Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

SUURI RIKOS

Kirj.

Henkipatto [Kössi Kaatra]

Työmiehen Kirjapain, Superior, Wis., 1921.

SISÄLLYS:

Motto.
Suuri rikos.
Hymyilevä pirullisuus.
Puolikuolleen proletariaatin ruumiillistuma.
Valkoinen ritarillisuus.
Kotiin.
Kunniakysymys.
Herrasväki meni saareen.
Ruumiinryöstäjä.
Suur-sodan soturi.
Marty — marttyyri.
Jeanne Labourbe.
Marseljeesi.
Kohtaus piilopirtissä.
Huonosti haudattuja.
Kansa luomistyössä.

MOTTO:

Te unhoon ette häivy, nyyhkijät siellä, perikadon ja kauhun ja onnettomuutenne yössä, te, jotka hoiputte ristin ja tuskan tiellä ja näätte pyövelit rankaisematta työssä.

Ei, ei tuhat kertaa, pääsinpäivänne koittaa,
joskohta sen nousu on vitka, joskohta se viipyy:
sama ylhä aatehan mailmaa haltioittaa,
mi leirienne harmaudessa nyt hiipyy.

Sama kannustaahan mailman kansoja huuma,
mi teidätkin nosti pyövelivaltoja vastaan,
jo käyhän ympäri mailmaa kamppailu kuuma,
min alkusoittoa taistonne ainoastaan.

Punavaattehen nostain, mi vaipui kanssanne vereen,
käy eespäin rynnäten kansat voitosta voittoon.
Vihur ulvova myrskyn on loihtinut massojen mereen,
päämäärään poljetut kohta jo pääsevät loittoon.

Pian herroina herjatut luokat on kaikkien kansain, ja silloin taittuva on myös teidänkin teljet, ota murtuva, kuolon ja laantuva ahdistus ansain. Oi, unhoon ette häivy te, nääntyvät veljet!

SUURI RIKOS

I.

Kerrankin!

Kulmalassa olivat kakarat tavalliseen tapaansa kirkuneet kuin kaijakat. Ne olivatkin aina äänessä. Päivisin se nyt vielä meni joinkin. Mutta iltaisin — ja niin pitkiä kuin illat olivat, kun ei ollut minkäänlaista valonkeinoa, ei niin minkäänlaista: kahden kolmen ajoissa "päivällä" alkoi pimetä ja sitä kesti sitten yhdeksään asti aamulla: kahdeksantoista tuntia yhtämittaista pimeyttä, yhtämittaista kyyröttelyä —, niin oliko sitten ihme, jos lasten ärinä kävi kiusottavaksi. Se on muutenkin niin ikävää. Saatikka sitten kun tiesi mistä niiden levottomuus johtui: ruuan puutteesta, leivän puutteesta, valon puutteesta, kaiken puutteesta. Ja se oli sitäkin tuskastuttavampaa, kun itsekin oli niin ärtyinen ja herkkä kaikelle. Nälkäinen ruumis värähti jännitettynä kalvona pienimmästäkin risahduksesta. Mitä sitten sellaisesta yhtämittaisesta kirkunasta. Telmisivät edes, kuten ennen. Mutta ei: lasten energia näytti enää jaksavan ilmetä vain vaikerruksena mutta sinä sen itsepintaisempana. Ja mitä apua siitä sitten oli? Ei niin kerrassaan mitään. Kuluttivat siihen vain loppujakin voimiaan.

Vaikka eihän tässä ollut apua mistään muustakaan. Oli perin perästäkin tullut perimmäinen seinä eteen. Tähän astihan sitä sentään oli tultu toimeen joinkin — niin Kulmalassa kuin muissakin sahayhteiskunnan mökeissä. Sahasta kyllä ei ollut enää vuosiin ollut mitään taikaa. Koko tuo valtava laitos äänettömine törröttävine suojineen, savupiippuineen ja kymmenien miljoonien arvoisine varastoineen näytti pystyvän enää ylläpitämään vain herransa. Näiden loistoauton huohotus olikin ainoa elonmerkki tuosta valtaisasta laitoksesta. Mutta työväki. Sen se oli jo vuosia sitten ripoittanut jumalan tuuleen kuin — sahajauhon. Työväki oli saanut luvan katsoa itse eteensä. Työväen oli täytynyt yrittää katsoa eteensä. Ja työväki meni Muurmanskilta, Viaporista ja Moskovan takaa hakemaan leipää nälkäisten kakarain suuhun, ja palasi takaisin ryysyisenä, täisenä ja tautisena. No, joka oli kestänyt, joka oli sietänyt, joka oli jaksanut puskea oikein pirusti, hänellä oli joku määrä rupliakin, mutta niillä ei tehnyt mitään. Ei rahallakaan saanut ruokaa muut kuin sahan herrat. Ne jaksoivat maksaa enemmän.

Kunnes nyt oli mennyt kerrassaan kaikki tiet tukkoon. Niin Kulmalassa kuin muissakin mökeissä. Mutta varsinkin Kulmalassa.

Kulmala näet ei ollut mikään erin miehekäs mies. Kyllä hän työtä puski siinä kuin toinenkin. Vieläpä piti aivan luonnollisena, että työväen oli pidettävä yhteiskuntaa yllä ja huolehdittava, ettei sahan herrain tarvinnut kävellä eikä kokea muutakaan harmia. Mutta se oli surkeampaa, ettei hänen päähänsä mahtunut mitään muuta. Niinkuin nyt että pitäisi sitä työväelläkin sentään olla varmuus edes jokapäiväisestä leivästä, vaikkapa nyt ei haviteltaisikaan loistoautoja. Ja siitä johtui, että hän oli koko ikänsä saanut olla kaikkein huonoimmalla puolella. Ne pienemmät edun rippeet, joita hän joskus olisi voinut tavoitella, ne tietysti sieppasi aina toimekkaampi. Säännöllisissä oloissa meni kaikki sentään edes niin ja näin: tunsi nahoissaan mihin ei kyennyt. Mutta annas kun tuli esim. työtaistelu. Silloin hän oli kerrassaan tuuliajolla. Herra jesta, sehän oli ihan tavatonta. Miksei, kyllähän työväki oli oikeassa, eihän sitä lisäpalkka ja lyhempi työaika pahaa tekisi, mutta eihän sitä sentään niin pitäisi. Lakko, pelkkä sen ajatteleminenkin ihan pyörrytti päätä. Eihän työväen toki sopinut mennä niin pitkälle. Puhua kauniisti ja tuoda edes, että niin ja niin on asianlaita, herra inspehtööri. Ja jos se ei auta, niin — se ei auta. Siinä kaikki. Siinä Kulmalan luokkakatkismus. Ja mene ja tiedä: ilman muijaansa hän kukaties olisi joutunut vaikka lakkopetturiksi. No, miksi panetella. Ehkäpä ei. Mutta varmaa vain on, että eukko se monesti oikealla hetkellä tyrkkäsi.

Ei, miehekäs ei Kulmala juuri ollut, ja varsinaista sankaruutta ei hänen ajan muutenkin ennen aikaansa ravistuttamaan nahkaansa mahtunut, ei niin hiventäkään.

Se nähtiin nyt parahiksi. Oli puhjennut luokkasota. Silmittömän verenhimon kannustamina, kerta kaikkiaan päättäneenä nujertaa viime aikoina tyytymättömäksi käyneen maan työväenluokan parveilivat suurrahakkaiden, suurkeinottelijain, suurnylkijäin ärsyttämät yläluokan sakka-ainekset hampaisiin asti aseistettuina työväenkeskuksia kohti. Vyöryi aikakauden loka valmiina hautaamaan alleen yhteiskunnan hyödyllisen osan. Tarttuivat aseisiin varsinaiset veijarit, joille lähimmäisen henki ja omaisuus ei koskaan ollut merkinnyt mitään, mutta tarttuivat myös muut sellaiset ainekset, jotka tiesivät aikansa koittaneen, jotka tunsivat käyvänsä tarpeettomiksi, ellei ajoissa pistetty puukkoa sen luokan kurkkuun, jolla oli kieltämättömin, niin, jolla yksin vain oli oikeus astua ylitsevuotavan elämän pitopöytään, mutta joka tähän asti ja varsinkin viime aikoina oli saanut kaluta luita, joita sille oli viskelty kuhnurein lihapadoista.

Oli puhjennut luokkasota, ja eri paikkakuntain työläiset puolestaan riensivät puolustamaan keskuksiaan. Niinpä kaikki Kulmalankin toverit. Koko sahayhteiskunta tyhjeni yhtäkkiä miesväestä. Jäi jäljelle vain joku järjestelmän kypsäksi pilaama mätämuna, joku hajallinen visvakupla. Onhan joka kylässä oma hullunsa ja viisaansa, joka useimmiten merkitsee samaa. Täytyy myös olla Juudaksensa — kuka sitten antaisi ilmi tovereitaan ja kiipeisi näiden ruumiiden yli armopaloille. Jäi jäljelle vain nämä akanat ja — Kulmala, saamaton ystävämme. Muut liittyivät punakaartiin. Ja jos kaartissamme oli urhoja — ja kuka sitä enää kieltää —, niin niitä eivät olleet vähemmän sahalaiset. Tekisipä ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa olisi ollut enemmän tätä samaista ainesta, joka ei kyllä ollut niin erin selvillä mitä Bebel oli sanonut Stuttgartin puoluepäivillä tai mitä joku muu kelpo sosialidemokratinen teoreetikko oli lausunut joillakin muilla puoluepäivillä, mutta joka tiesi mitä työttömyys ja mitä nälkä ja nälän vaivoissa vaikerteleva lapsijoukko tahtoo sanoa, mitä merkitsee ylenkatseiset potkut ja mitä merkitsee rähmiä kuin eläin maailmannavalta toiselle, mitä merkitsee maleksiminen Muurmanskilla, Viaporissa ja Moskovan takana, mitä merkitsevät ryysyt ja syöpäläiset ja taudit — kaikkinainen työläiskurjuus samaan aikaan kun sahanherrat ja kaikki muut herrat hykertelevät hyppysiään ja voivat niin hyvin, ettei milloinkaan ennen; — työläisryhmä, joka paremmin kuin ehkä mikään muu Bebelittäkin tiesi, että työväkeä nyljettiin, petkutettiin ja kuristettiin ja että se nyt oli päätetty kertakaikkiaan painaa suohon suolivöitä myöten, antaa sille kuulaa kalloon, ja joka ymmärsi, ettei tätä kaikkea väkivaltaa vastaan löytynyt muuta kuin yksi keino: väkivalta ja joka sen takia tappeli urheudella sellaisella, ettei siitä ole aavistustakaan niillä kaikellaisilla, jotka nyt piipittelevät heikon äänensä sorruksiin "urotekojen" johdosta, jotka useimmiten supistuivat aseettomien työläisten murhiin ja taskuvarkaan toimiin; — niin, tekisi ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa todella olisi ollut enemmän tätä ainesta, niin, vaikkapa nyt ei olisi saavutettu voittoakaan, olisi peli kuitenkin pysynyt tasaväkisempänä ja maa olisi ajoissa vapahtunut monen monesta Sippolasta ja minkä nimellisiä ne kaikki yläluokan siunaamat työläisten ammattitappajat ovat.

Mutta miksi hengästyttää itseään rientämällä tapausten edelle.

Palatkaamme takaisin Kulmalan könsään, missä lapset on parahiksi saatu nukkumaan ja kaiketi uneksivat kaurankuorikannikoista — edes uneksivat.

Mutta vanhemmat eivät nuku. Valon puutteessa oli jo aikoja sitten maattu kassaan, ja tyhjä maha ja toivoton mieliala, niistä ei päänalaiseksi. Lisäksi oli sähköä ilmassa. Riittihän luokkasodasta puheen aihetta loppumattomiin. Asia oli kuitenkin Kulmalan mielestä jo jauhettu päähän saakka. Käänsi siis kylkeä ja oli nukkuvinaan. Mutta muijan mielestä ei oltu edes kajottu pääasiaan. Makasi harrittaen apoavoimin silmin sysipimeyteen ja pohti. Äänettömyys. Kuului vain viimeisiään veisaavan kellon avutonta, ontuvaa naksutusta.

Ei voinut kuitenkaan Kulmalaska enää pidättää itseään, vaan tyrkkäsi miestään kylkeen ja tokaisi:

— Jokos nukut?

No, Kulmala ei nukkunut, mutta aavisteli, että parempi hänelle, jos olisi nukuksissa — sen oli akan äänessä jotakin, joka oli omiaan hermostuttamaan, ja siksi toiseksi, jos hän tahtoi olla oikein suora, niin täytyi hänen itselleen myöntää mistä oli kysymys. Yritti kuitenkin ensin olla nukkuvinaan, mutta heitti tehettelyn kesken — kuten tavallista — ja kiusaantuneena melkein ärähti:

— Enhän minä tässä.

— Niin, sitä minä vaan, että mitäs sinä ajattelet: meinaatko sinä jäädä kotiin?

Ja siinä se sitten oli mitä Kulmala oli pelännyt kuin ruttoa. Tietysti, tietysti se muija nyt sorkkimaan, että hänenkin muka. Ähisi. Mutta sitten yhtäkkiä ilahtui. Tuli mieleen "rauhallinen kehitys", josta oli kuullut erään hänen laillaan kotiin jääneen veitikan suurella ponnella puhuneen. Sanoi sen takia:

— Tiedä siitä aseellisesta toiminnasta. Minä olen niitä rauhallisen kehityksen miehiä.

Sanoi, mutta onnettoman vaisusti: täytyihän muijan korvan eroittaa siinä falskin soinnun, ja sitä paitsi ymmärsi hän jo sanoessaan, että kelpasi sitä nyt eukon haukata siihen kiinni. Veti tolkuttomana peitonriekaleen korvilleen ja rukoili jumalaa muitta mutkitta uuvuttamaan muijan uneen. Mutta eihän köyhää jumalakaan kuule.

— Kyllä se rauhallinen kehitys tiettään, intti vaimo. Tässä on nyt meillä rauhallista kehitystä enemmän kuin kylliksi. Tässä me itse kääntelemme nälkäisinä kylkeämme ja lapsia taas käy yhä vaikeammaksi petkuttaa uneen huomispäivän olemattomalla suunavauksella, eikä sen lisäksi ole edes pienintäkään ansion eikä leivän toivoa mistään. Näin on nyt, mitä sitten, kun lahtarit pääsevät tekemään selvän: silloin on meillä ja muilla edessä kerrassaan haudan rauha.

— Hautaan sitä pääsee tappelussakin, järkeili Kulmala peiton alta.

— Aivan oikein, mutta silloin ei sinne kompuroi ehdon tahdon.

Mitäs Kulmala siihen? Tiesihän hän itsekin olevansa suuri kekkuli. Mutta vaikka hän olikin sellainen tuontuonanen, oli hänellä kuitenkin eräänlaista kunniantuntoa. Hän oli kautta aikojen kärsinyt siitä, että perheellä oli niin huonosti, että vaimo ja lapset kävivät niin kehnosti puettuina ja kärsivät puutetta. Peijakastako hän itsestään, mutta perhe, mutta vaimo, ja vielä sellainen topakka ja viisas vaimo. Kerrankos oli kuuma katkeruuden kyynel vaivihkaa kihonnut tämän takia hänen silmiinsä, kerrankos hän oli manannut itsensä maan alle, itsensä, mutta ei riistojärjestelmää, ei riistäjiä. Ja tämä kunniantunto se taaskin heräsi — olihan vaimo oikeassa: eihän ollut tällaisesta "rauhallisesta kehityksestä" minnekään. Tällainen kehitys vei kerrassaan päin mäntyä. Kävi sen takia käsiksi itse asian ytimeen:

— Minusta ei ole tappelijaksi.

— Kyllä hätänsä edestä loikasee. Eiväthän ne muutkaan mitään sotamiehiä ole.

— Mutta niillä on kurssia.

Ja siihen ei vaimolla taas ollut mitään lisättävää. Mutta sitten hoksasi:

— Mene punaiseenristiin! Olethan siten edes mukana. Mutta tämä tällainen ei vetele. Ei passaa, että sinä venyt täällä kotona, kun miehet panevat nahkansa alttiiksi sinunkin puolestasi. Mene punaiseenristiin!

Ja kuinka ollakaan: itse Kulmalallekin alkoi seljetä mikä vaimolle heti paikalla.

— Niin, onhan se niin, että jos tämmöinen alempi kansa jotakin meinaa, niin täytyy kaikkien olla yksistä puolin, niinkuin herrainkin, ja vielä suuremmallakin syyllä: nämähän olivat lukeneita ja oppineita, näillä oli rahaa ja vehkeitä, osasivat kaikki konstit, hätäkös niiden oli yrittää tehdä köyhemmästä kansasta hamppua. Mutta ei se ollut vielä kirkossa kuulutettu, kunhan minäkin tästä, — hymähteli Kulmala, ja hänen tuli pitkästä aikaa oikein hyvä olla. Tiesi kerrankin ihan tarkalleen mitä piti tehdä, pääsi tasapainoon oman itsensä kanssa, kunnioitti itseään, ja — kunnioitti vaimoaan, joka oli niin jumalattoman ymmärtäväinen.

Ja ennenkun hän hoksasikaan, oli hän vaipunut mitä sikeimpään uneen. Rauhallinen omatunto näet — se se vasta pielus on, parempi kuin untuvapatja, jolla murhavaistojen raiteilta suistama kylläinen kuhnuri unettomana väänteleiksen.

II.

Ja aamulla varhain kompuroi hän ylös. Puki pimeässä vaateriekaleet päälleen, kuhki tovin ja lähti sitten hiihtelemään kohti läheistä kaupunkia, mitä seudun työläisten oli määrä puolustaa. Hiihteli kireänä pakkasaamuna viuhuvan viiman purressa vaillinaisen vaatekerran läpi nälän riuduttamaa ruumista ja saamatta lähtiessään lämmitteeksi muuta kuin eukon yksikantaisen hyvästelyn:

— Ja sano nyt niille muille meidän kylän miehille, etteivät pelaa sikaa, ja tule sitten takaisin, kun olette antaneet lahtareille kalliin ajan lisäystä.

Tuli kaupunkiin ihan yhdennellätoista hetkellä, sillä jo matkan päähän kuuli hän kiivasta kivääriammuntaa, ja päästyään perille sai hän kuulla, että ne jo oikeastaan kolmelta taholta piirittivät sitä, että kaikki miehet oli jo komennettu ja että kaikki kiväärit oli jo jaettu, niin ettei hänelle enää voitu antaa mitään.

— Sepä se nyt vasta oli harmin paikka, tokasi Kulmala tyytyväisenä. Mutta ainahan siinä punaisessaristissä sentään miestä tarvitaan? tutkasi hyvillään.

— Niitä juuri tarvitaankin, kun kaikki tahtovat tapella.

Sai sitten tietää mille suunnalle heidän kylän komppania oli marssitettu, ja lähti pyrkimään sinne.

Taistelu oli joka suunnalla täydessä käynnissä. Piirittäjillä oli joitakuita tykkejä, jotka ulvahtivat tuon tuostakin, mutta tuntuivat kovin vaarattomilta. Sen sijaan oli kiväärituli ankara. Mutta sekin kuulosti lastenleikiltä konekiväärien räiskeeseen verraten. Se oli oikein ilkeää. Jossain kauempana, nähtävästi vihollisen puolella rähisivät saksalaiset kuulakoneet ärsyttävän hanakasti: ta ta ta ta ta ta ta, mutta lähempänä, jossakin aivan kummallisen lähellä venäläiset mittamääräisesti mutta ikäänkuin rauhoittaen: no no no no no no no. Ja joka hetki ammunta yhä vain kiihtyi. Tuon tuostakin tulla vihelsi harhakuula: fiuuh, kunnes naksahti johonkin seinään tai sähköpylvääseen tai rämähti jostakin ikkunasta sisään. Leikki oli ihan hirvittävää.

Kulmala oli kuin horkassa. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä hankalammaksi kävi käynti.

— Taisin vähän hiihtomatkalla väsähtää, lohdutteli hän itseään, mutta tiesi, että pelonkaaressa ne polvet niin merkillisesti notkahtelivat.

Oli jo päästä kaupungin kolkkaan minne pyrki kun samassa pari punaisenristin miestä ajoi ohi haavoittunutta kuljettaen. Olivat oman puolen miehiä. Verta tiukkui reen pohjilta. Kulmala heille viittilöimään ja toimittamaan asiaansa. Pysähtyivät kesken kiirettä sen verran, että osoittivat Kulmalalle "työmaan". Mutta kehoittivat kiirehtimään. Siellä oli jo joukko haavoittuneita korjattavana, sanoivat ja samassa jo mennä pyyhkäsivät pyrynä. Oli kiire, Työläishenki oli kerrankin kurssissaan.

Kulmalakin vaapertamaan eteenpäin. Mutta kun pääsi kadunpäähän, missä alkoi aukea, rupesi arveluttamaan. Kuulia rapisi ihan satamalla. Jostakin läheltä kuului tappelun melske, mutta miehiä ei näkynyt missään. Silloin tällöin vain vilahti lumihangessa mustia varjoja ja kauempana olevain yksinäisten rakennusten seinustoilla liikehti pienempiä miesparvia. Nyt vasta Kulmala hoksasi, että tässä olikin kysymyksessä sellainen uusiaikainen sota, jossa vastustaja ei koskaan näe toistaan. Lähti hiipimään pellonojan muodostamaa syvännettä eteenpäin, kunnes taas tuli vastaan miehiä, jotka toivat haavoittuneita. Sai näiltä punaisenristin nauhan käsivarteensa, kun ei ollut huomannut lähtiessä varata mukaansa. Lähti eteenpäin ja saavutti vihdoin perääntymässä olevan ketjun. Tavoitti samassa myös punaisenristinväkeä. Mutta nyt oli leikki poissa. Oli mentävä yhä eteenpäin. Siellä jossakin linjojen välissä virui punaisia haavoittuneita. Oli mentävä sinne. Ja yhä oma väki perääntyi ja valkoisten ketju tuntui lähestyvän.

Kulmala hiiviskeli onnettomana eteenpäin. Ristituli oli kehittynyt raivoisaksi ja kuulat lauloivat niin pahaaennustavasti. Ja samalla särisi korvissa kaikellaiset huudot, käskettiin ja komennettiin kiihkeillä, käheiksi käyneillä äänillä, kuului myös kirouksia, kirahduksia ja voivotusta. Ja kaikki tuntui niin luonnottoman oudolta. Nyt paisui melske kerrassaan huumaavaksi. Kulmalan korvat menivät lukkoon huudoista ja paukkeesta. Hänen säikähdyksen sumentamain silmiensä ohi vilahteli joukostaan jääneitä punaisia, mutta myös valkoisia. Sitten eroitti Kulmalan korva valkoisten puolelta hirvittävää sadatusta. Joku ärjyi siellä äänensä sorruksiin, ja sitten vyöryi valkoinen laine taaksepäin, ja tuolla taas jo vilahteli punaisia. Taisteltiin jokaisesta tuumasta maata tai — hankea vaihtelevalla onnella. Ja tätä kaikkea seurasi Kulmala maaten tylsänä syvennyksessä, mihin oli taistelun lamauttamana huomaamattaan lyyhistynyt.

Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että hän varmaan näytteli hyvin naurettavaa osaa. Sen sijaan että olisi auttanut haavoissaan viruvia tuntui hän ikäänkuin odottavan, että joku hyväsydäminen kaveri tulisi ja korjaisi hänet. Juolahti mieleen vaimo, ja alkoi hävetä. Rupesi kompuroimaan ylös. Mutta juuri kun oli päässyt kontilleen, äkkäsi muutaman sylen päässä jonkun makaavan liikkumattomana maassa. No, siinä hänellä nyt haavoitettu kuin taivaasta. Ja kas: yhtäkkiä hän sai taas langanpäästä kiinni. Tämähän se juuri kuului hänen virkaansa. Korjata haavoittuneita. Kuinkas hän niin olikin tullut unhoittaneeksi koko asian.

Ja sanoin selittämättömän innostuksen vallassa, ellemme sanoisi sankaruuden puuskassa, nousi hän ylös, riensi maassa makaavan luokse, koppasi tämän syliinsä ja lähti viemään "sidottavaksi". Kuulat vinkuivat kahden puolen, muttei hän niistä välittänyt. Riensi vain reippaasti eteenpäin. Sehän kuului hänen virkaansa.

Loi mennessään katseensa kannettavaansa. Tämäpä vasta nuori ja hintelä. Ihan poikanen. Ja kummallisinta oli, ettei "miehessä" näkynyt naarmuakaan eikä liioin ainoatakaan veripilkkua. Mutta aivan kylmän kohmettama tämä oli. Ja mitäs ollakaan. Päästyään kaupunginlaitaan juolahti Kulmalan päähän, että parin korttelin päässä hänellä oli tuttava työläisperhe. Mitäs jos veisikin "haavoittuneen" sinne — lähempään sitomapaikkaankin kun oli niin pitkä matka eikä hevosmiehiä näkynyt missään. Ja entäpä: jos "mies" ei ollutkaan haavoittunut. Tuumasta toimeen. Kantoi tämän tuttaviinsa. Nämä asuivatkin hyvässä, suojaisessa paikassa. "Haavoitettu" laskettiin keittiön lattialle, ja nyt riisumaan tätä. Ja kun potilas oli tarkkaan tutkittu, huomattiin, ettei hänessä todellakaan ollut naarmuakaan, ja huomattiin vielä lisäksi hieman muutakin, nimittäin, että tämä oli — valkoisia, koulupojanräähkänä muudan. Mutta entäs sitten? "Haavoitettu" kuin haavoitettu. Se punainenristi, sehän on puolueeton, sehän hoivaa kaikkia.

Ja niinpä ruvettiin poloista sulattelemaan ja lämmittämään. Oikein kuumennettiin maitotilkka — ja se oli siihen aikaan kultaa. Sattui siinä sitten "miestä" tumpuloidessa värähtämään jokin paperinliuskakin taskusta. Se oli kirje äidille, missä liikuttavasti kuvattiin kuinka sen kirjoittaja oli nuoresta iästään huolimatta päättänyt taistella viimeiseen veripisaraan isänmaan kalliin vapauden puolesta venäläisiä ja suomalaisia rosvoja ja murhamiehiä vastaan. Näitä tällaisia kirjeitähän kirjoiteltiin siihen aikaan. Mutta mitäs niistä.

Alkoi pojan vintiö siitä hiljakseen tointua. Kauhistui ensin, kun huomasi olevansa "murhaajain ja rosvojen keskellä", mutta rauhoittui nähdessään, että häntä kannettiin kuin kukkaa kämmenellä. Ja jäsenten sulaessa virkistyi kielenkantakin ja nyt kertomaan kuinka hän oli "houkuteltu" valkoisten matkaan ja kuinka hänen sitten oli pitänyt rynnätä, hänenkin, mutta tullut pelko housuun ja nääkähtänyt nietokseen, jolle tielle olisi jäänyt, ellei häntä olisi korjattu. Ja pitihän hänen sitten kiitollisuudesta vielä änkytellä, että oli nyt tullut paremmin "ymmärtämään" koko asian ja ettei hän "koskaan tule unohtamaan hyvää työtä mikä hänelle näin oli tehty." J.n.e. Tiedetäänhän mitä tällaisessa tilanteessa passaa puhua. Ja kun oli virkistynyt — siinä olikin vierähtänyt jo päivä iltapuoleen; punaiset olivat joutuneet tappiolle ja valkoiset olivat valloittaneet kaupungin —, niin läksi tiehensä. Jätti vain vahingossa coltpistoolinsa. Sen otti Kulmala muistoksi hengenpelastustyöstään.

Oikeastaan voisimme jo hyvällä syyllä panna tähän pisteen, sillä kaikki mikä nyt seuraa on sitä tavallista. Mutta olkoon kuitenkin menneeksi:

Kulmala onnistui palaamaan kotiinsa. Mutta tiedettiinhän, että hän oli kuulunut punakaartiin. Sahan inspehtööri oli paikallisen lahtarikunnan päällikkö. Hän se noppi tuvat puhtaiksi. Saapui pyssymiesten kanssa Kulmalankin könsään. Löysi hyväkäs vielä Coltinkin sieltä. Mies nälkäleirille vain: mars!

Vaimo oli lohduton. Lapset parkuivat päivät päästään. Kaikki oli lopussa. Viimeiset ruuantähteet vietiin nälkää näkevälle isälle. Tämä kiellettiin parahiksi, kun ei enää olisikaan ollut mitään vietävää. Vaimo joutui lapsivuoteelle, lavantauti harvensi perheen.

Isä olisi vihdoin päässyt vapaaksi (3 vuotta ehdonalaista ja 5 vuotta kunniattomuutta!), mutta ei jaksanut odottaa niin kauan. Oli liiaksi remppaantunut, liiaksi kauan kärsinyt nälkää jo kotona mutta varsinkin vankileirillä. Kaipasi liiaksi kelpo eukkoaan, kaipasi lapsiaan, suri tukkansa harmaaksi, ja täit kalvoivat viimeisenkin energian rahdun. Kuoli.

Sovitti hengellään suuren rikoksensa.

Niiden "rikosten" laitahan oli useimmiten niin ja näin, mutta tässä tapauksessa se oli ilmeinen.

Sillä voitaisiinhan lyödä vaikka vetoa, että valkoinen pojan vintiö, jonka onnettomasti päivänsä päättänyt ystävämme pelasti, jatkoi alkamaansa uraa, kun ensi kommelluksestaan pääsi niin vähällä. Oppi paremmin väistämään vaaraa, pysytteli rintaman selkäpuolella, teki siellä sankaritekoja päästämällä päiviltä työläisvankeja: sehän oli ihan vaaratonta. Sai sitten vapaudenristin. Se kannusti uusiin urotekoihin. Meni Viroon. Suoritti hirmutöitä ja palasi takaisin mukanaan vaununlasti ryöstösaalista. Auttoi sitten sorrettua Karjalan kansaa jaloilleen: murhasi ja ryösti. Kunnes kommunistisoturi katkaisi kantimet. Päästi päiviltä valkoisen ihannenuorukaistyypin. Mannerheim-kultapojan: monimurhaajan ja varkaan.

Jolloin tolkuttoman sahalaistoverimme tekemä suuri rikos vasta tuli lopullisesti hyvitetyksi. Mutta hyvä kun kerrankin.

HYMYILEVÄ PIRULLISUUS

Armas heräsi silmiään räpytellen suuressa sairassalissa. Sähkövalo huikaisi silmiä, ja sieramia kutkutti eetterin, jodoformin ja lysoolin katku — sairaalahaju.

Viereisessä vuoteessa heittelehti muudan kuumepotilas, ja jostakin kauimmaisesta kuului heikkoa vaikerrusta.

Mutta Armas oli aivan liiaksi heikko tunteakseen mitään säälin tai osanoton tunteita — tunteakseen ylipäänsä mitään muuta kuin että kaikki oli niin oudostuttavan ihmeellistä; avara sali, sähkölamput, pitkät vuoderivit, hoitajattaren sipsutus, ja hän itse — heikkona, avuttomana, ikäänkuin yhä vielä unessa — merkillistä!

Hän tunsi olevansa vasta oikein valveilla, kun typertyneissä aivoissaan juolahti jokin ajatus kodista.

— Kai siellä on nyt äitimuori ikävissään, tuli hän siinä tuumanneeksi, ja sitten alkoivat ajatukset hyppelehtiä kuin oravat — tuttuja äsken elettyjä latuja.

Armas olisi naurahtanut, jos olisi jaksanut, muistaessaan mitä äitinsä oli sanonut, kun hän oli ilmoittanut lähtevänsä sotaan hänkin.

— Mitä siellä kakaroilla tehdään! oli eukko yrittänyt tiuskaten sanomaan. Mutta mielessä oli ollut tietenkin vallan toista: saisi sitä sentään edes nuorin joukosta jäädä hauskuudeksi kotiin; ihanhan sitä jätetään "talo" kylmille.

Ja niin kylmille koti jäikin, ettei enemmästä väliä: isä ja kaksi vanhempaa veljeä ja sisar olivat lähteneet jo ennemmin, ja lopuksi nyt hänkin. Kummakos siinä sitten, jos äitimuori vähän haikaili ja kyökin puolella pyyhkieli esiliinansa kulmalla silmänurkkaan erohetkellä. Mutta ei sentään torunut. Sillä olihan naapuristakin lähteneet kutka kynnelle kykenivät ja pitkin kylää joka mökistä: kaikkialtahan oli kumousaalto viskannut raatajat punalippujen luo.

Ja ikäkös siinä asian ratkaisi. Jos kerran riensi riveihin jopa hopeahapsisia vanhuksia, niin kuinka rippikouluiässä olevat nuorukaiset olisivat pysytelleet poissa — olihan sitä työssäkin tehtävä suunnilleen aikuisten taksvärkki. Kuinka sitä sitten nyt niin yht'äkkiä olisi jouduttu kakarain kirjoihin, kun kerran piti tehdä jotakin itsensä köyhän kansankin hyväksi?

Eikähän sitä äiditkään niin ajatelleet, mutta raskaaksihan se kävi.
Nuoria ikäänkuin rakastaa aina enemmän.

Ja niin oli Armaskin joutunut luokkasotaan, hänkin "kakara".

Mutta häntä kohtasi kova onni. Jo ensimäisessä kahakassa päättyi hänen sotauransa.

Se riippui kaiketi siitä, että sielläkin — tulilinjoilla oli niin nuoren vaikea käydä täydestä. Oli aivan kuin olisi ollut hiukan tiellä, ja se "kakara", se rupesi lopuksi ihan harmittamaan, Ikäänkuin ei nyt nuorempi lähettäisi kuulaa siinä kuin vanhempikin. Kaikkia tässä! Ja sitten kun annettiin hyökkäyskäsky, niin piti näyttää mikä oli miehiään mikin. Aikuisten siinä rähmiessä ja varoen hiipiessä ammahti Armas kuin pyssynkidasta eteenpäin ja oli jo aika huippauksen muista edellä — kun sai kuulan polveensa, retkahti hankeen ja jäi siihen virumaan lähes vuorokaudeksi: punaisten hyökkäys oli pysähtynyt, valkoiset ampuivat hänen luokseen saapuneet punaisenristin sisaren ja -sotilaan, ja vasta seuraavana aamuna, punaisten uudistettua hyökkäyksensä ja vallattua taistelukentän, voitiin hänet korjata. Mutta tietäähän sen mitä sellaisesta hangessavirumisesta seuraa: polveen karkasi kylmänvihat, jalka oli katkaistava.

Mutta vaikka hän nyt lepäsikin elämän ja kuoleman vaiheilla, oli hänen kuitenkin omituisen hyvä olla. Hän tunsi tyydytystä, ehkäpä samallaista kuin äidit lapsivuoteella, jotka jopa henkensä alttiiksi antaen suorittavat jotakin tavattoman suurta: luovat uutta elämää. Olihan hän epäröimättä viskannut sielunsa ja ruumiinsa ajan vaakalaudalle, syössyt suin päin kohti vihollisen tulta hennolla ruumiillaan suojellakseen iskuilta luokkaansa, sen turvattomia äitejä, sen turvattomia tyttäriä, sen turvattomia lapsia, ja osaltaan nostaakseen sen kärsimysten alhosta valoisampaan vastaisuuteen, uuteen inhimilliseen elämään.

Mitä suurempaa, ihanampaa elo ihmislapselle suo kuin onnen: kaikkensa antaa, kera kaikkein kun uutta luo?

Niin… Ja sitten: eihän hänellä ollut mitään valittamista, häntähän kohdeltiin niin erinomaisen hyvin. Olihan hän päässyt oikein herrasväen sairaalaan.

Kuinka usein hän olikaan kuullut ja itsekin lausunut kovia sanoja paremmista ihmisistä. Ja nyt: nyt olivat nämä ottaneet hänet ja paljon muita punasotilaita hoitoonsa — näyttäneet, että he ainakin laupeudentyössä olivat puolueettomia, täysin inhimillisiä. Lääkärit olivat myötämielisiä, hoitajattaret hyväntahtoisia, ja varsinkin Armaksen hoitajatar oli kuin herran enkeli: aina sama hymy huulilla, aina samat viehättävät kuopat poskusilla. Se ei ollut kyllä sitä samaa, mikä oli karehtinut hänen äitinsä huulilla tai leikkinyt siskon suupielissä, mutta hoitajatar, hänhän oli toki ventovieras ihminen, herraskaisia, ja kuitenkin hymyili tämä hänelle — punasotilaalle, joita paremmat ihmiset muuten vihasivat niin syvästi.

Kummakos siis, jos Armaksesta heikkoudestaan huolimatta tuntui aika hyvältä lojuessaan siinä valoisan sairassalin avarassa vuoteessa ja väsyneillä aivoillaan jauhaessaan vastikään kokemiaan ja paraikaa elämiään merkillisiä seikkoja.

Mutta kaupunki oli silloin punaisten hallussa, eikä Armas tiennyt missä määrin yläluokan hyväntahtoisuus punasotilaita kohtaan, missä määrin herrasenkelien suopeus riippui sotilaallisesta asemasta.

Mutta siitä pääsi hän pian selville.

Ei näet aikaakaan, kun kaupunki jo oli valkoisten vallassa, ja kauhuviestit ehtivät sairaalankin siihen asti niin rauhaisiin suojiin: työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin aseellisia, tapettiin aseettomia, tapettaisiin kaikki…

Sairaalassa oli kaikki mullin mallin: punaiset potilaat vaikeroivat entistä äänekkäämmin, tohtoreita ei näkynyt missään, hoitajattarilla ei ollut aikaa ja uusia potilaita tuotiin yhtenään — ei enää punaisia vaan valkoisia, aina vain valkoisia. Armasta oikein ihmetytti, minne mahtoivat kaikki punaiset haavoittuneet joutua, kun kerran kaupungissa oli villillä raivolla taisteltu yhteen menoon viikkokausia; eihän niitä vain, eihän niitä vain tapettu niitäkin?

Armaksen valtasi kauheat aavistukset. Hän oli muutamien päivien tietämiin nähnyt hoitajatartaan vain vilaukselta. Olisi niin kovin tehnyt mieli kysyä…

Mutta siinäpä jo saapuikin hänen herranenkelinsä — entistä niukkahymyisempänä, mutta kuitenkin kuoppaset poskilla, kuten tavallista.

Armas tekemään jotakin kysymystä, mutta ei tiennyt mitä hänen oikeastaan piti udella. Kunnes yhtäkkiä umpimähkään kysäsi:

— Mitäs, jos minä tästä paranen, niin mitäs minulle sitten tehdään?

Ja kas: koskaan ei hoitajatar ollut hymyillyt niin herttaisesti, koskaan ei hänen silmänsä olleet välähtäneet niin vilpittömästi kuin nyt vastatessaan Armaksen arkaan, huolentäyteen kysymykseen:

— Mitäkö tehdään? Ammutaan!

Sanoi, korjasi käärettä, hymyili, kunnes kääntyi viereiselle vuoteelle.

— Ammutaan! toisti Armas itsekseen tuijottaen tuskaisena kattoon kuin johonkin kauhukuvaan ja kylmäin väreiden puistattaessa koko hänen kuumeista ruumistaan.

Kuolema ei häntä kammottanut. Olihan sitä jo saanut aikoja sitten tehdä tilin itsensä kanssa, eikähän ollut ollenkaan sanottu, että hän paranisi. Mutta kauheampaa kuin kuolema oli kokea tällainen päätäpyörryttävä pettymys: että kaikki yläluokan inhimillisyys, sen sääli ja hyväntahtoisuus, joiden avujen hän oli luullut kiteytyneen häntä hoitaneen herranenkelin hymyyn, että se kaikki oli ollut sydämetöntä petkutusta, valhetta, valhetta, valhetta, että se oli ollut vain olosuhteiden pakosta käytetty naamari, jolla kaihdettiin epäinhimillisin julmuus, raakalaismaisuus ja mistään kyltymätön verenhimo.

Ja niin kuin hänen sydämensä oli sulanut riistäjiä kohtaan ja niin kuin hän oli alkanut pitää erehdyksenä monta luokkansa vihamielistä käsitystä paremmista ihmisistä, kunnes nyt yhtäkkiä kaikki romahti: työväenluokan käsitys iski sittenkin naulankantaan, porvaristo oli työväenluokan verivihollinen, verivihollinen kaikissa asteissaan ja vivahduksissaan, ja porvarilliset laupiaat samarialaiset, ne olivat perkeleitä ihmishahmossa, pimeyden enkeleitä, joiden ihmisystävälliset hyveet olivat konjunktuurihyveitä, mitkä sopivan tilaisuuden tullen muuttuivat mustimmiksi paheiksi.

Ah, miten viiltelikään Armaksen sielua tämä porvarisluokan armoton jylhyys, tämä sydämetön kovuus!

— Kumpa edes ammuttaisiin! siinä Armaksen mielestä ainoa ulospääsytie tästä kaikesta kauheudesta.

Mutta tehtiinkin toisin.

Tulivat pian valkoiset ja määräsivät kaikki punaiset potilaat vietäväksi muualle, pois valkoisten haavoittuneiden tieltä jonnekin kauas pohjoiseen: roistot syrjään, "vapaudensankarit" sijalle.

Vähät merkitsi, oliko monestakaan punasotilaasta lainkaan lähtijäksi, pois vain tieltä!

Ja niin raahattiin nämä vaikeasti haavoittuneet, kuumeiset, ehkäpä viimeisillään viruvat punainvaliidit asemalle ja viskattiin kylmiin, siivottomiin ja sietämättömästi koliseviin rahtivaunuihin kuin mikä kauttakulkutavara: junalle vietäessä pudottivat huolimattomat kantajat Armaksen paareilta, vastikään sidottu reisivaltimo aukeni, tuska typerrytti poloisen tajuttomaksi. Nostettiin ylös, työnnettiin vaunuun. Juna vihelsi, nytki, lähti.

Ja kuudensadan kilometrin pituisella taipaleella, kahden vuorokauden matkalla — muiden kärsimystensä pääkallonpaikalle heitettyjen toveriensa vaikeroidessa — vuodatti tajuton Armas vähitellen verensä kuiviin, vuosi "hiekkaan" nuoren luokkansapuoltajan hurme, tihkui pisara pisaralta kuin kallein uhriöljy, jolla turhaan koetetaan lepyttää jotakin julmistunutta hirmujumalaa.

Niin että kun tämä liikkuva kärsimysten helvetti vihdoin pääsi perille ja paikalliset valkoiset riensivät ottamaan vastaan haavoittuneita "pahantekijöitä", joita "kumma kyllä ei oltu ammuttu", ei Armas enää pannut valkoista ihmisystävällisyyttä koetukselle: herjattu työläishenki oli jo jättänyt hennon, raadellun tomumajansa, nuoren proletaariurhon sairaaksi kidutettu sielu rääkätyssä ruumiissa sammunut, suuren väärentämättömän inhimillisyyden uskollinen esitaistelija oli kallistanut päänsä epäinhimillisyyden, raaimman petomaisuuden ristillä.

Oli nukkunut nuori kumoussankari, tehnyt seuraa niille kymmenille tuhansille tovereilleen, jotka valkoiset lakaisivat tieltään pysyttääkseen uhriensa silvotuille luille hirmuvaltansa, jonka jokainen piirre puhuu luihusta sydämettömyydestä.

PUOLIKUOLLEEN PROLETARIAATIN RUUMIILLISTUMA

Jossakin kaukana ulvoi koira haikean alakuloisesti. Välillä ulina katkesi muuttuen tuskin kuuluvaksi luskutukseksi, kunnes taas kuului keskeytymätöntä ulvontaa.

Mutta jostakin lähempää kuului epäselvää, muodotonta remua. Korva eroitti oven mäiskettä, vetopelin ääntä, humalaisten hoilotusta ja jotakin, joka saattoi olla tanssin jytinää, mutta kaikki sulautui ikäänkuin äänenvaimentajan tukahuttamaksi sorasoinnuksi. Toisinaan vain läjähti ovi äänekkäämmin, kuului selvä hihkaisu ja päihtyneen kitalaesta vaivoin ulos ryömivä:

— Perrkele!

Valkoiset juhlivat jossakin lähettyvillä.

Mutta aivan lähellä, aivan kuin hänen omasta, jonkin painon alla puristuvasta rinnastaan lähteneenä kuului huokaus, kuului toinen ja kolmas — väriseviä, kammottavan yön hiljaisuuteen riutuvia huokauksia. Kunnes lakkasivat. Viimeinen — yhtäkkiä esiintyöntyvä tuskainen voihkaus, se kaiketi oli hänen omansa, sen kuullessaan hän ainakin vasta huomasi oman itsensä, alkoi ajatella, koetti pohtia. Mutta ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että hänen oli tavattoman työläs, että jokin hirvittävä paino oli hänen rinnallaan, että hän oli tavattoman ahtaasti jossakin, missä oli miltei mahdoton hengittää, että johonkin paikkaan hänessä koski kipeämmin kuin muualle ilman että hän kykeni pääsemään selville, mihin, ja että hänen kasvoilleen valui ylempää, missä oli jotakin muodotonta hänen päällään, jotakin lämmintä, valuen valumistaan mutta myös tyrehtymistään tyrehtyen, kunnes kohta tiukkui vain yksinäisiä pisaroita, jotka hyytyivät hänen kasvoilleen, silmilleen, sieramilleen, suulleen ahtaaksi naamioksi, joka tuntui tykkänään salpaavan hengityksen. Mutta kaikki oli yhä kuin unta.

Hän havahtui tietoisuuteen vasta rajusta nytkähdyksestä. Jonkun luiseva kyynärpää iski suonenvedontapaisesti hänen poskeensa, värisi silmänräpäyksen ja jähmettyi sitten elottomaksi siihen.

Mutta kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennenkun hän ymmärsi, ennenkun hän uskalsi ymmärtää missä hän oli.

Mutta sitten selveni hänelle yhtäkkiä koko hirveys. Hänen aivoissaan sävähti aivan kuin joku sanomattoman törkeä ääni olisi huutanut hänen korvaansa vastaukseksi hänen äänettömään kysymykseensä:

— Ruumiskasassa!

Ruumiskasassa, — tuntui hänen jokainen puolikuollut solunsa toistavan, turtui parahtavan jokainen hermo, jokainen lihassäie.

Sitten hän tunsi kuinka kylmä hiki kihosi hänen jokaisesta huokosestaan, hänen kurkkuunsa kuoli parahdus, ja hän tiesi, vaikka ei nähnyt, että hänen tukkansa paraikaa muuttui harmaaksi.

Sen jälkeen menetti hän tajuntansa.

Hän heräsi siihen, että huvipaikan pianissimo muuttui yhtäkkiä ilman ylimenokohtaa korviasärkeväksi fortissimoksi: ovi läjähteli, vetopeli vaikeni vingahtaen, kuului huoneesta ulosryntääväin humalaisten äänekästä hälinää, kirottiin, vannottiin, kunnes koko metakka päättyi pyssynpaukahdukseen ja selkäpiitä karmivaan kuolonkiljahdukseen.

Valkoiset hauskuttelivat keskenään. — —

Sitten hän alkoi ajatella.

Hän palasi tuohon järkyttävään hetkeen, kun valkoiset olivat järjestäneet heidät riveihin, jotta voitiin ottaa joka kymmenes ammuttavaksi. Hän muisti aivan elävästi, kuinka hän oli koettanut vilaista rivin päähän saadakseen selville, sattuiko arpa hänelle, ja kuinka hän sitten oli koettanut lukea: yksi kaksi kolme, mutta vaikka hän olisi kuinka yrittänyt, niin sotkeutui hän aina, kunnes yhtäkkiä joku, joka oli ääneen laskenut yksi kaksi kolme, sanoi aivan hänen edessään: kymmenen. Tosin hän luuli, ettei sillä missään tapauksessa tarkoitettu häntä, vieläpä tuntui oikein turvalliselta, ettei se sentään sattunut hänelle — hän olikin niin väsynyt ja onneton, ettei hän olisi mitenkään jaksanut —. Mutta sitten hän ihmeekseen kuuli, että hänelle alettiin kiroilla, ja, ennenkun hän vielä oli päässyt selville koko asiasta, oli joku tarttunut hänen käsipuoleensa ja riuhtaissut hänet rivistä muiden ammuttavien joukkoon. Sitten oli valkoisten päällikkö, naurettavan nuori ja tinasotilasta muistuttava pojanräähkä, pingoitetulla mahtipontisuudella karjaissut: mars!

Vasta tällöin oli hänelle täysin selvinnyt koko kauhistus. Oltiin siis todellakin menossa koirahaudalle. Hän ei kyllä ollut mielestään tuntenut mitään tavatonta pelkoa, mutta kun tapettavien joukko lähti liikkeelle, ei hän päässyt paikaltaan minnekään. Oli aivan kuin hänellä olisi ollut lyijyä jäsenissään. Hän oli kuin hukkuva, joka tietää miten hänen olisi liikutettava käsiään ja jalkojaan, mutta ei jostakin kummallisesta syystä voi sitä tehdä. Vasta kun hänen vieressään tepasteleva valkoinen sotilas oli tarttunut kiväärinputkeen aikoen sen perällä hutkaista hänet liikkeelle, alkoivat hänen jalkansa totella. Muuten hän muisti yhä vielä niin elävästi tuon valkoisen. Pitkä, laiha, kalpea, ennenaikaa vanhentunut, lasit nenällä. Hän olisi ottanut valalleen, että tämä oli nuori pappi tai papinkokelas.

Mutta tuskin oli hän päässyt liikkeelle, yhtynyt tapettavien kuolemanraskaaseen tahtiin, kun jono sotkeutui. Joku hänen edellään oli lyyhistynyt läjään. Jono huojui sadatusten kaikuessa eteenpäin, ja yhtäkkiä oli hän kompastua tuohon tupertuneeseen toveriinsa. Tämä oli iäkäs, kuihtuneen näköinen, jo harmaissa oleva työläinen. Valkoisten manauksista elähtymättä virui poloinen siinä avuttomana suunnaten pohjattoman toivottoman katseen johonkin avaruuteen: Ajatteli ehkä omaisiaan, vaimoaan, lapsiaan. Mutta nyt julmistui pitkä lasisilmäinen. Kohotti kiväärinsä, jota hän yhä piteli putkesta, ja iski maahan vaipuneen työläisvanhuksen pään murskaksi. Laski sitten kiväärin olalleen, ja jälleen eteenpäin tapettavat, murhaajapappi ja muut valkoiset.

— Mars mars!

Hän, joka nyt makasi siinä ruumiskasassa ja ajatteli, muisti vielä kuinka aivoja oli roiskahtanut hänen saappailleen ja kuinka hänen oli tehnyt mieli pyyhkiä pois tuota valkoista tahnaa mutta sitten ajatellut, että eihän sitä pitkälle mennä. Pyyhkii sitten, kun pääsee perille —.

Mutta juuri kun oltiin päästy yhteiskuopalle — edellisenä päivänä ammutut olivat kaivaneet niin valtaisan haudan, ettei heidän nyt tarvinnut rasittaa itseään sillä — puhkesi muudan nuori, hirveän nuori ammuttava yhtäkkiä tolkuttomasti puhumaan:

— Mitäs tämä nyt oikeastaan on? Tämähän on ihan hassua. Ei, ei, ei! Kotiinhan sitä pitäisi. Sotahan on loppunut. Herra jumala. Mehän olemme sotavankeja. Eihän meitä saisi — — —

Alkoi jatkaa mutta purskahtikin — nauruun. Nauroi kimakasti, sydäntävihlovasti. Sielu oli sammunut.

Joku toinen taas hänen takanaan yritti höpistä rukousta. Höpisi mutta siitä ei tullut sen valmiimpaa. "— — — joka olet taivaassa. Pyhitetty — — —". Sitten takertui kieli.

Mutta nyt tapahtui jotakin tavatonta. Oltiin jo valmiina. Valkoiset jo jonkun matkan päässä virittelivät kivääriensä hanoja. Vallitsi hiiren hiljaisuus. Kuului vain jonkun tukahutettu nyyhkytys.

Joku tapettavista, kuolleista heränneen voimatta muistaa, kuka, loihe yhtäkkiä lausumaan lohdutuksen, rohkaisun sanoja:

— Toverit, puhkesi hän tyynenä mutta lämmöllä puhumaan. Toverit, älkäämme kuolko kuin pahantekijät, allapäin apeamielin. Jolla on ollut rohkeutta elää ja seistä suuren, yhteisen asiamme puolesta, hänellä täytyy olla rohkeutta myös kuolla yhtä kunniakkaasti. Suuren asian puolesta on aina täytynyt kuolla, ai-na! Haudoille, raunioille on uusi aina rakennettu. "Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tuleva nurkkakiveksi". Tulevaisuus on luokkamme, tulevaisuus on köyhälistön! Eläköön siis — — —.

Pyssyt paukahtivat, kumoustoverin puhe katkesi mutta ei liian aikaiseen. Uuden ajan evankeliumi oli ennättänyt rohkaista marttyyrikuolemaansa käyvät vapaustaistelijat.

Kunnes hän nyt heräsi kuolleista, heräsi ruumiskasassa, ruumiita yllään, ruumiita allaan, ainoana ajattelevana, elävänä olentona dum-dumkuulien silpomien, hengettöminä viruvien toveriensa joukossa.

Kuolemaa vainunnut koira oli herjennyt ulinastaan, huvipaikan jytinä tauonnut. Keväthämärä aamuyö.

Paras aika kuolleiden nousta haudoistaan.

Ja hän alkoi tunnustella ruumistaan. Vasen puoli tuntui kovin hellältä, hän saattoi töintuskin liikuttaa vasemman kätensä sormia. Mutta oikea puoli tuntui vahingoittumattomalta.

Ja niin alkoi hän raivata tietään ruumiskasasta. Vyörytteli epätoivon vimmalla tiellään olevia kangistuvia vainajia, laahasi oikealla kädellä itseään kuin hylje suuntaan mistä eniten näytti virtaavan öistä vaaleutta. Hän ei eroittanut mitään varmasti, mutta hän tiesi, että tuossa oli muodottomaksi ammuttu pääkallo, tässä puhkaistu rinta, tuossa silvottu käsivarsi tai reisi, tässä taas läjä kylmenneitä suolia.

Raivasi kuumeisesti tietään, kunnes pääsi umpeenluomattoman haudan partaalle. Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Päivä valkeni mutta nousi sakea keväinen usva, jossa oli kuoleman ja veren hajua.

Lähellä törrötti harmaana seinänä tiheä metsä.

Sitä kohti lähti raahustamaan kuolleista noussut kumoustaistelija, valkoisten shakaalien uhri, lähti verta valuen ja voimattomana hoiperrellen.

Hoiperteli vuoden 1918 hautaan heitetyn, puolikuolleen mutta kostoonkypsän proletariaatin ruumiillistumana.

VALKOINEN RITARILLISUUS

Työläiset oli yhtäkkiä, ilman ylimenokohtaa, vallannut pakokauhu.

— Rintama on murtunut, Lahtarit tulevat.

Keskellä yötä lähdettiin kaupungista hämmentyneinä, sekasorrossa, tuskaisina — niin aseistaan luopuneet soturit kuin siviillväki.

Minne? Pois. Pois.

Jonnekin valkokaartilaisten jaloista.

Tiedettiinhän kertoa hirveistä asioista. Niitä ei oikein uskottu, mutta pois kuitenkin. Parasta varoa.

Työväenkorttelin kolkoimmassa loukossa nousee äiti yhtäkkiä vuoteeltaan kuin joustimen viskaamana. Hän ei ollut nukkunut — kranaatit olivat jo monta päivää räiskyneet lähitienoilla, mies taistelee jossakin tai on kaatunut. Pakenevain kuumeiset huudot ja hälinä vievät viimeisenkin tasapainon, herättävät äidinvaiston herkimmilleen; lapsi on saatettava turvaan.

Kumpa ei vain olisi myöhäistä!

Ei ole enää aikaa puettaa lasta. Hädän suunniltaan säikähdyttämänä kietaisee äiti hänet villahuiviin. Makeimmasta unestaan herätetty lapsi alkaa tuskin kuultavasti liikutella, mutta rauhoittuu huomatessaan olevansa äitinsä lämpöisellä povella.

Sitten pois.

Äiti lapsineen hukkuu pakenevain joukkoon. Yö on sysipimeä.
Räjähtelevät kranaatit vain viskelevät valoviiruja sikinsokin.

Eteenpäin, eteenpäin, joka hermo äärimmilleen pingoitettuna. Pakenevain joukko huojuu milloin nopeammassa, milloin hitaammassa tahdissa eteenpäin, yksilöt sulautuvat massaksi, muodottomaksi mutta saman intohimon kannustamaksi massaksi: pakoon valkoisia, Epätoivon vimmalla: pakoon!

Tulee vastaan joitakin yksilöitä.

— Ette pääse minnekään, sanovat nämä, lahtarit ovat vastassanne sielläkin.

Mitä? Kuinka? Sielläkinkö? Se ei voi olla mahdollista. Mahdotonta!

Toivo saa käydä varmuudesta. Usko tiedosta.

Ja yhä eteenpäin tunti tunnilta, tunti tunnilta.

Yö kuluu, Taivaanranta alkaa kajastaa. Varhainen kevätaamu alkaa valjeta. Ensin häämöittivät vain läheisimmät puut ja rakennukset. Mutta joukon ehdittyä metsän halki johtavalta tieltä aukealle, putkahtaa yhtäkkiä esiin koko avara näköpiiri: pakolaiset keskellä aukiota, yltympäri kiertää — valkoisten ketju.

Työläisille huudetaan jotakin samalla kun valkoiset asettelevat kuularuiskujaan.

Ryysyinen ihmislauma pysähtyy kuin ukkosen lyömänä, ahtautuu yhteen kasaan. Pakolaiset luovat hätääntyneen katseen ympärilleen; nuotanperässä. Muutama mielettömäksi säikähtynyt pakolainen yrittää suin päin syöstä pakoon mutta kaatuu jonkun askeleen päässä valkoisten kuulien lävistämänä.

Ei pienintäkään pakenemisen toivetta. Kaikki on hukassa. — Antaudumme! Huutaa joku miesääni joukosta omasta ja pakolaislauman: aseettomien miesten, naisten ja lasten puolesta.

Mutta valkoisten puolelta ei kuulu mitään vastausta. Pakolaisten herkät korvat eroittavat vain pahaenteisen naurunhohotuksen.

Silloin selvenee joukolle koko kauheus: heidät laastaisiin maan päältä. Oikeassa sodassa otetaan antautuneet sotilaat vangeiksi, aseettomat saavat olla oloissaan. Mutta tämä, tämä ei ole oikeata sotaa, tämä on murhaamista, tämä on työläisten juuriltaan kitkemistä: valkoista murhaa.

Kauhu saa joukon sanattomaksi. Kuuluu vain tuskaista huohotusta, ryysyaalto värähtää, nälkiintyneillä poskilla leikkii kalmankalpeus, lyhyessä tovissa eletään vuosisatoja.

— Kuinka oltiinkin voitu olla niin yksinkertaisia: eihän kiiltonahkakengät ole samaa kuin sivistys, ei hännystakki samaa kuin ihmisyys, ei kaularöyhelö yhtä kuin omatunto. Mutta vaikka oltiinkin rehellisesti taisteltu yläluokkaa vastaan, ei sitä hetkeäkään oltu luonteeltaan ja tavoiltaan uskottu alaluokkaa huonommaksi. Päinvastoin: herraskaiset, nehän olivat sentään aina herraskaisia — parempia ihmisiä, jopa parempine tapoineenkin. Ja nyt: mahdotonta.

Ja kuitenkin mahdollista: kuularuiskut on kunnostettu, kuuluu joitakin komennuksia, sitten hiirenhiljaisuus, sitten alkavat murhakoneet rätistä.

Työläiskorttelin äiti puristaa suonenvedontapaisesti lastaan rintaansa vasten. Ihmisjoukko ympärillä horjuu, harvenee. Kuuluu kuularuiskun rätinää ja kuolonkiljahduksia. Nyt on hänen vuoronsa. Kuula puhkaisee äidin pään, veri purskahtaa suusta ja sieraimista, ja hän kaatuu hengettömänä maahan yhä puristaen lastaan povelleen.

Missä äsken huojui eteenpäin liikkuva ihmisjoukko, siinä viruu nyt kuolon kalventama, veren tahraama, tuskan vääristämä ruumiskasa: satojen aseettomien pakolaisten elottomat ruumiit — kansanopistojen, seminaarien, oppikoulujen, yliopiston kasvattamain murhaajain uhrit.

Ja koko vainajain hekatombissa sykkii vain yksi ainoa ihmiselämä — sylilapsen.

Hän ei tiedä mitä on tapahtunut, mutta hän tuntee, kuinka äidin käsivarret herpaantuvat, kuinka äidistä lähtevä lämmin energiavirta yhtäkkiä katkee, kuinka häntä alkaa puistattaa ja jäätää.

Hän puhkeaa vaikerruksiin, parkuu, kunnes heikko ääni sammuu nyyhkytyksiin, kunnes tukahtuu.

Mutta nyt tulevat valkoiset vapaussankarit: kansanopistolaiset, seminaarilaiset, ylioppilaat, maisterit, papit ja kaunosielut — koko sivistyksen esikaarti antamaan viimeisen näytteen kulttuuriasteestaan: alkavat ryöstää ruumiita; kellot, sormukset, rahakukkarot vilahtelevat herraspitkäkyntisten avariin taskuihin, vaatekappaleet ja jalkineet ovat haluttua tavaraa, kaikkea käy valkoisen varkaan laatuun varastaa.

Juhani Ahon Suomi, Kiannon ja Vilkunan ja Eino Leinon ja Maila Talvion ja Gallenin Suomi — ja keitä ne kaikki ovat — siinä nyt esittää katajaista valkoista kansaa, joka ei ainoastaan taivu joka suuntaan, mutta osaa myös murhaamisen ja varastamisen taidon. — — —

Ryöstämättä on enää — sylilapsi. Mutta hänenkin luokseen saapuu valkoinen vapaussankari, jumalaa pelkääväinen körttiläinen, ahne hajuhousu.

— Kas miten muhkea villahuivi, virkahtaa tämä.

Ja nyt kiskomaan sitä pienokaisen ympäriltä.

Kylmän, kostean aamuilman tunkeutuessa vielä lämpöiseen, paljaaseen ihoon kirahtaa lapsi ja sätkii kuin vastarintaa tehden.

Mutta käykö tekeminen vastarintaa valkoisen Suomen laillisille puolustajille?

Kohoo körttiläisen rautakanta ja jymähtää raskaana sylilapsen pienen pieneen päähän.

Kääpiöpunikki lakkaa taistelemasta laillista esivaltaa vastaan, ja Pohjanmaan rehtiydestään kuulu talonpoika sieppaa sotasaaliinsa, rintalapsen ainoan vaatekappaleen: villahuivin.

Mikä soma tuliainen siskolle tai morsiamelle rintamalta. Mikä eittämätön sankaruuden todistuskappale.

Se on kyllä veren ryvettämä — äidin ja sylilapsen veren —, mutta ainahan ne tahrat lähtevät.

Pappi siistii sielun ja pyykkäri vaatekappaleet, niin sitkeästi kuin veriläiskät juuttuvatkin kiinni. Taikka sanotaan juuttuvan — pahemmin kuin mitkään muut tahrat.

KOTIIN

Vankilanportti oli juuri rämähtänyt kiinni armoitetun takana. Hän oli saanut ylleen joitakin vaivoin koossapysyviä riepuja, matkapassin kouraansa, ja sitten: kotiin.

Kiltit sosialidemokratit näet olivat puoluepäivillään nähneet hyväksi, että köyhän kansan oli tyydyttävä pikkuparannuksiin eikä haviteltava kaikkia työnsä tuloksia, joista porvariston oli saatava eteenkinpäin ansaitsematon suurin osansa. Tästä hyvästä päättivät porvarit puolestaan eduskunnassaan, jossa vahva sosialidemokratinen ryhmä istui tukemassa valkoista mauseridemokratiaa, että oli oikein ja kohtuullista, että valtio vapautettiin ylläpitämästä muutamaa tuhatta kapinallista, joista yksi ja toinen ehkä vielä jaksaisi vuosikausia kestää ståhlbergilaista kuritushuonejärjestelmää menehtymättä tai leikkaamatta valtimoaan tai myrkyttämättä itseään. Suomalaiset, ne näet ovat vietävän sitkeätä väkeä, ja eritotenkin punaiset. Mutta pahin sisu näiltä oli jo arvatenkin nujerrettu, ja ruumiinvoimista, niistä nyt ei enää kannattanut puhuakaan: peräti olivat menneet rempalleen. Parasta siis oli antaa nääkähtää kunkin kotonaan. Nehän olivat putipuhtaita, markalla ei saanut mitään, ei varsinkaan olemattomalla markalla, ja työtä ei saisi mistään, jos ken siihen pystyisikin. Sama kohtalo odottaisi niinmuodoin vankeja kotipuolessaan kuin kuritushuoneessakin: menehdys. Jos nämä taas saisivat päähänsä potkia tutkainta vastaan, eivätkä tyytyisi ystäväinsä, sosialidemokratien, suosittelemiin pikkuparannuksiin, jotka heille merkitsivät vain nujertamistavan vaihdosta, pitäisivät Ståhlberg-demokratian henkivartijat, suojeluskuntalaiset, kyllä lopusta huolen. Miksi ei siis laskea osaa kapinavangeista vapaaksi — miksi ei ostaa työtätekevän kansaluokan esikoisoikeutta hernerokalla? Olkoot herran nimessä vapaita, nähdäänhän sitten maan rajojen ulkopuolellakin, mikä köyhän kansan parasta katsova hallitus valkoisessa Suomessa oli käyttelemässä inhimillisyyttä.

Ja niinpä sitten pääsi joukko punarikollisia kotiinsa. Pääsi sellaisia, joilla todella vielä oli eräänlainen koti, pääsi sellaisia, joilla ei ollut mitään kotia, ja pääsi vihdoin sellaisia, jotka eivät tienneet, oliko heillä kotia vai ei.

Armoitettu, jonka takana vankilanportti juuri oli narahtanut, kuului viimeksi mainittuihin. Neuvottomana ja voimattomana räpytteli hän nyt siinä silmiään: kirkas päivänvalo tuntui äkkioudokselta kiusalliselta ja raitis ulkoilma ihan pyörrytti. Hänhän oli muutenkin niin voimaton ja kuihtunut. Luuvalo oli runnellut hänen luistonsa, ravinnon niukkuus kuihduttanut lihaksensa. Ulkomuodostaan päättäen olisi luullut häntä viisikymmenvuotiaaksi, ja kuitenkin oli hän hirvittävän paljon nuorempi, oli vuosiltaan vasta parissakymmenissä. Jokainen nälkäleiri- ja kuritushuonekuukausi oli merkinnyt hänelle vuotta ja enemmänkin. Raskaita, hirvittäviä, toivottomia kidutusvuosia!

Mutta nyt, kun hän sentään toki vihdoinkin oli vapaa, nyt kun hänen kadulle päästyään olisi pitänyt luuvalon koukistuttamin ja jäykistyttämin jäntein pyrkiä asemalle matkustaakseen kotipuoleensa, särähti hänen sameissa aivoissaan äkkiä:

— Mutta entäpä, jos minulla ei olekaan kotia?

Kumoustaistelun puhjetessa oli hän vanhan isänsä ja äitinsä kanssa pitänyt torppapahaista. Vanhemmat olivat olleet raihnaisia, ja hän se oli saanut suorittaa sekä päivätyöt että kaikki raskaammat puuhat kotona. Kumouksen "selvittelyssä" oli isänsäkin joutunut vankileirille, mistä muutamien kuukausien kuluttua oli päässyt kotiinsa — kuollakseen. Äidistään oli hän saanut vain parisen kertaa tietoja: oli surrut itsensä vuoteelle. Veropäivät olivat jääneet suorittamatta. Hiljan ei hän ollut saanut kotoaan mitään uutisia. Oli ehkä äiti jo kuollut. Mökki mennyttä.

Entäpäs jos hänellä ei siis enää olisikaan lainkaan mitään kotia?

Tuskallisia mietteitä, tukalaa taivallusta, kun ei tiedä, onko määränpäätä.

Oli toivonut vapautta, mutta nyt ei tiennyt mitä sillä tehdä, ei tiennyt, merkitsikö vapaus hänelle pienen pienintäkään parannusta.

Ponnisti voimiaan, pääsi vihdoin asemalle, istuutui vaunuun. Lähti kotiaan kohti, lähti, pitäen päämääränään paikkakuntaa, missä hänellä ainakin oli ollut koti.

Mennessä torkkui, hiveli kivistäviä jäseniään, pohti. Tolkutonta tuumailua, kun kärsimykset ovat samentaneet sielun ja epätoivo kalvaa sairasta sydänalaa. Ymmärsi vain yhden, että oli elänyt loppuun erään hirvittävän kauden ja ettei enää jaksaisi elää toista.

Saapui perille. Astui kotiasemalle. Kukaan ei tuntenut. Junalla teikaroivat valkosankarit loivat tulijaan nuuskivan katseen, mutta eivät kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota.

— Maankiertäjä, hymähtivät.

Ja sellaiset eivät kuuluneet heidän toimipiiriinsä. Työläiset, ne ne vain olivat heidän riistansa.

Juna läksi eteenpäin, ihmiset hajaantuivat. Kapinavanki hoippuroimaan kotiaan kohti.

Matka pitkä, metsäistä, synkkää seutua, synkkää kuin sitä astuvan miehen mieli. Raahusti eteenpäin kunnes alkoi hämärissä päilyillä tutun tuvan tuiketta.

Kaikki pimeää.

Rähmi eteenpäin, kunnes töksähti tuttuun veräjänpieleen. Vaipui väsyneenä lumiselle kivelle, katsahti tuvan ikkunoihin.

Kaikki pimeää, kaikkialla hiljaista.

Kauempaa vain, talosta, tuikkivat tulet ja kuuluu koiranhaukuntaa.
Koira on vainunnut kulkijamme ja luskuttaa yhä kiihkeämmin.

Kotinsa veräjänpieleen lysähtänyt armoitettu aavistaa suunnilleen, ettei hänellä ole enempää kotia kuin omaisiakaan. Kaikki ovat kuolleet, kaikki on kadonnut.

Tuvan nurkalta häämöittää jotakin valkoista. Mies hoipertelee lähemmäksi. Nurkkaan on naulattu laudanpätkä, johon on kirjoitettu: Myytävänä.

— Isäntä myyttää, tuumii yökulkija.

Miestä herpaannuttaa. Kodittomuus, orpous, toivottomuus, vilu, nälkä, sairaus vievät viimeisetkin voimat.

Kompuroi kuistinovelle. Mielisi yhtäkaikki astua sisälle. Ovi on salvattu. Käydessä käsiksi ripaan rämähtävät teljet.

Voimaton kulkija istahtaa entisen kotinsa kynnykselle. Nyyhkyttää tuskin kuultavasti. On tuskin voimia siihenkään.

Mutta nyt alkaa haukunta lähestyä. Kuuluu ihmisääniä. Vilahtelee lyhtyjä, kunnes joukko miehiä, isäntä niiden mukana, kaikilla kiväärit käsissä, patruunavyöt kupeilla. Kuinkas sitten.

Nähdään outo olento portailla.

— Mikäs perkeleen bolsheviki sinä olet ja mitä sinä täältä haet? urkkii isäntä viehättävällä suojeluskuntalaismaneerilla tähtäillen pyssyllään yöllistä nyyhkyttäjää. Isäntä näet on paikkakunnan valkoisten päämiehiä, paikallinen demokratian nurkkapylväs, harjaantunut monimurhaaja.

"Perkeleen bolsheviki" hätkähtää ja vastaa sitten vaivoin:

— Kotiini tulin.

— Kotiisi tulit? Valetta: tässä töllissä ei ensiksikään ole kenenkään koti ja toiseksi en tunne sinua.

— Mutta minäpä tunnen teidät. Olenhan tässä teidän töllissänne syntynyt ja kasvanut.

— Valetta, ärähtää isäntä uudelleen ja kysyy muilta mukana olevilta tuntevatko nämä vieraan.

Eivät tunne.

— Vehkeilijä olet, vakuuttaa isäntä. Eihän niin kutsuttu isäsikään ollut kuollessaan niin vanha kuin sinä, ja silti sinä mukamas olisit hänen poikansa.

— Ja kuitenkin olen. Se teidän valkoinen kulttuurinne vain on minut vanhentanut. Laskivat kotiin, ennenkun se ehti viedä minut hautaan siellä.

— Valkoinen kulttuuri! Kyllä minä annan sinulle valkoista kulttuuria, ilkkuu isäntä, tarttuen kiväärinsä putkeen mielien sen perällä iskeä vieraan pääkallon mäihäksi.

Toiset kuitenkin estävät. Näkevät, ettei tässä tarvita enää mitään kulttuurivälineitä, olkoon tuntematon sitten kuka hyvänsä.

Isäntä rauhoittuu saatuaan purkaa sisuaan, hankkiutuu joukkoineen pois mutta ulvahtaa lähtiessään neljäjalkaisen ammattiveljensä säestämänä:

— Korjaa luusi täältä, perkeleen bolsheviki!

Sitten lähtee, lähtevät miehet, lyhdyt vilahtelevat, koira mennessään nalkuttelee nyreänä.

Menehtyneenä retkahtaa matkamies pitkin pituuttaan kylmälle kynnykselle.

Hämärtyneisiin silmiin loistaa joitakin yksinäisiä tähtiä. Kaukana, kaukana loistavat. Saavuttamattomissa kuin kodittoman kotiliesi, määrättömän määränpää.

Uneksii puoleksi tajuttomana onnellisesta elämästä, missä työläiselläkin olisi koti ja omaiset ja missä häntä ei uhkaisi sivistyksen vaalijain väkivaha. Herää vielä tuskaisen tuokion kokeakseen helvettiä, johon työläinen todellisuudessa oli tuomittu maassa, missä valkoiset verimiehet keltaisten veijarien avulla vallitsivat, maassa, missä yksi pohjavirtain vyöry oli laantunut ja toinen vasta alussaan vavahteli.

Heräsi — uudelleen iäksi uinahtaakseen.

"Perkeleen bolsheviki!" — korjasi luunsa.

KUNNIAKYSYMYS

Tässä tarina kunnianarvoisesta valkoisesta kansalaisesta ja arvottomasta lutkasta:

Punaisten otettua vallan käsiinsä tekivät he muodon vuoksi siivoa siinäkin kaupungissa, joka on tarinamme näyttämönä. Sanoin "muodon vuoksi", sillä koko siivoaminen pysähtyi täällä, kuten muuallakin, siihen, että napattiin kiinni yksi ja toinen valkoinen vehkeilijä ja pantiin istumaan löysäin telkien taakse lihapatain ääreen, mutta muille ikäänkuin kumarrettiin: olkaa hyviä ja synnyttäkää epäjärjestystä selkämme takana.

Valkoinen kansalaisemme — arvoltaan kamreeri — oli aivan liian silmäänpistävä työväenvallan vihollinen, jotta häntä olisi voitu jättää vapaalle jalalle. Mutta tarvittiin kokonaista kolme työväenneuvoston kokousta, ennenkun katsottiin voitavan pidättää hänet. Loppujen lopuksi tapahtui kuitenkin eräänä päivänä sellainen ihme, että pari "punaista roistoa" astui kunnianarvoisen kamreerin salonkiin, pidätti hänet ja lähti viemään kohti "vankileiriä" — kohti kaupungintaloa, joka oli varustettu sähkövalolla ja kaikilla muilla nykyajan mukavuuksilla. Mutta ilkeä kaitselmus järjesti niin, että tiellä sattui tulemaan vastaan kokonainen komennuskunta venäläisiä sotilaita, jotka väittivät, että heilläkin oli jotakin selvitettävää kamreerin kanssa, ja vaativat punakaartilaisia luovuttamaan tämän heille.

Nämä selittämään, ettei heillä ole mitään valtuutta luovuttaa pidätettyä kenelle hyvänsä, mutta kun heitä oli vain kaksi kahtakymmentä vastaan, eivät he katsoneet olevansa velkapäitä panemaan henkeään alttiiksi pahimman vihamiehensä puolesta, vaan luovuttivat tämän mieluummin tullakseen myöhemmin väellä ja voimalla ottamaan hänet takaisin haltuunsa.

Ja niin lähtivät venäläiset vuorostaan raijaamaan poloista kamreeria herra ties minne.

Mutta taaskin tapahtui selkkaus: tuskin olivat venäläiset päässeet eroon punakaartilaisista, kun kulkuetta vastaan sattui tulemaan yksinäinen hameniekka — tarinamme arvoton päähenkilö, jolla hänelläkin näytti olevan jotakin tekemistä pidätetyn kanssa päättäen siitä, että hän, jonka venäläiset tietenkin varsin hyvin tunsivat, vaati näitä luovuttamaan vangin hänelle ilmoittaen kyllä tekevänsä tämän vaarattomaksi.

Ja kuinka ollakaan: pahanpäiväinen vaimoihminen puhui kokonaisen komppanian pyörryksiin. Venäläiset laskivat aseensa, ja niin joutui arvon kamreerimme arvottoman vastapelaajansa haltuun ja huomaan.

Tarinamme sankari ja sankaritar häipyivät jollekin sivukadulle, ja sille tielle "pidätetty" katosi aina siihen asti, kunnes valkoiset jälleen olivat herroina kaupungissa.

Kamreerin katoamisen jälkeen kyllä levisi huhu, kuinka "ryssät" olivat tämän ampuneet, ja varsinkin tämä hameniekka valtaaja lupasi vannoa vaikka sielunsa helvettiin siitä, että niin todella oli asianlaita. Mutta tämä kaikki oli vain hölypuhetta, sillä tuskin olivat valkoiset saaneet kaupungin haltuunsa, kun kamreerimmekin jo ilmestyi ilmi elävänä ja erinomaisen hyvinvoivana näyttämölle, kuten sanottu, eikä suinkaan esiintynyt muita valkoisia veltommin "palauttaessaan yhteiskuntajärjestystä ja kansalaisrauhaa" toimittamalla koirahaudoille työläisiä, jotka eivät olleet millään tavoin häirinneet enempää hänen kuin muidenkaan valkoisten rauhaa, vaan jotka saivat hengellään maksaa peräytyväin punajoukkojen mukana seuranneiden toveriensa aktiivisuuden.

Mitä taas sen jälkeen kelvottomaan ystävättäreemme tuli, joutui hän satojen muiden mukana nälkäleirille ja sieltä "oikeuteen". Häntä ei tosin syytetty, että olisi juuri ollut valmis kaatumaan punaisten asian puolesta, mutta painostettiin, että hän oli ollut suhteissa sekä punaisiin että "ryssiin". Olipa hänet m.m. nähty mitä tuttavallisemmin lähestyvän venäläistä komennuskuntaa sen viedessä "muudatta kaupungin arvohenkilöä ammuttavaksi".

Mitä siis enempiä todistuksia tarvittiin?

Mutta syytetty, joka oli elämässään tottunut seurustelemaan viisaampienkin kanssa ja sen takia kyllä osasi esiintyä, toi "oikeudessa" mitä tarmokkaimmin edes, että hän kyllä oli ollut suhteissa sekä juutalaisiin että kreekkilaisiin (kuten oikeuden jäsenetkin varsin hyvin tiesivät), mutta että nämä suhteet olivat olleet vain niitä ja näitä suhteita, joihin hän pyysi oikeutta suhtautumaan ymmärryksellä.

Ettei hän koskaan ollut vaatinut asiakkaitaan tunnustamaan valtiollista ohjelmaansa tai esittämään jäsenkorttiaan. Että hän oli aina elänyt ja vaikuttanut kaikkien puolueiden ulkopuolella — puolueettomalla alueella. Ja että jos hän jollakin tavoin oli puuttunut politiikkaan, niin oli se sinä ainoana kertana, minkä hän saattoi muistaa, tapahtunut valkoisten hyväksi, minkä muuten "eräs yleistä arvonantoa nauttiva valkoinen johtohenkilö" kyllä saattaisi todistaa, jos oikeus vaivautuisi kutsumaan tämän kuultavaksi.

Ja niin nimesi hän kamreerimme todistajakseen.

Nyt sai asia sekä sarvet että hännän: sosietee, valkoinen valioyleisö, tuli tavattoman uteliaaksi. Kamreerin ihmeellinen pelastus, jota selvittäessään hänen oli tarvinnut useamman kuin yhden kerran vääntää viiksiään keksiäkseen satumaisia tarinoita neuvokkuudestaan ja urheudestaan "livahtaessaan" venäläisten kynsistä, kutkutti valkoisten kansalaisten mieliä muutenkin, saatikka nyt, kun tapaukseen kiertyi vielä ilotyttökin.

— Saapa nähdä mitä kamreerilla on oikeudessa sanottavana, virkahti sosietee uteliaana.

Ymmärrettiin hyvin, että hänellä oli äärettömän suuri vaara komprometteerata itsensä, mutta juuri se seikka olikin perin hermoja kutkuttava.

Ja niin koitti vihdoin se suuri päivä, jolloin kunnianarvoisen valkoisen kansalaisen oli lausuttava painava sanansa arvottoman katutytön asiassa.

"Oikeus" ja valkoinen suuri yleisö oli huvitettu. Mutta kamreeri puolestaan ei lainkaan. Kutsuttuna "oikeuden" eteen hieroi hän avuttomana leukaansa eikä tuntenut mitään erikoista halua vilaista syytettyyn.

Kun oli käynyt selville, että todistaja nautti kansalaisluottamusta (mikä oli ilmeistä, sillä kaikki valkoisethan sitä nauttivat, olkoon heillä sitten nimenä Mannerheim, Sippola, Massinen tai mikä muu tahansa), kysyi tuomari, eikä ilman eräänlaista hyvätuulisuutta, tunsiko todistaja "kyseessäolevan joutonaisen".

Todistaja kääntämään hitaasti päätään syytettyä taikka oikeammin tämän takana olevaa seinää kohti. Uskomattoman nopeasti vilaistuaan tyttöön ikäänkuin johonkin tyhjään vastasi hän huomattavan pingoitetulla arvokkuudella:

— En ole ikinä nähnyt häntä enkä edes kuullut hänestä puhuttavan.

Kamreerimme näet oli kunniallinen aviomies ja lisäksi valkoinen, kuten sanottu, ja siis ehdottoman siveä ja nuhteeton. Kuinka hän olisi voinut olla missään kosketuksissa ilotyttöjen kanssa — oikeuden edessä. Oikeudessa puhutaan eri asioita, klubissa taas eri. Viftipöydässä sitä kyllä mielellään turistaan seikkailuista ulkopuolella pyhän valkokodin piiriä, mutta julkisessa paikassa — kuinka sellainen voisi pälkähtää kenenkään päähänkään?

— En tunne syytettyä, vakuutti kamreerimme vielä toistamiseen yhä leukaansa hieroen, mutta entistä vakuuttavammin — rauhoittuneempana.

"Oikeus" huokasi helpotuksesta. Sillä hyvätuulisuudestaan huolimatta oli se — pantuaan merkille todistajan ilmeisen levottomuuden — hetken pelännyt, että tämä ehkä alkaisi puhua typeryyksiä — äityisi kertomaan mitä mahdollisesti tiesi. Mutta eipäs — herran kiitos.

Todistaja ei siis tiennyt mitään, ja sai mennä.

Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli, helähti hänen takanaan mitä sydämenpohjaisin nauru. Syytetty antoi todistajan sillä ymmärtää, ettei hän ollut muuta odottanutkaan: tunsihan hän tuttavansa. Olihan hän siksi monta kertaa ollut tekemisissä tämän ja monen muun valkoisen isänmaanystävän kanssa, että tiesi mitä sorttia nämä olivat väkeä. Olipahan vain lystikseen pannut miehen valkosielun puntariin. — —

No niin. Oikeus ei suvainnut mitään lieventäviä asianhaaroja. Päinvastoin: tyttöhän oli syyttä suotta vain vaivannut oikeutta, ja niin tuomittiin kelvoton ystävättäremme niin ja niin monen vuoden kuritushuonerangaistukseen.

Kuinkas myös.

Mutta sosietee ei ollut oikein tyytyväinen kamreeriin. Sanoi tämän esiintyneen typerästi.

Eihän tämän nyt olisi tarvinnut mennä ottamaan valalleen, ettei hän lainkaan tuntenut syytettyä — herra jumala: kuka tässä nyt sitten ihan ilman virhiä on, hm —. Olisihan hän voinut rykäistä ja sanoa jotakin, että kenpä ei nyt häntä tuntisi tai jotain sinnepäin, joskaan ei sen enempää. Mutta niin jyrkkä, naurettava kieltäminen, se ei vaikuta oikein vakuuttavasti, varsinkin kun nyt jokainen ymmärsi, että se likka-pahuus se oli hänen henkensä pelastanut, joskaan ei ollut sanonut sitä edes oikeudessa. Vaikka toisakseen: mitäs siitä, kunhan tyttö vain sai tuomion.

Niin päätteli valkoinen valioyleisö, ja klubeissa piisasi pitkälle hauskuutta siitä, miten katutyttö oli tehnyt kamreerin vaarattomaksi.

HERRASVÄKI MENI SAAREEN

Herrasväki meni saareen, sun fralilalilei.

Taikka oikeastaan alkoi fralilalilei vasta sitten kun herrasväki oli päässyt mukaanotettujen virvokkeiden, konjakin ja samppanjan, makuun ja hajaantunut pitkin saarta hauskuttelemaan.

Suomen herraskaisilla olikin niihin aikoihin tavaton halu hauskutella: olihan päästy punaisesta painajaisesta noin vain ikään, ja voittoriemun täytyi päästä pursuamaan tavalla millä hyvänsä. Mutta naukut ja niitä seuraava muu ajanviete olivat poikaa myös sen vuoksi, että jossakin itsekurikin valkoisen sisimmässä — voisiko nyt sanoa: sydämen — sopukassa naputteli jokin rauhattomuuden toukka yötä ja päivää, että itsekunkin kädet tuntuivat niin omituisen tahmaisilta ja että itsekunkin korvissa särähteli alituiseen merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat kuolonkiljahduksia. Hyvä siis saada naukku palan painikkeeksi, ja tätä painiketta olikin herran kiitos jäänyt yhden ja toisen valkoisen kellariin vahvanpuoleisesti, niin yleiseen kuin vakuutettiinkin, että punaiset olivat pistäneet kaiken parempiin suihin.

No, niin. Piti puhuamme herrasväestä saarella.

Nämä olivat todella oikeita herraskaisia, väärentämättömiä valkoisia, joiden kädet eivät olleet känsäin pilaamat eikä omatunto liikaherkkyyden, ja oli joukkoon päässyt vain kaksi vähemmän herraskaista, puhelinneiti ja pillerinpyörittäjä, indiviidejä; jotka aina ja kaikkialla häilyvät ikäänkuin herrasseuran hulpioina, niskat nöyrinä — ylöspäin, mutta nokka pystyssä — alaspäin: sekulia.

Ja sitten naukattiin ja sitten hajaannuttiin hauskuttelemaan pitkin saarta, niin että leiripaikalle jäi vain seurueen kasvannaiset; sentraalineiti ja farmaseutti. Molemmat olivat nousuhumalassa, mutta eivät silti erin halukkaita jatkamaan päivän ohjelmaa. Farmaseutti liiatenkin huokaili vain sitä raskaammin kuta useamman maljan kallisti, kunnes lopuksi äityi tykkänään, viskasi vimmaisena lasinsa rantakallioon ja vaipui yhtäkkiä pää käden varassa synkkänä tuijottamaan. Puhelinneiti aikansa kummasteltuaan pitkästyi, siirtyi lähemmäksi ja vihdoin tutkasi toverinsa apeuden syytä.

— Muuten vain ei haluta, vastasi toinen, minkä jälkeen loi tutkivan katseen vieressään olevaan sulottareen, kunnes muitta mutkitta sähähti:

— Sanonko ma?

Sulotar ymmärsi, että jokin piru oli merrassa ja kehotti toista keventämään sydäntään.

Tuskan hien kihotessa poloisen pillerinpyörittäjän otsalle ja häpeänpunan lehahtaessa hänen poskilleen ähkäsi hän:

— Veljeni ja isäni on valkoisten vankina.

— No, entäs sitten? Niin minunkin veljeni ja sisareni, vakuutti ystävättärensä.

Farmaseutin mieli keveni huomattavasti: oli siis seurassa muitakin kuin hän, jonka asiat olivat yhtä huonot. Alkoivat sen takia luottavasti turista. Teki oikein hyvää saada rauhassa rupatella arasta asiasta — muu seurue oli tietenkin kadonnut turvallisen välimatkan päähän viidakon varjoon. Ja kuinka ollakaan: farmaseutti lämpeni, kohtalotoverin enemmän tai vähemmän vilpitön osanotto lievitti, ja niin heräsi hänessä yhtäkkiä miehuudenpuuska.

— Mitäs jos yrittäisi tehdä jotakin heidän hyväkseen? Ovathan he joka tapauksessa minun omaisiani.

— Miksikäs ei, yllytti neitonen. Onhan meillä tässä vaikutusvaltaisia tuttavia: suosituksia heiltä, ja kaikki käy kuin tanssi.

— Piru, sähähti pillerinpyörittäjä, sanokoot mitä hyvänsä, mutta jotakin minun täytyy tehdä.

Ja tähän ennättivät nämä herrasväen hännänhuiput päästä muun seurueen saapuessa virkistysmatkaltaan ja koko joukkueen hankkiutuessa lähtemään saarelta, sun fralilalilei.

* * * * *

Tuumasta toimeen: farmaseutti matkusti ensin Helsinkiin, missä veljen oli määrä olla pidätettynä. Pääsi suositusten avulla vaivatta vankileirin päällystön puheille. Nämä selailivat loppumattomia luettelojaan, kunnes saivat selville, että pillerinpyörittäjän kelvoton velipekka oli aikoja "kuollut". Sekä kuollut että kuopattu. Tarpeettomia siis yli-inhimilliset ponnistukset ja suositukset veljen pelastamiseksi.

Sitten Tammisaareen.

— Tottahan toki sentään on isä elossa, ajatteli itseään rohkaisten poloinen omaistensa etsijä tiellä.