RUNOVIHKONEN NUORISOLLE
Pieni valikoima alkuperäistä suomalaista runoutta
Kokoillut K. R. [Kosti Raitio]
Porvoossa, Werner Söderström, 1887.
SISÄLLYS:
Pieniä elämäkerrallisia tietoja Laulu Suomessa. Jaakko Juteini Oma maa. Kallio Pääskyselle. F. P. Kemelli Kotomaamme. Juh. Fr. Granlund Kevät. Juh. Fr. Granlund Varpunen. Abraham Poppius Punkaharjusta, Olli Kymäläinen Surulaulu 1850 vuod. kiellosta. Antti Puhakka Savolaisen laulu. A. Oksanen Suomen valta. A. Oksanen Koskenlaskijan morsiamet. A. Oksanen Tunnon rauha. A. Oksanen Säkenet. A. Oksanen Syksytoiveita. A. Oksanen Suomen salossa. Yrjö Koskinen Virsi kotimaan puolesta. Suonio Suksimiesten laulu. Suonio Varpunen. Suonio Lumisateella. Tähden tuikkiminen. Suonio Joki. A. Rahkonen Luoja tietää, sinä et. Olli Vuorinen Eksynyt. Lasten laulu lintusille. Olli Vuorinen Suomelle. Paavo Cajander Salomaa. Paavo Cajander Runolaulaja. Paavo Cajander Eräässä kansanjuhlassa. Paavo Cajander Kuva. Paavo Cajander Matkamies. Paavo Cajander Isänmaani. J. H. Erkko Oi jos oisit, sydämeni. Niittypuro. J. H. Erkko Sinikaunokki. Vanha mummo. J. H. Erkko Aallon kehtolaulu. Iisa Asp Kevätlaulu. Uno von Schrowe Pieni mierolainen. Uno von Schrowe Kirkkovenheessä. Juhani Piet. Hannikainen Synnyin seutuni. Santavuoren tappelu. K. Kramsu Vanhus. K. Kramsu Unen tullessa. J. Mustakallio Paimenen pyhä. J. Mustakallio Pääskylle. J. Mustakallio
Pieniä elämäkerrallisia tietoja.
Jaakko Juteini, syntynyt talonpoikaisista vanhemmista Hattulassa 1781, oli maistratin sihterinä Viipurissa, missä kuoli 1855. Harjoitti mielityönään kirjailemista suomenkielellä ja on jättänyt jälkeensä suuren joukon runoja ja suorasanaisia teoksia.
Kallio (Samuli Kustavi Bergh), syntynyt Oulussa 1813, suoritti yliopistossa tuomaritutkinnon, mutta joutui sokeaksi; kuollut 1853. On kirjoittanut ainoastaan muutamia, mutta erittäin kauniita runoja.
Frans Pietari Kemell, syntynyt 1817, kuollut kappalaisena Ala-Kiimingissä 1857.
Juhana Fredrik Granlund, syntynyt köyhistä vanhemmista Porissa 1809, pääsi ahkeruutensa kautta kirjapainon omistajaksi Turussa, jossa kuoli 1874. On kirjoittanut koko joukon pieniä runoja.
Abraham Poppius, Juvan kappalainen, kuoli 1866. Taisi hyvin suomenkieltä sekä kirjoitti sujuvia ja kauniita runoja.
Olli Kymäläinen, mylläri Heinävedellä, kuoli 1855. Sepitti paljonkin kauniita runoja, mutta suuri osa niistä on unohtunut, kun K. ei osannut kirjoittaa ja siten runojansa säilyttää.
Antti Puhakka, syntynyt 1816 Kontiolahdella, tuottelias ja terävä talonpoikainen runoilija. On istunut talonpoikaissäädyssä useimmilla valtiopäivillä.
A. Oksanen (August Engelbrekt Ahlqvist), syntynyt Kuopiossa 1826, Suomen kielen ja kirjallisuuden professori yliopistossa. Hänen verrattoman kauniit runonsa ovat ilmaantuneet painosta "Säkenien" nimellä.
Yrjö Koskinen, syntynyt Vaasassa 1830, tuli 1863 yleisen historian professoriksi yliopistossa, v. 1882 senatoriksi, aateloittiin v. 1884. On kirjoittanut etupäässä mainioita kansamme historiaa koskevia teoksia.
Suonio (Julius Leopold Fredrik Krohn), syntynyt Viipurissa 1885, ylimäär. professori suomenkielessä, kirjoittanut paljon viehättäviä runoja, historiallisia ja kielitieteellisiä teoksia y.m.
Aleksanteri Rahkonen, syntynyt 1841 Viipurin pitäjässä, ylioppilas, kirjailija, kuollut 1877.
Olli Vuorinen (Berg), syntynyt Uukuniemellä 1842, kansakoulunopettaja. Kirjoittanut koko joukon onnistuneita runoja.
Paavo Cajander, syntynyt Hämeenlinnassa 1846, filosofian maisteri, kirjailija, on kirjoittanut ihania runoja sekä erittäin taitavasti suomentanut varsinkin Shakespearen näytelmiä.
Juhana Henrikki Erkko, syntynyt Orimattilassa 1849, Vilken alkeiskoulun lehtori Viipurissa. On ollut hyvin tuottelias sievien laulurunojen tekijä.
Iisa Asp, syntynyt Utajärvellä 1853, oli Jyväskylän seminarissa, kuoli siellä jo v. 1872.
Uno von Schrowe, syntynyt Hartolassa 1853, opettajakandidati, kirjailija, kuollut 1886.
Juhana Pietari Hannikainen, syntynyt Nurmeksessa 1854, filosofian maisteri.
Kaarlo Kramsu, syntynyt Oulussa 1855, ylioppilas, kirjailija.
Jooseppi Mustakallio, syntynyt 1857 Pyhäjärvellä (Oulun läänissä), filosofian kandidati, opettaja.
Laulu Suomessa.
Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa, Ehk'ei riista riemuksemme Saavu miesten maatessa; Laiho kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle.
Suomen poika pellollansa Työtä tehdä jaksaapi, Korvet kylmät voimallansa Perkaapi hän pelloksi; Rauhass' on hän riemullinen, Mies sodassa miehuullinen.
Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Väinämöisen kanteleita Täällä tehdään uusia; Valistus on viritetty, Järki hyvä herätetty.
Suomen tytön poskipäihin Veri vaatii kukkaset, Hall' ei pysty harmaa näihin, Näit' ei pane pakkaset; Luonnossa on lempeyttä, Sydämessä siveyttä.
Jaakko Juteini.
Oma maa.
Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois. Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla Lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi; Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot, Poiat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revon-tult' oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. Oi, kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymä-maa!
Kallio,
Pääskyselle.
Oi pääsky, lintu pienoinen, Sä riemurinta kaunoinen! Jo taasen riensit Pohjolaan, Jo taasen löysit meidän maan.
Oi, tuttu mulle vanhastaan! Sun ääntäs taas ma kuulla saan; Noh, terve, terve tultuas, Sä ystäväni armias!
Sä kaunokieli, kultasuu! Oi, kuinka laulus luonnistuu. Kun lennät ilmass' liehuten Ja riemuvirttä veisaten.
Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan Sä riennät? Oi sä riennät vaan Sen kauneutta katsomaan, Sen ihanuutt' imehtimään.
Sen saaret, salmet, laaksolot. Sen kuusikot, sen koivikot, Sen kukkaset koreudessaan, — Et löynne, pääsky, vertojaan!
Sen taivas ehtookullassaan, Sen aamurusko loistossaan, Ne toi sun, pääsky, Pohjolaan, Ne sai sun tänne lentämään.
Sun Pohjolassa, herttainen, On rakastella rauhainen; Sun tääll' on lysti ollakses Ja armas aikaellakses.
F.P. Kemelli.
Kotomaamme.
Täällä, Pohjan tähden alla, On nyt kotomaamme; Mutta tähtein tuolla puolen. Toisen kodon saamme.
Täällä on kuin kukkasella Aika lyhyt meillä; Siellä elo loppumaton, Niinkuin enkeleillä.
Täällä sydän huokailee ja Itku silmän täyttää; Siellä sydän iloitsevi, Silmä riemun näyttää.
Sinne toivon siivillä jo Sydän pieni lennä! Siellä kun on kotomaani, Sinne tahdon mennä.
J.F. Granlund.
Kevät.
Tou'on aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkealta, Taivahalta Siintävältä, loistavalta. Virta vilpas vieriää, Järven laine kieriää Hiljallehen rantaan, Pois katoopi santaan. Koivut, haavat Lehden saavat, Tuomet, raidat kukoistavat. Pensaat ja puut, Niityt ja haat, Laksot ja muut Ruohoiset maat Kaunistuvat ihaniksi. Saaret, mantereet, Luodot, tantereet Muuttui taas jo tuttaviksi. Kukkula ja suo, Kaikkityyni tuo, Hauskuutensa tullessaan.
Pienet linnut visertää, Pyyt ne puissa viheltää, Teeret kuhertavat. Kumppaninsa saavat Pikkuisetkin Lintusetkin, Itse pienet perhosetkin. Sorsat ruo'istohon ui, Kyttä maahan kumartui, Rastas laulaa puussa, Äijä lahden suussa Ruuhessansa Verkostansa Päästeleepi saalistansa. Tuohen ja muun Astian tuo Ympäri puun Lapset ja juo Mahlajaansa naureskellen. Sitten lähdetään Leikittelemään Luikaten ja lauleskellen! Kiekot kieppumaan, Pallot paukkumaan, Mailallansa kukin lyö.
Paimentorvi paikoin soi, Äijä laitumelta toi Touko-pellollensa Pari-hevosensa. Lapset kanssa Lampaissansa Soittelevat huilujansa. Nuori kansa tuomistoon, Maahan istui ruohistoon; Naiset kukkasista Kaiken-muotoisista Vääntää vaulat, Suuret paulat Kaunistamaan päät ja kaulat. Niin kevät tuo Riemuja vaan, Uudeksi luo Luonnon ja maan Hauskuudeksi sydämelle. Laihot toukokuun, Kasvut maan ja puun Muistuttavat ihmiselle Uutta elantoo, Uutta olentoo, Uutta eloo elämään.
J.F. Granlund.
Varpunen.
"Varpunen, sä räivä, Joka talvipäivä Kärkyt seutuvilla kartanon. Jos ois sulla mieltä, Pahan ilman tieltä Menisit, kuin pääsky mennyt on."
"Päällä kurkihirren Pidät ääntä virren, Kadehdittun' yli kaiken maan. Eikä kukaan pidä Sirkutustas sitä Laulun arvoisena ollenkaan."
Varpunen se vastaan, Tuuditellen lastaan, Pilpatti ne syyt, Miks' ei täältä lennä, Miks' ei pois voi mennä, Niinkuin kiurut ja kuin peltopyyt?
"Syy on isä vainaan, Miks hän meni naimaan, Harmajana, päistäröityin päin! Elänyt ei kauan, Jätti lapsilauman, Minä pahnan pohjimmaiseks jäin!"
"Tuskin vielä lensin, Kun jo kurjet ensin Läksi matkatielle ajallaan, Vaikk' ol' vilja vielä Koskematta siellä Haasioilla tai myös hajallaan."
"Minä kiljuin heille: Eipä kiiru meille, Ennen kuin nää kaikki syödyks saan. Mutta syönnin alla Pakkanen ja halla Jääksi jähmetytti järven, maan."
"Kun ois silloin tiennyt, Kuinka nyt on vienyt Talvi kaiken, minkä kasvoi maa, Oisin lentänynnä, Muiden kanssa ynnä, Vaivallakin valtameren taa."
"Vaan kun päivä palaa, Kultiansa valaa Yli hangen, yli meren, maan, Talvi herkiääpi, Kevät kerkiääpi, — Silloin uuden mielen saan."
"Kosiin menen, palan, Luvan saan, teen valan Minun kaunokaiselleni. Pian työtä lisää Taivaallinen Isä Mulle ja mun ainoiselleni."
"Ensin tehdään pesää, Sitten kaiken kesää Pesä pienoisilla täytetään. Niist' on kyllin työtä, Niitä juottaa, syöttää, Niitä pellollakin käytetään."
"Nyt mä pidän majaa Pitkin katon rajaa, Enkä niinkään ole turvatta. Vasten Luojan mieltä Räystähältä sieltä Eipä varpuistakaan murhata."
Abraham Poppius.
Punkaharjusta.
Oli kerta miestä kolme, Jotka sattuivat Savosta Kulkemahan kuuluisahan, Haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, Joss' on saari salmen suussa; Yli salmen saatettihin Sille puolen Punkaharjun. Astuvat ylämäkeä, Käänteleivät, katseleivat, Istuvat, ajattelevat; Kuuntelevat kukkumista, Kesä-linnun laulamista, Kuinka siinä linnut lauloi, Linnut lauloi, metsä soitti. Antoi aurinko ilonsa, Päivä paistoi pitkin nientä; Siitä koko luonto liikkui, Ilma silmissä iloitsi, Ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki' näitä katsellessa, Läikkyviä lähtehiä, Järven, lahen lainehia, Kerran vielä keskenänsä Miehet mielestä hyvästä Puhelevat puolestansa: "Kun ois tässä kukkasia, Lehtipuita lempehiä, Oksakaan omenapuuta, Oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asunto-maata!" Tuosta kärryihin kävivät, Rupesivat rattahille: Ratas vieri tietä myöten, Aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista; Siell' on puista portti tehty, Katu-varret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, Kun on kuu kokohon pantu, Kun on aurinko aljettu, Laskettuna maan perustus; Viel' ei vaivu vuoliaiset, Eikä arkut alta murru!
Olli Kymäläinen.
Surulaulu 1850 vuoden kiellosta.
[V. 1850 tuli kielto, ett'ei suomeksi saa painattaa muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Tämä luonnoton kielto jonkun ajan päästä kuitenkin poistettiin.]
Ei ole vielä lintu raukat Mitannunna mieltään Pitämähän pienempänä Liian suurta kieltään.
Eikö liene asetusta Ensinkänä tienneet, Kun on aina rallatusta Ennellähän pienneet.
Vaan jos vanhat pitkäparrat Rähinänne kuulee, Niin he meitä laulamahan Opettavan luulee.
Sitten teidän rähinänne Pian kohta puuttuu; Kaikki koirankuonolaiset Meidän päälle suuttuu.
Minä neuvon lempeästi Asetusten mukaan: Nyt ei ole laulannolle Julkinaista lupaa.
Minun raukan laulantoni Esivalta kielti, Koska minä iloisesti Joutohetket vietin.
Niin nyt soisin että vielä Saisi linnut laulaa, Eikä pantais milloinkana Heille paulaa kaulaan.
Sitten riemurallatusta Saisin vielä kuulta, Vaikka kohta laulun mahti Unehtuupi multa.
Koska pääsky enemmältä Laulamahan yltyy, Silloin vesi silmistäni Yhtenähän hyrkyy.
Vaan kun rastas lauleleepi Lehdikossa salaa, Sitten luonto laulamahan Minullakin halaa.
Sitten laulan hiljaisesti Siellä hänen mukaan: Lillin, lallin, tillin, tallin, Ett'ei kuule kukaan.
Käköseni kultarinta, Älä kuku mäellä, Siitä saapi paha huuto Väkivallan väellä.
Mene tuonne kukkumahan Lehtovaaran rotkoon, Minä tulen kuulemahan Illoin, aamuin notkoon.
Ja jos siellä laulavani Jonkun kerran kuulet, Älä toki ilmoita, kun Venäjälle tullet!
Antti Puhakka.
Savolaisen laulu.
Mun muistuu mieleheni nyt Suloinen Savonmaa, Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnehensa tyytynyt, Tää armas, kallis maa!
Kuin korkeat sen kukkulat, Kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaisat, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on, Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä, ponneton, Ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkavat Kovalla talvella, Ja kussa Pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat Kuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen, Sen suihke armaampi, Se silmä on Savottaren, Johonka taivas loistehen Ja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskuko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi, ellös ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainen Se sulla kellerti, Kim meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihollinen Ja poltti tuhkaksi.
Ja monta kertaa sattui niin, Kun meitä vainot löit, Kun vaimot, lapset kaadettiin Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa, Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmensuut;
Niin niistäpä useampi Hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja mulle ei mikään niin soi Kaikesta, minkä Luoja loi, Kuin: "armas Savonmaa!"
A. Oksanen.
Suomen valta.
Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, Niiss' on suoja Suomenmaan; Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura Kyntäneet on Suomenmaan; Kasvoi vehnä taikka kaura, Maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro Meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti Ruton, näljän aikana, Yksin miekallansa esti Vihollisen maastansa; Suomalain' siis yksin käyköön Käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!
Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auranrannat, Vienansuu, Siin' on, Suomalainen, mahti, Jok' ei oo kenenkään muun, Sillä maalla sie oot vahti; Älä ääntäs halveksu! Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!
A. Oksanen.
Koskenlaskijan morsiamet.
"Äl', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa! Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimatoni"
Näin virkkoi Wilhelmi Annalleen Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.
"Voi kuinka kirkas on illan kuu Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel' entää; Mut koski kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Wilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtiten vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa Ja koskien kuohua katsastaa.
Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla: Ja Vilhoa neitonen Vellamon Se katsellut kauan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäki käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään näyttää? — Voi, voi mua, Vellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paateren Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Wilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On Vellamon neidonpaasi, Se paasi, jolla hän Wilhelmin Veneen sekä onnen kaasi; Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.
A. Oksanen.
Tunnon rauha.
Ah, kellä puhdas tunto on Ja kalvamaton mieli, Jonk' ain' on retki polveton Ja laittamaton kieli, Jot' oikeast' ei luovuttaa, Ei väärän puoleen horjuttaa Voi vilpin viehätykset;
Sen silmä aina kirkas on, Ja otsa puhdas hohtaa, Povess' on sydän pelvoton, Jos kunka kumman kohtaa. Hän on kuin nuori neitonen, Jokaisen mielitehtoinen, Vaikk' olkoon vanhus harmaa.
Kuin yöksi maata painaksen Ja luojahansa luottaa, Hän kummitusten, peikkojen Näköj' ei säiky suotta, Vaan yön unittoman lepää Ja riemullisesti herää Hyvien töiden toimeen.
Jos korvensyöntä yksinään Hän kolkkoakin kulkee, Tai meren aallot myrskyillään Hätään jos häntä sulkee, Hän hämmästy ei silloinkaan, Hänell' on rauha rinnassaan Ja turva tunnossansa.
Hän kaunis on kuin kukkainen, Raitis kuin kevätaamu, Vaan omantunnon-vaivainen Se hoippuu niinkuin haamu, Ja päivät sekä pitkät yöt Sen entiset pahuuden työt Hänt' aina ahdistavat.
A. Oksanen.
Säkenet.
Syksyn kolkko, synkkä ilta Kattaa kaupungin ja maan, Raskahasti rannan aalto Vastaa kuusten huminaan.
Kuusten alla seisoo suojus, Sepä kattotorvestaan Sukkelasti suitsuttavi Säkeniä ilmahan.
Säkenet ne säihkyellen Tuulen kanssa tanssivat, Heloittavat hetken aian, Tuikahtavat, — sammuvat.
Lämmintä ei niistä lähde, Valkene ei valju yö, Mut ne kertoo, kuinka siellä Ahkera on alla työ.
Kaikuvalla kalkkehella Seppä rautaa kuonnuttaa, Painavilla palkehilla Taaskin tulta tupruuttaa.
Säkeniä uusi sarja Lentää yöhön sankeaan, Kylän lapset seisottuvat Noita tuossa katsomaan.
Säkenell' ei pitkä kaari Ole ilmamatkoaan, Tulen vaan saa syttymähän Käyden tulta ottavaan.
Näinpä, lauluni, sä lennä Säkenenä säihkyten, Nuorten mieltä miellytellen, Sytytellen, sammuen.
Ehkä saisit laulun innon Uutta tulta leimuumaan Sydämissä Suomalaisten Yli kaiken Suomenmaan.
A. Oksanen.
Syksytoiveita.
Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu, Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, — Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee, Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei: Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu, Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu; Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin, Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee, Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.
Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs, Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt, Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää, Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy. Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä, Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää, Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat, Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit. Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan, Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei, Vaan valo uus' kuin kirkastaapi jo uusia maita, Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.
A. Oksanen.
Suomen salossa.
Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa; Honkain väliltä siintävä selkä Vilkkuvi koittehen valossa. Hoi la la la la laa. Hoi la la la la laa! Kaikuu mun suloinen Suomeni maa!
Kaukana korvessa käkönen kukkuu Sulhonsa suloutta ylistää; Paimenten soitanto laitumen tieltä Ääntänsä korviini vilistää. Hoi la la la la laa, Hoi la la ia la laa! Kaikuu mun suloinen Suomeni maa!
Omanpa henkeni kieltä ne puhuu Honkain humina ja luonto muu; Itse en sydäntäin hillitä taida, Riemusta soikohon raikas suu: Hoi la la la la laa, Hoi la la la la laa! Kaikuu mun suloinen Suomeni maa.
Yrjö Koskinen.
Virsi kotimaan puolesta.
Oi kuningasten kuningas, Sä maan ja taivaan valtias, Myös tälle maalle silmäs luo Ja armos runsaat lahjat suo!
Vähäinen meidän kansa on, Maailman silmiss' arvoton; Vaan mitä mahtavinkin vois, Jos voimaa sult' ei saanut ois?
Kuin tomu edessäs on maan Suuruudet, voimat, vallat vaan; Kun viittaat, korkein alenee Ja matalaiset ylenee.
Kuink' usein juuri valitset Aseikses pienet, alhaiset, Siks että Sinun voimasi Selvemmin heissä näkyisi.
Kun tahdoit kansan valitun, Otitpa ylenkatsotun Ja halvan Juudan kansan, sen Teit vartijaksi totuuden.
Ja Bethlehempä, pienoisin Tuo kaupungeista juudankin, Sai armon armoist' ylimmän, Messiaan nähdä syntyvän.
Oi Herra, kuule meitä myös, Tee meissäkin Sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, Me pienuuteemme tyydymme.
Jos meidän kansa aina sais Vaan olla palvelijanais, Sun töitäs aina toimittaa, Valistua ja valistaa!
Suonio.
Suksimiesten laulu.
Ylös Suomen pojat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan!
Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään. — Sukkelat on sukset meillä, — Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais!
Koti kontion on tuossa, Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. — "Kuules, ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!"
Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. — "Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas!" — Hammasluske, Keihäsruske Kaikuttavi korpea.
Jo on karhu kaatununna; — Keihäs sattui rintahan; — Ukko nukkuu uupununna Sikehintä untahan. — "Riemuellen, Soitatellen Viekää saalis kotihin!"
Vaan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa.
Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu, Rakastettu Kohta ompi kotimaa.
Suonio.
Varpunen.
Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin Tai kiurusena oisin Kohoova pilvihin, —
Niin aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.
Hän silmät ehkä loisi Myös meihin raukkoihin Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.
Ei ääni mulle suotu Oo satakielisen; Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.
Vaan laulustani kuiten En huoli vai'eta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.
Paremmat laulu-äänet Keväällä ehtinee, Niin kuunnellessaan noita Jo varpu vaikenee!
Suonio.
Lumisateella.
Lumia lentää Ristin ja rastin, Leikkiä lyöden ja Taistellen; Vaan väsyneinä Vaipuvat viimein, Etsien rauhaa, Povehen maan. Mutta kun päivä Keväinen kutsuu, Pilviks ilmahan Haihtuvat taas.
Ihmiset myöskin, Maailman lapset, Raatavat, lempivät, Taistelevat; Vaan väsyneinä Horjuvat hautaan Töistähän, teistään Lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Jumalan ääni, Henkinä nousevat Taivahasen.
Suonio.
Tähden tuikkiminen.
Sä tähtönen kirkas, Oi sano, mi voi Tuoll' olla sun virkas, Miks Luoja sun loi? Suur' aurinko vaan Voi päiveä suoda Ja eloa luoda Yl' ilman ja maan.
Kuu valoa tarjoo, Kun pimein on yö, Unt' eläväin varjoo; Se hällä on työ. Kuin veljesi nuo Sä pieni et loista, Et pimeitä poista, Et ihmeitä luo.
Mut kuitenkin yhä, Kun tuikkeilet näin, On rauhoa pyhää Mun sydämessäin. Ma rohkenen taas, Ja kepeämmällen Mun tuntuvi jällen Täss' surujen maass'.
Kosk' yön läpi valon Näk' eksynyt mies, Hän tietävi: talon Tuoll' lekkuvi lies. Näin, tähtönen, liet Myös viittana varmaan. Mi luoks' Isän armaan Laps poloiset viet!
Suonio.
Joki.
Kas, lähde virtaa vuoresta, Luo silmäns taivahille, Ja lemmenkukat partaalla Suloa lausuu sille. Se on niin kirkas,, loistava, Se kuvaelee taivasta.
Se puroks' sitte muuttuvi, Mi kirkas ompi vielä, Vaan kun sen vesi juoksevi, Se himmentyypi tiellä; Se kukkasia suutelee Ja riemuisena rientelee.
Vaan kun se rientää kauemmas, Se paisuu suuremmaksi, Se tanssii, ollen riemukas, Ja muuttuu raivosaksi, Sen aallot kiehuu, pauhaavi, Niin että metsä kaikuvi.
Vaan kun on aikans ryskännyt, Niin hiljaiseksi jääpi; Sen pinta on nyt tyyntynyt, Se mereen häviääpi. Näin joki syntyy, kuolevi, Niin elämämme virtaavi.
A. Rahkonen.
Luoja tietää, sinä et.
Nosta silmäs, ihminen, Lue tähdet taivaan; Mittaa koko avaruus Tarkallensa aivan! Sano, miks' ei luonnon lait Vanhene ja hajoo, Korkeuden kappaleet Syvyytehen vajoo? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.
Mistä tuuli matkustaa, Mihin pilvi kulkee? Kuka taivaan akkunat Aukaisee ja sulkee? Montako on lehteä Puissa, pensastoissa? Monellako linnulla Pesänsä on noissa? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.
Montakohan pisaraa Meressä on vettä? Montakohan maassa on Hietajyväkettä? Ota pienin elävä, Suurimpaan se vertaa, Onko toinen suurempi Toista monta kertaa? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.
Sano, mont' on päällä maan Ollut asukasta? Mont' on tällä hetkellä, Monta tulee vasta? Voiko järkes tunkea Kuolon salaisuuteen, Kuinka tomu kirkastuu, Virkoo eloon uuteen? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.
Olli Vuorinen.
Eksynyt.
Mä korpehen riensin kuin eksynyt lammas, Kun myrkkyiset nestehet mieleni vammas, Ja kauaksi, kauaksi jäi koti-talo, Ylt' ympäri huokaili synkeä salo, Mua haukata pyys peto hirveä-hammas; Sen kauhea suu, kita uhkas mun niellä, Mä turmion reunalla seisoin jo siellä, — Nyt pilkahti taas kodin ikkunan valo, Ja kohtapa löys minut Ystävä jalo, Me yhdessä kuljemme nyt koti-tiellä.
Olli Vuorinen.
Lasten laulu lintusille.
Viserrelkää, linnut vienot, Piipitelkää, pikkuiset, Jotta helkkyileepi tienot, Jotta laulun lainehet Värehtii!
Ilon-aika on nyt teillä, Kevät-aika armahin, Ilon-aika myöskin meillä, Elon kevät ihanin Parhaillaan.
Äsken useammat teistä Kaukaa riensi Pohjolaan; Suloisaa se ompi meistä, Että jälleen synnyinmaan Etsitten.
Laulakaatte ilomielin Taasen Suomen suloa, Me, me sydämin ja kielin Teille tervetuloa Lausumme.
Teidän kanssa mielin yksin Ylistämme Jumalaa, Teidän kanssa ystävyksin Suven aikaa suloisaa Vietämme.
Mieluisesti katselemme Pesänpuuhianne vaan, Pikku poikianne emme Millään lailla milloinkaan Häiritse.
Niin, miks' emme teille sallis Pienokaista pesäänne? Sehän teille yhtä kallis, Kuin tää armas kotimme Meille on.
Viserrelkää, linnut vienot, Piipitelkää, pikkuiset, Jotta helkkyileepi tienot, Jotta laulun lainehet Värehtii.
Olli Vuorinen.
Suomelle.
Sinua, kultainen ja kallis maamme. Sinua kaikki työmme tarkoittaa; Elomme, onnemme me sulta saamme, Sa ihanteemme, kaunis Suomenmaa. Jo pienoisista saakka meille kannoit, Kuin äiti lapsillensa kaikki annoit, Ja tyhjiks usein rintas imetit, Ja usein kärsit nälkää saadaksesi Paremman toimeentulon lapsillesi, Ja usein vilussa sä värjähdit.
Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta, Mi jäät ja lumet poluiltasi luo, Ja työmme harras poistaa nälkäs sulta Ja elon sulle huolettoman tuo. Ja innon, jonka kätkit sydämeemme, Sill' erämaasi viljaviksi teemme, Näin vaivannäköä palkiten ja työs. Ja vaikka nääntyisimme alla säiden, Kun hyvä vaan on olla meidän äiden, Niin silloin hyv' on olla meidän myös.
Ja mitä — vaikk' ei työmme suuremp' oisi Kuin kipunan, mi syntyy sammumaan, Ja verrata vaikk' eloamme voisi Meressä yksityiseen pisaraan? — Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen, Kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen, Ja katoamme tuimaan taisteloon. Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks Ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks. Jumala synnyinmaata siunatkoon!
Paavo Cajander.
Salomaa.
Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa Tai'an luomana taas, kaunoinen salomaa. Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat, Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo. Nään sinut ennellään, nään taas tutut lempeät kasvo Joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään. Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot Kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.
Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti, Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut; Katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata, Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää; Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan Kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut, Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen, Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan; Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan, Kultia lähteissään heitellen yli maan, Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen; Tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön, Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket Tuolla sun helmassas, seurass' ystävien! Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas, Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen. Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin Kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen, Nähnyt valtavat hahmot sen sekä rohkeudella Taas tulevaisuuden verhoa nostellut; Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille, Toivonut taivasten antimet runsaimmat, Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän, Teilleen valkeuden rauhoa rannoilleen… Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään Tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
Paavo Cajander.
Runolaulaja.
Isossa hovilinnass' on pidot uljahat, Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat, Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää, Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.
Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen; Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken. Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Vaan tavan vuoks' on kaikki ja teeskeltyä vaan.
Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen; Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen, Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin… Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.
Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa, Ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa: "Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan, Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan, Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan, Hopealta hohtaa parta, nivukset pitkät sen Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.
Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus, "Mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus, Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan; Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan, Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin, Säveltään visertääpi sydämin tykkivin.
Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää, Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää, Ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa, Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.
Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan, Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan, Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on, Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.
Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois, Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois, Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa, Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.
Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää, Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää, Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat, Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.
Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen, Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden; Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.
Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän, Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.
Paavo Cajander.
Eräässä kansanjuhlassa.
Maan, vetten yli ilma raikas kulki, Uus' aika koetteli lentoaan; Ja peitost' yön nyt astui kansat julki Ja niiden kanss' uus henki maailmaan. Se oli raikas henki aamuruskon, Jok' innostuksen toi ja toivon, uskon, Ja salamoina iski sydämiin, Ja heikot säteet Suomeenkin se heitti, Mut usma meiltä päivän vielä peitti, Tääll' isänmaata vielä kaivattiin.
Se Suomen korpimailla vielä Ja turvekaton alla piilihen, Kuin simpsukkainen kuoressaan se päilyi Ja ark' ol' astumahan ilmoillen, Siks kun sen Lönnrot löys ja kuoren taittoi Ja salomaiden aarteet ilmi laittoi Ja maiden, kansain ihailtaviks toi, Ja eteemme, kuin lumonnut ois taika, Uus maailma nyt aukeni, ja aika Se meihin silmäns' ihmetellen loi.
Ja salot viherjöi ja päivä koitti, Ja lämmin liikkui yli vetten, maan, Ja laulut kaikui, mahtavasti soitti Nyt Runeberg'kin jätti-kanneltaan. Uus' aik' on tullut, uuden ajan riennot Nyt kulkee kautta maiden, täyttää tienot, Mut kansan viel' on verho silmillään, Siks kunnes Snellman hengen voimallansa Pois loihti peittehet, ja Suomen kansa Tul' omaa itseänsä näkemään.
Ja hänen sanansa kuin miekka koski Ja sydämistä mursi kylmän jään, Ja hänen äänens' innostuksen nosti Ja tunteet pyhimmät sai syttymään. Ja vanhat, nuoret kansan alttarille Nyt kilvan riensi uhraamahan sille Etunsa, onnensa ja elämän. Ja kansan vainiolla paahtoi helle, Ja viljoja nyt nousi tanterelle, Jonk' äsken karje näytti peittävän.
Ja alat, joita peitti unheen laineet, Nyt auraamaan käy Yrjö Koskinen. Ja kansan onnenvaiheet, työt ja maineet Nyt astuu kirkkahina ilmoillen. Ja Suomalainen tuntee rinnassansa Nyt Suomalaiseks' itsensä, ja kansa Täys-ikäisyyden valtakirjan saa. Ja poven pohjukasta riemut raikuu, Ja kautta maiden, mantereiden kaikuu: Nuo miehet eläköön ja synnyinmaa!
Paavo Cajander.
Kuva.
Mun huonehessani seinäll' on Yks kuva halpa ja koruton, Se siinä ollut on monta vuotta, Ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä mi siinä viehättää, Lumenko peittämä harmaa pää, Vai surun uurtamat vaot nuoko, Vai silmän lempeä tuike tuoko.
En tiedä; mutta niin lämmin on Sen läheisyys kuin auringon, Ja ompa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen Kuvoa tuot' yhä katselen, Ei sulho kultoaan punastuvaa Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin Herääpi muistoja mielessäin Niin armahaita, niin ihanoita Ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen Nään lapsuusmaailman riemuineen, Nään kynttilöitä ja joulupuita Ja ystävyksiä hymysuita.
Ja ompa kuin kuva elon sais Ja mua hellästi katsahtais, Ja ompa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on Sen läheisyys kuin auringon. Mut ken se ompi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen.
Paavo Cajander.
Matkamies.
On joulu-ilta, ja yksin Vaeltavi matkamies, Jotakin hän etsivän näyttää, Mitä etsivi, Herra ties.
Monest' uljahast' asunnosta Tuli liekitsee, ilo soi, Hän huomaavan sit' ei näytä, Ohi rientävi, minkä voi.
Kylän äärihin saapuu hän jo, Pimeys hänen on edessään, Pimeästäpä kaukaa loistaa Valo metsästä yksinään.
Se välkkyvi kuin luo kutsuis, Hän kutsua noudattaa: Maja pieni se on, väki siellä Juur hartauttaan lopettaa.
Ja kaikuu nyt pyhä virsi, Ja leimuvat valkeat, Ja himmeli hiljaa häilyy… Oi kuulkohot taivahat!
Kädet ristissä miesi siinä All' akkunan viivähtää, Kylm' ympärill' on, vaan hällä, Sydän hällä se lämpiää.
Hän viipyvi siinä, kunnes Kaikk' uuvahtaa lepohon, Ja kynttilä yksin tuikkaa, Ja hiljaus kaikkiall' on.
Mit' etsi se matkamiesi? Kenties — kenties kotiaan. Ja ken oli hän sekä mistä? En tiedä, — kulkija vaan.
Paavo Cajander.
Isänmaani.
Jos minne kuljen, mistä lähden, Tää maani mulle kallis on, Mut kallis on se vaan sentähden, Sen kansa kun niin armas on. Sen kansa taas on armas siksi, Se maansa kun tek' kallihiksi Verellään, kärsimyksillään.
Salomme vaikk' ois täynnä kultaa, Hopeita hyrskyis aaltomme; Vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa, Vaan konnan töit' ois muistomme, Kansamme kulkis hylkyteitä, — Ah! silloin maamme varjo meitä Kuin musta haamu vainoais.
Vaan nyt ei synkkäin syiden hallat Moit' isäin haudoilt' eroita, Ei taistelut, eik' ilkivallat Maast' armaimmasta vieroita, Niin korvet synkät, kallioiset, Kuin laaksot, järvet tuhatmoiset — Kaikk' ovat kalliit rakkahat.
Takana soitten, kallioissa Sai äidit piilon lapsineen, Kun urhot kaatui taisteloissa, Tai voiton toivat armailleen; Niin korpea kuin vainioita Luut isäin peitti, veri noita Kostutti kallis kaikkia.
Vakaana niinkuin vuoren seinä Kansamme puolsi maatansa; Ei huikennellut niinkuin heinä, Säilytti pyhät tapansa. Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa Hyljätty, halp' on tavoiltansa — Maan kalliin ostanut se on!
Muun riemun jos ken ryöstäis multa, Maan' armahan kun muistot jäis: Ne rinnassani voiman tulta Ja innon liekin virittäis. Oi urhoin kehto, isänmaani! Suojelkoon Herra armastani, Siunatkoon hautaa urhojen!
J.H. Erkko.
Oi, jos oisit, sydämeni.
Oi, jos oisit, sydämeni: Raitis kuni uusi oras, Puhdas kuni kehdon lapsi, Kirkas kuni lähteen silmä — Niin jos oisit sydämeni!
J.H. Erkko.
Niittypuro.
Näin moititaan: voi kuink' on murheinen Ja synkän musta niittypuron juoksu, Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.
Ei muisteta: tuo puro kotoisin On synkältä ja hallaiselta suolta, Ja korven kautta juosten, kuulikin Se näljänhätää, itkua ja huolta.
Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan, Vilkastui puro, iloisammin hyppii, Vaan murhe kuvastuupi muodossaan, Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.
J.H. Erkko.
Sinikaunokki.
Kysytte miks' elokaunikki Kasvoi pellon leipäviljahan, Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut? — Taivassinellään se muistuttaa, Että on maan päällä muutakin — Taivahista, pyhää, ihanaa — Paljon muutakin kuin leipä vaan.
J.H. Erkko.
Vanha mummo.
Kasteli kukkaa vanha mummo, Kukkaa ikkunalla. "Missä on tyttösi, vanha mummo?" "Kaukana maailmalla."
"Tiedätkö millä hän kulkee tiellä, Vaivainen mummo kulta? — "Tiedä en, — maailma taisi niellä, Taikka jo peittää multa:
Kastelen kukkaa, armastani, Muistelen tyttölasta, Tuskinpa jälleen puhdastani Löytänen maailmasta."
J.H. Erkko.
Aallon kehtolaulu.
Nuku, nuku aaltonen, Nuku jo! Tuolla laulaa humisten Kuusisto! — Kehtolaulusi se on — Nuku aalto rauhaton, Nuku jo!
Miksi tahdot katsella, Kuinka jo Loukannut on luontoa Turmio? Kuinka kukat surkastuu, Kuinka tuuless' paljastuu Lehdikko?
Nuku aalto vaahtopää! Nuku jo! Kerran sinun herättää Aurinko; Senpä sulle, rauhaton! Hellä silloin suotu on Suutelo.
Herätessäis heloittaa Kukat jo, Suloisesti tuoksuaa Tuomisto. Liverrykset lintusten Silloin soi kuin Väinösen Kantelo!
Sydän! nuku sinäkin, Nuku jo! — Uni sull' on suloisin Nautinto, Toivo aikaa armaampaa; Nuku, kunnes lopun saa Taistelo!
Iisa Asp.
Kevätlaulu.
Jo kinos sulaa, katoaa Pois noron ouruvesiin Ja roudatonna taasen maa Käy hangen alta esiin, Jo päivän silmä keväinen Taas paistaa meille myhäillen Jo kevät tullut on!
Jo riutuu ulapalla jää Ja laineen kahle irkoo, Taas tantereella nukkapää Jo kohta nurmi virkoo, Jo koivun urvut aukeaa Ja vihannaksi lehto saa — Jo kevät tullut on!
Taas taivaan alla kiurusen Soi ääni korkealla, Ja tuttavamme käkönen Taas kukkuu kankahalla, Ei malta pieni perhokaan Nyt uinailuaan jatkamaan — Jo kevät tullut on!
Siis mielen routa, murhe pois! Sen kevään lämmin voittaa — Ken kaihon orja olla vois, Kun riemun aika koittaa? Siis kevään laulu raikas vaan Nyt kaikkialla kaikukaan! Jo kevät tullut on!
U. v. Schrowe.
Pieni mierolainen.
Armas päivä paistaa, kohta Lämpimäks jo muuttuu sää, Hanki loisteessansa hohtaa, Sulain kiteet kimmeltää.
Poika repaleissa vallan Saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan Häntä täällä tervehtii.
Pieni mierolainen aina Yhä rientää eteenpäin, Eipä murhe mieltä paina, Rallatellen laulaa näin;
"Hopsis, jalat! Väsymystä Tunnetteko? Talohon Kohta päästään, siellä kystä Minullekin kyllin on.
Hongat, kuuset, vaiheitani Tahdotteko tietää te? Kuulkaa, tässä kulkeissani, Nyt mä teille kerron ne!
Aina muistan riemuin vielä Isän armaan mökkiä, Viisi meit' ol' lasta siellä, Vanhin niistä olin mä.
Muistan kuinka kotikaski Tähkäpäin jo kellerti; Noro hallan irti laski, Julma viljan runteli.
Talvi tuli, loppui leipä, Petäjäistä syötihin — Äitiin tarttui tauti, veipä Hänet kohta hautaankin.
Häntä multaan saatoin, itkin Haudallaan ma hetkisen, Kyynel poskipäätä pitkin Vieri, jääksi hyytyen.
Siitä asti tepastellut Olen mieron tietä ain… Jopa sulle kertoellut Olen, metsä, muistelmain.
Hopsis, jalat, joutukaa jo! Muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, Tuolla päivä laskeiksen". —
Yhä kiitää, vaan ei vielä Ihmisasuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä Uhkaa, mustaks yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valo Syttyy taivahalle jo, Leimuelee pohjanpalo, Huokaa jynkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessa Öinen jylhyys häviää — Vaan, ken tuolla kinoksessa Kalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen siellä Lepoon vaipui viimeiseen, Jäätyneenä kiiltää vielä Kyynel silmän murtuneen.
Uno von Schrowe.
Kirkkovenheessä.
Hei! soutakaamme poiat, Ja norjat neitoset! Me kilvan soutakaamme, Ett' aallot vaahtoiset Vierellä venehemme Hilpeinä hyppelee Ja kokka mahtavasti Edessä kohisee.
Ah, kaunis ompi ilma, Tää Herran päivä on! Vienosti vedet välkkyy, On taivas sumuton, Ja metsät vehreässä On juhlaverhossaan, Ja vakavina vaarat Nostaapi rintojaan.
Ja uutta ihastusta Vana nousee mielehen, Kun venhe viilettääpi Välitse niemien, Ja joka salmen suulla Meit' yhä tervehtää Taas uudet rannat, saaret — Oi, hausk' on retki tää!
Me airokkahat, kelvot Olkaamme soutajat: Pois joukostamme veltot Ja — turhan-kiskojat! Kun voimat taiten käyttää Ja, harras toimessaan, Mies ompi kestämähän — Se meistä miesi vaan!
Mut kunnon perämiesi Täss' ensi arvon saa, Hän kaikki karit tuntee Ja suunnan suuntoaa, Hän, hänpä meidät saattaa Vakaasti valkamaan, Siis kiitoksemme hälle Nyt ensin kaikukaan!
Ja nyt me laulakaamme, Oi siskot, veikkoset, Tään Suomen suloutta, Mi hurmaa sydämet! Ja niinkuin mieli puhdas Nyt kirkkomatkall' on, Niin työssä tälle maalle Se puhdas olkohon!
Ah, herttainen on hetki, Tää Herran päivä on! Jo kirkon torni nousee Tuolt' yli kuusikon. Ja aamupaistehessa Se noin kun hohtelee, Totuuden pyhän tietä Se meille viittailee.
Niin maamme tulevaisuus Myös meille hohtakoon, Kuin pyhä templi tuolla, Ja meitä kutsukoon! Se hohto sydämemme Innolla täyttäköön, Ja vauhti rientojemme Sen ilmi näyttäköön!
Hei! Soutakaamme veikot Ja siskot armahat! Me kilvan soutakaamme Ett' aallot vaahtoisat Vierellä venehemme Hilpeinä hyppelee Ja kokka mahtavasti Edessä kohisee.
Ja laulakaamme kaikki Nyt täysin sydämin, Kuink' on tää maamme kallis Ja meille rakkahin, Mut Herrallemme harras Myös kiitos kohotkaan, Ett' armostaan loi meille Näin armaan isänmaan!
Juhani Pietari Hannikainen.
Synnyinseutuni.
Mieltäni kun painaa murhe musta, Luokses silloin, etsein lohdutusta, Rauhaa pyytäin, pyrkii aatoksein: Siellähän ain' ennen löysin hoivan, Siellä, vaivoissani avun oivan Rakkahiltani sain tuskillein.
Riemua kun sydämeni saapi, Ihanuus kun mieltäin innostaapi, Kirkkaana oot silloin muistossain: Muistan kuinka riemut puhtahimmat, Kuinka tunteet ihanimmat Helmassasi tuntea mä sain.
Sydämeni sykkää yhä sulle! Maailmain ja kotimaani mulle Muinon olit, seutu armahin. Laajemmiksi kasvoivat ne sitten; Mutta mielestäni yhä niitten Vielä olet helmi kallihin.
Kaarlo Kramsu.
Santavuoren tappelu.
Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo! Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo. Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen Taru pinni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.
Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen, Illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen. Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan, Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.
Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain: Sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain. Huudot kuullen, kuoleva nous talonpoika istumaan, Kuolon kalme kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.
"Riemuitkaatte", niin hän huusi, "rikoksista riemuitkaa: Murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa! Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö, Riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö."
"Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on, Urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon; Mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään: Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään."
"Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn Kova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön; Mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa: Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa."
"Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauan viipyiskin, Kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin. Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie; Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie."
"Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat, Nythän valta teidän onpi, nyt te ootte voittajat. Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö, Mutta seuraukset senki poistava on kansan työ."
Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummisti, Kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu. Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö, Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.
Kaarlo Kramsu.
Vanhus.
"Lepoa vanhus itsellesi suo. Mit' auttaa sua raataminen tuo?"
"Ja raskaaksi sinulle käypi työ; Mi kädessäsi kirves puuta syö."
"Teit työtä nuorna; nyt jo vanha oot: Nyt vuorostansa nuoret raatakoot."
Vakaasti vanhus silmäs puhujaa: "Ei tehtäväänsä kesken jättää saa."
"Mä raadoin ennen käsin voimakkain; Nyt heikontunut lienen voimiltain."
"Mut miksi työstä kesken luopuisin? Työalan määräs Luoja kullekin."
"Ken jättäis työnsä Luojan säätämän? Työaika onpi aika elämän."
"Sentähden raadan, raadan täällä vaan Siks, kunnes kutsun Luojaltani saan."
Kaarlo Kramsu.
Unen tullessa.
Hiljaa, hiljaa! Ilta on. Taivas tummeneepi. Luonto tyyntyy lepohon, Maa jo himmeneepi.
Haukottava hämäryys Pirtin pienen täyttää. Pärekin jo pihdissään Pienemmästi näyttää.
Tuutusessa tummemmin Keinuu leino lapsi — Alkaa armas äitikin Tulla tummemmaksi.
Sitte saapuu unonen, Päreen sammuttaapi, Pitkin pirtin penkkejä Hiljaa hamuaapi —
Istuvaiset nujertaa Vitkon vuotehelle, Pitkälleen jo äidinkin Kaataa kätkyelle.
Yö jo on ja hämynen Pirtti unelmoipi. Sirkka uunin korvassa Tyytyväisnä soipi — —
Jooseppi Mustakallio.
Paimenen pyhä.
Kaukaa kuuluu kumahellen Ääni kirkon kellojen. Tuota tarkkaa säikähdellen Mäellä paimentyttönen.
Tuota tarkkaa — — Kyyneleitä Vierii vienoposkilleen — — Silloin sana tuulten teitä Syöksee immen sydämeen:
"Älä itke, paimen pieno! Herra kuulee tässäkin!" Silloin vaipuu tyttö vieno Maahan, Herran jalkoihin —
Pyhävirttä huminoipi Sitte maa ja taivaskin — Mäeltä mäelle sana soipi: Herra kuulee tässäkin!
Jooseppi Mustakallio.
Pääskylle.
Et silloin, pieni pääsky, Sä laula riemuten, Kun meill' on kylmä talvi Ja maa on valkonen —
Vaan silloin Niilin luona Sä, surren oksalla, Siipeesi peität pääsi Näät unta Suomesta.
Jooseppi Mustakallio.