E-text prepared by Jari Koivisto
ALHAISOLAULUJA
Kirj.
Kössi Kaatra
Helsinki, Osakeyhtiö Työ, 1922.
SISÄLLYS:
Muut lauloivat…
I. Runokronikkaa vuodelta 1917.
Purkaus
Punalippu
Esitaistelijat
Vappusäkeitä
Vappu (Oulun Linnansaarella)
Helatorstaina
Uutta luotaessa
Sydänkesäsäkeitä
Neulankärjillä
Maantiellä
Bolshevikit
Rampojen karnevaali
Syy ja seuraus
Latsarukset
Nälkiinnytetty haamu
Jäkäläkausi
Miksei?
Viattomain veri
Ristinpuussa
Vapauden vaipuessa
Syys
Vapaushumussa
Lappi
Idän jätti
Rauha
II.
Tulivuori
Spartacus
Käsissänsä kaikki karttuu ++
Eräälle työväentaiteilijalle
Valkeuden tiellä
Työn nuoriso
Pyri pinnalle
Sonetti
Sorasointu
Rochdalen kankurit
Kirjaltaja
Vuosiorja
Nälkäisten katseet
Mieroon
Tapaturma
Taksvärkistä kotiin
Mestarituotteita
Olkosi kalpa
Kylän vanhusvainajille
Luonnon esteitä
Niinkuin Tuonen joutsen —
Hautapuhe
Laupeudensisar
Mummon vuoteen ääressä
Kuolinvuoteella
Torpan täti
Hassu Hannu
Talvitarina
Jaanan Janne
III.
Käy kulkuni korven kautta.
Sonetteja
Tuskan tuokioina
Valmiina
Koljonselkä
Talviyössä
Kevätmyrsky
Kevätsäde.
MUUT LAULOIVAT…
Muut lauloivat laulunsa yksilöille; runot helkkyvät heitä on ain ihannoineet. Mut lauluni mun — ei heille ne soineet, mun virteni joukoille, joukkojen töille.
Kaikk' kalpenee, mitä loi joku pylväs,
joka taikurin työ, teko sankarin suuri,
sen rinnalla, nyt mitä tarjoo juuri
työnarmeijan askare ankara, ylväs.
Mikä taivaita hipova haltio harras,
mikä hurmio huokuu sen luomisen työstä,
kun tietänsä raivaa se orjuuden yöstä,
joka askele allansa pettävä parras.
Ja mi voima ja suuruus ja tarmo ja tahto;
lukin seitteinä särkyvät tieltänsä tokeet
ja turhia kaikk' ovat kahlimiskokeet,
kuin paasi se seisoo; on vastustus vahto.
Ja vaikka sen runteli vaiva jo varhain
ja pakko sen säälittä ristille paiskas
ja raakana riemunsa rahdutkin raiskas,
ei sammunut sentään sen sielussa parhain.
Ei kaikonnut kaipio raatajarinnan,
vaan puhkesi ain yhä uutehen kukkaan.
Elon nurjuus juuri sen istutti rukkaan
ja kalliin siitä hän suoritti hinnan.
Hyve, kauneus, kaikkihan kaipiossansa,
mi kiihtää ja käskee ja vaativi loitos.
Hyvän, kauniin puolesta juuri sen koitos.
Elon arvoja vaalivi kahlittu kansa,
jolt' itseltä riistetty kaikki on ammoin,
mitä ilmi se loi, mitä kylvi ja niitti. —
Mitä suurempaa, jota kantelo kiitti?
Mitä synkempää, jota soisi se kammoin?
I
RUNOKRONIKKAA VUODELTA 1917
PURKAUS
Polot syylliset, surkaa, tulivuori jo kun tuhatvuotinen purkaa, kun uumenet uhkaa, saa päittenne päälle nyt tulta ja tuhkaa.
Niin naurunne ilkkui,
ilo kaihdettu katseestannehan vilkkui:
"Sen hiillos jo hiutui,
tuli tukahtui, palo piillyt jo riutui,
se on sammunut vuori,
typötyhjä, hengetön, hiiltynyt kuori!" —
Ja sen poljitte pintaa
kuin lyyhistyneen elinorjanne rintaa.
Mut katso: se havas.
Tulikitansa kaamean kraatteri avas,
heräs syvyyden sielu.
On, ilkkujat, allanne ahmaava nielu.
Jo, herjaajat hullut,
tilinpäivä on tuima ja tuikea tullut,
soi tuomion soitto,
uus aika on eessä, on huomenen koitto.
PUNALIPPU
Punalippu, sa pilkattu, poljettu, sa lokaan syösty vaate, alennuksesi alhosta nouset sa nyt, ja kanssasi kansanaate.
Kevätauringossahan hulmuat nyt,
sa kaunis, sa kallis viiri,
ja ääretön, ääretön allasi on
pyhäst' innosta päihtynyt piiri.
Kädet kuumeiset sua kantavat nyt,
proletaarien päällä sä päilyt,
ja, ah, sitä vaivoin uskoa voi:
myös pistinten kärjissä häilyt.
Rivit rautaiset sua seuraavat,
olet oppaana rintaman harmaan,
veritahrat sa veljien, pyyhit pois
ja voittoon viet väen varmaan.
Olet miljoonain, olet miljoonain nyt viitta ja tunnus ja taika. Väris suojan suo, väris turvan tuo, punaleimaasi kantavi aika.
ESITAISTELIJAT
Tykit Pietari-Paavalin pauhaa,
vaan taistoa eivät ne toitota mieliin.
Sävel särkynyt sai tulikieliin.
Ne raikuvat rauhaa.
Ikirauhaa. Kirvonnut kansa
suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin
valapattoisen viime saaliin:
esitaistelijansa.
Punalippua seuraten ylhää
ne taistelivat jalopeurojen lailla,
päin syöksyivät pelkoa vailla
pakon muuria jylhää.
Päin painuivat pyöveleitä.
Kuin myrskyssä vaahtoharjat ne meuras,
ja kuin meren syvyys seuras
väki valtava heitä.
Oli liikkeellä alkuaineet,
tuli uumenten uhmas ja raivos ja riehui.
Yli vainovallan kiehui
tuhon turmion laineet.
Ja hirmuvalta raukes,
tuhatvuotinen valhevarjo sen vaipui,
peto taltutettu taipui,
lumo hyytävä laukes.
Itä elpyä jälleen jaksoi.
Mut kallis sen uudestasyntymishinta.
Esitaistelijoiden rinta
sen hurmeella maksoi.
Yli urhojen ruumisvallein
tien vapauteen väki sorrettu suuntaa.
Kuin rusko, mi taivaalla puuntaa,
verivirta on kallein.
Pyhä, siunattu, siunattu veri!
Nuo nimettömät ajan sankarit ylväät,
nuo pohjakerran pylväät
ikikunnian peri.
Tykit jyskää. Kirvonnut kansa
suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin
valapattoisen viime saaliin:
esitaistelijansa.
VAPPUSÄKEITÄ
Uni kertakin todellisuutta, todet kertakin haaveemme hartaat: kevät kukkurallaan on uutta, saa umpeen jo hautamme partaat. Kytö, hiilissä hehkunut, tultaan kuin aurinko suitsuttaa, sisin särjetty, tallattu multaan, ylös ehjänä taas kohoaa. Soi kuin urut äärillä taivaan: sen vuoro on nyt, ken kärsiä sai vaan!
Idän kärsinyt kansa suuri tuhatvuotisen puhkaisi padon. On murtunut sorron muuri. Idän kylvöstä saamme me sadon, ja kaikki kärsivät kansat nyt kanssamme niittävät ja suistavat ikeet ja ansat, ja kanssamme kiittävät, Idän heimoa hehkuvarintaa, joka tinkinyt ei, ei kammonut hintaa.
Idän kansa kohlunsa kosti ja kirvoitti oikeusaatteen, käsin känsäisin korkeelle nosti pyhän hulmuamaan punavaatteen. Yli merten ja maiden nyt häilyy jo viirimme viittova tuo, puna kutsuva, kiehtova päilyy ja vaatien vaativi luo joka orjan, niin, joka ainoon, mi vaipui vaivaan ja vainoon.
Ja kansojen kuorossa saamme mekin vapausvirttämme laulaa, me kansain kohtalon jaamme, mekin katkomme orjuudenpaulaa. Sama aate, mi mielet täyttää maan ääristä äärihin, oi, meit' aseenaan myös käyttää, myös meille sen kutsumus soi. Kevät käskevi työläisluokkaa: elo elvytä, maailma muokkaa!
VAPPU
(OULUN LINNANSAARELLA)
Jäässä veet ja luonto nurja, viima ihan syöntä viiltää, mutta kevään huuma hurja joka katsehesta kiiltää. Tuli sisäinen, se syttää kalvenneenkin poskipään nyt, joka rintaa elähyttää, murtaa jäykimmänkin jään nyt orjan povesta. On kevät. Olkoon, ett' on luonto nurja, kunhan katseet hymyilevät, kunhan hehkuu huuma hurja, kunhan toivonlaulu raikuu, kunhan liehuu punaviirit, kunhan kallis kutsu kaikuu: eespäin, eespäin työläispiirit!
HELATORSTAINA
Jo aukee ummut esikkojen arkain, jo vaipuu valta talven kylmän, kateen, jo kevät kotiutuu, vaikka varkain, se kintereillä kulkee vihmasateen.
Jo voimatonna raukee viime suulas,
vain lännen leyhy lempeä nyt soittaa,
yö kaikkoo, kaikkiall' on siinto kuulas,
päiv' ihmeisenä, korkeana koittaa.
Ja lämmön lääkitsevän työläisrintaan
sää suvinen ja valkeus tää valaa,
työnorja, unelmoiva ihanintaan,
myös kevään karkeloihin käydä halaa.
Niin raskahastihan yö pitkä raastoi,
ies ilkeähän painui sieluun saakka,
vain kovaa kieltä kohtalonsa haastoi
ja harteet lysyyn painoi elontaakka.
Ah talvi, talvi: veriveron veit sä,
niin kalpeiksihan saivat rusoposket
ja tyhjiks' toivehet niin monet teit sä,
niin vuolainahan vieri kyynelkosket!
jo unhoon joudat, lumos inha laukee. Sun lyömäs haavat kevätär nyt lientää, aik' ahdistettuin eteen uusi aukee: päin päivää sorrettujen suku rientää!
UUTTA LUOTAESSA
Yöst' aikain astuvat esiin nyt työläisnainen ja -mies, kera nuoriso käy, käy lapset, joit' tuudussa turti jo ies. Hämäristään rientävät rohkeet maan työläisarmeijat, nuo kalvaat ja runnomat ruoskan, hien, helteen uurtelemat, ja tarttuvat känsäisin kourin, käsin jäykin mut jäntevin ajan voimapyörään, mi vinhaan jo kiihtyvi vauhtihin; elementtinä soi jo nyt ratas, viel' äsken mi matas.
Uutt' yhteiskuntaa luovat nyt kiirein kuumeisin nuo, jotk' ovat kaiken luoneet lihaslahjoin ja aatelmin, käsialaa joiden on kaikki, niin templit kuin hökkelit, teon muistomerkkien sarjat! — Mitä kaikkea askarsit sa raatajaluokka raihnas mut uuras ja uskollinen elon käskylle kaunihille: on työtä tehtävä sen, pitopöydästä ken elon kiistää; työs ei ole riistää!
Uut' yhteiskuntaa ne luovat, jotk' entinen laimin löi, jotk' onnettomuutta niitti, teki työtä mut pettua söi; kodin onni joilt' oli poissa ja rauha ja rakkaus, ilot nuoruuden ilkkuen viety, elo vanhana kauhistus; jotk' aavistaa vain saivat mitä tarjota elämä vois, jos oikeus ohjata saisi, jos ansio mittana ois, jos runsaussarvesta kaataa sais vain, joka raataa.
Tiet' uhman astuvat tälleen elon lapsipuolet nyt nuo, jotk' anoivat auvoa taivaan, kun ahmasi surujen suo; jotk' armoa kerjäten päänsä maan tomuhun painoivat ja sielunsa autuudesta niin kallihit lunnahat anekirstuun kirkkojen toivat ja nöyrinä uottivat isän ylhäisen antimist' osaa, johon sokkoina luottivat; mut ah, vapahdusta vaivaan ei saaneet he taivaan!
Ajan ankaran vaakalautaan oman voiman nyt viskaten he nousevat erheiden alta vihan viiltäissä vimmaisen joka lankeemuksestansa, joka iskusta, minkä he sai joka kerta, kun pilkaten petti pyhin lapsenuskonsa tai "ikitotuuden" haihtuva harha, luja luottamus oikeuteen, jota kullalla voitiin ostaa sekä vaihtaa valheeseen; mitä teit, mitä teit elon nurjuus? Kova koulusi, kurjuus!
Yli maan, yli mannerten yhtä nyt kuuluvi kutsuntaa. On kuin kohu kuuluisi merten, väki valtava kun havajaa yli mailman; kun alhoista astuu se kunnaiden kirkkauteen ylösnousemusintoa uhkuin veriläikkeisin lippuineen; kun yhteiskuntaa luodaan uutt', ylvästä, uhkeaa, tasasuhtaista, suurta, jossa tilan työläismaailma saa, saa suojan harmajahapsi, mies, nainen ja lapsi.
Mitä suurempaa, ihanampaa elo ihmislapselle suo kuin onnen kaikkensa antaa, kera kaikkein kun uutta luo? Ilo ylväämpi ei sykähyttää sisint' ihmisen saata, ei, kuin milloin yhteiskekoon ken kortensa kalleimman vei. Teko pienikin näät, jota johti pyhä pyrkimys vain parempaan, jota kannusti kansojen onni, olo onneton oihkivan maan, teko moinen on kantava juuri, on valtavan suuri!
SYDÄNKESÄSÄKEITÄ
Jo kaikkosi yö, jota kauhistuit, valo-aalloilla, kahlittu kansa, jo uit, sydänkesääsi kerkästä palvot. Karun Pohjolan päivähän kultihin loi, se on tuoksua täynnä, se helkkyy ja soi, juhannustasi vaaroilla valvot.
Kisa käy, veri vanhakin velloutuu.
Suo suukkoja, suo sekä saa sulosuu,
valat vannovi nuoriso armaat.
Suviyön punapuuntava aurinko tuo
parit vihkivi lempivät, laulavat nuo.
Pois huolet nyt haikeat, harmaat.
Kukat kuihtuvat: poimi ne aikoinaan, yks' Pohjolan yö arat vie korut maan, yks' hallan henkäys niittää sen kaiken, min lahjoitti luonnotar, oi. Pian synkkänä syys yli alhojen soi ja raastaa ja riistää ja riittää.
Osas ottaos; on kesä lyhkäinen, ohi kiitävät kirkkaus, kauneus sen, suvi haihtuu kuin sadun saari. Sisin sielusi siis sinä virvoita, ja kasva ja kahleista kirvoita proletaarien mittumaari.
NEULANKÄRJILLÄ
Vieri viesti idän puolta: kapaloitaan kansa katkoo, kaavat ahtaat auki ratkoo, lieventelee suurta huolta. —
Kumouksen kumma peikko
säväytti porvariston,
tunsi tunnossaan se piston,
ulvoi peloissaan kuin heikko.
Mutta toinen viesti ehti:
laantui laine tumma tälleen,
vanha valta nousi jälleen,
kansan hurme huppelehti.
Sykäytti riemu suuri
sortoluokan sydänalaa,
nautti julki, tuumi salaa:
niin sen käydä täytyi juuri.
Sakasta, jo kyllin saimme,
ällöttää jo moinen moska,
hornaan joutaa koko roska,
kunhan koskematta vain me.
Veriin sortukoot siis joukot,
pohjakerta kurjan Venään,
silloin täälläkään ei enään
liikaa liikahtele loukot!
Seuraa viesti toinen toistaan.
Riistäjä kuin neuloill' ähkii
tai taas entistoivo tähkii:
pääse kans' ei kapaloistaan.
Mutta vaikka ajan vaaka
vielä viippuu sinne tänne,
jäykemmäks käy yhä jänne,
kypsyy kohta heelmä raaka.
Kasvaa että tohisee jo
vapauden vilja kallis.
Vanha maailma, yli vallis
laine korkee kohisee jo.
Pilkkanaurus kohta kuolee, pahansuopa hymys hyytyy: joskin kansa tänään tyytyy, huomenna se vitsas vuolee!
MAANTIELLÄ
Nokinaamoin työstä palaa kaupunkilaisproletaari, korkealta päivänkaari säteitänsä vielä valaa.
Mutta maantievarsi-mailla
maatyömies nyt vielä raataa,
heinää hiessäpäin hän kaataa
koneen kuuliaisen lailla.
Liikkui huomaamatta, hiljaa
ohitsensa ajan henki.
Samana kuin ennen renki
korjaa korskan heinää, viljaa.
Menköön kuinka monta kertaa
laellensa mailma suuri,
rengin horisontti juuri
siit' ei siirry vaaksan vertaa.
Ajoilt' Aatamin on peru
juhtamaisuus juurin sitkein,
vuosituhantenkaan kitkein
muuta rengistä ei heru.
Oma itsensä hän ain' on.
Maata, kansaa hyödyttää hän,
mutta osattomaks' jää hän,
alin astinlauta vain on.
Ohitsensa ajan henki liikkui huomaamatta, hiljaa. Milloin vapauden viljaa korjaa kalleinta myös renki?
BOLSHEVIKIT
Aina joutui vankiluoliin, aina pantiin piinatuoliin tai sai rikollisen maineen, ken ei mennyt myötä laineen.
Sokrates ja Kristus kuoli,
Galileita liekit nuoli —
kutka kaikki kuolon uksen
aukas vuoksi vakaumuksen?
Ennen, niin, ja nyt ja aina.
Vanha historian laina
yhä elonkirjan täyttää,
aina elävänsä näyttää.
Niinkuin jälleen Idän mailla:
Astui oraakkelein lailla
henget ylväät esiin siellä
kaaoksen ja kauhun tiellä.
Varoittivat vaalimaansa
kansakuntaa kurjan maansa
villipedon hurmiosta,
tuomiosta, turmiosta.
Osoittivat tietä toista
ajan ankeen ahdingoista,
tietä, joll' ei haasta tykki;
jolla rauhaa sydän sykki.
Mutta nyrkki suut ne sulki,
jotka toden toivat julki,
hukka kansan parhaat peri,
vuoti viatonten veri.
Taipui kansa harvain tahtoon, syöksyi "sankaruuden" vahtoon, murskautui vihan muuriin, sortui suruihinsa suuriin.
RAMPOJEN KARNEVAALI
Invaliidijunan sauhu kietoo vaunut hunnuin taajoin, taakse niiden kaihtuu kauhu, ilmenevä rammoin raajoin.
Onnettomuus, oihke, nurjuus,
joill' on juna kuormitettu,
nokeen peittyy, sodan kurjuus
ohi vierii aavistettu.
Siellä täällä rujon, ramman
nojaavan näät kaidepuihin:
ken on saanut lihasvamman,
ketä koskenut on luihin.
Mutta sisäpuolla, siellä,
siellä sodan synkin sato
kärsimyksen kolkon tiellä,
siellä karvain ihmiskato.
Siellä viruu vainon heelmät,
ruhjotut nuo ruumisrukat,
"sankaruuden" sairaat teelmät,
kulttuurimme viime kukat.
Siellä esiintyvät ajan
ihailtavat ihmeluomat,
saavutukset saaneet majan,
tekniikan ja taidon tuomat.
Siell' on runnottuna kansa, siell' on rampain karnevaali. Siellä viettää voittoansa kaunehinta kapitaali.
SYY JA SEURAUS
Jonokäärme kidutettu jättipyrstöänsä puistaa, ohi korviensa luistaa siveysohje opetettu:
— Älä koske toisen omaan;
senhän kieltää rikoslait jo.
Tyydy erääs minkä sait jo
nälkäisien leukais lomaan! —
Turha neuvo. Laki kuollut
sille on ken nälkään nääntyy;
tielle "rikoksen" hän kääntyy,
kun on kylliksensä huollut.
Sudeksi vain suuttuu lammas
uhkuin vimmaa uhmaavintaan,
painuu yhteiskunnan rintaan
jonokäärmeen myrkkyhammas.
Ratkaistaan vain raskas pulma syyn ja seurauksen lailla sanasaivarrusta vailla. Siinä koko juttu julma.
LATSARUKSET
(TURUN HULINA)
Murhenäytelmäksi muuttuu kumousfarssi kevätkuinen, nälkäisten kun nyrkki luinen yhteiskunnan kurkkuun juuttuu.
Nähdään minkä kasvun kantaa
vuosisatain kylvö kyinen,
minkä vastalahjan antaa
kauna karvas, tuhatsyinen.
Riistojärjestelmän tulos
alastonna avautuu,
pursuu kuona kuorest' ulos,
syvyys synkkä havautuu.
Aines, jonka tihutöillään
valtio ja kirkko pilas,
ruoste, jota keksinnöillään
järjestelmä suotta silas:
Latsarusten lauma laaja
paiseineen nyt päälle töytää,
työntyy esiin niinkuin vaaja,
etsii elon pitopöytää,
purppuroiden puhki ryntää, räjähtää kuin dynamiitti, raihnast' yhteiskuntaa kyntää, itse surmansa mi siitti.
NÄLKIINNYTETTY HAAMU
Taas liikkuu tuttu, tumma laine ja muodon määrätyn saa alkuaine: kuin nälkiintynyt haamu nyt luolistansa kansa käy, vaan toivottomuutta ei näy. Sen silmiin siintää aamu.
Mi jalkeille sen saakaan? — Se laskee ajan vaakaan nyt raskaan, raskaan painon: vuoskymmenien kurjuuden ja kaiken, kaiken kauhun sen, min toivat vuodet vainon, toi aikakausi turhan kyykylmän ryöstön, murhan, aik' ammottavan haudan. Vaan kanssa kuorman haikean ja kanssa vaivan vaikean se täyttää vaakalaudan myös voimalla, mi versoi yöstä, mi karttui joukon joukkotyöstä ja vimmasta, mi viilsi, kun jalkoihin se tallattiin, kun vapaus sen vallattiin ja kuolon kuudan kiilsi. Niin, voiman! Voimaakin se käyttää, jos tarvis on sen kerran näyttää, ett' ohi aik' on armon ja lupausten pettäväin. Se seisoo jälleen pystypäin kuin esikuva tarmon.
Taas liikkuu tuttu, tumma laine ja muodon määrätyn saa alkuaine: kuin nälkiintynyt haamu nyt luolistansa kansa käy, vaan toivottomuutta ei näy. Sen silmiin siintää aamu!
JÄKÄLÄKAUSI
Näin huimia hyppyjä tehty ei esihistorialliseen aikaan: kivikaudesta pronssikautehen vain ja pronssista raudan taikaan.
Elo eestyi porras portaalta;
hyvä hiljakseen tuli. Joskaan
ei suuria vuossadat tuoneetkaan,
ei taannuttu sentään koskaan:
Alas loikkasi ihminen oksaltaan
ja pähkinät suustaan sylkäs,
tult' iski, ja kirveen ja kuokan keks',
ja villin luontonsa hylkäs;
ja kaskea kaasi ja muokkasi maan,
nai, huoli ja kartutti kansaa.
Oli herransa luonto, ja niskassaan
ei vertaisensa ansaa.
Ja niin edespäin ja niin edespäin,
kunis kulta-aikahan tultiin,
hyvinvointi kun versoi ja varallisuus,
koko mailma kun upposi kultiin,
(ja osatta orjat jäivät vain!) niin silloin, silloin se palas: esiaikain vaisto ja ihminen taas nelinkontin kulkea halas.
Ja taapäin harppasi kerrassaan
ihan alkutilaansa: paiskas
raut'-anturan alle kulttuurin,
sen raakalaisena raiskas.
Ja ihmiskunta kuin muinen taas pian oksilla istuu ja puree jäkäläänsä ja puuta ja pähkinää, ja mennyttä suuruutta suree.
MIKSEI?
Juhlapuheet, runot, loihdut miksei kautta maan nyt kaiu, liehu liput, syty soihdut, riemuhuudot hurjat raiu?
Miksei parvekkeilta pauhaa
pormestarit, virkaherrat,
toivo onnea ja rauhaa
niinkuin muinen monet kerrat?
Miksei immet valkopuvuin,
valkolakein laita kujaa,
lapset solmi sataluvuin
kukkavaulaa lemmenlujaa?
Miksei rasvakulhot räisky
toreilla ja katuloilla,
kädet kuumeiset ei läisky
niinkuin usein ennen noilla,
milloin mikin tapahtuma hersytteli juhlan julki, milloin mikin ryssän ruma syntyi taikka kuoloon kulki?
(Tarkoitan vain ruunupäitä.)
Miks nyt kerma maan niin mykkää,
miksei vapauden häitä
joka herrassuoni sykkää?
Onhan noussut notkostansa,
orjuutensa inhan alta
kauan kahlehdittu kansa,
saatu kansa, kansanvalta.
Irrallansa esiintyyhän
leijona nyt Suomen uhkee.
Siinä vasta riemun syyhän.
Miksei siis se ilmi puhkee?
Miksei ala juhla arkeen?
Vaiko vallasväki vait' on
siksi että kouran kärkeen
kautta saatu vapauslait on:
Siksi että työläis-nyrkki
vuosisatain kaiteet katkas,
ruostuneet pois romut tyrkki,
pulman raskaan kansa ratkas?
Hurraisi kai herraskansa
toisellainen jos vain tapaus,
tuttua jos taivaltansa
idästä ois tullut "vapaus".
VIATTOMAIN VERI
(KERENSKIN OFFENSIIVI)
Ennenpitkää itse seuraat, hurmahenki, uhrejasi, jotka valhevallallasi kuoloon johdatit kuin teuraat.
Ennenpitkää teitä, jotka
ihmishengell' arpaa löitte,
jotka varkain maanne möitte,
raastaa koston korppikotka.
Tuomionne tuskat siittää.
Kavahtakaa: syypäät kaunaan,
syypäät synkkään verisaunaan;
kohta saatte sadon niittää.
Hurmevuohon hukkuissansa,
astuessaan piilun alle
huutaa koko maailmalle
kadotukseen käyvä kansa:
— Nähkää, jotka jälkeen jäätte,
nähkää kuinka kullan hintaan
veitsi lyödään kansan rintaan,
henkitoreissaan min näätte.
Koston perinnöksi saatte.
Tulkoon viatonten veri
päälle syyllisten kuin meri.
Kostakaatte, kostakaatte! —
RISTINPUUSSA
Nälkä, tuli, rauta, teräs Idän ihmismassaa muokkaa. Hiilet, joita herjat keräs, kärventää nyt työläisluokkaa, jolle vapauden sato on vain piina, perikato.
Tahtoi rauhaa pohjakerta, sopu sydämet sen täytti, Kammos kansa kalmaa, verta, veljestyin se suunnan näytti, mistä hyveen juuret juontuu, mistä kansain onni luontuu.
Mutta inhat yöllä roikkui kiskurien korppiparvet, sotaa syylliset nuo koikkui, vaikka vuoti vanhat arvet, vaikka kuolinvaivaa poti kansa kahlittu, mi soti.
Kädet pyövelein sen paiskas ikikadotuksen nieluun, Idän ihmismassan raiskas, työnsi kalvan kansan sieluun, naulas rodun ristinpuuhun, heitti heimon surman suuhun.
Verta valuva vain haamu on nyt kaunis kansa kevään. Lyhyeen loppui armas aamu sorron säähän synkkenevään. Idän rajasta niin rajaan hiipi kauhu joka majaan.
7/9.
VAPAUDEN VAIPUESSA
(ROVANIEMILÄISESSÄ JUHLASSA 9/9)
Taas tuttu toistuvi tapaus: jo kumouslaine laantuu, verivirtoihin vaipuu vapaus tai toivottomuudeksi taantuu, taas saaliikseen saa sortajat maan, taas kansain tahto tallataan ja kansain kaunein kaipuu.
Ei ihmisyys saa haastaa. Tuliputket ne vain, ne paukkaa. Tuho, turmio kansoja raastaa, sotaratsut raivoten laukkaa, yhä työss', yhä työss' on luurankomies, koko maailma on kuin helvetinlies, koko maailma hurmeessa huokaa.
On kuin olis kaikki turhaa mikä kannusti eespäin jo ammoin, vain kurjuutta, kulttuurimurhaa nyt tarjoo katsomo kammoin, on kuin kaikk' ahmaisi hävitystyö, kuin uhkaisi ihmiskuntaa yö ja kaikkinielevä kaaos.
Ja on kuin kahlitut kansat iäks jäisivät onnettomuuteen, samat seuraisi ikeet ja ansat sukukuntaa aikahan uuteen, ja on kuin vaipunut voima se ois, halk' oihkeen mi yksin johtaa vois sopusointuun sorretut joukot.
Se voima, min yhteysaate proletaarein sieluihin siitti, jota heijasti veripunavaate, joka joukot yhtehen liitti, joka veljiksi kaikki kahlitut loi, joka uskallusta ja intoa soi — sekö raukes ja ratkes ja riutui?
Sekö pirstautui vihan muuriin ja veljesvainohon vaipui, kyy kostonko iski sen juuriin, sekö hurmehuuruihin haipui, proletaaritko polkien oikeuden kulon kaamean, synkeän syttivät sen, koko ihmiskuntaa mi uhkaa?
Ei, ei! Ei pyövelintyöhön pala työläisarmeijan aatos. Ei, ei! Näet turmion yöhön ikirauhaa sen toistihan paatos, ja hartaimmin kuin milloinkaan pyhä kutsu nyt käy yli merten ja maan: proletaarit, te yhtehen käykää!
Yli raunioiden ja tuhkain, yli kuolemankenttäin laajain, korahduksien halki ja uhkain, läpi pistinmetsäin taajain käy kultalangat jo veljeyden, kuin kyyhky leijaa ihmeinen ylösnousemuksen henki.
Ja vaikka nyt vapaus vaipuu verivirtaan ja vainoon ja vaivaan, ei kaiko kansojen kaipuu, ovet aukeevat onnemme taivaan toki kerran, ja kerran kantavi myös sadon kauniin, kahlittu joukko, sun työs napapiirillä Pohjolan öisen.
SYYS
Käy koivu jo keltaan, saa ruostetta raita, yön varjossa vaanii syys synkkä ja saita, nukat nurmien tallaa, valon varjoilla kaihtaa, väriaaltojen aarteet hämärvaljuiksi vaihtaa. Pian kaikki, mi luo, mikä liikkuu ja sykkää, on murskana maassa, on mennyttä, mykkää.
Ja hän, joka juhlaa kesän kerkeän vietti, joka autuast' arpaa ajan kiehtovan mietti, jota hurmas ja huumas sulot allaan ja yllään, koki rinnassa riemun niin kaipiokyllään, myös hänkin nyt huokaa: oi, mikä harmaus, näin kaikotko kaunein sa sieluni armaus?
Vain virvaako valkeus, jota silmäni ahmas, katinkultaako kauneus, jota kourani kahmas, ja hurmio, huuma, mi päihdytti pääni, sekö jälkeäkään jätä ei elämääni; ilo, kauneus, kaikki mi soi sekä helkkää, sekö virvaa ja harhaa ja haavetta pelkkää?
Mut hän, joka uurtaa ja puurtavi yössä, joka lapsesta saakk' oli juhtana työssä, joka kuuli kun kutsui kevät kertakin suuri: — On hetkesi lyönyt nyt, raataja, juuri, jo kahleesi kätkee, jo kaikkovi kurjuus, elos onnettomuus ja sen orpous, nurjuus!
Hänet syys havauttaa niin kolkkohon arkeen; yhä jäljell' on ies pakon kahlivan, kärkeen, kuin ennenkin eessä on nälkä ja puutos, tuhon, turmion toi vain uskottu muutos: kuin ennenkin taas sadon kiskuri korjaa, kuin nyt ei koskaan ilkuttu orjaa.
Syys harmaja hälle nyt ruumiillistettu on onnettomuus, on kaunainen pettu, on nyrkki, mi nousee on raippa, mi raastaa, on häijyintä herjaa ja syytöstä, saastaa. Näin harmaana konsaan koittiko ennen syys ankea aikojen ammoisten mennen?
Ei, ei! Unest' auvon taas orjahan heräs, kun kylminä kiiluivat rauta ja teräs, kun oikeus syösty oli pistimen nenään, oli vaalittu vapaus raunio enään, kun valmistuin väen nääntyvän niittoon kera vieraan sai tyly kiskuri liittoon.
Niin, häntä, mi uurtaa ja puurtavi työssä, tuho, turmio uhkaa syyssynkässä yössä. Mut kauaksi katsoin halk' usvan ja häivän hänen silmäänsä siintää yhä pilkahdus päivän; se sammunut ei, taa pilvein se sai vaan, huku hurmeeseen ei valkeus taivaan.
Ei pistinten metsään, tuliputkien pauhuun, väkivaltahan ei, ei kuoleman kauhuun se ehdy, mi elää yll' aikojen: aate. Halk' ahdistuksen vie punavaate polon poljetun, nälkään nääntyvän uuteen ajan armahan auvoon ja onnellisuuteen.
Ja vaikkakin kahlaa hän kyynelemerta ja askeleet allaan tiukkuvat verta, niin taannu hän ei ei sorru hän surren, vaan nyrkkiä puistain ja hammasta purren hän maassakin ryömien rientävi loittoon ikivoittohon työn, ikihuomenen koittoon!
VAPAUSHUMUSSA
Nälän vaivoissa "vapaus" pilkkaa. Ei nälkäinen siitä piittaa. On juhlapuhe mi viittaa tulevaisuuteen, kuin petosta pelkkää. Sana sorvattu korvassa helkkää, mut kurjuutta kuulijan sielussa silkkaa.
Katinkullasta ei olosuhteet käy kauniimmiksi; ne ovat yhä yhtä kolkot ja kovat. ja riemujen raikuen, soidessa soiton suru kaihtavi kaukomaalimme loiton, jää jälelle arki ja ankeat puhteet.
Humu huumaava huijausta! Hän, jolla on ryysyt yllään, selän kääntävi riemuille kyllään ja mykkänä miettii ja hautoo ja pohtii. Kenties mitä vielä hän tohtii, jos kaikki on puijausta!
LAPPI
(VAALIVOITTO)
Jo revontulten mailla koi kirkas kajastaa ja valkeutt' ei vailla yön ilkeänkään maa, maa hankien ja hallan, maa jänkkäin jäätäväin alt' talven taikavallan käy päivyttänsä päin.
Kun muuall' aine laantuu ja vaipuu vaahtopää ja myrskyn eellä taantuu kautt' aavan ajan sää, niin Lappi, Lappi ryntää kuin virta vaaroiltaan ja uoman uuden kyntää halk' usvan, erämaan.
Maa loihtujen ja taikain, maa perimmäisen yön, nyt vartija on aikain, maa aattehen ja työn: henk' ylösnousemuksen sen syöpyi sisimpään, se alhost' alennuksen käy uuteen elämään.
Jo revontulten mailla koi kirkas kajastaa. — Ja Lapin lasten lailla kun nousee koko maa: sen työläisluokka suuri, niin koittaa Suomen koi ja suistuu sorron muuri ja voiton virsi soi.
IDÄN JÄTTI
(MARRASKUUN KUMOUS)
Kuin jätti, mi maahan kaatuessaan sai uusia voimia mullasta maan, niin myös joka iskusta karttui Idän kansan voima ja vartevuus. Se taas eho, urhea, uljas ja uus, uus haltio vaivasta varttui.
Taas vellovat valtavat pohjaveet. Itä raadeltu, raiskattu ihmeitä teet, taas heität jo haastekintaan perihirviön naamaan, mi vertasi joi, kuin moukari iskevi nyrkkisi, oi, taas Molokin mustaan rintaan.
On kuin jyly taivaan synkeä sois.
Luot uutta ja hetkessä raivaat pois
mitä vääryysvuossadat toivat.
Valat valtion kaavaan uutehen,
verin piirretyt pyyhkit sä säännöt sen,
jotk' onnettomuutesi loivat.
Pois puoskarit laaset sa luihut nuo, mätäpaiseita jotk' yhä uusia luo, pois siivoat sankarit sanain, nuo kylläät ja valheiset vaahtosuut, papit pääoman, riiston ja veijarit muut, tuhon tuojat ja mahtajat manain.
Kuin kuumeessa laaset sa kaikki pois mikä vain elon terveen esteenä ois. Panet paperikamat sa kasaan, panet paperilait ja laitokset, romut ruhkaksi ruhjot sa ruosteiset ja jaoitat maan tasaan.
Suot elämän itsensä laatia lait. Mik' on ollutta mennyttä — olkohon vait. Ovat entiskaavat jo kuolleet. — Olet elämä itse! Kantakohon jalo kaipuus kasvun, mi lastesi on, niin paljon jotk' ovat huolleet!
RAUHA
(ENNEN BRESTIÄ)
Verikarvainen peto talttuu, ase iskevä laskeutuu, tuli tykkein vaieten sammuu, kita helvetin sulkeutuu.
Yli Europan kirkkotarhan,
yli jättihautausmaan
sovun enkelin siipi siukuu,
pyhä viesti nyt vierivi vaan.
Maa, kätkevä multihinsa
luut valkeat miljoonain,
veriruskea, rauhan virven
nyt vehreän versovi vain.
Mitä voineet ei tuhotoimet,
teräs, rauta ei ratkaissut,
sen jaksoi joukkotahto:
Odan kauhean katkaissut
on työläismaailman mahti,
kädet karkeat, känsäkkäät.
Väen herjatun hengen hehku
elon murskasi jäytävät jäät.
Väen herjatun hengen suuruus tuhon, turmion kammitsoi, verihurttain hillitsi huuman, ajan uuden syntyä soi!
II
TULIVUORI
Tulella paasien povessa ei ole tilaa, ahdas on aikakausien kaava, hehkuva laava ilmoille pyrkii, kussa on maailma aava. Kaitkaa teitänne kääpiöt maaemon pinnalla, vuoren rinnalla, muuten te maksatte henkenne hinnalla huolettomuuden; uumenten uhma ei ymmärrä pilaa!
Kaikaa maan alta ankara jymy
kamppailusta.
Siinä on orjan huohotusta,
orjan, mi iskee elämän usta.
Kuulkaa, tuomion ääni on syvyyden soitossa
loitossa,
kaarneena kaikuva hävityksen hetkien koitossa,
jahka on joutuva aika!
Katoava kerta on kepeä huultenne hymy.
Allanne maaperä vavahtaen viippuu.
Vuoren peikko on yössä
työssä.
Vielä on kummitus kalliokapalovyössä.
Mut ken tietää, kosk' on se katki?
Pian lie pitimet piukimmatki
pirstoina ratki.
Kaitkaa teitänne kääpiöt, kenties
hetkestä henkenne riippuu!
SPARTACUS
Noin minne kilvan rientää Rooman väki nyt juhla-asussansa, miehet, naiset? On jotain ilmassa, sen selvään näki, suott' eivät jalkeill' ole roomalaiset. Kai saapunut on voitonviesti juuri tai palaa taistelusta urho suuri ja kansa riemujuhlaan kiiruhtaapi. Ei. Muualla nyt ompi miesten mielet ja muusta kiihkoin haastaa naisten kielet, uus' ilmiö nyt kansaa kannustaapi.
Jos korvaas heristät, niin kuulet varmaan sa sanan yhden puheensorinasta muit' äänekkäämmän, kuulet nimen armaan, mi kaduilla ei lakkaa kaikumasta. On Spartacus se. Hän, tuo miekkamiesi, min nimen joka lapsikin jo tiesi, min maine kaikui kautta Rooman rajain, hän sirkuksessa näyttää taitoansa, ja sinne rientää ylhäiset nyt ajain ja kintereillä kiiruhtaapi kansa.
Täpötäynnä on sirkus, pää päässä on kiinni. Mitä ylhäistä tarjoo, suur Rooma, on siellä, mitä alhaista kätkee, nyt käynyt on esiin. Ja vuoronsa jälkeen gladiaattorit astuu verileikkiin, mi vartoo; pedot luolista karkaa vihankiehuvin kimmoin aseniekkoja kohti; ja kanteleitten ja harppujen helkkyin pian raivosta riehuin tointoiseensa iskee erämaiden kauhu ja käyttäjä kalvan.
Puna hurmeinen värjää jo tanteren hiekkaa ja ulvonta viiltää verihuuraista ilmaa; pää murskana horjuu peto voimakas, villi, ja vainaana viedään asemiesi, min miekka iäks kirposi kirkas.
Mut voittamatonta yhä sankarta illan väki malttamatonna vait' istuen vartoo.
Jo verho aukee ja Spartacus astuvi areenalle. Ja niinkuin virta, min tokeet raukee, nyt vapaana ryöpsähti suosion vuo, vapis marmoripylväät, kun kohisi tuo; hyvähuutojen meri, yli äyräitten vyöryvä, sankarin peri.
Ja kädessä kalpa hän seisovi tuossa päin pystyin, suosikki suosion vuossa; ei kerro suun hymy vainenkaan, ei otsansa sees, ei kauaksi tähtäävä katseensa ees mitä tuntevi hän povessaan.
Kuvapatsaana seissyt on näin tovin tuskin kuin vallassa loihdun, kun huomaa hän hiilinä hehkuvat silmät jo varjossa soihdun; ne kiitävät päin, käy leijona uhria kohti nyt näin.
Hän jättinä varttuu, kun kalpansa kahvaan tyynnä hän tarttuu, asu, ryhtinsä ties, hän ett' oli kiireestä kantahan mies, oli miekkamiesi, mi taitaen iski ja iskuja siesi.
Ja ottelu alkoi.
Peto voitosta varmana rohkeena ryntää päin uskallikkoa loikaten kerta, mut silloin säilä sen kylkeä kyntää ja vuolaasti tiukuu sen taljasta verta; ja tuskasta kiljuin ja häntäänsä puiden yhä päin epätoivonsa vimmoin se karkaa, mut turhaan: hiessä ja hurmeessa uiden peto voitettu kulkee kuoleman sarkaa.
Ja jälleen meuraa suosion myrsky ja ympäri illan urhoa kantaa väen valtaisen tyrsky, joll' ei ole rajaa, rantaa; ja harput helkkää ja kantelot kaikaa ja riemua pelkkää sulosävelet raikaa; ja ylhäiset impyet hehkuvin huumein hänet kietovat tuoksuvin laakeripauloin ja ruusuvauloin ja korvaansa kuiskivat kiehtovin kuumein olet suuri, sa untemme urho!
* * *
On koittanut viileä, äänetön yö, vain hiljaa Tiberin laine lyö, kuvan kuuhut luopi sen pintaan. Sen rantaa rientävi mykkä mies, min synkkänä hehkuu silmien lies ja raivo raastaa rintaa.
On öinen kulkijakummitus jumaloitu ja juhlittu Spartacus, tuo taikuri taidon ja voiman. Hän nyrkkiä puistain huohottaa, ja öinen tienoo kuulla saa kiron katkeran vain sekä soiman:
— Minä vihaan teitä, te houkkiot, kevytkenkäiset joutilasjoukkiot, sua vihaan ma, Rooma suuri, joka päivä on ainainen vihani uus, taa naamarin kaihtuva katkeruus kuin kyy mua puree juuri.
Sua vihaan ma surmatun äitini vuoksi, ja taaton, min hurme kuivihin juoksi, ja siksi, ma ett' olen orja. Valan lasna jo vannoin ja sen pidän myös, olen kostava, Rooma, ma sun tihutyös, sua vartoo säiläni sorja.
Jos kostoni viipyy, ei siksi se lie, mull' että on kukkasin kylvetty tie ja joukkojen suosio löyhä. Niin turhan tähden en kalpaani käytä, en kuoloa uhmaa, en ihmeitä näytä, niin sieluni ei ole köyhä.
Minä varron, koska mun hetkeni lyö, jona kaunein luontuu kätteni työ, jona taitoni tottaan näyttää. Sinis nostaa en saa naamiotain, sinis houkkain suosion vuoksi ma vain saan leikiten kalpaa käyttää.
* * *
Ja Spartacuksen hetki löi, löi koston kolkko tiima, ja yllä Rooman synkkä soi nyt vainon villi viima.
Hän nousi säkenöivin säin,
tuo miekkamiesi ylväs,
nous' orjain kanssa tuhanten,
mut hän on niiden pylväs.
Ja toden tiukan tuntea
sai Rooman kansa kauhuin,
kun katkeruuden karvas vuo
sen yli paisui pauhuin;
sen sydänjuureen saakka kun löi Spartacuksen kalpa, ja sankarkunnon ilmi toi areenan urho halpa.
Ja vaikka ristinkuolohon vei sankartiensä jylhä, niin elää hän ja henkensä, uus' taistons' ain on ylhä.
KÄSISSÄNSÄ KAIKKI KARTTUU
(TYÖVÄEN NÄYTTÄMÖN JUHLASSA)
Eespäin kaukomäärää kohti rientää työläisjoukko sankka, toteuttaa mitä pohti, pohja allaan varma, vankka.
Aina, aina eespäin ryntää,
taivu ei, ei taannu taaksi,
ihmisyyden pellon kyntää
kauneuden kasvumaaksi.
Vaikka raakalaisen maineen
yhteiskunta sille antoi,
vaikk' on itse orja aineen, —
ihanteita ilmi kantoi.
Aatteit' ahtamalla ahtoi,
janos hengen hekkumoita,
taiteen pyhätöitä tahtoi,
loi ja valvoi, vaali noita.
Käsissänsä kaikki karttuu, elävän saa hengen, elää: uusi yhteiskunta varttuu, huomenkellot heljät helää.
ERÄÄLLE TYÖVÄENTAITEILIJALLE
Mielin nuortein murrat kaiteen, vuosisatain rakentaman, vakaa luoja työläistaiteen, palvelija hengen saman, sielut synkenneet mi syttää kautta maiden niinkuin kulo. Esimerkkis elähyttää niinkuin kevättuulen tulo.
Aina työssä, aina työssä nään mä sun kuin kaivosmiehen hämärässä puoliyössä. Kyllyit kahlehditun tiehen, tylsään liikkumattomuuteen. Eespäin, eespäin vaikka vaivoin, irti vanhasta ja uuteen voimill' älyn, aatteen, aivoin.
Usko, joka vuoret siirtää, täyttää työläispoves hartaan, leiman luomuksiisi piirtää. Yli unohduksen partaan henkes hehkuva sun kantaa, osaveljes haltioittaa, viljoin virikkeitä antaa. Pohjakerta kanssas voittaa.
VALKEUDEN TIELLÄ
(TYÖVÄENOPISTON JUHLASSA)
Raa'aksi sen risti huhu, voimaa vain mi palvoi jylhää, jonk' ei ikikaipuut' ylhää ainoakaan piirre puhu.
Materian orjaks maine
pohjakerran kuulutteli,
alkuvaistoissaan mi eli
aatoksissaan aina aine.
Muodottomana mi työntyi
liejun lailla tiedon tarhaan,
tallas jalkoihinsa parhaan,
vaalijaks vain vatsan myöntyi.
Mutta moitteet panetuksen
työläisluokka luotaan torjui
vaikka alla ikeen horjui,
vaikka alhoon alennuksen
aikakaus sen synkkä syysi, piili povessa sen yhä kaipuu kauneuden pyhä, hengen hekkumaa se pyysi.
Valkamoille valon riensi,
tietoja ja totuutt' tahtoi,
sieluuns' aartehia ahtoi,
iäisikävöinnin liensi.
Penkoi luotteet pölyn alta,
huuhtoi kultaa kuonast' aikain,
omikseen sai salat taikain.
Nousi porras portahalta,
nousee, kunnes kulmillansa voitonlehvä vehryt häilyy, kunnes suuri päivä päilyy, kunnes kahleitta on kansa.
TYÖN NUORISO
Työnnuoriso, oi, sinut nousevan nään kuin satujen sankarin seppelepään, kuin taikurin ihmetarun, nään nousevan äärestä ankaran työn, nään nousevan alhosta aikasi yön ja kostavan kohtalos karun.
Nään eellimmäisenä taistelohon sinun syöksyvän, kuss' sota kiihkehin on, kuss' soi terät kalskuvat kalpain, kuss' uhreja vaativin, vaikein lie joka askel, mi vitkaan voittohon vie rivit rohkeet ja hartahat halpain.
Sinut kiilankärkenä painuvan nään läpi ennakkoluulojen jäytävän jään, läpi valheen vuossata-vuoren, nään kairana kiertyvän vankimpaan ikimuuriin henkeä salpaavaan, nään pirstovan kahlivan kuoren.
Ja suinpäin suistavan pylväiltään kuvat haalistuneet, kuvat haurahat nään epäjumalten ammoisten aikain, nään riistävän verhot värjätyt pois tekohurskauden, jotk' kilpenä ois vain väärinä öisien taikain.
Perut poistavan keskiajan kaamean tuon, tyrehyttävän sielujen kärsimysvuon, alas iskevän alttarit saastain, pois piinapenkit raivaavan, pois piinaajat myös laasevan kirot kirkon katkerat raastain.
Näen, nuoriso työn, sinun lyövän myös ikikahlijas, itsensä Mammonan. Työs on suurin se, nuoriso valpas. Kuin kuolemankaarti sa karkaat päin eturinnassa rientäin sa ryntäät näin, on iskevin aina sun kalpas.
Etujoukkona orjain armeijan, koko kärsivän työläismaailman vihit itses sä sankarityöhön: lyöt Mammonan maahan, ja kahleistaan käsin känsäisin kirvoitat sorretut maan, lyöt kuin tuli pitkäisen yöhön.
PYRI PINNALLE
Lyhyt hetkesi heljänä hehku, pala puhdasta, kirkasta tulta! Ei laatuun käy kytö miilun, pois päältäsi kuona ja multa!
Lyhyt hetkesi heljänä hehku!
Tuli tuskan ja katkeruuden
yös synkeän kirkastakoon:
näät määräsipään pyhän, uuden.
Lyhyt hetkesi heljänä hehku! pyri pinnalle, nouse ja riennä ylös alhosta onnettomuuden, kova kohtalos, ystävä, liennä!
SONETTI
Jo iltakellon ääni kajahtaa ja työstä palaa niukan palkan saajat, on paidat märät, hiki hajahtaa ja jäykät ovat jäntereet ja raajat.
Taas sänkipaljaina on sarat laajat, on sirpill' ollut paljo purtavaa. Maa alaston ja kuhilaat myös taajat, ne tiukkaa kättentyötä todistaa.
Ja huomispäivä jälleen hiessä uidaan, kun varhain aamusta jo riihtä puidaan, ja päivät seuraavat ja viikot, kuut.
Ja rikkaan aitta täyttyy kukkuralleen, mut palkan niukan suo hän uurtajalleen, pui riihtä raataja, saa sadon muut.
SORASOINTU
Suvinen yö.
Lännessä ei ole enää ruskoakaan.
Kaukana yksinäisellä luodolla makaan.
Eväitään kalakaveri syrjässä syö.
Torkun koiranunta. Ei häiritse mikään.
Aatos haihata ei nyt huomisen huoleen.
Tyynnä tirkistelen kuin hurskas ikään
taivaan puoleen.
Mutta muuta en nää kuin nuotiomme
sauhua karttaen kiertävän hyttysparven,
iltatähden, ja kaidan kuun kuin sarven; —
suuren suur ei taivaasta nautintomme.
Suljen silmäni siis ja kuuntelen kuikkaa, jossain virstojen päässä mi luikkaa taikka kuinka huojuu maininki santaan luodon rantaan. Rintaa tyynnyttää tää tuokio lauha, torkahtaneen luonnon riutuva rauha. On kuin kaukana onnensaarella oisin, on kuin unhoittaa muun maailman voisin, elää ristiriitoja, vaivoja vailla onneni mailla.
Mutta heitä, heitä, ihminen, haaveet!
Ympärilläsi yrmivät ilkeät aaveet.
Ah, sorasointu sai pian aatoksiini: Varkain kurkistan näet kumppaniini: istuu paadella mies ja nyt ähkien kaivaa kukkaroaan, jota ainainen vajaa vaivaa, penkoo pennosiaan ja pohtii ja noituu, kunnes kulmilleen niin katkera koituu huolenpiirre, että katseeni käännän, liikahdan ja kuin unest' elpyen äännän, jolloin toivottoman hän touhunsa heittää, vääntyy kyljelleen, pään sääskiltä peittää, laillani vuorostaan on nukkuvanaan.
Valvon raskain mielin, mietin ja manaan.
Sirpaleina on hauras, haihtuva haave. Kurkkii täälläkin siis elon arkisen aave, iskee ihmisen sieluun niinkuin haukka. Kuin lelu särkyvä on vain ihmisraukka: nyyhkyttää elon nurjuutta päivät ja puhteet, kun rusikoivat häntä sen surkeat suhteet, oihkii orjana niiden, on vaivansa vanki. Mut ei herruuttakaan olosuhteitten hanki.
ROCHDALEN KANKURIT
Ei totuus kaipaa kultakehtoa, sen kuuluttaja seimessä voi maata, ei suuruutt' yksin loisto luoda saata, voi varjostakin valo virrata.
Ei prameutta sukutaulujen
Rochdalen miehilläkään, kankureina
he raatoi, rehki työstä kalvenneina,
myös työttömyyden tuskat tuntien.
He pohjakertaa olivat jos ken,
ja tuskin heistä neronleima loisti,
kai kasvot tuskan kärsityn vain toisti
ja kuvan näytti kurjan nälkäisen.
Mut tuskan kautta aika johtikin
suurtyöhön heidät, ahdistuksen paino
ja elonkurjuus, köyhyys, riisto, vaino
se vihki miehet urhontoimihin.
He ylvään auvonaatteen ilmi toi,
niin yksinkertaisen ja siksi suuren,
se kärsimyksistä kuin juonti juuren,
siit' elinvoiman sai, ja lohdun loi.
He osoittivat mitä heikko voi, kun yhteen käy hän kanssa osaveikkoin: on joukko murtumaton mahti heikkoin, kun yhteisonnea se ihannoi!
KIRJALTAJA
I.
Ahtaassa komerossaan kyyröttää kuin pöytään kiinnikasvaneena munkki. Tukkaansa tuiskinut on aika luntaan, on otsa kurttuinen ja käsi raukee töintuskin liikuttaa voi hanhensulkaa, mi raamattua pergamenttiin piirtää. Niin kauan kopioinut on hän sanaa, on koko ihmisiän kirjoittanut; on vuodenajat vaihtuneet, ja vuodet, vuoskymmenet jo vierineet on unhoon ja niiden kanssa kynämiehen miehuus. Mut keskeneräinen on yhä työnsä, on pipliansa tuskin puolitiessään, ja käsi käskienkin vaapertelee kuin etana, ja silmät samentuneet vain vaivoin sanan sanast' erottavat.
Ah' nopsempaan kuin kynä, aika rientää! Sen syömin suruisin myös vanhus huomaa, kun rauhaan raihnainen jo ruumis halaa, kun kädest' uupuneesta kynä kirpoo ja harmaa päänsä rinnallensa riutuu. Mut huoleen haikeahan ylähältä hän anoo auvoa ja armahdusta: