VAARALLISTA VÄKEÄ

Kirjoitti

Kristian Elster

Norjan kielestä [»Farlige folk», 1881] suomensi O. Relander

Otava, Helsinki, 1891.

I.

Suuri höyrylaiva suuntaa kulkuaan norjalaista rannikkokaupunkia kohti. Kankaan aikaan ei laivaan ole näkynyt muuta kuin vettä ja vuoria, tuulen pieksämiä, päivän paahtamia vuoria. Vihdoin alkaa maisema muuttua. Kallioita peittää paikka paikoin kahvinruskea kanerva ja siellä täällä on yksinäinen petäjä, jonka kaikki oksat epätoivoisesti ovat vääntyneet maihin päin. Kuin höyrylaiva on kulkenut monien asumattomien ulkosaarien ohi, eroittaa harmaalla rannikolla muutamia valkeita täpliä. Se on kaupunki. Höyrylaiva lähestyy sataman suuta. Kallion takaa, jonka äärimmäisellä kärjellä majakka on, näkyy laivanmastia ja höyrylaivantorvia. Kaupunki näkyy mastometsän läpi. Äärimmäisenä meren rannalla rivi tilavia meriaittoja. Yläpuolella niitä ovat muut rakennukset penkeittäin vuoren rinteillä, alempana rivittäin, ylempänä säännöttömästi hajallaan. Toiset ikäänkuin uhalla ovat sijoitetut tuulisimpiin kulmanteisiin, josta ne näyttävät tähystelevän merelle, toiset ovat arasti ryhmittyneet notkoihin, jossa ovat tuulen suojassa. Yli muitten talojen kohoavat kirkko ja latinakoulu.

Pienessä satamassa on elämä vilkasta. Äärimmäisenä on suuria valtameren kulkijoita, joitten mastossa liehuu norjalainen tai vieras lippu, sisempänä rannikkohöyrylaivoja ja vuonoveneitä; meriaittojen edessä purjelaivoja ja laitureissa veneitä joukottain. Useimmat alukset kulettavat kalaa. Kalaa tuovat jaalat, jotka juuri ovat tulleet pyyntipaikoilta; kalaa lastataan sekä rannikkohöyrylaivoihin että niihin, jotka välittävät liikettä kaupungin ja maailman markkinoiden välillä, kalaa on veneissä, jotka ovat laitureissa. Enin osa siitä, mitä kuljetetaan suunnattomien meriaittojen ovista, on kalaa; ja kaikki ne tehtaat, jotka ovat kaupungin lähistössä ovat tavalla tai toisella riippuvia kalasta. Kaupungin tulee kiittää kalaa olemassa olostaan. Merestä ovat vähitellen kiivenneet nämä valoisat puutalot, jotka näyttävät niin mukavilta ja varakkailta, — merestä ovat nousseet nämä leveät, komeat meriaitat, joihin omistajan nimet ovat maalatut suurilla kirjaimilla, toiset hitaasti ja varmasti, toiset uhkarohkean nopeasti, — merestä ovat kohonneet kaikki nämä valkosiipiset purjehtijat ja savuavat höyryt, — merestä ylenneet kirkko välkkyvine ristineen ja opinahjo, kaupungin ylpeys, latinakoulu. Elinehtonsa saapi kaupunki muutamien peninkulmien päästä, merestä särkkien kohdalta, jossa kiiltäviä kalaparvia eleskelee ja jossa joka vuosi kelluilee sadottain kalaveneitä.

Me jätämme höyryn ja lähdemme astumaan kapeata pääkatua, joka mutkittelee ja on jyrkkä kuin vuoripolku. Talot kadun yläpuolella ovat parin sylen korkuiselle muurille siten rakennetut, että ikkunoiden eteen on jätetty tilaa pienille puutarhoille. Näillä kaistaleilla, joihin pääsee jyrkkiä portaita myöten, kasvaa köynnöskasvia, jotka peittävät muurin ja ulottuvat katukiviin saakka. Kadun alapuolella ovat talot niin alhaalla, että vaan ylimmät ikkunat pilkistävät sen reunan yli. Niillä on takapuoli kadulle päin, talojen ja kadun välillä on syvä kuilu, ja sen pohjalta kohoaa mahtavia puita, jotka vaan ylimmillä oksillaan varjostavat katua.

Siellä täällä lähtee pääkadusta hämäriä solia, joihin aurinko ei koskaan paista. Siellä eletään aivan ujostelematta. Pestään ja pesuvesi kaadetaan maahan, josta se vuolaana purona juoksee kadulle. Vaatteita ripustetaan kuivamaan ja sänkyvaatteita tomuutetaan. Haljenneita kattotiiliä ja vanhaa raudan romua, lasisiruja ja rikkonaisia huonekaluja ja astioita on kaikkialla näitten rotkojen pohjalla. Niissä käyskentelee koiria, kanoja ja hanhia ja ne nuuskivat ja nokkivat ja kaappivat ja ovat erinomaisen tyytyväisiä. Solien perällä on pimeitä inhottavia kapakoita, joista kalastajia, kotimaisia ja vieraita merimiehiä hoipertelee ulos ja sisään.

Tyynessä notkossa kaupungin yläosassa on puiston tapainen, jossa palvelustytöt ajeluttavat pikkulapsia ja latinakoulun opettajat välitunneilla kuljeskelevat edes takasin päivän kuulumia keskustellen.

Oli aikainen kevätpäivä; suuri höyry lähestyi rannikkokaupunkia. Ilma oli tyyni; monista puutarhoista levisi raitista maan ja lehden silmukkain tuoksua. Ovet olivat kaikkialla auki. Puutarhoissa tehtiin työtä, haravoitiin pois keltasenruskeita, kerroksiin pusertuneita lehtiä, edellisen vuoden kuivunutta kesäpukua, lapioitiin ja kaivettiin, istutettiin ja kasteltiin. Alhaalla satamassa lähellä tullihuonetta oli kauppias Vikin talo suurten puitten keskellä viheriän aitauksen ympäröimänä. Puutarhan edusta oli suurilla kivillä peitetty rantaan saakka. Aivan rannalle oli pystytetty lipputanko.

Puutarhassa haravoi nuori neito. Hänellä oli hienot kalpeat vähän surumieliset kasvot. Hän oli hentorakenteinen, käsivarret olivat laihoja ja olkapäät teräviä ja hän liikkui hiukan kumarassa. Kuin höyry lähestyi, heitti hän haravan kädestään ja meni puiston portille. Siihen hän jäi seisomaan ja katseli satamaan, hengitti syvään leutoa ilmaa ja tunsi mielihyvällä sen vienoa hyväilyä kasvoissaan. Hienon hieno puna levisi hänen poskilleen; hetkisen ajan välähti hänen silmissään uteliaisuutta ja toivoa; verettömillä huulilla kuvastui tyytyväisyyttä.

Käytävästä kuului askelia. Talon omistaja tuli portaille ja ojensi laivalle päin puoltatoista kyynärää pitkän kiikarin. Hän oli lyhyenläntä mies, pää oli suuri, kulmakarvat tuuheat ja paksut, tukka jäykkää, lyhyeksi leikattua, jotta saattoi nähdä paksun, lihaisen niskan. Hän oli vääräsäärinen ja ahtaat housut liittyivät tiukasti reisien ja pohkeitten jykeviin lihaksiin. Kädet olivat lyheitä, paksuja ja kovia. Syvälle painuneet suupielet tekivät kasvot julmistuneen näköisiksi.

Läheiseltä laiturilta, johon väkeä alkoi kokoontua, tuli kolme miestä Vikin puutarhaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas mies, posket sileäksi ajetut, harmaa tukka huolellisesti leikattu, hiukkasen kalju, kaulus jäykkä ja kiiltävä ikäänkun suorastaan silitysraudan alta tullut. Se oli laivanomistaja, kalakauppias, tehtaanomistaja, pankinpäällikkö y.m.m. Klaus Hamre, kaupungin vanhin ja rikkain »talo».

Sitä, joka seurasi hyvin puettua ja siistiä rahamiestä, olisi saattanut pitää rihkamakauppiaana, joka haki matkustavaisia heistä hyötyäkseen. Musta nuttu oli kiiltäväksi kulunut, samoin musta kaulahuivi, joka oli moneen kertaan kääritty kaulan ympäri. Hän tallusteli kengissä, jotka olivat liian suuret. Tuhkanharmaa, tuuhea parta ympäröi paksua neekerisuuta; hänellä oli melkein valkeat silmät ja pienet kuihtuneet likaiset kädet. Puutarhaan astuessaan oli hän kompastua omiin jalkoihinsa ja tuli siten tallanneeksi muutamia äsken istutettuja kukkia, josta hän kuitenkaan ei ollut milläänkään. Tämä suurkauppiaan vähäpätöisen näköinen seuralainen ei kuitenkaan ollut sen vähäpätöisempi mies kuin kaupungin latinakoulun yliopettaja ja paikkakunnan virallisen lehden toimittaja, Kristoffer Björnholt.

Björnholt oli sekä teologian ja filologian kandidaatti. Hän oli hyvin oppinut mies. Kaikki, mikä tunki näihin omituisiin aivoihin, tarttui kiinni ja jäi sinne ikuisiksi ajoiksi. Hänelle ennustettiin suurta tulevaisuutta. Mies, jolla oli hänen ihmeellinen muistinsa ja harvinainen järjestämiskykynsä ei saattanut välttää korkeimpia arvonasteita.

Niinkuin sanottu oli hän kaupungin virallisen lehden toimittaja. Siinä toimessaan oli hän tunnettu erinomaisesta aististaan, jolla hän jo kaukaa vainusi kaikki yhteiskuntaa uhkaavat vaarat, ja siitä ankarasta kurista, jossa hän piti puoluettaan. Ei missään lehdessä sitä paitse ollut niin paljon »ankkoja» ja niin monta, useinkin hieman kaksimielistä vanhaa pappistarinaa. Hänen lehtensä olikin yli maan kuulu ja miestä itseään pelättiin pikku rannikkokaupungissa kuin kuolemaa. Hän, kuten sanottiin, »pisti nokkansa jokaiseen pataan» koko kylässä, ja käytti tietojaan hyväkseen taistellessaan niinkuin hän sanoi »yhteiskunnan pyhimpien etujen puolesta». Rehtori pelkäsi häntä yhtä hyvin kuin »tukkukauppias»: Hamre. Edellinen pelkäsi niitä salaisia tietoja, joita Björnholtin arveltiin lähettävän mahtaville ystäville pääkaupunkiin; jälkimmäinen pelkäsi hänen lehteään. Mutta ei häntä yksin puollettu pelosta vaan myöskin sen vuoksi, että myönnettiin hänen todellakin oivallisesti suojelevan mainituita pyhiä etuja vastustuspuoluetta vastaan, joka oli pikku kylänkin niskoilla.

Viimeinen sisääntulijoista oli mies, jolla kaikki oli pyöreätä. Pää hänellä oli pyöreä kuin pallo ja kalju, vatsa pyöreä, kädet pyöreät ja korvat pyöreät ja niissä lyijyrenkaat. Se oli entinen laivuri, nykyinen koroistaan eläjä Kurt Stubb.

»Te odotatte kai sisarenpoikaa?» Vik sanoi tukkukauppiaalle. Hänellä oli syvä, kumea ääni. Hamre nyykäytti päätään ja istuutui viheriälle penkille, joka oli portailla.

»Ja tiedättekö ketä muita me saamme odottaa?» yliopettaja kysyi poraten keppiään syvälle äsken valmistettuun kukkapenkkiin.

Vik katsoi kysyväisesti häneen.

»Knut Holtia.»

»Vai niin —»

»Niin minä näin laivanisännän Holtin satamassa», sanoi entinen laivankapteeni.

»Niinpä niin! Saamme taas valmistautua mellakkoihin», Björnholt jatkoi. »Muistatteko häntä Vik? Työ väenkokouksessa? Ja asianajaja Höjsenin lehdessä? Yllyttäjä, tulikekäle, rahvaan villitsijä parasta lajia. Mutta sillä kertaa me teimme hänet mahdottomaksi. Minäpä melkein luulen, että minä voin sanoa hänet sillä kertaa kunnolleen nutistaneeni. Minä sain hänet äänestetyksi ulos työväenyhdistyksestä, klubista, ateneumista — niin, minä voin sanoa: äänestetyksi ulos hyvistä piireistä tässä kaupungissa ja merkityksi kerrassaan koko maan sivistyneen yleisön silmissä, Hän luupottikin tiehensä — hän oli, niinkuin sanoin, käynyt mahdottomaksi.»

»Niin, hän oli koko huimapää», kapteeni sanoi.

»Halpamainen mies», puuttui Hamre puheisiin ja nyrpisteli nenäänsä.

»Röyhkeä», Björnholt sanoi ratkaisevasti. »Muistatko, Hamre, vielä sitä kertaa, kuin hän piti kuuluisan puheensa vapauden sankareista, noista kotkista, jotka yläilmoista syöksyvät alas uinaileviin yhteiskuntiin, iskevät kyntensä niitten kylläisiin, kunniamerkeillä koristettuihin tyranneihin ja synnyttävät vähän terveellistä suuttumista ja kauhistusta.»

»Perhanan hyvä muisti teillä on», Stubb huudahti oikein ihmetellen. »Mutta leikkiä kai se kuitenkin oli?»

»Leikkiä? Leikkiäkö, ukko rukka? Hittoakin. Mutta kuulkaas jatkoa. Huomaa se sinä Hamre; sillä sinua hän tarkoitti näillä kylläisillä — — Noo, siinä hän oli muuten oikeassa; sinä näytät siltä kuin sinä aina olisit niin kylläinen, ylen kylläinen — ha, ha, ha!» —

Kurt nauroi täyttä kulkkua. Vik ei myhähtänytkään. Hamre vähän naurahti, mutta näytti samalla siltä kuin hän olisi maistanut jotain katkeraa.

Björnholt jatkoi, jäljitellen keskustelun alaisen käytöstapaa ja liikkeitä: »minä tiedän, että tätä miestä peljätään ja vihataan. Kuin hän taistelee kummittelevia ennakkoluuloja ja tapoja vastaan, joita vallassa olijat ylläpitävät ainoastaan valtansa tueksi, silloin me kaikki suljemme häneltä talomme ja sydämmemme, vieläpä me päästämme yhteiskunnan poliisit, nämä koristuksiin ja uniformuihin puetut vetelykset hänen kimppuunsa, ajamme hänet maanpakoon tai annamme hänen nääntyä jossain niistä monista vankiloista, joita yhteiskunnat ylläpitävät niitä varten, jotka ilmaisevat hallitsevien halpuuden. Mutta minä rakastan semmoista oivallista, kapinoivaa luonnetta, semmoista kaikkea tyranniutta hehkuvasti vihaavaa, uhkarohkeaa henkeä, jota ei mikään yhteiskunnallinen poliisi saata peljästyttää — minä rakastan tätä ylpeätä ja rohkeata miestä, jolla on tulevaisuuden kuva silmässään ja minä tahdon ajaa hänen asiataan!»

»Perhanan muisti —», Kurt Stubb taas alkoi, mutta joutui niin oman ihastuksensa valtaan, ettei päässyt pitemmälle.

Kornelia oli lähestynyt portaita ja kuunteli hämmästynein silmin Björnholtin puhetta. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä nämä oudot sanat merkitsivät; mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi katsonut sepän ahjoon ja hengittänyt tulikuumaa ilmaa. Hän tunsi omituista pelkoa, jotain outoa, kiihkeätä, hänestä tuntui, että oli lähellä jotain, joka uhkasi kukistaa jokapäiväisen elämän rauhan. Mutta ei hän ainoastaan pelännyt, hän oli myös utelias. Hän oli muutamia vuosia sitten usein kuullut isän ja Björnholtin puhuvan kauheasta Knut Holtista, ja hän muisti, mihin kiihkoon tämä oli saattanut kaupungin, viimeksi kotona käydessään. Ainoa tavallisuudesta poikkeava, joka koskaan oli hänen lähelleen tullut, liittyi tähän mieheen; hänen muotonsa kuvautui sen vuoksi kummallisen salaperäisenä ja uhkaavana hänen katseensa eteen.

»Mutta muistatteko, mitä minä vastasin tähän suurisuiseen yllyttäjälyriikkaan?» Björnholt kysyi.

»Tuolla tulee pastori Fonn», Hamre keskeytti nähtävästi kevennetyllä mielellä. Hän ei yhtä suuresti ihaillut Björnholtin muistia kuin Stubb.

Björnholt kääntyi. »Ja hänen lähin alipäällikkönsä», hän lisäsi. Hän lähestyi sitten Stubbia ja alkoi vähän hiljempaan: »Kuulkaas, tiedättekö, mitä kerrotaan Fonnista ja hänen uudesta kilpailijastaan pastori —»

Stubb rykäsi kovasti, veti sitten Björnholtin syrjään ja kuiskasi: »Hiljaa — ettekö te muista — Vikhän on —»

Toinen vihelsi. »Samaa sorttia! Saakeli, sehän on totta.»

Molemmat uudet vieraat tulivat puutarhaan. Pappi oli nuorenpuoleinen mies, joka näytti pitkältä varrelta, jonka päässä on suhteettoman raskas kukka. Pitkät jalat olivat paljasta luuta ja nahkaa; kapeat kädet olivat aina kylmiä ja kosteita. Tukka oli sileästi korvan taa kammattu. Kasvojen väri oli harmahtavaa, iho sileätä kuin öljyllä kiiloitettu. Poskia varjosti hieno, harva parta. Mutta kivuloisissa, verettömissä kasvoissa oli kaksi kaunista, syvää, epäluuloista silmää, jotka eivät koskaan katsoneet siihen, jonka kanssa hän puhui. Hän näytti siltä kuin hän aina olisi »urkkinut ihmisten häjyjä ajatuksia», niinkuin Stubb kerran oli hänestä sanonut.

Papin »lähin alipäällikkö», kaikkien lähetysseurojen esimies, kirkkoväärti, entinen maallikkosaarnaaja, nikkarimestari Vildhagen oli lihava mies, jalat raskaat, leveät, vähän sisäänpäin kääntyneet, ja kasvot pulleat, keltaisenkalpeat, tuuhean, tukanvärisen parran ympäröimät. Imelä hymyily ja naisekas heikko ääni olivat suurelle ruumiille vastakkaisia.

»Me puhuimme Knut Holtista», Björnholt sanoi, kuin oli tervehditty. »Muistattehan häntä Fonn?»

»Muistan — innokas kansan puhuja», pappi sanoi sävyisästi, mutta äänenpainolla, joka aivan siivosti työnsi keskustelun alaisen kunnioitettavan seurapiirin ulkopuolelle.

»Muutoin —», puuttui laivankapteeni puheeseen, »oli Knut Holtissa hyvääkin. Hänellä oli rohkeutta. Kuin minä kuljetin hänen isänsä laivaa, teki hän minun kanssani matkan Mustallemerelle. Silloin hyppäsi hän mereen pelastamaan merimiestä, joka ei osannut uida ja oli pudonnut. Aalto oli korkea ja piru vieköön jos minä olisin itse uskaltanut sen tehdä. Mutta hän pelasti miehen.»

Laiva oli laskenut ankkurinsa. Veneet ympäröivät sitä ja alkoivat tulla maihin saaliineen. Vikin puutarhaan kokoontuneet lähtivät satamaan. Juuri heidän tullessa laski harmaaksi maalattu vene laituriin, ja englantilaiseen matkapukuun puettu nuori mies juoksi portaita ylös. Se oli Hamren sisarenpoika ja perillinen, konsuli Robert Gil. Hänellä oli omituisen pitkät kasvot, hiukan riippuva alahuuli ja suuret, petomaiset hampaat. Hän oli kaupungin ensimmäinen sporttimies. Joka kesä matkusteli hän vuonoissa puettuna nahkahousuihin ja rauvoitettuihin kenkiin — ja koko joukko kalakärpäsiä Stanleyhatussa, sekä puoli tusinaa koiria matkassa. Nimensä hän lausui »Djil» ja karttoi kaikkia norjalaisia sanoja, joita hän ei voinut lausua kieli paksuna. Hän halveksi kaikkia muita kieliä paitse englannin eikä sen vuoksi puhunut oikeastaan mitään tunnettua kieltä, muuta kuin silloin kuin oli englantilaisia kaupungissa — jokapäiväisissä oloissa hän vaan mörähteli, sehän kuitenkin vähän muistutti sitä ainoata kieltä, jota hän kunnioitti.

»Rynt, rynt», hän sanoi antaessaan enolleen kättä ja nostaessaan muille hattua. Hamre ei hievahtanutkaan. Toisella silmällään hän katsoa sujautti pitkin täksi päiväksi lipuilla koristettuja meriaittojaan ja tehtaitaan, toisella hän halveksi kansajoukkoa.

Tukkukauppias kutsui ystävät juomaan lasin viiniä »päivän johdosta», niinkuin hän sanoi. Kutsumukseen suostuttiin ja lähdettiin astumaan pitkin maantietä, Kornelia jäi laiturille.

Ylhäällä maantiellä seisoi mies mustassa nutussa, joka höllästi verhosi hänen laihaa ruumistaan. Hän nojautui keppiään vasten ja katsoi jännitettynä laivaan. Kuin ystävät menivät hänen sivutseen, tervehtivät he hitaasti. Päällysnuttuun puettu mies kääntyi kokonaan heihin päin, nosti syvään hattua paljastaen terävän pään, jonka yli oli kammattu ohutta tukkaa toisesta korvasta toiseen, saamatta kuitenkaan kaljua päälakea peittoon. Tervehtiessään hän ojensi kaulaansa, pitkä, kapea nenä käyristyi, ohuet huulet aukenivat ja paljastivat rivin hohtavan valkeita hampaita. Se oli omituinen hymyily, siitä ikäänkuin tuikahti valoa ja se oli samalla kohtelias ja ivallinen. Hän näytti haukalta joka kohteliaasti tervehtii varmaa saalistaan.

Se oli laivanisäntä Arne Holt. Hän oli lähettänyt veneen laivaan, hän odotti näet poikaansa kotiin monivuotiselta ulkomaan matkalta.

Äkkiä riensi hän laiturin portaille — hän oli nähnyt veneen lähtevän laivasta matkustaja muassaan. Hän astui alas portaita ja jäi seisomaan viimeiselle. Kuin vene tuli niin lähelle, että hän saattoi tuntea poikansa, loistivat hänen terävät haukankasvonsa, hänen silmänsä kostuivat, ja hän nauroi pidätettyä suonenvedon tapaista naurua.

»Tervetulleeksi! Tervetulleeksi! Olitpaan sinä kuitenkin muassa», hän sanoi ja pudisti kiihkeästi poikansa kättä, kuin tämä — ijältään hiukan yli kolmenkymmenen — astui veneestä, »Minä en päässyt tulemaan laivaan —.»

Knut Holt ei ollut isänsä näköinen. Hän ei ollut vaalean eikä tumman värinen, keskikasvuinen, harteikas, mutta vähän litteärintainen. Parrattomissa kasvoissa oli aivan suora nenä ja kaksi harmaata hiukan himmeätä silmää. Hän näytti etusijassa vähän suuttuneelta, kuin hän sikariaan pureskellen tervehti isäänsä ikäänkuin olisi ollut vain vähän soutelemassa.

He astuivat ääneti laituria pitkin. Vikin talon kohdalla he kulkivat Kornelian sivu. Knut näki kaksi uteliasta silmää, jotka katselivat häntä ikäänkuin syvältä piilosta, kuin hän kasvot puoleksi heihin käännettyinä meni puutarhan portista. Knut antoi sikarin pudota ja pysähtyi. »Kuka se oli?» hän kysyi.

»Kornelia Vik.»

»Vai niin. Minä en olisi häntä enää tuntenut. Hänestähän on tullut — hän on muuttunut.»

Holt ei vastannut.

He menivät edelleen. »Sinä voit hyvin?» isä kysyi hiukan hämillään.

»Ky-yllä.»

Kuin he tulivat kadulle, joka kulki Holtin talon sivu, pysähtyi Knut taas ja katsoi ympärilleen. »Kummallista, kuinka kaikki on entisellään täällä kotona», hän sanoi. »Minä esimerkiksi luulen, etten minä koskaan ole noussut maihin mihinkään norjalaiseen kaupunkiin, jottei laivan ankkuriin käydessä, olisi tullut laivaan muutamia lihavia, punakoita ihmisiä, tervehtineet päällikköä tuttavallisella 'Morning', kiskasseet tupakkahuoneen oven auki meluten niin kovasti kuin suinkin ja tilanneet seltterivettä ja konjakkia. Minusta tuntui niin ihmeen kodikkaalta, kuin tänään tapahtui juuri samalla tavalla. Ja katso sitten tuota kulmassa olevaa kauppaa, ikkunassa korutavaroita, kivikaluja, öljyvaatteita ja onkia! Ja tuolla — kirjakaupassa — myödään, Jumala paratkoon, vieläkin etupäässä suklaatia ja hajuvettä ja siinä sivussa blankettia.» Hän meni ikkunaan. »Aivan oikein! — Vilockin hunajarohtoja — Israelin hajuvettä — niin, niin! Ei pienintäkään muutosta.»

»Eihän toki», vanha Holt nauroi. »Meidän mielilauseemme on: 'Me tiedämme, mitä meillä on'.»

Holtin talo, »linnaksi» kutsuttu, oli korkealla mäellä, ja sitä ympäröi puutarha, joka ulottui toiselta puolen katuun ja toiselta mereen. Kuin he olivat tulleet puutarhaan, osoitti Knut erästä penkkiä ja kysyi: »No — vieläkö siellä pyydetään ihmisiä?»

»Vielä, vielä», laivaisäntä vastasi tyytyväisesti. »Se on oivallisessa kunnossa. Niin todellakin — ha, ha! — sepä minun pitää kertoa sinulle! Tiedäpäs, kuin tässä muuanna päivänä sain pyydykseeni — ajatteleppa — sain — itseni!»

»No, silloin sinun pyydyksesi liekin hyvä.»

»Ha, ha, ha! Niin, näeppäs, — minä kuljeskelin täällä puistossa lukien sanomalehtiä. Kävellessäni tulin penkin luo, enkä muistanut että se ei ollut oikea, istuuduin — ja olin satimessa. Mutta minä olen pyytänyt muitakin. Entäs sitten puiston veräjä! Se sinun sitten pitää nähdä. Se on tehty siten, että kuka tahansa pääsee sisään, mutta ei kukaan ulos, jollen minä auta — ha, ha!»

»Ei, kuules nyt isä, eläkäämme sivistyneitten ihmisten tavalla. Etkö sinä voi tyydyttää pyydystyshimoasi hiirillä ja rotilla tai muilla eläimillä ja jättää ihmiset rauhaan.»

»Ei, juuri ihmistä, sitä vaarallista eläintä —»

»Minä en ymmärrä, miksi sinusta ei ole tullut orjakauppiasta tai urkkijapoliisia tai muuta semmoista halpamaista rahjusta.»

»Ha, ha, ha! Sinä olet yhtä leikkisä kuin ennenkin, minä näen», Holt nauroi ja hieroi käsiään.

He astuivat ylös maahan muuratulta portaita, jotka veivät talon edustalle.

»Kuka nyt hoitaa sinun talouttasi?» Knut kysyi pysähtyen ylimmälle portaalle.

»Hoitaa taloutta —?»

»Niin.»

»Hm — se on Katriina», änkytti Holt ja kävi tulipunaiseksi.

»Katriina? Sekö paksu, sisäpiika?»

»Hm — min. Erinomaisen sukkela», Holt mutisi ja alkoi astua taloa kohti.

II.

Huone, johon Holt vei poikansa, oli melkein komeasti sisustettu, mutta muistutti sittenkin kestikievaria maalla. Sohva oli ikkunan alla, pöydät ja tuolit missä sattui, kartiinit riippuivat vinossa, muutamia sipulikasvia oli tungettu kaulaa myöten kallisarvoisiin vaaseihin ja näyttivät kuin olisivat tukehtumaisillaan. Seinällä oli mitättömiä kuvia ja rumasti tehtyjä valokuvia kallisarvoisten taulujen rinnalla. Kaikki pöydät ja kaapit olivat sekaisin täytetyt kukkuroilleen joutavalla talonpoikaisrihkamalla ja oikeilla arvokkailla marmori- ja alabasterikaluilla. Näytti siltä kuin kaikki, mitä talossa oli sekä romua että taideteoksia, olisi asetettu näytteille tähän huoneeseen. Ilma oli huoneessa ummehtunutta kuin romuhuoneessa.

Knut jäi seisomaan hetkeksi ja katseli ympärilleen. Sitten hän aukasi ikkunan.

»Niin — no nyt sinä taas olet kotona», vanha Holt alkoi, hieroi käsiään ja katseli taas poikaansa puoleksi hämillään, puoleksi hellästi. »Mitä minä saan tarjota sinulle? Lasin viiniä? Tai kahvia? Tai —»

Ovi viereiseen huoneeseen aukesi ja sisään astui lihavanlainen nainen viidennelläkymmenellä. Hän oli puettu puoleksi talonpoikais-, puoleksi kaupunkilaistapaan, sormissa kultasormuksia ja korvissa pallukat. Hänen kasvonsa punottivat, hiki helmeili hänen kiiltävällä otsallaan. Hän näytti tulleen suorastaan kyökkitulen äärestä. Hänen käytöstavassaan ja olennossaan oli sekä luottamusta, että ujoutta — hän nähtävästi ei tiennyt miten hänen piti ottaa vastaan kotiin palaavaa poikaa. Viimein meni hän lattian poikki, ojensi Knutille kätensä ja sanoi koettaen näyttää äidilliseltä: »Tervetulleeksi kotiin, Knut!»

Knut jäi seisomaan hänen lihava, kostea kätensä omassaan ja tuijotti häneen vastaamatta. Hänestä hän katsoi kysyväisesti isäänsä. Syntyi kiusallinen äänettömyys, jolla välin Knut päästi irti lihavan, kostean käden. Viimein istuutui Holt sohvaan ja alkoi yskien ja tavoitellen:

»Etkö tahdo käydä istumaan, Knut. Matkasta väsyneenä —»

Lihava nainen seisoi hetkisen epäröiden keskellä lattiaa, punottaen yhä enemmän. Sitten meni hän päättäväisesti istuutumaan Holtin viereen. Tämä hypähti ylös kuin käärmeen pistämä, mutta malttoi kuitenkin heti mielensä ja kääntyi Knutiin.

»Me — puhuimme — niin, mitä me saamme sinulle tarjota? Katriina, onko sinulla —?»

»Minä olen keittänyt kahvia», vastasi Katriina, joka äkkiä oli kalvennut. Holt katsoi kysyväisesti poikaansa.

»Tahdotko sinä —?»

Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.

Knut sytytti hitaasti sikarin ja heittäytyi nojatuoliin, joka oli ikkunan ääressä.

»Noo — vai niin», hän sanoi. »Uskallanko minä kysyä, onko minulla sisaria?»

Vanha Holt koitti nauraa, mutta se ei onnistunut.

»Tämä on sinulle odottamatonta — —. Kas, näetkös — hän on vanha palvelija — tullaan niin perhanan tuttaviksi —. Muuten — minä vakuutan sinulle —»

»Oli menneeksi. Sinullahan on oikeus valita seurustelupiirisi yhtä hyvin kuin minullakin. Yksi seikka vaan: minä en tahdo kuulua perheeseen — tee se hänelle selväksi.»

»Minä vakuutan sinulle todellakin», alkoi Holt taas, mutta Knut keskeytti hänet.

»Puhukaamme jostain muusta», hän sanoi. »Sanopas —»

Kahvi tuotiin, mutta sen toi toinen palvelija. Katriina ei enää näyttäytynyt. Kuin palvelija oli mennyt, Knut sanoi kahvia maistellen: »Hän osaa laittaa kahvia — se on hyvä. — Sytytä piippu, isä, ja sitten ala puhallella: Valmista pojallesi muutamia kaupungin lihavista vasikoista.»

»Ha, ha, ha!» Holt nauroi, ja tällä kertaa oli se luontevaa naurua. »Myöhemmin, sitten saat sinä sekä lihavat että laihat. Mutta ensin sinä: kerro minulle matkoistasi.» Hän sytytti piipun, otti tuolin ja istuutui lähelle poikaansa. »Muistatko kuin sinä viimein tulit kotiin ulkomailta? Jumaliste, se oli — se oli — kuin olisi lukenut Darwinia.»

»Sinun isänsydämmesi, isä —»

»Minun isänsydämmeni — no niin — enhän minä voi kieltää — minähän olen täällä istunut yksin kaikki nämä vuodet —.»

Hän rykäsi ja pureksi kiivaasti piipun hammasluuta. Knut katsoi ulos ikkunasta ja oli hetkisen vaiti. »Minulla ei ole mitään kerrottavaa», hän sanoi sitten — hänen äänensä oli aivan viehkeä ja hellä.

»Sinä lasket leikkiä! Sinulla, jolla on niin vilkas käsityskyky, sinullako ei olisi —»

»Minä olen täydellisesti tyhjä, isä.»

Holt katseli hetkisen levottomasti poikaansa ja naputteli koukkuisilla kynsillään edestakaisin suuria hampaitaan.

»No mutta kerro minulle edes, miten asian laita on: Sinähän aioit asettua Lissaboniin —?»

»Niin.»

»Sinä luovuit siitä aikeesta?»

»Niin. — — Tapahtui jotain, joka — —»

»Sinä muutit mieltä äkkiä?»

Knut katsoi tarkasti isään.

»Niin. Oletko sinä kuullut siitä mitään?»

Holt punastui. Hänhän oli pannut liikkeelle kaikki portugalilaiset kauppaystävänsä saadakseen jotain tietää.

»Sinä olet kuullut, että minä aioin mennä naimisiin?» Knut kysyi edelleen.

»Niin — kieltämättä —»

»Se on totta.»

»Mutta —?»

»Hän kuoli.»

Holt katsoi sääliväisesti poikaansa. »Poika parka, sinulla siis on surua. Nyt minä ymmärrän, että sinun mielesi —»

»Sinä erehdyt isä. Minä en häntä sure.»

Holt katsoi hämmästyneenä häneen.

»Kuka hän oli?» hän kysyi hetkisen kuluttua.

»Amerikkalainen nainen norjalaista alkuperää Buenos Ayresista. Minä olin matkustanut edeltä käsin Lissaboniin järjestämään välttämättömintä. Laiva, jolla hän lähti merelle muutamia kuukausia sitten, ei ole tullut perille. Minä en ole vielä voinut saada mitään tietoja sen vaiheista.»

Syntyi hetkeksi äänettömyys. Vanha Holt tunsi itsensä kiitolliseksi mielessään. Tuo amerikkalainen nainen, josta hän muuten ei mitään tiennyt, eikä nytkään tahtonut sen enempää tietää, oli tuottanut hänelle monta unetonta yötä. Hän oli usein ajatuksissaan toivonut sen vieraan naisen, joka uhkasi ottaa hänen poikansa häneltä, meren pohjaan, jossa hän nyt hyväksi onneksi olikin.

Kolkutettiin. Holtin sanottua »sisään» tuli näkyviin nuorekkaat, punakat kasvot, joita ympäröi oivallisin, vaalea, kihara tukka, mitä nähdä voi.

Knut hypähti ylös. »Pietari! Hurraa! Hurraa!» Hän riensi tulijan luo, veti hänet peremmä lattialle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi: »Minä iloitsen todellakin taas nähdessäni sinun hävyttömän kirkkaat kasvosi! Juuri säntilleen samanlaisina kuin silloin, kuin minä läksin! Tulee terveeksi kuin sinua katsoo!»

Nuori mies, kaupanhoitaja Pietari Ström, pudisti Knutin kättä ja katsoi häneen uskollisilla sinisillä silmillään, jotka tällä hetkellä olivat täpösen täynnä kyyneliä, saamatta ainoata ymmärrettävää sanaa huuliltaan.

»Noo! Istu», Knut sanoi ja veti hänet sohvaan. »Isä», hän kääntyi Holtiin, »sinun parasta viiniäsi minun paraalle ystävälleni! Nyt me tahdomme viettää oikein hauskan illan yhdessä.»

Vanhalle Holtille tuli kiire. Hän riensi kyökkiin ja antoi käskyjä, jotka saattoivat kaikki palvelijat hämmästyksiin. Sitten syöksyi hän talon alle kamalan syvään kellariin ja tuli vähän ajan perästä ylös muassaan korillinen kaiken värisiä ja muotoisia tomuisia pulloja. Siinä oli valkeita läpikuultavia pulloja, joissa oli keltainen lakka, — niitten synnyinmaa oli Ranska. Toisia oli solakoita, vihreitä Reiniltä, leveitä, hopeapäisiä champagnepulloja ja lyheitä, melkein mustia ukkosia Capista. Ja ylös ja alas juostessaan hän jupisi: »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! No viiniä hän toden totta saa.» Eikö hän ollut saanut Knutia iloiselle päälle, väsynyt, kyllästynyt katsehan oli kuin tuulen pois pyyhkimä! »Noo, hän saa viiniä, jonka veroista monella ei ole tässä kaupungissa, Jumalan kiitos!»

Kohta he jo kaikki istuivat pöydän ympärillä ja maistelivat Holtin viiniä. Knut oli säteilevän iloinen. Ei hän kuitenkaan puhunut matkoistaan, vaan yksistään omasta ja Pietarin yhteisestä elämästä entisinä aikoina. »Muistatko sinä? Muistatko sinä?» sanottiin lakkaamatta ja taisipa se niin olla, että Pietari muisti! Kaikki, mitä he yhdessä olivat kokeneet, oli uskollisesti tallella hänen sydämmessään. Ja kuinka ylpeä, kuinka onnellinen hän oli, että Knut Holt, hänen koulukumppaninsa ja ystävänsä, paras, suurin ihminen, minkä hän tunsi, todellakin huoli muistaa näitä menneitä aikoja.

Vanha Holt oli ääneti, hieroi alituisesti kynsiään vasten hampaitaan ja ajatteli: »Minun poikani vertaista ei ole toista tässä maassa.»

Kuin oli syöty ja jälleen istuttiin sikarien ja viinin ääressä, sanoi Pietari puoleksi ujosti: »Kansanyhdistyksessä me tietysti olemme yksissä mielin vastustaneet Björnholtia ja Hamrea.»

»Kansanyhdistyksessä — mikä se on?»

»No mutta, etkö sinä muista kansanyhdistystä, jonka sinä itse olet perustanut?»

»Aah — joutavia.»

Pietari kävi tulipunaiseksi.

»Niin no, eihän siitä nyt enää mihinkään ole», hän sanoi vaatimattomasti. »Sen jälkeen kuin sinä läksit ei meillä ole ollut ketään puhujaa. Mutta me olemme koittaneet parastamme. Minä luulen, että me voimme sanoa sen jossain määrässä meidän ansioksemme, ettei Björnholtia eikä Hamrea ole valittu tällä ajalla. Eikö ole totta, Holt?»

Holt nyökäytti.

»Sepä on kauhean sitkeätä», huudahti Knut. »Täällä kotonahan kaikki kestää ijankaikkisesti.»

»Mutta — mutta —», änkytti Pietari, »eikös se ollut oikein?»

»Mene torille, osta ja myö, liho ja käytä korkeita kauluksia niinkuin Hamre, hyvä Pietari. Oli paha, että te estitte valitsemasta häntä. Hän voisi nyt olla ministeri.»

»Hamre? Mutta et suinkaan sinä voi tarkoittaa, että —?»

»Rakas ystävä, ollaan totisia. Oletko sinä nähnyt Hamren esittävän maljaa? No hyvä. Oletko sinä semmoisissa juhlallisissa tilaisuuksissa katsellut hänen nenäänsä? Et. Se on paha se, täytyy aina tehdä havaintoja. Minä sanon, että semmoisessa maassa, kuin tämä meidän, on ministerissä tärkeintä nenä. Sen täytyy olla juhlallisen; ministerillä täytyy olla taipumusta viralliseen mimiikkiin. Hamren nenä on aivan ministerin nenä. Ystäväiseni, anna hänen noudattaa kutsumustaan.»

»Sinä lasket leikkiä!»

»Niin, mitäs tässä muutakaan kannattaisi tehdä? Mitä hittoja te tahdotte? Mihin esimerkiksi sinä Pietari voit päästä? Tahdotko sinä kansanjohtajaksi tai ministeriksi?»

»Minäkö? Jumala varjelkoon!»

»No. Sitten minä sanon uudestaan: mene torille ja pörssiin ja lue klassikoltasi: vehnää raskasta, siirappia maukasta, ja anna liebhaberien yksin taistella keskenään laakeriseppeleistä ja kunniamerkeistä.»

»Mutta suurissa yhteiskunnissa, siellähän taistelevat —»

»Kylläiset ja nälkäiset — ja elämästä ja kuolemasta, ja se taistelu tullee meillekin vielä kerran. Kullakin ajalla on surunsa. Mutta tänä iltana me kuitenkin tahdomme unohtaa suuren sodan suurissa yhteiskunnissa ja pienen pienissä. Sinun pyöreitten, terveitten kasvojesi malja, Pietari. Pidä huolta, että sinun sukusi ei koskaan lopu, ja meidän ei tarvitse peljätä kylläisiä eikä nälkäisiä!»

Aikaisempaan, hilpeään mielentilaan ei oikein enää päästy. »Hän on muuttunut,» vanha Holt ajatteli itsekseen ja tämä havainto tuotti hänelle paljon ajateltavaa. Pietari tunsi sanomattomasti pettyneensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan voivansa sanoa nämä sanat Knutille: »Me olemme järkähtämättä pysyneet kiinni sinun ohjelmassasi,» — ja nyt sai hän kuulla, että se kaikki oli vaan joutavaa. Se kävi häneen niin kipeästi, mutta Knut kai oli oikeassa, hän ajatteli; me luultavasti emme ole oikein seuranneet muassa.

Knut huomasi, että hän oli loukannut ystäväänsä, ja hän löi häntä olalle ja sanoi: »Älä huoli siitä, mitä minä sanon! Minä olen tällä hetkellä kuollut kaikille yhteiskunnallisille kysymyksille; minä elän asianhaarain vuoksi yksityisenä. Ja etenkin tänä iltana minä janoan rauhaa, hauskuutta. Sen vuoksi — laula meille vähän. Ethän sinä liene herennyt laulamasta!»

»Ohoh! Hänhän on lauluseuran johtaja,» ilmoitti Holt.

»Laula sitten!»

»Mitä siitä olisi sinulle?»

»Minulle? Minä mieluummin kuuntelen sinun lauluasi kuin paraimpien taidelaulajien, nyt sinä sen tiedät.»

»Sinua!» Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi kauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita vienoja, idyllimäisiä lauluja »meidän lapsuutemme vihannoista laaksoista», »paimenen soitosta», »keijukaisten tanssista ja koskien kohinasta,» vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja surumielisyyttä. Knutin mieli niin oudosti heltyi niitä kuunnellessa. Mistä muistuivat hänen mieleensä vanhan klaveerin sävelet kaukaisessa pappilassa, jossa hän oli viettänyt muutamia vuosia lapsuutensa ajasta. Ne olivat niin hienoja, niin viehkeitä ja niin haaveksivia. Niissä kaikissa oli kuivien ruusunlehtien tuoksua. Hänen teki mieli sanoa: »Että nämä laulut todellakin vielä elävät, ja että on ihmisiä, jotka saattavat niitä laulaa niin hartaasti, niin sydämmellisesti ja hellästi.» Hänestä se tuntui kummalliselta, hänen korvissaan vielä soi:

On ääni kaukaa helkkänyt, Te puutteen lapset riviin nyt, Nyt ikeet lyökää pirstaleiksi Ja sortovalta sirpaleiksi, Punalippu jo uhaten liehuaa, Tuhatjoukkio vartoo sen suojassa Ja huutaa työtä tai kuolemaa.

Oli myöhään illalla kuin Pietari sanoi hyvää yötä ja Knut meni huoneeseensa. Hän istuutui ikkunansa ääreen ja katseli kaupunkia. Korkeimmalla olevien talojen katot, kirkontorni ja muutamat kukkulalla olevat mustat puut kuvautuivat selvästi pilvetöntä taivasta vasten. Merellä vilkkui majakka. Muutamissa taloissa näkyi tulta ikkunoissa. Äärimmäisenä oli meri kuin musta ammottava kuilu.

Ikkunastaan saattoi Knut nähdä kauppias Vikin talon edustalla olevan kivitetyn paikan. Hän muisti lapsena usein leikkineensä siinä, Niiltä ajoilta oli hänen mielessään kuva talon asukkaista, joka ei koskaan ollut häneltä hälvennyt. Vikin itsensä hän muisti lauhkeasta talvipäivästä, se oli sunnuntai, lumi oli ollut märkää ja hän oli yhdessä muutamien muitten poikien kanssa rakentanut oivallisia vallituksia ja linnoja Vikin talon edustalle ja he olivat olleet sotasilla. Knut ja hänen puolueensa kävivät juuri vihollisten etuvarustusten kimppuun hurjasti hurraten, kuin Vik joka tuli kirkosta, äkkiä seisoi heidän keskellään mustiin puettuna ja pyhäpäiväisen juhlallisena, ja pelkällä läsnäolollaan sai kuolonhiljaisuuden aikaan. Rohkeinkin tunsi polviensa horjuvan allaan, kuin hän tutkivaisesti alkoi tarkastaa itsekutakin puoleksi ummistetuilla silmillään, ja kuin hän äänellä, joka kuului kuin syvästä kellarista, huusi heille: »Sitenkö teidän vanhempanne opettavat teitä lepopäivää pyhittämään? Laittauttukaa kotiinne ja heittäytykää katuen rukouksessa Jumalan kasvojen eteen!» silloin oli kuin hirmumyrsky olisi samassa silmänräpäyksessä pyyhkinyt pois molemmat sotajoukot ja paikka oli tyhjä.

Sen päivän jälkeen ei Knut koskaan enää mennyt sinne ja kauhistuneena hän karttoi Vikiä, kuin tämä sattui tulemaan hänelle kadulla vastaan. Hänen korvissaan kuuluivat aina sanat: »alas katuen ja rukouksessa» ja hän oli näkevinään Vikin astuvan polvistuneen ihmisjoukon yli ja tallaavan heitä jaloillaan. Vik pysyi salaperäisenä ja peloittavana hänen mielessään siksi kuin hänestä tuli aika mies. Kuin hän luki tai kuuli Israelin kostavasta Jumalasta, niin hän aina näki edessään kauppias Vikin kivenkovat kasvot.

Toinenkin peloittava olento oli näyttäytynyt hänelle Vikin talon kohdalla. Se oli Vikin sisar; suuri nainen, joka aina oli mustiin puettu ja käsissä kiiltonahkamansetit. Hänellekin Knut määräsi paikan vanhan testamentin profeettain ja patriarkkain seurassa.

Korneliaa näki Knut harvoin muualla kuin kirkossa. Siellä istui pieni hento tyttö, jonka kasvot näyttivät niin harmailta ja vilustuneilta, kokoon hykertyneenä kirkon nurkkaan ja katseli seurakuntaa jumalisen huolestuneilla katseilla. Knutilla oli se käsitys, että hän oikeastaan oli kuolleitten maasta kotoisin, ja että hän tuli tähän maailmaan ainoastaan katsellakseen sitä vakavasti ja sääliväisesti. Se oli sen vuoksi hämmästyttänyt häntä hyvin suuresti, kuin hän kerran tapasi hänet Vikin talon edustalla leikkimässä »pataa» heidän naapurinsa, sepän kevytmielisten tyttärien kanssa. Näky katosi kuitenkin heti. »Kornelia!» kuului ankara miehen ääni talosta ja samassa Kornelia riensi tiehensä, ja sepän tytönheitukat peljästyneinä pujahtivat lähimpään solaan.

Mieheksi tultuaan oli hän nähnyt Korneliaa vain sivumennen, ja joka kerran kuin hän kohtasi hänet, tunsi hän varmasti, ettei hän toista kertaa ollut ryöstäytynyt kadulle leikkimään »pataa.»

Hän istui siinä kauvan katsellen kivitettyä paikkaa ja ajatteli niitä, jotka asuivat vihreän aituuksen sisäpuolella.

III.

Myrskyisenä ja sateisena Marraskuun päivänä tuli kirjansitoja ja kirjanpainaja Olsenin työhuoneeseen laiha mies, jolla oli kauniit, mutta terävät ja laihat kasvot ja suuret, valkeat hampaat. Hän oli juuri tullut ainoalla pienellä höyrylaivalla, joka siihen aikaan kulki vuonoissa, ja kuljetti kaikki tavaransa muassaan pienessä nahkalaukussa, joka riippui hänen hartioillaan. Hän haki työtä ja antoi kirjanpainajalle kirjeen joltain virkamieheltä läheisestä rannikkokylästä. Virkamies, joka oli asioissa kirjanpainajan kanssa, kirjoitti:

»Hän on sukkela mies, mutta levoton luonnoltaan. Hänen isänsä oli juonittelija ja juoppo. Te tekisitte minulle palveluksen, jos voisitte hankkia miehelle työtä, jotta me pääsisimme hänestä.» Kirjanpainaja kynsi korvallistaan. Hänestä ei suosittelu ollut oikein mieleinen. Mutta hän oli velassa samalle virkamiehelle, joka myös vuosittain antoi hänelle jotensakin paljon työtä. Ei käynyt päinsä muitta mutkitta ajaa levoton mies ovesta ulos. Hän alkoi kuulustella vierasta.

»Teidän nimenne on?»

»Holt.»

»Te olette kirjansitojan sälli tai —»

»Minä olen mekaanikko.»

»Me —?» Kirjansitoja katsoi häneen hämmästyneenä.

»Ja seminaristi —»

»Se —?» kirjansitoja jäi seisomaan suu auki. Mitä hän tekisi mekaanikoilla ja seminaristeillä työhuoneessaan.

»Ja sen ohella hiukan puuseppä ja puutarhuri,» lisäsi vieras ja näytti suuria hampaitaan tavalla, joka ei laisinkaan miellyttänyt säädyllistä käsityöläistä.

Hän luki taas kirjeen ja sylki.

»Hitto vieköön, jos minä tiedän, mitä minun pitää sanoa,» hän sanoa tokasi.

»Minä ymmärrän myös vähän kirjanpainamista. Ehkä voisin minä olla avullisena sanomalehden toimituksessa,» toinen sanoi.

Sanomalehden! Sehän on totta. Kirjansitoja toimitti kaupungin ainoata sanomalehteä. Ei sen toimittaminen mikään taikakonsti ollut, mutta kirjansitoja Olsen ei ollut mikään kirjallinen nero. Hänen lehtensä oli aina ollut tunnettu omituisista painovirheistään. Hän tarvitsi sen vuoksi korrektuurinlukijaa, ja koska vieras oli seminaristi, niin hän lienee perehtynyt oikokirjoituksen salaisuuksiin. Tässä oli huokeata apua saatavissa, ja kirjansitoja alkoi hieroa kauppaa. Muukalainen oli taipuvainen ja he sopivat asioista. Siten tuli Arne Holtista pienen rannikkokaupungin asukas.

»Isä oli juonittelija ja juoppo», oli lyhyt elämäkerta virkamiehen kirjeessä. Ja se olikin oikea. Hän oli mies, jota ei onni ollut seurannut. Hän oli oikeastaan puuseppä, mutta sen ohella pyssyseppä, kelloseppä ja laivanrakentaja. Kaikissa näissä ammateissa hän oli tehnyt keksintöjä, mutta aina hän oli myöhästynyt. Sällinä oli hän vaeltanut halki Tanskat ja Saksat, jossa hän muun muassa oli lueskellut valistusajan kirjailijoita, jotka hän jo tunsi vanhan papin kirjastosta. Kotiin tultuaan hän alkoi innokkaasti levitellä saamiaan mielipiteitä, mutta siinäkin hän myöhästyi. Vanha pappi oli kuollut, vanha valistus oli harhaoppia, ja häntä itseään alettiin kohta pitää vaarallisena miehenä. Hän ei saanut työtä, hänet työnnettiin pois kaikista luottamustoimista, jotka hänellä kerran oli ollut, ja hän kävi katkeraksi ja ihmisaraksi, hommaili lopulta vain koneenmallia, jotka eivät koskaan valmistuneet, näki nälkää paljon, joi paljon ja kuoli viimein köyhänä ja unhoitettuna.

Hänen poikansa Arne oli perinyt isänsä hyvän pään, ja hyvän aikaa näytti siltä kuin hän olisi perinyt hänen kohtalonsakin. Hän oli ensin konepajassa, sitten seminaarissa ja oli kaikkialla ensimmäinen. Mutta kuin hän koetti saada vakinaista tointa tutkintojensa ja todistustensa nojalla, joutui hän karille. Hän haki kaikella kunnioituksella ja kaikkein nöyrimmästi, hän uskalsi puhua oikeudestaan, ja hän valitti katkerasti, mutta aina turhaan. Hänen todistuksensa kyllä olivat hyviä, mutta niitä seurasi asianomaisesta asianomaiseen pieni »hm», josta saattoi arvata, että miehessä oli jotain nurin. Hänen onnettomuutensa oli, ettei kukaan häntä suvainnut. Hänen komea ryhtinsä tuntui esimiehistä vaateliaalta, hänen läpitunkeva katseensa röyhkeältä, hänen äkillinen naurunsa, joka paljasti rivin lumivalkeita hampaita, kuin joukon sotamiehiä, jotka kiiltävin asein astuvat auringonpaisteessa, näytti heistä pilkalliselta, ja miehen suora puhe kapinalliselta ja hävyttömältä. Hänen kykynsä — Jumala paratkoon! mutta luonne — hm. Joka tapauksessa hän ainakin oli isänsä poika.

Isän kuollessa jäi hän maailmaan köyhänä ja työttömänä. Perinnöksi sai hän keskentekoisia koneenmallia ja huonomaineisen nimen. Poika oli kuitenkin toista ainetta kuin isä. Hän ei rohkeuttaan kadottanut. Ensinnäkin kävi hän järjestään kaikkien paikkakunnan varakkaiden miesten luona ja pyysi lainaa opiskellakseen. Häntä otettiin vastaan kristillisesti mutta kylmästi. Hänelle kuvailtiin kunnianhimon kiusausta ja nöyryyden suloisia hedelmiä ja neuvottiin menemään tienoon kristillismieliselle sepälle oppiin. Koko saalis oli suosituskirja kirjansitoja Olsenille, jolla hän sai työtä tämän sanomalehdessä ja kirjansitomatehtaassa.

Hän sitoi kirjoja ja luki niitä, latoi ja korjasi sanomalehteä. Jonkun ajan perästä häntä ylennettiin. Kirjanpainaja oli alkanut kunnioittaa hänen hyvää päätään ja tietojaan ja uskoi hänen tehtäväkseen vastuunalaisen toimen, niitten uutisten merkitsemisen punaliidulla, jotka muista lehdistä olivat otettavat »Maakunnanlehteen». Holt teki työtä kuin neljä miestä, kylmi, näki vähän nälkääkin, mutta säästi rahoja. Muuanna päivänä hän pyrki osalliseksi kirjapainoon ja sanomalehteen. Hänen isäntänsä ei ainoastaan hämmästynyt, vaan hän alkoi siitä hetkestä aivan taikauskoisesti kunnioittaa sälliään. Rahojen säästäminen, kuin oli semmoinen palkka, oli taikatemppu, jota kirjansitoja ei saattanut selittää luonnollisella tavalla. Hän oli siihen luuloon etenkin taipuvainen siksi, että hän itse aina oli rahapulassa. Siitä alkaen Holtista tuli lehden ainoa toimittaja. Toimittajana hän teki itsensä heti tunnetuksi kaupungissa ja tavalla, ettei hänen nimensä sen jälkeen enää koskaan joutunut unhotuksiin. Rauhallinen pikku lehti, jonka sinertävässä paperissa raaka-aineen tuottamat tahrat suuresti häiritsivät painon selvyyttä, ei ollut siihen saakka koskaan uskaltanut uutisten ja ilmoitusten puolueettomalta alueelta. Mutta kuin Holt pääsi valtaan muuttui asian laita. Hän kirjoitti kerran hyvin mieskohtaisen kirjoituksen siitä »syvästä horrostilasta», johon kaupunki oli vaipunut. Se tarvitsi tuon tuostakin pientä herätystä, pientä tulinuolta ja toimitus tahtoi vastaiseksi pitää huolta sen puutteen poistamisesta. Ja sitten tulivat nuolet, toinen toisensa jälkeen singahtaen vasten kaikkea melkein mitä kaupungissa oli vanhaa, juurtunutta auktoriteettia. Enemmin ei olisi kauhistuttu jos vuoren perusta olisi auennut ja niellyt kaupungin varakkaimmat perheet. Että saattoikin panna nämä vanhat, korkeasti kunnioitetut nimet kirjansitoja Olsenin sanomalehteen, jossa oli niin vinot kirjaimet ja niin kurjaa painomustetta, ja joka tähän saakka oli ollut kaikkein nöyrin ja kuuliaisin kauppailmoitusten ja kunnallispäätösten edustaja, se oli verraton rikos, eikä mikään rangaistus saattanut olla kyllin kova. Kävi niinkuin kukin saattaa arvata. Kuin Holt jonkun aikaa oli herättänyt palokauhua kaikissa taloissa, herkesivät lehteä pitämästä kaikki oikeamieliset, se on kaikki, joilla oli varaa maksaa se. Siihen päättyi Holtin sanomalehtitoimi. Hänen täytyi maksaa kirjoituksensa osuudellaan lehteen, ja kirjansitoja tarttui taas hallitusohjiin, teki synnintunnustuksen ja sai anteeksi.

Holt möi sen jälkeen osuutensa kirjapainoon ja pani toimeen talonpoikaiskaupan eräässä kellarissa. Se menestyi. Tätä liikettä pitäessään hän huomasi itsessään uusia voimia, hänellä oli myöskin hyötyä tuttavuuksista maaseudulla. Hän ansaitsi rahaa, ja hän huvittelihe. Siitä kellarista lenteli kaupungille purevia, naurua herättäviä sanoja; hän jatkoi tavallaan toimittajatointaan, ja hän oli nyt niin paljon vaarallisempi, kuin ei kukaan saattanut tukkia hänen suutaan lakkaamalla tilaamasta. Oikein ihmisten mieliä kevensi, kuin Holt muutamien vuosien kuluttua lakkasi talonpoikaiskaupastaan ja muutti takaisin kotiseutuunsa. Siellä hän osti kaupan ja edistyi nopeasti. Vuosittain hän lisäsi kalastusveneittensä ja alustensa lukua ja hänestä tuli varakas mies.

Asuessaan pienessä rannikkokaupungissa meni hän naimisiin. Holtin kihlaus- ja naimisjuttu oli pitkät ajat yleisenä keskusteluaineena sikäläsissä perheissä. Hänen vaimonsa oli jo kuolleen piirilääkärin tytär. Hänen äitinsä piti ruokavieraita ja hyyräsi huoneita. Ensi aikoina kaupunkiin muutettuaan Holt asui ja söi lesken luona. Siten hän tutustui tyttäreen, joka siihen aikaan oli kihloissa paikkakunnan etevimmän kauppiaan, tukkukauppias Vikin pojan kanssa. Holt oli usein sisässä lesken luona; häntä huvitti puhella hänen kanssaan; sillä hän oli teräväpäinen ja oli lukenut koko joukon. Tytär istui tavallisesti ompeluksensa ääressä eikä koskaan ottanut osaa keskusteluun. Holtin huomiota ei hän pitkiin aikoihin vetänyt puoleensa, mutta kuin hän oli taas pakinoinut mielin määrin ja muun muassa puhunut »meidän näppäristä pikkuneitosistamme», jotka ihailevat luutnanttia, joilla on hyvin kierretyt viikset, tukkukauppioita, joilla on hyvin hoidetut poskiparrat, ja pappia, joilla on valkeat kaulahuivit, huomasi hän, että tytön silmät, jotka aina olivat olleet kuin ompelukseen kiinni naulatut, olivat häneen käännetyt ja että niissä oli outo katse. Tyttö näytti kuin kivettyneeltä — hänen henkensä näytti kokoontuneen suuriin, tummiin ja syviin silmiin; ne eivät ainoastaan katsoneet häneen, ne koskettivat häntä; hän tunsi niitten lämpimät säteet ja hän käsitti äkkiä, että tämän kalpean, kauniin otsan sisälle oli kiintynyt jokainen ajatus, jonka hän oli pakinoidessaan lausunut, ja että hän, kuin hän ääneti istui työnsä yli kumartuneena, hiljaisuudessa oli miettinyt hänen sanojaan. — »Kuinka ihmeellistä!» sanoivat nämä silmät. »Kuinka ihmeellistä kaikki, mitä sinä sanot, on.»

Siitä hetkestä tuli Holt vieläkin useimmin sisään lesken luo. Hän puhui vastakin paljon, mutta hän ei pilkannut niin silmittömästi. Sen sijaan kertoi hän enemmän siitä mitä hän oli lukenut ja mitä hän oli kokenut. Mutta mistä hän useimmin puhui, oli nuorten naisten mausta. Hän käytti koko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän »ihanteensa» naurettaviksi. — »Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi todellista ajattelevaa miestä,» hän alituisesti toisti.

Samaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan silmiin, teki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen suhteensa. Omituiset, suuret silmät, joihin hän niin usein oli katsonut, alkoivat kätkeytyä häneltä. Ne kiintyivät aina niin itsepintaisesti koruompelukseen ja kuin ne viimeinkin kohosivat, katsoivat ne häneen niin oudon kylmästi ja tutkivaisesti. Sitten hänestä tuntui omituiselta, että hänen morsiamensa niin usein täytyi olla kotona äitiä auttamassa. Viimeinkin hän hämmästyi kuin salama olisi häneen iskenyt, kuin hänen morsiamensa, joka oli kiljaisin ja rehellisin ihminen, minkä hän tunsi kerran useiden läsnäollessa lausui kovin ankaria sanoja muutamista jumalisista naisista, joita kunnioitettiin suuresti Vikin perheessä.

Kihlauksen purkamista ei kauvan tarvinnut odottaa. Muuanna päivänä hän sai morsiameltaan lyhyen ja jyrkän erokirjeen, ja muutamia päiviä sen jälkeen tunsivat kaikki hänen onnettomuutensa ja tiesivät, että Holt oli siihen syypää.

Jaakko Vikin ja Arne Holtin isien välillä oli vallinnut katkera vihollisuus. Jälkimmäinen syytti vanhaa Vikiä etusijassa onnettomuudestaan. Pojat olivat sitä vastoin olleet leikkikumppania, ja sen mukaan mitä tiettiin, ei ollut heidän välillään koskaan ollut mitään kaunaa. Viime aikoina eivät he kuitenkaan olleet seurustelleet, jo monta vuotta oli siitä, kuin he viimmeksi olivat puhelleet, kuin Jaakko Vik, sittenkuin oli tullut tunnetuksi, missä suhteessa hänen entinen kihlattunsa oli Holtiin, tuli vanhan koulukumppaninsa luo ja kysyi, mitä aikeita hänellä oli. Holt koetti päästä hänestä pilkalla, mutta silloin pani Vik raskaan kätensä hänen olalleen ja sanoi: »sinä tunnet minut Arne Holt ja tiedät, etten minä koskaan ole peljännyt. Minä olen tänään tehnyt päätöksen: Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan sinut. Minä tiedän, mikä minua odottaa — mutta vaikka minut ijankaikkisesti tuomitaan, minä surmaan sinut sittenkin.»

Keväällä meni Holt naimisiin lesken tyttären kanssa, kesällä tuli Knut maailmaan, kohta sen jälkeen kuoli äiti.

Vielä kerran muutti Holt asuinpaikkaa. Hän myi taas kauppansa ja muutti takaisin kaupunkiin, jonne Jaakko Vik vähäistä ennen oli asettunut. Siitä aikain alkoi Holtin »suuri» aika. Hän uskalsi taas jotain ennen kuulematonta: hän alkoi kilpailla kaupungin etevimpien kalakauppiaitten kanssa. Kaikki kalastuspaikat olivat »vanhojen talojen» omaisuutta. Kalastajat olivat heidän kuuliaisia alamaisiaan. Kaupungin suuret herrat saivat heidän kalansa ja vuotta myöhemmin saivat kalastajat tietää mitä kalastuspaikkojen omistajat suvaitsivat maksaa heidän saaliistaan. Holt sai varman jalansijan muutamilla kallisarvoisista saarista ja sillä oli vanhain yksinvaltius saatettu horjumaan. Hän lähetti myöskin sukkelia asiamiehiään pitkin rannikkoa tekemään suurempia tarjouksia kuin hänen kilpailijansa. Muutamien vuosien perästä oli hänen kalakauppansa lähinnä suurin kaupungissa — Hamren oli ja pysyi ensimmäisenä. Hän osti myös rahtilaivoja, perusti guanotehtaan, tynnöritehtaan ja sahan muutamaan vuonon perukkaan — sanalla sanoen, hän kilpaili vanhojen talojen kanssa kaikilla aloilla ja menestyi. Alussa kaupungin väestö epäillen katseli hänen uhkarohkeita yrityksiään ja ennusti, että kaikki oli loppuva kauheaan räjähdykseen. Mutta kuin räjähdystä ei kuulunutkaan, alettiin ainakin kunnioittaa Holtin toimeliaisuutta.

Enempää, kuin sen kylmän myönnytyksen, ei Holt voinut saavuttaa. Ja kuitenkin koetti hän nähtävästi sovittaa mahtavia, joita hän kerran oli niin säälimättömästi ahdistellut. Hän puhui nyt aina suurimmalla kunnioituksella vallitsevista perheistä; joutuessaan yhteen jonkun kaupungin »paremman ihmisen» kanssa, oli hän melkein nöyrä käytöksessään, ja hän ahdisteli etenkin muutamia virkamiesperheitä tarjoamalla palvelustaan. »Hän kosii meitä,» sanottiin toisilleen, ja sitä pidettiin oikeana — kaikki, jotka koskaan siinä kaupungissa olivat yrittäneet panna vähänkään vastahankaan, olivat siten lopettaneet. Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten huoneitten ovet avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi vireillä. Holt pääsi vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät nekään kutsuneet häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin tuttavallisiin korttiseuroihinsa. Ne hiljaiset, kuivat pidot, joihin häntä kutsuttiin, olivat erittäin sitä varten toimeen pantuja; ne olivat maksua niistä palveluksista, joita häneltä oli otettu vastaan, ja vieraat eivät olleet tavalliset, vaan valikoima kaupungin nuorempia kauppioita, jotka luettiin Holtin kanssa samaan luokkaan.

Holt ei voinut ymmärtää miksi hänen ei onnistunut päästä seurustelemaan näissä perheissä. Mitä siinä oikeastaan oli tiellä? Rikkauttahan hänellä oli. Oliko se syntyperä? Ei, Vikhän esimerkiksi myös oli lähtenyt »huonommista ihmisistä» — hänen isänsä oli talonpojan poika — ja hän kuitenkin kuului heidän seurustelupiiriinsä, Kornelia oli ystävätär useille virkamiesten ja tukkukauppiaitten tyttärille. Ei myöskään hänen käytöstapansa seuroissa saattanut loukata — siinä suhteessa hän oli yhtä moitteeton kuin Vik ja monet muut. Yhtä vähän saattoi luonteen rehellisyys olla määrääjänä, — niissä piireissähän liikkui moraalisessa suhteessa aivan toisella tavalla epäiltäviä henkilöitä kuin Holt, asianajajia, joista Jumala ja koko maailma tiesi, että he olivat nylkemällä koonneet omaisuutensa, hyvissä varoissa olevia konkurssin tehneitä, jotka olivat saattaneet satoja perikatoon, kristillisiä petturia, jotka pysyttelivät pystyssä pitämällä jumalisia puheita kaikissa hengellisissä kokouksissa, tukkukauppiaan poikia, jotka olivat kuuluisia irstaasta elämästään j.n.e. Kaikkein vähimmin huolittiin kirjallisesta sivistyksestä — sen tapainen ylellisyys oli hyvin harvinaista »vanhoissa taloissa».

Holt unohti, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon, jota ei läheskään niin helposti anneta anteeksi ja unohdeta, kuin petollista konkurssia tai ylellistä elämää. Hän unohti sanomalehden ja kellarin ja palonuolensa. Ja vaikka myönnettiinkin, että hän nöyrästi kosiessaan ylhäisien suosiota, oli sovittanut osan vanhasta synnistään, niin ei likimainkaan oltu vakuutettu, että hän nyt oli saavuttanut sen syvän vakuutuksen kaiken olemassa olevan edullisuudesta, joka suurten tukkukauppiaspäivällisten vieraalla tulee olla. Aavistettiin, että tämä mies vielä saattoi käydä »vaaralliseksi», ja sen vuoksi hänen seurassaan tuntui tukalalta.

Ja vanhat talot eivät erehtyneet. Kerran taas saatiin nähdä haukan taisteluun valmiina kohoavan heidän ylitseen ja kaiken, mikä oli heidän kanssaan yhteydessä.

Siihen aikaan hallitsi Hamre kaupunkia, eikä suinkaan kaikkien mieliksi. Hamre oli johtaja kunnallishallituksessa ja puolittain katkerasti sanottiin, ettei koskaan pienintäkään yritystä pantu toimeen, ei kadun korjaustakaan, jottei siitä olisi ollut hyötyä hänelle itselleen tai hänen ystävilleen. Holt rupesi tyytymättömien puheenjohtajaksi. Hamre oli suuren rannikkohöyrylaiva-osakeyhtiön ensimmäinen johtaja; hän määräsi kaikki kulkuvuorot ja palkkasi ja eroitti miehistön, kuten sanottiin, aivan itsevaltiaasti. Hän oli yhtiöstä tehnyt eläkelaitoksen johtokunnan perheitten rappiolle joutuneille jäsenille. Holtin tulinuolet singahtelivat kohta ilkeästi yhtiön johtokunnan yli. Hamre oli pankinjohtaja, ja kerrottiin, ettei voitu mainita ainoatakaan esimerkkiä, että joku, joka oli hänelle vastenmielinen, olisi saanut apua. Holt ahdisti säälimättä. Yleisen luulon mukaan Hamre se oli, joka monena Herran vuonna oli kaupungin kouluja hallinnut. Hän se oli aivan täyttä totta, joka opettajat nimitti, sillä kuka olisi tahtonut riitaantua sen mahtavan miehen kanssa, jonka vieraina käytiin ja jonka rahoja lainattiin. Holt puuttui siihenkin. Sanalla sanoen tyytymättömät olivat saaneet päällikön, jonka terävyys oli yleisesti tunnustettu, jonka rohkeus ei koskaan horjunut ja jonka työkyky pani hänen vastustajiaankin ihmettelemään.

Ei kauvan kestänyt, ennen kuin Holt anasti Hamren paikan ja nyt hän ryhtyi uudistuksiin. Uusia katuja kivettiin, kaupunkiin hankittiin parempi valaistus, uusi vesijohto ja uudet likaviemärit, ja satamassa tehtiin suuria töitä. Hän perusti uuden höyrylaivayhtiön vuonokulkua varten ja uuden pankin, ja kaikki, mitä hän pani toimeen, menestyi. Hänen kelvollisuutensa oli kestänyt koetuksensa.

Vihdoin kohtasi hän vastustajansa politillisella taistelukentällä. Hamre oli tietysti vanha järkähtämätön tuki ja turva, ja Holt kuului yhtä luonnollisesti vastustuspuolueeseen. Holtia kannattivat käsityöläiset ja — hänen työmiehensä. Nyt ihmiset viimeinkin luulivat löytäneensä selityksen miksi Holt piti niin hellää huolta työmiehistään, maksoi heille korkeat palkat, ja olipa vielä koettanut antaa heille osan voitosta ja etenkin auttoi heitä saamaan oman talon ja maatilkun: eihän saattanut epäilläkään, miten he äänestäisivät. Holt saikin varman voiton. Vuosittain hänet valittiin vaalimieheksi ja odotettiin vain, että hän antaisi valita itsensä kaupungin edustajaksi valtiopäiville. Mutta kaikkein hämmästykseksi hän vetäytyi syrjään — hän tyytyi estämään valitsemasta Hamrea ja hänen ystäviään.

Sillä välin oli Knutista tullut ylioppilas. Sen jälkeen hän jonkun aikaa kävi kauppaopistoa, mutta kuin ei hänen mielensä tehnyt kauppiaaksi, niin hän palasi yliopistoon ja suoritti lääketieteellisen virkatutkinnon. Sitten seurasi hän erästä isänsä laivaa Venäjälle ja oleskeli myöhemmin jonkun aikaa Pohjois-Amerikassa.

Näiltä matkoiltaan palasi Knut kotiin hehkuvana demokraattina, joka, niinkuin hän julkisesti selitti, vain ikävöi taistelua elämästä ja kuolemasta kaikkea tyranniutta vastaan, ruhtinaitten, pappien ja hallitsevien kansanluokkien tyranniutta, vasten »koko herruutta Jumalan armosta, jonka turvissa maailman suurinta ilkeyttä on harjoitettu ja vieläkin harjoitetaan».

Pienessä kalanrasvalle haisevassa rannikkokaupungissa vallitsi syntyperäinen rakkaus kaikkeen vanhaan — vanhoihin ihmisiin ja vanhoihin nimiin, joka onkin kiitettävää, vanhoihin katsantokantoihin ja tapoihin, joka ei aina ole yhtä kiitettävää. Ja Knut, joka oli kuin juovuksissa ylireunoin uhkuvista uusista aatteista, rakasti kaikkea nuorta ja uutta ja tunsi, niinkuin on sanottu, kutsumuksekseen kaiken perityn vastustamisen, joka ei hänestä tuntunut hyvältä ja oikealta. Uudessa seurassa, jonka hän perusti, hän piti »yleishistoriallisia esitelmiä», joissa hän kuvaili kaikkia noita valtaistuimen, sodan ja kirkon sankaria, joista historia kertoo, ihmiskunnan vihollisiksi sen valoon ja onneen edistyessä. Heidän teoistaan pitäisi puhua, hän sanoi, samassa osastossa, kuin niistä suurista ruttotaudeista, jotka aika-ajoittain rasittavat maailmaa ja ehkäisevät sen kehitystä vuosisadoiksi. Siellä hän myöskin kertoi, mitä hän oli kokenut idässä: Hän oli nähnyt jaloja sivistyneitä miehiä ja hienoja, jalomielisiä naisia tuomituiksi ijäkseen viettämään elämäänsä pahantekijäin parissa, miehet lannistumattoman vapaudenhalunsa vuoksi, naiset sentähden, että heillä oli ollut kyyneliä puolisoittensa, isiensä ja poikiensa onnettomuudelle. Siellä hän vielä puhui »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissään.»

Saattaa käsittää, että pienen rannikkokaupungin hiljaiset, varovaiset asukkaat, jotka — sitä levottomuutta lukuun ottamatta, minkä vanha Holt oli aikaan saanut — olivat eläneet rauhassa kariensa takana ja myöneet kalaansa ja hautoneet aarteitaan ja tapojaan, rukoilivat Jumalaa armeliaisuudessaan vapauttamaan heitä tästä palokekäleestä ja tähän saakka tuntemattomalla innolla liittyivät Björnholtiin, kuin hän rohkeasti kohotti lipun taisteluun perityn uskon puolesta uutta vastaan.

Valmistauduttiin pitkälliseen taisteluun, mutta kaikkein hämmästykseksi astui Knut hyvin pian alas yleishistorialliselta puhujalavaltaan ja lähti kaupungista ja maasta. Björnholt ojensi itse itselleen sanomalehdessä laakeriseppeleen: hän oli kukistanut sen nuoren miehen. Asian laita oli kuitenkin toinen. Se oli vanha Holt itse, joka kehoitti Knutia luopumaan taistelusta. Hänen omat puoluelaisensa olivat alkaneet peljätä nuorta idealistia, jota he eivät laisinkaan ymmärtäneet. »Väärinajattelevat» yhtä hyvin kuin »oikeinajattelevat» eivät liioin välittäneet »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissä». Vanha Holt käsitti, että poika oli turmelemaisillaan hänenkin vaikutuksensa ja että hänen täytyi lähteä pois, kunnes hän oli »asettunut». Hän sanoi sen vuoksi pojalleen: »Älä sinä juurru tämmöiseen nurkkakaupunkiin, kuin tämä on. Matkusta, lue, näe ja opi kaikkea, mitä minä olen halunnut nähdä ja oppia saamatta siihen tilaisuutta.» Kuin samoihin aikoihin kerrottiin suurista työväenliikkeistä useissa Euroopan yhteiskunnissa, sai Knutin helposti taipumaan. Hän riensi suuremmalle taistelukentälle.

Isä ei kuullut juuri mitään hänestä, hänen lähdettyään. Tuli kirje Berlinistä, toinen Wienistä, kolmas Parisista, mutta niissä oli vähän siitä, mitä poika toimitti. Sitten ei pitkiin aikoihin tullut kirjettä ollenkaan. Viimein ilmoitti »Schwabe & Poika» Lissabonista, että Knutia odotettiin Buenos Ayresista. Kohta sen jälkeen Holt sai kirjeen Knutilta itseltään: hän sanoi lyhyesti tulevansa kotiin.

Kotona olivat olot sillä välin muuttuneet. Holtin vaikutusta uhkasi uusi syntyvä mahti. Puuseppämestari Vildhagen, joka tähän saakka oli ollut tunnettu erinomaisen huonoista huonekaluistaan, piti kerran esitelmän »kuolleesta kristillisyydestä», ja siitä tapauksesta sai alkunsa uskonnollinen liike, joka ensin valtasi keskisäädyn, mutta sitten useampien nuorempien pappien kautta tuotiin vanhoihin taloihinkin. Nyt alettiin huomata, ettei Holt koskaan käynyt kirkossa, ei koskaan kuunnellut raamatun selityksiä rukoushuoneessa eikä koskaan antanut mitään lähetyslaitokselle. Kaupungin vallitsevissa perheissä ei tämä hänen käytöksensä koskaan ennen ollut herättänyt vastenmielisyyttä — niissä piireissä ei oltu kovin uskovaisia oltu. Nyt tätä hänen »välinpitämättömyyttään kaikesta korkeammasta», niinkuin sanottiin, käytettiin todistamaan hänen koko elämänsä ontevuutta, ja käytettiin erinomaisella menestyksellä. Paras tuki oli Holtilla työmiehissään. Mutta toivottiin, että sekin murtuisi. Kauppamaailmassa oli vaarallinen seisaus. Kaikkien työnantajien oli täytynyt supistaa liikettään ja alentaa työpalkkoja ja yhä suurempia rajoituksia oli odotettavissa. Holt yksin vielä piti kaikkea täydessä voimassa.

Mutta tämän käsittämättömän uhkarohkeuden piti kostautua, ja taas alettiin puhua räjähdyksestä.

Uusia vaalia oli toimitettava, ja molemmin puolin varustauduttiin ratkaisevaan taisteluun. Vanhat edustajat olivat kieltäneet heitä uudestaan valitsemasta, ja Holtin puolueelta puuttui ehdokasta. Holt tunsi itsensä epävarmaksi vanhain talojen ja nuorten pappien liittoa vastaan. Hän alkoi vanhettua ja tunsi tarvitsevansa huojennusta. Silloin tuli kirje Knutin kotiintulosta. Se oli voitonsanoma. Knut oli oikea mies, hän oli nyt yli kolmenkymmenen, oli talon- ja maanomistaja ja vaalimiehille tunnettu: hänen ei arvattavasti tarvinnut kunnallisvirkojen eikä juhlapäivällisten kautta kulkea politilliseen valtaan. Kysymys oli vaan siitä, oliko hän pysynyt demokraattisissa mielipiteissään ja tahtoiko hän uhrata aikaa ja voimia pieneen sotaan pienessä kaupungissa. Knut oli nyt tullut, mutta vanha Holt oli ensimmäisen illan yhdessäolon jälkeen hyvin levoton. Puolen yötä hän käveli edestakasin makuuhuoneessaan ja mietti, mitä pojan muuttuminen saattoi merkitä. Hän oli »asettunut», sitä ei tarvinnut epäillä. Mutta vanha Holt miltei toivoi, ettei hän olisi tätä muutosta pannut alkuun, lähettämällä hänet toiseen kertaan maailmalle.

IV.

Oli Knutin tulopäivän jälkeinen päivä. Holt istui ja kertoi pojalleen kaupungin »sisällistä historiaa» kuluneina vuosina.

»Siinä sinulla on tapahtumien luuranko», hän päätti, »sinun täytyy ruveta puolueen johtajaksi, Knut.»

»Sinunko äänilläsi, isä?»

»Ääniä? Sinä saat ääniä yllinkyllin! Sinä, joka olet niin lahjakas!»

»Miksi ihmeeksi sinä et anna valita itseäsi isä?»

Holt pureskeli piipunluuta.

»Minulla ei ole tietoja tarpeeksi —»

»Onko sinun kilpailijoillasi enemmän?»

»Ei, vaan vähemmän. Mutta minä olen ylpeä. Minä tahtoisin olla päällikkö, mutta sitä minä en voi. Sitäpaitse — nyt — uusia voimia vastaan — ei, siitä ei tulisi mitään. Mutta sinä, sinä olet varustettu —.»

»Minä! En, isä, jäntevyys minussa on murtunut; minulla ei ole enää innostuttavaa sanan voimaa.»

Syntyi pitkä äänettömyys. Holt istui kädet pöydällä ja tuijotti eteensä.

»Se on paha se», hän sanoi, »hyvin paha. Minä olin todellakin odottanut — minä olin luottanut —»

Knut nousi seisomaan.

»Minä olen pahoillani, isä, että minä en voi täyttää sinun toiveitasi. Mutta minä en siihen voi mitään. Mennyt on mennyttä.»

Pietari pisti päätään ovesta. Hän selitti, ettei hän mitenkään saattanut tehdä työtä, kuin oli niin kaunis keväinen sää, ja hän tuli Knutilta kysymään, eivätkö he lähtisi tervehtimään yhteisiä ystäviä.

»Olkoon menneeksi», Knut vastasi ja sytytti sikarin. »Mutta älä vie minua heti semmoisten pariin, jotka haisevat pukinkarvalle. Sinun pitää muistaa, että minä tulen merimatkalta.»

»Mitä sinä tarkoitat?» Pietari kysyi. »Minä arvelin, että me menisimme Aage Stormin luo; siellä sinä varmaankin tapaat monta tuttua.»

»Niinkuin tahdot. Minä olen valmis.»

He menivät. Holt jäi istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon. Hän puhui puoliääneen itsekseen: »Niin — mitäpä siihen voi? Supistaa —eroittaa — — ja sitten sallia heidän voittaa!»

Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja löi nyrkin pöytään.

»Hitto vieköön! Olen minä ennenkin myrskyssä selvinnyt, ja minä tahdon uskaltaa vieläkin kerran!»

Pietari ja Knut kuljeskelivat yhdessä mutkikkaita katuja pitkin, latinakoulun ohi ja kaupungin portista ulos. He pysähtyivät yksinäisen, punaiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä asui Aage Storm.

He astuivat pitkään kapeaan huoneeseen, jonka keskellä oli raskas tammipöytä. Molemmin puolin sitä oli penkkiä. Kova tupakanhaju leimahti tulijoita vastaan. Pöydän ympärillä istui kuusi herraa, jotka joivat kotona pantua olutta suurista haarikoista. Isäntä Aage Storm astui edestakaisin pitkillä, täsmällisillä, tekisipä mieli sanoa syvämielisillä askelilla ja puhui. Toinen käsi oli hänellä pistetty sarkatakin taskuun, toisessa oli tavattoman pitkä piippu, jossa oli hyvin vanha pesä. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katsoi kauvan sinitaivaaseen. Silloin saattoi huomata hänen syvät, ajattelevat silmänsä, jotka suunnattoman parran ja tuuhean ruskean tukan jälkeen lähinnä vetivät huomiota puoleensa.

Pysähtymättä kävelyssään tai puheessaan tervehti hän tulijoita päätä nyökäyttämällä. Hän paraillaan selitti vanhaa, »voimakasta» entisen ajan runoa. Hän pysähtyi taas viimein ikkunan eteen, katsoi taivaalle ja sanoi: »Se on todellakin merkillistä! Kaikki on niin syvää näillä vanhoilla, niin syvää ja niin voimakasta, niin voimakasta. Niissä on vain voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia.»

Sitten oli hän kauvan vaiti, kääntyi hitaasti vieraisiinsa ja tervehti kädestä ensin Pietaria ja sitten Knutia. Hän piti kauvan kädessä Pietarin ja Knutin kättä ja katsoi heitä silmiin lempeästi hymyillen. »Vain on se Knut Holt», hän sanoi.

Hitaasti hän sitten meni kaapin luo ja tuli takaisin pullo kainalossa ja kaksi haarikkaa kädessä.

Hän täytti haarikat ja joi tulijain terveydeksi. Sitten hän taas alkoi kulkuaan edestakaisin huolimatta, siltä ainakin näytti, siitä, mitä muut puhuivat.

Yksi läsnäolijoista lähestyi Knutia. Kuka ei ole jossain maaseudulla tavannut tätä olentoa? Hän on vanhanpuoleinen lihavanläntä herra, kasvot lihavat ja turpeat, silmät veristyneet ja siirallaan. Hänellä on sarvihankaset, suuret, pyöreät silmälasit, sotilaan kaulahuivi ja kaulaan saakka napitettu västi, joka on rasvainen taskujen kohdalta, nukkavieru musta takki ja leveät sarkahousut. Ja ken on tämän kerran tavannut, se on heti käsittänyt, että hänen elinkeinonaan on pienten epävarmojen saatavien hakeminen ja pienten epäiltävien oikeusasiain ajaminen, joihin ei kukaan muu tahdo puuttua?

Toimittaja Höjsen — sillä hän se oli — oli kerran ollut sellaisessa alhaisessa asemassa kaukaisessa tienoossa ja olisi ehkä vieläkin viettänyt hiljaista elämäänsä, jollei hänellä olisi ollut järkähtämätön vakuutus. Tämä ominaisuus ei ollut aina ollut hänelle hyödyksi. Hän oli ollut kadetti, mutta oli tullut siihen vakuutukseen, että vapaalle ihmiselle oli alentavaista alistua sotilaskurin alle. Sen tähden hän joutui riitaan esimiestensä kanssa, joilla oli aivan liialliset mielipiteet tässä asiassa. Sitten hän suoritti oikeustutkinnon ja tuli asianajajaksi maalle. Hän oli elänyt siinä toimessa monta vuotta, kuin hän äkkiä syvästi tuli vakuutetuksi alempien luokkien suuremmista oikeuksista. Koska hänen elinkeinonsa ei oikein soveltunut tämän uuden katsantokannan kanssa yhteen, niin hän muutti kaupunkiin ja perusti demokraattisen lehden, joka levisi laajalti, ja hän eli nyt surutonta elämää vakuutuksensa mukaisesti.

Hän tervehti tuttavallisesti Knutia ja veti hänet nurkkaan, jossa hän alkoi kertoa hänelle vaaliskandaalia ja kaupunginjuoruja. Hänellä oli kerran ollut aivohalvaus; toinen suupieli oli vielä hieman veltto, ja sanat soluivat sen vuoksi omituisen löperösti. Se teki koko hänen puheensa vastenmielisen tuttavaksi; aina vaan odotti tarinoita, jotka eivät olleet aiotut siivoille korville. Hän puhui »henkisestä tyranniudesta» kaupungissa. Hän tiesi kertoa Knutille aivan mahdottomia asioita — — tunsiko Knut pastori Gröniä, joka muuten nyt oli muuttanut kaupungista pois? Knutilla ei ollut sitä iloa. »Sillä nähkääs — ja niin sitä alettiin. — Vildhagen oli ensimmäisen alun antanut, mutta ei ollut osannut antaa liikkeelle oikeata kaunista muotoa. Se pääsi vasta muotiin kuin Grön tuli. Nähkääs, hän nyt oli oikeastaan iloinen sielu, joka kaikkein mieluimmin liikkui seuroissa ja puheli itsestään. Mutta hän oli niitä, joihin kaikki ympäröivät olot tarttuivat; hänessä oli kaikkien seinien väriä. Niin häneen myöskin pyhyys tarttui. Mutta hän ei voinut elää iltaseuroittaan, ja silloin keksittiin hengelliset iltamat. Niitä toimeenpanemalla kunnostivat itseään etenkin kauppias- ja käsityöläisperheet. Grön sai kutsumuksia kilvan. Mies raukka juoksi hengästyneenä seurasta seuraan, usein monessa samana iltana. Sen minä sanon, että oikein häntä täytyi ihmetellä. Mutta ei hän sittenkään voinut tyydyttää kaikkia vaatimuksia. Elämä juhlapuvussa olisi hänet varmaan lopulta tappanut, mutta silloin tapahtui jotain ilkeätä. Niihin aikoihin tapahtui koko joukko konkurssia ja useita petollisia. Ja konkurssin tekijät olivat innokkaimpia pitämään hengellisiä seuroja. Se oli uusi tapa hankkia luottoa. Mutta voittehan käsittää, että kuin asianhaara kerran oli herättänyt huomiota, täytyi tulla käänne. Äkkiä olikin vaarallista kutsua luokseen pappia. Ahaa, joko hän on niin pitkälle joutunut, sanottiin, ja luotto oli mennyt. Siihen hengelliset iltamat kerrassaan loppuivat. Se oli kauhea isku Grönille, jonka muut paitse seurustelulahjat olivat pieniä. — Sitten tuli Telnäs. Hän oli leskimies. Hän ei käynyt iltaseuroissa, vaan kävi naisyhdistyksissä, joita hän perusti koko joukon. Mitään sen tapaista en ole koskaan elämässäni kokenut. Kaikki kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, aivan yhdistysraivossa. Kotona he aamusta iltaan ompelivat koruompeluksia, jotka olivat hänelle aiotut. Hänellä oli pieni huone täynnä hartaushyllyjä, hartaustyynyjä ja hartausmattoja. Se on aivan totta, sen minä takaan! Hän piti suuria naiskokouksia luonaan. Niihin pääseminen oli naisellisen kunnianhimon korkein maali. Ja ne, jotka eivät päässeet mukaan — voi, kuinka he vihasivat toisia! Se oli kristillistä leipäintoa oikein suureen malliin. Naiset muodostivat itselleen niihin aikoihin oman kielen. Hän oli heille kaikki kaikessa, heidän sanakirjansakin ja kielioppinsa. Ja kuitenkin — kuitenkin hänkin lankesi. Hän oli rakastanut vaimovainajaansa liian suuresti, voidakseen olla kaipaamatta uutta. Ylemmät asianomaiset olivat myöskin asian puolesta. Mutta se oli ajattelematon askel. Yhdellä iskulla oli kaikki ohi. Hän lankesi, hän musertui, hän oli hyljätty ja unohdettu samassa hetkessä. Penkit tyhjät, eikä enää hartaushyllyjä. Hän haki muualle ensi tilassa.

»Me saimme Fonnin. Hän ei ole ollenkaan seuramies ja vain vähän yhdistysten harrastaja. Hän on keksinyt hengelliset kävelyretket. Hän on valinnut itselleen polun ulkopuolella kaupunkia — siellä kuljeksii hän heidän kanssaan yksitellen. Hän ei saa useita hartaustyynyjä, mutta hänellä on kuitenkin tavaton valta. Minä vakuutan teille —»

Hänet keskeytettiin. Aage Storm alkoi taas puhua, ja kaikki vaikenivat. Hän selitteli alkuaikoja ja niitten jumalaista valoa. Kansan poveen kätkettyinä oli meidänkin aikoihimme säilynyt muutamia sen ijankaikkisuuden ajatuksia.

Knut väitti vastaan. Hän ei uskonut mennyttä kulta-aikaa, jolloin viattomuus ja voimakkaat ijankaikkisuuden ajatukset kukoistivat, eikä siis myöskään taantuvaa kehitystä. Sen sijaan hän tunsi luola-asukkaiden ja jätetunkioitten aikakauden ja edistyksen siitä ja sen ajatuksista — —

Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä ja vihastuneina. Eikö hän ollut samaa mieltä kuin Aage Storm? Eikö hän uskonut kansan poveen kätkettyä jumalaista valoa? Oliko se mahdollista?

Aage Storm pysähtyi kävelystään. Hänkin katsoi kysyväisesti Knutiin. Etkö sinä olekaan meidän miehiämme, näytti hän sanovan.

Syntyi kohta vilkas väittely. Höjsen puhui »lujasta vakuutuksesta», Aage Storm kansan vaistosta, muut säestivät näitä kahta. Knut oli pisteliäs, Aage Storm syvä, muut, paitse Pietari, kovaäänisiä.

Lopulta, kuin kaikki huusivat kilvan, lähtivät Knut ja Pietari pois. Aage Storm piti heitä taas kauvan kädestä. Hän katsoi lempeästi Pietariin, oudosti Knutiin. —

Knut ja Pietari palasivat takaisin kaupunkiin. Pietari oli levoton ja hänen kasvonsa hehkuivat.

»Miksi sinä olit niin tyly Aage Stormia kohtaan?» hän kysyi.

»Minä en todellakaan tiedä — ehkä se oli siksi, että hänen kimppuunsa oli niin helppo käydä.»

»Hyi, Knut, se ei ole oikein.»

»Minä myönnän sen, ystävä kulta. Mutta ne ovatkin kauheita ihmisiä nuo sinun ystäväsi. Kaikki nuo puhetavat, minä luulin ne jo kauvan sitten olleiksi ja menneiksi.»

»Mutta etkö sinä enää usko —»

»Pyhään kansaan. En, yhtä vähän kuin pyhiä ruhtinaita.»

»Mutta isänmaa, isänmaa, etkö sinä enää rakasta isänmaatasi?» —

»En. Minä en siinä näe mitään, jota kannattaisi rakastaa. Voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia ja suuria näkyjä! Herra siunatkoon! Rihkama-ajatuksia ja sillinäkyjä [sillinäyt ennustavat sillin tuloa], ystävä kulta, eikä mitään muuta.»

Pietarin pää painui alas. Itku oli hänellä kurkussa, Hän katseli järvelle ja sinertävien tunturien välitse vihreisiin laaksoihin, ja hän ajatteli kaikkia niitä rauhallisia kotia, jotka olivat niissä; ja hän lämpeni ja heltyi ja tunsi, että näitten kotien puolesta hän saattoi henkensä panna alttiiksi.

Kuin he olivat kukkuloilla sataman kohdalla, sanoi hän: »Muistatko sinä sitä iltaa, kuin sinä ensi kerran puhuit työväen yhdistyksessä, kuin kaikki lopulta nousivat seisomaan ja hurrasivat sinulle? Silloin me myöskin astuimme tätä tietä ja katselimme laivoja ja merta. Muistatko, mitä sinä silloin puhuit? Se oli meidän maastamme. Sen piti kerran vielä tulla siksi, minä se oli muinoin ollut.»

»Herranen aika, kyllähän minä niin lienen sanonut. Minähän silloin elin suloisimmassa tietämättömyydessä sekä siitä, mitä tämä armas maa oli ollut, ja mitä se oli. Naurettavinta on, että minä mielelläni olisin antanut vaikka tappaa itseni niitten puheparsien tähden.»

»Puheparsien? — Tiedäpäs, Knut, että minä silloin ensi kerran tunsin, että oli jotain suurta ja ihanaa, jonka puolesta kannatti elää.»

»Jumala sinua siunatkoon, Pietari, sinä olet sentään herttainen poika.»

»Mutta, Knut, miksi et sinä saattanut —»

»Jälleenkö ruveta runoilijaksi? En, minä en pyri niin korkealle. Jos minä vaan voisin tulla tasaiseksi toivovaksi työmieheksi! Mutta sitäkään — Jääköön se tällä kertaa. Istutaan. Ja kerro minulle jotain. Etkö sinä osaa jotain hauskaa kalastajan tarinaa? Sinähän ennen muinoin osasit niitä niin paljon. Ne olivat niin hullunkurisia ja liikuttavia.»

Mutta Pietari ei ollut sillä päällä. Hän oli ja pysyi alakuloisena.

Pieni höyrylaiva käännälti satamaan. »Kas! Tuossa on vuonolaiva!» Pietari huudahti. »Mennään laiturille.»

»Odotatko sinä ketä?»

»En — se on — minä en odota ketään — erityisesti, — mutta saattaisihan siellä olla joku, — sitä paitse — ylimalkaan — minä olen aina siellä, kuin vuonolaiva tulee.»

»Sepä on omituinen huvitus.»

»Niin sinulle. Mutta minähän olen sieltä kotoisin.»

He menivät alas laiturille, johon höyrylaiva juuri oli laskenut. Pietari meni laivaan ja tervehti laivan miehistöä, jonka hän näytti tuntevan hyvin tarkkaan. Knut jäi laiturille seisomaan ja seurasi ystävätään silmillään. Äkkiä näki hän hänen rientävän peräkannelle ja lihavanlaisen miehen luo, jolla oli ahavoittuneet merimiehenkasvot, ja jonka rinnalla seisoi ruskea-, kirkassilmäinen, pikkarainen, pullea vaimo. Pietari puhui ja hymyili ja osoitteli milloin sinne ja milloin tänne; pieni pullea vaimo teki samoin ja taputteli häntä olalle. Mies seisoi piippunysä suussa ja mörähteli tuon tuostakin jonkun sanan keskusteluun matalalla, hyväntahtoisella äänellä. Ryhmän ympärillä hyörieli koko joukko pikkupoikia, jotka tahtoivat kantaa tavaroita ja vuorotellen synnyttivät naurua ja harmistuneita huudahduksia. Äkkiä Pietari heittäytyi hengenvaarallisella hypyllä laivan reunan yli laiturille. »Tule ylös sinäkin, Knut! Ne ovat tuttavia kotipuolelta — kauppias Brandt — muistathan — se, jonka luona minä olin ennen, kuin minä tulin tänne. Ne ovat niin kunnon väkeä! Sinä et usko, kuinka paljon vaimo lukee. Mieskin on oivallinen — —» (hiukan epäröiden:) »mutta hän on konservatiivi. Sinun täytyy tulla mukaan.» (Kuiskaten:) »Vaimo on niin tavattomasti innostunut sinuun!»

Hän oli niin innoissaan, niin tavattoman sinisilmäinen ja viattoman tyytyväinen.

»Hm,» Knut vastasi, »eiköhön minun pitäisi pysyä loitompana, jottei hän pettyisi luulossaan.»

»Ei, ei, tule nyt vaan —»

»Oli menneeksi sitten.»

He tulivat laivaan, ja Knut esitettiin. Maakauppias mörähteli jotain, josta ei voinut saada selvää, ja katsoi Knutia epäillen; hänen vaimonsa sen sijaan otti Knutin käden molempiin käsiinsä ja vakuutti, että hän kauvan oli halunnut tavata Pietarin parasta ystävää.

Maakauppias kutsui molemmat ystävykset heidän kanssaan päivällisille ravintolaan. Päivällispöydässä maakauppiaan vaimo johti puhetta. Hänellä oli niin loppumattoman paljon kerrottavaa Pietarille. Hän kertoi kalastuksesta, ihmisistä, jotka olivat hukkuneet merelle, toisista, jotka olivat menneet naimisiin, uudesta kirjasta, jonka hän oli lukenut, että he olivat rakentaneet ja tuhansista muista seikoista. Olisi voinut luulla, ettei mitään unohtunut, mutta kuin hän oli valmis, kävi Pietari vasta oikein hänen kimppuunsa kysymyksillä. Hän tahtoi saada paljon tarkempia tietoja ensinnäkin talon ihmisistä, sitten sen eläimistä, jotka luonnollisesti kaikki olivat hänen hyviä ystäviään, ja lopuksi kaikista huoneista, suurista ja pienistä, ja joka pöydästä, joka sohvasta ja tuolista. Hän tahtoi tietää, oliko kaikki entisellä paikallaan, oliko jotain uutta hankittu tai jotain vanhaa hävitetty ja niin edespäin. Hän lopetti puutarhalla, ja silloin maakauppias hitaasti kävi keskusteluun osalliseksi. He puhuivat jok'ikisestä puusta, minkä näköinen se oli ollut silloin, kuin se istutettiin, sen käytöksestä eri kesinä — oliko se kukkinut ja kantanut hedelmiä vai jörötellyt — ja päättyivät arvailemaan sen tulevaisuutta.

»Sinä saat nähdä, että suuri vuodelta 18— tallin takana jonkun ajan perästä tulee numero ensimmäiseksi koko puistossa,» sanoi maakauppias ja vilkutti toista silmää.

Pietari epäili.

»Minä luotan pieneen puiston portilla,» hän sanoi varmasti kuin mikäkin tuntija.

»Hannanko?» puuttui rouva puheisiin.

»Se raukka,» maakauppias sanoi halveksivasti.

Sitten tuli rouvan vuoro kysellä. Knut sai silloin tietää, että hänen ystävänsä aikoi syksyksi perustaa oman kaupan, ja että hän jo oli vuokrannut pienen talon.

»Sinä saat huoneita tarpeeksi asti,» rouva sanoi.

»Niin,» Pietari sanoi ja kävi aivan syyttä tulipunaiseksi.

Kuin kahvi oli juotu, nousi Knut ylös pois lähteäkseen. Pietari otti myöskin jäähyväiset, mutta lupasi tulla takaisin myöhemmällä seuraamaan rouvaa hänen ostoksilleen.

Kuin Knut sanoi jäähyväiset rouvalle, tämä sanoi: »Muistakaa nyt, että tulette meille käymään tänä kesänä Pietarin kanssa.»

»Niin todella!» Pietari huudahti ihastuneena ja katsoi kiitollisesti pieneen, pulleaan vaimoon.

Kuin molemmat ystävykset olivat tulleet ulos, niin Knut kysyi:

»Onko täällä kahvilaa tai muuta sen tapaista? Minua kuitenkin haluttaisi vielä kerran nähdä norjalaista sanomalehteä.»

Oli, oli semmoinen eräässä pimeässä solassa. He tulivat hämärään huoneeseen, ikkunat olivat pölyisiä ja niitten alaosat olivat peitetyt vihreillä varjostimilla. Vanha ränstynyt biljaardi oli keskellä huonetta, likaisia pikkupöytiä seinivierustalla. Yhdellä pöydällä oli »Börsenhalle» ja muutamia kotimaisia lehtiä. Tarkemmin katseltua huomattiin, että ne olivat kaikki vanhoja. »Vieraat» — se on päivällisvieraat — lukivat paraillaan uusia, selitti piian-vetelys, jolla oli tohvelit jalassa ja suuren suuri shinjonki, ja se vinossa.

»Pelataanko hiukan biljaardia, kuin nyt kerran olemme täällä?» Knut kysyi. Sekään ei käynyt päinsä. »Vierailla» oli tähän aikaan päivästä etuoikeus biljaardiin. Knut purskahti piian sanomattomaksi hämmästykseksi nauruun ja otti hattunsa, kuin samassa kuului askeleita portailta. Ovi aukesi, ja sisään tuli Björnholt ja muut sen komppaniian jäsenet, joiden hallussa biljaardi oli kolmen ja neljän välillä. Björnholt katsoi vilautti Knutiin mennessään nurkkaan keppiä hakemaan. Hän näytti äreältä koiralta, joka valmistautuu tekemään kavalan hyökkäyksen sivulta. Toiset herrat katsoivat myös karsaasti Knutiin ja vetäytyivät hekin nurkkaan. Äkkiä näykkäsi Björnholt saalistaan.

»No, Holt, uskaltaako kysyä, mihin te tällä kertaa aiotte tulen sytyttää?»

»En mihinkään.»

»Todellako? Olisiko teistä tullut —?»

»Rauhan mies — niin on. Minä täyttä totta aion hankkia itselleni vatsan, viran ja yleistä kunnioitusta.»

»Te olette irvihammas, niinkuin ainakin. Mutta onko se totta? Ettekö te todellakaan ole enää tulensytyttäjä?»

»Politillisessa pörssissä minut saa noteerata 'mieleiseksi'. Minä olen ilmoittautunut jäseneksi välinpitämättömien yhdistykseen.»

Björnholt tuli hänen luokseen avoimin sylin. »Mutta sittenhän te olettekin meidän miehiämme! Sallikaa minun syleillä teitä, nuori mies. Pysykää vastakin parannuksen tiellä. — Tahdotteko ottaa osaa yhteen partiiaan?»

»Ei, kiitoksia. Minä tulin vaan tänne näkemään norjalaista sanomalehteä.»

Björnholt otti häntä takista ja veti mutkaan. »No, helkkarissa, teidän pitää lukea 'Maakunnan lehden' täänpäiväinen pääkirjoitus. Se on oivallinen. Se on Fonnia vastaan. Hän sortaa meitä. Nyt hän saa sätkäyksen — mutta hienosti; hänhän on meikäläisiä.»

Sitten päästi hän Knutin ja huusi kovalla koulumestarin äänellä muille herroille: »Aletaan!»

Pietari oli tämän kohtauksen aikana pureksinut alahuulensa melkein poikki; hattunsa hän oli väännellyt yhteen sykkyrään. Kuin hän ja Knut jälleen olivat kadulla, sanoi hän:

»Jotta sinä saatoit olla niin ystävällinen tuota — tuota —. Minä tuskin voin hillitä itseäni, kuin minä näen hänet. Ja sitten kaikki häntä pelkäävät, kaikki paitse Aage Storm.»

»Vain on sinun ystäväsi —?»

»Hän on ainakin kerran julkisessa kokouksessa sanonut hänelle totuuden vasten silmiä: 'Te olette synnyltänne pyöveli, herra Björnholt, pyöveli suoraan sanoen'.»

»Hitto vieköön, hänen kanssaan ei ole leikkiminen, sinun ritarisi, herra Aagen.»

He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Äkkiä Knut pysähtyi: »Kuulehan, minä luulen, että minä tahdon vielä mennä sinun ystäväsi luo.»

»Sinä tahdot —?»

»Pyytää häneltä anteeksi.»

Pietari jäi sanattomaksi. Hän oli mielessään vähäpätöinen, nöyrä, kiitollinen piste armon valaisemassa maailmassa. Tämä päivä oli rikkaimpia, mitä hän moniin aikoihin oli elänyt.

Samaan aikaan, kuin ystävät toiseen kertaan kävivät Aage Stormin luona, oli pieni valittu seura koolla kauppias Vikin seurusteluhuoneessa. Siellä oli ollut naisyhdistys. Jäsenet olivat jo kuitenkin poistuneet paitse »puheenjohtaja» matami Tvet, joka oli suuri kulmikas nainen, tukka kammattu suuriin kiemuroihin poskille ja torahampaat tavattoman kehittyneet. Paitse häntä oli vielä saapuvilla Vildhagen, pappi Fonn ja hänen virkaveljensä, kaupungin toinen äsken tullut pappi Strand. Tämä oli roteva pieni mies, jonka käytös unohduksen hetkenä muistutti milloin vallattoman ylioppilaan milloin hauskan, hiukan karkean laivurin käytöstä. Hän oli, ennen iloiseksi ylioppilaaksi tulemistaan, ollut merimies. Suoritettuaan virkatutkinnon hän rupesi ensin merimiespapiksi ja sai sitten viran kaukana maaseudulla, josta hän nyt tuli. Kuin hän muisti hengellisen asemansa, oli hän mahtava prelaatti kiireestä kantapäähän. »Hän harjoittelihe piispaksi,» olivat hänen toverinsa jo aikaisin sanoneet hänestä.

Sekä Fonnia että Strandia pidettiin suurina saarnamiehinä. Strand puhui mahtavalla äänellä, hän vaikutti suurilla, valtaavilla käänteillä ja koetteli masentaa. Fonn puhui hiljaan ja vähän laulavalla äänellä; hänen voimansa oli hiljaisessa yhtämittaisessa itkussa. Molemmat olivat väsymättömiä.

Istuttiin hauskasti yhdessä ja puheltiin hengellisistä asioista.

»Minä voin sanoa, että kyllä tässä kaupungissa työvoimia tarvitaan,» Fonn sanoi nousten ylös ja alkaen käydä edestakaisin ja hieroen pitkiä kapeita käsiään toisiinsa selkänsä takana. »Täällä todellakin tarvitaan — hm — lahkolaisuus — hm —.»

»Vai on eripuraisuuden henki päässyt tännekin,» Strand puuttui puheisiin. »Mutta käydään vaan oikein työhön käsiksi, rakas virkaveli. Minä olen jonkun verran harjaantunut semmoisia pitelemään, ja kuin minä nyt pääsen tutustumaan; tähän työalaan —»

»Hm,» Fonn tuumi. »Julkisesti eroavat eivät taida olla pahimpia. On toisia, jotka eivät tahdo kuulua kirkkoon —»

»Aivan oikein. Ne, jotka teeskentelevät ajan väärillä aatteilla. Oli niitäkin minun entisessä seurakunnassani, ja kuin minä nyt pääsen tutustumaan työalaan —»

»Sen pahempi on myöskin puhdas epäusko yhden ainoan miehen kautta —»

»Älä joudu epätoivoon, virkaveli! Kuinhan minä nyt vaan pääsen —»

»Suo anteeksi,» Fonn keskeytti häntä ja kääntyi sen jälkeen Vikiin. »Onko baptistinainen sen jälkeen käynyt teidän luonanne?»

»On. Hän sanoi, että te itse olitte opettaneet häntä opettajatarkoulussa ja antaneet paraimmat todistukset hänen kelvollisuudestaan, kristillisestä mielialastaan ja moitteettomasta elämästään. Mutta nyt, kuin hänestä oli tullut baptisti, olitte te kaikkialla moittineet häntä. Hän ei enää voinut saada työtä tässä kaupungissa.»

Fonn hykersi käsiään ja sanoi: »Ei.»

»Hän nykyjään vaan toivoo pääsevänsä pois, mutta hänellä ei ole matkarahoja. Eikä kukaan ole tahtonut lainata hänelle, kuin te kiellätte, ja nyt hän tuli minun luokseni.»

»Ja te vastasitte?»

»Etten minä lankeemukseen kehoita.»

Fonn katsoi nöyrästi virkaveljeensä.

»Hän on kuitenkin päässyt matkaan,» Vik huomautti.

Fonn kumisti korviaan.

»Hän meni laivanisäntä Holtin luo.»

»Hm. Sitä miestä minä äsken tarkoitin,» selitti Fonn virkaveljelleen. — — »Niin kauvan kuin minä muistan,» hän jatkoi Vikiin kääntyneenä, »Berg oli taas minun luonani ja pyysi apua meidän köyhäinkassastamme. Minä neuvoin häntä teidän luoksenne.»

»Niin, hän kävi täällä.»

»Uskallanko minä kysyä —?»

»Minä vastasin, että minä olen samaa mieltä kuin te. Se, joka ei usko ijankaikkista kadotusta, ei ole mikään kristitty.»

»Aivan oikein,» Fonn vastasi ja ryki vaatimattomasti.

»Hän on paatunut,» Vik sanoi.

»Minä kuitenkin luulen, että Herran käsi nyt on kohdannut häntä niin kovasti, että —»

»Hän on autettu.»

Fonn säpsähti.

»Laivanisäntä Holt on ottanut hänet työhönsä.»

Fonn kääntyi virkaveljeensä.

»Te näette, että tämä mies tukee kaikkia, jotka vastustavat kutsumusta.»

»Niin, tässä on käytävä voimakkaasti käsiksi», puuttui Strand puheisiin ja pääsi viimeinkin puhumaan. Saatiin perinpohjainen selvitys siitä, mitä hän oli toimittanut entisellä »työalallaan». Viimein puhui hän laveasti pakanalähetyksestä. Hänen edellisessä seurakunnassaan oli ollut viisikymmentä lähetyslammasta, joitten hoidosta oli puhuttu hyvin ylösrakentavaisesti viimeisessä piirikokouksessa.

Kornelia lähti tämän selvityksen aikana huoneesta ja meni puutarhaan. Hän välistä kävi niin kuolettavan väsyneeksi, kuin päivä päivältä sai nähdä samoja ihmisiä ja kuulla samoja ajatuksia samoilla sanoilla. Papit, raamatunlauseet, saarnailevat naiset, isä, täti — kaikki he toistivat vain yhtä ja samaa ja yhtä samaa. Aamusta iltaan hengellisistä kirjoista, hengellisistä kokouksista, yhdistysmatoista ja lähetyssukista. Joskus ei tämä puhe häntä ainoastaan väsyttänyt, se sai hänet kiihtymäänkin. Niinkuin nyt se, mitä Fonn oli sanonut. Oliko se sitten niin suurta ja kaunista ryöstää köyhältä baptistilta ja nälistyneeltä työmieheltä heidän toimeentulonsa? Hän taisteli itsensä kanssa, hän tahtoi pakoittaa itsensä kuuliaisuuteen, mutta joskus — voi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen usein oli uskoa, että kaikki se oli totuutta, mitä Fonn ja ne muut julistivat.

Talvielämä oli kaikkiaan niin hiljaista, niin yksitoikkoista. Ainoa tapaus oli uudenvuoden aikaan. Silloin tuli kaupunkiin muutamia kauppamatkustajia, jotka haisivat sikareille ja pomadalle. He toivat vanhoja sukkeluuksia ja uusia kaulahuivia — siinä kaikki. Joskus sattui hän saamaan käsiinsä uuden kirjan, ja siitä saattoi outoja kuvia ilmestyä hänen näköpiiriinsä. Mutta ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi saattanut puhella siitä, mitä hän oli lukenut, ja pian oli hän unohtanut, mitä hän vain puolittain oli käsittänyt.

Keväillä etenkin halu elämään jotain uutta hänet valtasi. Lauhkea ilma, sininen vesi, raitis maan, puhkeavan lehden ja heinän tuoksu, monet valkeat purjeet ja savuavat höyrylaivat täyttivät hänet toivovalla levottomuudella — nyt, tuntui hänestä, täytyy jotain tapahtua; jos ei muuta, niin kuinhan edes sai nähdä uusia kasvoja ja kuulla uusia ääniä. Hän saattoi, istuessaan sisässä ja torkkuessaan rouva Tvetin lukiessa tai Fonnin ja isän keskustellessa, tavata itsensä toivomasta, että saisi kuulla jonkun purskahtavan oikein kaikuvaan, nuorekkaaseen, vallattomaan nauruun. Hän oikein pelästyi niitä ajatuksia, jotka hänessä saattoivat herätä ja hän rankaisi itseään katumuksen teolla, mutta ei siitä ollut mitään apua.

Kuin hän oli hetkisen aikaa kuljeksinut puutarhassa ja haistellut puiden keltaisia ja ruskeita nuppuja ja esille pilkistäviä lehtiä, tuli koko seurue portaille. Strand oli sytyttänyt piipun, Fonn sikarin.

Strand, joka oli kasvientutkija — hän oli muuten vaikka mitä — lausui muutamia huomioita eri puulajien lehdenpuhkeamisajasta ja tuli sen kautta ajatelleeksi Madagaskarin kasvillisuussuhteita. »Madagaskarissa», hän alkoi äänellä, joka ennusti noin kahden tunnin esitelmää, kuin Björnholt samassa tuli näkyviin puutarhan portilla. Hän tuli niinkuin tavallisesti kuuden peninkulman vauhdilla tunnissa, kiskasi puutarhan portin auki, löi kepillään puita ja pensaita ja tallusteli multaisilla saappaillaan neiti Vikin puhtaaksi pestyjä portaita ylös.

»Hyvää iltaa, hyvää iltaa!» hän tervehti ja nosti keppinsä hatun reunaan. Kääntyen Strandiin hän jatkoi: »Jo valjaissa? Minä kuulin, te olitte Afrikassa. Minä pyydän, että te ette ainoastaan pitäisi huolta mustista pakanoista, vaan myöskin punaisista.»

Strand hymyili. Hän piti, niinkuin hän sitä nimitti, »hengellisestä leikkipuheesta.» Hän lupasi tehdä työtä »punaisen rodun» käännyttämiseksi ja kysyi Björnholtilta, oliko hänellä jotain »yksilöä», joka tarvitsisi erityistä »hoitoa».

»Niin, juuri sitä minä aioin kertoa. Minä olen tavannut tohtori Holtia.»

Fonn muuttui kahdeksi teräväksi, kuuntelevaksi korvaksi; Kornelia lähestyi portaita.

»Jo Gil kertoi,» Björnholt jatkoi, »että se nuori mies höyrylaivalla oli osoittanut suosivansa järkeviä mielipiteitä. Mutta Gil, niinkuin te tiedätte, ei ole mikään erikoisen terävä mies. Nyt olen minä tavannut häntä itseään. Hän pilkkasi kaikkea ja näyttää kauhean veltolta. Hän luultavasti on elänyt hurjaa elämää. Muuan, joka oli ollut yht'aikaa kuin hänkin Aage Stormin luona, kertoi myöskin, että hän aivan hirmuisesti oli ahdistellut syvämielistä alkuajan ihailijaa. Kaikki raudat siis tuleen, herra Strand!»

»Luottakaa meihin,» Strand sanoi. »Valtion ja kirkon täytyy olla yhtä.»

»Hm» — Fonn arveli —, »minä en siihen voi täydellisesti yhtyä.»

»Mutta, rakas virkaveli,» toinen alkoi, ja kohta olivat molemmat hengelliset herrat kiintyneet syvämieliseen keskusteluun valtion suhteesta kirkkoon. Björnholt meni muitta mutkitta tiehensä — hänen piti vielä poiketa pariin kymmeneen paikkaan kertomaan Holtista ja kokoamaan uutisia. Myös Kornelia lähti puutarhasta; Vik, hänen sisarensa, Vildhagen ja rouva Tvet kuuntelivat sitä vastoin hartaasti Strandin esitystä »pyhästä valtiokirkosta» ja »pyhästä virasta».

Kornelia seurasi polkua, joka vei merenpuoleisille kukkuloille. Aurinko meni juuri mailleen. Alin punottava pilvivyöhyke muodosti tornia, harjoja ja kattoja. Värien hehku kävi yhä voimakkaammaksi. Veripunainen ja violetti, kullankeltainen ja kuparinruskea vaihtelivat. Pilviröykkiöt joutuivat liikkeeseen. Tornit, harjat ja katot horjuivat, sulivat yhteen ja muodostivat hetken ajaksi kaksi ääretöntä tulikielekettä, joista huokui hehkua ylempänäkin oleviin pilviin, mutta ensi hetkenä ne jo vaipuivat alas, paloivat suunnattomaan tulikuiluun, josta alituisesti syttyi uusia pilviä palamaan ikäänkuin tulikekäleitten sytyttäminä. Näytti siltä, kuin olisi verta tippunut pilvien reunoista. Viimein muodostivat värit äärettömän viuhkan, joka levisi salaman nopeudella yli taivaan. Vähitellen kaikki taas vaaleni. Pilvet purjehtivat surumielisinä itäänpäin kuin suuret villaröykkiöt.

Kornelia oli tätä nähdessään aina ennen ajatellut samaa: hänen mieleensä oli juohtunut Jehovan kuva sädekehyksessä, joka oli heidän asuinhuoneessaan. Tänään oli toisin. Hänestä näytti siltä, kuin nämä liekit olisivat kohonneet kaukaisista, suurista yhteiskunnista, joissa kai aina oli kapinoita, murhaa, tulipaloa, ja hän ajatteli Knut Holtia, jonka koti oikeastaan olikin siellä ulkona. Miten paljon pahaa hän oli siitä miehestä kuullut! Nyt oli Björnholt kertonut, että hän oli myöskin viettänyt hurjaa elämää — —.

»Miten rumaa täällä on,» sanottiin hänen takanaan.

Hän säpsähti ja painalti rintaansa; hän oli ollut vähällä huudahtaa, kuin hän huomasi, että se mies, jota hän juuri oli ajatellut, seisoi hänen takanaan.

»Suokaa anteeksi, minä taisin säikyttää teitä,» hän sanoi hymyillen.

Kornelia liikutti huuliaan, mutta vastausta ei kuulunut.

Vähitellen hän toipui ja ajatteli vasta sitten, mitä Knut oli sanonut. Rumaa! Hän katsoi hämmästyneenä häneen. Täälläkö rumaa? Kaikkihan kerrassaan olivat yhtä mieltä vastakohdasta. Hän rohkasi itseään huomauttamaan häntä siitä.

»Niin, minä kyllä tiedän sen — mutta eihän sen senvuoksi tarvitse olla totta. Täällä on rumaa; sillä täällä on hedelmätöntä, aivan kauhean karua. Suvaitkaa katsoa nyt eteenne, kuin juhlavalaistus on poikessa. Oletteko koskaan nähneet mitään niin surumielistä, kuin tämä kivenharmaa taivas ja tämä erämaanautio meri! Ja sitten kaikki tämä ylenpalttisuus paljasta vuorta! Siihen saattaa tottua, niinkuin aikaa myöten saattaa taipua tähän sillin ja kalanrasvan ja merihauran ja tervan hajuun. Mutta ihailla tätä kotoista köyhyyttä —!»

Kornelia tunsi mielensä kiihtyvän, mutta oli samalla epävarma, ja oli senvuoksi vaiti. Äkkiä hän muisti, mikä mies hän oli, ja alkoi peljätä sitä, että hän seisoi ja kuunteli hänen puhettaan. Hän alkoi sentähden hiljalleen astua kotiinpäin. Knut seurasi ja jatkoi puhettaan kotimaisista oloista. Kornelia käsitti häntä vain puoliksi, ja se, minkä hän käsitti, oli hänestä uhkarohkeata eikä laisinkaan oikein. Yhden ainoan kerran hän uskalsi sanoa pari sanaa. Hän kysyi, oliko suurissa yhteiskunnissa niin paljoa parempi, — hän ajatteli kapinoita, murhia ja murhapolttoja, joista Björnholt puhui. Knut hämmästytti häntä vastaamalla: »Parempi — ei suinkaan.» Sitten hän kuitenkin sanoi: »Yhdessä suhteessa on siellä ehkä kuitenkin parempi. Ihmisen elämä ei siellä niin helposti muutu hiljaisiksi hautajaisiksi kaikelle rohkealle, todelle ja suurelle, mitä hän on ajatellut ja tuntenut.»

Kornelia oli iloinen, kuin he tulivat pienelle puutarhan portille. Knut tervehti ja jatkoi matkaansa, Kornelia kiiruhti puutarhan läpi ja rauhottui vasta täydelleen, kuin hän oli sisässä.

Vieraat olivat poissa; isä ja täti istuivat yksin huoneessa.

»Sinä menit?» Vik sanoi, kuin tytär tuli sisään. »Sinä kadotit paljon. Se oli hyvin opettavainen keskustelu.»

»Se on varmaa, se», täti yhtyi. »Herra Jumala, miten se Strand ylösrakentaa!»

Kornelia tuskin kuuli, mitä he sanoivat. Hän vain ajatteli, mitä hänelle oli tapahtunut. Koko illan hän istui ja sitä mietti, kuin vaarallista salaisuutta, ja kuin hän meni maata, virui hän kauvan valveilla. Hän oli todellakin puhellut, astunut rinnakkain Knut Holtin kanssa, jonka nimeä hän ei koskaan ollut kuullut mainittavan kauhistumatta. Knut oli katsellut häntä ja, kummallista kyllä, ei ollenkaan niinkuin hän oli odottanut, ei ollenkaan röyhkeästi ja häjysti, vaan vaatimattomasti ja lempeästi. Hän oli itsekseen tarkastellut häntä. Hän oli esimerkiksi heti huomannut, että Knut oli uudenaikaisessa puvussa, olematta kuitenkaan vaatteukseltaan niiden kauppamatkustavaisten kaltainen, joita kävi heidän kotonaan. Hän oli huomannut, että hänellä oli suurenlaiset kädet, että hän puristi ne nyrkkiin, kuin hän puhui jostain, joka ei häntä miellyttänyt, että hänen äänensä kävi jyrkäksi ja hänen isänsä äänen kaltaiseksi, kuin hän pilkkasi, mutta oli lempeä ja sointuva, kuin hän innostui ja lämpeni, ja paljon, paljon muuta — —

Hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hyvä Jumala, mitä hän teki! Siinä hän virui ja ajatteli vierasta miestä, jota hänen ei ensinkään olisi pitänyt huomata eikä kuunnella. Hän alkoi rukoilla iltarukoustaan hyvin innokkaasti. Hän rukoili useita muitakin rukouksia — hän tunsi tarvitsevansa puhdistua tämän yhtymisen jälkeen.

V.

Knut oli muuttunut. Viime kerran kotona ollessaan oli hän aina jotain puuhannut, puhellut, laulanut, purjehtinut, kalastellut, veistellyt, saanut muutamia uskollisia ystäviä ja koko joukon leppymättömiä vihamiehiä; nyt hän virui päivät pitkät sohvallaan, poltti sikaria ja tuijotti tyhjään. Ei hän tosin ketään loukannut, mutta ei hän myöskään huolinut entisistä ystävistään — paitse Pietarista —, ja kaikkeen, mitä tämä tai isä ehdottelivat, oli hänellä vain yksi ainoa vastaus: »En minä huoli.»

Holt oli huolissaan. Jos hän vaan olisi uskaltanut sanoa pojalleen: »Knut, sano minulle, mikä sinua vaivaa. Minä en vaadi mitään muuta; minä en sinua häiritse, mutta salli minun vain tietää se.» Mutta siinäpä se pulma oli; heidän suhteensa oli niin kummallisen vieras —.

Holt ajatteli niinä aikoina alituisesti, miten se oli semmoiseksi muodostunut, mikä siihen oli syynä ja kenen syy oli. Mutta ei hän sitä saanut selville.

Kuin Holtin vaimo kuoli, oli hän ollut suuressa pulassa pikku herran tähden, joka vielä makasi kätkyessä. Hän ei olisi tahtonut uskoa häntä vieraalle, mutta itse ei hän ollenkaan tuntenut lastenkasvatuksen salaisuuksia. Hän teki rohkean päätöksen: hän päätti oppia. Hän kääntyi kokeneen naapurivaimon puoleen, joka auttoi häntä yli ensimmäisten viikkojen vaikeuksien. Häneltä hän oppi taidon, ja niin pian kuin hän oli perehtynyt kaikkiin temppuihin, toimitti hän itse kaikki: hän valvoi lapsen kanssa yöllä, hän puki sen päälle ja pesi sen, syötti sitä ja leikki sen kanssa joka joutohetkellä. Hän oli sanomattoman kärsivällinen ja hellä hoidellessaan pikku olentoa. Eikä hän kuitenkaan yleensä lapsista pitänyt; lapset olivat päinvastoin olleet hänestä jotain käsittämätöntä ja ikävää.

Kuin lapsi kasvoi, tuli uusia vaikeuksia. Niinkauvan kuin Holt saattoi yksistään miimillisillä keinoilla tulla toimeen pienokaisen kanssa, kävi kaikki jotensakin hyvin. Mutta kuin lapsesta tuli puhuva olento, kuin se tahtoi saada tiedonhalunsa tyydytetyksi, kuin se vaihoksen vuoksi tahtoi, että sen kanssa puheltiin hauskalla, leikkisällä tavalla, ja vieläpä vaati omille päähänpistoksilleen ja sukkeluuksilleen huomiota, silloin Holt joutui suureen pulaan. Hänen oli mahdotonta muuttaa käsitys- ja puhetapaansa lapsen mukaiseksi, niinkuin pikku itsevaltias vaati. Hän teki todellakin parhaansa. Hän osti kirjoja, erittäin perinpohjaisia saksalaisia teoksia ja käytännöllisiä neuvoja englantilaista alkujuurta ja virui monta yötä valveilla oppiakseen salaisuuden. Hän kävi useissa perheissä, joissa oli pikkulapsia, ja kuunteli hartaasti äitien ja lastenlikkain keskusteluja pienokaisten kanssa; mutta turhaan. Kuin hän koetti sitä itse panna käytäntöön, ei siitä tullut mitään. Hän puhui pienokaiselle, joka kieriskeli lattialla, ikäänkuin professori kuulijakunnalleen, ja loppupäätös oli aina sama: molemmat tuskastuivat yhtä suuresti toistensa huonoon käsityskykyyn. Pienokainen osoitti mielentilaansa jaloillaan, ja Holt huusi: »Mutta etkö sinä ymmärrä!» Ja sitten hän selitteli niin, että hiki otsasta tippui, mutta lopulta hänen kuitenkin vaikka hyvin vastenmielisesti täytyi turvata lapsenpiian apuun.

Hän tahtoi itse olla poikansa opettaja. Pojan piti oppia aakkoset uuden ja paljoa järjellisemmän metoodin mukaan, kuin vanha oli. Koko opetustapa oli niin perinpohjin mietittyä, niin selvää, niin loogillista — lukemisen taidon salaisuuden piti Holtin mielestä tätä metoodia käyttämällä selvitä pojalle muutamassa tunnissa. Mutta siinäkin Holt pettyi toiveessaan. He eivät laisinkaan päässeet yksimielisyyteen. Pienokainen väitti ankarasti vastaan, hän ei voinut hyväksyä, että b—a oli ba; hänen mielestä se yhtä hyvin saattoi olla mitä tahansa muuta.

Holt meni pientenlasten kouluun kuulemaan, miten siellä meneteltiin. Suureksi mielihyväkseen hän huomasi, että siellä opetettiin juuri hänen metoodinsa mukaan. Mutta tulokset olivat silmäänpistävästi erilaisia. Ei kellään näistä lapsista ollut mitään sitä mielipidettä vastaan, että b—a oli ba — heidän mielestä asian laita oli aivan oikea.

»Kummallisen itsepäinen lapsi,» murahteli Holt kotiin mennessään. »Perinnöllisiä taipumuksia!»

Hän hankki opettajan sillä seurauksella, että Knut kohta suostui yleiseen käsitykseen siitä, mikä tulos oli b ja a kirjainten yhtymisestä.

Sen jälkeen uskoi Holt pojan opetuksen muille, mutta hän seurusteli kuitenkin yhtä paljon hänen kanssaan. Hän keskusteli pitkät ajat hänen kanssaan tutkiakseen hänen edistymistään. Hän piti myös huolta kasvatuksesta, mutta omituisella tavalla. Hän ei häntä nuhdellut, eikä torunut eikä kurittanut, hän teki hänestä pilkkaa. Hän antoi hänen tuntea, kuinka järjetöntä, kuinka naurettavaa hänen menettelynsä oli ollut. Knutiin ei koskaan jäänyt sattumatta isän ivallinen ruoska, silloin kuin hän oli käyttäytynyt lapsellisesti tai sopimattomasti, ja hän pelkäsi pientä ruoskan läimäystä ilmassa enemmän kuin mitään muuta. Tämä kasvatustapa vei tuloksiin, joita Holt ei ollenkaan ollut odottanut: poika pelkäsi isäänsä. Ei se auttanut, että Holt kohteli häntä niinkuin aikaihmistä ja myönsi hänelle kaikki aikaihmisen oikeudet: Knut piti itsekseen ajatuksensa ja tunteensa mieluummin, kuin hän ne paljasti isän pilkalle.

»Äidin hiljainen luonne,» Holt ajatteli eikä käsittänyt, kuinka hän voisi voittaa poikansa luottamuksen. Se häntä vaivasi suuresti, mutta ei tiennyt, kuinka hän saisi sen muutetuksi, ja tottui siihen vähitellen.

Holtista alkoi tuntua, että hänen pojalleen olisi hyvä päästä sivistyneeseen kotiin. Hän lähetti hänet maalle erään papin luo. Hänen oli sanomattoman vaikea olla pojasta erillään. Ensi aikoina hän kulki levottomana koko päivän ja istui illalla tuntikausia pojan huoneessa. Joka seitsemäntenä päivänä hän kävi poikaa tervehtimässä. Tämä näytti yhä enemmän vieraantuvan hänestä. Etenkin senjälkeen, kuin hänessä oli herännyt uskonnollisia arveluja, arasti hän isää. Isä tahtoi saada hänet taas kotiin, mutta ei uskaltanut ottaa sitä edesvastausta päälleen. Silloin hän päätti muuttaa kaupunkiin, ja Knut pantiin latinakouluun. Holt sai nyt pitää häntä luonaan, mutta heidän suhteensa ei siitä parantunut; Knutilta itseltään ei isä koskaan saanut kuulla, mitä hän koulussa koki; hän sai aina muilta tiedustella pojastaan, etenkin Pietari Strömiltä, joka oli yksi Knutin harvoja ystäviä. Sitten, kuin Knut kasvoi, olivat he tavallaan kuin toveria; he puhelivat siitä, mitä olivat lukeneet, laskivat leikkiä ja nauroivat toisilleen; mutta muuten he kumpikin elivät omaa elämäänsä. Niinpä nytkin: Knut oli vaiti eikä isä uskaltanut kysyä. — — —

Kesä oli tullut; viikko toisensa perästä oli sateista ja kylmää. Kerran, kolakkaa ilmaa vielä kestäessä, kuljeskeli Knut aamulla aikasin kaupungin syrjäkatuja, ollen matkalla Pietari Strömin luo. Kulkiessaan talon sivu, joka oli kadun vähäpätöisimpiä, syöksyi sieltä ulos mies paljain päin ja huusi: »se kuolee, se kuolee — lapsi kuolee, Jumala minua auttakoon!»

Hän töytäsi Knutia kohti. Se oli Kurt Stubb.

»Mikä on hätänä?» Knut kysyi.

Toinen tarttui häntä käteen. »Jumalan kiitos! Sehän on Knut Holt. Herran nimessä juoskaa — lapsi tuolla, nähkääs — se on toden totta aivan musta — — minä olin kipparin luona, joka asuu alakerrassa — kuin se huusi — ja — kuulkaa, herra kulta, hakekaa — — ei, tehän olette itse tohtori! Herra teitä siunatkoon, käykää sisään — minä haen nais-apua! Äiti raukka on yksin ja aivan suunniltaan. Joutukaa! se on ylhäällä ullakossa.»

Ja sitten riensi lyhytjalkainen ja jotensakin suurivatsainen mies kaupungille paljain päin, niinkuin hän oli.

Knut meni huoneeseen ja ylös jyrkkiä narisevia portaita, jotka jokainen olivat ontoksi kuluneita ja joitten käsipuut kiilsivät likaisten käsien monivuotisesta hieromisesta. Ylhäällä käytävässä oli yksi ainoa ovi, jonka hän avasi, kuin ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa.

Pienessä vinokattoisessa huoneessa, jonka harmaa seinusta oli monesta kohden paikattu ja jonka ainoasta ikkunasta näki vain naapurin katon, oli vaimo polvillaan kätkyen ääressä. Hän nojasi kasvojaan kätkyen reunaa vastaan ja katsoa tuijotti veristyneillä, itkettyneillä silmillä kuoleman tuskissa kamppailevaa, kätkyessä makaavaa, puolen vuoden vanhaa lasta.

Hän ei huomannut, että joku tuli huoneeseen. Knut jäi seisomaan oven suuhun ja katseli ympärilleen. Huone oli sekä makuu- että asuinhuone. Pienellä pöydällä oli ompelukone, ikkunassa oli kasvia, nuoralla uunin edessä lapsen vaatteita. Luultavasti oli lapsi sairastunut aivan äkkiä. Sänky kätkyen vieressä oli levällään, peite ja ryppyiset lakanat olivat valuneet lattialle. Äiti, joka nähtävästi oli porvariluokkaa, oli alushameessa ja yöröijyssä; paljaissa jaloissa oli matalat kengät; tukka oli hajallaan harteilla.

Äkkiä hän hypähti ylös huutaen: »Nyt se tulee taas! Oi, hyvä Jumala, nyt se kuolee!»

Knut riensi kätkyen luo. Äiti ei näkynyt häntä huomaavan; hän seisoi siinä vavisten kalpein huulin ja hengitti lyhyeen ja kovasti eikä nähnyt muuta kuin lapsen kätkyessä. Se ei enää virunut kalpeana ja liikkumatta niinkuin ensin Knutin huoneeseen tullessa. Sen silmäluomet aukenivat hitaasti, silmät vääntyivät ensin ylöspäin ja sitten alaspäin, se veti jalat alleen koukkuun, kädet puristuivat nyrkkiin, suu vääristyi ilkeästi, koko naama kävi ensin punaiseksi ja sitten siniseksi, ja raskaasti kohoilevasta rinnasta tuli puoleksi sihisevä, puoleksi ähkyvä ääni.

Knut tempasi sen nopeasti kätkyestä, aukasi ikkunan ja piti sitä raittiissa ilmanvedossa.

»Kylmää vettä ja riepu!»

Äiti riensi ja tuli takaisin vaaditun kanssa. Hän vapisi, niin että vesi läikkyi lattialle.

»Pitäkää lasta, minä panen kääreet sen ympärille.»

Muutaman minuutin perästä oli kaikki hiljaa; ei kuulunut muuta kuin äidin hengittäminen ja veden valuminen, joka kerran kuin Knut pisti rievun veteen.

Vähitellen päättyi suonenveto. Ainoastaan silloin tällöin värähtelivät huulet, ja toinen silmäluomi kohosi hiukan ja sulkeutui taas. Kasvot olivat kalman kalpeat, huulilla ja silmillä oli sinertävä varjo.

»No, nyt se täksi kertaa on mennyt ohi,» Knut sanoi. »Pankaa se kätkyeseen!»

Äiti heittäytyi jälleen polvilleen ja purskahti hurjasti itkemään; kyynelten tulviessa hän puhui lapselle hellin sanoin, rukoili sitä, ettei se vielä häntä jättäisi, lupasi sille leikkikaluja ja muistutti sitä siitä, kuinka hauska heillä oli ollut yhdessä — aivan kuin se olisi voinut kuulla ja ymmärtää häntä. Tuon tuostakin hän keskeytti itseään huudahtamalla: »Rakas, taivaallinen Isä, miksi tuon viattoman raukan täytyy tätä kaikkea kärsiä!» tai: »Voi, Herra Jumala, varmaankin se kuolee.» Sitten hän kuunteli sen hengitystä ja alkoi taas puhua sille samalla hellällä, rukoilevalla, kehoittavalla äänellä. Hän oli aivan unohtanut, että oli joku läsnä.

Vasta kuin Knut kysyi, miten se oli tullut, näytti hän huomaavan hänet. Hän katsoi häneen puoleksi hämmästyneenä, ikäänkuin hän olisi ajatellut, kuka hän oli ja miten hän oli tullut. Äiti kertoi heränneensä siitä, että lapsi ähkyi niin kummallisesti. Kuin hän katsoi sitä, virui se aivan jäykkänä kätkyessä ja tuijotti kattoon. Hän oli hypähtänyt ylös lähteäkseen lääkäriä hakemaan, mutta ei ollut uskaltanut jättää lasta. Sitten oli toinen kohtaus seurannut toista. Epätoivoissaan hän oli huutanut alas kippariin, joka asui alakerrassa ja paitse häntä oli ainoa talossa asuva; mutta hän makasi. Viimeinkin oli Stubb tullut ja kuullut hänen huutonsa.

Portailta kuului askelia. Stubb astui sisään Kornelia Vikin seurassa. Tehtyään tarpeelliset määräykset ja luvattuaan hankkia valvojanaisen, joka saattaisi auttaa äitiä, sekä tulla itse illalla uudestaan, lähti Knut pois Stubbin kanssa.

»Kuka hän on?» Knut kysyi, kuin he kulkivat yhdessä katua pitkin.

»Maria Hansen! Onneton raukka hän on. Hän on jostain etelästä päin ja tuli tänne Hamren palvelustyttönä. Hän oli hiljaisin ja siivoin ihminen, mitä ajatella voi. Pahaksi onneksi oli hän myöskin kaunis, jonka muitten muassa myöskin Gil huomasi. Minä luulen, että hän oli syypää siihen, että tyttö luopui paikastaan ja alkoi ommella ihmisille. Mutta Gil ei jättänyt häntä rauhaan. Sitten lähti tyttö kaupungista ja matkusti pohjoiseen päin. Gil teki niihin aikoihin monta Nordlandin matkaa, ja kuin hän palasi kaupunkiin, olivat he kihloissa.

»No, Hamrella ei ollut mitään sitä vastaan, että sisarenpojastakin kerran tuli hiukan kavaljeeria, niinkuin hän sitä kutsui. Mutta, nähkääs, Hamren talolla on aina ollut huolellisesti kalkilla sivelty ulkopuoli — te ette siinä löydä mitään vikaa, ette pienintäkään halkeamaa, — ja tämähän oli skandaali. Sitten tyttö sai pienen poikasensa, jota hän nyt niin pelkää kadottavansa, ja taitava sporttimies meni enonsa luo ja sanoi: 'Minä menen naimisiin.' Oli ollut kiivaita kohtauksia vanhuksen ja Gilin välillä, mutta tämä ei luopunut tuumastaan. Silloin keksi vanhus hyvän ajatuksen. Hän lähetti Fonnin sisarenpojan luo. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa papista, mutta — noo, hän puheli ja käveli Gilin kanssa, ja sai sen hylkiön käymään kokouksissa ja pää kallellaan. Niin no, Jumala paratkoon, enhän minä tarkoita, että siinä mitään pahaa olisi — päinvastoin. Mutta kuulkaas vielä. Fonn selitti hänelle, että Hamre oli hänelle isän sijainen, ja että Jumalan sana sanoo: sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi. Hän selitti hänelle myös, että Maria Hansen, jos hän naisi hänet, ei enää käsittäisi, minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt. Noo — Gil teki pitkän ulkomaanmatkan, ja Maria on siinä pienokaisineen. Hyi perhana!»

»Sehän on halpaa!»

»Sen minäkin sanoin Fonnille. Se on korkeampaa armeliaisuutta, jota maailmanlapset eivät ymmärrä, hän sanoi. Hitto vieköön teidän korkeamman armeliaisuutenne, minä sanoin. Tehän suorastaan yllytätte viekoittelemaan naisia ja hylkäämään heidät. Mutta, voi sun perhana — sitten hän alkoi ladella raamatunlauseita ja teki asian niin hiton monimutkaiseksi, että minun täytyi myöntyä. En minä sitä ymmärrä — hänhän on Jumalan mies ja oppinut mies.»

»Mistä Maria nyt elää?»

»Ompelemisesta, niinkuin ennenkin; hän ei tahdo mitään lapsen isältä. Hän elää hyvin niukasti. Ensinnäkin on hänellä lapsi, ja sitten eivät ihmiset uskalla julkisesti antaa hänelle ommeltavaa nyt, kuin Fonn on julistanut hänet paatuneeksi. Jollei hän olisi niin taitava ja jollei hän ompelisi niin huokeasta, ei hän saisi ollenkaan työtä. Nyt kaupungin naiset syrjäteitä myöten hiipivät hänen luokseen ompeluksineen.»

»Se minusta on kummallista, että Kornelia Vik —»

»Kornelia on hyvä tyttö ja viisas tyttö, ja huolimatta kaikesta siitä, mitä nämä — nämä —» hän katsoi varovaisesti ympärilleen — »niin, ymmärrättehän te?»

»Mitä te tarkoitatte?»

Stubb kohotti olkapäitään. »Nämä jumaliset, nähkääs — niin, Jumala varjelkoon, en minä sano heistä mitään pahaa! Mutta he hallitsevat tässä kaupungissa — niin!»

»Minä olen siitä kuullut.»

»Ja Kornelia — niin, Jumala häntä siunatkoon, hän on kaiken ikänsä elänyt kymmenkertaisen lukon takana. Ja kuitenkin — minä olen pari kertaa ollut läsnä, kuin hän tahtoo jotain muuta kuin isä ja kaikki profeetat, ja silloin se hento olento on luja: eivät mitkään maailman voimat saa häntä horjumaan.»

He erosivat linnan edustalla. Knut meni ylös puhumaan isän kanssa valvoja-naisesta. Sen jälkeen hän meni Pietari Strömin luo, joka, niinkuin hän sanoi, oli säteilevän iloinen, kuin Knut oli ottanut turviinsa Maria Hansenin. Kuin Knut päivällisaikaan tuli kotiin, ilmoitti isä, että Katriina itse tahtoi valvoa sairaan lapsen luona.

Illalla Knut meni taas pikku holhottinsa luo. Sekä Kornelia että Katriina olivat siellä. Kohtauksia oli ollut tiheään ja pitkällisiä; pienokainen ei ollut toipunut niitten väliajaksi.

Kornelia otti hattunsa ja sadenuttunsa mennäkseen kotiin kertomaan isälleen ja tädilleen, että hän oli päättänyt valvoa vuorotellen molempien toisten naisten kanssa.

Knut ja Kornelia lähtivät yht'aikaa talosta ja kulkivat yhdessä märkää, melkein tyhjää katua.

»Luuletteko te, että hän kadottaa pienokaisensa?» Kornelia kysyi.

»Minä pelkään niin käyvän.»

»Siitä tulee kova vitsaus äidille», Kornelia sanoi tavalla, jossa kuvautui sitä säännönmukaista jumalisuutta, mikä on omituinen nuorille tytöille, jotka ovat eläneet moninkertaisen varuksen takana elämän puutteista ja kiusauksista. Hän muuten näin sanoessaan ajatteli vähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän maailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän tiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen hämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja suuttuneena puhkesi sanomaan: »Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on, jonka te nyt lausuitte! Mitä te ensinnäkin tiedätte sen onnettoman naisen rikoksesta? Ehkä on hän ainoastaan rakastanut lämpimämmin ja ollut uskollisempi, kuin useammat ollenkaan saattavat olla. Mutta olkoonpa niin, että hän on rikkonut. Ettekö te häpeä tunnustaa palvelevanne semmoista julmaa Jumalaa, joka rangaistessaan äitiä, kiduttaa hänen viatonta lastaan?»

Kornelia vetäytyi arasti ja kauhistuneena toiselle puolelle katua. Sieltä tuli tuskin kuuluvasti hänen seuralaiselleen:

»Mutta mehän opetamme —»

»Minä tiedän sen», keskeytti Knut hänet terävästi ja jatkoi suuttuneella ja nuhtelevalla äänellä puhettaan siitä, mitä me opetamme tästä Jumalasta, jota meidän täytyy rakastaa ja palvella, muun muassa, että hän luopi miljoonittain onnettomia olentoja, joista hän edeltäpäin tietää, että he saavat kärsiä kaikkea mahdollista puutetta tässä maailmassa ja joutua ijankaikkiseen kadotukseen tulevassa.

Kornelia tunsi itsensä aivan kauhistuksen ja pelon valtaamaksi. Hän vapisi eikä tuntenut, että hänen jalkansa koskettivat maata. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään niin jumalatonta. Hän käsitti samassa tämän miehen vaarallisuuden.

Niin oli Knut kiintynyt puhumaan ja Kornelia kuuntelemaan, ettei kumpikaan huomannut, että he olivat kulkeneet Vikin talon sivu, ennenkuin he olivat kaupungin ulkoreunassa.

He pysähtyivät kumpikin, kuin he sen huomasivat, ja palasivat takaisin äänettöminä.

Kornelia tapasi isän ja tädin illallista syömässä. Hänkin istui pöytään. Vik sanoi, että hän tahtoi palkata naisen valvomaan lapsen luona. »Ei tarvita; meitä on jo kaksi, Holtin Katriina ja minä», Kornelia vastasi.

Vik kohotti kulmakarvojaan hiukan.

»Aiotko sinä —?»

»Aion, minä menen sinne, kuin olen syönyt.»

Vik ei sanonut mitään, ennenkuin ateria oli päättynyt. Sitten hän sanoi: »Ei minusta ole mieleen, että sinä menet sinne.»

Kornelia ei vastannut.

Vik kulki muutamia kertoja edestakasin lattialla. Sitten hän meni käytävään, lukitsi ulko-oven ja pisti avaimen taskuunsa. Kuin hän tuli sisään, seisoi Kornelia keskellä lattiata; hänellä oli taas hattu ja sadetakki yllä.

»Saanko minä avaimen?» hän kysyi.

»Sinä siis todellakin aiot mennä sinne?»

»Niin.»

Sanat eivät kummaltakaan puolelta olleet kovia eivätkä kiukkuisia. Mutta joka lauseen välillä oli paussi, joka koko keskustelun teki hillityn riitaisaksi. Vik katseli häntä hetkisen synkällä, tutkivalla katseella; sitten hän sanaakaan sanomatta antoi hänelle avaimen ja lähti huoneesta.

Kuin Kornelia tuli takaisin pieneen taloon, löysi hän tilan tehtynä uusilla lakanoilla. Molemmat toiset tahtoivat valvoa ensi osan yötä. Hän heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn, mutta ei voinut maata. Hiljaisuudessa tulivat Knutin sanat takaisin yksitellen ja ahdistivat häntä. Mikä häntä liikutti enemmän kuin sanat, oli ääni, jolla ne lausuttiin. Tämä paathos oli Kornelialle outo. Se ei ollut papin kirkossa, ei Björnholtin, kuin hän riehui kansanyllyttäjiä vastaan, ei isän, kuin hän nuhteli talonväkeään. Hänen puheessaan oli samalla jotain intohimoisenärtynyttä ja syvänsurullista, joka pakoitti häntä uudestaan ja uudestaan tutkimaan, mitä Knut oli sanonut.

Molemmat toiset naiset istuivat ääneti kummallakin puolella kehtoa, joka oli nurkassa, ja jota valaisi himmeä yölamppu. Hehän tiesivät, miten Vikin ankara tytär heitä tuomitsi, ja se tieto heitä painoi. Mutta kuin he luulivat hänen nukkuneen, alkoivat he kuiskaillen puhella, aluksi niin hiljaan, että he itse vain kuulivat, mutta sitten niin, että Korneliakin kuuli.

Maria Hansen puhui.

»— — Hän kävi täällä joka päivä ja selitti, kuinka kauhea synti se oli. Tiedänhän minäkin, ettei se ole oikein, mutta — — ja mehän aioimme mennä naimisiin. Minä olen sitä ajatellut niin, että minä luulin tulevani hulluksi — — — Gil sanoo myös, että muissa maissa ei ole niinkuin meillä. Heitä ei vihitä — kuin he ovat pantu kirjoihin virastossa, ovat he oikeita aviopuolisoja.»

»Mutta nehän lienevät pakanoita, Maria?»

»Ei, hän sanoo, että ne ovat kristittyjä niinkuin mekin.»

»Saattaako se olla mahdollista?»

»Tottahan hän sen tiennee.»

Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi Maria, ikäänkuin uskoen jotain salaisuutta:

»Katriina, raamatussa ei seiso mitään vihkimisestä.»

»Jumala sinua varjelkoon, Maria, kuka on sinulle semmoisia uskotellut?»

»Gil on minulle senkin sanonut.»

»Voi, kuinka sinä saatoitkin antaa uskotella itseäsi!»

»Minä kysyin papilta.»

»No? Mitä hän sanoi?»

Hän vaan sanoi: »Minä tahdon rukoilla sinun paatuneen sielusi edestä.»

Katriina pani kädet ristiin: »Näethän!»

»Mutta nyt olen minä itse lukenut; siitä ei seiso, Katriina.»

Katriina oli vaiti hetkisen ja mietti. Sitten hän sanoi: »Mutta onhan sitten vielä muita oppikirjoja.»

»Sitä minä en tiedä. Mutta siinä siitä ei seiso. Ja miksi on se synti, ettei ole vihitty?»

Katriina pudisti päätä ja huokaili.

Maria katseli pienoista kätkyessä. »Oi, jos saisin pitää hänet,» hän sanoi. »Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kuin on tuommoinen. Kuin minä olen ollut ulkona työtä hankkimassa, ja kuin on onnistunut, olen minä kahdesti iloinen, sillä minä ajattelen, että minä saatan hankkia tuollekin, mitä hän tarvitsee. Kuin hänellä on lämmin ja hän viruu tuossa tyytyväisenä ja kylläisenä — niin, sinä ehkä et usko minua, mutta silloin tuntuu, kuin minä itsekin olisin lämmin ja kylläinen. Ja jos minun on käynyt huonosti ulkona, niin minä ajattelen häntä, joka on kotona — minä en voi tulla täydelleen onnettomaksi, niin kauvan kuin hän on minulla. Niin, jos kaikki voisi tulla olemattomaksi minun tahtomalla — — ei, Katriina, minä luulen, ett'en minä tahtois.»

Katriina ei raaskinut tehdä toista surullisemmaksi, kuin hän jo oli, mutta hän rukoili hiljaisuudessa Jumalaa valistamaan häntä.

Maria hypähti ylös — lapselle tuli kohtaus. Kornelia kuuli vähään aikaan ainoastaan hiipiviä askeleita, kuin joku heistä meni noutamaan jotakin, ja lyheitä, katkonaisia sanoja, joita he puhuivat huolestuneina seuratessaan pienokaisen kamppailua. Vihdoinkin se päättyi. He istuivat jälleen kehdon ääressä. Maria puhui ensiksi.

»Mutta sinä itse, Katriina — etkö sinä koskaan ole joutunut kiusaukseen?»

»En, Maria, minä en tahtonut — minä en uskaltanut sieluni autuuden tähden.»

Toisen katseessa mahtoi olla vähän epäilystä; sillä kohta sen jälkeen Katriina jatkoi:

»Niin, sinä katsot minua. Niin tekevät kaikki. Mutta Jumala on minun todistajani, minä olen vapaa.»

»Mutta ettekö te ole kihloissa?»

»Olemme.»

»Miksi te ette mene naimisiin?»

»On olemassa este; mutta minä en uskalla puhua siitä.»

Kornelia tunsi sydäntään ahdistavan. Hänen oli täytynyt pakoittaa itseään voidakseen lähestyä näitä naisia, joista hän aina oli kuullut puhuttavan äänellä, jolla kunnianarvoiset ihmiset puhuvat langenneista. Kuinka hän häpesi. Mitä oli hän itse kokenut? Tiesikö hän, miltä tuntui kulkea elämän turvatonta tietä koditta, suvutta ja ystävittä? Oliko hän rakastanut, tiesikö hän, miltä tuntui ero siitä, jota rakasti? Ehkä olisi hän näitten naisten asemessa langennut paljon syvemmälle!

Knut tuli aikaisin seuraavana aamuna. Kornelia valvoi; toiset makasivat. Hänen täytyi kertoa, kuinka lapsi oli voinut yön kuluessa. Hän tunsi sen kautta väkisin joutuvansa läheiseen suhteeseen Knutiin, mikä häntä vaivasi. Hän jo hetkisen ajan aikoi herättää äitiä, mutta luopui siitä. Hyväksi onneksi oli Knut lyhyt ja kuiva, hän ei kertaakaan katsonut Korneliaa. Kuin hän oli tutkinut pienokaista, hän sanoi: »On toivoa.»

»Hyvä Jumala!» Kornelia huudahti, ja kyyneleet herahtivat silmiin. Unohtuneet olivat kaikki epäilykset, poissa kaikki ujous. Knut oli vanha, rakas ystävä, jolle hän oli sanomattomassa kiitollisuuden velassa. Hän tarttui muitta mutkitta Knutin käteen ja katsoi häneen melkein nöyrästi kosteilla, ilosta säteilevillä silmillään. Sitten hän heittäytyi kätkyen viereen, suuteli pienokaista, jonka posket alkoivat punoittaa, ja nousi taas ylös ja kiitti häntä.

»On toivoa», Knut toisti, »mutta ei kukaan voi vielä sanoa, tuleeko lapsesta se, mikä hän oli. Sinä päivänä, jona se hymyilee äidilleen, niinkuin ennenkin, saattaa hän olla levollinen.»

Knut meni pois, ja nyt ei Kornelia enää voinut odottaa. Hän herätti molemmat toiset naiset, jotka peljästyneinä hypähtivät pystyyn siinä luulossa, että oli jokin paha edessä. »Ei, ei!» Kornelia sanoi, »mutta tohtori on ollut täällä, ja hän sanoo, että on toivoa.»

Hilliten itseään, mutta riemusta huudahtaen, äiti heittäytyi kätkyen ääreen, purskahti itkuun ja suuteli lastaan suutelemistaan ja puhui sille helliä sanoja.

Kornelia oli tarttunut Katriinan käsiin, ja kuin Maria taas nousi ylös, syleili hän häntä ja suuteli häntä otsalle. Kolmesta naisesta oli sinä hetkenä tullut hyviä ystäviä.

Äidin täytyi taas mennä kätkyen luo. Oli toivoa, toivoa. Hän katseli ympärilleen huoneessa. Se oli tullut niin valoisaksi ja kauniiksi, ja siinä oli silmiä, jotka katsoivat häneen tuttavasti ja ystävällisesti. Hän katseli pienokaisen vaatteita, jotka riippuivat uunin edessä. Kuinka kauhea se ajatus oli ollut, että hän kohta istuisi ehkä yksin kaikkien näiden vaatekappalten kanssa, jotka hän oli ommellut yön hiljaisina hetkinä, ja jotka muistuttivat häntä tuhansista rakkaista onnellisista hetkistä, jotka eivät koskaan palaisi. Joka kappale tuli ikäänkuin eläväksi hänen käsissään; hän otti ne käsiinsä yksitellen, silitteli niitä, suuteli niitä, näytteli niitä ylpeänä toisille ja kertoi sanomattomalla innolla, vuoroin itkien ja nauraen, niitten syntymystarinan. Hänelle kävi melkein ahtaaksi huoneessa; hän olisi voinut juosta kadulle ja riemuita ympäri kaupunkia: »On toivoa! On toivoa!» — — —

Maria Hansenin lapsi toipui; mutta tauti oli vienyt sitä kuukausia taaksepäin. Sen katse oli tylsä ja epävarma, eikä se osoittanut ilon merkkiä, kuin äiti leikitteli sen kanssa. Mutta muuanna päivänä, kuin Knut lähestyi taloa tavanmukaisella käynnillään, tuli Kurt Stubb juosten häntä vastaan läähättäen kuin valaskala. Huolimatta kadullaolijoista huusi hän hattuaan heiluttaen: »Hurraa! Se on hymyillyt! Hitto vieköön, se on hymyillyt! Minä olin juuri tulossa teidän luoksenne. Ajatelkaas, se hymyili aivan niinkuin ennen, noin aivan tyytyväisesti ja veitikkamaisesti. Se on merkillinen lapsi!»

Knut meni sisään; Kurt Stubb riensi eteenpäin pitkin katua ja puhutteli toista ventovierasta toisensa perästä ja julisti sen uskomattoman uutisen, että »lapsi on hymyillyt».

Siten levisi yli kaupungin, että Maria Hansenin lapsi oli hymyillyt. Niin tuli Kurt myöskin Hamren suljetulle talolle ja tunkeutui sisään korkeakattoiseen, tummaseinäiseen huoneeseen, jossa konsuli, se on Gil, piti konttoria. Hän syöksyi sisään koputtamatta ja tuli hyvin päättäväisen näkösenä istumaan tyhjälle paikalle kaksoispenkkiä, jossa Gil teki työtä. Hän katseli ensiksi hetkisen ääneti ja kokoonpuristetuin huulin konsulia, jonka pitkä naama virui vieläkin pitemmäksi rahamiehen omituisen käytöksen johdosta; sitten tämä sanoi lyhyesti ja jyrkästi:

»Se on hymyillyt.»

Gilin naama yhä vaan venyi; hän mörähteli levottomasti.

»Minä sanon, se on hymyillyt.»

Mörähtelevä ääni kuului toisesta. Se merkitsi: »Kuka?»

»Kuka?» tiuskasi pieni, lihava mies. »Sitä sinä kysyt? Minä kuitenkin — perhana soikoon — luulisin, ettei sinun pitäisi olla tietämättä, mitä koko kaupunki tietää, ja josta se iloitsee.»

Konsulin silmät kävivät hyvin suuriksi, ja hänen alahuulensa painui lerpalleen.

»Se on nimittäin sinun oma lapsesi, joka on ollut kuoleman kourissa, ja jota nuori Holt on hoitanut ja Kornelia Vik ja Holtin Katriina vaalineet ja valvoneet,» Kurt jatkoi, — »se lapsi se on, joka tänään on hymyillyt ensi kerran tautinsa jälkeen ja sillä ilahuttanut äitiään ja jokaista, jolla on sydäntä rinnassa, sekä osoittanut, että se on perhanan moinen purjehtija. Ja sitten sinä seisot tässä ja huolit viis koko asiasta! Minä kysyn sinulta, konsuli, tätäkö sinä kutsut 'djentelmanina' olemiseksi?»

Konsuli oli käynyt tulipunaiseksi ja alkoi astua edestakaisin. Tuon tuostakin mörähteli hän jotain, jonka Kurt, joka ymmärsi hänen kieltään, käänsi seuraavasti: »Hiton juttu — eihän se ole minun syyni — vanhus tiedäthän — — sitä paitse kirkollisia syitä —»

Tässä puuttui Kurt puheeseen lyödä jyrähyttäen pöytään.

»Ei, kuules nyt, hyvä konsuli! Minä en kehu olevani erikoisen likeinen tuttava Herran kanssa. Minä tahdon tunnustaa sinulle, etten minä ole mikään oppinut mies, ja että minä olen syypää paljoon, joka olisi voinut jäädä tekemättä. Mutta minullakin on jumalisuuteni, luullakseni yhtä hyvin kuin muilla kunnon ihmisillä, ja sen minä uskallan sanoa Fonnille ja kaikille muille vasten silmiä: se Jumala, jota minä tahdon palvella, ei saa olla mikään ilkiö. Niin sinunkin, konsuli, pitäisi sanoa ja muuten käyttäytyä rehellisesti eikä huolia kirkollisista syistä.»

»Mutta eno — enhän minä saata —» väitti konsuli vastaan.

»Hyvä! Minä tunnen hänet. Hän on laivan isäntä, se on totta. Mutta tämä kuuluu komantoon laivassa. Minäkin olen kuljettanut vieraan omistajan laivaa. Mutta laivassa olin minä herra, ja minä olisin, Jumal' avita, antanut paiskata itse kapteenin lastiruumaan, jos hän olisi pistänyt nenänsä minun kajutta-asioihini. Mutta sinulla ei ole rohkeutta, konsuli, siinä se pulma on.»

Konsuli mietti. Viimein hän sanoi omalla kielellään: »Hiton monimutkainen asia! — — Minulla on vielä paljon tytön varalta — tuhmia perhejuonia! — — Minä ajattelin aikoinani — matkustaa ulkomaille — vapaammat olot — — perhanan ummehtunutta täällä — rettelöitä joka taholla. Minä tahdon kuitenkin koettaa —»

Kurt vihelsi. »Saakeli soikoon! Minullapa on hyvä tuuma.»

Hän hypähti alas penkiltä ja alkoi juosta edestakaisin huoneessa lyhyillä, hyppivillä askelilla. Hän oli juuri rupeamaisillaan lähemmin selittämään tuumaansa, kuin ovelle koputettiin.

Se oli Knut.

»Siinä hän on!» Stubb huudahti. »Kiitä häntä, konsuli. Hänettä sinä nyt ehkä olisit pojatta.»

Muutamat Gilillekin tavattoman matalat kurkkuäänet ilmaisivat samalla hänen hämmästystään ja kiitollisuuttaan.

»Jos minä joskus voin osoittaa teille jonkun vastapalveluksen —,» hän lopetti.

Knut puuttui puheeseen:

»Minä pidän kiinni teidän sanoistanne. Minä juuri tulin tänne luoksenne siksi, että minulla on jotain teiltä pyydettävää.»

Kurt löi näppiä. »Minä lyön vetoa, että te tulette tänne samoissa asioissa kuin minäkin. Lapsen äiti — niinhän?»

Knut nyökäytti päätään.

Konsuli kävi taas levottomaksi. »Kurt, mitä sinä tarkoitat? — Käydään peremmälle —»

Hän aukasi oven sisempään huoneeseen.

»Aivan oikein,» Kurt sanoi. »Siellä me kolme yhdessä pohdimme minun tuumaani.»

Konsulin huoneessa veti huomiota puoleensa ensinnä toalettipöytä, joka oli täpötäynnä pulloja, harjoja, saippuita y.m., ja sitten seinät, jotka olivat peitetyt kaikenlaisilla metsästyskaluilla ja kalastuskärpäsillä ja -neuvoilla.

Hän painoi kelloa ja konsulin »oma palvelija» tuli sisään. Kohta sen jälkeen hän toi portviiniä ja sikaria. Kurt esitti sitten tuumansa, joka hyväksyttiin. Kuin se asia oli selvitetty ja Knut alkoi kiitellä pyssyjä ja kalakärpäsiä, innostui konsuli suuresti ja puhui omaa äidinkieltään jotensakin ymmärrettävästi, vaikka ainakin hiukan paksulla kielellä.

Seuraavana iltana tuli pikku laivuri Knutin luo käymään. Hän oli erinomaisen hyvällä tuulella, pyysi piippua, mutta suurta, ja lasin grogia, mutta väkevää, ja kuin kaikki oli järjestyksessä, alkoi hän kertoa, miten hän oli tuumansa toteuttanut.

»Minä menin konsulin luota suoraan hänen kunnianarvoisuutensa luo. Kuin minä seisoin hänen konttoriovensa edessä, jossa paksulla posliinilevyllä on ainoastaan F. N. Strand ja sen alla tyhjä paikka vastaisille arvonimille, silloin minä olin vähän levoton. Mutta minä en antanut itselleni aikaa arvelemiseen — jos maailmassa tahtoo saada jotain aikaan, ei koskaan saa ruveta arvelemaan. Minä asettelin naamani sennäköiseksi, kuin sen tulee olla hautajaisissa ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa, astuin sisään ja kerroin hänelle suoraan tarinan laivuri viisaudestani. Alussa hän vaan nyökäytti päätään ja sanoi 'oikein' — 'aivan niin' — 'niinkuin minä olisin sen sanonut' j.n.e. Se on, niin kauvan kuin minä puhuin konsulista ja hänen velvollisuudestaan. Mutta sitten tuli vakinainen vedenalainen este, nimittäin Hamre. Silloin enteet muuttuivat. Hän kävi ensin niin huolestuttavan ankaraksi suupielistään — mutta ei kuitenkaan enemmän kuin aivan papillisesti —, ja hänen silmänsä alkoivat katsoa kauvaksi minun ylitseni. Nyt se alkaa, minä sanoin itsekseni, mutta jatkoin. Hän paisui, hänen rintansa leveni, hän sai ikäänkuin rautatangon selkäänsä, ja leuka kohosi ilmaan. Hän katsoi kierosti alas minuun. Nyt on asianlaita arveluttava, siinä on rovasti jo. Mutta mikäs minun auttoi, minä jatkoin täyttä vauhtia. Kuin minä viimeinkin olin valmis, oli hänenkin muuttumisensa täydellinen. Mahtavalla rinnalla oli kiiltävä, kylmä, piispan kultaristi. Hän näytti siltä, kuin hän ei enää ensinkään tuntisi minua. Nyt minä käyn karille, minä ajattelin, ja menen mäsäksi samalla.

»Aivan oikein. 'Suokaa anteeksi, herra Stubb; mutta kuin mies, joka on niin rehellinen ja kristillinen, joksi Hamre yleisesti tunnustetaan, vastustaa tätä avioliittoa, niin minä elävästi tunnen olevani vakuutettu, että siinä on jotain kieroa, ja että ainoastaan todellisesti siveelliset syyt —'

»Herran tähden, siitä olin minäkin elävästi vakuutettu. Minä tunsin kyllä syyt, minä, sekä Hamren että papin, pitääkseni niitä syvästi siveellisinä. Sitten aloin risteillä. Annoin Hamren pienetä sopivalla tavalla ja viimein kadota pastori Fonnin ohuen olennon taa, joka itseäni kehumatta oli erinomaisen kunnioitettava temppu. Ei se ollut niin paljon tukkukauppias, joka vastusti avioliittoa, kuin Fonn.

»Hän kohotti kulmakarvojaan hiukkasen, mutta minulla on nopea silmä, näettekös, ja minä ajattelin: tänne pitää sinun pujahtaa sisään.

»Hänen rakkaalla virkaveljellään oli tietysti mitä riittävimmät syyt —

»Herran tähden, Herran tähden! Minä suostuin kaikkeen. Eihän se ollut oikein, että Gil rupesi vastustamaan Fonnia — niin arvokasta pappismiestä. Konsulin olisi pitänyt vastustaa vastenmielisyyttään Fonnin uudistusintoa ja koko hänen kirkollista suuntaansa vastaan, eikä hänen mitenkään pitäisi vaikuttaa Maria Hanseniin niin ettei Fonnin puhe häneen pysty. Minä puhuin kauvan konsulin kirkollisesta suhteesta, jota, näin meidän kesken sanoen, ei ollenkaan ole olemassa, ja Fonnin ponnistuksista kääntää häntä oikeaan käsitykseen kirkon suhteesta valtioon. Minä en tarkoittanut tietysti, että Fonnilla oli personallisesti jotain konsulia vastaan — Jumala paratkoon! Niin arvokas pappismies! ymmärrettäväähän se oli, että hänestä ei tällä liitolla ollut oikeata perustusta. Minä olin, hitto vieköön, oikein kaunopuhelias, siihen nähden, että se oli pelkkää sepittelyä. Kuitenkin tuntui minusta koko juttu äitelältä; Hamressa hän ehkä saisi vastenmielisiä tietoja. Sen vuoksi tarvittiin jotain lisää. Minä aloin taas puhua molemmista asianomaisista. Sehän oli surkeata! Heidän täytyi elää kirkon siunauksetta — ei koskaan saattanut olla kyllin varovainen — me elämme vaarallisena aikana — saattaisihan herätä ajatus, että voi tulla toimeen ilmankin sitä — (tässä kohdassa minä käytin hänen omia sanojaan; hänen viimeinen saarnansa juohtui minulle erinomaisen sopivasti mieleen) — ja viimein: seikkaa oli yleisesti paheksittu kaupungissa; minä tunsin ihmisiä, vaikuttavia ihmisiä, jotka eivät enää huolineet Fonnista; sehän oli aivan pahennuksen synnyttämistä, ja voi niitä j.n.e. Minä vakuutan, se oli taitavin purjehdus, jonka minä eläissäni olen suorittanut.

»Viimeinen, opinioonista, ratkaisi. Minä näin, että minä olin selvittänyt vaikeudet, jo ennenkuin minä olin sanonut viimeisen sanan. Ensiksi kuivui piispa kokoon aivan hiljalleen; kiiltävä, kylmä risti katosi nutun alle taas. Rovastia kesti kauvemmin, minä tunsin vielä jonkun aikaa virallisen arvon hajua, tarkkaa punnitsemista ja muita hautajaiskeinoja, mutta minun ilokseni katosi sekin konttori kummitus, ja kuin minä olin lopettanut, istuin minä vastapäätä F. N. Strandia vaan, oli ainoastaan tyhjä sija vastaisille arvonimille.

»Hän sanoi aikovansa puhua Hamren kanssa; olihan se asia, joka koski koko seurakuntaa, kirkkoa j.n.e.

»Minä tartuin hänen käteensä. Minä kiitin häntä sydämmellisesti ja vakuutin vielä kerran, että tässä asiassa hän saisi koko kaupungin puolelleen.

»Ja sitten minä riensin kuin salama konsulin luo ilmoittamaan hänelle, että hänellä on kirkollinen asema.

»Katsokaas, tätä kutsutaan diplomatiaksi, veikkoseni,» lopetti pikkuinen mies ja otti aimo siemauksen lasistaan.

VI.

Maata ja merta peittävään, harmaaseen pilvikerrokseen alkoi muodostua aukkoja. Sinisiä silmiä katseli alas harson läpi, viistoja auringonsäteitä oli kuin kultaisia kieliä taivaan ja maan välillä.

Vihdoinkin eräänä aamuna pienen kaupungin herätessä oli koko taivas sininen ja kirkas, pilvettömät tunturinhuiput katselivat kauvaksi aurinkoa. Valkea, aaltoileva usva peitti vielä suuren osan järvestä, rannoista ja laaksoista ja riippui myös ylhäällä tunturin kupeilla. Tuolla ne vyön tavoin jakoivat keilanmuotoisen huipun kahtia. Täällä ne taas muodostivat riippuvan sillan salmen yli, jonka molemmilla puolilla oli korkeita tunturia. Tasaisesti viettävällä harjulla näyttivät puut laskeutuvan sumun läpi siltä, kuin olisivat marssineet ylös huippua kohti.

Aurinko pääsi voitolle, ja sumu katosi. Meri aaltoili sinisempänä kuin koskaan, vihannat laaksot näyttivät märiltä ja raittiilta, ja valkeat pikkutalot pitkin rannikkoa katselivat tyytyväisinä toisiaan kaikilla ikkunoillaan. Kaikkialla, merellä, tuntureilla, taloilla, näytti olevan miljoonittain kipinöitä, jotka alituisesti sammuivat ja taas syttyivät. Tuntui siltä, kuin kaikki olisi juhlinut, kuin sumuaika oli ohi.

Pietari, Knut ja Kornelia olivat pienellä laivalla, joka kulki vuonoa eteläänpäin. He aikoivat kaikki kolme maakauppias Brandtin luo.

Oli aikalailla matkustavaisia välikannen purjekaton alla. Siinä oli kaupunkilaisia, jotka matkustivat maatiloilleen, kauppiaita, jotka olivat tehneet vuosittaisen kaupungin matkansa, ylioppilaita, jotka palasivat lupa-ajaksi kotiinsa, ulkomaalaisia turistia kaikista kansallisuuksista ja kotimaisia tunturinnousijoita polvihousuissa, raudoitetuissa kengissä, hatuissa harsoa, kiikari olalla remmissä ja käsissä pitkät sauvat.

Tyynesti liiti laiva harmaankiiltävää vettä, joka aaltoili pehmeästi molemmin puolin keulaa. Toisella puolen oli rannikon tummat tunturit, toisella puolen näki matalain saarien ja karien välitse aavan meren.

Pietari oli ihastuksissa. Jokainen kalastajavene, joka viilti sivu, jokainen talonpoikaistalo, jonka vilaukselta näki ahtaasta laaksosta, sai hänet yli reunojen uhkumaan isänmaallisia lauluja ja kotiseudun ihastusta.

Knut oli nyreillään. Pietari ei voinut saada häntä näkemään sitä kauneuden verhoa, johon kaikki hänen silmissään peittyi, ja hän jättikin hänet sen vuoksi ja turvautui Korneliaan, joka istui savuhytin seinämällä ja luki mustiin hartauskirjakansiin sidottua kirjaa. Hän käsitti Pietaria. Hän oli äskettäin Knutista näyttänyt niin poroporvarillisen kuivalta; mutta nyt hehkui hän, nyt hän hymyili ja oli onnellisen näköinen niinkuin Pietari.

Knut kuuli katkelmia heidän keskustelustaan. He puhuivat kesämatkoista maitse ja vesitse. Knutissa heräsi muistoja jalkamatkoista, joita hän oli tehnyt ylioppilaana. Hän muisteli yksinäisiä tunturijärviä, autioita kankaita, ahtaita, kivisiä laaksoja ja sitten siellä täällä jossain sopukassa olevaa virkamiehen taloa, jonka puutarhasta ruusujen ja neilikkojen tuoksu tunki aina maantielle asti. Hän ajatteli yksinäistä elämää näissä syrjäisissä taloissa. Kornelia oli hänen mielestään hieno, varjossa kasvanut taimi tällaisesta yksinäisestä kodista. Ihmekös sitten, Knut ajatteli, että hän rakastaa kaikkea vaaleata ja hiljaista.

Laiva kääntyi kulkuväylästä vuonoon. Siellä oli useampia pysäyspaikkoja. Kaikkialla oli laivasiltoja lipputankoineen, kaikkialta tuli veneitä, joissa oli kesäpukuihin puettuja ihmisiä. Kohdattiin tuttuja ja erottiin tutuista. Pietari nyykäytti päätään, puristi käsiä ja heilutti hattua ja nenäliinaa ja oli tulipunainen ponnistuksista ja liikutuksesta.

Matkailijat kuljeskelivat edes takaisin kannella. Muutamat pikkulapset olivat piilosilla ja karskuttivat karamellia; muutamat naiset, jotka eräästä pysäyspaikasta olivat tulleet laivaan, kantaen toisessa kädessä kukka-, toisessa kirsikkakoria, alkoivat syödä kirsikoitaan ja puhua jumaluusopin ylioppilaista ja kihlauksista.

Knut istuutui Kornelian viereen. Hän teki hänelle muutamia kysymyksiä sen perheen suhteen, jonka luo he kumpikin olivat matkalla. Pitkään aikaan hän sai vain mitä niukimpia vastauksia kaikkein kuivimmassa muodossa. Mutta kuin hän kysyi, oliko kauppiaan tytär Hanna yhtä miellyttävä kuin hänen äitinsä, vilkastui Kornelia äkkiä.

Knut katseli häntä hämmästyneenä, hänen puhuessaan. Hän vertaili mielessään niitä säteitä, jotka välkkyivät hänen silmissään, niihin, jotka auringosta säteilevät, ja joita saa nähdä ainoastaan erityisissä tapauksissa.

He olivat hetkisen ääneti. Katkonaisia sanoja muitten matkustavaisten puheesta kuului heidän paikalleen. Ylioppilas, joka haisi grogille ja huonolle tupakalle, näytteli ruotsalaiselle papille historiallisesti tunnettuja seutuja. Järkähtämättömällä varmuudella hän tarjoili hurjia taruja matkakumppanilleen, joka otti kaikki vastaan somalla kohteliaalla hymyllä. Kirsikkamarjanaiset söivät marjojaan, nakkelivat luut järveen ja alkoivat puhua uudesta kihlauksesta.

Knut oli ottanut Kornelian kirjan ja selaili sitä. Se oli nimeltä »Lähetyskuvia». Hän katsoi Korneliaan.

»Jaksatteko te todellakin lukea tätä?»

Kaksi sanomattomasti säikähtänyttä silmää katseli häntä. Hän pakeni samassa metsän syvyyteen. Puitten takaa hän pilkisti arasti ja kysyi:

»Jaksanko?»

»Minä tarkoitan, huvittaako se teitä.»

Hän tuli esille piilostaan, ja kasvojen piirteet olivat ankaran kylmät.

»Eikö meille kaikille tee hyvää semmoinen lukeminen?» hän kysyi.

Knut hymyili. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Nuorekas olento, nuhteleva ääni ja tuhatvuotinen suunpito — siinä oli semmoinen vastakohta, että se tuntui hänestä vastustamattoman naurettavalta.

Kornelia kävi tulipunaiseksi. Lähetysinto valtasi hänet. Hän alkoi puhua kaukaisista neekerimaista, ikäänkuin ne olisivat olleet maailman keskusta, ja tapahtumisista siellä, kuin historian suurimmista. Outoja, kummallisia nimiä sateli, oli päälliköitä, joitten kanssa keskusteltiin, tai käännetyitä tai »paatuneita», jotka hehkuvalla uskolla riippuivat kiinni vanhoista jumalistaan ja olivat valmiit uhraamaan kaikki heidän tähtensä. Näitä oli Herra aina rangaissut.

»Siksikö, että he tekevät, mitä heidän jumalansa heiltä vaativat?»

»Nehän ovat vääriä jumalia.»

»Aivan niin. Mitä sitten uskollisuus ja itsensäkieltämys merkitsevät?»

Hän katsoi kysyväisesti Knutiin: »Teillä — teillähän — ei ole mitään uskontoa?» hän tavotteli.

»Tiedättekö, mitä kiinalaiset sanovat? Uskontoja on monta, ja ne ovat kaikki erilaisia; mutta järki on yksi ja ainoa. Me olemme kaikki veljiä.» — —

Tällä hetkellä kulki laiva muutamien siniharmaitten lumitunturien ohi.

Matkustavaiset katselivat ja ihmettelivät. Siinä oli saksalaista, englantilaista, ruotsalaista ja norjalaista innostusta. Vuorenkiipeäjät alkoivat kovaäänisesti väitellä, oliko mikään näistä huipuista »ensimmäisen luokan», jota vastaan muuan hyvin kiivaasti väitti, lopettaen sillä, ettei mitään näistä mainittaisi historiassa.

Pietari liittyi niihin, jotka ihailivat. Nämä vuoret olivat hänen kotiseutuaan; hän ainakin oli järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että ne olivat kaikkein ensimmäistä luokkaa joka tapauksessa.

Kornelia pani kätensä ristiin.

»Te ihmettelette, kuinka mahtava kaikkivaltias on?» Knut kysyi.

»Teidän mielestähän ei mikään tämmöinen ole kaunista?» hän vastasi harmistuneena.

Knut koetteli selittää hänelle, mitä hän näki noissa vanhuksissa, jotka olivat eläneet tuntemattomia aurinkokausia ja jääkausia, ja jotka miljoonain vuosien kokemuksellaan katselevat jääkylmän välinpitämättömästi alas laaksoon, jossa ihmiset ovat häärineet muutamia lyheitä vuosituhansia.

Kornelia katseli epäillen Knutia — hän ei toistaiseksi uskonut mitään.

»Tuossa on jotain kaunista», Knut sanoi ja osoitti innostunutta ystäväänsä. »Se on kunnon mies — eikös ole?»

»Oo — on — on niin», hän sanoi varovaisesti.

»Te epäilette?»

»En — minä en tiedä — minä vaan ajattelin — Björnholt sanoo, että hänellä on vaarallisia periaatteita», hän tavotteli.

Knut hymyili. Kornelia naurahti hämillään, mutta ei näyttänyt suuttuvan.

»Politiikka näyttää huvittavan teitä?» Knut alkoi jälleen.

Kornelia pudisti päätään.

»Isä ja Björnholt puhuvat niin paljon —»

»Meidän vaarallisista ihmisistämme. Sitten minäkin voin mielitellä itseäni, että te olette kuulleet puhuttavan kansanvillitsijästä, nuoresta Holtista.»

Kornelia hymyili. »Olen — kerran.»

»Niin todellakin. Minä olin unohtanut, että minä olin käynyt mieleiseksi.»

»Niin, miten te olette siksi tulleet?» hän kysyi.

»Mieleiseksikö? Niin — kuin minä en enää ole etuluuloinen.»

»Etuluuloinen?»

»Tai kauniimmin sanoen: siksi, että minä olen jo elänyt haaveiluaikani. Kullakin on semmoinen. Minun oli suurenmoisen yleishistoriallinen ja sangen kummallinen.»

»Minä en luullakseni käsitä teitä oikein.»

»Niin minä luulenkin. Pahaksi onneksi en minä voi sitä teille selittääkään, uskomatta teille nuoruudenunelmiani, ja sitä —»

»Te ette tahdo?»

»Ei mielellään kaiva ylös ruumiita.»

Tällä hetkellä syöksähti Pietari heidän luokseen.

»Nyt me olemme kohta perillä, Knut. Nyt sinun täytyy katsella!»

»Hyvä, veli kulta, minä olen valmis hämmästymään», Knut sanoi ja nousi seisomaan.

Käsky annettiin komantosillalta alas koneistoon. Laiva kulki kalliokielekkeen ohi, ja nähtiin — ensin niinkuin kaikkialla laituri lipputankoineen, laiturin takana joukko hökkeliä, jotka muodostivat kadun, ja taampana tasainen laakso, jossa oli lehtimetsää ja valkeaksi maalattuja taloja.

»Noo?» Pietari sanoi ja katsoi kiihkeästi Knutiin.

»Myönnetään», tämä vastasi; »tämä on suloinen paikka.»

Laiturilla oli runsaasti ihmisiä ja hevosia. Talonpoikia keltaisissa nahkahousuissa ja ruoska kädessä seisoi, jo ennenkuin laiva oli pysähtynyt, keskellä matkustavaisia kyytiä tarjoillen.

»Tuossa he ovat! Tuossa he ovat!» Pietari huusi ja heilutti hattuaan. Niin olikin: maakauppias piipunnysä hampaissa, hänen vaimonsa ruskeassa olkihatussa, leukanauhat auki lämmön vuoksi, ja nuori, valkoverinen tyttö vaaleassa kesäpuvussa ja sinistä harsoa hatussa. Nuori nainen antoi Kornelialle kättä käsipuiden yli, nyykäytteli päätään ja sanoi yhä uudestaan: »Tervetulleeksi» ja »Kuinka hauskaa, että te tulitte!» Hän tervehti ystävällisesti myös Pietaria ja hiukan oudonuteliaasti Knutia.

Jalkasilta pantiin ulos, kaikki laiturilla olijat syöksyivät laivaan. Toisiaan työkittiin, tingittiin kyydistä ja etsittiin tavaroitaan.

Pietari hyökkäsi tavarakasan kimppuun ja levitteli välinpitämättömästi kaiken vieraan tavaran pitkin kantta, etsiessään Kornelian kapineita. Hän työkki ja häntä työkittiin, ja samassa hän jo oli maalla auttamassa renkiä kuorman teossa, ja sitten taas laivassa uudestaan pahoin pitelemässä toisten matkustavaisten tavaroita.

Viimein pääsi pieni seurue liikkeelle. Toinen kärri saksaa tai englanninkieltä puhuvan herran kanssa kiiti heidän sivutseen toisensa perästä. Sen jälkeen tuli vuoren nousijoita jalkaisin pitkillä askelilla.

Laakson yli vievä tie ei ollut uudenaikainen. Se oli aivan kapea ja siinä oli syvät pyöränjäljet, jotka sadesäällä olivat täynnä vettä.

Heinä kasvoi ujostelematta kaikkialla, missä hevosenkaviot ja kärrinpyörät sen sallivat. Sillä tiellä oli kaikkein joutavimpia mutkia ja mäkiä. Milloin se poikkesi suorasta suunnasta kätkeytyäkseen sakeaan lepikköön tai juomaan joesta, jonka tähden se joka kevät oli melkein mahdoton ajaa. Milloin se taas kiipesi jollekin etäiselle kukkulalle, ainoastaan saadakseen luoda katseen yli kaukaisten vuonojen ja laakson ja sitten täyttä vauhtia syöksyäkseen toiselle puolelle. Se oli hauska, idyllinen tie, joka otaksui, että kaikilla oli aikaa runsaasti ja hyvät jalat, ja että kaikki rakastivat odottamattomia päähänpistoksia.

Pietari pysyttelihe koko ajan jälkimmäisenä eikä ottanut osaa keskusteluun. »Mikä häntä vaivannee?» Knut ajatteli. »Onhan hän toivojensa perillä. Onko hänestäkin saavutettu onni vähempiarvoinen kuin odotettu?»

Brandtin talo oli joen varrella — tavara-aitat ja puoti vähän asuinrakennuksesta syrjässä, jota ympäröi suuri puisto. Täälläkin liehuivat liput.

Asuinhuone, johon vieraat vietiin, oli kulmahuone, josta oli näköala järvelle. Toisella seinällä oli sohva, johon mahtui kokonainen rykmentti; sen edessä ulosvedettävä ruokapöytä, Vanhanaikainen nojatuoli, jossa oli kultanahkainen päällys, oli ikkunan ääressä; siinä oli talon isännällä tapa istua iltapiippuaan poltellen. Seinällä aivan hänen paikkansa vieressä riippui pitkä kiikari, jolla hän tähysteli purjehtijoita. Uunin luona oli pöytä täynnä kömpelöjä piippuja.

Pöytä oli katettu valkealla liinalla. Vehnäleipää maalaisissa, tanakoissa paloissa hohti kahdessa leipäkorissa. Messinkikannu, joka oli niin kirkas, että se häikäisi silmiä, kiehua porisi hiiliastian päällä.

Perheen nuoremmat jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, päivettyneitä, valkopäisiä olentoja, tulivat sisään ja katselivat nurkastaan uteliaasti vieraita.

Juotiin kahvia ja syötiin tanakkaa vehnäleipää. Sitten katosivat molemmat ystävykset; Knut näki heidän sitten kävelevän käsitysten milloin puistossa, milloin joen rannalla, milloin maantiellä, jossa he pysähtyivät ja puhelivat ohikulkijain kanssa.

Maakauppias tarjosi vieraalleen sikarin. Mutta Knut, joka ei muuten koskaan polttanut piippua, oli salaisesti rakastunut uunin kulmassa oleviin kömpelöihin möhkäleihin — sikari muistutti häntä ravintolaelämästä ja rautatiematkoista eikä soveltunut hänen mielentilaansa.

»Pietari», sanoi maakauppias äkkiä, »minä luulen, että sinä voitat! Hannan puusta tulee sittenkin paras.»

Pietari hypähti ylös.

»Tiesinhän minä sen. Ha, ha, ha! — Mutta emmekö me lähde ulos?»

»Lähdetään — jos passaa —?» Hän katsoi Knutiin.

»Erittäin mielellään.»

Mentiin puistoon ja katseltiin Hannan puuta ja monta muuta puuta. Sitten käytiin tavara-aitoissa. Pietari juoksi kaikkia portaita ylös ja alas ja tarkasteli joka paikkaa.

Hän arvaili varastoja ja koetteli hinauskoneita. Viimeksi näytti hän Knutille sitä pientä huonetta, jossa hän itse oli asunut, kuin hän palveli Brandtia.

Laitureilta läksivät he vainioille kävelemään, jossa rukoihin ja haasioille pantu heinä levitti raitista, kesäistä tuoksua. Vaalea vuonohevonen söi nuorassa, etempänä raudikko, jota Pietari ei ollut nähnyt. Sen hyviä ja pahoja puolia pohdittiin.

Knut oli vaiti ja poltti rohkeasti mustaa piippua. Hän voi sanomattoman hyvin. Hän tunsi haluavansa tehdä työtä, hyödyttää. Pitkiin aikoihin hän ei ollut tuntenut tätä terveyden tunnetta ja halua voimiaan käyttämään.

Pikkutytöt tulivat juosten nurmea pitkin, ikäänkuin henkensä kaupalla. He nauroivat ja läähättivät niin, että he töin tuskin saivat toimitetuksi sen tärkeän sanoman, että herrain oli tultava sisään. Pietari alkoi taloon palatessa juosta heidän kanssaan kilpaa yli rukojen ja leikkiä hippasilla.

Sisällä rouva tarjosi herroille grogia, viinamarjaviiniä naisille. Illalla istuutui Hanna pianon ääreen. Hän lauloi pieniä, sieviä lauluja, jotka olivat täynnä veitikkamaista rakkautta, hän lauloi niitä raittiisti ja hauskasti. Nämä lämpöisät, vienot laulut ikäänkuin huokuivat illan mielentilaa. Ne tuntuivat syntyneen semmoisena kesäisenä hetkenä heinän tuoksutessa kiiltävän vuonon reunalla.

Pietari lauloi isänmaallisia lauluja. Laulun jälkeen hän jäi seisomaan pianon ääreen ja puheli hiljaa Hannan kanssa. Joka kerran kuin hän uskalsi lausua jonkun arvelun, punastui hän korvia myöten — teki mieli sanoa kaulustakin myöten, ja herttaisin tuhmuus kuvastui hänen kasvoihinsa.

»Aha,» Knut ajatteli, »tästähän selviää hänen käsittämätön rakkautensa vuonohöyryyn.»

Kuin ystävykset illalla olivat tulleet makuuhuoneeseensa, pudisteli Knut Pietaria hartioista. »Sinä sen veitikka, sinä sen viekoittelija.»

Pietari sekä kalpeni että punastui.

»Knut, et suinkaan sinä luule —- et suinkaan sinä tarkoita, että —,» hän änkytti.

»Että sinä olet sukkela viekoittelija. Veitikka! Älä turhia toivo! Etkö sinä ole koskaan katsonut peiliin? Luuletko sinä, että ihminen, jolla on sinun kasvot, voisi pettää yksinkertaisintakaan lasta?»

»Jumala paratkoon, Knut, et suinkaan sinä luule, että hän koskaan, sanallakaan, silmäykselläkään — — taikka että minä uskaltaisin toivon — että —»

Knut nauroi, mutta Pietari oli synkän totinen.

»Sinä et saa laskea leikkiä tästä asiasta, minä en sitä siedä.»

»Anna anteeksi, veli kulta. Minä mieluummin antaisin elävältä haudata itseni, kuin tahdon loukata sinua tai häntä.»

Pietari leppyi, ja kuin Knut alkoi ylistää paikkaa ja ihmisiä ja Hannan laulua — kaikkea; pientä makuuhuonetta myöten, jossa oli valkea uudin pesupöydän edessä ja vasta silitettyjä liinoja kaikilla pöydillä, hieroi hän käsiään kuin raivoissaan ja sanoi lakkaamatta: »Katsopas, katsopas!»

VII.

»Huh, tätä kuumuutta!» maakauppias Brandt sanoi, seistessään paitahihasillaan ikkunassa katsellen yli järven ja ajatellen, kuinka hyvältä uinti tuntuisi.

»Maa oikein haisee palaneelta,» yhtyi siihen hänen vaimonsa kulkiessaan edestakaisin avonaisesta ovesta, käsissä silitettäviä vaatteita.

Nuoret alkoivat sittenkin krokettipelin auringon paahtamalla kentällä talon edustalla. Hetken aikaa pelattua, kävi ilma heillekin liian kuumaksi.

»Emmeköhän heitä tätä,» Hanna ehdotteli.

»Tuskinpa sitä kestää,» sanoi Pietari, joka hikoili kauheasti, leppymättömällä vihalla ahdistellessaan jokaista palloa, joka uhkasi Hannaa.

Molemmat neitoset menivät sisään; Pietari kuljeskeli aitoille päin; Knut otti kirjan ja heittäytyi heinikkoon.

Ei hän kuitenkaan saanut lukeneeksi. Hän virui ja ihmetteli, että hän oli elänyt tätä elämää, joka ei suinkaan ollut tapauksista rikas, maakauppias Brandtin vieraana kokonaisen kuukauden, vielä ajattelemattakaan kotiinlähtöä. Mitä kaikkia maaelämän huvia hän olikin tällä ajalla sulattanut. Hän oli purjehtinut, kalastanut ja kiivennyt vuorenhuipuille, pelannut krokettia ja juossut leskeä. Joka päivä oli hän juonut suuret määrät viinamarjaviiniä, oli ollut läsnä iltahartauksissa ja käynyt vieraissa aamupäivävisiiteillä, joissa tavattoman pitkät ja kamalat paussit olivat keskustelua keskeyttäneet. Merkillisin oli kuitenkin se, että hän oli kestänyt tavattoman suuren lähetyskokouksen, jonka aikana seudun ja etenkin Brandtin talon olivat täyttäneet suuret joukot herroja mustissa plyssihatuissa ja naisia ruskeissa olkihatuissa, — maalaisia, jotka kaikki olivat hyvin samanlaisia, mutta lausuivat hyvin eri lailla zululaisia nimiä. Hän oli sillä ajalla tutustunut pastori Gregerseniin Emzinjatissa ja pastori Pederseniin Ekjowassa ja päällikkö Userojeen, eikä kuitenkaan ollut paennut. Ja nyt oli hän päälle päätteeksi saanut kutsumuksen suurille juhlapäivällisille Hamren maatalolle sen päivän iltapuoleksi k:lo 5:een, eikä se häntä edes huolestuttanut, vaikka hän tiesi, että hän siellä joutuisi yhteen kauppias Vikin kanssa, joka Brandtin perheen hämmästykseksi ei ollut tullut heille asumaan, vaan Hamreen.

Kaikki tämä oli todellakin hyvin kummallista. Ensinnä hän teki sen arvelun, että ilma maalla tekee mukavaksi ja lähetysystävälliseksi, mutta luopui taas siitä selityksestä. Mahtoi olla jotain muuta sen takana. Hän tarkasteli itsekseen niitä ihmisiä, joitten parissa hän eli. Talonväki oli kaikin puolin kunnioitettavaa. Hyväntahtoinen maakauppias suurine kiikarineen, hänen pieni, vilkas vaimonsa, jonka seurassa elämä tuntui tyyneltä ja hauskalta, ja heidän vaaleaverinen tyttärensä, joka vihasi kaikkea surumielistä ja rakasti kaikkea uhkarohkeata, niinkuin »ensimmäisen luokan» huipuille kiipeämistä, myrskyssä purjehtimista ja hurjaa ajoa äkkijyrkkiä mäkiä alas, he olivat kaikki kunnon ihmisiä. Pietari, joka toimitti talon tyttärelle hiljaista ritaripalvelusta, ja joka kerran kuin tytöllä oli jokin sukkela tuuma, katsoi toisiin, ikäänkuin hän olisi vaatinut heitä mainitsemaan naista, jolla olisi semmoiset lahjat — oli entinen perin hyvä toveri. Ja kuitenkin tunsi Knut, etteivät nämä kunnon ihmiset ja tämä hauska koti häntä yksin viehättäneet. Se oli — niin omituiselta kuin se tuntuikin hänestä — kalpea kirkossakävijä, laiha, ujo neito, joka oli niin varovainen, niin kylmä ja kuiva. Todellisuudessa oli hyvin naurettavaa, kuinka paljon hän oli ollut hänen kanssaan. Ja kuinka tavattoman vakavia keskusteluja he olivat pitäneet! Niinkuin juuri tänä samaisena päivänpaisteisena päivänä, jolloin kaikki oikeat ihmiset iloitsivat oivallista heinänkuivuusäätä ja kiittivät Jumalaa, että maailmassa oli kylmää vettä! Eikö hän ollut tässä siunatussa kuumuudessa, selvällä, pölyisellä maantiellä kuljeskellut Kornelian kanssa ja täyttä totta kertonut hänelle yhtä »unelmaansa». Hän oli »kaivanut ylös ruumiita» keskipäivällä ja vielä semmoisena päivänä päällepäätteeksi, jolloin hikoili erikoisitta ponnistuksittakin. Häneltä oikein selkää karmi, kuin nyt perästäpäin sitä ajatteli.

Se oli likainen köyhäinkylä rannalla, joka oli syynä kaikkeen. Pietari oli saanut hänet käymään muutamien sairaitten luona. Hän oli käynyt tuvissa ja tavannut ihmisiä kaikilla lankeemuksen ja lian asteilla ja oli joka talossa saanut kuulla saman surullisen, yksitoikkoisen hädän ja kurjuuden tarinan, jonka hän oli sitä ennen nähnyt tuhansissa työväenkodissa. Tullessaan ulos eräästä tämmöisestä pesästä, oli hän tavannut Kornelian. Hän odotteli Hannaa, joka oli mennyt sisään erääseen tilaamaan kalaa huomiseksi. Ollen kokonaan näkemiensä ja kuulemiensa ja entisten, vielä kurjempien olojen muistojen vaikutuksen alaisena, ei hän ollut voinut puhua muuta kuin siitä ainoasta, kaikkien näiden tietämättömien, juoppojen, petollisten, nälistyneitten kurjasta elämästä. »Tässä ei ole toivoa», oli hän lopettanut.

»Tässä elämänsä», oli Kornelia hiljaa lisännyt.

Hän oli silloin kysynyt, tasoittuuko epäkohta toisessa, tulevatko köyhät autuaammiksi kuin rikkaat. Kornelia oli hiukan loukkaantunut hänen huomautuksestaan ja oli muistuttanut häntä, mitä Jumalan sanassa sanotaan rikkaista. Köyhyys oli vitsaus Jumalan pelkoon, joka rikkaalta puuttui. Tämä oli taas kiihoittanut häntä vastustamaan. Hän oli kysynyt Kornelialta, uskoiko hän todellakin, että niin erikoisesti edisti uskonnollista elämää koditta tai huonossa kodissa kasvaminen, tiedoitta ja kasvatuksetta, ylenmääräinen ponnisteleminen ja sittenkin nälännäkeminen, ahtaissa huoneissa, liassa ja kylmässä eläminen, keskellä kaikkia saastaisuutta, muutta huvituksetta kuin: pullo, pullo, pullo.

Kornelia oli sitten kysynyt: »Mitä meidän sitten pitää sanoa kaikille näille sairaille, köyhille ja surullisille?» ja hän oli vastannut: »Kysykää ennen: mitä meidän pitää tehdä heitä auttaaksemme. Se on se suuri kysymys, jonka kaikki ajattelevat ja lämminsydämmiset ihmiset tekevät. Toiset huutavat sitä hurjan epätoivoisesti ulos maailmaan, toiset kuiskaavat sitä hiljaa itsekseen miettien; mutta se kysymys huulilla vaipuu toinen ihminen toisensa perästä kuolemaan saakka uupuneena käytettyään koko elämänsä sen arvoituksen selvittämiseen.»

Ja kuin he olivat tulleet niin pitkälle, oli hän alkanut kertoa unelmiaan. Edestakaisin kuljeskellen tulikuumilla kivillä oli hän uskonut hänelle, kuinka neitseellisen vienoilla käsitteillä suuresta maailmantaistelusta hän kerran oli lähtenyt maailmalle. Oli vaan saatettava etuoikeutetut, varakkaat tuntemaan miljoonain köyhyyden ja tietämättömyyden kurjuuden niin katkerasti, niin kalvavasti, että elämä niillä ehdoilla kävisi sietämättömäksi, ettei omatunto enää koskaan antaisi heille rauhaa! Ja nämä kurjuuden lapset — — voi, heidänhän vaan tarvitsisi tuntea ihmisrakkauden lämmintä henkäystä elämäänsä, muuttuakseen hyviksi, kiitollisiksi työmiehiksi! — — Ja mitä hän oli löytänyt? Jotain kamalaa, taipumatonta, säälimätöntä, jotain, jota kutsutaan kapitaaliksi, ja jotain muuta, jota kutsutaan proletariaatiksi, ja joka ei hituistakaan ollut niitten jalojen köyhien kaltainen, joista hän oli uneksinut. Hän oli löytänyt epätoivoisen, säälimättömän taistelun kylläisten ja nälkäisten välillä. Ylhäällä hekumallista, kevytmielistä ylellisyyttä ja alhaalla petomaisten nälkäisten riehuntaa, jotka eivät muuta tiedä eivätkä muuta huoli tietää, kuin että on muita, jotka ovat kylläisiä, eivätkä mitään muuta toivo kuin hävittää ne, tyydyttääkseen oma nälkänsä. Kurjuus oli auttamatonta, viha kuluttavaa! Siinä hän seisoi, missä tuhannet ovat seisseet: kauneimmat illusiooninsa kadottaneena, kuolemanjäätämän epätoivoisena inhimillisten ponnistusten voimattomuuden tähden. Mitä hyötyä oli ollut kaikesta siitä, mitä suuret, jalot henget olivat ajatelleet ennakkoluuloja tuhoavia ajatuksia, kaikesta, mitä hehkuvat runoilijat olivat maailmalle runoilleet jaloja tunteita! Mitä on lähtenyt kaikesta siitä sankariudesta, jota ihmisrakkauden apostolit ovat osoittaneet, missä on se paikka maailmaa, joka on käynyt hedelmälliseksi kaikesta siitä verestä, joka on vuodatettu masennettujen asian puolesta taistellessa? — — Voi, kaikki, mitä hän oli lukenut näistä suurista miehistä, tuntui hänestä surumieliseltä sadulta muutamista auttamattomista haaveksijoista, joitten kauniit sanat soivat hetkisen, kadotakseen sen ikuisen taistelun räyhinään, jota taistelevat ihmispedot, jotka maailman täyttävät. — — —

Niin hän oli astunut ja puhunut ja lämmennyt ja kiihtynyt, ja Kornelia? Hän oli katsellut Knutia, niinkuin katsotaan rangaistuslaitoksesta päästettyä. Knutista tuntui, kuin he olisivat astuneet ja puhelleet kumpikin omalla puolellaan muuria, joka oli sinistä, kirkasta jäätä.

Se harmitti häntä suuresti, kuin hän nyt perästäpäin johdatti mieleensä nämä keskustelut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut tehdä siitä loppua matkustamalla pois. — —

Kello puoli viisi olivat Brandtin vaunut oven edessä molemmat lihavat vuonohevoset valjaissa. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, vaunut kirkkaan kiiltävät, hevoset hyvin harjatut, valjaat äsken voidellut, joka tuotti vaunuissa olijoille yhtämittaisen nautinnon.

Oli vielä hyvin lämmin. Tiet pölysivät ja kietoivat ajajat harmaisiin pilviin.

Höyrylaiva, josta lauastiin kunnialaukauksia, oli tuonut vieraita kaupungista. Niitä kuljetettiin nyt perille Hamren vaunuilla ja hevosilla. Sikäläiset perheet tulivat vaatimattomasti trilloilla, kärryillä ja kiesseillä. Muutamat yksinäiset herrat tulivat jalan.

Hamren maatalo oli rakennettu sveitsiläiseen malliin verandain ja altaanein kanssa: Se oli yhtä hyvin hoidettu kuin sen omistaja. Kaikki kukkapenkit muodostivat niin säännöllisiä kuvioita, että ne oikein vaivasivat. Heinikot ja pensasaidat olivat leikatut niin samallaisiksi, että turhaan olisi etsinyt kortta tai oksaa, joka nenäkkäästi pisti esiin muitten yli. Joka puu oli tuumalleen yhtä kaukana tiestä ja toisistaan. Käytävät olivat niin oivallisesti hiekoitetut, että oikein peloitti jalkaansa niille asettaa. Suihkulähde kiiltävine palloineen lorisi suurella kentällä keskellä puistoa. Se oli kaunis ja peloittavan hyvin hoidettu puisto. Kuin Brandtin vaunut ajaa karauttivat pihamaahan, olivat useimmat vieraat jo tulleet. Ainoastaan muutamia jalkamiehiä — konttoristia, kauppapalvelijoita ja samanlaisia vaatimattomia olentoja — seisoi vielä ovella innokkaasti tomuutellen kenkiään ja housujaan.

Vieraat oleskelivat puistossa. Tukkukauppiaan rouvia sähisevässä silkissä käveli lähetyssisarten rinnalla, jotka olivat sysimustia kaulaa myöten. Papillisia hattuja ja pitkäliepeisiä, väljiä takkia nähtiin rinnakkain parisilaisten muotilehtien viimeisten ilmiöitten kanssa.

Hamre esiintyi suorana, sileänä ja hymyilevänä ja tervehti Brandtin perhettä ja sen seuruetta. Knut oli ensi kertaa Hamren talossa. Hamre oli jo kauvan halunnut kutsua häntä luokseen. Nythän kuultiin vaan hyvää nuoresta miehestä. Kuin hän oli herennyt olemasta vaarallinen, oli hänestä tullut hauska. Kaikki häntä kiittivät niin miellyttäväksi, niin viehättäväksi. Muuan erinomaisen hieno herra, jota ei vielä ainoakaan sielu ollut nähnyt harjaamattomana tai päivän vanhassa paidassa, mies, joka ei koskaan ollut kielelleen päästänyt sanaa, jota ei Molbechin sanakirjassa tunnustettu kirjakieleen kuuluvaksi, tai koskaan hyväksynyt mielipidettä, jota ei kannatettu kaikkein hienoimmissa piireissä, kaiken halvan ja liioittelevan leppymätön vastustaja, vakava mies, joka kuunteli aina kaikkein oikeauskoisimpia pappia, ja joka ei koskaan lainannut rahaa alle 8:n prosentin, semmoinen mies oli sanonut Knutista sen suuren sanan, että hän oli comme il faut. Ei siis ollut mitenkään vaarallista tuoda Knutia hienoon seuraan, etenkin kuin Björnholt oli taannut, että hän oli »täydellisesti kuivunut». Tosin kerrottiin hänen joskus puhuneen pilkallisesti meidän kotoisista oloistamme; mutta eihän se koskenut näitä ihmisiä, jotka tiesivät »ottavansa kaikki tarpeensa suoraan ulkomailta». Knut oli huudossa, ja Hamre, joka rakasti harvinaisuuksia, oli halunnut nähdä häntä luonaan. Vasta nyt oli hänelle tarjoutunut sopiva tilaisuus. Hän otti vastaan Knutia ylpeän kohteliaasti ja esitti hänet vierailleen tavallaan kopeillen, melkein niinkuin hän olisi näyttänyt heille harvinaista eläintä, jonka joku hänen merikapteeneistaan oli tuonut vieraista maista.

Vieraat kävivät vähitellen sisään ja kokoontuivat suureen saliin, joka oli ruokahuoneen vieressä, jonne kaksoisovet olivat auki. Näki taistelukentän edessään. Suuret katetut pöydät loistivat koskemattomassa viattomuudessaan. Kukat tuoksuivat suurissa vaasseissa; lasia kimalteli lukematon joukko, valkeita ja vihreitä, leveitä ja kapeita. Takimmaisesta nurkasta hohti hopeisia viininjäähdyttäjiä.

Ei koskaan keskustella joutavampia asioita kuin vähää ennen suurta päivällistä. Kaikki halavoivat toimeen ryhtyä tai on heillä kuolettavan ikävä, mutta ei kukaan sitä ilmaise. Kaikki koettavat näyttää siltä, kuin heillä ei olisi aavistustakaan siitä, mikä on odotettavissa, tai etteivät he laisinkaan välitä tämän maailman hyvyyksistä. Joutavimpia seikkoja lausutaan ja niihin vastataan, äänellä ja katseella, joka saattaa luulemaan maailman syvimmän viisauden siinä paljastuvan, ja ihastutaan ja hämmästytään tiedonannoista, joita ei ole käsitetty ja jotka eivät ansaitse käsittämistä. Se, joka ei kykene puristamaan itsestään senkään vertaista, että sää luultavasti vielä hyvän aikaa pysyy entisellään, se vaipuu katselemaan jotain albumia, piirustusta tai maalausta, jota hän todellisuudessa ei katsele, tutkiskelee tapettia, katon koristeita tai ihailee näköalaa.

Yksi vieraista ei ollenkaan yrittänyt peitellä. Se oli Björnholt. Hän seisoi jäykkänä ja tylynä eräässä nurkassa ja loi silloin tällöin nopean silmäyksen ruokasaliin. Jos joku puhutteli häntä, mörähteli hän vaan ja kääntyi pois. Hän oli levoton niinkuin ennen taistelua, tuima ja synkkä. Hänelle olivat suuret päivälliset jännittävä taistelu halujen ja päätösten välillä. Häntä vaivasi nimittäin luuvalo.

Hän oli juuri huomannut, että pöydällä oli sampanjalasia ja niiden vieressä toisia, hyvin epäiltäviä. Hän tuumi, voisivatko ne todellakin olla —? Oliko se mahdollista, että Hamrella vielä oli sitä vanhaa madeiraa, sitä oikeata rypäleenmehua, sitä keltaista jumalainjuomaa, sitä ainoata, sanomatonta, jonka makua hän vielä tunsi kielellään — — »Nuo hiton sampanjatukkukauppiaat! Kaikki on kehumista, halpaa kehumista mokomilla! Aina heillä on jotain aivan erityistä, jotain suoraan itselleen hankittua kerskaillakseen!» hän sanoi itsekseen. Mutta ei, tänään ei mikään saa häntä viekoitella, ei sampanja eikä madeira — hän tahtoi olla kohtuullinen kuin munkki!

Emäntä tuli näkyviin ja Hamre kuultiin sanovan: »Varustakaa itsenne naisilla, hyvät herrat.» Itse hän tarjosi käsivartensa jollekin rouvalle ja alkoi pitkän jonon.

Sijoituttiin. Isäntä pani huomattavalla tavalla kätensä ristiin ja vieraat kumartuivat kuin käskystä. Sitten alkoi hiljaista ratinaa ja kuiskaavaa keskustelua, josta kuului hillittyä tyytyväisyyttä.

Palvelijoita, jotka eivät olleet aivan vapaat tallin hajusta, tuli sisään täysinäisiä vatia kantaen, ja taistelu alkoi.

Hummerilientä ja jääpunssia. — Björnholt oli levollinen. Hän ei pitänyt punssista. Keskustelu lakkasi. Syötiin. Isäntä joi vieraittensa maljan. — Kalaa — piirakkaa — Bordeaux — Chateau d'Yquem — Falernes. — Hm. Björnholt teki lujan päätöksen. Pieni, aivan pieni lasillinen tätä keveätä viiniä, myöhemmin lasi sampanjaa, mutta ei ollenkaan tulisia viiniä. — Kinkkua ja herneitä ja muita esiruokia — yliopettaja kesti, kesti oivallisesti: hän antoi kaiken sen haihtua sivutseen. — Kanaa. — Hän rakasti kanaa. Sehän olikin aivan viatonta ruokaa. Hän tahtoi antautua sen syöntiin, mutta muuten olla maistamatta. — Reininviiniä. — Yksi ainoa pikkunen lasillinen. — Paistettuja liharuokia — muutamat hyvin viekottelevia, mutta vaarallisia. Hän ei niitä koskenut.

Keskustelu oli päässyt täyteen vauhtiin. Puhuttiin hyvin kovasti, juotiin toistensa terveydeksi; miesten kasvot alkoivat hiukan punoittaa. Pidettiin puheita. Oltiin tultu siihen suopeuden, syvän ihmisrakkauden mielentilaan, jota jokainen suuriin päivällisiin osaaottanut on tuntenut. Ei koskaan tunnusteta lähimmäisen hyviä puolia niin mielellään kuin semmoisissa tilaisuuksissa. Suurten päivällisten runous on todellista, katoamatonta, sovinnollista laatua. Kaikki on suvaitsevaisuutta ja sopusointua. Elämän kätketty ihanteellisuus tulee näkyviin. Mies on aina suuri kansalainen, uskollinen ystävä, verraton perheenisä. Nainen — voi, tarvitseeko meidän sanoakaan, mitä nainen on suurilla päivällisillä? Kuka on koskaan sitä epäillyt, joka on kuullut, mihin maljan esityksiin hän on innostuttanut? — Vik esitti isännän maljan. Hänen ansionsa kaupan, laivakulun, kaupunginkunnan, pitäjän suhteen, hänen tosikristilliset j.n.e. — onnea ja siunausta! — Hamre puhui lähetyksestä. Hän kuvaili hehkuvilla väreillä niitä vaaroja, joihin nämä rohkeat uskon miehet antautuvat, kaikkia niitä puutteita, joita he saivat nähdä, ja hän nosti korkealle lasinsa täynnä helmeilevää sampanjaa heidän kunniakseen. Strand kiitti liikutettuna ja puhui lähes puoli tuntia itsestään. Onnea ja menestystä!

Björnholt oli taas poikkeuksena. Eivät mitkään päivälliset olleet koskaan saaneet häntä osoittamaan hyväntahtoisuutta, jota hän ei tuntenut. Kuin hän oli voittanut itsensä vaarallisten ruokien suhteen, tuli hän hyvälle mielelle, mutta ei hän sen tautta ollut taipuvainen säästämään lähimäistään. Hän kävi puheliaaksi, sukkelaksi, teki häiritseviä syrjähuomautuksia puheisiin, kertoi juttuja, tuli viimein mielituumiinsa ja puhui kovemmin kuin kukaan muu.

Hänestä ei enää tuntunut niin vaaralliselta, vaikka hän vielä joisikin lasin sitä helmeilevää sampanjaa sen lisäksi, mitä hän alkujaan oli aikonut. Mutta sen kautta koko hänen asemansa alkoi huomaamattomasti horjua. Pahaksi onneksi hänen mielipuddinkiaan, joka oli hyvin vaarallista ruokaa, tuotiin juuri vaarallisimmalla hetkellä, jolloin muisto kaikesta siitä, mitä hän oli kärsinyt, yhdessä viimeisten sampanjalasillisten kanssa pehmitti hänet. Hänestä tuntui siltä, että hän ansaitsi palkinnon. Jälkiruokaan kuuluu tulisia viiniä — ei kukaan oikeauskoinen kansalainen luovu koskaan siitä ohjelmasta. Siis sherryä. — Voi hitto! Tuossa se todellakin tuli se madeira — hän tunsi ne pirulliset pullot! Hän kävi polttavan lämpimäksi, hänen sydämmensä sykki! — Palvelija, joka kulki ympäri kaataen laseihin, ei ollut vielä ehtinyt hänen luokseen. — — Jos onnellinen sattuma antaisi hänen mennä ohitse! — — Ei, siinä hän oli! Björnholtin käsi vapisi, kuin hän asetti lasin paikalleen — voi sitä keltaista väriä ja sitä verratonta tuoksua! Ei, oli liiaksi, kävi yli inhimillisten voimien! Hän taipui, hän heittäytyi suin päin avonaiseen mereen! Hän lyöttäytyi valloilleen sydämmensä halusta, hän koetti palkita, mitä oli laiminlyönyt, joi sen ja senkin kanssa, tuli taas oivalliselle tuulelle ja kertoi toisen remahtelevan jutun toisensa perästä. Silloin tunsi hän äkkiä keskellä konfektiä kuuman verivirran pyrkivän ylöspäin, sydän hänestä tuntui nousevan kaulaan, ja se tykki ilkeän säännöttömästi. Ohimoissa tuntui sietämätön paino — —. Hän vaikeni aivan äkkiä, hänen huuliltaan ei tullut hiiskaustakaan, hän ei liikuttanutkaan enää lasia, hän istui nöyränä, odottavana, vavisten kiihtyvästä tuskasta. — Vähitellen hän tunsi voivansa paremmin, kohtaus oli voitettu täksi kertaa — ja silloin heräsi hänessä äkillinen tulva kirouksia, hän kirosi näitä pulloja, näitä ruokia, näitä päivällisiä ja pohattoja, jotka niitä pitivät, ja itseään, joka saattoi olla niin sanomattoman kevytmielinen! — —

Iloisuus oli käynyt meluavaksi, kasvot tulipunaisiksi. Väiteltiin ja pidettiin leikkisiä puheita. Makeiset kahisivat, palvelijat juoksentelivat edestakaisin, pöytä oli kadottanut viattoman muotonsa. Kukkien tuoksun oli voittanut ruoan ja viinin haju.

Vihdoinkin alkoi laimeus vallata mielet. Yhä useammat vieraista alkoivat näyttää miettiväisiltä, ja kuin keskustelu oli aivan sammumaisillaan, nousi Strand ylös ja kiitti vieraitten puolesta isäntää ja emäntää runsaista Jumalan lahjoista, joita oli nautittu. — —

Joukko tupakoivia herroja valtasi huvihuoneen; toiset asettuivat verandalle; muutamat nuorisosta alkoivat pelata krokettia suurella ruohokentällä.

Knut oli tupakoivien joukossa. Huvihuoneessa hän tapasi Björnholtin suunnattomaan nojatuoliin vaipuneena. Yliopettaja näytti siinä melkein viattomalta; vieno, surullinen mielentila näytti hänet vallanneen.

»Holt,» hän kuiskasi laimeasti, »onko teillä luuvaloa?»

»Ei.»

»Te lienette onnellinen! Ettekö te koskaan syö liiaksi?»

»En.»

»Siis aivan viattomuuden tilassa. Minä en voi olla sitä tekemättä. Minä lupaan joka kerran itselleni, että se on oleva viimeinen kerta; mutta minä, niinkuin sanoin, en voi vastustaa. Minä elätän omaa verivihollistani. — Kuinka erilaiset lahjat sentään ovat tässä maailmassa. Näittekö Strandia? Mitä se mies söi! Ja koko ajan hän näytti niin kärsivältä, niinkuin hän uhraisi itsensä ihmiskunnan hyväksi. Minä olisin kuollut siihen paikkaan. Mutta hän! Sitä ruuansulatuskykyä!»

Kadehdittava pappi ei suinkaan näyttänyt rasittuneelta; hän oli nähtävästi oivallisessa mielentilassa ja poltti tyytyväisenä sikaria.

Fonn seisoi hoikkana ja totisena nurkassa ja imeskeli neitsyellisesti paperossia. Vildhagen tallusteli leveillä norsunjaloillaan silmät siirallaan ja tyytyväisenä — hän näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut kokonainen varasto kaksimielisiä tarinoita, joita hänen teki mieli panna kiertelemään.

Fonn lähestyi Knutia ja alkoi puhua »uudenaikaisista aatteista». Häntä kauhistutti se, miten ne käärmeen tavalla luikertelivat mieliin — niitä oli kaikkialla, meidän kirjallisuudessamme, meidän taiteessamme, meidän musiikissamme, meidän kouluissamme, meidän keskusteluissamme. Näiden aatteiden läsnäolon voi kuulla kielen soinnustakin — sillä ei enää ollut sitä uskon ja vakuutuksen syvää malmisointua kuin muinaisina aikoina.

Lausuttuaan sen toivomuksen, että hänen sallittaisiin olla yhden niistä pienemmistä kallioista, jotka ovat määrätyt ehkäisemään kapinoivaa merta, alkoi hän varovaisesti urkkia Knutia, joka, kuten saattoi sanoa, »oli elänyt suurten euroopalaisten mätäpesien partaalla». Knut oli odottamattoman yksimielinen. Hän myönsi, että vaara oli uhkaava. Mutta miksi oli kristillinen yhteiskunta koskaan suvainnut näitä perustukseltaan pakanallisia kapinoitsijoita, tiedettä ja taidetta? Se oli myönnytys, joka lopulta oli kukistava tai uudistava sen. Tiede oli aina epäuskoinen, ja taide on kehittynyt nautinnontunteesta ja vieläkin kehittää sitä, vaikka kristityn ensimmäinen velvollisuus olisi kukistaa se.

Se oli jo liikaa Fonnista. Hän sanoi jotain kristillisestä tieteestä ja kristillisestä taiteesta, mutta ei päässyt selittämään mielipiteitään siitä. Sillä kohdalla nimittäin Strand puuttui puheeseen. Hän ei virkaveljensä tavalla arastanut lausua suoraan mielipiteitään. Hän tiesi kaikki, osasi kaikki ja lausui tuomionsa sujuvalla kielellä. Hän muutti keskustelun sosialismiin, jota hän merimiespappina ollessaan oli tutkinut. Hän kuoritti ilmiötä, niinkuin, omenaa kuoritaan, leikkeli sen palasiksi, näytti, mitä siinä oli sisässä, poimi liikkeen perusajatukset ja nakkasi ne halveksien pois.

»Hyvä, hyvä!» Björnholt mörähteli heikosti; »se on kaikki yhteiskuntaa hävitä — tä —.»

Myös Vik lausui hyväksymisensä. Hän istui jäykkänä ja tanakkana suoraselkäisissä nojatuolissa käsi kummallakin tuolinsivulla ja näytti jonkin julman kansallisjumalan kivikuvalta. Hänelläkin oli tuomio valmiina, hän tahtoi vain hävittää, polttaa kaiken poikkeavan suurella oikeauskoisuuden roviolla.

Tuotiin kahvia ja likööriä. Björnholt heräsi. Hän täytti piipun ja pani jalat tuolille. Sitten hän joi äänettömänä ensimmäisen kuppinsa. Alkaessaan toista tunsi hän itsensä melkein normaaliksi, ja hänen metsästäjävaistonsa heräsivät horroksistaan. Hän ikävöi pientä, rauhallista keskustelua, ja kuin useammat herroista olivat lähteneet huvimajasta, viittasi hän Knutia luokseen.

»Istukaa, tohtori», hän sanoi. Kuin Knut oli totellut, alkoi hän: »Kuulkaas kuin minä luulen, että Strand voittaa — Fonnin, minä tarkoitan. Minä tunnen hänet — me olemme saman vuoden ylioppilaita. Hänellä on mahtava työkyky. Aina maalia kohti uhkarohkeasti. Hän rakastaa voimakkaita keinoja. Jo ylioppilaana hän piti kauhistavia puheita eräässä uskonnollisessa seurassa. 'Nyt minä lähden heitä oikein lämmittämään', hän sanoi. Hänellä oli aina joku 'työnalaisena', niinkuin hän sanoi. Hän käänsi pikku tyttöjä tusinoittain. Kaikki siinä miehessä on suurta. Hän on jo alkanut taistelun Fonnia vastaan silminnähtävästi menestyksellä. Hän heti laski, kuinka monta 'taloa' Fonnilla oli. Hän on jo valloittanut puolet ja kaikkein paraimmat — se on rikkaimmat, jotka enimmän tarvitsevat hengellistä kuritusta. Hän on erinomaisen käytännöllinen mies.

»Tunnettehan te meidän kunnon Vildhagenin? No — häntä vaivaa tämä kilpailu molempien pappien välillä sanomattomasti. Hän näet henkilön arvoon katsomatta etsii köyhiä ja rikkaita. Hän ei valitse, hän on ihmisystävä. Hän on nyt pitkiin aikoihin tehnyt suurimpia töitä kristillisyyden alalla tällä paikkakunnalla. Hänen erityinen taitonsa on ollut palvella useita herroja ja menestyä sen kautta. Mutta Strand on itsepäinen, hän tahtoo saada Vildhagenin alleen. Saadaanpa nähdä. Vildhagen on vanha veitikka. Hän liittäytyy vielä Fonniin. Jos te kuulisitte hänen puhuvan Strandista. Se on todellinen taidenautinto. Sen minä sanon, ettei kukaan saata nylkeä lähimmäistään niin aistikkaasti pelkillä lempeillä, kristillisillä puhetavoilla, kuin meidän vanha kunnon Vildhagenimme. Hän liittäytyy Fonniin; sillä nähkääs — niin, se on minun viimeinen keksintöni — hän pyrkii politikoksi, johtavaksi mieheksi valtiopäiville, ja Fonn tekee työtä hänen hyväkseen. Mutta siihen panen vastaan minä. Se on juonittelemista! Se on vasten sopimusta. Koettakoonpas vain. Minä tunnen sen vanhan veitikan enkä pelkää mitään. Minä kerron, hitto vieköön, sanomalehdessä, kuinka hän käyttäytyi, kuin hän möi myllyn yhdelle veljelle herrassa ja käytti sitä hyväkseen, ettei ostaja muistanut vaatia itselleen vesioikeutta. Taikka kuin hän varasti myllyveden toiselta veljeltä herrassa. Tai kuin hänen oppipoikansa oli kuolla huonoon hoitoon! Minä voin siihen myöntyä, että se roisto esiintyy hengellisissä kokouksissa ja puhuu hehkuvalla paatoksella, että hän tahtoo taistella suuren asian vuoksi, niinkauvan kuin hänessä on verentilkkaakaan, — minä en sekaannu siihen, että hänen sallitaan päästä parempiin seuroihin ja on hyvä tuttava kaikkien pappien kanssa. Mutta jos he tahtovat saada sen heittiön politiikkiin, silloin minä, Jumala paratkoon, näytän hampaita, niin totta kuin minä olen Kristoffer Björnholt!»

Yliopettaja oli tyydytetty. Hän oli keventänyt sydäntään. Hän tyhjensi kahvikuppinsa ja vaipui raskaasti takaisin tuoliinsa. Hänen piippunsa sammui ja putoisi lattialle. Hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen päänsä painui hiukan kallelleen — kohta hän kuorsasi hiljaan. —

Knut lähti huvihuoneesta ja meni verandalle, jonne useimmat vanhoista herroista olivat asettuneet ja muodostivat pieniä ryhmiä. Yhdessä niistä puhuttiin politiikista kuin mistäkin pahasta, joka oli riivannut muutamat yhteiskunnan jäsenet; toisessa puhuttiin työnpuutteesta. Strand sanoi, että se oli vitsaus; Fonn lausui rauhoittavana asianhaarana sen, että kaikki tämä oli kestävä vain vähän aikaa, johon muuan vastustukseen taipuvainen herra huomautti, että aika ehkä saattoi käydä nälkää näkeville liian pitkäksi. Kolmas ryhmä oli muodostunut Stubbin ympärille, joka kertoi merimiesjuttuja. Kuin lihava diplomaatti huomasi Knutin, tuli hän hänen luokseen ja uskoi hänelle, että hänen ponnistuksensa Maria Hansenin puolesta olivat onnistuneet täydellisesti: Hamre oli suostunut; konsuli ja Maria vihittäisiin kaikessa hiljaisuudessa ensi viikolla.

Knut katseli Korneliaa — hän tiesi, että se sanoma ilahuttaisi häntä. Hän löysi hänet penkillä istumassa suuren ruohokentän luona ja meni hänen tykönsä.

»Stubb teki siinä kauniisti», hän sanoi, kuin Knut oli kertonut hänelle laivurin puuhasta. »Siitä minun pitää kiittää häntä.» Hän riensi ylös verandalle. Kuin hän tuli takaisin, hän sanoi: »Minä kiitän teitäkin; Stubb sanoo, että te olette olleet osallisena, niinkuin hän sanoo, vehkeessä.»

He istuutuivat penkille. Kentällä alettiin leikkiä. Hanna ja Pietari olivat leikin keskustana. Knut seurasi heitä silmillään. Tänä iltana oli Hannassa jotain omituista; lämpöä, elämänintoa ja onnea sateli koko hänen olennostaan. Helliä lemmen sanoja näytti värähtelevän hänen raittiilla huulillaan; ylpeät iloiset silmät, hiljainen nauru, hilpeät huudahdukset, joita hän ei voinut hillitä, kuin hän leikissä jostain vaikeudesta selvesi — kaikki, mitä hän sanoi tahi teki, koko hänen terve notkea olentonsa riemuitsi hänen salaisuuttaan: »Minä tiedän, että on yksi, jolle minä olen kaikki, kukkain tuoksu, soitto, lämpö ja väri, koko elämän ihanuus. Ilta on vieno, sulotuoksuinen, ruskotaivainen, se henkii vain rakkautta, rakkautta, ja minua rakastetaan, rakastetaan, minä tunnen sen ja minusta tuntuu se sanomattoman ihanalta ja suloiselta.»

»Kuinka kaunis teidän ystävänne on tänään», Knut sanoi.

»Niin Hanna? On.»

»Itsekin tulee iloiseksi, kuin näkee kaksi semmoista kuin hän ja Pietari», Knut jatkoi. »He saavat ihmisen uskomaan onnea. Jollei se ole siinä, missä kaksi tuommoista ihmistä yhtyvät, niin ei sitä ollenkaan ole olemassa, suurta, syvää onnea, joka sovittaa ihmisen syntymisensä kanssa.»

»Onko meillä lupa olla tyytymättömiä syntymiseemme?»

»Olemmeko me sitten syypäät olemassa oloomme?»

»Emme, mutta mehän opetamme, että —»

»Täytyykö sen sen vuoksi olla totta?»

»Ehkä ei. Niin minä kuitenkin joskus olen luullut.»

Kornelialle tuli kiire kiertää kahta kortta, joilla hän leikitteli. Hänen näytti tekevän mieli sanoa jotain, mutta jätti aina sanat lausumatta oikealla hetkellä. Viimein hän teki lujan päätöksen: »Minä luulen, että teillä oli oikein siinä, mitä te sanoitte minulle sinä iltana, kuin me menimme Maria Hansenin luota.»

»Todellakin? Ei taida olla usein, kuin minulla teidän mielestänne on oikein?» —

»On niin —», hän sanoi ja katsoi Knutia suoraan silmiin.

Knut katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän yltyi puhumaan.

»Mutta miksi Herran tähden te sitten vainootte minua tuolla masentavan halveksivalla katseellanne? Mitä te tiedätte minusta, joka oikeuttaa teidät siihen?»

Kornelia kävi tulipunaiseksi ja puri huultaan, hänen rintansa aaltoili kiihkeästi. Hän katsoi kuitenkin Knutia yhä vielä ylpeästi suoraan silmiin ja voitettuaan ensimmäisen mielenliikutuksensa hän vastasi:

»Miksi te olette toinen puhuessanne minun kanssa kuin muiden kanssa? Niinkuin nyt, kuin Strand ja muut tuolla huvihuoneessa pilkkasivat kaikkea, mitä te pidätte oikeana ja totena? Miksi te kumarratte ja hymyilette niille, joita te sydämmessänne halveksitte? Minulle te olette sanoneet — monet monituiset kerrat olette te sen sanoneet —, että me kuihdumme kaikkien niiden ennakkoluulojen kautta, joihin meitä kasvatetaan, ja kuitenkaan te ette vastusta ainoatakaan. Te luulette, että tuhannet kärsivät vääryyttä, ja sittenkään te ette uskalla taistella yhdenkään puolesta näistä tuhansista!»

Knut hämmästyi niin tästä äkillisestä purkauksesta, ettei hän heti löytänyt sanoja.

»Kuulenko minä oikein», hän viimein sanoi. »Tehän suorastaan yllytätte minua kapinaan?»

»Niin, tuhat kertaa ennen kapinoitsija kuin semmoinen, joka vain osaa — kumartaa ja hymyillä.»

»Mutta eikö ole velvollisuus uskoa, että kaikki, mitä tapahtuu, on parasta, ja nöyrästi alistua sen alle?»

»Minä en pane arvoa sen kaltaiselle nöyryydelle.»

»En minäkään, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta te teette minulle todellakin väärin, kuin te syytätte minua pelkurimaisuudesta. Minä vain olen pettynyt, masennettu. Minä olen sanonut teille miksi. Ja te voitte uskoa minua, jos te olisitte olleet minun sijassani, olisitte tekin joutuneet epätoivoon. Ainakin te voisitte ymmärtää, että kaiken tämän joutavan kinailemisen täällä kotona, joka ei vie suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä hiuskarvaakaan lähemmäksi ratkaisuaan, täytyy olla minulle aivan välinpitämätöntä. Hyvä Jumala, mistä sitä saapi kärsivällisyyttä kylläksi, kuin maailman myrsky siellä ulkona mustenemistaan mustenee, väittelemään meidän vakavain miestemme kanssa seikoista, jotka jo vuosikymmeniä sitten ovat muualla ratkaistut? Saattaako olla hymyilemättä sille naurettavalle vakavuudelle, sille verrattomalle raivolle, jolla täällä kotona taistellaan kaikenlaisista kauvan sitten kuolleista kysymyksistä? — Mitä hyötyä siitä lähtisi, jos täällä rupeaisi väittelemään? Meidän kohtalomme on järkähtämätön: meidän maamme on niitä hiljaisia paikkoja, joissa elähtäneet aatteet kuolevat hidasta kuolemaa.»

»Tätä kaikkea minä en ymmärrä», hän vastasi yhä kiihtyen. »Mutta sen minä tiedän, että minä teidän sijassanne en kumartaisi enkä hymyileisi, en istuisi jouten ainoatakaan hetkeä. Kuinka te vakuutuksinenne saatatte sitä sietää? Vaikka minä tietäisinkin, että minun tämän päivän työni ja sanani huomenna olisi unohdettu, niin minun sittenkin pitäisi huutaa kaikin voimin, tehdä työtä, niin kauvan kuin jaksaisin kättäni liikuttaa. Vaikka minä epäilisin koko maailmaa voitavan parantaa ja miljoonia auttaa, niin minun kuitenkin täytyisi taistella kuolemaan saakka, saadakseni edes yhden ainoan ennakkoluulon hävitetyksi, yhden ainoan epäkohdan korjatuksi, yhden ainoan puutteellisen pelastetuksi. Minä menehtyisin häpeästä, surusta ja tuskasta, jollen niin tekisi. Se, joka kysyy: mitä hyötyä siitä olisi, se ei tahdo auttaa.»

Hänen sanansa tulivat yhtenä tulvana, hän lennätti suuttumuksesta hehkuvat sanansa hänelle suoraan vasten silmiä, hänen äänensä oli katketa, hänen katseensa poltti ja syytti vielä ankarammin kuin hänen sanansa. Mitään niin salamoivaa totuutta ei Knut ollut koskaan kuullut. Hän oli aavistanut, että Kornelia oli hieno ja vakava luonne, mutta tätä tulta, tätä rohkeutta ei hän ollut uskonut hänessä olevan.

Hän oli niin hurmautunut, ettei hän ajatellutkaan vastata. Nuoret olivat herenneet leikkimästä ja hajaantuivat puistoon. Hanna oli huomannut Kornelian ja tuli juosten aika vauhtia hänen luokseen, tarttui häntä vyötäisiin ja vei hänet muassaan poispäin käytävää myöten.

Alkoi hämärtää. Sisässä sytytettiin tulia. Muutamat ikkunat olivat auki. Kuului lasien ja kuppien helinää. Palvelijat tarjoilivat punssia, limonaadia ja teetä. Muutamassa huoneessa pelattiin korttia, toisesta kuului kovaäänistä puhetta — yli kaikkien muitten kuului Björnholtin ääni. Verandalla näkyi muutamia kiiltäviä pilkkuja; joukko tupakoivia herroja oli asettautunut sinne. Knut jäi pitkäksi aikaa istumaan samaan paikkaan. Hän ei niin paljon ajatellut sitä, mitä Kornelia oli sanonut, kuin häntä itseään. Hän oli hänestä aina liikkunut hämärässä; hän oli vain epäselvästi nähnyt hänen piirteensä; se oli hänen mielenkiintoaan vetänyt luokseen, se oli häntä viehättänyt, ja hän oli koettanut kuvitella sitä itselleen. — Nyt hän äkkiä oli selvässä päivän valossa hänen edessään, ei säteilevänä ja hurmaavana, vaan selvänä, lujana ja lämpimänä. — —

Poltettiin ilotulitusta. Sähisi ja säihkyi jossain heinikossa, kaikki ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ympäristölle, tulivat tulipunaisina näkyviin. Sitten singahti tulipatsas ilmaan, muutamat oksat ja talon kulmaus välähtivät muutamaksi silmänräpäykseksi esille pimeästä ja katosivat jälleen; raketti teki ylimmillään kaaren ja hajosi. Sinisiä ja punaisia tulia tuikahteli sulavasti perästä ja sammuivat hiljaa huoaten. Muuan aurinko pauhasi, ja puiston pensaat loistivat sinisinä, punaisina ja vihreinä. Sitten katosi kaikki syvään pimeyteen. Juhla oli päättynyt. Vieraat alkoivat sanoa jäähyväisiä; vaunut ajoivat portin eteen.

Brandtin ajopelit vierivät kotiinpäin. Pietari ajoi. Hän tunsi molemmat pienet hevoset ja antoi niiden ravata. Ne olivat odottaneet kauvan ja olivat kärsimättömiä. Ne olivat aivan suorina, kuin menivät mäistä ylös, ja iskivät kavionsa maahan kuin kynnet. Ne eivät puhaltaneet ylöstultuaan, mutta lähtivät heti juoksemaan täyttä vauhtia ohjat höllinä, pyörien kuin kerät tietä myöten.

Ei kukaan puhunut, ei kuulunut muuta ääntä, kuin hevosten kavioin kopsetta ja hengitystä ja pyörien rätinää hiekassa.

Kuin vaunut pyörähtivät Brandtin talon edustalle, alkoi päivä jo sarastaa. Vanhukset menivät makaamaan, nuoret tahtoivat nähdä auringon nousevan ja asettuivat lautatapulille, joka oli lähellä tavara-aittaa ja levitti ympärilleen raitista tuoreen puun hajua.

Nähtyään ensimmäisten auringonsäteitten hiipivän itäisten vuorien yli, kuljeksivat he vielä vähän aikaa edestakaisin tiellä. Kuin Hanna ja Pietari hetkeksi sattuivat etemmäksi, sanoi Knut Kornelialle:

»Kunnia totuudelle, neiti. Te olette oikeassa. Minä olen tässä lohdutellut itseäni sillä, että minä olen tahtonut. Minä en olisi luullut, että minä vielä kaunistelein omissa ja muitten silmissä. Minä olen ollut sokea sillä silmällä, jolla näkee itsensä. Te olette tehneet sen pienen leikkauksen, jota minä tarvitsin nähdäkseni. Kiitoksia. — —»

Kornelia punastui vähän, mutta ei sanonut mitään. Toiset tulivat siihen, ja sanottiin hyvää yötä.

Kuin Knut ja Pietari tulivat makuuhuoneeseensa, aukasi jälkimmäinen ikkunan ja nojautui ulos. Aamurusko valaisi hänen kasvojaan. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, hän hymyili omituisen hiljaisella sisäänpäin kääntyneellä tavalla. Hän eli taas mielessään ensimmäisen yhtymisen onnen, tunsi ensimmäisen suutelon huulillaan, pehmeän käsivarren kaulallaan ja kuuli ensimmäisen epävarman sinuttelemisen.

Äkkiä hypähti hän ylös ja syleili Knutia. »No, no!» tämä sanoi. »Minä toivotan onnea sinulle, sinä onnen suosikki.»

Pietari päästi hänet irti ja hymyili. Sitten alkoi hän kuljeksia edestakaisin ja huuhtoa käsillään, tuli taas ja tarttui Knutia harteista ja pudisteli häntä. Viimein istuutui hän alas ja sanoi aivan tyynesti: »Se on aivan käsittämätöntä.»

Hän meni taas ikkunaan. »Minä en saata maata», hän sanoi; »minä luulen, että minä lähden ulos kävelemään — tai kuule: lähdetään purjehtimaan!»

»Lähdetään!» Knut huudahti ja otti hattunsa.

He menivät venevajaan kasteista heinikkoa myöten, johon heidän askelistaan jäi tummempi juova. Hieno merituuli toi meren ja merihauran tuoksua.

He soutivat leveää välkkyvää virtaa alas, joka milloin virtasi tehden pieniä loiskivia aaltoja, milloin pysyi sijoillaan ja vaipui syviin ajatuksiin jossain polvekkeessa, jossa se hyväili janoisia leppiä, kohta taas valuen pitkissä harmaanhohtavissa juovissa eteenpäin, ikävöiden mereen, kertoakseen sille kokemuksiaan pitkällä matkallaan tunturijärvestä lämpimään, kesäiseen laaksoon.

Vuonossa he nostivat purjeet ja risteilivät ulospäin. Kohta he olivat kulkuväylällä, lelluivat meren mainingilla. Lännessä oli matala muuri harmaita pilviä. Siellä täällä oli pieni aukko, joka hohti kuin himmeän keltainen ikkuna.

Etelästäpäin tuli laiva ja lellui aivan lähellä venettä sen ohi, nousten ja laskien kiiltävässä mainingissa. Kannella näkyi vaan luotsi, perämies ja vartija. Ilma oli harmaa, tuskin tuulenhenkäystäkään liikkui, meri aaltoili äänettömästi; kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista. Laiva kulki unisesti pitkin autiota rannikkoa. Äkkiä kuulivat he laulua; se mahtoi tulla jostakusta, joka istui kajuutan kojun takana. Se oli outo laulu, ja sitä laulettiin pitkäveteisellä tavalla, joka on omituinen kuljeksiville katulaulajille.

Knut oli noussut seisomaan. Hän kuunteli jännitettynä ja katseli puoleksi huolestunein katsein laivan jälkeen. Se kellui eteenpäin ja oli jo kohta kaukana.

»Käännytään takaisin, Pietari», hän sanoi.

Pietari käänsi. Knut värisi.

»On aamukylmä», Pietari sanoi ja pani nutun napit kiinni.

Se ei ollut aamukylmä, joka sai Knutin värisemään. Se oli laulu laivasta. Hän tunsi sen hyvin; se herätti hänessä muiston, joka sai jokaisen iloisen tunteen, joka hänessä äskettäin oli herännyt, putoamaan kokoon, kuin märät purjeet tyynellä.

Epätoivoissaan paettuaan Euroopan sivistyneitä yhteiskuntia oli hän jonkun aikaa harhaillut Eteläamerikan Pampaalla gauchojen ja indiaanien seurassa. Hän koetti huumata itseään hurjilla metsästysretkille näissä suurissa, hiljaisissa erämaissa. Tämmöisellä retkellä hän kerran tuli estanciaan, jossa asui syntyperäinen norjalainen, joka ensin oli koettanut onneaan Pohjoisamerikassa ja, oltuaan hirrenhakkuussa, kullankaivajana ja jokilaivurina, viimein oli häipynyt La Platan rantamille kaksikymmenvuotisen tyttärensä kanssa. Knut otettiin ystävällisesti vastaan ja hän viipyi siellä useita viikkoja. Samahan hänestä oli, missä hän oli; hän etsi vaan unhotusta ja antoi tahdottomasti kuljetella itseään olemuksen merta pitkin minne tahansa. Hän ratsasti puolivilleillä hevosilla yhdessä tyttären kanssa ja metsästi isän kanssa. Hurjassa, hillittömässä elämässä oli jotain, joka hetkeksi juovutti hänen tuskansa. Nuori, levoton, sekaverinen, rohkeasilmäinen tyttö sai jonkinlaisen vallan hänen ylitseen; hän oli hänelle jotain uutta, tuo ruskea, kesyttämätön puolimetsäläinen Pampaalta. Hän ei tehnyt vastarintaa, hän vaan solui, ja kuin he kerran istuivat estancian edustalla, auringon laskiessa äärettömien heinäaavikkojen taa, polttivat äkkiä tytön ruskeat posket hänen poskiaan, ja liitto solmittiin, joka oli tuottava hänelle katkerinta katumusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Seuraavana päivänä hän oli peninkulmien päässä — äkillinen inho sitä naista kohtaan, joka oli hänelle antautunut, oli vallannut hänet ja ajoi hänet pakosalle. Hän palasi kuitenkin takaisin, ja hänestä, naisesta, jota hän ei koskaan ollut rakastanut, piti tulla hänen vaimonsa. Sen laivan haaksirikko, jolla tyttö kulki, lopetti hänen Pampasseikkailunsa. Mutta se oli hänen mielensä painanut raskaaksi, josta hän ei voinut vapautua. Ei koskaan, ei koskaan ollut sen muisto niin masentanut häntä häpeään ja suruun kuin tällä hetkellä, jolloin uusia elämän toiveita oli alkanut hänessä herätä. Hän tunsi itsensä saastutetuksi, tahratuksi — riemuiten hän olisi pilkkaa kärsien kulkenut pyhissävaeltajana halki maailman, jos hän sillä olisi saanut sen taakan elämästään, jos hän olisi voinut pestä itsestään jokaisen hyväilyn jäljet, jota he olivat vaihtaneet.

»Voi, miksi meitä ei kasvateta ainoaksi, miksi me kelpaamme, resigneeratuiksi työntekijöiksi, jotka eivät saa toivoa mitään palkkaa,» Sanoi hän itsekseen. »Miksi meissä elätetään toivoja, joiden täytyy murtua, miksi meitä viihdytetään kaikkiin näihin illusiooneihin, jotka vaikuttavat, että me, ensi kerran selvään nähdessämme ja rehellisesti ajatellessamme, olemme tulla hulluksi, joutua epätoivoon tai moraaliseen rappiotilaan?»

Kesken heidän äänetöntä kulkuaan sanoi Pietari äkkiä: »Knut — sinun pitäisi mennä kihloihin.»

Knut säpsähti kuullessaan nämä odottamattomat sanat, mutta malttoi mielensä heti ja sanoi leikkiä laskien:

»Sinä olet rakastunut ja ihmisystävällinen, Pietari.»

»Sinun pitäisi mennä kihloihin Kornelia Vikin kanssa.»

Knut tunsi ikäänkuin lämpimän virtauksen rinnassaan. Sana oli lausuttu. Tiesihän hän itsekin, että hän rakasti häntä; vaikka se sitten vasta tuntui tulevan todelliseksi, kuin Pietari sen sanoi.

Knut ei vastannut. He purjehtivat edelleen aivan ääneti.

Kuin he jälleen olivat makuuhuoneessaan, alkoi Knut täyttää matkalaukkuaan.

»Mitä kummia tämä merkitsee?» Pietari kysyi.

»Minä matkustan,» Knut vastasi.

»Mutta Knut —! Matkustat —! Tänä yönä! Jäähyväisiä sanomatta!»

»Niin; minun täytyy. Sano minulta terveisiä talonväelle ja kiitä heitä. Minulla on ollut hyvä olla täällä, sanomattoman hyvä.»

Pietari väitti vieläkin vastaan, mutta Knut ei kuunnellutkaan. Kuin hän sai laukkunsa valmiiksi, otti hän hattunsa ja antoi Pietarille kättä:

»Hyvästi Pietari.» Hän jäi hetkeksi seisomaan, ikäänkuin olisi miettinyt jotain. »Sano terveisiä — sano terveisiä — morsiamellesi.»

Hän meni alas höyrylaivalaiturille. Oli jo kirkas aamu, mutta kaikki vielä makasivat —. Päivä yksin valvoi. Knut astui nopeasti eteenpäin eikä katsonut ympärilleen; hän pelkäsi rupeavansa horjumaan päätöksessään. Vasta laiturille tultuaan katsoi hän taakseen nukkuvaan seutuun jossa hän oli viihtynyt niin hyvin, ja josta hänen entisyytensä muisto nyt oli karkoittanut hänet.

VIII.

Seuraavana päivänä — sunnuntaina — iltasaarnan aikaan istui Knut huoneessaan linnassa ja katseli rakennusten kattoja. Näköala ei ollut sama, valoisa, yli vesien ja metsien kuin Brandtin talosta. Hän näki ahtaita, pahanhajuisia pihamaita ja solia, jossa likainen siipikarja räpytteli metallinkiiltävässä nesteessä, joka täytti kaikki katuojat. Muutamissa pölyisissä pikkupuutarhoissa talojen välissä istui ihmisiä kahvia juomassa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut heidän joutavaa pakinaansa. Porstuanikkunassa vastapäätä linnaa seisoi muuan puotipalvelija ikkunan pielessä riippuvan peilin edessä ja solmisi kaulahuiviaan. Hän koristautui surulliselle iltapäiväkävelylleen pitkin katuja, mikä oli hänen sunnuntaihuvinsa. Kadut olivat tyhjiä, siellä täällä vaan joku kirkkomies katukäytävillä. Kaupunki näytti hänestä vielä surullisemmalta kuin koskaan ennen.

Hän meni ulos. Hän tapasi Strandin ja Björnholtin, jotka olivat tulleet samalla laivalla. Strand oli virkapuvussa ja näytti tavallista piispallisemmalta; Björnholt astui, niinkuin hänellä oli tapana, keppiään heilutellen ja laihoja näppiään lyöden.

Knut kulki Vikin talon ohi, sen pienen porstuahuoneen ohi, jonka ikkunassa hän niin usein oli nähnyt Kornelian lukevan käsi posken alla, ja pitkin puistoa, josta ruusut ja neilikat tuoksuivat. Tässä hän tiesi Kornelian tavallisesti illoilla kävelevän. Hän seurasi häntä ajatuksissaan. Hän luuli tietävänsä, mitä hän ajatteli näillä kävelyillään. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä me emme saa tehdä, kiusauksia, jotka viekoittelevat ijankaikkisesta elämästä, jonne vain usko ja kuuliaisuus saattavat. Tälle hiljaiselle immelle ei ollut olemassa suuren ajattelemisen ja tutkistelemisen maailmantyötä, kaikkea sitä epäilystä, etsimistä, taistelua, joka on meidän yhteiskuntamme muodostanut. Hän tiesi vain yhden suuren totuudesta lankeamisen ja yhden pitkän kirouksen tien, jolle tuhannet eksyvät ja sitä myöten syöksyvät perikatoon. Kerran oli hänkin siten kuljeksinut ahtaalla maaseudulla ja oli luullut itseään ja muutamia harvoja valituiksi, joita Jumala katseli ja lukemattomat muut eksyneiksi, jotka hapuilevat yhä syvemmälle pimeyteen. Kuinka yksinkertaista ja turvallista elämä oli ollut! Ei epäilystä siitä, mikä oli totuus! Ei mitään kauheata tunnetta järkähtämättömistä luonnonlaista! Ei mitään tuskaa tämän maailman salaperäisyyden tähden, joka niin säälimättömästi katselee meidän kurjuuttamme! Ei epätoivoa ihmiselämän hirmuisten epäkohtien tähden! Hiljainen itseensä vaipuminen, hiljainen keskustelu Jumalan kanssa, joka on katuvain syntisten armelias ystävä, lempeät, rauhoittavat hartaushetket toisten uskovaisten kanssa kirkossa ja rauhallisessa kodissa! Semmoinen oli elämä, jota Kornelia muistutti.

Hän tuli takaisin kaupunkiin ja kulki kirkon ohi. Soitettiin kirkkoon. Hän seurasi ihmistulvaa sisään. Strand saarnasi. Hän puhui Jumalan hyvyydestä. Mistä kaikesta meidän tuli häntä kiittää, häntä, joka antaa meille elämän, ravinnon, vaatteet, kaiken hyvän — —!

Knut väkisinkin muisti papin ruoasta ja viinistä lämpimänä notkuvan pöydän ääressä Hamren maatilalla kiittämässä isäntää juuri samalla äänellä »kaikista näistä Herran lahjoista, joita me niin runsaasti olemme nauttineet».

Hän katsoi pitkin kirkkoa. Etummaisina istuivat suljetuissa penkeissään varakkaat kaupunkilaiset, joista monet olivat syntyneet kunniaan ja rikkauteen. Heidän takanaan oli muu joukko ja siinä monta, monta, jotka olivat työstä kuluneita, nälästä ja taudista laihtuneita ja harmaita. Ja se oli vain pieni murtoluku niistä miljooneista, jotka tekevät työtä, siksi kuin kaatuvat, ylläpitääkseen elämää, jota he eivät ole pyytäneet, vaan jota he kiroavat. Mitähän kaikki nämä ajattelivat kuullessaan kaikesta siitä hyvyydestä, josta meidän tulee kiittää?

— — »Ja kuitenkin,» Strand jatkoi, »kuitenkin on semmoisia, jotka napisevat ja kapinoivat Jumalaa ja niitä vastaan, joille hän on siunannut runsaammin tämän maailman hyvyyttä. — — Se on ajan epäusko.»

Knut ajatteli Kornelian sanoja: »Mitä meidän pitää sanoa köyhille, sairaille ja surullisille?» Hän ei sitä tiennyt, hän vaan tunsi, ettei se ainakaan ollut sitä, mitä Strand nyt saarnasi. Mutta hän tunsi myös, että oli häpeä, rikos elää sitä velttoa katsojan elämää, jota hän oli niin kauvan elänyt, vähintäkään koettamatta edes pienessä piirissä tehdä taistelua olemisesta niin vähän kauheaksi kuin mahdollista.

Kirkosta hän meni satamaan. Meri aaltoili kiiltävänä ja kullanhohteisena vasten rantaa. Kummallista! Maa ei näyttänyt hänestä enää niin toivottomalta ja kolkolta. Hänestä ei enää näyttänyt niin mahdottomalta, että vapaamman henkisen elämän päivänpaistetta ulottuisi näitten rannikkojen koruttomiin koteihin ja uskolliseen perhe-elämään. Se ajatus, että täältäkin saatettaisiin ottaa osaa suureen maailmantyöhön totuuden ja vapauden edestä, ei hänestä enää näyttänyt niin haaveksitun tuhmalta kuin ennen. Mutta samassa hän myöskin muisti, että nythän ei hänen työalansa enää ollut täällä; se koski häneen syvästi, että hänen täytyisi lähteä pois. Hän ei voisi elää hänen läheisyydessään, kuin hänen täytyisi kulkea hänen sivutseen, ikäänkuin häntä ei olisi olemassa; hän tunsi, että siihen hänellä ei olisi voimia.

Hän meni kotiin. Hän tapasi isänsä kotona. Holt näytti alakuloiselta ja puhui vähän. Kuin he olivat juoneet kahvia ja istuivat yhdessä, Knut sikari, isä piippu hampaissa, sanoi edellinen:

»Isä — minun täytyy matkustaa pois.»

Holt laski piipun alas ja katsoi poikaansa, niinkuin hän ei oikein ymmärtäisi häntä.

»Matkustaako?» toisti hän hitaasti ja epävarmasti. »Matkustaako? Mihin? Mitä sinä tarkoitat?»

»Minä tarkoitan, että minun taas täytyy lähteä maasta pois.»

Holtilta putosi piippu. Hän astui muutamia epävarmoja askelia, sitten hän taas seisahtui, ja hänen kuiva, kurttuinen kätensä hapuili tuolinselkää.

Knut hypähti ylös. »Mikä sinua vaivaa, isä? Oletko sinä sairas?»

»Minua — minua — vaivaa joskus pyörtymys. — Minä en enää siedä yötyötä — ja — minä olen istunut pöytäni ääressä koko yön. — Minä luulen, että minä menen levolle,» sanoi hän hetken vaitioltuaan ja lähti huoneesta.

Knut katsoi hänen jälkeensä. Hän ei ollut aavistanut, että hänen lähtönsä niin koskisi isään. Tämä tuska, tämä äänetön hätähuuto, se ei tullut pettyneestä kunnianhimosta, se oli todellakin isänsydän, joka voihki ajatellessaan eroa. Se näky vaikutti syvästi Knutiin. Hän tunsi, ettei hän oikeastaan koskaan ollut uskonut isänsä rakkautta ja sen vuoksi itsekin oli ollut kylmä.

Saattoiko hän matkustaa pois? hän kysyi itseltään. Oliko hänen oikein jättää se vanha mies säästääkseen itseään taistelusta, joka hänelle tulisi siitä, että täytyisi elää lähellä Korneliaa tohtimatta lähestyä häntä? Ei, hän tuli järkähtämättömästi siihen johtopäätökseen, että hänen velvollisuutensa oli jäädä.

Hän meni isän luo ja löysi hänet pöydän äärestä poski käden nojassa.

Kuin hän näki Knutin, hypähti hän ylös ja sanoi: »Knut, jos sinä matkustat, niin minäkin matkustan!»

»Sinäkö isä? Jättäisitkö liikkeesi? Möisitkö omaisuutesi?»

»Sortukoon, lahokoon kaikkityyni, talot, aitat, laivat — helvettiin kaikki!»

»Ei, isä, sitä ei tarvita. Minä juuri tulen sanomaan, että minä en lähdekään.»

Holt tuijotti häneen; hän ei uskaltanut uskoa sitä heti; hänen täytyi kuulla se uudestaan ja saada selitystä.

»Minä en voi sanoa sinulle, miksi minä päätin matkustaa. Mutta, niinkuin minä sanoin, minä olen päättänyt toisin: minä jään.»

Holt näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut lukea poikansa sisimmät ajatukset. Hän tahtoi oppia tuntemaan sen voiman, joka taas oli uhannut ryöstää häneltä hänen poikansa; hän tahtoi tuntea sen, voidakseen taistella sen kanssa elämästä ja kuolemasta, jos se taas näyttäytyisi.

Hän sanoi kuitenkin vain: »Kiitoksia, kiitoksia, Knut,» ja otti pojan käden omiinsa.

Knutin teki mieli sanoa jotain hellää isälle, mutta hän ei voinut.

He istuivat ääneti hetkisen. Sitten sanoi Knut: »Mutta jos minä jään kotiin, niin minä tahdon hyödyttää.»

Holt katsoi häneen kysyväisesti.

»Kauppa ei minua, niinkuin tiedät, huvita. Mutta enkö minä voisi auttaa sinua tehtaissasi?»

»Aivan varmaan, aivan varmaan,» Holt vastasi ja katsoi pitkään eteensä,

»Minähän voin myös antaa sinun työmiehillesi lääkärinapua.»

Holt katsoi melkein surumielisesti poikaansa. Jättäisikö hän sittenkin taistelunsa ja eläisi rauhassa ja sovinnossa yhdessä poikansa kanssa. Hänestä tuntui tällä hetkellä, että kaikki, mitä hän vuosien kuluessa oli toimittanut, joutaisi jälkeä jättämättä hävitä, hänelle huokaustakaan tuottamatta, jos hän vaan saisi pitää poikansa.

»Sitten minä olin aikonut tehdä itseni vaalikelpoiseksi», Knut jatkoi.

Holtin silmät äkkiä suurenivat. Veltot piirteet jännittyivät, hän oikasihe ja kumartui eteenpäin ikäänkuin valmiina hyökkäämään. Hänellä oli hallussaan koko jäntevyytensä; hänen entinen taisteluhalunsa oli taas täysissä vireissä. Tarkoittiko Knut todellakin täyttä totta? Hän tuskin uskalsi kysyä.

»Onko se — onko se todellakin totta?»

»On.»

Holt nauroi ääneensä. »Vihdoinkin!» huudahti hän ja hän tunsi, ettei hän kuitenkaan olisi voinut niin helposti luopua siitä, jonka puolesta hän monen vuoden kuluessa oli kaikki uskaltanut.

He jäivät istumaan hetkeksi ja puhelivat keskenään. Knutilla oli aina kysymys kielellä, saamatta sitä lausutuksi. Isän taistelussa oli hämäriä kohtia, jotka hän tahtoi valaistuksi; arvoituksia tämän elämässä, jotka hän tahtoi saada selvitetyksi. Mutta hänen kävi niinkuin isän, kuin tämä tahtoi saada tietää syyt poikansa suruun, — hän tunsi äkkiä puhuvansa vieraan kanssa. —

Knut istui taas omassa huoneessaan. Nyt se siis oli päätetty: hän aikoi jäädä, hän ehkä taas ottaisi osaa päivän taisteluun. Nyt, kuin se oli päätetty, tunsi hän siitä hiljaista iloa. Hän oli omituisen viehkeällä mielellä. Jotain lämmintä, hellää, liikkui syvällä hänessä; hän istui ja uneksi avoimin silmin. — Hän oli vielä maalla, jotkut sanat, jotka Kornelia oli lausunut, soivat hänen korvissaan; kaksi lämmintä silmää katseli häntä, kaksi hienoa huulta hymyili hänelle; hän tunsi merenhajua ja kukkaintuoksua, näki veneitä täysissä purjeissa, valoisia lehtimajoja ja auringonpaistetta korkeilla tuntureilla.

Hän irtautui väkisin unelmista. Hän oli päättänyt jäädä ja oli samalla tehnyt itselleen lupauksen: Kornelian piti saada tietää kaikki, tuntea hänen tunteensa, hänen entisyytensä pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja jos hän silloin vaatisi, että hänen pitäisi häntä karttaa, niin hän tottelisi sokeasti, eikä koskaan uskaltaisi sanaa, ei katsetta. — —

— Oli muutamia viikkoja myöhemmin, syyskuussa. Kaura oli jo viisikoilla maalla. Oli kuutamoinen ilta. Viisikkojen välissä Brandtin talon kohdalla kävelivät Kornelia ja Knut. Milloin he tulivat näkyviin kuutamossa, milloin taas katosivat siimekseen. Maantiellä lähempänä taloa seisoivat Hanna ja Pietari. He eivät puhuneet, he odottivat jännitettyinä, että molemmat toiset palaisivat.

Viimeinkin tulivat he tielle. Kornelia riensi edellä seuralaistaan, Pietarin ja Hannan sivu ja sisään, Hanna seurasi hitaasti; Pietari odotti.

Kohta sen jälkeen menivät molemmat ystävykset yhdessä höyrylaivalaiturille. Pietari katsoi tuon tuostakin Knutiin katseella, joka osoitti, että hänen sydämmensä sykki kiihkeästä osanotosta. Kuin he olivat lähellä laivasiltaa, sanoi Knut vastaukseksi sanattomaan kysymykseen:

»Ei suinkaan se koskaan tapahdu.»

Pietari katsoi alas; hänellä ei ollut ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Ennenkuin he erosivat, kysyi hän Knutilta, tulisiko hän hänen häihinsä, jotka vietettäisiin aivan kohta. Knut pudisti päätään. »Minä en voi tavata häntä», hän sanoi.

— — Kornelia riensi suoraan huoneeseensa. Hän lukitsi oven ja vetäytyi nurkkaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt kenen näkevän häntä. Hän toivoi vain yhtä seikkaa: löytävänsä etäisen, haudanhiljaisen piilopaikan, johon hän saattaisi kätkeä itsensä ja kaiken sen hämmennyksen, joka täytti hänet. Häntä kylmi, hän vapisi ja kävi taas polttavan kuumaksi; hurjia ajatuksia syöksyi kuin myrskynä hänen päänsä läpi. Hän kuuli yhä vaan Knutin puhuvan; sanat olivat kuin eläviä olentoja, jotka ahdistivat häntä; niitä seurasi omituinen valittava soitto; ne polttivat häntä.

Kuin he olivat jääneet yksin, oli hän aavistanut, mitä tuleman piti, ja kuitenkin, kuin se oli sanottu, hän hämmästyi ja kauhistui, kuin olisi räjähdys tapahtunut, joka uhkasi hänen henkeään. Hän ei tiennyt, oliko hän kuullut kaikkea, eikä hän tiennyt, mitä oli vastannut. Hänen ensimmäinen tunteensa oli, että katoamaton häpeä oli kohdannut häntä. Mutta sen karkoitti pian toinen. Että hän, hän, Knut Holt, joka oli hänelle aivan outo, jonka puhetta hän oli kuunnellut toiselta puolen ylipääsemätöntä kuilua, että hän, joka edusti suurta, kaukaista, kirjavaa maailmanelämää, että tämä rakasti häntä, jolle hän nauroi, joka hänestä oli niin sanomattoman mitätön ja pikkukaupunkimainen — aivanhan se oli, kuin joku olisi sanonut hänelle: sinä itse kuulut tähän suureen kaukaiseen, vaikket sinä sitä tiedä! Johan sekin oli niin omituista, että hän, Kornelia, tulisi niin lähelle häntä, näkisi ja puhuisi hänen kanssaan joka päivä ja saisi tietää sen, mitä hän kaikilta muilta salasi. Mutta tämä! Että Knut häntä rakasti! Jos se ensiksi oli rasittanut häntä, niin se nyt häntä taas ylensi; hän tunsi samalla ihmetellen ja arasti iloiten omistavansa jotain omituista, voiman, jonka omistamista hän ei koskaan ollut aavistanut. Ja kaiken sen keskellä, pelon ja ylpeyden taistellessa hänen sydämmessään, tunkeutuivat naisenkasvot näkyviin, kasvot, joita hän ei koskaan ollut nähnyt ja jotka alituisesti muuttivat muotoa, milloin olivat varustetut kaikella hurmaavalla, naisellisella kauneudella, mitä hän tiesi ja hänen mielikuvituksensa saattoi loihtia, milloin taas olivat raa'at ja röyhkeät ja kaikkien himojen väärentämät. Ja lakkaamatta hän kysyi: minkälainen oli se nainen ollut, jolle hän oli puhunut rakkauden helliä sanoja, ja jonka kanssa hän oli vaihtanut hyväilyjä? Oliko se todellakin mahdollista, ettei hän kumminkaan ollut rakastanut häntä? — Hän taisteli kaikin voimin saadakseen sen olennon silmistään, mutta aina se palasi takaisin, ja joka kerran hän tunsi syvää, polttavaa tuskaa, kuin hän ajatteli sitä.

Siten hän istui nurkassaan puolustaen itseään uutta vastaan, joka oli tullut rauhanrikkojaksi hänen elämäänsä, ja sillä välin kulki kuuvalo etsien eteenpäin pitkin seinää ja yli lattian, löysi hänet piilostaan, kulki eteenpäin ja katosi nähtyään, mitä tahtoi.

IX.

Kamala, kauhea huhu hiiviskeli kaupungissa. Jotain hirmuista, ennen kuulumatonta uhkasi sitä. Kaikkialla puhuttiin siitä, mutta aivan hiljaan, vain kuiskaten — oli kuin seikkaa kovasti mainitsemalla olisi kapina herätetty. Hamren työmiehissä oli vaarallinen kiihtymys vallalla, kerrottiin. Hän oli taas äskettäin eroittanut osan heistä ja alentanut toisten palkkaa. Työmiehet uhkasivat tehdä työlakon.

Elettiin muutamia päiviä epävarmoina. Sitten se tuli; miina räjähti. Eräänä aamuna nähtiin työmiesten parvittain kuljeksivan kaupungin katuja ja kokoontuvan Hamren talon edustalle. Odotettiin melskeitä, ehkä murhapolttoa; mutta eivät he kuitenkaan sitä tehneet. Työmiehet viheltelivät käsiinsä, laskivat leikkiä muutamien ohikulkevain tukkukauppiain kustannuksella, mutta erosivat sitten rauhassa. Illalla he kuitenkin kokoontuivat rouva Olsenin tanssisaliin, ja siellä päätettiin, ettei kukaan ryhtyisi työhön, ennenkuin palkkaa koroitettaisiin.

Ei voitu ymmärtää, kuinka se oli niin käynyt. Päiväpalkkaahan oli niin usein ennenkin alennettu ja työmiehiä eroitettu, eikä ollut mitään levottomuuksia syntynyt. Kuka oli alkuunpanija — se oli se suuri kysymys, jota kaikkialla pohdittiin. Toivottiin selvitystä »Maakunnanlehdeltä», mutta Björnholt kietoutui salaperäiseen äänettömyyteen. Hän ei kuitenkaan ollut jouten. Hiljaisuudessa puuhasi hän aivan tavattomasti. Hän näytti olevan kaikkialla läsnä. Hän nuuski kautta kaupungin kuin metsäkoira, joka on kadottanut jäljet. Hänet nähtiin laitureilla ja puodeissa, konttoreissa ja kellareissa, ja etenkin kävi hän ahkeraan pienissä työväen asunnoissa kaupungin ulkoreunoissa. Hänen tiedustelunsa eivät olleet vielä päättyneet, kuin tapahtui jotain, joka kerrassaan saattoi hänet jäljille ja sai hänen taistelemaan ratkaisevan taistelun.

Ennen vaalia oli pidettävä politillinen kokous. Päivä lähestyi, ja sanomalehtien täytyi mainita ehdokkaansa. Höjsenin lehti kävi ensin tuleen. Se ehdotti Aage Stormin ja — Knut Holtin, jota lehti kutsui »tulevaisuuden mieheksi». Björnholt hypähti ilmaan kuin kummipallo, kuin hän luki sen. Hän löi otsaansa ja huudahti: »Minä sen aasi! Luonnollisesti, hänhän se on! Mutta kuka hitto olisi voinut luulla — niinhän hän oli tavattoman blaseerattu! Se oli siis teeskentelyä! Mutta kyllä minä — siitä hän saapi olla ihan varma!»

Hän teki vielä lyhyen retken uusia jälkiä myöten, ja sitten hän oli valmis: hän istuutui kirjoittamaan viisipalstaisen johtajan.

»Maakunnanlehden» kirjapaino oli pimeän solan perällä, jossa siisteys oli pienin ja rotat suurimmat. Toimitushuone oli pimeä solukka, jossa haisi painomusteelta, masinaöljyltä ja huonolta tupakalta. Kalustoa oli vanha, ruskeaksi maalattu pöytä, johon lehden eri toimittajat olivat koettaneet kynäveitsiään niin ahkeraan, ettei pian enää ollut sijaa uusille leikkauksille. Sitä paitse se oli peitetty kokonaisella verkolla kuivuneita mustejokia ja järviä. Muutamat olivat nähtävästi taiteellisesti valmistettuja — saattoi nähdä, että avulias sormi oli siellä täällä avannut väylän patoutuneelle järvelle pöydän reunan yli. Tämän pöytävanhuksen edessä oli nojatuoli, jossa oli vaalistunut, vihreä päällys, pitkin seiniä oli puutuolia ja niillä kasottain keltaisenruskeita sanomalehtiä. Ikkunanpielet olivat täynnä hämähäkin verkkoja, tyhjiä läkkipulloja, kelvottomia teräskyniä, huonoja hammasluita ja tupakanporoa.

Iltapuolella, kuin Björnholt oli lopettanut valmistavat työnsä vastaiseen taisteluun, tapaamme me siellä toimittajan, Fonnin ja Vildhagenin. Björnholt istui pöydän ääressä, Fonn ja Vildhagen olivat tyhjentäneet kaksi puutuolia keltaisista sanomalehdistä, jotka nyt viruivat lattialla ja kadehtivat herroilta heidän paikkojaan. Björnholtilla oli päällään päällystakki, päällyskengät ja hattu. Toisessa kädessä hänellä oli suuri portinavain, jolla hän tuon tuostakin keskustelun aikana jyskytteli pöytään antaakseen sanoilleen suurempaa painoa. Hänen edessään oli huomispäivän vastikään painettu lehti, puhtaana ja viattomana näöltään.

Björnholt luki viisipalstaista johtajaa toisille. Esipuheessa kuvailtiin niitä idyllisiä oloja, jotka ennen olivat olleet kaupungille omituisia. Se oli ollut niin sanomattoman siveellinen ja onnellinen. Sillä oli kalansa, koulunsa ja virkamiehensä. Kalalla saatiin leipää, koulusta oppia, ja virkamiehet sääsivät oikeutta — mitä saattoi vaatia sen enempää? Se oli ollut kultainen aika. Valitut hallitsivat, muut tottelivat. Oli vallinnut varallisuus, kristillisyys ja järjestys. Rikkaita pidettiin arvossa, köyhät lohduttivat itseään tulevalla elämällä. Tässä siunatussa yhteiskunnassa oli vallinnut melkein juhlallinen kirkkorauha. Huokausta ei kuulunut, epäilystä ei ollut.

Nyt oli toisin, ja syypää siihen oli, niinkuin tiedettiin, muuan vallanhimoinen yllyttäjä ja hänen kapinallinen poikansa. Viimeksi mainitun kotiintuloa oli seurannut vaalihurjuuksia, vieläpä työväen kahakoita. Sehän olisi aivan itsemurhan tapaista, jos tahtoisi peitellä, että nämä levottomuudet olivat alkaneet samaan aikaan, kuin mainittu nuori mies oli alkanut antaa lääkärinapua työväelle kaupungin ulkoreunoissa. »Me olimme hetkisen ajan toivoneet,» loppui kirjoitus, »että herra Holt olisi tappiostaan viisastunut ja että hän, kuin hänet taas suurella vieraanvaraisuudella otettiin vastaan meidän yhteiskuntamme parempiin piireihin, että hän käsittäisi, että tämä hänen epäilyttävän entisyytensä hyväntahtoinen unohtaminen tuottaisi hänelle velvollisuuksia. Mutta kuin nyt tulee ilmi, että kaikki on mennyt hukkaan, sekä rangaistus että anteeksi anto, kuin hän esiintyy alhaison yllyttäjänä ja antaa alemman sanomalehdistön asettaa itsensä ehdokkaaksi, niin silloin olemme me luulleet, että on pyhä velvollisuus huomauttaa kaikkia kunniallisia kansalaisia, että se suunta, jota tämä mies edustaa, koettaa hävittää uskontoa ja moraalia, tavoittelee perhe-elämän hajoittamista ja varakkaitten luokkien johdonmukaista ryöstämistä — lyhyesti sanoen ahdistaa yhteiskunnan pyhimpiä laitoksia.»

»Mitä te siitä sanotte?» Björnholt kysyi ja löi avaimen pöytään.

»Se on voimakas,» Vildhagen sanoi ja katsoi kateellisin silmin Björnholtiin. »Kaikkea tätä hän saattaa sanoa varmana siitä, että häntä uskotaan,» hän ajatteli.

»Luulen minä, että se vähän laimentaa innostusta nuoreen yllyttäjään.»

Fonn äännähteli epäileväisesti. Hän heilutteli yläruumistaan ja hieroi käsiään selän takana, niin että ne rutisivat.

»Hm — voitteko te todellakin — näyttää — toteen —?»

»Näyttääkö toteen?» Björnholt huudahti. »Eikö siinä ole todistusta kylläksi, että hän antaa asettaa itsensä alhaison lehden ehdokkaaksi?»

»Hm — alhaison —»

»Eikö hän ole demokraatti ja Jumalan kieltäjä, ja jokaisesta semmoisesta saattaa milloin tahansa tulla kapinoitsija.»

Hän iski taas avaimen pöytään.

Fonn äännähteli taas hyvin epäileväisesti.

»Eikö? — No, se on sama. Pääasiassahan me olemme yhtä mieltä. Me emme tahdo ketään uskonnollisesti epäiltävää.»

»Niin,» yhtyivät toisetkin.

»Ja siinä seikassa hän on kiinni. Minä olen koonnut koko joukon hänen lausumiaan vaarallisia sanoja; minä olen urkkinut häntä etukaupunkien roskaväenkin keskeltä. Se on Jumalan onni, että melskeet puhkesivat ilmoille ennen vaalia. Niitä seuraa pelko ja reaktsiooni. Rakas pastori, tehkää työtä, kääntäkää sieluja hyvälle asialle! Strand horjuu, ei tahdo vaikuttaa käsityöläisiin. Te olette luja luonne, Fonn. Ja te, Vildhagen, teidän tavaton vaikutusvoimanne työväenluokkaan —»

Vildhagen pani kätensä ristiin.

»Kuinhan minä nyt saisin armossa —»

»Saattehan te, saattehan te, kuin vaan tahdotte,» keskeytti Björnholt hänet levottomasti.

»Uskallanko minä kysyä,» alkoi kirkkoväärti ja antoi katseensa harhailla joka nurkassa ja pitkin lattiaa, »ketä te — jos Jumala niin tahtoo — aijotte asettaa ehdolle?»

»Hamren ja maaherran tietysti.»

Vildhagen ja Fonn katsoivat toisiinsa. Björnholt huomasi ja käsitti heti sen katseen.

»Muuten — kaikki yhteisen asian hyväksi. Jos haluttaisiin kirkollismielistä —?»

»Sitä minä juuri tahdoin teroittaa,» Fonn sanoi ja nousi ylös.

»Se oli minunkin asiani tänne tänään,» yhtyi Vildhagen ja otti hattunsa.

»Hyvä! Hyväksytty. Siis: järkähtämättömään liittoon —»

Hän ojensi Fonnille kätensä. Pappi viivytteli siihen tarttuessaan, ja Vildhagen sanoi:

»Kutka —?»

»Tietysti joku virkamies,» Björnholt vastasi.

Toiset katsoivat taas tarkoittavaisesti toisiinsa.

»Pitäisikö sen ehkä olla kirkollis-kansallismielisen?» hän kysyi. Hän pureskeli partaansa, ja ääni oli uhkaava. Vildhagen oli vaiti ja tarkasteli taas lattiata silmillään; Fonn vastasi:

»Niin — se oli meidän tarkoituksemme.»

Björnholt vastasi lyödä läimäyttämällä pöytään. Hän nousi seisomaan ja puhisi kuin valaskala, ja sitten hän sanoi lyhyesti ja kieltävästi: »Hyvät herrat, minulla on kiire. Hyvästi. Minä en suostu vääriin liittoihin!»

Samalla hän tempasi lehden, työnsi sen taskuunsa ja lähti tiehensä.

Toiset katsoivat toisiinsa, pudistelivat päitään ja lähtivät hitaasti perästä.

Seuraavana päivänä »Maakunnanlehti» hehkuvan kirjoituksensa kanssa levisi yli kaupungin, ja sitä ahmittiin konttoreissa, kyökeissä ja asuinhuoneissa. Se herätti ääretöntä huomiota. Naurettiin, iloittiin ja ihmeteltiin. »Ei kukaan voi vetää vertoja Björnholtille,» sanottiin, »se on etevä mies.» — »Holt on sen ansainnut,» toiset sanoivat; »hän on pöyhkeä.» — »Hyvä Jumala, sitä röyhkeyttä,» sanoivat rouvat niissä taloissa, joissa Knut oli käynyt vieraissa. »Tämä ihminen on istunut meidän pöytämme ääressä, puhunut meidän tyttäriemme kanssa.» — »Tapelkoot vaan,» tullivahtmestari Vitt sanoi ja pani puita vahvasti pesään tullihuoneen vahtituvassa ja teki itselleen mukavaa ja hauskaa.

Strand pohti kirjoitusta naiskokouksissaan, Fonn hengellisillä kävelymatkoillaan, Vildhagen ja matami Tvet käsittelivät sitä käsityöläisten taloissa, joissa tilaisuuksissa juotiin paljon kahvia ja puhuttiin paljon ylösrakentavaista.

Vikinkin taloon ulottuivat keskustelut Knut Holtista. Muutamilla kaupungin hienoimmista naisista, se on niillä, jotka kuuluivat lihavimpiin »taloihin», oli tapana käydä aamupäivävisiiteillä Vikissä. Siellä he keskustelivat pappien viimeisistä saarnoista, viimeisistä päivällispidoista, viimeisistä kihlauksista, vararikoista ja kuolemantapauksista, syödessään neiti Vikin leivoksia. Vikin talolla oli niin oivallinen asema — kaikkien täytyi kulkea siitä sivu —, neiti Vikin leivokset olivat niin mainioita ja Kornelia oli niin miellyttävä — hän tuskin sanoi sanaakaan eikä koskaan levitellyt toisten puheita. He puhuivat nyt vain Knutista ja aina jotain uutta. Muuan nuorenpuoleinen kauppias oli »siveellisesti vakuutettu», että hän oli nähnyt häntä katukahakassa Parisissa. Kerrottiin myöskin, että hän oli ollut kullankaivajana ja sitten päällysmiehenä plantasissa, jossa pidettiin orjia. Muuan matkustavainen lähetyssaarnaaja kertoi kuulleensa, että hänellä olisi ollut kaksi vaimoa yhtaikaa. Siihen kai oli pätevät syyt, ettei vanha Holt koskaan kertonut, mitä hänen poikansa toimitteli ulkona maailmassa. Mitä hänen toimiinsa kotikaupungissa tuli, niin oli kyllä niitä, jotka tiesivät, miksi hän niin lämpimästi oli ajanut Maria Hansenin asiaa. Ennen ei oltu tahdottu turmella nuoren miehen tulevaisuutta kertomalla sitä kaikkea; mutta nythän, kuin hän alkoi yllyttää roistoväkeä, olisi aivan väärin j.n.e.

Kornelia, joka oltuaan Pietarin ja Hannan häissä oli palannut kaupunkiin nuorikkojen kanssa, kuunteli äänettömänä, hämmästyneenä katsellen näitä »vakavia», jotka kaikki puhuivat hänestä, joka nyt oli »paljastettu». Nämä makeisia pureskelevat naiset näyttivät oikein iloitsevan, kuin he olivat kuulleet uuden huhun, ja hänestä näytti, että miehet olivat vähän mielissään, kuin he olivat keksineet uuden »kristillisen keinon» kiihoittaakseen mielialaa Knutia vastaan. Ja kuin nämä veljet ja sisaret Herrassa olivat kylläkseen juoruilleet ja iloinneet siitä yleisestä paheksumisesta, jonka esineenä Knut oli, huokailivat he ja puhuivat vainosta, jota »Jumalan lasten täytyy kestää». Kornelia ei kuullut koskaan kenenkään kysyvän, mikä oli totta, mikä oli oikein — hän ei koskaan kuullut kenenkään sanovan jalomielistä sanaa »näyttelijästä». Olivatko nämä todellakin ne samat ihmiset, joita hän oli tottunut pitämään pienenä valittuna joukkona, jota maailma vainosi heidän rakkautensa ja hurskautensa tähden?

Kornelia oli kotiintultuaan elänyt hyvin hiljaa. Enimmäkseen hän istui omassa pienessä huoneessaan, jonka sisustuksena oli siniseksi maalattu sänky, valkeat uutimet, pöytä vesipulloineen ja hartauskirjoineen ja pieni kirjahylly, jolla vaan oli sisällöltään rauhallisia ja ylösrakentavaisia kirjoja. Ja hänen siinä istuessaan tulivat vanhat ajatukset ja tunteet takaisin. Hän taas rukoili ja teki katumusta kaukaisten aikojen hurskaitten miesten ja naisten kanssa, joitten kanssa hän oli elänyt paljon läheisempää elämää kuin aikaistensa. Suuret maailmalle vievät kaksoisovet sulkeutuivat hitaasti taas. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi pelastuneena tullut satamaan rohkealta löytöretkeltä kaukaisiin maihin, ja hän kiitti Jumalaa, että hän jälleen istui pienellä aidatulla paikallaan, jolla hän ennenkin oli istunut ja katsonut siniseen taivaaseen, jota hän pyrki aina näkemään kaikkien maallisten pilvien takaa.

Mutta sitten alkoivat vierailut ja väittelyt Knut Holtista, ja Kornelia temmattiin taivasta tavoittelevasta ajatusmaailmastaan. Hän tunsi olevansa matalassa hartaushuoneessa, joka oli täynnä häkää, savua ja ummehtunutta ilmaa. Kaikki nämä vanhat käsitteet, jotka olivat kodikkaasti häneen vaikuttaneet, alkoivat näyttää ummehtuneilta ja kuivuneilta, niinkuin esineet hänen makuuhuoneessaan olivat näyttäneet, kuin hän ensi kerran näki ne maalta tultuaan. Ne kaukaiset, ihanat olennot, joitten kanssa hän äskettäin oli elänyt, katosivat; niitten sijaan tuli toisia, matalaotsaisia, karkeatekoisia ja hirmuisia, ahdasmielisiä ja rumapuheisia.

Hän oli koettanut karkoittaa Knutin ajatuksistaan — nyt nämä herättivät jokaisen sanan, minkä hän oli sanonut, uudestaan elämään. Hän alkoi itsekseen puolustaa häntä. Hän tunsi itsensä osaltaan syylliseksi siihen, mikä häntä oli kohdannut. Siksihän häntä vihattiin, että hän ei enää kätkenyt vakuutustaan; silloin, kuin hän oli salaperäinen, olivat kaikki pitäneet häntä niin miellyttävänä, niin luotettavana. Ja hänhän juuri oli saanut tämän käänteen aikaan hänen esiintymisessään. — —

Se ei voinut olla totta, mitä hänestä kerrottiin. Joka sanalla, jonka hän oli hänelle sanonut, oli ollut totuuden ja suoruuden leima. Ja miksi hän oli uskonut hänelle sen yhden ainoan tapauksen entisyydestään, jos hänellä oli niin paljon peitettävää, mitä Kornelia yhtä helposti saattoi saada tietää. Ei hän kuitenkaan aina voinut itseään täydellisesti rauhoittaa. Ehkä kaikessa, mitä sanottiin, kuitenkin oli jonkin verran totta. Semmoisina epäilyksen hetkinä halusi hän niin sanomattoman mielellään tavata Hannaa saadakseen kuulla jotain Knutista, ja hän oli useampia kertoja jo menossa sinne, mutta kääntyi aina takaisin. — —

Suuri politillinen kokous oli aivan käsissä. Björnholt oli levitellyt, että Knutin lopullinen rangaistus tapahtuisi siellä. Hän oli siellä »vakavasti interpelleerattava», hän oli sanonut. Nämä sanat kulkivat ympäri kaupungin. Rehtorin rouva toisti niitä joka suuressa talossa juhlallisen kärsivällä tavalla, joka sai muutamia, jotka eivät tunteneet parlamentaarista kieltä, odottamaan vavistuksella, mitä tuleman piti. Oli aivan kuin hän olisi sanonut: hän mestataan ja ehkä ensin silvotaan. — Matami Tvet levitti uutista käsityöläisperheisiin. Suutarimestari Hansen, joka teki työtä kaikkiin kaupungin hienoihin taloihin, ja joka sen vuoksi luonnollisesti oli oikeiston miehiä, vihelteli hiljalleen sen kuullessaan ja toisti: »Voi hemmetti sentään, kuinka häntä interpelleerataankin!» — »On sentään sääli nuorta, kunnon miestä», sanoi hänen vaimonsa. — »Vielähän», mies vastasi; »hänhän on hurjastelija.»

Päivä tuli. Samaan aikaan, kuin työväenyhdistyksen taloon tulvaili väkeä, jotka kaikki yhtä kiihkeästi odottivat siellä taisteltavaa taistelua, kuin mikäkin eläintaistelun yleisö, kuljeskeli Hanna Ström edestakaisin asuinhuoneessaan ja odotti Korneliaa, joka kirjeessä oli ilmoittanut aikovansa viettää illan hänen luonaan.

Soitettiin. Hän se oli. »Viimeinkin sinä tulet!» Hanna huudahti ja syleili häntä. »Etkö sinä häpeä? Nyt vasta!»

Kornelia vältteli häntä. »Minä tuskin olen ollut kotoa poissa ollenkaan», hän sanoi.

Katseltuaan kaikkia talon huoneita ylisiltä kyökkiin saakka ja kaikkea kalustoa patoja myöten, ja Kornelian tiedusteltua ystävältään heidän jokapäiväistä elämäänsä, mitä taloudenpito maksoi, mistä hän osti ostettavansa, palasivat he asuinhuoneeseen. Kornelia otti käsityönsä ja istuutui pöydän ääreen; Hanna koetti tehdä samoin. Mutta hän oli polttavan levoton: nythän taisteltiin se suuri taistelu. Hän ei voinut käsittää, että Kornelia saattoi istua niin levollisena, niin kylmänä, ikäänkuin ei mitään olisi ollut tekeillä. Ei suinkaan hän mitenkään saattanut olla niin välinpitämätön, kuin miltä hän näytti.

Huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus; kuultiin vaan, kuinka rihma meni vaatteen läpi. Hanna istui ja kuunteli, tietämättä mitä, sillä eihän se vielä pitkään aikaan saattanut päättyä. Tuon tuostakin oli hän ikkunassa ja katsoi pitkin katua, joka oli pimeä ja tyhjä. Kornelia ei ollut tähän saakka katsonut ylös työstään. Mutta kuin Hanna kymmenettä kertaa oltuaan ikkunan ääressä palasi alistuvaisesti takaisin paikalleen, näki hän Kornelian äkkiä heittävän ompeluksen käsistään. »Minä en voi», hän sanoi ja kumartui kädet kasvojen edessä pöytää vasten.

Hanna heittäytyi huudahtaen hänen viereensä ja syleili häntä. »Vihdoinkin!» hän sanoi. »Rakas Kornelia, miksi, Herran tähden, me istumme tässä ja kiusaamme itsiämme emmekä sano sanaakaan!»

Ja sitten he puhuivat. Käsi toisen vyötäisillä he kulkivat edestakaisin lattialla. Hanna purki kerrassaan kaikki, mitä hänellä oli sydämmellään. Se ei ollut totta, ei sanaakaan ollut totta kaikesta siitä, mitä oli Knutista sanottu. Hän oli melkein itkeä, kuin hän kertoi, kuinka ihmiset tuhansilla eri tavoilla olivat koettaneet loukata Knutia ja hänen isäänsä. Raakoja, nimettömiä kirjeitä oli sadellut heille. Klubi ja athenaeumi oli suljettu heiltä. Ei kukaan, joka oli isoisten leivässä, saanut vastaanottaa lääkärinapua Knutilta. Useat vanhemmat olivat ottaneet lapsensa eräästä koulusta, jossa Knut opetti. Ja milloin he eivät voineet loukata häntä itseään, kävivät he hänen ystäväinsä kimppuun. Kaksi niistä oli saanut esimiehiltään eron, toisia oli uhattu erottaa, jos heitä nähtäisiin hänen seurassaan. Etenkin oli Pietari saanut tuntea, että hän oli Knutin ystävä. Monet kaupungin mahtavista, jotka ennen olivat olleet ystävällisiä häntä kohtaan ja auttaneet häntä, olivat äkkiä vetäytyneet takaisin, muutamat olivat oikein koettaneet vahingoittaa häntä. Nuoret kauppiaat, jotka mielellään olisivat liittyneet häneen, eivät uskaltaneet vanhojen talojen vuoksi. Pietari oli kassanhoitaja pienessä pankissa. Johtaja kutsui hänet luokseen ja varoitti häntä. »Täytyykös minun menetellä vasten vakuutustani?» Pietari oli kysynyt. — »Ei suinkaan! Teidänhän vaan tarvitsee pitää ne itseksenne ja luopua Holtista», oli vastaus. — Kaiken takana oli Björnholt, Hanna vakuutti. Hän ja hänen lehtensä hallitsivat kaikkia. Hän oli käynyt toisesta työmiehen asunnosta toiseen ja vuorotellen uhannut ja mielitellyt, maksanut ja kestittänyt sekä miehiä, vaimoja että lapsia saadakseen tietää jotain Knutista.

Kello löi kahdeksan. Molemmat naiset riensivät ikkunaan. Nythän sen jo kohta täytyi päättyä. Kadut olivat yhä vielä tyhjiä. Yksinäinen jalkamies näkyi hämärässä valossa, jota uniset lyhdyt levittivät katukiville ja märille seinille, se katosi taas pimeään toiselle puolelle. Ystävykset olivat juuri lähtemäisillään ikkunasta, kuin he kuulivat kaukaa heikkoja hurraahuutoja ja sitten laulua, joka vuoroin yltyi, vuoroin katosi kuulumattomiin. Vähitellen vaikenivat huudot ja sen sijaan kuului yhtämittaista puheen pauhinaa ja raskasta astuntaa. Miesjoukkoja näkyi yläpäässä katua, ja he kulkivat kovaan puhellen talon sivu.

»Nyt he tulevat!» Hanna huusi ja aukasi ikkunan paremmin nähdäkseen.

Soitettiin kiivaasti kelloa. »Pietari!» hän sanoi ja lensi ulos. Kohta sen jälkeen tulivat he molemmat rientäen sisään. Pietari ei voinut puhua, niin hengästynyt hän oli. Hän tarttui Korneliaa käsiin ja puristi niitä, jotta hän oli vähällä huutaa, ja syleili vaimoaan yhä uudestaan. Sitten hän alkoi astua kiihkeästi edestakaisin nakaten hattunsa tuolille, takkinsa toiselle ja riisui kalossit jalastaan keskellä huonetta.

»Hyvä Jumala, sitä mellakkaa!»

»Oi, kerro, kerro», pyysi Hanna, joka seurasi häntä hänen vaelluksellaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä. »Joudu, minä menehdyn kärsimättömyydestä!»

»Heti. Hyh — — istutaan. — Ei, minun täytyy astua! — Mutta anna minulle ensin lasi vettä — tai kuule: lasi viiniä. — Oih, minä luulen, etten minä koskaan saa ääntäni takaisin!»

»Oletko sinä puhunut?»

»En, vaan huutanut.»

Viini tuotiin, ja Pietari alkoi:

»Oli aivan täpösen täynnä. Tullinhoitaja Olsen johti puhetta. Ensin puhuttiin sitä ja tätä, jota ei kukaan kuunnellut. Ihmiset alkoivat käydä uneliaiksi. Mutta sitten tuli vaali puheeksi, ja Björnholt sai puheenvuoron. Se vaikutti kuin piiskan-isku ihmisiin. Saat uskoa, että ne heräsivät.»

»No, mitä hän sanoi?»

»Hän on viekas. Joka sana, minkä hän sanoi, mielitteli jotain tuhmaa tai ennakkoluuloista kuulijoissa. Ensinnä yleensä yhteiskunnan vihollisista. Siinä sitten oli väriä. Oikein huikaiseva kymmenen pennin kuva. Sitten alkoi hän polkea alleen työmiehiä, Knutia ja kaikkia muita vaarallisia. Oikein ratisi hänen askeleittensa alla. Minä luulin näkeväni hänen saappaansa koko ajan. — Voiko Knut kieltää, että hän vastusti isiltä perittyä, kallisarvoista uskontoa. Ja mitä hän ajatteli työmiesten hävittömästä liittymisestä kaitselmusta ja varakkaita luokkia vastaan? — Lopuksi hän kosi järkeviä perheenisiä. Tahtoivatko he uskoa lastensa ajallisen ja ijankaikkisen onnen näitten kumoajain käsiin j.n.e.»

»No? Mitä Knut vastasi?»

»Hän ei vielä saanut puheenvuoroa. Kuulijat olivat aivan äärettömiin ihastuneet Björnholtin puheeseen. Hänen ystävänsä huusivat, kuin riivatut. Björnholtin jälkeen puhui Vildhagen, ettei hän niinkuin tunnettu, huolinut maallisista, ja sitten nousi Fonn ja hieroi käsiään selkänsä takana ja antoi Knutille sivulta pistoksen hienolla rakkauden tikarilla. Sitten vihdoinkin tuli Knut. Ensiksi oltiin salissa levottomia, mutta sitten vallitsi kuolonhiljaisuus, ja kaikki ne tuhannet silmät tuijottivat häneen ja sanoivat: 'Vastaa, jos voit'.»

»Puhuiko hän hyvin?»

Pietari nielasi lasin viiniä.

»Hyvinkö? Oi, sinä et voi käsittää, miten hän puhui. Minä en tiedä, miten minä osaisin kertoa — — Näetkös, ei ainoastaan sanat — — Minä en milloinkaan luullut, että hän voisi puhua sillä tavalla.»

»No —?»

»Kuin hän viime kerran oli kotona, oli hän kaunopuhelias aivan toisella tavalla. Hänen puheensa oli sotajoukko, joka torvien raikuessa ja lippujen liehuessa ryntäsi vihollisten vallituksille. Se oli kaunista, niin lämmintä, niin innostunutta.»

»Mutta nyt?»

»Aivan hiljaista, rauhallista, niukkaa, melkein kylmää. Mutta kuitenkin: joka sana sattui kuin isku; oikein se huokaili, johon se sattui. Ainoastaan lopulla oli räjähdys — kuin hän tuli Björnholtiin.»

»Kerro, Kerro!»

»Hän ei tahtonut vastustaa mitään uskontoa, joka kasvattaa rehellisyyttä ja lähimmäisen rakkautta, mutta viimeiseen hengenvetoonsa niitä tylyjä itsevaltioita, jotka tahtovat tukehuttaa ihmisen totuudentarvetta, ja niitä pettureita, jotka käyttävät hyväkseen tietämättömyyttä ja taikauskoa. — — Hän käytti aivan toisia sanoja, mutta se oli ajatus. — — 'Korupuheita, korupuheita!' Björnholt huusi. 'Esimerkkiä, tosiasioita', Strand säesti. Mutta sepä olikin vaarallinen vaatimus. Mahdollisesti oli Knut varustautunut. Malliahan ei puutu, ja hän oli ne huomannut. Sitten he tulivat nimeä mainitsematta, mutta ilki elävinä ja joka miehen tuntemina, kaikki teeskennellyn oikeauskoisuuden ilveilijät, Björnholt ja Vildhagen etunenässä. Minä vaan ihmettelen, etteivät he murhanneet häntä paikalla.

»Häntä keskeytettiin, tahdottiin puheenjohtajaa, kieltämään puheenvuoroa. Mutta keskellä melua nousi muuan mies hitaasti ja rauhallisesti ja pyysi matalalla äänellä 'saada lupaa' — — mihin hän tahtoi saada lupaa, ei kukaan kuullut, melu esti kuulemasta. Mutta hän jäi seisomaan ja odotti kärsivällisesti, koetti monta kertaa turhaan puhua, mutta odotti ja sai viimein sanotuksi, että hän tahtoi saada luvan huomauttaa luulevansa, että mitä Knut oli sanonut, oli totta. Hän saattaisi, jos niin tarvittaisiin, mainita vielä useita esimerkkiä — —

»Ei katsottu tarvittavan. Puhuja tunnettiin, se oli Aage Storm. Knut ei ole hänen miehiään, mutta hän on lahjomaton.

»Knut sai taas puheenvuoron. Hän puhui työlakon tehneistä työmiehistä. Mitä he olivat tehneet, ei koskaan veisi heitä perille, mutta oliko se sen vuoksi rikos? — Tässä kääntyi hän Hamren puoleen — ajatteleppas — Hamren itsensä puoleen ja kysyi häneltä, oliko hän koskaan arvellut käyttäessään työmiehiä omaksi hyödykseen niin paljon, kuin hän omatta vaaratta saattoi? Eikö hän ollut käyttänyt omistusoikeuttaan kalastuspaikkoihin pitääkseen kalanhintaa alhaisena? Mutta oliko kukaan siitä syystä kutsunut häntä hävyttömäksi ihmiseksi, kapinoitsijaksi inhimillisiä ja jumalallisia lakia vastaan? — — Ja sitten tuli Björnholtin vuoro, joka oli käyttänyt näitä sanoja työmiehistä. Oliko hänellä oikeus puhua sillä tavalla? Oliko hän koskaan vähääkään arvellut käyttäessään mitä mahdollista keinoa tahansa kukistaessaan vastustajaansa? — Ja sitten tulivat hänen omat johtajansa, kaikki hänen raa'at, panettelevat, likaiset, liehakoivat sikiönsä ja syyttivät häntä! — — Se oli ihanimpia hetkiä minun elämässäni.

»Minä en voi kuvata sitä, mikä seurasi näitä sanoja! Koko se raivo, jota kaikkien näiden ihmisten jonkun aikaa oli täytynyt hillitä, puhkesi ilmoille korvia särkevällä pauhulla. Björnholt syöksyi nyrkissä käsin puheenjohtajan eteen, jokainen tahtoi sananvuoroa, mutta ei ketään kuultu paitse suutari Hansenia, joka huusi jyrisevällä bassollaan: 'Hitto vieköön, jos me tahdomme ketään, joka vastustaa Björnholtia ja uskontoa!' Vihellettiin, tömisteltiin, sähistiin, huudettiin — muutamat hyvähuudot tuskin kuuluivat melun läpi. Mutta sillä välin oli ovi auennut; työmiehet, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle, olivat saaneet vihiä, että Knut oli puolustanut heitä, ja äkkiä tuli kaduilta ja käytäviltä niin jymisevä hurraahuuto, että se tukahutti kaikki muut äänet.

»Viimeinkin syntyi hetken äänettömyys, ja Aage Storm, joka taas oli kärsivällisenä seissut ja odottanut, pyysi taas lupaa saada sanoa, että hän luuli, että se, mikä koski työmiehiä, oli oikein, ja mitä tuli toimittaja Björnholtiin, saattaisi hän, jos se katsottaisiin tarpeelliseksi, mainita esimerkkiä — —»

Pitemmälle hän ei päässyt. Entinen helvetin melu puhkesi taas valloille. Sitten läksivät ihmiset salista ja jatkoivat taistelua kadulla.»

»Miten häntä nyt ruvetaan vihaamaan!» Hanna huudahti.

»Niin, hänet vedetään oikeuteen ja häntä ahdistetaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Mutta mitä se tekee! Hänen sanojaan muistetaan! Vastustajienkin joukossa oli muutamia, jotka myönsivät hänellä olevan oikein; niitä oli Stubb. Hän otti Knutin kiinni kadulla ja sanoi: 'Se oli, Jumal' avita, totta, mitä te sanoitte; mutta minä olen sittenkin teitä vastaan. Alemmille ihmisille ei saa sanoa semmoista. Se haittaa komentoa laivalla. Minä tunnen heidät — he tulevat eläimiksi ja repivät, hitto vieköön, meidät palaisiksi'.»

»Mutta nyt sinun pitää pitää huolta ruoasta», Pietari lopetti. »Knut on heti paikalla täällä, ja minä olen kauheasti nälissäni.»

Kornelia nousi ylös.

»Tottahan sinä jäät?» Hanna sanoi.

»En, kiitoksia, minun täytyy mennä kotiin.»

»No mutta», Pietari pyysi, »ettekö te tahdo viettää tätä iltaa meidän kanssamme?»

»En — kiitoksia — minun täytyy mennä kotiin — kiitoksia.»

Hän otti joutuisasti kapineensa ja kiiruhti tiehensä.

»Hän ei tahdo tavata häntä», Hanna sanoi, kuin hän oli mennyt.

Pietari pudisti surullisena päätään.

Kornelia riensi pimeää, lokaista katua pitkin, niinkuin häntä olisi ajettu takaa. Vasta kuin hän oli puutarhan aidan sisäpuolella ja oli pannut portin kiinni, pysähtyi hän hengästyneenä ja nojautui aitaa vastaan vavisten kuin ajettu eläin.

Kuinka hän oli peljännyt. Vähällä hän oli ollut taipua! Kuinka hänen oli täytynyt ponnistella päästäkseen pois.

Mutta miksi hän olikin uskaltanut tehdä sen? Miksi hän oli mennyt sinne? — — Hän painoi päänsä alas häpeissään — — hän oli sydämessään toivonut, että se vaarallinen tapahtuisi.

Hän meni sisään. Siellä oli puolihämärä — oli sytytetty vain yksi ainoa kynttilä. Olutpullo ja kaksi lasia oli pöydällä — korkkiruuvi korkkineen oli vieressä. Vik istui nojatuolissaan toisessa päässä pöytää, toisessa päässä istui täti hattu ja päällystakki päällä — hän oli juuri tullut kotiin vieraista eikä ollut ehtinyt panna lamppuun tulta ja puita pesään. Björnholt, joka oli seurannut Vikiä kotiin kokouksesta, astui päällystakki päällä edestakaisin lattialla — hänen varjonsa kiipesi suurena seinälle ja kutistui taas kokoon lattialle, sen mukaan kuin hän liikkui.

Hän kertoi neiti Vikille kokouksesta. Hän pysähtyi vähän, kuin Kornelia tuli sisään, tervehti ja jatkoi sitten: »Kommunisti, vakuutan teille, selvä kommunisti.»

Neiti Vikin pienet tuhmat silmät tuijottivat selällään hänen päässään.

»Mutta minkälaisia ihmisiä ne sitten oikeastaan ovat?»

»No — ne tietysti eivät usko Jumalaa.»

Neiti Vik pani kädet ristiin.

»Kaikki kuninkaat ovat murhattavat.»

»Herra siunatkoon!»

»Lapset eivät saa periä vanhempiaan.»

»Eivätkö periä —?»

»Kaikki, joilla on jotain, ovat ryöstettävät.»

»Ryöstettävät!»

»Täydellisesti. Otaksutaanpa, että he saisivat vallan tässä kaupungissa, niin saisi esimerkiksi uittomies Pedersen ja pesijä Aunetta luultavasti Vikin talon ja kaikki, mikä teidän on.»

»Mutta, armelias Jumala, mitä sitten meistä tulisi?»

»Noo», vastasi Björnholt tyynesti, »Vik luonnollisesti mestattaisiin ja teidät ja neiti Kornelia ajettaisiin alasti, ruoskimalla läpi kaupungin.»

»Laupias Jumala!»

Björnholt vilkasi häneen syrjästä ja jupisi itsekseen:

»Rehellinen sielu, uskovainen sielu!»

»Ja kaiken tämän etunenässäkö on Knut Holt? Onko se mahdollista, että hän on niin turmeltunut?» neiti Vik kysyi.

» Hänkö? — — Tiedättekö te, minkälainen ihminen tämä Holt oikeastaan on? — Ja isä? Tunnetteko te hänet, neiti Vik? — Noo! Minä kerron teille, minkälaista väkeä he ovat — —»

Se kuvaus isästä ja pojasta, joka nyt seurasi, oli mestariteos. Tämän »uskovaisen sielun» edessä saattoi Björnholt käyttää koko taitoaan näkemään salaisia vikoja niissä, joita vastaan hän taisteli, ja keksimään ne sameat lähteet, joista he ammensivat. Neiti Vik kuunteli ihmetellen — hänestä niinkuin koko kaupungista, hän oli »etevä henki.» Vik nyökäytti päätään ja tunsi hartautta mielessään. — Hän näki kaiken takana sen opetuksen, että kaikki tässä maailmassa on lokaa, ja se ajatus teki häneen syvän kristillisen vaikutuksen.

Myös Kornelia kuunteli. Hänkin tunsi, että se oli mestarillista. Joka sanalla oli kärki, äänikin solvasi. Hänessä oli halu huutaa, huutaa koko maailmalle: sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! Jotta hän todellakin oli saattanut istua kuuntelemassa kaikkea, mitä viime viikkoina oli Knutista sanottu, ja etenkin nyt istua ja kuunnella Björnholtia liikahtamatta, sanaakaan sanomatta! Että hän saattoi olla niin kurja pelkuri! Jokainen uusi ivailu sai hänet vapisemaan, kylmä hiki peitti hänen kätensä. Välistä hän ei enää ajatellut, hän ei kuullut joka sanaa, hän ei oikein tietänyt, missä, oli — isä ja täti kävivät epäselviksi, he katosivat yhä kauvemmaksi pimeään — hän kuuli Björnholtin raskaat askeleet yksitoikkoisessa tahdissa ja näki hänen varjonsa kiipeävän ylös seinää myöten ja sitten taas alas lattialle. Sitten hän taas hetkisen seurasi hänen puhettaan, mutta se kuului kaukaa, kunnes yksityinen raaka ja häjy sana välähti ikäänkuin kipinä sammuvasta kekäleestä, ja samassa hänessä tapahtui muutos. Hän ei arvellut, hän ei punninnut, kaikki pelko oli kadonnut, yksi ainoa halu hänessä eli, valtaava halu toimimaan, vastustamaan, hillitsemään häntä, tai heittäytymään maahan hänen eteensä likaan poljettavaksi, jakaakseen kaikki ahdistetun kanssa ja antaakseen koko maailman tietää, että hän tahtoi tehdä sen nyt ja aina!

Hän oli noussut ylös ja seisoi äkkiä aivan Björnholtin edessä kalpeana, kankeana kuin unissa kävijä, silmät suurina tuijottavina ja huulet puoleksi auki ja melkein valkeina. Lujalla, mutta kummallisen kuivalla, oudolla äänellä hän sanoi:

»Te puhutte minun kihlatustani.» — — —

Björnholt pysähtyi samassa. Hänen varjonsa näytti äkkiä tarttuneen kiinni seinään. Hänen paksut, pörröisen parran peittämät huulensa jäivät auki ja paljastivat epätasaiset hampaat ja punaiset ikenet. Hänen tuijottavat silmänsä näyttivät himmeiltä.

Vik lennähti kuullessaan tyttärensä sanat niin päistikkaa tuolistaan, kuin olisi näkymätöin jättiläiskäsi tarttunut häntä niskaan ja muitta mutkitta heittänyt hänet keskelle lattiaa. Siinä hän sitten seisoi ja juurtui kiinni siihen paikkaan.

Neiti Vik katsoi tylsästi muihin. Hänellä oli aivan oikea käsitys, ettei hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta.

Kuin Björnholt vihdoinkin alkoi toipua lamauttavasta hämmästyksestään, katsoi hän ensiksi puoleksi kysyväisesti, puoleksi uhkaavaisesti Vikiin. Mutta kuin tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jäi seisomaan läpitunkemattoman näköisenä, silmät kokonaan tuuheitten kulmakarvojen peitossa, pani hän kiireesti hapuillen nuttunsa napit kiinni, kaappasi hattunsa, kääntyi suoraan kivettyneeseen kauppiaaseen, katsoi häntä äreästi silmiin ja mörähteli: »Kiitoksia, herra Vik. Sen minä sanon, että oikein te olette, hitto vieköön, oikein jalosti menetelleet. Kihlaatte tyttärenne Knut Holtin kanssa ja juuri nyt ja meidän selkämme takana. Se on — se on — minä sulkeudun suosioonne, herra Vik!»

Vik ei edes katsonut hänen jälkeensä. Hän seisoi liikahtamatta. Kuin ei Kornelia liikahtanut eikä puhunut, teki hän sisarelleen merkin. Tämä lähti huoneesta. Sitten hän puoleksi kääntyi tyttärensä puoleen; uhkaava myrsky välähteli mustien kulmien alla. Hän oli kuitenkin vielä vaiti. Tyttären asia oli selittäitä. Mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten Vik astui pari kertaa edestakaisin ja asettautui selin lamppuun, katsoi sivulta tyttäreensä ja kysyi matalaan:

»Onko se totta?» Ääni, koko mies vapisi.

»On.»

»Sinä olet kihloissa Arne Holtin pojan kanssa?»

»Olen.»

»Seikkailijan, Jumalan kieltäjän, viettelijän pojan kanssa —»

Kornelia katsoi ylös.

»Niin, kaikkea sitä on Holt. Ja semmoisen miehen pojalle sinä tahdot antautua?»

»Niin.»

Jokainen vastaus lausuttiin hiljaa, mutta järkähtämättömän päättävästi. Hän katsoi isää tyynesti silmiin; hienot, melkein verettömät huulet kokoon puristettuina; hänessä oli jonkinlaista kylmää varmuutta, jota isä salaa pelkäsi. Hän oli kuin petoeläin, jota pidetään häkissä hienoilla, taipuvaisilla, mutta kulumattomilla rihmoilla. Hän alkoi taas kävellä. Lattia narahteli hänen allaan, Hänen kasvonsa kävivät yhä uhkaavammiksi.

»Onko se siis sinun aikomuksesi, aivan täyttä totta? — Kornelia, minusta olisi tuntunut vähemmin kauhealta, jos sinä olisit antanut minun puotilaiseni viekoitella itsesi, kuin että sinä olet mennyt kihloihin Knut Holtin kanssa.»

»Siksikö, että hän on isänsä poika?»

»Niin, etupäässä sen vuoksi. Vaikka minä en olisi mitään tiennyt hänestä, olisi siinä minulle kylläksi, että hänellä on Arne Holtin verta suonissaan. Holtin pojasta saattaa tulla ainoastaan, mitä isä on: röyhkeä Jumalan kieltäjä. — Minä en sitä ymmärrä, en minä sitä ymmärrä. Jospa hän hetkeksi saattoikin huumata sinut, niin pitäisihän sinun toki uskoa, mitä kaikki kunnon ihmiset sanovat — Björnholt, Vildhagen —»

»He eivät ole kunnon ihmisiä.»

»Mitä? Eivätkö ole? Kornelia, mitä tämä on? Eivät ole kunnon ihmisiä? Jumala rangaiskoon sitä miestä, joka on varastanut sinut minulta! Minä tiedän, että minä olen tehnyt tehtäväni. Minä olen kasvattanut sinua Herran kurissa, minä olen pitänyt sinua eroitettuna tämän maailman pahuudesta. Minä en koskaan antanut sinun jäädä kirkosta pois, minä hankin sinulle kristillistä seuraa, minä en koskaan suvainnut maallista kirjaa talossani. Ja sitten — kaikki turhaan!»

Hänen äänensä oli kuiva ja käheä; sanat viimein olivat tukehtua, hänen täytyi vaieta. Vähään aikaan taas ei kuulunut muuta kuin hänen raskaat askeleensa. — — Kaiken tämän piti sitten tapahtua hänelle, hänen talolleen, jossa ei kukaan ennen ollut voinut löytää ainoatakaan tahraa. Ja että se vielä oli Arne Holtin poika, joka hänet masentaisi! — — Äkkiä murtuivat kaikki siteet, hän ei enää voinut hillitä itseään:

»Kornelia, minä en sitä salli!» hän huusi kasvot kuolonkalpeina, kovina ja tylyinä ja silmät suurina, melkein hurjistuneen näköisinä, ikäänkuin hän olisi julistanut vihaisen, järkähtämättömän Jumalan tuomiota.

»Minä olen kihloissa hänen kanssaan, isä», hän vastasi — tällä kertaa hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti.

Vai niin! Todellakin! Tyttö oli uskaltanut! Arne Holtin siis onnistui masentaa hänet toisen kerran. Taikka uskaltaisiko hän viimeistä keinoa käyttää? Kertoisiko hän tyttärelleen, mikä oli perimmäinen syy, ettei hän koskaan saattaisi suostua hänen valintaansa? Kertoisiko hän hänelle, että hän oli rakastanut Knutin äitiä?

Ei, sitä hän ei voinut. Hänen oli kuitenkin mahdotonta puhua tyttärelleen siitä suuresta pettymyksestä, joka oli hänestä tehnyt semmoisen totisen miehen, mikä hän nyt oli — hän ei voinut kertoa hänelle, että se nainen, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa ja Kornelian äiti, oli ollut ainoastaan hänen kuuliainen apulaisensa, jota hän ei koskaan ollut rakastanut.

Hän tunsi, ettei hän tällä hetkellä mitään voinut toimittaa. Hän ei voinut luopua vastustuksestaan, mutta hänen täytyi odottaa.

»Hyvä, vastaa itse puolestasi! Yhden seikan minä sanon sinulle: Minun talooni hän ei saa jalkaansa panna.»

Sen sanottuaan hän lähti huoneesta. Kuin hän oli poikessa, vaipui Kornelia alas, — hän oli vain sanomattoman tahdonlujuuden avulla pysynyt pystyssä loppupuolella keskustelua isän kanssa. Hän jäi virumaan samaan paikkaan, missä hän oli seissut. Hän ei mennyt tainnoksiin, hän käsitti selvästi kaikki, mitä tapahtui — hän ei vaan jaksanut pysyä pystyssä; hän oli niin painavan, niin kuolettavan väsynyt. Hän virui hiljaan vähän aikaa ja katsoa tuijotti kynttilää, pöytää ja kahta pulloa, ja huone hänestä tuntui niin inhottavan kapakkamaiselta.

Niin hän virui, kuin täti tuli sisään ja huutaen riensi hänen luokseen. Silloin hän hypähti ylös: »Hiljaa täti, älkää huutako — ei minua mikään vaivaa — minä olin vain niin väsynyt.»

Hän purskahti itkuun ja pani kädet tädin kaulan ympärille. Niin he seisoivat hetkisen. Täti valitteli. »Kornelia, jotta sinä saatoit — —»

Kornelia päästi hänet irti. Että hän todellakin saattoi. Nyt hän ei sitä itsekään enää ymmärtänyt. Se oli niin käsittämätöntä, että se oli sanottu, että se oli järkähtämättömästi ratkaistu, että hän tässä huoneessa muutamia silmänräpäyksiä sitten, Björnholtin ja isän läsnä ollessa, oli sitoutunut, sitoutunut mieheen, joka ei siitä tiennyt mitään.

Sitten hän taas kuuli Björnholtin sanat, ja hän tunsi, että hän arvelematta tekisi samoin uudestaan. Mutta niin pian kuin näiden sanojen kaiku katosi ja hän vain ajatteli, mikä oli tehtävä, silloin kaikki tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän sitä voisi kestää.

Mutta hän ei saanut aikaa miettimiseen. Vielä samana iltana Björnholt levittäisi uutista ympäri kaupunkia; sitä jo ehkä nyt ahmittiin hillitsemättömällä kiihkolla kaikissa taloissa, joissa uutisia ikävöitiin. Hänen täytyi lähteä, hänen täytyi tavata Knutia vielä tänä iltana.

Hän puki päällysvaatteet päälleen, syleili tätiään, joka näytti liikuttavan hämmästyneeltä ja avuttomalta, ja sanoi: »Hyvää yötä, täti — minä jään Hanna Strömin luo yöksi.»

»Mutta, Kornelia, rakas lapsi kulta — ajattelehan — laupias Jumala, et suinkaan sinä aio — —»

Hän puhui itsekseen. Kornelia oli jo ulkona ja riensi eteenpäin pitkin katua.

Matkalla hän taas ehti ajattelemaan. Hän kuvitteli mielessään, mitä oli tapahtuva. Hän kuvitteli tulevansa sisään. Siinä seisoi Knut aavistamatta mitään, ollenkaan mitään, ja katsoi kysyväisesti häneen. Sitten pitäisi hänen kertoa, selittää, — kylmillä sanoilla pitäisi hänen kertoa kaikki voimatta loihtia esiin mitään siitä, joka oli hänet hurmannut. — Jos hän olisi ollut läsnä. Helppoa silloin olisi ollut mennä hänen luokseen ja sanoa: minä olen kanssasi, tänään, huomenna, aina. Sinun taistelusi, sinun kohtalosi ovat minun nyt ja aina. Mutta nyt — nyt se tuntui hänestä niin voittamattoman vaikealta, että hän mieluummin tahtoisi kestää mitä tahansa!

Nyt hän näki Strömin valaistut ikkunat. Siellä sisällä he istuivat. Hänestä tuntui jo, niinkuin kaikki olisivat alkaneet katsella häntä ja kysyä hämmästyneinä — — Hän viivytteli, meni sivu, mutta ei kauvemmaksi, kuin että hän näki talon. Täytyihän hänen mennä sisään, ennenkuin Knut meni pois.

Kadulla oli vielä paljon ihmisiä. Juopuneita työmiehiä ja merimiehiä vetelehti kapakasta kapakkaan. Muuan heistä huomasi hänet ja lähestyi häntä. Toisia seurasi. Hän vetäytyi aivan seinään kiinni, mutta he huomasivat hänet taas. Uusi pelko karkoitti vanhan — hän kiiruhti Pietarin talon portista sisään, portaita ylös ja sisään kyökkiin.

Hanna parhaallaan valmisteli illallista. Kuin hän näki Kornelian, löi hän kätensä yhteen ja huusi: »Kornelia! Tulithan sinä kuitenkin!» Sitten hän äkkiä vaikeni ja meni lähemmäksi — hän oli huomannut, kuinka tavattoman kalpea Kornelia oli.

»Hyvä Jumala — eihän teillä vaan lie tapahtunut mitään onnettomuutta?»

»Ei, ei, mutta minun täytyy puhua sinun kanssasi —», Kornelia sanoi päättävästi, matalaan ja väkinäisesti.

Hanna heitti kyökkiesiliinan edestään, otti kynttilän ja vei Kornelian pieneen huoneeseen makuuhuoneen viereen. Kuin hän oli lukinnut oven ja pannut kynttilän kädestään, kysyi hän: »Mitä se on, Kornelia?»

Mutta hän ei saanut vastausta. Kornelia heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti itkemään.

»Mikä sinua vaivaa, Kornelia? Sinä olet niin kalpea —»

Kornelia ei voinut pitkään aikaan vastata. Joka kerran kuin hän koetti, alkoi hän uudestaan itkeä.

»Kerro, kultanen, kerro», pyysi Hanna, joka alkoi aavistaa, mitä se koski.

Ja vähitellen sai Korneliakin sen verran valtaa ylitseen, että hän saattoi kertoa ystävälleen, mitä oli tapahtunut.

Hanna tuskin saattoi kuulla häntä loppuun saakka. Hän syleili häntä, suuteli häntä ja huudahti: »Voi sinua kultaista, herttaista, armasta, — — tämä on ihmeellisintä, mitä minä koskaan olen kuullut! Voi, kuinka sanomattoman iloinen minä olen! Ja Pietari! Pietari! Hyvä Jumala, hän varmaankin menee sekasin ilosta! Minun täytyy juuri nyt mennä sisään —!»

Kornelia tarttui hänen käteensä. »Hanna — oletko sinä — et suinkaan sinä —»

»En, sehän on totta, eihän hän tiedä, että hän on kihloissa, mies parka! — — Ei, mutta tämähän on todellakin ihmeellistä! Mitään tämmöistä en minä koskaan ole kuullut!»

Ja sitten hän purskahti hilpeään, tarttuvaan nauruun, jotta Korneliakin vähällä oli siihen yhtyä, ja hetkisen kuluessa hänestä tuntui vähemmän kauhealta kuin ennen.

»Mutta etkö sinä tahdo tulla sisään?»

»En, anna, minä istun täällä.»

»Istu. Minun täytyy taas mennä kyökkiin.»

Hän alkoi taas puuhata illallista. Ruokalista kerrassaan muutettiin. Nyt täytyi olla paljon juhlallisempaa. Jollain tavalla hänen piti saada osoittaa syvää, syvää iloaan. Hän meni sisään ja kattoi pöydän uudestaan. Miehet puhelivat illan tapahtumista. Tuon tuostakin Hanna jollain leikkipuheella sekaantui heidän keskusteluunsa. Hänen täytyi päästää iloaan ilmoille; hän oli liian iloinen.

Pietari huomasi, että oli neljälle tilaa tehty.

»Odotatko sinä ketään?»

»Odotan, vierasta — vierasta, joka — joka — ei, sinä et arvaa sitä koskaan maailmassa, Pietari», huudahti hän, ja sitten hän nauroi täyttä kurkkua ja riensi kyökkiin.

Pietari juoksi perästä. Siitä hänen piti saada selko.

»Kuka se on?»

»Jos sinä vaan sen tietäsit, niin —!» Ja sitten hän taas nauroi, mutta tuli samassa katsoneeksi huoneen ovea, jossa Kornelia oli.

»Tuolla on joku sisässä», Pietari sanoi ja yritti mennä sinne. Hanna hänet pysäytti.

»Ei, Pietari, herranen aika —»

»Mutta minä tahdon —»

Hanna asettui hänen eteensä.

»Ei siellä ole ketään.»

»Onpaan.»

»No niin — on, siellä on joku — mutta sinä et saa mennä sinne.»

»Noo, ei suinkaan se niin vaarallista ole —» Hän lähestyi ovea.

»Pietari, kuuletko sinä!»

»Minä olen niin hemmetin utelias.»

»Mutta älä mene kuitenkaan! Ja voinhan minä sanoakin, kuka siellä on. Se on Kornelia», hän kuiskasi.

»Kor —? Mutta mitä se merkitsee?»

»Jotta kaikki on hyvin. He ovat kihloissa, mutta älä sano mitään!»

Pietari pyörähteli ympäri kuin väkkärä. Ja sitten hänkin nauroi ja syöksähti sisään kasvot pyöreinä ja punakoina kuin nouseva aurinko. Hän asettautui keskelle huonetta ja katseli Knutia sukkelan näköisenä. Sitten hän lähestyi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi ollut aamupuoli-vieraisilla jonkun tukkukauppiaan perheessä. »Saanko minä juoda sinun onneksesi?» hän sanoi.

Knut katseli häntä hämmästyneenä. »Mikä sinua vaivaa? Sinähän näytät siltä, kuin sinusta olisi tullut ministeri.»

Pietari nauroi, täytti lasit ja kilisti. Sitten puhkesi ilmoille: »Sinä se olet — — senkin mokoma! — — Semmoinen salaperäinen! Ja minunkin suhteeni! — — Ja sittenkään ei sinun kasvoistasi pilkistä esille pientäkään auringon sädettä!»

»Mutta — — mitä —?»

»Jaha! sepä tiedetään.»

»Mitä tiedetään?»

»Vain niin? — — Todellakin? — Ha, ha! Sinua! Minä voisin murhata sinut!» Ja sitten hän otti Knutia hartioista ja pudisti häntä. Sitten hän otti lasinsa, sanoi »terve!» ja tyhjensi sen niin hyvänsuovan hurjasti, että melkein pelkäsi hänen nielevän sen.

Hanna tuli puuhaten sisään ja toi viiniä punakkana ja tyytyväisenä.

Pietari katseli pulloja. »Se on oikein», hän sanoi. —

»Hanna — sanonko minä hänelle sen?» hän sanoi.

»Mutta Pietari!» hän huusi.

»No, mutta ei suinkaan se mikään valtiosalaisuus ole! Minä en voi enää olla vaiti! — Knut, hän on täällä!»

»Mutta, Pietari, hyvänen aika!»

Knut nousi seisomaan. »Mutta kuka se on? Kuka on täällä?»

»Kornelia, tietysti, sinä sen salaperäinen.»

Hanna tarttui hänen käteensä. »Mutta eihän hän tiedä mitään», hän kuiskasi ja riensi ulos.

Pietari seisoi sanattomana. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti uskoa.

»Eikö tiedä mitään? — Mitä puhetta se on? Etkö sinä tiedä, että sinä olet kihloissa?»

Knut kalpeni äkkiä.

»Hanna kertoo minulle, että Kornelia on täällä, että kaikki on hyvin, ja että te olette kihloissa, ja sitten —! Ei, tästä pitää minun saada selko!»

Ja sitten hän riensi ulos. — Kohta sen jälkeen aukesi makuuhuoneeseen vievä ovi; Kornelia tuli sisään. Knut oli samassa hänen luonaan, tarttui hänen käsiinsä, koetti puhua, mutta sai aikaan vain katkonaista naurua, ja kuin Kornelia nojasi päätään hänen olkapäätään vasten, ja hän seisoi siinä varmana onnestaan, oli hänen vieläkin mahdottomampi saada sanaa suustaan. — —

»Pöytään!» huusi Pietari avaten suuresti meluten oven vaimolleen, joka tuli sisään höyryävä vati käsissä. »Pöytään, minulla ei ole koskaan eläissäni ollut niin nälkä!»

X.

Oli sunnuntai iltakirkon jälkeen, raskas, painava päivä, semmoinen, jolloin kaikki ihmiskunnan surulliset ajatukset juontuvat mieleen.

Myrsky on tulossa. Lähin osa merta on likaisenkaltainen, taempana on meri mustaa. Siitä kiehuu lyijynharmaata savua, se muodostuu suuriksi vaipoiksi, joitten reunat venyvät vähitellen riippuviksi langoiksi, vihurien syöksyessä kaupungin yli ja kapeisiin vuonoihin, joissa pilvet ahtautuvat mustiksi vuoriksi. Kaupungissa ei sada, mutta tuontuostakin pilkistää näkyviin valkeahuippuisia tunturia.

Sataman ulkopuolella aaltoilee meri levottomana, mutta aallot eivät ole korkeita. Lyheitä, tuimia vihuria kiitelee eteenpäin — näyttää siltä kuin mustaa savua ajeltasiin salaman nopeudella pitkin veden pintaa. Muita purjehtijoita ei ole liikkeessä, kuin muutamia kirkkoveneitä, jotka kulkevat salmen yli reivatuin purjein ja pian katoavat pimeään.

Satamassa on vain kaksi laivaa. Mustine mastoineen ne näyttävät lehdettömiltä puilta. Kaksi pientä höyrylaivaa, jotka ovat rannassa kiinni, samoin kuin savuttomat tehtaantorvet näyttävät olevan aivan liikanaisia ja kärsivän siitä. Laitureilla ei näy ainoatakaan ihmistä; ylös vedetyt astuinlaudat, lyhtypatsaat ja myrskytanko, jonka huippuun punanen pallo on nostettu, törröttävät yksinään. Varastotontilla ulisee surkeasti tuulessa rautapeltipalanen, jolla kielletään tontille rikkoja vetämästä. Suuret meriaitat, jotka aina näyttävät liian kylläisiltä ja kärsivän huonosta ruoan sulatuksesta, näyttävät tänään kahta surkeammilta. Limaisten pylväitten ympärillä, jotka kannattavat niitä, loiskaa vesi kylmänä ja surumielisenä.

Kaupungin kaduilla näkyi vaan muutamia kotiin palaavia kirkkomiehiä — kaikki vaatteihin käärittyinä, tuulta vastaan taistellen. He hajosivat pian ja kadutkin jäivät tyhjiksi tuulten temmeltää.

Yksinäisellä polulla, joka mutkitteli kaupungin takaisella tuulisella mäellä, kävelivät Fonn ja Kornelia. Siellä ylhäällä oli tuuli kahta kovempi.

Se repi känkyräpuita, jotka jäykkine, mustine oksineen ponnistelivat ja vinkuivat, niinkuin olisivat kärsineet kauheita tuskia. Se riehui vastustuksetta paljaitten vuorien yli ja tunkeutui ohuen maakerroksen alle, ikäänkuin se olisi tahtonut kuorittaa sen pois, tupruutteli irtonaista hiekkaa, kuin savua ja heittäytyi sitten vimmastuneena kanervikkoon, joka tuli semmoiseen raivoisaan liikkeeseen, että luuli sen mielettömässä raivossa tahtovan tempautua irti ja paeta suojaan.

Pappi ja Kornelia astuivat hitaasti eteenpäin kumarassa ja vinosti tuulta vasten. He puhuivat hiljaan ja yhtä mittaa — usein tukahutti tuuli heidän sanansa. Molemmat, etenkin Fonn, puhuivat surullisella kiihtyneellä äänellä. Sanomaton tuska tuntui ikäänkuin kuristavan Fonnin kurkkua; hän näytti mieheltä, jota ääretön, auttamaton onnettomuus oli kohdannut.

»— — Jollen minä olisi kuullut sitä teidän omalta isältänne — — en minä olisi sitä koskaan uskonut! — Ja nytkin — nytkin — kysyn minä itseltäni: onko se todellakin tapahtunut!»

Sitten hän oli kauvan aikaa vaiti.

»Te tiedätte, kuinka vapaa hän on mielipiteiltään?» alkoi hän taas.

»Tiedän.»

»Te ehkä olette hänen kanssaan yhtä mieltä.»

Kornelia pudisti päätään.

»Ja kuitenkin? — ja kuitenkin! — Minä en sitä ymmärrä. Hänen kaltaisensa kadotuksen lapsi.»

»Minä en luule — — että se — joka rehellisesti etsii totuutta, on kadotettu.»

Fonn heilutteli sääliväisesti päätään.

»Tyhjiä sanoja, tyhjiä sanoja. Totuus on vain yksi ja se on meille ilmoitettu.»

Kuin Kornelia ei siihen mitään vastannut, jatkoi hän.

»Kuka sitten voipi vastustaa, kuin teidänkin sielunne piti pimitettämän?»

»— — Sitäkö te tahdoitte minulle sanoa?»

Fonn pysähtyi.

»En, en — ei tätä — vähäpätöistä. Minä — minä luulin, että Jumala ei tätä tahtonut, ei voinut sallia sen tapahtua. Minä toivoin, että Hän antaisi minulle sanoja, niin voimakkaita, että te niissä näkisitte Hänen voimansa. Minä toivoin saavani voimia herättää kuolleita. Ja nyt — nyt minulla on vain laimeita, voimattomia sanoja —»

He astuivat vähän aikaa ääneti eteenpäin. Värähtelevällä äänellä alkoi Fonn taas:

»Kuinka usein me olemme astuneet tätä tietä — yhteisen ikävöimisen, yhteisen toivon yhdistäminä. — — Kornelia, ettekö te ole tallettaneet ainoatakaan rakasta, kehoittavaista muistoa siltä ajalta? — —»

»Minä olin usein kaukana, kuin te ehkä luulitte minun olevan hyvinkin lähellä —»

»Ja sitä te ette koskaan sanoneet?»

»En, minä taistelin hiljaisuudessa itseni kanssa.»

»Ja miksi te ette puhuneet?»

»Miksikö? — Enhän minä koskaan ole uskaltanut puhua. En minä koskaan ole saanut. Minunhan vaan piti olla vaiti ja totella — etenkin naistenhan tulee olla vaiti ja totella. Itsekin minä luulin, että niin piti olla. Ja minä olen ollut vaiti — — kaihonnut — mutta ollut vaiti. Toisethan ovat puhuneetkin, mutta minkälaisen vastauksen he ovat saaneet? — Että heidän piti olla vaiti ja totella. — — Muistojako? Onhan minulla muistoja, kehoittavaisia, mutta ei rakkaita muistoja. Minä tahdon sanoa teille sen nyt, kuin minä ymmärrän, mitä minä olen tuntenut, ja kuin minä uskallan puhua: minä olen vihannut tätä tietä teidän ja noiden toisten tähden. Minä olen vihannut teitä ja noita toisia, jotka juoksevat meillä, pelännyt ja vihannut heitä, ja minä olen vihannut sitä sanaa, joka on antanut teille semmoisen oikeuden. Minä sanon tässä teille, että jollen minä olisi tuntenut köyhiä, sairaita ja surullisia, joita tämä tyydytti ja lohdutti ja ennen muuta teki lempeiksi ja ihmisystävällisiksi, niin olisin minä kauvan sitten kadottanut rakkaimman toivoni.» — —

Fonn pysähtyi kauhistuneena. Hän näytti siltä kuin salama äkkiä olisi iskenyt hänen eteensä. Hän kääntyi selin tuuleen ja asettui Kornelian eteen.

»Kornelia — se ei voi olla mahdollista!» hän huusi.

Kornelia katsoi häntä ylpeästi silmiin.

»Olenko minä koskaan valehdellut teille?»

»Olette — silloin kuin olitte vaiti.»

»Kuulittehan — että minä luulin sitä velvollisuudekseni.»

»Vihanneet! — Vihanneet minua! — Ja vihanneet sitä sanaa, jota minä julistin? — — Hyvä Jumala!»

Hän vaipui kokoon. Rinta painui sisään; hän astui käyrässä ja hengitti lyhyeen ja tiheästi. Hän ei siis koskaan, koskaan ollut mitään hänelle. Ei ainoakaan niistä sanoista, joitten hehkua hän itse oli tuntenut, ja joitten hän luuli valloittaneen hänet ainaiseksi, ollut vaikuttanut mitään. Vieläpä ne olivat herättäneet inhoa, vihaa! — Hänestä tuntui kuin koko hänen elämänsä olisi hukkaan mennyttä sen kuullessaan. Jotain hänessä murtui, hän tunsi äkkiä olevansa vanhettunut. Kylmä tuska valtasi hänet, kuin hän tunsi elämän katoavan, ja kuin kuolintuskassa hän huusi: »Kornelia, te olitte minulle kaikki ja te minut jätitte!»

»Sitä te ette enää ole oikeutettu minulle sanomaan.»

Fonn katsoi häveten alas, pysähtyi, oli vaiti vähän aikaa ja sanoi sitten:

»Minä olen ollut sokea. Jumala ohjatkoon teitä oikealle tielle. Hyvästi.» —

Kornelia astui alas kaupunkiin; Fonn jäi vuorelle. Hän otti hatun päästään jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa ja kuljeskeli kauvan aikaa edestakaisin autiolla polulla. Hän puhui itsekseen, tutki itseään. Yksi ainoa sana oli ilmaissut koko hänen surunsa. »Kornelia, te olitte minulle kaikki.» Häpeällinen tunnustus! — Oliko se totta? — Oli, oli, oli. Syvä, hiljainen ilo työtä tehdessä, hieno kauneuden loiste, joka joskus oli kirkastanut elämän, ja se kaiken kurjuuden takaa kuultavan, salaisen onnen tunne, jota hän usein oli tuntenut ja otaksunut uskon lahjaksi — kaikki tämä, sen hän nyt tiesi, oli tullut hänen kauttaan ja katosi nyt hänen kanssaan.

»Siis: Itsepetosta kaikki tyyni! Siis: Alusta taas!» Hän katseli kovaa, alastonta, kauhean autiota polkua: »Kävellä tässä iloiten, kävellä yksin ja kuitenkin iloiten!» Kuinka hän voisi sitä tehdä? — — Eihän hänellä edes ollut voimia rukoilla. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen täytyisi langeta, jos hän hetkeksikin pysähtyisi kävelystään. —

Vähitellen hän alkoi löytää lohdutusta juuri yksinäisyytensä tunteesta. Oli jotain vahvistavaa, rohkaisevaa tässä äänettömässä kävelyssä autioilla poluilla ja ajatuksessa, että siten hän kävelisi koko elämänsä, etsien voimaa ainoastaan korkeimman liitosta. Hän alkoi ehdottomasti puhua ihmisille tämän yksinäisen aseman antamalla arvolla, puhua uusia, kovia, säälimättömiä sanoja. Häntä lohdutti asettaa tulikuuma rauta arimmalle kohdalle, antaa kylmän haudanilman virrata kaikkialle, missä oli uhkuvaa, tuoksuvaa elämää, iloa ja onnea. —

Hän oli kävellyt tätä tietä niin usein yhdessä Kornelian kanssa, ja hän tiesi sen nyt, yhdessä tuhansien huonojen unelmien kanssa. Hän tahtoi kävellä sitä tietä vastakin, kävellä usein, mutta yksin ja ainoastaan saadakseen voimia julistaa surun evangeliumia ihmisille. —

Samaan aikaan kuin Fonn käveli yksin vuorella aina etsien tuulisimpia paikkoja, kuljeskeli toinen pettynyt mies alhaalla puistossa, mutta tuulen suojassa. Se oli Björnholt. Knutin kihlaus Kornelia Vikin kanssa oli ollut kauhea isku hänelle. Kaikki, mitä hän oli tehnyt yllyttääkseen kaupunkilaisia Knutia vastaan, oli melkein turhaa. Häntä ei enää uskottu. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut hänelle; mutta se oli aivan selvää — hänen sanojaan epäiltiin. Se mies, jonka kanssa Kornelia Vik meni kihloihin, ei mitenkään saattanut olla niin turmeltunut, kuin miksi Björnholt oli hänet kuvannut.

Björnholt oli alakuloinen. Hän ei nähnyt mitään neuvoa. Knut ehkä valittaisiin. Hän oli epätoivossa. Sitä paitse oli ilkeän raskas ilma ja päällepäätteeksi sunnuntai. Hänestä näytti kaikki liittäytyneen häntä vastaan. Hän oli koettanut kaikenlaista saadakseen päivän menemään. Ensin oli hän koettanut heittäytyä pitkäkseen, sytyttää piippunsa ja vajoutua tutkimaan vanhaa maakuntakertomusta, jonka hän äskettäin oli kaivanut esille. Siinä kerrottiin kummallisia asioita — etenkin papeista — ja siinä vallitsi keskiaikanen henki, joka häntä miellytti. Mutta ei se ollut voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Tuskastuttava levottomuus vaivasi häntä. Hänen täytyy mistä hinnasta tahansa toimittaa jotain, tuntea omia voimiaan, omaa valtaansa, salamana käydä jonkun kimppuun. Jos olisi ollut arkipäivä, olisi hänellä ollut koulu — mutta mitä hän nyt tekisi? Hänellä oli hyvin kapinallisia ajatuksia lepopäivästä. Ei suinkaan tarvinnut epäilläkään, ettei siitä tullut syyttää pappien ahneutta ja vallanhimoa!

Björnholt oli mies, joka eli aatteen puolesta. Julkisesti ei hän, paha kyllä, tällä hetkellä voinut mitään sanottavaa tehdä asiansa vuoksi. Mutta äkkiä selvisi hänelle, että hän saattoi toimia yksityisesti — sunnuntainakin. Hänen mielentilansa parani useita asteita, kuin hän oli saanut sen asian selville; hän puki joutuisasti päälleen takin, kaapasi hatun ja kepin ja lähti työväen kaupunginosaan.

Björnholt oli hyväätekeväinen mies. Hän auttoi useaa köyhää perhettä; hän olisi voinut antaa viimeisen paitansa tarvitsevalle. Siitä hyvästä vaati hän ainoastaan, että ne, joita hän auttoi, käyttäytyivät siivosti eivätkä sekaantuneet, niinkuin hän sanoi, juoniin.

Hän meni ensiksi pesijänsä luo. Hän oli kuullut, että tämän luona asui yksi työlakon tehneitä työmiehiä. — Asia oli pian selvitetty. Vaimo tunnusti heti, mutta puolusti itseään sillä, että asianomainen oli sukua perheelle. »Sukua tai ei, se on sama», Björnholt sanoi. »Ei mitään salakähmää, matami Hansen, muuten meidän välistämme loppu tulee.»

Hänen seuraava käyntinsä oli sukkelan, mutta hyvin köyhän tuntiopettajan luo, jolle Björnholt oli hankkinut työtä koulussa. Se oli hoikka mies, rinta sisään painunut ja kasvojen väri harmaa. Björnholt istuutui sisääntultuaan, toinen jäi seisomaan.

»Niin — vain! Teistähän on nyt tullut hurjastelija?»

Toinen koetti hymyillä; mutta hänen silmänsä ja hänen ryhtinsä osoittivat pelkoa.

»Älkää kieltäkö. Minä tiedän, että te seurustelette Aage Stormin ja Pietari Strömin kanssa — ehkä itse Knut Holtinkin kanssa. Te olitte äskettäin seurassa ja olitte siellä lausuneet vapaamielisiä sanoja — hyi! Minkä verran teillä on älyä! Mies teidän asemassanne, ja teillä on vaimo ja lapsia! Mutta tietäkää se, että jos se tapahtuu toisen kerran, niin minä puhun rehtorille ja te saatte eron.»

Hän nousi ylös. Toinen oli masennettu. »Se ei ole tapahtuva toisen kerran, herra yliopettaja, oltiin vähä iloisia —»

»Hyvä, Pedersen, hyvä. Sattuuhan se meille kaikille. Noudattakaa minun neuvoani. Älkää olko olevinanne. Älkää viisastelko, Pedersen, älkää viisastelko, se on viisauden ydin. Te olette kunnon mies, ahkera mies, Pedersen. Käykää minun luonani jonain päivänä — minulla olisi teille vähän työtä.»

»Tuhannet kiitokset, herra yliopettaja.»

Björnholt nyykäytti päätään ystävällisesti ja lähti. Hän tunsi erittäin virkistyneensä.

Nyt oli hän, niinkuin mainittiin, puistossa. Kesällä kuljeksi hän siellä joka sunnuntai muutamia tuntia siihen aikaan, kuin kaupungin lapsenhoitajat olivat siellä pienokaistensa kanssa. Björnholt ei ollut sivistyneitten naisten ihailija. Hän luuli heidän aina hänessä riippuvan. Mutta ei hän kuitenkaan ollut tunteeton naiselliselle sulolle, kuin se kohtasi häntä esimerkiksi pienen sievän palvelustytön muodossa, joka herrasteli puistossa sunnuntai-iltapuolella. Hän inhosi lapsia, mutta kuin hän oli puistossa, eivät ne häntä peloittaneet. Hän oli milloin minkin lapsenvaunun luona ja mörähteli lapsille jotain, jonka piti heitä mielittää, mutta aina sai heidät huutamaan. Sitten hän alkoi puhella piikojen kanssa. Puistossa hän oli demokraatti. Hän ilvehti heidän sulhasistaan, lykki heitä ystävällisesti kepillään kylkeen, hymyili ja iski silmää ja lahjoitti heille appelsiinia ja leivoksia. Se oli aivan viatonta huvia, jolle hän pani paljon arvoa.

Tänään ei hän kuitenkaan voinut toivoa tapaavansa siellä ketään ystävistään. Olikin aivan autiota. Björnholt kuljeskeli käytäviä ylös ja alas ja sunnuntain hiljaisuus ja raskas sää alkoivat taas ahdistaa häntä, kuin hän äkkiä huomasi kaksi piikaa, jotka kävelivät ja söivät omenia ja raksuttelivat pähkinöitä ja nakkelivat kuoria toistensa päälle ja virnailivat yhtä mittaa. Björnholt lähestyi leikkiä laskien ja pääsi heti heidän armoihinsa. Hänellä oli vastustamattoman hauska tapa kohdella heitä — he nauroivat täyttä kurkkua ja nakkelivatpa pähkinänkuoria hänenkin päälleen. Hän pysyttelihe koko ajan muutamia askelia heidän edellään, niinkuin hän olisi ollut ohi menemäisillään, kunnes he tulivat syrjäisemmille käytäville. Sitten hän käveli hitaammin, ja tultuaan varmaksi, ettei ketään ollut lähitienoilla, luuli hän, että hänen täytyi esiintyä kavaljeerina ja hän tarjosi toiselle tytöistä käsivartensa. Keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi, Björnholt oli melkein päässyt surumielisestä mielentilastaan ja oli tarttunut toisenkin tytön kainalokynkkään, kuin he tienkäänteessä seisoivat aivan vastatusten miehen kanssa, jolla oli sarvisankaiset silmälasit ja sotilaan kaulahuivi. Björnholt irtautui naisista, mutta oli jo huomattu. Kävelijä, toimittaja Höjsen, nosti syvään hattua ja sanoi mennessään sivu liehuvin liepein: »Kuten ainakin ulkona ja suojaamassa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia, herra yliopettaja!»

»Senkin vietävä!» Björnholt huusi ja hosui kepillään pensaita. Kuin toinen naisista taas tahtoi lähestyä, lykkäsi hän hänet muitta mutkitta syrjään sanoen: »Äh, menkää —!» ja meni möristen ja pärskyen puistosta.

Hänen hyvä tuulensa oli taas mennyt. Hän päätti mennä kotiin ja koettaa pitäjän kertomusta.

Aluksi hän ei kuitenkaan päässyt kotiin. Hän nimittäin tapasi kadulla Vildhagenin, jolle hän heti valitteli politillisten asiain huonoa käännöstä. »Kuulkaas, ettekö te ja muutamat muut voisi muuttaa tytön mieltä. Minun mielestäni sen pilaisi olla helpon asian; onhan hän teikäläisiä.»

»Me koetamme tehdä parastamme — mutta me emme voi olla varmat onnistumisesta.»

»Surullista, surullista!» Björnholt jupisi. »Hänet vielä valitaan, niin mahdottomalta kuin se kuuluukin.»

»Niin, kukapa sitä uskoisi? Eikö luulisi, että Jumalan sormi —?»

Björnholt heräsi.

»Hitto vieköön — tiedättekö te mitään? Ovatko mielet ehkä kääntyneet —?»

»Ne ovat hänen puolellaan.»

Björnholt taas laimistui. »Minä luulin teidän urkkineen jonkun vehkeen», hän sanoi.

»Minä sanoin Herran sormi —»

»Niin, niin — tietysti — luonnollisesti —» jupisi Björnholt ja haukotteli.

He astuivat vähän aikaa ääneti.

»Nämät ovat vaikeita aikoja kauppiaille», Vildhagen huomautti.

»Noo, hyvätkin kauppiaat valittavat aina. Tehkööt vararikon, he saavat akordin ja ansaitsevat viisikymmentä tai kahdeksankymmentä prosenttia.»

Vildhagen hymyili tyynesti. —

»Eiväthän kaikki voi saada akordia.»

»Mitä vielä!»

»Minä tiedän ainakin yhden, joka —»

»Kenen?»

»Laivanisäntä Holtin.»

Björnholt pysähtyi ja tarttui toista takkiin.

»Mitä te sanotte, mies? Arne Holtko? Kummitteleeko hänelle?»

»Sanokaa, herra yliopettaja — olemmehan me yhtä mieltä siitä, että nämä vaaralliset ajat vaativat järjestyksen miehiä, kristillisiä järjestyksen miehiä etunenään —»

»Niin, niin!»

»Oletteko te tarkemmin miettineet asiaa?»

Björnholt katseli kirkkoväärtiä tutkivin silmin.

»Hm. — Mitä te ajattelette — Fonnista?»

»Luuletteko te? Ehkä. Se on erinomainen pappi. Mutta onko hänellä politillista kokemusta —?»

»Ei, se on totta. Mutta Strand —?»

»Hän on uusi tällä paikkakunnalla.»

»Totta sekin. Hm —» Björnholt pureskeli raivostuneena partaansa, puristeli keppiään, niin että rystöt kävivät valkeiksi, ja löi vihaisesti viattomia pikku kiviä, joita oli tiellä. Hän lausui sanat tuimasti sanoessaan:

»Niin — te itse, Vildhagen — ei suinkaan teitä saisi — —»

»Ei, ei, herra yliopettaja — minä pyydän kauniisti puolestani. Ymmärrättehän te itsekin — — minun ammattini — — ja sitä paitse — enhän niinä maallisista —»

»Mutta hätätilassa, Vildhagen — mieluummin kuin vallankumooja —»

»Se on toinen asia. Kaikki, meidän kalleimpien harrastustemme tähden!»

»Te olette kallio, Vildhagen, kallio. — Te puhuitte laivanisäntä Holtista?»

»Se on hyvin surullista: hän on konkurssitilassa.»

»Se ei ole mahdollista.»

»Onpa niinkin. Suuri työväen paljous — — jonka luottamuksen hän on onnistunut saamaan — — se on hyvin surullista.»

Björnholt seisoi suu auki.

»Holtko? Holtko konkurssissa?» jupisi hän aivan hiljaa.

»Herran sormi —»

Björnholt tarttui hänen käteensä.

»Kiitoksia, Vildhagen. Te olette kallio. Minun täytyy mennä kotiin. Käykää katsomassa. Me voitamme, Vildhagen, me voitamme, hitto vieköön, sittenkin.»

Björnholt riensi kaupunkiin; Vildhagen astui miettiväisenä eteenpäin ja huomasi jossain solassa seisovansa vastatusten toimittaja Höjsenin kanssa. Vildhagen tervehti ystävällisesti.

»No, Höjsen, kutka te nyt asetatte ehdokkaiksenne lähestyviin vaaleihin?»

»Tietysti Aage Stormin ja tohtori Holtin.»

»Te olette todellakin rohkea mies, Höjsen. Konkurssintekijän pojan — jos te sen vaalin voitatte, niin minä sanon, että te olette voimakas.»

»Konkurssintekijänkö? Kuka tekee konkurssin?»

»Ettekö te ole sitä kuulleet? Ettekö ole kuulleet, että Holt tekee konkurssin?»

»E-en.»

»Hm. Niin. Hyvin surullista. Moni jää leivättömäksi, joka on luottanut häneen. Saattoihan sen jo arvata. Kuin ei näihin aikoihin supista liikettään eikä vähennä työpalkkaa —!»

»Te olette varma, te, Vildhagen. — Vain niin. Konkurssi. Sepä oli hittoa. Teistä tulee valitsija, Vildhagen. Ketä te valitsette?»

»Ehdollisesti Aage Stormia.»

»Ehdollisestiko?»

»Niin — jos teidän puolueenne suostuu varmaan mieheen hänen rinnalleen.»

»Aha. Mutta minä en suostu kehenkään virkamieheen, sen te tiedätte.»

»Ei, ei —- mutta onhan niitä toisiakin —»

He olivat Höjsenin asunnon kohdalla. »Ettekö käy sisään, Vildhagen, niin voisimme puhua tästä asiasta vähän tarkemmin?»

»Kiitoksia.» — —

Myrsky yltyy. Aallot kohoavat yhä korkeammiksi ja tulevat yhä pitemmiksi. Ne näyttävät rientävän kaukaista maalia kohden huimaisevaa vauhtia. Ne ovat lakkapäitä ja näyttävät petoeläimiltä, jotka paljastavat hampaitaan. Ne ulvovat käheästi ja näyttävät hurjilta, peljästyneiltä ja samalla nälkäisiltä. He ajavat saalistaan takaa, he ahdistavat purjehtivia veneitä ja laivoja, yllyttävät toisiaan ja huutavat: Eteenpäin, eteenpäin, tarttukaa niihin kiinni, kaatakaa ne, heittäkää ne alas syvyyten, nujertakaa ne, syökää ne. Me tahdomme ruumiita, ruumiita. Kaikki ulvoo, kauheata, julmaa ulvontaa — ne näyttävät mielettömiltä hurjasta hävittämishalusta. Tulee ajatelleeksi nälkäistä, hurjistunutta raiviojoukkoa.

Ja kiihtyneen meren yli liitelee satoja merilintuja ja pitävät oikeata helvetinkonserttia. On kuin he äkkiä olisivat huomanneet, mikä kauhea arvoitus elämä on ja kuin samalla olisi vallannut heidät mieletön pelko omasta olemuksestaan. — —

Satamassa käyvät laivat levottomiksi. Ne sukeltelevat ja kiskovat ankkuriköyttään, ja mastot notkuvat tuulessa.

Hämärissä lähti hiilihuoneen kohdalta vene vesille ja pyrki kohden satamassa olevaa laivaa. Perässä istui laivanisäntä Holt kyyryssä. Hän näytti surkealta siinä istuessaan ja kahden käden hattua pidellessään.

Hän kiipesi laivan kannelle ja meni sisään kojuun, jossa kippari virui vuoteellaan ja poltti piippuaan. Hän nousi hitaasti ylös, kuin Holt tuli sisään, ja istuutui vuoteensa reunalle.

»Hyvää iltaa», Holt tervehti ottamatta hattua päästään pois.

»Hyvää iltaa. Huono sää.»

»Niin on. — Noo — kuinkas käy?»

»Hänenkö kanssaan?»

Hän viittasi kädellään laivan peräpuoleen.

»Niin, niin.»

»Oo — entisellään. Ajoittain hän raivoaa ja repii vaatteensa, toisin ajoin hän istua tuijottaa eteensä.»

»Eikö hän tahdo lähteä?»

»Ei.»

»Te olette ilmoittaneet hänelle minun viimeisen tarjoomukseni?»

»Olen.»

»Mitä hän sanoi?»

»Hän tavoitteli lyödä minua.»

»Lyödäkö?»

»Niin, ja purra. Hän ei kammoksu mitään. Hän ei suinkaan ole hauska vahtia.»

»Mutta hän ei saa tulla maihin, kuulettehan te sen. — — Koettakaa vielä kerran. Tarjotkaa hänelle kaksin kerroin.»

»Saahan koettaa.»

»Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä.»

Kuin Holt taas oli tullut maalle, seisoi hän vähän aikaa paikoillaan, ikäänkuin miettien, mitä tietä menisi. Hän meni sitten hitaasti muutamia askelia Vikin taloa kohden, mutta pysähtyi taas, köyristyi viluisesti ja hieroi käsiään. Viimein oli hän tehnyt päätöksensä. Hän meni suoraan talon portille ja soitti kelloa. Kello soi kumeasti. Kesti kauvan, ennenkuin kukaan tuli. Viimein kuului sisäpuolelta askelia, ja naisääni kysyi: »Kuka siellä?»

»Laivanisäntä Holt.»

Portti avattiin.

»Onko Vik kotona?»

»O-on», vastasi palvelija hitaasti. Häntä näytti vaivaavan yleinen sunnuntaisurumielisyys. »Hän on konttorissaan.»

Holtin mieli hiukan keventyi. Hänen ei siis tarvinnut mennä asuinhuoneeseen. — Hän kolkutti konttorin ovea. Syvä, raskas: »Sisään», kuului vastaukseksi.

Holt astui sisään. Se oli pieni, pihanpuoleinen huone. Mikä vaan suinkin saattoi, oli tässä huoneessa rautaa. Siinä oli rautasohva hevosen harjaksisella päälyställä, rautakaappi tärkeitä paperia varten, rautatuoli ja rautainen sylkiastia. Vik istui ja luki paksua terässankaista kirjaa. Huoneessa oli kylmä.

Vik otti lasit silmiltään ja katsoi hitaasti ylös, mutta ei heti tuntenut sisääntulijaa, joka seisoi pimeässä. Vihdoinkin hänelle selveni, kuka se kummituksen kaltainen laiha mies oli, joka seisoi oven suussa hattu kädessä ja katsellen levottomasti ympärilleen.

He eivät olleet puhuneet keskenään sen päivän jälkeen, kuin Vik sanoi entiselle kumppanilleen: »Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan sinut.» He olivat usein tavanneet toisensa vuosien kuluessa ja taistelleet vastatusten, mutta he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet.

Tuntiessaan Holtin Vikin toinen käsi putosi niin raskaasti kirjalle, että pöytä jysähteli. Sitten hän jäi istumaan liikahtamatta ja katsoi jäykästi vastustajaansa.

»Hyvää iltaa, Vik», tervehti toinen.

»— Iltaa.»

Holt tuli vähän lähemmäksi. Vik ei pyytänyt häntä istuutumaan.

»Minä tahtoisin mielelläni puhua sanan sinun kanssasi.»

»Pojastasiko? Ei siitä ole apua, Arne Holt.»

»Se ei ollut Knutista.»

»Oo-hoh?»

»Minä tulin tänne liikeasioissa.»

»Minun konttorini ei ole auki sunnuntaina.»

»Sitä minäkin ajattelin. Mutta minä pyydän sinulta anteeksi, että minä tulen tähän aikaan. Minulla oli kiire.»

»Noo. Mitä sitten?»

»Minä tarvitsen rahaa.»

»Mitä?»

»Minä haen lainaa. Tahdotko sinä auttaa minua?»

»Auttaa sinua? — — Lainaako? — — Sinä tarvitset rahaa?» —

Vik hymyili. Paksu, luja liha hänen poskissaan vetäytyi vähän syrjään, ja sitten tuli syvältä pieni, kapea säde, joka jääti.

»Sinä saat nähdä minun kirjani», Holt sanoi.

»En minä niistä huoli.»

»Minä maksan jokaiselle saatavansa.»

»Niin, maksa, mies.»

»Sinä itse minun asemassani koettaisit keksiä keinoja —»

»En minä ainakaan sinun keinojasi koettaisi.»

»Se on, sinä et tulisi minun luokseni apua pyytämään.»

»Ennen minä kerjäisin, ennen kuolisin nälkään.»

Holt oli vaiti hetkisen.

»Sinä olet leppymätön.»

»Minä en tahdo auttaa minkäänlaista hurjistelua.»

»Hm, minun liikettänikö sinä et suvaitse?»

»Ei. Minä en suvaitse sinua.»

»Sinä et siis tahdo.»

»En.»

Kuin Holt jonkun aikaa mietittyään taas alkoi puhua, oli hänen äänensä epävarma.

»Minä en olisi koskaan voinut kääntyä kenenkään muun vastustajani puoleen tämmöisellä rukouksella. Sinulta minä saatan pyytää sitä, sillä minä — minä — olen tehnyt sinulle väärin kerran. Minä en häpeä nöyrtyä sinun edessäsi.»

Vik ei vastannut.

»Mutta en minä olisi tullut sinunkaan luoksesi ainoastaan liikettäni pelastaakseni, itse pystyssä pysyäkseni.»

»Hm. Sinä uhraat itsesi tietysti niitten tähden, jotka sinä saatat perikatoon.»

»Minä en saata ketään perikatoon.»

»No — kenen tähden sinä sitten olet tullut?»

»Knutin.»

Holtin ääni värähteli sitä sanoessaan ja hän yski useampia kertoja.

»Ahaa, minä ymmärrän. Minunhan nyt tulee harrastaa sinun liikkeesi menestymistä; mehän olemme nyt tavallamme kumppanuksia, kuin minun tyttäreni on mennyt kihloihin sinun poikasi kanssa. Sinä olet hyvä keinottelija ja olet aina ollutkin. Mutta tällä kertaa olet sinä erehtynyt.»

»Ei, ei, en minä niin tarkoittanut», sanoi Holt innokkaasti.

»Tietysti et, sinä kai taas tarkoitit jotain ylevää.»

Holt katsoi surullisesti eteensä. Hän yritti useampia kertoja turhaan puhua, ennenkuin se onnistui. Viimein hän alkoi:

»Kuule nyt, Vik. Jos sinulla olisi poika ja semmoinen poika kuin minulla, niin sinä käsittäisit minua. Minun poikani —» tässä hän oikasihe ylpeästi ja katsoi rohkeasti Vikiä silmiin — »on tavattoman lahjakas. Hänellä on suuri tulevaisuus — hänellä on elämän tehtävä, Vik. Hän kyllä raivaa itselleen tien, käyköön minulle kuinka tahansa; mutta etkö sinä voi käsittää, että se on minulle aivan sietämätöntä ajatella, että minä itse panen raskaimmat kivet hänen tielleen, ja että minä sen vuoksi olen valmis tekemään vaikka mitä, koettamaan viimeistäkin keinoa, astumaan raskainta tietä, ettei se saisi tapahtua. Sen vuoksi minä pyydän sinua —»

Vik nousi seisomaan.

»Kuinka on sinun laitasi, Holt? Olihan sinulla ennen hyvä pää. Onko sinun järkesi tullut vialle? Minäkö auttaisin sinun poikaasi niille järjettömille teille, joille sinä silmittömyydessäsi olet hänet houkutellut? Minäkö auttaisin sinua ja sinun poikaasi ja niitä roistoja, jotka teitä seuraavat, kumoamaan kaikkea, mikä on pyhää? Minä kysyn sinulta vielä: onko sinun järkesi vialla?

»Sinä siis et tahdo?» kysyi Holt vielä kerran aivan matalaan.

»En.»

»Minä pyydän sinua, Vik, minä rukoilen sinua.»

»En.»

»Ajattelepa, miltä se isästä tuntuu — sinä auttaisit ketä tahansa muuta minun sijassani. Minä tahdon tunnustaa kaikki sinulle — sinä saat katsoa minun sydämmeni salaisimpiin sopukoihin. Sinä saat tietää vieläkin: Paitse että minä mieluummin tahdon nöyrtyä, kuin vahingoittaa poikaani hänen toimessaan, niin tulee vielä jotain muuta lisäks — — niin, se voipi sinusta näyttää vähäpätöiseltä — ja eihän se paljoa olekaan — — mutta sinä saat sittenkin tietää sen: minä häpeän poikani edessä; on niin raskasta tunnustaa hänelle, etten minä ole voinut paikkaani täyttää.»

»Turhamielinen narri.»

»Niin, niin, sano vaan — ehkä sinulla on oikein. Mutta — käsitäthän sinä minua? Minä rakastan, minä kunnioitan, minä ihailen häntä niin suuresti. Onhan sinulla itselläsi lapsi — auta minua Jaakko, autathan?»

Hän vapisi, hänen äänensä oli itkunsekainen, hän oli käynyt yhä enemmän kumaraan, yhä nöyremmäksi.

»En.»

»Onko se sinun viimeinen sanasi, peruuttamattomasti viimeinen sanasi — sinä et tahdo?»

»En.»

Jokainen kielto tuli kuin isku. Joka kerralta hänen ruumiinsa ikäänkuin vavahti, joka kerran hän polki jalkaa kovemmin lattiaan ja painoi huuliaan kovemmin kiinni. Hän kävi yhä enemmän raudaksi, hän muuttui siksi samaksi metalliksi, joka ympäröi häntä.

Kuin hänen viimeinen kieltonsa oli lausuttu, oikasihe Holt kuin teräsjousi, joka oikenee. Hänen silmissään oli entinen haukankatse.

»Minä olen luullut sinua suuremmaksi mieheksi. Sinä oletkin pieni, ahdasmielinen mies, Jaakko Vik.»

Vik hymyili pilkallisesti. Hän kääntyi suoraan vastustajaansa. Hänen kasvonsa olivat tuhanharmaat, huulet muodostivat kaksi valkeata juovaa.

»Auttaako sinua?» hän huusi. »Tiedätkös, Holt, että kuin minä näinä vuosina olen kulkenut sinun ohitsesi kadulla, minä vain töin tuskin olen voinut hillitä itseäni käymästä sinun kimppuusi, lyömästä sinua alas kadun lokaan, johon sinä kuulut, ja polkemasta sinua palasiksi. Sinuako minä auttaisin, joka olet juonitellut minulta kaikki, mitä minä enimmin olen maailmassa rakastanut! Ei, kerjäläiseksi ja katupelätiksi minä tahdon nähdä sinun joutuvan. Täältä minun talostani minä tahdon nähdä sinun viluisena ja nälistyneenä hiiviskelevän laitureilla, minä tahdon nähdä sinun kerjäävän eikä mitään saavan, minä tahdon nähdä katupoikien osoittavan sormellaan konkurssin tehnyttä, minä tahdon nähdä sinun tulevan hulluksi, sitä minä tahdon. Sillä hulluksi sinä tulet ylpeydestä, ja sinä päivänä, jolloin sinut nostetaan katukivitykseltä hulluinhuoneeseen vietäväksi, — silloin sinä saat almun minulta, mutta et ennen, usko se.»

Hän meni ovelle, kiskasi sen auki ja osoitti ulos.

»Minä voisin vastata sinulle, mutta minä olen vaiti», Holt sanoi. »Minä olen tehnyt sinulle väärin.»

»Ulos, seikkailija!»

»Hyvästi, sinä kristitty totuuden mies.»

Vik paiskasi oven lukkoon hänen jälkeensä. Hän hengitti syvään ja istui sitten taas tuolille pöydän ääreen. Hän oli asunut konttoriinsa suljettuna tyttären kihlaantumisen jälkeen. Unettomina, huolekkaina öinä oli hän tuntikausia istunut tällä tuolilla ja lukenut terässankaista kirjaa. Hän alkoi taas lukea siitä, mihin oli jäänyt Holtin tullessa, ja luki edelleen Israelin kostavasta Jumalasta.

Vähän aikaa Holtin talosta lähdettyä, soitettiin taas portilla. Kaksi sadetakkeihin puettua olentoa — ulkona oli alkanut sataa — kysyi neiti Korneliaa. Ne olivat Vildhagen ja matami Tvet. Palvelija käski heitä asuinhuoneeseen, jossa Kornelia ja neiti Vik istuivat kukin kirjansa ääressä.

Tulijat tervehtivät hitaalla tavalla ja makealla hymyilyllä, joka oli käytännössä »ystävien» kesken. Vildhagen pyyhki ahkeraan kasvojaan ruutuisella nenäliinalla. Huone täyttyi hänen siinä ollessa vähitellen hien ja liiman hajulla.

Sekä neiti Vik että Kornelia olivat vähän ihmeissään tämän käynnin johdosta. Vildhagen ei käynyt säännöllisesti Vikissä, eikä matami Tvet koskaan, sen jälkeen kuin hänellä, niinkuin hän sanoi, oli ollut onni päästä Strandin torstaihartaushetkiin osalliseksi.

Neiti Vik ei voinut antaa matami Tvetille anteeksi, että hän oli eronnut heidän naisyhdistyksestään ja liittynyt Strandiin. Sen jälkeen hän piti häntä puoleksi langenneena. Hän otti nyt sen vuoksi hyvin kylmästi vastaan ja kääntyi etupäässä Vildhagenin puoleen ja sanoi, että Vik oli konttorissaan, mutta että hän menisi sanomaan, että kirkkoväärti oli täällä.

Vildhagen katsoi lattiaan ja yski.

»Kiitoksia — mutta emme me oikeastaan Vikiä itseään, me — tahdomme —»

»Ei, ei ollut Vikiä», vakuutti matami Tvet ja katsoi karsaasti Korneliaan.

Syntyi äänettömyys. Matami Tvet, joka oli istuutunut, näytti haavurilta, joka valmistautuu jännittävää leikkausta tekemään, mielissään levittelee kiiltäviä, leikkaavia, sahaavia ja pistäviä aseitaan ja antaa niiden välkkyä päivänpaisteessa. Hän katseli seuralaistaan ja apulaistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Minä olen valmis, laita potilas kuntoon.»

Nopea käsityskyky ei ollut neiti Vikin vahvimpia ominaisuuksia, mutta katseltuaan vähän aikaa matami Tvetiä ja seurattuaan hänen katseitaan, alkoi hän aavistaa, mitä vieraat tahtoivat: he olivat käännytysmatkalla, ja käännettävä oli Kornelia.

Neiti Vik oli hyvin jumalinen nainen. Hän harrasti lähetystä ja yhdistyksiä, hän oli hyvin innostunut hommaamaan hartaustyynyjä ja suuresti mieltynyt kristilliseen iltapuolisuklaatiin. Hän muisteli sitä aikaa elämästään, jolloin ei ollut torstaihartauksia ja kristillisiä teeiltamia »salissa» eikä makeisia pureskelevia naisia vierailemassa, kauhean tyhjäksi ja kolkoksi. Hän siunasi kaikkia niitä pappia, jotka olivat vireille herättäneet kokoukset ja hartausompelukset, ja etenkin rakasti hän Fonnia, jota hän usein seurasi hänen käännytysmatkoillaan. Ei hän siis vastustanut niitäkään — päinvastoin; hän kävi itse ominpäin parissa kolmessa köyhässä perheessä muistuttamassa heitä velvollisuuksiaan täyttämään: kärsimään nöyrästi. Mutta ei hänelle koskaan ollut juontunut mieleen, että joku hänen veljistään tai sisaristaan Herrassa uskaltaisi tulla hänen veljensä taloon, hänen ja Kornelian kotiin semmoisessa käännytystarkoituksessa. Kaikki ne perheet, joissa hän itse ja Fonn kävivät, olivat hänen mielestään halvempiarvoisia ihmisiä kuin hän ja hänen omaisensa; ne olivat oikeita turmeltuneita, joille raamattu sanoi kovimmat sanansa ja joitten vuoksi koko lähetys- ja käännytystoimi oli pantu voimaan. Kyllähän hän tiesi, että hän ja hänen omaisensa olivat noin ylimalkaan syntisiä — Jumala paratkoon — mutta kuin uskonnollista ja varakasta perhettä, niinkuin Vikin, kohdeltiin samalla tavalla, kuin noita köyhiä perheitä, kuin sitä solvaistiin ihmisten silmissä käännytysyrityksillä, — niin oli se loukkausta, ivaa ja niin hävytöntä, että se hetkeksi teki hänet täydelleen sanattomaksi.

Vildhagen oli pannut kätensä ristiin. Hän yski useampia kertoja ja sanoi viimein:

»Me tulimme tänne siinä tarkoituksessa — rakkaudessa puhuaksemme kristillisen sanan teidän kanssanne, neiti Kornelia.»

»Liian suoraan», sanoivat matami Tvetin haukansilmät, ja molemmat suuret torahampaat toistivat: »Me olemme valmiit.»

Kornelia nousi tulipunaisena ylös, mutta istuutui taas ja odotti ääneti, mitä tuleman piti.

Vildhagen kääntelihe levottomana tuolillaan, hikoili, kävi punakammaksi ja imelämmäksi ja jatkoi viimein:

»Ettekö te enää ole meidän, neiti Kornelia?»

»Se on oikein», sanoivat matami Tvetin pyövelinkasvot. »Nyt sinä saat kuulla, hän ei voi vastata puolestaan ja silloin minä isken hänet.»

Kornelia nousi taas ylös ja jäi seisomaan lattialle.

»Mitä te tarkoitatte?» hän kysyi.

Vildhagenin katse alkoi tapansa mukaan etsiä lattialta jotain, jota se ei koskaan löytänyt, ja matami Tvet katseli ympärilleen suurella, kristillisellä katseella, joka sanoi: »Hän kysyy, mitä te tarkoitatte.»

»Hm, hm», Vildhagen taas alkoi, »usko on kallis lahja —»

Silmillään matami Tvet sanoi levottomasti: »Ei niin paljon mutkia; olenhan minä valmis», mutta kielellä:

»Vildhagen, pitihän meidän puhua langenneista?»

»Niin — taisi olla», Vildhagen vastasi ja katsoi nyt kattoon. Hänen piti juuri taas tarttua puheeseen, kuin neiti Vik keskeytti hänet. Hän oli nyt tullut täyteen tajuunsa ja oli tehnyt päätöksensä: se ei saisi tapahtua.

»Miten on teidän miehenne laita nyt, matami Tvet?» hän kysyi, ikäänkuin se olisi ollut viattomin kysymys maailmassa.

Matami Tvet ehdottomasti hypähti tuolilla. Matami Tvetin miehen laita oli nimittäin vähän omituinen. Hän vietti kurjaa elämää syrjäisessä vinnikamarissa, jossa hän teki vähän kirjansitojan työtä. Kerrottiin että matami Tvet käytti häntä sekä renkinään että piikanaan ja muutenkin piti kovalla ja niukalla. Hän ei koskaan saanut lähteä talosta — heillä oli pieni mökki ulkopuolella kaupungin rajaa — ja kun heille tuli vieraita, sulki hän hänet huoneeseensa. Pitkiin aikoihin vaan huhuiltiin. Mutta viimein onnistui laihan, aran miehen pettää vaimonsa valppaus. Hän hiipi kaupunkiin ja silloisen papin luo, jolle hän valitti hätäänsä. »Minä puhun hänen kanssaan», oli pappi sanonut; mutta silloin mies aivan hätääntyi; hän pyysi ja rukoili pappia, ettei tämä ilmaisisi hänen siellä käyneen. »Mutta miksi ei?» tämä kysyi. — »Hän lyöpi minua», vastasi mies suoraan, »ja sitten en minä saa panna puita pesään.» — Mutta kuin pappi sitten kysyi häneltä, mitä hän tahtoi, tuli ilmi, ettei mies ollenkaan ollut ajatellut, että ylimalkaan jotain tehtäisiin — hän oli vaan yhden ainoan kerran tahtonut keventää sydäntään, ja kuin hän nyt oli tehnyt sen, hiipi hän kotiin takaisin, tyytyväisenä, kuin oli päässyt hengissä vaaralliselta retkeltään.

Matami Tvet ei vastannut neiti Vikin kysymykseen. Hän katsoi häneen vihaisesti ja kääntyy taas Vildhageniin. »Me puhuimme —», hän alkoi saadakseen Vildhagenin taas tolalle; mutta neiti Vik taas keskeytti.

»Tehän aiotte mennä naimisiin Vildhagen?»

Vildhagen joutui hämilleen. Oli vain puoli vuotta siitä, kuin hänen vaimonsa oli kuollut, eikä senvuoksi ollut vielä julkista, että hän oli huomannut Jumalan tahdon uusien naimisten suhteen. Kuin hän vaan ryki nöyrästi, jatkoi neiti Vik: »Kerrotaan teidän kosivan matami Johanssenia, ja onhan hän hyvissä varoissa.»

Vildhagenin oli todellakin tukala olla. Hän pyyhki lakkaamatta kasvojaan ruutuisella nenäliinallaan, eikä hänen katseensa enää ollenkaan kohonnut lattiasta.

»Ei ihmisen ole hyvä olla yksin», hän huomautti.

»On hyvä, kuin on rahoja pankissa», sanoi neiti Vik kuivasti.

Vildhagen koetteli hymyillä, mutta se ei onnistunut. Syntyi pitempi äänettömyys, jolla ajalla neiti Vikillä näytti olevan erinomaisen hyvä olla: Molemmat käännättäjät tekivät vielä muutamia heikkoja yrityksiä asiaan kiinni päästäkseen; mutta neiti Vik puuttui joka kerran niin itsepäisesti puheeseen mieskohtaisilla huomautuksilla heidän yksityisistä asioistaan, jotta matami Tvet viimein kesken puheen nousi ylös säihkyvin silmin ja kalistellen suuria hampaitaan.

»Ei, Vildhagen, aivanhan me unohdamme hartaushetken meillä», hän sanoi.

Myös Vildhagen nousi. Matami Tvet sanoi jäähyväiset kuin haukka, kirkkoväärti kuin lammas, ja molemmat tallustivat tiehensä toinen sähisten, toinen nöyränä, molemmat suuttuneina ja samalla noloina.

Kuin he olivat poissa, syleili Kornelia tätiä, suuteli häntä ja sanoi: »Kiitoksia.»

Neiti Vik päästi vihansa oikein valloilleen. Se »halpa, narrimainen nainen», joka neiti Vikin mielestä olisi »toimitettava pois», ei suinkaan saanut sisarellista kohtelua. Mutta kuin hän oli tyhjentänyt vihansa, sanoi hän: »Mutta, hyvä Jumala, että sinä kuitenkin saatoit niin tehdä, Kornelia!»

XI.

Pieni vuonolaiva sai kokea jotain uutta, kuin se muutamia päiviä myöhemmin tuli kaupungin rantaan. Ei ollut kantajia, ei joutilaita eikä uteliaita vastassa. Laituri oli tyhjä ja lähimmät torit ja avonaiset paikat samoin. Se oli arvoitus, joka vasta selvisi, kuin »satamamies» tuli laivalle veneellään. Kaupungissa oli taas työmiesmeteliä. »Ne ovat Holtin työmiehiä», hän sanoi; »he ovat vannoneet hävittävänsä linnan.»

Tämän kuulleessaan kaikki matkustavaiset katsoivat kahta nuorta miestä, joita tämä tieto koski likemmin kuin ketään muuta laivassa olijaa, nimittäin Knutia ja Pietaria, jotka palasivat kotiin yhteisen tuttavan luota kaupungin läheisyydestä.

Kaikki riensivät niin pian kuin mahdollista maihin. Pääkatua pitkin kulki ihmisvirta linnaa kohden. Joka taholta kuulivat Knut ja Pietari kysymyksiä, selityksiä ja arveluita. — »Hän kuuluu pettäneen heitä aika lailla», sanoi joku. — »Holtissa on aina ollut jotain epävarmaa», huomautti viinakauppias, joka suurella liikkeellään oli saavuttanut yleisen kunnioituksen.

Saattoi kuulla melua linnan puistosta kauvaksi kadulle. Vihellettiin, meluttiin ja huudettiin hurraata. Äänistä huomasi, että nuoriso oli etukynnessä.

Knut ja Pietari olivat tulleet puistoon. Aituus oli pitkälti maahan kaadettu; he saattoivat aukoista nähdä taistelukentän. Linnan edusta oli täynnä ihmisiä, jotka kuitenkin näyttivät olevan jotensakin rauhallisia. Vakinaiset meluajat, nuoriso, temmeltelivät puiston etäisemmissä osissa. Taisipa niin olla, että nuorilla kapinoitsijoilla oli hauska! Herranen aika sitä iloa, kuin kerrankin sai mielin määrin tepastella suuressa, oivallisessa, mutta niin tavattoman vaarallisessa puistossa, jonka ohi he tavallisesti olivat kulkeneet puoleksi taikauskoisesti peläten, uteliaina tähystellen tarkkanäköistä omistajaa ja hänen nerokkaita satimiaan, joista kerrottiin kummia. Enintään oli joku heistä ennen uskaltanut pimeinä iltoina kiivetä laipiolle ja kaapaista marjan tahi omenan, joka riippui heidän saatavissaan. Ja nyt he eivät ainoastaan uskaltaneet katsella kaikkia puutarhan ihanuuksia läheltä, kosketella niitä, tutkia niitä, keksiä penkkien ja veräjien salaisuudet, — he saattoivat rankaisematta tallatakin, kaataa, ryöstää ja ahmia niin paljon kuin mieli teki. He olivat heti käsittäneet työajan edun. Muutamat, — tiedonhaluiset — olivat heti käyneet käsiksi valepenkkeihin ja kääntäneet ne nurin tutkiakseen niitten rakennusta. Toiset, joilla oli suoranaisemmat halut, olivat alkaneet tyhjentää omenapuita ja kaalimaita. Kuin he olivat tyydyttäneet nälkänsä, alkoivat he pommitella toisiaan ja kadulla olijoita jäännöksillä. Kolmansissa oli hävityshalu voimakkain: he poleksivat kukkapenkkiä, joissa muutamat asterit ja muut syksykukat aristokraattisella elämällään heitä loukkasivat, repivät pensaita ja pirstoivat puutarhapöytiä. Muutamat kauppanerot olivat saaneet käsiinsä olutta ja sikareja, joita he möivät niille onnellisille, joilla oli rahaa. Kaikkein nuorin sukupolvi harjoitti vaihtokauppaa löydöillään: napeilla, nauloilla, heloilla ja sen tapaisilla, ja polttivat huvikseen ruutia. Kaikilla oli vaan yksi ainoa huoli, että poliisi tulisi ja tekisi lopun tästä ihanasta huvista.

Knut ja Pietari riensivät ylös taloa kohti.

Pietari oli raivoissaan. »Ne roistot», »ne koirat», jupisi hän ja tahtoi alituisesti käydä käsiksi. Knut pidätti häntä kauvan aikaa. Mutta äkkiä hän huudahti: »Kas, tuollahan on, Jumala paratkoon, minunkin renkipoikani!» Nyt olivat Knutin sanat turhia. Hän hyökkäsi keskelle taajaa joukkoa, tempasi hurjaa, vallatonta poikaa kauluksesta, veti hänet esille, pudisteli häntä, niin että hampaat kalisivat hänen suussaan peloittavalla tavalla.

»Kas vaan, Jussi kultaseni, olethan sinäkin muassa! Minusta on todellakin hauska tavata sinut näin terveenä ja raittiina — sinä sen hemmetin penikka.»

Poika ällistyi vähän, mutta miehistyi pian. Tilaisuus oli suuri ja tavaton ja hän tunsi itsensä sen veroiseksi. Hän koetteli tempautua irti ja huusi: »Minä huolin viisi, mitä te sanotte!»

Häntä höyhennettiin entistä enemmän. Semmoinen hyvänsuopa tukkapöllö sai samassa kunnianhimon ja toiminnan halun haihtumaan, ja kuin kumppanit eivät yrittäneetkään auttaa häntä, päätti hän uhrata kunniansa ja pelastautua pakenemalla.

Ystävykset tulivat talon edustalle. Useimmat läsnäolijoista olivat katsojia. Holtin työmiehet olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin lähimmäksi taloa. He näyttivät suorastaan olevan häpeissään; he kätkeytyivät toistensa taakse, kaikki näyttivät odottavan, että joku alkaisi puhua ja selittäisi, miksi he oikeastaan olivat tulleet koolle ja mitä heidän nyt tuli tehdä. Jollei se olisi ollut kaikkien näitten katsojien tähden, jotka seisoivat ja odottivat, että jotain tapahtuisi, olisi ehkä lopulta kukin hiipinyt kotiinsa. Nyt oli se kuitenkin käynyt mahdottomaksi — nyt täytyi jotain tehdä.

Hyväksi onneksi oli pienillä mellastajoilla, jotka harhailivat puutarhassa, aivan toinen käsitys asiasta. He alkoivat kyllästyä omenien syömiseen ja puutarhapenkkien hävittämiseen. Muutamat toimeliaimmista neuvottelivat, ja kohta nähtiin joukko näitä urhoollisia sotilaita tunkeutuvan ja sekautuvan talon edustalla olevaan miesjoukkoon. Äkkiä kuului terävä, helähtävä, singahtava ääni — yhdessä ensimäisen kerroksen ikkunassa näkyi joka ruudussa paitse yhdessä tähtimäisiä reikiä. »Nyt olet sinä silmäpuoli», huusi joku ampujista, ja sitten seurasi kaikuva hurraahuuto. Ensimäinen askel oli otettu — kohta sateli kiviä ikkunoita ja seiniä vastaan, helisi ja paukkui, lasisirpaleita ja ruukkipalasia putoili kaikkialle. Nuorten piirittäjien rohkeus karttui. He eivät enään pysytelleet piilossa. He kiertelivät taloa ujostelematta, heittelivät kilpaan ja löivät vetoa napeista, sikareista, kuparikolikoista ja oluesta. Urostyöt puistossa eivät olleet mitään tämän rinnalla. Tämä helähtävä ääni joka kerran, kuin ruutu meni rikki, ja ajatus, että he pommittivat itse linnaa, ja että joka kivi lensi suoraan Holtin hienoihin huoneihin ja särki peiliä, lamppuja ja vioitti pöytiä ja tuolia, se ajatus oli kerrassaan hurmaava! He toivoivat vaan, että sitä kestäisi koko yön ja alkaisi taas seuraavana iltana.

Kuin Knut ja Pietari tunkeutuivat joukon läpi takapihan portille päästäkseen, huomasivat he herrasmiehen, joka aina oli läsnä, missä poikalauma oli taajin ja pommitus kiihkein. Hän työkki milloin toista, milloin toista kehoittavaisesti kylkeen kepillään, osoitti ikkunoita ja mörähteli: »Hyvin tehty: sinä olet sukkela, sinä kiharapää! — — Tähtää ylemmäksi! — Haa, haa! Hän ei uskalla! — — Sinä sitten merilakki! — Tahdotko sinä sikarin? — — Hei! Sinusta mies tulee! Tässä on kaksi killinkiä — — Iske vaan!»

»Se on, Jumala paratkoon, Björnholt», Pietari kuiskasi. »Se roisto. Nyt minä —»

Björnholt huomasi heidät. Hän jätti mellastelijat, kulki heilutellen keppiään molempien ystävysten sivu ja huusi: »Minä toivotan onnea! Itsevaltias kansa viimeinkin noudattaa oikeuksiaan.»

Pietarissa heräsivät taas sotaiset himot, mutta Knut veti hänet mukanaan. Takaportti oli suljettu, samoin kuin pääovikin. Kaikki oli hiljaa talossa; se näytti autiolta. Vihdoin huomasi Pietari kuitenkin kasvot, jotka arasti kurkistelivat toisen kerroksen ikkunasta. Hän viittasi ja kohta kuului askelia käytävästä. Ovi avattiin hyvin varovaisesti, ja kuin he olivat päässeet sisään, taas suljettiin.

Katriinan kamarissa he tapasivat kaikki piiat kauhusta kokoon hykertyneenä. Katriina itse istui vavisten ja luki virsikirjaa.

Kuin Knut ja Pietari tulivat sisään, hypähti hän ylös ilosta huutaen. »No, Jumalan kiitos, että te tulitte!»

»Missä isä on?» Knut kysyi.

»Konttorissa.»

He tapasivat Holtin kävelemässä levottomasti edestakaisin. Hänen ohut, harmaa tukkansa, joka muuten aina oli kammattu niin huolellisesti päälaen yli toisesta korvanjuuresta toiseen, riippui vanukkeisena hartioille. Lyhyt, harmaa parta peitti leuvan ja posket. Hän liikutteli alituisesti huuliaan itsekseen jupisten. Kuin hän puhui, ei se enää ollut tavallisella sointuvalla äänellään, vaan vapisevalla vanhan miehen äänellä.

Jonkun aikaa vaiti oltuaan, jolla ajalla hän turhaan näytti etsivän sanoja, hän puhkesi sanomaan:

»Matkusta, Knut, matkusta! Mieletöntä minun oli vaatia sinua jäämään. Matkusta — tänään — huomenna — ensi höyrylaivalla!»

»Mitä nyt on tekeillä, isä?»

»Tekeilläkö? Etkö sinä ole lukenut tiistailehteä?»

»En.»

Hän riensi pöydän luo, kaappasi sanomalehden, rutisteli sitä käsissään ja antoi sen Knutille:

»Täss' on! Lue! Minä olen konkurssissa. Minä olen petturi, en mitään muuta. Minä olen saattanut perikatoon, häpeällisimmällä tavalla pettänyt kaikki nämä herkkäuskoiset ihmiset, joille minä tosiasiassa olen vuosien kuluessa antanut työtä ja auttanut kaikella tavalla. Ha, ha, ha! Niin, niin — siitä sinä näet, minkälainen mies sinun isäsi on.»

Knut luki. Lehti vapisi hänen käsissään. »Onko se totta — oletko sinä —?»

»Konkurssissako? Tuossa ovat minun kirjani. Minä voin maksaa viimeiseen ropoon saakka.»

Ulkona melu yhä yltyi. Huuto kävi kovemmaksi ja kivisade kiihkeämmäksi. Koetettiin ryntäämällä särkeä myöskin portti.

»Oletko sinä puhunut työmiehille, isä?»

»Puhunutko heidän kanssaan? Näiden juopuneitten riiviöidenkö kanssa? En, siihen minä todellakin pidän itseäni liian hyvänä. Ja mitä se hyödyttäisikään? He ovat luonnollisesti saaneet paloviinaa riehuakseen ja tahtovat lisää lopettaakseen. Mutta ehkä meidän sinun mielestäsi pitäisi avata heille kellari? Olkoon menneeksi! Minä jätän heille talon, laiturit, koko liikkeen! Meillä — sinulla ja minulla — meillähän on katu, voimmehan me kerjätä, sillä aikaa kuin ne roistot, joiden puolesta minä olen uhrannut enemmän kuin kenenkään muun, juovat meidän viinimme.»

»Isä, aivanhan sinä olet järjiltäsi.»

»Matkusta, Knut! Matkusta! Nämä heittiöt eivät saa sinua soaista! Minä en sitä salli. Minun suhteeni on saman tekevä. Minä olen tottunut siihen — mutta minä en suvaitse, että mikään likainen käsi koskettaa sinua. Matkusta! Surmatkoot minut, jos tahtovat, minä olen saanut kyllältäni.»

»Rauhoitu, isä. Pietari, tule; meidän pitää tehdä tästä loppu. Ja sitten puhutaan likemmin, isä.»

Holt pysähtyi käynnistään, kuin toiset olivat poissa. Hän oli hetkeksi leimahtanut, nyt hän taas näytti veltolta ja tylsältä.

Ulkona melu vaikeni. Holt kuunteli ja kuin hiljaisuutta kesti, meni hän viereiseen huoneeseen, josta saattoi nähdä talon edustalle. Hän meni ikkunaan. Knut lähti juuri pois muutamien työmiesten kanssa; Pietari kuljeskeli toisten keskellä ja puhui vilkkaasti heille. Holt aukasi ikkunan paremmin kuullakseen. Hän kuuli yksityisiä lauseita: »Hävetkää! — — Senkö annatte kiitokseksi, että hän on maksanut paremmat palkat, kuin kukaan muu työnantaja? — — Kuin onnettomuus uhkaa häntä, särjette te hänen ikkunansa?»

»Hän on pettänyt meidät!» huusivat muutamat rohkeimmista. »Niin seisoo lehdessä! Hän tahtoo saattaa meidät perikatoon, siinä seisoo.»

Holt kuuli taas Pietarin äänen. »Oohoh! Kelle hän sitten on tehnyt väärin? Kuka hänen kauttaan on jotain kadottanut? Oletko sinä, Jensen? Tule tänne, ukkoseni, ja tee selkoa puolestasi. — Sinä tulit lääninvankilasta, muistatko. Ei kukaan tahtonut antautua tekemisiin sinun kanssasi. Sinulla ei ollut työtä ja sinä näit nälkää, kuin Holt otti sinut huostaansa. Nyt sinulla on oma talo. Tai sinäkö, Berg? Sinä pyysit turhaan muilta apua; sinä et ollut oikeauskoinen. Kuka antoi sinulle työtä? — — Tai sinäkö, Hansen? Missä sinä olit, kuin Holt otti sinut? Köyhäintalossa, ukkoseni. — Ei, kas vaan, Hövig kulta, olethan sinäkin täällä! Mitä sinä olet kadottanut? Sinä olit vararikkoinen puuseppä, kuin sinä sait työtä Holtin tynnyritehtaalla — —»

Knut ja ne työmiehet, jotka olivat seuranneet häntä, tulivat takaisin. Holt näki Knutin nousevan penkille. Hän siis tahtoi puhua heille. Holt oikasihe. Knut osoitti liian suurta kunniaa noille ihmisille, mutta se ilahutti isää kuitenkin, eitä hänen poikansa tahtoi ajaa hänen asiataan, kukistaa vastustajat järkähtämättömällä logiikallaan, nöyryyttää nuo kiittämättömät ja antaa hänelle se kunnia, mikä hänelle oli tuleva.

Hän kurottautui kauvaksi ulos ikkunasta — ei tavukaan saanut mennä hukkaan.

Useimmat työmiehistä olivat vielä koolla Pietarin ympärillä; he eivät olleet huomanneet Knutia. Pietari yhä puhutteli heitä yksitellen, joka vaikutti tavattoman laimentavasti heidän rohkeuteensa, jotta todellakin näytti siltä, että nuoret sotilaat, jotka olivat toistaiseksi herenneet pommittamasta, pettyisivät paraimman toivonsa suhteen. Silloin tuli apu. Terävä, ohut ääni huusi: »Me emme, hitto vieköön, ole hänelle minkään velassa. Me kyllä tiedämme, miksi hän on auttanut meitä — että me äänestäisimme hänen mukaansa. Hän on maksanut meille!»

»Se on oikein!» yhtyivät toiset. Päät nousivat taas pystyyn. Nekin, jotka äskettäin olivat olleet niin nöyrtyneitä, että he olivat ottaneet sikarit suustaan ja tuskin uskaltaneet sylkeä, rohkaistuivat ja alkoivat räyhätä. Kuin he nyt huomasivat Knutin, kokoontuivat he hänen ympärilleen jotenkin uhkaavalla tavalla.

Holt seisoi henkeä vetämättä ikkunassaan. Nyt oli oikea hetki tullut. Knut saisi nämä ihmiset ymmärtämään ja tuomitsemaan oikein. Nyt hän saisi palkinnon kaikesta, mitä hän eläissään oli kokenut.

Äkkiä vetäytyi hän pois ikkunasta. Mitä se merkitsi? Knut oli sanaakaan sanomatta astunut alas penkiltä. Luopuiko hän siitä? Oliko hän ruvennut pelkäämään? Eikö hän uskaltanut puolustaa häntä? Tai — eikö hän voinut? —

Holtista tuntui siltä kuin hänen jalkansa olisivat kuihtuneet hänen allaan, kuin hän olisi hiljaa vaipunut alas syvään, pohjattomaan kuiluun. — —

Ulos ilmaantui sillä välin uusi mahti. Kaupungin poliisi oli tehnyt uhkarohkean päätöksen näyttäytyä. Uniformuihin puetut lähestyivät hitaasti ja varovaisesti. Mies, jolla oli hatussa leveä kultareuna ja joka oli erittäin hyväntahtoisen näköinen, luki hiljaisella äänellä kirjasta jotain, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kehoitti sitten kaikkia menemään kotiinsa. Työmiehet tuumivat, Vihdoinkin ehdotteli joku: »Poliisimestari eläköön!» ja tähän huutoon yhtyivät kohta kaikki muutkin. Kaikesta päättäen näytti tulevan oikein hauska loppu. Mutta tilit oli tehty sotajoukkojen suostumuksetta. Se ei suostunut siihen, että tie saaliiseen ja kunniaan siltä suljettiin niin silmittömällä tavalla, ja se vastasi eläköönhuutoon läpitunkevalla vihellyksellä. Samaan aikaan tuli likimmistä pensaista satamalla omenia ja monenlaisia juurikasvia järjestyksen ylläpitäjien päälle. Erääseen vihattuun poliisiin sattui omituisesti kehittynyt lanttu, joka komeetin kaltaiselta pyrstöllä varustettuna lentää suhisi ilman läpi.

Järjestysmiehet heti alkoivat ajaa takaa kapinoitsijoita, jotka huutaen ja nauraen vähän aikaa pitkittivät taistelua menestyksellä, pensaitten suojasta. Läimähtelevät sivallukset todistivat kuitenkin, että säännölliset joukot alkoivat käydä mieskohtaisiksi, ja joka kerralta pujahti yhä useampia kapinoitsijoita kadulle ja katosi. Viimein olivat virkapukuiset yksin taistelukentällä, saaliina muutamia hyvintunnettuja veitikoita.

Työmiehet olivat sillä välin poistuneet ja kultanauhaiset ajoivat katsojatkin ulos kadulle. Sen jälkeen asetettiin muutamia vahtia.

Surulliselta näytti linna ja sen puisto, kuin kaikki olivat poissa! Oli alkanut hämärtää; kylässä vilkkui tulia useista ikkunoista; satamassa loisti majakka. Kuu nousi taivaalle valkoisten pilvien takaa. Kummitteli puistossa sen valossa. Nämä raastetut puut, jotka äskettäin olivat notkuneet punaisten ja keltaisten hedelmiensä painosta, seista törröttivät nyt alastomat oksat ilmassa, kauhistuneina siitä, mitä oli tapahtunut. Valepenkit, jotka olivat olleet niin ylpeitä salaisesta voimastaan, ne viruivat jalat ilmassa pensastoihin kaadettuina. Kukkapenkit, joissa asterit äskettäin olivat loistaneet, näyttivät nyt hyvin tavalliselta perunamaalta, josta perunat oli korjattu. Linna itse oli pimeä ja kolkko ja näytti katselevan kaikkea kiukkuisen vihaisesti.

Holt oli selvinnyt huumauksestaan. Hän ei tahtonut antaa perää. Nyt oli kysymyksessä enemmän, kuin minkä puolesta hän koskaan oli taistellut — oli kysymyksessä pojan kunnioitus ja rakkaus.

Kuljeksien nopeasti edestakaisin pitkässä huoneessa, jonne kuuvalo pilkisti sisään hiljaisella huolestuneella tavallaan, alkoi hän tutkia omaa elämäänsä. Siten ei hän ollut koskaan ennen sitä tarkastanut. Jokaisessa ratkaisevassa kohdassa hän pysähtyi ja kysyi: Mitä Knut on tästä sanova? — — Hän meni kauvaksi takasinpäin ja oli vuoroin syyttäjänä, vuoroin puoltajana. Se tili, jonka hän äskettäin oli tehnyt asemastaan liikemiehenä, ei ollut mitään tämän rinnalla. Hän löysi valoisia kohtia, tekoja ja tunteita, joista hänellä oli kunniaa, ja hengitti keveämmin, kohotti päätään ja astui varmemmin. Mutta oli synkkiäkin muistoja. Oli tekoja, joiden täytyi tulla velkapuolelle, ja toisia epävarmoja, joista hän ei ollenkaan päässyt selville. — — Ilmestyi todistajia. Tuo musta mies, hänen entinen kumppaninsa — Vik —, oli ankarin. Hän uhkasi ja sanoi: »Menettelitkö sinä rehellisen miehen tavoin minua kohtaan?» — — Holt väistyi — se oli raskas, kieltämätön velkakuorma. — — Kas, tuossa on kalpea, hento nainen, jonka silmissä on katse ja suunpielessä piirre, jotka kertovat, mikä hänet saattoi onnettomuuteen: omituinen tunne valtasi aina hänen mielikuvituksensa. — Mitä hän sanoi: »Sinä valitsit minut turhamaisuudesta ja kostonhimosta. Sinä et minua rakastanut. Sinä pilkkasit minun 'hienoja tapojani', minun naisellista pelkoani, minun omantuntoni arkuutta ja kaikkea, joka oli minulle rakasta.» — Hän riensi eteenpäin, julkiseen elämäänsä. Siinä oli valoisampaa, hän saattoi näyttää työtä yhteiseksi hyväksi, taistelua oikeuden puolesta, mikä oli hänen kunniansa. Ja kuitenkin: juuri tätä kunniaahan häneltä tahdottiin ryöstää! — — Niinhän se oli, löysihän hän paljon, joka ei sietäisi Knutin tuomiota, ja joka kerran kuin hän kohtasi näitä epäilyttäviä seikkoja, hän niin masentui. Laskut eivät näyttäneet pääsevän tasapainoon. Tuskissaan koetti hän muutamia pieniä kepposia. Hän kirjoitti kaikki velat hienoilla, melkein näkymättömillä kirjaimilla, jottei niitä ehkä huomattaisi; hän jätti muutamia pois, joita hän tahtoi luulotella itselleen arvottomiksi, vieläpä hän muutti muutamia velkapuolelta omaisuuspuolelle. Mutta hän alkoi taas epäillä, koko seikka kävi niin sekavaksi, hän ei lopulta enää saanut siitä selvää. Äkkiä harmistuen, että hän tahtoi väärentää tilikirjoja, käänsi hän taas kaikki nurin: hän kirjoitti kaikki velat, vähäpätöisimmätkin, suunnattomilla kirjaimilla ja vähensi kaiken vastaavan niin vähään kuin mahdollista. Pääasiahan oli tilien rehellisyys: Knutin piti nähdä kaikki semmoisena, kuin se oli.

Kuului askelia portailta. Vielä kerran silmäili hän tilikirjat; hän epäröi taas vähän aikaa epävarmoja kohtia, muutteli ja korjaili — hän ei ollut vielä valmis, kuin Knut tuli viereiseen huoneeseen.

Holt laahasi itsensä sinne. Taas tuntuivat hänestä kaikki jäsenet kuihtuvan; hänen silmissään hämärti.

Knut paraillaan sytytti lamppua. Se mahtoi olla epäkunnossa, tai oli hänen kätensä epävarma, sillä kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän oli valmis.

Holt seisoi keskellä lattiaa ja katseli häntä pois kääntymättä.

Vihdoinkin oli lamppu sytytetty. Knut istuutui sohvaan ja pani kädet ristissä pöydälle.

»Nyt se on ohi, isä, he ovat poissa.»

Holt ei vastannut; eihän siitä puhe ollut.

Kesti hetkisen, ennenkuin Knut taas alkoi puhua. Viimein hän sanoi maltillisesti, mutta liikutettuna: »Sinun pitää myödä, isä, ja maksaa kullekin omansa.»

Holt katsoi hämmästyneenä häneen. Liikeasioistako hän tahtoi puhua. Hän unohti hetkeksi sisällisen tilintekonsa; kauppias heräsi.

»Ja alkaako alusta? Tiedätkö, mitä se merkitsee, Knut?»

Hän riensi pöydän luo ja otti kirjat, jotka olivat siinä.

»Kas tässä, Knut! Lue — sinä käsität kohta, ettei mikään järkevä kauppias —»

Knut keskeytti hänet. »Olkoon menneeksi. Minä uskon sinua mielelläni. Mutta onko ketään tässä kaupungissa, joka tahtoo auttaa sinua?»

»Minun asemani ei peloittaisi ketään.»

»Sinun asemasi. Mutta sinä itse. He eivät luota sinuun.»

»Ne, jotka voisivat auttaa, ovat minun verivihollisiani.»

»Isä — myö ja maksa.»

Holt katsoi alas: »Se on: saada meidät molemmat perikatoon.»

»No, miten vain tahdot. Minusta se on saman tekevä. Minä en kumminkaan käy firmaan osalliseksi. Minä en rupea liikemieheksi — minä huomasin sen äskettäin, kuin minä aioin puhua työmiehille. Minä ehkä kykenisin kuljettamaan uutisia laiturilta konttoriin, mutta mitään suurempaa — jotain asioimista elävällä tavaralla; esimerkiksi työmiehillä — — — ei, siihen minulta puuttuu jotain; minä vaivun velttona kokoon ratkaisevana hetkenä, jolloin suuren kaunopuheisuuden liikkeen suositukseksi pitäisi levitellä siipiään.»

»Knut, sano suoraan: sinä yhdyt äskeiseen huutoon», Holt sanoi vapisevalla äänellä.

»Minä luulisin, että meidän pitäisi jo heittää paraadit pois. Johan me kyllältämme olemme tervehtineet toisiamme hevosen selästä. Minä todellakin haluaisin nousta hevosen selästä alas, ja heittää pois uniformu, töyhtöhattu, hansikkaat, paraatimiekka ja koko romu. Sananen siitä, mitä on tapahtunut: Minä en luule, että sinä petät näitä ihmisiä, isä, siihen olet sinä liian viisas, mutta minä todellakin luulen, että sinulla on ollut näköpiirissä suurempi liike. Julkisesti tarkoitetaan työmiesten parasta, vapautta ja oikeutta, niinkuin toisella puolen katua, vanhoissa taloissa tarkoitetaan 'yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia'. Mutta jos tulee sisään pieneen, salaiseen takahuoneeseen, jossa oikeat kirjat ovat ja jossa oikea tilipäätös tehdään, niin huomaa, että tarkoitusperänä on ollut jotain aivan toista, kuin mitä ilmoituksessa sanottiin: sieltä löytää kalan, isä, kalan. — On niin tavattoman harvoja, jotka todellakin taistelevat sen totuuden lipun alla, jonka he ovat omakseen omistaneet — kaikkein, kaikkein useimmat ovat ihmisiä, joilla on suuret taipumukset kaupantekoon, ja sillä aikaa kuin he ovat suurten aatteiden palveluksessa, menee kalaa, kalaa mainiosti kaupan. — — — Katsopas, kuin minä seisoin tuolla alhaalla ja valmistauduin — minä vakuutan, oikein kauniiseen — lentoon, ja kuin minä silloin näin raa'an työmiehen, — hänellä olikin vielä niin pirullisen proosallinen, kimakka ääni — kuin hän ujostelemattoman hävyttömästi tunkeutui minun kauniiseen ajatusverkkooni, silloin minä äkkiä näin vaihtokaupan täydessä kukoistuksessaan suurten yritysten takaa, ja niin minä seisoin päistikkaa sinun omassa, pienessä perähuoneessasi — missä oikeat kirjat ovat — ja minun täytyi todellakin ihmetellä itseäni: Olinhan minä aina tiennyt, että sinunkin liikkeessäsi oli tämmöinen salainen huone, ja kuitenkin olin minä — hitto ties, mistä se oikeastaan tulikaan — pyrkinyt puhujalavalle rehenteleimään, ikäänkuin minä en olisi aavistanutkaan mainittua pientä solukkaa, ja ikäänkuin minä en koskaan olisi kuullutkaan, että sinäkin kerran olet pyrkinyt vanhojen talojen suosioon, yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä kai olin joutunut suunniltani — luulen minä — tästä narrimaisesta mellakasta, tai oli tilaisuus liian viehättävä — jossain syvällä minussa on kai pieni, auttamaton puhuja.»

Knut ei nähnyt isänsä kasvoja, jotka olivat lamppuvarjostimen peitossa. Hän ei nähnyt, että ne yhä kävivät kalpeammiksi, niihin tuli jäänharmaan ja sinisen välinen väri, että silmät ensin tuijottivat, ikäänkuin olisivat päästä olleet putoamaisillaan, mutta sitten kävivät hämäriksi ja tyhjiksi — hän katsoi ylös vasta, kuin käsi tavoitteli ilmasta näkymätöntä esinettä, liikutti lamppua ja sitten katosi, jonka jälkeen kuului raskas jysäys.

Knut oli samassa toisella puolella pöytää. Siinä virui isä kädet nyrkissä, suu auki, silmät kiinni. Knut tutki häntä nopeasti, otti lampun ja riensi ulos. Kohta hän tuli takaisin ja toi vettä; Katriina seurasi häntä. He saivat pyörtyneen sohvalle nostetuksi ja hautoivat hänen ohimoitaan.

»Jumala meitä armahtakoon — he ovat hänet tappaneet», Katriina huusi.

»Minä, Katriina, minä sen olen tehnyt.»

Katriina katsoi kauhistuneena häneen.

»Istukaa hänen luonaan; minä juoksen apteekkiin.»

Kuin Knut tuli takaisin, istui Holt nojatuolissa. Hän näytti väsyneeltä ja hänen äänensä oli vähän käheä. Katriina oli lähtenyt huoneesta.

»Minä en enää siedä mitään», hän sanoi, »loppuun kulutettu, loppuun kulutettu, Knut; minun päätäni huimasee pienimmästäkin ponnistuksesta.»

Knut heittäytyi isänsä tuolin eteen ja tarttui hänen käteensä. »Anna anteeksi», hän kuiskasi.

Holt heilutti hiljaa päätään.

»Tiesinhän minä, että sen piti tulla», hän sanoi. »Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon paljon kaduttavaa. — — Mutta sinun pitää tietää, että vaikket sinä koskaan olisi — sanonut — noita sanoja, niin olisin minä kuitenkin nyt puhunut suoraan sinun kanssasi.»

»Älä vaivaa itseäsi, isä — ainahan me voimme —»

»Ei, juuri nyt. Minun pitää saada sanotuksi kaikki, kaikki. Ajattele, ettemme me koskaan ole puhuneet peittelemättä toisillemme. — — Minusta tuntuu joskus, Knut, että me elämme niinkuin ei meillä olisi mitään tekemistä toistemme kanssa — —»

Knut, joka oli noussut seisomaan, nyykäytti päätään. »Niin on. Siinä se juuri vika on, isä.»

Holt koetti nousta seisaalleen. »Minun täytyy aina kävellä puhuessani», hän sanoi. Hän astui ensin hitaasti ja kumarassa, kädet selän takana; mutta sen mukaan kuin hän puheestaan lämpeni, tuli hänen käyntinsä reippaammaksi, hänen ryhtinsä suoremmaksi. Hän puristi usein kätensä nyrkkiin ja huitoi niillä ilmassa.

»Sinä sanoit äsken sanan — minä olen kosinut mahtavia, sinä sanoit. Niin, Knut, se on totta, minä olen kosinut heitä, Jumala paratkoon. Ensi kerran minä sen tein pelastuakseni isäni kohtalosta. Minä en tahtonut niinkuin hän elää ja kuolla puoleksi halveksittuna seikkailijana rahvaan kesken, joka uskoo alttariviiniä, kummituksia ja pahoja silmiä. Minä koetin ensin tulla toimeen toisten avutta; minä tein työtä, jotta minä olin vähällä kaatua, ja vasta kuin siitä ei apua lähtenyt, aloin minä kuluttaa mahtavien portaita. Minä en onnistunut; minä en vielä ollut oppinut suurta, tuottavaa konstia, olemaan vaiti — olemaan vaiti, silloin kuin sinua poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin muita poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin tuhmuus vallitsee, kuin mielittelyä palkitaan ja epärehellisyyttä kullataan. Mutta minä opin paljon sillä ajalla. Minä opin, ettei kunnollisimpia auteta maailmassa, vaan notkeimpia, kesyimpiä, niitä, jotka äänettömimmin alistuvat hallitsevain tahdon alle, ja että satoja lahjakkaita, itsenäisiä henkiä menee hukkaan siksi, että he eivät voi oppia tätä vaitiolon konstia. Minä olen nähnyt toisen toisensa jälkeen itseäni huonompien juonittelevan, ryömivän, mielittelevän suosioon ja valtaan, myöden ja pettäen kaikki. Minä olen nähnyt näiden samojen ihmisten, jotka niin mainiosti osaavat tekeytyä hoikiksi paksujen joukossa, pääsevän valtaan, pääsevän muitten mahtavain pariin, jotka istuvat hiljaa yhteenliittäytyneinä estääkseen ketään edistymästä, jonka voimia ja rohkeutta he pelkäävät, — minä olen nähnyt näiden hoikkien nöyrien tulevan lihaviksi ja leveiksi ja vuorostaan auttavan toisia tukehuttamaan jotain, joka kelpaa. Kas, sitä minä olen nähnyt, ja minun mieleeni sameni suuttumusta, joka ei koskaan ole siitä lähtenyt; minä lupasin itselleni auttaa kaikkia, joita painetaan alas, joita masennetaan, ja minä vannoin kaikkia näitä mahtavia vastaan, jotka olivat polkeneet minun isääni, minua ja monia muita jalkainsa alle, sotaa, sotaa henkeen ja vereen. — —»

»Ja kuitenkin, Knut, kuitenkin kosin minä vielä kerran mahtavia. Silloin oli minulla itselläni mahtia, rahan mahti. Siihen olin minä päässyt taistelemalla uskomattomia vaikeuksia vastaan, ja siinä minä nyt seisoin, jossa minä tahdoin seista avatakseni täyttä totta ilmeisen tulen vihollistani vastaan. Silloin minun rohkeuteni lamautui — se on ainoa kerta minun elämässäni, kuin se on minulle tapahtunut — ja minä aloin taas kuluttaa mahtavien portaita. Ne olivat minun elämäni raskaimmat vuodet. Minun täytyi liikkua näiden ihmisten kesken, ilkialastomana ja nöyränä ja makeita sanoja huulilla, — minun, joka kihisin vihaa ja katkeruutta. Minun täytyi ottaa vastaan oppia ihmisiltä, joita etevämpi minä olin suuresti sekä ymmärrykseltäni että tiedoiltani! Minun, joka olen luotu taistelemaan, minun täytyi muuttua varovaiseksi, olla ilmaisematta epäkohtia, joita minä tulisesti halusin paljastaa ja poistaa, ja auttaa vastustajiani vahvistamaan ennakkoluuloja, joita minä halveksin. Minun pääni oli täynnä parannustuumia, joita minä monien vuosien kuluessa tehdessä työtä niin, että harvat sitä olisivat kestäneet, kaikenlaista puutetta ja vaikeuksia nähden, usein epätoivossa, lakkaamatta olin miettinyt ja yhä uudestaan punninnut, ja jotka olivat kalleinta, mitä minulla oli — ja sitten en minä uskaltanut antaa kenenkään aavistaa, että minun aivoissani oli ainoata ajatusta. Minussa riehui hurja halu taisteluun, taisteluun koko joukkiota vastaan — ja minun piti tukea hallitsevien arvoa. — — Tämä aika ei ollut minulle terveellinen, Knut, minä hukkasin jotain, jota ei ole helppo voittaa takaisin, ja minussa syttyi viha vastustajiani kohtaan, jota minä en koskaan ole saanut voitetuksi.»

Knut kuunteli kalpein huulin ja puristetuin nyrkin.

»Isä, minä en voi käsittää, että sinä koskaan olet voinut jälleen päästä pystyyn, niin häpeällisesti kiellettyäsi itsesi. Jotta sinä saatoit. Jotta sinä saatoit tehdä niin!»

»Niin — — jotta minä todellakin saatoin!» toisti Holt hiljaa ja katsoi eteensä hajanaisella katseella.

»Luopua taistelusta — nyt, sen minä voin ymmärtää — nauraa kaikelle, huolia siitä viisi! Mutta kerjätä, valehdella, olla heidän nöyränä palvelijanaan — — Isä, miksi sinä sen teit?»

»Niin — miksi?» toisti Holt samalla hiljaisella rukoilevalla äänellä. »Minulla oli poika —»

»Poikako? — — — Minunko tähden, minun — —!»

»Minä olin heikko, olin typerä, tein suuren vääryyden sinua kohtaan, minä tiedän sen: mutta se — se — oli todellakin hyvässä tarkoituksessa», änkytti Holt. »Ajattelehan vaan, mitä minä itse olin kärsinyt. Isäni nimi oli ensimäinen vastus, joka minua kohtasi elämäni tiellä, ja se pysyi sinä, niin kauvalti kuin häntä tunnettiin. Minä en uskaltanut jättää sinulle perinnöksi sitä vihaa, jonka minä tiesin itselleni lankeavan, minä en uskaltanut tahallani sulkea sinua kaikista noista kodeista, joissa sinä löytäisit, mitä minä en koskaan voisi sinulle antaa, ja erottaa sinut kumppaneistasi, jotka kyllä pian oppisivat karttamaan vihatun miehen poikaa. Minä aloin peljätä, kuin minä ajattelin, että kivesin koko sinun vastaisen elämäsi tien vaikeuksilla, joita voittamaan oikealla ajallaan minä itse en kykenisi sinua auttamaan. — — — Sinä olet minun ainoa poikani, Knut, ja minulle kalliimpiarvoinen kuin kaikki minun tulevaisuuden tuumani.»

Knutin pää oli kumartunut ja hänen katseensa laskeutunut alas. Hän astui lähemmäksi ja pani kätensä isän hartioille.

»Minä en koskaan aavistanut, mitä sinä nyt olet kertonut.»

Holt näytti kutistuvan kokoon poikansa käden alla; ei ollut hituistakaan jäljellä tarkkaa, taistelun haluista miestä. Nöyränä ja arkana seisoi hän Knutin edessä kuin tuomarinsa.

»Ei ole helppo tunnustaa sitä, Knut. Mitä muuta minä eläissäni olen rikkonut — noo, enhän minä ole olevinani mikään pyhimys — mutta tämä ja — ja vielä yksi — se, että —»

»Olisit sanonut minulle kaikki, isä.»

»Minä pelkäsin sinua, Knut. Ja minä luulin, että sinä mieluimmin tahdoitkin pysyä ulkopuolella.»

»Hävetä minun täytyy, että olen antanut sinulle syytä siihen luuloon», Knut sanoi ja syleili äkkiä isäänsä.

Holt pani ehdottomasti kätensä ristiin. Hänen ohuet huulensa vapisivat. Hän ei uskaltanut liikkua. Sen jälkeen kuin Knut oli tullut aikuiseksi, eivät he koskaan olleet hyväilleet toisiaan, tuskin kätelleet. Ja nyt hyväili Knut häntä, nyt, kuin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi. Hän pudisti hiljaan päätään.

»Minä en ole vielä valmis. Istu alas ja kuule edelleen.»

Knut istuutui ja Holt jatkoi.

»Minä en sitä kestänyt, enkä ollutkaan mitään saavuttanut. He eivät uskoneet minua ja siinä he tekivät oikein. Minä rikoin välit ja sitten —» tässä hän oikasihe ja näytti kynsiltä ja nokalta — »sitten, usko pois, minä purin puolestani. Sen minä sanon, että kun nämä mahtavat taas kohtasivat minut taistelukentällä, silloin he katuivat, että he olivat hyljänneet minut. He aavistivat, että minä kohta komentaisin sotajoukkoa. He tiesivät, että oli kyllälti vihastuneita pikkukauppiaita, käsityöläisiä, työmiehiä ja muita, jotka vaan odottivat päällikköä hyökätäkseen. Oli vuosikausien hillitty vastustuksen henki, joka oli ilmituleen hulmahtava minun ensi sanoistani. Tyytymättömät olivat kauvan sitten kehoittaneet minua rupeamaan heidän johtajakseen. Mutta minä olin kieltäytynyt — minun aikani ei ollut vielä tullut, meillä ei ollut aina samat tarkoitusperät, enkä minä uskonut kansaa Jumalan armosta ja muita puhetapoja. Mutta nyt minä tein varman päätöksen: minä rupesin heidän johtajakseen. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Knut: kala, kala. Sinä ajattelet, että minun olisi pitänyt seisoa yksin, ylpeänä ja riippumattomana. Se kuuluu suurelta, se on totta; mutta mitä minä olisin saanut aikaan? Ne, joitten puolesta minä taistelin, olisivat pettäneet ja pilkanneet minua ja ne, joita minä vastustin, olisivat arvelematta polkeneet minut jalkoihinsa, eikä kukaan olisi kaipauksen huokaustakaan minulle uhrannut. — Mutta jälkimaailma — jälkimaailma olisi suonut minulle oikeutta! Pulma on siinä, ettei jälkimaailma olisi koskaan saanut mitään tietää Arne Holtista. Minulla ei ollut mitään suuria ajatuksia kirjoihin pantavana, jotka voisivat kertoa minusta; minä olin vain käytännöllinen mies, joka näin, että pieni kaupunki huokaili ahtaimman perheherruuden alla, joka koskaan on sortanut pientä yhteiskuntaa. Minä tunsin useita, jotka kärsivät sen kautta vääryyttä, minä näin epäkohtia, jotka minua liikuttivat, ja minä olin varma, että jos minä pääsisin valtaan, minä voisin tehdä jotain hyvää näille pikkuihmisille, jotka olivat vaiti ja kumarsivat, mutta hiljaisuudessa kirosivat itsevaltiutta. Minä ehkä olen käynyt liian kovakätiseksi — minä en ehkä tarpeeksi huoli hienommista vaikuttimista, minä myönnän sen. Sitten minä tartuin peräsimeen ja niin sitä aljettiin. Minä olen aina rakastanut taistelua, avonaista, armotonta taistelua, niin, minä myönnän sen, minä olen ehkä liiaksikin rakastanut sitä. Vasta kuumassa, tulisessa taistelussa olen minä oikein tuntenut voimani, ja nyt minä sain, mitä minä tahdoin.»

Ja sitten hän kuvasi kaikkia niitä tuimia otteluita, joissa hän oli ollut pikkuporvarien väsymätön puheenjohtaja, vanhojen talojen säälimätön ahdistaja. Hän eli kaikki uudestaan. Hänen silmiinsä tuli sama terävä, läpitunkeva katse, jonka hänen vastustajansa tunsivat niin hyvin, hän astui varmoilla, jäntevillä askelilla — joka lihas oli vireissä. Hän näytti amiraalilta komantosillalla kanuunain jyristessä. Muisto niistä monista kerroista, jolloin hän oli taistellut ylivaltaa vastaan, teki hänet melkein kauniiksi.

»Olkoon menneeksi», hän sanoi lopetettuaan kertomuksensa, »etten minä saa sijaa paraimpien joukossa, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloa ja vääryyttä vastaan — olkoon menneeksi, että minä saan viimeisen paikan, hyvin halvan paikan, semmoisen, jota monet halveksivat. Se on minusta saman tekevä. Suuria asioita en minä ole aikaan saanut, se on totta; mutta joku, jota minä olen auttanut, on minua kuitenkin kiitollisena muistava. Maailmanparantajan tehtävää en minä saanut; mutta tässä pienessä yhteiskunnassa olen minä herättänyt uusia voimia vireille ja pannut useampia kuin yhden hyvän asian alkuun. Monet sen muistavat minusta. Ja niin minä sanon: jos minun taas olisi valittava, — minä valitsisin, niinkuin minä silloin valitsin, hetkeäkään arvelematta.»

»Ja työmiehet sitten, jotka minä muka olen ostanut. Minä olen tahtonut heidän parastaan, Knut. Minä olen itse ollut työmiehenä ja tunnen heidän tilansa. Minä en ole tahtonut auttaa heitä herruuteen, jota he vain käyttäisivät väärin; minä en ole ladellut heille korupuheita. Mutta minä luulen, että meidän työmiehemme saattaisivat olla sata kertaa kunnollisempia, kuin he ovat; minä luotan parempiin kouluihin ja parempiin työtapoihin, ja minä luulen, että minä kaikessa puutteellisuudessani olen tehnyt kokeita, jotka ansaitsevat huomaamista. Mutta minä olen hankkinut heille talon ja antanut heidän äänestää tahtoni mukaan. Se on minun syntini. Mutta kelle minä sillä olen tehnyt väärin? Minä en ole yllyttänyt heitä, enkä uhannut heitä. Heistä tuli minun liittolaisiani, se on totta, mutta olihan heidän oma asiansa kysymyksessä. Minä olen käyttänyt omaa valtaani kukistaakseni vanhojen talojen itsevaltiutta. Mutta kuka siitä hyötyi? Kysy keltä tahansa, olenko minä hankkinut itselleni etuja. Mutta mitä minä olen tehnyt, jota minä en koetakaan puolustaa ja joka nyt on saattanut koko minun liikeasemani vaaraan: minä olen vihannut vanhoja taloja ja heidän liittolaisiaan enemmän, kuin minä olen rakastanut niitä, joitten puolesta minä olen taistellut. Minä olen satoja kertoja saattanut oman asemani kauppamiehenä vaaraan siksi, etten minä voinut sietää sitä ajatusta, että nämä ihmiset jälleen pääsisivät valtaan, vaikkapa vaan yhdeksikin hetkeksi. Ja nyt oli vaara suurempi kuin koskaan. Minun olisi pitänyt tällä vaikealla ajalla pienentää liikettäni. Mutta minä tiesin, että työmiehet, jos minä vähensin heidän palkkaansa vaikka yhdellä killingilläkin, olisivat unohtaneet kaikki, mitä minä olin tehnyt heidän hyväkseen, ja että he uhatakseen tai kostaakseen antaisivat minun vastustajani palkata itsensä ja auttaisivat heitä voittoon. Ja sitä minä en saattanut sietää. Minä sanoin itsekseni: menköön myttyyn kaikki tyyni sitten perästä päin, mutta vaalien ajan minä tahdon pitää käymässä täydellä höyryllä. Siinä on kala: se ei ollut työmiesten tähden, kuin minä koetin pitää kaikkea pystyssä, vaan siksi, että minä mieluummin tahdoin sortua, kuin väistyä noitten ylpeitten heittiöiden tieltä!»

»Siinä on totuus, Knut. Minä en tähän asti ole luullut, että minun tarvitsisi hävetä, mitä minä olen tehnyt. Mutta kuin minä kuulin huudot tuolta ulkoa, silloin minä sen ymmärsin: sinun ja minun pitää erota. Sinun ei pidä tarvita laahata minun entisyyttäni. Se voi olla hyvä kyllä minulle, mutta ala sinä uuden lipun alla. Siksi, — niin raskaalta kuin se minusta tuntuukin, sanon minä vieläkin: matkusta, etsi suurempia vaikutusaloja, sinun täytyy ja sinä voitkin saavuttaa korkeimman. Anna, minä sitten koetan pitää pystyssä viimeisiä jätteitä haaksirikon jälkeen. Jos sinun käy hyvin, olen minä tyytyväinen.»

Knut istui pöydän ääressä, käsi posken alla.

»Jos minä olisin matkustanut vähemmän, isä, niin olisin mahdollisesti toimittanut vähän enemmän. Olisin joka tapauksessa jättänyt nuo onnettomat, ylpeät sanat sanomatta. Niinkuin minulla olisi oikeutta nuhdella sinua jostain, minä joka —»

Hän nousi äkkiä ylös.

»Ei, isä, nyt en matkusta. Minä rupean sittekin firmaan osakkaaksi. Minä en ole koskaan tehnyt työtä, isä, tai tehnyt työtä ajottain, se on minun onnettomuuteni. Mutta siinä pitää tapahtua muutos. Mitä minä tarvitsin, on nyt tapahtunut: me olemme tulleet köyhiksi. Jos me voimme pitää liikettä pystyssä, niin se on hyvä — jollemme, niin me muutta melutta suljemme kaupan ja alamme alusta.»

»Niinkuin sinä tahdot, Knut. Minä astun iloisena uppoavaankin laivaan, kuin sinä komennat.»

»Isä, tarkemmin ajatellen oli tämä mellakka sentään onneksi —»

Palvelija ilmoitti, että kaksi herraa pyysi saada puhua Holtin kanssa.»

»Käske heitä tulemaan tänne.»

Kohta sen jälkeen koputettiin. Holt meni ovelle.

»— Iltaa», kuului ulkoa matala ääni. »Voisiko saada puhutella teitä, Holt?»

Holt tirkisti, kumarsi, tirkisti ja kumarsi.

»Ky-yllä — luonnollisesti — olkaa niin hyvä — Jumala paratkoon —»

Sisään astui se, joka ei koskaan puhunut äidinkieltään, »konsuli», ja toinen, joka konsulin hääpäivästä oli tullut hänen ystäväkseen, diplomaatti Stubb.

He antoivat molemmat Holtille kättä. Sitten sanoi Stubb, joka kielellisten vaikeuksien vuoksi johti puhetta:

»Saammeko me puhua erittäin teidän kanssanne, Holt?»

Holt alkoi taas tirkistellä ja kumartaa, hapuili vähän hämillään ympäri huonetta, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain, pääsi viimein selville, että se oli tulta, ja se kädessä aukasi hän oven viereiseen huoneeseen: »Olkaa hyvä, hyvät herrat.»

Knut kuuli, että Stubb johti puhetta. Tuon tuostakin kuului konsulin basso, ja lopuksi Holtin korkea ääni.

Äkkiä avattiin ovi. Holt tuli sisään rientäen. Hänen kasvonsa loistivat voitonriemusta. Kuin hän oli sulkenut oven jälkeensä, sanoi hän: »Knut sinä kysyt: onko ketään, joka tahtoo auttaa minua? Tiedätkö, mitä nämä herrat tahtovat? Lainata minulle tarvittavat rahat.»

»Se ei saa tapahtua, isä. Se on kaunista — hyvin kaunista miehiltä, jotka ovat sinun vastustajiasi — mutta et sinä tekisi kauniisti, jos käyttäisit hyväksesi heidän jalomielisyyttään.»

»He luonnollisesti otaksuvat, että asema on semmoinen, kuin miksi minä olen sen ilmoittanut. Muuten olen minä ilmoittanut heille, että sinä olet minun kumppalini. Kutsunko minä heidät tänne?»

Herrat kutsuttiin sisään. Knut toisti arveluitaan. Stubb vastusti niitä kiivaasti. Hän vakuutti, että ajatus oli konsulin, jonka kauppakuntoa ei kukaan uskaltane epäillä. Hän oli tullut Stubbin luo ja oli — »niin, suokaa anteeksi, konsuli, mutta se oli hyvin kummallisella kielellä» — selittänyt hänelle, että se oli kaupungille korvaamaton vahinko, jos Holtin täytyisi lopettaa liikkeensä. Hän ei tuntenut ketään, joka voisi jatkaa sitä liikettä menestyksellä; hän luotti järkähtämättömästi Holtin kunnollisuuteen ja varmuuteen.

Holt katsoi poikaansa. »Kuuletko sinä», näytti hän sanovan.

Knut taipui viimein. Hän suostui käyttämään molempien herrain tarjousta, jos niin tarvittaisiin, ja he, tutkittuaan asianlaitaa, huomasivat jatkamisen vaarattomaksi.

Kuin he olivat menneet, Holt hieroi käsiään: »Sinä voit olla varma, etteivät he minun kauttani tule mitään kärsimään — mutta näethän, on niitä sentään niitäkin, jotka luottavat minuun.»

He alkoivat tuumia tehdä ja olivat niin innoissaaan, etteivät edes huomanneet, että Katriina oli tullut sisään. Hän kysyi, mihin hän kattaisi pöydän — asuinhuoneessahan kaikki oli hävitetty.

»Mitä sinä arvelet Knut? Emmekö syö täällä ylhäällä?» Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.

»Isä», Kuut alkoi vähän hämillään, kuin hän oli mennyt; »älä pane pahaksesi; mutta minun tekisi mieli jotain sanoa: Miksi sinä et mene naimisiin Katriinan kanssa?»

Holt kävi tulipunaiseksi. »Ei, Knut, minä vakuutan sinulle kunniani kautta — hän on todellakin kunnon ihminen.»

»Juuri sen minäkin olen huomannut. En minä mitään pahaa tarkoittanut.»

Holt kalisutteli kynsillään hampaitaan:

»Minä luulin — — ettet sinä sitä tahtoisi — ja Katriina ei tahdo ilman sinun suostumustasi.»

Katriina tuli takaisin ja kattoi pöytää.

»Sinä valmistat vaan kahdelle sijaa, Katriina», Knut sanoi. »Etkö sinä syö meidän kanssamme?»

Katriina jäi ensin seisomaan jäykkänä kuin kanki, lautanen kädessä ja kävi ensin hyvin kalpeaksi, sitten niin punaiseksi, kuin ainoastaan hyvin naivit ja hyvin verevät ihmiset saattavat tulla. Hän katsoi ensin peljästyneenä Knutiin, sitten Holtiin. Knut oli sanonut »sinä» ja pyytänyt häntä syömään heidän kanssaan, ja nyt nyykäytti Holt puoleksi hämillään hänelle. Hän pani lautasen pois, vaipui tuolin reunalle ja alkoi kuivata silmiään ja pureskella huuliaan, jotka värähtelivät omituisella tavalla hänen taistellessaan itkua vastaan.

»Knut tarkoittaa —» alkoi Holt ja katsoi levottomasti poikaan, joka samassa puuttui iloisesti puheeseen:

»— että meidän tänä iltana pitää juoda lasi viiniä yhdessä, meidän kolmen.»

»Aivan niin. Sitä, oikealla, jossa on keltaista lakkaa, Katriina — — ha, ha. Tuo silten ruoka sisään.»

Katriina koetteli hymyillä, mutta kyyneleet saivat ylivallan ja hän riensi pois.

Pöytä oli katettu, ja he istuivat kolmen kesken — Katriina tuolinsa äärimmäisellä reunalla ja palaistakaan koskematta. Hän leikitteli vaan veitsellä ja keksi aina jotain noudettavaa. Vihdoin tarttui Knut lasiinsa ja sanoi:

»Niin, nyt me, isä ja minä, tahdomme kiittää sinua, Katriina, kaikista näistä vuosista, joina sinä olet meille molemmille hoitanut vierasta taloa niin hyvin. Nythän se kohta tulee sinun omaksesi —»

Mutta silloin oli Katriinan vastustusvoima lopussa. Hän nyyhki, niinkuin olisi puhuttu hänen omista hautajaisistaan, ja sai töin tuskin sanotuksi kuulumattoman kiitoksen. Sitten hyökkäsi hän ulos. Kuin hän taas tuli takaisin, loistivat hänen punakat, pulleat kasvonsa kiiltävien poskien äärimmäisiä reunoja myöten.

Syötyä istuutui Katriina vaatimattomasti nurkkaan neule käsissä. Pian hän kuitenkin toivotti hyvää yötä ja meni huoneeseensa, jossa hän jatkoi itkuaan ja hiljaisuudessa kiitti Herraa siitä, mitä oli tapahtunut, ja tutki syntistä sieluaan vieläkin ankarammin kuin tavallisesti.

Kuin isä ja poika jälleen olivat yksin, sanoi Knut: »Sinä et koskaan ole kertonut minulle mitään äidistä.»

Holt pani piippunsa pois ja oli vaiti vähän aikaa.

»En, mutta minä ajattelin häntä tänään. Sinä ehkä tiedät, että hän oli Vikin morsian, kuin minä —?»

»Niin, minä tiedän — kaikki.»

Holt hengitti syvään.

»Hän ei ollut onnellinen», hän sanoi. »Hän oli kaikkea, mitä minä en ollut: hieno, arkaluontoinen, pelkäsi taistelua, rakasti satuja ja runoja ja semmoista, josta minä en välitä. Minä en ymmärtänyt häntä, enkä koettanut ymmärtää. Mitä hänessä kaikkein vähimmin voin käsittää, oli se, ettei hän koskaan suuttunut, ei koskaan vastustanut, ei koskaan moittinut minua mistään. Tätä hurskautta, hiljaisuutta minä pidin halveksimisena, joka minua ärsytti. Ja sitten oli hänellä tapana katsoa minua silmiin — — aivan tyynesti ja lempeästi, mutta se katse tunki minuun, se pakoitti minun omaa tuntoani puhumaan ja ajamaan hänen asiaansa niin, että se minua suututti kaksin kerroin, etten minä voinut puolustaa itseäni. Näetkös, Knut, minä uskon rangaistusta jo tässä elämässä. Minun rangaistukseni on ollut, että minä, sinun varttuessasi, olen kaivannut ja ikävöinyt juuri sitä, mitä hänellä oli ja jota sinulta ei saanut puuttua. Hän oli Kornelian kaltainen, Knut — —»

Oli myöhäistä, kuin isä ja poika erosivat. Kuin Knut oli mennyt, alkoi Holt riisuutua. Hän oli riisunut päältään nutun ja saappaat ja pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin ja täyttänyt piippunsa istuakseen lukemaan, niinkuin hänen tapansa oli, kappaleen Darwinista ennen maata menemistään, kuin soitettiin portilla. Vähän ajan perästä tuli palvelija ja ilmoitti, että ulkona oli mies, joka tahtoi puhua hänen kanssaan.

»Tähän aikaan! — No, tulkoon sisään.»

Kuului raskaita askelia portailta, joku hapuili kädensijaa, ovea lyötiin kaksi kertaa koko nyrkillä, ja sitten tuli sisään kippari semmoisena kuin hän oli ollut laivassaan sinä myrskyisenä sunnuntaina, jolloin Holt oli käynyt Vikin luona.

Holt löi kätensä yhteen ja jupisi: »Hitto senkin vieköön! Hänet minä olin aivan unhottanut.»

Hän ei päästänyt toista puhumaan. »Oletko sinä valmis?» hän kysyi.

»Olen; me vain odotamme tuulta. — Täytyykö hänen olla muassa?»

Holt pureksi vimmatusti alahuultaan.

»Mistä hinnasta hyvänsä.»

»Mutta jos hän nyt koettaisi —? Hän on aivan raivoissaan.»

»Hänen täytyy mukaan.»

»Hyvä.»

Mies meni. Holt vaipui nojatuoliinsa. Se nuoruuden ja ilon hohde, joka äskettäin oli näkynyt hänen kasvoillaan, oli taas kadonnut. Häntä oli äkkiä muistutettu kesken eräisestä tehtävästä.

XII.

Höjsen rehenteleikse. »Maakunnanlehti» oli jälleen »unohtanut velvollisuutensa totuutta ja yleisöään kohtaan», ilmoitti hänen lehtensä. Kaukana siitä, että laivanisäntä Holtin liike oli vaarassa, hän oli päinvastoin näinä päivinä solminut uusia sopimuksia muutamien, kaupungin luotettavimpien miesten kanssa. Toimitus itse oli aina varmaan ollut vakuutettu j.n.e.

Björnholt hyökkäsi raivostuneena Vildhagenin luo ja haukkui häntä kauheasti. Kirkkoväärti aivan nolostui. »Kuka on koskaan kuullut, että ne miehet olisivat auttaneet vastustajaa?» hän sanoi.

Ei Björnholt myöskään saanut mitään työväen liikkeestä. Muutamia päiviä mellakan jälkeen tulivat johtajat Holtin luo pyytämään anteeksi ja tarjoutumaan korvaamaan hänelle tullutta vahinkoa. He kävivät sen jälkeen Björnholtin luona ja olivat siinä tilaisuudessa niin nenäkkäitä, ettei hän sen jälkeen uskaltanut käydä ulkona pimeän tultua.

Knut teki ahkeraan työtä isänsä konttorissa. Vanha Holt huomasi ylpeydekseen, kuinka ahkera hän oli, ja että hänen mielentilansa kävi yhä paremmaksi, työn ja vaikeuksien karttuessa. Hän on minun poikani, hän ajatteli.

Holt itse oli vähän hajamielinen. Häntä näytti suuresti huolestuttavan, ettei yksi hänen laivoistaan päässyt lähtemään tyynen vuoksi. Eihän sillä mitä kiirettä ollut, Knut lohdutti, mutta Holt näytti olevan toista mieltä.

Knut ja Kornelia tapasivat toisiaan tiheään Pietarin ja Hannan luona. Eräänä iltana kuin he olivat lähteneet ystäväinsä luota tavallista vähän aikaisemmin, jäivät he vähäksi aikaa kadulle kävelemään. Ilma oli kylmä ja kirkas, maa oli kovaksi jäätynyt, kuuvalo välkkyi jääpeitteisissä rapakoissa, jotka edellinen sadeaika oli synnyttänyt moniin vesisäiliöihin, jotka olivat kaupungin kaduille ja toreille omituisia. Oli lukematoin joukko luistinratoja, joilla poikia ja tyttöjä joukottain kiiteli nauraen ja huutaen. Pitkillä välkkyvillä radoilla oli vastustamaton viehätysvoima. Tyttöjä kori kainalossa ja poikia kääry kädessä pysähtyi matkallaan leipuriin tai kauppiaaseen, he katselivat ensin niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään asiaa, tai niitä, jotka kiusaus jo oli voittanut, menivät, jäivät taas seisomaan, koettelivat laskea yhden ainoa kerran liukua — ja olivat hukassa. Leipuri sulki puotinsa ja kauppias myös; mutta luistinradat täyttyivät yhä täydemmiksi, ja kuu katseli hymyillen riemuitsevaa nuorisoa, jonka se oli viekoitellut kiusaukseen valaistessaan lätäkköjen kiiltävät pinnat oikein välkkyviksi.

Knut ja Kornelia kävelivät käsitysten edestakaisin mutkikkailla kaduilla ja puhelivat omasta onnestaan ja rakentelivat tuulen tupia. He hyyräsivät huoneita ja sisustivat niitä. He katselivat talouskauppojen valaistuja ikkunoita ja valikoivat ehdolle.

Äkkiä purskahti Knut nauramaan.

»Mitä nyt?» Kornelia kysyi.

»Minun täytyy nipistää itseäni käsivarteen saadakseni tietää, että se todellakin olen minä itse, joka tässä kuljeksin ja olen taloudellinen ja olen niin kerrassaan kiintynyt siihen, mikä minusta rikkaana ollessa oli niin selittämättömän ikävää. Minä alan horjua uskossani kostoon. Minä olen yhtä aikaa saavuttanut kahdenlaisen onnen, minä olen voittanut sinut ja minun on täytynyt ruveta työtä tekemään. Todellakin, minä en ole sitä ansainnut.»

Kornelia veti häntä jäälle, joka oli jätetty tyhjilleen, ja samalla lumous oli vallannut heidätkin. Puoleksi hilliten nauruaan ja kaikenlaisia leikkipuheita puhuen he leikkivät lasten leikkiä. Hyväksi onneksi oli paikka, jossa se tapahtui, aivan tyhjä. Mitähän pikku kaupunki olisi saanut ihmetelläkseen, jos heidät olisi huomattu: Kornelia Vik, Jaakko Vikin kunniallinen tytär oli laskenut liukua henttunsa kanssa kirkkomäellä.

Nyt ainoastaan vanhat talot näkivät heidät. Mutta näiden kunnianarvoisten rakennusten silmät säihkyivätkin oikein tulta sitä nähdessään, eikä kuukaan ollut kokenut sen tapaista tässä arvokkaassa kaupungissa.

He astuivat edelleen ja jatkoivat keskusteluaan. Joka kerran kuin he tulivat ajatelleeksi, miksi heidän täytyi kuljeksia kadulla tuumiaan tuumimassa, eivätkä voineet yhtyä Kornelian kodissa, puhuivat he hiljaa ja vakavasti. Mutta pian he taas häipyivät tulevaisuuteen ja olivat iloisia ja toivoivat, ja kuin he erosivat Vikin talon kohdalla, oli heillä mielet täynnä onnellisia unelmia.

Knut istuutui huoneeseensa tultuaan työpöydän ääreen. Hän ei koskaan tehnyt joutuisammin ja paremmin työtä, kuin tultuaan kotiin Korneliaa tapaamasta, Hän oli ehkä istunut tunnin ajan kuin portinkelloa soitettiin. Sen jälkeen kuului askelia portaissa. Portti avattiin. Hän luuli tuntevansa isänsä äänen, joka kysyi: »Kuka se on?» — Sitten oli hiljaa hetkisen. Sitten seurasi kimakka huuto — se mahtoi tulla naisesta —, ja sitten kuului taas miehen ääni, ensiksi hiljaa uhaten, sitten kehoittaen, rukoillen. Naisen ääni kävi kuitenkin yhä voimakkaammaksi ja kimakammaksi, sitten kuului temmellystä ja jysäys, kuin olisi painiskeltu. Äkkiä yhtyi puheeseen toinen miehen ääni, matala ja karkea, Samassa päästi nainen niin epätoivoisen hätähuudon, että Knut, joka oli noussut ja seisoi ja kuunteli, otti lampun ja riensi ulos.

Kuin hän oli tullut puolitiehen portaita alas, kuuli hän matalan miehen äänen sanovan: »Minä en voinut siihen mitään, Holt; hän oli metsäkissaa pahempi. Hitto tietköön, miten hän pääsi ulos ja sai haltuunsa ruuhen.»

Alhaalla porraskäytävässä oli puolipimeä. Alimmalla portaalla oli lyhty ja valaisi puhujan vaskenkarvaisia kasvoja, hänen suurta nahkahattuaan, joka ulottui alas korville, ja hänen karkeata islantilaista villapaitaansa, Knut tunsi hänet isän kippariksi. Nostaen lamppua astui hän muutamia portaita alemmaksi ja huomasi silloin myöskin isänsä, joka seisoi — paljain päin ja yönutussa — kumartuneena naisen yli, joka oli polvillaan portailla ja riippui kiinni käsipuissa.

Kuin vanha Holt kohotti päätään ja huomasi poikansa, pääsi häneltä kumea, ähisevä huuto. Hän väistyi takaperin portaita alas kuin kauheata näkyä. Samassa kohottautui myöskin nainen, tuijotti hetkisen suurilla säihkyvillä silmillä Knutiin, huusi sitte hänen nimensä oudolla lausumistavalla, lensi portaita ylös ja heittäytyi hurjasti hänen kaulaansa, jolloin Knut pudotti lampun, joka sammui ja meni murskaksi.

Yläosassa portaita, jossa vieras nainen riippui Knutissa, nyyhki ja lausui käsittämättömiä sanoja, oli aivan pimeä. Alapäässä loisti lyhty himmeästi. Kippari seisoi kädet housuntaskuissa ja katsoa tuijotti välinpitämättömänä eteensä. Holt oli istuutunut alimmalle portaalle. Niinkuin hän siinä istui kyyryssä, ohkaiseen yönuttuunsa käärittynä, pitkä selkä koukussa ja pää peitossa, näytti hän apinalta.

Vieras nainen yhä nyyhki ja huusi. Tuontuostakin pui hän nyrkkiä alhaalla oleville ja vilkkui heihin kuin metsän peto.

»Valaise meitä, isä», Knut kuiskasi — kuului siltä kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Mutta Holt ei kuullut mitään. Hän istui kädet ristissä, vavisten koko ruumiissaan ja jupisi: »Nyt se on mennyttä, nyt se on mennyttä.» Vasta kuin Knut kolmannen kerran puhutteli häntä, nousi hän ylös ja otti lyhdyn. Kuin hän meni kipparin sivu, sanoi tämä: »Minulla kai ei ole enää mitään täällä tekemistä?» Holt ei vastannut; hän katsoi häneen tylysti ja astua tallusti toisten edellä ylös portaita ja sisään.

»Pyydä Katriinan tuomaan tänne lamppua», Knut sanoi. Holt pani lyhdyn pöydälle ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.

Knut seisoi nojautuen pöytään. Hänen silmissään oli tylsä katse, huulet olivat valkeita ja vähän auki; hän näytti siltä, kuin hän kärsisi huumaavan lyönnin vaikutuksista. Toisen kerran toisen perästä vavahteli hän vilusta.

Vieras nainen astui edestakaisin ja huitoi kiivaasti käsillään puhuessaan. Se oli lyhyenläntä, täyteliäs ja miehekkääntarmokas olento. Hänellä oli rusettava iho, karkea, pikimusta tukka ja tumma haiven ylähuulella. Hän oli puettu lyhyeen, englantilaiseen matkapukuun, vaate karkeata, värit koreita. Nutussa oli runsaasti taskuja. Skotlantilainen plaidi, jonka toinen kulma oli olkapäähän kiinnitetty, viilsi toisesta kulmastaan maata. Kaapu, jota hän oli pitänyt päänsä päällä, oli valunut alas selkään. Hänen pukunsa oli hyvin risainen ja likainen, toinen käsi oli verinen. Astuessaan edestakaisin nopeilla, lujilla askelilla ja kiihkeästi hengittäen ja täyttäen huoneen kovalla myskin hajulla, repi hän ensin plaidin päältään ja lennätti sen lattialle, sitten kaapun ja nutun. Vihdoin repäsi hän yhdellä tempauksella hameen röijyn auki, niin että napit vierivät lattialle. Hän puhui yhtä mittaa, kieltä, joka oli norjaa sanavarastoltaan, mutta ääntämistavallaan muistutti puolta tusinaa muuta kieltä. Tuontuostakin hän pysähtyi, syöksähti Knutin luo, heittäytyi hänen kaulaansa ja hänen jalkainsa juureen ja hypähti taas ylös vahtien ovea.

»Minä olen etsinyt sinua kaikista maista, Ranskan kautta Englantiin, Espanjasta Portugaliin. Minä olen laulanut, tanssinut, ratsastanut, kerjännyt, valehdellut, varastanut — oh, minä en tiedä, mitä kaikkea minä olen tehnyt löytääkseni sinut. Lissabonissa minä menin talosta taloon etsien sinua tai sitä toista, kauppiasta — minä en muistanut hänen nimeään. Viimein minä löysin hänet. Hänen luotaan laivalle ja tänne. Sinä olit poissa, et koskaan tullut kotiin, sanoi se vanha mies —» hän pui taas nyrkkiään ovelle päin ja sylki — »Minä näin, että hän valehteli. Hän tahtoi antaa minulle rahaa, paljon rahaa, jos minä vaan matkustaisin pois. Mutta mieluummin minä tahdoin kuolla. Sitten panivat minut lukon taa laivassa. Minä olen koettanut karata — kerran minä hyppäsin järveen, — mutta minut saatiin aina kiinni. Vihdoin tänä iltana, kuin hän makasi — — minä löysin ruuhen, minä olen kiivennyt ylös kallioita pitkin — — katsos, käteni olen minä repinyt verille! Minä hiiviskelin kauvan talon ympärillä — minä luulin pääseväni pujahtamaan sisään. Ei. Minun täytyi soittaa — — sitten tuli hän — — me painiskelimme — se roisto! Voi, jos sinä et olisi tullut!» Hän riippuutui taas Knutiin ja valitteli: »Ethän sinä hylkää minua, petä minua — — tai —» Yhdellä hypyllä oli hän keskellä lattiaa ja näytti säihkyvine silmineen pelästyneeltä metsän pedolta — »Varo itseäsi, minä kostan, jos sinä sen teet!» — Sitten hän taas lähestyi lauhkeana kuin kyyhkynen, mielitellen: »Mutta ethän sinä, kultanen, herttanen, kaunonen —»

Knut ei saanut sanaakaan huuliltaan. Hän seisoi liikahtamatta. Se oli tullut hänelle niin odottamatta ja oli niin kauheata! Hänestä tuntui kuin hän olisi syössyt päistikkaa pohjattomaan kuiluun. Viimein hän sai sanotuksi: »Minä en ole tiennyt tästä mitään. — Minä olen tiedustellut kaikkialta — — minunhan täytyi luulla — —»

»Niin, niin. Kaikki menivät pohjaan, isä, kaikki, paitse minä ja kaksi merimiestä. — — Minä näin isän, ainoastaan pään, ei, ainoastaan silmät, sammuvat silmät — — voi, hyvä Jumala, minä näin ne sitten joka yö, kuin minä olin yksin — — mutta nyt on siitä jo niin kauvan, nyt minä en näe niitä melkein koskaan enää.»

Katriina toi lampun sisään. Vieras nainen katsoi häneen arasti ja taisteluun valmiina ja meni lähemmäksi Knutia.

»Järjestänkö minä huoneen?» Katriina kysyi Knutilta hiljaa, mutta toinen oli kuullut sen.

»Ei, ei, ei», hän huusi, »minä en tahdo olla yksin — vanha mies väjyy minua. Minä tahdon olla sinun luonasi, minä tahdon maata täällä, lattialla tai missä tahansa, mutta yksinäni minä en tahdo olla.»

Kesti kauvan, ennenkuin Knut sai hänet rauhoittumaan. Vihdoinkin näytti hän tyyntyvän ja meni antamaan Katriinalle kättä. —

— — Ulkopuolella hiiviskeli koukkuselkäinen olento melkein kuulumattomin askelin kaikissa käytävissä, portaita ylös ja alas, lakkaamatta edes ja takasin. Kuin Katriina oli lähtenyt huoneesta, pysähtyi hän usein oven eteen kuuntelemaan. Hän ei voinut eroittaa, mitä he sanoivat; hän kuuli vaan vieraan huokailevan ja itkevän, huutavan, rukoilevan ja uhkaavan. Kerran hän taputteli käsiään ja nauroi.

Katriina tuli takaisin ja Holt hiipi porraskäytävään. Ovi oli selki selällään; kylmä viima puhalsi sisään. Hän odotti alhaalla, kunnes kaikki oli hiljaa ylhäällä. Hän aikoi juuri mennä takaisin ylös, kuin joku astui alas portaita. Se oli Knut; hänellä oli päällystakki ja hattu yllä. Holt kätkeytyi nurkkaan siksi, kunnes poika oli mennyt ulos.

Knut kuljeksi maalitta katuja, samoja katuja, joita hän muutamia tuntia sitten oli kävellyt Kornelian kanssa ja rakennellut tulevaisuuden tuulentupia. Kuu paistoi niinkuin ennen kaikille kadun jäätiköille, jotka nyt olivat tyhjiä; taloista katseli siellä täällä joku himmeän keltainen ikkuna hiljaa ja rauhallisesti yöhön.

Hän käveli taas Kornelian kanssa, tunsi hänen kätensä omassaan, kuuli hänen heleän, kirkkaan äänensä, näki hänen vakavat silmänsä ja hiljaisen, tyytyväisen hymyilynsä. — Ja sitten äkkiä toisen, Pampaan lapsen, kiitävän puolialasti hevosen selässä, syöksyen äärettömiä aavikkoja pitkin ruskeat, eläimelliset silmät hurjasti kiiltäen ja suu auki. Hän tunsi hänen kätensä kaulallaan ja paksut huulet poskellaan ja paksun, villaisen tukan ja myskin hajun — — — Knut puri hampaat yhteen, puristi kädet nyrkkiin ja polki maata! Hän oli vähällä huutaa tuskasta ja vihasta. Hänen onnensa oli pirstattu, koko hänen tulevaisuutensa tehty tyhjäksi yhdellä ainoalla iskulla! Että sai kärsiä niin kauheasti yhden ainoan kevytmielisen hetken tähden! Oliko se kohtuullista? — Hän tunsi vihaa vierasta naista kohtaan, hän kirosi kohtaloansa! — — Hän oli ollut niin nöyrä onnessaan; se oli tuntunut hänestä niin ansaitsemattomalta. Mutta nyt, kuin kaikki, mitä hän oli saanut, niin väkivaltaisesti ryöstettiin häneltä pois, niin hän ei voinut taipua sanomaan: »Sinä korjaat, mitä olet kylvänyt»; hän kapinoi tätä kohtaloa vastaan; hetkisen ajan tuntui hänestä, kuin takana olisi persoonallinen olento, kauhea valtias, ja hän tunsi raivoisaa halua taistelemaan sitä vastaan, sysäämään se valtaistuimelta, hävittämään se.

Mutta se oli vain hetken ajan. Ja hän nauroi taas itselleen. Mitä hän vaati? Oikeutta! Eikö hän ollut sitten jalallaan sysännyt tätä lumivyöryä, joka nyt kulki hänen elämänsä yli, repien mukaansa kaikki, jokaisen kukan, jonka onnen päivänpaiste oli esille loihtinut, jokaisen kultaisen, kaukaisen toiveen, ja sitten hän vaati, ettei lumi vyöryisikään tai että se kulkisi ulkopuolelta sitä paikkaa, johon hän tahtoi rakentaa uuden kotinsa! Hän pyysi sääliä järkähtämättömiltä laeilta! —

Hän hymyili katkerasti. Hätääntyneinä me hyväksymme julmimmankin itsevaltiaan maailman hallitsijaksi. Hurjintakin tyrannia saattaa lepyttää, tai saattaa häntä vastaan ainakin taistella ja häntä kirota; on ainakin se lohdutus, että saattaa sanoa: sinä olet kohtuuton, sinä olet julma! Ihmiset eivät voi luopua jumalistaan, vaikka ne olisivat kivikuvia, joita he voivat ruoskia, kuin kaikki rukoukset ovat olleet turhia!

Hänen vihansa vaipui voimattomana alas tämän hämärän, taipumattoman voiman edessä, jota ei kukaan vallitse. Hän vaipui tuskan pilkkopimeään, hiljaa, hervottomana. Ajattelematta, jäsenet velttoina ja tuntien itsensä vain mustaksi pisteeksi, jota alituisesti kosketeltiin neulankärjellä, kuljeksi hän öisiä katuja, joita pitkin tuulen viima lennätteli päivän kuluessa irtaantunutta hiekkaa. Kaikki nämä pimeät talot makasivat, ne huolivat viisi yökulkijoista, jotka maleksivat katuja pitkin ja kadottavat kaikki unelmansa ja toivonsa. He ovat lujia ja arvokkaita eivätkä siis sekaannu mihinkään säännöttömään. Hän kulki kirkon sivu. Siellä kummittelevat kuolleet tähän aikaan, jotka eivät myöskään sääli. Risti välkkyi kylmästi ylhäällä kalpeassa kuuvalossa.

Hän tuli viimein kaupungin ulkopuolelle, tyhjälle rannikolle. Mastometsän takaa, sataman niemekkeen, meren takaa, joka kätki mustan syvyytensä sen hopeanhohteen alle, jota se tuuditteli, näki hän kaukaa kuultavan niitten tunturien varjot, joitten välissä hän oli nauttinut elämänsä suurinta onnea. Laakso, harmaa, mutkikas tie, välkkyvä virta, laituri lippuineen ja valkea talo, puutarha, josta tuoksui ruusu ja reseda, kaikki oli äkkiä niin selvästi, niin lämpimästi ja elävästi hänen silmäinsä edessä kuin sinä päivänä, kuin hän ensi kerran näki sen laivan kannelta. Ja sen lämmön jälkeen, mitä hän oli tuntenut sydämmessään sen näyn jälkeen, seurasi tuhansia neulanpistoja toisessa kohdassa.

Allaan hän kuuli meren vyöryvän kumeasti kalliota vastaan. Yksi ainoa askel — ja kaikki olisi lopussa.

Ei, mitä hän olisi voinut eilen tehdä, sitä hän ei voinut tehdä tänään. Hän seisoi hänen vieressään, katsoi häneen ja sanoi: »Sitten sinä et olekaan se, jota minä olen rakastanut.» Se, että hän rakasti häntä, antoi hänelle velvollisuuksia. Hänestä tuntui, kuin hänen piti vastata hänelle kaikesta nyt ja aina, vaikka heidän pitäisikin erota.

Hän istuutui alas maahan; hänen teki mieli kaivautua syvälle siihen. Hän oikasihe kovalle, kylmälle tantereelle. Se helpotti vähäksi aikaa, ettei hänen tarvinnut pysytellä pystyssä, tuntui hyvältä koskettaa poskillaan kylmää maata, puristautua teräviä kiviä vastaan, värähdellä vilusta. Hän halusi ruumiillista tuskaa, ettei hän tuntisi henkistä tuskaa niin kauheasti.

Hän nousi ylös ja meni taas kaupunkiin päin. Mihin hän menisi? Kotiinko? Hän ei sietänyt nähdä sitä taloa, jossa se nainen oli, astua siihen huoneeseen, jossa hänen äänensä oli kaikunut. Hän tunsi taas inhottavaa myskin hajua. — — Hän kulki ensimmäistä katua pitkin, jolle hän tuli. Hän luuli kuulevansa askelia takanaan. Hän kääntyi. Samassa kätkeytyi joku portaitten taa. Hän meni lähemmäksi. Aivan oikein, siinä istui mies kumarassa aivan seinvieressä. Se oli isä.

»Isä, oletko sinä ulkona näin myöhään?»

Vanhus kumartui vielä enemmän kokoon ja purskahti itkemään.

»Knut, Knut», valitteli hän ja itki niin katkerasti, niin epätoivoisesti, että Knut hetkeksi unohti oman surunsa hänen tähtensä. »Nyt on kaikki mennyttä, kaikki mennyttä.»

»Niin, niin, isä, me olemme molemmat menneitä. — — Mutta mene nyt kotiin — sinä tulet sairaaksi, jos sinä istut tässä kauvemmin.»

Hän otti isän käsivarren; vanhus antoi kuljettaa itseään tahdottomasti.

Kuin he olivat linnan portilla, sanoi Knut:

»Hyvää yötä, isä.»

»Etkö sinäkin tule sisään?»

»En — minä tahdon kuljeksia vielä vähän.»

Vanhus jäi vielä seisomaan, mutta Knut työnsi hänet hiljaa portista sisään.

»Mene sisään, isä, äläkä pelkää minun tähteni.»

Holt laahasi itsensä sisään; Knut kulki Pietari Strömin taloa kohti. Hän kiipesi yli laipion ja kolkutti sen huoneen ikkunaa, jossa palvelija makasi. Kuin hän oli koputtanut useampia kertoja, kysyi uninen ääni sisältä: »Kuka se on?»

»Minä, Knut Holt. Avaa, mutta älä herätä ketään.»

Sisällä sytytettiin kynttilä ja vähän ajan perästä avasi palvelija katuoven. Hän katsoi hämmästyneenä Knutiin.

»Minä tahtoisin jäädä tänne yöksi. Minä menen asuinhuoneeseen ja heittäydyn sohvalle makaamaan. Älä sano mitään Pietarille.»

Palvelija valaisi hänelle tietä sisään yhä katsellen häntä samalla unisen hämmästyneellä katseella.

»Kas niin — kiitoksia. Mene nyt hiljaa maata. Hyvää yötä.»

Palvelija pani kynttilän pois ja meni.

Knut heittäytyi sohvalle. Hän ei ollut virunut kauvan, kuin hän kuuli ovea avattavan, askelia käytävästä ja kohta sen jälkeen Pietarin äänen. Ovi avattiin sen jälkeen nopeasti, ja Pietari tuli sisään yönutussa, alushousuissa ja sukkasillaan. Uni ei ollut vielä oikein hänestä lähtenyt; hänen kasvoissaan oli omituinen sekaannus unisuutta ja kauhistusta, että Knut ei voinut olla hymyilemättä.

»Mitä kummia on tapahtunut, Knut?»

»Hän sittenkin herätti sinut?»

»Ei, mutta me heräsimme, kuin katuovea avattiin. Mitä tämä merkitsee?»

Knut syleili häntä kiivaasti. »Että minä olen onneton ihminen, Pietari.»

»Rakas ystävä, mitä on tapahtunut?»

Knut kertoi. Toinen istui äänettömänä ja kauhistuneena, kuin hän oli lopettanut. Sitten hän alkoi astua edestakaisin huoneessa; hänen täytyi keksiä joku keino, pelastus; tämä suuri, altis auttamisen tarve, jota hän tunsi, ei saattanut olla voimaton. »Minun täytyy puhua Hannan kanssa», sanoi hän äkkiä ja lähti huoneesta. Kohta sen jälkeen hän tuli takaisin Hannan kanssa, joka kiireisesti oli heittänyt aamupuvun päälleen.

»Voi, hyvä Jumala, mitä nyt tulee Korneliasta», hän sanoi.

»Minä pyydän teiltä jotain», Knut alkoi. »Menettehän te huomenna hänen luokseen ja pyydätte häntä tulemaan tänne tapaamaan minua? Minun täytyy puhua hänen kanssaan.»

Hanna nyökäytti päätään.

He istuivat yhdessä, kunnes päivä koitti. He eivät vaihtaneet monta sanaa; mutta he kaikki tunsivat kuitenkin jonkunlaista lohdutusta yhdessä olosta. Oli kuin viimeiset tunnit kuolemaan tuomitun tai toivottomasti sairaan luona.

Kuin savu alkoi kohota savupiipuista ja ensimmäiset askeleet kuuluivat kadulta, meni Knut kotiin. Hän hiipi huoneeseensa, istui vähän aikaa tylsänä pää pöytään nojattuna, mutta ei voinut kauvemmin istua paikoillaan; hän meni taas kadulle, harhaili vähän aikaa ja meni lopulta taas Pietarin luo.

Hanna oli mennyt Vikiin. Knut istuutui asuinhuoneeseen. Pietari käsitti, että hän mieluummin tahtoi olla yksin ja meni konttoriinsa. Hän istuutui pöytänsä ääreen ja katsoa tuijotti kirjaansa, kastoi kynäänsä lakkaamatta musteeseen — ja piirusteli kuvioita imupaperille. Kuin joku palvelusväestä tuli sisään jotain kysymään, vastasi hän päin seiniä; muuan kauppamatkustaja, joka sattui tulemaan, sai sen käsityksen, että »P. Ström» oli lähellä konkurssia ja vetäytyi joutuisasti pois. Vähä väliä Pietari kävi alhaalla meriaitassa ja puuhaili laatikkojen ja tynnyrien välissä ja nuuski kaikki yliset näkemättä ainoatakaan esinettä ja oikein tietämättä, missä hän oli. Sitten hän taas meni sisään, puristi äänettömänä Knutin kättä, katsoi häneen, niinkuin hän olisi pyytänyt häneltä anteeksi, ettei hän voinut auttaa häntä hänen hädässään, ja meni sitten taas pois, joka kerran ajattelematta kysyen: »Lasi viiniä, Knut?»

Knut seisoi ikkunan edessä ja odotti. Hän näki ihmisten virtailevan edestakaisin jokapäiväisissä, kiireellisissä hommissaan. Muutamat astuivat kopeillen ja katsoivat vilkkaasti ympärilleen, hymyilivät ja nyökäyttivät ohikulkijoille tai tervehtivät johonkin ikkunaan. Toiset riensivät eteenpäin katsomatta oikeaan tai vasempaan, vain etsien suorinta tietä määräpaikkaansa. He olivat niin toimissaan, jotta näyttivät maailman hallitsijan asioita ajavan ja kuin ainoa hukkaan mennyt minutti saattaisi koko pallon radaltaan. Toiset taas kuljeksivat hitaasti sikari hampaissa ja lasi silmän nurkassa ja näytteleivät, samalla kuin itse olivat näkevinään. Koukkuselkäisiä, raskaita taakkoja kantavia työmiehiä polki eteenpäin ja polvet notkahtelivat heiltä joka askeleella. Talonpoikia istui kuormillaan, merimiehiä heilui katuja pitkin laahaten itsiään ja suuria saappaitaan, pikkulapsia meni kouluun ja leikitteli tiellä. Hän näki kaiken sen, näki sen läheltä ja kuitenkin kaukaa. Hänestä näytti se keinotekoiselta päivän elämältä, joka kummitteli öiseen aikaan; koko heidän hommansa näytti hänestä niin kokonaan turhalta. Tai eivätkö nämä ihmiset huomanneet, että jättiläisvampyyri oli pannut inhoittavan imusuunsa elämän juurille ja joka hetki ryösti siltä jonkun verran sen lämmöstä, sen valosta, sen väristä? Eivätkö he tunteneet, että kuolettava, hituva tauti oli tarttunut olemukseen, ja että ihana maa kaiken kanssa, mitä sillä kaunista ja suurta oli, oli kylmästä kuolemaisillaan, tulemaisillaan harmaaksi, autioksi raunioksi? — — Hänestä oli aivan käsittämätöntä, että jokapäiväinen elämä saattoi kulkea entistä menoaan, ja että hänen itsensä pitäisi elää koko joukko päiviä tätä yöelämää, piti kuulla jokapäiväisen koneiston käyvän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, että hänen itsensä pitäisi maata, riisuutua ja pukeutua, syödä, juoda, tehdä työtä! Hän ihmetteli, että puut puistossa saattoivat pysyä pystyssä; hänestä näytti, että niitten pitäisi kaatua väsyneinä. Hänestä tuntui kuin lyijypainoja olisi ripustettu hänen joka jäseneensä ja ne olisivat vetäneet häntä alaspäin! — —

Tuolla ne tulivat katua pitkin. Hän tunsi kovaa, painavaa kouristusta rinnassaan; hän ei voinut niellä, polvet notkuivat — — — Mitä oli kaikki se, minkä hän oli kokenut tänä yönä, siihen verrattuna, mikä häntä odotti. — —

Kornelia tuli hiljaa sisään ja jäi oven suuhun seisomaan. Knut käsitti samassa, kuin hän näki hänet, että tämä oli Kornelia kirkkopenkissä, kalpea katuvainen, huulet kuivat ja silmät kauvaksi katsovia. Vaalean harmaan ilman valossa, joka oli täynnä lumipilviä, hän näytti kummallisesti aaveen tapaiselta.

Knut meni epävarmasti häntä vastaan, mutta pysähtyi taas. Hän ojensi kätensä, mutta antoi sen taas vaipua velttona alas. Hän kutsui häntä nimeltä ja tavoitteli sanoja, tietämättä, mitä hän aikoi sanoa, — oli kuin tuska olisi hervauttanut hänen tahtonsa ja sammuttanut hänen muistinsakin.

Mutta äkkiä se oli ohi. Raskas, veltto ruumis, hervottoman kylmä liharnöhkäle, joksi hän oli muuttunut, heräsi, kuin hän katseli häntä tarkemmin ja huomasi äänettömän, avuttoman tuskan hänen kyynelettömissä silmissään. Hänelle juontui äkkiä mieleen koko heidän onnettomuutensa, kaikki, mitä heidän oli kärsittävä sisällöttömän tulevaisuuden äärettömässä yksitoikkoisuudessa, se ajatus sattui häneen kuin hehkuva nuoli, ja hän melkein huusi:

»Kornelia, minä en kestä tätä! Tämmöisen sietäminen on yli inhimillisten voimien! Ei mikään laki, inhimillinen tai jumalallinen voi tuomita meitä kärsimään näin kauheasti, yhden ainoan erehdyksen tähden — mieletöntä on uhrata itsensä näin.»

Hän pudisti päätään. Knut ei uskaltanut katsoa häntä silmiin — ensi katseella oli hän huomannut, että Kornelia oli tehnyt peruuttamattoman, järkähtämättömän päätöksen, että heidän täytyi erota. Hän oli jo alkanut elää yksin.

Mutta hän ei voinut olla puhumatta, niinkuin häntä olisi vielä voinut saada päätöksessään horjumaan. Hän tunsi sanainsa voimattomuuden, hän kuuli niitten helähtävän tenhottomina lujan päätöksen rautapaitaa vastaan, mutta sittenkin koetteli hän turhaa vaivaa.

»Kuule, Kornelia, ajattele toki, mitä sinä vaadit minulta. Minun täytyy uhrata meidän rakkautemme, meidän nuori onnemme, ja minun täytyy paitse kaipuuta jokapäiväiseksi tuskakseni olla kahlittu ihmiseen, jota — —»

Nyt Kornelia tuli lähemmäksi ja ojensi hänelle kylmän, kuolleen kätensä ja veti hänet sohvaan päin.

»Siten sinä et saa puhua. Sinun täytyy koetella tehdä kaikki —»

»Kornelia, sinä et tiedä, mitä se on, ei, sinä et sitä tiedä. Se on, niinkuin minä heittäisin paraimmat tunteeni roistojoukon raiskattavaksi, — antaisin itseni petoeläimelle pala palalta syötäväksi! Minä en sitä tahdo, se saattaa minut järjiltäni. Kaikki, kaikki minä tahdon olla hänelle, hänen työjuhtansa koko elämän iän; hän saakoon kaikki, mitä minulla on ja mitä minä ansaitsen; minä hillitsen itseäni, hänen ei koskaan pidä kuulla kovaa sanaa minulta, koskaan nähdä minua haluttomana, mutta minä en tahdo tulla hänen omakseen. Minä tahdon olla oikeutettu säilyttämään sydämmessäni sinua ja rakkauttani sinuun, ja minä tahdon olla oikeutettu inhoamaan häntä ja pyrkimään yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi hänestä, niinkuin minä vihaan ja pyrin pois siitä muinaisuudesta, joka minun onnettomuudekseni toi hänet minun elämääni.»

»Knut — — sinäkö yksin uhraat, kuin sinä koetat hävittää sitä, mikä on sinun ja hänen välillä? Luuletko sinä, että minä olen onnellinen tietäissäni, etten minä edes sinun ajatuksissasi saa olla ensimmäinen, ainoa?»

»Ei, ei, mutta kuinka sinä saatat uhrata noin keveästi — —?»

Kornelia katsoi häneen. Hänen poskilleen tuli heikko puna; silmät täyttyivät äkkiä kyyneliin; huulilla värähteli sanomattoman surullinen hymyily. »Niinkö keveästi?» hän toisti.

Knut tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä.

»Minä en tiedä, mitä minä itse sanon. Tunnenhan minä sinun kykysi kärsimään ilmaisematta sitä huokauksellakaan. Minä en ole semmoinen kuin sinä, ja — ei, sinä et tiedä, kuinka kauheata on joutua likaan tallatuksi oman rikoksensa tähden, tulla siihen kahlituksi, laahatuksi kaikkialle sen kanssa ja tahraantua uudelleen siitä — — niin, siltä se minusta tuntuu! Minä en voi sitä auttaa, mutta se on, kuin minua pakoitettaisiin tekemään se uudestaan, elämään siinä ijankaikkisesti, olemaan tuomittu uhraamaan tälle nälkäiselle, ahneelle muinaisuudelle puhtain, paras, mitä minulla on, ja viimein menehtyä siihen.»

»Ja kuitenkin sinun täytyy.»

»Minä en sitä käsitä, en, minä en sitä käsitä.»

»Kuulehan vain tämä seikka: Pitääkö hän sinusta?»

»Tavallaan — kyllä», sanoi hän hitaasti.

»Tietääkö hän — että sinä —»

»Rakastan toista — tietää.»

»Ja mitä hän sanoi?»

»Hän on kuin lapsi tai raakalainen. Se oli saman tekevä, kuinhan minä vaan en häntä hylkäisi. Hän itki, rukoili, uhkasi. Hän tahtoi seurata minua maailman ääriin, hän tahtoi surmata minut, sinut, itsensä. — — Sinä et voi käsittää, millainen hän on.»

»Ja sittenkin sinä voit arvella? Olethan sinä antanut hänelle oikeuden rakastaa sinua. Ja sitten sinä tahtoisit hyljätä hänet, joka on uskonut sinua. Siitä tulisi surullinen onni meillekin.»

Knut oli vaiti. Hänellä ei ollut sanoja vastaukseksi sille viisaudelle, joka uhkasi häntä yhä lähempää, tarttui häneen kuin rautakourilla, kaivautui syvälle häneen ja repi ja raastoi häntä tappamatta.

Kornelia silitteli hänen otsaansa ja pani poskensa hänen poskeaan vasten. »Viimeisen kerran», hän sanoi ikäänkuin puolustukseksi itsensä edessä.

Knut sulki hänet syliinsä, niinkuin hän ei koskaan enää aikoisi päästää häntä irti. Hän suuteli häntä yhä uudestaan ja pani hänen kyynelien kostuttaman posken omalleen. »Sinä olet kaikki, kaikki, kaikki», hän kuiskasi.

Kornelia otti hänen kätensä pois. Knut tahtoi vielä pitää häntä käsissään, mutta hän nousi ylös ja sanoi:

»Ei — — se ei ole oikein. Hyvästi Knut — — — Minä olen ollut onnellinen.»

Vielä kerran Knut syleili häntä, sitten hän tempautui irti, pyyhki silmiään ja riensi ulos.

Hän tahtoi mennä portaita alas, mutta käytävän nurkassa seisoi Hanna otsa seinää vasten ja nyyhki.

»Kornelia», hän kuiskasi, »jää minun luokseni.» Sitten hän pani kätensä ystävänsä vyötäisille ja vei hänet muassaan makuuhuoneeseen. Hän istuutui, Kornelia polvistui hänen eteensä ja pani päänsä hänen syliinsä. He olivat vielä sisällä, kuin Knut lähti talosta.

XIII.

Liiteli raskasta, märkää lunta. Niityille kaupungin ulkopuolelle sitä kokoontui tasaisia kerroksia. Pelloilla se tarttui jäykkiin, keltaisiin sänkiin ja muodosti pieniä keiloja niitten ympärille. Koukkuiset, kuivat koivut kukkuloilla saivat joka oksan niitä täyteen ja peittyivät lopulta valkeaan vaippaan. Muutamat avonaisella paikalla olevat kallistuvat tieviitat olivat melkein lumeen haudatut; terävät vuorenhuiput vain törröttivät paljaina ja mustina.

Kaupungissa kokoontui lunta kaikille katoille, mutta suli vähitellen ja räystäistä tippui vettä. Kaikissa uurteissa oli lumihiutuvia, seiniin sitä tarttui kiinni. Laivan kansilla pestiin sillä, kaikki köydet näyttivät liituviivoilta mustaa taivasta vasten. Rannalta käsin koetti lumi hiipiä merelle päin, joka taisteli urhoollisesti vastaan, kohosi ja sulatti sen, laski ja jätti mustan, avonaisen vyöhykkeen sen ja itsensä väliin, mutta turhaan: musta vyöhyke tuli heti taas valkeaksi, väistyvät aallot alkoivat kuljetella lunta muassaan ja sitä uiskenteli vielä niillä, kuin ne taas kohosivat — viimein oli joka lahdelmassa paksu vetinen kerros lunta, uutta lunta tuli yhä päälle, ja tarvittiin vain yhden yön pakkanen — jos se tuli, oli meri kaikissa kanavissa ja lahdissa vangittu.

Kaduilla kävi lumi nurjinta sotaa päästäkseen voitolle. Mutta pyörät leikkasivat sen läpi, niihin tarttui paksu kerros hiekkaa ja savea, joka yhä karttui ja jätti jälkeensä kaksi harmaata juovaa. Jalkakäytävillä, missä niitä oli, tallasivat tuhannet jalat sen alas, ja laitureilla ja muualla, missä liike oli suurin, se alustettiin yhdessä pohjan pehmeitten aineksien kanssa keltaisen harmaaksi velliksi. Koko pieni rannikkokaupunki, keskellä väsymätöntä lumiräntää, näytti yhtä surumieliseltä, kuin viluiset varikset, joita istui puissa päät sisään vedettyinä.

Kirkon edustalla oli kaksi umpinaista vaunua, hevoset seisoivat päät riipuksissa; märkä lumi suli niiden selässä, karvat takertuivat toisiinsa ja niistä valui vettä sivuille. Kuskit — kaikki tanakoita miehiä paksuissa kaapuissa ja saappaanvarret housujen päällä — astuivat edestakaisin, läimäyttelivät piiskoillaan ilmassa ja katselivat ohikulkevia, ikäänkuin he olisivat jollain tavalla olleet etevämpiä kaikkia muita kuolevaisia.

Kirkossa vihittiin. Tuulesta ja lumirännästä huolimatta oli kokoontunut joukko palvelustyttöjä ja köyhälistön lapsia, jotka odottivat, että morsiuspari tulisi ulos. Suurimpia huvia pikkukaupungeissa on nimittäin saada nähdä valkeitten naisolentojen liitelevän kirkonovelta vaunuihin.

Kuului narisevan urun säveleitä. Juhlallisuus oli päättynyt. Kirkonovi avattiin. Ensin tuli muutamia hyvin peitettyjä naisia, jotka nopeasti pujahtivat vaunuihin, sitten muutamia vanhempia ja nuorempia herroja sateenvarjot syvältä alaspainettuina. Katsojat täydelleen pettyivät; kaikki meni niin nopeasti heidän sivuitseen, etteivät he ehtineet nähdä vilaustakaan valkeasta puvusta. Ja he olivat olleet niin uteliaita! Miltä Holtin Katriina näytti morsiamena, ja mikä ihminen se oikeastaan oli se vieras, joka oli ilmestynyt niin äkkiä ja niin odottamatta oli hankkinut kaupungille juoruamisen ainetta moneksi, moneksi kuukaudeksi?

Vaunut ajoivat linnaan, tyhjensivät kuormansa, odottivat, ottivat sen taas takaisin ja lähtivät ratisten menemään.

Toinen ajoi kaupungin pääkatua, toinen alas rantaan. Kuin se kulki Vikin talon ohi, vedettiin vaunun uutimia syrjään. Se oli Knut, joka viimeisen kerran katsoi pieneen porstuanikkunaan, jossa ei kuitenkaan mitään näkynyt paitse ruusupuuta, joka seisoi tavallisella paikallaan. Toinen punasista akuttimista oli alas laskettu. Seisoiko hän sen takana ja katsoi hänen jälkeensä?

Kävi korkeita aaltoja. Veneet hyppelivät aalloilla ja hieroutuivat toisiaan vastaan. Ajajat, Knut ja hänen isänsä, Pietari Ström ja matkapukuun kääritty nainen, astuivat veneeseen ja soutivat ulos laivalle, joka seisoi savuten sataman suulla.

Oltiin juuri lähtemäisillään. Viimeiset tavarat hinattiin promuista, venemiehet, jotka olivat tuoneet matkustavaisia laivaan, lähtivät pois. Kannella oli märkää ja liukasta, merimiehiä nahkatakeissa ja suurissa saappaissa asetteli viimeisiä laatikoita alas lastiruumaan tai pyöritteli viimeisiä tynnöriä yläkannelle, jossa ne sidottiin kiinni. Kalastajia ja muita kannella matkustavia tungeskeli ahtaassa, kuumassa käytävässä molemmin puolin konehuonetta, vahanaamainen kyyppari kulki ulos ja sisään kajuutoissa, likainen pyyhinliina käsivarrella, kuljettaen ilkeätä hajua muassaan joka paikkaan, johon hän tuli. Nostokone kahisi ja sähisi, suihkutti höyrysäteitä ja levitteli ilkeätä lämpimän koneveden ja elttaantuneen öljyn hajua. Savutorvessa kävi savu sakeammaksi, höyrytorvessa melu yhä enemmän korviasärkeväksi, komantosillalta kuului tuon tuostakin käheä ääni. Kuin Knut oli saattanut viittoihin käärityn naisen alas salonkiin, nousi hän yhdessä isän ja Pietarin kanssa yläkannelle, jonne sulava lumi muodosteli lukemattomia puroja.

He astuivat äänettöminä edestakaisin. Höyrypilli vihelsi toisen kerran. Vanha Holt katsoi levottomasti poikaansa ja sitten alas proomuun, joka jo oli melkein tyhjä. Sitten hän taas vaipui kokoon. Hän oli näinä päivinä käynyt entistään köyremmäksi, laihemmaksi ja terävämmäksi, ja kasvot keltaisemmiksi.

»Tottahan me saamme kuulla sinusta», Pietari sanoi oikeastaan vaan siksi, että äänettömyys kävi sietämättömäksi.

»Kyllä —», vastasi toinen ja yski selvittääkseen ääntään.

Laiva vihelsi kolmatta kertaa.

Kaikki kolme tekivät liikkeen, kuin heihin kaikkiin olisi yht'aikaa sattunut sähkötäräys. Knut otti isänsä käden ja kuiskasi:

»Hyvästi, isä, — kiitoksia — kaikesta —»

Vanhan Holtin vapisevilta, verettömiltä huulilta ei tullut ainoata ääntä. Hän vain katsoi poikaansa silmiin niin nöyrällä, niin hellällä, mutta samalla sanomattoman epätoivoisella katseella.

Viimein täytyi hänen päästää pojan käsi; hänen katseensa vain piti häntä kiinni. Knut kääntyi Pietariin, veti hänet syrjemmäksi, pani kätensä hänen hartioilleen ja sanoi:

»Uskollinen ystävä, älä unhota minua. Ja sano terveisiä, sano tuhannet terveiset.»

»Jos te siellä ylhäällä aiotte laivasta mennä, niin joutukaa», huudettiin äreästi kannelta.

Holt ja Pietari riensivät alas veneisiin. Portaat vedettiin ylös, muutamia iskuja, ja laiva alkoi liikkua. Vene jäi paikoilleen maininkiin, niinkauvan kuin laivaa näkyi — sitten he solisivat takaisin ja tulivat märille, surullisille kaduille, jossa ihmiset tallustelivat niinkuin kaikkina muinakin päivinä.

Linnaan vievän käytävän kohdalla molemmat miehet pysähtyivät. »Ettekö te ja teidän vaimonne yhtä hyvin voisi tulla meille tänä iltana?» Pietari kysyi.

»Kiitoksia, kiitoksia — minä en voi, Pietari Ström — minä tahdon ryömiä luolaani — ja —»

Toimittaja Höjsen astui juuri sivu. Hän tuli kadun yli heidän luokseen ja nosti hattua.

»Vaali on toimitettu, hyvät herrat. Aage Storm ja Vildhagen. Asianhaarain mukaan —»

»Mitä minä siitä huolin», Holt sanoi. »Antakaa minun olla rauhassa teidän vaaleiltanne.»

Hän antoi Pietarille kättä ja meni.

»Ahaa — poika on ehkä lähtenyt tänään?» Höjsen kysyi.

»On», Pietari vastasi ja meni. — — —

XIV.

Pieni kalastajakaupunki oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Siihen oli tullut uusi kirkko, uusi latinakoulurakennus ja uusi rehtori, ja uusi sanomalehti. Linna ei enää ollut kaupungin ainoa kivitalo — uusiin verrattuina se ja muut vanhat talot näyttivät aivan vähäpätöisiltä.

Björnholt oli muuttanut pois. Hänestä oli tullut rehtori erään pikkukaupungin latinakouluun. Johtava mies kaupungissa oli Aage Storm, johon Vildhagen oli liittäytynyt. Strandista oli tullut rovasti ja hänen arveltiin olevan määrätty piispanistuimelle. Hänen mielilauseensa oli: »Minun Jumalani on järjestyksen Jumala.» Fonnilla oli pieni, mutta uskollinen puolue, joka ei ollut missään tekemisissä maailmanlasten kanssa. Se oli hiljainen joukko katuvaisia, jotka tuon tuostakin kokoontuivat Vikin talossa. — —

Vanha Holt virui sairaana ja odotti kuolemaa. Oli sähkötetty pojalle, joka asui Lissabonissa ja jota hän ei ollut nähnyt näinä vuosina. Sähkösanoma ei kumminkaan tavannut häntä kotona, hänen sanottiin olevan pitemmällä matkalla. Joka päivä kysyttiin, eikö hän jo ollut tullut kotiin, mutta vastaus oli aina kieltävä. Hänen huoneensa oli kauvan sitten laitettu kuntoon; Holt oli hankkinut kotiin niitä sikaria ja viiniä, joita Knut rakasti, ja kysyi jokapäivä Katriinalta, uskolliselta hoitajaltaan, oliko kaikki järjestyksessä.

Siinä hän virui, vanha taistelija, kauheasti laihtuneena, suu syvälle painuneena ja iho lumivalkeana, joka paikka paikoin kuulti siniseltä. Nenä ulottui melkein huuliin; silmät olivat tavattoman suuria ja tuijottavia.

Hän koetti lukea. Se oli Darwin ja Stuart Mill, »jaloimmat miehet, mitä on elänyt», joihin hän viimeisillä hetkillään turvautui. Mutta hänen silmänsä usein pettivät ja silloin täytyi Katriinan lukea hänelle näitä kirjoja, joista hän itse ei ymmärtänyt sanaakaan. Joskus hän tahtoi vaihtaa Darwinin ja Stuart Millin johonkin hartauskirjaan; mutta silloin vanhus suuttui.

»Älä siunaile, äläkä manaa, Katriina, minä tahdon kuolla rehellisenä miehenä.»

Katriina oli hiljaisuudessa lähettänyt noutamaan Fonnia; hän piti vanhuksesta ja oli huolissaan hänen sielustaan. Pappia ei päästetty sisään, mutta hän tuli kuitenkin joka ikinen päivä ja käveli hiljalleen kadulla. Holtin aika kyllä oli tuleva, hän sanoi Katriinalle, ja silloin hän tehköön hänelle merkin.

Holtilla oli sillä välin kauheita kohtauksia, jotka tekivät hänet melkein mielettömäksi tuskasta. Silloin nousi hän, joka muuten töintuskin jaksoi kohottaa päätä tilaltaan, ylös sängyssä ja repi kaikkia, mitä sai käsiinsä. Semmoinen kohtaus on tulossa, hän tuntee tuskan kiihtyvän, mutta puree hampaat yhteen. Katriina istuu sängyn vieressä ja lukee, lukee Milliä itku kurkussa. Hän näkee, että Holt alkaa vavista, ja tahtoo heretä lukemasta; mutta hän huutaa vimmastuneena: »Lue!» Katriina jatkaa, mutta kuin tuskat karttuvat ja hän kuulee hänen hampaittensa kalisevan, heittäytyy hän maahan sängyn viereen ja rukoilee: »Salli minun hakea pappi! Laupias Jumala, älä pane vastaan, vaan anna hänen tulla sisään.»

»Vain onko hän siellä ulkona? Sainpaan minä taas sinut kiinni!»

»On — hän on täällä — koeta vaan —!»

Tuskat kiihtyvät, Holt tietää kuinka sietämättömiä ne ovat. Hänessä kuiskaa ääni: ehkä se auttaisi! Nämä vaivat synnyttävät semmoisen kauhean sieluntuskan. Tuntiessaan salaisen vihollisen taas kauheasti kouristelevan ruumistaan, hän huutaa epätoivoissaan: »Mene sitten, mene!» Katriina avaa oven ja Fonn astuu sisään. Holt mielestään näkee kaksi korpinsilmää, jotka sanovat: »Kohta olet sinä raato, silloin on minun vuoroni.» Mutta Fonn puhuu niin lempeästi, niin todellisen liikutettuna syntisten ystävästä ja uskon lohdutuksesta.

»Mitä te vaaditte?» Holt kysyi ähkyen. —

»Usko —»

»Minä en voi!»

»Te ette tahdo.»

»Tahdon, tahdon! Mitä minun pitää tekemän?»

»Rukoilla —!

»Rukoillako? Kuinka minä voin rukoilla, kuin minä en usko — —!»

Fonn jättää kysymyksen vastaamatta ja etsii kaikkein vaikuttavimpia sanoja, mitä hän tuntee. Holt ei enää kuuntele häntä. Hänen korvissaan kuuluvat Knutin sanat: »Niin kauvan kuin me olemme terveitä, olemme me rohkeita. Mutta kuolinhetkellä urhoollisimmatkin kutsuvat pappia. He eivät voi uskoa, mutta heillä on etuluulo, että se ehkä sittenkin auttaisi — —»

Eikö niin ollut hänen laitansa? Siinähän oli käsittämätön ristiriitaisuus, kuin tahtoi mairitella itselleen apua voimalta, jota ei ole olemassa!

»Ei, ei, ei!» hän keskeytti kiivaasti. »Minä en tahdo! Minä en saata!» Uuden kohtauksen valtaamana hän huusi raivoisasti: »Menkää, menkää! Älkää kiusatko minua valehtelemaan!»

Fonn meni. Kuin tuska vähän asettui, Holt huusi:

»Lue taas, Katriina, lue! Ja sano Knutille, kuin hän tulee: Hän kuoli rehellisenä miehenä.»

Mutta Katriina ei enää voinut, hän purskahti niin kiihkeään itkuun, että Holtille tuli häntä sääli. »Niin no, Katriina, olkoon sitten. Tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastasi. Mutta älä kiusaa minua enää papilla.»

Muutamana päivänä jonkun ajan perästä kolkutettiin ovea. Holt katsoi vihaisesti Katriinaan. »Oletko sinä taas käynyt papin luona?»

Katriina pudisti päätään ja avasi oven. Kornelia Vik astui sisään.

Holt, joka ei ollut nähnyt häntä useampaan vuoteen, ei tuntenut häntä heti. Hän olikin muuttunut. Hän oli ikäänkuin käynyt pienemmäksi ja rinta oli kovasti painunut sisään. Hänen tukkansa oli vähän harmaata ja hyvin ohutta; silmäinkulmissa oli hienoja poimuja. Hän hengitti vaivaloisesti, portaita ylös käytyään; hänelle oli tullut heikko, heleä puna poskille astumisesta.

»Kai te ette minua tunne?» hän sanoi sänkyä lähestyen.

Holt varjosti käsillään silmiään.

»Niin — niin — nythän minä näen — sehän on Kornelia Vik!»

»Niin on.»

Holt alkoi vanutella peitettä käsissään; hänen katseessaan oli jotain levotonta ja epäluuloista.

»Kuka lähettää teidät vanhan Holtin luo?»

»Minä tulen itsestäni.»

Holt katsoi häneen vähän lempeämmin, mutta kärsimättömästi.

»Ah — vain niin. Hm — niin — minä — ei siitä lähde mitään, neiti Kornelia. Saattaahan se olla hyvässä tarkoituksessa — mutta ei siitä ole hyötyä mitään. Antakaa minun kuolla rauhassa.»

Vieno puna Kornelian kasvoissa vähän kiihtyi. Hän joutui vähän hämille tästä vastaanotosta.

»Minä tulin tänne», hän sanoi epävarmasti, »siksi että — siksi että — minä luulin, että te ehkä olitte kuulleet jotain — pojastanne.»

Holt tarttui laihoilla, koukkuisilla käsillään sängyn reunaan ja koetti kohottaa päätään vähän. Hän katsoi Korneliaa jyrkästi silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa, ja äkkiä hän käsitti, miksi Kornelia oli tullut. Epäluuloinen, karttava katse oli kadonnut, hän näytti iloisesti hämmästyneeltä, nöyrän kiitolliselta; hänen kasvonsa tulivat monta vuotta nuoremmiksi.

»Te olette tulleet puhelemaan kuolevan miehen kanssa ainoasta, mitä hän enää ajatteli»; hän sanoi. »Sulimmat, nöyrimmät kiitokset.»

Hän puhui omituisella, ritarillisella, kohteliaalla tavalla, joka olisi herättänyt hymyilyn, jolleivät hänen katseensa ja äänensä olisi osoittaneet, kuinka syvästi hän oli liikutettu.

Hän katsoi Katriinaan. Tämä lähti huoneesta. Kuin hän oli mennyt, ojensi Holt Kornelialle kätensä, joka näytti vieläkin pitemmältä ja enemmän luurangonkaltaiselta, kuin hän sitä kurotti, jolloin paidan hiha valui ranteelta, joka oli kuin lapsen.

»Vielä kerran — kiitoksia, kiitoksia. — Ettekö tahdo istua.»

Hän koetti tarttua tuoliin, mutta ponnistus oli liian suuri, hän vaipui raskaasti huoaten takaisin sänkyynsä ja virui hetkisen silmät kiinni ja sihisten hengittäen.

Kornelia istuutui sängyn viereen. »Miten te nyt voitte?» hän kysyi.

»Huonosti, huonosti. Minua vilustaa aina, vilustaa aina sydänjuuria myöten. No — mutta mitäpä siitä. Sehän on elämän meno. Ihminen pettyy ensin viattomien tunteittensa ja ajatustensa suhteen, sitten suurten toiveittensa. Me opimme rakastamaan toista, siitä tulee meille kaikki kaikessa, se palkitsee meille kaikki, mitä me olemme kadottaneet. Mutta me kadotamme sen kuoleman kautta tai muuten — taas olemme me pettyneet. Sitten alkaa hivuttava vilu, joka tulee kaiken lopuksi. Me kylmämme hitaasti kuoliaaksi. Se on kauheata — eikö totta? Olettehan tekin sitä kokeneet?»

»Olen — —»

Syntyi äänettömyys. Vanha taistelija joutui hämilleen nuoren tytön edessä. Hän tunsi hänet hyvin entisiltä ajoilta. Hän oli kerran katsellut häntä kateellisin silmin — hän oli kadehtinut Vikiltä hänen tytärtään. Korneliassahan juuri oli sitä, mitä Holt kaipasi, jota hän ei saattanut sanoin lausua, joka on omituinen hienolle kodille. Kornelian nähdessään hänessä heräsi joukko vanhoja ajatuksia ja tunteita. Hän ajatteli taas Knutin äitiä. Hänessä oli ollut jonkun verran sitä. Hän ajatteli, ettei hän silloin ollut käsittänyt, minkä arvoinen se oli: Hän ajatteli, että sehän todellakin oli ollut hänen ylin toivonsa, että Knut naisi semmoisen naisen kuin Kornelia oli. Hän oli sen vuoksi iloinnut heidän yhtymisestään. Ja kuitenkin oli samalla tuska vihlonut hänen rintaansa. Hän oli ajatellut: sinun poikasi onni surmaa oman onnesi. Sinä kadotat hänet — hän tulee yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi sinusta hänen kauttaan. Hän oli taistellut tätä polttavaa, kalvavaa mustasukkaisuutta vastaan ja hän oli luvannut itsekseen, ettei Knut koskaan saisi aavistaa näitä hänen tunteitaan. Mutta kuitenkin: hän kantoi sydämmessään syvää, voittamatonta kaunaa tätä kodikasta sivistystä vastaan, jota hänellä itsellään ei ollut, ja hän oli aina tuntenut itsensä araksi, masentuneeksi, tuskastuttavan nöyryytetyksi Kornelian läsnäollessa. Tämä arkuuden tunne valtasi hänet taas, mutta siinä ei ollut enää mitään katkeruutta. Hän oli hänelle niin kiitollinen, mutta pelkäsi samalla. Hän, joka julkisessa esiintymisessään moninaisissa taisteluissa kaupungin mahtavimpien kanssa ei koskaan ollut tuntenut pelkoa, hän tunsi itsensä nyt niin vähäpätöiseksi ja oli niin levoton pienen, vaatimattoman tytön tähden. Korneliaakin oli tämä käynti ujostuttanut, mutta hän rohkaistui, kuin huomasi, että Holtin laita oli sama. Hän alkoi itse puhua Kuutista, etenkin siitä, kuinka ylpeä hän todellakin oli ollut isästään, tämän kunnollisuudesta ja avonaisesta mielestä. Holt virui ja kuunteli ja imi joka sanan, hänen silmänsä kiilsivät kosteasta loistosta — ei mikään maailman suurimpien miesten kiitossana olisi niin ilahuttanut häntä, kuin hän kuuli, että Knut kerran oli sanonut: Hänellä on kymmenen kertaa niin paljon tietoja ja kymmenen kertaa niin paljon rohkeutta kuin hänen vastustajillaan. Holt puri huultaan, ettei purskahtaisi itkuun. Kuin Kornelia lopetti, oli kaikki hänen ujoutensa poissa. »Hän on aina ollut hyvä poika», hän sanoi. »Herranen aika, jos te olisitte nähneet häntä pienenä poikana, neiti Kornelia! Minä hoidin itse häntä yöllä. Minä vieläkin voin nähdä hänet sinisessä yöpuvussaan. — — Hän nousi ylös kätkyessään ja sitten minä tunsin pienen pehmosen suun tavottelevan minun kasvojani — hän tahtoi juoda! Jollen minä silloin ollut kyllin nopea — — miten hänen pikku suunsa silloin kävi kauhean loukkaantuneen näköiseksi! Ja kuinka hän osasi nauraa! Niin, hänen nauruaan, hänen heleätä nauruaan — ei kukaan, ei kukaan, minä vakuutan, voinut sitä vastustaa. Jos minä olisin ollut kuoleman kielissä ja kuullut hänen naurunsa, niin minä samassa olisin tullut terveeksi. — — Ja sitten kuin hän kasvoi, miten miettiväiset hänen silmänsä olivat! Semmoisilla silmillä on suuri valta! Kuka raaskisi ajatella rumaa ajatusta, kuin semmoiset silmät viattomasti katselevat. — — Ne olivat minun elämäni paraimmat, onnellisimmat päivät. Me kaksi olimme koko maailma, pieni, päivänpaisteinen maailma. — — — Voi, sitten on kaikki käynyt niin toisin. Olenhan minä tavallani koettanut tehdä niin, että hän saavuttaisi, mitä minä olen kaivannut tai laiminlyönyt — — mutta — — Hän olisi voinut saada sen teidän kauttanne, neiti Kornelia — — — Mennyttä — —!»

Hän katsoi eteensä kalvava suru silmissä.

»Neiti Kornelia», hän alkoi taas, »se minua vaivaa, minä en saa siltä rauhaa, että minä ehkä kuitenkin olen syypää hänen onnettomuuteensa. — — Minä ajattelen sitä onnetonta yhtymistä. — — Katsokaas, minä kysyn itseltäni — — olisiko käynyt toisin, jos sinä itse toisessakin seikassa olisit ollut sellainen, kuin sinun olisi pitänyt, jos sinä — — olisit ollut hänelle parempi esimerkki koko elämässäsi.» — —

Nämä sanat sanottuaan hän vaipui kokoon. Oli kuin kaikki lihakset olisivat kadottaneet viimeisenkin jäntevyytensä. Rinta kävi ontommaksi, posket vaipuivat hervottomina kuopille, huulet valuivat hampailta, silmäluomet ummistuivat — hän näytti ruumiilta.

Kornelia istui vielä vähän aikaa hänen luonaan ja puheli viisaasti ja lempeästi hänen kanssaan. Holt virui hiljaa ja kuunteli; Kornelian sanat olivat kuin lääkitsevää öljyä hänen sielulleen. Mutta keskellä tätä helpoitusta leimahteli aina ajatus: »Kuinka paljon onkin minun poikani kadottanut tässä naisessa! Oletko sinä ehkä syypää siihen?»

Kuin Kornelia nousi ylös pois mennäkseen, Holt sanoi: »Uskallanko — uskallanko minä toivoa saavani nähdä teitä vielä kerran?»

»Minä tulen — niin kauvan kuin jaksan.»

»Vai niin — nythän minä näen — ette tekään ole terve.»

»En.»

Viereisessä huoneessa tapasi Kornelia Katriinan. »Jumala teitä siunatkoon, kuin käytte häntä katsomassa», sanoi tämä. »Hänellä on niin vaikea olla, ja mitä minusta on hänelle.»

Kornelia istui; hän tunsi tarvitsevansa olla ystävällinen tätä naista kohtaan, jota hän kerran oli tuominnut niin ankarasti.

»Minä tiedän, ettei hänellä saata olla parempaa hoitajaa kuin te; Knut on kertonut minulle niin paljon, kuinka hyvä ja uskollinen te olette olleet hänen vanhaa isäänsä vastaan.»

Katriina alkoi heti itkeä. Hän ikävöi semmoista, jonka kanssa hän saattaisi puhua avonaisesti, ja sitten hän alkoi kertoa Kornelialle elämänsä tarinaa, rehellisen, uskollisen ihmisen tarinaa. Siinäkin olivat muutamat Knutin sanat loistokohtana. Se oli silloin, kuin hän ensi kerran oli sanonut »sinä» hänelle. »Sinä yönä minä en maannut ilosta», hän sanoi.

Kornelia kävi siitä lähtien joka päivä Holtissa. Mutta joka kerralta hänen oli vaikeampi astua portaita ylös, ja muuanna päivänä hän ei enää tullut. Holt tuli levottomaksi ja käski Katriinan menemään Vikiin. Kornelia oli vuoteen omana. Siitä pitäen odotti Holt turhaan — Kornelia ei enää jättänyt vuodetta.

Oli arkipäivä lehdenpuhkeamisaikaan. Aurinko oli mailleen menemäisillään, punertava läntinen taivas kultasi heikosti ruskeita kanervakukkuloita kaupungin ympärillä. Se oli harmaana ja kylmänä niitten välillä. Vain muutamissa korkeimmilla paikoilla olevissa taloissa paloivat ikkunat, paloivat hurjasti ikäänkuin jonakin hehkuvan rakkauden ja epätoivon merkkinä laskeutuvalle auringolle.

Kaupungissa soivat kirkonkellot. Keskellä kiireistä työpäivää, kuin kaikki ovat päivätyössään kiinni, kaikuu äkkiä tämä raskasmielinen sävel ja julistaa, että kuolo taas on vieraillut jossain kodissa. Me olemme niin tottuneet näihin surusäveliin, ettemme me lopulta kuule niitä ollenkaan. Mutta jos sattuu, että me taas kerran rupeamme niitä kuuntelemaan, niin me emme voi käsittää, että kukaan saattaa hymyillä kerran kuultuaan ne ja sen sanomattoman surun, josta ne kertovat.

Mihin on peto tällä kertaa iskenyt? Katajat, joita on kadulle levitelty näyttävät meille tietä. Ne vievät kirkolta Vikin taloon. Siellä seisovat ruumisvaunut, valjaissa kaksi mustiin viittoihin verhottua hevosta. Silmät ammottavat ilkeästi kahdesta onkalosta kamalissa puvuissa. Tilattu ruumisvaunukuski seisoo korkeaan mustaan hattuun puettuna kummallakin puolella vaunua.

Surutalossa lauletaan virttä. Sitten kannetaan ruumisarkku ulos; sitä kantaa kuusi miestä, jotka ovat paljain päin, ja he nostavat sen vaunuille. Saatto lähtee liikkeelle, kaksi pappia astuu lähinnä vaunuja. Lapsia ja muita uteliaita seuraa etempää.

Matkustavainen kulkee kirkkomaan ohi, juuri kuin saatto kääntyi sinne menemään. Hän pysähtyy, säpsähtää ja seuraa sitten muassa.

Saattojoukossa oli myös Pietari Ström. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, mutta kasvot olivat yhtä avonaiset ja silmät yhtä kirkkaat, vaikka ne nyt olivat kyyneliä täynnä. Kuin hauta oli peitetty, tunsi hän käden hartioillaan: Hänen takanaan seisoi Knut Holt.

Kirkkomaa oli tyhjä; vain he kaksi seisoivat haudan ääressä. Vieno tuuli puhalsi; maa alkoi tuoksua keväältä.

Ystävykset eivät vielä olleet vaihtaneet saunaakaan.

»Tuletko sinä viimeinkin», Pietari sanoi.

»Saattamaan häntä hautaan.»

»Etkö sinä sitä tiennyt?»

»En.»

He lähtivät hitaasti kirkkomaalta. Portilla he erosivat. Knut poikkesi tutulle polulle, joka vei kaupungin takaiselle mäelle. Hän tahtoi olla vähän aikaa yksin. Hän ei ollut astunut monta askelta, ennenkuin hän huomasi papinpukuun puetun miehen, joka näytti odottavan jotain. Knut tunsi Ponnin. Hän oli käynyt laihaksi kuin luuranko; hänen katseessaan oli jotain, jota Knut ei ollut ennen siinä huomannut: näytti siltä kuin hän merkitsisi sen, jota hän katsoi, tuomitsisi sen kuolemaan ja kadotukseen.

Knut tahtoi mennä ohi; mutta Fonn astui hänen eteensä.

»Sananen, Knut Holt.»

Knut pysähtyi. »Mitä te tahdotte minusta?»

»Hänen hautansa nimessä, jonka mielen sinä villitsit, jonka rauhan sinä rikoit, huudan minä sinulle: Sinulla on ihmissielu omallatunnollasi.»

»Te olitte hänen luonaan hänen kuolinhetkellään?» Knut kysyi.

»En, hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Hän ei puhunut mitään ja oli umpimielinen likeisimmilleenkin. Ei kukaan tiedä, miten hän kuoli.»

»Mutta minä tiedän. Hän kuoli, niinkuin hän oli elänyt, järkähtämättömässä uskossa hyvään, vanhurskaaseen Jumalaan.»

Fonn pudisti päätään.

»Hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Ja hän oli kumminkin kerran Jumalan lapsi. Minä olin varmempi hänen suhteensa kuin itseni. Mutta kuin minun tänään täytyy sanoa itselleni, hän ei kuollut kristityn kuolemaa, niin olet sinä, Knut Holt, siihen syypää. Ajattele sitä, nöyrry, kieltäydy ja usko.»

Knut katsoi surullisesti häneen.

»Nöyrtyäkö? Kieltäytyäkö? Jos minä sen kautta saisin hänen uskonsa, pappi, minä nöyrtyisin syvemmälle, kuin mikään ihminen on nöyrtynyt. Kieltäytyäkö? Mistä minä enää voisin kieltäytyä, jota minä en ilolla antaisi pois saavuttaakseni hänen rakkaudesta rikkaan toivonsa? Mitä te vaaditte? Minä tallaan itseni jalkoihini, sammutan jokaisen maallisen halun itsessäni, kuoletan itseni pala palalta, jos minä sen kautta saavutan hänen varmuutensa. Ainoastaan, yhtä minä en voi, en tahdo: valehdella itselleni tai muille.»

Knut meni edelleen; hän kuuli Fonnin sanovan jälkeensä: »Sama paatunut.»

* * * * *

Oli Juhannus. Hamre piti pieniä pitoja Björnholtille, joka vieraili kaupungissa.

Entinen sanomalehden toimittaja oli vetäytynyt pois julkisesta elämästä. Nuorempia voimia oli tullut hänen sijaansa. Silloin tällöin antoi hän kuitenkin kuulla ääntään, nimittäin kuin nämä hänen seuraajansa olivat hänestä liian löyhiä. Hän käytti silloin koko purevaa kaunopuheliaisuuttaan ja varoitti, niinkuin hän sanoi, »sovinnon niljakasta ohjelmasta». Mutta se tapahtui yhä harvemmin. Tavallisesti hän tyytyi väittelemään yhteiskunnallisista kysymyksistä vanhojen sotatoverien kanssa, jotka harmaantuivat ja lahoivat vähäpätöisissä paikoissa hänen koulussaan. Nämä likeiset tuttavat kerroskelivat myöskin vielä pappijuttuja, mutta ei koskaan suuremmissa seuroissa. Vuosia myöten ja luuvalon lisääntyessä hän oli nimittäin tullut hyvin oikeauskoiseksi.

Björnholt nuortui nähdessään taas rannikkokaupungin, ja istui nyt ja kyseli isännältään itsekustakin erittäin.

»Ja vanha yllyttelijä, laivanisäntä Holt on vihdoinkin kuollut.»

»Niin on», vastasi Hamre, joka vielä oli yhtä suora ja yhtä hohtava, mutta aivan valkonen. »Hän kuoli viime keväänä.»

»Ja poika?»

»On tullut kotiin.»

»Indianilaisen vaimonsako kanssa?»

»Ei, hän on kuollut. Minulle on kerrottu, että hän olisi pudonnut hevosen selästä hurjalla ratsastusretkellä.»

»Ja aikooko poika jatkaa isän liikettä?»

»Kerrotaan, että hän aikoo myödä ja asettautua lääkäriksi jonnekin.»

»Ne olivat vaarallista väkeä», Björnholt sanoi.