ALHAISOLAULUJA

Kirj.

Kössi Kaatra

Helsinki, Osakeyhtiö Työ, 1922.

SISÄLLYS:

Muut lauloivat…

I. Runokronikkaa vuodelta 1917.

Purkaus Punalippu Esitaistelijat Vappusäkeitä Vappu (Oulun Linnansaarella) Helatorstaina Uutta luotaessa Sydänkesäsäkeitä Neulankärjillä Maantiellä Bolshevikit Rampojen karnevaali Syy ja seuraus Latsarukset Nälkiinnytetty haamu Jäkäläkausi Miksei? Viattomain veri Ristinpuussa Vapauden vaipuessa Syys Vapaushumussa Lappi Idän jätti Rauha

II.

Tulivuori Spartacus Käsissänsä kaikki karttuu ++ Eräälle työväentaiteilijalle Valkeuden tiellä Työn nuoriso Pyri pinnalle Sonetti Sorasointu Rochdalen kankurit Kirjaltaja Vuosiorja Nälkäisten katseet Mieroon Tapaturma Taksvärkistä kotiin Mestarituotteita Olkosi kalpa Kylän vanhusvainajille Luonnon esteitä Niinkuin Tuonen joutsen — Hautapuhe Laupeudensisar Mummon vuoteen ääressä Kuolinvuoteella Torpan täti Hassu Hannu Talvitarina Jaanan Janne

III.

Käy kulkuni korven kautta. Sonetteja Tuskan tuokioina Valmiina Koljonselkä Talviyössä Kevätmyrsky Kevätsäde.

MUUT LAULOIVAT…

Muut lauloivat laulunsa yksilöille; runot helkkyvät heitä on ain ihannoineet. Mut lauluni mun — ei heille ne soineet, mun virteni joukoille, joukkojen töille.

Kaikk' kalpenee, mitä loi joku pylväs, joka taikurin työ, teko sankarin suuri, sen rinnalla, nyt mitä tarjoo juuri työnarmeijan askare ankara, ylväs.

Mikä taivaita hipova haltio harras, mikä hurmio huokuu sen luomisen työstä, kun tietänsä raivaa se orjuuden yöstä, joka askele allansa pettävä parras.

Ja mi voima ja suuruus ja tarmo ja tahto; lukin seitteinä särkyvät tieltänsä tokeet ja turhia kaikk' ovat kahlimiskokeet, kuin paasi se seisoo; on vastustus vahto.

Ja vaikka sen runteli vaiva jo varhain ja pakko sen säälittä ristille paiskas ja raakana riemunsa rahdutkin raiskas, ei sammunut sentään sen sielussa parhain.

Ei kaikonnut kaipio raatajarinnan, vaan puhkesi ain yhä uutehen kukkaan. Elon nurjuus juuri sen istutti rukkaan ja kalliin siitä hän suoritti hinnan.

Hyve, kauneus, kaikkihan kaipiossansa, mi kiihtää ja käskee ja vaativi loitos. Hyvän, kauniin puolesta juuri sen koitos. Elon arvoja vaalivi kahlittu kansa,

jolt' itseltä riistetty kaikki on ammoin, mitä ilmi se loi, mitä kylvi ja niitti. — Mitä suurempaa, jota kantelo kiitti? Mitä synkempää, jota soisi se kammoin?

I

RUNOKRONIKKAA VUODELTA 1917

PURKAUS

Polot syylliset, surkaa, tulivuori jo kun tuhatvuotinen purkaa, kun uumenet uhkaa, saa päittenne päälle nyt tulta ja tuhkaa.

Niin naurunne ilkkui, ilo kaihdettu katseestannehan vilkkui: "Sen hiillos jo hiutui, tuli tukahtui, palo piillyt jo riutui,

se on sammunut vuori, typötyhjä, hengetön, hiiltynyt kuori!" — Ja sen poljitte pintaa kuin lyyhistyneen elinorjanne rintaa.

Mut katso: se havas. Tulikitansa kaamean kraatteri avas, heräs syvyyden sielu. On, ilkkujat, allanne ahmaava nielu.

Jo, herjaajat hullut, tilinpäivä on tuima ja tuikea tullut, soi tuomion soitto, uus aika on eessä, on huomenen koitto.

PUNALIPPU

Punalippu, sa pilkattu, poljettu, sa lokaan syösty vaate, alennuksesi alhosta nouset sa nyt, ja kanssasi kansanaate.

Kevätauringossahan hulmuat nyt, sa kaunis, sa kallis viiri, ja ääretön, ääretön allasi on pyhäst' innosta päihtynyt piiri.

Kädet kuumeiset sua kantavat nyt, proletaarien päällä sä päilyt, ja, ah, sitä vaivoin uskoa voi: myös pistinten kärjissä häilyt.

Rivit rautaiset sua seuraavat, olet oppaana rintaman harmaan, veritahrat sa veljien, pyyhit pois ja voittoon viet väen varmaan.

Olet miljoonain, olet miljoonain nyt viitta ja tunnus ja taika. Väris suojan suo, väris turvan tuo, punaleimaasi kantavi aika.

ESITAISTELIJAT

Tykit Pietari-Paavalin pauhaa, vaan taistoa eivät ne toitota mieliin. Sävel särkynyt sai tulikieliin. Ne raikuvat rauhaa.

Ikirauhaa. Kirvonnut kansa suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin valapattoisen viime saaliin: esitaistelijansa.

Punalippua seuraten ylhää ne taistelivat jalopeurojen lailla, päin syöksyivät pelkoa vailla pakon muuria jylhää.

Päin painuivat pyöveleitä. Kuin myrskyssä vaahtoharjat ne meuras, ja kuin meren syvyys seuras väki valtava heitä.

Oli liikkeellä alkuaineet, tuli uumenten uhmas ja raivos ja riehui. Yli vainovallan kiehui tuhon turmion laineet.

Ja hirmuvalta raukes, tuhatvuotinen valhevarjo sen vaipui, peto taltutettu taipui, lumo hyytävä laukes.

Itä elpyä jälleen jaksoi. Mut kallis sen uudestasyntymishinta. Esitaistelijoiden rinta sen hurmeella maksoi.

Yli urhojen ruumisvallein tien vapauteen väki sorrettu suuntaa. Kuin rusko, mi taivaalla puuntaa, verivirta on kallein.

Pyhä, siunattu, siunattu veri! Nuo nimettömät ajan sankarit ylväät, nuo pohjakerran pylväät ikikunnian peri.

Tykit jyskää. Kirvonnut kansa suruvaatteissa värjyin vie manan maaliin valapattoisen viime saaliin: esitaistelijansa.

VAPPUSÄKEITÄ

Uni kertakin todellisuutta, todet kertakin haaveemme hartaat: kevät kukkurallaan on uutta, saa umpeen jo hautamme partaat. Kytö, hiilissä hehkunut, tultaan kuin aurinko suitsuttaa, sisin särjetty, tallattu multaan, ylös ehjänä taas kohoaa. Soi kuin urut äärillä taivaan: sen vuoro on nyt, ken kärsiä sai vaan!

Idän kärsinyt kansa suuri tuhatvuotisen puhkaisi padon. On murtunut sorron muuri. Idän kylvöstä saamme me sadon, ja kaikki kärsivät kansat nyt kanssamme niittävät ja suistavat ikeet ja ansat, ja kanssamme kiittävät, Idän heimoa hehkuvarintaa, joka tinkinyt ei, ei kammonut hintaa.

Idän kansa kohlunsa kosti ja kirvoitti oikeusaatteen, käsin känsäisin korkeelle nosti pyhän hulmuamaan punavaatteen. Yli merten ja maiden nyt häilyy jo viirimme viittova tuo, puna kutsuva, kiehtova päilyy ja vaatien vaativi luo joka orjan, niin, joka ainoon, mi vaipui vaivaan ja vainoon.

Ja kansojen kuorossa saamme mekin vapausvirttämme laulaa, me kansain kohtalon jaamme, mekin katkomme orjuudenpaulaa. Sama aate, mi mielet täyttää maan ääristä äärihin, oi, meit' aseenaan myös käyttää, myös meille sen kutsumus soi. Kevät käskevi työläisluokkaa: elo elvytä, maailma muokkaa!

VAPPU

(OULUN LINNANSAARELLA)

Jäässä veet ja luonto nurja, viima ihan syöntä viiltää, mutta kevään huuma hurja joka katsehesta kiiltää. Tuli sisäinen, se syttää kalvenneenkin poskipään nyt, joka rintaa elähyttää, murtaa jäykimmänkin jään nyt orjan povesta. On kevät. Olkoon, ett' on luonto nurja, kunhan katseet hymyilevät, kunhan hehkuu huuma hurja, kunhan toivonlaulu raikuu, kunhan liehuu punaviirit, kunhan kallis kutsu kaikuu: eespäin, eespäin työläispiirit!

HELATORSTAINA

Jo aukee ummut esikkojen arkain, jo vaipuu valta talven kylmän, kateen, jo kevät kotiutuu, vaikka varkain, se kintereillä kulkee vihmasateen.

Jo voimatonna raukee viime suulas, vain lännen leyhy lempeä nyt soittaa, yö kaikkoo, kaikkiall' on siinto kuulas, päiv' ihmeisenä, korkeana koittaa.

Ja lämmön lääkitsevän työläisrintaan sää suvinen ja valkeus tää valaa, työnorja, unelmoiva ihanintaan, myös kevään karkeloihin käydä halaa.

Niin raskahastihan yö pitkä raastoi, ies ilkeähän painui sieluun saakka, vain kovaa kieltä kohtalonsa haastoi ja harteet lysyyn painoi elontaakka.

Ah talvi, talvi: veriveron veit sä, niin kalpeiksihan saivat rusoposket ja tyhjiks' toivehet niin monet teit sä, niin vuolainahan vieri kyynelkosket!

jo unhoon joudat, lumos inha laukee. Sun lyömäs haavat kevätär nyt lientää, aik' ahdistettuin eteen uusi aukee: päin päivää sorrettujen suku rientää!

UUTTA LUOTAESSA

Yöst' aikain astuvat esiin nyt työläisnainen ja -mies, kera nuoriso käy, käy lapset, joit' tuudussa turti jo ies. Hämäristään rientävät rohkeet maan työläisarmeijat, nuo kalvaat ja runnomat ruoskan, hien, helteen uurtelemat, ja tarttuvat känsäisin kourin, käsin jäykin mut jäntevin ajan voimapyörään, mi vinhaan jo kiihtyvi vauhtihin; elementtinä soi jo nyt ratas, viel' äsken mi matas.

Uutt' yhteiskuntaa luovat nyt kiirein kuumeisin nuo, jotk' ovat kaiken luoneet lihaslahjoin ja aatelmin, käsialaa joiden on kaikki, niin templit kuin hökkelit, teon muistomerkkien sarjat! — Mitä kaikkea askarsit sa raatajaluokka raihnas mut uuras ja uskollinen elon käskylle kaunihille: on työtä tehtävä sen, pitopöydästä ken elon kiistää; työs ei ole riistää!

Uut' yhteiskuntaa ne luovat, jotk' entinen laimin löi, jotk' onnettomuutta niitti, teki työtä mut pettua söi; kodin onni joilt' oli poissa ja rauha ja rakkaus, ilot nuoruuden ilkkuen viety, elo vanhana kauhistus; jotk' aavistaa vain saivat mitä tarjota elämä vois, jos oikeus ohjata saisi, jos ansio mittana ois, jos runsaussarvesta kaataa sais vain, joka raataa.

Tiet' uhman astuvat tälleen elon lapsipuolet nyt nuo, jotk' anoivat auvoa taivaan, kun ahmasi surujen suo; jotk' armoa kerjäten päänsä maan tomuhun painoivat ja sielunsa autuudesta niin kallihit lunnahat anekirstuun kirkkojen toivat ja nöyrinä uottivat isän ylhäisen antimist' osaa, johon sokkoina luottivat; mut ah, vapahdusta vaivaan ei saaneet he taivaan!

Ajan ankaran vaakalautaan oman voiman nyt viskaten he nousevat erheiden alta vihan viiltäissä vimmaisen joka lankeemuksestansa, joka iskusta, minkä he sai joka kerta, kun pilkaten petti pyhin lapsenuskonsa tai "ikitotuuden" haihtuva harha, luja luottamus oikeuteen, jota kullalla voitiin ostaa sekä vaihtaa valheeseen; mitä teit, mitä teit elon nurjuus? Kova koulusi, kurjuus!

Yli maan, yli mannerten yhtä nyt kuuluvi kutsuntaa. On kuin kohu kuuluisi merten, väki valtava kun havajaa yli mailman; kun alhoista astuu se kunnaiden kirkkauteen ylösnousemusintoa uhkuin veriläikkeisin lippuineen; kun yhteiskuntaa luodaan uutt', ylvästä, uhkeaa, tasasuhtaista, suurta, jossa tilan työläismaailma saa, saa suojan harmajahapsi, mies, nainen ja lapsi.

Mitä suurempaa, ihanampaa elo ihmislapselle suo kuin onnen kaikkensa antaa, kera kaikkein kun uutta luo? Ilo ylväämpi ei sykähyttää sisint' ihmisen saata, ei, kuin milloin yhteiskekoon ken kortensa kalleimman vei. Teko pienikin näät, jota johti pyhä pyrkimys vain parempaan, jota kannusti kansojen onni, olo onneton oihkivan maan, teko moinen on kantava juuri, on valtavan suuri!

SYDÄNKESÄSÄKEITÄ

Jo kaikkosi yö, jota kauhistuit, valo-aalloilla, kahlittu kansa, jo uit, sydänkesääsi kerkästä palvot. Karun Pohjolan päivähän kultihin loi, se on tuoksua täynnä, se helkkyy ja soi, juhannustasi vaaroilla valvot.

Kisa käy, veri vanhakin velloutuu. Suo suukkoja, suo sekä saa sulosuu, valat vannovi nuoriso armaat. Suviyön punapuuntava aurinko tuo parit vihkivi lempivät, laulavat nuo. Pois huolet nyt haikeat, harmaat.

Kukat kuihtuvat: poimi ne aikoinaan, yks' Pohjolan yö arat vie korut maan, yks' hallan henkäys niittää sen kaiken, min lahjoitti luonnotar, oi. Pian synkkänä syys yli alhojen soi ja raastaa ja riistää ja riittää.

Osas ottaos; on kesä lyhkäinen, ohi kiitävät kirkkaus, kauneus sen, suvi haihtuu kuin sadun saari. Sisin sielusi siis sinä virvoita, ja kasva ja kahleista kirvoita proletaarien mittumaari.

NEULANKÄRJILLÄ

Vieri viesti idän puolta: kapaloitaan kansa katkoo, kaavat ahtaat auki ratkoo, lieventelee suurta huolta. —

Kumouksen kumma peikko säväytti porvariston, tunsi tunnossaan se piston, ulvoi peloissaan kuin heikko.

Mutta toinen viesti ehti: laantui laine tumma tälleen, vanha valta nousi jälleen, kansan hurme huppelehti.

Sykäytti riemu suuri sortoluokan sydänalaa, nautti julki, tuumi salaa: niin sen käydä täytyi juuri.

Sakasta, jo kyllin saimme, ällöttää jo moinen moska, hornaan joutaa koko roska, kunhan koskematta vain me.

Veriin sortukoot siis joukot, pohjakerta kurjan Venään, silloin täälläkään ei enään liikaa liikahtele loukot!

Seuraa viesti toinen toistaan. Riistäjä kuin neuloill' ähkii tai taas entistoivo tähkii: pääse kans' ei kapaloistaan.

Mutta vaikka ajan vaaka vielä viippuu sinne tänne, jäykemmäks käy yhä jänne, kypsyy kohta heelmä raaka.

Kasvaa että tohisee jo vapauden vilja kallis. Vanha maailma, yli vallis laine korkee kohisee jo.

Pilkkanaurus kohta kuolee, pahansuopa hymys hyytyy: joskin kansa tänään tyytyy, huomenna se vitsas vuolee!

MAANTIELLÄ

Nokinaamoin työstä palaa kaupunkilaisproletaari, korkealta päivänkaari säteitänsä vielä valaa.

Mutta maantievarsi-mailla maatyömies nyt vielä raataa, heinää hiessäpäin hän kaataa koneen kuuliaisen lailla.

Liikkui huomaamatta, hiljaa ohitsensa ajan henki. Samana kuin ennen renki korjaa korskan heinää, viljaa.

Menköön kuinka monta kertaa laellensa mailma suuri, rengin horisontti juuri siit' ei siirry vaaksan vertaa.

Ajoilt' Aatamin on peru juhtamaisuus juurin sitkein, vuosituhantenkaan kitkein muuta rengistä ei heru.

Oma itsensä hän ain' on. Maata, kansaa hyödyttää hän, mutta osattomaks' jää hän, alin astinlauta vain on.

Ohitsensa ajan henki liikkui huomaamatta, hiljaa. Milloin vapauden viljaa korjaa kalleinta myös renki?

BOLSHEVIKIT

Aina joutui vankiluoliin, aina pantiin piinatuoliin tai sai rikollisen maineen, ken ei mennyt myötä laineen.

Sokrates ja Kristus kuoli, Galileita liekit nuoli — kutka kaikki kuolon uksen aukas vuoksi vakaumuksen?

Ennen, niin, ja nyt ja aina. Vanha historian laina yhä elonkirjan täyttää, aina elävänsä näyttää.

Niinkuin jälleen Idän mailla: Astui oraakkelein lailla henget ylväät esiin siellä kaaoksen ja kauhun tiellä.

Varoittivat vaalimaansa kansakuntaa kurjan maansa villipedon hurmiosta, tuomiosta, turmiosta.

Osoittivat tietä toista ajan ankeen ahdingoista, tietä, joll' ei haasta tykki; jolla rauhaa sydän sykki.

Mutta nyrkki suut ne sulki, jotka toden toivat julki, hukka kansan parhaat peri, vuoti viatonten veri.

Taipui kansa harvain tahtoon, syöksyi "sankaruuden" vahtoon, murskautui vihan muuriin, sortui suruihinsa suuriin.

RAMPOJEN KARNEVAALI

Invaliidijunan sauhu kietoo vaunut hunnuin taajoin, taakse niiden kaihtuu kauhu, ilmenevä rammoin raajoin.

Onnettomuus, oihke, nurjuus, joill' on juna kuormitettu, nokeen peittyy, sodan kurjuus ohi vierii aavistettu.

Siellä täällä rujon, ramman nojaavan näät kaidepuihin: ken on saanut lihasvamman, ketä koskenut on luihin.

Mutta sisäpuolla, siellä, siellä sodan synkin sato kärsimyksen kolkon tiellä, siellä karvain ihmiskato.

Siellä viruu vainon heelmät, ruhjotut nuo ruumisrukat, "sankaruuden" sairaat teelmät, kulttuurimme viime kukat.

Siellä esiintyvät ajan ihailtavat ihmeluomat, saavutukset saaneet majan, tekniikan ja taidon tuomat.

Siell' on runnottuna kansa, siell' on rampain karnevaali. Siellä viettää voittoansa kaunehinta kapitaali.

SYY JA SEURAUS

Jonokäärme kidutettu jättipyrstöänsä puistaa, ohi korviensa luistaa siveysohje opetettu:

— Älä koske toisen omaan; senhän kieltää rikoslait jo. Tyydy erääs minkä sait jo nälkäisien leukais lomaan! —

Turha neuvo. Laki kuollut sille on ken nälkään nääntyy; tielle "rikoksen" hän kääntyy, kun on kylliksensä huollut.

Sudeksi vain suuttuu lammas uhkuin vimmaa uhmaavintaan, painuu yhteiskunnan rintaan jonokäärmeen myrkkyhammas.

Ratkaistaan vain raskas pulma syyn ja seurauksen lailla sanasaivarrusta vailla. Siinä koko juttu julma.

LATSARUKSET

(TURUN HULINA)

Murhenäytelmäksi muuttuu kumousfarssi kevätkuinen, nälkäisten kun nyrkki luinen yhteiskunnan kurkkuun juuttuu.

Nähdään minkä kasvun kantaa vuosisatain kylvö kyinen, minkä vastalahjan antaa kauna karvas, tuhatsyinen.

Riistojärjestelmän tulos alastonna avautuu, pursuu kuona kuorest' ulos, syvyys synkkä havautuu.

Aines, jonka tihutöillään valtio ja kirkko pilas, ruoste, jota keksinnöillään järjestelmä suotta silas:

Latsarusten lauma laaja paiseineen nyt päälle töytää, työntyy esiin niinkuin vaaja, etsii elon pitopöytää,

purppuroiden puhki ryntää, räjähtää kuin dynamiitti, raihnast' yhteiskuntaa kyntää, itse surmansa mi siitti.

NÄLKIINNYTETTY HAAMU

Taas liikkuu tuttu, tumma laine ja muodon määrätyn saa alkuaine: kuin nälkiintynyt haamu nyt luolistansa kansa käy, vaan toivottomuutta ei näy. Sen silmiin siintää aamu.

Mi jalkeille sen saakaan? — Se laskee ajan vaakaan nyt raskaan, raskaan painon: vuoskymmenien kurjuuden ja kaiken, kaiken kauhun sen, min toivat vuodet vainon, toi aikakausi turhan kyykylmän ryöstön, murhan, aik' ammottavan haudan. Vaan kanssa kuorman haikean ja kanssa vaivan vaikean se täyttää vaakalaudan myös voimalla, mi versoi yöstä, mi karttui joukon joukkotyöstä ja vimmasta, mi viilsi, kun jalkoihin se tallattiin, kun vapaus sen vallattiin ja kuolon kuudan kiilsi. Niin, voiman! Voimaakin se käyttää, jos tarvis on sen kerran näyttää, ett' ohi aik' on armon ja lupausten pettäväin. Se seisoo jälleen pystypäin kuin esikuva tarmon.

Taas liikkuu tuttu, tumma laine ja muodon määrätyn saa alkuaine: kuin nälkiintynyt haamu nyt luolistansa kansa käy, vaan toivottomuutta ei näy. Sen silmiin siintää aamu!

JÄKÄLÄKAUSI

Näin huimia hyppyjä tehty ei esihistorialliseen aikaan: kivikaudesta pronssikautehen vain ja pronssista raudan taikaan.

Elo eestyi porras portaalta; hyvä hiljakseen tuli. Joskaan ei suuria vuossadat tuoneetkaan, ei taannuttu sentään koskaan:

Alas loikkasi ihminen oksaltaan ja pähkinät suustaan sylkäs, tult' iski, ja kirveen ja kuokan keks', ja villin luontonsa hylkäs;

ja kaskea kaasi ja muokkasi maan, nai, huoli ja kartutti kansaa. Oli herransa luonto, ja niskassaan ei vertaisensa ansaa.

Ja niin edespäin ja niin edespäin, kunis kulta-aikahan tultiin, hyvinvointi kun versoi ja varallisuus, koko mailma kun upposi kultiin,

(ja osatta orjat jäivät vain!) niin silloin, silloin se palas: esiaikain vaisto ja ihminen taas nelinkontin kulkea halas.

Ja taapäin harppasi kerrassaan ihan alkutilaansa: paiskas raut'-anturan alle kulttuurin, sen raakalaisena raiskas.

Ja ihmiskunta kuin muinen taas pian oksilla istuu ja puree jäkäläänsä ja puuta ja pähkinää, ja mennyttä suuruutta suree.

MIKSEI?

Juhlapuheet, runot, loihdut miksei kautta maan nyt kaiu, liehu liput, syty soihdut, riemuhuudot hurjat raiu?

Miksei parvekkeilta pauhaa pormestarit, virkaherrat, toivo onnea ja rauhaa niinkuin muinen monet kerrat?

Miksei immet valkopuvuin, valkolakein laita kujaa, lapset solmi sataluvuin kukkavaulaa lemmenlujaa?

Miksei rasvakulhot räisky toreilla ja katuloilla, kädet kuumeiset ei läisky niinkuin usein ennen noilla,

milloin mikin tapahtuma hersytteli juhlan julki, milloin mikin ryssän ruma syntyi taikka kuoloon kulki?

(Tarkoitan vain ruunupäitä.) Miks nyt kerma maan niin mykkää, miksei vapauden häitä joka herrassuoni sykkää?

Onhan noussut notkostansa, orjuutensa inhan alta kauan kahlehdittu kansa, saatu kansa, kansanvalta.

Irrallansa esiintyyhän leijona nyt Suomen uhkee. Siinä vasta riemun syyhän. Miksei siis se ilmi puhkee?

Miksei ala juhla arkeen? Vaiko vallasväki vait' on siksi että kouran kärkeen kautta saatu vapauslait on:

Siksi että työläis -nyrkki vuosisatain kaiteet katkas, ruostuneet pois romut tyrkki, pulman raskaan kansa ratkas?

Hurraisi kai herraskansa toisellainen jos vain tapaus, tuttua jos taivaltansa idästä ois tullut "vapaus".

VIATTOMAIN VERI

(KERENSKIN OFFENSIIVI)

Ennenpitkää itse seuraat, hurmahenki, uhrejasi, jotka valhevallallasi kuoloon johdatit kuin teuraat.

Ennenpitkää teitä, jotka ihmishengell' arpaa löitte, jotka varkain maanne möitte, raastaa koston korppikotka.

Tuomionne tuskat siittää. Kavahtakaa: syypäät kaunaan, syypäät synkkään verisaunaan; kohta saatte sadon niittää.

Hurmevuohon hukkuissansa, astuessaan piilun alle huutaa koko maailmalle kadotukseen käyvä kansa:

— Nähkää, jotka jälkeen jäätte, nähkää kuinka kullan hintaan veitsi lyödään kansan rintaan, henkitoreissaan min näätte.

Koston perinnöksi saatte. Tulkoon viatonten veri päälle syyllisten kuin meri. Kostakaatte, kostakaatte! —

RISTINPUUSSA

Nälkä, tuli, rauta, teräs Idän ihmismassaa muokkaa. Hiilet, joita herjat keräs, kärventää nyt työläisluokkaa, jolle vapauden sato on vain piina, perikato.

Tahtoi rauhaa pohjakerta, sopu sydämet sen täytti, Kammos kansa kalmaa, verta, veljestyin se suunnan näytti, mistä hyveen juuret juontuu, mistä kansain onni luontuu.

Mutta inhat yöllä roikkui kiskurien korppiparvet, sotaa syylliset nuo koikkui, vaikka vuoti vanhat arvet, vaikka kuolinvaivaa poti kansa kahlittu, mi soti.

Kädet pyövelein sen paiskas ikikadotuksen nieluun, Idän ihmismassan raiskas, työnsi kalvan kansan sieluun, naulas rodun ristinpuuhun, heitti heimon surman suuhun.

Verta valuva vain haamu on nyt kaunis kansa kevään. Lyhyeen loppui armas aamu sorron säähän synkkenevään. Idän rajasta niin rajaan hiipi kauhu joka majaan.

7/9.

VAPAUDEN VAIPUESSA

(ROVANIEMILÄISESSÄ JUHLASSA 9/9)

Taas tuttu toistuvi tapaus: jo kumouslaine laantuu, verivirtoihin vaipuu vapaus tai toivottomuudeksi taantuu, taas saaliikseen saa sortajat maan, taas kansain tahto tallataan ja kansain kaunein kaipuu.

Ei ihmisyys saa haastaa. Tuliputket ne vain, ne paukkaa. Tuho, turmio kansoja raastaa, sotaratsut raivoten laukkaa, yhä työss', yhä työss' on luurankomies, koko maailma on kuin helvetinlies, koko maailma hurmeessa huokaa.

On kuin olis kaikki turhaa mikä kannusti eespäin jo ammoin, vain kurjuutta, kulttuurimurhaa nyt tarjoo katsomo kammoin, on kuin kaikk' ahmaisi hävitystyö, kuin uhkaisi ihmiskuntaa yö ja kaikkinielevä kaaos.

Ja on kuin kahlitut kansat iäks jäisivät onnettomuuteen, samat seuraisi ikeet ja ansat sukukuntaa aikahan uuteen, ja on kuin vaipunut voima se ois, halk' oihkeen mi yksin johtaa vois sopusointuun sorretut joukot.

Se voima, min yhteysaate proletaarein sieluihin siitti, jota heijasti veripunavaate, joka joukot yhtehen liitti, joka veljiksi kaikki kahlitut loi, joka uskallusta ja intoa soi — sekö raukes ja ratkes ja riutui?

Sekö pirstautui vihan muuriin ja veljesvainohon vaipui, kyy kostonko iski sen juuriin, sekö hurmehuuruihin haipui, proletaaritko polkien oikeuden kulon kaamean, synkeän syttivät sen, koko ihmiskuntaa mi uhkaa?

Ei, ei! Ei pyövelintyöhön pala työläisarmeijan aatos. Ei, ei! Näet turmion yöhön ikirauhaa sen toistihan paatos, ja hartaimmin kuin milloinkaan pyhä kutsu nyt käy yli merten ja maan: proletaarit, te yhtehen käykää!

Yli raunioiden ja tuhkain, yli kuolemankenttäin laajain, korahduksien halki ja uhkain, läpi pistinmetsäin taajain käy kultalangat jo veljeyden, kuin kyyhky leijaa ihmeinen ylösnousemuksen henki.

Ja vaikka nyt vapaus vaipuu verivirtaan ja vainoon ja vaivaan, ei kaiko kansojen kaipuu, ovet aukeevat onnemme taivaan toki kerran, ja kerran kantavi myös sadon kauniin, kahlittu joukko, sun työs napapiirillä Pohjolan öisen.

SYYS

Käy koivu jo keltaan, saa ruostetta raita, yön varjossa vaanii syys synkkä ja saita, nukat nurmien tallaa, valon varjoilla kaihtaa, väriaaltojen aarteet hämärvaljuiksi vaihtaa. Pian kaikki, mi luo, mikä liikkuu ja sykkää, on murskana maassa, on mennyttä, mykkää.

Ja hän, joka juhlaa kesän kerkeän vietti, joka autuast' arpaa ajan kiehtovan mietti, jota hurmas ja huumas sulot allaan ja yllään, koki rinnassa riemun niin kaipiokyllään, myös hänkin nyt huokaa: oi, mikä harmaus, näin kaikotko kaunein sa sieluni armaus?

Vain virvaako valkeus, jota silmäni ahmas, katinkultaako kauneus, jota kourani kahmas, ja hurmio, huuma, mi päihdytti pääni, sekö jälkeäkään jätä ei elämääni; ilo, kauneus, kaikki mi soi sekä helkkää, sekö virvaa ja harhaa ja haavetta pelkkää?

Mut hän, joka uurtaa ja puurtavi yössä, joka lapsesta saakk' oli juhtana työssä, joka kuuli kun kutsui kevät kertakin suuri: — On hetkesi lyönyt nyt, raataja, juuri, jo kahleesi kätkee, jo kaikkovi kurjuus, elos onnettomuus ja sen orpous, nurjuus!

Hänet syys havauttaa niin kolkkohon arkeen; yhä jäljell' on ies pakon kahlivan, kärkeen, kuin ennenkin eessä on nälkä ja puutos, tuhon, turmion toi vain uskottu muutos: kuin ennenkin taas sadon kiskuri korjaa, kuin nyt ei koskaan ilkuttu orjaa.

Syys harmaja hälle nyt ruumiillistettu on onnettomuus, on kaunainen pettu, on nyrkki, mi nousee on raippa, mi raastaa, on häijyintä herjaa ja syytöstä, saastaa. Näin harmaana konsaan koittiko ennen syys ankea aikojen ammoisten mennen?

Ei, ei! Unest' auvon taas orjahan heräs, kun kylminä kiiluivat rauta ja teräs, kun oikeus syösty oli pistimen nenään, oli vaalittu vapaus raunio enään, kun valmistuin väen nääntyvän niittoon kera vieraan sai tyly kiskuri liittoon.

Niin, häntä, mi uurtaa ja puurtavi työssä, tuho, turmio uhkaa syyssynkässä yössä. Mut kauaksi katsoin halk' usvan ja häivän hänen silmäänsä siintää yhä pilkahdus päivän; se sammunut ei, taa pilvein se sai vaan, huku hurmeeseen ei valkeus taivaan.

Ei pistinten metsään, tuliputkien pauhuun, väkivaltahan ei, ei kuoleman kauhuun se ehdy, mi elää yll' aikojen: aate. Halk' ahdistuksen vie punavaate polon poljetun, nälkään nääntyvän uuteen ajan armahan auvoon ja onnellisuuteen.

Ja vaikkakin kahlaa hän kyynelemerta ja askeleet allaan tiukkuvat verta, niin taannu hän ei ei sorru hän surren, vaan nyrkkiä puistain ja hammasta purren hän maassakin ryömien rientävi loittoon ikivoittohon työn, ikihuomenen koittoon!

VAPAUSHUMUSSA

Nälän vaivoissa "vapaus" pilkkaa. Ei nälkäinen siitä piittaa. On juhlapuhe mi viittaa tulevaisuuteen, kuin petosta pelkkää. Sana sorvattu korvassa helkkää, mut kurjuutta kuulijan sielussa silkkaa.

Katinkullasta ei olosuhteet käy kauniimmiksi; ne ovat yhä yhtä kolkot ja kovat. ja riemujen raikuen, soidessa soiton suru kaihtavi kaukomaalimme loiton, jää jälelle arki ja ankeat puhteet.

Humu huumaava huijausta! Hän, jolla on ryysyt yllään, selän kääntävi riemuille kyllään ja mykkänä miettii ja hautoo ja pohtii. Kenties mitä vielä hän tohtii, jos kaikki on puijausta!

LAPPI

(VAALIVOITTO)

Jo revontulten mailla koi kirkas kajastaa ja valkeutt' ei vailla yön ilkeänkään maa, maa hankien ja hallan, maa jänkkäin jäätäväin alt' talven taikavallan käy päivyttänsä päin.

Kun muuall' aine laantuu ja vaipuu vaahtopää ja myrskyn eellä taantuu kautt' aavan ajan sää, niin Lappi, Lappi ryntää kuin virta vaaroiltaan ja uoman uuden kyntää halk' usvan, erämaan.

Maa loihtujen ja taikain, maa perimmäisen yön, nyt vartija on aikain, maa aattehen ja työn: henk' ylösnousemuksen sen syöpyi sisimpään, se alhost' alennuksen käy uuteen elämään.

Jo revontulten mailla koi kirkas kajastaa. — Ja Lapin lasten lailla kun nousee koko maa: sen työläisluokka suuri, niin koittaa Suomen koi ja suistuu sorron muuri ja voiton virsi soi.

IDÄN JÄTTI

(MARRASKUUN KUMOUS)

Kuin jätti, mi maahan kaatuessaan sai uusia voimia mullasta maan, niin myös joka iskusta karttui Idän kansan voima ja vartevuus. Se taas eho, urhea, uljas ja uus, uus haltio vaivasta varttui.

Taas vellovat valtavat pohjaveet. Itä raadeltu, raiskattu ihmeitä teet, taas heität jo haastekintaan perihirviön naamaan, mi vertasi joi, kuin moukari iskevi nyrkkisi, oi, taas Molokin mustaan rintaan.

On kuin jyly taivaan synkeä sois. Luot uutta ja hetkessä raivaat pois mitä vääryysvuossadat toivat. Valat valtion kaavaan uutehen, verin piirretyt pyyhkit sä säännöt sen, jotk' onnettomuutesi loivat.

Pois puoskarit laaset sa luihut nuo, mätäpaiseita jotk' yhä uusia luo, pois siivoat sankarit sanain, nuo kylläät ja valheiset vaahtosuut, papit pääoman, riiston ja veijarit muut, tuhon tuojat ja mahtajat manain.

Kuin kuumeessa laaset sa kaikki pois mikä vain elon terveen esteenä ois. Panet paperikamat sa kasaan, panet paperilait ja laitokset, romut ruhkaksi ruhjot sa ruosteiset ja jaoitat maan tasaan.

Suot elämän itsensä laatia lait. Mik' on ollutta mennyttä — olkohon vait. Ovat entiskaavat jo kuolleet. — Olet elämä itse! Kantakohon jalo kaipuus kasvun, mi lastesi on, niin paljon jotk' ovat huolleet!

RAUHA

(ENNEN BRESTIÄ)

Verikarvainen peto talttuu, ase iskevä laskeutuu, tuli tykkein vaieten sammuu, kita helvetin sulkeutuu.

Yli Europan kirkkotarhan, yli jättihautausmaan sovun enkelin siipi siukuu, pyhä viesti nyt vierivi vaan.

Maa, kätkevä multihinsa luut valkeat miljoonain, veriruskea, rauhan virven nyt vehreän versovi vain.

Mitä voineet ei tuhotoimet, teräs, rauta ei ratkaissut, sen jaksoi joukkotahto: Odan kauhean katkaissut

on työläismaailman mahti, kädet karkeat, känsäkkäät. Väen herjatun hengen hehku elon murskasi jäytävät jäät.

Väen herjatun hengen suuruus tuhon, turmion kammitsoi, verihurttain hillitsi huuman, ajan uuden syntyä soi!

II

TULIVUORI

Tulella paasien povessa ei ole tilaa, ahdas on aikakausien kaava, hehkuva laava ilmoille pyrkii, kussa on maailma aava. Kaitkaa teitänne kääpiöt maaemon pinnalla, vuoren rinnalla, muuten te maksatte henkenne hinnalla huolettomuuden; uumenten uhma ei ymmärrä pilaa!

Kaikaa maan alta ankara jymy kamppailusta. Siinä on orjan huohotusta, orjan, mi iskee elämän usta. Kuulkaa, tuomion ääni on syvyyden soitossa loitossa, kaarneena kaikuva hävityksen hetkien koitossa, jahka on joutuva aika! Katoava kerta on kepeä huultenne hymy.

Allanne maaperä vavahtaen viippuu. Vuoren peikko on yössä työssä. Vielä on kummitus kalliokapalovyössä. Mut ken tietää, kosk' on se katki? Pian lie pitimet piukimmatki pirstoina ratki. Kaitkaa teitänne kääpiöt, kenties hetkestä henkenne riippuu!

SPARTACUS

Noin minne kilvan rientää Rooman väki nyt juhla-asussansa, miehet, naiset? On jotain ilmassa, sen selvään näki, suott' eivät jalkeill' ole roomalaiset. Kai saapunut on voitonviesti juuri tai palaa taistelusta urho suuri ja kansa riemujuhlaan kiiruhtaapi. Ei. Muualla nyt ompi miesten mielet ja muusta kiihkoin haastaa naisten kielet, uus' ilmiö nyt kansaa kannustaapi.

Jos korvaas heristät, niin kuulet varmaan sa sanan yhden puheensorinasta muit' äänekkäämmän, kuulet nimen armaan, mi kaduilla ei lakkaa kaikumasta. On Spartacus se. Hän, tuo miekkamiesi, min nimen joka lapsikin jo tiesi, min maine kaikui kautta Rooman rajain, hän sirkuksessa näyttää taitoansa, ja sinne rientää ylhäiset nyt ajain ja kintereillä kiiruhtaapi kansa.

Täpötäynnä on sirkus, pää päässä on kiinni. Mitä ylhäistä tarjoo, suur Rooma, on siellä, mitä alhaista kätkee, nyt käynyt on esiin. Ja vuoronsa jälkeen gladiaattorit astuu verileikkiin, mi vartoo; pedot luolista karkaa vihankiehuvin kimmoin aseniekkoja kohti; ja kanteleitten ja harppujen helkkyin pian raivosta riehuin tointoiseensa iskee erämaiden kauhu ja käyttäjä kalvan.

Puna hurmeinen värjää jo tanteren hiekkaa ja ulvonta viiltää verihuuraista ilmaa; pää murskana horjuu peto voimakas, villi, ja vainaana viedään asemiesi, min miekka iäks kirposi kirkas.

Mut voittamatonta yhä sankarta illan väki malttamatonna vait' istuen vartoo.

Jo verho aukee ja Spartacus astuvi areenalle. Ja niinkuin virta, min tokeet raukee, nyt vapaana ryöpsähti suosion vuo, vapis marmoripylväät, kun kohisi tuo; hyvähuutojen meri, yli äyräitten vyöryvä, sankarin peri.

Ja kädessä kalpa hän seisovi tuossa päin pystyin, suosikki suosion vuossa; ei kerro suun hymy vainenkaan, ei otsansa sees, ei kauaksi tähtäävä katseensa ees mitä tuntevi hän povessaan.

Kuvapatsaana seissyt on näin tovin tuskin kuin vallassa loihdun, kun huomaa hän hiilinä hehkuvat silmät jo varjossa soihdun; ne kiitävät päin, käy leijona uhria kohti nyt näin.

Hän jättinä varttuu, kun kalpansa kahvaan tyynnä hän tarttuu, asu, ryhtinsä ties, hän ett' oli kiireestä kantahan mies, oli miekkamiesi, mi taitaen iski ja iskuja siesi.

Ja ottelu alkoi.

Peto voitosta varmana rohkeena ryntää päin uskallikkoa loikaten kerta, mut silloin säilä sen kylkeä kyntää ja vuolaasti tiukuu sen taljasta verta; ja tuskasta kiljuin ja häntäänsä puiden yhä päin epätoivonsa vimmoin se karkaa, mut turhaan: hiessä ja hurmeessa uiden peto voitettu kulkee kuoleman sarkaa.

Ja jälleen meuraa suosion myrsky ja ympäri illan urhoa kantaa väen valtaisen tyrsky, joll' ei ole rajaa, rantaa; ja harput helkkää ja kantelot kaikaa ja riemua pelkkää sulosävelet raikaa; ja ylhäiset impyet hehkuvin huumein hänet kietovat tuoksuvin laakeripauloin ja ruusuvauloin ja korvaansa kuiskivat kiehtovin kuumein olet suuri, sa untemme urho!

* * *

On koittanut viileä, äänetön yö, vain hiljaa Tiberin laine lyö, kuvan kuuhut luopi sen pintaan. Sen rantaa rientävi mykkä mies, min synkkänä hehkuu silmien lies ja raivo raastaa rintaa.

On öinen kulkijakummitus jumaloitu ja juhlittu Spartacus, tuo taikuri taidon ja voiman. Hän nyrkkiä puistain huohottaa, ja öinen tienoo kuulla saa kiron katkeran vain sekä soiman:

— Minä vihaan teitä, te houkkiot, kevytkenkäiset joutilasjoukkiot, sua vihaan ma, Rooma suuri, joka päivä on ainainen vihani uus, taa naamarin kaihtuva katkeruus kuin kyy mua puree juuri.

Sua vihaan ma surmatun äitini vuoksi, ja taaton, min hurme kuivihin juoksi, ja siksi, ma ett' olen orja. Valan lasna jo vannoin ja sen pidän myös, olen kostava, Rooma, ma sun tihutyös, sua vartoo säiläni sorja.

Jos kostoni viipyy, ei siksi se lie, mull' että on kukkasin kylvetty tie ja joukkojen suosio löyhä. Niin turhan tähden en kalpaani käytä, en kuoloa uhmaa, en ihmeitä näytä, niin sieluni ei ole köyhä.

Minä varron, koska mun hetkeni lyö, jona kaunein luontuu kätteni työ, jona taitoni tottaan näyttää. Sinis nostaa en saa naamiotain, sinis houkkain suosion vuoksi ma vain saan leikiten kalpaa käyttää.

* * *

Ja Spartacuksen hetki löi, löi koston kolkko tiima, ja yllä Rooman synkkä soi nyt vainon villi viima.

Hän nousi säkenöivin säin, tuo miekkamiesi ylväs, nous' orjain kanssa tuhanten, mut hän on niiden pylväs.

Ja toden tiukan tuntea sai Rooman kansa kauhuin, kun katkeruuden karvas vuo sen yli paisui pauhuin;

sen sydänjuureen saakka kun löi Spartacuksen kalpa, ja sankarkunnon ilmi toi areenan urho halpa.

Ja vaikka ristinkuolohon vei sankartiensä jylhä, niin elää hän ja henkensä, uus' taistons' ain on ylhä.

KÄSISSÄNSÄ KAIKKI KARTTUU

(TYÖVÄEN NÄYTTÄMÖN JUHLASSA)

Eespäin kaukomäärää kohti rientää työläisjoukko sankka, toteuttaa mitä pohti, pohja allaan varma, vankka.

Aina, aina eespäin ryntää, taivu ei, ei taannu taaksi, ihmisyyden pellon kyntää kauneuden kasvumaaksi.

Vaikka raakalaisen maineen yhteiskunta sille antoi, vaikk' on itse orja aineen, — ihanteita ilmi kantoi.

Aatteit' ahtamalla ahtoi, janos hengen hekkumoita, taiteen pyhätöitä tahtoi, loi ja valvoi, vaali noita.

Käsissänsä kaikki karttuu, elävän saa hengen, elää: uusi yhteiskunta varttuu, huomenkellot heljät helää.

ERÄÄLLE TYÖVÄENTAITEILIJALLE

Mielin nuortein murrat kaiteen, vuosisatain rakentaman, vakaa luoja työläistaiteen, palvelija hengen saman, sielut synkenneet mi syttää kautta maiden niinkuin kulo. Esimerkkis elähyttää niinkuin kevättuulen tulo.

Aina työssä, aina työssä nään mä sun kuin kaivosmiehen hämärässä puoliyössä. Kyllyit kahlehditun tiehen, tylsään liikkumattomuuteen. Eespäin, eespäin vaikka vaivoin, irti vanhasta ja uuteen voimill' älyn, aatteen, aivoin.

Usko, joka vuoret siirtää, täyttää työläispoves hartaan, leiman luomuksiisi piirtää. Yli unohduksen partaan henkes hehkuva sun kantaa, osaveljes haltioittaa, viljoin virikkeitä antaa. Pohjakerta kanssas voittaa.

VALKEUDEN TIELLÄ

(TYÖVÄENOPISTON JUHLASSA)

Raa'aksi sen risti huhu, voimaa vain mi palvoi jylhää, jonk' ei ikikaipuut' ylhää ainoakaan piirre puhu.

Materian orjaks maine pohjakerran kuulutteli, alkuvaistoissaan mi eli aatoksissaan aina aine.

Muodottomana mi työntyi liejun lailla tiedon tarhaan, tallas jalkoihinsa parhaan, vaalijaks vain vatsan myöntyi.

Mutta moitteet panetuksen työläisluokka luotaan torjui vaikka alla ikeen horjui, vaikka alhoon alennuksen

aikakaus sen synkkä syysi, piili povessa sen yhä kaipuu kauneuden pyhä, hengen hekkumaa se pyysi.

Valkamoille valon riensi, tietoja ja totuutt' tahtoi, sieluuns' aartehia ahtoi, iäisikävöinnin liensi.

Penkoi luotteet pölyn alta, huuhtoi kultaa kuonast' aikain, omikseen sai salat taikain. Nousi porras portahalta,

nousee, kunnes kulmillansa voitonlehvä vehryt häilyy, kunnes suuri päivä päilyy, kunnes kahleitta on kansa.

TYÖN NUORISO

Työnnuoriso, oi, sinut nousevan nään kuin satujen sankarin seppelepään, kuin taikurin ihmetarun, nään nousevan äärestä ankaran työn, nään nousevan alhosta aikasi yön ja kostavan kohtalos karun.

Nään eellimmäisenä taistelohon sinun syöksyvän, kuss' sota kiihkehin on, kuss' soi terät kalskuvat kalpain, kuss' uhreja vaativin, vaikein lie joka askel, mi vitkaan voittohon vie rivit rohkeet ja hartahat halpain.

Sinut kiilankärkenä painuvan nään läpi ennakkoluulojen jäytävän jään, läpi valheen vuossata-vuoren, nään kairana kiertyvän vankimpaan ikimuuriin henkeä salpaavaan, nään pirstovan kahlivan kuoren.

Ja suinpäin suistavan pylväiltään kuvat haalistuneet, kuvat haurahat nään epäjumalten ammoisten aikain, nään riistävän verhot värjätyt pois tekohurskauden, jotk' kilpenä ois vain väärinä öisien taikain.

Perut poistavan keskiajan kaamean tuon, tyrehyttävän sielujen kärsimysvuon, alas iskevän alttarit saastain, pois piinapenkit raivaavan, pois piinaajat myös laasevan kirot kirkon katkerat raastain.

Näen, nuoriso työn, sinun lyövän myös ikikahlijas, itsensä Mammonan. Työs on suurin se, nuoriso valpas. Kuin kuolemankaarti sa karkaat päin eturinnassa rientäin sa ryntäät näin, on iskevin aina sun kalpas.

Etujoukkona orjain armeijan, koko kärsivän työläismaailman vihit itses sä sankarityöhön: lyöt Mammonan maahan, ja kahleistaan käsin känsäisin kirvoitat sorretut maan, lyöt kuin tuli pitkäisen yöhön.

PYRI PINNALLE

Lyhyt hetkesi heljänä hehku, pala puhdasta, kirkasta tulta! Ei laatuun käy kytö miilun, pois päältäsi kuona ja multa!

Lyhyt hetkesi heljänä hehku! Tuli tuskan ja katkeruuden yös synkeän kirkastakoon: näät määräsipään pyhän, uuden.

Lyhyt hetkesi heljänä hehku! pyri pinnalle, nouse ja riennä ylös alhosta onnettomuuden, kova kohtalos, ystävä, liennä!

SONETTI

Jo iltakellon ääni kajahtaa ja työstä palaa niukan palkan saajat, on paidat märät, hiki hajahtaa ja jäykät ovat jäntereet ja raajat.

Taas sänkipaljaina on sarat laajat, on sirpill' ollut paljo purtavaa. Maa alaston ja kuhilaat myös taajat, ne tiukkaa kättentyötä todistaa.

Ja huomispäivä jälleen hiessä uidaan, kun varhain aamusta jo riihtä puidaan, ja päivät seuraavat ja viikot, kuut.

Ja rikkaan aitta täyttyy kukkuralleen, mut palkan niukan suo hän uurtajalleen, pui riihtä raataja, saa sadon muut.

SORASOINTU

Suvinen yö. Lännessä ei ole enää ruskoakaan. Kaukana yksinäisellä luodolla makaan. Eväitään kalakaveri syrjässä syö. Torkun koiranunta. Ei häiritse mikään. Aatos haihata ei nyt huomisen huoleen. Tyynnä tirkistelen kuin hurskas ikään taivaan puoleen. Mutta muuta en nää kuin nuotiomme sauhua karttaen kiertävän hyttysparven, iltatähden, ja kaidan kuun kuin sarven; — suuren suur ei taivaasta nautintomme.

Suljen silmäni siis ja kuuntelen kuikkaa, jossain virstojen päässä mi luikkaa taikka kuinka huojuu maininki santaan luodon rantaan. Rintaa tyynnyttää tää tuokio lauha, torkahtaneen luonnon riutuva rauha. On kuin kaukana onnensaarella oisin, on kuin unhoittaa muun maailman voisin, elää ristiriitoja, vaivoja vailla onneni mailla.

Mutta heitä, heitä, ihminen, haaveet! Ympärilläsi yrmivät ilkeät aaveet.

Ah, sorasointu sai pian aatoksiini: Varkain kurkistan näet kumppaniini: istuu paadella mies ja nyt ähkien kaivaa kukkaroaan, jota ainainen vajaa vaivaa, penkoo pennosiaan ja pohtii ja noituu, kunnes kulmilleen niin katkera koituu huolenpiirre, että katseeni käännän, liikahdan ja kuin unest' elpyen äännän, jolloin toivottoman hän touhunsa heittää, vääntyy kyljelleen, pään sääskiltä peittää, laillani vuorostaan on nukkuvanaan.

Valvon raskain mielin, mietin ja manaan.

Sirpaleina on hauras, haihtuva haave. Kurkkii täälläkin siis elon arkisen aave, iskee ihmisen sieluun niinkuin haukka. Kuin lelu särkyvä on vain ihmisraukka: nyyhkyttää elon nurjuutta päivät ja puhteet, kun rusikoivat häntä sen surkeat suhteet, oihkii orjana niiden, on vaivansa vanki. Mut ei herruuttakaan olosuhteitten hanki.

ROCHDALEN KANKURIT

Ei totuus kaipaa kultakehtoa, sen kuuluttaja seimessä voi maata, ei suuruutt' yksin loisto luoda saata, voi varjostakin valo virrata.

Ei prameutta sukutaulujen Rochdalen miehilläkään, kankureina he raatoi, rehki työstä kalvenneina, myös työttömyyden tuskat tuntien.

He pohjakertaa olivat jos ken, ja tuskin heistä neronleima loisti, kai kasvot tuskan kärsityn vain toisti ja kuvan näytti kurjan nälkäisen.

Mut tuskan kautta aika johtikin suurtyöhön heidät, ahdistuksen paino ja elonkurjuus, köyhyys, riisto, vaino se vihki miehet urhontoimihin.

He ylvään auvonaatteen ilmi toi, niin yksinkertaisen ja siksi suuren, se kärsimyksistä kuin juonti juuren, siit' elinvoiman sai, ja lohdun loi.

He osoittivat mitä heikko voi, kun yhteen käy hän kanssa osaveikkoin: on joukko murtumaton mahti heikkoin, kun yhteisonnea se ihannoi!

KIRJALTAJA

I.

Ahtaassa komerossaan kyyröttää kuin pöytään kiinnikasvaneena munkki. Tukkaansa tuiskinut on aika luntaan, on otsa kurttuinen ja käsi raukee töintuskin liikuttaa voi hanhensulkaa, mi raamattua pergamenttiin piirtää. Niin kauan kopioinut on hän sanaa, on koko ihmisiän kirjoittanut; on vuodenajat vaihtuneet, ja vuodet, vuoskymmenet jo vierineet on unhoon ja niiden kanssa kynämiehen miehuus. Mut keskeneräinen on yhä työnsä, on pipliansa tuskin puolitiessään, ja käsi käskienkin vaapertelee kuin etana, ja silmät samentuneet vain vaivoin sanan sanast' erottavat.

Ah' nopsempaan kuin kynä, aika rientää! Sen syömin suruisin myös vanhus huomaa, kun rauhaan raihnainen jo ruumis halaa, kun kädest' uupuneesta kynä kirpoo ja harmaa päänsä rinnallensa riutuu. Mut huoleen haikeahan ylähältä hän anoo auvoa ja armahdusta:

— Oi, vallat taivahan, te avuks tulkaa ja puolestani liikutelkaa sulkaa! On teidän vallassanne ihme näyttää ja tekopuoli tehtäväni täyttää. Ah, kerskaust' ei kestä elontyöni: kuin orja raadoin päiväni ja yöni, mut hiiri synnytä ei vuorta — vahto on ihmisvoima vain ja ihmistahto. —

Vaan korvaa kallista ei kaikkivalta ja orjaa vapahda ei vaivan alta.

II.

Kuin titaani tarun, tuo ainoa Olympon jumala, jolla sydän rinnassa säälivä sykki, mi näki kuink' ihmiset eksyivät yössään ja sokkoina sortuivat elämäntyössään; kuin titaani tarun, mi lohduksi ihmislapsien vaivaan tulen lennätti liedeltä taivaan, mut kostona Zeun koki kohtalon itse niin kaamean, karun, — kuin uljas, uhmiva titaani tarun mies Mainzin sa myös teit sankarityös, teon taivaita hipovan, valtavan, välkeen, min vertaist' ei tehty sen jälkeen. Kuin titaani myös sä olit valtava työssä, kun siivillä siunasit Sanan, tuhatvuosien mennen mi rampana maass' oli ryöminyt ennen, oli tuomittu kuoloon ihmisen lailla ikimuotoa vailla.

Nyt kuolematon sana ihmisen on, ajan, paikan kahle on katki. Maan ääristä ääriin kuin lintu se liitää, yli mertenkin kiitää ja, missä sen tielle on laadittu sulku, maan altakin siellä nyt käypi sen kulku, on lennossa ain' ajatuksilla, aatteilla kansottain maat kaukaisimmatkin, kaikki!

Mut palkkasi, palkkasi Mainzin mies? Kuin titaani tarun koit kohtalon karun, niin onneton, ohdakkeinenhan ties.

III.

Jo vuosisadat pitkät siitä siirtyi, kun hanhensulin hitain kirjat piirtyi.

Myös jättisiivin siitä aika kulki, kun kuolo Mainzin miehen silmät sulki.

Ja yhä valtavammaks joka hetki saa sanan painetun nyt voittoretki.

Se tulvii koko yhteiskunnan yli, ja kaikill' avoin aarteikas sen syli.

Se ihmisaatosten on templi ylväs, on järjenriemukaari, — voitonpylväs.

Mut kallis on tuo muistomerkki huima! Sen hinta tuhanten on tuska tuima.

Se tuhansien elinvoimat vaatii, se kesken kuopataan, ken sitä laatii.

Sen rakentajat ratkeavat työssään. Mut heitäkin se elähyttää yössään

ja viittaa alhost' ylös aamunkoittoon: työnorja-mailman voittoon.

VUOSIORJA

Taas taakkasi heitit sa hetkeksi pois. Tovi hengähtää sun suotiin. Tovi lyhkäinen, ah, pian vierivä pois. Pian saa elos entismuotiin.

Sama harmaus, henkes mi ammoin hyys, sama painava pakkovuosi on eessäsi taas: työläisyys. Aik' ankara ei sua suosi.

Sama tolkuttomuus, sama toivottomuus ja tuskainen tuijotus turha taas alkaa entinen, alkaa uus minän parhaimman raiskaus, murha.

Taas vitkat, viipyvät viikot saa ja kuut ikipitkät ja ankeet; saat uurastaa, yhä uurastaa, kunis kurjana kuoppahas lankeet.

Ilo ansion ei, ei tyydytys työn sykähyttävä syöntäsi täytä. Sama ain' olet astuja arjen ja yön, sääs synkk' ei seestyvän näytä.

Kuva karmivin, karkein ja runnelluin olet vain sa nyt luomisen herran: tapat juhtana riihtä sa suitsissa suin joskoht' olit ihminen kerran.

Tapat rikkaan riihtä, mut itse sä jäät yhä köyhää köyhemmäksi. Näkörannassa raihnaan mierosi näät; siin' on mitä työstäsi läksi.

Tai kenties kukkuratäysi jo on viho viimein malja sun malttis, osans' ottaa luonto jo lahjomaton, lyöt, lyöty, jo viimein valttis.

Ja vuossatakahlees katkaiset, elon tartut jo runsaussarveen, käden käänteessä kohtalos ratkaiset, käyt päivänlapsien parveen.

Tai — taas nuo viipyvät viikot saa ja kuut ikipitkät ja ankeet, saat uurastaa, yhä uurastaa, kunis kurjana kuoppahas lankeet.

NÄLKÄISTEN KATSEET

Sitä ei ole tarvis niin tarkkaan nähdä, voi johtopäätöksen muutenkin tehdä, isän nälkäisen yks' ilme ramee, yks' äidin ja lapsen silmäys samee, ne enemmän kuin puhe pitkäkin haastaa, ne sydäntä raastaa.

Ne kertovat vaivoista vaikeimmista, ne haastavat herjasta, loukkauksista ja tuskasta, jonka jo lapsi peri, jota suoniinsa istutti äitinsä veri, joka polvesta polveen kuin sairaus siirtyi, löi leiman ja muotoon syöpyen piirtyi;

ne piinasta puhuu, ne syytöstä syytää isän ilmeistä, katseista kalvaista perheen. Sato kaunainen, katkera aikamme erheen: viha, vimma, ne niiss' ulospääsyä pyytää!

MIEROON

Ens kertaa kerjuulle suori emo lapsostaan. Mikä haikeus näin häätää mierohon nuori! Mut ankara, ah, elon vaikeus.

Mitä auttaa uuraus sitkee ja lempi ja hellyys ja armaus, kodin köyhän kun kylmille kitkee kovan kohtalon hyytävä harmaus.

Aja mieroon vain ketä lemmit, side kaunein katkaise, rukka! Poves vaijenna ääni! Jos emmit, viho viimeinen vie kotis hukka.

TAPATURMA

Kohtalon nyrkkiin raakaan ratkesi raskas tiesi, harmaahapsinen miesi. Toit osas elämän vaakaan: juhtana uursit ja puursit kehdosta hautaan saakka; tuttuhan sulle taakka. Mutta jos kuinkakin uursit, ain yht' ankara retkes: turvaa taannut ei työsi, vaikk' oli eessä jo yösi. Ankeat iltahetkes, rauhaa suoneet ne eivät: känsäkättesi teelmät, vuosikymmenten heelmät — kaiken riistäjät veivät.

Hoipersit halk' okahiston turhaan tuskien yöstä. Palkaksi paljosta työstä sait vain armopiston.

Toit osas elämän vaakaan, harmaahapsinen miesi. Ratkesi raihnas tiesi kohtalon nyrkkiin raakaan.

TAKSVÄRKISTÄ KOTIIN

On miehen hartiat lysyssä kuin oisi hän ollut käsirysyssä ja selkäänsä saanut.

Ja hevonen perässä laahustaa kuin oisi sen työnä raahustaa koko kulmakuntaa.

Taksvärkistä kumpikin palajaa. On myöhäinen ilta. Ne halajaa yöpuulleen päästä.

Ja kumpikin vaiti nurisee: sais syödä ja maata. Maha kurisee ja raihnas on ruumis.

Mut virstoja vielä matkaa on, ja työläs tietä nyt jatkaa on, kun voimat on menneet.

MESTARITUOTTEITA

Joka päivä ne nään, joka päivä ne nään, nään lesken ja neljä lasta, nään kalpean, kelmeän perheen tuon. Sepä katseltavaa on vasta.

Tuo suuri taituri, Nälkä, on nuo taidetuotteet luonut ja syvintä, sisintä itseään tosi-innoin ilmituonut.

Ah, yleisvaikutus ehjä tuo on vähillä keinoilla saatu. Ei koskaan konstikas, mutkainen ole suuren taiteen laatu.

Ja väriä vaikka yhtä vain se lauluihinsa käyttää, — on aina se lempinyt harmaata — niin ihmeitä ihan se näyttää.

Ei Michelangelo, Velazquez, ei Meunier, eikä kukaan lie sivellintä, ei talttaakaan niin käyttänyt suorasukaan.

On äidin ja lasten piirteissä koko ihmiskunnan kurjuus, epätoivo ja tuska ja kärsimys: koko aikakauden nurjuus.

Nälän leimaa kantava perhe tuo ihan silmissä kasvaa ja karttuu elon symbooliksi synkäksi, perikuvaksi kolkoksi varttuu.

Repaleissaan kalvas äiti se tuo ja nälkäiset nuo nulkit ajan totuutta julmaa julistavat kuin lahjomattomat tulkit.

OLKOSI KALPA

"Oma vankihuoneensa ihminen on." Pian päästä siis sinä salpa, ovi aukaise, ah, ulos, onneton, käy. Olet kahle, olkosi kalpa!

KYLÄN VANHUSVAINAJILLE

Kesken kaatanut teit' ei tuonen sirppi, vaalenneen vei viljan vain mi vartos, laihon kellastuneen, täys' kypsän niitti hankien helmaan.

Uurtaen puurtaen halk' elon hyökypäiden, otsa hiessä ja harteill' ankara taakka, taivalsitte te kaukomaalia kohti hankien helmaan.

Riemun raihnaan koitte, mut murheen runsaan, kyynelein' ilon ostitte, ohdakkeinen, työläs, tuskainen oli kaita polku hankien helmaan.

Koht' on ummessa taas ura uurtamanne, kautta korven kulkeva, koht' ei kukaan tunne tietä, mi johti teidät unhoon hankien helmaan.

Julki kuuluta ei näät mainettanne hautakummulla patsaat, — sammalmättään muistomerkiksi saatte matkastanne hankien helmaan.

LUONNON ESTEITÄ

Eläessään Erkki-vainaa katkeruutta vieroi. Pirtissänsä palellessaan kämmeniään hieroi, Virkki, että isäntä se kyllä puita antaa, jahka sataa lunta vain ja lahden kansi kantaa.

Mutta vieri viikkoja ja vieri vielä kuita, vaelteli vuosiakin, mut ei tullut puita. Pihtipielten puhki pohti itäpohja sisään. Keuhkotauti tuima tarras köyhän perheen isään.

Yski päivän, yski toisen, kolmantena kaatui. Takamaalla talon pinot mätäni ja maatui; hevoset ei kerinneet tai rekikeli puuttui. Erkin yskä itsepäinen jälkeläisiin juuttui.

NIINKUIN TUONEN JOUTSEN

Liukui niinkuin joutsen vanan velloin vesiin sinilaita venho kaislarannast' esiin.

Niinkuin tuonen joutsen riens' se aavaa kohti. Valkee ruumisarkku venosesta hohti.

Arkuss' ikiuntaan uinui tyttö nuori, varhain valmihina manan maille suori.

Järvi peilityyni, sorja soutokeli, paitahihasillaan airoill' istui veli.

Silmää hivelevä, kaunis, kaunis taulu, luonto ympärillä helkkyvä kuin laulu.

Mietteissäni silmään matkuetta manan, tytön kuolemasta sain jo taannoin sanan:

Perheen liikalapsi toisten tieltä kuoli; syntymästään saakka seuranansa huoli.

Peri taaton taudin, koko suvun surun, osaans' ootti, isos, sai kuin lintu murun.

Köyhyys kielsi hoivan, tauti riisti tarmon, kunnes kutsutulleen kuolo antoi armon.

Liian tuttu juttu, joka päivän satu. Samanlainen aina osatonten latu. —

Niinkuin tuonen joutsen halkoi vettä haaksi haihtuin etäisyyteen — vana jäi vain taaksi.

HAUTAPUHE

Sydäntalven sylin harmaan viime valkamakses sait sa, koirankurillasi varmaan kortteerin näin kylmän hait sa.

Tuumit, että koska elon säät sä kolkoimmatkin koit jo, voitit pahimmankin pelon, näinkin loikoa nyt voit jo,

ilman että karsaat kielet kadehtien soimaa syytää, saavat rauhan ilkimielet, karu lähtös herjan hyytää.

Meille viime koiranjuonen myös sä teit, kun viiman purren saamme nyt sua tielle tuonen pakkasessa saattaa surren.

Kaunaa emme kanna tästä, kevyt tulkoon päälles hanki päästyäsi pälkähästä, pässinpäitten valpas vanki.

Uinuos vain siellä hyvin alla valkovaipan välkeen, olkoon nyt jo rauhas syvin levottoman juoksus jälkeen.

Pahan palkan mailma antoi, parempaa et saada voinut: kiven kiven päälle kantoi, mut et liioin liehakoinnut.

Kirventeli suola sanas, ilkkus niinkuin puukko pisti, olit pässinpäitten risti, kummakos jos mailma manas.

Kärsinyt et elon iestä, rakas sulle oma rata, vaali tuo se koitti miestä, tielläs salpaa kohta sata.

Viuhui pakon ruoska roima, säälitön sua mailma suki, kulki kintereilläs soima, jätti turva, petti tuki.

Näit sä kuinka kahden puolen taltutettuin petti tarmo eessä raskaan elonhuolen. Sulle vieras aina armo.

Pystynpään vain nostit pääsi, hymyn taakse tuskan suljit, tuomioitaan mailma sääsi, ohi kuurona sa kuljit.

Mutta karttui kaunataakka, varkain myrtyi mieles valpas, työntyi poves pohjaan saakka kiukun kyy, mi kuntos halpas.

Alkoi ahdistaa sun rintaas, iskuvalmis ilkkus kuoli, vaikka vielä näytit pintaas, kalvoi sisimpääsi huoli.

Ennenkuin sa aavistitkaan, roikuit ristinpuussa, rukka, varmasti, joskohta vitkaan, Sunkin uhmio vei hukka.

Mut ei meitä moite aja kumpus ääreen, kuolevalla kullakin jo tääll' on raja ennenkuin on mullan alla.

Taltuit kun et muuta tainnut, huoahtaa vain surren saamme. Taivas tietäsi ei kainnut, kaitkohon nyt kalma. Aammen.

LAUPEUDENSISAR

Lasin takaa porraspuilta katsahtaa sain potilasta: huokui kuolo kulmaluilta, kevätkukkehilta vasta.

Kuumeisina silmät hohti, sinikirkkaat äsken aivan, polte poskipäillä pohti, otsa huurtui hiestä vaivan.

Nuori neito tuskan yössä hauraana kuin haavanlehti. Ratkes rakkaudentyössä, alkuun kun hän vasta ehti.

Kutsumustaan kuullen riensi minne viittas raskas maali: vaikeroivain vaivat liensi, sairast' ihmiskuntaa vaali.

Hirvittävän taudin tiellä liikkui niinkuin henki harras, askel askeleelta siellä vaani tuonen tumma parras.

Nöyränä näin uhriks antoi nuoruutensa aarteet armaat. Kärsivien kuormaa kantoi, haihdutteli huolet harmaat.

Riensi kilpaa kalman kanssa, saalistaan mi valvoi, vuotti. Uskallikko! Innoissansa liiaks' ihmisvoimaan luotti.

Ihmett' elämältään pyysi. Todellisuus tiukka kosti, nuoren elinvoiman hyysi, päätään kolkko kuolo nosti.

Niinkuin lintu siipirikko niinkuin vilun viemä kukka lepäs lyöty uskalikko, virui vuoteellaan nyt rukka.

Mutta vaikka huolenhuntu samertuneet silmät saarsi, vaikka tuiman tuskan tunto kalpeit' ohimoita kaarsi;

vaikka vaiheill' elon rajan väsähtänyt henki häilyi — yllä raihnaan tomumajan niinkuin sädekehä päilyi.

Puhki silmäin kuumekuoren sielu kirkastunut hohti, hyve hehkui poven nuoren, kaikki uskaltaa mi tohti.

Säihkyi säteet sankarkunnon, jot' ei taistotanner tarjoo, jot' ei kaihda moite tunnon, väkivallanteot varjoo.

1916

MUMMON VUOTEEN ÄÄRESSÄ

I.

On mummo väsähtänyt. Vuotehella hän päivätyönsä jälkeen levähtää, ja unelmansa kiitää kaukaisella maall' aavistuksen, jot' ei silmä nää.

Niin raskas, pitkä oli päivätyönsä, mi voimat vei, mut niukan heelmän toi; sai raataa raukka päivät, huolla yönsä ja olla onnellinen minkä voi.

Mut vaiheet kohtalon hän tyynnä kesti: jos selkä köyrtyikin, niin mieli ei; hänt' eloninto auttoi ainaisesti; toi päivä lohdun minkä toinen vei.

Ja kylvö työn jos toikin hälle kadon ja sai hän pettymyksen palkakseen, niin toinen versoi, varttui, kantoi sadon ja hääti huolen, kuivas kyyneleen.

Se lemmen oli. Harmaantuissa hasten ja elonhämyn ehtiessä hän näät sylihinsä sulkea sai lasten ja lastenlasten lauman lempivän.

Se hänet ympäröi kuin ilta ehti. Ja mummon täytti onni autuain, kun ties hän että kasvoi kaunis lehti, jos surkastuikin vanha varsi vain.

II.

Ei totta ole että mummo hourii, joskohta outoja nyt ongelmoita hän pohtii itsekseen ja virkkii noita, kun kuolon kylmä käsi häntä kourii.

On tuhat mielikuvaa sielussansa ja moni entismuisto mieleen palaa ja moni haave nyt, mi hautui salaa, käy päivänvaloon esiin piilostansa.

Hän nuorentuu ja uudellensa elää taas lapsuutensa aikaa armahinta, on silmä sees, on riemuraikas rinta, ja toivonkannel kaunokieli helää.

Ja kohta helmass' on hän lemmenkevään, tuon ajan armaan: kaiken muun hän hylkää ja aatoksissaan jumaloi vain ylkää ja riutuu silmäpariin hymyilevään.

Käy yhä eespäin mummon mieteretki: on morsian hän nyt, hääsoitot soivat Ja laulu kaikaa, vieraat karkeloivat, on hänen haaveittensa harras hetki.

Ja nyt hän on jo puoliso ja vaimo. Ja pian muuttuu jälleen tuttu taulu: jo kehto keinahtaa, soi tuutulaulu ja pienokaista vaalii äiti aimo.

On valoa, mut on myös varjoakin, niin ripeästi mennään myötämäki: pian paareilla hän kalleimpansa näki; ei auta: pohjaan kalkki katkerakin!

On varjoa, mut valkeuspa voittaa. Hän tuskin huomaakaan kun kohtasillään ja uusi polvi astuu ympärillään jo uusi onnenaika armas koittaa. —

Niin uskoon mummo unelmoi. On hoppu häll' uudellensa elää kaikki vielä, kun kuolon kulkuset jo soivat tiellä ja tuossa tuokioss' on kaikki loppu.

KUOLINVUOTEELLA

Ripitettiin Reeti rukka, valmisteltiin kuolon kehtoon, oli tullut heikon hukka, saavuttanut sairas ehtoon.

Katsoi mies, mi tuskaan nääntyi, puolisoon ja lapsijoukkoon, vielä valju katse kääntyi kehdon puoleen pirtin loukkoon.

Katsoi, mietti mielin karvain onnetonta osaa mieron, harmajaa niinkuin vain harvain, pohti valtaa elon kieron.

Kaikki nyt niin päivänselvää: houkan huolta, hukkatyötä, tuskin auvonpäivää kelvää, muuta ei kuin murhe myötä.

Varrotessa vaiva varttui, murtui miehen mieli vankka, pettymysten kuorma karttui, huolenyö kun yltyi sankka.

Astui alla pakon ikeen pyrki turhan tiensä päähän, kunnes turtui tuskanhikeen, eksyi epätoivon säähän.

Eikä noussut jalka enää, vaiva jännervoimat halpas, voittanut ei taudin tenää, joka miehen matkan salpas.

Tuonen tummaan majaan käyden riutunut nyt Reeti näki kurjuutensa mitan täyden: eessä köyhä kotiväki,

lapsilauma repaleinen, valju vaimo, puute, huoli, peru taival ohdakkeinen, itse vaikka väistyi, kuoli.

Aina sisimpäänsä saakka karmi häntä tieto haikee, että kantamansa taakka omaisille jäi, tuo vaikee;

ettei kuolossakaan vielä ratkea tuo mieronpulma, vaan on vaimon, lasten tiellä sama elonuhka julma.

Mietti mielin ramein, valvoi, epätoivo kyynä puri, oma soima sorti, kalvoi, elon synkeyttä suri.

TORPAN TÄTI

Lakki päästä! Torpan Karo viime untaan uinahtaa. Pilkoin muistamasta varo harmaahasta vainajaa.

Miesmäinenhän oli kyllä Karoliina tosiaan: miestensaappaat, — takki yllä, naista sarkahame vaan.

Miesten toimissakin liikkui, kynti, että kivet soi, kuokka kämmenissään kiikkui, ojat oivat lapioi.

Nuotanveto mielitöitään vielä varsin vanhoillaan, tuskin maltti maata öitään kutuaikaan ainakaan.

Marraskuussa, kun jo jäässä kiilui tyynet poukamat, kiskoi nuottaa pakkassäässä, että tauot naukuivat.

Aina asti eloniltaan puolin päällisin kuin mies. Mutta mitä pohjimmiltaan, sitä vieras tuskin ties.

Mitä kätki ulkokuori, mitä piili povessaan, sen ties täysin yksin nuori omaistensa polvi vaan.

Tiesi suuren lemmen saaja, suku armas, omainen, että naisen sydän laaja. sykki alla kuoren sen.

Sydän harras, harvinainen, jolle vieras itsekkyys, suvulleen mi sykki vainen, suvun yksin olla pyys.

Sille, niin, hän uhriks' antoi naisenpiirteet aikoinaan, kun hän miehen kuorman kantoi huoltain, puoltain orpojaan.

Kun ei kättä aurankurkeen, kun ei kouraa kuokkahan, nälkävuotten varjon surkeen näit kuin seinän seisovan.

Katos pitkin pyörtäneitä naisellisuus hento niin raataessaan miesten töitä aina voimiin viimeisiin.

Palkkanansa ainoana vastalempi omaisten, hellä katse, kaunis sana, sopusointu yhteinen.

Lemmen liehtoi lempi julki, kantoi kylvö kasvun tään: hellät kädet silmät sulki vaipuessa vanhan pään.

Sai mit' ei saa rahallakaan moni manan matkamies: lemmen hoivan varman, vakaan. Kaunis vainaja sun ties.

HASSU HANNU

Ison-Peltolan metsässä vahdittiin, ken konnantöihin saikaan; kulovalkea siellä syttyi näät joka viikko samaan aikaan.

Petäjikköä parasta polttanut pahantekijä ain' oli palan, kun sammutustöihin saavuttiin, kyläläiset kun saarsivat alan.

Ei laatuun käynyt se kauempaa: Iso-Peltola raivosta itki, pui nyrkkiä, hihkui ja hyppeli ja haiveniansa kitki.

Nimismiehen haukkui ja poliisin ja lautamiehet vielä. Se auttoi: mies joka talosta pian kykki vahdissa siellä.

Meni päivä ja toinen ja kolmaskin, ei mitään nähty, ei kuultu; kanervikossa maattiin, sen kummempaa kun siit' ei tulevan luultu.

Mut annahan olla, kun neljäs sai nyt vartiopäivä kuuma ja yltyi tuuli, niin toimeen taas tuli turmantuojalle tuuma.

Yhtäkkiä keskeltä korpea savupatsas synkeä nousi, pian toinen ja kohta kolmaskin sinitaivasta kohti sousi.

Oli metsä ilmiliekissä, tuli levisi niinkuin laava; oli päivä polttanut kanervat, kuin ruutia vain oli naava.

Joka suunnalta riensivät vartijat pian myös tuhopaikkaa kohti. Kehä räiskyvä, korven korkuinen tulijoiden silmihin hohti.

Ja keskellä kehää seisoi mies, jota liekit jo nuolivat melkein, — polo Hassu Hannu; hän kauan jo oli kulkenut oudoin elkein.

Oli kulkenut hullun kirjoissa, ja ehkei aivan suotta, siit' asti kun Peltolasta hän oli lähtenyt kesken vuotta.

Oli käsky kytkeä kiinni mies, mut ken meni surman suuhun? Tuli-ympyrä hehkuvan hohtava yhä laajeni puusta puuhun.

Iso-Peltola turhaan nyrkkiä pui. — Mene itse, virkahti joukko. — Niin, niin, tule ruoskines renkisi luo! myös lausahti kehästä houkko.

— Tule ruoskines hullun renkisi luo, tule luokseni, ellet sä pelkää, on tuttu sun raippasi; muistatko, miten mäikyi se renkisi selkään?

Tuon päivän Peltola muistatko, jona järjen päästäni puit sa, jona heilutit kiskuri-valtikkaas ja kiskurilakias luit sa?

On mulle se niinkuin eilinen, on niinkuin eilen vasta ma oisin kostoa vannoen pois lähtenyt Peltolasta. —

Iso-Peltola suuttuu suunniltaan, hän ei näe selvää surmaa, tulimuuria ei näe murhaavaa, vaan ryntää kohti turmaa.

Ja ryskyen sortuvat suuret puut, tuli räiskyy ja riehuu ja hohtaa. Ei kenkään nää mitä tapahtuu, kun toisensa kostajat kohtaa.

TALVITARINA

Talo Kontsaan kummulla nousi kuin kerskaten vaurauttaan, ja mahtavampaansa Kontsas ei tuntenut seudullaan.

Oli lippaat kultia täynnä ja vainiot viljoja loi, täpötäynn' oli aitat uhkeet, salo riistaa ja laidunta soi.

Ja muut' ei Kontsaalla huolta kuin tyttären naittaminen, isän mahtavan moisen miehen oli määrä saada sen.

Talo Pentin häämötti kaukaa selän toiselta puolelta. Mies oli raihnas ja vanha, mut maine hänet upporikkaaksi ties.

Häll' arpa lankesi Kontsaan: hän tyttären naikohon, kun naimaikään immyt vain ensin ehtinyt on.

Ei taaton aikeista tiennyt ilonhuoleton impyinen, heloposkinen hento Helka koru Keijuva keväimen.

Omat häll' oli lapsenhaaveet, hän kuunteli vain sydäntään, kun kukkakumpuja kulki tai mättäälle painoi pään.

Oli kisakumppaninaan nuor' Unto rinnallaan, soma, sorja nuorukainen, hän vaikk' oli arvoltaan

vain renkipoika, min seuraan oli uskottu immyt tuo. Ah, nuoruus! Se kieltää kaiteet ja esteet tieltään luo!

Ikä yhteen johti heidät, oli nuoria kumpikin, he katsoivat toistensa silmiin ja toistensa sieluihin.

Ja outoja maailmoita he löysivät toisistaan, koki kumpikin riemun rikkaan ja onnen autuaan.

Ja ystävyydestä lemmen sulokukkanen puhkesi näin ja versoi ja varttui, kunnes syys synkkä sen runteli jäin.

Kun käräjämatkalta kerran palas Kontsas, hän vimmastuin näki toistensa rinnoilla nuoret. Kiros silloin hän kimmastuin.

Ei halpa palkkarenki hänen eessään armoa saa, hänet hääti hän pois, ja immen hän salpasi telkien taa.

ja viimeiseksi viestin hän joudutti Pentin luo: jo huomenna, jos on nopsa, hän kihlamaljansa juo.

Ne juotiin, ja syksymyöhään häät määräsi Kontsas. Kuin unikulkija vain oli Helka nyt tahdoin taltutetuin.

Ja syksyllä, kun jo riittyi sinivellovat selkäveet, talo Kontsaan riemusta raikui, soi loitos hääsäveleet.

Mut karkeloidessansa, läpi huuraisen ikkunan näki nuori Pentin rouva tutut piirteet pilkottavan.

Ne kutsui, ne käski, ne kiehtoi, ne vaatien vaativat luo. Hänen korvissaan humu kuoli ja vaikeni sävelten vuo.

Häähuoneesta hiipi hän hiljaa ja kiitäin kiiruhti pois nyt Unnon uottavan luokse kuin taiottu ollut hän ois.

He riensivät järven jäälle kuun kultaista juovaa päin. He aikoiko välttää vaaran vai kuoloonko syöksyä näin?

Sitä ei taru kerro. Se jatkaa; pian jäljillä karkurein oli Kontsas kostoa vannoin. Hän ratsasti suorin tein

läpi viidakon, rantaan vievän, ja kannusti ratsuaan suin päin alas riitejäälle, yön yhden vanhalle vaan.

Ja hääväki, rantaan käyvä, näki nyt näyn kauhuisan: kuun juovaan upposi nuoret kera kostavan Kontsahan.

Hilehautaan he kolmisin vaipui, sees vilkkui tähtiyö ja kummun kirkahan umpeen loi hyytyvä talviyö.

Mut vieläkin — virkkivät vanhat näät kuudanöinä kuin mies railosta nousee ja nainen kera käy päin hunnutetuin.

He toistensa rinnalla rientää kuin kintereillään ois yhä vaaniva vainohenki, joka vieläkin turmaa tois.

Ja jää kun jäykkä paukkaa ja vonkuu ja vaikeroi, niin virkkivät vanhat: jälleen isän ankaran soima soi!

JAANAN JANNE

Jaanan Jannen suvun laatu suur' ei ollut: huorinsaatu niinkuin itse emo ennen.

Äiti joka loukon luuta, säästämättä suikki suuta, suikki suuta, tarjos muuta.

Isästä ei tiennyt kukaan, herra toisen huhun mukaan, toisen mukaan rantajätkä.

Jannen muodossa ei vikaa; ellei oisi ollut likaa, kehdannut ois kerskatakin.

Mieli myöskin potra vallan täplärikkaan pinnan alla mutta varsin vaalinnatta.

Urhontoimiin varhain huuma: linna likakaivo, ruuma, rottajahti jaloin leikki.

Nuuski joka nurkan, urkki, nuohos, katsoi, kulki, kurkki, takapihaan pian kyltyi.

Houkutteli laaja latu, ihmisvilinäinen katu, katu sekä katuoja.

Aukes uusi mailma siellä. Täysin keuhkoin sai hän niellä kiihoittavaa ulkoilmaa.

Säveleinä korvaan soiden kaikui iskut kavioiden, naisten nauru, miesten melske.

Ärsyttivät silmää sankat ihmisparvet, vaunut vankat, elonrikkaus ja -riemu.

Houkutukset hurjat liehtoi, katu kaikkivoipa kiehtoi, ajoi ahnas onnenjano.

Tunsi kohta joka loukon, valion sai saattojoukon, oppi yksikaksi kaiken.

Tiesi ajan, paikan suhteet, käytti hyväksensä puhteet, sieltä, mistä sai, hän sieppas.

Mutta sattui joskus niinkin, että joutui satimiinkin, paukun sai ja potkun päälle.

Mut ei koskaan kauan surrut, viel' ei murhe mieltä purrut eikä raisu luonto laannut.

Koulu vasta järkähytti rinnan rauhan, tuskan sytti ensi kerran elämässään.

Paljon painoi järjenvaljaat, tuskin muuta jäi kuin paljaat rikkaruohot sielun sarkaan.

Yhden oppi siellä toki minkä sitten täysin koki, kun jo kulki kuolaimissa:

pakon. Sen vain maailma myönsi, se se taipaleelle työnsi, se se vihdoin tunnon turti.

Nuorukaiseks nulkki varttui, kadullakin ikää karttui, liian ahdast' alkoi olla.

Mankui maha tavan takaa. Syntyi tuosta tuuma vakaa, varsin vakaa: käydä työhön!

Luuli, että mistä piittaa, minne taipumukset viittaa, sinne voi hän mennä mielin.

Mutta kalkin karvaan niellä pohjaan sai hän murhemiellä: astui elonpakko esiin.

Loppui oma valta, vaali, sokkona hän hyöri, haali, sai min toinen salli hälle.

Typistettiin tahto taiten aina askeleita kaiten. Mutta sappi sankka säilyi.

Niinkuin jousi myöten antoi, mutta pinnan alla kantoi katupojan kaunan karvaan.

Koitti, kärsi, kesti, uotti, kauan kantoi kuormaa, luotti elämänsä pääsinpäivään.

Mutta epätoivo ehti. Silloin loppui maltti rehti, rajan rasti lyöty luonto.

Kiukku kiehui, kosto huumas, tihutöihin käydä tuumas, velanmaksuun velkojatta.

Mutta oli mennyt mies jo, selvän tehnyt tuskan ies jo, mieli, mietti, mutta empi.

Lauennut ei enää loukku, raukes kokoon konnankoukku, lyyhistyi myös itse mieskin.

Kyltyi kohtaloonsa karuun, pisti tylsän päänsä naruun, antoi paltun maailmalle.

Mitäs tässä suotta, mietti, hunninkoon kun reitti vietti, ajatella, aprikoida.

Oli kyllin aprikoinut. Yhtä vain ei silti voinut: elon tyhmyyt' ymmärtää hän.

Riisti toinen toista, petti, ovelampi tyhmän ketti, käytiin kiinni kynsin hampain.

Eteenpäin ei askel kanna, kangastaa vain mainen manna päivämatkan päässä aina.

Sortuu siinä sorjempikin. Miettimättä kohta likin murskaa kallon kantapäillään.

III

KÄY KULKUNI KORVEN KAUTTA

Niin hartaana nuokkuu luomakunta, on hämärän herttainen hetki, vain hiljaa huojuu pensas ja puu, on vaiennut äänet jo viimeisetki, ja metsänrannasta kohoo kuu.

Käy kulkuni korven kautta, ja mulla kuun-kultainen on reitti, minä astelen vaiti ja varoen kuin varjo, min kuuhut taakseni heitti, salon halki harmajan, hiljaisen.

Ja sanaton hartaus syömmeni täyttää, on seutu kuin pyhää viitaa, ei tunne nyt poveni tuskia maan, ei murhetta, ristiriitaa, on rintani riemua tulvillaan.

Yhä tahdotonna ma eespäin astun salapolkua niinkuin yöllinen aave, moni syttyy syömessä aatos uus, moni herää herkkä haave, pyhä, suuri kun niin on hiljaisuus.

Minut lumosi yö. En tiedä ma enää mikä jalkani johdatti saloon, elo entinen on kuin loihdittu pois, olen joutunut uuteen valoon. On niinkuin korpi mun kotini ois.

On niinkuin korvessa kasvanut oisin, sen mahlaa juonut ja pyytänyt riistaa, ja katsellut kaukaista maailmaa, sekasortoa sen, sen kiistaa kuin vieras väistäen, loitompaa.

On niinkuin lainkaan kilpasilla en olisi ollut sen sokkeloissa, en erehtynyt, en eksynyt, en, en harhaillut korvesta poissa, vaan aina astunut lapsena sen.

Vain korvessa ollut ja korpea käynyt ja korven kaikuja kuullut, ja korven impeä lempinyt vain ja kauniimmaksi luullut, ja hälle laulanut laulujain. —

Näin unelmoin minä yksin yössä kuin korvenpoika sorja, vaikk' outona astun ma polkuja sen, olen ahnaan maailman orja ja kannan painoa kahlehien.

SONETTEJA

I.

On niinkuin oisi eessä ristirauta ja telki tiukka, sydän sairas on, ei ovelinkaan itsepetos auta, jo määrä täys' on kolkon kohtalon.

Yö eessä ammottaa nyt niinkuin hauta, on elontoive turha, tolkuton. Lyö lukkoon. Tuonen mies, siis arkkulauta ja piste piirrä jälkeen hunningon.

Kuin hukkuva ma tartuin oljenkorteen: lie elonvaivaan jokin järkisyy, joskohta viisas punoi nuoran orteen,

kun rintaa ratki kalvoi kauhun kyy. Mut tuiki turhaa työtä tein mä, houkka. On heelmä kypsä. Iske kiinni, toukka!

II.

Joko hukka mun peri? — tuot' äänettömyydeltä urkin ma vain, kun tulvahti tuska, tuli murhe kuin meri, tukipaikkaa ja turvaa ma turhaan hain;

sydän vavahti, seisahti veri, perus järkähti, pois olin pohjaltain, hajos minuus, ma olin kuin outo ja eri, ja jos hairasin taa, typötyhjän ma sain.

Ei hetkeni lyönyt, olin ehtinyt vain toden äärehen tiukkaan, oli vastassa korpi, mua vartosi työ nyt

ja arki, oli pakko mun tyytyä niukkaan ja unteni purppurat ryysyihin vaihtaa ja menneeltä katseeni kaihtaa.

III.

Oli taistelutanner aava, ylt'ympäri nuolet viuhuen soi, veri ryöppysi niinkuin laava, kun saalista viikatemies lapioi.

Oli kuolleet käsky ja kaava, kukin iski min taisi ja tohti ja voi, rivi riviltä, rinnassa haava, väki kaatui ja vaikeroi.

Kera muiden ma ryntäsin, koitin esimerkkiä seurata sankarin parhaan, sodankannelta kuurona soitin,

mut sorruin ja tuska mun syöntäni raastoi. Ohi astuva ilkkuen haastoi: hyvä mies, mut tähtäsi harhaan!

TUSKAN TUOKIOINA

I.

Taas saapui sairas hetki, käy kuolonkolkko retki nyt kautta tuskan tälleen taas korpeen jälleen.

Päin erämaata kääntyin mies mieron rientää nääntyin taas taakseen katsomatta ja seuraajatta.

Ei kulje kanssaan kukaan, vain elonkammon mukaan sai yöhön yksinäisen hän viiltäväisen.

Se seuraa kintereillään hänt' epätoivon teillään, ei ohi käy, ei jätä, ei kaiko hätä.

II.

Pois heitä sydänrukka liiat haaveet, ne pilkoin pettävät, ne vievät harhaan. On todellisuus tiukka: huolen aaveet pian rauta-anturoin käy untes tarhaan.

Ei unelmista elon arkivaivaan, vie liian vinhaan sadansylensaappaat, ja pilvilinnaa toden toukka kaivaa, se maahan romahtaa kun käsin kaappaat.

III.

Kai luulet, tuskan ilkkunaama peikko, ma että raippaas ratkean ja murrun. Se harhaluulo on: ma olen heikko, mut sortamalla sorru en, ma turrun.

Ma puolta käännän vain kun siimas sinkuu, kuin parkki nahkaan on sun iskus selkään, ma tunnen kyllä kun sun vitsas vinkuu, mut vaikerrusta kuule et, en pelkää.

Ma että sain sun saatokseni, riittää. On toista tunnustaa vaan toista sietää. En aio nöyrtyä, en aio kiittää, vaan minkä kestää mies, ma tahdon tietää.

VALMIINA

Syksyaamu selvä, kuulas, heräjää jo usvan takaa, vait on öinen viima suulas, tyynnä myrskyn mahti makaa.

Soissa huuran huntu häilyy, välkkää maa ja puu ja lehti, koi, mi pilven alla päilyy, huomenruskon eellä ehti.

On kuin päänsä taivuttaisi kohtalolleen luomakunta, että talvi vaivuttaisi uinumaan sen unhon unta.

Katson kauas taivonrantaa yli avovetten aavain, auvon aatos mieltä kantaa, kaikkoo tuska tunnon haavain.

Mielin rinnoin rauhallisin elontalven taakan sietää, tulkoon vaikka yö jo pisin, sainhan päivän riemun tietää.

KOLJONSELKÄ

Kuin talven rinnassa haava yhä auki ammottaa tuo Koljonselkä aava. Kun katsot, niin kammottaa.

Lumivaippaan kietoi tiukkaan jo talvi sen rantamaat, purot puutuivat jäähän piukkaan, suot riittyi ja huurtui haat.

Maall' aisakellot helkkää ja rientää suksimies, jo aikoja talvea pelkkää muu luomakunta ties.

Mut Koljonselkä aava yhä auki ammottaa kuin talven rinnassa haava. Kun katsot, niin kammottaa.

Hile hautautuu sen nieluun, lumen ahmaavat aallot sen, kuin kätketty syvyyden sieluun ois helvetti hehkuinen.

TALVIYÖSSÄ

Kyll' on pimeyttä! Maailma kuin syttä, lunta näkymätön pilvi syytää, hiuteet naamaan sinkuu, viima vonkuu, vinkuu, syöntä kouristaa ja suonta hyytää.

Jälkes tuisku tukki. Pimeys kuin lukki joka pensaasta ja puusta kurkkii. Tuskin eespäin voit sa, harhaan haparoit sa, jalkas uupuneena tietä urkkii.

Silmäs yöhön uraa niinkuin kaira puraa. Umpikuljuss' olet kahdenvaiheen. Epätieto lamaa. Kaikkialla samaa, koko mailma on kuin käynyt kaiheen.

On kuin elos ankeen hautaisit jo hankeen viiman veisatessa viime virttä. Tyhjää käsi kajoo, untes silta hajoo, toukka kaluaa sen viime hirttä.

KEVÄTMYRSKY

Horrosunta. Jähmettynyt luomakunta. Kinos kasvoi kyläin yli, ammollaan on talven syli.

Katsot länteen, katsot itään, mutta et nää muuta mitään: silmänkantamaton hanki, hanki; ihmissielukin kuin vanki, vanki; niinkuin myrkky syöpyy kauhu sisimpääsi Loppu lohdutonko? Viime tuomionko luonnonlaki lahjomaton sääsi?

Mutta niinkuin vastaukseks etäisyys nyt huoahtaa, tummuu loitto taivaanranta, on kuin vavahtaisi maa; äänekkäämmin, äänekkäämmin ähkii nyt jo kaukaisuus, kunnes äkin ääntä täys' on ympärilläs avaruus.

Kevätmyrsky, kevätmyrsky, herranilma ilmeinen! Kaikkialla vinkuu, vonkuu, pauhaavat jo puuskat sen, niinkuin jättiraiti liehuu lumiaava aukea, ääneen vaikeroi jo viita, huokaa korpi raukea.

Luonnonvoimain temmellystä tutkit vaiti tuijottain, kauhus katoo, pelkos poistuu, rintas täyttää riemu vain. Kevätmyrsky, kevätmyrsky! Tuhotöitä teet ken ties. Vähät siitä, kunhan taittuu talven jäykkä, jäinen ies.

Vähät siitä, siellä täällä vaikka kaatuu laho puu. Katso! Kohti korkeutta vesat vehreet kurkoittuu. Muusta viis, kun harmaja vain haihtuu liikkumattomuus. Kun vain henki heräjää ja alkaa aikakausi uus!

KEVÄTSÄDE

Kuin vallaton poika se leikkii, yli pöykkyjen kiipee ja hangilla keikkii, kuperkeikkoja heittää ja huitoo ja huiskii ja nietoksen niskassa muiskii.

Ja raisuna räystäillä hyppii: lunt' ahmivi nyt, jääpuikkoja nyppii ja kaivaa kattosammaleet esiin ja kurkkii pääskysten pesiin.

Mut kyllästyin jo ikkunan puhki yks'kaks pian pirtin puolelle huhki, käy nurkasta nurkkaan, nyt orsilla kiikkuu, taas lattiapalkeilla liikkuu.

Vaan ahdasta sillä on siellä. Pois käy, kuin karkuri kohta on tiellä, yli peltojen puikkii ja piilevi lehtoon, näkörannass' on ruskossa ehtoon.

Ja ihminen ilmiön eessä hymysuisena seisoo, mut silmät on veessä, ja ääneti anoo: Oi, säde sees sä, elo elvytä! Taikojas tee sä!