Produced by Tapio Riikonen

VAARALLISTA VÄKEÄ

Kirjoitti

Kristian Elster

Norjan kielestä [»Farlige folk», 1881] suomensi O. Relander

Otava, Helsinki, 1891.

I.

Suuri höyrylaiva suuntaa kulkuaan norjalaista rannikkokaupunkia kohti. Kankaan aikaan ei laivaan ole näkynyt muuta kuin vettä ja vuoria, tuulen pieksämiä, päivän paahtamia vuoria. Vihdoin alkaa maisema muuttua. Kallioita peittää paikka paikoin kahvinruskea kanerva ja siellä täällä on yksinäinen petäjä, jonka kaikki oksat epätoivoisesti ovat vääntyneet maihin päin. Kuin höyrylaiva on kulkenut monien asumattomien ulkosaarien ohi, eroittaa harmaalla rannikolla muutamia valkeita täpliä. Se on kaupunki. Höyrylaiva lähestyy sataman suuta. Kallion takaa, jonka äärimmäisellä kärjellä majakka on, näkyy laivanmastia ja höyrylaivantorvia. Kaupunki näkyy mastometsän läpi. Äärimmäisenä meren rannalla rivi tilavia meriaittoja. Yläpuolella niitä ovat muut rakennukset penkeittäin vuoren rinteillä, alempana rivittäin, ylempänä säännöttömästi hajallaan. Toiset ikäänkuin uhalla ovat sijoitetut tuulisimpiin kulmanteisiin, josta ne näyttävät tähystelevän merelle, toiset ovat arasti ryhmittyneet notkoihin, jossa ovat tuulen suojassa. Yli muitten talojen kohoavat kirkko ja latinakoulu.

Pienessä satamassa on elämä vilkasta. Äärimmäisenä on suuria valtameren kulkijoita, joitten mastossa liehuu norjalainen tai vieras lippu, sisempänä rannikkohöyrylaivoja ja vuonoveneitä; meriaittojen edessä purjelaivoja ja laitureissa veneitä joukottain. Useimmat alukset kulettavat kalaa. Kalaa tuovat jaalat, jotka juuri ovat tulleet pyyntipaikoilta; kalaa lastataan sekä rannikkohöyrylaivoihin että niihin, jotka välittävät liikettä kaupungin ja maailman markkinoiden välillä, kalaa on veneissä, jotka ovat laitureissa. Enin osa siitä, mitä kuljetetaan suunnattomien meriaittojen ovista, on kalaa; ja kaikki ne tehtaat, jotka ovat kaupungin lähistössä ovat tavalla tai toisella riippuvia kalasta. Kaupungin tulee kiittää kalaa olemassa olostaan. Merestä ovat vähitellen kiivenneet nämä valoisat puutalot, jotka näyttävät niin mukavilta ja varakkailta, — merestä ovat nousseet nämä leveät, komeat meriaitat, joihin omistajan nimet ovat maalatut suurilla kirjaimilla, toiset hitaasti ja varmasti, toiset uhkarohkean nopeasti, — merestä ovat kohonneet kaikki nämä valkosiipiset purjehtijat ja savuavat höyryt, — merestä ylenneet kirkko välkkyvine ristineen ja opinahjo, kaupungin ylpeys, latinakoulu. Elinehtonsa saapi kaupunki muutamien peninkulmien päästä, merestä särkkien kohdalta, jossa kiiltäviä kalaparvia eleskelee ja jossa joka vuosi kelluilee sadottain kalaveneitä.

Me jätämme höyryn ja lähdemme astumaan kapeata pääkatua, joka mutkittelee ja on jyrkkä kuin vuoripolku. Talot kadun yläpuolella ovat parin sylen korkuiselle muurille siten rakennetut, että ikkunoiden eteen on jätetty tilaa pienille puutarhoille. Näillä kaistaleilla, joihin pääsee jyrkkiä portaita myöten, kasvaa köynnöskasvia, jotka peittävät muurin ja ulottuvat katukiviin saakka. Kadun alapuolella ovat talot niin alhaalla, että vaan ylimmät ikkunat pilkistävät sen reunan yli. Niillä on takapuoli kadulle päin, talojen ja kadun välillä on syvä kuilu, ja sen pohjalta kohoaa mahtavia puita, jotka vaan ylimmillä oksillaan varjostavat katua.

Siellä täällä lähtee pääkadusta hämäriä solia, joihin aurinko ei koskaan paista. Siellä eletään aivan ujostelematta. Pestään ja pesuvesi kaadetaan maahan, josta se vuolaana purona juoksee kadulle. Vaatteita ripustetaan kuivamaan ja sänkyvaatteita tomuutetaan. Haljenneita kattotiiliä ja vanhaa raudan romua, lasisiruja ja rikkonaisia huonekaluja ja astioita on kaikkialla näitten rotkojen pohjalla. Niissä käyskentelee koiria, kanoja ja hanhia ja ne nuuskivat ja nokkivat ja kaappivat ja ovat erinomaisen tyytyväisiä. Solien perällä on pimeitä inhottavia kapakoita, joista kalastajia, kotimaisia ja vieraita merimiehiä hoipertelee ulos ja sisään.

Tyynessä notkossa kaupungin yläosassa on puiston tapainen, jossa palvelustytöt ajeluttavat pikkulapsia ja latinakoulun opettajat välitunneilla kuljeskelevat edes takasin päivän kuulumia keskustellen.

Oli aikainen kevätpäivä; suuri höyry lähestyi rannikkokaupunkia. Ilma oli tyyni; monista puutarhoista levisi raitista maan ja lehden silmukkain tuoksua. Ovet olivat kaikkialla auki. Puutarhoissa tehtiin työtä, haravoitiin pois keltasenruskeita, kerroksiin pusertuneita lehtiä, edellisen vuoden kuivunutta kesäpukua, lapioitiin ja kaivettiin, istutettiin ja kasteltiin. Alhaalla satamassa lähellä tullihuonetta oli kauppias Vikin talo suurten puitten keskellä viheriän aitauksen ympäröimänä. Puutarhan edusta oli suurilla kivillä peitetty rantaan saakka. Aivan rannalle oli pystytetty lipputanko.

Puutarhassa haravoi nuori neito. Hänellä oli hienot kalpeat vähän surumieliset kasvot. Hän oli hentorakenteinen, käsivarret olivat laihoja ja olkapäät teräviä ja hän liikkui hiukan kumarassa. Kuin höyry lähestyi, heitti hän haravan kädestään ja meni puiston portille. Siihen hän jäi seisomaan ja katseli satamaan, hengitti syvään leutoa ilmaa ja tunsi mielihyvällä sen vienoa hyväilyä kasvoissaan. Hienon hieno puna levisi hänen poskilleen; hetkisen ajan välähti hänen silmissään uteliaisuutta ja toivoa; verettömillä huulilla kuvastui tyytyväisyyttä.

Käytävästä kuului askelia. Talon omistaja tuli portaille ja ojensi laivalle päin puoltatoista kyynärää pitkän kiikarin. Hän oli lyhyenläntä mies, pää oli suuri, kulmakarvat tuuheat ja paksut, tukka jäykkää, lyhyeksi leikattua, jotta saattoi nähdä paksun, lihaisen niskan. Hän oli vääräsäärinen ja ahtaat housut liittyivät tiukasti reisien ja pohkeitten jykeviin lihaksiin. Kädet olivat lyheitä, paksuja ja kovia. Syvälle painuneet suupielet tekivät kasvot julmistuneen näköisiksi.

Läheiseltä laiturilta, johon väkeä alkoi kokoontua, tuli kolme miestä Vikin puutarhaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas mies, posket sileäksi ajetut, harmaa tukka huolellisesti leikattu, hiukkasen kalju, kaulus jäykkä ja kiiltävä ikäänkun suorastaan silitysraudan alta tullut. Se oli laivanomistaja, kalakauppias, tehtaanomistaja, pankinpäällikkö y.m.m. Klaus Hamre, kaupungin vanhin ja rikkain »talo».

Sitä, joka seurasi hyvin puettua ja siistiä rahamiestä, olisi saattanut pitää rihkamakauppiaana, joka haki matkustavaisia heistä hyötyäkseen. Musta nuttu oli kiiltäväksi kulunut, samoin musta kaulahuivi, joka oli moneen kertaan kääritty kaulan ympäri. Hän tallusteli kengissä, jotka olivat liian suuret. Tuhkanharmaa, tuuhea parta ympäröi paksua neekerisuuta; hänellä oli melkein valkeat silmät ja pienet kuihtuneet likaiset kädet. Puutarhaan astuessaan oli hän kompastua omiin jalkoihinsa ja tuli siten tallanneeksi muutamia äsken istutettuja kukkia, josta hän kuitenkaan ei ollut milläänkään. Tämä suurkauppiaan vähäpätöisen näköinen seuralainen ei kuitenkaan ollut sen vähäpätöisempi mies kuin kaupungin latinakoulun yliopettaja ja paikkakunnan virallisen lehden toimittaja, Kristoffer Björnholt.

Björnholt oli sekä teologian ja filologian kandidaatti. Hän oli hyvin oppinut mies. Kaikki, mikä tunki näihin omituisiin aivoihin, tarttui kiinni ja jäi sinne ikuisiksi ajoiksi. Hänelle ennustettiin suurta tulevaisuutta. Mies, jolla oli hänen ihmeellinen muistinsa ja harvinainen järjestämiskykynsä ei saattanut välttää korkeimpia arvonasteita.

Niinkuin sanottu oli hän kaupungin virallisen lehden toimittaja. Siinä toimessaan oli hän tunnettu erinomaisesta aististaan, jolla hän jo kaukaa vainusi kaikki yhteiskuntaa uhkaavat vaarat, ja siitä ankarasta kurista, jossa hän piti puoluettaan. Ei missään lehdessä sitä paitse ollut niin paljon »ankkoja» ja niin monta, useinkin hieman kaksimielistä vanhaa pappistarinaa. Hänen lehtensä olikin yli maan kuulu ja miestä itseään pelättiin pikku rannikkokaupungissa kuin kuolemaa. Hän, kuten sanottiin, »pisti nokkansa jokaiseen pataan» koko kylässä, ja käytti tietojaan hyväkseen taistellessaan niinkuin hän sanoi »yhteiskunnan pyhimpien etujen puolesta». Rehtori pelkäsi häntä yhtä hyvin kuin »tukkukauppias»: Hamre. Edellinen pelkäsi niitä salaisia tietoja, joita Björnholtin arveltiin lähettävän mahtaville ystäville pääkaupunkiin; jälkimmäinen pelkäsi hänen lehteään. Mutta ei häntä yksin puollettu pelosta vaan myöskin sen vuoksi, että myönnettiin hänen todellakin oivallisesti suojelevan mainituita pyhiä etuja vastustuspuoluetta vastaan, joka oli pikku kylänkin niskoilla.

Viimeinen sisääntulijoista oli mies, jolla kaikki oli pyöreätä. Pää hänellä oli pyöreä kuin pallo ja kalju, vatsa pyöreä, kädet pyöreät ja korvat pyöreät ja niissä lyijyrenkaat. Se oli entinen laivuri, nykyinen koroistaan eläjä Kurt Stubb.

»Te odotatte kai sisarenpoikaa?» Vik sanoi tukkukauppiaalle. Hänellä oli syvä, kumea ääni. Hamre nyykäytti päätään ja istuutui viheriälle penkille, joka oli portailla.

»Ja tiedättekö ketä muita me saamme odottaa?» yliopettaja kysyi poraten keppiään syvälle äsken valmistettuun kukkapenkkiin.

Vik katsoi kysyväisesti häneen.

»Knut Holtia.»

»Vai niin —»

»Niin minä näin laivanisännän Holtin satamassa», sanoi entinen laivankapteeni.

»Niinpä niin! Saamme taas valmistautua mellakkoihin», Björnholt jatkoi. »Muistatteko häntä Vik? Työ väenkokouksessa? Ja asianajaja Höjsenin lehdessä? Yllyttäjä, tulikekäle, rahvaan villitsijä parasta lajia. Mutta sillä kertaa me teimme hänet mahdottomaksi. Minäpä melkein luulen, että minä voin sanoa hänet sillä kertaa kunnolleen nutistaneeni. Minä sain hänet äänestetyksi ulos työväenyhdistyksestä, klubista, ateneumista — niin, minä voin sanoa: äänestetyksi ulos hyvistä piireistä tässä kaupungissa ja merkityksi kerrassaan koko maan sivistyneen yleisön silmissä, Hän luupottikin tiehensä — hän oli, niinkuin sanoin, käynyt mahdottomaksi.»

»Niin, hän oli koko huimapää», kapteeni sanoi.

»Halpamainen mies», puuttui Hamre puheisiin ja nyrpisteli nenäänsä.

»Röyhkeä», Björnholt sanoi ratkaisevasti. »Muistatko, Hamre, vielä sitä kertaa, kuin hän piti kuuluisan puheensa vapauden sankareista, noista kotkista, jotka yläilmoista syöksyvät alas uinaileviin yhteiskuntiin, iskevät kyntensä niitten kylläisiin, kunniamerkeillä koristettuihin tyranneihin ja synnyttävät vähän terveellistä suuttumista ja kauhistusta.»

»Perhanan hyvä muisti teillä on», Stubb huudahti oikein ihmetellen.
»Mutta leikkiä kai se kuitenkin oli?»

»Leikkiä? Leikkiäkö, ukko rukka? Hittoakin. Mutta kuulkaas jatkoa.
Huomaa se sinä Hamre; sillä sinua hän tarkoitti näillä kylläisillä
— — Noo, siinä hän oli muuten oikeassa; sinä näytät siltä kuin sinä
aina olisit niin kylläinen, ylen kylläinen — ha, ha, ha!» —

Kurt nauroi täyttä kulkkua. Vik ei myhähtänytkään. Hamre vähän naurahti, mutta näytti samalla siltä kuin hän olisi maistanut jotain katkeraa.

Björnholt jatkoi, jäljitellen keskustelun alaisen käytöstapaa ja liikkeitä: »minä tiedän, että tätä miestä peljätään ja vihataan. Kuin hän taistelee kummittelevia ennakkoluuloja ja tapoja vastaan, joita vallassa olijat ylläpitävät ainoastaan valtansa tueksi, silloin me kaikki suljemme häneltä talomme ja sydämmemme, vieläpä me päästämme yhteiskunnan poliisit, nämä koristuksiin ja uniformuihin puetut vetelykset hänen kimppuunsa, ajamme hänet maanpakoon tai annamme hänen nääntyä jossain niistä monista vankiloista, joita yhteiskunnat ylläpitävät niitä varten, jotka ilmaisevat hallitsevien halpuuden. Mutta minä rakastan semmoista oivallista, kapinoivaa luonnetta, semmoista kaikkea tyranniutta hehkuvasti vihaavaa, uhkarohkeaa henkeä, jota ei mikään yhteiskunnallinen poliisi saata peljästyttää — minä rakastan tätä ylpeätä ja rohkeata miestä, jolla on tulevaisuuden kuva silmässään ja minä tahdon ajaa hänen asiataan!»

»Perhanan muisti —», Kurt Stubb taas alkoi, mutta joutui niin oman ihastuksensa valtaan, ettei päässyt pitemmälle.

Kornelia oli lähestynyt portaita ja kuunteli hämmästynein silmin Björnholtin puhetta. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä nämä oudot sanat merkitsivät; mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi katsonut sepän ahjoon ja hengittänyt tulikuumaa ilmaa. Hän tunsi omituista pelkoa, jotain outoa, kiihkeätä, hänestä tuntui, että oli lähellä jotain, joka uhkasi kukistaa jokapäiväisen elämän rauhan. Mutta ei hän ainoastaan pelännyt, hän oli myös utelias. Hän oli muutamia vuosia sitten usein kuullut isän ja Björnholtin puhuvan kauheasta Knut Holtista, ja hän muisti, mihin kiihkoon tämä oli saattanut kaupungin, viimeksi kotona käydessään. Ainoa tavallisuudesta poikkeava, joka koskaan oli hänen lähelleen tullut, liittyi tähän mieheen; hänen muotonsa kuvautui sen vuoksi kummallisen salaperäisenä ja uhkaavana hänen katseensa eteen.

»Mutta muistatteko, mitä minä vastasin tähän suurisuiseen yllyttäjälyriikkaan?» Björnholt kysyi.

»Tuolla tulee pastori Fonn», Hamre keskeytti nähtävästi kevennetyllä mielellä. Hän ei yhtä suuresti ihaillut Björnholtin muistia kuin Stubb.

Björnholt kääntyi. »Ja hänen lähin alipäällikkönsä», hän lisäsi. Hän lähestyi sitten Stubbia ja alkoi vähän hiljempaan: »Kuulkaas, tiedättekö, mitä kerrotaan Fonnista ja hänen uudesta kilpailijastaan pastori —»

Stubb rykäsi kovasti, veti sitten Björnholtin syrjään ja kuiskasi:
»Hiljaa — ettekö te muista — Vikhän on —»

Toinen vihelsi. »Samaa sorttia! Saakeli, sehän on totta.»

Molemmat uudet vieraat tulivat puutarhaan. Pappi oli nuorenpuoleinen mies, joka näytti pitkältä varrelta, jonka päässä on suhteettoman raskas kukka. Pitkät jalat olivat paljasta luuta ja nahkaa; kapeat kädet olivat aina kylmiä ja kosteita. Tukka oli sileästi korvan taa kammattu. Kasvojen väri oli harmahtavaa, iho sileätä kuin öljyllä kiiloitettu. Poskia varjosti hieno, harva parta. Mutta kivuloisissa, verettömissä kasvoissa oli kaksi kaunista, syvää, epäluuloista silmää, jotka eivät koskaan katsoneet siihen, jonka kanssa hän puhui. Hän näytti siltä kuin hän aina olisi »urkkinut ihmisten häjyjä ajatuksia», niinkuin Stubb kerran oli hänestä sanonut.

Papin »lähin alipäällikkö», kaikkien lähetysseurojen esimies, kirkkoväärti, entinen maallikkosaarnaaja, nikkarimestari Vildhagen oli lihava mies, jalat raskaat, leveät, vähän sisäänpäin kääntyneet, ja kasvot pulleat, keltaisenkalpeat, tuuhean, tukanvärisen parran ympäröimät. Imelä hymyily ja naisekas heikko ääni olivat suurelle ruumiille vastakkaisia.

»Me puhuimme Knut Holtista», Björnholt sanoi, kuin oli tervehditty.
»Muistattehan häntä Fonn?»

»Muistan — innokas kansan puhuja», pappi sanoi sävyisästi, mutta äänenpainolla, joka aivan siivosti työnsi keskustelun alaisen kunnioitettavan seurapiirin ulkopuolelle.

»Muutoin —», puuttui laivankapteeni puheeseen, »oli Knut Holtissa hyvääkin. Hänellä oli rohkeutta. Kuin minä kuljetin hänen isänsä laivaa, teki hän minun kanssani matkan Mustallemerelle. Silloin hyppäsi hän mereen pelastamaan merimiestä, joka ei osannut uida ja oli pudonnut. Aalto oli korkea ja piru vieköön jos minä olisin itse uskaltanut sen tehdä. Mutta hän pelasti miehen.»

Laiva oli laskenut ankkurinsa. Veneet ympäröivät sitä ja alkoivat tulla maihin saaliineen. Vikin puutarhaan kokoontuneet lähtivät satamaan. Juuri heidän tullessa laski harmaaksi maalattu vene laituriin, ja englantilaiseen matkapukuun puettu nuori mies juoksi portaita ylös. Se oli Hamren sisarenpoika ja perillinen, konsuli Robert Gil. Hänellä oli omituisen pitkät kasvot, hiukan riippuva alahuuli ja suuret, petomaiset hampaat. Hän oli kaupungin ensimmäinen sporttimies. Joka kesä matkusteli hän vuonoissa puettuna nahkahousuihin ja rauvoitettuihin kenkiin — ja koko joukko kalakärpäsiä Stanleyhatussa, sekä puoli tusinaa koiria matkassa. Nimensä hän lausui »Djil» ja karttoi kaikkia norjalaisia sanoja, joita hän ei voinut lausua kieli paksuna. Hän halveksi kaikkia muita kieliä paitse englannin eikä sen vuoksi puhunut oikeastaan mitään tunnettua kieltä, muuta kuin silloin kuin oli englantilaisia kaupungissa — jokapäiväisissä oloissa hän vaan mörähteli, sehän kuitenkin vähän muistutti sitä ainoata kieltä, jota hän kunnioitti.

»Rynt, rynt», hän sanoi antaessaan enolleen kättä ja nostaessaan muille hattua. Hamre ei hievahtanutkaan. Toisella silmällään hän katsoa sujautti pitkin täksi päiväksi lipuilla koristettuja meriaittojaan ja tehtaitaan, toisella hän halveksi kansajoukkoa.

Tukkukauppias kutsui ystävät juomaan lasin viiniä »päivän johdosta», niinkuin hän sanoi. Kutsumukseen suostuttiin ja lähdettiin astumaan pitkin maantietä, Kornelia jäi laiturille.

Ylhäällä maantiellä seisoi mies mustassa nutussa, joka höllästi verhosi hänen laihaa ruumistaan. Hän nojautui keppiään vasten ja katsoi jännitettynä laivaan. Kuin ystävät menivät hänen sivutseen, tervehtivät he hitaasti. Päällysnuttuun puettu mies kääntyi kokonaan heihin päin, nosti syvään hattua paljastaen terävän pään, jonka yli oli kammattu ohutta tukkaa toisesta korvasta toiseen, saamatta kuitenkaan kaljua päälakea peittoon. Tervehtiessään hän ojensi kaulaansa, pitkä, kapea nenä käyristyi, ohuet huulet aukenivat ja paljastivat rivin hohtavan valkeita hampaita. Se oli omituinen hymyily, siitä ikäänkuin tuikahti valoa ja se oli samalla kohtelias ja ivallinen. Hän näytti haukalta joka kohteliaasti tervehtii varmaa saalistaan.

Se oli laivanisäntä Arne Holt. Hän oli lähettänyt veneen laivaan, hän odotti näet poikaansa kotiin monivuotiselta ulkomaan matkalta.

Äkkiä riensi hän laiturin portaille — hän oli nähnyt veneen lähtevän laivasta matkustaja muassaan. Hän astui alas portaita ja jäi seisomaan viimeiselle. Kuin vene tuli niin lähelle, että hän saattoi tuntea poikansa, loistivat hänen terävät haukankasvonsa, hänen silmänsä kostuivat, ja hän nauroi pidätettyä suonenvedon tapaista naurua.

»Tervetulleeksi! Tervetulleeksi! Olitpaan sinä kuitenkin muassa», hän sanoi ja pudisti kiihkeästi poikansa kättä, kuin tämä — ijältään hiukan yli kolmenkymmenen — astui veneestä, »Minä en päässyt tulemaan laivaan —.»

Knut Holt ei ollut isänsä näköinen. Hän ei ollut vaalean eikä tumman värinen, keskikasvuinen, harteikas, mutta vähän litteärintainen. Parrattomissa kasvoissa oli aivan suora nenä ja kaksi harmaata hiukan himmeätä silmää. Hän näytti etusijassa vähän suuttuneelta, kuin hän sikariaan pureskellen tervehti isäänsä ikäänkuin olisi ollut vain vähän soutelemassa.

He astuivat ääneti laituria pitkin. Vikin talon kohdalla he kulkivat Kornelian sivu. Knut näki kaksi uteliasta silmää, jotka katselivat häntä ikäänkuin syvältä piilosta, kuin hän kasvot puoleksi heihin käännettyinä meni puutarhan portista. Knut antoi sikarin pudota ja pysähtyi. »Kuka se oli?» hän kysyi.

»Kornelia Vik.»

»Vai niin. Minä en olisi häntä enää tuntenut. Hänestähän on tullut — hän on muuttunut.»

Holt ei vastannut.

He menivät edelleen. »Sinä voit hyvin?» isä kysyi hiukan hämillään.

»Ky-yllä.»

Kuin he tulivat kadulle, joka kulki Holtin talon sivu, pysähtyi Knut taas ja katsoi ympärilleen. »Kummallista, kuinka kaikki on entisellään täällä kotona», hän sanoi. »Minä esimerkiksi luulen, etten minä koskaan ole noussut maihin mihinkään norjalaiseen kaupunkiin, jottei laivan ankkuriin käydessä, olisi tullut laivaan muutamia lihavia, punakoita ihmisiä, tervehtineet päällikköä tuttavallisella 'Morning', kiskasseet tupakkahuoneen oven auki meluten niin kovasti kuin suinkin ja tilanneet seltterivettä ja konjakkia. Minusta tuntui niin ihmeen kodikkaalta, kuin tänään tapahtui juuri samalla tavalla. Ja katso sitten tuota kulmassa olevaa kauppaa, ikkunassa korutavaroita, kivikaluja, öljyvaatteita ja onkia! Ja tuolla — kirjakaupassa — myödään, Jumala paratkoon, vieläkin etupäässä suklaatia ja hajuvettä ja siinä sivussa blankettia.» Hän meni ikkunaan. »Aivan oikein! — Vilockin hunajarohtoja — Israelin hajuvettä — niin, niin! Ei pienintäkään muutosta.»

»Eihän toki», vanha Holt nauroi. »Meidän mielilauseemme on: 'Me tiedämme, mitä meillä on'.»

Holtin talo, »linnaksi» kutsuttu, oli korkealla mäellä, ja sitä ympäröi puutarha, joka ulottui toiselta puolen katuun ja toiselta mereen. Kuin he olivat tulleet puutarhaan, osoitti Knut erästä penkkiä ja kysyi: »No — vieläkö siellä pyydetään ihmisiä?»

»Vielä, vielä», laivaisäntä vastasi tyytyväisesti. »Se on oivallisessa kunnossa. Niin todellakin — ha, ha! — sepä minun pitää kertoa sinulle! Tiedäpäs, kuin tässä muuanna päivänä sain pyydykseeni — ajatteleppa — sain — itseni!»

»No, silloin sinun pyydyksesi liekin hyvä.»

»Ha, ha, ha! Niin, näeppäs, — minä kuljeskelin täällä puistossa lukien sanomalehtiä. Kävellessäni tulin penkin luo, enkä muistanut että se ei ollut oikea, istuuduin — ja olin satimessa. Mutta minä olen pyytänyt muitakin. Entäs sitten puiston veräjä! Se sinun sitten pitää nähdä. Se on tehty siten, että kuka tahansa pääsee sisään, mutta ei kukaan ulos, jollen minä auta — ha, ha!»

»Ei, kuules nyt isä, eläkäämme sivistyneitten ihmisten tavalla. Etkö sinä voi tyydyttää pyydystyshimoasi hiirillä ja rotilla tai muilla eläimillä ja jättää ihmiset rauhaan.»

»Ei, juuri ihmistä, sitä vaarallista eläintä —»

»Minä en ymmärrä, miksi sinusta ei ole tullut orjakauppiasta tai urkkijapoliisia tai muuta semmoista halpamaista rahjusta.»

»Ha, ha, ha! Sinä olet yhtä leikkisä kuin ennenkin, minä näen», Holt nauroi ja hieroi käsiään.

He astuivat ylös maahan muuratulta portaita, jotka veivät talon edustalle.

»Kuka nyt hoitaa sinun talouttasi?» Knut kysyi pysähtyen ylimmälle portaalle.

»Hoitaa taloutta —?»

»Niin.»

»Hm — se on Katriina», änkytti Holt ja kävi tulipunaiseksi.

»Katriina? Sekö paksu, sisäpiika?»

»Hm — min. Erinomaisen sukkela», Holt mutisi ja alkoi astua taloa kohti.

II.

Huone, johon Holt vei poikansa, oli melkein komeasti sisustettu, mutta muistutti sittenkin kestikievaria maalla. Sohva oli ikkunan alla, pöydät ja tuolit missä sattui, kartiinit riippuivat vinossa, muutamia sipulikasvia oli tungettu kaulaa myöten kallisarvoisiin vaaseihin ja näyttivät kuin olisivat tukehtumaisillaan. Seinällä oli mitättömiä kuvia ja rumasti tehtyjä valokuvia kallisarvoisten taulujen rinnalla. Kaikki pöydät ja kaapit olivat sekaisin täytetyt kukkuroilleen joutavalla talonpoikaisrihkamalla ja oikeilla arvokkailla marmori- ja alabasterikaluilla. Näytti siltä kuin kaikki, mitä talossa oli sekä romua että taideteoksia, olisi asetettu näytteille tähän huoneeseen. Ilma oli huoneessa ummehtunutta kuin romuhuoneessa.

Knut jäi seisomaan hetkeksi ja katseli ympärilleen. Sitten hän aukasi ikkunan.

»Niin — no nyt sinä taas olet kotona», vanha Holt alkoi, hieroi käsiään ja katseli taas poikaansa puoleksi hämillään, puoleksi hellästi. »Mitä minä saan tarjota sinulle? Lasin viiniä? Tai kahvia? Tai —»

Ovi viereiseen huoneeseen aukesi ja sisään astui lihavanlainen nainen viidennelläkymmenellä. Hän oli puettu puoleksi talonpoikais-, puoleksi kaupunkilaistapaan, sormissa kultasormuksia ja korvissa pallukat. Hänen kasvonsa punottivat, hiki helmeili hänen kiiltävällä otsallaan. Hän näytti tulleen suorastaan kyökkitulen äärestä. Hänen käytöstavassaan ja olennossaan oli sekä luottamusta, että ujoutta — hän nähtävästi ei tiennyt miten hänen piti ottaa vastaan kotiin palaavaa poikaa. Viimein meni hän lattian poikki, ojensi Knutille kätensä ja sanoi koettaen näyttää äidilliseltä: »Tervetulleeksi kotiin, Knut!»

Knut jäi seisomaan hänen lihava, kostea kätensä omassaan ja tuijotti häneen vastaamatta. Hänestä hän katsoi kysyväisesti isäänsä. Syntyi kiusallinen äänettömyys, jolla välin Knut päästi irti lihavan, kostean käden. Viimein istuutui Holt sohvaan ja alkoi yskien ja tavoitellen:

»Etkö tahdo käydä istumaan, Knut. Matkasta väsyneenä —»

Lihava nainen seisoi hetkisen epäröiden keskellä lattiaa, punottaen yhä enemmän. Sitten meni hän päättäväisesti istuutumaan Holtin viereen. Tämä hypähti ylös kuin käärmeen pistämä, mutta malttoi kuitenkin heti mielensä ja kääntyi Knutiin.

»Me — puhuimme — niin, mitä me saamme sinulle tarjota? Katriina, onko sinulla —?»

»Minä olen keittänyt kahvia», vastasi Katriina, joka äkkiä oli kalvennut. Holt katsoi kysyväisesti poikaansa.

»Tahdotko sinä —?»

Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.

Knut sytytti hitaasti sikarin ja heittäytyi nojatuoliin, joka oli ikkunan ääressä.

»Noo — vai niin», hän sanoi. »Uskallanko minä kysyä, onko minulla sisaria?»

Vanha Holt koitti nauraa, mutta se ei onnistunut.

»Tämä on sinulle odottamatonta — —. Kas, näetkös — hän on vanha palvelija — tullaan niin perhanan tuttaviksi —. Muuten — minä vakuutan sinulle —»

»Oli menneeksi. Sinullahan on oikeus valita seurustelupiirisi yhtä hyvin kuin minullakin. Yksi seikka vaan: minä en tahdo kuulua perheeseen — tee se hänelle selväksi.»

»Minä vakuutan sinulle todellakin», alkoi Holt taas, mutta Knut keskeytti hänet.

»Puhukaamme jostain muusta», hän sanoi. »Sanopas —»

Kahvi tuotiin, mutta sen toi toinen palvelija. Katriina ei enää näyttäytynyt. Kuin palvelija oli mennyt, Knut sanoi kahvia maistellen: »Hän osaa laittaa kahvia — se on hyvä. — Sytytä piippu, isä, ja sitten ala puhallella: Valmista pojallesi muutamia kaupungin lihavista vasikoista.»

»Ha, ha, ha!» Holt nauroi, ja tällä kertaa oli se luontevaa naurua. »Myöhemmin, sitten saat sinä sekä lihavat että laihat. Mutta ensin sinä: kerro minulle matkoistasi.» Hän sytytti piipun, otti tuolin ja istuutui lähelle poikaansa. »Muistatko kuin sinä viimein tulit kotiin ulkomailta? Jumaliste, se oli — se oli — kuin olisi lukenut Darwinia.»

»Sinun isänsydämmesi, isä —»

»Minun isänsydämmeni — no niin — enhän minä voi kieltää — minähän olen täällä istunut yksin kaikki nämä vuodet —.»

Hän rykäsi ja pureksi kiivaasti piipun hammasluuta. Knut katsoi ulos ikkunasta ja oli hetkisen vaiti. »Minulla ei ole mitään kerrottavaa», hän sanoi sitten — hänen äänensä oli aivan viehkeä ja hellä.

»Sinä lasket leikkiä! Sinulla, jolla on niin vilkas käsityskyky, sinullako ei olisi —»

»Minä olen täydellisesti tyhjä, isä.»

Holt katseli hetkisen levottomasti poikaansa ja naputteli koukkuisilla kynsillään edestakaisin suuria hampaitaan.

»No mutta kerro minulle edes, miten asian laita on: Sinähän aioit asettua Lissaboniin —?»

»Niin.»

»Sinä luovuit siitä aikeesta?»

»Niin. — — Tapahtui jotain, joka — —»

»Sinä muutit mieltä äkkiä?»

Knut katsoi tarkasti isään.

»Niin. Oletko sinä kuullut siitä mitään?»

Holt punastui. Hänhän oli pannut liikkeelle kaikki portugalilaiset kauppaystävänsä saadakseen jotain tietää.

»Sinä olet kuullut, että minä aioin mennä naimisiin?» Knut kysyi edelleen.

»Niin — kieltämättä —»

»Se on totta.»

»Mutta —?»

»Hän kuoli.»

Holt katsoi sääliväisesti poikaansa. »Poika parka, sinulla siis on surua. Nyt minä ymmärrän, että sinun mielesi —»

»Sinä erehdyt isä. Minä en häntä sure.»

Holt katsoi hämmästyneenä häneen.

»Kuka hän oli?» hän kysyi hetkisen kuluttua.

»Amerikkalainen nainen norjalaista alkuperää Buenos Ayresista. Minä olin matkustanut edeltä käsin Lissaboniin järjestämään välttämättömintä. Laiva, jolla hän lähti merelle muutamia kuukausia sitten, ei ole tullut perille. Minä en ole vielä voinut saada mitään tietoja sen vaiheista.»

Syntyi hetkeksi äänettömyys. Vanha Holt tunsi itsensä kiitolliseksi mielessään. Tuo amerikkalainen nainen, josta hän muuten ei mitään tiennyt, eikä nytkään tahtonut sen enempää tietää, oli tuottanut hänelle monta unetonta yötä. Hän oli usein ajatuksissaan toivonut sen vieraan naisen, joka uhkasi ottaa hänen poikansa häneltä, meren pohjaan, jossa hän nyt hyväksi onneksi olikin.

Kolkutettiin. Holtin sanottua »sisään» tuli näkyviin nuorekkaat, punakat kasvot, joita ympäröi oivallisin, vaalea, kihara tukka, mitä nähdä voi.

Knut hypähti ylös. »Pietari! Hurraa! Hurraa!» Hän riensi tulijan luo, veti hänet peremmä lattialle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi: »Minä iloitsen todellakin taas nähdessäni sinun hävyttömän kirkkaat kasvosi! Juuri säntilleen samanlaisina kuin silloin, kuin minä läksin! Tulee terveeksi kuin sinua katsoo!»

Nuori mies, kaupanhoitaja Pietari Ström, pudisti Knutin kättä ja katsoi häneen uskollisilla sinisillä silmillään, jotka tällä hetkellä olivat täpösen täynnä kyyneliä, saamatta ainoata ymmärrettävää sanaa huuliltaan.

»Noo! Istu», Knut sanoi ja veti hänet sohvaan. »Isä», hän kääntyi Holtiin, »sinun parasta viiniäsi minun paraalle ystävälleni! Nyt me tahdomme viettää oikein hauskan illan yhdessä.»

Vanhalle Holtille tuli kiire. Hän riensi kyökkiin ja antoi käskyjä, jotka saattoivat kaikki palvelijat hämmästyksiin. Sitten syöksyi hän talon alle kamalan syvään kellariin ja tuli vähän ajan perästä ylös muassaan korillinen kaiken värisiä ja muotoisia tomuisia pulloja. Siinä oli valkeita läpikuultavia pulloja, joissa oli keltainen lakka, — niitten synnyinmaa oli Ranska. Toisia oli solakoita, vihreitä Reiniltä, leveitä, hopeapäisiä champagnepulloja ja lyheitä, melkein mustia ukkosia Capista. Ja ylös ja alas juostessaan hän jupisi: »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! No viiniä hän toden totta saa.» Eikö hän ollut saanut Knutia iloiselle päälle, väsynyt, kyllästynyt katsehan oli kuin tuulen pois pyyhkimä! »Noo, hän saa viiniä, jonka veroista monella ei ole tässä kaupungissa, Jumalan kiitos!»

Kohta he jo kaikki istuivat pöydän ympärillä ja maistelivat Holtin viiniä. Knut oli säteilevän iloinen. Ei hän kuitenkaan puhunut matkoistaan, vaan yksistään omasta ja Pietarin yhteisestä elämästä entisinä aikoina. »Muistatko sinä? Muistatko sinä?» sanottiin lakkaamatta ja taisipa se niin olla, että Pietari muisti! Kaikki, mitä he yhdessä olivat kokeneet, oli uskollisesti tallella hänen sydämmessään. Ja kuinka ylpeä, kuinka onnellinen hän oli, että Knut Holt, hänen koulukumppaninsa ja ystävänsä, paras, suurin ihminen, minkä hän tunsi, todellakin huoli muistaa näitä menneitä aikoja.

Vanha Holt oli ääneti, hieroi alituisesti kynsiään vasten hampaitaan ja ajatteli: »Minun poikani vertaista ei ole toista tässä maassa.»

Kuin oli syöty ja jälleen istuttiin sikarien ja viinin ääressä, sanoi Pietari puoleksi ujosti: »Kansanyhdistyksessä me tietysti olemme yksissä mielin vastustaneet Björnholtia ja Hamrea.»

»Kansanyhdistyksessä — mikä se on?»

»No mutta, etkö sinä muista kansanyhdistystä, jonka sinä itse olet perustanut?»

»Aah — joutavia.»

Pietari kävi tulipunaiseksi.

»Niin no, eihän siitä nyt enää mihinkään ole», hän sanoi vaatimattomasti. »Sen jälkeen kuin sinä läksit ei meillä ole ollut ketään puhujaa. Mutta me olemme koittaneet parastamme. Minä luulen, että me voimme sanoa sen jossain määrässä meidän ansioksemme, ettei Björnholtia eikä Hamrea ole valittu tällä ajalla. Eikö ole totta, Holt?»

Holt nyökäytti.

»Sepä on kauhean sitkeätä», huudahti Knut. »Täällä kotonahan kaikki kestää ijankaikkisesti.»

»Mutta — mutta —», änkytti Pietari, »eikös se ollut oikein?»

»Mene torille, osta ja myö, liho ja käytä korkeita kauluksia niinkuin Hamre, hyvä Pietari. Oli paha, että te estitte valitsemasta häntä. Hän voisi nyt olla ministeri.»

»Hamre? Mutta et suinkaan sinä voi tarkoittaa, että —?»

»Rakas ystävä, ollaan totisia. Oletko sinä nähnyt Hamren esittävän maljaa? No hyvä. Oletko sinä semmoisissa juhlallisissa tilaisuuksissa katsellut hänen nenäänsä? Et. Se on paha se, täytyy aina tehdä havaintoja. Minä sanon, että semmoisessa maassa, kuin tämä meidän, on ministerissä tärkeintä nenä. Sen täytyy olla juhlallisen; ministerillä täytyy olla taipumusta viralliseen mimiikkiin. Hamren nenä on aivan ministerin nenä. Ystäväiseni, anna hänen noudattaa kutsumustaan.»

»Sinä lasket leikkiä!»

»Niin, mitäs tässä muutakaan kannattaisi tehdä? Mitä hittoja te tahdotte? Mihin esimerkiksi sinä Pietari voit päästä? Tahdotko sinä kansanjohtajaksi tai ministeriksi?»

»Minäkö? Jumala varjelkoon!»

»No. Sitten minä sanon uudestaan: mene torille ja pörssiin ja lue klassikoltasi: vehnää raskasta, siirappia maukasta, ja anna liebhaberien yksin taistella keskenään laakeriseppeleistä ja kunniamerkeistä.»

»Mutta suurissa yhteiskunnissa, siellähän taistelevat —»

»Kylläiset ja nälkäiset — ja elämästä ja kuolemasta, ja se taistelu tullee meillekin vielä kerran. Kullakin ajalla on surunsa. Mutta tänä iltana me kuitenkin tahdomme unohtaa suuren sodan suurissa yhteiskunnissa ja pienen pienissä. Sinun pyöreitten, terveitten kasvojesi malja, Pietari. Pidä huolta, että sinun sukusi ei koskaan lopu, ja meidän ei tarvitse peljätä kylläisiä eikä nälkäisiä!»

Aikaisempaan, hilpeään mielentilaan ei oikein enää päästy. »Hän on muuttunut,» vanha Holt ajatteli itsekseen ja tämä havainto tuotti hänelle paljon ajateltavaa. Pietari tunsi sanomattomasti pettyneensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan voivansa sanoa nämä sanat Knutille: »Me olemme järkähtämättä pysyneet kiinni sinun ohjelmassasi,» — ja nyt sai hän kuulla, että se kaikki oli vaan joutavaa. Se kävi häneen niin kipeästi, mutta Knut kai oli oikeassa, hän ajatteli; me luultavasti emme ole oikein seuranneet muassa.

Knut huomasi, että hän oli loukannut ystäväänsä, ja hän löi häntä olalle ja sanoi: »Älä huoli siitä, mitä minä sanon! Minä olen tällä hetkellä kuollut kaikille yhteiskunnallisille kysymyksille; minä elän asianhaarain vuoksi yksityisenä. Ja etenkin tänä iltana minä janoan rauhaa, hauskuutta. Sen vuoksi — laula meille vähän. Ethän sinä liene herennyt laulamasta!»

»Ohoh! Hänhän on lauluseuran johtaja,» ilmoitti Holt.

»Laula sitten!»

»Mitä siitä olisi sinulle?»

»Minulle? Minä mieluummin kuuntelen sinun lauluasi kuin paraimpien taidelaulajien, nyt sinä sen tiedät.»

»Sinua!» Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi kauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita vienoja, idyllimäisiä lauluja »meidän lapsuutemme vihannoista laaksoista», »paimenen soitosta», »keijukaisten tanssista ja koskien kohinasta,» vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja surumielisyyttä. Knutin mieli niin oudosti heltyi niitä kuunnellessa. Mistä muistuivat hänen mieleensä vanhan klaveerin sävelet kaukaisessa pappilassa, jossa hän oli viettänyt muutamia vuosia lapsuutensa ajasta. Ne olivat niin hienoja, niin viehkeitä ja niin haaveksivia. Niissä kaikissa oli kuivien ruusunlehtien tuoksua. Hänen teki mieli sanoa: »Että nämä laulut todellakin vielä elävät, ja että on ihmisiä, jotka saattavat niitä laulaa niin hartaasti, niin sydämmellisesti ja hellästi.» Hänestä se tuntui kummalliselta, hänen korvissaan vielä soi:

On ääni kaukaa helkkänyt,
Te puutteen lapset riviin nyt,
Nyt ikeet lyökää pirstaleiksi
Ja sortovalta sirpaleiksi,
Punalippu jo uhaten liehuaa,
Tuhatjoukkio vartoo sen suojassa
Ja huutaa työtä tai kuolemaa.

Oli myöhään illalla kuin Pietari sanoi hyvää yötä ja Knut meni huoneeseensa. Hän istuutui ikkunansa ääreen ja katseli kaupunkia. Korkeimmalla olevien talojen katot, kirkontorni ja muutamat kukkulalla olevat mustat puut kuvautuivat selvästi pilvetöntä taivasta vasten. Merellä vilkkui majakka. Muutamissa taloissa näkyi tulta ikkunoissa. Äärimmäisenä oli meri kuin musta ammottava kuilu.

Ikkunastaan saattoi Knut nähdä kauppias Vikin talon edustalla olevan kivitetyn paikan. Hän muisti lapsena usein leikkineensä siinä, Niiltä ajoilta oli hänen mielessään kuva talon asukkaista, joka ei koskaan ollut häneltä hälvennyt. Vikin itsensä hän muisti lauhkeasta talvipäivästä, se oli sunnuntai, lumi oli ollut märkää ja hän oli yhdessä muutamien muitten poikien kanssa rakentanut oivallisia vallituksia ja linnoja Vikin talon edustalle ja he olivat olleet sotasilla. Knut ja hänen puolueensa kävivät juuri vihollisten etuvarustusten kimppuun hurjasti hurraten, kuin Vik joka tuli kirkosta, äkkiä seisoi heidän keskellään mustiin puettuna ja pyhäpäiväisen juhlallisena, ja pelkällä läsnäolollaan sai kuolonhiljaisuuden aikaan. Rohkeinkin tunsi polviensa horjuvan allaan, kuin hän tutkivaisesti alkoi tarkastaa itsekutakin puoleksi ummistetuilla silmillään, ja kuin hän äänellä, joka kuului kuin syvästä kellarista, huusi heille: »Sitenkö teidän vanhempanne opettavat teitä lepopäivää pyhittämään? Laittauttukaa kotiinne ja heittäytykää katuen rukouksessa Jumalan kasvojen eteen!» silloin oli kuin hirmumyrsky olisi samassa silmänräpäyksessä pyyhkinyt pois molemmat sotajoukot ja paikka oli tyhjä.

Sen päivän jälkeen ei Knut koskaan enää mennyt sinne ja kauhistuneena hän karttoi Vikiä, kuin tämä sattui tulemaan hänelle kadulla vastaan. Hänen korvissaan kuuluivat aina sanat: »alas katuen ja rukouksessa» ja hän oli näkevinään Vikin astuvan polvistuneen ihmisjoukon yli ja tallaavan heitä jaloillaan. Vik pysyi salaperäisenä ja peloittavana hänen mielessään siksi kuin hänestä tuli aika mies. Kuin hän luki tai kuuli Israelin kostavasta Jumalasta, niin hän aina näki edessään kauppias Vikin kivenkovat kasvot.

Toinenkin peloittava olento oli näyttäytynyt hänelle Vikin talon kohdalla. Se oli Vikin sisar; suuri nainen, joka aina oli mustiin puettu ja käsissä kiiltonahkamansetit. Hänellekin Knut määräsi paikan vanhan testamentin profeettain ja patriarkkain seurassa.

Korneliaa näki Knut harvoin muualla kuin kirkossa. Siellä istui pieni hento tyttö, jonka kasvot näyttivät niin harmailta ja vilustuneilta, kokoon hykertyneenä kirkon nurkkaan ja katseli seurakuntaa jumalisen huolestuneilla katseilla. Knutilla oli se käsitys, että hän oikeastaan oli kuolleitten maasta kotoisin, ja että hän tuli tähän maailmaan ainoastaan katsellakseen sitä vakavasti ja sääliväisesti. Se oli sen vuoksi hämmästyttänyt häntä hyvin suuresti, kuin hän kerran tapasi hänet Vikin talon edustalla leikkimässä »pataa» heidän naapurinsa, sepän kevytmielisten tyttärien kanssa. Näky katosi kuitenkin heti. »Kornelia!» kuului ankara miehen ääni talosta ja samassa Kornelia riensi tiehensä, ja sepän tytönheitukat peljästyneinä pujahtivat lähimpään solaan.

Mieheksi tultuaan oli hän nähnyt Korneliaa vain sivumennen, ja joka kerran kuin hän kohtasi hänet, tunsi hän varmasti, ettei hän toista kertaa ollut ryöstäytynyt kadulle leikkimään »pataa.»

Hän istui siinä kauvan katsellen kivitettyä paikkaa ja ajatteli niitä, jotka asuivat vihreän aituuksen sisäpuolella.

III.

Myrskyisenä ja sateisena Marraskuun päivänä tuli kirjansitoja ja kirjanpainaja Olsenin työhuoneeseen laiha mies, jolla oli kauniit, mutta terävät ja laihat kasvot ja suuret, valkeat hampaat. Hän oli juuri tullut ainoalla pienellä höyrylaivalla, joka siihen aikaan kulki vuonoissa, ja kuljetti kaikki tavaransa muassaan pienessä nahkalaukussa, joka riippui hänen hartioillaan. Hän haki työtä ja antoi kirjanpainajalle kirjeen joltain virkamieheltä läheisestä rannikkokylästä. Virkamies, joka oli asioissa kirjanpainajan kanssa, kirjoitti:

»Hän on sukkela mies, mutta levoton luonnoltaan. Hänen isänsä oli juonittelija ja juoppo. Te tekisitte minulle palveluksen, jos voisitte hankkia miehelle työtä, jotta me pääsisimme hänestä.» Kirjanpainaja kynsi korvallistaan. Hänestä ei suosittelu ollut oikein mieleinen. Mutta hän oli velassa samalle virkamiehelle, joka myös vuosittain antoi hänelle jotensakin paljon työtä. Ei käynyt päinsä muitta mutkitta ajaa levoton mies ovesta ulos. Hän alkoi kuulustella vierasta.

»Teidän nimenne on?»

»Holt.»

»Te olette kirjansitojan sälli tai —»

»Minä olen mekaanikko.»

»Me —?» Kirjansitoja katsoi häneen hämmästyneenä.

»Ja seminaristi —»

»Se —?» kirjansitoja jäi seisomaan suu auki. Mitä hän tekisi mekaanikoilla ja seminaristeillä työhuoneessaan.

»Ja sen ohella hiukan puuseppä ja puutarhuri,» lisäsi vieras ja näytti suuria hampaitaan tavalla, joka ei laisinkaan miellyttänyt säädyllistä käsityöläistä.

Hän luki taas kirjeen ja sylki.

»Hitto vieköön, jos minä tiedän, mitä minun pitää sanoa,» hän sanoa tokasi.

»Minä ymmärrän myös vähän kirjanpainamista. Ehkä voisin minä olla avullisena sanomalehden toimituksessa,» toinen sanoi.

Sanomalehden! Sehän on totta. Kirjansitoja toimitti kaupungin ainoata sanomalehteä. Ei sen toimittaminen mikään taikakonsti ollut, mutta kirjansitoja Olsen ei ollut mikään kirjallinen nero. Hänen lehtensä oli aina ollut tunnettu omituisista painovirheistään. Hän tarvitsi sen vuoksi korrektuurinlukijaa, ja koska vieras oli seminaristi, niin hän lienee perehtynyt oikokirjoituksen salaisuuksiin. Tässä oli huokeata apua saatavissa, ja kirjansitoja alkoi hieroa kauppaa. Muukalainen oli taipuvainen ja he sopivat asioista. Siten tuli Arne Holtista pienen rannikkokaupungin asukas.

»Isä oli juonittelija ja juoppo», oli lyhyt elämäkerta virkamiehen kirjeessä. Ja se olikin oikea. Hän oli mies, jota ei onni ollut seurannut. Hän oli oikeastaan puuseppä, mutta sen ohella pyssyseppä, kelloseppä ja laivanrakentaja. Kaikissa näissä ammateissa hän oli tehnyt keksintöjä, mutta aina hän oli myöhästynyt. Sällinä oli hän vaeltanut halki Tanskat ja Saksat, jossa hän muun muassa oli lueskellut valistusajan kirjailijoita, jotka hän jo tunsi vanhan papin kirjastosta. Kotiin tultuaan hän alkoi innokkaasti levitellä saamiaan mielipiteitä, mutta siinäkin hän myöhästyi. Vanha pappi oli kuollut, vanha valistus oli harhaoppia, ja häntä itseään alettiin kohta pitää vaarallisena miehenä. Hän ei saanut työtä, hänet työnnettiin pois kaikista luottamustoimista, jotka hänellä kerran oli ollut, ja hän kävi katkeraksi ja ihmisaraksi, hommaili lopulta vain koneenmallia, jotka eivät koskaan valmistuneet, näki nälkää paljon, joi paljon ja kuoli viimein köyhänä ja unhoitettuna.

Hänen poikansa Arne oli perinyt isänsä hyvän pään, ja hyvän aikaa näytti siltä kuin hän olisi perinyt hänen kohtalonsakin. Hän oli ensin konepajassa, sitten seminaarissa ja oli kaikkialla ensimmäinen. Mutta kuin hän koetti saada vakinaista tointa tutkintojensa ja todistustensa nojalla, joutui hän karille. Hän haki kaikella kunnioituksella ja kaikkein nöyrimmästi, hän uskalsi puhua oikeudestaan, ja hän valitti katkerasti, mutta aina turhaan. Hänen todistuksensa kyllä olivat hyviä, mutta niitä seurasi asianomaisesta asianomaiseen pieni »hm», josta saattoi arvata, että miehessä oli jotain nurin. Hänen onnettomuutensa oli, ettei kukaan häntä suvainnut. Hänen komea ryhtinsä tuntui esimiehistä vaateliaalta, hänen läpitunkeva katseensa röyhkeältä, hänen äkillinen naurunsa, joka paljasti rivin lumivalkeita hampaita, kuin joukon sotamiehiä, jotka kiiltävin asein astuvat auringonpaisteessa, näytti heistä pilkalliselta, ja miehen suora puhe kapinalliselta ja hävyttömältä. Hänen kykynsä — Jumala paratkoon! mutta luonne — hm. Joka tapauksessa hän ainakin oli isänsä poika.

Isän kuollessa jäi hän maailmaan köyhänä ja työttömänä. Perinnöksi sai hän keskentekoisia koneenmallia ja huonomaineisen nimen. Poika oli kuitenkin toista ainetta kuin isä. Hän ei rohkeuttaan kadottanut. Ensinnäkin kävi hän järjestään kaikkien paikkakunnan varakkaiden miesten luona ja pyysi lainaa opiskellakseen. Häntä otettiin vastaan kristillisesti mutta kylmästi. Hänelle kuvailtiin kunnianhimon kiusausta ja nöyryyden suloisia hedelmiä ja neuvottiin menemään tienoon kristillismieliselle sepälle oppiin. Koko saalis oli suosituskirja kirjansitoja Olsenille, jolla hän sai työtä tämän sanomalehdessä ja kirjansitomatehtaassa.

Hän sitoi kirjoja ja luki niitä, latoi ja korjasi sanomalehteä. Jonkun ajan perästä häntä ylennettiin. Kirjanpainaja oli alkanut kunnioittaa hänen hyvää päätään ja tietojaan ja uskoi hänen tehtäväkseen vastuunalaisen toimen, niitten uutisten merkitsemisen punaliidulla, jotka muista lehdistä olivat otettavat »Maakunnanlehteen». Holt teki työtä kuin neljä miestä, kylmi, näki vähän nälkääkin, mutta säästi rahoja. Muuanna päivänä hän pyrki osalliseksi kirjapainoon ja sanomalehteen. Hänen isäntänsä ei ainoastaan hämmästynyt, vaan hän alkoi siitä hetkestä aivan taikauskoisesti kunnioittaa sälliään. Rahojen säästäminen, kuin oli semmoinen palkka, oli taikatemppu, jota kirjansitoja ei saattanut selittää luonnollisella tavalla. Hän oli siihen luuloon etenkin taipuvainen siksi, että hän itse aina oli rahapulassa. Siitä alkaen Holtista tuli lehden ainoa toimittaja. Toimittajana hän teki itsensä heti tunnetuksi kaupungissa ja tavalla, ettei hänen nimensä sen jälkeen enää koskaan joutunut unhotuksiin. Rauhallinen pikku lehti, jonka sinertävässä paperissa raaka-aineen tuottamat tahrat suuresti häiritsivät painon selvyyttä, ei ollut siihen saakka koskaan uskaltanut uutisten ja ilmoitusten puolueettomalta alueelta. Mutta kuin Holt pääsi valtaan muuttui asian laita. Hän kirjoitti kerran hyvin mieskohtaisen kirjoituksen siitä »syvästä horrostilasta», johon kaupunki oli vaipunut. Se tarvitsi tuon tuostakin pientä herätystä, pientä tulinuolta ja toimitus tahtoi vastaiseksi pitää huolta sen puutteen poistamisesta. Ja sitten tulivat nuolet, toinen toisensa jälkeen singahtaen vasten kaikkea melkein mitä kaupungissa oli vanhaa, juurtunutta auktoriteettia. Enemmin ei olisi kauhistuttu jos vuoren perusta olisi auennut ja niellyt kaupungin varakkaimmat perheet. Että saattoikin panna nämä vanhat, korkeasti kunnioitetut nimet kirjansitoja Olsenin sanomalehteen, jossa oli niin vinot kirjaimet ja niin kurjaa painomustetta, ja joka tähän saakka oli ollut kaikkein nöyrin ja kuuliaisin kauppailmoitusten ja kunnallispäätösten edustaja, se oli verraton rikos, eikä mikään rangaistus saattanut olla kyllin kova. Kävi niinkuin kukin saattaa arvata. Kuin Holt jonkun aikaa oli herättänyt palokauhua kaikissa taloissa, herkesivät lehteä pitämästä kaikki oikeamieliset, se on kaikki, joilla oli varaa maksaa se. Siihen päättyi Holtin sanomalehtitoimi. Hänen täytyi maksaa kirjoituksensa osuudellaan lehteen, ja kirjansitoja tarttui taas hallitusohjiin, teki synnintunnustuksen ja sai anteeksi.

Holt möi sen jälkeen osuutensa kirjapainoon ja pani toimeen talonpoikaiskaupan eräässä kellarissa. Se menestyi. Tätä liikettä pitäessään hän huomasi itsessään uusia voimia, hänellä oli myöskin hyötyä tuttavuuksista maaseudulla. Hän ansaitsi rahaa, ja hän huvittelihe. Siitä kellarista lenteli kaupungille purevia, naurua herättäviä sanoja; hän jatkoi tavallaan toimittajatointaan, ja hän oli nyt niin paljon vaarallisempi, kuin ei kukaan saattanut tukkia hänen suutaan lakkaamalla tilaamasta. Oikein ihmisten mieliä kevensi, kuin Holt muutamien vuosien kuluttua lakkasi talonpoikaiskaupastaan ja muutti takaisin kotiseutuunsa. Siellä hän osti kaupan ja edistyi nopeasti. Vuosittain hän lisäsi kalastusveneittensä ja alustensa lukua ja hänestä tuli varakas mies.

Asuessaan pienessä rannikkokaupungissa meni hän naimisiin. Holtin kihlaus- ja naimisjuttu oli pitkät ajat yleisenä keskusteluaineena sikäläsissä perheissä. Hänen vaimonsa oli jo kuolleen piirilääkärin tytär. Hänen äitinsä piti ruokavieraita ja hyyräsi huoneita. Ensi aikoina kaupunkiin muutettuaan Holt asui ja söi lesken luona. Siten hän tutustui tyttäreen, joka siihen aikaan oli kihloissa paikkakunnan etevimmän kauppiaan, tukkukauppias Vikin pojan kanssa. Holt oli usein sisässä lesken luona; häntä huvitti puhella hänen kanssaan; sillä hän oli teräväpäinen ja oli lukenut koko joukon. Tytär istui tavallisesti ompeluksensa ääressä eikä koskaan ottanut osaa keskusteluun. Holtin huomiota ei hän pitkiin aikoihin vetänyt puoleensa, mutta kuin hän oli taas pakinoinut mielin määrin ja muun muassa puhunut »meidän näppäristä pikkuneitosistamme», jotka ihailevat luutnanttia, joilla on hyvin kierretyt viikset, tukkukauppioita, joilla on hyvin hoidetut poskiparrat, ja pappia, joilla on valkeat kaulahuivit, huomasi hän, että tytön silmät, jotka aina olivat olleet kuin ompelukseen kiinni naulatut, olivat häneen käännetyt ja että niissä oli outo katse. Tyttö näytti kuin kivettyneeltä — hänen henkensä näytti kokoontuneen suuriin, tummiin ja syviin silmiin; ne eivät ainoastaan katsoneet häneen, ne koskettivat häntä; hän tunsi niitten lämpimät säteet ja hän käsitti äkkiä, että tämän kalpean, kauniin otsan sisälle oli kiintynyt jokainen ajatus, jonka hän oli pakinoidessaan lausunut, ja että hän, kuin hän ääneti istui työnsä yli kumartuneena, hiljaisuudessa oli miettinyt hänen sanojaan. — »Kuinka ihmeellistä!» sanoivat nämä silmät. »Kuinka ihmeellistä kaikki, mitä sinä sanot, on.»

Siitä hetkestä tuli Holt vieläkin useimmin sisään lesken luo. Hän puhui vastakin paljon, mutta hän ei pilkannut niin silmittömästi. Sen sijaan kertoi hän enemmän siitä mitä hän oli lukenut ja mitä hän oli kokenut. Mutta mistä hän useimmin puhui, oli nuorten naisten mausta. Hän käytti koko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän »ihanteensa» naurettaviksi. — »Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi todellista ajattelevaa miestä,» hän alituisesti toisti.

Samaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan silmiin, teki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen suhteensa. Omituiset, suuret silmät, joihin hän niin usein oli katsonut, alkoivat kätkeytyä häneltä. Ne kiintyivät aina niin itsepintaisesti koruompelukseen ja kuin ne viimeinkin kohosivat, katsoivat ne häneen niin oudon kylmästi ja tutkivaisesti. Sitten hänestä tuntui omituiselta, että hänen morsiamensa niin usein täytyi olla kotona äitiä auttamassa. Viimeinkin hän hämmästyi kuin salama olisi häneen iskenyt, kuin hänen morsiamensa, joka oli kiljaisin ja rehellisin ihminen, minkä hän tunsi kerran useiden läsnäollessa lausui kovin ankaria sanoja muutamista jumalisista naisista, joita kunnioitettiin suuresti Vikin perheessä.

Kihlauksen purkamista ei kauvan tarvinnut odottaa. Muuanna päivänä hän sai morsiameltaan lyhyen ja jyrkän erokirjeen, ja muutamia päiviä sen jälkeen tunsivat kaikki hänen onnettomuutensa ja tiesivät, että Holt oli siihen syypää.

Jaakko Vikin ja Arne Holtin isien välillä oli vallinnut katkera vihollisuus. Jälkimmäinen syytti vanhaa Vikiä etusijassa onnettomuudestaan. Pojat olivat sitä vastoin olleet leikkikumppania, ja sen mukaan mitä tiettiin, ei ollut heidän välillään koskaan ollut mitään kaunaa. Viime aikoina eivät he kuitenkaan olleet seurustelleet, jo monta vuotta oli siitä, kuin he viimmeksi olivat puhelleet, kuin Jaakko Vik, sittenkuin oli tullut tunnetuksi, missä suhteessa hänen entinen kihlattunsa oli Holtiin, tuli vanhan koulukumppaninsa luo ja kysyi, mitä aikeita hänellä oli. Holt koetti päästä hänestä pilkalla, mutta silloin pani Vik raskaan kätensä hänen olalleen ja sanoi: »sinä tunnet minut Arne Holt ja tiedät, etten minä koskaan ole peljännyt. Minä olen tänään tehnyt päätöksen: Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan sinut. Minä tiedän, mikä minua odottaa — mutta vaikka minut ijankaikkisesti tuomitaan, minä surmaan sinut sittenkin.»

Keväällä meni Holt naimisiin lesken tyttären kanssa, kesällä tuli Knut maailmaan, kohta sen jälkeen kuoli äiti.

Vielä kerran muutti Holt asuinpaikkaa. Hän myi taas kauppansa ja muutti takaisin kaupunkiin, jonne Jaakko Vik vähäistä ennen oli asettunut. Siitä aikain alkoi Holtin »suuri» aika. Hän uskalsi taas jotain ennen kuulematonta: hän alkoi kilpailla kaupungin etevimpien kalakauppiaitten kanssa. Kaikki kalastuspaikat olivat »vanhojen talojen» omaisuutta. Kalastajat olivat heidän kuuliaisia alamaisiaan. Kaupungin suuret herrat saivat heidän kalansa ja vuotta myöhemmin saivat kalastajat tietää mitä kalastuspaikkojen omistajat suvaitsivat maksaa heidän saaliistaan. Holt sai varman jalansijan muutamilla kallisarvoisista saarista ja sillä oli vanhain yksinvaltius saatettu horjumaan. Hän lähetti myöskin sukkelia asiamiehiään pitkin rannikkoa tekemään suurempia tarjouksia kuin hänen kilpailijansa. Muutamien vuosien perästä oli hänen kalakauppansa lähinnä suurin kaupungissa — Hamren oli ja pysyi ensimmäisenä. Hän osti myös rahtilaivoja, perusti guanotehtaan, tynnöritehtaan ja sahan muutamaan vuonon perukkaan — sanalla sanoen, hän kilpaili vanhojen talojen kanssa kaikilla aloilla ja menestyi. Alussa kaupungin väestö epäillen katseli hänen uhkarohkeita yrityksiään ja ennusti, että kaikki oli loppuva kauheaan räjähdykseen. Mutta kuin räjähdystä ei kuulunutkaan, alettiin ainakin kunnioittaa Holtin toimeliaisuutta.

Enempää, kuin sen kylmän myönnytyksen, ei Holt voinut saavuttaa. Ja kuitenkin koetti hän nähtävästi sovittaa mahtavia, joita hän kerran oli niin säälimättömästi ahdistellut. Hän puhui nyt aina suurimmalla kunnioituksella vallitsevista perheistä; joutuessaan yhteen jonkun kaupungin »paremman ihmisen» kanssa, oli hän melkein nöyrä käytöksessään, ja hän ahdisteli etenkin muutamia virkamiesperheitä tarjoamalla palvelustaan. »Hän kosii meitä,» sanottiin toisilleen, ja sitä pidettiin oikeana — kaikki, jotka koskaan siinä kaupungissa olivat yrittäneet panna vähänkään vastahankaan, olivat siten lopettaneet. Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten huoneitten ovet avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi vireillä. Holt pääsi vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät nekään kutsuneet häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin tuttavallisiin korttiseuroihinsa. Ne hiljaiset, kuivat pidot, joihin häntä kutsuttiin, olivat erittäin sitä varten toimeen pantuja; ne olivat maksua niistä palveluksista, joita häneltä oli otettu vastaan, ja vieraat eivät olleet tavalliset, vaan valikoima kaupungin nuorempia kauppioita, jotka luettiin Holtin kanssa samaan luokkaan.

Holt ei voinut ymmärtää miksi hänen ei onnistunut päästä seurustelemaan näissä perheissä. Mitä siinä oikeastaan oli tiellä? Rikkauttahan hänellä oli. Oliko se syntyperä? Ei, Vikhän esimerkiksi myös oli lähtenyt »huonommista ihmisistä» — hänen isänsä oli talonpojan poika — ja hän kuitenkin kuului heidän seurustelupiiriinsä, Kornelia oli ystävätär useille virkamiesten ja tukkukauppiaitten tyttärille. Ei myöskään hänen käytöstapansa seuroissa saattanut loukata — siinä suhteessa hän oli yhtä moitteeton kuin Vik ja monet muut. Yhtä vähän saattoi luonteen rehellisyys olla määrääjänä, — niissä piireissähän liikkui moraalisessa suhteessa aivan toisella tavalla epäiltäviä henkilöitä kuin Holt, asianajajia, joista Jumala ja koko maailma tiesi, että he olivat nylkemällä koonneet omaisuutensa, hyvissä varoissa olevia konkurssin tehneitä, jotka olivat saattaneet satoja perikatoon, kristillisiä petturia, jotka pysyttelivät pystyssä pitämällä jumalisia puheita kaikissa hengellisissä kokouksissa, tukkukauppiaan poikia, jotka olivat kuuluisia irstaasta elämästään j.n.e. Kaikkein vähimmin huolittiin kirjallisesta sivistyksestä — sen tapainen ylellisyys oli hyvin harvinaista »vanhoissa taloissa».

Holt unohti, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon, jota ei läheskään niin helposti anneta anteeksi ja unohdeta, kuin petollista konkurssia tai ylellistä elämää. Hän unohti sanomalehden ja kellarin ja palonuolensa. Ja vaikka myönnettiinkin, että hän nöyrästi kosiessaan ylhäisien suosiota, oli sovittanut osan vanhasta synnistään, niin ei likimainkaan oltu vakuutettu, että hän nyt oli saavuttanut sen syvän vakuutuksen kaiken olemassa olevan edullisuudesta, joka suurten tukkukauppiaspäivällisten vieraalla tulee olla. Aavistettiin, että tämä mies vielä saattoi käydä »vaaralliseksi», ja sen vuoksi hänen seurassaan tuntui tukalalta.

Ja vanhat talot eivät erehtyneet. Kerran taas saatiin nähdä haukan taisteluun valmiina kohoavan heidän ylitseen ja kaiken, mikä oli heidän kanssaan yhteydessä.

Siihen aikaan hallitsi Hamre kaupunkia, eikä suinkaan kaikkien mieliksi. Hamre oli johtaja kunnallishallituksessa ja puolittain katkerasti sanottiin, ettei koskaan pienintäkään yritystä pantu toimeen, ei kadun korjaustakaan, jottei siitä olisi ollut hyötyä hänelle itselleen tai hänen ystävilleen. Holt rupesi tyytymättömien puheenjohtajaksi. Hamre oli suuren rannikkohöyrylaiva-osakeyhtiön ensimmäinen johtaja; hän määräsi kaikki kulkuvuorot ja palkkasi ja eroitti miehistön, kuten sanottiin, aivan itsevaltiaasti. Hän oli yhtiöstä tehnyt eläkelaitoksen johtokunnan perheitten rappiolle joutuneille jäsenille. Holtin tulinuolet singahtelivat kohta ilkeästi yhtiön johtokunnan yli. Hamre oli pankinjohtaja, ja kerrottiin, ettei voitu mainita ainoatakaan esimerkkiä, että joku, joka oli hänelle vastenmielinen, olisi saanut apua. Holt ahdisti säälimättä. Yleisen luulon mukaan Hamre se oli, joka monena Herran vuonna oli kaupungin kouluja hallinnut. Hän se oli aivan täyttä totta, joka opettajat nimitti, sillä kuka olisi tahtonut riitaantua sen mahtavan miehen kanssa, jonka vieraina käytiin ja jonka rahoja lainattiin. Holt puuttui siihenkin. Sanalla sanoen tyytymättömät olivat saaneet päällikön, jonka terävyys oli yleisesti tunnustettu, jonka rohkeus ei koskaan horjunut ja jonka työkyky pani hänen vastustajiaankin ihmettelemään.

Ei kauvan kestänyt, ennen kuin Holt anasti Hamren paikan ja nyt hän ryhtyi uudistuksiin. Uusia katuja kivettiin, kaupunkiin hankittiin parempi valaistus, uusi vesijohto ja uudet likaviemärit, ja satamassa tehtiin suuria töitä. Hän perusti uuden höyrylaivayhtiön vuonokulkua varten ja uuden pankin, ja kaikki, mitä hän pani toimeen, menestyi. Hänen kelvollisuutensa oli kestänyt koetuksensa.

Vihdoin kohtasi hän vastustajansa politillisella taistelukentällä. Hamre oli tietysti vanha järkähtämätön tuki ja turva, ja Holt kuului yhtä luonnollisesti vastustuspuolueeseen. Holtia kannattivat käsityöläiset ja — hänen työmiehensä. Nyt ihmiset viimeinkin luulivat löytäneensä selityksen miksi Holt piti niin hellää huolta työmiehistään, maksoi heille korkeat palkat, ja olipa vielä koettanut antaa heille osan voitosta ja etenkin auttoi heitä saamaan oman talon ja maatilkun: eihän saattanut epäilläkään, miten he äänestäisivät. Holt saikin varman voiton. Vuosittain hänet valittiin vaalimieheksi ja odotettiin vain, että hän antaisi valita itsensä kaupungin edustajaksi valtiopäiville. Mutta kaikkein hämmästykseksi hän vetäytyi syrjään — hän tyytyi estämään valitsemasta Hamrea ja hänen ystäviään.

Sillä välin oli Knutista tullut ylioppilas. Sen jälkeen hän jonkun aikaa kävi kauppaopistoa, mutta kuin ei hänen mielensä tehnyt kauppiaaksi, niin hän palasi yliopistoon ja suoritti lääketieteellisen virkatutkinnon. Sitten seurasi hän erästä isänsä laivaa Venäjälle ja oleskeli myöhemmin jonkun aikaa Pohjois-Amerikassa.

Näiltä matkoiltaan palasi Knut kotiin hehkuvana demokraattina, joka, niinkuin hän julkisesti selitti, vain ikävöi taistelua elämästä ja kuolemasta kaikkea tyranniutta vastaan, ruhtinaitten, pappien ja hallitsevien kansanluokkien tyranniutta, vasten »koko herruutta Jumalan armosta, jonka turvissa maailman suurinta ilkeyttä on harjoitettu ja vieläkin harjoitetaan».

Pienessä kalanrasvalle haisevassa rannikkokaupungissa vallitsi syntyperäinen rakkaus kaikkeen vanhaan — vanhoihin ihmisiin ja vanhoihin nimiin, joka onkin kiitettävää, vanhoihin katsantokantoihin ja tapoihin, joka ei aina ole yhtä kiitettävää. Ja Knut, joka oli kuin juovuksissa ylireunoin uhkuvista uusista aatteista, rakasti kaikkea nuorta ja uutta ja tunsi, niinkuin on sanottu, kutsumuksekseen kaiken perityn vastustamisen, joka ei hänestä tuntunut hyvältä ja oikealta. Uudessa seurassa, jonka hän perusti, hän piti »yleishistoriallisia esitelmiä», joissa hän kuvaili kaikkia noita valtaistuimen, sodan ja kirkon sankaria, joista historia kertoo, ihmiskunnan vihollisiksi sen valoon ja onneen edistyessä. Heidän teoistaan pitäisi puhua, hän sanoi, samassa osastossa, kuin niistä suurista ruttotaudeista, jotka aika-ajoittain rasittavat maailmaa ja ehkäisevät sen kehitystä vuosisadoiksi. Siellä hän myöskin kertoi, mitä hän oli kokenut idässä: Hän oli nähnyt jaloja sivistyneitä miehiä ja hienoja, jalomielisiä naisia tuomituiksi ijäkseen viettämään elämäänsä pahantekijäin parissa, miehet lannistumattoman vapaudenhalunsa vuoksi, naiset sentähden, että heillä oli ollut kyyneliä puolisoittensa, isiensä ja poikiensa onnettomuudelle. Siellä hän vielä puhui »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissään.»

Saattaa käsittää, että pienen rannikkokaupungin hiljaiset, varovaiset asukkaat, jotka — sitä levottomuutta lukuun ottamatta, minkä vanha Holt oli aikaan saanut — olivat eläneet rauhassa kariensa takana ja myöneet kalaansa ja hautoneet aarteitaan ja tapojaan, rukoilivat Jumalaa armeliaisuudessaan vapauttamaan heitä tästä palokekäleestä ja tähän saakka tuntemattomalla innolla liittyivät Björnholtiin, kuin hän rohkeasti kohotti lipun taisteluun perityn uskon puolesta uutta vastaan.

Valmistauduttiin pitkälliseen taisteluun, mutta kaikkein hämmästykseksi astui Knut hyvin pian alas yleishistorialliselta puhujalavaltaan ja lähti kaupungista ja maasta. Björnholt ojensi itse itselleen sanomalehdessä laakeriseppeleen: hän oli kukistanut sen nuoren miehen. Asian laita oli kuitenkin toinen. Se oli vanha Holt itse, joka kehoitti Knutia luopumaan taistelusta. Hänen omat puoluelaisensa olivat alkaneet peljätä nuorta idealistia, jota he eivät laisinkaan ymmärtäneet. »Väärinajattelevat» yhtä hyvin kuin »oikeinajattelevat» eivät liioin välittäneet »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissä». Vanha Holt käsitti, että poika oli turmelemaisillaan hänenkin vaikutuksensa ja että hänen täytyi lähteä pois, kunnes hän oli »asettunut». Hän sanoi sen vuoksi pojalleen: »Älä sinä juurru tämmöiseen nurkkakaupunkiin, kuin tämä on. Matkusta, lue, näe ja opi kaikkea, mitä minä olen halunnut nähdä ja oppia saamatta siihen tilaisuutta.» Kuin samoihin aikoihin kerrottiin suurista työväenliikkeistä useissa Euroopan yhteiskunnissa, sai Knutin helposti taipumaan. Hän riensi suuremmalle taistelukentälle.

Isä ei kuullut juuri mitään hänestä, hänen lähdettyään. Tuli kirje Berlinistä, toinen Wienistä, kolmas Parisista, mutta niissä oli vähän siitä, mitä poika toimitti. Sitten ei pitkiin aikoihin tullut kirjettä ollenkaan. Viimein ilmoitti »Schwabe & Poika» Lissabonista, että Knutia odotettiin Buenos Ayresista. Kohta sen jälkeen Holt sai kirjeen Knutilta itseltään: hän sanoi lyhyesti tulevansa kotiin.

Kotona olivat olot sillä välin muuttuneet. Holtin vaikutusta uhkasi uusi syntyvä mahti. Puuseppämestari Vildhagen, joka tähän saakka oli ollut tunnettu erinomaisen huonoista huonekaluistaan, piti kerran esitelmän »kuolleesta kristillisyydestä», ja siitä tapauksesta sai alkunsa uskonnollinen liike, joka ensin valtasi keskisäädyn, mutta sitten useampien nuorempien pappien kautta tuotiin vanhoihin taloihinkin. Nyt alettiin huomata, ettei Holt koskaan käynyt kirkossa, ei koskaan kuunnellut raamatun selityksiä rukoushuoneessa eikä koskaan antanut mitään lähetyslaitokselle. Kaupungin vallitsevissa perheissä ei tämä hänen käytöksensä koskaan ennen ollut herättänyt vastenmielisyyttä — niissä piireissä ei oltu kovin uskovaisia oltu. Nyt tätä hänen »välinpitämättömyyttään kaikesta korkeammasta», niinkuin sanottiin, käytettiin todistamaan hänen koko elämänsä ontevuutta, ja käytettiin erinomaisella menestyksellä. Paras tuki oli Holtilla työmiehissään. Mutta toivottiin, että sekin murtuisi. Kauppamaailmassa oli vaarallinen seisaus. Kaikkien työnantajien oli täytynyt supistaa liikettään ja alentaa työpalkkoja ja yhä suurempia rajoituksia oli odotettavissa. Holt yksin vielä piti kaikkea täydessä voimassa.

Mutta tämän käsittämättömän uhkarohkeuden piti kostautua, ja taas alettiin puhua räjähdyksestä.

Uusia vaalia oli toimitettava, ja molemmin puolin varustauduttiin ratkaisevaan taisteluun. Vanhat edustajat olivat kieltäneet heitä uudestaan valitsemasta, ja Holtin puolueelta puuttui ehdokasta. Holt tunsi itsensä epävarmaksi vanhain talojen ja nuorten pappien liittoa vastaan. Hän alkoi vanhettua ja tunsi tarvitsevansa huojennusta. Silloin tuli kirje Knutin kotiintulosta. Se oli voitonsanoma. Knut oli oikea mies, hän oli nyt yli kolmenkymmenen, oli talon- ja maanomistaja ja vaalimiehille tunnettu: hänen ei arvattavasti tarvinnut kunnallisvirkojen eikä juhlapäivällisten kautta kulkea politilliseen valtaan. Kysymys oli vaan siitä, oliko hän pysynyt demokraattisissa mielipiteissään ja tahtoiko hän uhrata aikaa ja voimia pieneen sotaan pienessä kaupungissa. Knut oli nyt tullut, mutta vanha Holt oli ensimmäisen illan yhdessäolon jälkeen hyvin levoton. Puolen yötä hän käveli edestakasin makuuhuoneessaan ja mietti, mitä pojan muuttuminen saattoi merkitä. Hän oli »asettunut», sitä ei tarvinnut epäillä. Mutta vanha Holt miltei toivoi, ettei hän olisi tätä muutosta pannut alkuun, lähettämällä hänet toiseen kertaan maailmalle.

IV.

Oli Knutin tulopäivän jälkeinen päivä. Holt istui ja kertoi pojalleen kaupungin »sisällistä historiaa» kuluneina vuosina.

»Siinä sinulla on tapahtumien luuranko», hän päätti, »sinun täytyy ruveta puolueen johtajaksi, Knut.»

»Sinunko äänilläsi, isä?»

»Ääniä? Sinä saat ääniä yllinkyllin! Sinä, joka olet niin lahjakas!»

»Miksi ihmeeksi sinä et anna valita itseäsi isä?»

Holt pureskeli piipunluuta.

»Minulla ei ole tietoja tarpeeksi —»

»Onko sinun kilpailijoillasi enemmän?»

»Ei, vaan vähemmän. Mutta minä olen ylpeä. Minä tahtoisin olla päällikkö, mutta sitä minä en voi. Sitäpaitse — nyt — uusia voimia vastaan — ei, siitä ei tulisi mitään. Mutta sinä, sinä olet varustettu —.»

»Minä! En, isä, jäntevyys minussa on murtunut; minulla ei ole enää innostuttavaa sanan voimaa.»

Syntyi pitkä äänettömyys. Holt istui kädet pöydällä ja tuijotti eteensä.

»Se on paha se», hän sanoi, »hyvin paha. Minä olin todellakin odottanut — minä olin luottanut —»

Knut nousi seisomaan.

»Minä olen pahoillani, isä, että minä en voi täyttää sinun toiveitasi.
Mutta minä en siihen voi mitään. Mennyt on mennyttä.»

Pietari pisti päätään ovesta. Hän selitti, ettei hän mitenkään saattanut tehdä työtä, kuin oli niin kaunis keväinen sää, ja hän tuli Knutilta kysymään, eivätkö he lähtisi tervehtimään yhteisiä ystäviä.

»Olkoon menneeksi», Knut vastasi ja sytytti sikarin. »Mutta älä vie minua heti semmoisten pariin, jotka haisevat pukinkarvalle. Sinun pitää muistaa, että minä tulen merimatkalta.»

»Mitä sinä tarkoitat?» Pietari kysyi. »Minä arvelin, että me menisimme
Aage Stormin luo; siellä sinä varmaankin tapaat monta tuttua.»

»Niinkuin tahdot. Minä olen valmis.»

He menivät. Holt jäi istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon. Hän puhui puoliääneen itsekseen: »Niin — mitäpä siihen voi? Supistaa —eroittaa — — ja sitten sallia heidän voittaa!»

Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja löi nyrkin pöytään.

»Hitto vieköön! Olen minä ennenkin myrskyssä selvinnyt, ja minä tahdon uskaltaa vieläkin kerran!»

Pietari ja Knut kuljeskelivat yhdessä mutkikkaita katuja pitkin, latinakoulun ohi ja kaupungin portista ulos. He pysähtyivät yksinäisen, punaiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä asui Aage Storm.

He astuivat pitkään kapeaan huoneeseen, jonka keskellä oli raskas tammipöytä. Molemmin puolin sitä oli penkkiä. Kova tupakanhaju leimahti tulijoita vastaan. Pöydän ympärillä istui kuusi herraa, jotka joivat kotona pantua olutta suurista haarikoista. Isäntä Aage Storm astui edestakaisin pitkillä, täsmällisillä, tekisipä mieli sanoa syvämielisillä askelilla ja puhui. Toinen käsi oli hänellä pistetty sarkatakin taskuun, toisessa oli tavattoman pitkä piippu, jossa oli hyvin vanha pesä. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katsoi kauvan sinitaivaaseen. Silloin saattoi huomata hänen syvät, ajattelevat silmänsä, jotka suunnattoman parran ja tuuhean ruskean tukan jälkeen lähinnä vetivät huomiota puoleensa.

Pysähtymättä kävelyssään tai puheessaan tervehti hän tulijoita päätä nyökäyttämällä. Hän paraillaan selitti vanhaa, »voimakasta» entisen ajan runoa. Hän pysähtyi taas viimein ikkunan eteen, katsoi taivaalle ja sanoi: »Se on todellakin merkillistä! Kaikki on niin syvää näillä vanhoilla, niin syvää ja niin voimakasta, niin voimakasta. Niissä on vain voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia.»

Sitten oli hän kauvan vaiti, kääntyi hitaasti vieraisiinsa ja tervehti
kädestä ensin Pietaria ja sitten Knutia. Hän piti kauvan kädessä
Pietarin ja Knutin kättä ja katsoi heitä silmiin lempeästi hymyillen.
»Vain on se Knut Holt», hän sanoi.

Hitaasti hän sitten meni kaapin luo ja tuli takaisin pullo kainalossa ja kaksi haarikkaa kädessä.

Hän täytti haarikat ja joi tulijain terveydeksi. Sitten hän taas alkoi kulkuaan edestakaisin huolimatta, siltä ainakin näytti, siitä, mitä muut puhuivat.

Yksi läsnäolijoista lähestyi Knutia. Kuka ei ole jossain maaseudulla tavannut tätä olentoa? Hän on vanhanpuoleinen lihavanläntä herra, kasvot lihavat ja turpeat, silmät veristyneet ja siirallaan. Hänellä on sarvihankaset, suuret, pyöreät silmälasit, sotilaan kaulahuivi ja kaulaan saakka napitettu västi, joka on rasvainen taskujen kohdalta, nukkavieru musta takki ja leveät sarkahousut. Ja ken on tämän kerran tavannut, se on heti käsittänyt, että hänen elinkeinonaan on pienten epävarmojen saatavien hakeminen ja pienten epäiltävien oikeusasiain ajaminen, joihin ei kukaan muu tahdo puuttua?

Toimittaja Höjsen — sillä hän se oli — oli kerran ollut sellaisessa alhaisessa asemassa kaukaisessa tienoossa ja olisi ehkä vieläkin viettänyt hiljaista elämäänsä, jollei hänellä olisi ollut järkähtämätön vakuutus. Tämä ominaisuus ei ollut aina ollut hänelle hyödyksi. Hän oli ollut kadetti, mutta oli tullut siihen vakuutukseen, että vapaalle ihmiselle oli alentavaista alistua sotilaskurin alle. Sen tähden hän joutui riitaan esimiestensä kanssa, joilla oli aivan liialliset mielipiteet tässä asiassa. Sitten hän suoritti oikeustutkinnon ja tuli asianajajaksi maalle. Hän oli elänyt siinä toimessa monta vuotta, kuin hän äkkiä syvästi tuli vakuutetuksi alempien luokkien suuremmista oikeuksista. Koska hänen elinkeinonsa ei oikein soveltunut tämän uuden katsantokannan kanssa yhteen, niin hän muutti kaupunkiin ja perusti demokraattisen lehden, joka levisi laajalti, ja hän eli nyt surutonta elämää vakuutuksensa mukaisesti.

Hän tervehti tuttavallisesti Knutia ja veti hänet nurkkaan, jossa hän alkoi kertoa hänelle vaaliskandaalia ja kaupunginjuoruja. Hänellä oli kerran ollut aivohalvaus; toinen suupieli oli vielä hieman veltto, ja sanat soluivat sen vuoksi omituisen löperösti. Se teki koko hänen puheensa vastenmielisen tuttavaksi; aina vaan odotti tarinoita, jotka eivät olleet aiotut siivoille korville. Hän puhui »henkisestä tyranniudesta» kaupungissa. Hän tiesi kertoa Knutille aivan mahdottomia asioita — — tunsiko Knut pastori Gröniä, joka muuten nyt oli muuttanut kaupungista pois? Knutilla ei ollut sitä iloa. »Sillä nähkääs — ja niin sitä alettiin. — Vildhagen oli ensimmäisen alun antanut, mutta ei ollut osannut antaa liikkeelle oikeata kaunista muotoa. Se pääsi vasta muotiin kuin Grön tuli. Nähkääs, hän nyt oli oikeastaan iloinen sielu, joka kaikkein mieluimmin liikkui seuroissa ja puheli itsestään. Mutta hän oli niitä, joihin kaikki ympäröivät olot tarttuivat; hänessä oli kaikkien seinien väriä. Niin häneen myöskin pyhyys tarttui. Mutta hän ei voinut elää iltaseuroittaan, ja silloin keksittiin hengelliset iltamat. Niitä toimeenpanemalla kunnostivat itseään etenkin kauppias- ja käsityöläisperheet. Grön sai kutsumuksia kilvan. Mies raukka juoksi hengästyneenä seurasta seuraan, usein monessa samana iltana. Sen minä sanon, että oikein häntä täytyi ihmetellä. Mutta ei hän sittenkään voinut tyydyttää kaikkia vaatimuksia. Elämä juhlapuvussa olisi hänet varmaan lopulta tappanut, mutta silloin tapahtui jotain ilkeätä. Niihin aikoihin tapahtui koko joukko konkurssia ja useita petollisia. Ja konkurssin tekijät olivat innokkaimpia pitämään hengellisiä seuroja. Se oli uusi tapa hankkia luottoa. Mutta voittehan käsittää, että kuin asianhaara kerran oli herättänyt huomiota, täytyi tulla käänne. Äkkiä olikin vaarallista kutsua luokseen pappia. Ahaa, joko hän on niin pitkälle joutunut, sanottiin, ja luotto oli mennyt. Siihen hengelliset iltamat kerrassaan loppuivat. Se oli kauhea isku Grönille, jonka muut paitse seurustelulahjat olivat pieniä. — Sitten tuli Telnäs. Hän oli leskimies. Hän ei käynyt iltaseuroissa, vaan kävi naisyhdistyksissä, joita hän perusti koko joukon. Mitään sen tapaista en ole koskaan elämässäni kokenut. Kaikki kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, aivan yhdistysraivossa. Kotona he aamusta iltaan ompelivat koruompeluksia, jotka olivat hänelle aiotut. Hänellä oli pieni huone täynnä hartaushyllyjä, hartaustyynyjä ja hartausmattoja. Se on aivan totta, sen minä takaan! Hän piti suuria naiskokouksia luonaan. Niihin pääseminen oli naisellisen kunnianhimon korkein maali. Ja ne, jotka eivät päässeet mukaan — voi, kuinka he vihasivat toisia! Se oli kristillistä leipäintoa oikein suureen malliin. Naiset muodostivat itselleen niihin aikoihin oman kielen. Hän oli heille kaikki kaikessa, heidän sanakirjansakin ja kielioppinsa. Ja kuitenkin — kuitenkin hänkin lankesi. Hän oli rakastanut vaimovainajaansa liian suuresti, voidakseen olla kaipaamatta uutta. Ylemmät asianomaiset olivat myöskin asian puolesta. Mutta se oli ajattelematon askel. Yhdellä iskulla oli kaikki ohi. Hän lankesi, hän musertui, hän oli hyljätty ja unohdettu samassa hetkessä. Penkit tyhjät, eikä enää hartaushyllyjä. Hän haki muualle ensi tilassa.

»Me saimme Fonnin. Hän ei ole ollenkaan seuramies ja vain vähän yhdistysten harrastaja. Hän on keksinyt hengelliset kävelyretket. Hän on valinnut itselleen polun ulkopuolella kaupunkia — siellä kuljeksii hän heidän kanssaan yksitellen. Hän ei saa useita hartaustyynyjä, mutta hänellä on kuitenkin tavaton valta. Minä vakuutan teille —»

Hänet keskeytettiin. Aage Storm alkoi taas puhua, ja kaikki vaikenivat. Hän selitteli alkuaikoja ja niitten jumalaista valoa. Kansan poveen kätkettyinä oli meidänkin aikoihimme säilynyt muutamia sen ijankaikkisuuden ajatuksia.

Knut väitti vastaan. Hän ei uskonut mennyttä kulta-aikaa, jolloin viattomuus ja voimakkaat ijankaikkisuuden ajatukset kukoistivat, eikä siis myöskään taantuvaa kehitystä. Sen sijaan hän tunsi luola-asukkaiden ja jätetunkioitten aikakauden ja edistyksen siitä ja sen ajatuksista — —

Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä ja vihastuneina. Eikö hän ollut samaa mieltä kuin Aage Storm? Eikö hän uskonut kansan poveen kätkettyä jumalaista valoa? Oliko se mahdollista?

Aage Storm pysähtyi kävelystään. Hänkin katsoi kysyväisesti Knutiin.
Etkö sinä olekaan meidän miehiämme, näytti hän sanovan.

Syntyi kohta vilkas väittely. Höjsen puhui »lujasta vakuutuksesta», Aage Storm kansan vaistosta, muut säestivät näitä kahta. Knut oli pisteliäs, Aage Storm syvä, muut, paitse Pietari, kovaäänisiä.

Lopulta, kuin kaikki huusivat kilvan, lähtivät Knut ja Pietari pois.
Aage Storm piti heitä taas kauvan kädestä. Hän katsoi lempeästi
Pietariin, oudosti Knutiin. —

Knut ja Pietari palasivat takaisin kaupunkiin. Pietari oli levoton ja hänen kasvonsa hehkuivat.

»Miksi sinä olit niin tyly Aage Stormia kohtaan?» hän kysyi.

»Minä en todellakaan tiedä — ehkä se oli siksi, että hänen kimppuunsa oli niin helppo käydä.»

»Hyi, Knut, se ei ole oikein.»

»Minä myönnän sen, ystävä kulta. Mutta ne ovatkin kauheita ihmisiä nuo sinun ystäväsi. Kaikki nuo puhetavat, minä luulin ne jo kauvan sitten olleiksi ja menneiksi.»

»Mutta etkö sinä enää usko —»

»Pyhään kansaan. En, yhtä vähän kuin pyhiä ruhtinaita.»

»Mutta isänmaa, isänmaa, etkö sinä enää rakasta isänmaatasi?» —

»En. Minä en siinä näe mitään, jota kannattaisi rakastaa. Voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia ja suuria näkyjä! Herra siunatkoon! Rihkama-ajatuksia ja sillinäkyjä [sillinäyt ennustavat sillin tuloa], ystävä kulta, eikä mitään muuta.»

Pietarin pää painui alas. Itku oli hänellä kurkussa, Hän katseli järvelle ja sinertävien tunturien välitse vihreisiin laaksoihin, ja hän ajatteli kaikkia niitä rauhallisia kotia, jotka olivat niissä; ja hän lämpeni ja heltyi ja tunsi, että näitten kotien puolesta hän saattoi henkensä panna alttiiksi.

Kuin he olivat kukkuloilla sataman kohdalla, sanoi hän: »Muistatko sinä sitä iltaa, kuin sinä ensi kerran puhuit työväen yhdistyksessä, kuin kaikki lopulta nousivat seisomaan ja hurrasivat sinulle? Silloin me myöskin astuimme tätä tietä ja katselimme laivoja ja merta. Muistatko, mitä sinä silloin puhuit? Se oli meidän maastamme. Sen piti kerran vielä tulla siksi, minä se oli muinoin ollut.»

»Herranen aika, kyllähän minä niin lienen sanonut. Minähän silloin elin suloisimmassa tietämättömyydessä sekä siitä, mitä tämä armas maa oli ollut, ja mitä se oli. Naurettavinta on, että minä mielelläni olisin antanut vaikka tappaa itseni niitten puheparsien tähden.»

»Puheparsien? — Tiedäpäs, Knut, että minä silloin ensi kerran tunsin, että oli jotain suurta ja ihanaa, jonka puolesta kannatti elää.»

»Jumala sinua siunatkoon, Pietari, sinä olet sentään herttainen poika.»

»Mutta, Knut, miksi et sinä saattanut —»

»Jälleenkö ruveta runoilijaksi? En, minä en pyri niin korkealle. Jos minä vaan voisin tulla tasaiseksi toivovaksi työmieheksi! Mutta sitäkään — Jääköön se tällä kertaa. Istutaan. Ja kerro minulle jotain. Etkö sinä osaa jotain hauskaa kalastajan tarinaa? Sinähän ennen muinoin osasit niitä niin paljon. Ne olivat niin hullunkurisia ja liikuttavia.»

Mutta Pietari ei ollut sillä päällä. Hän oli ja pysyi alakuloisena.

Pieni höyrylaiva käännälti satamaan. »Kas! Tuossa on vuonolaiva!»
Pietari huudahti. »Mennään laiturille.»

»Odotatko sinä ketä?»

»En — se on — minä en odota ketään — erityisesti, — mutta saattaisihan siellä olla joku, — sitä paitse — ylimalkaan — minä olen aina siellä, kuin vuonolaiva tulee.»

»Sepä on omituinen huvitus.»

»Niin sinulle. Mutta minähän olen sieltä kotoisin.»

He menivät alas laiturille, johon höyrylaiva juuri oli laskenut. Pietari meni laivaan ja tervehti laivan miehistöä, jonka hän näytti tuntevan hyvin tarkkaan. Knut jäi laiturille seisomaan ja seurasi ystävätään silmillään. Äkkiä näki hän hänen rientävän peräkannelle ja lihavanlaisen miehen luo, jolla oli ahavoittuneet merimiehenkasvot, ja jonka rinnalla seisoi ruskea-, kirkassilmäinen, pikkarainen, pullea vaimo. Pietari puhui ja hymyili ja osoitteli milloin sinne ja milloin tänne; pieni pullea vaimo teki samoin ja taputteli häntä olalle. Mies seisoi piippunysä suussa ja mörähteli tuon tuostakin jonkun sanan keskusteluun matalalla, hyväntahtoisella äänellä. Ryhmän ympärillä hyörieli koko joukko pikkupoikia, jotka tahtoivat kantaa tavaroita ja vuorotellen synnyttivät naurua ja harmistuneita huudahduksia. Äkkiä Pietari heittäytyi hengenvaarallisella hypyllä laivan reunan yli laiturille. »Tule ylös sinäkin, Knut! Ne ovat tuttavia kotipuolelta — kauppias Brandt — muistathan — se, jonka luona minä olin ennen, kuin minä tulin tänne. Ne ovat niin kunnon väkeä! Sinä et usko, kuinka paljon vaimo lukee. Mieskin on oivallinen — —» (hiukan epäröiden:) »mutta hän on konservatiivi. Sinun täytyy tulla mukaan.» (Kuiskaten:) »Vaimo on niin tavattomasti innostunut sinuun!»

Hän oli niin innoissaan, niin tavattoman sinisilmäinen ja viattoman tyytyväinen.

»Hm,» Knut vastasi, »eiköhön minun pitäisi pysyä loitompana, jottei hän pettyisi luulossaan.»

»Ei, ei, tule nyt vaan —»

»Oli menneeksi sitten.»

He tulivat laivaan, ja Knut esitettiin. Maakauppias mörähteli jotain, josta ei voinut saada selvää, ja katsoi Knutia epäillen; hänen vaimonsa sen sijaan otti Knutin käden molempiin käsiinsä ja vakuutti, että hän kauvan oli halunnut tavata Pietarin parasta ystävää.

Maakauppias kutsui molemmat ystävykset heidän kanssaan päivällisille ravintolaan. Päivällispöydässä maakauppiaan vaimo johti puhetta. Hänellä oli niin loppumattoman paljon kerrottavaa Pietarille. Hän kertoi kalastuksesta, ihmisistä, jotka olivat hukkuneet merelle, toisista, jotka olivat menneet naimisiin, uudesta kirjasta, jonka hän oli lukenut, että he olivat rakentaneet ja tuhansista muista seikoista. Olisi voinut luulla, ettei mitään unohtunut, mutta kuin hän oli valmis, kävi Pietari vasta oikein hänen kimppuunsa kysymyksillä. Hän tahtoi saada paljon tarkempia tietoja ensinnäkin talon ihmisistä, sitten sen eläimistä, jotka luonnollisesti kaikki olivat hänen hyviä ystäviään, ja lopuksi kaikista huoneista, suurista ja pienistä, ja joka pöydästä, joka sohvasta ja tuolista. Hän tahtoi tietää, oliko kaikki entisellä paikallaan, oliko jotain uutta hankittu tai jotain vanhaa hävitetty ja niin edespäin. Hän lopetti puutarhalla, ja silloin maakauppias hitaasti kävi keskusteluun osalliseksi. He puhuivat jok'ikisestä puusta, minkä näköinen se oli ollut silloin, kuin se istutettiin, sen käytöksestä eri kesinä — oliko se kukkinut ja kantanut hedelmiä vai jörötellyt — ja päättyivät arvailemaan sen tulevaisuutta.

»Sinä saat nähdä, että suuri vuodelta 18— tallin takana jonkun ajan perästä tulee numero ensimmäiseksi koko puistossa,» sanoi maakauppias ja vilkutti toista silmää.

Pietari epäili.

»Minä luotan pieneen puiston portilla,» hän sanoi varmasti kuin mikäkin tuntija.

»Hannanko?» puuttui rouva puheisiin.

»Se raukka,» maakauppias sanoi halveksivasti.

Sitten tuli rouvan vuoro kysellä. Knut sai silloin tietää, että hänen ystävänsä aikoi syksyksi perustaa oman kaupan, ja että hän jo oli vuokrannut pienen talon.

»Sinä saat huoneita tarpeeksi asti,» rouva sanoi.

»Niin,» Pietari sanoi ja kävi aivan syyttä tulipunaiseksi.

Kuin kahvi oli juotu, nousi Knut ylös pois lähteäkseen. Pietari otti myöskin jäähyväiset, mutta lupasi tulla takaisin myöhemmällä seuraamaan rouvaa hänen ostoksilleen.

Kuin Knut sanoi jäähyväiset rouvalle, tämä sanoi: »Muistakaa nyt, että tulette meille käymään tänä kesänä Pietarin kanssa.»

»Niin todella!» Pietari huudahti ihastuneena ja katsoi kiitollisesti pieneen, pulleaan vaimoon.

Kuin molemmat ystävykset olivat tulleet ulos, niin Knut kysyi:

»Onko täällä kahvilaa tai muuta sen tapaista? Minua kuitenkin haluttaisi vielä kerran nähdä norjalaista sanomalehteä.»

Oli, oli semmoinen eräässä pimeässä solassa. He tulivat hämärään huoneeseen, ikkunat olivat pölyisiä ja niitten alaosat olivat peitetyt vihreillä varjostimilla. Vanha ränstynyt biljaardi oli keskellä huonetta, likaisia pikkupöytiä seinivierustalla. Yhdellä pöydällä oli »Börsenhalle» ja muutamia kotimaisia lehtiä. Tarkemmin katseltua huomattiin, että ne olivat kaikki vanhoja. »Vieraat» — se on päivällisvieraat — lukivat paraillaan uusia, selitti piian-vetelys, jolla oli tohvelit jalassa ja suuren suuri shinjonki, ja se vinossa.

»Pelataanko hiukan biljaardia, kuin nyt kerran olemme täällä?» Knut kysyi. Sekään ei käynyt päinsä. »Vierailla» oli tähän aikaan päivästä etuoikeus biljaardiin. Knut purskahti piian sanomattomaksi hämmästykseksi nauruun ja otti hattunsa, kuin samassa kuului askeleita portailta. Ovi aukesi, ja sisään tuli Björnholt ja muut sen komppaniian jäsenet, joiden hallussa biljaardi oli kolmen ja neljän välillä. Björnholt katsoi vilautti Knutiin mennessään nurkkaan keppiä hakemaan. Hän näytti äreältä koiralta, joka valmistautuu tekemään kavalan hyökkäyksen sivulta. Toiset herrat katsoivat myös karsaasti Knutiin ja vetäytyivät hekin nurkkaan. Äkkiä näykkäsi Björnholt saalistaan.

»No, Holt, uskaltaako kysyä, mihin te tällä kertaa aiotte tulen sytyttää?»

»En mihinkään.»

»Todellako? Olisiko teistä tullut —?»

»Rauhan mies — niin on. Minä täyttä totta aion hankkia itselleni vatsan, viran ja yleistä kunnioitusta.»

»Te olette irvihammas, niinkuin ainakin. Mutta onko se totta? Ettekö te todellakaan ole enää tulensytyttäjä?»

»Politillisessa pörssissä minut saa noteerata 'mieleiseksi'. Minä olen ilmoittautunut jäseneksi välinpitämättömien yhdistykseen.»

Björnholt tuli hänen luokseen avoimin sylin. »Mutta sittenhän te olettekin meidän miehiämme! Sallikaa minun syleillä teitä, nuori mies. Pysykää vastakin parannuksen tiellä. — Tahdotteko ottaa osaa yhteen partiiaan?»

»Ei, kiitoksia. Minä tulin vaan tänne näkemään norjalaista sanomalehteä.»

Björnholt otti häntä takista ja veti mutkaan. »No, helkkarissa, teidän pitää lukea 'Maakunnan lehden' täänpäiväinen pääkirjoitus. Se on oivallinen. Se on Fonnia vastaan. Hän sortaa meitä. Nyt hän saa sätkäyksen — mutta hienosti; hänhän on meikäläisiä.»

Sitten päästi hän Knutin ja huusi kovalla koulumestarin äänellä muille herroille: »Aletaan!»

Pietari oli tämän kohtauksen aikana pureksinut alahuulensa melkein poikki; hattunsa hän oli väännellyt yhteen sykkyrään. Kuin hän ja Knut jälleen olivat kadulla, sanoi hän:

»Jotta sinä saatoit olla niin ystävällinen tuota — tuota —. Minä tuskin voin hillitä itseäni, kuin minä näen hänet. Ja sitten kaikki häntä pelkäävät, kaikki paitse Aage Storm.»