PÄIVÄN VALAISEMIA PILVEN HATTAROITA

Kirj.

Kristian Elster

Porvoossa, Werner Söderström.

Oulussa, Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1890.

I.

— — Oletko koskaan eläessäsi nähnyt noita hirmusia myrskyjä, jotka usein syksyisin riehuvat Länsi-Norjan vuono-maissa?

Ulkona on niin pilkkosen pimeä, että melkein saattaisi luulla ett'ei siitä koskaan enää valkenekaan päivä. Jos sanoisimme silloin satavan, niin ei kukaan saattaisi saada edes sinne päinkään aavistusta siitä tuimasta tupruavasta höyryntapasesta vesitulvasta, jota myrsky kulettaapi muassaan mereltä päin. Sen pisareet töytäävät akkunain laseihin, kaikkialta kuuluu viuhinaa ja voihkinaa, ikään kuin siellä olisi joukko eläviä olentoja, jotka, ollen myrskyä paossa, milloin parkuen ja epätoivosina pyytäisivät suojaa, milloin vonkuen töytäisivät vasten seiniä ja akkunoita väkisinkin törmätäksensä sisään. Vesitulva pudota räiskähtää maahan ja lätäköissä kaikki kiehuilee, kuohuilee. Tuuliaispää ensikseen kuuluu uhkailevana kohinana, sitten se lähetessään kiljuu kuin ulvovat, nälkäset pedot ja syöksee kohta yli koko seudun, ikäänkuin se olisi pudonnut alas vuorelta, tanssii hirvittävällä tavalla yli mäkien ja laaksojen ja ylettyy aina taivaaseen saakka, kunnes vihdoin jyrinällä katoaa ylälaaksoille päin.

Semmoisten myrskyjen raivotessa kaikki huoneet tärisevät ja niiden asujamet kyyristäikse toinen toisensa luokse, ja silloin sanotaan: "oikea Jumalan ilma" ja "Jumala armahtakoon niitä, jotka nyt ovat merellä".

Kuin ovea avataan, niin samassa töytää veden tulva kauvas laattialle, ja koko rakennuksen muut ovet aukenevat äkkiä ja paukahtavat sitten rämähtäen kiinni taas. Tuulenpuuska kulkee halki kaikkien käytäväin ja portaitten ylös korkeimpaan ullakkoon saakka. On vaikea saada avattu ovi kiinni, kun myrsky kovin kourin on tarttunut siihen; tuntuu aivan siltä kuin olisi raivoavain vihollisten piirittämänä, jotka uhkaavat murtaa kaikki ovet hävittääkseen omaa rauhallista kotoamme.

Semmoisten myrskyjen huomis-aamuna näyttää ikään kuin tuuli olisi pyhkinyt pois paikaltaan kaikki liialliset kappaleet. Huoneitten lähellä on murtuneita kattoliuskan kappaleita läjittäin, siellä täällä näkee hajonneita ja murtuneita puita, irtiriistettyjä aitankattoja tai muita "myrskyn muistoja"; kaikki tiet ovat muuttuneet virroiksi ja kaikki sillat ovat pahassa vaarassa. Muutaman päivän kuluttua usein näkee merimiehiä teillä matkustamassa ja välisti tuuli tuopi laivanjäännöksiä laaksoihin. —

— Semmoisena iltana kolkutettiin kovasti meidän huoneemme ovea.

Isä meni itse ulos; minä kulin hänen jälissään, en arvellut voiman tulla mitään hyvää pimeydestä ja myrskystä ja olin vähän ihmeissäni, että isä tahtoi avata ovea. Hänellä oli lyhti kädessä, jolla valasi ulos, kuin oli saanut oven auki. Ensimmäisenä näin sateenkuurosta tummanruskeita, maankarvasia esineitä, joita lyhdin valkea valasi. Mutta kohta ne selvenivät kahden kuparinkarvasen ihmisen kasvoiksi, jotka alas painettujen merimieslakkien alta synkästi tuiottivat vasten valoa, Vesi valui virtana pitkin nahkalakkeja ja nahkatakkeja sekä tippueli heidän parrastaan. Pieni, tummankarvanen olento seurasi heidän jälissään.

"Onko siellä ketään, joka tahtoo puhutella minua?" kysyi isä.

"On kyllä," vastasi karkea ääni.

"Tulkaa sisälle; muuten tulee koko kuuro samalla huoneesen."

Kaksi kauhean suurta merimiehen saapasta astui ovesta sisään, sitten vielä toinen pari ja viimeksi tuo pieni, nahkavaatteihin kääritty olento. Ovi sulettiin ja tulleet saatettiin kyökkiin.

"Sinäkö se olet," sanoi isä toiselle miehistä. "Mutta, Herran nimessä, miksi olette liikkeellä tämmöisessä ilmassa?"

"Niin, mitään huvia se ei ole," vastasi mies tylysti.

Hän oli erään kauppamiehen renki, joka asui meren rannalla ja joka oli isäni hyvä ystävä.

"Meidän piti tuoda tänne tuo tuossa," sanoi toinen miehistä viitaten elävään nahkakäärökseen, josta vesi lorisi alas laattialle, tehden isoja lätäköitä.

"Kuka se on," sanoi isä ja vetäen pienokaista esille valkean valoon hän kumartui alas katsomaan. "Elina!" hän huudahti ja käyden aivan vaaleaksi katsoi hän kyselevin silmin miehiin. He seisoivat molemmat vaiti. Sitten kuului toinen kuiskaavan; "On tapahtunut suuri onnettomuus."

Isä ei vastannut, vaan vei pienen tyttösen, joka oli noissa nahkavaatteissa, ovea kohti. Samassa tuli äiti ja kysyi mitä oli tapahtunut. "Ota hänet tupaan ja riisu häneltä vaatteet," sanoi isä lyhyesti. "Mene sinäkin sinne," hän sanoi sitten minulle, joka siinä seistä töllistelin ihmeissäni ja kauhistuksesta en voinut selvästi ymmärtää, mitä tämä kaikki merkitsi.

Tuvassa rupesi äiti ottamaan sadevaatteita pienokaisen ympäriltä. En osaa sanoa, kuinka minä ihmettelin, kuin äiti oli kuorinut hänen yltään kaikki nuo matkatakit toisen toisensa päältä, ja näkyville tuli pieni soma tyttönen, joka suurilla, harmailla silmillään katseli tyynesti ja mielevästi meitä, vieraita ihmisiä, hänen ympärillään. Oli minusta, ikäänkuin myrsky, joka ulvoen riehui ulkona, olisi salasella tavalla tuonut hänet muassaan, ja minä vaan katsella tuiotin häneen.

Kutrinen hänen vaaleasta tukastaan, josta sadevettä vielä tippueli, rippui otsassa. Kun äiti oli saanut matkavaatteet riisutuiksi, niin tyttö itse otti lapaset käsistään ja pyhkieli silloin tällöin vettä pois kasvoistaan. Hänellä oli punaruutukkainen hame yllään, huivi solmittu vyötäsille ja pitkävartiset saappaat jalassa.

"Hyvä lapsi, kuka lähettää sinut tänne semmoisessa ilmassa?" kysyi äiti, otti märän huivin hänen ympäriltään ja hieroi hänen pieniä punottavia kätösiään.

"Isä ja äiti ovat poissa," vastasi tyttö, "ja sen tähden Saara arveli, että paras olisi että heti tulisin näille tienoille."

"Poissako?" Äiti pysähtyi riisumistyöstään. Kävi selväksi, että tyttö parka ei tietänyt, mitä se sana merkitsi. Hän oli niin usein kuullut kansan puhuvan, että ihmiset "joutuivat pois" merellä, ja hän totta oli nyt kuullut samaa vanhemmistaan ja matki ajattelemattaan näitä sanoja muiden puheen mukaan.

"Anna heille jotakin lämmintä syödä," sanoi isä, joka nyt tuli tupaan. Hänen kasvonsa olivat harmaat kuin tuhka, hänen äänensä kajahteli kuivalta ja käheältä. Palveluspiika meni ulos ja äiti muutti äänetönnä vaatteita pienokaiselle, mutta minä huomasin hänen käsiensä vapisevan. Hän loi lyhyen silmäyksen isään päin, sai häneltä samasen takaisin ja isä meni jälleen toiseen huoneeseen.

Hetkisen kuluttua pieni tyttönen istui kuivana ja lämpösenä uunin ääressä ja joi teetä suuresta, kukilla kirjaillusta kupista.

Äiti kyseli häneltä minkä mitäkin, eikö hän ollut peljännyt j.m.s. Ei, ei hän sitä ollut. "Kuin Hannu — renki — on muassa, niin ei ole pelkoa, ei vaaraa", hän sanoi. "Eikä tuuli tullut kovin äkillisissä puuskauksissa", hän lisäsi ymmärtäväisen ja kokeneen tavoin ja hänen kasvonsa ilmottivat hiljasta totisuutta ja mielevyyttä. Saattoi selvästi huomata, että hän jo oli vähän kokenut, vaikka pieni olikin.

Tyttö oli hiljasena koko ehtoon, vaikka ei varsin surullisena. Mutta iltasella, kertoi äitini sittemmin, kuin tytön oli mentävä levolle, hänen äkkiä ruvenneen itkemään; silloin hänelle oli äkisti selvinnyt, mitä tuo oli, että hänen vanhempansa olivat "jääneet pois" tuolla kirkkomatkalla, josta vaan kumottu vene oli tullut kotirantaan.

Näin minä ensi kerran tapasin Elina Holtin, ja nyt en näe myrskyilmaa sen illan tulematta kaikkine tapauksineen selvänä silmieni eteen; näen noiden miesten ruskein kasvojen esiintyvän pimeästä ja tuovan onnettomuuden sanoman taloomme, ja muistan ennen kaikkea tuon likomärän tytön vaaleine hapsineen, harmaine silmineen sekä vakavine puheineen.

II.

Ei hyvin kaukana meiltä, mutta lähempänä järveä asui Elinan setä.

Hänen asioissaan oli paljo kysymys silleistä — sen verran minä tiesin hänestä. Tämän sedän luona tuli Elinan vast'edes asua, mutta kuin hän oli naimaton, jäi tyttö vastaiseksi meille.

Meidän yksissä-olomme ei kuitenkaan ensi aikana tullut pitkälliseksi. Minut kohta pantiin läheiseen kaupungin kouluun, ja kun ensi kerran tulin takaisin kotosalle, niin hän jo oli muuttanut setänsä taloon. Vaan hän tuli kumminkin tuon tuostakin meille, kuin näet hänen oli oltava äitini valvonnan alasena. Minäpä en tähän aikaan hyvinään paljon yhtynyt hänen seuraansa. Hän yhä puheessani etsiskeli "kaupungin tapoja", ja se loukkasi hyvin paljon kunniantuntoni. Muuten muistan vaan, että hän silloin oli rajuluontonen tyttölapsi, jonka silmistä aina leimusi jotakin äkillistä ja uhkaavaa, ja että hänen oli mieleistä kuleksia ulkona paljain päin ja käydä talonpoikain luona.

Helposti huomasin, että tämä rajupäisyys ja kuleksimishalu ei ollut äidilleni mieleistä. Huomasin myöskin, että äitini aina Elinan aikana alkoi puhella mietteitään "hiljasesta ja somasta". Välistä kuulin hänen myös puhuvan tuon tyttösen talonpoikasista tavoista. Minä en niitä paljon havainnut, mutta enpä ollutkaan siihen aikaan mikään tarkka tutkia.

Vasta silloin, kuin monta vuotta oltuani poissa tulin kotiin levähtämään ensimmäisten tieteellisten urhotöitteni jälkeen, Elina ja minä aloimme katsella toinen toistamme vähän lähemmältä. Minä olin ylioppilas, hän vasta ripillä käynyt. Ensi yhtymisemme olivat sellaiset, että koetimme kaikin tavoin loukata toinen toistamme. Sittemmin teimme kumminkin jonkunlaisen epäluotettavan sovinnon, ja aloimme ilmottaa toisillemme ajatuksiamme — taikka oikeammin, minä sen vaan yksipuolisesti teinkin.

Tultuani vast'ikään tieteellisistä harrastuksistani, minä en voinut ajatella paljon muuta kuin tiedettä. Tunsin itseni vapaaksi koko synnillisestä ihmisestäni sekä luulin olevani täynnä puhtaimpia käsitteitä. Pidin jokapäiväsen elämän rientoja halpoina ja arvelin milt'ei alentavan arvoani, jos puhuin muusta kuin tieteellisistä asioista. Tältä kannalta myös lähestyin Elinaa.

Mutta mitään epätieteellisempää kuin Elina Holtia ei taivaan aurinko vielä ole valassut. Minä tunsin, ajattelin ja toimitin ainoastaan tieteellisten perusteiden nojalla; hän tunsi, ajatteli ja toimieli omalla tavallansa sen tähden vain, että hänen mielensä niin teki ja että hänen luontonsa laatu oli semmoinen, ja kun hänen päähänsä pälkähti, niin hän ei ottanut ollenkaan mitään tunteakseen eikä ajatellakseen. Minä luulin silloin kykeneväni keksimään olemisen perussyitä; vaan Elinalla ei yhtään ollut halua semmoisiin.

Eräänä päivänä ilmotin hänelle muutamia tärkeitä loppupäätöksiä, joihin olin tullut meren pohjalla olevan alkuliman tutkimisessa, ja arvelin, että tästä oli mielestäni koko elimellisen elämän alku ja synty etsittävä. Huomautin hänelle myös senkin kummastuttavan seikan, että jo Jonialainen Anaksimandros — se oli muistaakseni hänen nimensä — lausui sen mielipiteen, että elämä on syntynyt siten, että aurinko paistoi maan pinnalle, jossa silloin oli vaan kosteata limaa ja vettä, ja että ensi ihminen luultavasti oli ollut kala.

"Se on inhottavaa!" Ei hänellä ollut sen enempää lausumista tästä niin ylön tärkeästä asiasta.

Samassa tilaisuudessa tulin sanoneeksi, että apina tietysti on ihmisen lähin kantaisä.

"No niin, tiedätkö, että sitä minäkin olen ajatellut", hän lausui, ja minäpä aloin jo pitää häntä ajattelevana ihmisenä, kunnes hän lisäsi: "siitä lähtien kuin sinä tulit kotia".

Todellakaan, hänellä ei ollut rahtuakaan tieteellistä henkeä. "Ei käy luottaminen kirjoihin", hän sanoi, teeskentelemättä ilmottaen tietämättömyyttään, ja hän pysyi tavattoman kiivaasti omissa mahdottomissa ajatuksissaan. Eikä vastaväitteet vaikuttaneet häneen mitään. "Olen siitä kumminkin vakuutettu", hän vaan sanoi. Kerrankin kuin hän seisoi rannalla vaatteita sotkemassa sai hän minut melkein silmittömästi suuttumaan jänkyttämisellään: "olen siitä niin vakuutettu".

"Sepä on hulluutta olla vakuutettu jostakin", minä sanoin, ja kerroin hänelle, että toinen viisas kreikkalainen oli lausunut, ett'ei käy varmuudella päättäminen mitään mistäkään asiasta.

"Hän olisi mielestäni tehnyt viisaammin, jos hän ei olisi avannut suutaan", Elina sanoi paukuttaen märkiä vaatteita niin, että vettä räiskyi silmilleni.

Puhuin sitten rakkaudesta. Oli varma päätökseni, että mies ja nainen olivat kaksi yksilönpuoliskoa, ja että ne, jotka ovat henkistä sukua toinen toisillensa, yhtyvät sisällisestä taipumuksesta yhteen, että heistä tulisi jotakin kokonaista. Mutta silloinpa Elina purskahti semmoiseen sopimattomaan ja vallattomaan nauruun, ett'en ole ennen kuullut kummempaa.

"Olet tuhma", hän sanoi.

"Mutta Elina hyvä" — minä alotin lausua vallan närkästyksissäni.

"Mutta kuinka sinä luulet rakkauden syntyvän?"

"Etkö sitä tiedä?" Ja sitten hän lauloi erään noista renkutuksista, jossa sanotaan, että ei tiedetä rakkauden tulosta muuta, kuin että se tulee kenenkään lähettämättä, kenenkään tietämättä, vaan että se kumminkin sytyttää itsekutakin ihmistä ilmituleen…

"Jumala varjelkoon, Elina, minkälaisia veisuja sinä laulat!"

"Niinkö vai? Onpa minulla toinenkin", ja sitten taas renkutus siitä, että rakkaus puhkee kuin kevähän lehdet sekä kuin hymyilevän silmästä kyynel j.n.e.

"Mutta ei, se on tuhma" — hän sanoi ja herkesi.

Jättäen tietopuoliset asiat sikseen, koettelin saattaa häntä harrastamaan läheisempiä käytöllisiä asioita, valtiollisia ja yhteiskunnallisia, vaan ei siitäkään tullut sen parempaa. Politiikkaan, hän lausui päättäväisesti, ei kenenkään rehellisen ihmisen sovi ryhtyä. Hän tunsi vaan yhden henkilön, joka semmoisissa tuhrusteli, tuon entisen aliupseerin ja koulumestarin Hannu Sjuvsenin Grönvaldista, joka juoppouden tähden oli joutunut virkaheitoksi molemmista toimistaan, ja jolla nyt ei ollut mitään muuta askaroimista, kuin politiikan kanssa. Ja työmieskysymyksen olivat kaupunkien mahtavukset keksineet, jotta heillä muka olisi jotakin, josta pitäisivät puheita, kuin suurissa kemuissaan olivat joutuneet iloselle tuulelle ja tulleet ihmisystävällisiksi. Todellakin, Elina oli hirmusen tietämätön.

Minä aloin arvata mistä hän oli saanut kaikki nuo mielettömyydet. Tietysti sedältään. Tämä oli vaaleatukkanen mies, noin neljännen kymmenen loppupuolella, ja hänen silmänsä olivat vaaleansinertävät. Hän oli vähäpuheinen, ja sekin vähä minkä hän puhui näkyi minusta jotensakin typerältä. Hän tavallisesti ei päässyt pitemmälle kuin lauseen puolitiehen, jäännöksen asemesta hänestä kuului vaan kimakka, uhkaava "Eiköhän?" ikäänkuin olisi tahtonut varottaa kuulijoita kysymästä seuraavia sanoja. Ja sikäli kuin sillä kertaa olin ymmärtävinäni, niin hän halveksi kirjoja. Luulin huomaavani, että hän piti kirjanoppineita houkkioina, valtiollisia asioita harrastavia pettureina, ja hänen tieteellistä kykyään minä varsinkin silloin rupesin halveksimaan, kuin hän kerran ylenkatseesta säihkyvin silmin nauraa hohotti minun sanoessani, että aurinko varmaankin oli palavaa kaasua. Ei Elinakaan ottanut tätä uskoakseen. Hän juuri solmieli kenkänsä nauhoja ja pudisti päätänsä säälitellen, että minä voin uskoa jotakin semmoista.

"Mutta, hyvä Elinani, kaikkein uusimmat tutkimuksethan näyttävät — —"

"Tiedätkö mitä minun kaikkein uusimmat tutkimukset näyttävät?" hän sanoi, tarttuen viimeisiin sanoihini.

"Sinun —?"

"Ne näyttävät, että kenkäni ovat pohjitta", hän sanoi seisten toisella jalalla ja ojentaen toista rikkinäistä kenkää minua kohti.

Muutoin olen nähnyt saman Elinan sedän näyttävän oikein miehen mieltä. Olipa hän kerran myrskypäivänä merellä; minä olin muassa. Hän piti perää, paksu takki yllä ja merimiehen lakki päässä. Silloin, täytyy todistaa, oli hänessä jotakin niin miehuullista ja uljasta, kuin hän tuossa istui peräsin ja jalusnuorat kädessä, ett'en parempaa milloinkaan ole nähnyt. Hänen vaaleansiniset silmänsä katsoa tuiottivat silloin tyystisti eteen päin, eikä mikään hyökyaalto eikä laskeutuva laine jäänyt häneltä huomaamatta. Olipa silloin hänen silmissään semmoinen uhkaileva loiste, että minun täytyi lausua itselleni: Hän on polveutunut noista vanhoista viikinkisuvuista, jotka vallottivat Normandian, rupesivat Islannissa asumaan ja löysivät Vinlanninkin. [Norjalaiset viikingit vallottivat keskiajalla pohjos-Ranskanmaan, jonka he sanovat Normandiaksi, kansottivat Islannin saaren, jossa pohjosmaiden runous kehittyi maailman mainioksi, vieläpä pääsivät Pohjos-Ameriikan rannikoille saakka, joita he nimittivät "Hyväksi Vinlanniksi"; vaan tämä löytö kumminkin pian hävisi kansojen muistosta, niin että Ameriika Kolumbuksen aikoina taas oli tuiki tuntematon maa. Suomentajan sel.] Mutta vaan manterella ja sivistyneitten parissa hän oli oikean poroporvarin näkönen.

Sitä vaan en ollenkaan osannut sanoa, miksi tämä yksinkertanen maakauppias niin suosi erästä lähiseudussa asuvaa miestä, jota yleisesti nimitettiin "patriootiksi" (isänmaanrakastajaksi). Tämä oli varatuomari, nimeltä Vang, joka oli ollut miehenä silloin, kuin talonpojat ensin alkoivat tehdä vastarintaa hallitusta vastaan. Mutta sitten oli hän joutunut peräpajulle. Hän nyt oli lakiasiain ajaja, mutta hänellä ei ollut monta asiaa enää ajettavana, ja hän sen tähden myös koulutti pieniä lapsia sekä kirjotteli voudin konttoorissa. Hän oli innokas "vapauden harrastaja", mutta "vanhojen, rehellisten" tapaan, puheli alinomaa "ihmisoikeuksista" sekä jakoi Norjan asukkaat kahteen osaan: "orjallisiin, Danomaaneihin" (tanskankiihkosiin) ja "patriootteihin". Hänellä oli alati mielessä joku "yleisvaltiollinen tuuma", ja hänellä oli aina paljo puuhaamista ihmissuvun monien tirannein mestauttamisessa.

Muutoin hän oli verenhimonen vaan puheissaan: itse työtoimien todellisuudessa hän oli sievimpiä ja sävysimpiä miehiä, joita on ollut maan päällä, ja työskenteli vaan maailman parantamisessa ja sen sortovaltiaitten telottamisessa. Ja Holt ei halveksinut niin paljon ketään muuta kuin juuri tällaisia "haaveksijoita" ja "idealisteja". Mutta siitä huolimatta hän oli patriootin seurassa joka ikinen päivä. Joka ilta nähtiin entisen hallituksen vastustelian istuskelevan Holtin kamarissa, tupruilevan suunnattomia tupakkasavuja sekä lavertelevan valtioviisaita puheitaan. Holt kuunteli vaan äänetönnä ja nyökäytteli välistä hyväksyen päätään sekä oli kaikissa vaiheissa hänen uskollinen ystävänsä.

Kerrottiinpa hänestä kerran sitäkin, että kuin muutamat nuoret miehet olivat käräjäpaikassa ruvenneet pilkkailemaan "patrioottia" ja muun muassa uimassa ollessa olivat houkutelleet häntä, joka oli huono uimaan, ulos syvälle, niin Holt silloin oli uhannut "suolaavansa" heitä ja painanut nuoria herroja toista toisensa perästä niin kunnollisesti veteen, että kiittivät Jumalatansa kun pulasta pääsivät hengissä.

Mutta Holtin ja hänen veljensä tyttären väli ei viimeis'aikoina ollut hyvä. En kuullut heidän milloinkaan puhuvan keskenään enempää kuin heidän välttämättömästi täytyi, eivätkä he koskaan puhellessaan katsoneet toinen toisehensa. Kumminkin minulla oli se varma vakuutus, että Elina sedältään oli saanut sekä monet muut epäluulonsa että myös senkin, että hän ei pystynyt oivaltamaan kirjojen arvoa. Eihän hän suinkaan tuntenut muiden mielipiteitä kuin setänsä.

Viimeksi mainitun epäluulon ilmauksista kumminkin yksi näytti minusta olevan naurettavin. Tyttö oli, kuten jo sanoin, äitini valvonnan alasena ja hän tavan takaa kävi joka päivä meillä oppimassa ompelua j.m.s.

Eräänä päivänäpä hän ei tullutkaan tavallisella ajalla aamuisin, ja kuin hän tuli, näkyi selvästi, että hän oli valvonut ja että hän oli hyvin alakulonen. Äitini kysyi oliko hän kipeä; mutta syy oli aivan toinen. Hän oli eräässä kotimme nurkassa löytänyt paksun kirjan, jonka hän oli vienyt mukanansa kotia, "sillä hän nukkui niin helposti iltaisin kirjaa lukien". Tämä kirjapa oli hänen mielensä häiriön syy. Hän näet ei laisinkaan ollut nukkunut sitä lukiessaan, vaan päin vastoin lakkaamatta lukenut päivän valkenemiseen saakka. Eihän hän muistanut kirjan nimeä, eikä kenenkä kirjottama se oli; vaan kuin hän seuraavana päivänä toi sen tullessaan, huomattiin sen olleen Eugéne Suen muuan romaani.

"Onneton lapsi" huudahti äitini, "se on hyvin epäsiveellinen kirja".

"Niin, kauhistava se oli. Enpä olisi koskaan osannut ajatella, että niin monta kummallista seikkaa saattaisi tapahtua maailmassa".

"Lapsi parka, tekotapauksiahan siinä kerrotaan".

"Tekotapauksiako? Eikö se olekaan totta?" hän kysyi aivan hämillään.

"Romaanihan se on".

"Va-ai niin?! Tekojuorujako ne vaan olivatkin? No, silloin siitä ei ole niin hätäilemistä. Ja minä kuin luulin joka sanan todeksi, ja olin vähällä pyrskähtää itkemään siitä. Voi toki, hyvä Jumala, minkälaisia ihmisten aivoihin juolahtaakaan! Ei muuta kuin tekotapauksia!"

Ja siihen hänen halunsa lukemaan enemmän sen kaltasia kirjateoksia peräti hävisi. Hän ei ymmärtänyt, että kukaan huviksensa lukisi semmoista, "joka oli vaan keksittyjä juttuja".

Mutta jos Elina ei oivaltanut kirjallisuuden arvoa, niin kyllä hän tiesi kuinka vene oli ohjattava oikeaan suuntaan. Ja vaikka hänen kirjalliset tietonsa olivat vähänlaiset, niin tiesipä hän jo ulkoakin sanoa mitä sillien hinta oli minäkin vuoden aikana. Ja jos hän ei pitänyt lukua kirjoissa kerrottujen ihmisten vaiheista, niin hänen sydämensä oli sitä enemmän myötätuntonen tosi-ihmisten vaiheita kohtaan. Talvipuolella, kuin kiiltäviä sillejä tuotiin isoja veneenkantamuksia satamaan, hän aina oli laiturilla ja silloin hän usein sanoi, että nämät sillilastit olivat kauniimpia näkyjä, kuin voivat tulla hänen silmiensä eteen. "Nyt pääsevät ihmiset kuntoon elämään tämän talven" hän sanoi, ja oli aina silloin hyvillä mielin sekä lausueli sitä sananparttaan, jossa oli koko hänen elämänsä viisaus koossa: "Onpa sulosta elää".

Todellakin, talonpoikain elämään ja heidän oloihinsa hän oli parhaiten tutustunut. Hän tunsi joka miehen koko seudussa ja hän tiesi aivan tarkkaan kaikki heidän elämänsä vaiheet. Hän tiesi kutka olivat kihloissa että myös kutka "pakinoivat keskenään semmoisista" taikka vaan "ajattelivat toinen toistansa". Hän tiesi missä sovussa kaikki aviopuolisot elivät keskenään ja kuinka heidän lapsensa käyttivät itseään. Hän tiesi kenellä oli velkaa maakauppiaille, kenellä oli käräjäjuttuja, kuka joi ja kuka piti raitista elämää j.n.e., j.n.e. Kun me kävelimme maantiellä, hän usein pysähtyi pakinoimaan vastaantulevien kanssa, ja hyvin usein hän poikkesi tieltä köyhien luo, auttamaan heitä sekä neuvoilla että toimilla. Minä oikein hämmästyin nähdessäni kuinka helposti hän tutustui heidän oloihinsa ja osasi puhutella heitä oikealla tavalla; mutta olipa sekin minusta yhtä hämmästyttävää, että tuommoiset toimet ollenkaan huvittivat häntä.

Kuin minä ensimmäisen ylioppilaskesän oltuani kotona palasin kaupunkiin, annoin hänelle mielessäni tämmöisen todistuksen. Oletpa verevä ja terve, mutta ei sinussa ole mitään miellyttävää. Sinulla on terävä kieli ja vakaa tahto, joka on aivan omapäinen, kesyttämätön, säännötön ja samassa aivan omituisen luja. En kiellä, että välistä — mutta vaan aniharvoin — kukaties on jotakin suloutta olennossasi ja että sinulla on varma toimintatapa. Mutta yksi seikka on varma: sinun kasvatustasi on hirvittävällä tavalla laiminlyöty ja sinun mielipiteesi ovatkin aivan naurettaviin saakka sivistymättömiä.

III.

Kun seuraavan kerran taas kotiuduin, Elina oli kaksikymmenvuotias, ja minä olin jo kohta tohtoriksi pääsemässä. Minä en enää puhellut olemisen perussyistä enkä kantaisästämme apinasta, emmekä me enään lausuneet toisillemme pistosanoja. Elina ei ollut paljon enempää lukenut, kuin viimeinkään, vaan hänen kirjojen halveksimisensa oli kumminkin vähennyt, ja hän oli silminnähtävästi tullut paljon sievemmäksi ja sulosemmaksikin.

Jäin talveksi kotiin, ja pitkinä talvi-iltoina rupesin lukemaan milloin mitäkin talonväelle. Elina oli tavan takaa läsnä ja ihmeekseni huomasin, että hän oli innostunein kaikista. Hän ei kuitenkaan alussa ilmottanut mieltymystään sanoilla. Kuin hänen mielensä kiihtyi, niin hän useimmiten pysyi puhumatta. Mutta mieltä hellyttävät paikat eivät häneen koskeneet; hän ei kärsinyt lukiessa pysähtyä innostuttavimpiin paikkoihin. Silloin hän aina kävi levottomaksi, vääntelihe istuimella ja sanoi: "lue eteenpäin!" Kuin luin hänelle yksinänsä, ja kuin olimme tulleet semmoisiin kohtiin, hän kiihkeästi sanoi: "jätä, jätä se lukematta". Yhden ainokaisen kerran kuulin hänen lausuvan "se on kaunista", ja sen sanon toden totena: se, jonka sillä hetkellä kuulin hänen äänessään kajahtavan, oli tuhat kertaa kauniimpaa kuin se runo, jota hän huudollaan tarkotti.

Alussa en luullut hänen ymmärtävän näitä kohtia, jotka hän käski minun jättää lukematta. Mutta sittemmin huomasin erehtyneeni. Hän luki ne salaa yksinään, ja kuin vähitellen jouduimme niin pitkälle, että puhuimme keskenämme luetusta, niin huomasin ihmeekseni hänen käsittävän kaikki niin selvästi ja niin ihkaelävästi, että olin kuin pilvistä pudonnut. Hän ei kirjoja lukenut, hän niissä eleli kaikkine ajatuksineen, tunteineen. Hänestä nämät kertomukset olivat tositapauksia, vaikka nyt toisella tavoin kuin hänen Eugéne Suen romaania lukiessaan.

Olisi saattanut luulla, että kaikki mitä Elina luki tapahtui hänen läheisyydessään ja että kirjoissa kerrotut ihmiset kuuluivat hänen jokapäivästen seuralaisiensa joukkoon. Hän teki päätöksensä ja lausui tuomionsa heistä samalla tunnollisuudella, kuin niistä ihmisistä, joittenka kanssa hän joka päivä seurusteli. Kun kertomuksen ihmiset eivät olleet hänen mieleensä, niin hän pani hyvin pahaksensa, jos minä sanoin ihailevani niiden runollista kauneutta ja totuutta. Hän moitti heitä tunnollisella innostuksella ja oli kovin ihmeissään, että minä saatoin sanoa heitä miellyttäviksi henkilöiksi. Elina vaan vihasi tätä miestä ja tuota naista eikä kukaan saanut häntä uskomaan, että ne ansaitsisivat muuta kuin vihaamista ja inhoa. Hän halveksi Hamletia ja inhosi Wilhelm Meisteriä, jossa kirjassa ei ollut "melkein yhtäkään tosi-ihmistä", ja Wertheristä hän sanoi, että jos hän olisi ryhtynyt johonkin kelvolliseen työhön, niin hänellä ei olisi ollut mitään "kärsimyksiä". Näitä kirjoja ei mikään maailman mahti olisi voinut pakottaa häntä lukemaan toistamiseen, samoin kuin ei kukaan olisi voinut saattaa häntä seurustelemaan kenenkään ihmisen kanssa, jonka hän oli huomannut halvaksi ja katalaksi. "Gretchen" kumminkin paljon liikutti hänen mieltään ja "Klärchen" vielä enemmänkin.

Voi, kuin nyt ajattelen näitä ihania talvi-päiviä länsimaakunnassamme, sen kosteata ilmaa, sen jääniljakalla peitettyjä maanteitä, sen lumettomia kankaita, sen synkkiä metsiä, sen mustanpuhuvaa merta ja sen kummallisia, päivän valasemia pilven hattaroita taivaalla, — kuin ajattelen näitä hiljasia iltaseurusteluja tuvassamme, jota lamput valasivat, jota siivous ja mielevyys kirkastivat, jossa ystävällisyys ja rauha vallitsivat, kuin muistelen käveleväni edestakaisin odottaessani Elinaa tulevaksi lukemiseemme ja kuin ajattelen hänen sitten astuvan sisään ovesta siivona ja sievänä, raittiina ja talvi-ilmasta vilustuneenakin sekä puettuna punaruutukkaiseen hameesen — kuin muistan hänen monta ilosta leikkipuhettaan taikka ajattelen hänen tuossa istuvan ja kuuntelevan suuret mielevät silmät siirollansa, posket punahehkussa ja suu puoleksi avonaisena, sekä ihmetellen ja innostuen siitä, että hän nyt ensi kerran sai katsella vaihtelevaan, ihmeelliseen runomaailmaan, — kuin nyt ajattelen näitä niin aavistamattoman ihania iltapäiviä, jolloin ilmassa oli joku salanen, juhlallinen lämpö, kuin muistelen, kuinka nämät tekokuvaelmat pakottivat häntä, vaikka hän oli niin harvapuheinen luonnostaan, kumminkin ilmottamaan sydämmensä sisimpiä tunteita, kuinka joku silmän katsahdus tai punahehku kasvoilla tai joku käden liikenne, joku äänen värähdys tai joku sananen vaan ilmotti hänen mielensä syvästi kaipaavan sitä rakkautta ja alttiutta, jota hän tavallisesti kätkieli lyhyellä, tylyllä käytöstavallaan, sekä näytti koko sen hellän kauneudentunteen ja sen sanomattoman uskollisuuden ja totuudentunnon, joka vallitsi hänen sydämmessään — kuin muistelen näitä iltaseurusteluja sekä meidän monia kävelyjämme päivällisen perästä, jolloin palavalla innolla puhuimme kaikesta, jonka olimme lukeneet, ikäänkuin olisimme eläneet niitten tapauksien läpi — oi, silloin näyttävät nuo kauniimmat runokertomukset, kuin koskaan ovat innostuttaneet mieltäni, minusta olevan vaan sen todellisen elämän himmeitä kuvia, jota silloin elelimme, ja silmieni edessä seisoo olento, joka näyttää tuhat kertaa kauniimmalta kuin maailman suurimmat runoilijat ovat mahtaneet luoda, olento, jonka tunteminen on aina oleva minun suurin häviämätön onneni.

Tämä seurustelemisemme ei kumminkaan kestänyt kauvan. Eräänä päivänä talven loppupuolella, jolloin jo vähän kevään tuoksua tuntui ilmassa ja oheita valkosia pilven haituvia uiskenteli taivaalla, olimme tavallisella päivälliskävelyllämme pitkin meren rantaa. Ei ollut tavallista, että kuljeskelimme puhumatta, mutta nyt ei Elina ottanut keskustellakseen mistäkään asiasta, josta aloin puhua, hän vaan katsoi ulos ulapalle, vastasi hajamielisesti kysymyksiini ja hänen puheensa kaikui niin soinnuttomalta. Ei minullakaan ollut halua pitkittää keskusteluamme. Lempeä, sulonen onnentunne virtaili mielessäni, tuhansia ilosia, lapsellisia ajatuksia johtui päähäni, kaikenlaisia epävarmoja toiveita syntyi minussa, ne kuiskuttelivat sulosesti ja ystävällisesti korviini monta mieletöntä asiaa, ja kultasia kuvituksia kulkea liiteli mielessäni ikään kuin päivän valasemat pilven hattarat taivaalla.

Kaikki, jota minä tunsin ja ajattelin, olisin voinut ilmottaa yhdellä ainoalla lauseella, ja se lause pääsikin ajattelemattani suustani lentoon: "Onpa sulosta elää", ajattelin sanoissa, muistutellen itselleni Elinan mielilausetta.

"Niin, voisi olla sulosta", hän sanoi samalla soinnuttomalla äänellä ja hän näytti vaan yhtä hajamieliseltä.

Paluumatkalla pysähdyimme erään mäen kukkulalle, josta oli lavea näköala ulos seudulle ja vuonolle.

"Kuinka ihana, kuinka ihana tämä seutumme onkaan", huudahdin; sillä en ollut mielestäni koskaan nähnyt ihanampaa, kuin tämä lumeton tanner, nuo mustanpuhuvat puut, tuo vielä talvisynkkä meri ja kaiken tämän päällä lännessä sinitaivas vielä kultapilvien peitossa.

"Minusta se näyttää synkeältä ja raskaalta", Elina vastasi. Synkeältä ja raskaalta? Sitä en ymmärtänyt; minusta se loisti ja leimusi vaan.

Viittasin länteen päin: "Katso, kuinka kummallisesti taivas tuolla hohtaa ja leimuaa —".

"Niin ulkopuolella seutuamme" hän vastasi.

Katsahdin ihmeissäni Elinaan. Että tämä pieni, sulonen maailma, jossa hän kumminkin eleli kaikilla ajatuksillaan, harrastuksillaan ja toiveillaan, oli hänestä synkkä ja raskas, sitä en ymmärtänyt. Hänelle varmaan oli tapahtunut jotakin hyvin kiusallista. Hän olikin koko ajan kävellyt yksinään toisella puolella maantietä ja nyt huomasin, että hän todellakin näytti alakuloselta.

Käänsimme sitten matkamme kotipuoleen, ja pysähdyimme vasta Holtin puutarhan portille. "Mutta ulkopuolella ei todellakaan ole niin ihanaa", sanoin, muistellen itsenikin usein toivoneeni päästä ulos tuntemattomaan, kaukaiseen ihanuuteen, joka aina väistyy ja aina on sen maailman ulkopuolella, jossa parhaillaan kuljemme.

"Mutta kaikki tuo, josta olemme lukeneet, eikö se ole ihanaa?" Elina sanoi. "Ja onhan se ulkopuolella".

Hän vielä kerran katsahti ulos valosaa länsitaivasta kohti. Hänen kasvonsa niin selvästi ilmottivat jotakin kaipausta, että hän minusta näytti aivan oudolta. En ollut tuota koskaan ennen nähnyt ja hän aina sanoikin, ett'ei hän milloinkaan kaivannut mitään.

En vielä sanonut hänelle hyvästi; tietämättäni odotin, että jotakin tapahtuisi, en tiedä mitä. Tuntui minusta ikään kuin joku mahtava tapaus olisi välttämättömästi ollut tulossa ja että päättäminen olisi ollut minun tehtävänäni. Oli jokin sana lausuttava, ja joll'ei sitä nyt lausuttu, niin suuri onni livahtaisi käsistäni. Tunsin äkkiä joutuneeni ahdinkoon, käteni kävivät kylmiksi ja hikisiksi, kaikki esineet ympärilläni kävivät epäselviksi ja oli ikään kuin ei maakaan olisi ollut aivan lujana jalkojeni alla. Vihdoin selveni minulle sen verta, että teki mieleni sanoa hänelle jotakin siitä, jota olin ajatellut yksissäolomme aikana. Mutta se kävi minulle hyvin tuskalliseksi. Silloin minulle johtuivat mieleen hänen viimeiset sanansa: "kaikki, josta olemme lukeneet, eiköhän se ole ihanaa — mutta se on ulkopuolella", ja omituisella uskalluksella sain puhutuksi: "Ei ole todella kaikki niin ihanaa — vaan sinä katsot sitä niin ihanaksi".

Hän kääntyi äkkiä puolittain minuun päin ja loi minuun hämmästyneen, kummallisen älykkään, tyystisti tarkastelevan sekä tyytymättömästi torjuvan katseen. Se katse kävi suoraan eteenpäin kaikista sivuteistä huolimatta ja kysyi: "mitä sinä ajattelet?" — se oli kiiltävän veitsenterän välkkyvä loiste — seuraavana silmänräpäyksenä hän taas katseli ulos kaukaisuuteen, mutta ne kasvot, jotka hän nyt käänsi länsitaivasta kohti, hehkuivat samanlaisesta punahohteesta kuin se. Enempää en nähnyt, sillä yht'äkkiä hän sanoi hyvästinsä ja meni portista sisään.

Kuin menin kotia päin, tuli minulle selväksi, että minä, kaikista meidän erilaisuuksistamme huolimatta, ja monessa suhteessa olimme aivan vastakkaista luontoa — ja huolimatta vakuutuksestani, että vaan sukuperäiset luonteet vetävät toisiansa, olin tehnyt hänen mielilauseensa omakseni, kumminkin sillä vähällä muunnoksella, että "on elämä ihanaa sinun kanssasi". Todellakin, olin rakastunut, vastoin kaikkea tiedettä mielettömästi, silmittömästi rakastunut ja sanomattoman onnellinen rakastamisen levottomuudesta, kaipauksesta, pelosta ja toivosta.

Siitä päivästä tapahtui kanssakäynnissämme muunnos. Olimme kumpikin tehneet havainnon, ja se oli, että olimme oudot toisillemme. Eikä nyt enää mitään lukuhetkiä tullut kysymykseen, ei mitään kävelyjä, ei mitään ystävällisiä keskusteluja seudusta eikä sen asukkaista. Tunsin olevani sanomattoman ujo hänen läsnäollessaan, ja Elinaan oli tarttunut jokin tyly jokapäiväisyys, joka saattoi minut satoja kertoja hämmästyksiin ajatellessani, että hän oli lukuiltoina istunut minua vastapäätä katse innokkaasti loistavana kaikesta, jota luimme, ja että minulla oli hänen kanssansa ollut monta keskustelua kaikellaisista maailman oloista, niin kuvailluista kuin todenperäsistäkin, jotka keskustelut olivat minulle ilmasseet hänen syväperästä ja kiivasta, vaan totuutta rakastavaa luonnettaan. Nyt se aika tuntui minusta olevan niin äärettömän kaukana, ja Elina itse oli minulle niin outo, ett'en edes vihjaukseltakaan voinut viitata menneihin aikoihin enkä niiden moneen ihanaan tapaukseen. Pelkäsin, että hän silloin loisi minuun oudon, ihmettelevän katsauksen, ikään kuin hän ei enää ymmärtäisi mitä tarkottaisin.

Monet syyt pakottivat minua tähän aikaan usein käymään muualla ja tämä sydäntäni helpotti; sillä tuntui sanomattoman kiusalliselta olla hänen seurassaan nyt, kuin emme enää voineet seurustella vanhaan tapaamme. Minä mietiskelin, mitähän todellakin oli tapahtunut, ja välistä arvelin, ett'ei mitään erinäistä ollut tullut väliimme, enkä kumminkaan saanut poistetuksi pelkoani sitä, että nuo suloset talvi-iltamat olivat vaan pettävä muisto, joka ei milloinkaan olisi palajava takaisin. Kaipasin, kaipasin niin innokkaasti tuota hävinnyttä aikaa, kaipasin Elinaa, kuin olin poissa, kaipasin vielä enemmän, kuin olin hänen seurassaan, ja niin kului sekä kevät että kesä minun huomaamattani; päivät haihtuivat minulta vaan yhdessä mietiskelemisessä, ja vasta kuin syksy tuli ja minun oli mentävä takaisin yliopistokaupunkiin, niin tämä murehtiva mielisteleminen muuntui haluttomaksi vastenmielisyydeksi kaikkeen työhön, katkeraksi nyreydeksi ulkomaailmaa ja sen menoja vastaan, ja minun nyt melkein aina teki mieleni päästä hänen läheisyyteensä jatkamaan tuota hehkuvaa mietiskelemistä, joka äskettäin oli ollut minulle niin vastenmielinen. Toivoin vaan vilahdukselta nähdäkseni hänen loistavaa hymyänsä ja saadakseni yhdenkään katsahduksen hänen uskollisista silmistään, jotta siten saisin työhaluni ja elämisen toivoni takaisin.

Ja sen sainkin.

Pieni tohtoroimismatka sen toivon täytti ja tämä ensimmäinen lääkäritoimeni on sen tähden painunut haihtumattomaksi mieleeni. Eräs puolikasvunen poika, joka asui lähimmän merivuonon kulmassa, oli rikkonut itsensä niin pahasti, että henki oli vaarassa. Lennätettiin sana tohtorille, mutta kun oli myrskynen sää ja hän päälle päätteeksi itse oli kipeä, niin ei hänen käynyt meneminen, Tuskassaan tuli sanantuoja meille, "kuin minäkin luin tohtoriksi". Kävin lääkärin luona, sain neuvoja häneltä ja läksin matkalle. Ensin meidän yön halki oli ratsain mentävä vuoriharjun yli, jota matkaa en hevin unhota; jääkylmä tuuli loi lumiräntää silmiimme noilla aavoilla puuttomilla vuoren lakeuksilla. Ja pimeys oli niin sysimusta, että hädin tuskin näin opasta. Mutta kunnia olkoon meidän siunatuille pienille hevosillemme: ne eivät antaneet jalkojensa soljahtaa ei niin kertaakaan, ne löysivät tien silloinkin kuin ihmiset olisivat eksyneet siltä pois, ne vaan uutterasti taistelivat tuulen ja myrskyn kanssa eivätkä uupuneet.

Sitten oli meidän vielä purjehdittava vettäkin myöten. Sanaton vaitiolo veneessä, tavattoman äkkiä lausutut ja täytetyt käskyt näyttivät selvästi, että kuolema uhkasi joka tuulenpuuskassa, myös sillekin, joka tottumattomuudessaan ei olisi voinut arvata purjehduksemme vaaroja. Pääsimme kumminkin toiselle puolelle ja minä heti tohtoroimaan kaikin voimin. Jo sitä tehdessäni ja vielä enemmän kotimatkalla selveni minulle, että työ kuitenkin oli siunattu asia. Tunsin todellista iloa siitä, kävi ikään kuin elämänhalun tuulahdus mieleni yli.

Koska tuuli oli vähän laimennut, otin venekyydin koko paluumatkaksi. Vettä tuli kuin korvosta kaataen pitkin koko matkaa ja kuin loppumatkalla kävi kylmä tuulikin, niin tuntui minusta hyvin suloselta, kun iltasella näin valkeain pilkottavan kylän tuvista ikään kuin kotilämmön ystävällisinä sanansaattajina.

Riensin kiiruusti ylös tietä myöten pihalle. Akkunoista loisti uutimien lävitse tumma valo märille, melkein lehdettömille puille, valkealle puutarhan aidalle sekä tien vesilätäköille. Heitettyäni sadevaatteet yltäni astuin tupaan, joka oli juhlallisesti valastu. Pöytä oli katettu valkealla vaatteella, kahvipannu porisi niin somasti hiiloksella, koko läjä pyöreitä vehnäsiä loisti keskeltä pöytää, jonka ympärillä istui talon väki ja sitä paitse Elina, Holt ja "Patriootti".

Näkyi selvästi, että he odottivat minua, ja tultuani tupaan kaikki nousivat sanomaan minua tervetulleeksi takaisin; he kertoivat saaneensa eräältä talonpojalta, joka oli tullut vuorten ylitse, tietää minun jo lähteneeni sieltä, josta he olivat voineet osapuilleen arvella, mihinkä aikaan minä tulisin kotiin. Ja kuin kaikki istuimme ilomielin pöydän ympärillä, kuin näin kaikki nuo rakkaat ihmiset, kuin sitten puhelimme, kahvipannu porisi sekä uuninvalkea rätisi, silloin näkyi elämä minusta vielä lempeältä ja suloselta, ja aloin yhä enemmän luottaa siihen suureen parannuskeinoon, jota sanotaan työskentelemiseksi. Mutta kuin Elina illemmalla tuli luokseni, kuin taasen näin lempeän uskollisen katseen hänen rehellisissä harmaissa silmissään, kuin kuulin vanhan, sydämmellisen soinnun hänen äänessään ja kuin hän äkkiä tarttui käteeni sanoen: "Kiitos sinulle siitä, että menit sinne", niin silloin olivat kaikki epäilykset hävinneet, silloin työ, johonka aioin mennä, ei ennä tuntunut parannuskeinolta, vaan ilotoimelta, elämä näytti suloselta, ja minulle syntyi halu päästä matkalle ja alottaa sitä taistelua, joka vast'ikään oli tuntunut niin kärsimättömän raskaalta.

IV.

Olin suorittanut tohtorin tutkintoni, yliopistovuoteni olivat loppuneet, ja joulun tienoilla istuin taas reessä matkustamassa kotia päin. Tämän kotimatkani ensi päivä on vielä mielessäni niin selvänä kuin se olisi ollut eilinen päivä. Lunta oli tullut runsaasti ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha. Hevoseni juosta jolkutteli itämaakuntamme juhlallisilla kuusikankailla, suurien talojen sivuitse ja korkeahuippusia lumikinoksia sekä lumisia puita seisoi kahdella puolella tietä. Kuin puut olivat vähän taajemmassa, niin lumi oli rakentanut köykäsiä siltoja oksien välille. Pienemmät yksinäiset kuuset olivat muuttuneet lumikartioiksi: alaoksat olivat lumipeitteen alla, ylemmät olivat painuneet alas pitkin runkoa, niin että oli ikään kuin lumi olisi verhonnut kaikki puitten oksat hyvin ahtaaseen vaippaan.

Hienommat lehtipuut olivat kaikki lumesta painuneet yhtäänne päin; ne olivat lyykistyneet tuulen ja pyryn painosta ja niiden hennot latvat olivat taipuneet aivan kumaraan lumipeitteen alla. Vaan suuremmat, joitten jäykkiä oksia tuuli ei ollut jaksanut taivuttaa, olivat kokonansa lumen peitossa, ja ne silloin olivat suurien huudekukkien kaltaset, joita oli otettu suuresta akkunaruudusta ja istutettu aavalle kentälle.

Olipa ihana katsella tuota tyyntä lumista luontoa. Valkea oli maa, valkeat vuoret, valkeat puut, rakennukset ja aitaukset, vaaleapilvinen taivas josta suuria lumihiutaleita liiteli verkalleen alas. Koko seutu, jonka halki matkustelin, oli nyt aivan kuin suuri, siisti ja somisteltu joulutalo monine tasasine käytävineen, pehmeine uudinvuoteineen ja loistavine lumikynttilöineen.

Oli kaunis päivä ja itse olin niin sanomattoman ilonen, että nyt olin vapaa, että nyt liitelin kotia päin, kaikkea tuota tuttua ja rakasta kohti, että kohta olin oleva siellä missä hän oli, kohta olin näkevä hänet, kuunteleva häntä ja puheleva hänen kanssaan, eikä nyt mikään epäilyksen eikä epätoivon ajatus päässyt mielessäni valloille! ja kaikkialla ympäristössäni näkyi olevan sama rauhallinen ja hilpeä mieliala kuin minussakin, kaikki näkyi tuntevan samaa sisällisen vapautuksen riemua ja samaa raitista elämän halua kuin minäkin.

"Onpa sulosta elää, kuin pehmeänhentonen lumi syleilee", kuuset sanoivat kankaalla; "on sulosta elää", jänis riemuitsi, kuin se tuulen nopeudella vilahti meidän sivuitsemme pitkin syviä teitään ja melkein yhtä korkeain lumikinosten kätkemänä; "on sulosta elää", lumenhöytäleet kuiskasivat, kuin ne niin itsehensä tyytyväisinä liitelivät, laatelivat ilmassa ja laskeutuivat rauhaan untuvanpehmoselle vuoteelleen. Suuressa talossa, jonka ohitse kuljin, kilit ja lampaat syödä järnyttivät männynrisuja, jotka olivat pihalla, ja heistä oli sangen sulosta elää niin kauvan, kuin heillä oli risuja kyllä järsiäkseen. Riihen edustalla hyppieli suuri joukko varpusia, ja heistäkin oli elämä ylen autuasta, kuin riihessä puitiin sekä lähenevä joulu ja sen ohralyhteet katolla olivat toivossa. Kaikki oli mielissään ja hyräili samaa ilolaulua kuin minäkin, kohottaessani hattua ja jättäessäni kaupungille hyvästiä.

Muutaman päivän jälkeen oli maamme itämaakunnat jo kaukana; erottavien vuoritunturien aavain lumikenttäin yli olin jo myöskin kulkenut, ja ajoin nyt aika menoa alas erään länsimaakunnan rinnettä myöden, enkä koskaan ole pitemmän väliajan perästä voinut uudestaan nähdä sen vuoria, sen vuonoja, sen kohisevia virtoja, sen synkkiä salometsiä, sen pieniä, ryhmittäin rakennettuja taloja tuntemattani sisällistä äänetöntä hymyä taikka hiljasta riemua suonissani, jota ei voi sanoilla selittää. Tällä kertaapa näin nämät seudut jälleen, odotuksen outo rauhattomuus sydämmessä, joka yhä vaan kasvoi kuta lähemmäksi kotiseutua tulin. Ensi päivien ilonen, juhlallinen mieli oli hävinnyt, ja nyt heräsi kysymys sydämmessäni, epäilys, pelko… En enää saattanut olla ajattelematta, ja ajatukseni ajoivat yhä useampia toivon hentosia lintuja kiitämään pakoon.

"On sulosta elää", olin muutama päivä sitten kuullut luonnon kuiskailevan kaikkialla ympärilläni. "On sulosta elää", olin kirjottanut kotiin eräälle, jonka luo nyt kaikki ajatuksenikin kiitivät. Ja olin pannut siihen pienen lisäyksen, jonka jo kauvan sitten olin mielessäni lisännyt: "sinun, sinun kanssasi". Ja nyt — —

Voi, kuin ajattelin mielessäni vielä kerran kaikkea, joka oli tapahtunut meidän keskemme, kuin punnitsin ja tutkistelin joka sanaa, joka katsausta, joka kohtausta — niin äkkiä tuntui minusta ikään kuin alamatka vuoristosta olisi sujunut liian nopeasti. Pieni vuorihevonen pysyi lakkaamatta yksitoikkosessa lunkutuksessaan, joka ikään kuin kuuluu niiden luonteeseen, ja länsiseudun talonpoikais-resla viipahteli edes takaisin, kuten on kaikkina aikoina ollut semmoisen reen tapana. Mutta minusta äkkiä tuntui ikään kuin sekä hevonen että resla olisivat joutuneet aivan tarpeettoman kiivaaseen juoksuun — eihän tässä jäniksen selässä istuttu. "Nyt rikkaissa taloissa sytytetään kynttilät palamaan" kuulin äkkiä lapsenäänen lausuvan.

Käänsin pääni ääntä kohti. Pienen talon edustalla tien vieressä seisoi vaimo poikansa kanssa ja tähysteli alaseudun kynttilätulia kohti.

Niinpä todellakin! Olihan nyt jouluaatto, ja tuossahan oli koko kotiseutuni sytytetyt joulukynttilät jo akkunoissa.

Ajattelin niitä monia, jotka noin seisovat pimeäin kotiensa edustalla tähystellen paremmin varustettujen huoneitten vilkkuvia tulia, ja joilla ei ole muita joulutulia kuin taivaan tuikkavat tähdet. Onpa ihminen viheliäinen. Ehkä minä tätä ajattelin, koska itse pelkäsin tulla näin köyhäksi.

Tulin lähemmäksi kotitaloamme. Oliko hän tänä iltana kodissamme. Tokkohan hän odotti niin kuin muutkin? Tokkohan hän oli käynyt portailla tähystelemässä tielle päin? Kerranpa näin hänen seisovan ovessa, näin hänen pistävän vaaleatukkasen päänsä ulos, näin lumihöytäleitä lankeavan hänen kiharoille hivuksillensa, sulavan otsalla, ripustelevan ailmäripsistä, — kukapa tiesi, mitä ne näkivät sieltä?

Tuossahan se talo olikin. Kylmä väräys tuntui koko ruumiissani ja pisteli kovasti rinnassa.

Hevonen pyörähti portista pihalle ja seisahtui oven eteen. Näin tulen liikkuvan käytävässä ja taasen häviävän. — — Olin sanomattomassa ahdistuksessa. Tulin niin julkisesti taloon; olisin mieluummin hiipinyt kenenkään näkemättä sisään ja ensin vähän vakoillut, ennen kuin antaisin itseni ilmi.

Tuvan ovi aukeni — näin karvalakin ja kuulin isän ystävällisenä ja mielissään kysyvän: "Noh, oletko siinä nyt, sen veijari?"

Äiti seisoi käytävässä hänen takanaan valkea kädessä. Kapusin sisään ja aloin vähitellen riisua yltäni koirankarvasta turkkia, päällyssaappaita ja muita talvitamineita, isän ja äidin ja muutamain palveliain seistessä ympärilläni ja toivotellessa minua terve-tulleeksi kotia.

Hän ei siis ole täällä, ajattelin.

"Sisään, käy sisälle, sanon minä"; isä tyrkytteli minua peremmäs.

Tulimme "suureen tupaan"; se oli niin kylmä, että henki näkyi. Äiti kulki edellä ja aukasi perheen tuvan oven, josta valkea suurista ja pienistä lampuista juhlallisesti loisteli vastahamme.

Niin, olihan hän ollut täällä. Näin sen akkunan uutimista, köynnöskasveista, jotka kiertelivät akuttimia ja peiliä, huomasin sen kaikesta, vieläpä siitä tavasta, johon tuolit olivat sioitettu ja matot laadittu.

Mutta hän ei ollut tuvassa. Oli teen juonnin aika. Pöytä oli katettuna, vanhanaikuset, kultareunaset teekupit ilmottivat, että nyt oli juhla, pullero, kiiltävä teekeitin seisoi siinä muita korkeampana, porisi hyvillä mielin ja näkyi ikään kuin lempeä emäntä ystävällisesti komentelevan kaikkia pöydällä olevia Jumalan antimia.

Menin uunin luo, lämmittelin. Tunsin olevan välttämätöntä esiintyä aivan teeskentelemätönnä ja vapaana ja tehdä jotakin aivan jokapäivästä, ja paistelin sen tähden jäseniäni, vaikka nuo taannoiset vilun värähdykset olivat muuttuneet polttavaksi kuumuudeksi. Puhelin hyvin paljon ja lakkaamatta milloin mistäkin — olin kovinkin ahdistuksissa.

Vihdoinpa kyökin ovi aukeni ja näin epäselvästi vaaleatukkasen pään, sinisen kaulahuivin ja pienen valkosen, rannehihan ympäröimän kätösen. Luullakseni menin häntä kohti ja tervehdin, vaikk'en sitä tarkoin muista. On vaan mielessäni, että hän tarjosi minulle teetä, että juoda latkin sitä palavalla kiiruulla, että sillä poltin suutani, join vielä kiiruummin ja poltin suutani vielä pahemmin. Vasta kun hän tarjosi minulle toisen kupin, sain niin paljon rohkeutta, että katsoin häneen. Näytti minusta, kuin olisi ollut vieno, melkein näkymätön hymy hänen huulillaan, — vaan muuten siinä oli valosa rauhallisuus hänen kasvoissaan, hän käveli tuvassa, tarjoeli teetä ja puheli entisellä tavallaan, ikään kuin ei olisi ollut millänsäkään mistään. Vähitellenpä minäkin maltoin mieltäni ja uskallin katsella häntä tarkemmin.

En koskaan ole nähnyt mitään kauniimpaa, enkä ole sitä koskaan näkevä.

En muistanut hänen olevan niin ihmeen kauniin, kuin hän nyt oli tuossa seistessään pöydän ääressä ja lamppujen valastessa hänen keltasta tukkaansa ja punasia poskiaan. Niin synkeänloistavina, niin hurmaavaisina en koskaan ollut huomannut hänen silmiänsä. Ja samalla ne kumminkin olivat niin rauhalliset, niin ymmärtäväiset, niin mielevät! Ja kuinka naisellisen hempeä oli koko hänen olentonsa, vaikka sen muoto ei ollenkaan näyttänyt heikolta ja hentoselta, vaan etupäässä ilmotti terveyttä ja voimaa.

Asemani tuntui hyvin toivottomalta. Oli minusta aivan mahdotonta, että semmoinen onni olisi minulle sallittu, että tulisin hänelle rakkaimmaksi maailmassa. Jos onni olisi ollut vähäsempi, niin olisin suuremmalla uskalluksella kulkenut sitä kohti. En luullut milloinkaan kuulleeni niin onnellisista ihmisistä, jommoisiksi minä olisin tullut, jos vaan… Mutta jos se kuitenkin oli mahdollista, niin oi, silloinpa minä… Kuin kaikki tuvassa ollessamme olemme katolilaisia, niin luulen sinä iltana luvanneeni vahakynttilän rakkauden suojeluspyhimyksille.

Illempana myös Holt tuli sinne. Olipa minulle vastenmielistä ikään nyt tavata vieraita, mutta kaikista ihmisistä kumminkin Holt oli minulle vastenmielisin. Ei ollut mitään riitaa keskenämme; vaan tämä mies, joka ainakin maallisissa asioissa epäili kaikkea, jota hän ei voinut käsin kosketella, oli minulle aina vastenmielinen, harmitti minua — — ja nyt tänä iltana!

Hän tuli luokseni ja toivotti minulle onnea äänen väräyksellä ja silmän iskulla, joka minusta jotenkin selvästi ilmotti hänen hyvin paljon epäilevän olinko todellakin suorittanut tutkintoni. Hän sitä luuli muka petokseksi kaikki tyyni ja tahtoi ehkä tarkastaa todistukseni, ennen kuin hän otti sitä uskoakseen.

Mieleni oli sinä iltana hyvinkin melkeässä. Vaan isä ja äiti olivat parhaimmalla tuulella. Elinalla oli kiireisiä toimia ja hän oli paljon ulkona; kuin hän oli huoneilla, oli hän ilonen ja laski leikkiä äitini kanssa. Vaan ei hän eikä hänen setänsä lausuneet toisillensa yhtään sanaa eivätkä koskaan katsahtaneetkaan toisiinsa. Heidän välinsä silminnähtävästi ei ollut parannut siitä kuin viimein olin kotosalla.

Istuin hetkeksi isän ja Holtin viereen, kuin he piippu kädessä olivat istuneet puhelulle tuvan takaseen kamariin. Ensiksi oli puhe eri lehmänroduista. Isä oli tuottanut Skottlannista lehmän, ja Holt epäili, kelpaisikohan se mihinkään. Sitten puhuttiin voiteista, ja isä, kaiken uuden ystävä, oli saanut uuden lajin. "Se on ulkolaisten kauppapetoksia vaan", sanoi Holt.

Voiteista tultiin erääseen perintöriitaan, joka ikään oli käräjissä, ja Holtin mielestä molemmat riitaveljet "panivat liian paljon voidetta päälle", jota hän niinikään sanoi kaikista muistakin kirjotuksista, joissa esitystapa oli vilkkaampi kuin hintaluettelojen ja kassakirjojen. Sitten keskusteltiin vähän ulkomaan valtioseikkoja. Tässä minäkin arvelin voivani lausua muutamia sanoja. Holt katseli koko ajan tyystisti minuun ja sanoi lopuksi: "Joko haivaleet ovat ruvenneet kasvamaan leuvaltasi?" Olin kantanut tätä miehen kaunistusta jo viisi vuotta.

Se minua enimmin suututti ajatellessani tätä miestä, että syvimmässä sydämmessäni tunsin tekeväni väärin, kuin mielessäni haukuin häntä juropääksi ja poroporvariksi.

Jätin nuo kaksi miestä omille aprikoimisilleen ja menin taas tupaan. Elina seisoi eräässä nurkkauksessa ja puheli matalalla äänellä äitini kanssa. Istuin heidän luoksensa. Äitini taputti minua ystävällisesti poskelle ja kysyi, ai'oinko nyt jäädä tähän seutuun lääkäriksi. — En sanonut sitä tietäväni ja mutisin jotakin, että pitäisi matkustaa pohjosmaakuntiin — ajattelin, näet, kuinka vähällä kotiseutuni voisi muuttua niin, että kaikista vähimmin haluaisin asettua sinne.

"Ethän", äiti vastasi tyvenesti hymyillen, "ethän kuitenkaan mene pohjanmaille".

Elina kysäsi: "Tekeekö sinun mieli ruveta lääkäriksi?"

Ne olivat ensimmäiset sanat, joita hän lausui minulle sitten kuin hän oli tervehtinyt minua tervetulleeksi. Tuntui niin eriskummalliselta mielessäni, oli minusta niin kuin olisi äkkiä kaikki muuttunut kesäksi tuolla ulkona: tunsin vienoa, lämmintä ilmaa sekä kukkien tuoksua. Hänen äänessään oli jonkunlaista ystävällistä sointua, jotakin puoleksi kätkettyä lempeyttä, jotakin verhottua ilon tunnetta, ja minusta tuntui juuri kuin hänen ystävälliset, uskolliset silmänsä olisivat sanoneet: "olen sinun". Minussa syntyi kerrassaan ääretön halu tulla lääkäriksi taikka miksikä ikänään muuksi, halu tehdä työtä, taistella, uskaltaa ja voittaa. Vähinkin toimiala minusta tänä hetkenä näytti suurelta ja viehättävältä ja elämäni tuntui tulevan loistosaksi.

"En tiedä mitään, jota enemmän haluaisin", minä vastasin. Luulin huomaavani, että pahan mielen pilvi kulki hänen katseensa yli — ja pelkäsin jo, että olin sanoillani ilmottanut jotakin, mitä tunsin ja ajattelin sydämmessäni, ja päätin vasta olla varoillani.

Kohta sen perästä hän meni pois, kuin ruoka-aika läheni. Äitini veti minut luoksensa sohvalle, pani käteni omiensa väliin, katseli minua melkein käsittämättömällä lempeydellä ja alkoi puhella perhe-elämän iloista ja suruista. Hän kertoi millä vastanaineet voivat elää ja mitä lapselliset aviopuolisot tarvitsivat. Lopuksi hän jakeli minulle hyviä neuvoja lapsenkasvatuksen salaisuuksista. Arvelin, että hän suoritetun tutkintoni johdosta antoi minulle nämät viittaukset ja vastaukseni olivat harvat ja lyhyet.

Iltaspöydässä istuessamme tapahtui jotakin erinomasta. Isäni nousi äkkiarvaamatta jonkunlaisella juhlallisuudella ja piti puheen, joka oli hyvin vertauksilla kaunisteltu. Hän alkoi lausumalla, että tänä iltana vietettiin moninkertanen juhla. Oli joulu — (varsin varmaan olikin); olin suorittanut tutkintoni — (sitä Holt epäili ainakin vastaiseksi), ja hän toivoi, että "tänä iltana loisti tähti taivaalta, joka olisi tuleva onnentähdeksi useammalle kuin yhdelle läsnä olevalle". Hän kääntyi erittäin Holtin puoleen, joka saattoi minut luulemaan, että hän tarkotti jotakin aiottua edullista kauppayritystä. Sitten hän kääntyi puhumaan perhe-elämän onnesta, perheenisän velvollisuuksista ja perheenäidin tehtävistä, ja hän katsoi sitä puhuessaan Holtiin päin melkein ankarasti.

Minä luulin jo, että Holt aikoi muuttaa elämänsä tapaa ja ihmettelin, ett'en minä ollut kuullut mitään siitä. Sitten hän tunteittensa vallassa kilisti lasiansa minun kanssani ja oli hyvin mielissään omasta puheestaan. Hänen silmänsä loistivat, äitini silmät loistivat, Elina oli käynyt tulipunaseksi ja hiki nousi hänen otsaansa, minä olin aivan hämilläni, Holt vaan oli rauhassa kuin tavallisesti, vaan erinomaisen kalpea.

Kilistelimme kaikki lasejamme ja toivotimme toisillemme "ilosta joulua", ja isä sanoi sitä paitsi kaikille: "olkoon onneksi". Kuin Holtin piti kilistää Elinan kanssa, näin hänen äkkiä seisahtuvan ja lasi jäi ojentamatta Elinaan päin. Myös tyttö jäi toviksi seisomaan lasi kädessä, vaan istuutui sitten jättäen kilistämättä setänsä kanssa. Lopuksi tuli illan viimeinen osa: kaikki perheenjäsenet tulivat sisälle, toivottivat ilosta joulua, istuivat salissa hetkisen ja astua teputtelivat sitten taas pois. Kohta sen jälkeen Holt nousi ja sanoi hyvää yötä. Isä ja minä saatoimme hänet rappusille.

"Niin, tulethan tietysti huomenna takaisin", isä sanoi. Holt kiitti ja isä katosi. Kun tulin saliin, niin äitikin oli kadonnut.

Tupa oli tyhjä — — ei, ovessa seisoi Elina ja — voi minun päiviäni! Hän katsoi taas minuun tuolla omituisella lempeällä katseella, joka vast'ikään oli kuumentanut, punastuttanut ja hämmästyttänyt minua. Olisin voinut huutaa taivaaseen asti — kerrassaan tunsin, että olin ollut koko iltasen yhdessä oman onneni kanssa — kunhan vaan rohkenisin sitä lausua. Äitini salaset viittaukset, isäni tähtiä tarkottava puhe, Elinan käytös —, todellakin, jotakin oli tapahtunut ja asia siis oli tunnettu. — En luule milloinkaan olleeni niin tyhjänä kaikista järjellisistä ajatuksista kuin sinä hetkenä. Olisin silloin voinut sanoa vaikka minkälaisen mielettömyyden tahansa. Olin vaan niin ihmeissäni, niin sanomattoman tolvanamaisesti ilonen, niin ylenmäärin taivaan-onnellinen.

Ihmeekseni tulin tallustelleekseni laattian yli hänen luoksensa ja sain sitten sanoneeksi koko joukon sanoja, joilla ei ollut yhteyttä eikä järjestystä laisinkaan, sitten vielä toisen joukon sanoja, jotka olivat jossakin omituisessa järjestyksessä ja sitten vihdoin uskalsin ojentaa hänelle käteni ja kysyä "oliko tuo todellakin totta?"

"Sen sinä tiedät hyvinkin", hän sanoi hymyillen, ja kuin hänen vapiseva kätösensä oli minun kädessäni, tulin itsekin asiasta vakuutetuksi, vaan samalla jouduin taas ihmeihini, että olikohan tuo mahdollista?

Oli hiljasta talossa, hiljasina paloivat lamput näissä kahdessa huoneessa, hiljasina, hyvämielisinä ja osanottavaisina; ja hiljasina mekin istuimme siinä. Minä näin vaan kaksi rakkaudesta loistavaa silmää, tunsin vaan noita hienoja kiharahiuksia poskellani sekä hänen lämpöstä kätöstänsä suljettuna minun käteeni. Emmekä olleet korupuheisia, kuin vihdoin aloimme puhella. Ne sanat liitelivät ikään kuin päivän valasemat lumen hiutaleet omaksi huviksensa, ne olivat sulosia, älyttömiä sanasia, joittenka sanominen ja kuuleminen on oleva jokaisen ihmisen suurin onni elämässä. Kumminkin sain tietää, että isä ja äiti tiesivät koko tuuman; "jos heillä olisi ollut mitään sitä vastaan, niin en minä silloin olisi tahtonut", Elina lisäsi. He olivat luvanneet pitää koko asiaa salassa vastaiseksi; mutta kokonansa he eivät olleet voineet pysyä sanassaan, kuten selvästi näkyi. Elinan sedälle ei vielä kukaan ollut sanonut mitään, vaan tänä iltana hän sen tietysti arvasi.

Ja sitten rupesimme puhumaan menneestä ajasta. Kuinka uskomattoman paljon ihmeellistä ja rakasta me muistimme! Muistimme ensimmäiset riitamme ja hän sanoi, että minä hänestä olin näyttänyt niin äärettömän tekoviisaalta, ja minä puolestani sanoin, että olin katsonut häntä hyvin epätieteelliseksi, ja tätä nauroimme nyt yhdessä. Sitten puhuimme kaikista luku-illoistamme ja muistelimme kävelyjämme. Minä hänelle kerroin, kuinka se ja se runo, koska hän oli katsonut sitä somaksi, äkkiä oli minunkin silmissäni saanut kauneuden ja sulouden, jota en ennen koskaan ollut havainnut, ja että eräät paikat, jotka sitä ennen eivät yhtään olleet vetäneet huomiotani puoleensa, olivat tulleet niin sanomattoman kalliiksi minulle, koska ne minulle muistuttelivat häntä, jotakin hänen lausumaansa sanaa, jotakin silmäystä tai liikuntoa — todellakin, koko seutu oli tullut oikein rakkaaksi kotiseudukseni siitä ajasta asti, ja se oli ikään kuin yhdistänyt koko maailman sulosuutta korkeitten vuoriensa sisälle.

Elina pudisti päätänsä eikä sanonut voivaansa ymmärtää tuota. Hän ei ollut tietänyt pitävänsä minusta, ennen kuin sinä iltana, jolloin olin menemässä ensi kertaa sairaan luo. Silloin hänelle ensin oli tullut semmoinen tuska, tuntui kuin hän olisi hukkaamassa kaikki, joka tekisi elämän selkeäksi ja valosaksi, ja hän oli sitten taas tullut niin ylpeäksi, niin iloseksi ja vakaaksi mielessään. Hän kertoi, että hän oli ollut tuolla alhaalla tien varrella sinä iltana, kuin minä lähdin, sanoaksensa minulle jäähyväisensä, vaan lopuksi hän ei kumminkaan ollut voinut päättää astua näkyviin. Mutta kun hän sai kuulla minua odotettavan kotiin, ja kuin hän näki minun astuvan huoneeseen sinä iltana, — "silloin hänkin ymmärsi, kuinka hänen laitansa oli".

Ja sitten minä kerroin viimeisistä kaupunkiajoistani, kuinka hän oli alati ollut mielessäni, kuinka minä olin kaivannut häntä ja kuinka kaikki työni oli häntä ajatellessani sujunut helposti, aivan kuin leikillä vaan. Jumala tietää, että oli totta mitä sanoin, ett'en koskaan ollut aavistanut kuinka paljon ihmiselämässä voi olla lempeätä, ihanata onnea, ennen kuin rakastuin häneen. Lopuksi hänelle vielä kerroin kotimatkastani, pelostani, epäilyksistäni ja koko tämän illan hurmaantuneesta mielestäni, ja kaikesta tästä Elina nauroi ja sanoi: "voi sinua hupsua houkkaa!"

Kuin saatoin hänet kotiinsa, pysähdyimme Holtin puutarhan portille, jossa olimme seisseet, kuin minulle oli ensi kerran selvinnyt mitä liikkui sydämmessäni. Sinä iltana oli Elinasta seutu näyttänyt kolealta ja synkältä. Muistutin hänet siitä.

"Luulen arvelevani sitä semmoiseksi vielä nytkin", hän sanoi, ja hetken mietittyään hän lisäsi: "Kuuluithan sinä oikeastaan seudun ulkopuolelle".

Katsahdin kysyvin silmin häneen. "Niin, enhän tiennyt, kuinka silloin oli mieleni laita, — vaan luulen kumminkin —, mutta ei, en kumminkaan sitä tiedä. Tule, kävelkäämme vielä hetkinen".

Mielessäni on monta muistoa tämän seudun luonnosta ja monesta sulosesta käynnistä sen ihanissa paikoissa. Mutta tämän illan muistot, kuin kuu paistoi epäselvästi pilvenharsoilla peitetyltä taivaalta — lumisade oli lakannut — kuin lauhkea talvi-ilma oli tyven ja rauhasa, kuin tähdet tummasti pilkottivat ylhäältä ja muutamasta talosta vielä tulta välkkyi, sen illan muistot ovat painuneet mieleeni syvemmin kuin mitkään muut luonnonilmiöt. Kuin vihdoin sanoimme toisillemme hyvästit, ja kuin hän oli poistunut ovesta huoneeseen, en minä vielä voinut ajatellakaan kotiinmenoa. Kuin semmoisia kokee, niin tulee huomaamaan kauneutta ympärillänsä, jonka sivuitse ennen on mennyt mitään huomaamatta. Ja sydämmeen syntyy halu kartuttaa toisienkin onnea. Riensin alas pitkin noita tuttuja teitä ja tervehdin taloja ja peltoja, puita ja kiviä niinkuin hyviä ystäviä ainakin. Nyökkäsin päätäni jokaiseen kotihin, jonka ohitse kulin, ja yhä joutui mieleeni jotakin hyvää, todellista ja kaunista siellä asuvissa ihmisissä.

Toivottelin koko mailmalle ilosta joulua.

Kävin siinä tuvassa, jonka edessä poika äitineen olivat seisseet ajaessani ohitse. Mitä siellä puhuin ja tein, se varmaan saattoi nuo ihmisparat hyvinkin ihmettelemään ja se olisi asianhaarain ollessa muussa tilassa näyttänyt itsestänikin kyllä ihmeelliseltä. Vaan tänä iltana olin ikään kuin kotonani kaikkialla. Mies ei ollut aivan selvällä päällä, poika nukkui ja vaimo oli ikään kynttilää sammuttamaisillaan kuin minä astuin sisään. Luulenpa varmaan, että he pelkäsivät tahtovani tarkastaa heidän perheellisiä olojaan ja katsoa, että kaikki kävi oikein päinsä. Ja minua vaan halutti rakentaa heille linna niin suuri ja ihana kuin se, jossa itse nyt asuin, sekä pitää huolta siitä, ett'ei heidän enää milloinkaan tarvitsisi seistä kotinsa edustalla sanomassa: "Nyt rikkaissa taloissa sytytetään kynttilät palamaan".

Kotiin mennessäni huomasin tulta vielä palavan "patriootin" huoneessa, jossa hän asui hyyrillä erään leskivaimon luona, jolla oli pieni talo Holtin tilan läheisyydessä. Hänen luoksensa minun täytyi mennä toivottamaan ilosta joulua tuolle yksinäiselle miehelle. Tapasin hänet käymässä edes takaisin lattialla ja polttamassa pitkällä piipullaan. Pöydällä paloi yksi ainokainen kynttilä. Häntä näytti hyvin hämmästyttävän tuloni ja hän luuli varmaankin, että joku onnettomuus oli tapahtunut. Pyysin saadakseni polttaa piipullisen tupakkaa hänen luonaan. Tuo ystävämielinen etsiskeli hätäsesti kokoon muutamain jo hylättyjen piippujen jäännökset ja pani kourallisen tupakkia pöydälle.

"Kas sepä oli ystävän tekoa, kun tulitte katsomaan tänne", hän sanoi.

"Ajattelin, että olette yksinänne — jouluaattona — Teillä ei ole ketään —" alotin, vähän neuvotonna, kuin olin noin äkkiarvaamatta tullut taloon.

"Nooh", hän vastasi ja alkoi taas kävellä edes takaisin, "niin, tämä leski kyllä tämmöisinä päivinä käskee minua luoksensa — onhan se hyväntahtonen ihminen — vaan — muutoin — sanoitte: yksinäni — katsokaa, kuin on ajatuksia, niin ei ole huonossa seurassa. Minä ajattelen että maailma tulee ympärillämme ahtaaksi mitenkä — se onkaan, kuin Bergeland sanoo —? — Noh, en muista. — Vaan — on aikoja — sattuu tilaisuuksia, jolloin yksin aatteellisellakin miehellä on halua — niin, on todellakin, kuten sanotte, voipi jäädä yksinäiseksi, voipi tosiaankin välistä tuntua vähän — vähän — nooh — jouluna varpusillakin on juhla — —"

Hän rykäsi pari kertaa kovasti, vaan tuli sitten äkkiä luokseni ja tarttui käteeni: "Todellakin Teidän pitää saada tuhansia kiitoksia siitä, että tulitte tänne näin suhteellisesti yksinäisen miehen luo —" — Hänen katsantonsa tuli äkkiä vähän loistavammaksi, hän istuutui sohvan toiseen päähän ja sanoi: "Muutoin olen tavallisesti Holtin luona; vaan jouluaattona, tiedättekös —".

Niin silloin oli Holt meillä, ja minä päätin, että vast'edes "patriootti" ei tulisi jouluaattona olemaan yksin. Istuimme hetkisen ja puhuimme niistä ja näistä yleisistä asioista. "Patriootti" oli hyvin innoissaan ja tuhuutteli julman paljon savuja kattoon päin. Kuin menin pois, niin hän kiitti minua uudestaan, koska olin ollut niin ystävällinen, että olin käynyt "näin suhteellisesti yksinäisen miehen luona".

Kuin tulin kotia, en voinut olla katselematta kaikkialle kartanolla. Oli ilosta antaa silmäin kulkea pitkin mustia teitä huoneitten välillä, nähdä ohralyhteet korsun katolla ja suuret risuläjät halkovajan edustalla. Lopuksi tähystelin talliin, jossa en kuitenkaan nähnyt mitään: kuulin vaan hevosien pimeässä mielihyvällä pureskelevan kauroja.

Vihdoin viimeinkin menin ylös huoneeseeni, istuuduin akkunan ääreen ja katselin ulos talviseen kuutamoyöhön. Lapsuuteni lempeät muistot virisivät uuteen eloon, kaikki kodin rakkaat tapahtumat kaukaisimmiltakin ajoilta virtailivat mielessäni, kaikki ihana ja kaunis, jonka olin nähnyt tai josta vaan olin uneksinut, tuli nyt vastaani siinä siintävässä loisto-maailmassa, johonka tänä iltana olin päässyt.

V.

Siinä sinulla nyt on kertomus siitä, kuinka tulin mailman rikkaimmaksi mieheksi sekä huomasin, että elämä on tyvenesti liiteleväin pilvenhattarain tapanen, jotka aina ruskottavat lämpösen auringon tulvailevista säteistä.

Nyt käyn sinulle kertomaan mitä sitten tapahtui, kuinka päivän valasemat rusohattarat alkoivat liikkua sekä muuttaa muotoansa ja väriänsä.

Kun olin kotona lukuaikojen välillä, kuulin puhuttavan, ett'ei ollut Elinan ja Holtin väli aivan hyvä, ja näin itsekin, kuinka kylmäkiskosesti ja vieraantapasesti he kohtelivat toisiansa. Vaan koko tämä asia näytti minusta aivan luonnolliselta. Ei Holt ollut minun mieleeni, ja tuntui aivan luonnolliselta, ett'ei Elinakaan sietänyt häntä ja että oli raskas risti asua hänen kanssansa yhteydessä.

Mutta kun opin tuntemaan Holtin tarkemmin, en enempää kuin muutkaan voinut ymmärtää, että he niin vähän sopivat keskenänsä.

Jo kuin ensi kerran kohtasin Holtin, kihlauksemme jälkipäivänä, syntyi minussa halu oppia tarkemmin tuntemaan häntä. Holt kertoi minulle, että hän eilispäivänä oli valvonut siksi kuin Elina oli tullut kotia ja sitten kysynyt häneltä, oliko hän kihloissa. Sitten kuin Elina oli sanonut olevansa, ei enää oltu puhuttu mitään siitä asiasta. Vaan Elina sanoi nähneensä hänen käytöksestään, että hän oli vihoissaan.

Kysyin Elinalta minkähän tähden mahtoi Holt olla siitä pahoillaan.

"En tiedä", hän vastasi; "luulenpa, että kaikki mitä teen, pahottaa häntä".

Oli joulupäivän aamupuoli ja kirkkoonmenon aika. Elina meni salista ulos panemaan päällysvaatteita yllensä, ja hetkisen kuluttua Holt tuli huoneeseen. Hän astui minua kohti tavallisella arvelevalla ryhdillään, vaan juhlallinen totisuus oli hänen katseessaan. Ojensi minulle kätensä, katsoi avosilmin, melkeinpä leppeästikin minuun ja sanoi: "toivotan sinulle onnea". — Minä kiitin, vaan en sitten tietänyt, mitä muuta sanoisin. Vihdoin kysyin: "Oletteko siitä pahoillanne, Holt?"

"Ei, minkäpä vuoksi sitä pahakseni panisin, kuin te olette sopineet asiasta", vastasi hän ja katsoi ulos akkunasta. "En koskaan ole kuullut muuta sinusta, kuin että olet kelpo ja kunnon mies. Toivotan teille niin paljon hyvää, kuin mahdollista".

Tämä oli minulle niin odottamatonta, että mieleni heltyi. Ei milloinkaan mikään kiitos ollut näyttänyt minulle kallisarvosemmalta eikä ole tehnyt minua ylpeämmäksi kuin tämä. Tuntui niin kuin olisin saanut kunniadiploomin, jonka arvoa jokaisen täytyi tunnustaa. Ja minä kuin olin luullut hänen epäilevän sekä rehellisyyttäni ja kelvollisuuttoni. Olin taas niin häpeissäni siitä, että usein olin mielessäni haukkunut tätä miestä juropääksi ja poroporvariksi.

Oli hänessä kumminkin jotakin, joka teki minulle mahdottomaksi lausua mitään siitä, mitä tunsin. Ei minun ollut koskaan onnistunut saada puhelua hänen kanssaan sujumaan eikä se nytkään onnistunut. Tuntui kuin olisin päässyt pahastakin pälkähästä, kuin Elina tuli sisään valmiina kirkkomatkaamme, ja luulenpa, että sama olin Holtinkin laita.

Kuin sitten kerroin Elinalle, mitä Holt oli sanonut, hän vakuutti:

"Ei, sinua hän ei pidä pahana".

"Mutta mikä sitten siinä voi olla hänen mieltään pahottamassa?" kysyin.

"Niin, minä, kuten sanoin, en tiedä sitä. Eihän hän milloinkaan sano minulle, mikä se on".

Minä koetin arvata, että hän ehkä ei tahtonut jäädä ilman Elinaa.

"Jäädä ilman minua? Holtko?" Hän naurahti katkerasti. "Ooh, en luule hänen siitä kuolevan".

Oli sekä kipua että katkeruutta hänen vihasessa äänessään ja aloin aavistaa, että oli paljon syvempi juopa näiden kahden välillä, kuin ensin olin luullut. Ei kumminkaan muutamaan aikaan tapahtunut mitään, joka olisi saattanut sen salavihan, jota he kantoivat, puhkeamaan näkyviin. Päivät menivät tasasta rauhallista menoaan, ja kuitenkin aloin vähitellen päästä vähän ystävällisemmälle kannalle Holtin kanssa.

Alussa meidän kanssakäymisemme vaan oli ystävällisiä hyvänpäivän- ja jäähyväis-sanomia toisillemme. Hän ei usein tullut saliin muutoin kuin aterioille ja oli silloinkin kerrassaan harvapuheinen. Hän aina kohteli minua hyvin ystävällisesti; vaan minusta näytti ikäänkuin vähäinkin sanain lausuminen teki hänelle vaivaa. Eikä hän milloinkaan puhunut semmoisista aineista, jotka enimmin kuuluivat häneen, — hänen lauseensa olivat silmin nähtävästi puhuttuina hyväntahtosen kesti-isännän puolesta, joka arvelee olevan velvollisuutensa etupäässä pysyä siinä, jonka hän luulee olevan hänen vieraallensa mieliksi. Ei hän sitäpaitsi näkynyt viihtyvän hyvästi omassa salissaan; siellä oli ikään kuin raskas paino hänen hartioillaan, ja helposti voitiin huomata, että hän hengitti kepeämmin, niin pian kuin hän voi mennä matkoihinsa, panna piippunysäänsä tupakkia ja palata konttooriinsa tai tavarahuoneeseensa.

Selveni vähitellen minulle, että jos tahdoin oppia tuntemaan häntä, niin minun piti tavata häntä niissä kohdin ja päätin sen tähden mennä hänen omille olopaikoillensa.

Eräänä päivänä siis menin tavarahuoueesen ja löysin hänet sieltä täydessä työn touhussa tynnyrien ja laatikkojen, jauho- ja jyväsäkkien, köysirullain ja nahkakimppujen, rauta- ja lautatavarain sekä asiapöytäin keskeltä. Olipa siellä hyvin sekasotkunen haju sillistä, suolatusta turskasta, tappurasta, tervasta, hylkeenrasvasta, petroolista sekä maalaamattomasta puusta ja täytyi liikkua hyvin varovasti, jott'ei tulisi saastutetuksi näillä pahahajusilla aineilla. Ei se ylipäänsä ollut sopiva olopaikka hentohermosille. Laattiassa oli monta vaarallista aukkoa, joista näki joko limaista vettä taikka simpukankuorilla peitettyä pohjaa. Etuoven edustalla hinaustouveja hinattiin ja laskettiin suurella hälinällä, ja ylisillä kuului silloin tällöin aika jymähdys siltaa vasten. Kaikkialla ympärillä ihmisiä kiiruhti edes takaisin eivätkä he kiireissään paljon huolineet toisten mukavuudesta. Päälle päätteeksi kuului kauppapuodista, joka oli toisessa tavarahuoneen päässä, kaupittelevain talonpoikain mellastusta.

Tässä Holt kumminkin oli kotonaan, niinkuin kala vedessä. Taasen huomasin, kuinka pulskealta hän näytti paksussa päällysnutussaan, kuin hän käyskeli tavarahuoneessa ja omituisella sievällä, mutta vakavalla tavalla johti koko toimitusta; hän oli aivan varmaan sievätekonen mies ja tämmöisessä tilassa voi myöskin huomata, että hänessä oli jonkunlaista sivistystä, joka ei muutoin niin hyvin paistanut silmään.

Hän katsahti tullessani vähän kysyvin silmin minuun, ehkä luullen, että minulla oli jotakin erinäistä sanottavaa hänelle. Mutta se kysyväinen silmäys muuttui arveluttavan epäileväksi, kuin hän kuuli tulleeni katsomaan, kuinka tällaista tointa oikeastaan toimitetaankaan. Hän kumminkin johti minut hyväntahtosesti kaikkialle ja selitti minulle kaikki; vaan äänessä, jolla hän vastasi minun kysymyksiini, vivahti usein ihmettelemistä siitä, että kukaan yhtään kysyi asioita, joista jokaisen järjellisen ihmisen olisi hänen mielestänsä pitänyt itsestään päästä selville. Hän ei itse tietänyt, että hänkun kerran oli oppinut kaiken tämän, jota hän oli nähnyt silmiensä edessä lapsuudestaan saakka, ja hän näkyi nyt luulevan, että semmoisten asiain tieto on ihmisellä synnynnäinen. Totta hän kuitenkin lienee huomannut, että kaikki hänen kertomansa asiat huvittivat minua, sillä hän vähitellen itsekin mieltyi koko toimituksen esittelemiseen minulle ja oli heti valmis seuraamaan minua konttoriinsa kuin pyysin häntä näyttämään minulle kuinka hän piti kirjojansa.

Konttori oli minun mielestäni kaiken ilettävän pahuuden pesä. Suuri viheriä, musteella ja tomulla saastutettu pulpetti oli kahden akkunan välissä, ja siinä rippui nauhasta laskutilejä ja höyrylaivain käyntilistoja. Pöydällä oli tupakeita ja joukko piippuja, sitten vielä tuoleja, vanha kivenkova sohva sekä kaksi puusta tehtyä sylkilaatikkoa. Yhtä seinää peitti suuri maankartta. Konttorin vieressä oli Holtin makuuhuone, ja siellä oli kahdella hyllyllä kirjoja. Katsahdin uteliaana sinne; sillä en kiellä halunneeni saada tietää mitähän Holt oikeastaan luki. Näin ensikseen joukon maanmiesten aikakauskirjoja, sitten eräitä yleistajusia luonnontieteellisiä kirjoja, ja vihdoin monta historiallista teosta, jotka olivat käännetyt englannin ja ranskan kielistä.

Tahtoni saada nähdä hänen tilikirjojansa hän täytti kernaasti, ja minä huomasin hänellä olevan suuren joukon saatavia ympäri maakuntaa. Hänestä hoettiin myös, että hän oli kohtuullinen saamamiehilleen; niin ikään hänellä oli omituinen, soma, ystävällinen, mutta vakaa tapa menetellä talonpoikien kanssa, joka ynnä hänen kunnollisuutensa ja rehellisyytensä oli saattanut heitä hyvin kunnioittamaan häntä, joka kunnioitus huomattiin kaikkialla, missä vaan hänen nimeänsä mainittiin. Kuin olimme kirjat katselleet, niin minulla tällä kertaa ei enää ollut mitään kysyttävää, eikä minkäänlainen muu pakina ottanut syntyäkseen ja minä jätin hänelle hyvästini.

Tästä puoleen Holt ei enää ollut niin varovainen minua kohtaan kuin ennen. Niin pian kuin hän tuli vakuutetuksi siitä, ett'en vaan perättömästä uteliaisuudesta hakenut häneltä selityksiä hänen kauppatoimensa eri seikoista, vaan että todellakin tahdoin päästä selville asiasta, niin hän alkoi selittelemään sitä niin paljon kuin hänen luonteensa salli, eikä nyt enää puuttunut meiltä puheen ainetta.

Olin tästä ajasta saakka usein hänen konttorissaan taikka tavarahuoneessaan, ja uskalsinpa välisti lausua eri mieleni jostakin seikasta. Hän taas katsahti hiukan epäilevänä minuun, eikä hän alussa vastannut paljon mitään muistutuksiini. Vaan vähitellen hän yhtyi keskusteluun minun kanssani; hän jäi vastoin tapaansa silloin tällöin saliin istumaan aterian perästä, kuin minä olin hänen talossaan; tapahtuipa sekin, että hän koko illan istui siellä ja kuin hän oli meillä, hän kuunteli melkein samalla tarkkuudella minun puhettani kuin isänikin, jonka käytännöllistä järkeä hän jo kauvan sitten oli oppinut tuntemaan.

Jos Holtista olikin ollut Elinan ja minun yhtymiseni epämielusta, niin nyt selvästi näkyi tapahtuneen muunnos hänen mielessään. Näytti siltä, kuin hän olisi ruvennut paremmin viihtymään omassa kodissaan kuin ennen, ja sekä minä että vanhempani huomasivat, että hänen käytöksensä Elinaa kohtaan alkoi muuttua. Hän oli vieläkin varovainen taikka oikeammin ujo häntä kohtaan; vaan kuin hän puhui hänelle jotakin, niin hänen äänessään oli usein suopea ja ystävällinen sointu, ja hänen silmänsä loistivat niin lempeästi, milt'ei rukoilevasti, että kerran minusta näytti kuin hän olisi pyytänyt Elinalta anteeksi tehtyä pahaa sekä olisi omalla sanattomalla tavallaan pyytänyt häntä unhottamaan kaikkea, mitä ennen saattoi olla tapahtunut heidän välillänsä. Elina vaan ei näkynyt huomaavan mitään, ja eräänä päivänä olin saapa vakuutuksen, että hän ei ollut unhottanut niitä menneitä aikoja, jotka erottivat heidät toisistaan.

Olin kerran ajatellut ruveta lääkäriksi kotiseudulleni ja olin myös puhunut Elinan kanssa siitä. Hän näytti ensin ilostuvan tuumastani ja sanoi: "niin nuot sairaat vaivasetkin saavat sinulta lääkärin apua, nyt heidän usein täytyy odottaa siksi, kuin on liian myöhästä". Mutta sitten hän tuntui saaneen toisia ajatuksia päähänsä, sillä kuin kerran sen perästä satuimme keskustelemaan sitä asiaa, hän sanoi: "Ei se ole sinulle". — Koska näytti siltä kuin ei lääkäri siinä seudussa olisi tullut saamaan paljon ansiota, niin ei enää puhuttu siitä asiasta, ja minä jätin kaikki tuumat tulevaisuudestani vastaseksi. Mutta eräänä päivänä pyysi isäni minua tulemaan konttoriinsa; hänellä oli puhuttavaa minun kanssani tärkeästä asiasta. Hän alkoi lausumalla, että hänellä puolestaan ei ollut mitään siihen sanottavaa, jos minä muutan elämän toimitusta, jos tilaisuutta siihen tarjoutuu. Hän kysyi sitten, oliko minulla halua ruveta asioimamieheksi. Minä pyysin hänen ilmottamaan mieltänsä selvemmin ja hän nyt kertoi, että Holt oli ollut hänen luonaan, ja että tämä, mainittuaan lääkärin vähäsistä tulevaisuuden toiveista ja että "myöhäseen tehdyt avioliitot ovat mielettömyyksiä", oli pyytänyt isää kysymään minulta, olisiko ehkä minulla halua ottaa osaa hänen toimensa hoidosta. Hän näkyi tulleen siihen vakuutukseen, ett'en minä ollut aivan sopimaton tähän toimeen ja hänellä oli apu tarpeen.

Tietysti tulisi minulta menemään sekä aikaa että vaivaa, ennenkuin voisin perehtyä uuteen toimitukseen, ja minun tulisi mennä pois kotoa pariksi vuodeksi. Mutta kuin tämä oppiaika olisi kulunut, voisin myös heti mennä naimisiin. Isäni sanoi lopuksi, että tämä soma ehdotus oli hyvin ihastuttanut häntä.

"Tulisinko olemaan hänen valtuutettunsa taikka jotakin semmoista?" minä kysyin.

"Et, vaan hänen asiakumppaninsa", vastasi isäni, jota suuresti ihmettelin, sillä tiesin kyllä, että Holtin kauppa tuotti paljon voittoa, ja tiesihän hän että ne rahat, joita isäni voisi panna asiaan minun puolestani, tulisi olemaan hyvin vähäset. Tuuma oli kumminkin minulle mieleen. Ei ollut epämielusta askaroida käytöllisessä toimessa; mutta pidin kuitenkin paljon ennen valitsemastani ammatista ja tuo puuha ei miellyttänyt minua ensinkään, minä kuin halusin toimia omin päin. Kumminkin arvelin Holtin tehneen hyvin sievästi, kuin hän tätä ehdotti minulle, ja päätin heti puhua Elinan kanssa.

Menin vielä samana päivänä Holtin taloon ja tapasin Elinan istuvan akkunan ääressä neulomassa. Hänellä oli kiire eikä hän pysähdyttänyt ompeluaan, vaan nyökäytti hymyillen päätään ja viittasi että istuisin tuolille. Istuuduin ja kerroin Holtin ehdotuksen. Koko kertomuksen ajan hän ompeli ahkerasti, aivan kuin hän ei olisi kuullut minua ollenkaan. Välisti hän katsahti ulos akkunasta ja huomasin hänen olevan hyvin kalpean. Lopetettuani hän kysyi: "Tekisikö sinun mieli suostua semmoiseen tarjoukseen?"

Luulin hänen tarkottavan, että tulisi olemaan minulle vaivaksi olla semmoisessa ammatissa ja vastasin, että työ ei minua pelottaisi.

"Noh, silloin en tahdo minä", hän sanoi, heitti äkkiä ompeluksensa pois ja kävi pari kertaa huoneessa edes takaisin. "En tiedä miksi hän " — Elina ei koskaan sanonut Holtia sedäkseen — "tahtoo sekaantua meidän asioihimme. Minä olen muka kovin kauvan hänen talossaan. Hän tahtoo ostaa itseänsä vapaaksi. Mutta että hän saattoi uskoa, että minä — tahdoin… Ooh, on oleva ilopäivä, kuin olen kaukana tästä talosta".

Katselin häntä hämmästyneenä. Koko hänen kasvonsa hehkuivat ja silmistä iski harmin ja vihan tulta. "Minusta kumminkin näyttää, että jokaisen täytyy myöntää, että tämä ehdotus on kaunis teko sinun —"

"Kaunisko teko?" hän keskeytti puheeni ja pysähtyen hän katsoi minuun omituisen kylmästi sekä suuttuneella katseella. "Voipi olla kaunista; mutta minä sanon sinulle, että minä en ota mitään häneltä, kuin voin sitä välttää — — on jo minulle kylliksi se, jota olen vastaanottamaan pakotettu".

Kuulimme askeleita käytävässä ja kohta tuli Holt sisälle. Elina istuutui taas ompelemaan. Holtin tervehdittyä syntyi hetken hiljasuus. Vihdoin Elina katsoi ylös häneen ja ompeluansa pois panematta hän sanoi: "Kuulin tarjonneesi Henrikille paikkaa sinun luonasi", ja hänen kasvonsa olivat taas kalpeat ja silmät omituisesti tiirillään.

"Niin — minä — olen —" Holt alkoi vitkalleen, melkeinpä ujosti; vaan Elina ei sallinut hänen jatkaa.

"Onko se sinun tarkotuksesi, että olisi sinulle mielusinta, jos minä menisin täältä heti?" hän kysyi kolkosti ja kovakiskosesti.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin näin Holtin joutuvan hämille. Vähitellen virtasi punahehku hänen kasvoillensa ja hänen silmiinsä tuli nolo ja samalla tuskallinen katsaus, niin että häntä ei ollenkaan voitu tuntea samaksi mieheksikään. Hän seisoi tapansa mukaan kädet nutun taskuissa; mutta siinä ei ollut enää nimeksikään tuota tavallista vakavaa ryhtiä; hän näytti neuvottomalta ja närkästyneeltä, ikään kuin hänet olisi tavattu oikein halvan työn teosta, ja oli kumminkin niin sanomattoman surkea katse noissa selkeissä ja mielevissä silmissä, joissa usein myös oli vähä välinpitämättömyyttäkin. Vähitellen kuitenkin hänen kasvonsa taas vaalenivat ja niihin tuli vanha rauhallinen, totinen ja ehkä vähän omituinen katse.

"En ole ollenkaan ajatellut, että se tarkottaisi mitään erinomaista", hän vastasi hitaasti. "Jos Henrik ei suostu tarjoukseeni, niin onhan hänen vallassaan hylätä se".

"Noh, sitten luulen olevan parasta, ett'emme enää puhu siitä asiasta", sanoi Elina, nousi ja meni ulos.

Omituisia tunteita liikkui rinnassani, kuin jäin paikalleni. Olin niin alakulonen ja neuvoton. Arvelin kuitenkin olevan velvollisuuteni ilmottaa mitä minä ajattelin hänen tarjouksestaan. Hän vastasi vaan: "Ooh, minun olisi muistaa —". Sitten hän pani piippuunsa, vaan jätti sen sytyttämättä, pisti sen taskuun ja meni.

Kuin Elina tuli huoneesen minä kävin heti asiaan käsiksi ja pyysin häntä kerrankin ilmottamaan, mikä oli syynä siihen, että heidän välinsä oli niin tukala.

"Kuinka minä voin tietää sen!" hän vastasi.

"Mutta näinhän teidän välinne ei aina ole ollut?" —

" Hän on aina ollut tuommoinen siitä asti kun tulin täysikasvuseksi. Vaan puhukaamme jostakin muusta", hän lisäsi kärtysästi.

"Mutta sinä —?"

"Noh, minä tulin semmoiseksi kuin nyt näet — ja jommoiseksi hän, luullakseni, parhaiten tahtoi minut".

Tultuani kotia, kerroin isälleni Elinan hyökkäyksen. "Hm", hän virkkoi, "onpa toki heidän välinsä aivan omituinen. Elina on kunnon tyttö, hän on oivallinen, ymmärtävä, kelvollinen ja lempeäsydäminen; mutta luulenpa, että hän on liian paljon setänsä kaltainen, — mitä semmoiset tahtovat, sitä he tahtovat".

"Mutta jossakin suhteessa toki Elina ei ole Holtin mieleen?"

"Niin, kukapa sen tietää, eihän hän koskaan puhu semmoisista. Tytön ollessa pienenä setä hoiteli häntä oikein hellällä huolella. Mutta sitten —".

"Noh, sitten?"

"Niin, Jumala tiesi, mikä sitten tuli heidän väliinsä, vaan vähitellen se kääntyi nykyiselle tolalleen. Täytyy muuten sanoani, että muunnos ensin tuli Holtissa näkyviin".

"Holtin luonne on omituinen", arveli äitini, kuin puhe myöhemmin hänen läsnä ollessaan kääntyi tähän asiaan. "Hän on äissänsä kaikesta, jota hän ei ymmärrä, ja märehtii niin kauvan samaa asiaa, ettei hänen kanssansa voi millään tavalla päästä selville siitä. Elina ei ole kehkeytynyt hänen mieltänsä myöden, siinä se on luullakseni koko asia. Varma on, että Elinassa ei ole mitään vikaa, ja että sedän käytös kyllä voisi saattaa hänet uskomaan, että setä kernaimmin tahtoo kokonaan päästä hänestä".

VI.

Tämän päivän perästä Holt ei enää jäänyt tupaan istumaan ateriain perästä. Hän vielä nytkin puhui samalla ystävällisellä äänellä Elinalle, jommoiseksi hänen entinen harvasananen ja vähän kylmäkiskonen puhetapansa oli viimeisinä aikoina muuttunut; vaan hänessä ilmaantui myös hiljasta surullisuutta, milt'ei toivotonta neuvottomuutta, jonka näkeminen oikein säälitti. — Jonkun ajan perästä minä taas aloin käydä hänen konttoorissaan ja tavarahuoneessaan. Hän oli yhtä ystävällinen minua kohtaan kuin ennenkin, vaan ei kumminkaan ollut yhtä puhelias. Usein siitä kuitenkin syntyi puheluakin ja ehkäpä useamminkin semmoisista yleisistä asioista, joita ennen olimme keskustelleet ani harvoin.

Tiesin jo ennenkin, että hänellä oli oppia, vaan että hän oli lukenut muuta kuin mitä kuului hänen ammattiinsa, sen vasta nyt sain tietää. Hän luki mielellään luonnontieteellisiä kirjoja, vaan etupäässä semmoisia, jotka olivat vanhempia ja joissa puollustettiin semmoisia mielipiteitä, jotka olivat hänen kouluaikanaan yleisiä. Historiaakin hän luki, varsinkin valtiohistoriaa. Hän rakasti enimmin niitä kirjailioita, joilla oli yksinkertanen ja jokapäivänen esitystapa ja päätöksissään olivat käytännöllisiä. Niitten kirjailijain, joilla oli enemmän kuvaileva kirjotustapa, luuli hän olevan epäluotettavia, ja kaikki, missä oli edes vähäkin filosofiaa, oli hänelle hyvin vastenmielistä. Olin ennen huomannut, ettei hänen kirjahyllyillään ollut yhtään kaunotieteellistä teosta. Nyt näin, että hän ei koskaan lukenut mitään semmoista, ja luulenpa melkein, että hän arveli runoiliain sekä niiden, jotka lukivat runoelmia, olevan lapsellisempia, kuin sopii täysikasvuselle ihmiselle.

En tiedä oliko tämä Holtin omituisuus, että yksi kirjallisuuden osa ei ollut hänen mieleensä, syynä siihen, että Elina luuli sedällään olevan yleensä hyvin vähäsen hengen sivistystä. Varmaankaan hän ei luullut sedällä olevan mitään halua kirjojen lukemiseen. Kun kerran sanoin huomanneeni, että hän oli lukenut paljon enemmän, kuin olin luullut, Elina lyhyesti vastasi: "Vai niin? En minä ole huomannut sitä missään". Niin myös eräänä kertana, kun satuimme puhumaan Vang'ista, Elinan epäilykset Holtin yleisestä sivistyksestä tulivat selvästi ilmi. — Eikä hän yleensä pitänyt mitään tästä "patriootista", vaan lausui aina hänestäkin ankarat päätökset.

Hän muka näytti olevansa pelkuri, kuin hän pakeni tämmöiseen maailman soppeen, jos hän todellakin tunsi kykenevänsä suurempiin toimiin. Jos hänessä olisi ollut todellista intoa, niin hän toki olisi jäänyt taistelukentälle, Elina arveli. Ja hänen käymisillään Holtin luona ei voinut olla mitään kunnollista syytä. "Onhan hän paljon lukenut mies", hän sanoi, "eikä hän huoli siitä, mitä Holt toimii. Minkähän tähden hän siis istui Holtin luona illan toisensa perästä? Hän tekee Holtista pilkkaa" — ja siinä tuli omituisesti kylmä ja uhkaavainen loisto hänen silmiinsä —; "mutta minä sanon sinulle, että Holt todellakin on kovin hyvä sillä tavoin kohdeltavaksi".

Tämä oli ainoa kerta, jolloin kuulin Elinan puhuvan setänsä puolustukseksi, ja tämän hän teki niin, että huomasin hänen kyllä, kuin niin oli, voivan pitää hänen ihmisarvoansa kunniassa, ja ett'ei sallinut muitten loukata hänen kunniataan, jos hän ei itsekään voinut sopia hänen kanssansa.

Koetin puollustaa "patrioottia", mutta turhaan. Elina ei uskonut Holtilla olevan kirjallisia tietoja ja vielä vähemmin hän otti uskoakseen, että kirjallisesti sivistyneet ihmiset voivat halulla käsitellä semmoisia käytännöllisiä toimia, joissa hänen aikansa kului.

Todellakin, kuinka omituista! Sedän koko asioitseminen ja yleensä koko kotiseudun elämä, joihin Elina tätä ennen kaikilla ajatuksillaan oli kiintynyt, niistä oli hän nyt kokonaan vieraantunut. Muistin sitä aikaa, jolloin Elina otti sillilastit vastaan laivasillalla ja jolloin hän tunsi sedän tavarahuoneen ja asiakirjat yhtä tarkkaan kuin setä itse ja hänen työläisensä vielä tarkemminkin. Muistin kerran ihmetelleeni sitä, että semmoiset asiat voivat vetää puoleensa minkään ihmisen koko huomiota ja kaikkia ajatuksia. Kuinka kaikki nyt oli muuttunut! Tähän seutukunnan rauhalliseen elämään olin minä nyt monessa suhteessa mieltynyt. Tämä mutkaton työn harrastaminen ja nämät monet "pienet tapahtumat" olivat vähitellen miellyttäneet minua ja tulleet minulle rakkaiksi, vaikka muutama vuosi takaperin en olisi luullut sitä mahdolliseksi.

Mutta Elinalle tämä pieni maailma oli aivan vieras. Hänelle kävi ikäväksi, kuin puhuin näistä läheisyyden asioista. Halu toimiella tosimaailmassa näkyi kokonaan hävinneen hänestä; hän tahtoi vaan lukea ja taas lukea taikka kuulla minun kertovani.

Ja luimmehan jonkun aikaa niinkuin ennen muinoin, olimme kävelyillämme ja puhuimme siitä, jonka olimme lukeneet. Vaan äkkiä huomasin, ett'eivät kirjatkaan enää voineet vetää hänen ajatuksiaan puoleensa. Hän lukiessamme usein näytti hajamieliseltä, taikka huomasin hänen katselevan levottomin, kysyvin, tarkastavin silmin, aivan kuin hän. alati olisi odottanut jotakin erinomaista tapahtuvaksi. Toisina hetkinä hän näytti närkästyneeltä ja olevan pahoilla mielin. Oli niin kuin hän vähitellen menettäisi jonkun rakkaan toimeen, taikka alkaisi huomata, että joku asia, johonka hän oli uskonut, alkoi pettää. Tahdoin usein puhua hänen kanssaan siitä; mutta kerrassaan oli tuo omituinen, tarkastelevainen katse hävinnyt, ja minun täytyi kysyä itseltäni, enkö ollut nähnyt väärin. Elinani oli muutoin niin muuttumatta, ehkä vaan vähän enemmän ajatuksissaan ja mietteissään kuin tavallisesti. Välistä minä kuitenkin luulin huomaavani, että tuo mietiskelevä katse ilmaantui varsinkin sedän läsnä ollessa ja että se etupäässä tarkotti häntä.

Arvelin, että Elinakin oli huomannut sedän muuttuneen käytöstavan, sekä nähnyt hänessä ilmaantuvan surullisuuden, ja että tyttö sydämmestään katui päästämiänsä kovia sanoja; ehkä hän ajatteli ja muistutteli itselleen kaikkia, mikä oli tapahtunut heidän välillänsä, ja ehkä hän huomasi, että oli voinut olla jotakin vikaa hänenkin puolellaan, ja ehkä hän nyt odotti, että setä jollakin tavoin lähestyisi häntä, jotta hänkin voisi sanoa sedälleen jonkun ystävällisen ja sovinnollisen sanan.

Olisin sydämmeni pohjasta suonut, että olisin arvannut oikein; sillä kävi joka päivä selvemmäksi, että Elinakin kärsi kovasti tästä heidän välisuhteestansa ja kaipasi parempaa sovintoa.

Tähän aikaan kerran tapasin Vangin maantiellä. Hän oli pahalla tuulella, vaan puhelias kuin ainakin. — "Todellakin te olitte oikeassa", hän alkoi, "kuin jouluaattona sanoitte minut yksinäiseksi. On tässä maailman sopessa surkean yksinänsä. Tekopyhiä, jäykkiä, vanhoillaan olevia, kynsiensä pureksioita ovat kaikki täällä. Käynhän minä usein Holtin luona, — hän on, kuten tietty, hyvin mielevä ihminen", — hän lisäsi ikään kuin puolustukseksi — "Mutta nyt, kuin hän on ruvennut ihmisvihaajaksi, niin on vaan surua hänestä".

"Ihmisvihaajaksiko?"

"Niin kyllä, ettekö ole havainnut sitä?"

"En tiedä —".

"Kyllä sen uskon, ett'ette ole sitä huomannut. Täytyy tuntea se mies hyvin tarkoin, voidaksensa tietää, mitä tunteita on hänen sydämmessään —. Katsokaa, hän ei ole mikään keskusteleva ihmiskunnan jäsen, vaan tupakoiva ja kuunteleva. Ja kuin semmoiselta mieheltä piippu jää unhotuksiin ja kuunteleminen pettää, hänen omien ajatuksiensa tähden, silloin on jo paha merrassa".

"Niin, olen kyllä nähnyt —"

"Sepä on omituinen mies", keskeytti "patriootti" puheeni; "nähkääs esimerkiksi: olen vakuutettu siitä, että tässä Holtissa oikeimmittain on vapaudenpuolustaja".

Minä luultavasti ihmettelin hänen puhettaan, sillä hän jatkoi: "Niin, ihmetyttääkö se teitä? Eihän se olekaan aivan silmiin paistava asia. Eikä hän tosin ole mitä minä sanoisin taipuvainen valtiollisiin asioihin — ymmärrättehän minua? Hän vaivoin puhuu semmoisista yleisistä asioista, vaan hän on aina mielellään kuunnellut, kuin joku puhuu niistä sydämmensä pohjasta ja vapaamielisesti. Niin, ei voisi oikeastaan uskoa, että hän on patriootti. Kuin puhelen hänelle valtioasioista, niin hän istuu tyvenesti ja hymyillen, ikäänkuin koko tuo olisi vaan kalan totkusia, ja välisti hän sanoo — tietysti ivalla, ymmärrättehän —: 'niin, heidän olisi pitänyt kysyä neuvoa sinulta', tahi: 'tuhat tulimmaista, jospa sinä olisit hallituksessa'. Vaan jos asiata tarkemmin katsoo, niin hän kumminkin harrastaa tämmöisiä; hän vaan ei tahdo tunnustaa sitä. — Mutta nyt on kaikki lopussa: hän ei sano uu:ta eikä aa:ta, hän ei edes hymyile eikä polta ei niin savuakaan".

Olimme kotimme edessä. Kysyin "patriootilta", eikö hän tahtonut pistäidä sisälle. Hän kiitti ja kapsimme ylös minun ullakko-kamariini. Tässä vieraani valitsi suurimman piipun, jonka voi löytää, istuutui sohvankulmaan ja alkoi tuhuutella savupilviä.

"Puhuimme Holtista", hän sanoi. "Niin, nähkää, koko hänen onneton tilansa on syntynyt hänen rettelöstänsä Elinan — anteeksi — en muistanut — olettehan — hm —"

Pyysin hänen selvemmin puhumaan ajatuksensa.

"Te suvaitsette? Noh. Niin, nähkääs, tyttö on kaikesta huolimatta kuitenkin hänen silmäteränsä. Naimatonna, — lapsetonna — se on usein surkea tila, voitte uskoa. Ja Elinasta hän piti niin, kuin omasta lapsestaan. Luulen, että se tulee olemaan hyvin raskasta Holtille, kuin tyttö jättää hänet".

Minä rupesin äkkiä kuuntelemaan tarkemmin. "Luuletteko todellakin — että — että —". Pysähdyin ajatellessani, että Holt olisi tahtonut saattaa hänet jättämään —

Vaan Vang jatkoi: "Olen tuntenut hänet kauvan ja sanon Teille, että Holt vasta silloin alkoi ruveta ihmisiksi, kuin Elina tuli taloon. Tuo lempeä, milt'ei lapsellinen juoni hänen luonteessaan — ettekö koskaan ole huomannut, kuinka helläsydämminen hän voi olla? niin, nähkääs, se on tullut Elinasta."

"Patriootti" luultavasti huomasi ihmettelemistä ja epäilystä silmissäni; sillä hän jatkoi: "Ettekö usko sitä? Te ajattelette samoin kuin moni muu ja kuin Elina itse, että hän päinvastoin on suuttunut Elinaan. Voin ymmärtää sen. Mutta, nähkääs, minä tiedän, että hän rakastaa veljensä tytärtä; minulla on satoja todistuksia siitä. Jospa vaan olisitte minun kanssani nähneet, kuinka tuskallisesti hän vakoilee, eikö Elina tahdo mitään muunnosta talossa, niin ette voisi epäillä enää. Mutta hän ei koskaan kysy mitään häneltä, ja kuin hän jollakin tavoin kierrellen on saanut tietää jotakin tytön tahtomista, niin ukkopaha panee sen toimeen tylyllä, ynseällä tavalla, ikään kuin hän ei kärsisi mitään vastustelemista. Ja perästä päin on hän aivan kuin kuumeessa, ennen kuin hän on saanut tietää, oliko hänen toimensa oikea vai puuttuuko siitä vielä jotakin. Ooh, on eriskummallista, että niin suoramielinen mies koettelee olla viekas ja käydä kiertoteitä, kuten silloin, kuin hän on tahtonut saattaa minua tutkimaan, kuinka hänen toimensa on ollut mieleen. Hän on vallan typerä semmoisissa; mutta minä en koskaan ole antanut hänen nähdä, että yskän ymmärrän. Ja tietäkää, että hänellä on koko varasto semmoisia tavaroita, joita hän on kuullut tytön haluavan ja joita hän on heti toimittanut, vaan ei ole uskaltanut lahjottaa Elinalle. On siellä koko kirstullinen kirjoja — ne ovat siitä ajasta, jolloin tyttö alkoi innostua lukemiseen. Oletteko nähnyt tuon pienen purjeveneen, joka on tavarahuoneen kyljessä? Ei siihen ole laitalautaa pantu, ei naulaa lyöty, jota Holt ei ole ollut katsomassa, tarkastamassa. Se on sievin, somin venonen, kuin voi ajatella; se on tehty semmoisella huolella ja tarkkuudella, voisinpa melkein sanoa rakkaudella, että voi liikuttaa kenen mieltä tahansa. Mutta se on käyttämättä tuolla vajassa — ja luulenpa, ett'ei Elina ole sitä edes nähnytkään; ei Holt varmaankaan ole sanonut, että se on häntä varten tehty. Entä silloin, kuin tyttö oli sairaana! Silloinpa voi selvästi nähdä sedän huolta hänestä. En tiedä milloinka hän siihen aikaan nukkui ja söi. Tapasin hänet aina täysissä tamineissa, enkä häntä koskaan nähnyt ruualla enkä talon ulkopuolella, paitse kuin hän haki tohtoria. Näytti siltä, kuin hän eikä tyttö olisi ollut kuoleman kourissa. Ja sitten teidän olisi pitänyt nähdä hänet sinä päivänä, jolloin pahin vaara oli ohitse ja oli varma, että tyttö toipuisi. Tulin hänen luoksensa aamupäivällä. Enpä ole koskaan nähnyt mitään niin — niin — kuinka sanontaan — vilpitöntä — kuin hänen ilonsa. Hän ei tullessani sanonut yhtään mitään Elinasta, vaan ehdotti, että joisimme lasin viiniä yhdessä. Tiedätte kuinka raitis hän on ja että hän tuskin voi erottaa toista viinilajia toisesta. Teidän sitten olisi pitänyt nähdä hänen istuvan siinä ja muka tuntiansilmillä katselevan pulloa, iloitsevan nimikoristuksista ja lyyjypaperista sekä olevan mielissään viinin väristä ja hajusta. Ja samoin kaikesta mitä tuli hänen silmiensä eteen: oli ikään kuin maailma olisi ollut uuden uutukainen; olipa muka ihmeellistä kuinka päivä niin loisti sinä päivänä, kuinka merenvuono oli omituisen sinertävä, ilma omituisen raitis, kuinka heinä oli kasvanut niin ihmeen paljon viime aikana, ja hänen käydessään tavarahuoneessa hän huomasi, että kaikki mitä oli tullut tehdyksi siellä sillä aikaa kuin hän oli ollut kokonansa poissa sieltä, sekä puotipoikien että työmiesten puolesta, oli niin ikään omituisen somasti tehtyä, kuin kaikki muukin. Heidän piti saada lisäpalkkiota siitä. Semmoisena minä en koskaan, en koskaan ole nähnyt häntä, en ennemmin enkä sittemminkään. Mutta kuin Elina tuli sinne, oli hän aivan entisellään. — Välisti hän voi olla vähän naurettavakin, esimerkiksi silloin, kuin hän rupesi pukemaan itseänsä uuden kuosin mukaan. Niin todellakin, sen vakuutan teille, Holt on ollut puettuna uusimman kuosin mukaan koko kahdeksan päivää. En voi sanoa kuinka hämmästyin kerran nähdessäni Holtin jalat pistettyinä ahtaihin housuihin niiden väljäin asemesta, joissa hän muuten kävi, ja kuin hänen yllänsä näin pienosen, hienosen konttorinutun sen väljän nutun asemesta, johon hän muutoin oli niin mielistynyt, ja kaulan ympärillä oli uusikuosinen pystykaulus tullut hänen tavallisen leveän ja alas päin käännetyn kauluksensa sijaan. Hän kävi aivan tulipunaseksi, kuin rupesin silmät rengallaan tarkastamaan häntä kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut millänsäkään; mutta minun mieleeni johtui heti, että Elina muutamia päiviä ennen oli sanonut, ett'ei hänestä näyttänyt somalta, kuin ihmiset ovat puettuina niin vanhan tavan mukaan, että paistaa toisien silmiin. Mutta ei se kauan kestänyt tuo yritys olla uuteen kuosiin puettuna — hän näytti eriskummalliselta uusissa vaatteissaan ja huomasipa hän sen itsekin; sillä eräänä päivänä minä näin hänet vanhassa nutussaan, väljissä housuissaan ja leveässä kauluksessa, ja nyt hän vasta oli oikea Holt jälleen. — Minä kysyn teiltä, voipiko vielä, tämä kaikki lukuun otettuna, epäillä hänen lempeyttänsä Elinaa kohtaan!"

Minun täytyi tunnustaa "patriootin" olevan oikeassa. Olin aina mielessäni aavistellut, että Holt kumminkin piti veljensä tyttärestä. Mutta yhä vielä olin aivan ihmeissäni siitä, minkä tähden hän niin ankarasti salasi tunteensa Elinalta.

"Niin, on se omituista", Vang sanoi. "Hän on häneltä kätkenyt oikean mielensä, ja hän on vielä päälle päätteeksi käyttäinnyt niin, että Elinan on ollut pakko uskoa, että hänen olonsa Holtin luona on sedälle rasitukseksi. Hän sen tähden on monta kertaa koettanut toimittaa häntä pois luotaan. Hän on tahtonut, että Elina muuttaisi vieraille taikka lähtisi ulkomaille". — Minä tiesin sen. — "Niin, ja minkä tähden? kysyin häneltä kerran. Ooh, hän vastasi, onhan se parempi, kuin täällä tyhmistyä minun seurassani. Se on selitettynä: Mitä minä, joka olen vanha, vähän omituinen ja ilman suurempaa kirjallista sivistystä, voin olla semmoiselle nuorelle neitoselle, kuin Elina on? Ja hän tuntee hänet, hän tietää, että jos tyttö aavistaisi kuinka katkeraa se olisi Holtille, jos Elina menisi pois, niin tämä silloin luulisi olevan velvollisuutensa elää ja kuolla tuolla sedän pienessä hökkelissä. Mutta Holt ei millään neuvoin tahdo, että Elina luulisi olevansa missään kiitollisuuden velassa häntä kohden, ja sen tähden hän ei koskaan katso sinne päinkään, missä Elina on".

"Patriootin" selitys Holtin menetyksen syistä näytti minusta vähän tekaistulta. Mutta en minäkään voinut löytää mitään parempaa. Yksinänsä neljän seinän välissä oleskelevat ihmiset kyllä voivat tulla niin aroiksi ilmoittamaan tunteitansa, että se viimein kääntyy todelliseksi sairaudeksi; mutta mitä minä nyt olin kuullut lausuttavan Holtista, siitä ei minusta näyttänyt voitavan syyttää ainoastaan hänen kainouttaan ja hänen vastahakosuuttaan ilmottamaan tunteitaan.

Mutta Vang jatkoi: "Olen varma siitä, että Te Elinan sulhasena ette koskaan ole saaneet muuta kuin ystävällistä kohtelua häneltä".

Sitä en voinut kieltää.

"Olen myöskin vakuutettu siitä, että hän puolestaan tahtoisi tehdä kaikki minkä voipi, toimittaakseen Teille niin pian kuin mahdollista omaa kotia".

Minulla oli todistuksia tästä, joita en kumminkaan kertonut hänelle.

"Ja minä sanon Teille, että hän on melkein kuoleman tuskalla odottanut seuraavan päivän tulevan, jolloin Elina kävisi semmoiseen yhteyteen, että hänen tulisi jättää Holtin koti. — Niin se on. Näyttääkö tämä kaikki Teistä omituiselta? Minusta se näyttää jalolta".

En sanonut mitään siitä. "Patriootti" oli hetken vaiti, ja sitten rupesimme puhumaan toisista asioista. Vähä väliä "valtiolliset harrastukset" vallottivat koko hänen mielensä. Minä olin vaiti ja ajattelin omia asioitani, josta oli seuraus, että "patriootti", jättäessään minut hyvästi, ylisteli minun "vilkasta yleisten asiain harrastusta".

VII.

Joku aika myöhemmin, talven muuttuessa kevääksi, Elina pyyti minut ulos kävelylle — emme pitkään aikaan olleet missään kävelemässä.

Muutaman viikon leuto-ilma oli sulattanut lumen pois kaikista laaksoista, Äkkiä oli sitten taas tullut kylmä, tiet olivat kovat, ruohossa ja puissa oli paksu kuurapeite ja puut näyttivät villavaippoihin verhotuilta ihmisiltä. Kenttä rätisi ja ritisi astujan jalkain alla, ja lepikossa oksat taittua raksahtelivat, kuin astui sen läpi. Pienissä lammissa, joihin tuulen henki ei päässyt, oli harvahko luikea jää, jonka läpi taisi nähdä viheriät pohjaruohot taikka lukea pienet kivet, jos oli hietapohjaa. Kuin päivän säteet välkkyivät huurteisien kenttien ylitse, niin näytti kuin tuhansien tuhatta silmää äkkiä olisi auennut kaikkialla puissa ja ruohostossa, ahneesti juomaan valon nestettä. Oli yksi noita päiviä, jotka talven hävitessä herättävät syys-ajatuksia ja uskotuttavat meille uuden talven tulevan eikä minkään kevään ja kesän.

Astuimme rinnakkain alas järvelle päin. Äkkiä Elina katsoi minuun ja sanoi: "Minulla on jotakin, jota jo kauan olen aikonut sanoa sinulle: Ei ole mieleeni, että sinä niin usein käyt Holtin luona".

"Ja minkä tähden ei se ole mieleesi?"

"Sen sanon sinulle. Sinun siellä-käyntisi ovat samasta syystä minulle vastenmielisiä, kuin Vanginkin käynnit. Ette voi olla pitämättä häntä pilkkana, muutoin en todellakaan ymmärrä, mitä hänen luonaan toimitatte".

"Nyt olet aivan harhassa, kuin luulet meidän tekevän pilkkaa Holtista, enkä ymmärrä, kuinka olet voinut ajatellakaan tuommoisia. Vai luuletko todellakin Holtin olevan semmoisen miehen, että kärsisi semmoista kohtelua. Voin kertoa sinulle, että Holt kyllä välisti lausuu jonkun sievän pilan 'patriootista', mutta ei tämä koskaan Holtista".

Elina tähysti hetkisen maahan. "Mutta sinähän et ainakaan tunne hänen luonaan muuta kuin ikävää ja käyt siis hänen luonaan vaan näyttämässä hänelle kunnioitustasi".

"Siinä myöskin erehdyt; setäsi ei ole mikään ikävä mies".

Elina pysähtyi ja katsoi minua syvästi silmiin ja vähän ihmeissään hän sanoi: "Sano minulle: saattaisitko todellakin tyytyä läpi koko elinaikasi istumaan tuolla Holtin konttorissa taikka olemaan tämmöisen pienen seudun lääkärinä?"

"Saattaisinpa kyllä — ainakin jälkimäistä", vastasin avomielisesti.

Elina alkoi taas käydä eteenpäin ja hänen katseensa ilmotti miettimistä. — "Luemme niin monesta suuresta asiasta" — näin hän alotti taas —; " sinusta olisi toki pitänyt tulla jotakin parempaa —". Hän pysähtyi.

"Mitä tarkotat?"

"Jos olisin sinuna, niin luulisin tahtovani olla siellä missä — siellä, missä tapahtuu enempi kuin täällä, — missä ihmiset ovat toisenlaisia —".

Siis taasen tuo ajatus, mitä on tuolla seudun ulkopuolella, liikkui hänen päässänsä.

"Ylimalkain on elämä yhdenlaista kaikkialla", vastasin.

"Tuota et lausu oikein todella", hän sanoi pysähtyen ja katsoen minua vakavasti silmiin.

"On se tavallansa yhdenlaista — ei ulkonäöltään —".

"Mutta täällä ei ole ketään joka — joka — en taida sanoa, mitä tarkotan, vaan — täällä ei ole ketään, joka" — hän mietiskeli hetkisen etsien oikeita sanoja — "joka huolii siitä paljosta" — hän oli taasen kotvasen vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin sanat olisivat olleet hänelle vaivaksi — "siitä paljosta suuresta ja kauniista, josta kuulemme ihmisten elävän tuolla ulkona maailmassa".

"Ooh, voidaan elää yhtä suurta elämää ja yhtä kauniisti ahtaimmissakin oloissa. Suuren maailman tapaukset eivät aina ole niin suurenarvosia. Eikä parhaimmilla lahjoilla varustetut aina elä kauniinta ja rikkainta elämää".

"Tuota en ymmärrä", Elina vastasi mietiskellen. "Minusta tuntuu, kuin olisi siellä jotakin parempaa, jonka eteen ihmiset siellä elävät, kuin se, jota ihmiset täällä askaroivat. Täytyy ihmisten siellä olla suurempia ja suurempia — suurempia myös asiat, joittenka eteen siellä saa harrastaa. Ja minä en koskaan tahtoisi elää pienemmän hyväksi, kuin saattaisin elää jonkun suuremman harrastuksen eduksi. — Tiedätkös, olen aina ihmetellyt, että sinä olet voinut pitää minusta, joka olen aivan kaikkein muitten kaltainen".

Minä naurahdin. Vaan hän oli aivan tosissaan, ja näkyi kyllä todella mietiskelevän näitä asioita, kuin ongelmaa, jota hän ei voinut selittää.

Olimme tulleet järvelle, johon maantie loppuu, ja käännyimme takaisin kotia päin. Kotiseutumme oli silmiemme edessä valotonna, talvikylmänä ja kolkkona. Tämmöisinä päivinä tuntuu siltä, kuin pienet yksityiset perhekunnat olisivat jäätyneet huoneihinsa ja vaipuneet talviunen horroksiin, ja kun aurinko vähän vaan pikimmältään tähystäisi uinailevien luo kertomaan, kuinka ihanaa on tuolla ulkona suuressa maailmassa, josta se oikeastaan on kotoisin.

Mutta tänä hetkenä tämän hiljasen seudun katsominen ynnä sen monet hiljaset perheet herättivät minussa aivan toisia ajatuksia. Johtui ikään nyt mieleeni kaikki tuo hyvyys, totuus ja kauneus, joita olin siellä nähnyt. Tulin juuri silloin ajatelleeksi, kuinka monta ihmistä olin tavannut näissä kaukaisissa laaksoissa, joissa tosin ei ollut suuria hengenlahjoja eikä suurta sivistystäkään, vaan jotka kumminkin elivät mielevämpää elämää kuin moni, joka oli osakseen saanut sekä kykyä että oppia ja tärkeimpiä virkoja. Ajattelin, että joll'emme niin helposti hurmaantuisi kaikesta, joka herättää hälinää ja huomiota maailmassa, niin tulisimme useammin kuin nyt huomanneiksi olevan enemmän mieltä ja totuutta köyhimmässäkin kotoaskareessa kuin maailman mainioissa urho-töissä.

Muistui mieleeni kuinka usein olen nähnyt tuota hiljasta jokapäivästä työntekoa näissä syrjäsissä paikoin valastavan suurella rakkaudella, joka on syntynyt alttiista itsensä uhraamisesta, nerollisesta toimeliaisuudesta, uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, jotka tekevät nämät työt suuremmiksi kuin monet maailman mainiot ja runoiliain ylistämät valtatyöt. Mutta kaikkea toimitetaan täällä niin hiljasuudessa, niin ilman melutta ja hälinättä, ja olemme niin tottuneet siihen, että se usein ei vaikuta meihin mitään, ja niiltä harvoilta ihmisiltä, jotka huomaavat tämän niin hiljasena näkyviin tulevan suuruuden, puuttuu niitä syviä mahtisanoja, jotka voisivat tehdä sen maailman mainioksi. Kyllä tosin muistin monta turhamaista, isottelevaa, raakaa ja halpaa seikkaa. Tiesin kyllä, että ilman henki kaikissa tällaisissa pienissä yhdyskunnissa voi tulla raskaaksi ja ummehtua. Onhan tuo aivan luonnollista siellä, jossa useimmilla ihmisillä ei ole aikaa eikä tilaa huolehtia muusta kuin henkensä elättämisestä ja jossa uudet ajatukset ja tiedot harvoin tulevat kuuluville. Mutta usein voi noissa alhaisissa tiloissa huomata sydämmien tykyttävän hellästi ja jalosti, voi siellä tavata ritarillisia tapoja ja ritarillisia töitä, ja onhan siinä kyllä elämisen aihetta, jos vaan silmä on auki tarkotusta kohti ja tahto on altis työhön ja toimeen.

Ajattelin tätä kaikkea ja puhuin siitä Elinalle, siten vastaten hänen kysymyksiinsä, ja kuin johtui mieleeni, että juuri Holt ja hänen työnsä ja toimensa monessa suhteessa olivat valasevia esimerkkejä siitä, jota tarkotin, mainitsin lopuksi hänenkin nimensä. Elina viittasi minulle kärtysästi. Mutta minä sanoin vaan jatkamiseen: "Niin, sinä ajattelet sitä, että hän ei ole mikään älykäs mies ja että hän ei ole oppinut eikä lukenut hyvin paljoa. Sen kyllä tunnustan; hän minusta kerran oli oikein ahdasmielinen ja turhia uskovaisen maamoukan esikuvana. Ja entäpä hänen päätöksensä ihmisistä ja asioista ovat hyvinkin vääriä; vaan tarvitseekin suurempaa hengensivistystä ennenkuin voi olla varsin oikeamielisenä. Mutta Holt on kuitenkin tavallansa ritarillinen mies. Puhu niiden kanssa, jotka ovat hänen kanssansa matkoilla talvisin pitkin meren rantamia, ja saat kuulla, että hän voi olla todellinen sankari. Puhu niiden kanssa, jotka tekevät työtä hänen luonaan, ja saat ihmetellä kuinka hän kykenee ottamaan muitten suruja omille hartioilleen ja kuinka paljon hän on tehnyt heidän kaikkien eteen. Ja itse tiedät parhaiten, kuinka seutumme vaivaset tuntevat hänen kuntoansa. Puhu Vang-'patriootin' kanssa ja hän on saattava sinut uskomaan — ei että hän on vapauden puollustaja —, mutta kyllä sen, että hän voi antaa arvoa myös semmoisille ihmisille, jotka hengenlahjainsa ja sivistyksensä puolesta niin paljon kuin mahdollista eroavat hänestä. Oli aika, jolloin en tätä uskonut Holtista, vaan opittuani tarkemmin tuntemaan häntä olen vakuutettu siitä, että hänessä on tavattoman harras ja uskollinen luonne, joka tuntee kaikkea hellemmällä sydämmellä kuin useimmat muut, ja että hän voisi tehdä uskomattomia niiden eteen, joista hän pitää. Että hän on ollut vähäsen tyly sinua kohtaan, se on aina tuntunut minusta oudolta; mutta olen, sitten kuin opin hänet tuntemaan, aina arvellut, että tässä varmaankin on joku erehdys, ja olen nyt vakuutettu siitä, että Vang on oikeassa sanoessaan…" — Pysähdyin hetkeksi, epäillen voinko ilmoittaa Elinalle puheeni tuon asianajajan kanssa.

"Noh, mitä Vang sanoo siitä?" hän kysyi, silminnähtävästi hyvin tarkasti kuunnellen.

Ja minä kerroin, vaan jos olisin tietänyt, kuinka se, jonka Elina nyt sai kuulla, vaikutti hänen mieleensä, niin kyllä olisin sitä ennen vähän arvellut.

Alussa hän katsoi minuun niin ankarilla, tarkastavilla silmillä, kuten olin jo nähnyt hänen kerran ennenkin tekevän, ja joka oli saattanut minut niin äärettömän hämille. Oli ikään kuin hän olisi epäillyt luotettavaisuuttani ja olisi tahtonut katsoa sisimpään sydämmeni pohjaan, tietääksensä minkä tähden todella sepustelinkaan tämän jutun. Mutta äkkiä hän loi silmänsä maahan ja pää kallistui alas. Vaan hänen kovasti sykkivä sydämmensä ja kuohuva rintansa ilmottivat, että hän hyvin kiihtyneenä kuunteli sanojani.

Kuin olin kertonut loppuun asti, Elina äkillisesti irtaantui käsivarrestani, pysähdytti käyntiänsä ja katsoi taasen tyystisti silmiini. Hänen silmissänsä oli niin omituinen katsaus, että tuskin voin sitä sanoilla ilmoittaa. Hän ensiksi katsoi minuun avosilmin ja ihmetellen, aivan kuin hän olisi minussa huomannut jotakin aivan uutta ja odottamatonta. Sitten hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja kylmiksi. Hän käänsi ne vieläkin minua kohti ja kuitenkin oli kuin hän ei olisi katsonut minuun, vaan olisi tuiottaen etsinyt jotakin kuvaa omasta sydämmestään, josta se kumminkin oli haihtua pois. Mieltäni alkoi niin kaihottaa ja Elinani näytti minusta äkkiä niin vieraalta, että melkein ihmettelin, että hän oli minun lemmikkini.

Kuin hän huomasi, että minä kyselevin silmin katsoin häneen, niin hän loi silmänsä maahan ja tarttui käsivarteeni. Tulimme Holtin talon luo. Elina ei tahtonut mennä sisään, vaan ehdotti että pitkittäisimme kävelyämme. Käännyimme ja menimme takaisin järveä kohti. Elina liittäytyi kovasti minuun ja välisti hän painoi päänsä olkaani. Mutta ei kauvankaan, niin hän jätti käsivarteni ja riensi pois, kuin hän olisi tahtonut paeta jotakin. Sitten hän taas astui aivan hiljaan ja katsoa tuiotti etehensä. Kerrassapa sitten taas nousi helottava puna hänen kasvoillensa, hänen silmänsä vetistyivät ja hehkuivat, vaan loistivat samassa semmoisesta sydämmen tuskasta, että ehdottomasti tartuin hänen käsivarteensa ja kysyin: "oletko kipeä, Elina?"

Hän käänti äkkiä päänsä pois. "En — vaan olen — väsyksissä — luulen —". Hän istuutui lautaläjälle, joka oli tien vieressä, kallisti päätään alas ja tuiotti maahan. "Näytät niin raskaita mietiskelevän, Elinani — olenko pahottanut sinua muistuttamalla sinulle setäsi asioita?" — Hän vaan pudisti päätään ja antoi sen painua vielä alemmaksi. Hänellä oli taas entinen värinsä, se oli vaan ehkä vähäsen tavallista kalpeampi. Äkkiä hän taas nousi.

"Minua vilustaa", hän sanoi, kääri huivin tyystemmin ympärilleen ja tarttui taas käsivarteeni. Astuimme jälleen kylää kohti, vaan kuin Holtin talo tuli näkyviin, niin hän taas tahtoi kääntyä; hän näytti pelkäävän palata kotia. Vähitellen näkyi se liikutus, joka oli vallannut hänen mielensä, asettuvan. Hän tuli puheliaaksi ja iloseksi. Hän tahtoi, että kävisimme kaikilla niillä paikoilla, jotka olivat meille rakkaita niitten muistojen tähden, joita ne herättivät, hän puhui kaikista niistä sulosista hetkistä, joita olimme viettäneet yhdessä, ja kohta johtui hänen mieleensä moni ilonen tapahtuma kylän asukkaiden kesken.

Kuin tulimme sille paikalle, jossa oli lammikko ja siinä koko joukko lapsia luistelemassa, niin Elina pysähtyi ja sanoi; "Kas tuolla luistellaan. Sepä ennen oli ilosinta minkä voin ajatella. Kuin syksyn ensi jää oli järvellä, ja me jo päivän hämärtäessä kokoonnuimme sinne ja liitelimme, leikkielimme ja nauroimme, niin silloin oli mieleni niin ilonen ja hilpeä, kuin ei olisi ollut mitään surua maailmassa. Voi, kuinka kauvan siitä jo tuntuu olevan".

Oli hänen puheessaan ja käytöksessään sekä vienoa surua, lempeyttä ja oikullisuuttakin, jota en ennen koskaan ollut huomannut. Olin usein nähnyt hänet syvässä surussa ja vielä useammin ylen iloissaan —, mutta tämä vaihteleva mielenlaatu, jossa oikulliset mielenjohteet vilahtelivat kyynelsilmistä esille, se sopi niin vähän hänen luonteeseensa, ett'en voinut sitä ollenkaan selittää. Hän oli suopeampi kuin koskaan ennen, tarttui melkein tuskallisesti minuun kiinni ja sanoi: "Sinä olet hyvä ihminen. — Ja minun olet — eikö totta?"

Niin avosydämmisenä, niin puheliaana, niin lempeänä, niin hellänä kuin sinä iltana ei Elina ollut koskaan ollut. — Kerran toisensa perästä hän vaipui syviin ajatuksiin ja aina äkillisesti, hän malttinsa usein hävisi kerrassaan; oli ikäänkuin hänen mielensä olisi hänen huomaamattansa joutunut jonkun mielikuvituksen alaseksi, joka valtasi sen kokonaan. Mutta se ei kestänyt kauvan; hän pyhkäsi kädellä otsaansa juuri kuin huolien rypyistä puhtaaksi, katsahti minuun, hymyili, nyökäytti päätään ja kysyi usein leikkiä laskien: "Pidätkö minusta, sen ilkimys?"

Pysähdyimme vuonon rannalle, jossa useita veneitä oli vedetty maalle.

"Nyt otamme venheen ja sitten soutelemme ulos avaraan maailmaan kerrassaan", Elina alkoi sanoa. "Jätämme kotiseudun ikuiseksi emmekä koskaan sitä enään näe. — Tule, istutaan, niin saat kuulla. — Olen tarkoin sitä ajatellut: tahdomme asua valkeavärisessä huoneessa, jossa on viheriät ovet. Sen pitää olla korkealla paikalla, jotta meri näkyy. Sen edustalla on oleva ruusuja ja niiden lähellä istuinlauta. Siinä istumme, katsellen päivän laskua. Sitten meillä on oleva valkonen purjevene — en luulisi voivani elää missä ei saa käydä purjehtimassa. — Se se nyt on sinun ja minun linnamme".

"Ja siinä tulemme elämään loistossa ja ilossa, kuin nuo sadun kaksi onnellista".

"Ei. Tahdomme toki olla hyödyttäväisiä ihmisiä. Sinä olet oleva lääkäri, ja minä autan sinua köyhäin sairaitten hoitelemisessa".

Elina muuttui kerrassaan totiseksi. "Voi kuinka minun on noita kaikkia köyhiä sääli", hän sanoi. "Ei voi olla oikein, ei, ei suinkaan voi olla oikein, että niin monen tila on niin huono. Kas noita pienokaisia — he eivät voi olla syyn alasia — — voi, voi, kuin saattaisin oikein tuimistua niin suuresta kurjuudesta. Jospa voisin auttaa heitä kaikkia! — — Kuin pappi kirkossa rukoilee Jumalan auttamaan kaikkia, jotka kivulloisia ja surullisia ovat, niin tuntuu niin kipeästi sydämmeeni — kuules, tahdomme olla hyvät kaikkia onnettomia kohtaan, — mutta tahdomme mennä kauvas täältä". —

Äkkiä hän pyrskähti itkemään. Hän itki melkein ääneti, vaan niin katkerasti, että koko ruumis vapisi. Elina ei ollut niitä, jotka vähästä itkivät. En ollut koskaan nähnyt kyyneleitä hänen silmissään; en tiedä, onko hän milloinkaan näyttänyt niin rauhalliselta kuin ikään hänen surunsa ollessa katkerimmillaan. En siis koskaan unhota sitä hetkeä, jolloin Elina, joka hillitsi tunteitaan niin kuin harva mies, itkeä nyyhkytti tuossa hiljaan vaan, ikäänkuin hän nyt itkisi koko elämän ajaksi.

Koko hänen omituinen mielenlaatunsa sinä iltana painoi ja ahdisti minun mieltäni sanomattoman raskaasti; olin tuskallisesti odotellut, mitä oli tapahtuva, ja nyt kuin hänen sydämmensä tila tuli ilmi, jouduin todellakin huoleen siitä liikutuksesta, jonka kertomukseni oli saattanut aikaan hänen mielessään. Olin kyllä arvellut, että se, jonka hän oli saanut tietää, tulisi huolestuttamaan häntä kovin ja herättämään monta hänen sydäntänsä ahdistavaa ajatusta. Mutta se suru, jonka nyt tulin nähneeksi, oli niin mahtava, niin valtaava, että melkein näytti kuin siinä olisi ollut toinen syy kuin se, että hän niin kauvan oli ajatellut väärää sedästään. Kysyin häneltä sitä, rukoilin, sekä sanoilla että lemmenosotuksilla häntä luottamaan minuun ja uskomaan minulle, jos hänellä oli joku salanen suru, jota en tuntenut.

Vaan Elina vaan pudisteli päätään ja sanoi: "En ymmärrä itsekään mieltäni — en voi antaa sen olla — onpa se tyhmää, mutta —", hän katsoi minuun ja sanoi vähän hymyillen: "Sinun täytyy kärsiä minun vikojani; ei minusta tule niin hyvä toveri sinulle, kuin minun pitäisi".

Koetin kääntää kaikki leikiksi, vaan Elina pudisti totisena päätään, katsoi kauvas veden yli ja alkoi: "Ei, minä —", mutta siihen hän sen taas keskeytti, nousi ylös ja sanoi vaan: "Nyt menemme kotia".

Tiellä hän usein sanoi: "Me tahdomme uskollisesti pitää yhtä, tapahtukoon sitten mitä tahansa", ja kerran hän sanoi ikäänkuin itselleen: "Uskon, että kuin oikein tahtoo, niin taitaakin olla omansa edestä semmoisena, kuin on oltava. — — Muutenpa elämä olisikin aivan hirmuista — —"

Portilla Holtin talon edustalla Elina vielä kerran pysähtyi. "Tässä se oli", hän taas alkoi, "tässä kohdin seisoimme. — En ollut koskaan ajatellut sitä, ennen kuin sen sanoit, tiedäthän? Tiedä, että minusta oli ikään kuin en olisi milloinkaan ennen nähnyt sinua. Minä niin hämmästyin! Muutoin ensin suutuin. Näytti niin hullumaiselta, että sinä sanoisit semmoista minulle. — — Niin kummallisesti käy", hän lausui mietiskellen. "Joll'et olisi mitään sanonut, niin luulenpa melkein, ett'en koskaan olisi tullut sinua ajatelleeksi sillä tavalla".

"Minä uskon, että ne, jotka kuuluvat yhteen, kyllä ymmärtävät toinen toistansa, jos ei sanaakaan tule puhutuksi".

"Ne, jotka kuuluvat yhteen — —? Ehkäpä! Muistatko, mitä kerran sanoit rakkaudesta?" hän kysyi.

"Ja voitko muistaa, mitä sinä vastasit? Olet tyhmä, sanoit".

Hän hymyili.

"Ehkä se ei ollutkaan niin tyhmää: Jotka ovat toisilleen sukua —".

"Luulenpa sinun laulusi kuitenkin olleen paremman kuin minun tietoviisauteni", minä sanoin. "Varsinkin tuo, muistathan kuin lauloit rakkaudesta, että se puhkee kuin kevään lehdet sekä kuin hymyilevän silmästä kyynel —".

Elina alkoi astua ylös taloa kohti, mutta piti vielä kädestäni kiinni.

"Minä tulen sinne mukaasi".

"Elä, ei tänä iltana", hän vastasi äkkiä. "Tulen teille huomenna aikaisin", hän lisäsi ja meni nopeasti ylös taloa kohti.

VIII.

Minkä tähden Elina ei tahtonut koskaan enää aukaista yhtäkään kirjaa? Minkä tähden hän ei koskaan tahtonut tietää, mitä suuressa ulkomaailmassa tapahtui, vaikka se ennen oli puoleensa vetänyt hänen ajatuksiansa ja saattanut hänet ikävöimään pois kotiseudustaan, joka hänestä tuntui synkältä ja rasittavalta? Ei hänen mielensä tila nyt ollut semmoinen, hän itse sanoi. — Oliko hänen vanha rakkautensa kotiseutuun ja sen elämään taas kytemässä? Eipä siltä näyttänyt. Kyllä hän kuitenkin useammin kävi köyhäin luona, kuin oli käynyt viimeisinä aikoina, ja hän teki työtä talossa kahta suuremmalla innolla. Hän ei koskaan ollut jouten; näytti kuin hänen ei olisi tarvinnut levätäkään; oli häneen äkkiä tarttunut työinto, joka vaan näkyi voivan tyytyä alituiseen työskentelemiseen, joka alkoi ennen päivän koittamista ja kesti myöhään yöhön.

Hänen käytöksessänsä setää kohti ei näkynyt mitään muunnosta, paitse ehkä se, että hän vielä enemmän kuin ennen karttoi hänen seuraansa. Se, jonka oli hänestä kuullut, oli siis saattanut vaan sen aikaan, että elämä yhdessä sedän kanssa Elinasta tuntui vielä rasittavammalta kuin ennen. Olin ajatellut, että ehkä nyt joku asiain selvitys tulisi heidän välillänsä toimeen. Mutta erehdyin. Heidän välinsä pysyi muuttumatonna. Elina vaan näkyi surevan ja harmistuvan siitä, mikä ennen oli tehnyt mielensä katkeraksi ja karvaaksi. Häneltä, jos kerran elämä oli näyttänyt niin ihanalta, oli kokonaan hävinnyt hilpeä mieli ja kasvonsa tuli päivä päivältä kalpeammaksi ja laihemmaksi. "Alan vanhentua", hän sanoi leikkiä laskien, kuin joku sanoi hänen olevan niin huononnäkösen.

Yksi kohta tuli, asiain näin ollessa, minulle päivä päivältä selvemmäksi: meidän täytyi, kuin Elina itse oli sanonut, muuttaa kauvas pois kotiseudusta ja niistä salaperäsistä suhteista, joissa hän oli. Eräs ylioppilasystävistäni oli usein puhunut kotiseudustaan, joka oli eräässä itämaakunnassa ja kaukana meren rannasta, ja kehunut, että jos joku yksityinen lääkäri asettuisi sinne, niin hän saisi paljonkin työtä. Tämä nyt johtui mieleeni ja minä päätin kirjottaa hänelle sitten kuin olin puhunut Elinan kanssa asiasta.

Ensi kerran siitä, kuin olin kertonut hänelle puheestani Vangin kanssa, näin jälleen vilahtavan tuon vanhan, valosan katsauksen hänen silmissään. Hän heitti ompelun, joka oli hänen käsissään, pois ja hyppäsi ylös, tarttui käsiini ja lausui loistavin silmin, niin kuin olisi hänelle kerrottu suuri, odottamaton onni: "Kuinka? Tahdotko todellakin? Tuhansia kiitoksia sinulle siitä! Tiedä, että minä viime aikoina en ole ajatellut muuta kuin: voi, jospa pääsisi jonnekin täältä! Tässä en voisi kestää kauvan".

Kirjotin heti, vaan en saanut vastausta ennen kuin kesemmällä. Mutta siinä tulleista tiedoista voi odottaa paljon hyvää, ja samana päivänä päätin lähteä niin pian kuin olin toimittanut tarpeelliset valmistukset.

Juhannuksen aikaan olin valmiina. Ehtoolla ennen lähtöäni istuimme Elina, vanhempani, Holt ja minä yhdessä puutarhassamme ja joimme matkani onneksi sekä juttelimme kaikellaisista asioista, jotka olivat tapahtuneet lähiseudussa. Näitten joukossa oli yksi, joka ikään oli koko seutukunnan puhuteltavana.

Edellisinä aikoina olin usein nähnyt Elinan seurassa kylänvanhimman tyttären, Hanna Strömin. Vaan äkillisesti oli seurusteleminen loppunut, en tiedä minkä tähden; mutta viime aikoina olin taas nähnyt kylänvanhimman tyttären Holtin talossa. Hän oli kaino sievä neitonen, jonka silmät tavallisesti olivat puoleksi maahan päin, vaan ne aina kumminkin tuntuivat vakoilevan toisia ihmisiä. Hän näkyi aina tahtovan paeta piiloon johonkuhun soppeen, ja juuri sen tähden ruvettiin aina tarkkaamaan häntä. Hän puhui karkeata, meille outoa kielen murretta, ja ehkä tämän vuoksi pikemmin havaittiin jotakin vienoa, immellistä hänen olennossaan, joka heti saattoi sen joka hänet näki ajattelemaan kevättä ja sen esikoisia kukkasia. Mutta kaikki, joka hänestä kerrottiin, erosi paljon siitä, mitä olisi hänen ulkonäöstään voinut arvaella. Sillä hän kuului todellakin olevan itsepäinen, kovakiskonen ja välinpitämätön tytönheilakka, sanottiin, ja itse luonnostaan ei kaino eikä sievä. Kuitenkin täytyi useimpain tunnustaa, ett'ei ollut helppo päästä selville hänen luonteestansa.

Elina näkyi tietävän hänen salaisuutensa, mutta hän ei kuulunut niiden joukkoon, jotka ilmottivat semmoista. Tämä tyttönen joutui kihloihin eräälle ylioppilaalle, joka ali kaukaista sukua kylänvanhimmalle ja joka oli tytön tuntenut jo lapsuudesta saakka sekä tavallisesti oli kaiket lupa-aikansa hänen isänsä talossa. Tämä oli älykäs nuori mies sekä hyvin harras tieteilimisiin. Hän tutki luonnontiedettä, ja kuin oli kotona kesällä, niin hän kuleskeli kaikkialla kasvikuutaa ja maanpintaa tutkimassa. Heti luonnontieteen kandidaatiksi tultuaan hän sai edullisen opettajapaikan; hän saattoi siis naida ja oli jo päätetty, että häät vietettäisiin ensi syksynä. Silloin saatiin äkkiarvaamatta kuulla, että Hanna oli purkanut kihlauksen, ja tästä tapahtumasta me nyt keskustelimme samoin kuin koko seutukuntakin.

Isä mitään arvelematta päätti hänen tekonsa vääräksi. Hän pysyi siinä päätöksessä, että tyttö kerran oli antanut sanansa, ja se oli pidettävä, maksakoon mitä tahansa. Äidin tuli häntä sääli; hänestä näkyi tyttö vaan "erehtyneen". Minä puolustin häntä niin paljon kuin voin. "Sanansa?" Mitä sanaa siinä voi antaa? Toinen pitää hyvin toisesta ja lausuu ja uskoo, että se on kestävä ikäkauden. Mutta riippuuko tämä tahdosta, voiko luvata, että se niin aina on oleva? Taikka onko se oikein, että lupaa pitävänsä yhtä toisensa kanssa, jos rakkaus sammuukin? Mitä pitää sanoa siitä, joka tekee niin kevytmielisen lupauksen, ja siitä, joka ottaa vastaan semmoisen velvottamisen? Jos kätkee sen, että on tapahtunut näin tärkeä mielenmuutos, se on petos, jota ei saa kärsiä: jos taas tahtoo, että tuossa liitossa pysyttäisiin, kuin tietää, että ne tunteet, jotka olivat sen perusteena, eivät enää ole olemassa, se on niin sanomattoman kehnoa ja halpaa, ett'en löydä sanoja sitä oikein mainitakseni. Tämän asian tavallinen käsitys on surkean raaka ja pintapuolinen.

Isäni ja äitini olivat hyvin vihoissaan tämmöisestä muka epäsiveellisestä ajatuksesta. He eivät ollenkaan voineet ymmärtää, että epäsiveellisyys on siinä, että pysyy päätöksessään, vaikka se, joka antaa yhteydelle sen kauneuden ja oikean arvon sekä on sen onnellisuuden ainoa pohja ja perustus, on hävinnyt.

"Onpa tuo kaunis oppi, joka sallii jokaisen kevytmielisen lintusen mennä liittoihin sekä täällä että muualla ja sitten purkaa ne —".

"Minun oppini ei suinkaan salli sitä. Kevytmielisyys on siinä, jos yhdytään tämmöisiin liittoihin itseänsä todenperäsesti tutkimatta, ei siinä jos niitä purkaa, kuin onnettomuus kerran on tapahtunut. Minkähän tähden tuommoisessa liitossa on pysyttäväkään? Voisikohan kukaan todellakin tahtoa, että siinä pysytään ulkonaisen säädyllisyyden vuoksi? Voisikohan se saattaa aikaan muuta kuin onnettomuutta kumpaisellekin osakkaalle?"

Isä vaan pudisteli päätään. "Mitä sinä sanot, Holt? Eikö tuo ole hirmusta?"

Holt vaan katsoa tuiotti hietaan, siirtyi levotonna sinne tänne istuinlaudalla ja oli hyvin neuvotonna, kuin hänen oli lausuttava ajatuksensa asiasta. Vihdoin hän loi silmänsä ylös, hymyili vähäsen ja sanoi: "Luulenpa melkein, että Henrik on oikeassa". Puhuttuaan hän taas painoi alas päänsä ja punastui hiuksia myöten.

"Jumala varjelkoon — sinäkin!"

"Eikä ole niin varmaa, että se, joka kerran on näin erehtynyt tunteistaan, sentään olisi kevytmielinen ihminen. Se voi olla kevytmielisyyttä, mutta ei se aina niin ole. Hän — mies tai nainen — voi olla syvästi tunteva ja uskollinen luonteeltaan, ja voi kyllä tehdä jonkun toisen onnelliseksi".

Käännyin tätä puhuessani Holtin puoleen, koska hän muka oli taistelutoverini; mutta eipä näyttänytkään, että hän olisi arvellut tämän päätökseni pitävän paikkansa. Hän istui siinä suu epäröivän näkösenä ja piirteli oksalla kuvia hietaan, ja vastasi hitaasti: "En tiedä — olisiko — olisiko hyvä — kaikille — olla — olla tuo toinen".

Sitten hän heitti oksasen kädestään, nousi äkkiä, käänsi hatun oikein päivää kohden, pisti kädet nuttunsa taskuihin, ja katsoi isään päin, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: Tämähän käy mielestäni kovin työlääksi, emmeköhän vähän kävisi katsomassa peltoja?

"Mitä tarkotatte?"

Hän katsoi vaan ilmaan ja sanoi: "Niin, enpä tiedä —".

Äitini sanoi: "Ymmärrän kyllä, mitä Holt tarkottaa".

Ja sitten hän kertoi eräästä tapauksesta, joka hänen mielestään valasi asiaa. Hän oli tuntenut iällisen miehen, joka oli nainut tytön, joka ennen oli ollut kihloissa toiselle. Mies ei koskaan voinut unhottaa vaimonsa entistä elämää. Kaikissa viattomimmissakin teoissa hän luuli huomaavansa vaimonsa vanhain tunteitten rupeavan uudestaan kytemään. Hän aina piti luuloa, että nainen vertaili häntä siihen mieheen, jolle hän ennen oli ollut kihloissa, ja että hän itse ei ollut ensimmäisen veronen. Hän oli luonteeltaan alkuaan hilpeänpuoleinen; mutta hän vanheni tuosta jokapäiväisestä kalvavasta luulosta ja teki siten vaimonsakin elämän niin onnettomaksi, että tämä todellakin alkoi kaivata nuoruutensa ensi unelmaa ja vanheta kaipauksesta, kuin toinen epäluulosta. — Ei, eivät kaikki voi olla tuo mainitsemasi toinen. — Holt nyökäytti hänelle päätänsä: äitini oli esikuvallaan ilmottanut hänen ajatuksensa.

Elina ei ollut ottanut osaa koko puheluun. Hän istui vähän loitommalla meistä, noukki vähä väliä lehtiä puoleksi kuihtuneesta ruususta, joka kasvoi siinä lähellä, ja katsoi vaan vuonolle päin.

Kuin Holt ja isäni olivat menneet puistoon ja äitini huoneihin, Elina kääntyi minuun päin ja kysyi, kuin samalla kaikki ilmotti, että hänen mielensä oli kuohuksissa: "Et millään tavoin voi ajatella niin kuin nyt puhuit?"

Hän oli, kuten kerroin, talven kestäissä tullut kalpeaksi ja laihaksi; muita vasta tällä hetkellä havaitsin, kuinka paljon hän oli muuttunut. Hänen ruskottavat poskensa olivat kuopalla, huulet verettömät ja ohkaset, silmät olivat isontuneet ja niiden katse oli synkkä ja hehkuva. Minulta unhottui vastaaminen, niin tämä havainto vaikutti mieleeni.

Mutta hän lisäsi: "Et voi millään tavoin uskoa, ett'ei kaikki voisi muuttua hyväksi jälleen, kun vaan tahtoo?"

"Kyllä sen uskon. Tässä ei auta vakavinkaan tahto".

"Mutta", sanoi hän melkein kuumeentapasella innolla, "kuin tuo toinen ei tosiaan saa tietää sitä, kuin itse tekee kaikki, saattaaksensa —".

Kävin hänen luoksensa: "Sano minulle, luuletko voivasi elää koko elämän minun kanssani yhdessä, havaittuasi ett'et ole enää minun sydämmelleni rakkaampi kuin kuka muu tahansa, jota kunnioitan ja jonka ystävä olen?"

Elina katsoi epäröivänä minuun, mutta loi kohta silmänsä maahan ja puri huultaan.

"Ja jos sitten kerran kävisi sinulle selväksi, että olin näin päivä toisen perästä petellyt sinua, että oikeastaan ei yksikään sinun tunteistasi ole saanut vastausta minun sydämmessäni, että sekin, joka oli ollut sinun suurin ilosi, on ollut minun alinomainen tuskani — voisitkohan silloin antaa minulle anteeksi, että olen vakaalla tahdollani saattanut sinut sellaiseen onnettomuuteen. Ei — ennemmin terve suru, olkoonpa se sitten kuinka raskas hyvänsä, kuin niin kivun syömä onni".

Elina ei vastustanut, vaan hänen kätensä, jota pidin kädessäni, oli kuuma ja vapisi. — "Mutta miksi tämä niin käy sinun sydämmellesi", kysyin. "Oletko sanonut tahi tehnyt jotakin Hanna Strömin suhteen, jota nyt kadut?"

"Hanna Ströminkö?" Elina kysyi muita mietiskellen ja nosti päänsä. "Niin, hän sanoo samaa kuin sinä. Voi, jospa voisi kuolla kaikesta tästä kurjuudesta, jonka saatamme itsellemme ja toisille!" hän huudahti kiivastueena ja nousi.

"Mutta Elinani —".

"Ooh, kuin sinä sen ymmärsit, — kuin sinä sen tiesit, että —". Hän ei saanut muuta sanotuksi; isä ja Holt näkyivät tulevan puiston käytävällä ja Elina istuutui taas tuolille.

Vähän ajan perästä menimme kaikki sisälle. Koetin useamman kerran saada kahdenkesken puhua Elinan kanssa, vaan näytti siltä, kuin hän olisi minut karttanut emmekä saaneet jatkaa puheluamme. Kuin Holt iltasella jätti hyvästinsä, nousi Elinakin. Minä seurasin heitä kotia. Kuin Elina ojensi minulle kätensä, hän sanoi: "Kuin menet höyrylaivalle huomenna, olen siellä".

Kuin seuraavana päivänä kulin Holtin talon ohitse, en kuitenkaan nähnyt Elinaa siellä. Menin sisään ja tapasin Holtin, joka kertoi, että Elina jo oli mennyt alas laivasillalle päin. Jätin Holtille hyvästi ja riensin Elinan jäljestä. Höyry jo oli sillalla ja puhalsi ensi kerran. Kuin Elina huomasi minun tulevani tiellä, hän riensi kiiruusti vastaani. Voi, kuinka hän näkyi itkeneen, valvoneen ja väsyneen!

"Tulet kovin myöhään", hän sanoi ja tarttui käsivarteeni ja työnsi minua rannalle päin.

"Koko matkahaluni haihtuu nähdessäni kuinka kipeälle sinä näytät".

"En ole kipeä — en vaan saanut unta tänä yönä", hän vastasi äkkiä ja kiiruhti askeleitaan.

Minä seisahdutin hänet. "Elina, eilisestä illasta saakka on kysymys ollut mielessäni, johonka sinun täytyy vastata, ennenkuin lähden. Vaivaako sinua vaan suhteesi setään, vai onko siinä jotain muutakin?"

Silloin höyry puhalsi toisen kerran.

"Kiiruhda, kiiruhda!" Elina huusi ja tahtoi mennä. Hän oli harmaankalpea, hänen huulensa olivat kuivuneet ja hänen silmistään hehkui kiihotettu tuska.

"Minä jätän matkani toistaiseksi".

"Elä, elä!" hän huudahti levotonna ja katsoi ympärillensä kiihtynein silmin, ikään kuin hän olisi jostakin etsinyt apua.

"No, sano sitten minulle —"

"Voi, anna minun olla", hän rukoili; "elä kysy — en nyt — tahdon — en nyt voi — olen niin —".

Höyry puhalsi kolmannen kerran.

Katsoin Elinaan. Hänen silmänsä niin hartaasti rukoilivat minua olemaan kysymättä ja lähtemään, ett'ei siinä ollut mitään ehdon valtaa. Tartuin matkatavaroihini, ojensin hänelle käteni ja astuin rantalaudan yli laivaan. Köydet otettiin irti, paksu savu tuprueli torvesta, potkuri pyöri muutaman kerran, laiva ulkoni vähitellen sillasta — —.

Olin halunnut päästä tälle matkalle. Siitä, minkä olin nähnyt viime aikoina, oli ilma siellä käynyt minulle raskaaksi. Painoi ylen mieltäni nähdessäni Elinalle olevan tuskaksi sen välin, jota en voinut muuttaa. Minä myöskin kaipasin työtä ja koko henkeni halusi löytää jonkun paikan, johon voisin tulevaa kotoani rakentaa.

Mutta nyt, kuin seisoin kannella ja näin laivan kiiruhtavan pois rannasta, tuntui minusta, kuin koditonna ja turvatonna ojentaisin matkaani ulos avaraan maailmaan. Matkani äkkiä näkyi olevan ilman tarkoituksetta, eroni Elinasta loppumaton, ja luulin jättäneeni hänet vihollisten voimain valtaan —.

Niin kauvan kuin voin nähdä laivasiltaa, Elina seisoi siinä yhä. Kaikki muut menivät, vaan hän jäi. Hän näytti minusta seisovan siinä niin sanomattoman yksinäisenä ja hyljättynä, ja ehkä se näytti siltä senkin tähden, että koko seutu silloin oli niin valosa ja kesäloistossaan.

* * * * *

Koko matkan oli vaan yksi ajatus mielessäni: On siis myös jotakin muuta, jota hän ei ole uskonut minulle, joka hänen sydäntään kalvaa. Mikäpä se oli, joka mahtoi saattaa nuot ruususet kasvot kalpeiksi, haihduttaa tuon raittiin hymyn hänen huuliltaan ja tehdä hänen kirkkaat totiset silmänsä aroiksi ja hehkuviksi.

Minä mietiskelin ja arvelin, koko matkahaluni haihtui siihen ja toivoin vaan päästäkseni takaisin, tutkimaan mikähän siinä vei koko hänen elämisen halunsa ja ilonsa.

Kuin lähestyin sitä seutua, joka oli tästä lähtien oleva kotoni, oli vielä sama alakulosuus mielessäni. Eikä tämän seudun näkeminen huojentanut tuskaani ollenkaan. Se oli kapea laakson kaistale, jonka kumpasellakin puolella oli korkeat mäet synkkine kuusimetsineen. Talojen ympärillä oli pitkät matkat vaan näitä mustanpuhuvia metsiä, niin että kaikki näytti olevan surupuvussa. Ei näiltä kuusikoilta voinut nähdä loitommalle minnekkään päin, eikä maisemaa missään tehnyt ilosemmaksi mikään kohiseva joki eikä siintävä järven selkä.

Kumminkin huomasin olojen siellä olevan minulle hyvin edulliset. Tässä oli ahkeralle miehelle paljo vaikutuksen alaa, siitä ei voinut epäillä, ja parhainta oli, että voin alkaa heti.

Asiain näin ollen, mieleni taas rupesi virkistymään. Mikä hyvänsä Elinan mieltä vaivasi, niin yksi asia oli varma: ainoa parannuskeino oli, että hän pääsi pois kotiseudusta. Ja tässä oli paikka, johonka heti voisimme rakentaa kotimme kaukana kotiseudusta, jossa elämä nyt oli käynyt hänelle niin raskaaksi; ja mitäpä siitä, jos meren aallot eivät loiskuneetkaan kiviä vasten akkunoittemme alla eikä mitään purjehtijaa näkynytkään taivaan rannalla.

Kirjotin heti vanhemmilleni ja Elinalle kaikesta. Mainitsin myöskin, että asiat nyt näkyivät olevan sillä kannalla, että täällä oloni tulisi pitkittymään ja ett'en luullut pääseväni kotia ennen kuin syksyllä. Lopuksi pyysin heitä säännöllisesti lähettämään minulle kirjeet.

Siis jäin rauhallisesti toimielemaan vieraasen seutukuntaan. Kirjotin Elinalle joka viikko, kertoen hänelle seudusta, sen asukkaista ja kaikista aikomuksistani ja toiveistani. Mutta eipä sieltä tullutkaan mitään vastausta. Viikko kului toisensa perästä eikä mitään kuulunut Elinasta eikä kotoanikaan. Tämä kävi lopulta kärsimättömäksi. Ajattelin jo matkustaa monta peninkulmaa lähimmälle sananlennätinasemalle ja siellä odottaa vastausta kysymyksiini, — niin silloin vihdoin viimeinkin tuli kirje isältäni. Hän vaan lyhyesti kertoi minulle, että Elina oli ollut sairaana pitkän ajan ja lisäsi, että hänen mielestään olisi viisainta tulla kotia, jos vaan suinkin kävisi päinsä.

* * * * *

Jo oli syyspuoli, kuin kirje tuli; höyrylaivat olivat jo jättäneet monta kulkuvuoroa pois. Minulla sen tähden oli pitkällinen ja vaivaloinen matka kestettävä, ennen kuin vihdoin taas kuljin kotivuonoani pitkin kotia päin.

Käänsimme viimeisen niemen ohitse, ja siinä se nyt oli kotikylä siltoineen, jossa olin lähtiessäni nähnyt Elinan seisovan ja tähystelevän laivan poistumista.

Ei kukaan omaisistani ollut rannalla. Riensin mäkeä ylös pitkin tuttuja teitä ja olin kohta Holtin talon pihalla. Kuin sen viimeksi näin, oli puissa vielä kaikki lehdet tuoreen vihertäviä, ruusupehkuissa koko pitkän huoneuksen sivulla oli vielä paljo puuosia ja valkosia ruusuja, joka käytävän varrella oli tuoksuvia kukkasnurmikoita, ja alempana istutettujen kukkien sarekkeissa oli aivan kuin kirjava kukkaspeite. Kuin nyt puiden lehdet olivat käyneet kiillottomiksi ja kellertäviksi, kuin ruusut jo kauvan sitten olivat lakanneet kukkimasta ja kukkaspenkkien loisto oli hävinnyt, niin tämä kaikki ei minusta tällä hetkellä näyttänyt olevan syksyn luonnollinen vaikutus, vaan kalvavan surun ja järsivän toivottomuuden aikaan saattama — —

Kiivaasti hyppäsin ylös rappusia myöten ja tulin etehiseen. Oli kuoleman hiljaisuus koko talossa; kuulin vaan omaa tuskallista hengitystäni ja tuimaa sydämmeni tykytystä. Astuin saliin. Sekin tyhjä. Huomasin kukkasruukkujen olevan kuivina sekä kukkasvihkon, joka oli lasissa pöydällä, jo kuihtuneen — se näkyi olleen siinä jo viikkokausia, saamatta raitista vettä. Koko huone näytti siltä, kuin asukkaat olisivat muuttaneet pois ja kaikki sen perästä olisi jäänyt rappiolle.

Menin käytävän halki Holtin konttooriin. Ei sielläkään ollut ketään. Koputin hänen makuuhuoneensa ovea — Holt makasi siellä sikeässä unessa. — Avatessani ovea hän kavahti istualle ja kysyi vielä puolinukuksissa: "Mikä on?"

Kuin en vastannut, hän katsoa tuiotti minuun hetkisen, tunsi minut viimein, nousi seisomaan ja ojensi kättä. "Vai olet tullut?" hän virkkoi.

"Elina —?" kysyin — tuntui ikään kuin tukehtuisin ennen kuin saisin kuulla vastauksen.

"Niin, täällä on ollut tautia ja sairautta sen jälkeen kuin läksit", Holt vastasi ja pyyhkäsi kädellään silmiänsä; "olemme kaikki valvoneet, tuntuu vieläkin ruumiissani".

"Mutta — Elina — onko hän —?"

Hän katsahti minuun; "Ei — erehdyt — hän kesti sen taudin".

Olinpa vähällä huudahtaa siitä ilosta, joka nyt kerrassaan virtasi sydämmeeni tuon pitkän ponnistuksen perästä. Mieleni teki heittäytyä Holtin kaulaan, enkä voinut ymmärtää, kuinka hän voi ilmottaa minulle sen, ikään kuin se olisi ollut joku aivan jokapäivänen asia. Eikö hän itse ymmärtänyt mitä oli sanonut: Elina eli — oli voittanut taudin. Minusta koko kylän olisi pitänyt ilota yhteisessä riemujuhlassa. —

Mutta tosiaankin — Holtille ja kyläkunnalle ei tämä ollut mikään uutinen, ja hän oli valvonut paljon, siltä hän näytti, uskollinen miesparka!

"Et näy vielä olleen kotona?" hän kysyi.

"En."

"Niin vai?" hän sanoi vitkastellen ja katsoi vähän hämillään toisanne päin.

"Mutta onko kaikki vaara nyt ohitse?"

"On."

"Onko Elina noussut vuoteelta —."

Holt oli hetkisen vaiti. — "Hän on lähtenyt matkalle," hän sitten sanoi epäröivän näkösenä ja katsoi taas hämillään sivulle.

"Matkalle? — — matkalle. — En ymmärrä sanaakaan."

"Niin — hän äkkiä tahtoi lähteä matkalle — ja —."

"Matkalle? Mutta mihinkä?"

"Bergenin kaupunkiin."

"Ber —?"

"Hän on sisareni luona. — Äidilläsi lienee sinulle kirje häneltä," hän sanoi kiiruusti, niinkuin hän tahtoisi päästä koko asiasta, joka näkyi käyvän hänelle vaivaksi.

Holt saattoi minua vähän tielle. Erotessamme hän sanoi: "En käsitä Elinan käytöstä — se tuli niin äkkiä; on luultavasti tullut hänelle jotakin erinomaista — ei ole vielä monta päivää siitä, kuin hänen henkensä oli vaarassa. — Mutta luultavasti on kirjassa syy, jonka tähden hän tahtoi täältä pois," hän lausui lopuksi.

Jätin hänen hyvästi ja riensin kotiinpäin. Tullessani äitini seisoi rappusilla tähystellen laivalle päin. "Tuollapa hän on," hän huudahti, kuin sai minut nähneeksi. "Tuletko vihdoinkin? Voi, kuinka olen sinua odottanut!"

Astuimme saliin. Huomasin äitini sivulta katsovan minuun omituisesti kysyväisen näkösenä. "Oletko — oletko ollut tuolla Holtin luona?" hän vihdoin kysyi.

"Olen. Tiedän sen. Hän on matkalla. Onko sinulla kirje?" — Äiti toi sen. Holt oli oikeassa; kirjeessä oli syy, miksi Elina oli lähtenyt pois.

"Nyt täytyy kaiken olla lopussa, joka on ollut meidän keskemme. En voi olla sinulle se, joka minun olla pitäisi. En ole uskaltanut odottaa tuloasi. Olen niin häpeissäni."

* * * * *

Istuin siinä lukien ja lukien noita vähiä riviä toistamiseen enkä päässyt niistä selville. Tuntui aivan kuin se jonka olin lukenut ei ollenkaan olisi kuulunut minuun.

Oltiin aivan vaiti tuvassa. Tunsin kahden lempeän silmän säälien katselevan minua, vaan en rohjennut kohottaa silmiäni maasta. Ei kumpikaan meistä puhunut. Tuntui sanomattoman raskaalta lausua ensi sana.

Vihdoin äitini sanoi: "Hän oli hyvin sairas." — Pyysin että hän kertoisi. Samana päivänä, kuin minä läksin, oli Elina vaan pieni poika seurassaan mennyt merelle purjehtimaan. Oli noussut myrsky ja rankkasade vuonolla; mutta Elina oli vaan pysynyt siellä, huolimatta mitään poikasen muistutuksista siksi kuin tämä oli ruvennut itkemään ja päivittelemään, kuin he eivät muka koskaan tulisi palajamaan kotia enää. Silloin hän oli kääntänyt veneen ja risteillen purjehtinut kotirantaan. Läpimärkänä ja tuulen kylmetyttämänä oli Elina tullut kotia ja seuraavasta päivästä saakka ollut sairaana, ja jonkun aikaa hän oli ollut tunnotonna ja hengenvaarassa. Ensi aikoina olivat kaikki ajatelleet vaan Elinan tilaa eivätkä muistaneet kirjottaa minulle. Silloin kuin Elina tuli tuntoihinsa jälleen, hän ei ollut tahtonut, että minä saisin tietää mitään hänen taudistaan, ja kun hän oli saanut tietää, että isä oli kirjottanut ja että minua odotettiin, niin ei mikään voinut pidättää häntä. Hän tahtoi vaan päästä pois, ja kuin höyrylaiva tuli, seisoi Elina matkaan valmiina sillalla, vaikka hän vaan muutamia päiviä sitten oli noussut sairasvuoteelta.

"Johan hänen luonaan valvoessani ymmärsin, että hänellä oli jotakin esteenä," näin äitini lopetti; "ja ennenkuin hän meni, hän kertoi minulle senkin, minkä hän oli kirjottanut tuohon kirjeesen."

Minä tunsin selvemmin, että tuo kaikki oli tapahtunut kuin äitini oli sen kertonut. Nyt kuulin eriskummallisten äänten vienosti soivan, ja merituulet kantoivat ne loitolle ulos — elävän luoksensa viehättävät äänet.

IX.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoin matalan valkosen talon edessä erään Bergenin kaupungin sivukadun varrella. Täällä sanottiin Holtin sisaren asuvan. Soitin oven kelloa. Pitkän odotuksen perästä kuulin jonkun astuvan alas portaita myöden, ja naisen ääni kysyi: "Kuka siellä?" — "Joku, joka tahtoo puhutella Elina Holtia." Kuului taas askeleita portaita ylös, sitten taas takaisin alas, vastattiin: hän ei ollut kotona, hän oli mennyt kävelemään. — Minne hän oli mennyt? Milloinka hän tulee kotia? Sitä ei tiedetty.

Kuljin tietä alas merelle, erästä vähimmin käytyä; sillä olin vakuutettu, että Elina halusi meren rannalle ja että hän ei kulkenut enemmän käytyjä teitä. Kuljeskelin siellä kauvan ja nousin kaikille lähikukkuloille tähystelemään ja häntä etsimään. Siellä oli samanlainen luonto kuin kotonani; vaan minusta se ei enään näyttänyt samanlaiselta. Nuo harmaat, laajat vuoret näkyivät katsovan minuun samalla tunnottomalla, umpimielisellä ja huolimattomalla katsauksella, kuin ne ovat tuhansia vuosia katsoneet menneitten sukupolvien tuskiin ja epätoivoon, ja kuin ne ehkä vielä tuhansia vuosia tulisivat katsomaan samaa surunäytelmää, jota ei koskaan näytetä loppuun, niin kauan kuin ihmisiä on olemassa. Meri, joka tuossa nyt aaltoili kostean tuulen ajelemana, näytti tällä hetkellä olevan suuri, kolkko hautausmaa, johonka vuosittain peitettiin monta loistavaa ihmistoivoa. Ja kumminkin tämä oli sama luonto, jota niin tarkoin tunsin ja hellästi rakastin, ja johonka kaikki minun sulosimmat unelmani ja elämän muistoni olivat yhdistetyt.

Kulin polkua, joka kierteli kanervakunnahitten välitse, pienien, vetevien alhojen halki, jossa oli leppävesoja pitkin matkaa, ja istahdin vihdoin pistävälle vuorenkärelle, väsyksissäni kuleksimisesta, väsyksissäni katsomasta autiota luontoa, synkkää merta ja paljaita vuorenhuippuja, väsyksissäni ajattelemasta yhtä ja samaa, kuin olin lakkaamatta ajatellut viimeiset vuorokaudet pääksytysten. Olin jo heretä etsimästä sekä palata kaupunkiin, kuin äkkiä vähän ulompana meren rannalta huomasin naisen haamun, jonka, vaikka se oli kaukana, helposti tunsin. Se oli Elina. Siellä hän istui, samassa asemassa kuin olin nähnyt hänen kotonakin, nojaten päätänsä käteen ja katsoen ulos merelle.

Lähestyessäni hän vitkaan käänsi päänsä, mutta huomattuansa minut, hän kavahti ylös kuin säikähtynyt lintu ja alkoi mennä, ikäänkuin hän olisi tahtonut paeta minua. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja jäi seisomaan mihinkään liikahtamatta ja taaksensa katsomatta. Vasta kuin olin tullut aivan hänen lähellensä ja tervehdin: "Hyvää iltaa, Elina," hän kohotti päätänsä ja toisti koneentapasesti: "Hyvää iltaa." —

Kuinka hän oli muuttunut! Että hän oli käynyt huonoksi pitkällisestä taudista, senhän tiesin, ja kalpeana ja laihanahan hän oli jo silloin, kun minä läksin. Mutta tämä kyllästynyt, tyly katse hänen silmissään? Ei ollut ainoastaan surua hänen olemuksessaan, vaan myös jotakin syksyntapasta, hän oli noiden puoleksi lehdettömäin, kellertyneiden pensasten kaltainen, jotka olivat pienissä ryhmissä pitkin meren rantaa ja jotka odottelivat pitkällistä, tyhjää, kylmää talvea.

"Oletko tullut?" hän alkoi puhua. "Tiesinhän että tulisit, enkä kuitenkaan kärsinyt odottaa tuloasi, vaan en luullut voivan kestää sitä."

Hän kävi taas istumaan, laski jälleen päänsä käden nojaan ja katseli hetkisen ulos merelle mitään puhumatta. Minä istauduin kanervikkoon hänen sivulleen ja odotin. Äkkiä hän nousi pystyyn ja alkoi vihasella, itseänsä soimaavalla äänellä: "Ei minun olisi koskaan pitänyt tulla teille kuin sinä kotonasi iltasella luit; sillä sen luulen itseäni huumanneen. En ollut koskaan kuullut mitään semmoista; valvoin yöllä vuoteellani enkä tiedä mitä olisin voinut antaa päästäkseni sinne, jossa tuo tapahtui, mistä luit ja kerroit. Nämät lukuhetket tuntuivat minusta elämäni onnellisimmilta. Mutta kuitenkaan — ei minulla oikeastaan ole halua tuommoisiin. Enkä ole siihen kasvatettukaan. Olenhan melkein talonpojan lapsi, sitä ei mun olisi pitänyt unhottaa. Tämä lukeminen ei tehnyt minulle hyvää. Minusta kaikki kotonani alkoi näyttää niin vähäpätöseltä, niin kurjalta, niin typerältä, ja kaikki tuolla ulkomaailmassa näytti niin suurelta ja somalta. Minä aina kyllästyin kaikkiin niihin, joittenka kanssa joka päivä elelin; sinä ainoastaan olit toisellainen, olit niiden kaltainen, joista sain kuulla lukiessamme ja kertoellessasi. Siten rupesin luulemaan pitäväni sinusta niin, kuin vaimon tulee pitää aviomiehestään. En silloin valhetellut sinulle, en, en sitä tehnyt. Olen sitä sitten ajatellut monta kertaa tarkalleen; olen sitä niin perin pohjin mielestäni tutkistellut, että luulen siitä tulleeni lujamielisekki. En voinut elää niinkuin moni elää, ei ole kukaan eikä mitään, josta oikein pitää ja huolehtii. Tuntui niin ihanalta, kuin olin löytänyt yhden ihmisen, joka piti minusta ja josta minä voin pitää ikäni, ja olen vakuutettu siitä, ett'et olisi koskaan voinut löytää ketään, joka olisi tahtonut uskollisemmin kestää hyvät ja pahat päivät kanssasi. — —

"Mutta minun piti oppiman tarkemmin tuntemaan itseäni sekä huomaamaan, kuinka kurja olen ja kuinka epävakanen mieleni on. Havaitsin, ett'en ajatellut sinua niin, kuin minun olisi pitänyt, ja ymmärsin niinikään, että tuo haluni ja kaipaukseni päästä kotioloista ulos maailmaan oli myöskin ollut vaan lapsellisuutta. Sinä itse saatoit minut malttamaan mieleni. Olin siitä saakka kuin jouduimme kihloihin, ihmetellyt, että voit olla kotiseudussa. Luulin sinun kerran tulevasi sanomaan minulle, että tahdoit ulos maailmaan, päästä taistelemaan parhaimpain rinnalla ja sieltä vallottamaan itsellesi valtakuntaa. Niin, olihan se tyhmää ja lapsellista, vaan en voinut olla ajattelematta noita vanhoja kertomuksia, joita olit lukenut minulle, kuinka kaikki, jotka olivat johonkin päteviä, eivät saaneet hengen rauhaa, ennenkuin saisivat laivoja ja väkeä kokoon, purjehtiakseen ulos vallottamaan maita ja niittämään kunniaa. Sitä minä saatoin oivaltaa, tunsin sydämessäni, että jos olisin ollut mies, niin olisin tehnyt samoin. Ja sinä näyt olevan kovin hyvä jäädäksesi tuonne kodin soppeen ja tullaksesi muitten kaltaiseksi. Ja odottelin lakkaamatta, että sinä kerran sanoisit: nyt en voi tätä kestää kauvemmin. — Mutta silloin sinäkin sanoit, että oli kaikkialla kylliksi semmoista, jota voi harrastaa ja työskennellä; ja minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut poissa kauvan aikaa ja nyt olisin tullut kotiin sekä nähnyt kaikkea semmoisenaan kuin ne olin ennenkin nähnyt, minä tunsin kaikki jälleen ja ne kävivät minulle yhtä rakkaiksi kuin ennen. Sillä silloinhan minä olin ajatellut aivan samoin kuin sinäkin. Ymmärsin kuinka tuhma ja turhamainen olin ollut, kuin olin halunnut jotakin, joka olisi tehnyt minut onnettomaksi, jos olisin sen saavuttanut. Mutta ymmärsin myös erehtyneeni toisessakin asiassa, jossa erehtyminen on paljon pahempi.

"En ensin tahtonut sanoa mitään. Luulin kaiken voivan pysyä semmoisena, kuin se ennen oli ollut, jos vaan oikein todella tahdoin. Ja minä rukoilin ja itkin ja taistelin yksinäni, vaan ei mikään, ei mikään auttanut. Kumminkin olin päättänyt, että sinä et saisi koskaan tietää mitään siitä, jota vastaan taistelin; ei minusta näyttänyt väärältä salata sitä. Mutta sitten sanoit — ehtoolla ennen kuin läksit, muistathan? — että semmoista ei kukaan voisi salata kaiken ikänsä, ja että oli petos koettaa jotakin sellaista ja ett'et koskaan tulisi antamaan sitä anteeksi. Se oli elämäni katkerin hetki, voih, en tiedä mitä olisin kantanut ja kärsinyt saadakseni vain olla sitä mainitsematta. Enkä saattanut uskoa, että se oli ajatuksesi, ja arvelin että siinä piti jotakin tapahtua, joka vapauttaisi minut sen ilmottamisen velvollisuudesta. Sitten käskin sinun mennä — se ei ollut oikein tehty, tiedän sen; mutta tuntui ikäänkuin siitä voisi tulla joku muutos. Mutta oikeastansapa jo silloin tiesin, että sinä olit oikeassa, ja että minä en koskaan olisi tahtonut antaa sinulle anteeksi, jos sinä olisit salannut jotakin semmoista minulta. — En voinut sinun lähdettyäsi palata kotiin; sain pojan mukaan ja otin venheen. En tiedä mitä tahdoin; luulen toivoneeni, että myrsky syöksyisi päällemme ja tekisi kaikesta lopun. Mutta sitten alkoi poika pelätä; olin hänet unhottanut. Ehkä myöskin ajattelin, että se oli synti, että se oli Jumalan kiusaamista — en tiedä; olin niin mieletönnä, minusta tuntui yhden tekevältä, tapahtuipa mitä tahansa, kuin olin kokenut jotakin niin häpeällistä kuin tämän".

Kuin Elina näin tunnusti tekojansa ja usein itseänsä syytteli, niin hänen usein oli vaikea tukahuttaa itkua, joka tahtoi väkisinkin tyrskyä ulos, ennenkuin hän oli päässyt loppuun. Mutta viimeiset sanat luettuaan hän ei enää voinut hillitä itseään, hän taas itki noin katkeralla katuvaisella tavalla, jonka olin kuullut yhden kerran tätä ennen, ja jota nyt ymmärsin paremmin kuin silloin.

Olin jo hänen luoksensa tullessani tietänyt, eitä tämmöinen yhtyminen ei tulisi muuttamaan mitään, että kaikki olisi hukassa, ja kumminkin minä nyt tunsin, ett'en ollut oikein selvästi sitä ajatellut, että vast'edes tulisimme käymään toistemme sivu aivan kuin ventovieraat. Mutta nyt, kuin kuulin hänen itsensä sitä sanovan, oivalsin sen vasta oikein selvästi.

Olin nyt mielestäni semmoisen miehen kaltainen, joka on katsonut elämää vaan suloisen univerhon lomitse, jota nyt kerrassaan revitään rikki. Kaikki, minkä olin huomannut sen arvoseksi, että sen eteen sietäisi elää, kaikki, minkä koskaan olin katsonut tai aavistanut jaloksi ja ihanaksi, kaikki toivo, kaikki ilo, lähellä ja kaukana — kaikki oli kerrassaan hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Tuon pettävän verhon takana, jossa niin monta ihanan välkkyvää tähteä näkyi houkuttelevan luoksensa, ja joka oli täyttänyt tulevaisuuteni valollaan ja loistollaan, sen takana oli nyt vaan harmaata, kylmää, koditonta — silmiensä edessä näkyi vaan sakea, liikkumaton usva, josta silloin tällöin vilahteli koko joukko kalpeita haamuja, jotka heräsivät tuntoihin vaan aavistamaan sitä elämää, jota ei ollut, kuin heidän kaipauksensa synnyttämä, ja jotka kohta tulisivat huomaamaan itseänsä petetyiksi, tulisivat edelleenkin hapuilemaan usvassa ja vihdoin häviämään ilman jäljittä, jäännöksittä. Tuo lempeä, kaunis, kirjava maailma, jota näemme onnen hetkillä, mihinkä se oli joutunut? Näin vaan kolkossa usvameressä laivahylyn, jota laineet hakata mäiskyttelivät kovaan kallioon, joka halusta tahtoi hävitä syvyyteen, vaan ei taitanut. — —

Voih! Silloin en luullut, että semmoisen tuskan kokenut voisi elää kauemmin. — —

Elina ei itkenyt enää, mutta istui siinä vaan alla päin ja katsoa tuiotti väsynein, toivottomin silmin eteensä. Vihdoin hän nousi, vaan jäi seisomaan, ikäänkuin olisi odottanut sanaa minulta. Olikin minulla kysymys, joka jo kauvan oli polttaen pyörinyt kielelläni, vaan jonka nyt vasta sain lausutuksi: "Oletko rakastunut toiseen, Elina?"

Hän ei heti vastannut ja kuin hän oli kääntynyt pois, en voinut lukea mitään hänen silmistään. Vihdoin hän vastasi omituisesti tuikealla äänellä: "Kenenpä luulet enään uskaltavan luottaa minuun tämän päivän perästä ja kuinka voisin luottaa itseeni?"

Hän jäi vielä sinne seisomaan, mutta käänsi silmänsä tyystisti pois minusta. Äkkiä hänestä kajahti leppeä, hiljanen, milt'ei epävarma ääni, joka oli aivan toisellainen kuin hänen äänensä oli kuulunut hänen vastatessaan minun kysymyksiini: "Voisitkohan milloinkaan", hän kysyi, "antaa minulle anteeksi sen, minkä olen sinua vastaan rikkonut?" Tuhansia ihania muistoja loisti vilahdukselta mielessäni tuon äänen kaikuessa, jota nyt kuulin ehkä viimeisen kerran.

"Kuinka voit sitä kysyäkään? Ymmärrän nyt hyvinkin selvästi, kuinka vähän sinä rakastit ja saatoit rakastaa minua, — ja sitä paitse: Mitä sinä sille mahdat, että — että nyt ei enään ole asiat kuin ennen."

"Kyllä! Olisi minun pitänyt tuntea itseäni paremmin. Mutta jos olen saattanut sinulle surua, niin nyt tiedän kylliksi, että se, joka on tapahtunut, ei ole tuottava minullekaan iloa vastaseksi iäkseni."

"Sitä sinun ei tarvitse sanoa minulle. Tiedän kyllä, että tämä kohtauksemme on käynyt sinun sydämellesi yhtä raskaaksi kuin minunkin."

"Mutta sinulla ei ole mitään kaduttavaa. Semmoinen kuin minä ei voi katsoa kunnollista ihmistä silmiin enään. Ja jos ei se — niin, jos ei se estäisi" — —

Hän pysähtyi, kääntyi äkkiä minuun, katsoi minua suoraan silmiin, tarttui käteeni ja sanoi: "Meidän täytyy erota, ja on parasta että se nyt tapahtuu — eihän siitä enää ole puhumistakaan. Mutta ensiksi sinun täytyy tietää, että jos olenkin pettänyt sinut — ja pettänyt itseni, niin olivat kuitenkin ne päivät, jotka elimme yhdessä, ihanimmat niistä, joita olen elänyt, ja niistä, joita tästä lähtien olen elävä. — Jää hyvästi!" — —

Hän rupesi äkkiä kiiruhtamaan kaupunkiin päin. Kuinka usein olin katsellut tätä hoikkaa lyhyenläntää, mutta kuitenkin lujatekosta vartaloansa! Kyllä tunsin hänen ripeän, vakaan käyntinsä! Hän tällä hetkellä oli silmissäni semmoisena kuin hän oli ennenkuin viimeisten aikojen surut ja taudit olivat muuttaneet hänet. Näin hänen harmaat, selvät silmänsä, joissa rauhallisina hetkinä oli jonkinlaista raitista jokapäiväsyyttä, ja käytännöllistä mielevyyttä, joihin välistä taas äkkiä ilmaantui jotakin syvää kiihkon hehkua; kuin hänen mielensä joutui liikutukseen. Näin hänen leveän, lujaa tahtoa ilmottavan otsansa, jota somat kiheräiset hiukset ympäröivät, näin hänen hienotekoset huulensa, jotka välistä voivat olla niin ilosessa hymyssä, ja jotka toisin ajoin saattoivat puristautua toisiinsa niin kovasti ja kolkosti. Olin kuulevinani hänen raikasta nauruansa, joka voisi saattaa ketä tahansa unhottamaan, että suruja olikaan ihmiselämässä, sekä hänen sydämellisen lempeästi helähtelevää ääntänsä, kuin hän puhui jostakin, jota hän sydämestään olisi suonut. — —

Oli minulle käsittämätöntä, että kaikki tämä, joka oli ollut minun, tästä hetkestä saakka tulisi olemaan minulle vierasta. Tulisin ehkä häntä kohtaamaan, ja näkemään, saisin kuulla hänen ääntänsä, tulisin ehkä ihastumaan sen somasta soinnusta, sekä tuntemaan rakkauden lempeästi puhuvan sydämeni salaisimpaan soppeen, ja kuitenkin olisi minun pakko tottua siihen, että siitä kaikesta ei mitään enään kuulunut minuun. Se tulisi tuntumaan samalta kuin jos palajaisi omaan kotiinsa ja huomaisi sen olevan toisen vallassa.

Kuinka kauvan istuinkaan siinä kanervikossa en tiedä. Vihdoin en ajatellut sitä, mitä oli tapahtunut. En yleensä ajatellut mitään. Tunsin vaan niin ääretöntä voimattomuutta, hervottomuutta, tylyyttä, jonka siaan kohta tuli pistävä tuskallinen kipu sydämeen; — Heittäysin koko pituuttani kanervien sisään, ikäänkuin olisin tahtonut tukehduttaa tuon kiduttavan kaipauksen rinnassani; ummistin silmät ollakseni näkemättä tuota maailmaa, joka oli niin aavana, autiona edessäni; minua halutti tunkeutua alas maan poveen ja siellä nukkua, nukkua — —.

* * * * *

Muutaman päivän perästä taas kotiseutuni oli nähtävänäni. Niin, olipa se minun vanha rakas kotiseutuni, joka, ollessani poissa, aina oli mielessäni loistanut armahitten muistojen ja viehättävien toiveitten valossa, ja jota en koskaan ollut lähestynyt, ett'ei tuhannet lempeät, iloset ajatukset ja tunteet olisi nousseet mieleeni tervehtimään sitä raikkaalla riemulla.

Nyt palasin sinne eräänä päivänä, jolloin taivas oli harmaa ja ilma raskas, aivan kuin kuolehtunut. Maasta ja puista nousi selvä syksyn haju. Kaikki minusta näkyi ilmottavan vanhuutta, väsymystä, tyhjyyttä ja yksinäisyyttä; kaikki näytti kylmyydestä haihtuvan ja vähitellen jäätyvän, ja kaikkialla tuntui niin hiljaselta kuin hautajaisissa.

Astuin kotia päin. En ollut kärsiä ajatusta, että nyt tulisin tapaamaan tunnettuja ihmisiä ja näkemään kaikkien toimien menemän tavallista, jokapäivästä menoansa. Kävin ensin niissä paikoissa, joita kerran olimme sanoneet "omiksemme." Istuuduin puiston istuimille, kiville, joilla olimme istuneet, katselin puita, jokea, merta. En alussa tuntenut siitä mitään, oli kuin muistamisen kykyni olisi kokonansa haihtunut minusta. Mutta äkkiarvaamatta yksi muisto heräsi, ja sen seurassa palasi koko joukko. Tunsin hänen armaat käsivartensa halajavan minua, hänen poskensa nojaavan minun poskeani vasten, oli, kuin olisin tuntenut ensimmäisen suukkosen ja kuin hänen suloset, uskolliset silmänsä olisivat sanoneet: "olet minun." Kaikki nuo suloset sanaset, joita vaan rakkaus keksii ja joihin se panee ilahuttavan voimansa, soivat mielessäni, ja koko se sulosuus, jota ihmisääni pystyy kuiskaamaan, kuin mieli on lämminnä lempeyden kaipauksesta, ilmaantui taas sydämeeni. — —

Jo hämärti, kuin vihdoin menin kotia. Mutta nykysen tilani muisto tarttui jääkylmillä kourilla mieleeni ja tunsin kulkevani elämän suuressa, loppumattomassa hautajaissaatossa.

Käytävässä, johonka astuin ennenkuin olin tavannut ketään omistajaa, oli pilkkosen pimeä. Aioin mennä omaan huoneeseeni, vaan kuulin jotakin liikkuvan pimeässä ja pysähdyin. Äkkiä tunsin kaksi käsivartta tarttuvan kaulani ympärille ja lempeän äänen kuiskaten kysyvän: "Eikö asiat voi selvetä enää?" — "Ei" —

Menin ylös huoneeseeni. Kuu nousi ikään vuoren harjanteen takaa ja loisti vähäsellä, sinertävällä valolla melkein mustankarvasille puille ja harmaanruskeille vainioille. Istuuduin akkunan ääreen. Tuossa olivat vanhat ystäväni, kaksi saarnipuuta lehdettöminä ja odottivat tyytyväisinä kohtaloansa, talven tuloa. Kylän rakennukset olivat kuin suuria, epäselviä kivenmöhkäleitä himmeässä kuutamossa; tuolla kaukana välkkyi meren harmaanvaalea, kiiltävä juova. Kuulin puinnin pauketta riihestä: se muistutti minulle rauhallista talvielämää ja iltapuhteita kotilieden lämpimässä. Ei ollut levottomuutta missään, ei vihiäkään siitä, että jotakin surettavaa ja häiritsevää oli tapahtunut, taikka olisi tulossa.

Mieleeni johtui tuo unhottumaton ilta, jolloin istuin ikkunani ääressä samoin kun nyt ja katsoin ulos kuutamon valasemaan yöhön, toivoen loistavaonnista tulevaisuutta ja tuntien "olevan sulosta elää." Varsinkin muistui tarkkuudella mieleeni seuraavan päivän aamu. Muistin kuinka palvelustyttö kahvia tarjoten herätti minut toivottamalla "hyvää huomenta," ja "ilosta joulua." Muistin luonnon peittämät puut akkunan edustalla ja niistä kiiltävät lumitimantit ja kaukaisien vuorien punertavat huiput sekä vienosti lainehtivat pilvenhattarat, jotka hiljaan liitelivät ilmassa. Kaikki mulle näkyi toivottavan "ilosta joulua;" niin teki isäkin, joka pisti päänsä sivuhuoneen ovesta sisälle. Muistan äitinikin tulleen samalla toivotuksella sisään, istuutuneen sängynlaidalle ja kertoneen minulle kaikista talossa tapahtuneista muutoksista. Muistan että kaikki, kaikki, jonka näin ja kuulin, minusta oli niin merkillistä, niin uuhottumatonta, enkä luullut koskaan ennen tietäneeni kuinka paljon rakastin koko taloa ja sen asukkaita, kotiseutua ja sen asujamia enkä koskaan aavistaneenikaan kuinka ihanaa ja vaaran-uhkaavaista onnea täynnä ihmiselämä olikaan.

X.

Monta, monta vuotta on nyt vierinyt sen iltasen perästä, enkä siitä puoleen ole koskaan enää nähnyt syntymäseutuani. Sain jonkun aikaa usein kirjeitä vanhemmiltani; sitten niitä tuli yhä harvemmin eikä niissä koskaan ollut mitään Elinasta. En siis tietänyt sitäkään, että hän oli palannut setänsä luo, ennenkuin eräänä päivänä sanomalehdessä huomasin seuraavan "onnettomuuden merellä:" Kovassa myrskyssä viime viikolla tapahtui näillä seuduin onnettomuus merellä, joka on herättänyt surua laveissa piireissä, kuin herra maakauppias Holt kotimatkalla ———n pitäjän käräjäpaikalta purjehti kumoon ja hukkui veljensä tyttären kanssa, joka oli hänen seurassaan. Hra asianajaja Vang ja eräs poika, jotka myöskin olivat matkalla, pelastettiin. Maakauppias Holt oli tunnettu tavattoman kunnolliseksi, rehelliseksi ja avuliaaksi mieheksi, ja sekä häntä että hänen veljentytärtä kaipaavat nyt haikeasti ne monet, joita he auttoivat neuvoillaan ja töillään.

Vaan se, joka tällaista on kokenut, tietää miltä tuntuu saada semmoinen uutinen, kuin sen vielä päälle päätteeksi saa tietää vaan julkisen sanomalehden uutisosastosta, jossa se tietysti on kirjotettu yleisien "tapaturmien" tapaan.

Kirjotin heti "patriootille" saadakseni tarkempia tietoja, ja hänen vastauksensa kuului näin:

"Kunnioitettava Herra!

"Se surullinen onnettomuus, josta kirjotatte, tapahtui viime syyskäräjäin aikana. Olin mennyt sinne Holtin kanssa, ja Elina oli seurassamme käydäksemme Hanna Strömin luona, joka nyt on naitu sille miehelle, joka käräjiä pitää. Kuin Holt oli toimittanut asiansa, hän tahtoi purjehtia kotia. Mutia kävi myrsky ja häntä kehotettiin luopumaan aikomuksestaan. Vaan muistattehan, että häntä ei helpolla saatu luopumaan päätöksestään. Meillä oli vaan kuusilaitanen purjevene, ja Holt, minä sekä puolikasvunen poika hoitelimme sitä. Holt oli aina uhkarohkea purjehtia ja luulen hänen vuosi vuodelta käyneen yhä rohkeammaksi. Poika oli samallainen uskalikko eikä arvellut olevan mitään vaaraa laskea vesille.

"Olipa se oikein hirmupäivä joka ei koskaan haihdu muististani. Lumiräntää satoi, tiet olivat vetelät, ilma kolkko. Semmoinen käräjäpaikka on silloin omiansa tekemään elämän inhottavaksi. Kaikki ovet ovat longallaan, läpimärkiä ihmisiä kulkee ulos ja sisään tapaamaan toinen toistansa, ja he tuovat sadetta, kosteutta, likaa kaikkiin huoneisiin. Kaikkialla on järven ja kalan hajua. Tielläkin näkee synkkämielistä käräjäväkeä hitaasti kulkevan edes takasin. Kaikki ovat käräjäpaikalla kiireissään, ei voi puhua järjellistä sanaa kenenkään kanssa eikä löytää rauhallista soppea, johon ei tuulen henki, kosteus eikä kalan haju tunkeudu. — Holt oli tavallista rauhattomampi ja käveli koko päivän sisään ja taas ulos. Vihdoin hän oli valmis ja poika kantoi matkatavarat veneeseen. Valmistauduin minäkin ja tapasin Holtin etehisessä. 'Mihinkä sinä aiot?' hän kysyi. — 'Tietysti kotiin,' vastasin. — 'Lörpötyksiä. Jää tänne huomiseen. On siaa kylänvanhimman veneessä sekä sinulle että Elinalle.' — 'En salli sinun mennä yksinäsi tämmöiseen ilmaan,' minä sanoin. 'Kiitoksia vaan paljon; mutta olen jo täysi-ikänen ja voin kyllä purjehtia tämän matkan lapsenlikatta. Kyytimiehen olen saanut.' — 'Jos sinä tahdot mennä tänään, niin minäkin tahdon. Luulisinpa kuitenkin olevani omassa vallassani.' 'Olet vaan tiellä,' Holt vastasi äreästi. En saanut aikaa vastata sillä samassa tuli Elinakin matkapuvussa etehiseen. Holt katsoi häntä suurin silmin. 'Mutta sanoinhan, että olin saanut sinulle siaa kylänvanhimman veneessä huomenna.' 'Minä menen tänään,' Elina vastasi lyhyesti. Holtia rupesi asia arveluttamaan ja hän katsoi ulos merelle. — 'Mutta ilmaan et voi varsin luottaa,' hän sanoi epäröiden. 'En tule olemaan tiellä,' Elina sanoi ja alkoi astua rannalle päin. Nyt ei Holt enään vastustellut, mutta omituisen katseen hän loi veljensä tyttäreen.

"Siis purjehdimme rannasta. Elinan kädessä oli purjeiden jalusnuorat, Holt piti perää, minä istuin keskelle ja poika kokassa. Kauvan kulettiin onnellisesti. Ei oikeastaan ollutkaan mitään vaaraa purjehtia tämmöisessä ilmassa, kuin oli semmoinen veneenhaltia kuin Holt. Mutta eihän se ollut leikinlaskuakaan, ja vaiti ollen toimitimme kukin tehtävämme. Holt istui puoleksi kääntyneenä Elinaan päin ja puhui hiljaa hänen kanssaan. Minä voin kuulla vaan erityisiä lauseenkatkeamia, mutta ne minut kuitenkin saattoivat ajattelemaan. 'Nyt siinä asiat selvitetään,' he näkyivät vihdoin puhuvan suunsa puhtaaksi kaikesta, mitä oli ollut epäselvää heidän välillänsä. Kuulin Holtin vastaavan olevansa jo vanhemmalla puolen ikäänsä, ja 'että hän ei koskaan olisi uskonut eikä toivonut —,' seuraavia sanoja en voinut kuulla. Kuulin Elinan sanovan siihen: 'Sinun ei olisi koskaan, ei koskaan pitänyt salata tuota,' ja minä ajattelin: 'Holt kertoo tytölle kuinka rakas tämä todellakin on ollut hänen sydämmelleen ja minkä tähden hän ei koskaan ollut näyttänyt sitä.' Sitten kuulin Holtin myös puhuvan 'kihlauksesta,' sekä jotakin, 'jota hän ei uskaltanut' ja 'olla aivan varma itsestään.' Ja minä kuulin Elinan selvästi vastaavan: 'Ei, nyt sinä et oikein voisi uskoa minua enää, enkä sitä voi itsekään enää'. Vaan mitä hän tarkotti, sitä en tiedä. Huomasin myös Holtin usein punastuvan ja että hänen kätensä oli epävakaasti peräsimessä kiinni. Hänen silmänsäkin ilmottivat jonkunlaista hajamielisyyttä, eikä hän ollenkaan pitänyt vaaria tuulenpuuskauksista. Äkkiä näen aika vihurin lähenevän, musteni merellä, vaan Holt ei sitä huomannut. Minä huudan hänelle, hän malttaa äkkiä mielensä ja antaa käskynsä, tällä kertaa vielä ajoissa. Sama tapahtuu vielä kerran. Huudan hänelle: 'Nyt sinä purjehdit uhkarohkeasti, Holt!' Hän ei vastannut, vaan katsoi tarkemmin kotvasen aikaa. Nyt näytti siltä kuin ilma alkaisi laimeta, Holt puhui taas Elinan kanssa ja minä vaivuin omiin ajatuksiini enkä sen kovemmin tarkannut koko kulkuamme. Silloin poika äkkiä huudahtaa: 'Tuossa tulee —!' — Enempää hän ei saanut sanotuksi; kuulin vaan hirmusen viuhinan, näin maston katkeavan ja putoavan mereen ja äkkiarvaamatta tunsin itseni märäksi ja kylmäksi, olin vähällä tukehtua ja sitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Kuin taas tulin tuntoihini, venyin kumpasetkin kädet kumoon menneen veneen laidassa kiinni ja tunsin käden tarttuvan kaulukseeni auttamaan minua ylös. Se oli Holt, joka jo istui veneen emäpuulla toinen käsi Elinan ympärillä, joka kalmankalpeana ja silmät kiinni nojasi häntä vasten. Poika oli myös taampana hyvässä korjuussa. 'Pysy tiukasti kiini', Holt sanoi, kuin oli auttanut minut ylös ja hellitti kättänsä. Siten istuimme hetkisen veneen emäpuulla etsien silmillä apua ja uskoen sielumme Jumalan käsiin. Holt näytti rupeavan käymään vähän epävakaaksi tuolla etupuolella, ja huomasin kohta, että alkaa hänelle käydä vaivaloiseksi pitää sekä itseänsä että Elinaa kiinni. Puhuin hänelle siitä, mutta hän lausui vaan: 'Pidä poikaa silmällä, jos voit'. — Katsahdin häneen olkani takaa. Hän istui miehen vakavuudella ja sylki merivettä suustaan, Samassa hyökyaalto töytäsi veneen kylkeen ja huuhtoi jääkylmää vettä päällemme; minä en hetkisen aikaan nähnyt enkä kuullut mitään, vaan koetin pysyä käsin veneestä kiinni. Kun sain silmät auki ei siellä enää ollut ketään etupuolellani! Huusin täyttä kurkkua merelle ja rantaan päin, vaan ääneni hävisi kuin lapsen huuto sekä myrskyn että aaltojen pauhatessa eikä siellä ollut mitään niiden päällä nähtävää, kuin tupruilevata veden huurua.

"Onpa kuin onkin kauheata nähdä semmoista! Suuri Jumala, sitä muistoa ei mikään voi haihduttaa! Sen minä sanon Teille, käypi vanhaksi sellaisesta ja elämisen halu katoaa kokonaan pois.

"Me kaksi, jotka olimme jälellä, jouduimme aaltojen ajosta tyvenemmille vesille; maalla oliat huomasivat meitä ja siten pääsimme siitä hengissä.

"Mitäpä minun vielä tulee sanoa? Voitte itse ajatella mieleni tilaa, kuin menin viemään Teidän vanhemmillenne tuommoista sanomaa. Äitinne silloin lausui jotakin, joka sittemmin ei ole lähtenyt mielestäni: 'Ehkä se kuitenkin oli parasta'. Täytyy tunnustaani, että olen itsekin ajatellut jotakin samallaista. Ei koskaan noiden kahden väli oikein selvennyt hyväksi. Pitäisiköhän minun olla tästä puhumatta? Mutta olettehan niin hartaasti pyytänyt minulta tarkkoja tietoja heistä. Niin, kummallistahan se oli, että eivät oikein sopineet keskenänsä. Elina oli kaikkein helläsydämmisin, kaikkein jalomielisin vaimo, kuin olen tuntenut, ja mitä Holtiin tulee — niin hän oli ainoa ystäväni eläessäni, uskollisempi kuin kukaan muu, ja hyvä kuin oli semmoinen hädän-alaselle. He eivät sopineet keskenänsä ennen kuin oli myöhä. — Kumminkin oli heidän välinsä paljon parempi nyt kuin ennen. He puhelivat lempeästi toisilleen eivätkä enää olleet niin harvasanaset keskenään. Voitiin kuitenkin huomata, että siinä oli jokin haava, joka ei voinut parata. Ja tuolla hirmuhetkellä, kuin Elina oli puoleksi tunnotonna Holtin sylissä, kuulin sanasen, jota en ole uskonut kenellekään, en Teidän vanhemmillennekaan. Kuin Holt huomasi, ett'ei tyttö sylissä voinut pysyä varmasti kiinni, niin hän sanoi: 'Elina, palauta mielesi, henki on vaarassa'. — 'Laske minut', Elina sanoi, 'on yhdentekevää, nyt ei kuolema ole raskas '. Hän ehkä puhui mielen huumauksessa; mutta olen myöskin ajatellut, että hän ilmotti salasen toiveen. — Ja hän, joka kerran sanoi: " Ompa sulosta elää!"

"Itsestäni on vaan vähä sanottavaa. Minua enite vilu vaivaa. Enkä tiedä mikä paino tuota rintaa vaivannee, josta en koskaan näy pääsevän. Minkäpä eteen nyt eläisinkään? Talo tuolla mäellä on tyhjä, en enää voi pistäytyä sinne näkemään kahta hyvää ihmistä. Eihän elämä ole minkään arvonen, kuin on jäänyt yksinäiseksi. Tahdon tunnustaa Teille asian. Ovathan ne hyvät nuo yleiset aatteet ja harrastukset, Mutta ne ovat ihmeen kylmäkiskosia seuralaisia, kuin on tullut vanhaksi. Suoraan sanoen: Kun ei ole mitään muuta elämässä harrastettavaa, niin tunteepa itsensä niin köyhäksi ja hylätyksi, että mielellään antaisi sydänverensä, saadaksensa edes yhden, jota rakastaisi ja joka antaisi rakkautta takaisin. Se on se elämänkokemus, jonka panen testamenttiini".

* * * * *

Kaikissa niissä kirjeissä, jotka olet näinä vuosina lähettänyt minulle, palajat aina yhteen ja samaan kysymykseen: Kuinka se on mahdollista, että minä voin tyytyä elämään tämmöisessä syrjälaaksossa ilman mitään muuta työnä, kuin parantaa sen asukkaita heidän kivuistaan. Onko tämä semmoinen tehtävä, että se voisi olla koko elämän täytteenä ja tarkotuksena? Mistä yleensä saan poltto-aineen pitääkseni vanhan uunini lämminnä. Mikä tekee, että voin tyytyä tähän ihmiselämään? Eikö kaipaa päästä suureen, avaraan maailmaan, jossa löytyy ihmisiä, jossa eletään, jossa tehdään urho-töitä, jossa ajatellaan ja runoellaan?

Vastaus on siinä, jonka olen kertonut. Olen muistanut erään Elinan lausuman sanan: "Sitten tahdomme muistaa niitä, jotka kivulloisia ja surullisia ovat". Katso, jos on saanut tämän silmiensä eteen, ja jos on tahto ryhtyä siitä syntyvään työhön, silloin on kaikkialla paljo, kauhean paljo suuria elämän tehtäviä.

Mistäkö saan lämmitys-aineeni? Noh, eihän sitä aina lienekään niin ylön runsaasti, ja uuni usein uhkaa kylmetä. Kohtaloni välistä näyttää päivän valasemain pilvenhattarain kaltaiselta: ne syttyvät ja hehkuvat hetkisen länsimaailman ihanassa loistossa, vaan niiden päivästä saatu valo hälvenee pian ja kohta ne liitelevät harmaina ja yksinäisinä eteenpäin. Mutta kuitenkin: myös minäkin, joka elämän pelissä voitin ja kadotin, olen kumminkin saanut kokea tuon, olen toki hetkisen nähnyt, minkälainen elämä suurimmassa ihanuudessaan voipi olla, olen huomannut, että se on sen tuskan arvonen, jolla sen maksamme.

Kaipaanko? Kyllä, mutta en suurta maailmaa ja sen häärimistä. Minulla on omat mielenhoureeni. Istun välistä tyystisti katsellen länteen päin, johon päivän valo hävisi, vaikka tiedän auringon jo laskeneen. Todellakin, kyllä kaipaan päästä noihin kaukaisiin länsiseutuihin, ikään kuin maailman koko ihanuus asuisi siellä. Kaikki minusta vielä tänäkin päivänä tuntuu täällä vieraalta. Nämä kylmät talvet tuikkavine tähtineen eivät minun mieltäni viehätä. Nämä kuivat, päivänhelteiset, lemuttomat kesät, — en minä niitä tunne, en minä niitä rakasta.

Välisti kaipaukseni kasvaa niin, että oikein sydäntäni ahdistaa ja vereni käy tautikuumaksi halusta päästä noille länsimaille, joissa ilma on kostea ja joissa puista ja ruohoista nousee niin ihana kesälemu. Kaipaan noita rajusti kohisevia jokia, noita hienoja, tuoreita, vihantia nurmikoita, noita synkkiä hongikkoja, noita pieniä valkeiksi maalatuita talosia yrttitarhoineen ja ruskeine polkuineen laaksojen läpi. Kaipaan noita korkeita vuoria, joill' on lunta huipulla, tuota meri-ilmaa, noitten pitkäin, kesäaaltojen hiljasta loisketta sekä niillä kiikkuvia venheitä. Kaipaan purjehtivia laivoja, suuria tavarahuoneita tynnyrineen sekä puheita silleistä ja merimatkoista. Kaipaan syvän laakson ahdasta taivaankantta, josta auringon säteet luovat niin vaihtelevaa loistoa maahan; niin luulenpa melkein, että kaipaan ihmismajojen savua, kaipaan noita pieniä kirkkoja ja vanhanaikusta virrenlaulua.

Niin, välisti voin tuntea polttavaa kaipausta, kalvavaa halua päästä vaan kerrankaan katsomaan, kuulemaan, ihastumaan ja ilotsemaan kaikesta tästä ihanuudesta — ja kuitenkin tiedän, että kaikki on vaan mielen-houretta.

Kaipaan pientä elämän palasta, joka on mennyt maan poveen!

Jos tulisin sinne, niin tahtoisin istua haudan luona ja tuntisin, että kaikki, jota kaipaan, on hävinnyt. Maltan mieleni ja muistan, että kaikki, jota niin hartaasti haluan, on haudattu menneiden aikojen jääkylmään syvyyteen. Katson taas länteen päin ja näen unta, että nuo ruskottavat pilvenhattarat ovat tulleet niistä maista, joissa kevät ikusesti vallitsee, ja että ne tuovat minulle tervehdyksen siitä ihanuudesta, jota kaipaan ja joka ei koskaan ole häviävä.

LOPPU.