E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
PUNAISET JA VALKOISET
Kuvaus Suomen luokkasodasta
Kirj.
HENKIPATTO [KÖSSI KAATRA]
Frams Förlag, Stockholm, 1919.
Rolanders Boktryckeri, Stockholm.
Irmari Rantamalan
ja
kalkkien muiden Suomen valkoisen hirmuvallan uhrien muistolle omistetaan tämä runsain lainauksin suoritettu vaatimaton esitys, jonka tarkoituksena on osaltaan olla vastapainona sille valtaisalle lokaryöpylle, joka siivottoman valkoisen katukirjallisuuden muodossa tulvii ei ainoastaan jo koirahautain koskemattomuudessa silvottuina tai nälällä, kuoliaaksi kidutettuina lepääväin vaan myös jälkeen jääneiden työläisten, Suomen köyhälistön ylle.
SISÄLLYS:
Työväen-demokratia vallankumouksessa.
Mies mieheltä —
Työmies ja talonpoika.
Punalippujen alla.
Juna porhalsi —
Kuoleman kentillä.
Naamioittu teloitus — valkoinen pyöveli.
Viha ja rakkaus.
Aatteen uhrit.
Ei sinun pidä tappaman.
Hämähäkki kutoo verkkoaan.
Tuho on ovella.
Vilppulasta Tampereelle.
Tampereen tragedia.
Omin voimin.
Kirje ruumiskasoilta.
Valkoinen terrori: verilöylyt.
25.000 orpoa.
Valkoinen terrori: "kuoleman esikartanot".
Hyve häpeäpaalussa.
Kohtalonsa välttäminen.
Valkoiset bakkanaalit.
Tarinamme sankari.
Suuri, kuolematon.
Työväen-demokratia vallankumouksessa
[Suomalaisen Kommunistisen Puolueen perustavan kokouksen "Avoimesta kirjeestä toveri Leninille".]
"Venäjän köyhälistö nousi. Lokakuussa (1917) se syöksi maahan sekä porvariston vallanpitäjät että niiden kätyrinä olleet sosialistit ja otti kaiken vallan omiin käsiinsä.
Me Suomen sosialidemokraatit emme silloin selvästi tajunneet tämän valtavan tapauksen merkitystä. Emme uskoneet silloin, että Venäjällä on syyskuussa 1818 yhä oleva valta köyhälistön käsissä, köyhälistön, joka on hävittänyt porvarillisen valtion ja rakentaa sosialistista yhteiskuntajärjestystä.
Venäjän työväen vallankumouksen aattona, viime syksynä (1917), Te toveri Lenin annoitte meille suomalaisillekin neuvon: "nouskaa, nouskaa viivyttelemättä ja ottakaa valta järjestyneen työväen käsiin!" Ettemme me marraskuussa noudattaneet tätä arvokasta neuvoanne, siinä teimme — nyt olemme sen huomanneet — historiallisen virheen.
Marraskuussa syntyi näet Suomessa vallankumoukselle otollinen tilanne. Häikäilemättömästä nylkemisestä katkeroittunut Suomen köyhälistö oli joutunut luokkataistelussaan asteelle, josta ei enää ollut muuta kuin yksi askel väkivaltaiseen yhteentörmäykseen. Kun sitten Venäjältä kuului työväen vallankumouksen kutsuva merkkisoitto, oli Suomen köyhälistö valmis nousemaan. Mutta sosialidemokraattinen puolueemme, maamme köyhälistön ainoa puolue, ei ollut valmis.
Puolueemme oli porvariston luokkavallan alla halpaantunut, mukautunut samalle rauhallisen luokkataistelun kannalle, jolla esim. Saksan sosialidemokratia oli aina ollut: porvarillisen valtion puitteissa pysyttelevän, eduskunnallisen ja ammatillisen työväenliikkeen puolueeksi, jonka ohjelmassa sosialismi oli pelkkänä koristeena ja jonka toiminta oli pikemmin proletaarisen vallankumouksen välttämistä, kuin pyrkimistä ja valmistautumista tähän työväenluokan suurimpaan historialliseen tehtävään. Sen mukaisesti mekin marraskuussa, puolueemme johdon kautta, — ensin kahden vaiheilla epäröityämme — ohjasimme maamme köyhälistön vallankumouspyrkimyksen pelkäksi suurlakko-mielenosoitukseksi ja sillä tavalla saimme aikaan, että väkivaltainen yhteentörmäys työväen ja porvariston välillä tuli silloin vältetyksi. Emme luottaneet vallankumoukseen, emmekä tahtoneet panna vaaralle alttiiksi järjestöjämme eikä kansanvaltaisia saavutuksiamme, vaan tahdoimme niin kauan kuin mahdollista oli, parlamentaarisin keinoin turvata ja kartuttaa niitä saavutuksia.
Nyt perästä päin näyttää meistä suuremmalta kuin aikanaan se mahdollisuus, että vallankumous olisi silloin voinut johtaa jonkinlaiseen voittoon, tosin nähtävästi parhaimmassakin tapauksessa ainoastaan väliaikaiseen ja osittaiseen voittoon, tuskin työväenluokan voittoon, vaan pikemmin kansanvaltaiseen kompromissiin porvaripuolueiden ja mahdollisesti sosialidemokratisen puolueemme enemmistön välillä, jonka jälkeen osa puoluettamme olisi epäilemättä ohjautunut kutsumaan työväkeä todellisen vallankumouksellisen sosialismin tielle. Vaikka siis välittömäksi tulokseksi vallankumouksesta marraskuussa tuskin olisi vielä tullut työväenluokan valtaan pääsy, olisi vallankumous kuitenkin voinut merkitä historiallista edistysaskelta sen suuntaan, ja puolueemme velvollisuus työväenluokan taistelujärjestönä oli hyökätä sitä kohti, hyökätä mahdollisimman pitkälle, eikä jäädä odottamaan porvariston hyökkäystä. On luultavaa, että näin menetellen maamme työväen luokkataistelu olisi voinut edistyä ei suinkaan ilman uhreja, mutta paljon vähemmillä uhreilla, kuin se sittemmin vaati.
Sillä laiminlyömällä marraskuussa puolueemme taisteluvelvollisuuden emme kuitenkaan saaneet vältetyksi aseellista yhteenottoa muuta kuin lyhyeksi ajaksi. Kansanvaltaista valtiomuotoa, lainsäädännöllistä 8-tunnin työpäivää y.m. tärkeitä eduskunnallisia uudistuksia, jotka kaikki näyttivät jo häämöttävän niin lähellä, emme voineet saada turvatuiksi parlamenttaarisin keinoin. Päinvastoin, kaikki kansanvaltaiset saavutukset joutuivat viikko viikolta yhä ilmeisempään vaaraan. Sillä maamme porvaristo varustautui, perustamalla itselleen aseellisia taistelujärjestöjä kansalaissotaa varten, väkivalloin kaappaamaan ne saavutukset. Tämän vaaran edessä ryhdyttiin myös meidän puolueemme taholta varustautumaan työväen itsepuolustusta varten. Se ei kuitenkaan tapahtunut niin suurella tarmolla, innolla eikä vakavuudella, kuin olisi varustauduttu sellaiseen kamppailuun, johon mieli paloi, eikä sellaiseen, jonka välttämistä pidettiin onnena.
Tammikuun lopulla Suomen porvaristo pani joukkonsa hyökkäämään työväen kimppuun. Siihen vastasi sosialidemokratinen puolueemme vallankumouksella. Vallankumouksen edellytykset olivat nyt työväenluokalle epäedullisemmat kuin marraskuussa, niin sisäiset kuin ulkopuolisetkin edellytykset. Tosin näitä oli vallankumoukseen lähdettäissä vaikea arvata, mutta vaikka ne olisi kuinkakin selvästi nähty, muuta ulospääsyä ei työväellä eikä työväenpuolueella nyt valittavana ollut. Osa työväkeä olisi joka tapauksessa noussut aseelliseen vastarintaan, tuhansia olisi joka tapauksessa joutunut teurastetuksi. Puolueemme kieltäytyminen taistelusta tuskin olisi järjestöjämmekään pelastanut, mutta työväen rintaman se olisi alunpitäen auttamattomasti hajoittanut ja merkinnyt porvariston verisen diktatuurin avustamista. Siihen emme me eikä puolueemme alentuneet. Miltei yhtenä miehenä koko työväenliike, niin valtiollinen kuin ammatillinenkin, lähti johdollamme taisteluun kaikilla seuduin, missä se vain oli mahdollista.
Mutta me emme selvästi ymmärtäneet tämän omankaan proletaarisen vallankumouksemme luonnetta eikä tehtäviä. Kun itse aseellinen taistelu oli meistä varsinaisesti vain välttämätön paha, emme vallankumousliikkeen johdossa aikanaan kiinnittäneet itse taistelun järjestämiseen niin innokasta huomiota kuin lainsäädäntöön ja hallinnon järjestämiseen. Jo lähtö sotaan tapahtui kovin järjestämättömästi, ja koko tärkeän ensimäisen viikon aikana jäi iso osa työväen hyökkäysvoimaa käyttämättä ei yksistään aseiden, vaan osaksi myös järjestyksen puutteessa. Että sitten vallankumouksen aikana kuitenkin muutamassa viikossa saatiin kuntoon 80,000 mieheen nouseva punainen armeija — alueella, johon tuskin kuului puolet maan 3-miljoonaisesta väestöstä, maassa, jossa ei viiteentoista vuoteen ollut pienintäkään joukkoa kotimaista sotaväkeä ja jossa upseerinkasvatuksen saaneita tai muita sotatekniikkaan perehtyneitä henkilöitä ylipäänsä ei juuri nimeksikään ollut työväen saatavissa, — tämä oli varmasti enemmän todistuksena maamme työväen yleisen järjestymiskyvyn kehittyneisyydestä, kuin meidän vallankumoushallituksemme sotllasorganisatoorisesta ihmetyöstä.
Poliittisessa suhteessa taas vallankumoushallituksemme pitkän aikaa suorastaan koetti pikemmin pidätellä kuin edistää vallankumouksen sisäistä pyrkimystä selvään köyhälistön diktatuuriin ja sosialismiin. Se mikä vallankumouksen välittömänä päämaalina kangasti silmissämme, ei ollut sosialisoiminen, vaan sosialireformi, ei porvarillisen valtion hävitys ja työväenvallan perustaminen, vaan porvarillisen valtion korjaaminen yleisen kansanvallan harhakuvan mukaan, ei "vallankumous pysyväisenä tilana", johon Marx oli viitannut, vaan vallankumouksesta vapautuminen mahdollisimman pian, kuten pahasta painajaisesta.
Tämä oli johdonmukainen seuraus juurtuneesta sosisalidemokratisesta koulutuksestamme, s.o. proletaarisen sosialistisen kumouksellisuutemme halpaantumisesta pitkäaikaisessa parlamentaarisessa ja ammatillisessa sisyfus-työssä. Kun tuli todenteolla eteen se ratkaiseva historiallinen prosessi, proletaarinen vallankumous, joka myös sosialidemokratisessa ohjelmassamme oli loppukoristeena, se prosessi, johon kunnolla valmistautumista kaiken aikaisemman työväenliikkeen oli pitänyt tarkoittaa ja jossa työväenliikkeen vihdoinkin piti päästä pitkästä kylvöstään satoa korjaamaan, silloin paljastuikin sosialidemokratian "korkea kehityskanta" vaaralliseksi avuttomuudeksi: se oli puoleksi sokea ja puoleksi rampa. Se oli vallankumoukselliselle työväelle pikemmin vastus ja vaara, kuin apu ja ase ja voiton viiri. Se oli työväendemokratiaa, ja silloin kun porvarillisessa valtiossa todella oli demokratian kukkima-aika, jota kauniimpi siinä ei koskaan olla voi, s.o. täydellinen luokkataistelun kehittämisen ja kärjistämisen vapaus, ei tätä todellista demokratiaa ymmärretty käyttää hyväkseen kunnolla varustautuakseen siihen luokkataistelun ylimpään vaiheeseen, aseelliseen vallankumoukseen, jossa demokratia ensimäisellä minuutilla, tehtävänsä loppuun täyttäneenä, on määrätty kaatumaan tieltä pois. Kun tämä meidän työväen-demokratiamme joutui vasten tahtoaan työväen vallankumoukseen, niin siinä kumouksen oma sisäinen logiikka sitte viikkojen vieriessä kyllä kuletti meitäkin eteenpäin, kuletti puoliväkisin työväen diktatuurin ja tuotannon sosialisoimisen tielle. Mutta astuttuamme vallankumoukseen oikeastaan — vallankumouksen välttämiseksi, johtui juuri tästä, sisäisestä ristiriidasta sitte toimintaammekin paljon vahingollista ristiriitaisuutta ja vaarallista puolinaisuutta sekä siitä taas vallankumousliikkeen riveihin hajanaisuutta ja epäluottamusta ylipäänsä johtoa kohtaan. Pelkkä se mahdollisuus, että tämä meidän vikamme, silloin, kun voiton ja tappion vaaka vaappui täperällä, olisi voinut painaa työväen asian tappion puolelle, tuntuu meistä nyt tragedialta. Mutta työväenluokan voitollekin päästessä me olisimme, noin aalloilla ajelehtiessamme, olleet vaarassa joutua kaikkien suurimman tragedian eteen, mikä työväenliikkeen miestä ikinä voi kohdata, saman tragedian eteen, johon täällä Venäjällä menshevikit todella joutuivat: ase kädessä taistelemaan proletaarista vallankumousta vastaan.
Meidän proletaarisen vallankumouksemme onnetonta lopputulosta eivät toki ratkaisseet meidän, sen johdossa olleiden historialliset virheet.
Sen ratkaisi Saksan imperialismin peto, joka tuli Suomen porvariston avuksi lähettäen aseita, joukkoja ja kouluuntunutta sotataitoa. Täyttikö Saksan sosialidemokratia kansainvälisen velvollisuutensa sen estämiseksi, se jääköön Saksan työväen arvosteltavaksi. Meille oli Saksan hallituksen sekaantuminen turmioksi — ja opiksi. Sen isänmaan, jonka itsenäisyyttä — teiltä venäläisiltä tovereilta meidän hankkimaamme lahjaa — me suomalaiset sosialidemokraatit niin innokkaasti puolustimme, sen möi Suomen porvaristo Saksan imperialismille vallankumouksellisen köyhälistömme veron hinnalla. Siten meistä kylvetettiin pois sosialipatriotismi.
Kansainvälisellä lahtarivoimalla ja kapitalistisella joukkomurhatekniikalla murrettiin huhtikuussa vallankumouksellisten työläistemme rintamat. Suomen köyhälistön miehuullisinkaan vastarinta ei kestänyt. Pelastavaa apua ei tullut mistään. Saksalainen toveri ei kuullut. Venäläinen toveri kuuli mutta ei jaksanut pelastaa, Se oli itsekin hädässä, mutta se auttoi sentään niin paljon kuin jaksoi. Kiitollisuuden velkamme kasvoi kasvamistaan, päivä päivältä, viikko viikolta. Tunsimme sen, ja samalla häpesimme aikaa, jolloin me, porvarien lietsoman nurkkaisänmaalllsuuden tartuttamina, olimme epäröineet turvautua venäläisen sotilastoverin apuun ja pysytelleet erossa hänen jalosta liitostaan. Pyhä verikaste Suomen lumikentillä rinnakkain taistellessa liitti nyt ikuiseen toveriliittoon suomalaisen ja venäläisen proletari-aseveljen."
Mies mieheltä.
Illalla oli kylän työväentalolla ollut puhetilaisuus. Kaupungista oli saapunut puhuja — ei mikään ammattipuhuja, sillä kaikki työväen kouluuntuneemmat voimat oli mobilisoitu muihin tarkoituksiin, vaan tavallinen kaupunkilaisproletaari, yksi niistä, jotka raskaan palkkatyönsä lyhyinä loma-aikoina sekä lueskelemalla että vuosikausia ottamalla osaa järjestötoimintaan ovat kartuttaneet tietojaan ja saaneet elävän kokonaiskäsityksen yhteiskunnallisista kysymyksistä mutta myös oppineet sujuvasti ilmaisemaan ajatuksensa, oli sanalla sanoen yksi niistä tuhansista, jotka Suomen valtava työväenliike on tai oli — kehittänyt arvoisikseen välikappaleiksi.
Tämä toveri oli aloittanut "Uuden Suomen nurkkakivistä" kuvaten maan köyhälistön suorittamaa raivaustyötä seuraavaan tapaan:
"Suomen punainen köyhälistö ahertelee parhaillaan uuden yhteiskunnan rakennustöissä. Sen perustaa raivataan tulisella kiireellä. Suunnattoman paljon törkyä on ensin pois siivottava. Porvarillinen yhteiskunta lepää likaisella ja löyhällä perustalla. Sitä voi hyvällä syyllä verrata hyllyvään rimpisuohon, joka levittää löyhkää ja usvaa saastuttaen kaiken. Sellaisella epäterveellisellä maaperällä sijaitseva rakennus ei kestä ajan myrskyissä. Sen tosiasian oivaltaen valveutunut köyhälistö raivaa Uuden Suomen pelastusaluetta, kaivelee tiloja nurkkakiville, kuivaa kapitalismin rämeistä suota, perkaa ympäristöä terveelliseksi. Vasta semmoisen perkaustyön jälestä asetetaan nurkkakivet paikoilleen, tehdään kivijalka ja sitten kohoo rakennelma helpommin kerta kerralta, kunnes koko ihmiskunta ihastellen silmäilee Suomen kansanvaltaisen tasavallan kauniita piirteitä.
"Julma vihollinen häiritsee uutta rakennustyötä. Se ei sallisi kansanvaltaisen työläispalatsin rakentamista. Senvuoksi täytyy uutterain rakentajain tehdä työtä puolustusase kädessä, torjua sillä vihollisen hyökkäykset. Läpi historian aikojen on aina uutisraivaajain täytynyt työskennellä verissäpäin, taistella vainolaista vastaan. Siitä huolimatta on uutistyö edistynyt toisinaan hyvin hitaasti, mutta aina varmasti, kunnes työ on saatu loppuun suoritetuksi.
"Samaan aikaan kuin perustusta kuivetaan, veistellään jo uuden Suomen nurkkakiviä. On olemassa työjako. Toiset kaivavat perustusta, toiset veistelevät nurkkakiviä, eräät hankkivat rakennusaineita ja eräät suunnittelevat yksityiskohtia.
"Minkälaisia nurkkakiviä veistellään uudella Suomelle?
"Muutamia on jo valmiina, toisia hahmotettuina ja eräitä vasta alkuasteellaan.
"Suurin kivi on Suomen sosialistisen tasavallan perussääntö, jota kaunistaa todellinen kansanvaltaisuus. Sen mukaisesti tulisi korkein valta olemaan kansalla. Suomen tasavallan kaikilla 20-vuotiailla kansalaisilla.
"Kansalaiset valitsevat omat toimihenkilönsä lakeja säätävään eduskuntaan ja se muodostaa yhteiskunnan toimivan elimen, kansanvaltuuskunnan.
"Vanha virkakunta puhdistettaisiin perinpohjin ja uusi tulisi täydellisesti vastuunalaiseksi kansalle. Siinäkin siis yksi hyvä nurkkakivi.
"Verotusolot järjestettäisiin siten, ettei köyhälistöläinen nääntyisi raskaan verokuorman kannossa, eikä varakas loisaines pääsisi mitättömällä veroerällä.
"Kunnallinen harvainvalta poistuisi ikipäiviksi ja suurin huolto kohdistettaisiin kansan syvien rivien olojen parantamiseksi; perustettaisiin kunnallisia laitoksia, leipomoista alkaen, — Tuokin nurkkakivi kannattaisi kohdaltaan uutta Suomea.
"Torpparien vapauttaminen maakapitalistien orjuudesta, on ihan valmiiksi veistetty nurkkakivi. Sen varaan joutuisi verrattain suurilukuinen ryhmä Suomen kansanvaltaisen tasavallan väestöä.
"Vanhuudenvakuutus on jo niinikään valmiiksi veistetty nurkkakivi.
"Työväen suojeluslainsäädäntö on suuriarvoinen ja paljon kestävä nurkkakivi sekin.
"Hahmotettuina ja valmiiksi suunniteltuina on monta muuta nurkkakiveä, niin että uuden Suomen mahtava rakennus ei tulisi perustuksiltaan horjumaan, vaan kestäisi ajan kuluttavan hampaan kalvamisen.
"Vihollinen häiritsee Suomen työväenluokan suurtyötä. Sittenkin, kaikesta vainolaisen vastarinnasta huolimatta on köyhälistön asekädessä sitkeästi työskenneltävä uuden Suomen perustamistyössä, muutoin vihollinen tuhoo jo tehdyn työn ja pakoittaa työntekijät sanoin kuvaamattomaan orjuuteen."
Sitten oli hän kääntynyt kuulijainsa puoleen kehoittaen näitä rientämään punaisen armeijan riveihin, joissa siihen asti pää-asiassa teollisuustyöväestö oli vuodattanut vertaan koko maan työväenluokan hyväksi.
Viitattuaan noihin runoilijan lennokkaihin runosäkeihin:
"Mies mieheltä, mies miehellä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas, hän nousee taas, ei petturi milloinkaan. On kansojen oikeus iäinen, myös oikeus kansan tään, jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään."
oli hän jatkanut näinikään:
"Mies mieheltä kiirii taistelun kutsu yli maan. Vielä näet eivät ole lähestulkoonkaan kaikki selkäpuolen rotevat työmiehet tarttuneet kivääriin, tuohon kuoleman liittolaiseen, jonka porvaristo tahtoi sille pakosta käteen panna, omien luokkapyyteittensä pysyttämiseksi. Nyt on maatyöläistenkin vuoro astua aseihin, sillä mitä taajalukuisemmat ovat rivimme, sitä pikemmin pääsemme me Pohjanmaan laajoille lakeuksille, sen viljaville seuduille toukoa tekemään. Sitä pikemmin saa työmies heittää kiväärin nurkkaan ja ryhtyä jälleen luovaan työhön, yhteiskunnallista hyötyä ja hyvinvointia edistävään aherteluun.
"Mies mieheltä käyköön nyt sana: 'jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään'. Sillä nyt on kysymys kansan oikeuden valvomisesta.
"Jokainen, jolle työväestön asia ja kansan onni on kallis, astukoon siis urhoollisen punaisen armeijan riviin, astukoon pyhään sotaan vapauden ja ihmisarvon puolesta. Jokainen mies, jokainen kansalainen puolustamaan kotien rauhaa sodanhaluisia viikinkiherroja, aatelisnulkkeja ja porvareita vastaan! Mies mieheltä näyttäkäämme, että tapella osataan mekin, kun tarve vaatii, mutta että meidän taistelumme ei tarkoita harvainvallan pönkitystä, ei vähemmistön hyvinvointia eikä joukkojen orjuuttamista!" — —
Oikeastaan ei hän, Hannes Haavisto, mäkitupalaisen poika, joka nyt sunnuntai-aamuna tovereineen kiirevilkkaa hiihti kohti kaupunkia liittyäkseen siellä köyhälistöarmeijaan, tämän puheen vaikutuksesta liikkeelle lähtenyt. Kyllä hän sitä jo oli päivästä toiseen pohtinut. Mutta ei sitä vain ennemmin ollut tullut lähdettyä. Niitä oli ollut esteitä niin monenlaisia, vaikkakaan ei olisi ottanut lukuun hämäiäisluonteen hitaisuutta. Niin kuin nyt esim. tuo rakkaussuhde naapurin Mariin. Eihän sitä olisi mielisurminkaan hennonnut jättää mielitiettyään ja lähteä tietämättä tokko milloinkaan palajaa. Tyttö kyllä ei ollut kieltänyt eikä käskenyt, vaan oli taannoin pahimmitteeksi ikäänkuin kiusalla sutkauttanut:
— Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin.
Mutta, ei ollut ruvennut selittelemään mitä hän sillä tarkoitti.
Sen sijaan oli Hanneksen isä ollut jyrkästi lähtöä vastaan. Hän oli yhdistyksen rahastonhoitaja, vanha luottamustoimissa piintynyt sosialidemokraatti, joka aina ja kaikkialla puhui vaalilipusta, silloinkin, kun porvarit olivat venäläisillä husaareilla hajoittaneet laillisesti valitun eduskunnan, jossa työläisillä oli enemmistö. Ei kärsinyt kuulla puhuttavankaan aseellisesta toiminnasta, nimittäin työväen aseellisesta toiminnasta.
No, porvareillako sellainen oikeus sitten vain on? oli Hannes kerrankin tiukannut.
— Olkoon tai ei, oli isä vastannut. Mutta uusi yhteiskunta luodaan rauhallisilla keinoilla.
Äiti taas oli toista maata. Hän oli saanut tarpeekseen "rauhallisista keinoista". Hän pääsi luuvalolta tuskin liikkumaan — seuraus elämän iän kestäneestä kunnollisten jalkineiden ja vaatteiden puutteesta, tuhkatiheistä vilustumisista ja liikarasituksesta. Ja siksi toiseksi: — Mitä sillä väliä missä kuolee: rintamallako taistelussa vaiko nälkään kotona. Eihän meillä kohta ole enään mitään suuhunpantavaa — oli hän asian puheeksi tullessa huomauttanut useamman kuin yhden kerran: leipää ei meillä ole ollut viikkokausiin, lihasta nyt puhumattakaan. Maitoa ei ole. Perunat loppuvat; eikähän niistä enään olisi kuin siemeneksi, ja vasta ollaan helmikuussa. Ja mitään muuta ei liioin ole. Herra jessus, mitä tällaisella elämällä on virkaa? Eihän meillä ole edes valonkeinoa. Paloöljyä ei ole saatu koko talvena, ei ei rahalla eikä millään. Mehän olemme ikuisessa pimeydessä ja ikuisessa nälässä ja puutteessa. Ja entäs tämä maantienuhka sitten? Armostahan sitä tässä saadaan neljän seinän sisällä nälkääkin nähdä. Ja neljännesmiljoonaa ihmistä sanoi meidän isä meidän laillamme rähjäävän häädön varassa. Jos ei kerran se hänen rakas eduskuntansa ja rauhallinen kehityksensä takaa köyhille edes kaikkein välttämättömintä, mutta kyllä rikkaille yltäkyllin kaikkea, niin mitä tässä on muuta jäljellä kuin yleinen tappelu? — Näin oli eukko ähkinyt, mutta huomauttanut pojalleen: En minä silti kehoita sinua lähtemään. Se on asia, jonka saat yksin päättää. Mutta vastaan en pane.
Kuten Hanneksen äiti, olivat työläisnaiset ja varsinkin äidit kautta maan aseellisen toiminnan kannalla. Monen monessa tapauksessa tiedetään heidän kehoittaneen miehiään ja poikiaan liittymään kumousarmeijaan. Tämä ilmiö on helposti ymmärrettävissä. Sanoin nimittäin ei voi kuvata sitä kurjuutta, johon sotakeinottelijat, porvaristo, olivat työväenluokan syösseet ja josta etukädessä saivat kärsiä juuri työläisäidit, joiden tehtävänä oli huolehtiminen perheen ravinnosta. Yksistään jonokurjuus oli jotakin, joka ansaitsisi oman historiansa — Suomen pohjoisissa kunnissa esim. saivat nälän uuvuttamat perheenäidit lukemattomia kertoja turhanpäiten laahustaa jopa kuudenkin penikulman päässä sijaitsevaan — tyhjään jakelupaikkaan. Ja kaupungeissa saivat poloiset vuorokausikaupalla jonottaa saadakseen väsymyksestä puolikuolleena — ja heittivätpä monet siinä henkensäkin! — vihdoin huimaavalla hinnalla väärennetyn elintarverahdun, joka oli omiaan vain kiihoittamaan sairaudeksi kehittynyttä nälkää. Suomen selkäpuolen sotarosvojen harjoittama elintarvehuijaus oli kehittynyt sille asteelle, että yksistään se riitti paiskaamaan epätoivoisen köyhälistön vallankumoukseen. Valaisevana esimerkkinä mainittakoon Oulun Åströmien — tulevien lahtarisielujen — menettely. Nämä piilottivat seudulla vallitsevasta nälänhädästä huolimatta satoja ruisjauhosäkkejä varastohuoneidensa ullakoille: Venäjän tsaarihallitnksen tilaamiin satuloihin tarvittava liisteri oli näille "Vapaan Suomen" esitaistelijoille tähdellisempi asia kuin samaisen Suomen nälkää näkevä kansa.
Hanneksen sisar, Hilma, kannatti hänkin kumousta siitä huolimatta, että Marin veli, naapurin Kalle, jonka kanssa hänellä oli omat asiansa, oli päättänyt lähteä Hanneksen matkaan.
Hannes itse ehkä tuli isäänsä, joskohta ei hän järkeillyt tämän tapaan. Hän oli urheilumiehiä, mainio hiihtäjä, piirinsä parhaimpia, ja urheilijana tunsi hän vastenmielisyyttä raakaa voimaa kohtaan, Siksi toiseksi oli hän luonteeltaan perin säveä, eikä olisi mielisurmillaan tehnyt pahaa kenellekään. Jo kotieläinten teurastuskin oli vasten hänen luontoaan, niin maalaispoika kuin olikin.
— Mutta, oli hän lopuksi pohtinut, saatuaan eilisiltana viimeisen sysäyksen: mitä järkeä oli antaa kaupunkilaistovereiden yksin kantaa koko päivän kuormaa ja hellettä asian tähden, joka etupäässä koski juuri maalaisköyhälistöä? Olisihan kunniatonta sallia heidän vuodattaa vertaan ja heittää henkensä koko työväenluokan puolesta sillä aikaa, kun suurin osa siitä kädet ristissä odotti kamppailun päättymistä. Jos kerran yksi osa köyhälistöä on uhrannut kaikkensa yhteiseksi hyväksi, niin on toisen ryhdyttävä sitä tukemaan. Kun kerran tapellaan, niin tapellaan kaikin yhdessä, tuumi hän.
Ja oli hänellä vielä oma yksityinen pikkusyynsäkin, mikä oli omiaan kannustamaan häntä sotatielle.
Hänen veljensä näet oli jääkäri. Huono, kunnoton veli, joka perheen keskuudessa jo vuosikausia oli sivuutettu vaikenemalla — varsinainen mätämuna. Hänen nimensä oli Jaakko, vaikka hän sitten myöhemmin kaupungissa oli sen muuttanut Jack'iksi — "Jaakko" näet haiskahti niin maatiaiselta. Jo pienestä pitäen oli hän hunningolla. Ei viitsinyt käydä käsiksi mihinkään työntouhuun. Lurvaili vain ja harjoitti ilkeyksiä. Kerrankin kiipesi navetassa pääskysenpesälle, mutta putosi — lehmänsarveen halkaisten rytäkässä oikean poskensa silmäkulmasta leukaperään. Arvasihan sen mikä ilkeä arpi siitä jäi, tärveltyi koko naama — luonteen lisäksi. Paloi kaupunkiin mieli. Meni, ja ongiskeli siellä, kunnes kohosi "konttoristiksi", talonhuijarin apuriksi. Jack Haavisto — kirjoitteli hän apokryfisten asiakirjojen alle, ja lopuksi aivan asiattomankin: teki vekseliväärennyksen, ja syöksähti kuritushuonetta pakoon suin päin Saksaan "pelastamaan isänmaata".
Haavistolaisilla ei tietenkään ollut pienintäkään aavistusta, oliko "Jack" niiden epäkelpojen joukossa, jotka luokkasodan alkaessa ilmestyivät Vaasaan ja joita Mannerheim tervehti "maansa parhaimpina". Mutta kun oli selvää, että sinne oli kiiruhtanut kaikki kelmit, niin miksi ei myös "Jack"?
Oli siis jotenkin selvää, että hänkin heilui jossakin työläisten teilaajana, ja jossakin Hanneksen sisimmässä kiehui ja karvasteli sanoin kuvaamaton kiukuntunne kunnotonta veljeä kohtaan ja hänen mielensä paloi tekemään tiliä tämän kanssa, sillä olihan luonnotonta, että työläisen, rutiköyhän mutta silti kunniallisen työläisen poika, joskohtakin kunniaton, myi kalpansa työläisten teurastajille, ryhtyi itse lahtariksi.
— Saa-ta-na! kähisi Hanneksen kurkussa ajatellessaan tätä asiaa.
Eihän tietysti ollut yhtäkään mahdollisuutta sadasta joutua vastatusten tämän kanssa satoja kilometrejä pitkällä rintamalla. Mutta kuitenkin — ken tiesi.
Ja niin sitä sitten oli lähdetty. Lähtiessä olivat tytöt, Mari ja Hilma, saattaneet häntä ja Kallea pitkän matkaa jäälle. Ja sitten pojat erotessa olivat koettaneet änkyttää jotakin juhlallisen puoleista, hetkeen sopivaa, ja antaneet ymmärtää, että mitäpäs, jos ei sitä enään tavattaisikaan. Mutta äläs mitään. Tytöt eivät olleet tuonaankaan. Aivan kuin iltamista tultua kun ollaan viimeinen, kaikkein viimeisin muisku muiskattu ja loppujen lopuksi kiireemmän kaupalla puristettu kättä hyvästiksi, jotta "ehtisi vielä vähän nukkuakin", aivan samoin hyvästelivät he nyt ikäänkuin sivumennen ja kuin yhteisestä sopimuksesta ja niin merkillisellä äänenpainolla:
— Näkemiin!
Ja sitten olivat tytöt lykkineet lylyä kotiinpäin kuin hassut, vaikka pojat kentiesi lähtivät viimeiselle retkelleen.
— Merkillistä, oli Hannes hymähtänyt.
— Niillä on joitakin juonia, oli Kalle vakuuttanut.
Mitä ne olivat, sitä ei ehditty pitkälle punnita. Sillä miehet,
jotka polttivat kaikki portahat takaa, kun tuli olla puolesta luokan järkkymätön ja vakaa, olla tulkkina ammoin kahlitun kansan, alta mi aikoi ansan inhimillisyyden suurehen päivään;
miehet, jotka suuri kaikkiyhteys oli vihkinyt aseenkantajikseen; jotka vakava, miltei yli-inhimillinen velvollisuuden tunne oli vyöttänyt matkaan — miehet sellaiset eivät voi kauan viipyä yksityisasioissaan.
Jokainen hiihtomiehemme ajatteli omalla tavallaan tilannetta. Ja monipenikulmaisella hiihtomatkalla ennätti tulia mieleen yksi ja toinen luokkasotaa koskeva asianhaara.
Ja niinpä alkoi Hannes mielessään jauhaa tuota jo niin monasti ennemmin märehtimäänsä omituista seikkaa, että juuri talonpojat, nuo Pohjanmaan herraa pelkäävät turpeenpuskijat, jotka itse ovat saaneet kautta aikojen kantaa herrojen iestä, että juuri nämä nyt olivat solmineet liiton kapitalistien kanssa ja nousseet työläisiä vastaan, työläisiä, jotka suoraan sanoen olivat heidän kohtalotovereitaan. Tätä omituista pulmaa ihmetellessään muistutteli Hannes mitä siitä oli kirjoittanut köyhälistöluokkaan kaikella sielullaan liittynyt maan ainoa suurkirjailija, maan ainoa kaunokirjallinen nero [Irmari Rantamala].
Kas näin hän oli pakinoinut:
Työmies ja talonpoika.
Tai oikeastaan pitäisi sanoa: herrat ja orjat, sillä sekä työmies että talonpoikakin on halki vuosisatojen ollut ja yhä on herrojen orjana. Talonpojista puhuessani minä en tietysti tarkoita niitä upporikkaita maan suuromistajia, tukkiyhtiöitä, rusthollien, säteritilojen ja muiden suurtilojen omistajia, jotka jo varallisuutensa puolesta ovat suurkapitalisteja ja jotka rikkautensa, yhteiskunnallisen asemansa, sukulaisuussuhteittensa ja kaiken muun takia kuuluvat herrojen joukkoon, ovat niitä, jotka elävät ja aina ovat eläneet ja rikastuneet toisten työllä, itse eläen ylellisyydessä ja joutilaisuudessa. Minä tarkoitan tässä talonpojalla Suomen sitä varsinaista talonpoikaa, joka on työläisen kanssa saanut miespolvesta miespolveen herroja hartioillaan kantaa.
Miten on nimittäin käsitettävä se ihme, että se samainen talonpoika, joka on vuosisatoja huokaillut laiskojen herrojensa orjana ja elättäjänä, on nyt alentunut samojen orjuuttajiensa ja herrojensa renkinä tappelemaan juuri niiden hyväksi, teurastaakseen niitä työläisiä, joiden kansaa hän on samaisten herrojen iestä kantanut. Se talonpoika on herrojen usuttamana lähtenyt teurastamaan kohtalotoveriansa, työläistä, joka on aina ollut hänelle apu elämässä, turva hädässä, toveri työssä ja kärsimyksissä. Sen työläisen keralla on talonpoika kestänyt ja voittanut. Se työläinen on talonpojan palvelijana ja työtoverina marssinut työhön ja vaivaan vuoden niin pimeinä kuin valoisinakin aikoina, halki öidenkin, kestäen sateet kuten poudatkin. Kun vuoden kiire työaika riensi talonpojan pelloille ja kesäisille niityille, seisoi työläinen aina hänen apunansa, kesti hikisenä, repalaisena poudan helteet. Se työläinen ei säästänyt itseänsä silloin kun talonpojan luoko uhkasi mädätä, tuuleentunut viljapelto varista. Se raatoi talonpojan rinnalla auringon varhaisesta noususta yömyöhään, kun joutilaat herrat samoina aikoina vetelehtivät aivan työttöminä peltojen pientarilla, kujasilla ja kaupunkien kaduilla tai elostelivat ylellisissä koti- ja ulkomaisissa kylpylaitoksissa vapautuakseen siitä liiasta lihavuudesta, jonka olivat saaneet työläisen ja talonpojan hartioilla joutilaisuudessa elostellessansa. Tämän ainoisen ystävänsä työssä ja vaivassa, tämän kohtalotoverinsa herrojen orjuudessa, tämän työläisen, joka on kestänyt elämän ilot ja surut talonpojan rinnalla, petti nyt Suomen talonpoika. Se petti sen työläisen sangen häpeällisesti, s.o. karkasi sen ystävänsä, ainoisen apunsa ja kohtalotoverinsa niskaan niiden samojen joutilaiden herrojen uneuttamana, joiden orjuudessa he molemmat ovat kituneet, ja joka on heitä molempia aina halveksinut, halveksinut kuten elukkaa ja työjuhtaa. Totisesti, jos Renvallien, Mannerheimien y.m. elättien loistavaan saliin olisi talonpoika astunut, niin olisi sitä pidetty talon häväistyksenä ja huone pesty lähdettyä. Moukkahan on herrojen yleinen nimitys talonpojista.
Mutta voitanee sanoa ja on sanottu, että ainakin teollisuustyöväestö on talonpojalle tarpeeton. Sitä väärää oppia onkin kyllä viime aikoina viljalti saarnattu. Enimmän sitä ovat saarnanneet hrat Alkio, Gebhard y,m. Ne valheen profeetat ovat suorastaan usuttaneet talonpoikaa teollisuustyöläisen niskaan, Ne ovat opettaneet, että teollisuustyöläinen on talonpojalle aivan tarpeeton, jopa sen riistäjä. Tulee silloin kysyneeksi, ovatko samaiset hrat Alkiot, Gebhardit y.m. julkeita veijareita, jotka suorastaan petkuttavat talonpoikaa, vai ovatko he ehkä niin auttamattomia tomppeleja ja tyhmyrejä, että jumalatkaan eivät ole kyenneet saamaan heitä ymmärtämään edes sitäkään, että heidän ei sen typeryytensä takia pitäisi tässä maailmassa koskaan puhua muuta kuin sanat: Herra suo minulle viisautta pitää alati suuni lukossa.
Sillä ilman teollisuustyöläistä olisi talonpoika avuttomin raukka. Ilman sen teollisuustyömiehen työtä ja apua se talonpoika kituisi kuolettavan köyhyyden alla. Talonpojan koko hyvinvoinnin ja edistyksen suurimpana tekijänä on teollisuustyömiehen työ ja hiki. Jos se teollisuustyömies ei olisi valmistanut talonpojalle teräsauraa, karhitseisi hän vieläkin puukarhilla ja kyntäisi puuauralla. Teollisuustyömies on valmistanut talonpojalle meijerikalustot puukirnun tilalle, puimakoneet varstan, niitto- ja leikkuukoneet viikatteen ja tökerön sirpin tilalle. Se työläinen on valmistanut lukemattoman lukemattomat koneet ja laitteet, joiden avulla talonpoika on kyennyt nousemaan köyhyydestä hyvinvointiin. Jos talonpojan olisi pakko valmistaa kotonansa neulansa, naulansa, akkunalasinsa, veitsensä, kahvelinsa, astiansa, työkalunsa, paperinsa, kynänsä, jos hänen pitäisi kotonaan jalostaa tuotteensa, puunsa paperiksi ja tarvekaluiksi vuotansa nahaksi, villansa veraksi j.n.e., j.n.e,, niin olisi hän kirottu raakalaisaikuisen eläjän ainaiseen kurjuuteen, pimeyteen ja köyhyyteen. Nyt on hänen avuksensa rientänyt teollisuustyömies. Se työmies on hiellänsä ja työllänsä luonut pohjan koko talonpojan tulevalle ja nykyiselle kehitykselle. Sen teollisuustyöläisen työstä nauttii talonpoika joka askeleellansa. Hän lähettää tuotteensa kaupaksi sen työläisen rakentamilla rautateillä, laivoilla tai automobiileilla. Talonpojan avuksi rientää teollisuustyöläisen hiki ja työ kaikkialla, helpoittaen hänen elämäänsä ja työtänsä joka silmänräpäys. Teollisuustyöläisen hiki ja työ juoksee talonpojan asioilla kuljettaen hänen puhettansa työnsä tuotteella, telefonilla, talosta taloon, kaupungista kaupunkiin. Teollisuustyöläinen valmistaa talonpojalle vaatteet päälle, kengät jalkaan, kellon taskuun, kietaisee hänelle tupakat valmiiksi sikariksi ja savukkeeksi, lähettää tulitikut käteen, Ei ole hetkeä, jolloin ei talonpoika verottaisi teollisuustyöläisen hikeä ja työtä. Ei ole silmänräpäystä, jolloin teollisuustyömies ei helpoittaisi talonpojan elämää ja auttaisi sen kehitystä. Poistakaa vain teollisuustyöläinen, ja talonpoika vajoaa oitis raakalaisajan kurjaksi avuttomaksi olennoksi. Kaikkien taivasten jumalat yhteensä eivät riitä talonpojalle korvaukseksi tehdastyöläisestä.
Mutta voitanee sanoa, että tehdastyömies, ja työmies yleensä, on siitä hiestänsä ja työstänsä kantanut talonpojalta liika suuren palkan. Jokohan? Niin kyllä opettavat esim. samaiset valhe-apostolit Alkiot, Gobhardit y.m. Menköön kuitenkin talonpoika hetkiseksi tutustumaan teollisuustyöläisen elämään ja hänen silmänsä aukenevat. Hän näkee, että se työläinen, joka ahertaa hänen hyväksensä, on tämän maan kurjimmista kurjimpia. Sen asumukset ovat usein kehnommat talonpojan huonoakin saunaa, jopa joskus huonommat kunnon talon sikolättiäkin. Niissä asumuksissa elää ja kärsii väki ainaisessa puutteessa, ainaisena painostajana epätietoisuus huomisesta päivästä, siitä koska on nälkätaipaleelle lähdettävä. Niissä asumuksissa saarnaa puutteen ja köyhyyden ainainen läsnäolo järkyttävää tarinaansa. Se työväestö ei siis ole talonpoikaa rosvonnut, ei elänyt sen hartiolla hetkeäkään.
Ja kuitenkin on sitä talonpoikaa rosvottu. Kuka on sen silloin tehnyt? Eivätkö juuri ne lukemattomat joutilaat herrat, jotka elostelevat niin talonpojan kuin työläisenkin hartioilla. Katsokaa niiden joutilaiden herrojen elämää. Pakanoidenkaan jumalat eivät ole viettäneet niin makeita laiskanpäiviä kuin ne samaiset herrat ja kuitenkaan ei helvetin paholainenkaan julkeaisi itselleen koota niin paljon rikkautta ja ylellisyyttä kuin ne herrat ovat koonneet. Renvallit, Mannerheimit y.m. eivät ole koskaan hyödylliseen työhön kättä koukistaneet ja kuitenkin tiedetään puhua esim. Renvallin satumaisen suurista vuosituloista. Missä ovat silloin talonpojan rosvoojat? Teollisuustyömies valmistaa esim. teräsäkeen, sanomme 100 markasta. Herrat rosvoavat sillä talonpojalta esim. 200 mk. Siinä laiskuudessa ja ylellisyydessä rikastumisen salaisuus. Katsokaa suuripalkkaisia rovasteja ja muita virkaherroja, Eikö niiden työtön käsi ole aina työläisen ja talonpojan taskussa kuten ryövärin käsi. Kaikissa työntuotteissa missä työmiehen työ ja hiki rientää tuomaan talonpojalle apua ja helpotusta, on kätkettynä rosvoavan, työttömän herran, kokonaisen herra-armeijan käsi, joka kantaa veroa kaikesta, tulitikusta loppumattomiin asti. Se ryövärikäsi ryövää yhdeltä puolen työläisen, toiselta puolen talonpojan työtä ja hikeä. Se on niiden yhteinen verinen sortaja ja ryöväri. Se joutilaana elostelevien lauma on yhteiskunnan ruumiissa kuin rakennuksen hirsissä tuhoisat homesienet, jotka syövät lahoiksi lujimmatkin seinähirret. Se ylellisyydessä ja laiskuudessa työläisten ja talonpojan hartioilla elävä, sortava ja ryöväävä herralauma on kuin mehiläispesän laiska emo, jolle sekä työläinen että talonpoika on vuosisadasta vuosisataan kantanut ja yhä kuhnureilla kannattaa mettä. Se emo vain on hedelmätön, steriili, mitään hyödyllistä siittämäänkään. Sen elämän päämääränä on ainoastaan työläisen ja talonpojan rosvoaminen. Talonpojan tarvitsee vain ruveta käyttämään omia aivojansa, näkemään asioita omilla silmillänsä ja hän huomaa kaiken tämän todeksi. Hänen tarvitsee vain kohota ylemmäksi sitä lantatunkioiden eläjää, joksi herrat ovat hänet polkeneet ja hänen silmiinsä avautuu totuuden avara maailma.
Mutta nyt on se talonpoika ainaisten sortajiensa, halveksijiensa ja rosvoojiensa, joutilaiden herrojen usuttamana karannut ainoan ystävänsä, ainaisen auttajansa ja apunsa, työmiehen niskaan. Hätä ja häpeä täyttää mielen sitä ajatellessa. Niinkö palkitsi Suomen talonpoika ainoan apunsa? Niin syvästikö se petti ystävänsä? Niin matalastiko kykeni Suomen talonpoika käsittämään kunniavaatimukset ja oman arvonsa, oman etunsa? Olen itse talonpojan lapsi ja minä olen siitä talonpojan maailmasta nähnyt kauniita tuulahduksia. Nyt tuntuu pimeys ja yö tulvineen sen talonpojan sydämmeen. Nyt tuntuu kuin olisi päivä sanonut sen talonpojan sydämmelle katkerat hyvästinsä ja sen asujaksi hiipinyt ikuinen häpeä.
Itkekää sitä te, joilla on vielä sydäntä hyvälle! Valittakaa sitä te Suomen syvät korvet, jotka olette nähneet, miten uskollisesti työmies talonpojan apuna teidän voimaanne lannisti ja teitä viljelyksen palvelukseen kukisti. Vedotkaa te tutkimattomat taivaat vieläkin sen talonpojan sydämmeen. Vedotkaa siihen kaiken hyvän ja oikean nimessä ja talonpojan oman arvon ja kunnian nimessä. Minä itse en siihen enään uskalla vedota. En pelkää sitä, että siitä talonpojan sydämmestä olisi nytkään vielä kaikki hyvä kuollut, mutta sanani vain raukeavat. Tahtoisin huutaa apua, mutta ääneni jo väsyy. Vedotkaa siis tällä tuskien hetkellä talonpojan sydämmeen te, joilla ehkä on enemmän voimia sen ovea avata. Selittäkää sille Suomen talonpojalle, että hän näinä murheen ja yön päivinä seisoo tulevien sukupolvien ja koko maailman tuomioistuimen edessä. Itä ja länsi, ottakaa hellimmät äänenne ja rientäkää kiiruusti rukoilemaan sitä erehtyneen talonpojansydäntä hartailla sanoilla: Ystävä ja veli, elä surmaa työ- ja kärsimystoveriasi. Elä lyö maahan omaa apuasi ja ystävääsi, sitä, joka on aina ollut sinulle turva ja tuki, sillä jos ystäväsi petät, petät kunniasi, ja majaasi hiipii ikuinen yö ja häpeä.
Punalippujen alla.
Uutta luotaessa.
Yöst aikain astuvat esiin nyt työläisnainen ja -mies, kera nuoriso käy, käy lapset, joit' tuudussa turti jo ies. Hämäristään rientävät rohkeet maan työläisarmeijat, nuo kalvaat ja runnomat ruoskan, hien, helteen uurtelemat, ja tarttuvat känsäisin kourin, käsin jäykin mut jäntevin ajan voimapyörään, mi vinhaan nyt kiihtyvi vauhtihin. Elementtinä soi jo nyt ratas, viel' äsken mi matas.
Yli maan, yli mannerten yhä jo kuuluvi kutsuntaa. On kuin kohu kuuluisi merten, väki valtava kun havajaa yli maailman, kun alhoista astuu se kunnaiden kirkkauteen ylösnousemisintoa uhkuin, punapuuntavin lippuineen, kun yhteiskuntaa luodaan uutt', ylvästä, uhkeaa, tasasuhtaista, suurta, jossa tilan työläismaailma saa, saa suojan harmajahapsi, mies, nainen ja lapsi.
Mitä suurempaa ihanampaa elo ihmislapselle suo kuin onnen kaikkesa antaa, kera kaikkein kun uutta luo! Ilo ylväämpi ei sykähyttää sisint' ihmisen saata, ei, kuin milloin yhteiskekoon ken kortensa kalleimman vei. Teko pienikin näät, jota johti pyhä pyrkimys vain parempaan, jota kannusti kansojen onni, on onneton oihkivan maan, — teko moinen on kantava juuri, on valtavan suuri.
Kaupunkiin päästyään, levättyään, virkistyttyään raskaan hiihtomatkansa jälkeen ja ennätettyään luoda silmäyksen kumousilmiöihin siellä valtasi Hanneksen ja hänen toverinsa yhä sanoin selittämättömämpi luokkayhteistunne ja -hartaus. Aseistetut toverijoukot saivat muutenkin tavallista herkempänä ouruvan veren niin oudosti vellomaan — ei ulkoasullaan, sillä se oli useimmilla varsin puutteellinen, vaan päättäväisyydellään, tarmollaan ja — nöyryydellään suurta yhteistä asiaa kohtaan, jolle vihkiytynyt ei enään mieti eikä kysy, vaan on valmis kehoituksen saatuaan ryntäämään "päin vaikka tykkein jyrinää".
Kaikkialta, myöskin aseistumattoman työväestön piiristä huokui ennen aavistamatonta ylevyyttä. Kaikki työläiset, niin nuoret kuin vanhat, niin miehet kuin naiset, olivat valmiita tekemään kaikkensa työväenluokan voiton hyväksi.
Näköjään pienimmätkin tapahtumat kuvastivat suuria vaikuttimia.
Kahvilassa esimerkiksi turisivat isä ja poika toisten aseveikkojen kanssa sota-asioista. Paikalle sattuu saapumaan suoraan rintamalta muudan toveri ja tuo terveisensä: isän poika ja pojan veli oli kaatunut.
— No, voititteko? tutkasee poika.
— Se nyt oli selvä.
— Se on pääasia, tokaisee isä. Sinne lähden minäkin tänä iltana tämän nuoremman pojan kanssa. Vanhemman pojan kuolema on kostettava.
Värväyskokouksen jälkeen tuli muudan ukkeli tarjoutumaan kaartiin sanoen:
— Ellen mä muuhun kykene, niin heittäydyn pitkälleni lahtarin eteen; kaatuuhan edes minuun, ja nuoremmat ehtivät niskaan. — —
Ruumishuoneelle saapuu eräs työläisnainen ja pyytää saada nähdä miehensä ruumiin. Päästyään sen luo puristaa vaimo miehensä jäätynyttä kättä ja sanoo:
— Hyvästi, toveri. Kiitos paljon. Hyvän asian puolesta kaaduit. Puristi kättä, käveli hiljaa ulos, ja vasta ulkona pyyhki vaivihkaa silmäkulmastaan kyyneleen. — —.
Niin, yksinpä kuolemankin ääressä väistyi suru hartauden ja sen tiedon tieltä, että vainajat olivat tehneet velvollisuutensa, kaatuneet sankareina oikealla paikallaan seistessään. — —
Mitään niin mieltäylentävää, ryhdikästä ja luokkatunnetta terästävää kuin sankarihautajaiset, ei Hannes ollut vielä elämässään kokenut. Heti kaupunkiin tulonsa jälkeisenä päivänä hän näet sai olla mukana kaatuneiden luokkatovereidensa hautauksessa. Surumarssin vitkassa, liikuttavassa tahdissa seurasivat arkkuja vainajain omaiset, työläissoturi-osasto ja siviiliproletaareja punaiset liput puolitangossa. Avatun haudan ääressä kajahtivat yhteislaukaukset, kaikuivat torvet, vierivät laulukuoron liikuttavat säveleet ja pidettiin puheita, jotka, vaikka niissä valitettiinkin toverihukkaa, kuitenkin huokuivat uhrauksen ja velvollisuuden vakavuutta, velvollisuuden, josta juuri hautaan laskettujen kuolema muistutti. Kas tässä yksi niistä, erään toveripäällikön pitämä:
"Toverit!
"Ei kauan sitte me seisoimme tällä samalla haudalla osoittamassa viimeistä kunnioitusta niille tovereille, jotka olivat antaneet kalleimman mitä antaa voi: elämänsä. Olemme juuri kätkeneet tuonne maan poveen pyhän työnsä suorittaneet uhraamalla henkensä köyhälistön luokkataistelussa. Nämä toverit, jotka olemme tuoneet tänne toisten toverien viereen, jättivät vanhempansa ja rakkaansa kiirehtiessään taisteluun. Ei silloin tiennyt isä, äiti, vaimo, että ei enään rakastansa näe, Emme voi sanoa milloinka meiltä vaaditaan sama uhraus, jolloin meidänkin on lähdettävä ja uhrattava kaikkemme. Olen vakuutettu, että jokaisen rinnassa on sama tunne: me annamme kaikkemme jos tarvitaan. Mutta miksi, saattanee joku kysyä, meidän tulee taistella ja näin paljon uhrata? Maailmassa on kautta aikojen ollut kaksi luokkaa: kapitalisti ja köyhälistöluokka. Me olemme olleet kapitalismin kahleissa. Meitä on sanottu vapaiksi ihmisiksi, mutta vapaita emme ole. Olemme orjakansaa. Teemme vain sitä, mitä kapitalisti määrää meidän tekemään. Olemme sen uhreja, sillä kapitalismilla on keinot, jotka tappavat hitaasti, mutta varmasti. Jokapäiväisen elämän puitteissa olemme nähneet toveriemme sortuvan. Tuota kaikkea vastaan olemme ryhtyneet taistelemaan, ja vapauden puolesta kannattaakin taistella ja uhrata niin paljon, sillä köyhälistö ei saa mitään ilmaiseksi, vaan se maksaa vapaudestaan kalliin hinnan. Taistelu on käynnissä elämästä ja kuolemasta ja me olemme varmoja, että Suomen työväenluokka on voittajana siitä suoriutuva. Toverimme, jotka olemme maahan kätkeneet, ovat palanneet taistelusta sankareina. Heidän vieressään lepää myös muuan venäläinen toveri, jonka nimestä ei ole tietoa. Hän, vieraan maan poika, ryhtyi auttamaan suomalaisia tovereita taistelussa kapitalismia vastaan uhraten sen eteen henkensä. Hän lepää nimettömänä, mutta et unohdettuna. Näiden sankarien muisto on aina elävä. Toverit, tämä tilaisuus jättää mieleen muiston, joka on aina pysyvä. Se velvoittaa meitä uhraamaan kaikkemme ja astumaan heidän tilalleen."
Ja veljiensä, poikiensa ja miestensä kumpujen ääressä seisoivat jälkeenjääneet siskot ja äidit murheissaan, mutta ei murheensa murtamina, sillä heitä tuki horjumaton tietoisuus siitä, että heidän omaisensa olivat kuolleet kalleimpansa puolesta, olivat kuolleet luokkansa vapaustaistelussa, Ja niinpä, vaikka jälkeen jääneitä painoi inhimillinen onnettomuuden ja surun taakka, heijastui heidän mielenhartauden leimaamista piirteistään yhtäkaikki sama kaikkensa uhraava päättäväisyys, mikä muinen kannusti Karthagon naisia leikkaamaan kultaiset kutrinsa miestensä joustenjänteiksi maan ollessa vaarassa.
Ja koskaan suussanne ei valitusta, ei poven pakahtuvan parahdusta kuin usein ennen rauhavuotten mennen. Oi, suurempaa ei sankaruutta varmaan, kuin äitiyden kauhuiss' ajan harmaan. Moist' onko nähty ylevyyttä ennen?
Ja kaikkea tätä kuumeista luokka-antautumista, tätä solidariteetin ehjintä ilmenemistä seuratessaan kävi Hanneksen kuin kaikkien niiden, joiden teot mahtavampi voima määrää. Hänen oma minänsä kutistui pienimpäänsä, hänen yksilölliset halunsa ja intohimonsa katosivat olemattomiin, hän oli vain osanen työläiskaikkeudesta.
Näin sykähteli hänen sisimmässään:
Mikä olen minä, yksilö elämän laineilla?
Vesipisara olen minä meressä, häviävä hiukkanen kaikkeudessa, Mutta vaikka olenkin vain pisara, on minulla elämältä korkein sen lahjoista, tietoisuus. Minä tiedän. Minä tiedän, ettei tarvitse minun tarkoituksettomasti kuluttaa elämääni hukkaan, ei tarvitse minun näivettyä riistännän myllyissä, kuihtua tautien käsissä ja vihdoin vaipua vaivaisen hautaan kuin koiran kuoppaansa. Minä tiedän, että nyt on minulla tilaisuus joko elää taistelevan ja voittoisan työväenluokan mukana nauttien voittomme hedelmiä tai kesken taistelun intoisan hurmion kaatua kunnian kentällä ja saada sijani sankarihaudassa tovereitteni rinnalla, joiden mukana olen vihkiytynyt voittoon tai kuolemaan.
"Kivenkin kovertaa pisara, jos ei voimalla niin yhtämittaa putoamalla" — noin kuuluvat sanoneen muinaiset roomalaiset. Kas siinä nyt tunnussanani. Kova on kapitalismin kallio, sitkeä särkeä on sorron muuri. Mutta pisara kovertaa kivenkin — ei yksi pisara, vaan satojen, tuhansien ja miljoonien pisarain paljous. Yhtämittaa putoamalla ne sen ihmeen saavat aikaan. Ja mitä valtavampana niiden vuo eteenpäin syöksyy, sitä pikemmin tulokset näkyvät. Koski kovertaa kallion juuren, kunnes vesimassojen paino sen kumoon heittää. Kauan on kestänyt sortoa jo. Yhtä kauan on sorrettujen tyytymättömyyden alituiseen kasvava virta sen perusteita kaivanut. Vielä valtava ponnistus, ja se sortuu.
Kuinka suuri on minun osani oleva tässä tehtävässä, sitä en tiedä. En myöskään voi arvioida, kuinka suuri osuus on minun joukollani, koko Suomen työväestöllä oleva tässä historiallisessa tehtävässä. Enkä pidä tarpeellisena edes sitä paljon tutkistella. Eivät ole sitä kysyneet eikä siitä järkeilleet nekään työläisyksilöt ja joukot, jotka ennen minua ovat taisteluiden, vallankumousten vetävän virran mukana tuota kalliota vastaan syöksyneet. Tiedän vain, että nyt on minun vuoroni tullut. Nyt kutsuu minua suuri tehtävä, vallankumoustaistelun valtava virta vetää. Vastustamattomasti vaatii se minua mukaansa ja iloisin mielin annan sen ottaa minut haltuunsa.
En huolehdi yksilöllisestä osastani, en omaisteni tulevaisuutta sure — sellainen on nyt kohtalon kutsu. Meitä kaikkia mahtavampi voima määrää. Iloisin mielin antaudun sen käytettäväksi.
Mutta Pohjanmaalta painuivat työväenluokan säälimättömät viholliset alati valtavammin vyöryin päin punaista rintamaa. Yhä katkerammiksi kävivät kahakat, Punaisten rivit harvenivat. Vereksien voimain tarve kävi päivä päivältä polttavammaksi. Miehiä, miehiä!
Tuskin viikkoakaan oli Hannes ehtinyt harjoitella aseiden käyttöä, kun jo tuli käsky komppanialle, johon hän naapurin Kallen kanssa oli kirjoittautunut: rintamalle!
Ja niin sitä lähdettiin. Ei kysytty eikä kourattu. Kivääri käteen vain ja reppu selkään. Ja jos ketä vielä arvelutti, haihdutti lähdön juhlallisuus huolen heikommankin povesta. Sellaista väen paljoutta kuin mikä seurasi lähtijöitä asemalle, ei Hannes olisi luullut yhdessä kaupungissa löytyvänkään. Ja kuitenkin olivat saattajat etupäässä naisia. Punaliput hulmusivat, nenäliinat ja huivit liehuivat, ja kevättä ennustavan auringon paisteessa välkkyvistä torvista helähti ilmoille Marseljeesin aina, mutta varsinkin nyt aisteja hurmaavat säveleet. Oli kuin lähtijöitä olisi keinuttanut eteenpäin jakamattoman ihailun, rakkauden ja luottamuksen samettipehmoiset, lämpöiset laineet. Eikä ihme, sillä lähtihän kutsumukselleen kuuliaisena kansan parhain ja kunniallisin aines, sen elämän ydin ja mehu, mistä ei suinkaan aiheetta ole kirjoitettu seuraavia klassillisia mainelauseita:
"Punakaarti! Se nimi ei kuulu unohtuvien nimien köyhään joukkoon. Nimi punakaarti ei ole niiden vaivaisten ja raajarikkoisten nimien seuralainen, jotka ilmestyvät ainoastaan hautaansa vaeltamista varten. Nimi punakaarti on Suomen työväen luokalle se suuri nimi, jonka luo se työväenluokka tulevaisuudessa rientää joka kerran, kun se tarvitsee ottaa voimaa ja elämänuskoa muinaisuudestansa, nykyhetken voimakkaasta elämästänsä. Nimi punakaarti ei ole niitä tämän maailman kitukasveja, jonka voi panna halla tai joka surkastuu omaan heikkouteensa. Nimi punakaarti on historian nimiä, se on maailman ja kansojen suuria, elinvoimaisia nimiä. Se nimi on Suomen työväenluokan kalleimpia nimiä. Se nimi on se nimi, jonka Suomen työväenluokka on kastanut ei taikauskon saastuttamalla kastevedellä vaan puhtaalla, parhaalla, vapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on Suomen työväen luokan suuri aarre ja kun tulevaisuudessa tuntuvat tulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväenluokan vain mennä sille aartellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta rikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään. Se rikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei sammaloidu eikä peity elämän kuonan alle.
"Sillä punakaartin riveihin on Suomen työväenluokka antanut parhaan osan omaa itseänsä.
"Punakaartin miesten suonissa lyö työväenluokan tervein ja voimakkain veri. Punakaartin miehet ovat niitä Suomen työväenluokan miehiä, joiden rikkaissa suonissa virtaa luokkansa lujin, päättävin ja rikkain veri, se vapaa ja vapaudenhaluinen veri, joka on astunut elämän ja kohtalonsa eteen ei almun kerjääjänä vaan sen elämän ja kohtalonsa säätäjänä, käskijänä ja herrana. Jos ei Suomen työväen suonissa olisi virrannut se punakaartilaisen elinvoimainen, uskalias ja uskollinen veri, olisivat sen luokan suonet köyhiä, hautaansa vaeltajan vetisiä suonia. Elämä nöyrtyy ja alistuu ainoastaan sen edessä, jonka suonissa lyö vapaa, voimakas, terve ja päättävä veri."
Ja toverijoukon mustana vyörynä piirittäissä ikäänkuin malttamattomana nytkähtelevää junaa, tuhansien suiden kerratessa jäähyväishuutoa ja tuhansien äänettömien siunausten seuratessa "meidän poikia", nämä vihdoinkin lähtivät virittäen reippaina koruttoman mutta sydämeen käyvän kumouslaulunsa:
Pieni Suomen kansa katkoo kahleitansa, kärsimysten malja jo kukkuroillaan on. Raakaa sortovaltaa vastaan nostamastaan armeijasta jalon kansan parhaat voimat taistohon.
Kumousten myrskyt, kapinoiden hyrskyt riehuvat nyt valtakunnan äärist' äärihin. Siellä, hirmuhenget saavat, sydänverta janoavat, hurmejuomaa särpiellä kanssa korppien.
Hallitus on vankka, kätyrlauma sankka kauhun tuskaa levittää yli onnettoman maan. Urhojansa kansanvalta työntää esiin kaikkialle, elämästä kuolemasta kamppaillaan.
Byrokratin huolena on vankila ja kuolema, tutkimatta hirttämiset, mestaukset muut. Kumouksen sankari sydänveren antavi kallis on sen vapauden lunastus.
Kiihtyy yhä taisto, vapauden vaisto köyhälistön keskuudessa kasvaa yhä tuo. Ei nyt auta hallitusta piina, kidutus, ei tuska; joukot kaatuu vapauden laulu huulillaan.
Kuinka kauan vielä teurastusta siellä harjoitetaan, kunnes kansalla on vapaus? Ei nyt taiston tuoksinassa huomaa kump' on voittamassa, vallankumousko vaiko taantumus.
Kylvöä nyt tehdään, mi kohoo kerran tähkään. Kaksin verroin kirkkaampi on onnen aika uus. Silloin Suomen tasavalta muistaa sankarpoikianaa. Ilokyynel palkkana on sankaruuden sen.
Juna porhalsi —
Juna porhalsi hämärtyvässä illassa. Juhlalliset mielet palautuivat vähin erin arkiuomiinsa. Ellei miehillä olisi ollut aseitaan, ei kohta tuskin olisi huomannut heidän millään sotaisella retkellä olevankaan. Luonto ottaa oikeutensa. Hanneksen vaunun yhteen nurkkaan olivat kokoontuneet joukon filosoofit. Junassa oli mukana joitakin venäläisiäkin tovereita. Tämän johdosta kiepsahti juttu "vieraisiin pistimiin" ja sen kautta itse luokkasodan syihin. Joukossa oli Tuomaksiakin. Aprikoivat, että eiköhän olisi ollut parempi, ettei työväki olisi lainkaan alkanut. Mitämaks, jos taistelu kääntyykin tappioksi. Vaikka, eipä silti: "joka mies kuin sotamies".
Mutta toiset, ja niitä oli enemmistö, pyysivät valaista epäilijöitä sillä yksinkertaisella tosiasialla, että työväki ei suinkaan aloittanut luokkasotaa. Aseellisen toiminnan aloitti porvaristo perustaen salaisen aseellisen järjestön, jonka maltittomat ainekset ampuivat ensimmäiset laukaukset jo aikoja sitten aseettomia maatyöläisiä vastaan Huittisissa. He siis aloittivat verisen luokkasodan ja porvariston johtava kokoomus kantaa edesvastuun siitä. Ja mistä syystä, minkä vuoksi porvariston taholta ammuttiin työläisiä? Minkä hirveän rikoksen nämä olivat tehneet, jonka rangaistukseksi heitä vastaan kohdistettiin kuolettava tuli? — He eivät olleet tehneet pienintäkään rikosta, vaan pitkästä työnraadannasta väsyneinä ja riistännästä nälkiintyneinä lakkasivat työstä vaatien hieman parempia elinehtoja. He pyrkivät sovittelemaan taipumattoman isäntänsä, maakapitalistin ja hänen kumppaniensa kanssa, mutta heitä vastaan avattiin salakavala murhaava tuli halkopinojen takaa. He joutuivat äkkiarvaamatta surman suuhun, heitä vastassa oli salaisen lahtarikaartin tuliluikut. Porvariston johtajatkin hätkähtivät tuon kamalan tihutyön takia, hätkähtivät vain senvuoksi, että heidän salaisen järjestönsä tarkoitus paljastui liian aikaisin, nimittäin tarkoitus taistella aseilla voitokasta, rauhallisia keinoja käyttävää sosialistista työväenliikettä vastaan. Sanotaan, että kyllä koira haavansa nuolee. Ja niin teki porvaristokin. Porvarilehtiin ilmestyi valheellisia ja peitteleviä kirjoituksia tapahtumasta. Niissä vääristellen selostettiin, että miten muka lakkolaiset käyttäytyivät "uhkaavasti". Siten aikoi porvarisjohto panna parannuslaastaria puhjenneen mätäpaiseen päälle. Mutta Huittisten verilöyly osoitti päivänselvästi työväestölle porvariston verenhimoiset pyrkimykset. Sitä seurasi samanlaatuinen tapahtuma Porin lähellä sijaitsevassa Vanhassakartanossa, joka lopuksi äkättiin olevan lahtarikaartin hyvin varustettu linnoitus. Nämä ja monet muut toisenlaatuiset tapahtumat osoittivat selvästi, että porvaristo varustautui veriseen luokkasotaan. Aseettomina ollen olisi työväki jäänyt avuttomaksi lahtarikaartilaisten teurastettavaksi. Vasta yhdennellätoista hetkellä, jolloin porvaristolla oli ympäri maan aseellisia lahtariosastoja, ryhtyi työväki hankkimaan puolustusaseita. Niitä täytyi hankkia työväestön turvaksi, kun muuta keinoa ei enää ollut. Työväestön asestautuminen suoritettiin julkisesti, ja samalla luokkasodan välttämiseksi vaadittiin lahtarikaartin aseista riisumista. Jos porvaristo olisi tahtonut, niin olisi so voinut estää luokkasodan puhkeamisen julistamalla lahtarikaartin hajoitettavaksi. Mutta se toimi päinvastoin ärsyttävästi, vaatien vanhan asevelvollisuuden uudelleen voimaan pantavaksi ja "lujan järjestysvallan" perustamista, Salatakseen ja peitellen todellisia tarkoituksiaan nosti porvaristo sanomalehdissään suuren metakan työväen aseistautumisesta. Pääkaupungin suuret porvarilliset valtalehdet julkaisivat yhä toistuvia sepustuksia "punaisen hirmuvallan" leviämisestä ja mitenkä sosialistit nojaavat "vieraisiin pistimiin". Sosialistit kuljettavat Venäjältä aseita, matkivat maaseudun porvarilehdet. Se oli porvariston oman asekuljetuksen naamioimislaulu. Samaan aikaan tuotiin Venäjältä Suomeen porvariston laskuun vaununlastittain aseita ja ampumatarpeita. Ja niitä tuotiin lännestä, aina Saksasta asti tuotiin kiväärejä, tykkejä ja kuularuiskuja. Kiehuva luokkasota on paljastanut sen tosiasian, että juuri Suomen porvaristo itse taistelee "vierailla pistimillä" ja vieraiden maiden ammattitaitoisten lahtarien avulla oman maan työväenluokkaa vastaan. Tämän takia voikin Suomen porvaristoa verrata verenhimoiseen petoon, joka salakavalasti vaanien hyökkää uhrinsa niskaan, yrittäen purra sen valtasuonet poikki. Sellainen katala vihollinen on kukistettava. Kotoiset ja vieraat täällä hirmuvaltaa käyttävät työväen sortajat on lyötävä. Sitten vasta voi köyhälistö rakentaa suojaavan kodin porvarillisen yhteiskunnan raunioille.
Tähän tapaan pakinoitiin vaunun yhdessä nurkassa. Mutta tuskin oli täällä äänet vaienneet, kun toisessa, jonne näytti kasaantuneen joukon kokkasankarit, yhtäkkiä joku hypähti penkille ja nauruhermoja kutkuttavalla saarnaäänellä hihkaisi pitäen kädessään jotakin sanomalehteä: — Vaietkaat ja kuulkaat päivän teksti, kuulkaat mitä evankelis-luterilaisen kirkon papilla on sanottavana teille, te pejoonit. Herran nimeen siis:
"Tämä on pyhä sota. Tämä on Jumalan sota perkelettä vastaan. Tämä on Davidin sota kapinoivaa Absalomia vastaan. Tämä on Josuan sota filistealaisia vastaan. Tämän sodan on Jumala siunannut ja siunaa edelleen, sillä Hän on säätänyt esivallalle miekan, että se olisi 'rangaistukseksi pahoille ja kiitokseksi hurskaille'. Tämän sodan puolesta, suojeluskuntalaisten puolesta on niin ihanaa rukoilla. Mutta perkeleen joukkojen, punakaartilaisten aseille ei Herra anna menestystä, vaikka joku yrittäisi sitä niille rukoilla. — Oi siunaa Herra Suomen kansan pyhä vapaustaistelu pikaisella, ihanalla voitolla ja siunaa suomalaiset uljaalla uhrimielellä. Niin Jumalan kiitos — pian on liehuva vapauden viiri Helsingissäkin hallitushuoneiden harjoilla, 'Jumala kanssamme', eteenpäin kohti etelää vapauttamaan vankeina olevat vielä elävät veljemme, sisaremme ja vainajiemme, marttyyrien silvotut, raadellut ruumiit. — Oi pala kirkkaana sydämmissämme pyhän sotamme jumalallinen uhriliekki!"
Aamen, ja se tapahtukoon!
Näin sanoo piskuinen paimen herran öljymäessä, ja jotta ette luulisi, että tämä on ämmäin hörinöitä tai minun omaa keksintöäni, niin voin ilmoittaa tämän hengeltä väkevöidyn nasiirin nimenkin. Hän on Rentola, Kuhmoisten pappi, ja on hän tämän korkean-veisunsa painattanut, jotta ei se hukkaantuisi.
Mitä pi'ätte, hä?
Rehevä naurunremakka tärisytti vaunua palkiten hyvätuulisen toverin esitystä. Mitä tuli itse "saarnaan", ei siihen kiinnitetty suurtakaan huomiota. Tiedettiinhän mitä papit ajattelivat. Olivathan nämä "köyhien ja turvattomien puoltajat" myyneet sielunsa perkeleelle, kapitalistiluokalle, ja alentuneet karkukoirina luskuttelemaan niitä, joilta olivat jopa pakolla ryöstäneet viimeisenkin omaisuuden tähteen palkaksi siitä, että olivat tehneet voitavansa tylsyttääkseen puhtaiksi nylkemänsä uhrit kapitaalin vastaansanomattomiksi juhdiksi, ja nyt vihdoin yllyttivät muutenkin verenhimoisia lahtareita hurmeeseen hukuttamaan koko proletariaatin, paiskaamaan sen ristille kuin muinen paiskattiin ehkä yhtä viaton Kristus, jonka sanansaattajia näiden väärien profeettain juuri muka piti olla.
— No, sellainen huone kuin hyyryläisetkin, tokaisi joku: mitä muut sitä minäkin, tuumivat kristillisen kirkon Rentolat. Mannerheimhan puolestaan on Dagens Nyheterin haastattelijalle juhlallisesti ilmoittanut, että kaikkien meidän "kapinoitsijain ja maanpettureiden" rangaistus on kuolema, ja Renvall puolestaan antanut tietää rangaistuksen laadunkin: hirtto. Ja keitä ei hän kätyreineen hirtä, heiltä riistää hän kansalaisoikeudet, heistä tehdään paarioita.
— Ja olisi tehty sittenkin, vaikka emme olisi nousseetkaan aseelliseen vastarintaan, vakuutti joku toinen.
— Niin, huomautti kolmas, jonka ääni värisi liikutuksesta, mutta riistoluokan hankkeet olivat liian läpinäkyvät, jotta niiden suhteen olisi voinut erehtyä. Maamme työväenluokka ei mielinyt kurjana raukkana alistua nykyaikaisten Neerojensa pakko-ikeen alle, vaan päätti viimeiseen veripisaraansa puoltaa elämisoikeuttaan, taistella vapaudestaan. Suomalainen työmies on paljastanut päänsä laskeakseen historian vaakakuppiin köyhälistön vapauden hinnan koko maailman silmäin edessä. Eikä mikään vallankumous ole traagillisuudessaan ylevämpi, jalossa uhrautuvaisuudessaan ja lannistumattomassa sankariudessaan ihanampi kuin tämä köyhälistön vallankumous. Tämän vallankumouksen kautta astuu Suomi vasta uudenajan historiallisten kansojen joukkoon, Tämän vallankumouksen kautta lakkaa Suomi olemasta pelkkä idyllinen maa rauhallisille asukkailleen, revontulineen ja keskiyön aurinkoineen, joka vetää puoleensa vain yläluokan laiskoja vetelehtijöitä — turisteja —; se muuttuu pyhäksi maaksi, jossa ulkomaalainen toveri kunnioittaen paljastaa päänsä laskeakseen seppeleen vapauden puolesta kaatuneiden sankarien veljeshaudalle.
Niin, tuskinpa ne toverit, jotka ovat kaatuneet Karjalassa, Savossa, Keski-Suomessa ja Satakunnassa, käsittivät tehtävänsä koko suuruutta ja ääretöntä laajakantoisuutta. Tokkopa he aavistivat, miten syvältä kyntää se historian aura, jonka sarviin tällä hetkellä on tarttunut suomalaisen työmiehen jäntevä käsi? — Niin, ehkäpä ei: — tulevat sukupolvethan sen vasta täysin käsittävät, sukupolvet, jotka tästä uljaasta taistelusta parhaimmat hedelmätkin tulevat nauttimaan.
Mutta yksi asia on kuitenkin varma — köyhälistö ottaa kaikkialla vastaan innostuneena taistelukutsun; tykkien jyskeessä, kuularuiskujen rätinässä ja kiväärien paukkeessa kuulee sen korva vapauden kellojen soiton.
Ja siinäpä onkin kyliä. Mitäpä enempää tarvitaankaan. —
Ymmärtää aikansa, totella historian ankaraa käskyä, antaa elämälle, mitä elämä vaatii, enempää ei ihmiseltä voida vaatia. — —
Sanoi, ja hänen sanansa eivät kaikuneet kuuroille korville, sillä hän puhui koko itsetietoisen joukon suulla. Eihän ollut matkalla muodotonta kanuunanruokaa, vaan valveutuneita työläisiä, jotka tiesivät mitä tekivät ja tekivät mitä velvollisuus vaati.
Kuoleman kentillä.
Yöllä pääsivät he perille. Mutta levon sijasta, jota ehkä useimmat olivat ajatelleet, sai vastasaapunut joukko määräyksen heti lähteä puhdistamaan vasemmalla sivustalla sijaitsevaa herraskartanoa, mitä lahtarit pitivät tukikohtanaan häiritessään siiven toimintaa. Nurisematta lähtivätkin tulokkaat kohti tulikastettaan saaden mukaansa ratsuväkeäkin.
Kuu valaisi valkeita hankia ja synkkiä metsiä pitkin maantie varsia, kun monisatalukuinen punakaartilaisjoukko marssi osoitettua kylää kohti. Korvia hiukan kipristi pakkanen, mutta reipas marssi lämmitti. Tähdet tuikkivat tummalta pohjaltaan kirkkaasti ja ystävällisesti. Lämmin oli miesten mieli. Innostua paloi kansanmiesten silmissä, kun he painalsivat kohti vihollista, etuoikeutetun porvariston kokoamaa armeijaa vastaan. Kaikki heidän kärsimyksensä, heidän vuosikymmeninen puutteensa, hätänsä, kärsimänsä potkut, solvaukset, nöyryytykset, kaikki ne olivat nyt puhjenneet yhteiseksi luokkavihaksi loiseläjiä kohtaan, jotka asevoimin yrittivät etuoikeuksiaan suojella ja nälkään näännyttää kansan suurimman osan, sen työväenluokan. Mutta tämä viha, luokkaviha ei puhjennut heissä ilmi vihana yksilöitä kohtaan, sillä miehet, ollen järjestyneitä työläisiä, tajusivat nyt olevan kysymyksessä vanhan riistojärjestelmän tuhoamisen, eikä yksilöllisen vihan tyydyttämisen.
Senvuoksi paisuttikin miesten povia ylpeys, ilo siitä, että he voivat tehdä jotakin saavuttaakseen vapauden kansalle vuosisataisorjuudesta. Komppaniassa oli puolet maalaisväkeä, puolet kaupunkilaisia. Toiset ajattelivat entistä maaorjuuteen lähentelevää elämäänsä, toiset palkkaorjuuttaan, kotejaan, äitejään, vaimojaan, lapsiaan, joiden tulevaisuutta he menivät puoltamaan.
— Tunnussana! kajahti äkkiä metsärinnasta vaatimus.
— Leipäkortti! vastasi päällikkö komppaniansa puolesta.
Marssi jatkui tahdikkaasti, äänettömyydessä.
Päästiin muutamien kilometrien päähän määräpaikasta. Rintama levennettiin. Äkkiä toivat etujoukot kaksi valkokaartilaista pistimien välissä ylipäälliköiden eteen, jotka parhaillaan neuvottelivat hyökkäyksestä. Miehet olivat puetut valkoisiin villapaitoihin, valkoisiin housuihin ja valkoiseen hiihtolakkiin.
— Kuinka monta miestä teitä on? Kuka on johtajanne? Onko teillä tykkejä?
— Emme ole ilmiantajia, vastasi toinen vangeista ylpeästi. Hän oli ilmeisesti herraspoikanen, tuskin kahdenkymmenen. Hän esiintyi röyhkeästi ja halveksien. Toinen näkyi olevan työläinen, jonka koko olento tuntui painuvan kokoon häpeästä. Ilmeisesti oli hänet houkuteltu porvarien kaartiin, sillä toisten työläisten näkeminen herätti hänessä omantunnon tuskia.
Heiltä ei saatu mitään tietoja. Heidät määrättiin seuraamaan rintaman taakse. Vahti, joka heitä kuljetti, yritti omasta alotteestaan tiukata tietoja. Kun ei saanut, huitasi nuorukaista vasten suuta. Mutta samassa iski päällikön nyrkki vahdin maahan.
— Emme ole raakalaisia! huudahti hän kiihtyneenä vahdille, joka kömpi ylös tien vierestä. — Joudut toverioikeuden tuomittavaksi. Sotavankeihin ei saa koskea! Joka sotavangin surmaa, ammutaan!
Aikoi vielä jatkaa, mutta samassa annettiin määräys etenemiseen. Ja hän astui komppaniansa etunenään.
Rintaman täytyi pujotella metsän läpi. Lähellä kylää levisi aukeama.
Hannes saattoi jo eroittaa kartanon kylän keskipaikkeilta.
Rät! Rät! Prrrrr!
— Kuularuisku!
Etujoukko heittäysi lumeen. Joukko määrättiin kiertämään kylän oikealle sivustalle, lähemmäksi kartanoa.
Kuului yhteislaukaus punakaartin riveistä. Kanuunoita eivät he olleet voineet mukanaan kuljettaa. Ratsujoukko oli jättänyt hevosensa metsään. Askel askeleelta, nousten kumaraan ja laskeutuen jälleen vatsalleen eteni rintama. Nyt jäi musta pilkku lumelle, toinen, kolmas… Ruumiita. Kuularuisku oli tehnyt tehtävänsä.
Toiset jatkoivat etenemistä ampuen, yhä ampuen.
Sillä välin marssi joukko tiukasti eteenpäin. Kylän reuna oli saavutettu, kun äkkiä pamahti laukaus, toinen. Ne eivät osuneet.
— Yhteislaukaus! Eteenpäin!
Joukko lähenee juoksumarssissa kylää. Tuhoava tuli kaataa joukosta kymmeniä miehiä. Hanneksen rinnalta kaatuu useita. Toiset komennetaan pitkälleen, jatkamaan ammuntaa. Lähetetään hakemaan lisäväkeä. Kun se saapuu, noustaan jälleen hyökkäykseen. Aivan kylän rajalla astuu rakennuksen takaa äkkiä esiin mies, punainen nauha käsivarressaan. Hän haparoi käsillään ilmaa, hänen silmänsä ovat puhkaistut, korvansa silvotut. Hannes pysähtyy… Se on punakaartilainen! Lahtarien silpoma! Mies kaatuu samassa luodista, ei tiedetä, kummalta puolen se tuli. Raivosta riehuu rintama edetessään kylään.
Kartanosta ammutaan yhteislaukaus. Vasta kun talo on melkein seulana, kohotetaan ikkunaan valkoinen vaate.
Valkoiset haluavat siis antautua!
Luottavasti, arkailematta astuu pienempi joukko, Hannes mukana, taloon.
Mikä näky! Ruumiita ikkunan edessä penkillä. Keskellä lattiaa. Tuvassa seisoo kymmenkunta valkokaartilaista, heidän joukossaan kaksi jääkäriä, puvusta päättäen.
Samassa nousevat valkokaartilaisten pistimet.
— Koirat! ehti päällikkö huutaa nähdessään törkeän petoksen.
Kymmenestä saksalaisesta kivääristä pamahtaa samassa yhteislaukaus ja viisi miestä kaatuu oviaukossa toistensa päälle. Samassa pamahtaa kahdesta ikkunasta laukauksia, ja minuutissa näkyy lattialla vain röykkiö valkokaartilaisten ruumiita ja ovensuussa punanauhaisia. Kuolemankorinaa, huohotusta, vääntelehtimistä.
Kohtalo oli suosinut Hannesta. Hän ei saanut naarmuakaan. Mutta tulikasteensa hän kyllä sai. Muutamissa tuokioissa oli hän saanut kokea sodan hirveimmät kauhut, muutamassa tuokiossa ehti hänestä karista koko hänen entinen vanha minänsä, kuten hänestä tuntui. Elämä, kuolema, sääli, hyväuskoisuus, säveys — joutavia! Ne ovat rauhallisen elämän käsitteitä. Tapa ellet tahdo tulla tapetuksi, petä ellet tahdo tulla itse petetyksi, ei armoa, sillä sitä et itsekään saa — et ainakaan roistoja vastaan taistellessasi. Siinä mietteet, jotka heräsivät Hanneksen sisimmässä ensi järkytyksestä toivuttuaan ja haikein mielin silmäillessään kunniattomien vastustajiensa uhreina kaatuneiden toveriensa kylmeneviä ruumiita.
* * * * *
Tavantakaa lauloivat tykit, tuon tuostakin rätisivät kuularuiskut ja konekiväärit, ja lakkaamatta vinkuivat kuulat juoksuhaudoissaan Työläis-Suomea puolustavain proletaarisotilaiden tuliputkista. Ja tuolloin tällöin valaisi yöllistä taivaanrantaa pommien sytyttämäin rakennusten valtaisat loimut.
Kahakoitiin vaihtelevalla onnella. Miehiä kaatui kummaltakin puolen.
Hannesta yhä edelleenkin luodit karttoivat.
Kerran tapahtui kummaa.
Vihollinen hyökkäsi. Sen taajat ketjut lähestyivät meikäläisten juoksuhautoja. Mutta vaikka hyökkääjät ampuivat taajoja yhteislaukauksia, eivät kuulat lentäneet maille halmeillekaan. Joku yksinäinen kuula vain mäsähti juoksuhaudan turpeisiin tai paukahti läheisiin puihin. Taistelun tuoksinassa ei tätä merkillistä seikkaa kuitenkaan keritty sen pitemmälle aprikoimaan. Meikäläiset päästivät vihollisen aivan lähelle suojapaikkaansa. Mutta sitte suuntasivat he murhaavan tulensa hyökkääjiä vastaan. Näitä kaatui luokona ja rippeiden oli paettava henkensä kaupalla meikäläisten syöstessä juoksuhaudoistaan ja itsepintaisesti ajaessa heitä takaa.
Taistelun tauottua vasta arvoitus selveni. Hyökkääjäin enemmistö oli ollut työläisiä, jotka olivat ampuneet ilmaan ja heittäneet henkensä nostamatta asettaan luokkatovereitaan vastaan, sortuneet naamioidun teloituksen uhreina.
Mitä lausuikaan tästä upouutukaisesta julmuuden laadusta sama kyvykäs kirjailijamme, joka jo edellä luvussa "Työmies ja talonpoika" sai puhevuoron.
Kas tässä mitä hän kipenöivällä kynällään valkoisten naamioittujen teloitusten paraikaa muodissa ollessa kirjoitti:
Naamioittu teloitus — valkoinen pyöveli.
Mikä hirmusanoma Svinhufvudin kauhumailta! Nämä onnettomat, ikänsä herrojen ja isänmaan hyväksi raataneet työläiset olivat niitä, jotka ovat joutuneet samaisten Mannerheimien y.m. toimeenpaneman naamioidun teloituksen uhriksi. Ne oli, toisin sanoen, väkivallalla pakoitettu valkoisten riveihin ja ajettu sitten etulinjalle taistelemaan niitä omia työläisveljiänsä vastaan, joilta he odottivat apua ja pelastusta. Ne työläiset eivät sittenkään pettäneet omia veljiänsä vaan ampuivat ilmaan. Sen kyllä olivat edeltäpäin jo tienneet Mannerheimit, Svinhufvudit y.m. He eivät olleet toivoneetkaan niiltä työläisiltä taisteluapua. He olivat pakoittaneet ne työläiset vain sinne etulinjalle voidakseen ne tuhota naamioidulla teloituksella, ilman muodollista oikeudenkäyntiä. Tämä kauhuntapaus ei kuitenkaan ollut ainoa, vaan ainoastaan yksi lukemattomista, jokapäiväisistä tapauksista. Herrojen Svinhufvud-Mannerheimien ja Renvallien pakollinen asevelvollisuus ei ole mitään muuta kuin veristä naamioittua teloitusta. Sen pakollisen asevelvollisuuden nimessä ja varjossa raahaavat samaiset pyövelit joka päivä Suomen hyödyllisiä, paljon kärsineitä työläisiä etulinjoille joukkoteurastuksen, naamioidun teloituksen uhriksi. Kaikkien sotien historiasta en ole tavannut mitään niin hirvittävää, niin pöyristyttävän veristä ja raakaa, armotonta ja sydämmetöntä. Ei voida esim. hunnien kuninkaan Attilan osoittaa tehneen mitään niin kauhistuttavaa, niin liioitellen kuin hänen julmuuksistaan puhutaankin. Ja Attila oli kuitenkin alkukorpien villi henki. Nykyiset sivistyskauden Svinhufvud-Mannerheimit painuivat kyllä ensiksi Lapin läheisiin synkkiin korpiin karatakseen niiltä pimeyden perukoilta työväestön niskaan ja todellakin näkyy, että he ovat niillä perukoilla imeneet muinaisen synkän Lapin raakaa, pimeää ja veristä noidanhenkeä. Ne hyödyttömät herrat ovat lähteneet tuhoamaan Suomen hyödyllistä työväestöä, kauheimman ja syvimmän raakalaiskauden hengessä ja merkeissä.
Ja eihän se ole mitään odottamatonta kun ottaa huomioon, että samaisten kauhuntöiden ensimmäisenä toimeenpanijana on Mannerheim.
Se mieshän on nimittäin kasvanut Venäjällä venäläisen kenraalin hengessä ja kukapa ei tietäisi mitä henkeä venäläinen kenraali on edustanut ja edustaa. Sitä venäläistä kenraalia ovat edustaneet esim. miehet, joille omakin kansansa on antanut kaameat liikanimet: "Puolan pyöveli", "Persian pyöveli" y.m., y.m. ja se samainen venäläinen kenraalihan on Suomessakin tunnettu Isonvihan kenraaleista kenraaliluutnantti Bobrikoffiin ja Mannerheimiin asti. Onhan tosin Mannerheim saanut kasvatuksensa alun suomalaisessa, suomalaisen työläisen hiellä kustannetussa Haminan kadettikoulussa, mutta varsinaisen sotilaskasvatuksensa hän on kuitenkin saanut Venäjällä, pyövelikenraalien kotimaassa. Lisäksi oli Haminankin kadettikoulu aivan venäläismallinen julmurien kasvatuslaitos.
Kuu hän sitten vielä Venäjällä kävi läpi oikean bobrikoffkoulun, sai siellä lopullisen ja varsinaisen sotilaskasvatuksensa, oli ja kasvoi niiden Mjäsojedoffien y.m. joukossa ja hengessä, jotka järjestelivät verisiä pogrommeja, riehuivat hirsipuinensa ja rosvosivat kenttäoikeuksinensa, niin arvaa, että hän, juuri hän on mies paikallaan panemaan toimeen naamioittuja teloituksia. Ei ole siis ihme, että juuri semmoisen miehen kutsuivat tänne Venäjältä Suomen porvarien johtomiehet, Svinhufvudit, Ståhlbergit, Ivalot, Danielsson-Kalmarit, Schybergssonit, Alkiot, Gebhardit, Rantakarit, Virkkuset, Ingmanit ja lukemattomat muut "humaanisuuden" edustajat. Mannerheim ei ole heidän toiveitansa pettänyt. Se on osoittanut olevansa venäläisen pyövelikenraalin perikuva. Sotaoikeuksien turhaa muodollista työtä se on osannut helpoittaa m.m. panemalla toimeen sen naamioidun teloituksen, josta tässä on puhe. Länsi-Europan porvaristo käytti aikoinaan työläisjoukkojen tuhoamiseksi hirmuisia verilöylyjä, Venäjän pyövelikenraalit järjestelivät siinä tarkoituksessa pogrommeja ja niiden pyövelikenraalien verinen perikuva Mannerheim on nyt keksinyt uuden teurastustavan: naamioidun teloituksen. Hänkin näet tahtoi omalta osaltaan rikastuttaa ihmiskuntaa ja sen kulttuuria jollain omalla keksinnöllänsä. Tosinhan muinaisen Lapinkin noitien synkkä henki kauhistuu sen keksinnän edessä, mutta mistä välittää se, joka on rahasta itsensä pyöveliksi myönyt.
On kumminkin elämässä voimia, joita ei voida murtaa tälläkään Mannerheim-Svinhufvud-Renvallien kamalalla naamioidulla teloituksella. On merkille pantava, että Mannerheim eli ja toimi Venäjällä juuri niinä aikoina, jolloin siellä hänen joukkonsa rosvosi julmimmin kuin koskaan ennen. Juuri niinä vuosinahan Nikolai Verinen, Stolypin y.m. kokivat hirsipuilla ja kenttäoikeuksilla tuhota koko työväen asian. Juuri niinä vuosinahan järjestelivät Mannerheim-Stolypinien pimeät voimat hirmuisia pogrommeja yli Venäjän. He uskoivat voivansa tuhota köyhälistön asian sillä. Mutta miten on käynyt? Stolypiniä ei ole, Nikolai Veristä ei ole ja niiden nöyrä kätyri Mannerheim ei totisesti uskaltaisi tällä hetkellä astua jalkaansa Venäjälle, joten hän joutuikin Suomeen joksikin lappalaiseksi tai sanottakoon valkeaksi pyöveliksi. Sen sijaan nyt Venäjällä kukoistaa köyhälistön vapautusasia kukassaan, juo yhä uutta voimaa, kehittyy, kokoaa yleismaailmallisia köyhälistön voimia ympärillensä. Hirsipuut eivät peloittaneet. Ei näy peloittavan Mannerheimin naamioittu teloituskaan Suomen työläisiä. Teloitettaviksi ajetut ampuivat ilmaan, uhrasivat nurisematta oman elämänsä luokkansa vapauden hyväksi. Nyt huutaa se teloitettujen viaton veri. Se lähettää kautta aikojen terveisensä Suomen työläisen sydämeen ja Suomen työläisen sydän tulee tuntemaan velvoituksensa sitä verta kohtaan. Yli naamioittujen teloitusten kohoaa tässä maassa lopultakin työväen voittoisa asia, ja Mannerheimien, Svinhufvudien, Renvallien kohtalo tulee lopullisesti olemaan Nikolai Verisen kohtaloa. Kuten ei Venäjä voi olla enää Nikolai Verisen isänmaa, niin ei Mannerheimilla y.m. ole enää tässä maassa isänmaata. Isänmaan multa, joka suo hellän rauhan naamioidun teloituksen uhreille, on kauhistuva Mannerheimien hautoja. Niiden hautojen yllä tulee kohoamaan aina kansan synkkä kirous, kun taas kansan siunaus on iäti seppelöivä naamioidun teloituksen uhreja. Kun venäläiset kasakkakenraalit olivat tuhonneet veriin Unkarin vapaustaistelun, hirtätti Itävallan pyövelikenraali kolmetoista Unkarin sotapäällikköä ja hautautti ne saman hurmeen alle. Siitä kummusta on tullut Unkarin pyhiinvaelluspaikka. Suomenkin porvarien sanomalehdistö on tuontuostakin sille kummulle vaeltanut, ja ennustaja ennusti, ettei tuon Unkarin pyövelin päämies tule saamaan rauhaa, ennenkuin häntä on kohdannut kolmetoista suurta onnettomuutta. Se ennustus toteutui. Onko ehkä Suomen porvaristonkin ennen loppuansa kestettävä yhtä monta suurta onnettomuutta, kun nyt teloittavat jo naamioidunkin teloituksen avulla? Eihän kai porvaristo voisi muuta kuin iloita, jos työväestö alkaisi seurata sen esimerkkiä, s.o. pakoittaisi kaikki työttöminä kuleksivat virkamiehet ja muut herrat lähtemään etumaisille linjoillensa omiensa ammuttavaksi. "Minä annoin teille esimerkin", sanoi muinoin profeetta. Kun Englanti kohteli vastoin sodan lakeja 17 saksalaista vedenalaisen laivan vankia, antoi Saksa lyödä yhtä monta englantilaista sotavankeuteen joutunutta korkeaa upseeria jalkarautoihin ja Saksaa ihailevat porvarimme eivät voisi muuta kuin iloita, jos käytettäisi heidän jumaloimansa Saksan esimerkkiä. Elköön sitä kuitenkaan omaakaan kamalaa esimerkkiä seurattako, sillä totisesti eivät pyöveli-Mannerheimit ole niitä miehiä, joista sopisi esimerkkiä ottaa. Samaisella Mannerheimillä ei muun muassa ole koskaan ollut isänmaata, ei aatetta, jonka puolesta taistella. Hän on niitä palkkapyöveleitä, jotka myövät miekkansa sille, joka vain maksaa ja jommoisia käytti m.m. Rooman maailmanvalta samalla kun niiden käyttäjät niitä mitä syvimmin halveksivat ja inhosivat. Aikoinaan möi samainen Mannerheim miekkansa Venäjän veriselle hallitukselle, oli Japanin sodassa Aasian kansoja, kuten Koreaa orjuuttamassa, kuului sittemmin Persian y.m. orjuuttajiin. Äsken hän kullasta myömällään miekalla soti Saksaa vastaan, kunnes nyt möi miekkansa Suomen työväen orjuuttajille ja taistelee nyt Saksan riveissä, siis entisiä herrojaan ja ostajiaan, Venäjän liittolaisia: Englantia, Ranskaa y.m. vastaan, samoin niitä pieniä kansoja, Serbiaa, Belgiaa, Montenegroa y.m. vastaan, joiden vapauden "hyväksi" hän äsken juhlallisesti miekkansa Venäjän veriselle sortohallitukselle möi. Soveliaampaa päällikköä, sopivampaa naamioittujen teloituksien ja muiden hirmutöiden toimeenpanijaa eivät Suomen porvarien johtajat Ståhlbergista Danielsson-Kalmareihin, pappi Virkkusiin, Schybergssonneihin y.m. asti olisi voineet koko maailmasta löytää. Mainita sopii vielä, että samainen Mannerheim silloin kun hänen miekkansa oli myöty Venäjän veriselle hallitukselle, oli siis sen miekkansa myönyt Suomen ja sen vapauden tuhoksi. Hän se, ollen tuon verisen hallituksen ostama kätyri, toimitti siis osaltaan Svinhufvudit Siperiaan ja kymmenet Dagens Pressin herrat Krestyn vankilaan. Häntä vastaan taistellakseen lähtivät jääkärit Saksaan ja tuo kalpansa myönyt kenraali soti silloin Nikolai Verisen palvelijana urheasti päästäkseen nuo jääkärit hirttämään maankavalluksesta, kunnes sitten möi tuon miekkansa jääkäreille, joille niinkin kunnoton kapine nyt kelpasi. Viheliäisinkään juutalainen narikkakaupustelija ei ole myönyt samaa kenkärajaparia niin moneen kertaan kuin tuo verinen kenraali miekkansa, eikä siis ihme, että hän on siitä tunnustukseksi saanut Nikolai Veriseltä kultamiekan. Samallainen kenraali se Venäjän hirmuvallan palvelijana hirtätti täällä talonpoika Lukkarisen, teloitutti sota-aikana talonpoikia jos muitakin kenttäoikeuksissa ja toimitti niitä laumottain Venäjän vankiloihin, joissa niistä monot "hävisivät" iäksi. Mannerheim-suvut ovat niitä yleismaailmallisia juoksulaissukuja, joilla ei ole missään isänmaata, ei koskaan ihanteita, ei aatteita. Sen ihannemiehen on Suomen talonpoika nyt Alkioittensa, Gebhardiensa ja muiden toimesta saanut tänne johtajaksensa. Sen miekkaansa alati kaupiskelleen valkean pyövelin käskystä teloittaa se talonpoika nyt niitä maansa työläisiä, joiden työtä hän niin kipeästi kaipaisi voidakseen elättää nuo miekkansa myömisellä elävät Mannerheim-suvut. Voihan Suomen talonpoika myös ylvästellä, että on häärinyt sellaisessa herrasseurassa kuin entisen pyövelinsä, maansa vihollisen ja hirttäjänsä. Mutta mitäpä siitä. Onhan Savon talonpoikaa opetettu ylpeilemään ja kerskumaan silläkin, että hänellä "on laiha kukkaro ja köyhäks' keksittiin". Profeetathan ajavat aasilla ja herrat talonpojilla. Sopiihan Suomen talonpojan tulevaisuudessa runoissansa ylistää nykyisen johtajansa Mannerheimin nimeä ainakin luettelemalla kuinka monasti tuo valkea pyöveli on miekkansa myönyt. Silloin kun hänen miekkansa oli Venäjälle myöty, iski hän sillä kauppakalullansa tietysti myös Viron, Liettuan, Puolan, Ukrainan ja muiden semmoisten kansojen orjuutuksen hyväksi. Nyt ovat ne kansat vapautuneet hänestä, kuten muistakin Mannerheimin tapaisista kirouksistansa. Sen sijaan ovat työläisten vapauttaman Suomen herrat kutsuneet tuon samaisen kansojen kirouksen Suomeen teurastamaan Svinhufvudien ja Renvallien apuna työläisiä ja perustamaan tänne venäläismallista helvettiä hirsipuinensa, naamioittuine teloitnksinensa ja muine valkean pyövelin hirmuinensa. Sekä Japanin sodassa että nykyisessä tuotti samainen pyövelinmiekka onnettomuutta ja kirousta Venäjälle. Tuon siten kaikkialla selkäänsä saaneen ja tappiolle joutuneen venäläisen hirmukenraalin raahasivat nyt Suomen herrat tänne koettamaan tappeluonneaan suomalaisen työläisen ja talonpojan kukkarolla ja verellä. Juudas Iskariot oli suuri, mutta sittenkin on Mannerheim Juudas Iskarioteista suurin, sillä hän kantoi maksun siltä, jonka petti. Onhan siinä Suomen talonpojalle ja ylioppilaalle ihannemiestä johtajaksi ja esikuvaksi. Missä vain nyt ne porvarilliset runoilijat, Ahot ja muut, jotka sen miekkansamyöjän ylistykseksi runonsa myövät, jonka kauppakalulla nyt talonpoika ja ylioppilas maansa työläistä teurastaa.
Mutta te, pyövelien naamioidun teloituksen uhrit! Varman kuoleman edessä seisoessanne te ette pettäneet työläisveljienne toivoa, ette kavaltaneet aatettanne. Te ette lähettäneet omaa elämäänne pelastaaksenne luotejanne veljienne sydämeen vaan taivaan tuuliin. Kauniimpia sankaritekoja ei voida tässä maailmassa tehdä. Hiljaisempia, sankaritöitä ei voida koskaan suorittaa. Siinä sankarityönne hiljaisuudessa piilee ihmiselämän runous kaikessa syvyydessään. Te astuitte teloituslavalle ääneti, apua huutamatta, valittamatta, kostoa toivomatta. Teidän hiljaisessa uskollisuudessanne on jotain niin suurta ja syvää, että kaikki Vänrikki Stoolin tarinoiden sankarit jäävät sen rinnalla varjoon. Te olette hiljaisella uskollisuudellanne osoittaneet, että Suomen työmies sittekin edustaa sitä suurta, syvää, hiljaista ja jaloa, jota eivät mitkään maailman runot kykene täysin kuvaamaan. Tekonne ihanuus ja suuruus on kätketty sen suuren koruttomuuteen, siihen hiljaiseen, vaatimattomaan rauhallisuuteen, jolla olette sen suorittaneet.
Sankarit ja miehet! Ette myöneet miekkaanne rahasta, vaan uhrasitte elämänne oikeuden hyväksi. Humiskoot Pohjolan tuulet iäti teidän kunniaanne! Paljastukoot päät aina kun tekoanne mainitaan. Yhtä hiljaisina, koruttomina ja onnettomina kuin olette astuneet tässä maassa halki ikänne työhön ja vaivaan luomaan huolettomia päiviä niille, jotka teidät nyt naamioidulla teloituksella teloittivat, yhtä koruttomina astuitte elämänne syvän tragiikan, sen naamioidun teloituksen eteen. Ja kuinkahan kylmät tulevatkin tässä maassa olemaan sen työläisluokan päivät, jonka hyväksi ääneti itsenne uhrasitte, kuinkahan pitkät ja pimeät tulevatkin olemaan sen yöt, aina tuo vuodatettu verenne sille luokalle suuren viestin niiltä kentiltä, joilla te ääneti itsenne uhrasitte. Aina on se työläisluokkanne myös lausuva muistollenne niin suuren siunauksen kuin vain voi lausua ihmissydän. Teidän tekonne on suuria, koruttomia runoja, jotka ymmärretään ilman sanoja. Se on niitä liikuttavia lauluja, jotka halki aikojen etsivät tien ihmissydämeen.
Viha ja rakkaus.
Hiljaista.
Oli aivankuin tykit, kuularuiskut ja kiväärit olisivat torkahtaneet.
Vain silloin tällöin kuului jostakin kaukaa yksinäinen kiväärinlaukaus.
Luonnossa oli kevään ailahdus. Pihka oli alkanut tuoksahtaa nenään ja päivisin varisi sulava lumi kevättä hiljaa huokaavien kuusten oksilta. Mutta yöt olivat täyttä talvea.
Hannes seisoi vartiossa etu-asemalla. Miesten puutteen takia olivat palvelusvuorot venyneet luonnottomiin. Sanottavaa nurkua ei kuitenkaan ollut havaittavissa, mutta väsymys tahtoi väkisinkin vallata ruumiin ja mielen.
Tiedustelijat olivat ilmoittaneet, ettei vihollisten puolella ollut havaittavissa pienintäkään liikettä, Kärsityt paikalliset tappiot olivat vieneet niiltä aloitekyvyn. Mitään hyökkäystä ei ollut odotettavissa.
Otollista tilannetta hyväkseen käyttäen olivat Hanneksen toverit vetäytyneet lepäämään. Myöskin oli kuultu, että rintaman takana toimivaan kenttäsitomoon oli saapunut uusi henkilökunta, uusia tyttöjä; mene tiedä mikä oli saanut hoki väsyneet ja virkistyksen puutteessa olevat pojat vetäytymään paikoiltaan.
Ja niinpä huomasi Hannes olevansa ypöyksin. Jostakin loitompaa vain vieri hillittynä jonkun proletaarisotilaan laulunhyrinä, kunnes sekin lakkasi.
Yksinäisyys kirvoitti Hanneksen ajatukset. Mielikuvitus loihti silmien eteen kotikylän, omaiset ja mielitietyn. Miten herttaista olisikaan saada kyllikseen levätä, levätä omassa kodissaan, nukkua omalla vuoteellaan, nauttia täysin ahmauksin ehjästä kotitunteesta: elää ihmisiksi, tuli hän huokaisseeksi. Ja mikä riemu saada olla lähellä Maria, vaihtaa helliä sanoja ja hyväilyjä, saada ja antaa rakkautta. Rakkaus! Se se sentään köyhimmälle ja kurjimmallekin oli ainoa palssami elämän toivottomassa nälkäarjessa, ainoa joustin, joka kannusti ponnistelemaan, joskohtakin tuloksetta. Rakkaus — siinä se fata morgana, joka loi pettäviä harhakuvia kärsimyksen tiellä läähättävän proletaarin väsymyksestä sumeisiin silmiin, harhakuvia, niin, mutta vailla niitä olisi kädestä kärsään eläjän elämä vieläkin hehkuvampi helvetti. Rakkaus, se se kehitti voimat äärimmilleen, paiskasi jo lopen uupuneen orjan vielä henkitoreissaankin mahdottomuuden muuria vastaan, yllytti, käski: yritä, yritä! Aherra, raada itsesi, omaistesi, lemmittysi, vaimosi, lastesi takia! Raada! — —
Ja Hanneksen mieleen juolahti yön hiljaisuudessa monta elämäänsä, sydäntä hivelevää lemmenkohtausta. Ne tuikkivat hämärästä kuin valoisat tuvanikkunat öisestä kylästä.
Ja häntä rupesi niin hellyttämään. Ihan kyyneleitä lykki silmiin. Ja mielikuvituksen yhä kiihkeämmin askarrellessa unohti Hannes tykkänään missä oli. Petäjää vasten nojautuen hän siinä vain yksinänsä unelmoi ja ikävöi, ja korven humina kuulosti hänen oman apean sydämensä alakuloiselta hyminältä.
Hän joko torkahti tai olivat hänen silmänsä muistelon mailla kulkiessaan kotvaseksi painuneet umpeen, niin ettei hän huomannut, kuinka vastakkaiselta suunnalta muudan musta hiihtävä varjo vähin erin liukui häntä kohti. Vasta kuu varjo oli vain muutaman askeleen päässä hänestä, havahtui hän tulijan somman rasahduksesta, avasi yhtäkkiä silmänsä, tarttui kivääriinsä ja ponnahti pantterin joustavuudella eteenpäin syöstäkseen pistimensä vaanivan vihollisensa rintaan. Tämäkin huomasi nyt vasta vastustajansa — hän oli vain umpimähkään punaisia pälyen liikkunut hämärän suojassa, kunnes äkkiarvaamatta seisoi silmä silmää vasten vihollisen kanssa. Salamannopeasti tarttui hän vyöllä olevaan pistooliinsa ja suuntasi sen kohti punaista sotilasta. Mutta juuri kun hän painoi sormensa liipasimelle, juuri laukauksen pamahtaissa työntyi Hanneksen pistin kuin alkuvoiman painamana hänen rintaansa. Henkitoreissaan, veren purskahtaissa hänen suustaan ja sieramistaan tupertui hän selälleen hangelle ja hänen tuskan vääristyttämät silmänsä näkivät jotakin, mitä hän ei olisi odottanut, ja hänen korvissaan kajahti kuin viimeisellä tuomiolla:
— Siinä palkkasi, konna.
Sillä hän, jonka pistin hänet oli passittanut helvettiin, jonne hän kuului, ja jonka jääväämätön kirous seurasi häntä manalan majoille, oli hänen — veljensä. Ruma oli veljen kuva Hanneksen sydämessä ollut, mutta näky, mikä nyt oli hänen edessään, oli kahta kauheampi. Kauhu ja tuska vääristi kuolevan jääkärin muutenkin inhottavat piirteet ja Kainin leimana irvisti veren värjäämä, lapsuuden aikainen arpi tämän poskessa rumentaen kohtalonsa tavanneen epäkelvon muodon sitäkin hirveämmäksi.
Hannesta pöyristytti. Mitään katumusta ei hän tuntenut, päinvastoin oli hän hiljaisuudessa toivonut tämän suuntaista jälleennäkemistä. Mutta ihmisiä ei miellytä rumuus, ja milloin sitä on yhteen ihmiseen kiteytynyt näin runsaasti kuin nyt siinä kuolleena viruvaan luokkansa pettäjään, peririkolliseen, ja kun tämä lisäksi on veli, lihallinen veli, saman työläisperheen jäsen, niin on se jo enempi kuin mitä normaalityöläinen jaksaa sulattaa.
Hannesta puistatti. Nyt hän vasta myös huomasi, että hänen olkapäähänsä
koski ja että jotakin lämmintä valui alas pitkin hänen käsivarttaan.
Hänen silmänsä pimenivät ja voimattomana lyyhistyi hän kuolleen
Juudas-veljensä viereen hangelle.
Sitten oli hän kuulevinaan joitakin epäselviä ääniä, hälinää, ja lopuksi hänestä tuntui, että hänet kohotettiin ylöspäin, että hän ikäänkuin keinui tyhjässä ilmassa. Sen jälkeen hänen sieluntoimintansa herkesi.
* * * * *
Tietysti se oli unta. Mutta yhtäkaikki sanomattoman somaa.
Hän lepäsi vuoteella. Mutta Mari istui hänen luonaan, hyväili varoen hänen kättään ja kuiskasi helliä, ihania sanoja hänen korvaansa. Hän ei kyennyt niitä eroittamaan, mutta hän oli varma siitä, että ne olivat niitä samoja, joita hän oli tottunut Marin suusta kuulemaan milloin lemmensyleilyyn vaipuneina oli unohdettu koko ulkopuolinen maailma ja vain eletty toinen toisilleen kahden sielun sydäntä hivelevässä sopusoinnussa, sanoja, joita ei hän kuitenkaan mielestään ollut pitkään, pitkään aikaan kuullut. Mutta mitäs, hän olisi voinut vaikka vannoa, että hänen korvissaan helisi:
— Rakas!
Ja tajuttomalla voimanponnistuksella kohotti hän verkkaan silmäluomiaan ja, aivankuin olisi pelännyt näkevänsä vain tyhjän avaruuden tai jonkun ventovieraan ihmisen, loi hän epäluuloisen, kysyvän katseen suuntaan missä hän mielestään oli kuullut tuota rakasta kuiskutusta. Ja kuka muu istui hänen vuoteensa ääressä kuin Mari itse, Mari ilmi elävänä, luuna ja lihana. Ah, mikä ihana herääminen ja mikä ääretön tyydytys, ettei kaikki ollut vain kuumeisen unta, ilkeää, haihtuvaa harhaa.
Mutta miksi jatkaa? Miksi koettaa kuvata sellaista, mistä kynä voisi loihtia ilmi vain murto-osan, miksi lainkaan puuttua tuohon ikuiseen arvoitukseen, jota tuhannet ja taas tuhannet taiturit ja nerot ovat kautta aikojen kilvan käsitelleet koskaan pääsemättä pitemmälle kuin: on, mutta voimatta koskaan tyydyttävästi selittää: mitä ja miksi?
Riittäköön meille, kun saamme tietää, että myös Mari oli päättänyt kantaa kortensa yhteiskekoon, päättänyt hänkin tehdä voitavansa luokkansa vapaustaistelun hyväksi, ja hän oli tämän päätöksensä tehnyt jo ennen kuin Hannes oli kotoaan lähtenytkään mutta mielinyt odottaa siksi, kunnes tämä oli ymmärtänyt velvollisuutensa ilman, että siitä piti "syrjäisen" huomauttaa. Siinä syy miksi hän oli Hannekselle sanonut: "Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin", ja sen takia hän myös eron hetkellä oli niin näennäisen huolettomasti virkahtanut: "Näkemiin!"
Kohta Hanneksen lähdettyä oli hänkin rientänyt kaupunkiin, liittynyt Ensi-Avun itsensäuhraavaan joukkoon, ja tässä oli hän nyt sieluineen ja ruumiineen mukana keventämässä miestovereidensa kärsimyksiä. Ja Hilma, Hanneksen sisko, oli seurannut hänen esimerkkiään, mutta joutunut jollekin toiselle suunnalle.
Niin että siinä sen nyt Hannes kuuli, ja kuuli samalla, ettei hän ollut saanut mitään vakavampaa vammaa; vaarattoman naarmun vain olkapäähänsä, mutta liikarasitus ja mielenjärkytys olivat käyneet yli hänen voimiensa. Laukauksen kuultuaan olivat kauempana olleet toverit rientäneet paikalle ja vieneet tajuttoman Hanneksen kenttäsairaalaan, missä tämä nyt heräsi uuteen elämään rakastettunsa hoivissa.
Kelpaa vapaussankarin siten herätä, ja kelpaa sorretun luokan silloin taistella kalleimmastaan, kun sen yksilöjen pyyteet sulautuvat yhteiseen pyrkimykseen; kun jokaisen köyhälistön jäsenen sekä rakkaus että viha kannustavat samaan suureen päämaaliin: sorrettujen vapautukseen. — —
Mutta luokaamme katsaus siihen maailmaan, missä uuraat, väsymättömät ja rakkautta uhkuvat punaiset laupeudensisaret liikkuivat. Antakaamme yhden heistä omin sanoinsa kertoa sydäntä särkevistä, mutta samalla proletariaatin ennen aavistamatonta suuruutta kuvaavista havannoistaan:
Aatteen uhrit.
Siinä he nukkuvat, nuoret, lapselliset kasvot, ja vanhat, aatteen ja työn uurtamat keski-ikäisten miesten piirteet valkoisilla patjoilla.
Minulla on yövuoro haavoittuneiden sairaalassa.
Punaisen paperin ympäröimä sähkölamppu valaisee himmeästi sairaalan salia.
Ensi vuoteella lepää tuon tuostakin hieman valittaen vaaleakiharainen suomalainen. Hänen suuria sinisiä silmiään peittävät tummenneet silmäluomet. Hän on ollut ensimmäisenä ryntäämässä, hän on vaikeasti haavoittunut ja vaikean taistelun, vilustumisen, valvomisen ja syömättömyyden aiheuttama väsymys on nostanut kuumeen hänen nuorille, kauniille poskilleen.
Hänen vieressään makaa tyynenä keski-ikäinen työmies. Suomalainen sitkeys ja pelottomuus kuvastuu hänen vakavissa, vaaleissa kasvoissaan. Hänen käsivartensa on pahoin ruhjoutunut, vaan hän ei koskaan valita. Hänellä on vaimo ja lapset, mutta, köyhälistön onni on ollut hänelle heitä rakkaampi ja hän on hetkeä miettimättä pannut henkensä alttiiksi yhteisen kansansa edun vuoksi.
Minä seison kauan hänen vuoteensa ääressä ja ihailen suuremmoista puolta kansani luonteessa, tyyneyttä, rehellisyyttä ja kestävyyttä.
Hänen vieressään lepää ihan lapsellinen poika. Muistan miten hän nauraen sanoi päivällä:
— Äitimuori kielsi minua menemästä rintamalle, vaan minä karkasin.
Herttainen, aurinkoinen hymy valaisi hänen tätä sanoessaan noita pyöreän pehmeitä, poikamaisia piirteitä.
Tuon lapsen rinnalla nukkuu iloinen hymy huulilla reipas keski-ikäinen mies. Hän on salin ilopilleri ja politikoitsija. Sauvansa varassa hän kulkee kaiket päivät viereisissä huoneissa synnyttäen hanakoilla sanasutkauksillaan kaikkien kasvoille leveän hymyn.
Minun täytyy hymyillä, kun katselen hänen hauskoja kasvojaan hänen nukkuessaan siinä rauhallisena.
Salin toisessa päässä voihkii kaunis, kalpea, tumma nuorukainen. Hänellä on hirveä haavakuume, hän hourailee. Vähän välistä hän mutisee: — ruutia on, kaikki on kunnossa, ampukaa noita vietävän valkokaartilaisia!
Hän on kolme viikkoa ollut yhtämittaa rintamalla. Hänen käsivartensa on ihan mäsäksi ammuttu. Se täytyy leikata poikki. Hoitajat seisovat ääneti hänen vuoteensa ääressä. He eivät voi hänen tuskiaan lieventää. Kyyneleet nousevat kuumina silmiini. Tuo nuorukainen on minusta kuin pyhä. Hän on uhrannut itsensä kuin ihmiskunnan vapahtaja elämän hymyillessä kauniimpana hänen verevillä nuorilla poskillaan. Nyt on hän kalpea ja laiha, mutta minusta hän on entistä kauniimpi. Kärsimykset ovat jalostuttaneet hänen kasvonsa.
Yhä edelleen kuljen vuoteen äärestä vuoteen ääreen. Näen samat tyynet, kärsivät kasvot, samat nuoret, tuskien uurtamat piirteet. Toiset hikoilevat poltoissaan, sähkövalossa näkyy kimmeltäviä hikipisaroita heidän ylevillä kasvoillaan. He ovat taistelun kruunaamia ylimyksiä, nuo ihmiskunnan tulevaisuuden onnen puolesta uhrautuneet työmiehet.
Toisessa salissa nukkuvat suomalaisen köyhälistön avuksi rientäneet lättiläiset.
Peitteiden alta näkyvät pitkät komeat vartalot, valkoista patjaa vastaan välkkyy heidän tuuhea, tumma tukkansa.
Tuossa lepää haavoittunut nuorukainen, jonka kasvot ovat kauniit kuin kreikkalaisen jumalan kuvapatsaan. Tuossa on pyöreäpiirteinen veikeä kuularuiskunhoitaja, tuossa solakka tarkkampuja ihanine huulineen. Tuossa on välkkyvän ruskea kiharatukka, tuossa pieni, laihahko ukrainalainen, panssarijunan hoitaja, jonka mustat kulmakarvat ovat tuskaisina yhteen puristetut. Hänellä on haava päässä ja se vaivaa häntä kovin.
Hän hymyilet! väsyneesti päivisin tummien viiksiensä alta. Hän on kuin suuri haaveksiva lapsi, ltämaalaisine mustine silmineen, raskaine pitkine silmäripsineen.
Minä muistan persialaisia kuunvalaisemia hiekka-aavikkoja, loppumattomine taivaanrantoineen, kuulen kumeata barbaarista soittoa ja salaperäistä aavikon tuulen huminaa. Minä kuvittelen rajattomia, kun katselen häntä valkoisten haavasiteitten ympäröidessä hänen norsunluun väristä otsaansa ja kalpeita poskiaan.
Siinä on ihmeisiin uskova itämaa, satuihin luottava lapsi, mielikuvitus ja usko, marttyyrisuus ja itämaalaisen fakiirin kuolemaa pelkäämättömyyttä! Venäjä on jo itämaata, arvaamattomien tapahtumien ja mahdollisuuksien maa, suuremmoinen kiihkossaan, peloittava vaihtelumahdollisuuksissaan, kiehtova, houkutteleva, puistattava kuin öinen aavikko jalopeuroineen, tukahduttavia hiekkapilviä nostattavina etelätuulineen, ihmeisien yrttien ja huumaavien kukkien maa, mustimman taantumuksen mutta myös maailman vallankumouksen kehto!
Tätä kaikkea aattelen katsellessani ukrainalaisen, aromaanlapsen tummia, säännöllisiä kasvoja.
— Nukkukaamme yhdessä, sanon minä leikillä ja nojaudun hänen lähelleen.
Haavoittunut hymyilee heikosti.
— Minäkin olen väsynyt, lisään minä leikillisesti.
Hän tarttuu minun käteeni, ja me istumme käsi kädessä, hymyillen ja vaieten.
Hänen kasvonsa ovat tuskan hiessä: Minä pyyhin niitä. Se liike näkyy rauhoittavan häntä ja hän sulkee silmänsä.
Katselen hänen sulkeutuneita silmiään. Minä tiedän, että hänestä on tuleva täydellinen rampa. Liikkumishermosto on pilaantunut.
Hän on tullut vieraalta maalta, vieraalle maalle, sen maan vapautta puolustamaan. Hänen kansallisuuttaan ovat vuosisatoja venäläiset taantumukselliset yrittäneet hävittää pois maailmasta asettaen sen viimeisessäkin maailmansodassa Riian rintamalla tahallaan kuolemaan ilman ampumatarpeita, ilman muonaa. Tietäähän koko maailma, että Kaledinit ynnä kumppanit möivät rahasta Riian kaupungin ja sen osan Kuurinmaata saksalaisille.
Kuljen pitkän tyhjän salin läpi, eteisen poikki yksityiseen huoneeseen.
Nuori kaksikymmentäkolme vuotta vasta täyttänyt lättiläinen viruu siinä tautivuoteella.
Hänen säärihermonsa on poikki ammuttu. Näen hänen korkean otsansa kastanjaruskeine suortuvineen. Hänen nenänsä on voimakkaan kaareva, suu ilmaisee miehekkyyttä ja mielenlujuutta. Päivällä, kun tuskat joskus lauhtuvat, muistan hänen rohkean hymynsä ruskeitten, sirojen viiksien alta, kun hän sanoo: "Ei mitään hätää."
Hän ei voi tuskiltaan nukkua öisin. Nytkin hän valvoo. Kumarrun hänen ylitsensä ja kysyn:
— Särkeekö jalkaa kovin?
— Hieman, hän vastaa huoaten,
— Koettakaa nukkua!
— En voi.
Hieron hänen kipeää jalkaansa.
Hänen rinnastaan nousee helpoituksen huokaus.
Sivelen viileällä kädelläni viihdyttäen hänen kuumaa otsaansa. Hän sulkee silmänsä.
— Pitää nukkua, sanon minä hyväillen kuin pienelle lapselle.
— En voi.
* * * * *
Uneksin sanoin kuvaamattoman kauniita unelmia tuon jalopiirteisen lättiläisen vapaustaistelijan vuoteen ääressä. Venäjän ihanimpia ilmiöitä näen ruhjoutuneena ja miten monta tuhatta ja miljoonaa on tuota ihanaa kansaa sorrettu ja tapettu vuosina 1905-1918!
Lättiläisten verilöylyt ovat maailman kuuluisat julmuudessaan.
Oi sinä elämän kuningatar, sinun sydämettömyytesi on ollut rajaton. Miksi sinä haaskaat ihmiskunnan hyvettä ja autat eloon vaan rumuutta ja alhaisuutta?
Haavoittunut lättiläinen nukkuu kuin hyvä lapsi.
Minä irroitan käteni hänen kädestään ja hiivin hiljaa pois.
Eteisen penkille istahdan ja itken, itken ääneti ja ahdistavasti.
Kauhea on ihmiselämä!
Ei mitään kaunista, ei mitään uutta synny ilman hirveitä tuskia ja verenvuodatusta.
Istun kauan kasvot käsien varassa.
Välskäri tulee tohveleineen suuresta salista eteiseen.
— Mitä mietitte?
— En mitään, sanon ja tukahdutan tunnelmani.
— Se on minulle niin kaunis, etten voi sitä jokaiselle kertoa.
Ei sinun pidä tappaman.
Leirillä pakinoitiin. "Leiri" käsitti tunkkaisen maalaispirtin, jonne punaiset sotilaat olivat sulloutuneet kuin silakat suolaan; siellä oli epämukavaa, ahdasta, mutta kiitti kun sai oijasta huokaamaan edes kostealle ja likaiselle pirtinlattialle ja kuvitella olevansa ihmistenilmoilla ja levätä tuokion neljän seinän sisällä — taivashan sitä oli saanut jo pitemmän aikaa tehdä katon virkaa ja hankipöykky patjan — siellä taistelulinjoilla.
Pakinoitiin, niin.
Toiset olivat vilkkaasti seuranneet sanomalehtiä — Punaisen Suomen punaisia lehtiä.
Joku oli juuri lukenut punaisen prokuraattorin varoituksen väkivallanteoista.
"Tietäkööt sellaisten roistontöiden tekijät, sanottiin julistuksessa, etteivät he vältä rangaistusta, vaan heidät ennemmin tai myöhemmin tullaan rankaisemaan vallankumouslakien kaikella ankaruudella".
— Eihän niissä lehdissä enään muuta näy olevankaan, tokaisi luetun johdosta muudan ärtyinen punasotilas tirskauttaen pitkän syljen: tänään varoittaa prokuraattori, eilen Kansanvaltuuskunta, toissapäivänä ylipäällikkö ja niin edespäin ja niin edespäin. Oikein minua ihmetyttää, että annetaan edes lähettää kuula päälle hyökkäävään lahtariin. Sanoi ja sylkäisi uudelleen.
— Ei se ole mikään leikin paikka, puuttui puheeseen muudan jumalattoman kookas asetoveri, varsinainen ryysy-Zeus, jonka ulkomuodosta päättäen olisi luullut oikeaksi hirmuksi. Eihän voida kieltää, ettei jotkut muka meikäläiset eri seuduilla maata olisi puuttuneet kerrassaan surkuteltaviin tekoihin, suorittaneet kostomurhia j.n.e. Ja meidän taistelummehan ei tarkoita yksityisten henkilöiden poistamista, vaan kapitalistisen järjestelmän muuttamista. Paitsi sitä, että yksityisten, aseettomien henkilöiden murhat ovat hyödyttömiä, vahingoittavat ne lisäksi taisteluamme sillä, että ne vieroittavat puoleltamme ymmärtämättömät heiluvat ainekset.
— Heiluvat ainekset! Heiluvat ainekset saavat minun puolestani heilahtaa vaikka helvettiin, kivahti äskeinen puhuja. Sanon, että noiden tihutöiden takana ovat juuri "heiluvat ainekset", kaikellainen sakka, ja sitte laitetaan erinäisiä manifestejä ja julistuksia meille, ikäänkuin me muka olisimme mitä hummerijoukkoa, joka mikä silmänräpäys tahansa on valmis päästämään päiviltä kilttejä, ylevämielisiä, jaloja ja hyvänahkaisia porvareita. Piru, noilla jokapäiväisillä marinoilla ei tehdä muuta palvelusta kuin että lopulta saadaan koko punakaarti uskomaan itsestään paljasta palturia. Sähisi ja sylkäsi.
— Niin tähdellisestä seikasta ei koskaan puhuta liiaksi, huomautti tähän kolmas, muudan kärsivän ja väsyneen näköinen asetoveri, nähtävästikin käsityöläinen, jolle tällainen aarnioelämä ilmeisesti kävi liian raskaaksi. Kyllä se on sillä lailla, pojat, ettei meidän sovi olla julmia kuin raamatun Jehova, joka Egyptissä tapatti kaikki esikoiset faaraon esikoisesta orjan esikoiseen asti. Nouskaamme tätä porvarien jumalaa ylemmäksi. Meidän on voitettava kostontunne sydämissämme. Niin ryysypekkoja kuin olemmekin, on meidän esiinnyttävä aikakautemme ritareina. Nyt taistellaan yhteiskunnan, ei yksityisen tekemää vääryyttä vastaan. Ja me olemme nyt vastuussa siitä, mitä yksityinen meikäläinen tekee. Parhaat ovat panneet koko elämänsä takaukseen yksityisten teoista. Sen uuden maailman, johon me pyrimme, voi voittaa ainoastaan se, joka jaksaa voittaa koston maailman. Rakentakaamme kynnyksemme niin korkeaksi, ettei mikään matala halu voi astua sen yli näinä Suomen köyhälistön suurina päivinä.
— Rakennetaan vain minun puolestani, jankutti jälleen edellinen. Mutta ensiksikään ei käy kieltäminen, että porvaristo nykyään vain nauttii "pahojen tekojensa huonoista hedelmistä". Mistä näitä kaikenlaisia hulikaani-aineksia sitten on ilmestynyt? Mistä muualta kuin varjoista ja liepeiltä, jonne porvarillinen yhteiskuntamme on ne viskannut. Nälkä ja kurjuus ja alennus ja pilkka niitä on siittänyt. Ja kuka tietää sanoa, kuinka monella niistä, jotka näinä melskeisinä aikoina ovat satuttaneet kätensä noihin ylen kelpoihin porvareihin, kuinka monella niistä mahdollisesti on ollut aivan erikoinen aihe iskeä, kun tuli tilaisuus. Kuka voi väittää, etteivätkö he joskus ja usein sitäpaitsi olisi joutuneet kärsimään jostakin aivan tavallisuudesta poikkeavasta, luonnottomasta vääryydestä, ja sen takia kasvaneet kieroon, niin kieroon, ettei kaunopuheisimmatkaan manifestit ja julistukset voi heitä oikaista — kun ei sitä ole voineet papit eivätkä lukkarit, eivät nimismiehet eivätkä poliisit, ei Lappeenranta eikä kuritushuone.
Ja toiseksi: tuntuu aivan kuin lähdettäisiin siitä, että me, että vain alaluokan hulikaanit ovat roistoja, joista ei koskaan voida olla varmoja mihin verkasen työhön ne ryhtyvät, ja että porvaristo, herraskaiset, aateliset ja koko tuo petkuttava ja pirullinen kopla, että ne ovat niitä varsinaisia hyveen lapsia. No, onhan sitä jotakin puhuttu heidänkin "erehdyksistään", ovathan he "vahingossa" tulleet ampuneeksi meidän punaisenristin tyttöjämme ja haavoittuneitamme, takoneet rautanaulalla jäsenkirjoja vangiksi saamainsa punakaartilaisten päihin j.n.e., mutta pää-asiassa ollaan heidät jätetty niin edulliseen valoon, että oikein ällöttää. Kun sen sijaan olisi pitänyt kruuvata heitä, kruuvata niin että olisi lähtenyt halu juonitella selkämme takana. Ja siksi toiseksi: tiedämmekö me sitten, mitä jälkeä valkoiset itse oikeastaan ovat rintamansa takana jättäneet?
— Mutta minäpä tiedän! kuului samassa vaisu mutta vakuuttava ääni ovensuusta. Sinne oli kahden punakaartilaisen saattamana ilmestynyt outo, raihnas mies sisäänpainunein, melkein kuumeisina hehkuvin silmin: ulkomuodostaan ja asustaan päättäen — miehellä oli "nilkastahirtettävät" ja naapukka — oli hän pohjalaisia. Saattajat osoittivat hänet lieden ääreen, sen edessä lojuilevat kaartilaiset vetäytyivät syrjään, toivat tulijalle jakkaran ja tarjosivat virkistyksekseen höyryävää teetä. Sanattomana ja konemaisesti hän istuutui, otti vastaan tarjotun teen ja nieli sen niin nopeasti kuin kuumuus salli. Saattajat sillä aikaa selittelemään tovereille, että mies oli lahtarien rintaman lävitse onnistunut ihmeellisten, viikkoja kestäneiden harhailujen jälkeen pääsemään tänne; kuului puolueeseen ja oli kotoisin Oulun puolesta. Nyt siis saataisiin tietää jotakin "valkoisesta" Suomestakin, Odoteltiin uteliaina.
— Mistä täällä niin kiihkeästi keskusteltiin? tutkasi tulija pitkän tovin ikäänkuin voimia kooten ääneti istuttuaan.
— Punaisesta terrorista, sutkautti äskeinen inttäjä ilkeästi.
— Onko sitä sitte sellaista?
— Vakuuttavat olevan. Kerrotaan, että siellä ja täällä on murhattu joitakin porvareita.
— Niin, mutta tekoja ei voida panna punaisten tilille, vaan harmaiden, hulikaanien, huomautti joku.
— Hulikaanien, hymähti pohjalainen. Täällä on siis asianlaita aivan päinvastainen kuin "valkoisessa" Suomessa. Siellä murhaavat herraskaiset, sivistyneet, paremmat ihmiset, "kulttuurin esitaistelijat", "oikeuden ja totuuden apostolit".
— Murhiako siis sielläkin?