää, uhkaavia pysähdyskäskyjä, sitten kajahti välähtävä pistoolinlaukaus, toinen, kolmas, neljäs, — ja etäämpää vielä uusia: kuulat vinkuivat heidän korvissaan…

Mutta samalla hetkellä kuin ensimmäinen komentosana kajahti, oli Aarne koneellisesti tempaissut kaikin voimin airoista, niin että kevyt vene tuntui aivankuin loikkaavan eteenpäin. Hän veti viisi kuusi kertaa, niin että airot notkuivat, ja veneen liukuessa yhä syvemmällä: meren sysimustaan, suojaavaan syliin kuuntelivat he äänettöminä rannalta kuuluvaa kirousten ja huutojen melua.

Aarne vetäisi vieläkin muutamia kertoja, aina silloin kun rannalta kuului hälinää. Sitten nosti hän airot veneeseen ja kuunteli taas noita pimeydestä kuuluvia, hiljeneviä ääniä.

Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan, ja kummallinen, ennen tuntematon heikkous ja liikutus valtasi vastustamattomalla voimalla hänen mielensä. Hän olisi tahtonut itkeä ilosta, kiitollisuudesta ja hämärästä onnellisuudesta. Yhtäkkiä hän muisti erään hetken kaukaisesta lapsuudestaan paimenessa oloajaltaan: hän juoksee huohottaen raivoisan sonnin edessä, pääsee puuhun juuri kun hirveä töytäys vavahduttaa sitä ja katkenneet oksat haavoittavat hänen säärensä; hän on menehtymäisillään, mutta hän on turvassa; hän kiertää vapisevat kätensä puunrungon ympäri, painaa kasvonsa sitä vastaan — ja itkee, itkee…

Niin, — hän oli nytkin pelastunut julman hirviön kynsistä, hirviön, joka on surmannut satojatuhansia viattomia, tuhonnut kokonaisia kansoja. Tuntui niin kummalliselta, että hän juuri äsken tuolla pimeällä rannalla oli kohdannut kuoleman: Vain pari sekuntia myöhemmin: ne olisivat ehtineet hypätä veneeseen tai ampuneet aivan vierestä, ja hän makaisi nyt tuolla vainoojainsa keskellä kylmänä tai vetäisi viimeisiä henkäyksiään…

Ja nyt hän on vapaa, hän saa elää, työskennellä vaimonsa ja lastensa hyväksi, — hän saa taas nähdä lapsensa…

— Niin… lapset… mitä?

Nuo sanat tunkeutuivat käheänä kuiskeena hänen vapisevilta huuliltaan, ja hän tarttui rintaansa kuin kuolettavan iskun sattuessa, — sillä kylmän puukonterän lailla iskeytyy hänen sydämeensä viimeisen eronhetken muisto.

Hän ei ollut muistanut sitä viime vuorokausien taukoomattomissa ponnisteluissa ja vaaroissa, mutta nyt, kun jännitys oli lauennut, valtasi se hänet järkyttävällä voimalla. Hän oli taas näkevinään tuon rakkaan huoneen pienimpiä yksityisseikkoja myöten samallaisena kuin silloinkin, hän oli kuulevinaan nurkkaan kyyristyneen vaimonsa tukehtuneen nyyhkytyksen…

Ei — ei! Hän ei tahdo ajatella, muistella sitä. Hän peittää kädellään silmänsä, mutta siitä huolimatta on hän taas näkevinään pienet poikansa paitasillaan edessään; he koettavat pidättää itkuaan, vanhin puree hammastaan, mutta kyyneleet vierivät heidän poskilleen, vapisevat huulet vääristyvät… Hän nostaa heidät syliinsä, painaa huulensa heidän hienoille hiuksilleen, — ja taas tuntuu ikäänkuin suuri, jäinen koura puristaisi, tukehuttaisi…

Hän huokaa raskaasti, katsahtaa kuin apua etsien ympärilleen, mutta kaikkialla on pimeätä. Hänestä tuntuu kuin näkisi hän oman elämänsä, tulevaisuutensa; ei valopilkkua, ei toivoa, — vain pimeyttä. Synkät aavistukset, kuvat ja ajatukset risteilevät hänen aivoissaan: hirmuvalta voi jatkua vielä vuosikymmeniä, — eikä hän pääse kotiin. Hänen sairautensa pahenee, hän kuolee siellä yksin, — ja he jäävät orvoiksi, joutuvat ehkä mieron tielle. Eikä hän näe heitä koskaan, — ei koskaan…

Ja yhtäkkiä hän kumartuu, painaa kasvonsa veneenlaitaa vasten, hänen hartiansa hytkähtävät rajusta nyyhkytyksestä, ja hänen kuiskaavassa äänessään värähtää syvä suru ja hellyys: — Lapseni… pienet… poikaseni…

PALKANMAKSU

Mauri Hautala oli juuri istahtanut kahden toverinsa pöytään, kun hän näki erään tummaverisen miehen tulevan kahvilaan ja arasti vilkuillen istahtavan vastapäätä olevaan nurkkapöytään.

Mauri tarkasti salaa miestä, ja yhtäkkiä hän muisti, että tämä oli eilenkin ilmestynyt tänne hänen jälkeensä, ja kun hän huomasi miehen pari kertaa katsovan itseään syrjäsilmin, tunsi hän jotenkin sisäisesti vaistoten, että mies oli sama, joka jo useampana iltana oli hiiviskellyt hänen asuntonsa läheisyydessä. Hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan päätti ottaa selvän asiasta.

Ja kun Mauri kahtena iltana kävi mitä erilaisimmissa paikoissa, viipyen kerrankin kolmatta tuntia erään toverinsa luona, ja aina näki tuon tumman varjon seuraavan jälessään hiipivin askelin kuin saaliinhimoinen hyena, oli hän varma, että tämä oli erikoisesti häntä vahtiva santarmiurkkija. Hän päätti tehdä lopun pelistä ja keksittyään hauskan suunnitelman kertoi sen toverilleen, ja tämä suostui ilomielin auttamaan Mauria sen toimeenpanossa.

Kun Mauri siis seuraavana iltana näki urkkijan piileskelevän asuntonsa lähellä olevassa porttikäytävässä ja lähtevän jälessään, lähti hän toverinsa luokse, ja he sopivat yksityiskohtaisesti menettelytavasta.

* * * * *

Kahden tunnin kuluttua ilmestyivät he taas kadulle ja huomasivat ilokseen, että mereltä oli noussut paksua sumua muuttaen pimeyden niin sakeaksi, että näki vain muutaman metrin eteensä. Ja kun he kuulivat urkkijan hiipivät askeleet jälessään, seisahtuivat he seuraavan kadunkulman suojaan ja Mauri alkoi puhua kuiskaavalla, salaperäisellä äänellä:

— Sinä menet siis molempien toverien luokse ja käsket heidän tulla puolen tunnin kuluttua kokoukseen: tärkeät asiat vaativat… Ja muista, että sanot heille itse persoonallisesti, jottei kukaan saa tietää.

— Mutta jos he eivät ole kotona…? — huomautti toveri epäröiden.

— Silloin haet heidät vaikka maan alta! — käski Mauri päättävästi. — Asia on niin tärkeä, ettei se siedä viivytystä. Huomauta erikoisesti, että he tulevat yksitellen ja samaan paikkaan kuin viime kerralla.

— Mutta eikö se ole liian kaukana? Eikö voitaisi kokoontua minun luokseni, kun on näin pimeä iltakin.

— Ei millään ehdolla, — keskeytti Mauri. — Ja kun saat tietää asian tärkeyden, niin huomaat, ettei sitä saa pilata varomattomuuden tähden.

— Mutta, tuota…

— Ei mitään muttaa! — ärjäsi Mauri tuimasti. — Päällikkönä minä olen vastuussa onnistumisesta, — ja päällikkönä käsken, silloin kun tiedän sen tarpeelliseksi. Siis kello yhdeksän.

— Enhän minä mitään… kyllähän minä, — myönteli toinen nöyrästi. — Mutta entä tunnussana? Tarvitaanko tunnussanaa, kun vain pääkomitean jäsenet tulevat…?

— Jaa se oli hyvä, että huomautit; — vastasi Mauri. — Kun on näin pimeä, niin on parempi, että jokainen sanoo vain tunnussanan tullessaan. Tunnussana on siis: »Tahdon palkkani.»

— »Tahdon palkkani»! — kertasi toveri ja lähti liikkeelle.

Puolen tunnin kuluttua läheni muuan mies erään toisen seurassa Maurin sedän torppaa esikaupungin ulkolaidalla. Toinen jäi vähän jälkeen, mutta Maurin apulainen tuli suoraan torpan veräjälle, jossa isäntä seisoi vahdissa. Tulija pysähtyi ja kysyi kuiskaten:

— Onko päällikkö jo tullut?

— Mikä päällikkö? — ärähti setä kolealla bassoäänellään. — Mikä on tunnussana?

— »Tahdon palkkani!» — vastaisi tulija, lisäten ystävällisesti: —
Ettekö enää tunne minua?

— Eihän tässä perhanan pimeässä näe mitään. Ai, tekö se olitte!

Tulija katseli ympärilleen ja huomasi erään lähellä olevan pensaan yläpuolella häämöttävän leveälierisen hatun ääriviivat. Ja hän kysyi taas salaperäisesti:

— Ovatko kaikki jo saapuneet?

— Te olette kolmas. Kaksi siis puuttuu.

— Ai niin… Minä en tavannut Lemposta kotona, mutta minä sanoin hänen vaimolleen, että jos hän saapuisi kotiin ennen yhdeksää, niin on hänen tultava ajurilla. Kas, tuossa tulee Rantala…

— Tunnussana! — mörähti taas sedän bassoääni, ja tulija vastasi hillitysti:

— »Tahdon palkkani».

— Nyt ei siis enää puutu kuin Lemponen, — huomautti aikaisemmin tullut. — Te ette tietysti tunne häntä, kun hän tulee ensi kerran kokoukseen, mutta hänellä on pitkä palttoo ja leveälierinen hattu.

— No, en minä ketään päästä ilman tunnussanaa.

— Mutta älkää päästäkö ketään sisään yhdeksän jälkeen — tunnussanallakaan. Ne ovat silloin asiaankuulumattomia… Mutta missä kokoonnutaan:

— Heinämakasiinissa, — vastasi setä ja lisäsi varoittaen:

— Mutta muistakaa, ettei siellä saa raapaista kertaakaan tulta, — vain sillä ehdolla saatte siellä kokoontua. Siinä on niin harvat seivät, että naapurit voisivat nähdä… Ja tuli voisi varista heiniin…

— Mutta emmehän me pimeässä voi kokousta pitää! — huudahti ensintullut hämmästyneenä. — Eikö ennemmin tuvassa?

— Ei, — siellä makaa kortteerimies, ja Mauri sanoi asian olevan niin tärkeän, että täytyy kokoontua miten tahansa. Makasiini on ainakin varma paikka, kun minä vahdin ulkopuolella.

— No, me menemme sitten. Odottakaa nyt vielä viisi minuuttia.

Salaliittolaiset poistuivat sedän saattamina, ja kun tämä palasi veräjälle, oli pää kadonnut pensaan yläpuolelta. Mutta hetken kuluttua läheni itse otus pyydystä, ja samoin kuin ennenkin vaati vartija tunnussanaa.

— »Tahdon palkkani», — kuiskasi urkkija hiljaa, Ja setä lausui tyytyväisesti:

— Jaha, te ehditte kumminkin! Toiset ovatkin jo saapuvilla. Tulkaa vaan mukaan!

* * * * *

Mauri ei ollut ihan varma uskaltaisiko urkkija saapua »kokoushuoneeseen» asti, ja siltä varalta hän oli juuri odottamassa ulkopuolella. Mutta kuullessaan sedän tullessaan ankarasti huomauttavan, ettei kertaakaan saa näkyä tulta, ymmärsi hän tuon odottamattoman seikan; pimeyden huumanneen urkkijan niinkuin makea syötti saa nälkäisen ketun unohtamaan siinä piilevän vaaran. Hän pujahti siis edellä makasiiniin, ja kun hänen aivoissaan yhtäkkiä välähti uusi hullunkurinen suunnitelma, päätti hän lisätä siitä alkukohtauksen tähän ilveilyyn. Hän kuiskasi siis tovereilleen, että nämä olisivat ihan hiljaa, kunnes hän kutsuisi heitä.

Kun setä ilmestyi ovelle urkkijan seurassa ja huomasi Maurin, näytti hän yhtäkkiä hätkähtävän, kuunteli jännittyneenä ja sitten kuiskasi pelokkaasti:

— St! Minä olin kuulevinani jotain… Kun ei tuo naapuri vaan olisi vahtimassa jossakin, — se on santarmien palveluksessa. Ettekö voisi mennä sentään muualle, sillä…

— Älkää nyt setä hermostuko, ehkei se ollutkaan mitään, — rauhoitti Mauri, — Minä lupaan, ettemme sano yhtään sanaa ääneen, ja kun emme ota tulta, niin mitä vaaraa tässä olisi…

— No, tämän kerran saatte. Mutta ei sitten enää… Ne vievät minut
Siperiaan…

— Emme tule enää, — lohdutti Mauri ja lisäsi kuiskaten:

— Toiset menivät teidän kamariinne lukemaan kirjelmää, joka tänään saapui »Venäjän Maksimalistien Keskuskomitealta», — kun ei täällä saa ottaa tulta. Käskekää heidän tulla heti luettuaan ja vahtikaa sitten ulkopuolella. Tulkaa te Lemponen sisään, niin minä selitän teille sillä aikaa asian suullisesti.

Hän tervehti urkkijaa ja tunsi tämän käden vapisevan kuin vilutautisella.

He menivät peremmälle. Mauri kehoitti toista istumaan laatikolle eteensä ja alkoi heti selittää tärkeällä, kuiskaavalla äänellä:

— Kun Lemponen on uusi jäsen pääkomiteassa, niin ette tietysti tiedä siitä Venäjän terroristien suunnitelmasta, joka meilläkin viime kokouksessa hyväksyttiin. Ja sen asian vuoksi teidät juuri valittiin pääkomiteaan sikäläisen lähetin erikoisesta suosituksesta. Minä pidin sen myös välttämättömänä, koska te olette ainoa, joka aktiivisesti olette ottanut osaa maksimalistien sankarillisiin pommiattentaatteihin Pietarissa oleskellessanne. Tehän puhutte tietysti venättä paremmin kuin suomea, koska olette Venäjällä syntynyt ja kasvanut?

Viimeisen lausui Mauri venäjäksi, ja urkkija vastasi heti samalla kielellä helpotuksesta huoahtaen:

— Melkein! Sillä olen unohtanut paljon suomalaisia sanoja.

— No siis asiaan! Teidät on siis valittu, koska teidän kokemuksenne ja tunnettu pelkäämättömyytenne ovat välttämättömät siinä suuressa suunnitelmassa, joka koko Venäjän valtakunnassa.

Suomessa, Puolassa, kaikkialla toimeenpannaan samana yönä, samalla kellonlyönnillä, ja tulee hämmästyttämään koko maailmaa.

— Mikä se on? — kuiskasi urkkija tahtomattaan, ja hänen äänensä vapisi kiihkeästä uteliaisuudesta ja jännityksestä.

— Niinkuin toveri Lemponen hyvin tietää, ovat urkkijat, santarmit ja provokaattorit vaarallisimmat vihollisemme. Tehän tiedätte, miten parhaatkin suunnitelmat ovat useimmiten särkyneet niiden kavalien juonien vuoksi. Sen tähden on päätetty hävittää ne kaikki yhtaikaa yhtenä yönä, yhdellä ainoalla jättiläisiskulla, ettei seuraavana aamuna löydetä yhdestäkään edes luunikamaa. Ja se hetki on niin lähellä, ettei kukaan aavista.

Mauri vaikeni ja kuuli urkkijan hengityksen muuttuneen käheäksi ja vapisevaksi: hän rykäsi ja sopersi tukehtuneesti:

— Koska se… tapahtuu?

— Siitä juuri tänään sain tiedon, mutta sitä ei saa sanoa komitean jäsenillekään ennenkuin kaksi tuntia aikuisemmin. Nyt olisi vain päätettävä heidän kuolintavastaan.

— Kuolintavasta…, — ähkäsi urkkija kauhuissaan. Mauri kuuli nurkasta pidätetyn naurunpurskahduksen ja jatkoi tyynesti:

— Niin, Venäjän komitea on myöntänyt kaksi erilaista menettelytapaa, joista voidaan valita se mikä, parhaiten soveltuu paikallisiin oloihin. Ensimmäinen on se, että heidät kaikki kootaan johonkin suureen heinämakasiiniin tai muuhun tulenarkojen tavarain varastorakennukseen, valetaan perinpohjin bentsiinillä — ja sitten tuleen. Toisen mukaan viedään heidät johonkin vanhaan laivaan tai proomuun, jossa on raskas kivilasti, suletaan kaikki kannen alle, hinataan merelle, — ja sitten pohjaluukut auki! Silloin ei noista koirista todella jää kummassakaan tapauksessa mitään jälelle.

Taas kuului urkkijan tuskanvoihketta muistuttava huokaus ja Mauri jatkoi säälimättömänä:

— Kun te ette ollut viime kokouksessa, niin selitän lyhyesti, miten kaikki on järjestetty. Ensinnäkin on eräs upporikas venäläinen puoluetoveri lahjoittanut koko omaisuutensa, 30 miljoonaa ruplaa, suunnitelman toteuttamiseksi. Mekin saimme 200 000 markkaa, ja siitä jää ylikin. Siitä meni kyllä santarmipäällikön kirjurin lahjomiseen satatuhatta markkaa, mutta todellisuudessa siitä maksetaan vain neljäs osa.

— Neljäs osa…, — toisti urkkija tolkuttomasti. Hän huohotti niin raskaasti ja tukehtuneesti kuin olisi armoton koura kiristänyt hänen kurkkuaan yhä lujemmin ja lujemmin.

— Niin, hän vaati satatuhatta ennenkuin luovutti meille kaikkien Suomessa toimivien santarmien, urkkijoiden ja salaisten apulaisten nimet ja osoitteet, mutta hän sai vain 25 tuhatta markkaa; loput sijoitettiin pankkiin nostettavaksi erikoisella valtakirjalla 25 tuhannen markan erissä seuraavien kuukausien viime päivänä. Mutta hän ei tietysti tule niitä nostamaan, joten me nostamme ne itse takaisin. — Sitten on jok'ainoata kiinniotettavaa varten palkattu neljä vahvaa ja luotettavaa miestä, jotka vangitsevat samalla hetkellä miehensä ja tuovat hänet äänettömästi sitä varten varatulla autolla tai umpinaisilla vaunuilla määrättyyn paikkaan, jossa kaikki on valmiina. Me olemme hyväksyneet tämän heinämakasiinin, kun se on syrjäisellä paikalla ja laiva olisi maksanut ainakin puolta enemmän, Eräs komitean jäsen kyllä pelkäsi, että jäisi luita jälelle, mutta kun tuolla parvella olevat kymmenen tynnyriä lyödään yhtaikaa auki ja bentsiini kastelee koko roskan, niin minä en epäile sellaista. Ne ovat tuolla valmiina, ja jokaisen tynnyrin vieressä on jo kirveskin valmiina, — kai tunnette bentsiinin hajun?

Urkkija nuuski ilmaa, ja hänen hampaansa kalisivat kuin vilutautisen, kun hän käheästi änkytti:

— Tunnen…

— Koko suunnitelma on siis yksityiskohtia myöten järjestetty, — lisäsi Mauri. — Ja kun ei kukaan avustajista tiedä mitään muuta kuin oman tehtävänsä, ja tapahtumahetken tiedän minä yksin, niin sen onnistumista ei voi mikään estää. Yhdessä suhteessa olen vain hieman epävarma, ja minä olen puhunut teille juuri sentähden, että luotan siinä teidän apuunne.

Kun ei toinen kyennyt vastaamaan, jatkoi Mauri innostuneena:

— Kuten ymmärrätte, on tärkeimmät tehtävät jaettu komitean jäsenille: eräs laskee ovella vangit, toinen vartioi kuularuiskuilla ja käsikranaateilla varustetun joukon kanssa, ettei poliisivoima eikä mikään voi häiritä meitä, kolmas sulkee oven ja antaa merkin bentsiinitynnyrien särkemisestä j.n.e. Mutta, kuten käsitätte, on sytyttäjän toimi kaikkein tärkein, ja kun te olette ainoa, jolla on tottumusta ja kykyä siihen, saatte te tämän kunniatoimen. Teidän ei siis tarvitse muuta kuin odottaa, kunnes ovet ovat suljetut, ja sitten sytyttää kymmenkertainen sytytyslanka, — ja kymmenen sekuntia myöhemmin koko urkkijalauma luulee olevansa helvetissä! Tietysti otatte sen vastaan?

Mauri kuuli urkkijan repelevän tukkaansa, ja kun hän uudisti kysymyksensä, alkoi toinen tukehtuneesti ähkyen änkyttää:

— Minä… minä en… ymmärtä… Minä en… voi… Minä ei ole…

— Mitä? Mitä tämä merkitsee? — huudahti Mauri hämmästyneenä. — Epäröittekö te, jota on pidetty yhtenä Venäjän rohkeimpana terroristina! — Hän muutti äänensä koleaksi ja uhkaavaksi: hän osoitti monin esimerkein, että vain provokaattori saattoi peräytyä, silloin kun tietää näin tärkeän salaisuuden ja muistutti, ettei sellaista henkilöä sääntöjen mukaan saanut missään tapauksessa jättää elämään. Hän jatkoi samaan tapaan, kunnes urkkija kauhusta suunniltaan vannoi tekevänsä mitä tahansa, kun vaan saa pitää henkensä.

Toiset olivat tukehtumaisillaan nauruun, ja Mauri oli niin innostunut osaansa, ettei muistanut mitään muuta.

Yhtäkkiä kuuli hän hiljaista kahinaa, samalla kun urkkijan hengitys muuttui vielä lyhyemmäksi ja käheämmäksi. Mauri tunsi jotenkin omituisesti vaistoten, että toinen oli päättänyt toimia, — että hän veti asetta taskustaan.

Mutta niinkuin ennenkin vaaran hetkellä, tunsi Mauri koko olemuksensa jännittyvän, menettelysuunnitelma välähti kuin salamana hänen aivoissaan; samassa silmänräpäyksessä ojensi hän kätensä ja kuiskasi varoittavasti:

— St! Kuulitteko? Täällä on koira! Kas tuossa!

Urkkija hätkähti, jäi kuin kauhusta jähmettyneenä, henkeä pidättäen kuuntelemaan, ja koskettaessaan tämän vapisevaa olkapäätä tiesi Mauri tuolla omituisella vaistolla, joka syntyy vain nyrkkeilyharjoitusten kautta, millä kohdalla toisen leuka oli, — ja siihen suuntasi hän -»suoran oikeankäden iskun» sellaisella voimalla, että pimeä makasiini kajahti. Ja samalla hetkellä kuu urkkija lennähti heinille, tarttui Mauri tämän oikeaan käteen, väänsi siitä revolverin ja tarttui kurkkuun — niin nopeasti ja varmasti kuin olisi hän nähnyt. Mutta urkkija ei huutanutkaan, kuten Mauri oli epäillyt, ja kun toiset tulivat esiin ja valaisivat taskulampuillaan, makasi tämä liikkumattomana ja kalpeana kuin kuollut. Mauri otti hänen vyöstään pitkän tikarin ja pyysi toisia olemaan vielä hetkisen hiljaa.

Urkkija alkoi liikahdella ja valitella, ja kun hän vihdoin virkosi, selitteli Mauri hätääntyneenä:

— Voi, antakaa anteeksi, toveri Lemponen! En ymmärrä, miten se kävi teihin? Ehkä te siirryitte juuri silloin, sillä minä olin varma, että edessäni oli koira, — ja sitä minä koetin lyödä. Nouskaa nyt ylös. — kas niin!

Hän piteli urkkijaa olkapäästä, ja kun tämä yritti änkyttää jotain, kuiskasi hän taas pelokkaasti:

— St! Herra jumala! Se tulee taas… Se on vesikauhuinen… Olkaa hiljaa, nyt isken sitä, — nyt en ainakaan erehdy!

Taas sattui urkkijaa sydänalaan, niin että tämä vääntelehti heinillä voimatta hyvään aikaan hengittää. Ja taaskin astui Mauri häntä kohti ja änkytti epätoivoisesti:

— Mutta mitä, mitä tämä oikein on, Lemponen? Minä olin niin varma, että löin koiraa… Onko teillä tulta?… Vai ei ole!… Hoi, hyvät toverit, niitä on tehtävä? Tulkaa tänne auttamaan minua ja Lemposta. Täällä on koira, emmekä tiedä missä se on…

Pimeässä kuului yhtäkkiä tavaton melu: ovi avattiin, toverit juoksivat ympäri, puhuen uhkauksia, kaksimielisiä sutkauksia eri äänillä, niinkuin siellä olisi ollut kokonainen joukko, — ja urkkijan kauhistunut mielikuvitus varmaankin lisäsi kaiken moninkertaiseksi. Hänen hampaansa kalisivat, ja kauhusta suunniltaan alkoi hän uikuttaa surkeasti ja yritti ryömiä ovea kohden. Mutta Mauri tarttui häneen, rytyytti ja puristeli perinpohjin ja huudahteli innostuneena:

— Täällä se ulvoo! Nyt sain sen kiinni! Se puree… Tuokaa pian puukko… nuora! Se täytyy heti tappaa, hirttää… Tästä saat koira! Vieläkö puret? Tuokaa puukko!

— Armoa… älkää tappako! — ähkyi urkkija kuin kuoleman hädässä.

Kaikki purskahtivat nauruun, ja Mauri huudahti taas hämmästyneenä:

— Oliko se Lemposen ääni? Onko tämä Lemponen vai koira? Tai jos se onkin piru, joka uskottelee olevansa koira ja Lemponen…

— Armoa… minä olen… — uikutti urkkija, mutta hänen äänensä tukehtui taas eläimelliseksi voihkeeksi.

— Niin, mikä te olette? — tiukkasi Mauri armottomasti. — Sanokaa nyt suoraan, oletteko Lemponen, koira vai piru! Sillä emmehän voi koiralle uskoa toisten koirien paistamista, mutta piru sensijaan olisi siihen koko mestari. Miten me saamme siitä selvän, kun ei ole tulta?

— Tunnussana! — huudahti Maurin toveri. — Tiedättekö tunnussanan?

— Niin, niin! — myöntelivät kaikki. — Sanokaa siis tunnussana.

— »Tahdon palkkani!» — änkytti urkkija tuskin kuuluvalla, vapisevalla äänellä.

— Mitä te sanoitte! Minä en kuullut mitään! — tiukkasi Mauri ja toiset yhtyivät häneen.

— Mine tahdon… palkkani, — voihki urkkija hampaat kalisten, mutta toiset eivät vieläkään tyytyneet. Ja vielä kerran toisti lurjus nuo sanat, niin hassunkurisesti ja surkeasti, että kaikki purskahtivat nauruun.

— No niin! — alkoi Mauri vakavasti. — Te kuulitte nyt, että hän on tullut vaatimaan palkkaansa. Ja kun hän noin hartaasti sitä pyytää, niin hän tietysti sen välttämättömästi! tarvitsee.

— Tarvitsee hän palkkansa.

— Ja hän on ansainnut palkkansa paremmin kuin kukaan.

— Sen tähden hän saakin sen kaksinkertaisena.

— Ei — annetaan kymmenkertaisena…

— Ei, maksetaan niin, ettei hän tarvitse enää koskaan mitään…

Nuo kaksimieliset, kamalat uhkaukset veivät urkkijan viimeisenkin tarmon; hän parahti yhtäkkiä aivankuin teurastettava eläin, mutta kun Mauri painoi pistoolinsuun hänen otsalleen, vaikeni hän paikalla.

Mauri pyysi valoa, ja kun hän sitten näki kuolemankauhun vääristämät kasvot tylsine, jähmettyneine katseineen, tunsi hän sääliä. Hänestä tuntui, että urkkija oli jo kärsinyt tarpeeksi. Mutta samassa hän muisti, että hänen täytyi oman ja toveriensa turvallisuuden vuoksi jatkaa niinkuin he olivat suunnitelleet.

Hän käski siis kolkoin äänin jokaisen ryhtyä toimeen. Ja kun toiset sitten toivat esiin suuren vitsakimpun, köysikäärön, suuren puukon ja kirveen, silloin onneton heittäytyi Maurin jalkoihin ja päästi niin epätoivoisen rukoustulvan, että Mauri ei tiennyt mitä sanoisi. Hänellä oli tulinen ja raju luonne, ja raivostuksissaan saattoi hän tehdä mitä tahansa, — mutta vain puolustuskykyiselle, ylivoimaiselle vastustajalle. Hän ei voinut nähdä avutonta rääkättävän, oli se sitten eläin tai ihminen. Se vaikutti häneen niin järkyttävästi, ettei hän kyennyt hillitsemään itseään. Kerrankin pelastaessaan hevosen kolmen markkina-huijarin kynsistä, hyökkäsivät nämä hänen päällensä, mutta kun hän oli taitava nyrkkeilijä, antoi hän rääkkääjälle niin perinpohjaisen löylyn, että sai itse sakkoa ihmisrääkkäyksestä, — samassa tilaisuudessa kun näitä sakotettiin eläinrääkkäyksestä.

Vaikka Mauri nytkin koetti ajatella, että hänen edessään oli Venäjän hirmuvallan kätyri, joka ei ansaitsisi sääliä, niin hänestä tuntui vain niin ilkeältä, ettei voinut sauna mitään.

Toverit vaativat kylmällä, uhkaavalla äänellä ehdotonta kuolemaa, kun ensin on annettu 100 ruoskaniskua, — ja joka kerta kun pimeästä kuului sana kuolema, tarrautui urkkija vapisevin käsin Maurin polviin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen…

— Mutta ettekö te itsekin ymmärrä, että me olisimme hulluja, jos jättäisimme teidät elämään! — lausui hänen toverinsa päättävästi. — Huomenna meidät vangittaisiin ja vietäisiin Siperiaan. Mutta kun me paloittelemme teidät ja viemme säkissä mereen, niin ei koira perään hauku!

Urkkija kyyristyi ja painoi kasvonsa Maurin jalkoihin voihkien niinkuin nuo kamalat sanat olisivat työntyneet terävänä puukkona hänen ruumiiseensa. Sitten tempasi hän poveltaan pienen ristin ja lupasi vannoa, ettei koskaan mainitse sanaakaan heistä, lupasi muuttaa heti takaisin Venäjälle, jos vaan saisi elää. Hän rukoili niin kiihkeästi, että Mauri uskoi hänen pitävän valansa. Ja hän pyysi tovereitaan ajattelemaan, voisiko armo olla vielä mahdollista.

Toiset olivat olevinaan ensin vastaan, mutta vähitellen hekin heltyivät. Ja niin urkkija lopulta ristiä suudellen vannoi kalliin valan, että vaikenee kaikesta, muuttaa pois paikkakunnalta, — ja että hänet saa heti tappaa, jos hän valansa rikkoisi.

Kun hän oli hetken vaiennut, astui Mauri hänen eteensä ja lausui hiljaa uhkaavasti; — Te olette tuhonnut erään omaiseni elämän ilmiantonne kautta, te olette tuhonnut tuhansien onnen ja elämän, ja kun te aloitte vaania minua, päätin minä lopettaa teidän elämänne. Kun minä sittenkin armahdan, niin ymmärrättekö, että teidän täytyy kuolla, jos nyt pettäisitte. Meillä ei ole mitään järjestöä eikä komiteaa, mutta sen minä järjestän vielä tänä yönä, että jos te petätte meidät, niin kuolette viimeistään neljäntoista päivän kuluessa, — vaikka piiloutuisitte maan alle. Ymmärrättekö sen?

— Ymmärrän…

— Menkää siis, älkääkä unohtako kuolemaa! — lausui Mauri hitaalla, juhlallisella äänellä ja viittasi oveen.

Urkkija katsahti typerästi ympärilleen ja huokasi syvään; sitten tarttui hän Maurin ojennettuun käteen, painaen siihen vapisevat huulensa, ja purskahti itkuun.

Ja kun hän oli poistunut pimeään, ei kukaan nauranut. Mauri ei voinut sanoa mitään, hän tunsi hämärästi, ettei tämä ollutkaan ilveilyä, — vaan että hän oli nähnyt ennen tuntemattoman loukon ihmiselämässä.

Urkkijasta he eivät senjälkeen kuulleet mitään.

VAIKEIN HETKI

Kolme miestä loikoili valtavan tervasnuotion suloisessa lämmössä. Ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, savu kohosi mustanpunertavana patsaana tummaa taivasta kohden ja etäämpänä häämöittävät lumiset puut näyttivät tulen keltaisenhimmeässä kajastuksessa liikkumattomilta, valkoturkkisilta jättiläisvartioilta. Mutta niiden takana ympäröi heitä jokapuolella musta Pohjolan yö.

Miehet olivat istuneet pitkän aikaa äänettöminä, sillä vanhin heistä oli kertonut omituisen tapauksen omasta elämästään.

Yhtäkkiä hän hätkähti kuin unesta heräten ja huomautti pakotetun hilpeästi:

— Minähän olen saattanut teidät ensiluokkaiselle hautajaistuulelle jutullani. Kerro nyt sinäkin vuorostasi, mikä on sinun vaikein hetkesi.

— Minunko?

— Niin, — se voi olla oikein jännittävä. Onhan sinulla jo ollut paljon seikkailuja.

Nuori mies kohotti päätään, ja tulen punertavassa kajastuksessa näyttivät hänen jäntevät, tuulen ja pakkasen ruskettamat kasvonsa omituisen vakavilta, miettiviltä. Vihdoin hän vastasi vältellen:

— Siinä ei ole mitään muuta kuin ikävää, — te tulisitte vielä synkemmiksi.

— No, eihän lisä pahaa tee kuin selkään saataessa! Kerro nyt vaan ei vielä viitsi nukkumaankaan ruveta.

Nuori mies rykäsi, mutta jäikin tuijottamaan pimeyteen ja hänen kasvonsa synkkenivät.

Ei kuulunut risahdusta, ei tuulenhenkäystä, — tulen tasainen humina oli ainoa, joka häiritsi öisen erämaan hiljaisuutta. Silloin paukahti jossakin äkeästi pakkanen. Nuori mies havahtui, korjasi havusuojusta selkänsä takana, nojautui puoleksi pitkälleen ja alkoi kertoa.

* * * * *

— Kyllähän niitä on sattunut vaikeita hetkiä paljonkin, mutta tuskallisimmat hetket elämässäni olen kokenut kerran lapsena.

Olin silloin kahdentoista vuotias. Äitini oli juuri kuollut keuhkotautiin — isä oli kuollut jo ennen — eikä minulla ollut muita omaisia kuin kahdeksanvuotias sisko. Kun äitini oli vasta äskettäin muuttanut paikkakunnalle, ei meille annettu kunnasta mitään apua, — meidän täytyi siis lähteä kerjäämään. Ja ensimmäisenä päivänä sattui tapaus, josta nyt aion kertoa.

Oli myöhäinen syksy, ja kaikki tiet olivat paksussa kurassa, ja me olimme niin kovin väsyneitä ja masentuneita. Miltei kaikkialla olimme saaneet vain nurjia silmäyksiä ja saaliiksi vain muutamia leipäpalasia. Kaiken lisäksi oli eräässä talossa suuri, vihainen koira repinyt rikki housunlahkeeni, ja kun huusin apua, nauroi talon poika ja usutti vain koiraa. Tämä kaikki vaikutti minuun niin tuskallisesti, etten voinut enää mennä mihinkään. Me itkimme yhdessä ja sitten päätimme pyrkiä yöksi erääseen sivukylään. Ensin aioimme syödä leipäpalamme, mutta sitten en uskaltanutkaan maistaa itse, kun pelkäsin, ettemme saisi enempää.

Olimme kulkeneet jo toista tuntia ja olimme aivan uuvuksissa, ja nälkä kiihtyi kiihtymistään. Sisko parka oli jo monta kertaa istahtanut itkien maahan, ja minun täytyi yhtämittaa leperrellä ja pohtia onnellisesta tulevaisuudesta, vaikka kyyneleet tippuivat silmistäni. Olin antanut hänelle vieläkin leipäpalan ja yksi oli vain jälellä hänelle illalliseksi. En voinut toivoa, että enää saisimme mitään.

Kuljimme parhaillaan erään oraspellon halki johtavaa peltotietä, kun mieleeni joutui onneton ajatus. Huomasin näet, että jos oikaisisimme suoraan yli peltojen, pääsisimme puolta lyhyemmällä matkalla kuin Kylmälän taion kautta, jonne peltotie johti. Meidän tarvitsee kulkea vain neljän peltosaran ylitse vasemmalle, sitten on vain heinäpeltoa!

Mutta pikku siskoni seisahtui ja varoitteli huolestuneena:

— Ei mennä Kylmälän oraspellon yli. Jos Kylmälän isäntä näkee, niin mitä se tekisikään, — sehän on niin hirveän paha mies.

Minä tiesin, että isäntä oli tunnettu ilkeydestään, ja tunsin hämärästi, että siskoni oli oikeassa. Mutta kun päässäni eivät ole koskaan olleet oikein kunnossa ne kamarit, jotka opettavat välttämään vaaraa, enkä muistanut siskoni asemaa, niin en ottanut varotusta huomioon.

— Älä nyt turhia pelkää, — lohduttelin minä ja lähdin häntä taluttamaan yli orasmaan.— Ajatteleppas matkaa… Ja etkö näe, että on noussut sumua.

Tämän seikan huomattuani rauhoituin täydellisesti, en enää muistanutkaan vaaraa.

Jalat upposivat syvälle märkään orasmaahan, ja me raahustimme hitaasti eteenpäin. Aivankuin vaistomaisesti satuin katsahtamaan taakseni. Ja ajatelkaa kauhistustani, kun sumun lävitse näin pitkän, mustan olennon lähenevän peltotietä pitkin puolijuoksua.

Siskoni tarttui tukehtuneesti parahtaen rintaansa ja hänen kasvonsa valahtivat liidunvalkoisiksi, minä olen vieläkin näkevinäni hänet samanlaisena kuin silloin, muistan hänen risaiset vaatteensakin. Tartuin hänen käteensä ja aioin juosta, mutta kauhu oli miltei jäykistänyt hänen heikon ruumiinsa ja hän kaatui. Nostin hänet ylös, vedin häntä muassani, mutta seuraavassa ojassa hän kaatui uudelleen. Ja harmaana, hirveänä aaveena läheni yhä tuo tumma haamu, hitain, raskain loikkauksin.

Me juoksimme kuin kuoleman ajamina, me kaaduimme, nousimme, ja juoksimme, — ja sitä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Kurkkuani ahdisti ja tukehutti kuin näkymättömän kouran kuristuksessa. Kaaduin yhä useammin, silmissäni hämärtyi, ja salaperäinen heikkous levisi lyijynä jalkoihini, niinkuin joskus kun ei voi paeta painajaisunessa, — ja minussa vilahti hämärä tunne, että kaikki onkin sitä, ja minä herään ennenkuin se kauhea saavuttaa. Mutta minä en herännytkään, minun täytyi vain juosta, ja jokin harmaa, tukehuttava ympäröi minut yhä sakeampana, se takertui jalkoihini, se kietoutui ympärilleni aivankuin hämähäkinverkko. Mutta kun siskoni lopulta lyyhistyi maahan voimatta nousta, silloin taas tajusin totuuden. Minä koetin kantaa häntä, en voinut…

Yhtäkkiä kajahti takanani käheä karjahdus, ja niinkuin näkymättömän piiskaniskun satuttamana syöksähdin eteenpäin ja jätin sisareni.

Silloin hän kirkasi, — ja tuossa lyhyessä, tukehtuneessa kirkaisussa kuvastui niin sanoin kuvaamaton hätä ja kauhu, että minä pysähdyin kuin naulittuna.

Juoksin sisareni luokse ja tartuin hänen käteensä, — mutta hän ei kyennyt enää liikkumaan: hän lyyhistyi polvilleen ja huohotti raskaasti ja kuuluvasti. Nähdessäni tuon mustan haamun yhä lähenevän, hellitin taas siskostani, juoksin pienen matkan, mutta palasin uudelleen ja aloin raahata häntä mukanani.

Te ette voi aavistaa mitä silloin tunsin.

Ajatelkaa vain, että minä olin hänen ainoa turvansa maailmassa, — ja jättäisinkö hänet nyt? Mutta minun herkässä, kauhusta sekaantuneessa mielikuvituksessani tuntui tuo takaa-ajaja kammottavalta hirviöltä, jonka käsiin joutuminen oli kuolemaa kamalampi; hän kykeni herättämään kauhun, jollaista ei mikään voi herättää täysikasvuisissa. Niin, minä vakuutan, ettei kuolemantuomio nykyään olisi mitään sen hetken rinnalla, kun minä vuorotellen hellitin ja tartuin uudestaan siskoni käteen. Mutta kun aivan takanani kuulin viholliseni kähisevän huohotuksen, silloin minä — niin, silloin minä jätin hänet…

Minä pysähdyin uudestaan, sillä minä kuulin taas kirkaisun, joka muistutti jäniksen kuolinparkaisua, kun koiraparvi hyökkää sen kimppuun. Ja niinkuin painajaisunessa näin, miten tuo suurikokoinen mies oli tarttunut sisareni hentoon ranteeseen, lennättäen hänet koholleen, ja löi häntä paksulla kepillä… Silloin tunsin sellaista hätää, että luulin kuolevani. Muistan vain hämärästi, että heittäydyin polvilleni maahan ja huusin, rukoilin:

— Setä kulta, setä kulta! Älkää lyökö, älkää lyökö!

Nyt vasta näytti hän huomaavan minut, ja hänen raaka äänensä kajahti kuin kiukkuisen somiin mylvähdys:

— Vai te p——n kerjäläiskakarat sotkette minun orasmaani! Odotappas sinä!

Ja niinkuin kissa, joka kidutushimoisena päästää välillä kynsistään haavoittuneen hiiren, heitti hän sisareni ranteesta ja läksi pitkin loikkauksin jälkeeni.

Juoksin kuin henkeni edestä, ja onneksi oli minulla vielä senverran voimia jälellä, ettei hän saanut minua kiinni.

Kun hän sen huomasi, pysähtyi hän ja palasi siskoni luokse, joka aivan jähmettyneenä oli seisonut paikoillaan, ja alkoi raahata häntä taloa kohden.

Yhtämittaa rukoillen, itkien ja anteeksi pyytäen lähenin taas vähitellen, ja minä muistan vieläkin, miten hänen pienet silmänsä säihkyivät julmuudesta ja raivosta. Niinkuin ei olisi lainkaan kuullut rukouksiani karjasi hän raa'asti:

— Tule tänne!

— Setä kulta, antakaa anteeksi tämä kerta! — rukoilin ininä itkien.

— Vai et tottele!

Minä olin mennyt liian lähelle. Sillä äkkiä, ennenkuin ymmärsin mistä oli kysymys, syöksyi hän minua kohti kuin raivostunut peto. Ja varmaankin olisi hän sillä kertaa minut saavuttanut, ellei siinä lähellä olisi ollut harva aita, — sen raosta pujahdin toiselle puolelle. Hän oli suuri ja kömpelö eikä päässyt ylitse pian, ja minä sain etumatkaa niin paljon, että hän katsoi parhaaksi keskeyttää takaa-ajon. Hän heristi uhkaavasti kiroten nyrkkiään ja kääntyi taas siskoni luokse. Sitten tarttui hän hänen käteensä ja lähti raahaamaan häntä taloansa kohden.

Oi, minä näen vieläkin silmissäni tuon hirvittäviin näyn, kun sisko epätoivoisesti ponnisteli vastaan pienillä jaloillaan, ja korvissani kuulen hänen vihlovan, kauhusta vapisevan huutonsa:

— Antti… auta minua…! Auta minua! Auta, auta…

Heittäydyin maahan painaen kasvoni multaan, tukin korvani, en voinut katsella. Mutta kuullessani hänen hätähuutonsa, hypähdin ylös ja näin taus saman näyn. Taas juoksin lähelle, kiertelin ympärillä itkien ja rukoillen. Mutta kylmäverisesti käveli mies taakseen katsomatta, raahaten vastaan haraavaa pienokaista perässään kuin jotain kuollutta esinettä. Ja niinkuin vinkuvat ruoskaniskut sattuivat sydämeeni nuo sydäntäsärkevät, tukehtuneet huudot:

— Auta… auta… auta…!

Enkä minä voinut mitään.

Hän tahtoi kai käyttää sisartani syöttinä, saadakseen minutkin kiinni, koska hän kerran käänsi päätään ja huusi julmasti ja vahingoniloisesti:

— Kyllä minä vielä sinutkin pehmitän, — usko se!

Vasta kun oltiin lähellä taloa, tuli emäntä pihalle ja huusi äkäisesti:

— Mitä niitä kakaroita siellä poruutat?!

Silloin näytti aivankuin mies olisi hävennyt.

Hän hellitti siskoni kädestä ja loi vielä silmäyksen minuun aivankuin arvostellen, kannattaisiko vielä yrittää. Sitten lähti hän hitaasti löntystämään taloansa kohden.

Silloin siskoni huomasi olevansa vapaa ja lähti taapertamaan minua kohden. Se ei ollut juoksua eikä kävelyä, ja kerran hän kaatuikin. Itkien puristin häntä rintaani vastaan niinkuin olisin siten pyytänyt anteeksi jotakin kauheata rikosta. Sanaakaan emme kyenneet lausumaan, me vain istuimme ja itkimme.

* * * * *

Sitten me lähdimme taas astelemaan sitä sivukylää kohden. Oli alkanut sataa tihuuttaa, meidän askeleemme olivat raskaat, raskaat ja laahustavat, sillä risaisiin kenkiimme oli tarttunut paksulta savea ja ne painoivat kuin lyijypainot. Ja aina välillä me pysähdyimme ja itkimme.

Tuo tapaus vaikutti minuun kauhealla tavalla. Minusta tuntui, etten vielä koskaan ollut tehnyt mitään niin häpeällistä ja rikollista. Ymmärsin kyllä, etten olisi voinut häntä auttaa, — mutta miksi jätin hänet? Ne sanat kaikuivat yhtämittaa korvissani kuin murhaajan korvissa kaikuvat hänen uhrinsa viime sanat.

Itkien pyysin, ettei hän olisi minulle vihainen, mutta hän ei edes ymmärtänyt, mistä hänen pitäisi olla vihainen. Mutta mikään ei minua lohduttanut. Oli aivan kuin raskas kivi olisi ollut sydämelläni, ahdistanut ja tahtonut painaa minut maahan.

Tuo tapaus oli kuitenkin koskenut häneen niin järkyttäväsi, että hän yöllä tuli kuumeeseen. Ja kun minä pimeässä puristin hänen kuumia, vapisevia kätösiänsä ja itkien pyysin anteeksi, niin ei hän enää kuullut minua. Hän puhui omituisen iloisella äänellä äidistä, taivaasta ja muista sekavista asioista, vieläpä naurahtikin kerran.

Siinä penkillä hän makasi houraillen miltei yhtämittaa. Minä makasin penkin vieressä hevosloimella, sillä pelkäsin hänen putoavan. Mutta en minä kolmena yönä paljon nukkunut — vielä vähemmän neljäntenä. — Sillä silloin hän kuoli.

* * * * *

Se yö se oli pisin ja tuskallisin yö minun elämässäni, — sillä miehen on mahdoton tuntea sellaista kärsimystä kuin minun, kidutetun orpolapsen. Sisareni virui luurangoksi laihtuneena tuvan penkillä ja minä istuin vieressä pidellen hänen kättään. Ympärilläni oli pimeätä kuin säkissä, sillä isäntä oli kieltänyt ottamasta tulta, — enkä uskaltanut mennä kamariin pyytämään. Minun täytyi vain kuunnella pimeästä kuuluvaa valitusta ja tuskallista voihketta, jonka katkaisivat vain tukahuttavat yskänpuuskat. Väliin hän soperteli jotain sekavaa, mutta minä en saanut selville kuin yhden ainoan sanan: vettä. Silloin nostin hänen vapiseville huulilleen vesikupin, joka kalisi niin kovasti hänen pieniä hampaitaan vastaan. Jos hiukankin hellitin hänen kädestään, pääsi häneltä heikko, kauhistunut parahdus, ja pienet, kuumat kädet alkoivat hätäisinä hapuilla pimeässä, niinkuin hukkuvalla tuntiessaan vajoavansa aaltoihin.

Mutta nuo hirvittävät yskänpuuskat toistuivat yhä useammin, ne muuttuivat yhä terävämmiksi ja vihlovammiksi, niinkuin hänen pieni rintansa olisi vähitellen revitty riekaleiksi; jokainoa yskähdys iskeytyi sydämeeni kuin tylsä puukonterä.

Minä rukoilin kuolettavan epätoivon vallassa, että Jumala auttaisi viatonta siskoparkaani, estäisi edes nuo kauheat yskänpuuskat, — lupasin mielelläni kuolla, kärsiä vaikka minkälaisia tuskia, kun vain ei hänen enää tarvitsisi kestää niitä.

Mutta ne tulivat entistä raatelevampina, ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin kissa kuolevan linnun pojan kimppuun, ja kun taas tunsin kauhean tukehtumishetken alkavan, kun hänen hento ruumiinsa vääntelehti ja kiemurteli äänettömänä kuin pieni linnunpoika kissan kauheassa otteessa, — silloin en minäkään voinut hengittää, tunsin tukehtuvani. Vain hämärästi muistan, että lyyhistyin maahan matkien Jumalan nimeä, kerran tahdoin paeta jonnekin ja kompastuin lattialle. Kahdesti lähenin kamarin ovea, — mutta kuullessani sieltä isännän kumean kuorsauksen, en uskaltanutkaan koputtaa…

Taas palasin penkin viereen, pyyhin kylmän hien siskoni kasvoilta, tarjosin hänelle vettä — ja aloin taas kauhulla odottaa seuraavaa kohtausta.

Minä en enää tietänyt mitään ajasta, tuntui vain ikäänkuin olisin kitunut tuossa kauheassa pimeydessä vuosikausia. Ja hän tuli yhä heikommaksi. Sitä vain ihmettelen, etten tullut hulluksi. Minä muistan vielä selvästi sen epämääräisen, hyytävän kauhun, kuu tunsin kuoleman lähenevän. Hänen hennot kätensä alkoivat kiivaasti vavahdella ja likistellä suonenvedontapaisesti sormiani: minä kuulin, miten hänen hampaansa narskuivat, ja kädelleni pursusi jotain kosteata hänen suustaan. Minä pyyhin hänen suutaan, nostin vesikupin jäykistyneille huulille, mutta hän ei enää juonut, vaikka kuinka epätoivoisesti rukoilin. — Hänen hengityksensä muuttui yhä harvemmaksi ja korisevammaksi. Enkä minä voinut mitään. En saanut edes nähdä häntä, — vain sivuakkunat häämöittivät sysimustasta pimeydestä, niinkuin kauheat, kuolleet silmät.

Sitä kesti niin hirveän kauan…

Minä rukoilin epätoivoisesti Jumalaa, että hän vihdoinkin armahtaisi pientä siskoraukkaani. Mutta mikään ei auttanut, minun täytyi vain kuunnella, kuunnella…

Vihdoin, — kun henkäykset taukosivat ja pienet, puristavat kädet jäivät sormieni ympärille, jäykistyneinä ja kylmenevinä, — silloin vasta ymmärsin…

Itkullani ja huudollani herätin talonväen, tulta otettiin lamppuun, — ja silloin vasta näin, että siskoni nukkui aivan hiljaisena ja liikkumattomana…

Siinä lampun valossa minä vasta oikein näin, miten kauhean pienet ja laihat olivat hänen kasvonsa ja kätensä. Nuo luiset kädet hentoine sorminensa näyttivät niin surkean säälittäviltä kuin kuoliaaksi paleltuneen linnunpojan varpaat…

* * * * *

Kertojan ääni oli muuttunut lopussa niin omituisen käheäksi ja vapisevaksi, ja viime sanat katkesivat kuin tukehtuen. Hän käänsi kasvonsa tulen valosta ja kumartui ottamaan muutamia tervaisia puupalikoita. Samalla kun hän viskeli niitä tuleen, lisäsi hän hiljaa, hillitysti:

— Mutta ei hänen kuolemansakaan ollut minusta niin kauhea kuin se tapaus siellä pellolla… Niin, — kyllä se on minun elämäni tuskallisin hetki.

* * * * *

Miehet istuvat äänettöminä hiiltyvän nuotion kajastuksissa, ja äänettömänä, sysimustana ympäröi heitä öinen erämaa. Yhtäkkiä kuului yön hiljaisuudessa kaukainen, pitkäveteinen ääni, yksinäisen suden ulvonta,— niin haikeana ja valittavana, kuin olisi jossakin itkenyt kaikkien hylkäämä, eksynyt ihminen.

Vihdoin kysyi nuorin miehistä värähtävällä äänellä:

— Vieläkö se isäntä elää?

Äskeinen kertoja katsahti omituisesti kysyjään ja sanoi synkästi ja välinpitämättömästi:

— Ei kuulu elävän. Olivat pari vuotta sitten löytäneet sen omalta pelloltaan rinta läpi ammuttuna.

Hän heitti koko kasan pilkotulta puita nuotioon, joka leimahti kirkkaaseen liekkiin, ja iloisesti ratisten nousivat kipinät korkeutta koitti.

Ei kukaan puhunut taaskaan mitään. He katsoivat kertojaan aivankuin tutkien, mutta hänen ruskeat kasvonsa olivat kivikovat ja kylmät, niissä ei näkynyt enää värähdystäkään. Nuotion punertavassa valaistuksessa näyttivät ne kuin pronssiin valetuilta.

Yhtäkkiä kuului omituinen, salaperäinen sähähdys; pohjoinen taivaanranta leimahti valoisaksi, ja sitten syöksähti sieltä yli koko taivaankannen valtava, vihertävä tulikieleke, ikäänkuin suunnattoman suuri, kiukkuansa sähisevä käärme…

Kertoja katsahti taivaalle ja huomautti tyynesti:

— Kas, revontulet!

JOULUAATTO

Pikku Antti makasi kylmässä, autiossa tuvassa ja koetti nukkua. Oli jo puoliyö, ja joka puolella oli pimeätä kuin haudassa, — tuvan sivuikkunat häämöttivät harmaina kuin jättiläissuuret, tuijottavat silmät. Mutta ulkona ulvoi ja kohisi lumimyrsky piesten ja rämisyttäen rikkinäisiä ikkunaruutuja, ikäänkuin hätääntynyt sisäänpyrkijä; omenapuiden alastomat oksat kuuluivat valittavan ja vaikeroivan sen käsissä niin omituisen haikeasti, että Antti muisti taas äitiparan ja siskojen itkun, silloin kun isä vietiin.

Niin — äiti! Huomenna hän vihdoinkin pääsisi kotiin, näkisi äidin, siskot. — Sillä huomenna on jo jouluaatto!

Se johdatti hänen mieleensä muinoiset onnelliset joulumuistot, jolloin kaikki oli toisin. Miten iloisia ja onnellisia he olivatkaan saadessaan joululahjoja ja veisatessaan kuusen ympärillä isän ja äidin kanssa. — Ja sitten aamulla lähdettiin kulkusten kilistessä kirkkoon, ja kun Rajasuolla ruvettiin ajamaan kilpaa, niin Noppe sivuutti koko pitkän jonon kuin lentäen…

Niin — niin. Kaikki oli kadonnut ainiaaksi, — onni, tulevaisuuden toiveet, koti… Niinkuin rajumyrsky tuhoaa linnunpesän, paiskaten sen märkään maahan, samoin oli heidän kotinsa tuhoutunut, — ja yhtä turvattomiksi jäivät he äidin kanssa.

Antti muisti vieläkin sen illan, jolloin heidän onnettomuutensa oli alkanut. Isä oli palannut markkinoilta ja oli heti alkanut kävellä levottomana lattialla syömättä ja puhumatta mitään. Äiti oli lähtenyt itkien ulos, ja kun Antti löysi hänet pimeästä aitasta, sanoi äiti aavistamatta, että isä on tapellut, ehkä lyönyt jonkun kuoliaaksi. Isä oli kyllä parhaita miehiä, reipas ja iloinen, kaikki hänestä pitivät, mutta hänellä oli tulinen luonne, joka juovuspäissä saattoi muuttua hillittömän rajuksi, jos hänen kimppuunsa käytiin. Ja kun hän lisäksi oli lähipitäjien paras painija, oli hän monta kertaa rusikoinut vastustajiaan niin pahoin, että hänelle olisi saattanut tulla siitä pahoja seurauksia.

Hän kärsi siitä itse kovin ja oli päättänyt välttää riitaa, mutta jos häntä solvattiin tai hätyytettiin, ei hän voinutkaan itseään hillitä, — hän havahtui vasta kun kaikki oli tapahtunut. Äiti oli aina tuskallisen levottomana odottanut hänen paluutaan, varsinkin markkinamatkoilta, jolloin oli tavallista enemmän juopuneita liikkeellä.

Nyt hän pelkäsi pahinta, Ja vihdoin isä tunnusti, että kotimatkalla oli kolme juopunutta miestä eräällä metsätaipaleella hyökännyt hänen kimppuunsa; yksi oli tarttunut hevosen suupieliin, toinen yrittänyt ampua häntä revolverilla, ja hän oli raivostunut niin, ettei muistanut mitään ennenkuin toisia kaupungista tulijoita saapui paikalle. Kaksi hyökkääjää oli jäänyt tiedottomana makaamaan, eikä hän tietänyt, miten niille on käynyt, — ja hän pelkäsi, että joku oli tuntenut hänet.

Niin olikin asia. Isä oli vangittu seuraavana päivänä, ja niin oli kaikki mennyt perikatoon; hän joutui maksamaan kahdelle eläkkeen, ja niin meni koti ja omaisuus, — itse joutui hän kahdeksi vuodeksi vankeuteen.

Niin olivat Antin kauniit tulevaisuussuunnitelmat särkyneet ainiaaksi, — hän oli ensin aikonut kadettikouluun, mutta opettajan ja pastorin innokkaista kehoituksista oli hänet päätetty lähettää piirustuskouluun, ja nyt hänen täytyi keskeyttää kansakoulukin keväällä ja lähteä kahdeksanvuotiaana maailmalle. Ensin hän oli ollut kaksi vuotta karjapoikana ja viime syksynä päässyt ajopojaksi Vahtolan taloon kotipitäjässään.

Antti oli ollut ylpeä kelvatessaan niin nuorena renkipojaksi, ja vakaasti oli hän päättänyt tehdä tehtävänsä niin, että ansaitsee »rengin» arvonimen.

Ahkeruudellaan, ripeydellään ja miellyttävällä käytöksellään oli hän saavuttanutkin isännän ja koko talonväen suosion ja tunnustuksen; aina oli hän valittamatta valmis tekemään mitä käskettiin, ja ikäänkuin huomaamattaan olivat kaikki alkaneet pitää hänestä.

Mutta kukaan ei huomannut, että hänen usein täytyi ponnistella yli voimainsa. Hän oli monesti menehtymäisillään väsymyksestä, suorittaessaan heikkoine voimineen sellaisia töitä, jotka olisivat olleet täysikasvuiselle miehellekin rasittavia. Hän oli kuin virkku hevonen, jonka juopunut ajaja antaa juosta kuoliaaksi, kun se ei itse hiljennä vauhtiaan tai pysähdy. Kun Antti saatuaan ensimmäisenä valmiiksi raskaan rankakuorman, kuuli isännän kehuvan häntä siitä, tunsi hän todella lapsellista iloa ja ylpeyttä; hän ei huomannutkaan, että hänen hennot jäsenensä vielä vapisivat nääntymyksestä ja hiki valui kasvoja myöten. Lisäksi huvitteli hän ponnistelullaan pääsevänsä pian »miehen kirjoihin», ja niin voivansa paremmin auttaa äitiä.

Multa vähitellen hän huomasi heikkenevänsä yhä enemmän tuossa ankarassa työssä. Eikä isäntä näyttänyt enää huomaavankaan, että pieni ajopoika suoritti samat työt kuin miehetkin, — niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Ja kaiken lisäksi oli Antti kylmetyttänyt itsensä ja tullut sairaaksi, joten hän ei ollut moneen viikkoon päässyt kotiin katsomaan äitiä ja sisaruksia, — hän makasi sunnuntait uupuneena kuin kuollut.

Antti olisi kyllä parantunut, jos hänellä olisi ollut kunnolliset jalkineet, jos hän olisi saanut maata muutaman päivän. Mutta vaikka hän oli joka ilta kuumeessa eikä voinut syödä juuri mitään, vaikka hän oli monta kertaa lyyhistynyt maahan metsämatkalla, ei isäntä kertaakaan käskenyt häntä jäämään vuoteeseen, ei kertaakaan suonut edes säälivää silmäystä. Päinvastoin oli Antti huomannut hänen kasvoillaan harmistuneen ilmeen, kun hän ei aina saanut valmiiksi raskasta puukuormaa yhtä pian kuin toiset ja isännän täytyi tulla auttamaan. Antti tunsi masentavaa surua ja katkeruutta huomatessaan, että isännän suosio oli kestänyt vain niin kauan kuin hän oli terve ja jaksoi tehdä täyden miehen työt, ettei isäntä antanut pienintäkään tunnustusta, kun hän viimeisin voimin suoritti sairaanakin samat työt, — vaikka se oli ollut hänelle taukoamatonta, tuskallista ponnistusta. Hän olisi ollut iloinen, jos olisi saanut edes yhden hyväksyvän tai säälivän silmäyksen ponnistustensa palkaksi. Mutta niin ei käynyt, ja siksi hän yksinäisyyden, epätoivon ja katkeruuden sekaisella lapsellisella uhmalla päätti ettei kertaakaan valita, että pysyy työssä kunnes kaatuu paikalleen. Hänellä oli jonkinmoinen lapsellinen luulo, että silloin isäntä katuu sitä, ettei käskenyt hänen jäädä kotiin.

Niin vieri viikko toisensa jälkeen, ja Antti olisi menehtynyt, ellei hän olisi kuvitellut lähenevän joulun viettoa; hän pääsee silloin kotiin. Se antoi hänelle uutta voimaa ja toivoa silloin, kun hän oli nääntymäisillään ruumiillisesta heikkoudesta ja epätoivosta. Hän ei ollut koskaan ennen niin katkerasti kaivannut kotia ja äitiä; sillä nyt vasta hän oli oikein nähnyt miten säälimättömän ankara ja julma maailma on; hän oli nähnyt, että vieraan sydän on kova ja kylmä kuin kivi. Hänellä oli vieläkin herkkä lapsensydän, joka kaipasi säälivää sanaa, hellää silmäystä, sitä haikeammin, kun ei ollut pitkiin aikoihin saanut muuta kuin kylmyyttä osakseen.

Tämän ohella piti hänen jouluna vihdoinkin saada Metsämäestä paimenpalkaksi sovitut saappaat, jotka olivat myöhästyneet viikosta toiseen, kun suutari ei ehtinyt tulla taloon, — eikä karjapojan saappaita viitsitty viedä erikseen tehtäväksi. Sentähden oli Antin täytynyt käydä koko syksy märin jaloin voimatta parantua. Ahkeralla paikkauksella oli hän saanut isän vanhat saapasrajat pysymään koossa, mutta eilen metsämatkalla oli toinen saapas revennyt niin pahasti, että paljaat varpaat tulivat lumeen, — sillä sukatkin olivat siekaleina; kukaan ei ollut viitsinyt niitä pestä eikä parsia, ja hän oli itse jo pitkän aikaa ollut niin uupunut, ettei jaksanut. Illalla oli hän koettanut pikilangalla parsia saapasta edes senverran, että pääsisi niillä huomenna kotiin.

Antti havahtui tuskallisista mietteistään, sillä ankara tuulenpuuska paiskautui alas savupiipusta rämisyttäen peltiä rajusti kuin sisäänhyökkäävä ryöväri. Nyt vasta hän muisti, että oli päättänyt olla ajattelematta noita surullisia asioita.

Nyt hän ei ainakaan niitä muistele. Huomenillalla hän on vihdoinkin kotona.

Lumimyrsky kuului kiihtyvän yhä rajummaksi, mutta Antti ei huomannutkaan sitä. Hän kuvitteli vain huomisiltaa, jolloin taas saa nähdä äidin, Ainon, pikku Väinön. He saavat laulaa yhdessä joululauluja, puhua isästä, kaikesta…